[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz52GAX9z_c-XXAtwBNOdHQa-5r_wSCz83zuqFWgYBoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2244,"Kuningas Eerik ja lainsuojattomat","Ingemann, Bernhard Severin",1789,1862,"2244-ingemann-b-s-kuningas-eerik-ja-lainsuojattomat","2244__Ingemann_B._S.__Kuningas_Eerik_ja_lainsuojattomat","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1833,1915,112285,759412,false,62031,[23],"Denmark -- History -- Erik Menved, 1286-1319 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa\" by B. S. Ingemann is a historical novel written in the early 20th century. The narrative revolves around the historical figure of King Eerik Menved of Denmark and the tumultuous political climate of his reign, focusing on the imprisonment of Archbishops like Jens Grand and the tensions between the monarchy and the church.   The opening of the novel introduces the reader to the village of Sjöborg, where remnants of its storied past can still be seen, including the ruins of a once-powerful castle. Within these walls, we learn about the struggles faced by the young King Eerik, who has just come of age and is grappling with internal strife stemming from the church's power and external threats. As he attempts to assert his authority and navigate the dangerous political landscape, he sends envoys to the papal court to plead for support and seek a marriage alliance with the beautiful princess Ingeborg. The dramatic tension set against a richly detailed historical backdrop hints at rebellion, loyalty, and the complexities of power during a time of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Halonen, Maija",137,"Historiallinen romaani sijoittuu 1200-luvun lopun Tanskaan kuningas Eerik Menvedin valtakaudelle. Kertomus seuraa lainsuojattomien salaliittoja, poliittista valtapeliä ja arkkipiispa Jens Grandin vangitsemista Sjöborgin linnaan kuningas Eerik Silmänräpyttäjän murhan jälkimainingeissa.","B. S. Ingemannin 'Kuningas Eerik ja lainsuojattomat' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2244. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGAS EERIK JA LAINSUOJATTOMAT\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nB. S. INGEMANN\n\n\nSuomentanut\n\nMaija Halonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nSjällannin koillisella rannikolla, noin puoli peninkulmaa\nGilleleijestä, on Sjöborgin kylä. Usein sattuu täällä lapion- ja\naurankärki kilahtamaan vanhojen rakennusten peruskiviin, ja täällä\nnäkee jätteitä kivitetyistä kaupunginkaduista, joiden nimiä ei\nkukaan enää muista, ja joilla nyt vilja itää ja karja käyskentelee\nlaitumella. Vielä kolmannentoista vuosisadan loppupuolella oli\ntäällä pieni kauppakaupunki, joka oli rakennettu ikivanhan Sjöborgin\nraunioille. Mäen töyrällä, melkein umpeen kasvaneen Sjöborgjärven\nkaislikossa, on vielä maassa jätteitä ikivanhoista harmaakivimuureista.\nTäällä oli ennen vahva ja hyvin varustettu Sjöborgin linna, missä\nkolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla säilytettiin kaikki\ntärkeät valtiovangit. Sitä kohtaa, mille linna oli rakennettu, ympäröi\nsiihen aikaan järvi joka puolelta, muodostaen siten luonnolliset\nvarustukset, joten kaivetut linnanhaudat olivat tarpeettomat. Linnaa\nympäröivät maavallitukset; se oli rakennettu suurista, louhituista\nharmaakivistä ja varustettu vahvalla neliskulmaisella tornilla, missä\nvaarallisimmat valtiovangit säilytettiin. Syvässä tornikellarissa oli\nilma ummehtunutta ja pilaantunutta, eikä sinne tunkeutunut ainoatakaan\nvalonsädettä; mutta tornin ylin vankilahuone sai ilmaa ja valoa\npienestä, pyöreästä ristikko-ikkunasta, joka oli kahdeksantoista\nkyynärän korkeudella maasta. Tässä ylimmässä tornihuoneessa vartioitiin\nvielä vuoden 1295 loppupuolella Stig-marskin liittoutuneisiin kuuluvaa\nhuomattavimpaa osanottajaa: mahtavaa ja levotonta arkkipiispa Jens\nGrandia. Hänet oli vangittu kuningas Eerik Menvedin alaikäisenä ollessa\nosallisuudesta Eerik Silmänräpyttäjän murhaan, sekä lainsuojattomien\nkuninkaanmurhaajien suojaamisesta.\n\nTällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä\nmahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa\nkuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen:\nCum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat\nsäädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut\nniin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston\nkesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko\nmaassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen\noikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut\nnoudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus\nisänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja\nsekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan\nmyöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin\nosa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he\nrukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen\nsulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana,\njolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja\nkansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja\nverisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta.\nJumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti\npelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi\ninterdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.\n\nKuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän\noli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi\npian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten\nluonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen\nsolvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen\noikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla\nse oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden\nritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen;\nhänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä\noli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina\naikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä\nhuolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen\nja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin\nturhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä\nhän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja\njärkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat\nkaraisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen\nkuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa\nmaata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa.\nEerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin\nvaltaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän\nPietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia\nkristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin\nhänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen\npaavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman\nneuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin\nkanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä\nrikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua\narkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet\nmajesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli\nvanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana\ntahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka\nonnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle.\nHänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää,\ntuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus],\njonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin\nprinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta\nasti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta\njohon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä\nja voimalla.\n\nSillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa\nlaajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan\nlähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan\nnuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä,\nellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei\ntuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista\nja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin\nkierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi\nkuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan\npaavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio\nvangin.\n\nMutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta\nkuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta,\njosta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen\nettä valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin\nuhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.\n\nYlpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen\nja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan.\nVankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna\npimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka\nuseimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen.\nArkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti,\njoka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä\nhyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli\nkuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan\nvapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.\n\nEdellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse\ntarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan\narkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa\nkostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä\nylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut\ntämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan\nkäskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen,\nmissä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja\nraitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin\nvartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt,\ntuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti,\nJesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja\nmielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin,\nsanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla\narkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti\nkuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja\nnöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja\npaavillisen hovin kanssa.\n\nEräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja\nvanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät\narkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen.\nVoimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi\nlinnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka\nroistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys\nyhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman\notsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen\nlammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat\nkiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton.\n\"Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!\" murisi hän. \"Onko hän\npaholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää\ntepsi?\"\n\n\"Olenhan minä sen teille jo sanonut\", vastasi paksu pulleaposkinen\nkokki hyvin merkitsevän näköisenä. \"Hän puhelee näkymättömien henkien\nkanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan.\nHän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän\nkanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi\nsanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen\nsanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan,\ntänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska -- --\nkoska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa.\"\n\n\"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen\nkeittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet\nhänen noituudestaan saaneet alkunsa?\"\n\n\"Ne ovat aivan tosia!\" sanoi kokki -- \"Ei leukaan sen täydellisemmin\ntunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari\nKristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta\nloihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia\nLundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu\nhävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina\nomistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma,\nmutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen\nsitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset\nkirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, Martti! Hän on saatanallinen ihminen, eikä häntä\nosaa kyllin tarkasti vartioida. Hänen kirottua oppiaan minä en ole\nkoskaan voinut sietää.\" Tässä linnanvouti jäi miettiväisenä seisomaan\narkkipiispan vankilaan vievän oven kohdalle.\n\n\"Niin, olkaa vain varuillanne, isäntä!\" jatkoi kokki. \"Hän täyttää\npian koko talon perkeleellisillä kujeillaan, ja saattaa meidät kaikki\nhelvettiin ellei hänen vankilaansa puhdisteta ja hänelle anneta\nparempaa ruokaa ja juomaa. Minun puolestani hän kyllä saa kuolla\nnälkään ja mädätä likaisuuteensa: se olisi kuitenkin tuhat kertaa\nparempi mokomalle kirotulle maankavaltajalle ja noitamestarille.\nMutta kun paholainen on talossa, lienee viisainta muistella omia\npikkusyntejään eikä kohdella pahemmin vangittua paholaista, kuin mitä\ntoivoisi hänen meitä kohtelevan --\"\n\n\"Pötyä, Martti! Ei paholainen ole meidän lähimäisemme\", keskeytti\nlinnanvouti hänet epäluuloisen näköisenä. \"Jos en itse olisi kuullut\nsinun toruvan ja sättivän tuota kirottua arkkipiispaa, niin luulisinpä\nmelkein sinun olevan liitossa hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei, isäntä! Siihen en ainakaan rupeaisi. Ennen olen liitossa vaikka\nitse Belzebubin kanssa, ja sen voivat tornivahditkin todistaa.\nEi kellään heistä ole suurempaa iloa hänen kiusaamisestaan ja\npilkkaamisestaan kuin minulla. Silloin kun hänen täytyi sian tavoin\njuoda ummehtunutta vettä ja syödä homehtunutta leipää tuolla alhaalla,\nlauloin minä juomalauluja keittiössä ja avasin ikkunan, että hän\nsaisi tuntea paistinhajun, joka tuoksahti hänen nenäänsä. Enkä minä\nkoskaan astu hänen ovensa ohi, laulamatta yhtä ja toista, joka voisi\nsuututtaa häntä. Keväällä minä tekasin laulun vapaudesta ja toukokuun\nvihreydestä; se häntä erityisesti harmittaa. Kuulkaamme nyt, isäntä\",\nja hän lauloi ääneen vankilanoven ulkopuolella:\n\n    \"Niin hyvä on vapaana olla.\n    Kevätniittyjä kierrellä, kaartaa.\n    Ohi tornin lintunen lentää,\n    Tule mukaani, vanki, jos voit!\n    Pois Hammerhuusiin ma riennän,\n    On Rönne mun matkani pää.\"\n\n\"Oletko sinä järkesi menettänyt, Martti?\" keskeytti hänet linnanvouti.\n\"Taitaisitpa kehoittaa häntä pakenemaan Bornholmilla olevaan linnaansa?\"\n\n\"Kyllä se jää häneltä tekemättä ainakin niinkauan kuin hän tuolla\nmakaa. Ettekö kuullut miten syvään hän huokasi? Se oli vain harmista\nja suuttumuksesta. Voihan pieninkin lintunen lentää keväällä hänen\nlinnaansa pesimään, mutta hän vain ei voi liikuttaa kättä eikä jalkaa.\nTuon laulun minä sepitin vartavasten kiusatakseni ja suututtaakseni\nhäntä.\"\n\n\"Siinä olit oikeassa, Martti. Kyllä se häntä harmitti\", sanoi\nlinnanvouti tyytyväisenä. \"Sinä olet rehellinen mies. Ahah, nyt\nkuulin itsekin hänen huokaavan. Mutta sellaisia lauluja ei sinun\nkuitenkaan pitäisi laulaa hänelle. Niistä hän saa päähänsä vain\nturhia suunnitelmia ja elohopeaa jalkoihinsa. Tiedänhän minä että\nsinä, Martti, olet kelpo ja hyväntahtoinen mies, kunhan vain et olisi\nhieman yksinkertainen. Jos piispa ymmärtäisi noituutta, niin ei hän\nvarmaankaan olisi näin kauan täällä pysynyt. Minä pikemmin luulisin\nhänen olevan hiukan päästä vialla.\"\n\n\"Varokaa vain itseänne, isäntä, se mies ei piru vieköön ole hullu. Ei\nole yhtään piispaa koko maassa, joka panisi hänet pussiin latinassa.\"\n\n\"Vähät minä siitä onko hän hullu tai viisas\", murahti linnanvouti\nastuen rappuja ylös vahtihuoneeseen. Hän avasi oven siihen huoneeseen,\njoka sijaitsi ylinnä tornissa, aivan arkkipiispan vankilan yläpuolella.\nTäällä oli aina kaksi vartijaa vartioimassa, jotka pitivät vankia\nsilmällä lattiassa olevan kolon kautta. Sitäpaitsi oli vielä\nöisin kaksi muuta vartijaa huoneessa vangin luona, istuen hänen\npäänahaksensa vieressä, missä ne olivat hänen ainaisena kiusanaan,\nestäen usein puheellaan hänet nukkumasta. Mutta tuo äskettäin levinnyt\nhuhu arkkipiispan noitumistaidosta oli saattanut koko talonväen\nsäikähdyksiin, niin ettei kukaan senjälkeen uskaltanut öiseen aikaan\nolla hänen luonaan. Kun linnanvouti astui ullakkohuoneeseen, istuivat\nsiellä olevat vahtisoturit lautapelin ääressä arpanappulaa heitellen.\nNämä piilottivat äkkiä arpanappulat ja nousivat kunnioittaen seisomaan.\n\n\"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio\", murahti linnanvouti. \"Sillä\naikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla\nheittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään\nhäntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte\nolla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka\nkaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla,\nkatsotaanpa mitä hän siellä hommailee!\" Näin sanoen linnanvouti\nkumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. \"Luulenpa hänen nukkuvan\",\nkuiskasi hän, \"hän makaa aivan liikkumatonna selällään.\"\n\n\"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei\nmenehtyisi löyhkään\", sanoi kokki.\n\n\"No niin\", vastasi linnanvouti, \"eivät mitkään keinot ole\nhalveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta.\nKatsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata\ntuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut\nomassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä\nkutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen\nkestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin\nluo?\"\n\n\"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette\nhurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te\njalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion\nalaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä\nhyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän\nei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole\nvertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä\nteette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka\nhetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin\nmitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen\nosakseen.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa\nkiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa\nkunnossa\", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. \"Avotaivaan alla ei\nhänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi.\"\n\n\"Sellaisena se on teidän määräyksestänne\", jatkoi kokki teeskennellyllä\näänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin\nreikiin. \"Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä\nhän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä\non piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet\nsynnintuntoon.\"\n\n\"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt.\nMutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä\ntahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin\ntarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia\npienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis\nilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi.\nKatsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta\nkeinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä.\"\n\n\"Voi hyvä isäntä\", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä\npannen kätensä ristiin, \"teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te\npuhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet\nkohoavat silmiini.\"\n\n\"No niin!\" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. \"Minutkin\noli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan\ntonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä\ntotuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja\nlähimäistensä pelastukseksi.\"\n\n\"Niin, niin, isäntä\", jatkoi Martti hartaan näköisenä. \"Kunpa vain\nvoisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä\nolla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle\nsielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja\npyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja\npyöveli --\"\n\n\"Suus kiinni, Martti\", keskeytti hänet linnanvouti. \"Sellaisia sanoja\net saa käyttää isännästäsi, vaikka tarkoittaisitkin hyvää. Mutta\nkuuletteko, nyt sieltä alhaalta kuuluu puhelemista. Voitko kuulla mitä\nhän sanoo? Luulenpa hänen mötisevän kreikkaa tai latinaa.\"\n\nKokki heittäytyi vatsalleen lattialle ja asetti korvansa kolon\nkohdalle. \"Jes siunatkoon!\" kuiskasi hän, näyttäen aivan pelästyneeltä.\n\"Hän manaa esiin Aristotelesta, paholaisen koulumestaria, usuttaen\nhänet teidän kimppuunne. Hän vakuuttaa teidän olevan täysin kypsyneen\nhänen kouluunsa.\"\n\n\"Vai niin! Sepä on juuri hänen kaltaistaan, senkin jumalaton koira!\nMutta minä luulen kuulevani sieltä toisenkin äänen! Martti, ei suinkaan\nkukaan ole hänen luonaan?\"\n\nMartti kuunteli uudestaan. \"Jumala auttakoon! Kuulitteko sen?\" kuiskasi\nhän ja ponnahti pystyyn pelästyneen näköisenä, vilkaisten samalla\novelle ikäänkuin aikoen siitä paeta.\n\n\"No mitä nyt? Mikä sinua vaivaa, Martti? Mitä kuulet?\"\n\n\"Pankaa itse korvanne koloon, herra, niin saattehan kuulla. Voi, armias\nJumala meitä varjelkoon. Paholainen on kaikesta päättäen hänen luonaan.\nPuolen yön aikaan se kuuluu tulevan hakemaan teidät, jos te ette anna\nhänen hyvälle ystävälleen arkkipiispalle paistia, viiniä, ja puhtaita\nvaatteita. Kuulkaapas vain itse!\"\n\nLinnanvouti heitti epäilevän silmäyksen kokkiin, mutta asetti kuitenkin\nkorvansa koloon, pitäen samalla silmällä Marttia sekä pelästyneitä\nvartijoita. Hän ei ollut kauan maannut tässä asennossa, ennenkuin hän\nyhtäkkiä ponnahti ylös aivan kuolonkalpeana, sillä nimi Jasper Mogensen\nkaikui oudosti, hillityn ja luonnottoman naurun säestämänä, aivan kuin\njostakin syvästä rotkosta, eikä ääni ollenkaan ollut arkkipiispan äänen\nkaltainen.\n\n\"Kuulitteko nyt sen, isäntä?\" sanoi Martti. \"Tuota, joka nyt kutsuu\nteitä, minä en totisesti haluaisi nähdä likempää.\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi linnanvouti, lähestyen taas lattiassa olevaa koloa.\n\n\"Jasper Mogensen!\" kuului nyt sama kauhistava ääni aivan kuin hänen\njalkojensa alta, ja niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla.\n\"Kestitse minun korkeasti oppinutta mestariani ja kumppaniani, taikka\ntaitan minä sinun niskasi ja väännän sinun tekopyhän sielusi nurin!\"\n\nTämän korisevan äänen kuullessaan vartijat heittäytyivät pitkälleen,\nlattialle ja rukoilivat Ave Mariansa. Linnanvouti vapisi ja tutisi,\nmutta Martin pulleat posket olivat tulipunaiset ja hänen silmistään\ntihkui vettä kuin jostakin salaisesta ponnistuksista, ja samalla hän\npuristi yhteen huulensa, seisoen aivan kuin pelästyksen lamauttamana.\n\n\"No saakoon hän sitten sen mitä pyydetään\", sammalsi linnanvouti.\n\"Jos täällä ovat moiset temput kyseessä, ei junkkari Kristoffer eikä\nkukaan muukaan voi vaatia että minä tässä asettaisin sekä sieluni että\nruumiini vaaranalaiseksi. Anna sinä vain piispan herkutella, Martti,\nanna hänen syödä ja juoda itsensä vaikka kuoliaaksi, jos se häntä\nmiellyttää. Mutta pakenemaan häntä ei päästetä, vaikka hänellä olisi\ntuhat paholaista auttajana.\"\n\n\"Sen estäminen taitaa tulla teille kovinkin vaikeaksi, hyvä isäntä\",\nvastusteli Martti muka huolestuneena. \"Tuonlaiselle mylvijälle ei liene\nkovinkaan vaikeaa lentää avaimen reijästä piispa mukanaan.\"\n\n\"Sen tahdon nähdä ennenkuin sen uskon\", sanoi linnanvouti, joka näytti\ntoipuneen pelostaan. \"Kyllähän sinä, Martti, olet kelpo mies, mutta\ntaidatpa olla hiukan taikauskoinen ja yksinkertainen. Luulenpa tässä\nmuuten olevan jonkin kepposen tekeillä; mutta sen minä sanon sekä\nsinulle että teille toisille: jos huomaan petollisuutta tai että jokin\nteistä on vähimmänkin osallinen näihin pirunjuoniin, niin saatte sen\nkalliisti maksaa. Teidät poltetaan elävältä tai kidutetaan niin totta\nkuin laki ja oikeus vallitsevat maassa.\"\n\n\"Herra meitä varjelkoon!\" huudahtivat pelästyneet vanginvartijat\nyhtaikaa.\n\n\"Sen minä sanon teille\", jatkoi linnanvouti, \"ei tämä ole muuta\nkuin pelkkää kujeilemista ja petkutusta. Koetellakseni häntä tuolla\nalhaalla minä tahdon jonkun aikaa antaa hänelle hyvää ruokaa sekä annan\npuhdistaa hänen huoneensa. Mutta jos hän panee toimeen vielä muita\nkepposia niin joutuu hän taas takaisin koiranluolaan. Ja sen minä sanon\nteille, miehet, että jos joku teistä uskaltaa auttaa hänet pakoon, niin\nhirtetään teidät joka mies. Saatte nyt kaikki kolme valvoa täällä tämän\nyön.\"\n\n\"Oi, voi, emme me uskalla, ankara isäntä!\" rukoili vanha vartiamies.\n\"Jos paholainen mellastelee täällä tornissa, niin me emme uskalla olla\ntäällä ilman Martti-mestaria. Eikö hän saa jäädä istumaan luoksemme?\"\n\n\"No, jää sitten noiden typerien miesten luo täksi yöksi, Martti\", sanoi\nlinnanvouti. \"Sinä olet kuitenkin heistä järkevin. Minä kyllä siitä\npalkitsen sinut, ja huomenna kyllä toimitan tänne miehiä, jotka eivät\npelkää.\"\n\n\"Se on minulle yhdentekevää\", vastasi Martti rohkeasti. \"Kyllä minä\npidän miehet virkeinä tämän yötä. Sen, jolla on hyvä omatunto, niinkuin\nteillä ja minulla, ei tarvitse pelätä pirunvehkeilyjä.\"\n\n\"Se oli oikein sanottu, Martti. Mutta saata nyt minut ensin alas\nportaita. Äsken kumartuessani alkoi minua hiukan pyörryttää. Ja sinä\nvoitkin samalla tuoda ruokaa ja juomaa vangille ja teille kaikille.\"\n\n\"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta\", sanoi Martti\nja seurasi linnanvoutia ovelle. \"Nyt on kaikki hiljaista ja\njärjestyksessä\", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. \"Kyllä\nminä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä\nmeidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki\nkohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin,\nkolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja\nsäädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa.\"\n\nSaatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja\nsieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös\ntorninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja\nruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. \"Vie sinä, Matti,\nruoka ja viini koiralle tuonne alas\", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle,\n\"mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä\ntekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija\nyötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen\npäälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme.\nKatsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista\nolutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos\nvain tulet selvänä takaisin.\"\n\nVanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita\nhänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi\npöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden\nkanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään\nsenvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille,\njosta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä\noli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän\nistui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut\ntoveriltaan.\n\n\"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti\", sanoi ratsumies Niilo,\ntyöntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä\nkasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja\ntarttui oluthaarikkaan. \"Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa\ntarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana.\nSieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista\narmeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu\npiispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen\nasian laidan olevan, Martti?\"\n\n\"Oh, se ei kuulu meille maallikoille\", vastasi Martti. \"Minä en tunne\nen valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt\nja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon\nhaluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä\nnenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla\nrauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo\nNiilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?\" sanoi hän arpanappuloita\nlaskevalle miehelle. \"Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin\nrehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä\non omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen,\ntäytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi\nmeidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä\nhopearahoja meillä kyllä on riittävästi!\" Näin sanoessaan iloinen kokki\nheitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta\njuomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja\nhelisteli arpanappuloita. \"Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti\",\nsanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, \"voimmehan sitten\njälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä\nhopeaäyristä?\"\n\n\"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan\", rastasi Martti. \"Mutta\nminä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni\nkostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja\nsietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi\nmullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan\nhutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista.\nSen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen\nsilmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset\nsopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan.\"\n\n\"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian\nvoimakasta\", sanoi varovainen Yrjö. \"Sima kohoaa heti päähäni. Jos\naikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme\nsuinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin.\"\n\n\"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata\", vastasi Martti, \"mutta olkoon se\nminun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin\nminkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja.\"\n\nHe joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. \"Tahdotteko kuulla uutisia,\nmiehet\", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret\nnojaten pöytään. \"Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan.\nSilloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja\nviini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa.\"\n\n\"Mitä sanotte, kuningasko!\" huudahti ratsumies Niilo. \"Silloinpa täällä\njuhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin\ntekemistä.\"\n\n\"Saattepa nähdä, että silloin piispa vapautetaan\", sanoi vanginvartija\nYrjö arpanappuloitaan pyöritellen. \"Ei hän nyt sentään liene niin\nhullu, että tälläkin kertaa ärsyttelee kuningasta niinkuin teki\nviimein.\"\n\n\"Saatte, nähdä että sen hän kyllä uskaltaa\", vastasi kokki. \"Se mies\nei välitä ei kuninkaista eikä keisareista, ja jos siinä on perää,\nettä Rooman paavi on hänen puolellaan, niin voi kuningas vielä joutua\ntappiolle.\"\n\n\"Mitä paavi voi meidän kuninkaallemme?\" kysyi ratsumies Niilo. \"Onhan\nhän, pahus vieköön, aina Roomalais-maassa asti, toisella puolen suurta\nvaltamerta, eikä hänellä ole ratsumiehiä eikä sotalaivoja tänne\nlähettää.\"\n\n\"Mutta onpa hänellä jotakin, joka on vieläkin terävempää\", sanoi\nMartti. \"Onpa hänellä pari avainta, niin pari avainta, ja nepä johonkin\nkelpaavat. Sata miestä ei jaksa niitä kantaa, ja niillä hän voi sulkea\nja avata sekä taivaan että helvetin joillekin meistä, aina sen mukaan\nmiten milloinkin haluaa. Helvetinportit hän mielellään jättää auki,\nsillä siinä on aina niin suuri liike; mutta taivaanportin hän sulkee,\nhäpeä sanoa, aina iltasin ja pistää avaimen päänalukseksensa alle.\"\n\n\"Mutta sehän on pyhällä Pietarilla?\" intti ratsumies Niilo. \"Eikö hän\nseiso siellä vartioimassa öin ja päivin?\"\n\n\"Siinä olet aivan oikeassa, Niilo; mutta pyhä Pietari on paavin serkku.\nSitäpaitsi paavi pistää hänet taskuunsa ja ottaa häneltä joka ilta\npimeän tullessa pois avaimen, niinkuin linnanvouti sinulta. Paavi on\nmuuten meidän Herramme käskynhaltija, niinkuin tiedät, ja kun hän\nsuuttuu, voi hän yhdellä ainoalla sanalla sulkea koko maan kirkot ja\ntuomita meidät kaikki luinemme ja lihoinemme, vieläpä sielummekin\nkaupanpäälle paholaisen valtaan.\"\n\n\"Herra varjelkoon!\" huudahti Niilo tehden ristinmerkin. \"Ja sinä luulet\nhänen uskaltavan tehdä tämän meidän kuninkaallemme ja tämän maan\nkristityille?\"\n\n\"Sanotaanpa hänen ankarasti uhkailevan. Kunhan edes paholainen veisi\nmuassaan kirotun piispan tuolta alhaalta! Hän on syyllinen kaikkeen\ntähän onnettomuuteen. Olisi parempi maalle ja valtakunnalle, jos hän\naikoja sitten olisi livistänyt tiehensä.\"\n\n\"Niinkö arvelet, Martti? Mutta silloinhan on typerää pitää miestä\nvankilassa.\"\n\n\"Se on kuninkaan yksityisasia\", vastasi Martti. \"Hän kyllä tietää mitä\ntekee, ja hänellä lienee siihen omat syynsä. Taisipa olla piispallakin\noma osansa Finnerupin jutussa, silloin kun ottivat hengiltä kuninkaan\nisän. Vaikk'ei tuo Eerik Silmänräpyttäjä suurenkaan arvoinen ollut;\nmutta hän oli kuitenkin kuningas ja salaliitto oli kyllä olemassa.\nHerra varjelkoon minun sitä puolustamasta. Eikä kukaan myöskään voi\nmoittia meidän kuningastamme siitä, ettei hän voi antaa anteeksi\npiispalle. Mutta se nyt on varmaa, että maalle olisi suurempi hyöty\nsiitä jos kuningas olisi vähemmän ankara, ja paholainen veisi piispan.\"\n\nHeidän näin puhellessaan palasi vanha vanginvartija puolihumaltuneena\ntakaisin ja heittäytyi pitkäkseen pöydän vieressä olevalle penkille.\n\n\"Kas vain, Matti, miten poskesi ovat alkaneet punoittaa\", sanoi kokki\nhymyillen. \"Oletpa tainnut lakkia piispalta viinin -- se oli oikein!\nKuka tietää, vaikka se olisi ollut myrkytetty.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! Mitä sinä sanot, Martti!\" soperteli vanhus\nkauhistuneena ja sylkäsi. \"Minä en ole maistellut tippaakaan hänen\nviinistään. Ei sinun tarvitse minua härnätä!\"\n\n\"Ole sinä vain rauhassa, ukkoseni!\" lohdutteli Martti, -- \"itsekin\nsiitä join portaita noustessani. No, oliko hän mielissään muutoksesta?\"\n\n\"Hän ei sanonut sanaakaan, toveri! Ennen se koira antaa pistää itsensä\nvartaaseen kuin sanoisi sanankaan sinulle. Hän kai luulikin minun\ntuoneen hänelle myrkkyä. Mutta kuolema ja kirous!\" keskeytti hän ja\nsylkäsi taas -- \"en olisi sentään ikinä uskonut --\"\n\n\"Ole vain levollinen, Matti! Ethän sinä ole maistellut tippaakaan.\nMutta huuhdoppas sinä tuolla kurkkusi, voin vakuuttaa sinulle sen\nolevan terveellistä. Ja nyt minä vielä laulan teille hauskan laulun,\njosta voi piispallekin olla hyötyä.\"\n\nKaadettuaan kaikille viiniä, hän rykäsi ja lauloi:\n\n    Vankina hämähäkin verkossa\n    on Sjöborgilla kärpänen.\n    Vielä uhmaten uskaltaa uhkailla,\n    vaikka jo kiinni on siivet sen.\n    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan!\n\n    Hyvinvointinsa päivinä istahti\n    se jo nenälle kuninkaan,\n    ja sinne se jättää uskalsi\n    mik' ei miellytä milloinkaan.\n    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan!\n\n\"Mikä laulu tuokin on?\" kysyi ratsumies Niilo, -- \"sitä en ole ennen\nkuullut.\"\n\n\"Se on pilkkalaulu piispasta tuolla alhaalla\", -- vastasi Martti, \"ja\nsen minä olen itse sepittänyt. Katsokaas, härnätäkseni häntä oikein\naikatavalla, ja pilkatakseni hänen oppiaan, olen pistänyt siihen\nmausteeksi hiukan latinaakin. Sen olen oppinut isä Yrjänältä.\" Ja nyt\nhän jatkoi:\n\n    \"Crimen laesae Majestatis\"! [Majesteettirikos]\n    nyt verkko se palkakseen jää.\n    \"Custodibus inebriatis\" [Kun vahdit ovat päihtyneet]\n    Ketut ketuilla metsästää.\n    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan!\n\nKokin näin laulaessa kovaäänisesti, kuului kahleitten helinää\narkkipiispan vankilasta, jolloin molemmat puoleksi päihtyneet\nvanginvartijat hypähtivät ylös, ja Yrjö, joka vielä oli selvä,\nmutta joka ei ollut kuunnellut laulua, käytti tilaisuutta hyväkseen\npuhaltaakseen muutaman kokin hopearahoista taskuunsa. \"Antaa sen koiran\nkulutella kahleitaan\", sanoi Martti jääden rauhassa istumaan. \"Hän\nkuuli kyllä minun pilkkaavan häntä laulullani ja se häntä harmitti;\nmutta se on hänelle vain hyväksi.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, Martti!\" sanoi ratsumies Niilo, kurkistaessaan\nalas lattiakolon kautta. \"Hän riuhtoo kahleitaan kuin riivattu. Usko\npois, sinun latinantaitosi häntä suututti. Mutta eipä se haitaksi\nole -- antaapa hänen vain kuulla, ettemme me maallikotkaan aivan\noppimattomina elele.\"\n\n\"Tulkaa toverit, juomaan!\" huusi kokki ja jatkoi laulamistaan, alkaen\nsamalla hoiperrellen kävellä lattialla niinkuin olisi ollut aivan\njuovuksissa:\n\n    Hei, hei, sinä uhmaava vanki\n    linnunlaulun sä tunnet, mi soi?\n    Jospa unhoitit myös latinankin\n    et onnea löytää sä voi!\n    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan!\n    Linnun myötäkö viestin viedä?\n    Rooman porttiinko johtaisi tie?\n    Tai minne ei suuntasi tiedä,\n    sama taival sen takaisin vie.\n    Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan.\n\nViimeistä värssyä laulaessaan hän heittäytyi pitkälleen arkkipiispan\nvankilan kolon kohdalle ja tirkisti sinne alas.\n\n\"Tuo petollinen kokki on lähetetty tänne, minua kiduttamaan!\" kuuli hän\nvangin syvään huoaten kuiskaavan.\n\n    Uhmailkoon vaan, ja suriskoon vaan\n    kehno kärpänen verkossaan!\n\nlauloi Martti täyttä kurkkua, ja noustuaan hoiperrellen hän yhä\nuudelleen lauloi loppusäettä, mihin vahtimiehet ääneen nauraen yhtyivät.\n\n\"Oletpa aikatavalla päissäsi, Martti!\" sammalteli ratsumies Niilo\nkellahtaessaan pöydän alle. \"Etkö ollenkaan hoksaa, että me olemme\ntäällä vartioimassa emmekä kapakassa.\" -- Sen sanottuaan sotamies\npainoi raskaan päänsä alasvierineelle oluthaarikalle ja nukkui siihen.\n\n\"Mutta minne ratsumies Niilo hävisi?\" soperteli vanha torninvartija,\njoka jo oli ehtinyt tyhjentää kokonaisen suuren ruukullisen\nvoimakkaasti päihdyttävää saksilaista olutta. \"Annanpa vaikka hirttää\nitseni, jos hänet saan näkyviini.\"\n\n\"Hohhoi, se juoppolalli kuorsaa jo pöydän alla!\" vastasi Yrjö. -- \"tepä\nvasta olette oivallisia vartijoita. Minä tässä saan ainoana selvänä\nvartioida kaikkien teidän edestänne. -- Hei, Martti, ollaanpas me\njärkeviä, ja pitäkäämme vaari toimestamme! Täällä sinun hopearahasi\nlikoavat oluessa ja simassa. Pannaan pöytä puhtaaksi, niin saamme\nheittää niistä arpaa! Se, jolle lankee korkein arpa, pistää rahat\ntaskuunsa. Saat kernaasti heittää ensiksi.\"\n\n\"Sanasta miestä!\" vastasi Martti. \"Mutta ilman vilppiä ja petosta.\" Hän\notti arpanopat ja heitti. \"Jos osaat laskea, niin laske\", sammalteli\nhän niihin katsomatta. \"Kaksi, kolme -- vain seitsemän sinä sait\",\nsanoi Yrjö vetästen nopeasti arpanopat itselleen. \"Katsoppas, nyt minä\nviskasin\", hän pyöritteli noppia, asettaen ne osoittamaan korkean\nluvun. \"Voittanut! Rahat ovat minun! Katso itse!\" Hän vetää rahat\nitselleen.\n\n\"Kyllä minä sinuun luotan, -- sinä olet rehellinen mies!\" vastasi\nMartti ja täytti hoiperrellen hänen haarikkansa. \"Rahat ovat sinun.\nMutta nyt sinun täytyy, autuuteni kautta, juoda myöskin minun\nlemmittyni malja, sitten minä menen nukkumaan. Juo se malja pohjaan\nasti, muuten sinä olet roisto, joka täällä istut vain minua nylkemässä.\"\n\n\"Hyvä on, Martti-poikani! Kauniin Gilleleijen Kaarinan malja! Näetkös\nnyt, enkö minä ole rehellinen.\" sanoi Yrjö ja tyhjensi haarikan yhdellä\nkulauksella. \"Nyt ei ole enää tippaakaan jälellä.\"\n\n\"Se oli oikein! Oletpa sentään kunnon mies\", änkytti kokki ja kellahti\nlattialle, missä hän pian kuorsasi kaikkia muita äänekkäämmin.\n\n\"Senkin pöllöpää\", murisi Yrjö, joka myöskin tunsi päänsä raskaaksi.\n\"Häntä voi vetää nenästä niin paljon kuin vain tahtoo.\" Hetken kuluttua\noli hänkin painanut päänsä käsivarsiensa varaan ja nukkunut. Kun hän\nalkoi kuorsata, nousi Martti Madsven aivan selvänä ja katseli tarkasti\nhimmeän lampun Valossa kolmea nukkuvaa vahtimiestä. Heti kun hän oli\ntullut vakuutetuksi siitä, että he nukkuivat sikeästi, hiipi hän hiljaa\nlattiassa olevalle kololle, josta hän katseli alas vankiin. \"Arvoisa\nherra!\" kuiskasi hän. \"Nyt minä olen juottanut heidät kaikki kolme\npähkähumalaan. He nukkuvat kuin kivet. Teidän ei tarvitse epäillä\nminua. Minä olen aina ollut teille uskollinen. Minun on täytynyt\nkiusata ja pilkata teitä vain pettääkseni noita toisia. Minä olen\nvalmis lähtemään teidän asioillenne, minne vain käskette.\"\n\n\"Puhutko totta, Martti?\" kuiskasi vangittu arkkipiispa.\n\n\"Totisesti, sieluni autuuden kautta!\" vastasi kokki. \"Te olette\npelastanut minun henkeni, ja salannut sen minkä kyllä tiedätte.\nSenvuoksi olenkin luvannut pyhälle Martinukselle pelastaa teidän\nhenkenne maksakoon mitä hyvänsä.\"\n\n\"Jumalan nimeen! Tahdonpa siis uskoa sanaasi\", sanoi vanki. \"Jos tahdot\npelastaa henkeni, niin mene Kauppiassatamaan minun kaniikkini, Hans\nKodisen, luo ja neuvottele hänen kanssaan! Pyydä hänen hankkimaan\nminulle kynän ja mustetta, viilan ja köysitikapuut.\"\n\n\"Hans Rodis on Esromissa, herra\", vastasi kokki. \"Hän pyysi minun\ntoimittamaan tämän pienen makkaran teidän hurskaisiin käsiinne. Jos\nvoitte kahleiltanne, niin asettakaa kätenne tänne kolon kohdalle! Kas\nvain, miten hyvästi se siitä mahtuikin!\"\n\nNäin sanoessaan Martti työnsi reijän läpi ohkosen kokoonkierretyn\nkääryn, joka oli piiloitettu makkarannahkaan. Siihen oli kiinnitetty\nnuora, jonka avulla hän nyt laski sen alas.\n\n\"Minä sain sen!\" kuului vangin ääni alhaalta. \"Kiitetty olkoon\nkuninkaitten Herra! Minun uskollinen palvelijani lähettää minulle sen\nmitä tarvitsen. Elä irroita nuoraa\", jatkoi hän vähän ajan kuluttua.\n\"Aseta lamppu kolon kohdalle! Vain yksi ainoa valonsäde!\" Kokki totteli\nhiljaa ja ääneti. \"Minä kirjoitan pari tärkeää sanaa päämiehelleni\nHammerhuusiin, toimitatko sinä kirjeen uskollisesti hänen käteensä?\"\n\n\"Sen teen, sieluni ja kunniani kautta! Mutta kiirehtikää!\"\n\n\"Sinun palkkasi pitää oleman runsas sekä maassa että taivaassa; valoa\nvain lisää!\"\n\n\"Kaikki on jo edeltäpäin puhuttu!\" kuiskasi kokki ja piteli lamppua\nkolon lähellä. \"Kunhan vain Hammerhuusiin voi luottaa. Sitten vasta\nkun taas näette minut, on aika käsissä. Käyttäkää vain viilaa hyvin\nvarovasti. Me pidämme kaniikin kanssa huolen muusta. Niilo Brock\nystävineen auttaa meitä. Kysten Juhana ja Ola Ark ovat mukana. Olkaa\nvain rohkealla mielellä, herra! Minuun te voitte luottaa. Mutta\nkiirehtikää! Nuo juopporallit alkavat jo liikutella jäseniään, pelkään\nheidän heräävän.\"\n\n\"Vielä vain silmänräpäys!\" kuiskasi vanki. \"Vedä nuorasta, se on\nvalmis\", jatkoi hän hetken kuluttua. Martti vetäsi äkkiä ylös\nnuorassa riippuvan makkaransuolen, missä hän huomasi kokoonkierretyn\npergamenttilehden. Hän pisti sen huolellisesti piiloon. \"Hiljaa, nyt\nne heräävät!\" kuiskasi hän. \"Minun täytyy taas alkaa mellastella.\"\nTämän sanottuaan paksu kokki pyöritteli itsensä pitkin lattiaa puoleksi\nhumaltuneiden heräävien vartijoiden luo ja alkoi kaikin voimin\ntuupiskella heitä. \"Hihhei, nyt pehmitetään lihaa\", huusi hän, \"ja nyt\nsurvotaan pippuria! Mikä kokkare täällä puurossa on? Se on survottava\nrikki.\"\n\n\"Voi, voi! Oletko tullut hulluksi, Martti! Minähän tässä olen!\" huusi\nratsumies Niilo.\n\n\"Mitä turhia tässä sopotatte\", jatkoi Martti husien ympärilleen.\n\"Minä en ole hullu enkä päissäni, mutta tänne minä en pahus vie, enää\njää. Vai tahdotteko te puurokokkareet olla mestarikokkia viisaampia?\nLuuletteko te saavanne minut uskomaan, että ratsumiehiä on padassani?\"\nHän huusi ja räyhäsi kuin päihtynyt ja työntäistyään lampun pöydältä,\nhän horjui ulos tornihuoneesta ja kompuroi alas rappusia. Kun\ntorninvartijat aamulla selvisivät oli Martti kadonnut eikä häntä\nlöydetty mistään koko linnasta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAuringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva\nkädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan\nmetsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi\nkirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli\nkieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen\nseuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja\nkun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti\nja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan\noli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa\npeittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat\nheidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän\nrahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta\nsotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla\nratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen\npuhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta\npöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet\nkunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä\noli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin\nsavustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä,\nsotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat\nniin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän\ntanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi,\nellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia\ntalonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet\ntodistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli,\nja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti\nulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.\n\nNuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin\nolisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin\nluostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.\n\n\"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta\", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi\nmetsässä olevaan tienhaaraan. \"Taitaapa olla viisainta, että ainakin\naluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette\nGilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen\nlaivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää\nsamalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa\nmuistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti\nsen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne,\nmutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette\nkuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika\ntulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja\nsiten teette tyhjäksi koko puuhamme.\"\n\n\"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!\" sanoi\nyksisilmäinen mies. \"Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee.\nYhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä\npääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan\npapin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli\nse siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei\nsaisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni\nloppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana\npyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta\nminä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni\nsiitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin\nmaallikoita vastaan.\"\n\n\"Se oli hurskas ajatus\", sanoi Martti. \"Jos vain et olisi sellainen\nverikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla\nhurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin.\"\n\n\"No siitä ei ole pelkoa\", vasta silmäpuoli. \"Minulla on täällä\nvillapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa,\nvaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta\nuskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että\nöin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan\nmädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen\nkuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut\npaastosta -- ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi;\neikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun\nsallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon\nmieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark,\nkärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?\"\n\n\"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään\nja heittämään häntä oman onnensa nojaan!\" keskeytti hänet Martti.\n\"Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden\nlailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä\nväkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja\nsäästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen.\"\n\n\"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste\", aikoi nyt toinen Islantilainen\npuhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. \"Sinä olet hullu\nhärkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä\nvapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies\nvallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan\nkuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta\nkädestään.\"\n\n\"Senkin typerä turska!\" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. \"Etkö usko\nsiihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut?\nHeti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään\nBornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin\nhaluamme kuninkaan maille.\"\n\n\"Top tykkönään, ystävä kulta!\" oikaisi häntä Martti. \"Niin kauan vain\nkun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän\nharjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa\nvoi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen\nmitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen\nvuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan\nja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet.\nMinä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään\nminut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää\nminut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!\"\n\n\"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!\"\nsanoi silmäpuoli. \"Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa,\nsenkin paistinkääntäjä! -- Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin\naikaisin metsästäjiä liikkeellä?\"\n\nKuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja\nkoirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta\neteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.\n\n\"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!\" huudahti\nMartti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen\nepäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden\nsuojaan.\n\nSuuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin\nja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen\nistuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti\nylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita,\njoihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset\nja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut\nmuita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili.\nKuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi\ntakajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti\nolevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas\nitse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla\noli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat\nkultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti\nsen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään\nmestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas\nkäytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei\noikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea,\nvalkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä,\nkärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti\nkoristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein\nmuistutti kimaltelevaa haarniskaa.\n\nTämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen\nseurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla\npuolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä\ntäyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti\nollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin\nystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen\nilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli\nheittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän\npeitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa\nkuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän\nnäytti pitävän tarkasti silmällä.\n\nMarski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen,\noli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden,\nkasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä\ndrotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja\npelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja\nylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa\nja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia.\nSekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen\nkanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä\nhienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja\nsivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin\noli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä\nraakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset\nluotaan.\n\nMuiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta\nhuomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari\nRumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli\npienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat;\nhän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin\njumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset\nmielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen;\nhänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli\npikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka\nluulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta\nkuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja\nhänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän\nvaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.\n\nNämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet\narvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse\noli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa\neteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle\nmetsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de\nDacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja\nastronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin\nhienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan\nkreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli\nyllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien\nsaksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun\nnämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta\nkoviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan\nhän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina\nStambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen,\nolisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä\nkirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella\nylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet\nkaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella\nhän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli\nosoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli\nkuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli\nJohannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän\nNeitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen\nriitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus\nVenensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen,\nmikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun\ntuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua;\nmuuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen\nvoima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään,\nherätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä\nosanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta\nja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen\naikakautensa oppineille.\n\nKuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta,\njonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui\nmitä ihanin näköala Esromjärvelle. \"Seis!\" huusi kuningas ja hypähti\nratsunsa selästä. \"Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista\nsyömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?\"\n\n\"Aivan varmasti, herra kuningas!\" vastasi marski Olavin poika, jolloin\nhän ja drotsi myöskin laskeutuivat ratsujensa selästä, jättäen ne\nkuninkaan ratsupojille. \"Tästä kulkee valtatie Esromiin ja Sjöborgiin.\nMutta jos oikein tunnen markkreivin, niin hän ei ratsasta Örekrogin\nläpi ennen kuin siellä kaikki tytöt ovat valveilla ja voivat ihailla\nhänen kauneuttaan ja ratsastustaitoaan. Hänellä on yhä vielä mielessään\nkaikenlaiset turhat rakkausseikkailut.\"\n\n\"Sanotteko te rakkautta turhaksi, urhokas marskini?\" keskeytti hänet\nkuningas. \"Unohdatteko te, että minä olen sulhasmies, enkä toivoakseni\nole kaikkein kylmäkiskoisempia?\"\n\n\"Sulhasmies? Herra kuningas!\" vastasi marski. \"Meillä Tanskassa\nsanotaan sulhasmieheksi vasta hääpäivänä, ja ennen sen saapumista voi\npaljon tapahtua?\"\n\n\"Paljon?\" toisti kuningas, ja hänen iloisille, vilkkaille kasvoilleen\nlevisi äkkiä totinen ja ankara ilme. \"No niin! Paljon voi tapahtua\nvähässä ajassa. Mutta, jos aika tehdään minulle liian pitkäksi, voi se\npäivä, jota ikävöin, koittaa milloin vain tahdon.\"\n\n\"Siitä Jumala ja pyhä Neitsyt meitä varjelkoon!\" huudahti drotsi Åke\npuoliääneen ja loi nuoreen kuninkaaseensa katseen, missä levottomuus ja\nsydämellisin osanotto kuvastuivat.\n\n\"Anna torvensoittajien alkaa soittaa, Åke\", keskeytti kuningas nämä\nlausunnot, jotka eivät olleet hänelle mieluisia. \"Tänään saamme kauniin\npäivän, alkakaamme se iloisesti!\"\n\nDrotsin viittauksesta alkoivat torvensoittajat, jotka seurasivat\nmetsästysseuruetta, puhaltaa kuninkaan lempikappaletta, yleisesti\ntunnettua laulua Axel Thordsonista ja kauniista Valborgista.\n\n\"No niin, sävel on kyllä kaunis, vaikkei erityisen iloinen\", sanoi\nkuningas. \"Missä ovat Rumelant ja Poppe? Vahinko, etteivät he osaa\nlaulaa tanskankielellä. Näihin säveleihin eivät myöskään heidän\nmonimutkaiset mestarilaulunsa sovellu.\"\n\n\"He väittelevät taas hengellisistä asioista\", sanoi marski. \"Heidän\npaikkansa olisi paremminkin pappeinkokouksessa kuin metsästysretkellä.\"\n\n\"Kuunnellaanpas toki kuitenkin kerran heitä!\" sanoi kuningas.\n\"Uskallanpa lyödä vetoa siitä, että mestari Poppe on oikeassa, vaikka\nmestari Rumelant voittaisikin tässä sanakiistassa.\"\n\nAamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa\nkuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä\nseisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät\nsuitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena\nhevosensa selässä, katsellen järvelle.\n\n\"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan\noikeauskoisten sielujen kuullen\", intoili pieni, kiivas Rumelant\nlyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. \"Meidän syntimme takaavat\nmeille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän\nmitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on\nminkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille\narmon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa\nmeille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen\non kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä.\"\n\n\"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?\"\nhuudahti pitkä mestari Poppe. \"Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on\nmeidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan\nkunniaa.\"\n\n\"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!\" huudahti hänen vastustajansa. \"Se asia\non selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta\nkuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi\nmitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi\nlangenneet syntiin?\"\n\n\"Ei totisesti, rakkahin ystäväni! Mutta pahus vieköön -- --\"\n\n\"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja\nihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän\nota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan\nja ihanuuteen meidän syntiemme tähden.\"\n\n\"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!\" huudahti Poppe\nkuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. \"Minä en nyt tiedä mitä\nvastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä\nkunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos\nsen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät\nkuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa\nminut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei\nsitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?\"\n\n\"Kakkaat herrat!\" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. \"Elkää\npuhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin,\nkaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse\nkirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset\naseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden\nvalon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman\nsynneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden\nsijaan.\"\n\n\"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän\nsynnistä ja armahduksesta\", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken\nkanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. \"No niin, sitä voisi\njatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun\nnyt aijon Sjöborgiin.\"\n\n\"Niin, kuninkaani\", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja\nsydämellisellä osanotolla. \"Jos ajattelemme miten suuren armon\ntarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa\nanteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio.\"\n\n\"Hänelle, jota tarkoitat, minä en ikinä voi antaa anteeksi\", keskeytti\nkuningas hänet kiivaasti. \"Hän istui ylinnä isäni salamurhaajien\nneuvottelussa -- istukoon hän senvuoksi alinna valtakuntani rikollisten\njoukossa. Ellei paavi tahdo häntä tuomita, niin minä teen sen itse.\nHänen vertansa minä en halua; mutta koko ikänsä hän olkoon kunniaton ja\nlainsuojaa vailla.\"\n\n\"Oikeudenmukaisesti voi kuitenkin ainoastaan paavi tuomita hänet,\nminun kuninkaani!\" huomautti Åke. \"Ja niin kauan kuin hän istuu täällä\nvangittuna, ei hän voi puolustaa asiaansa oikean tuomioistuimen edessä;\nsenvuoksi olisi minun mielestäni kohtuullista --\"\n\n\"Ei, Åke!\" keskeytti kuningas hänet -- \"ei ole viisasta eikä\noikeudenmukaista päästää irti tätä vangittua murhaajaa, että hän\nvalheella itsensä vapauttaisi ja tulisi kunnioitetuksi samanmielistensä\nparissa; viisasta se olisi vain minun oman rauhani ja onneni\nsaavuttamiseksi\" --\n\n\"Ja myöskin maan ja valtakunnan\", vastasi Åke. \"Se on ainakin varmaa,\nherra kuningas, että niin kauan kuin tämä vaarallinen vanki istuu\nSjöborgissa, ei drotsi Hesselin eikä valtaneuvos Litlen onnistu saada\nteidän naimasopimuksenne lupakirjaa. Ja jos oikein ymmärsin viekkaan\nIsarnuksen viittaukset, niin oli hänellä jo salainen valtakirja\npaavilta panna täytäntöön onneton Veilesäädös sekä teitä että koko\nvaltakuntaa vastaan.\"\n\n\"Ja jos niin olisi\", sanoi kuningas nousten, \"niin luuletko sinä\ntodellakin minun ja valtakunnan senkautta joutuvan kirotuiksi?\nUskaltaisivatko Tanskan piispat ja papit toteuttaa interdiktin heidän\nkuningastaan ja kansalaisiaan vastaan? Olethan sinä itse, rakas\nÅke, minulle osoittamasi uskollisuuden tähden, ollut kaksi vuotta\narkkipiispan pannaan julistamana, ja olethan siltä pysynyt terveenä\nja hyvissä voimissa? Onko ainoakaan pappi Tanskassa uskaltanut sulkea\nsinulta kirkonovea, kun olet astunut sinne minun rinnallani, tai\nkieltänyt sinulta ehtoollisen minun läsnäollessani?\"\n\n\"Mutta pyhä isä ei olekaan vielä vahvistanut minun kiroustani\",\nvastasi Åke. \"Ja kuitenkin, herra kuningas, minua värisyttää sitä\najatellessakin: moni rehellinen kansalainen luo minuun katseen, joka\nsurettaa ja melkein kauhistuttaa minua. Pannansäde on hirvittävä\nvangitun rikollisenkin kädessä -- minut se olisi maahan nujertanut,\nellei minulla olisi sitä toivoa, ettei vanhurskas Jumala taivaassa\nvälitä kuningasmurhaajan kirouksista. Pyhä isä on sen varmasti poistava\nminun oikean asiani ja teidän rukouksenne tähden.\"\n\n\"Se hänen täytyy tehdä!\" huudahti kuningas kiihkeästi. \"Muuten minä\nopetan sinut uhmaamaan vääryyden valtaa. Ehkäpä piakkoin sekä minä että\nkoko Tanskan kansa joudumme saman kohtalon alaiseksi, rakas Åke. Mutta,\njos Jumala ja pyhä Neitsyt sen suovat, ei se saa meitä lannistetuksi\neikä saatetuksi häviöön -- siitä uskallan antaa vaikka henkeni ja\nkruununi.\" -- --\n\n\"Taivaan Jumalan nimessä, jalo herrani ja kuninkaani!\" huudahti Åke\npelästyneenä, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi, sillä kuningas\nviittasi hänelle nopeasti huomattuaan samassa pyöreät, punakat kasvot,\njotka jännitetyn tarkkaavasti kuuntelivat sen puun takaa, jonka\nvieressä he seisoivat. \"Kuka siellä?\" kysyi kuningas. \"Se ei ole meidän\nmetsästäjiämme! Seisotko sinä siellä urkkimassa, mies?\"\n\n\"Vieras kulkija!\" sanoi Åke kiivaasti. \"Tule tänne, kuka sinä olet?\"\n\n\"Mitä herroilla on asiaa?\" sanoi Martti astuen esiin. \"Minä luulin\nteidän puhuneen minulle. Katsokaas, minä olen huono kuuloinen, niin\nettä jos teillä on minulle asiaa, saatte huutaa kovaa.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi Åke kovalla äänellä, luoden häneen samalla\ntutkivan katseen. \"Mitä sinä täällä teet, roisto?\"\n\n\"Rosvotko?\" sanoi kokki tekeytyen tyhmän näköiseksi. \"En minä teitä\nrosvoksi luullut. Mutta enpä tahdo kieltää, että hiukan pelästyin\nhevosianne, enkä juuri mielinyt tyhjävatsaisena tulla vastaanne.\"\n\n\"Hyvä Jumala, miesparka on hullu\", sanoi kuningas. \"Åke, anna hänen\nmennä rauhassa. Jos hän kuulikin keskustelumme, niin ei siitä ole\nvahinkoa.\"\n\n\"Kyllä, herrat, nälkäiset hevoset merkitsevät jotakin, korkea\nherra!\" jatkoi Martti katsellen kuningasta huomattavan osanottavasti.\n\"Valkoinen hevonen merkitsee voittoa ja pikaista tuomiota Herran\nvihollisille -- sanoo isä Yrjänä\" --\n\n\"Sitä parempi!\" sanoi kuningas vilkkaasti ja antoi hänelle pari\nkultarahaa. \"Mene Jumalan nimeen! Sinä sanoit yksinkertaisuudessasi\ntotuuden: valkoinen hevonen on minun.\"\n\n\"Mutta veripunainen merkitsee kapinaa -- ja keltainen ruttotautia\",\njatkoi Martti ja hän näytti olevan liikutettu vastaanottaessaan\nkuninkaan lahjan ja suudellessaan hänen kättään. \"Katsokaa senvuoksi\nminä pelästyin kun näin teidän noiden kahden elukan välissä. -- Muuten\nminä olen raihnainen syntinen. Minä olen pyhiinvaellusmatkalla omieni\nja muiden syntien tähden, ja nyt minä tahdon rukoilla teidänkin\nedestänne, korkea herra.\" Näin sanoen hän astui nopeasti tien yli ja\noli kadonnut metsään.\n\n\"Mitä hän tarkoitti punaisella ja keltaisella hevosella?\" kysyi\nkuningas vakavana. \"Hurskaat luostariherrat tekevät kansan\ntaikauskoiseksi meidän suhteemme.\"\n\n\"Se mies ei ollut hullu eikä kuuro\", vastasi Åke. \"Hän tahtoi vain\nsanoa jotakin mieliksi Teille, päästäkseen vapaaksi. Nuo maankulkijat\neivät katso lempein silmin meidän ankaraa marskiamme; tuon punaisen\nratsun, jolla hän tänään ratsastaa, hän muuten pari päivää sitten\nvaihtoi teidän veljeltänne, junkkari Kristofferilta. Minun\nkeltainen hevoseni on kaikkialla tunnettu, ja senjälkeen kun tulin\npannaanjulistetuksi olen minä kansan silmissä täydellinen rutto ja\nonnettomuus teidän rinnallanne.\"\n\nNämä vakavat mietteet kokin puheiden johdosta keskeytti äkkiä\nmetsäkoirien melu, niiden hyökätessä äänekkäästi haukkuen tiheään\norjantappurapensaikkoon. \"Metsäriistaa!\" huusivat metsästäjät.\nMutta odotettujen metsäotusten sijaan juoksivat molemmat\npiiloutuneet pakolaiset ulos pensaikosta. He olivat heittäneet\nyltään talonpoikaistakit ja mytyt selästään pelastaakseen kepeissä\nasenutuissaan pakenemalla; mutta näin he ilmaisivat itsensä ja\nherättivät epäluuloja. Marskin käskystä otettiin heidät heti kiinni ja\ntuotiin metsästysseurueen eteen.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti kuningas säpsähtäen. \"Olemmeko täällä\nihmismetsästyksellä! Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Pari karannutta lålantilaista ratsumiestämme, herra kuningas. Minä\ntunnen heidät: olen jo kauan etsinyt näitä miehiä. Juuri näitä Lålannin\nkreivi on antanut ajaa takaa rosvoina ja murhaajina.\"\n\n\"Viekää heidät sitten Flynderborgiin tuomiotaan odottamaan!\" käski\nkuningas. \"Mitä tekemistä heillä on täällä? Kuulusteltakoon heitä\ntarkasti!\"\n\nHämmästyneet pakolaiset vietiin heti syrjään sidottaviksi ja linnaan\nkuletettaviksi. He olivat tähän asti seisoneet hiljaa ja alakuloisina,\nmutta kun he huomasivat, että heidät sidottaisiin, alkoivat he heti\ntehdä mitä hurjinta ja epätoivoisinta vastarintaa. He haavoittivat\nmiekoillaan kolmea kuninkaan metsästäjistä, ja siitä syntyneen huudon\nja melun aikana riistäytyivät he äkkiä irti ja syöksyivät järveen.\nPari metsästäjää ratsasti heti heidän jälestään, ja joukko villihanhen\nmetsästykseen tottuneita koiria usutettiin heidän päälleen; mutta\npakolaiset uivat niin nopeasti ja taitavasti veden alla, ettei kukaan\nhuomannut heitä ennenkuin he jo olivat vastakkaisella rannalla, missä\nhe nopeasti katosivat metsään.\n\nKuningas oli seurueineen mennyt alas rantaan tätä ihmettä katsomaan.\nAnnettiin muutaman metsästäjän ratsastaen kiertää järven toiselle\npuolelle, jos mahdollisesti saisivat kiinni karkulaiset. Drotsi Åke\nolisi myöskin tahtonut lähettää muutaman metsästäjän kiinniottamaan\ntuota kuuroutta teeskentelevää miestä, jonka hän varmasti uskoi olleen\ntekemisissä näiden vaarallisten pakolaisten kanssa.\n\n\"Ei\", sanoi kuningas, \"häntä ei saa ajaa takaa. Sille jolle minä hetki\nsitten annoin hopeaa, minä en heti pane rautoja käsiin.\"\n\nPalattiin taas katetun aamiaispöydän luo. Heti kun oli virkistäydytty\nnoustiin ratsujen selkään ja aijottiin jatkaa matkaa, mutta samassa\nkuului metsästystorven ääniä Örekrogiin vievältä tieltä, ja kolme\nruhtinaallisesti puettua herraa, muutaman ritarin ja metsästäjän\nseuraamana, lähestyi heitä täyttä nelistä. Ne olivat kuninkaan\nveli, junkkari Kristoffer, Brandenburgin nuori markkreivi Waldemar,\njoka paraillaan vieraili kuninkaan luona, sekä Meklenburgin urhea\nkreivi Henrik, joka äskettäin oli astunut sotapäällikkönä kuninkaan\npalvelukseen. He palasivat Örekrogista, missä prinssi Kristoffer\nkuminkaan puolesta oli vastaanottanut kuninkaallisen lähetystön\nRuotsista. Sanottiin markkreivin muka huvitteluhalusta seuranneen\nhäntä ja ihaillakseen kaunista seutua; mutta hän oli lähtenyt sinne\nitseasiassa vain prinssi Kristofferin kehoituksesta, joka hyvin\nkiihkeästi toivoi nuorta markkreiviä ystäväkseen. Prinssi näytti olevan\naivan eroamaton hänestä ja vei hänet usein mukanaan matkoilleen, kun\nhänet, omien hartaiden toivomustensa mukaan, lähetettiin kuninkaan\nasioille, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä hyvin mahtipontisena\ntoimittaessaan yhtä ja toista kuninkaan nimessä.\n\nPrinssi Kristoffer eli junkkari, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin,\noli kahta vuotta nuorempi veljeään kuningasta. Vaikka hän oli kookas\nja voimakas, ei hänen ruumiinrakenteensa ollut läheskään niin\nsopusuhtainen kuin kuninkaan. Hänen pitkänomaisilla, karkeapiirteisillä\nkasvoillaan, joita paksu, musta ja riippuva tukka ympäröi, oli synkkä,\nmelkein vaaniva ilme, joka herätti epäluottamusta, muistuttaen\nkansalle liiankin paljon hänen vihattua ja murhattua isäänsä. Hänen\nveljensä, kuningas, muistutti sensijaan enemmän äitiään, kaunista,\nviisasta Agnes-kuningatarta, joka kuninkaan alaikäisyyden aikana\nsuurimmaksi osaksi oli johtanut valtakunnanholhoushallitusta, mutta\nnyt eli onnellista yksityiselämää toisen puolisonsa, Holsteinin kreivi\nGerhardin kanssa Nyköpingin linnassa. Sitä kansansuosiota, jonka\nritarillinen kuningas Eerik Menved jo lapsuudessaan oli saavuttanut,\nei veli näkynyt suovan hänelle, ja moni luuli prinssin salaa koettavan\nvoittaa itselleen mahtavaa puoluetta maassa. Siinä tapauksessa,\nettä valtaistuin joutuisi vapaaksi, hän kyllä tänä hetkenä oli se\nkuninkaallinen prinssi, joka ensimäiseksi voi toivoa tulevansa valituksi\nkruununperilliseksi; mutta siihen ei ollut minkäänlaisia toiveita.\nJoskin arkkipiispan vankeuden johdosta oli ollut erimielisyyttä\nveljesten välillä, niin ei kuningas kuitenkaan vähääkään epäillyt\nveljeään; päinvastoin hän sai kuninkaalta yhä lisää luottamustoimia\nja hänelle uskottiin suuria läänityksiä valtakunnassa. Mutta drotsi\nÅke epäili suuresti prinssin kunnianhimoisia ja petollisia aikeita;\nja drotsin epäilykset Kristofferin suhteen pikemmin kasvoivat kuin\nvähenivät kun hän huomasi sen teeskennellyn innon, millä prinssi oli\nottavinaan osaa kuninkaan naimis-asiaan. Sekä tästä kuninkaalle niin\ntärkeästä asiasta, että Ruotsin kuninkaan Birgerin naimisesta kuninkaan\nja Kristofferin sisaren, prinsessa Mereten kanssa neuvoteltiin näihin\naikoihin ahkerasti Ruotsin ja Tanskan hoveissa. Viisitoistavuotias\nRuotsin kuningas oli kokonaan riippuvainen valtakunnanneuvostostaan,\njonka jäsenten mielipiteet olivat mitä erilaisimmat, ja drotsi Åke\npelkäsi prinssi Kristofferin matkustaneen ruotsalaista lähetystöä\nvastaan ainoastaan, jos mahdollista, vaikeuttaakseen tätä\nkahdenkertaista liittoa. Mutta peläten saavansa aikaan vaarallisen\nriitaisuuden veljien välille, ei Åke uskaltanut ilmaista kuninkaalle\nepäluulojaan. Kuningas ei vähääkään epäillyt veljeään, päinvastoin\nhänen mielestään Kristofferin kohteliaisuus ruotsalaista lähetystöä\nkohtaan oli osoite hänen veljellisestä osanotostaan. Hän vastaanotti\nnyt veljensä ja markkreivin mitä suurimmalla ystävyydellä, ja\ntervehdittyään heitä sekä reipasta Henrik-kreiviä, kääntyi hän\nruotsalaisen lähetystön puoleen, jotka muutaman tanskalaisen ritarin\nkanssa seurasivat ruhtinaallisia herroja. Mielihyvällä kuningas\ntervehti kookasta ruotsalaista lähettilästä, kuningas Birgerin\nuskollista neuvonantajaa, Ruotsin viisasta valtionhoitajaa ja marskia,\nritari Torkkeli Knuutinpoikaa. Hän oli kookas keski-ikäinen mies, jonka\nkasvot olivat vakavat ja jalopiirteiset. Mutta melkein jonkinlaisella\nlevottomuudella tarkasteli kuningas hänen seuralaistaan, kuihtunutta\nkalpeaa vanhusta, jonka kylmillä, viekkailla kasvoilla väreili ainainen\nhymy, ja jonka harmaista tuiottavista kamelikurjen silmistä kuvasti\nilkeämielisen vaaniva katse. Tämä mies oli ruotsalainen valtaneuvos\nja drotsi, herra Juhana Brunke, joka lähinnä Torkkeli Knuutinpoikaa\noli Ruotsin tärkein valtiomies, ja näkyi olevan yhtä hyvissä kirjoissa\nheikon kuningas Birgerin kuin hänen kunnianhimoisten veljiensä luona,\njoiden kunkin heikkoudet hän tunsi, osaten ne käyttää omaksi edukseen.\n\nKun kuningas oli tervehtinyt näitä herroja, keskeytti hän metsästyksen\nja lähti heidän kanssaan Esromin luostariin, missä hän heti puhui\nlähetystön kanssa ja vastaanotti kirjeet kuningas Birgeriltä,\nprinsessa Ingeborgilta ja sisareltaan Meretelta, joka aikaisemman\nsopimuksen mukaan, Ruotsin tulevana kuningattarena, sai kasvatuksensa\nruotsalaisessa hovissa. Luettuaan kirjeet näytti kuningas hyvin\niloiselta ja tyytyväiseltä. Se into, millä hän kiirehti häitään,\ntoivoen ne vietettäviksi seuraavana kesänä, oli otettu mitä suurimmalla\nmielihyvällä vastaan ruotsalaisessa kuningasperheessä, ja prinsessa\nIngeborgin kirje huokui hellintä rakkautta ja kiintymystä. Ne\nesteet ja vastaväitteet, jotka lähettiläät suullisesti lisäsivät,\nkoskivat etupäässä selkkausta paavillisen hovin kanssa sekä puuttuvaa\nsukulaisuusdispensia, jota kuningas rakkausinnossaan ei katsonut\nniin tärkeäksi kuin se oikeastaan todellisuudessa oli. Hän pyysi\nlähettiläitä vierailemaan luokseen pariksi viikoksi, jona aikana hän\ntoivoi saavansa kaikki esteet poistetuiksi. Ilta vietettiin iloisesti\nmetsästellen, ja illalla palasi kuningas koko suuri seurue muassaan\nSjöborgiin. Samana päivänä oli sinne saapunut suurissa kuormavaunuissa\nkuninkaallinen keittiö ja siihen kuuluva palvelijakunta.\n\nVanha vankilinna näytti nyt muuttuneen kuninkaalliseksi huvilinnaksi.\nSuuret salit loistivat ruhtinaallisen komeina, niistä kajahteli se melu\nja hälinä joka aina seuraa hovielämää. Paitsi tornihuoneita olivat\nlinnan lukuisat huoneet vähän aikaa sitten korjatut asuinhuoneiksi.\nLinnan sopiva asema metsästämiseen katsoen ei kuitenkaan ollut ainoana\nsyynä kuninkaan tänne tuloon. Metsästäessään hän oli usein ennenkin\nviipynyt muutaman päivän tässä linnassa; mutta tällä kertaa hän\nnäytti aikovan viipyä täällä kuukauden tai kauemminkin. Hänellä oli\ntärkeimmät miehensä mukanaan, ja vaikka hän usein oli metsästämässä\nei hän kuitenkaan antanut tärkeiden hallitusasioiden odottaa. Hän\ntyöskenteli usein myöhään yöhön salakammiossaan; sekä drotsi Åke että\nmarski vastaanottivat joka päivä tärkeitä käskyjä, jotka koskivat\nvaltakunnan oikeushoitoa, sotalaitosta ja maan porvarillisia asioita;\npäivittäin saapui ja lähti viestejä kuninkaallisille linnanpäälliköille\nja kaupunginvoudeille ympäri maata, ja usein saapui kuninkaalle\ntärkeitä kirjeitä vierailta mailta. Kuningas ei kysellyt koskaan\nvangitusta arkkipiispasta, jota hän ei ollut muistavinaan. Jonkinlaisen\nsovinnon aikaansaaminen tämän tärkeän vangin kanssa oli kuitenkin\nepäilemättä kuninkaan Sjöborgissa oleskelun salaisena tarkoituksena.\nNyt jos koskaan oli tärkeää saada tämä kiusallinen asia ratkaistuksi,\njoka ei ainoastaan ollut hänen häittensä esteenä, vaan uhkasi tulla\nsuuresti vaaralliseksi koko maalle; mutta tätä kuninkaan täällä\noleskelun syytä ei saisi kukaan huomata, kaikkein vähiten vangittu\narkkipiispa itse, joka senkautta voisi jännittää vaatimuksensa\nhyvinkin korkealle. Kuningas ei näyttänyt vielä itsekään tehneen tässä\nasiassa ratkaisevaa päätöstä. Vaikkei kostonhimo milloinkaan ollut\nkuulunut hänen heikkouksiinsa, hän päinvastoin useimmiten osoitti\nmitä ylevintä jalomielisyyttä, niin oli tuo tärisyttävä muisto hänen\nisänsä kuolemasta tehnyt hänet katkeraksi ja kovaksi jokaista kohtaan,\njoka oli ollut liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä hänelle\nollut mahdollista ottaa ensimäistä askelta arkipiispa Grandin kanssa\nsopiakseen. Kuningas näytti odottavan uhkamielisen vangin itse ensiksi\npyytävän tavata häntä ja nöyrästi tunnustettuaan rikoksensa anovan\nsovintoa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut, ja viikko kului toisensa\njälkeen. Päivittäin kasvoi Sjöborgissa vieraitten luku. Brandenburgin\nmarkkreivin sekä ruotsalaisten lähettiläiden läsnäolo, samoinkuin\nkoko iloinen metsästysseurue ja junkkari Kristofferin hoviseura,\naikaansaivat muuten niin autiossa linnassa elämän ja iloisuuden, joka\noli melkein liian räikeänä vastakohtana sen vakavalle tarkoitukselle ja\nniille monille synkille muistoille, jotka liittyivät paikkaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nEräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan.\nMuutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet\nsatamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin\nkaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat\nvyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa.\nSaattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta\nverasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla\nreunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka\nusein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi\nsuurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti\ntunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen\nrehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana\nja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä\ntunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista\nhansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas\nvälittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He\nilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin\nsuureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan\nlinnantupaan.\n\nKuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten\nläsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin\nBerner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden\nharvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin\nkauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut\nhansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa\nlaajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa\ntullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas\nheille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen\nlangettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen\nlaki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä\njoutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit,\nMeklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja\nilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai\naatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.\n\n\"Jo riittää\", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti.\n\"Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä\nvaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte\nminun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän\nasti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin\nkerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. -- Kun meidän\nvieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus\nvalittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin\npäin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla\nvesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan\nlain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita,\ntanskalaisia tai muukalaisia.\" Sen sanottuaan kuningas käänsi\nkauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan\npoistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat\nhäntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten\nporvarien kestitsemisestä.\n\nKatkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta\nseuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan\npäihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi\nkiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti\nottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat\nlakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin\nheille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa\nkylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä\nsinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli\nympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet\nhansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot\nhehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen\nkylmästi.\n\nKun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat\nseuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta\nlaivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja\nhuusi vihansa vimmassa: \"Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän\njäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä.\nBerner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän\nomassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun\nelämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena.\"\n\nHenrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään;\nmutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: \"Sanokaa Tanskan\nkuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä\nkohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas\nBerner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä\ntämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on\nsilloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä.\"\n\n\"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni\nja kuninkaalleni\", vastasi drotsi, \"jos tahdotte palata Rostokiin\nkädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu.\" Näin sanoen hän käänsi\nylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen\ntakaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen,\nmutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka\neivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle\nkuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä\nylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä\nsuhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja\nilkeämielisen vihollisensa.\n\nRasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin\nSjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä.\nMetsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän\nympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa\npaljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse.\nHeidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi\nHenrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle\nlähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi\nheitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt\njälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen\nhiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden\nsaavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta\nlähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt\nminkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa.\nRuotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja\nne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan\nolleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat\nääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan\nheistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian\npäivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä\nkamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt\nmuistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan\nsaksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja\nsäästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker,\npari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt\nkuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja\noli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä\nlupaus oli maksettava. \"Minä olen sittemmin ajatellut\", lisäsi marski\nhymyillen, \"että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa\nkaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa\ntoki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi.\" Tällä sopimattomalla\nivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että\nruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään\naavistanut.\n\n\"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä\nPohjolassa, herra marski\", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, \"niin\nminun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko\nsitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla.\" Näin sanoessaan hän\nhelähytti jotensakin kovasti miekkaansa.\n\nMarski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli\nvieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi\nhänelle vakavan vastauksen. \"Oliko teidän mielestänne minun voittoni\nuljaista karjalaisista ihme, herra marski!\" sanoi ruotsalainen herra\nrauhallisesti hymyillen. \"Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman\ntaivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa -- sen\ntäytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa;\nmutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli\ntuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin\nsankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa,\nherra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa,\njonka olemme kunniakkaasti voittaneet.\"\n\n\"Mutta taivaan Isän nimessä\", huudahti marski silmät suurina ja posket\nhehkuvina. \"Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä\nenkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa\", jatkoi hän\nkiivaasti. \"Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki\npäinmäntyyn.\"\n\nKreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin\nhullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni.\nVäärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä\nja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa\ntaistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä\nhän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän\nollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat\nherättivät katkeria muistoja kuninkaassa.\n\n\"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä\nkuolleena\", sanoi kreivi Henrik, \"hänen katoamisestaan kerrotaan\nihmeellisiä tarinoita.\"\n\n\"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen\nhämärään\", huomautti ruotsalainen herra. \"Meilläkin on hänen nimellään\npeloittava kaiku.\"\n\n\"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö\", sanoi kreivi Henrik --\n\"antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari\nBrockin tai Langelannin herttuan mittainen?\"\n\n\"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri,\nvaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä\nsekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän\nvain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen\nhänen vertaistaan.\"\n\n\"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta\nkuningasmurhaajasta\", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, \"mutta minä\nen ainakaan pyri hänen kaltaisekseen.\"\n\n\"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?\" huudahti marski\nhämillään. \"Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin\nettä olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä\nsiltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli\nKnuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan.\"\n\n\"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa\", sanoi\nruotsalainen herra totisena. \"Se maa, joka on äitinä sellaiselle\nurholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin\njoskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina\ntulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan\nsaaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä\nsyvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee\nparantamaan.\"\n\nKaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen\ntakanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. \"Tänä yönä juuri sen lupasin,\nÅke\", sanoi hän hiljaa. \"Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut\nTanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun\nhänet viimeksi näin.\"\n\n\"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?\" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut\nkaikkia sanoja.\n\n\"Minun murhatun isäni\", sanoi kuningas. \"Etkö sinä muista, kun hänen\nkirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit\nasetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin\nviimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni,\nja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla.\"\n\n\"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!\"\nsanoi Åke -- \"Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen\neikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana\nperuuttaa sen.\"\n\nKuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan\nsiinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen\nsulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein\nritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään\nlohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä\nkuvasti jalo suuttumus. \"Minkä lupasin vainajalle, sen pidän\", sanoi\nhän hetken vaiti oltuaan. \"Viisas kuningas hajottaa jumalattomat\" -- --\n\nKuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa\nohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.\n\n\"Murhaaja! Petturi!\" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten\nvaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä\nsille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät\nhämmästyneinä avuksi. \"Nuoli -- Sala-ampuja -- Petturi!\" huusivat he\nkilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta\neivät nähneet ainoatakaan ihmistä.\n\n\"Kirotut petturit!\" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti\nvasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin\nvalkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen\nhuutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta\ntalonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä\nliehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään\njuoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu\nmiekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.\n\n\"Tässä minä olen!\" huusi mies. -- \"Minä ammuin -- minä, Mads Jude.\nEn minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä!\n-- eivät he ole mitään tehneet -- mutta minä uskallan otella teidän\nkaikkien kanssa.\" Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa\nja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen\ntakajaloilleen. \"Kirottu saatana!\" huusi marski Olavinpoika ja hosui\nturhaan uhkarohkeaa sankarioliota. \"Antaudu tai olet kuoleman oma!\"\n\nKuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä\nhän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs\nkoettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien\nkanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan\nkiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä.\n\"Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?\"\nhuusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.\n\n\"En totisesti heitä\", huusi mies. \"Stig-marskin miestä ei elävänä\nvangita. -- Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin\nMads Jude kykenee.\": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun;\nmutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen\nepätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna\nmaahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin\npäähänsä. -- \"Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!\" ähkyi hän. \"Antakaa\nminun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti\", -- Enempää hän ei\nsaanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä\npitkäkseen.\n\nSamassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä\nolivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina\nkuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen.\nSiinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita;\ntalonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja\nharvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan\nvanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman\nnäköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan\nvaltaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan\nympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että\nuteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan\nseitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin\nlapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta\nja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä\ntarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.\n\n\"Astukaa esiin! Ketä te olette?\" kysyi kuningas ja ratsasti heitä\nlähemmäksi.\n\nNuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli\nkiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden\nhäneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: \"Kuningas Eerik\nEerikin poika!\" sanoi hän. \"Sinun vihollisesi lapset ovat sinun\nkäsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko\nTanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle -- meidän viimeisen\nystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme\noli onneton, lainsuojaton Stig-marski\" -- --\n\n\"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!\" huudahti\nkuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. \"Hm, te tahdoitte siis\ntäydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja\nkuninkaanmurhaajien kanssa\" -- --\n\n\"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!\" sanoi vanhin ja painoi kätensä\nsydämelleen, \"Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. -- Me\ntahdomme vain pois sinun valtakunnastasi\" -- --\n\n\"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?\"\nkeskeytti kuningas hänet. \"Viekää heidät Kallunborgin linnaan\",\nsanoi hän metsästäjille. \"Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat\nsyyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä\nen tahdo nähdä heitä.\" Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen\nnäkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat\nsaaneet hänet vihansa valtaan.\n\nEi kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä\nkuin Drotsi Åke. \"Herra kuningas!\" sanoi hän hiljaa \"mitä syytä\nviattomilla tytöillä on\" -- --\n\n\"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?\" keskeytti kuningas\nhänet nopeasti. \"No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden\npenikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti.\n-- Pois täältä!\"\n\n\"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas\", alkoi Åke\ntaas puhua. \"Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon\nheille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle.\"\n\n\"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!\" vastasi kuningas ääneen. \"Heitä\non kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä\nkunniasanallanne.\" Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan\nja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu\nseurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää\nmetsästäjää.\n\nMolemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien\nkeskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt\nkaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä\nylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan\nlähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan\nsatulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin\nkuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä;\nhänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä\nkuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta.\nHän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa\npidättää osanottoaan. \"Ole rauhassa, jalo neito!\" huudahti hän.\n\"Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa\nnyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut\nmielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena.\nHerra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut\nEsromiin\", -- sanoi hän kahdelle metsästäjistä --. \"Pyytäkää minun\nnimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä\npitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!\"\n\nMiehet tottelivat heti ja veivät pois ruumiin. Polvistuva neito nousi.\n\n\"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!\" jatkoi Åke. \"Te\nette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti\ntutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita\nteidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet\nvelvoittaa.\"\n\n\"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?\" sanoi\nvanhempi sisarista. \"Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä\nvankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää\nolko kova minun sisar paralleni!\"\n\n\"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse\npelätä kovaa kohtelua, ja jos te -- niinkuin varmasti toivon -- voitte\ntodistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen.\"\n\n\"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä\",\nvastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. \"Tässä maailmassa\nei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti\nhenkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti\nmeidät oman onnemme turviin --\" lisäsi hän hiljemmin.\n\nVieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa\nneitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka\ntunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi\ntunteellisen drotsin sydäntä. \"Minä tahdon olla teidän ystävänne ja\nsuojelijanne koko elämäni ajan\", huudahti hän syvästi liikutettuna.\n\"Sen minä lupaan ritarikunniani kautta.\"\n\n\"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!\" vastasi kaunis vanki.\n\"Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik\nkuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!\"\n\n\"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä\", sanoi Åke, ja hänen poskensa\nhehkuivat -- \"mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä --, jos te,\nniinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä.\nRitarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan\nja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia.\"\n\nDrotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien\nhevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset\nvoivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin\nensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin\nlevottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan\nhyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan\nalakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä\nsäihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas\nloi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän\nvaltiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen\ntotelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja\nmelkein iloinen. \"No, ajetaan nyt kovaa\", sanoi hän iloisena --\n\n    \"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha\n    Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä.\"\n\n\"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen\nvelvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa\nheidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti.\"\n\n\"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan\",\nhuokaili sisar. \"Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen\nhiuskarvamme on Jumalan kädessä.\" Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa\nitsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän\nseuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.\n\nHe ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui\nalakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin,\nmutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä\nnähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista\nsinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja\nkuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. \"Miten\nihana ja suuri sentään on Jumalan taivas\", huudahti hän lempeästi\nliikutettuna \"tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole\nlainsuojaton ja onneton.\"\n\n\"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä\", lisäsi\nnuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta\nerottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. \"Mutta\nmyöskin täällä, jalo neiti!\" jatkoi hän rauhallisesti, \"myöskin täällä\nvoi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka\npäivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen\nsaavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan\nkaikkialla.\"\n\n\"Varmasti te olette oikeassa!\" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja\nkatseli häntä ystävällisen osanottavasti. \"Luulen teidän kokeneen\nsuruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille\nvoiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja\nnäen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari.\"\n\n\"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon\ntulee, hurskas neito!\" vastasi Åke. \"Mutta maailman pahuus on niin\nsuuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä\nvoi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa\nsydämessäänkään.\"\n\n\"Kyllä sentään omassa sydämessään!\" sanoi neitonen -- \"mutta te olette\noikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan.\" He ratsastivat\ntaas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. \"Nuori\nEerik kuningas oli hyvän näköinen\", alkoi vanhempi neitosista taas\npuhua, \"vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan\nvoinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan\nsillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa.\"\n\n\"Minun herra kuninkaani on kiivas\", vastasi Åke, \"hän on ankara ja\noikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari\nuskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset.\"\n\n\"Jos se on totta\", huudahti neito huoahtaen, \"niin olkoon Herra\nkiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen\ntielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme\nkuolemaan\", lisäsi hän hetken vaiettuaan, \"niin hänen verensä ei\nainakaan tule minun pääni päälle.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?\" kysyi Åke säpsähtäen -- \"minä en\nymmärrä teitä.\"\n\n\"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin\ntähtäsi\", vastasi neito, \"niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin\nystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan\nsivuuttanut lentävää kotkaa.\" Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden\npuhuisiko enempää. \"Kuitenkin -- teidän täytyy se tietää -- jos ei\nminun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa\nkäsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan\nsuojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta\nkiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei\nkuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te\nsanotte.\"\n\n\"Totisesti, jalo neito\", huudahti Åke hämmästyneenä, \"te olette\ntorjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan\nihmisen aikeet?\"\n\n\"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme\ntähden -- ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen\nmeidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut\nmorsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta\nisännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa\nasti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran\nsaapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen\njousipyssyynsä. -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon!\" -- Hän vaikeni\nja purskahti itkuun.\n\n\"Teillä on ollut julma saattaja\", sanoi Åke hiljaisella äänellä.\n\"Elkää itkekö hänen kuolemaansa! -- Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka\ntiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän\nhurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa\nkiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt\nmielipuolen ajatuksia! -- Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin\nvaarallisia tietoja.\"\n\n\"Mutta miksi te kysyitte sitä minulta, jalo ritari?\"\n\nVeri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. \"Mielipuoli\nmies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne\", alkoi hän\ntaas puhua, \"teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa,\nvoidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia\nteidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! --\nMinä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani\nja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan\ntarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät\nvankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen.\"\n\n\"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan\npojalta\", vastasi Margareta. \"Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet\nja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä\ntäältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan\nmaanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri -- ja onhan kristittyjä\nihmisiä muissakin maissa.\"\n\n\"Rohkeutta vain, Margareta!\" huudahti nyt nuorempi sisar, joka\nlevottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän\nkeskusteluaan. \"Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja\nritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa\n-- niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti\nvapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten\nkuninkaallisesti kärsimämme vahingot.\"\n\n\"Oi, rakkahin sisareni!\" vastasi Margareta alakuloisena. \"Sitä minkä\nme olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata.\nMeidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen\nkuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa\" -- --\n\n\"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo\npuoleksi pyhimys\", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen\nkimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt\nkaulahuivillaan. \"Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa\noikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa.\nJos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen\nkunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään\nunhoita teitä onnessani.\"\n\nDrotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja\nratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Rikke!\" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt\nhehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. \"Sinä et itse tiedä mitä puhut;\nmutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän mitä sanon\", vastasi oikullinen neito heitellen\nniskojaan. \"Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo\non samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella\nkuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin\nvettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan\nritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä\nisänään.\"\n\n\"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme\", huokasi Margareta hiljaa.\n\"Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista\nkellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi!\nMinä en voi ikinä sitä sinulle sanoa -- mutta kiitä Jumalaa, ettet\ntiedä kaikkea.\"\n\n\"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?\" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli\nhäntä uteliain katsein, \"mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en\ntiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken,\nniin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. --\nKyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja\nhurskas.\"\n\nSillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä\nja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri\nEsromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja\nritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä\nherroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin\nmarkkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti,\njotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä,\nmuukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti\nhänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään,\narkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan\nja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa\npian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla\nkuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin\nnäkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän\naavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että\nIsarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata\nheitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa\ntalonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän\nsaattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä\nhuomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan\nketä he olivat.\n\n\"Kas vain! Drotsi Åke!\" huudahti prinssi ivallisesti. \"Meidän ankara\nritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä\nkertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat\nnuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa\nsuoraan, ketä he ovat?\"\n\n\"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!\"\nvastasi Åke. \"Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina\nKallundborgiin.\"\n\n\"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!\" huudahti prinssi, ja sävähti\nsamassa hehkuvanpunaiseksi. \"Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät\nkoiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa -- sen minä\nlupaan heille.\"\n\nNuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan,\nmutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.\n\n\"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella\nkunnioituksella\", sanoi Åke rauhallisesti. \"Se on minun kuninkaani\ntahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa.\"\n\n\"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!\" huudahti\nprinssi suuttuneena. \"Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne\nlähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle\nminun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!\" Hän\nsanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa,\nettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja\nratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen;\nmutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi\nÅkeen ja hänen vankiensa seuraan.\n\nTämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra,\njonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka\nja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän\nherätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan,\nkoettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen\nnuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni\nviiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka\ntahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten\nväsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja\noli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen\nkamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden\nmonien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin\nsepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken\nrinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin\nÅke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.\n\n\"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!\" keskeytti\nviimeinkin herra Palle äänettömyyden -- \"Eipä ollut tämä matka\nminullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän\nsilloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut\nvapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän,\nettä kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta\nsilloin yhtä hyvin jäädä kotiin.\"\n\n\"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!\" vastasi Åke\nvälinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.\n\n\"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän\nvankejanne, kohdellaan\", jatkoi herra Palle, \"mutta ymmärrättehän\ntoki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin\nlinnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en\ntotisesti halua muutaman maankuleksijan tähden.\"\n\n\"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille\nnäiden naisten nimen ja syntyperän?\" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa\nkulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. \"Heidän\nsyntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan\nkunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä\nkertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia\nvastaan.\"\n\n\"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!\" vastasi Palle.\n\"Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä\nhalvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin;\nnythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen\nvaltiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit\nvastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme.\"\n\nTuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. \"Teidän luvallanne,\nherra Palle\", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa -- \"tästä kulkee\ntie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä\nmeidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä\ntai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte\npitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä\nkunnollisesti tai -- te ymmärrätte minut --\" hän löi miekkaansa ja\nvaikeni.\n\n\"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä -- muuten\nmiekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!\" vastasi Palle.\n\"Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä,\nja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En\nole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia.\" Tämän\nsanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli\nheitä rivolla katseellaan. \"Mitä ihmettä tämä merkitsee?\" huudahti\nhän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista.\n\"Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin\nnarrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär?\nViimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär.\"\n\n\"Niin olin silloin\", vastasi Ulrika nauraen. \"Laulussa 'herra Palle\nkosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan\nkuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on\nhyvin hauska.\"\n\nJos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin\ntuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden\npienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin\nvoimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti\nhevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä\nheidän ohitseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?\" kysyi Åke\nihmetellen.\n\n\"Kyllä, jotenkin hyvin\", vastasi Ulrika nauraen. \"Olenpa kerran tehnyt\nhiukan pilaa hänestä.\"\n\n\"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti\",\nkeskeytti Margareta-neito hänet. \"Herra Palle oli kauan kiusannut\nhäntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen\ntungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän\njoutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi\nsitä estää, niin hän varmasti kostaa meille.\"\n\n\"Mutta mitä te sitten teitte?\" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi\nkertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. \"Jumalan nimessä, rakas\nUlrika! Tuossa hän taas on\", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.\n\nHerra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin.\nHän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän\nmitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan\npäinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät\nkokonaan vankeudesta. \"Minä olen nähnyt heidät ennenkin\", lisäsi hän,\n\"ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi\nmatkalla vankilaan.\" Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo.\n\"Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!\" kuiskasi hän. \"Elkää enää\npuhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut.\nJos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären,\nniin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla\nkunnioituksella. -- Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän\nkauniit silmänne suopeudella minua katselisivat\" -- --\n\nKatsomatta häneen alkoi Ulrika-neito laulaa:\n\n    \"Mua kuulkaa, te ritari Palle!\n    Tähän pyyntööni suostukaa:\n    Kun messu on laulettu,\n    heti vaunuuni joutukaa!\"\n\n\"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!\" keskeytti hänet\nPalle. \"Minä en tahdo kostaa teille, -- mutta uskokaa minua kaikkein\nsuloisin neiti!\"\n\nVälittämättä hänestä, lauloi tyttö ääneen:\n\n    \"Sitten puki hän ajopojan\n    siniverkahan kaunoisaan,\n    ja itse neiti Gunilla\n    oli läsnä ja toimessaan\",\n\n\"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!\"\nkeskeytti Palle hänet taas. \"Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä\nrakastan ja kunnioitan.\" -- --\n\nOikullinen neito nauroi ääneen ja jatkoi laulamistaan:\n\n    \"Oli rikas ritari Palle\n    joka vaunuihin kiiruhti,\n    ja tuo rikas ritari Palle\n    ajopoikaamme suuteli.\n\n    Oli itse neiti Gunilla\n    joka hepoa ohjasi,\n    ja se on totta min' kerron:\n    hän armaasti hymyili.\"\n\n\"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa\", kuiskasi\nPalle kiukustuneena. \"Te laulatte kauniisti\", sanoi hän ääneen,\n\"osaatteko laulun loppuun asti! -- Jos vielä laulatte yhden ainoankin\nvärssyn\", kuiskasi hän, \"niin saatte sen kalliisti maksaa.\"\n\n\"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!\" rukoili Margareta, ja\nUlrika vaikeni.\n\nHerra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin\nvangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen.\nSuureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää\nhymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja\nkuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan\nlaulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan.\nMolemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he\nhuomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura\noli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa\naikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä.\nYhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat\nlainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari\nHelmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle\nkuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut\nHelmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi\nkaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa\nhänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut\nkihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan\nollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota,\nja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin\nkunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo\nolleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen\nlisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun\nloppusäkeen:\n\n    \"Niin hyvin hän satulassa istuu.\"\n\nHän loi taakseen metsästäjiin vihasta säihkyvän katseen; mutta\nmetsästäjät eivät olleet sitä huomaavinaan, ja yksi heistä lauloi nyt\nääneen:\n\n    \"On paras ja vakavin neuvoni tää\n    Pois riennä, pois, älä tänne jää --\n    niin hyvin hän satulassa istuu.\"\n\n\"Teidän metsästäjänne, herra drotsi, tahtovat karkoittaa minut pois\nilkeällä laulullaan\", sanoi herra Palle kääntyen Äkeen. \"Oletteko te\ntai tämä kaunis neitonen antanut heille siihen kehoituksen.\"\n\n\"Te ette taida erikoisesti laulua rakastaa, herra Palle!\" vastasi Åke.\n\"Se on vahinko. Iloiset miehet tahtovat tehdä matkamme lyhemmäksi.\"\n\n\"Jos oikein kuulen\", murisi Palle, \"niin voi se laulu yhdelle ja\ntoiselle lyhentää tien taivaan valtakuntaan ellei heti lakkaa.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" vastasi Åke välinpitämättömästi. \"Jos haluatte\nseurata meitä, niin saatte pitää hyvänänne iloisuutemme. Laulakaa\nkiireesti laulu loppuun, pojat!\" huusi hän metsästäjille, \"muuten herra\nPalle suuttuu.\" Ja nyt lauloivat metsästäjät iloisesti:\n\n    \"Ei morsiamein näin kertoa saa\n    että karkaan kun veljensä ahdistaa.\n\n    Herra Helmer hän olikin yltiöpää,\n    ja veljiä vastaan hän rynnistää.\n\n    Ensin oven hän kaasi ja Langinkin\n    ja niin sitä puututtiin miekkoihin.\"\n\n\"Kuolema ja kirous!\" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. \"Jos\nkerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea.\"\nSamassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena\nmetsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen\nennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi,\nhaavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä\nhyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät\nmetsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan\nhuudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. \"Seis,\nmiehet!\" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien\nväliin. \"Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän\nasian herra Pallen kanssa.\" Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen\nvastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra\nPallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin\nvievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti\nmiekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat\nhaavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun\nmetsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen\nsuuntaan kuin minne oli aijottu. \"Taisinpa kuulla väärin\", sanoi\ndrotsi Åke metsästäjille, \"tuskin käski kuningas meidän viedä nämä\nnaiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse\nhallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut,\ntapahtukoon tämä minun edesvastuullani.\" Kun hän nyt kääntyi\nsivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä\ntalonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta\nja katosi äkkiä metsään. \"Kagge!\" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui\nsisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen,\njolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.\n\nDrotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge\noli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä\nkuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen\naatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien\njoukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa\npaennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty\nastumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului\nvangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden\nvaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa\nheidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän\nvartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nSillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin.\nMuukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi\nratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä\nkardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä\nitsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat\nkysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota\nhän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty\npappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan\nkirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa\nseurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin\nhänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä\nratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista.\nNäiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian\nja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän\npuhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän\nhyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan\nkeskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä.\nTärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan.\nKaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän\npelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa\nouto näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja\nsitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan\ntulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä\nitse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois\nhallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet\ntalonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän\npelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla,\nkeltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä\nkatseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa\nhänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein\nkivettävän Medusa-pään vaikutus. \"Rakas, herra paavi, elkää saattako\nmeitä onnettomuuteen!\" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat\nsairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta,\nyhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti\nvain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa\nkomeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen\npäidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian\nmuuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat\nkehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne\nuhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta\npoistuessaan.\n\nTämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer\nnyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan\nluottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa\nkardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille\nhengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi\nfilosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi,\nratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti\ntaisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän\nratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen,\ndrotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana\nsanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.\n\n\"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!\" -- sanoi\nprinssi tuttavallisesti. \"Tämän salaperäisen vieraan käynti voi\nolla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin\nvaltaneuvostolle kuin meille.\"\n\n\"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat\ntoivovatkaan\" -- vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. \"Mitä te muuten\narvelette, jalosukuinen herra junkkari?\"\n\n\"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä\",\njatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui\npuiden lomitse kuutamossa. \"Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny,\non onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla\ntoimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai\npäästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra\ndrotsi?\"\n\n\"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!\" vastasi Brunke. \"Kuollut\nei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo.\"\n\n\"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan\", jatkoi prinssi. \"Nyt hänet\nehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan\nennen -- tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella\näänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin\npitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta\nsäälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia\nhe tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi\npakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme.\nMinä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi\nollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi\nviisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan\notettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden\npalkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin\nmyöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta\nneuvonantajaansa.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, jalosukuinen prinssi!\" vastasi Brunke viekkaasti\nhymyillen. \"Minä en vielä kuitenkaan huomaa vaaraa, ja vaikka olisinkin\nniin onnellinen, että näkisin sen ja ymmärtäisin teidät -- niinkauan\nkun Torkkeli Knuutinpoika on valtakunnanhoitaja ja niin suuressa\nsuosiossa ja arvossa\" -- -- hän vaikeni olkapäitään kohauttaen.\n\n\"Hän kohoaa vain suistuakseen\", jatkoi prinssi. \"Antakaa nyt vain hänen\nvoittaa myöskin veljeni suosio! -- Se ei kohota hänen luottamustaan\nteidän valtaneuvostossanne. Hän kaivaa jo itselleen hautansa\nystävyyssuhteellaan teidän vaarallisien herttuoittenne kanssa sekä\nsillä korkealla lankoudella, josta huhuillaan.\"\n\n\"Voihan olla mahdollista, korkea herra\", vastasi Brunke ilkeästi\nnauraen, \"ettei hänen kehuttu viisautensa ole kovinkaan suuren\narvoinen. Kyllä hätä neuvot keksii. Jos teidän kuninkaallinen veljenne\nei vain olisi niin kärsimätön rakastaja, ja meidän kaunis prinsessamme\nolisi häneen vähemmän kiintynyt\".\n\n\"Lastenpäähänpistoja!\" keskeytti hänet prinssi. \"Tässä täytyy\nainoastaan valtioviisauden vallita, eikä lapsellisten hassutusten.\nTeidän nuori kuninkaanne ei liioin kiirehdi naimistaan, ja siinä\nhän tekee viisaasti. Meidän kesken puhuen, Brunke!\" kuiskasi hän\ntuttavallisesti ja melkein pysähdyttäen hevosensa. \"Minun sisareni\nei ole sovelias puoliso teidän kuninkaallenne, ja hänen tunteellinen\nsisarensa vieläkin vähemmän minun veljelleni. Tämä kaksinkertainen\nyhdysside tulee vahingolliseksi molemmille valtakunnille. Te joudutte\nhelposti osallisiksi meidän onnettomasta suhteestamme paavilliseen\nhoviin, ja jos vihamielisyys teidän kuninkaanne ja hänen veljiensä\nvälillä puhkeaa ilmiriitaan, niin ei ole epäilystäkään kenen puolelle\nprinsessa Ingeborg, kuningattarena, kehoittaa minun rakastetun veljeni\nasestamaan Tanskaa: tiedättehän itse paremmin kuin minä, että hän\nrakastaa paljon enemmän sotaista herttua Eerikkiä kuin kruunattua\nveljeään.\"\n\n\"Totisesti, minä ihailen teidän valtioviisauttanne, korkea-arvoisa\nherra!\" vastasi Brunke imarrellen, vaikka hänen viekas katseensa näytti\noivaltaneen prinssin salaisimmat ajatukset. \"Te olette yhtä viekas\nkuin ylevä: te asetatte Tanskan ja Ruotsin onnen tärkeämmiksi kuin\nteidän oman sisarenne ja veljenne yksityiset sydänasiat. Siitä minä\ntunnen teidän ylevän ruhtinaallisen henkenne, joka asettuu pikkumaisten\nperhesuhteiden yläpuolelle. Mutta totta puhuen, minä en käsitä miten\ntämä kaksinkertainen liitto voitaisiin estää tai peruuttaa ilman\nrauhanrikkomusta. -- Niinkauan kuin teidän kuninkaallisella veljellänne\non täällä valta ja hän vain seuraa omaa tahtoaan\" -- --\n\n\"Odottakaa, Brunke!\" kuiskasi prinssi. \"Se vieras, jonka me tuomme tänä\niltana hänen luokseen, muuttaa pian asioiden tilan tässä maassa. Minua\nitseänikin värisyttävät nämä tulevat tapahtumat; mutta entiselleen\nei myöskään voida jäädä. Teidän nuori kuninkaanne tarvitsee myöskin\nviisaan neuvonantajan, joka hänen nimessään voi hallita maata ja\nkansaa. Siihen ei kukaan sovi teitä paremmin. Toimikaa, urhokas Brunke,\njos joudutte vaaraan, niin voitte luottaa minuun.\" --\n\n\"Piiloittakaamme nämä asiat salakammioon, arvoisa herra!\" kuiskasi\nBrunke ja katseli varovaisesti ympärilleen. \"Sanotaan, että metsällä\nja maallakin on korvat. Ehkä olisi viisainta, jos minä tästälähtien\nesiintyisin muka ollen armollisen herrani epäsuosiossa\" --\n\n\"Oikein, Brunke! Vastustakaa minua huomenna päivällispöydässä kuninkaan\nkuullen, minä sanon teille sanan, josta te teeskentelette suuttuvanne.\"\n\n\"Jokaisen julkisesti minulle lausumanne epäsuosiollisen sanan, ylhäinen\nherrani, pidän minä salaisen suosionne osoitteena. Sen ainakin voin\nluvata teille\", lisäsi hän nopeasti kuiskaavalla äänellä, pidellen\nkättä suun edessä \"että kumpaakin naima-asiaa viivytellään niin\nkauan kuin suinkin. Mitä minuun itseeni tulee luotan minä teidän\nruhtinaalliseen sanaanne.\"\n\n\"Tuossa on käteni, ovela Brunke\", vastasi prinssi ojentaen hänelle\nkätensä. \"Mutta nyt saamme kiirehtiä. Kardinaali on jo järven\nrannalla.\" Molemmat kannustivat ratsujaan ja saavuttivat pian muun\nseurueen järvenrannalla, jonne oli rakennettu lauttaussilta silloisen\nvilkkaan liikenteen vuoksi. Heidän siinä seisoessaan tuli ritari Palle\nratsastaen täyttä nelistä ja kertoi aivan hengästyneenä prinssille\ndrotsin ja hänen molempien metsästäjiensä hyökänneen hänen kimppuunsa\nyhtaikaa.\n\n\"Hyvä, sepä oivallista\", vastasi prinssi tyytyväisenä. \"Tämän\nepäritarillisen tekonsa saa drotsi vielä kalliisti maksaa. Voitte kai\nvalallanne todistaa mitä sanotte. Palle? Muuten ei sitä kukaan usko\".\n\n\"Valallako?\" toisti Palle hehkuvin poskin koettaen peittää\nhämilläoloaan. \"Joka ei tahdo uskoa minua, olkoon pahus vie, uskomatta.\nMinä olen luvannut olla vannomatta ja kiroamatta.\"\n\n\"Mene sitten helvettiin puheinesi!\" murisi prinssi suuttuneena ja\nkääntyi häneen selin.\n\nPalattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut\nsalakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran\njohdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin\npyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen\nonnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran\npahantekijöitä Sjöborgin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski\nOlavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. Mutta\nluottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut\nnuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua\nruotsalaisen marski Torkkeli Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli\nnyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä\nTanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti\nkuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti\notti osaa.\n\nTorkkeli Knuutinpoika oli komea mies, hiukan yli neljänkymmenen. Hänen\ntummanruskea tukkansa oli ennenaikoja harmaantunut, ja hän näytti\nmiehekkäällä sielunvoimalla saavuttaneen sen itsensähillitsemisen,\nminkä hän sekä tunsi että osasi arvossa pitää. Hän oli tuntuvalla\nvaikutusvallallaan valtiomiehenä ja valtionhoitajana saavuttanut\nyleisen kunnioituksen sekä isänmaassaan että muukalaisissa\nhoveissa. Vallan ja arvon kunnianhimoinen tavoittelu kuvastui hänen\ntulisesta katseestaan. Hänen kasvojensa jalo, voimakas ilme ilmaisi\nlujaa itseluottamusta ja kaikkien niiden pikkumaisten keinojen\nylenkatsomista, joilla vähemmin lahjakkaat valtiomiehet usein koettavat\npeittää todellisen valtioviisauden puutettaan. Istuessaan siinä\nvastapäätä nuorta kuningasta, yllään sininen ritaripuku, kaulassa komea\nkunniaketju, ja puhellessaan vapaasti ja osanottavasti hänen kanssaan,\nolisi voinut luulla hänen olevan kuningas Eerikin isällisen ystävän\ntai sukulaisen, ellei hän, kaikkea sitä kunnioitusta vaariinottaen,\nmihin nuorukaisen ylhäinen asema hänet velvoitti, ilman minkäänlaista\nmielistelyä olisi osannut vastaanottaa kuninkaan hänelle suoman\nluottamuksen, ilmaisten sen ohella harrasta ihailua, joka ei suinkaan\nvähentänyt hänen arvoaan muukalaisen kuninkaan lähettiläänä.\n\nVaikka Torkkeli Knuutinpoika Ruotsin valtionhoitajana kuningas\nBirgerin ja valtakunnanneuvoston puolesta oli valtuutettu myöntymään\nTanskan kuninkaan toiveeseen hänen häittensä määräämiseksi seuraavaksi\nkevääksi, oli se kuitenkin sillä tärkeällä ehdolla, että paavillinen\ndispensi siksi ajaksi saavutettaisiin. Mutta se kiihkeys millä\nkuningas aina väisti luotaan kaikki esteet, oli pakoittanut tähän asti\nvaltakunnanhoitajan esittämään nämä ehdot niin lempein sanoin kuin\nmahdollista. Nyt hän taas mainitsi ne, ottaen samalla puheeksi vangitun\narkkipiispan asian.\n\nVeri kohosi nuoren kuninkaan poskille ja hän vaikeni äkkiä. Hän näytti\ntaistelevan kovaa sisäistä taistelua. Hän katseli pari kertaa taakseen,\nikäänkuin jotakin kaivaten; viimeinkin kiintyi hänen katseensa\nhuomattavalla mielihyvällä ja tyytyväisyydellä Torkkeli Knuutinpojan\nviisaisiin rehellisiin kasvoihin. \"Minä kiitän tulevaa veljeäni ja\nlankoani onnelliseksi\", sanoi hän, \"kun hänellä on teidänlaisenne\nmies ystävänä ja neuvonantajana. Mitä vanha valtaneuvos Jon ja minun\nrakas drotsi Hesselini olivat minulle lapsuudestani asti, olette\nte nyt hänelle. Selkkaukset paavillisen hovin kanssa ovat pitkäksi\naikaa riistäneet minulta paraimmat ja kokeneimmat neuvonantajani.\nMinun rakkaalla drotsi Åkellani ei ole enempää kokemusta kuin minulla\nitsellänikään. -- Minä luotan teihin, uljas marski Knuutinpoika. Jos\nminä olisin teidän herranne ja kuninkaanne, mitä te silloin neuvoisitte\nminun tekemään tässä tärkeässä asiassa?\"\n\n\"Tavata vanki ja kuulla hänen puolustuksensa -- ilman kiihkoa,\nkaikkein armollisin herra!\" vastasi ruotsalainen valtiomies --. \"Minun\ntietääkseni hän ei ole ainoastaan tehnyt vääryyttä, vaan myöskin\nkärsinyt vääryyttä; sillä pitkällinen ja kova vankeus on kärsimys,\nja rangaistus, joka vasta laillisesti langetetun tuomion jälkeen on\noikeudenmukainen.\"\n\n\"Teinkö siis väärin antaessani vangita valtiorikoksentekijän, joka oli\nosallinen isäni murhaan -- kamalaan kuninkaanmurhaan?\" sanoi Eerik\nkiivaasti ja nousi. \"Olisiko minun pitänyt antaa hänen vapaasti paeta\nja kiihoittaa kansaa vastaani senvuoksi, ettei hän ollut paavin tai\nvertaistensa tuomitsema? Voinko antaa kanoonisen lain määrätä, kun se\ntahtoo vapauttaa kapinoitsijan ja kuninkaanmurhaajan?\"\n\n\"Herra kuningas, lienee ollut välttämätöntä, että te ehkäisitte\nhänen pakonsa ja valtiorikolliset aikeensa\", vastasi Torkkeli\nKnuutinpoika, joka oli noussut yhtaikaa kuninkaan kanssa, \"jos teillä\nei silloin ollut aikaa hankkia siihen paavillista suostumusta.\nMutta anteeksi, teidän armonne, jokaisen tarpeettoman ankaruuden\ntätä vielä tuomitsematonta valtiovankia vastaan olisin minä, teidän\nneuvonantajananne, vapaasti ja avonaisesti leimannut yhtä vaaralliseksi\nkuin kohtuuttomaksi.\"\n\n\"Minun tieteni hän ei ole saanut kovaa kohtelua osakseen\", vastasi\nkuningas. \"Sitä tapaa millä meneteltiin häntä vangittaessa minä\nsuuresti paheksuin, ja sitä, mitä tapahtui täällä minun alaikäisyyteni\naikoina, minä en hyväksynyt. Urhokkaan drotsi Thorstensonin panin\nsenvuoksi viralta -- minä kadotin hänessä uskollisen, vaikka ehkä\nliian ankaran ja innokkaan ystävän; mutta omalle veljelleni olen\nantanut ankarat nuhteet. Ilkeämielisen valtiorikoksellisen tähden\non häiritsevää erimielisyyttä tullut minun ja veljeni välille,\njoka syvästi surettaa minua ja voi koitua vaaralliseksi maalle ja\nvaltakunnalle. Voiko kohtuudella vaatia minulta enempää?\"\n\n\"Jalo herra ja kuningas!\" alkoi Torkkeli Knuutinpoika lämmöllä puhua.\n\"Te suotte minulle luottamuksen, jota minä suuresti pidän arvossa,\ntuntien ansaitsemattomaksi sen kautta saamani kunnianosoitteen. Minä\nvoin, Jumalalle kiitos, vapaasti ja avomielisesti siihen vastata:\nminä toivon, että teidän ja minun kuninkaani välinen kaksinkertainen\nsukulaisside on solmiva teidän kesken pysyvän liiton; mutta minä\nen tahdo väärinkäyttää teidän luottamustanne. Elkää uskoko minulle\nmitään sellaista, jalo herra, jota toivoisitte etten minä tietäisi,\njos minun joskus, siitä Jumala varjelkoon meitä, uskollisuudesta\nomaa kuningastani ja isänmaatani vastaan, täytyisi tulia teidän ja\nTanskanmaan viholliseksi! Siinäkin asemassa ollen minun täytyisi\nkunnioittaa ja ihailla teidän ylevää luonnettanne, ja minä tiedän, että\nte ette käsitä minua väärin.\"\n\n\"En, herra Torkkeli Knuutinpoika!\" vastasi kuningas ojentaen hänelle\nkätensä \"Joskin teidän tänään tai huomenna, uskollisena ruotsalaisena\nvaltiomiehenä, täytyisi olla minun viholliseni, niin minä en kuitenkaan\nkäsittäisi väärin teidän sydäntänne ja ritarillista mieltänne. Teidän\nkunnioituksenne on minulle suuriarvoinen. Vastatkaa minulle vapaasti!\nUskotteko te minun tässä asiassa toimineeni väärin?\"\n\n\"Kyllä, herra kuningas!\" vastasi marski Knuutinpoika. \"Antakaa siis\nminun vastaukseni olla kysymyksenä, mihin te paraiten voitte itse\nvastata! Jos valtaneuvos Jon ja drotsi Hessel olisivat olleet teidän\nluonanne tänä aikana, uskotteko te, että te silloinkin olisitte\nsiirtänyt niin kauvaksi sen sovinnon tarjouksen, jonka minä kuitenkin\narvelen olleen päätarkoituksena teidän harvinaisen pitkään oleskeluunne\ntäällä?\"\n\n\"Ei minun, vaan vangitun rikoksellisen tulee ottaa ensimäinen askel\nsovintoon\", vastasi kuningas. \"Mutta nyt olen minä ikävystynyt tähän\npitkään odotukseen. Tässä, minulla on valmis sovintoehdoitus, jonka\nolen antanut drotsin laatia. Huomenna tahdon tavata vangin\" --\n\n\"Miksei vielä tänä iltana, jalo kuningas!\" sanoi marski Knuutinpoika.\n\"Jos te olette valmis sovintoon, niin silloin te sallitte minun\nonnellisena hetkenä olla neuvonantajanne. Teidän oman hartaimman\ntoiveenne täyttyminen on ehkä lähemmässä yhteydessä tähän yritykseen\nkuin itse uskotte\" --\n\n\"Hyvä on! Tahdon nähdä hänet vielä tänä iltana -- vielä tällä\nhetkellä\", sanoi kuningas ja vetosi kellonnauhasta. Kamaripalvelija\nastui sisään. \"Sano linnanvoudille, että vangittu arkkipiispa tuodaan\ntänne!\" Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Kuningas heittäytyi\ntuoliinsa vaipuen syviin ajatuksiin. Torkkeli Knuutinpoika aikoi\npoistua.\n\n\"Ei, jääkää! Minä pyydän teitä!\" sanoi kuningas ja vaikeni taas\nhetkeksi, \"tänä yönä isäni murhattiin\", -- alkoi hän puhua\nliikutuksesta väräjävin äänin. \"Se mies, jota nyt odotan, oli\nmurhaajien ensimäinen neuvonantaja. Teidän tulee olla todistamassa,\netten minä ole kostonhaluinen enkä vääryyttä rakastava; mutta teidän\ntulee myöskin nähdä, etten minä oman korkeimman onneni tähden\nsilmänräpäykseksikään voi alentaa itseäni ja unohtaa mihin minua\nse kruunu velvoittaa, jota kannan. Lukekaa! Vain näillä ehdoilla\nhän vapautetaan.\" Näin sanoen hän ojensi valtionhoitajalle pöydällä\nolevan kirjoitetun pergamenttilehden. Torkkeli Knuutinpoika luki sen\nhiljaa, ja kuningas tarkasti hänen kasvonilmeitään hänen lukiessaan.\n\"No, mitä sanotte?\" kysyi hän kiivaasti. \"Eikö minun vaatimukseni ole\nkohtuullinen ja oikeutettu, -- valtakunnan ja kruunun turvallisuutta\n-- sovintoa kirkon kanssa -- kuuliaisuutta maanlaeille niin kauan kuin\nhän on minun alamaiseni, -- omassa asiassani minä en tahdo tuomita --\nmajesteettirikoksentekijänä tuomitkoot hänet paavi.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, herra kuningas, teidän vaatimustenne olleen\nlempeämmät kuin olin odottanut. Jos teidän syytöksenne häntä vastaan\novat täydellisesti oikeutetut, niin tahtoisin sanoa tätä sovintoa\nylevämieliseksi -- ja kuitenkin -- mahtava herra -- kuitenkin minä\nepäilen hänen allekirjoittavan sitä: Luopuminen Hammerhuusista\" --\n\n\"Siitä linnasta hänen täytyy luopua\", keskeytti hänet kuningas.\n\"Maankavaltajalla ei ole oikeutta omistaa linnaa maassa. Vaikka hän\nistuisi pyhän Pietarin istuimella -- niin hän on minun alamaiseni.\"\n\n\"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa\nedestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän\narmonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa\nkuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella\nkäskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä\nkäyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen\ntarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta.\"\n\n\"Siihen hänet pakoitetaan\", huudahti kuningas Eerik kiivaasti,\n\"niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä\nole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä\npannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on\nasettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä\noikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä\nvastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle\nkunnialliselle ritarille.\" Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti\nkellonnuorasta.\n\nToinen kamaripalvelija astui sisään.\n\n\"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!\" käski kuningas. \"Antakaa\nalimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa\nminun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!\" Kuninkaan viittauksesta\nkamaripalvelija poistui nopeasti.\n\n\"Te hätäilette, suurvaltaisin herra\", sanoi Torkkeli Knuutinpoika.\n\"Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua\njulkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja\nonnettomuudeksenne!\"\n\n\"Minun asiani ei kammo valoa\", vastasi kuningas. \"Minun sanottavani\nkatkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen\nkansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat\ntodistajien läsnäoloa.\"\n\n\"Mutta varovaisuus ja -- suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra!\n-- valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista\",\nvastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi\nsanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa\nGrandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.\n\nLinnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen\nsaattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli,\ntuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään\nerityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu,\nilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa\nolivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli\navopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän\nliikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa;\nmutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei\nulkomuotonsa herättäisi sääliä.\n\nHänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja\nsurumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa\nkohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan\nja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.\n\n\"Te voitte mennä!\" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He\ntottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki\nkuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä\nja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet\nvangitun arkkipiispan vietävän sisään.\n\nYlpeä vanki oli jäänyt seisomaan kahden askeleen päähän ovelta, eikä\nollut vielä suonut kuninkaalle ainoatakaan katsetta eikä tervehtinyt\nhäntä. Hän seisoi liikkumattomana kuin rautapatsas, ja kylmä,\nharhaileva katse näytti nyt vasta saavan eloa, kun se äkkiä oudosti\nleimahtaen kiintyi hopeakrusifiksiin [krusifiksi = ristiinnaulitun\nJeesuksen kuva], joka oli hyllyllä kuninkaan rukousjakkaran\nyläpuolella, hänen kypäränsä vieressä.\n\n\"Te seisotte teidän herranne ja kuninkaanne edessä, arkkipiispa Grand!\"\nalkoi nyt kuningas Eerik puhua, mutta vaikeni taas voittaakseen vangin\nraa'an röyhkeyden herättämän suuttumuksen.\n\n\"Niin, aivan oikein! Minä seison taivaallisen Herrani ja kuninkaani\nedessä\", vastasi arkkipiispa pannen kätensä ristiin, ja kääntämättä\nkatsettaan krusifiksista. \"Hän on langettava tuomionsa minun ja tämän\nmaailman itsevaltiaiden välillä.\"\n\n\"Te seisotte myöskin teidän maallisen herranne ja kuninkaanne edessä\"\n-- jatkoi Eerik, \"te seisotte tämän maan ja valtakunnan laillisen\nhallitsijan edessä. Te saatte viimeisenä tuomiopäivänä vastata siitä,\nmitä olette rikkonut minua ja Tanskanmaan kruunua vastaan -- mutta\nensiksi täällä -- niin totta kuin oikeutta, on olemassa maan päällä --\nensiksi täällä! Minä olen lähettänyt valituksen teidän rikoksestanne\npyhän Pietarin tuomioistuimelle; pyhä isä on kehoittanut minua\npäästämään teidät vapaaksi, että hän saisi kuulla teidän puolustuksenne\ntai tunnustuksenne --\"\n\n\"Miksi te sitten ette ole totellut, kuningas Eerik!\" keskeytti vanki\nhänet, ja käänsi nyt vasta ylpeän katseensa kuninkaaseen. \"Vai\nviivyttelettekö te siksi kunnes pyhä pannansäde sulattaa kruunun\npäästänne?\"\n\n\"Yksin kaikkivaltias Jumala määrää miten kauan minä kannan kruunuani\",\nvastasi kuningas, \"ilman hänen kaikkivoipaa tahtoaan ei mikään\nvoima maailmassa voi minua vahingoittaa.\" Hän vaikeni hetkeksi.\n\"Kun me päästämme vapauteen vaarallisen rikoksellisen\", jatkoi hän\nrauhallisemmin, \"täytyy hänen antaa meille takuu ja vakuus puolestaan.\nAlhaisimmallakin rikoksellisella on oikeus puolustaa itseään, mutta,\nei tehdä uusia rikoksia tuomarinsa luo mennessään. Jos hänelle vielä\non omatunto ja kunnia pyhä, ja me tahdomme uskoa häneen, niin hän voi\nvannoa. Jos hän ei sitä tahdo, niin silloin voidaan häntä kuulustella\nvankilassa, ja hän saa puolustautua kahleissaan.\"\n\n\"Mitä takuuksia ja lupauksia vaatii kuningas Eerik Eerikinpoika sen\nvangin vapauttamiseksi, jonka hän laittomasti ja tuomiotta, vastoin\nJumalan lakia ja kanoonista oikeutta, antoi vangita ja rääkätä?\" kysyi\narkkipiispa katkerasti.\n\n\"Siitä millä oikeudella teidät vangittiin, vastaan minä meidän suurelle\nTuomarillemme tuolla ylhäällä\", vastasi kuningas kohottaen kätensä.\n\"Nyt on vain kysymys siitä millä oikeudella ja millä ehdoilla teidät\nvoidaan vapauttaa, senvuoksi minä annoin kutsua teidät. Tietäkää siis,\narkkipiispa Grand! Vaikka te varmasti olitte osallinen minun isäni\nmurhaan -- ja vaikka minä kammoon teitä katkerimpana verivihollisenani\nja suurimpana maankavaltajana Tanskassa, niin minä en kuitenkaan\npelkää irroittaa teidän rikoksellisia käsiänne silloin kun kohtuus\nsen vaatii. Mutta täällä te ette saa kohottaa kättänne tai ääntänne\nmajesteettia eikä kruunua vastaan. Ennenkuin te jätätte nämä muurit,\ntäytyy teidän autuutenne valalla Jumalan ja Tanskan ritariston edessä\nluvata mitä minä, kruunun ja kansan suojelijana, olen vaativa. Kun te\nolette lukenut vapauttamisenne ehdot ja suostutte vannomaan valan minun\nvaltaistuimeni edessä kaikkien minun miesteni kuullen, niin voi teidän\nvankeutenne vielä tänä hetkenä lakata.\" Kuninkaan viittauksesta ojensi\nTorkkeli Knuutinpoika arkkipiispalle pergamenttilehden, ja asetti\nkynttilät häntä lähemmäksi.\n\nVastaanottaessaan lehden, vapisivat ylpeän vangin kädet, ja lukeminen\noli hänelle huomattava rasitus; kuitenkin näytti siltä kuin hänen\nvoimansa ja uhkansa olisi kasvanut mitä pitemmälle hän luki, mutta\nluettuaan loppuun hymyili hän ivallisesti ja rutisti pergamentin\nkädessään. \"Jättäisinkö kostamatta häväistykseni\", huusi hän,\n\"sitoisinko itse kieleni, ettei se saisi julistaa teille iankaikkista\nkuolemaa ja kirousta -- luopuisinko viimeisestä maallisesta\npuolustusaseestani -- alistaisinko pyhän kirkon oikeuden maallisen\nitsevaltiaan mielisuosion alaiseksi! Ei, kuningas Eerik Eerikinpoika!\nMinä olen vielä voideltu ja vihitty arkkipiispa, jolla on oikeus\nsiunata tai kirota se kruunu, jota kannat. Näissä kahleissanikin minä\nvoin yhdellä sanalla pudistaa kruunun sinun päästäsi. Minun ruumiini on\nsinun vallassasi, tyranni, mutta elävän Jumalan nimessä, ei kuitenkaan\nminun vapaa kuolematon henkeni. Ennenkuin minä suostun yhteenkään\nnäistä kohdista, saat sinä pyöveliesi kanssa riistää joka jäsenen minun\nruumiistani irti, niinkuin minä tällä helvetinsopimuksella rikkirevin\nkaiken yhteyden sinun ja tämän maailman itsevaltiaiden kanssa.\" Näin\nsanottuaan hän repi rikki asiakirjan kuninkaan nähden, ja heitti\npalaset lattialle polkien niitä niin että kahleet kalisivat.\n\n\"Mielipuoli!\" huusi kuningas katkeroituneena. \"Jää sitten vankilaasi\nja uhmaile minua siellä kuolinpäivääsi saakka! Minä en vapauta\nsinua sieltä ennenkuin sinä olet valallasi vahvistanut jokaisen\nsanan jonka nyt jalkoihisi poleksit, vaikka senvuoksi joutuisinkin\nsatakertaa paavin pannaan.\" Tämän sanottuaan kuningas vetäsi kiivaasti\nkellonnauhasta. Ritarisalin ovi avattiin, ja alimarski ilmestyi ovelle.\n\"Vahdit!\" käski kuningas. \"Vanki viedään takaisin vankilaan.\"\n\nSalakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt\nlevottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät\nhänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet\nnyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden\ntapahtuneen.\n\n\"Takaisin!\" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin\novi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan\noli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä\nkrusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki\nkädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain\naskelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä\nkuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen\nkynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.\n\n\"Anathema!\" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä\nja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. \"Tanskan kuningas\nEerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä\njulistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että\nsinä olet laskettu kirkon suureen pannaan\" --\n\n\"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni -- kapula suuhun!\" huusi\nkuningas astuen kynnyksen yli.\n\n\"Anathema!\" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. \"Joka koskee minuun,\nhän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas\nEerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän\nvirkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän\nminä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan\nturmelukselle.\" Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen\nsalamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.\n\nKaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi\ntaas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus\nnäytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan,\nalkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja\nhoviseurueen puoleen. \"Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen!\nElkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa!\nKirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa -- kirottu se palvelija\njoka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa -- kirottu se\nkieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on\nsaatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee\ntai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan\nsaatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme\nJeesuksen tulemisen päivänä. Amen!\" Tämän sanottuaan hän kumarsi,\nsuuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana\nseisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen\nnäköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä\nsydämelleen. \"Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!\" lisäsi arkkipiispa,\nriemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla\nvaipan laihalta rinnaltaan. \"Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi\nrikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion.\nMinun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja\nhänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti.\"\n\nSalissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla\nilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen\nosanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa.\nNäytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla\nolisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa;\nhän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta\nnyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa\njoukkoon. \"Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät\nperkeleelle, jonka oma hän itse on\", huudahti hän mitä kiivaimman\nvihan vallassa. \"Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan\ntuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun\nisäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen\nedessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa,\nja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata\nminun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei,\njokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen\nkirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä\ntuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa,\ntunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!\"\n\nRitarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat\nkuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja\nrakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan\nnäyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä\nheidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta,\njolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.\n\n\"Pois pahantekijä!\" toisti kuningas. \"Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin\nhän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi\nviivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö\nuskalla totella kuningastanne?\"\n\nVahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin\nhuomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana\nseisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä\nkäydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua.\n\"Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa\", huudahti hän, \"ja minä\ntahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä.\nMinä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja\nmajesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai\nmaalliselta taholta, ja -- kaikkien pyhimysten nimessä -- minä aijon\nsen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo\nei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden\npuolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan\nesineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte\nuskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen\nmajesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?\"\n\nNyt näytti viimeinenkin pelko ja epäilys kadonneen hänen ritareistaan\nja hovimiehistään. Meluavat hyväksymishuudot kaikuivat salissa.\nTurhaan arkkipiispa koetti saada ääntään kuuluviin. Suuttumus häneen\noli yleinen, ja vähääkään arastelematta tarttuivat nyt vahdit häneen\nviedäkseen hänet takaisin vankilaan. Mutta ennenkuin he ehtivät ovelle,\navattiin se, ja prinssi Kristoffer sekä Brandenburgin markkreivi\npaavillinen lähettiläs keskellään astuivat sisään, hengellisen ja\nmaallisen seurueensa saattamina. Kaikki säpsähtivät nähdessään\nkookkaan, muukalaisen prelaatin. Tämä astui ylpeänä prinssin ja\nmarkkreivin edellä, tervehtien ääneti ja itsetietoisesti kuningasta\nja ritaristoa, luullen hyväksymishuutojen, jotka kaikuivat hänen\nsisääntullessaan, mutta nyt äkkiä vaikenivat, tarkoittaneen häntä;\nhän näytti säpsähtävän huomatessaan kahlehditun, sistersiennipukuisen\nvangin, jota oltiin poisviemässä. Hän viittasi, ja vartijat astuivat\nsyrjään. Vangittu arkkipiispa tunsi äkkiä olevansa vapautettu\nsotilaitten lujista käsistä. \"Gloria in exelsis!\" [= kunnia\nkorkeudessa] huusi Grand kohottaen kahlehditut kätensä ja polvistui\nkardinaalin jalkoihin. -- \"Ole siunattu, sinä Herran sanansaattaja!\"\njatkoi hän latinaksi. \"Katsokaa miten arkkipiispaa Tanskassa\nkohdellaan! Katso ja tuomitse pyhän Isän nimessä, sinä hänen ylhäinen\nlähettinsä! Minä olen pyhän virkani nojalla julistanut tämän julkean\nkuninkaan kirkon pannan, koska hän on uhmaillut Jumalan lakia ja\nkanoonista oikeutta. Teidän ylhäisyytenne, vahvistakaa se pyhän isän\nnimessä, tai saatte nähdä arkkipiispa Grandin kuolevan tähän teidän\njalkoihinne suuttumuksesta ja häpeästä.\"\n\n\"Nouse ylös, kunnianarvoisa veli, ja ole turvassa!\" vastasi Isarnus\nmyöskin latinaksi ja auttoi polvistuvan arkkipiispan nousemaan\n\"Minä tuon mukanani hänen pyhyytensä valtakirjan: _Cum Ecclesia\nDacianan_ constutionin julkaisemiseen. -- Lukekaa tämä asiakirja maan\nkielellä kuninkaalle ja hänen miehilleen, arvoisa apotti Magnus!\"\nNäin sanoen hän ojensi paavillisella sinetillä varustetun, suuren\npergamenttikirjeen Esromin vanhalle apotille, joka oli saattanut hänet\ntänne. Apotti avasi sen vapisevin käsin, mutta silmättyään siihen,\nvalahti vuolas kyynelvirta hänen kurttuisille poskilleen. \"Minä en\nvoi\", änkytti vanhus, \"hän on minun herrani ja kuninkaani. Minä\nvannotan teitä, herra, armiaan Jumalan nimessä, elkää käyttäkö sitä\nvaltaa, mikä teille tässä on annettu, meidän kuninkaamme ja maamme\nturmioksi! Tämä asia vaatii mitä tarkinta miettimistä; tämä valtakirja\nei myöskään ole pätevä.\" Nämä viimeiset sanat hän sanoi latinaksi, ja\nkardinaali näytti säpsähtävän.\n\nPaavillisen lähettilään äkillinen esiintyminen näin tärkeänä hetkenä,\nhänen outo ulkonäkönsä sekä hänen salaperäinen käytöksensä ja vieras\nkieli, jota puhuttiin, oli taas lamauttanut kaikki tuskallisella\npelolla, saattaen jokaisen sanattomaksi. Itse kuningaskin näytti\nhetkeksi kadottaneen varmuutensa kun kaikkien huomio oli kääntynyt\ntähän peloitta vaan vieraaseen. Nyt astui kuningas pari askelta\neteenpäin ja aikoi muutamin voimakkain sanoin osoittaa olevansa täällä\nvaltias; mutta samassa riisti kahlehdittu arkkipiispa asiakirjan apotin\nvapisevasta kädestä. \"Tässä on paavillisen pannan ja interdiktin\nvaltakirja\", huusi hän. \"Herra olkoon kiitetty! Hänen tuomionsa on\nvanhurskas. Pankaa täytäntöön valtakirjanne, kunnianarvoisa herra!\nAnathema ja kirkon kirous kuninkaan ja tämän hänen rikostoverinsa\nylitse!\" Näin sanoen hän kohotti kahlehditun kätensä sekä kuningasta\nettä prinssi Kristofferia kohti, jota tämä äkkinäinen ja odottamaton\nkohtaus näytti suuresti pelästyttäneen.\n\n\"Ei sanaakaan enää täällä, pikaisen kuolemanrangaistuksen uhalla,\njulkea konna!\" huudahti kuningas voimakkaalla äänellä katkerimman\nsuuttumuksen valtaamana. \"Henkivartijat, viekää mielipuoli pahantekijä\nvankilaan! Poistukaa kaikki täältä! Me tahdomme valtaneuvostossa tutkia\nminkä valtakirjan nojalla tämä herra voi neuvotella Tanskan kuninkaan\nkanssa. Kun hän haluaa ja se on meille soveliasta, vastaanotamme me\nhänet salakammiossamme.\" Näin sanoen kuningas poistui salakammioonsa.\nEi kuulunut ainoaakaan sanaa ritarisalista; itse arkkipiispakin näki\nparhaaksi vaieta, kun kaksi henkivartijaa vartijoiden kanssa astuivat\nesiin viedäkseen hänet ulos salista. Kaikki ritarit ja hoviherrat,\nsamoinkuin prinssi Kristoffer seurueineen poistuivat ääneti sieltä.\nVain vartiossa olevat henkivartijat jäivät jälelle; he tarttuivat\nkeihäisiinsä ja asettuivat tavallisille paikoilleen kuninkaallisten\nhuoneiden oville. Myöskin apotti Magnus oli poistunut salista,\njoten kardinaali Isarnus seisoi nyt melkein yksin keskellä lattiaa\namanuensinsa ja tulkkinsa kanssa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen,\näkkiä tyhjentyneeseen saliin. Sitten vasta kun hän tulkkinsa kautta\noli ilmoittautunut henkivartiopäällikölle ja pyytänyt päästä kuninkaan\npuheille, vastaanotettiin hänet niillä kunnianosoituksilla, jotka\npaavillisen lähettilään arvo-asema vaati. Hänet ilmoitettiin heti,\nja vähän senjälkeen oli hänellä tulkkinsa avulla salainen keskustelu\nkuninkaan kanssa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nÄskeisen tapahtuman johdosta olivat kaikki mitä suurimmassa\njännityksessä, ja linnassa vallitsi tuskastuttava hiljaisuus.\nMuukalainen prelaatti poistui kuninkaan salakammiosta vasta myöhään\nyöllä. Kuningas ei näyttäytynyt; mutta hänen käskystään oli\nhovisääntöjä mitä ankarimmasti noudatettava. Vieraalle kardinaalille\nja hänen seurueelleen varustettiin huoneet pitempiaikaista oleskelua\nvarten; häntä kunnioitettiin kuin ruhtinaallista vierasta.\nRuotsalaisten lähettiläiden matka siirrettiin. Seuraavana päivänä\noli taas kuninkaalla pitempi salainen keskustelu paavillisen\nlähettilään kanssa. Tämän herran oleskelu linnassa ja hänen peloittava\nvaltakirjansa oli karkoittanut kaiken hauskuuden ja iloisuuden sieltä.\n\nDrotsi Åke ei ollut vielä seuraavanakaan iltana palannut Stig-marskin\nvangittuja tyttäriä saattamasta Hän oli onnellisesti saattanut heidät\nVordingborgin kuninkaankartanoon; mutta aikoessaan ratsastaa heidän\njälestään holvattuun porttikäytävään, oli hänen päälleen hyökätty\ntakaapäin; tuntematon käsi oli haavoittanut häntä vaarallisesti, ja\nhänet kannettiin tiedottomana kuninkaankartanoon. Sillaikaa hänen\nmetsästäjänsä turhaan etsivät salakavalaa vihollista, jonka he luulivat\ntunteneensa samaksi pitkäksi, talonpoikaispukuiseksi mieheksi,\njoka pienellä työhevosella ilman satulaa oli usein ratsastanut\nheidän ohitseen, mutta joka aina oli kadonnut yhtä pian kuin oli\nilmestynytkin, näyttäen arvattavasti salateitä seuranneen heidän\njälkiään tänne Esromista.\n\nVordingborgin linnanherra oli hyvin pelästyneenä vastaanottanut\nvaarallisesti haavoitetun ritarin, jonka hän heti tunsi nuoreksi\ndrotsiksi, kuninkaan suosikiksi. Heti kun drotsi Åke oli tullut\ntajuihinsa, ilmoitti hän linnanherralle ketä naiset olivat, ja että\nheidät täällä säilytettäisiin valtiovankeina, joiden turvallisuudesta\nhänen tuli vastata. Heidän oleskelunsa täällä oli saatettava heille\nniin mukavaksi kuin mahdollista oli tällaisissa olosuhteissa.\nLinnanherra antoi heti sulkea portit ja asetettuaan vartijat\nannettiin vieraitten liikkua vapaasti sisemmällä pihalla. Kuninkaalle\nilmoitettiin tapahtumasta pikaviestillä.\n\nSjöborgissa rauhoittui mieliala kun kuningas kolmantena päivänä\nilmestyi päivällisille, missä hän rauhallisen ja iloisen näköisenä\nistui veljensä Kristofferin ja paavillisen lähettilään välissä. Heidän\nsalaiset keskustelunsa näyttivät aikaansaaneen rauhallisen käänteen,\nja luotettiin kuninkaan laajoihin tietoihin ja valtioviisauteen.\nSanottiin paavillisen lähettilään erinomaisesti viihtyvän pohjoisessa\nilmanalassa: eikä hänelle olisi vastenmielistä kokonaan asettua tänne,\nsitten kun kuningas oli sopinut paavillisen hovin kanssa, ja Lundin\narkkipiispan istuin Jens Grandin erotettua joutuisi avonaiseksi.\nArveltiin kuninkaan keskustelun salaperäisen Isarnuksen kanssa\netupäässä koskeneen arkkipiispan viraltapanoa ja hänen omavaltaisen\npannaanjulistuksensa peruuttamista, ja toivottiin varmasti kardinaalin\nsuostuvan näihin arkkipiispan vapauttamis-ehtoihin, ennenkuin kuningas\ntäytti paavilliset vaatimukset. Kului muutamia päiviä, eikä ratkaisevaa\npäätöstä näyttänyt syntyvän. Vangitun arkkipiispan asemassa ei\ntapahtunut minkäänlaista muutosta: häntä vartioitiin tarkasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä\npitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä,\nennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä\nhämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei\nse voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri\nmaan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen\npäivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan\nseurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä\npakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut,\njoita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät\nvielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen\naikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat\npaikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä\noven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita\nsotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin,\nsillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin\ntarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka\nolivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä\nerään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä\nnäytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja\nkoukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin\nvalepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan\nlähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin\nkorviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli\nlisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata\nvangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt\ntuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.\n\nPelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön\nvalvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista,\navaimet kädessään. \"Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja\", mutisi hän.\n\"Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden.\"\n\n\"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki\nhulluiksi\", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven\nseisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.\n\n\"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?\" huudahti\nlinnanvouti. \"Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen\nhulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen\ntoisensa jälestä livistää tiehensä. -- Puhu, mies! Missä pahuksen\npesässä olet sinä piileskellyt?\"\n\n\"Voi, rakas isäntä!\" huokaili Martti. \"Kiittäkää te pyhää Hubertia\nsiitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani\nvaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä\ntähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin,\nenkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin\npäivänä täytyy olla varuillaan. -- Jumalattomuuteni rangaistukseksi\nriivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo\nluulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin\nmonelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu\nhurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä\nparissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään\nmitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää\nkoossa pysyn.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen.\n\"Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja\nmonet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa.\"\n\n\"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime\nvuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena\nSjöborgin kadulle.\"\n\n\"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin\npäivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja\njuossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti!\nEtkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen\nasioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri,\nja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri\naikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen\ntuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön.\"\n\n\"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?\" vastasi Martti\nja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. \"Jos minä olisin\njuoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan\npähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki\nymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen,\nminä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista\noliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut\nselväpäinen. \"-- Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin\nhullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin.\nTäällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen.\nSanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! \"-- Minä\ntahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos\nvain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun\nrehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten\nnöyrimmästi teille hyvästi!\"\n\n\"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi,\nMartti!\" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen.\nSamassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen\npyövelinsielunsa läpi. \"Sinä et ole milloinkaan ollut minulle\ntarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin\nkarannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse\nehtiä kaikkialle.\"\n\n\"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä.\nTuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen.\"\n\n\"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet\", mutisi linnanvouti ja katseli\nhäntä yhä tarkasti. \"Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen\nniin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin\nmuukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä -- ja mitä\nsiinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas\nolet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin\nsinua tarvitaan keittiössä -- ja öisin -- no niin, siitä voimme puhua\nmyöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt\nsaanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin;\nja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi.\"\n\n\"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni\", sanoi\nMartti. \"Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä\nvain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä\njos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin\ntanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin\ntiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin\nkuristaa hänet hengiltä.\"\n\n\"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve\nja järjissäsi\", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. \"Minun täytyy\nsaada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen\nonnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon\njunkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin\njoutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille\nherroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta\nkirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin\ntahtoen auttaa piispaa pakenemaan.\"\n\nMartti kalpeni. \"Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?\" huudahti\nhän hätäisesti. \"Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla\nvaruillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin\nsitoa.\"\n\n\"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas\nminulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. -- Kuninkaan väen pitäisi\nvartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina\nhenkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!\" Näin\nsanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet\nmukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä\nyönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli\njotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat\npihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan\nlinnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin.\n\"Minne nyt on matka?\" kysyi linnanvouti.\n\n\"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin\", vastasi\neräs metsästäjistä. \"Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa\nhiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava.\"\n\n\"Milloinka te palaatte?\" kysyi linnanvouti. \"Sitä minä en tiedä\",\nvastasi metsästäjä. \"Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa\nEsromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun.\"\n\n\"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä\",\nmutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli\ntarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava\novi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski,\nmolemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa\nselkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi\npiiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat\nhiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali\nIsarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas\nlinnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien\niloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas\nja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön\novelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista\nkuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua,\nkatseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta\nsynkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen,\ntukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari\nkertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä\nuudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti\nsitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan,\nastuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä\nolevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa.\nIllemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella\nja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää\nviiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän\nistui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen\nvaltiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha\ntornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella\nolivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla\npikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: \"Minä olen\nonneton mies\", huokaili hän, \"minä en ole saanut unta silmiini kolmeen\nyöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi\npaennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan\nparempaa oloa\", jatkoi hän, \"jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja\npapistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja\nyhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. -- Uneksinpa eräänä yönä\npiispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi\nollut hyvä!\"\n\n\"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!\" vastasi Martti. \"Taitaisittepa\nkernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan?\nTietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä\nminä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne\nhätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle -- eikö\ntotta?\"\n\n\"Oletko hullu, Martti! Sen saisin maksaa hengelläni\", mutisi\nlinnanvouti. \"Minun puolestani hän saa hirttää itsensä milloin haluaa,\nkunhan vain minä en siitä tiedä. Jospa joku kunnon ystävä häntä\nhiukan avustaisi. -- No, niin, se voisi, niinkuin jo sanoit, pelastaa\nmaan ja valtakunnan suuresta onnettomuudesta, ja sillä voisi ansaita\nsuuren kuninkaallisen palkinnon. Mutta kiitänpä Jumalaani ja Luojaani,\njos tässä voin oman henkeni pelastaa. -- Jospa löytäisin edes yhden\nluotettavan ihmisen, joka uskaltaisi olla vartioimassa häntä tänä yönä,\nniin saisin nukkua rauhallisesti. Uskaltaisitkohan sinä, Martti?\"\n\n\"No miksi en minä, kunhan vain saan hyvän maksun. Jos hän alkaisi olla\nminulle liian vaivaksi, niin helppohan hänelle on antaa korville, eikä\nsitä kukaan huomaa.\"\n\n\"Oletko tosissasi, Martti? Uskaltaisitko todellakin\" -- --\n\n\"Nitistää hänet hengiltä? Niinkö, isäntä?\"\n\n\"Hiljaa, enhän minä sitä tarkoittanut. Pyhä Gertrud varjelkoon minua\nyllyttämästä ketään sellaiseen tekoon, vaikka se olisikin koko maan ja\nvaltakunnan pelastus, ja josta köyhä mies voisi tulla onnelliseksi koko\nelämänsä ajaksi! -- Ei, en minä sitä tarkoittanut, uskaltaisitko sinä\nantaa minun lukita sinut sinne yöksi hänen kanssaan?\"\n\n\"Kyliä, yhdellä ehdolla, isäntä?\"\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"Ettette suutu minulle, ettekä myöskään aseta minua syytteeseen, jos\nette huomenna tapaisi meitä samassa tilassa kuin tänä iltana --\"\n\n\"Ole höpisemättä, Martti. Minulle on yhdentekevää millaisina teidät\ntapaan. Minä maksan sinulle kymmenen hopea äyriä jokaisesta yöstä,\njonka valvot hänen luonaan ja sata viimeisestä -- --\"\n\n\"Mutta, jos nyt tuo hurskas herra, jollakin taikakeinollaan pääsisi\npakenemaan, niin kai minua syytettäisiin siitä että hän pääsi\nvapauteen?\"\n\n\"Ha, ha, oletpa sinä aika irvihammas, Martti!\" mutisi linnanvouti,\nilkeästi nauraen. \"Se vapaus, jonka sinä voit hänelle antaa\nsenjälkeen kun minä olen lukinnut oven sinun jälkeesi, ei häiritse\nminun yörauhaani. Onhan aivan selvää\", jatkoi hän luoden Marttiin\nlevottomasti tarkastavan katseen, \"että sinun täytyy antaa minun ensin\ntarkastaa vaatteesi tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei sinulla ole\nviilaa tai muita työaseita mukanasi? Niihin varovaisuuskeinoihin minä\nolen aina ryhtynyt kun olen pannut jonkun häntä vartioimaan.\"\n\n\"Sehän on selvä. Te olette tunnontarkka mies!\" näin sanoen riisui\nMartti takin yltään ja käänsi nurin kaikki taskut. \"Mutta tottapuhuen,\nisäntä, se ei käy päinsä. Jos sattuisi taas tuo kirottu pyhä\nVeitintanssi minut riivaamaan\" --\n\n\"Loruja! Olethan sinä terve ja reipas\" --\n\n\"Mutta isäntä hyvä, minä olen niin tuittupäinen, ja piispa on minulle\nvihainen vanhoista ajoista asti. Minä olen niin usein häntä härnäillyt,\nniinkuin kyllä tiedätte, ja jos hänen päähänsä pistäisi suututtaa minua\ntai hyökätä kimppuuni ja minä olisin pakotettu puolustamaan, niin\nsyntyisi siitä pian sellainen mellakka, että vartijat ja koko talonväki\njoutuisivat jalkeille.\"\n\n\"Ei se mitään tee. Sinä olet rohkea mies, Martti! Tule! Vahdin ei\ntarvitse seisoa liian lähellä ovea häiritsemässä sinun ja piispan\nyörauhaa. Jos joudut hänen kanssaan oppineeseen väittelyyn elämästä\nkuoleman jälkeen -- niin ei sen tarvitse joutua maallikkojen korviin.\nJuo vielä pikarillinen viiniä -- ja tule sitten! Minä tarvitsen rauhaa\nja piispa myöskin.\" Martti nyökäytti ja joi.\n\nJesper Mogensenin karkeilla tekopyhillä kasvoilla oli liettävä hymy\nkun hän lyhty kädessä kulki Martin edeltä ylös vankilanportaita. Hän\npysähtyi pari kertaa levottomana ja piteli lyhtyä Martin kasvoja\nvasten, joka tyytyväisenä seurasi häntä. \"Sinä olet niin tyytyväisen\nnäköinen kuin olisit matkalla öisiin kemuihin\", mutisi hän. \"Astu\nedeltä, minä en siedä sinun tassuttelevan jälestäni.\"\n\nMartti totteli ja oli hyvin totisen näköinen. \"Elkää vain antako\nvahdin aavistaa mitään\", kuiskasi hän ja osoitti nuoraa, jonka hän oli\nköyttänyt vyötäistensä ympäri.\n\nLinnanvouti nyökäytti hänelle rauhoittuneen näköisenä. Hän käski vahdin\npoistua kauemmaksi ovelta; sitten hän avasi sen puoleksi ja kurkisti\nlyhdyn avulla sisään. Nähtyään vangin makaavan rauhallisesti, kädet\nkahleissa, työnsi hän Martin sisään. \"Hyvää rauhallista yötä!\" sanoi\nhän ilkeästi hymyillen ja paukahutti oven kiinni hänen jälestään.\nHän pani tarkasti telkeet ovelle ja astui alas torninportaita. Lähin\nvartija huomasi hänen usein katsovan taakseen niinkuin pelkäisi hän\njonkun seuraavan häntä tai niinkuin olisi hänen omien askeltensa\nkaiku herättänyt hänessä epäluuloja. \"Typerä saatana!\" mutisi hän.\n\"Vastatkoon itse teoistaan, -- mitä se minuun kuuluu?\"\n\nKun Martti Madsvend oli työnnetty pimeään vankilaan, jäi hän ääneti\nseisomaan siksi kunnes lukkojen ja telkeiden synnyttämä melu oli\ntauonnut ja hän oli kuullut linnanvoudin rautakantapäiden kumean äänen\nhäipyvän porraskäytävään; silloin vasta hän läheni vangin vuodetta\naikoen puhua; mutta samassa hän kuuli laulua ja kovaäänistä puhetta\npäänsä päältä; vankilan yläpuolella olevassa ullakkohuoneessa vietti\nvanha torninvartija Matti hauskaa iltaa sisarenpoikiensa ja vartijoiksi\nasetettujen nuorten talonpoikien kanssa. Martti jäi ääneti seisomaan\nja kuunteli. Heidän änkyttävä puheensa ja uninen laulunsa ilmaisi\nhänelle siman ja saksilaisen oluen, jonka hän salaa oli kantanut sinne,\nmaistuneen heille makealta. Katossa olevasta kolosta lankesi heidän\nlampustaan valonsäde arkkipiispan vuoteelle, valaisten hänen soikeat,\nkalpeat kasvonsa. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikahtamatta, ja\nnäytti nukkuvan raskaasti. Martti istuutui kostealle kivipermannolle,\neikä häirinnyt hänen lepoaan, ennenkuin ullakkohuoneessa juopottelevien\nmelu oli lakannut ja hän yön hiljaisuudessa voi kuulla heidän\nkuorsaamisensa. \"Nukutteko te, arvoisa herra?\" kuiskasi hän nyt ja\nnousi.\n\n\"En, sinä Herran uskollinen palvelija!\" vastasi arkkipiispa heikolla\näänellä ja kohotti päätään. \"Minä ja Herran kosto olemme vain\nnukkuvinamme siksi asti kunnes aika on herätä ja toimia.\"\n\n\"Nyt on meidän aika livistää tiehemme\", jatkoi Martti -- \"onko täällä\nkaikki valmiina?\"\n\n\"Jo aikoja sitten. Sinä viivyit kauan; sekin oli Jumalan tahdosta:\nvielä kahleissanikin minä olin Herran rankaisevana vitsana. Mutta\nkyllä minä melkein varmasti uskoin sinun pettäneen minut tai että olit\njoutunut kiinni --\"\n\n\"Siis, te kunnianarvoisa herra, luulitte minua ketuksi tai lampaaksi.\nOnko teillä nuoraportaat?\"\n\n\"Tässä, mutta ole varovainen, Martti. Sido se kiinni paksuimpaan\nrautatankoon; se on lujassa. Ota pois ne toiset, ne ovat viilatut\npoikki -- mutta hiljaa. Kahleet saan itse irroitetuiksi. Sinun viilasi\noli tylsä; mutta Herra sen teroitti minun kädessäni; hänen enkelinsä\novat saattaneet minun viholliseni sekä kuuroiksi että sokeiksi.\"\n\n\"Mutta nyt se vasta vaikein solmu on sidottava, hurskas herra!\"\nkuiskasi Martti hymyillen viekkaasti. \"Saadaan nyt nähdä auttaako\nHerran enkeli teitä edelleenkin. Ylös ikkunalle lienee hän opettanut\nteidän kiipeämään; mutta alas torninmuurille on kahdeksantoista\nkyynärää, ja sitten on vielä se kirottu linnanmuuri. Linnanhaudan\nja järven on meidän Herramme toki tälläkertaa varustanut sillalla.\nKatsokaapas tätä nuoraa! Jos minä nyt hirttäisin teidät tähän niin\nvoisi minulle siitä onnenpyörä kiepahtaa käsiini: mutta siihen minä\nolen liian hurskas mies. Minä sidon sen vain vetosolmuun, että sitten\nvoimme vetästä nuoraportaat jälestämme alas; nyt minä menen ensiksi\nalas auttaakseni teitä. Kas niin, nyt vastaan minä nuoraportaista,\nkunhan te nyt vain voitte pitää itseänne kiinni siinä, kunnes minä\nulotun teihin alhaalta. Mutta --\"\n\n\"Jumala kaikkivaltias meitä auttakoon\", kuiskasi Grand tuskaisella\näänellä ja loi iloiseen kokkiin puoleksi epäluuloisen katseen. \"Auta\nminut ensin ikkunaan! Minä olen väsynyt ja heikko. No! Mitä sinä\najattelet, Martti, kiiruhda ennenkuin saavat meidät ilmi!\"\n\n\"Minulla on omat epäilykseni, arvoisa herra!\" kuiskasi Martti. \"Minä\nolen harras kristitty, ja minä tiedän kyllä paavilla olevan minun\nja kaikkien kristittyjen sielut taskussaan. Te olette pelastanut\nminun henkeni. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut vapauttaa\nteidät, maksakoon mitä hyvänsä; mutta minä olen myöskin kunniallinen\ntanskalainen mies, ettekä te voi vaatia, että minä teidän tähtenne\npetän maani ja valtakunnan, tai syöksen nuoren, uljaan kuninkaani\nonnettomuuteen. Jos minä olisin aikasemmin nähnyt hänet ja tiennyt\nhänen olevan niin uljaan herran, niin olisinpa tainnut miettiä\nennenkuin lupasin vapauttaa teidät. Te olette julistanut hänet pannaan\nja manannut hänet paholaiselle. Mutta siihen hän, Jumal'auta, on liian\nhyvä. Ja jos minä nyt autan teidät vapauteen, niin täytyy teidän luvata\nminulle, pyhän Neitsyen ja pyhän Martinuksen kautta, päästää hänet\npannasta ja olla tekemättä kiusaa hänelle tai kenellekään tässä maassa.\"\n\n\"Hourailetko sinä, Martti!\" huudahti piispa äärimmilleen suuttuneena ja\nhämmästyneenä. \"Rupeatko sinä itsevaltiasta jäljittelemään ja minulle\nehtoja asettelemaan? Jos sinä et pidä minulle antamaasi lupausta, niin\nminä julistan sinut kiroukseen ja iankaikkiseen pannaan.\"\n\n\"Vai niin, arvoisa herra!\" kuiskasi Martti ja laskeutui nopeasti alas\nikkunasta nuoraportaita myöten, pidellen kädessään nuoran riippuvaa\npäätä, millä hän voi irroittaa solmun, joka kiinnitti nuoraportaat.\n\"Sanonpa silloin teille hyvästi ja vien nuoraportaat mukanani\nhelvettiin.\"\n\n\"Martti, rakas Martti, elä petä minua!\" kuiskasi arkkipiispa\nrukoilevalla äänellä ja nousi tuskallisen kiireisesti ylös ikkunaan.\n\"Minä en tahdo olla kovempi kuninkaalle tai kellenkään muulle tässä\nmaassa, kuin mihin minut Jumala, kirkko ja omatuntoni velvoittavat.\"\n\n\"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa\nja turvassa?\" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.\n\n\"Varmasti, aivan varmasti! Ole nyt vain vaiti ja auta minut täältä!\"\n\n\"Sitten minä uskon teitä -- aluksi!\" kuiskasi Martti ja kiipesi alas\nnuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella\nmaasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti\nalas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos\nikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta\nhapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä\naskeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian\nlyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin\nneuvon koettaisi päästä maahan. \"Auta minua, auta minua, Martti!\"\nrukoili hän hiljaa. \"Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!\"\n\n\"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte\nsananne, arvoisa herra!\" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla\nottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.\n\n\"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!\" änkytti\nhätääntynyt vanki. \"Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun.\"\n\n\"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!\" kuiskasi Martti. \"Jos\nolette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne\nkiviin.\"\n\nArkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja\npudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat\nhänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun\nhuudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen.\nJa kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta\nhengittää tai puhua.\n\n\"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!\"\nkuiskasi Martti hädissään. \"Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos\nme viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija\ntulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin.\" Näin sanoen\nhän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa\nsisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta\ntarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet\nnäin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka\nsyvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä\nmuurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen\npapin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa\nkun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei\npelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan\nauttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen.\nHe pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka\nyli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa\nlankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi\nyli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle.\n\"Minä en voi enää astua askeltakaan\", huudahti hän. \"Minä en jaksa\nrantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta.\"\n\n\"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille\nhevosen?\"\n\n\"Se on pyhä laina, joka on sinulle vain siunaukseksi\", sanoi Grand.\n\n\"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt\nunohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja\ntallimiehet, etteivät ne heräisi!\"\n\n\"Rukoilen Kaikkivaltiasta meitä auttamaan -- kiirehdi!\"\n\nMartti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän\nyli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota\npidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei\nkuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. \"No\nniin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen\", mutisi hän ja\navasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen\npiti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen\nmiehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi\nkaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos.\nTallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin\nettä hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän\ntalutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta\nei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki\ntuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa\nasennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen\ntotisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan\njonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen,\nvaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen\nselkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan.\nSiellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista\nkarkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet\nkalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat\nkunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille\nsiunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui\nvenheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat\nja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin\npian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä\nrannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen\npäivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden\nesteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut\npannaan Tanskan kuninkaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime\nkuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä,\noli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu,\nja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella\nolevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella\nei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle,\nniinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja\nGilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui\nkuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa\nsuuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään\nkohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia\nharakoita.\n\nVanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja\nEsromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa\npakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä\nolevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin\nsen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä\nsamanlaista koria kantaen.\n\n\"Se oli siis kuitenkin totta!\" sanoi vanhus. \"Täällä on talo tyhjänä.\nUskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu\nlentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu\nolleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt\nsaamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut\nnuo linnut tänään?\"\n\n\"Katsokaa, katsokaa, isäntä!\" huusi renki. \"Tuolla hän riippuu.\"\n\n\"Rist' varjele!\" huudahti Jeppe ja pysähtyi. \"Siinäpä riippuu totisesti\nmies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin\nhänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta\nrahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät;\nenpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten\nilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky\nnäin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!\" Hän otti esille koristaan\npienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen\nrengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.\n\n\"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!\" alkoi\nvanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman\nvaikutuksesta hän jatkoi: \"No niin, minä sanon niinkuin ennenkin:\nKukin palkkansa ansaitsee, -- paha pahalla palkitaan. Kuolleista\ntäytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli\nmuutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa\neikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei\nainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi\nmuutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan.\nMuistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas\nvain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle.\nRukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin\ntinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta\nuseampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia\nhänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä\non, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa\noloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön\nherrasväki pääse Herran armosta osalliseksi.\"\n\n\"Se on totisesti tosi sana, isäntä!\" vastasi nuori kalastaja. \"Mutta\neikö voisi sanoa samaa myöskin meidän nuoresta kuninkaastamme, tietysti\nkaikella kunnioituksella?\"\n\n\"Kuninkaastako? Oletko hullu, Ola?\" huudahti vanhus tulisesti. \"Onko\nsinut paholainen sokaissut ja riivannut? Sellaistako kristillisyyttä\nsinulle on opetettu luostarissa? Sinäpä vasta mainio miehenalku olet!\"\n\n\"Elä suutu, isäntä!\" vastasi poika. \"Totuus on totuus, olkoon sitten\nkarvas tai makea, ja kutkutelkoon rikkaiden tai köyhien neniä, sanoo\nisä Yrjänä. Ja me tanskalaiset olemme vapaa kansa, jotka uskallamme\nlausua suoraan käräjillä asiamme, olkoon vastassamme ylhäinen herra\ntai yksinkertainen talonpoika. Te tiedätte kyllä itsekin isäntä, ettei\nkuningas ole se mies, häpeä sanoa, joka antaa armon käydä oikeudesta\nsilloin kun on kysymys lainsuojattomista tai heidän suvustaan ja\nystävistään. Ajatelkaapas vain Stig-marskin kauniita tyttäriä, heidät\nhän on sulkenut Vordingborgin neitsyttorniin ainoastaan senvuoksi,\nettä heidän isänsä oli lainsuojaton mies; ei hän sillä ainakaan\nerityisesti sääliä osoittanut. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen hyvin\nväärin piinatessaan ja kidutellessaan piispaa täällä niin kauan. Ei\nvoinut kukaan todistaa hänen olleen hitossa lainsuojattomien tai\nEtelä-Jyllannin herttuan kanssa. Kaikessa tapauksessa hän oli mahtava\nhengenmies, jota vain Jumala ja paavi ovat oikeutettuja tuomitsemaan,\nniin ainakin isä Yrjänä sanoo.\"\n\n\"Vai niin! Hän puhuu rohkeasti tuo isä Yrjänä!\" mutisi vanhus ja\nistuutui miettiväisenä kalakorilleen. \"Mutta sanokoot vain nuo hurskaat\nherrat mitä haluavat, sen minä kuitenkin tiedän, ettei meillä ikinä ole\nollut Tanskassa lainkuuliaisempaa kuningasta. Antaessaan hirttää tuon\nmiehen --\"\n\n\"Siinä hän teki hyvän työn, isäntä, sitä en minäkään kiellä\", jatkoi\nrenki. \"Vaikkei nyt linnanvouti olisikaan auttanut piispaa pakoon,\njonkavuoksi hänet kuitenkin hirtettiin, niin on hän rehellisesti\nansainnut silmukan paljosta muusta; hänelle ei kuningas tehnyt\nminkäänlaista vääryyttä. Mutta säälinpä sentään torninvahti Mattia ja\nhänen sisarenpoikiaan: Heidän täytyy nyt istua kahleisiin kytkettyinä\nFlynderborgissa, vain senvuoksi, että olut oli painanut heitä liian\nraskaasti tuona valvonta-yönä vankilatornissa. Ei kukaan muu\nauttanut piispaa pakenemaan\", lisäsi hän katsoen hiukan karsaasti\ntoisella silmällään, \"kuin tuo Martti Madsven, senkin hirtehinen. Isä\nYrjänä sanoi hänen tehneen siinä sekä uskaliaasti että hurskaasti;\nsenvuoksi onkin pyhä Martinus pelastanut hänen henkensä ja auttanut\nhänen livistämään maasta. Mutta nyt on hänkin lainsuojaton mies, ja\ntottapuhuen on paholainen saanut haltuunsa hänenkin sielunsa.\"\n\n\"Kuuleppas Ola!\" alkoi vanhus puhua ankaralla äänellä ja nousi. \"Varo\nsinä parrattoman suusi puheita, ainakin silloin kun puhut paholaisesta,\ntaivaallisesta Isästämme ja kuninkaasta. -- Mitä Martti Madsvendiin\ntulee, on minulla hänenkin suhteensa sinulle sana sanottava, mutta\nensiksi kuninkaasta! Sanotaan pelkuriksi sitä, joka ei uskalla itseään\npuolustaa. Kuningas on kansansa pää, ja kun päätä pakottaa, niin\npakottaa kaikkia jäseniä; sen on jokainen kunnon tanskalainen saanut\nnäihin aikoihin tuntea. Lapsesta asti on meidän nuori kuninkaamme\nsaanut monta kovaa kokea. Mutta Herra on ollut hänen kanssaan tähän\npäivään asti ja suojellut sekä hänen sielunsa että ruumiinsa,\nhuolimatta arkkipiispasta, paavista ja koko papistosta. On kyllä totta,\nettä me olemme vapaa kansa, jokaisella on oikeus ääneen ja pelkäämättä\nlausua totuus sekä ylhäiselle että alhaiselle. Mutta se, joka uskaltaa\nsanoa pahan sanan kuninkaasta, joutuu minun kanssani tekemisiin niin\nkauan kuin minulla on kieli suussa ja terve nyrkkini tallella. Sinä\nolet vielä pojannaskali, Ola! Sinä et tiedä mitä täällä tapahtui\nsilloin kun sinä vielä makasit kapalossa maitopullon vieressä. Jos\nlainsuojattomat olisivat lyöneet sinun isäsi kuoliaaksi, silloin kun\nsinä vielä kepillä ratsastelit, niin etpä taitaisi ottaa heitä syliisi,\nvaikka nyt ratsastaisit sadalla hevosella.\"\n\n\"Siinä te, isäntä, olette totta maar' oikeassa!\" vastasi poika\ninnokkaasti. \"Henki hengestä! huutaisin minä ja löisin kuoliaiksi\nheidät kaikki, missä ikinä heidät tapaisin, se olisi rehellisesti tehty\nhurskaan asian puolesta. Mutta kosto on kuitenkin Heran, ja kuninkaan\ntulisi olla hiukan kylmäverisemmän ja viisaamman kuin jonkun meistä.\nParempi hänen olisi kärsiä vääryyttä kuin asettaa maa ja valtakunta\nvaaraan oikeuksiaan puoltaessaan.\"\n\n\"Akkojenloruja!\" keskeytti vanhus hänet. \"Vai munako tässä opettaa\nkanaa munimaan? Laillisuudessa on pysyttävä, vaikka koko maailma\nhävitettäisiin. Niin täytyy kuninkaan ajatella. Ei hän turhaan miekkaa\nkanna.\"\n\n\"Mutta, rakas isäntä, sekä isä Yrjänä että kaikki Esromin hurskaat\nherrat ja monet meidän kaupunkimme järkevistä miehistä arvelevat\nkuitenkin kuninkaan menevän liian pitkälle kiihkossaan, saattaen siten\nitsensä ja koko maan onnettomuuteen. Senvuoksi onkin arkkipiispa nyt\njulistanut hänet pannaan. Mutta hän potkii vain tutkainta vastaan ja\nkäy kaikesta huolimatta kirkossa silloin kun tahtoo.\"\n\n\"Luulenpa kyllä taivaallisen Isämme suovan hänelle anteeksi senlaisen\nuhmailun ja jumalattomuuden\", sanoi vanhus päätään nyökäyttäen. \"Eipä\ntaida tässä maassa olla ainoaakaan piispaa, joka lukitsisi häneltä\nkirkonoven senvuoksi, että mestari Grand on hänet julistanut pannaan\nSjöborgissa. Silloin kun se konstikas herra pistettiin linnaan,\nhuhuiltiin heti, että kaikki kirkot koko maassa suletaan. Mutta niinkös\nkävi! Vaikka Rooman paavi lähettäisi kymmenen käskyä, niin eivätpä\npahus vie, kuitenkaan tottele. Nyt kun arkkipiispa on vapaa, ei täällä\nnäytä olevan suurtakaan hätää. Sitäpaitsi olemmehan me ennenkin nähneet\nTanskan kuninkaan olleen pannaan julistetun ja kuitenkin kantaneen\nkruunua ja valtikkaa kuolinhetkeensä asti.\"\n\n\"Mutta kyllä siitä vielä voi syntyä aika sekamelska, isäntä!\" vastasi\npoika. \"Ilman paavin suostumusta ei täällä enää voi häitäkään viettää,\nja tällaista oloa saattaa vielä kestää kauankin, kun hän nyt kaiken\nlisäksi on alkanut ahdistella niitä kaniikkeja ja prelaateja, jotka\novat olleet arkkipiispan kanssa liitossa. Kauppasataman rikas Hans\nRodis on menettänyt koko omaisuutensa senvuoksi, että lähetti vangille\nviilan ja työkaluja vankilaan. Eipä käynyt paljon paremmin myöskään\nLundin mestari Peiterille, ja kaikki arkkipiispan kirkkotilukset ovat\njo otetut takavarikkoon. Senlaisesta rohkeudesta ei ole näihin asti\nkuultu koko kristikunnassa, sanoo isä Yrjänä.\"\n\n\"Siinä asiassa kuningas seuraa parhaiden miestensä neuvoa eikä sinun\ntai isä Yrjänän!\" murahti vanhus. -- \"Siitä hän ja valtakunnanneuvosto\nvastatkoot. Häntä on vain liiaksi ärsytetty, sen minä sanon, ja kohtuus\non kaikella, myöskin hurskaudella ja kärsivällisyydellä. Varo riitoja,\nJeppe, sanoi autuas isä vainajani -- Herra olkoon hänen sielulleen\narmollinen, -- mutta jos kuitenkin riitaan joudut, niin suoriudu siitä\nkunnialla. Ei kannata kiveä voilla pehmitellä; ei, kova kovaa vasten.\"\n\n\"Teidän luvallanne, sanoi paholainen, asettaessaan selkänsä\norjantappurapensasta vasten\", keskeytti nuori kalastaja hänet\nhymyillen. \"Mutta sanottiinpa hänen katuneen, kun tunsi sen pistokset.\nOlenpa minä joskus kuullut toisenkin vanhan ja viisaan sananlaskun: Jos\net ylitse pääse, niin kömmi alitse, sanoi vanha tätini minulle. Jos\nmeidän nuori kuninkaamme olisi saanut sentapaisen opetuksen ylpeältä\ndrotsi Hesseliltä, joka opetti hänen heiluttamaan keihästä ja miekkaa,\nniin olisi se ehkä ollut onneksi maalle ja valtakunnalle, sanotaan --\"\n\n\"Loruja!\" keskeytti hänet vanhus ja nosti taas korin selkäänsä.\n\"Senlainen oppi kyllä kelpaa sinulle ja sinun tädillesi, sekä isä\nYrjänälle, joka sanoo kaiken, mitä sinä ajattelet. Mutta se mikä\nsoveltuu rotille ja hiirille, ei ole kunniaksi haukalle ja kotkalle.\nNöyryys on kullan arvoinen. Mutta, jos kuningas aikoo kulkea portin\nkautta, niin hän ennen lyö sen murskaksi kuin matelee sen alitse.\" Sen\nsanottuaan hän heitti vielä kerran silmäyksen kuninkaan ankaruuden\nja nopean lainkäytön mykkään todistajaan, ja alkoi sitten ääneti ja\najatuksiinsa vaipuneena astella Gilleleijeen vievää tietä kotiinsa päin.\n\n\"Mutta kuulkaahan, isäntä, jos te nyt kerran kaikessa olette kuninkaan\npuolella\", alkoi poika puhella, astuessaan hänen jälessään, \"niin\nmitenkä silloin voitte puolustaa Martti Madsveniä tai uskoa hänen\nvoivan välttää hirsipuuta? Onhan hän aina ollut lainsuojattomien\npuolella. Te tiedätte yhtähyvin kuin me muut, että hän auttoi\narkkipiispan pakenemaan Sjöborgista. Kyllähän minä näin hänen\npistäytyvän teillä jouluaaton edellisenä iltana, ennenkuin hän meni\nmerille mustalla pyhiinvaeltajalaivalla.\"\n\n\"Jos tahdot pysyä eheänahkaisena, senkin lörppäsuu, niin varo itseäsi\njuttelemasta sitä muille\", huudahti vanhus kiivaana ja kääntyi\nuhkamielisenä häneen päin. \"Synneistään Martti Madsven nyt suorittaa\nkatumusmatkaa, sillä se joka joulunaikaan lähtee aavalle merelle\npalvellakseen Jumalaansa ja Vapahtajaansa, hän ei minun tietääkseni ole\nhuono kristitty eikä myöskään maankavaltaja.\"\n\n\"Mutta kaikki sen tietävät\", -- --\n\n\"Kyllä sitä aina juoruillaan jos jotakin. Ei sinuun eikä minuun kuulu\nmitä Martilla on ollut tekemistä mestari Grandin ja lainsuojattomien\nkanssa. Mutta sen minä ainakin tiedän: nähtyään meidän nuoren\nkuninkaamme, ja saatuaan häneltä rahalahjan, ei ole kukaan hänelle\nMarttia uskollisempi. Muuten oli Jumalan onni, että mestari Grand pääsi\nkarkaamaan\", lisäsi hän, \"sillä, uskonpa itsekin uljaan kuninkaamme\ntoimineen siinä asiassa liian kiivaasti. Jos Martti Madsvenillä on\nollut sormensa siinä pelissä, niin saanee hän sen kalliisti maksaa.\nMutta siitä minä panen vaikka kaulani pantiksi, ettei hän sillä ole\ntarkoittanut pahaa maalle eikä kuninkaalle.\"\n\n\"Aika jumalaton narri hän vain on, kujeilija, vatsassa puhuja ja\nsenlisäksi lainsuojaton maankiertäjä, joka varmasti joutuu hirsipuuhun,\njos hän vielä joskus astuu jalkansa tanskalaiselle pohjalle\", sanoi\nnuori renki kiihkeästi. \"Onhan synti ja häpeä, että teidän nuori,\nkaunis Kaarinanne itkee siniset silmänsä punaisiksi hänen tähtensä.\"\n\n\"Vai niin, siinäkö sitä ollaan?\" sanoi vanhus. \"Taitaisitpa kernaammin\nsuoda hänen itkevän ne punaisiksi sinun itsesi tähden. Heitä ne turhat\ntuumat mielestäsi, Ola! Jos Martti tulee kotiin ennen juhannusta,\nniinkuin lupasi Kaarinalle ja minulle, ja jos hän silloin suoriutuu\nselväksi asioissaan, niin saatpa tanssia hänen häissään. Mutta, jos\nkoetat panetella häntä minulle tai Kaarinalle, niin saat panna tavarasi\nmyttyyn ja purjehtia tiehesi. Nyt tiedät minun tahtoni.\" Näin sanoen\nastui vanhus voimakkain askelin edelleen. Nuori mies seurasi nolona ja\näänetönnä häntä rantaan, missä Jeppe irroitti erään kalastajaveneen\npurjehtiakseen pohjoisempaan myömään kalojaan, joita hän ei enää saanut\nSjöborgissa kaupaksi.\n\n\"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa\", alkoi nuori\nkalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse\nsinne isäntänsä jälestä, \"eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä.\nTe ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja\ntäytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika\nveitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän\nvoisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä\nrakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin\ntehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt\ntaivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki\nansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta,\nvanhanpuoleista maankiertäjää.\" -- --\n\n\"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?\" keskeytti hänet\nvanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. \"Luuletko sinä\nminun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa\nnäkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta\nsitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan\ntästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. -- Mutta\nmitä perkelettä tämä on?\" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme\nveneessä. \"Mistä tuo mies tuli?\"\n\n\"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?\"\nkysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta\npenkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen\ntalonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi\nritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti\nturhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan.\nHänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta\ntuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa,\nmutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä,\nvaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.\n\n\"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?\" murahti Jeppe\nkalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. \"Jos aijotte Skanöriin,\nmiksette silloin mennyt lauttauspaikalle?\"\n\n\"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon\nkaranneen arkkipiispan tähden\", vastasi vieras. \"Joka mies tietää\nGrandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät\nhoukkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan\npois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää,\nminne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että\nminä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta\nsalata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut\nlaivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät\nsiitä runsaasti.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui.\n\"Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa\npaeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa\nja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta\nensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette\nlainsuojaton? --\"\n\n\"Lainsuojaton?\" toisti vieras säpsähtäen. \"Kuka sanoo, että minä olen\nlaillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta\nja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin\nsukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu;\njos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta\nJumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen\npakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla.\"\n\n\"Entä teidän nimenne? Herra?\" alkoi kalastaja taas puhua, ja\nasetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin\nrajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika\nolivat lentää selälleen. \"Te ette siis salli itseänne kutsuttavan\nlainsuojattomaksi?\" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja\nkatseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää\njuopaa. \"Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin\narpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon\nkuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja\ndrotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin\nteitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun.\"\n\nMuukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti\nkätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan.\n\"Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin\nsatamaan, vaikkapa olisin itse paholainen\", huusi hän. \"Se\naseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna\nhalvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden\nkanssa.\"\n\n\"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun\", vastasi Jeppe\nrauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä.\n\"Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää\nkädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta\nkolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin\nmies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen\",\nlisäsi hän, \"niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista\nnimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin\nja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette\nJeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun.\"\n\n\"Senpä näemme\", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti\npaljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä\ntiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan\nraudoitetun airon lyönnistä.\n\n\"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä\nnostan purjeet!\" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon\nluotaan ja alkoi järjestellä purjeita. -- \"Ei hän siitä kolauksesta\nkuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa.\nMutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia\nlainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin\nGilleleijestä.\"\n\nNuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja\nkalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.\n\nKalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke\nKagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla,\njotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän\nmurhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt\nuskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin\ntyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän\nrauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen\nhänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan,\noltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti\nhaavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa\nratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille\nja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita\nhänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet\ntunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki\nlainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin\noli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi\nhänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSamana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin,\nuneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan\n\"Neitsyttornissa.\" Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena\nrukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin\naamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan\ntornihuoneen.\n\n\"Apua, apua!\" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. \"Nukutko sinä,\nMargareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?\" kysyi hiljainen Margareta ja\ntarttui hellästi sisarensa käteen. \"Nyt sinä varmaankin taas uneksit\ntuosta onnettomasta ritari Kaggesta?\"\n\n\"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin\nonneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen\nolevan turvassa!\"\n\n\"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi\nsinun sielustasi!\" jatkoi Margareta. \"Hänen käy vielä kuitenkin\nonnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut\nsinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen\nrakennellut.\"\n\n\"Ne mitä sinä, siskoni, kutsut meidän ilmalinnoiksemme ovat kuitenkin\nmonta vertaa paremmat kuin tämä liiankin tosi vankilalinnamme. Mitenkä\nvoit sanoa ritari Kaggea julmaksi? Hänen uljaat sudenkulmakarvansa\novat minun ihastukseni. Voi, rakas sisko! Minä uneksin hänen olevan\nhengenvaarassa. Hän seisoi kahleissa edessäni ja pyysi minua\nrukoilemaan kuningasta hänen henkensä edestä.\"\n\n\"Hän on varmasti sinun paha enkelisi, Ulrika!\" vastasi Margareta.\n\"Hänen syynsä on, että me nyt istumme täällä. Kun sinä et vain olisi\nuskonut hänen imarteluaan ja viekasta kieltään! Hän ei kuitenkaan\nrakasta ketään maailmassa niinkuin itseään.\"\n\n\"Sisko kulta, miten voit noin sanoa? Etkö itse kuullut kun hän vannoi\nkalliin valan ja lupasi viedä meidät vapauteen henkensä uhalla?\"\n\n\"Mutta silloin kun hänen olisi pitänyt uskollisena ja miehekkäänä\nritarina pysyä sanassaan, oli hänelle kuitenkin oma halpa kostonsa\nja elämänsä meidän rauhaamme ja vapauttamme kalliimpi\", vastasi\nMargareta. \"Hän teroitti sen nuolen, jolla Mads Jude ampui kuningasta.\nMutta ennenkuin se jänteeltä ponnahti, oli hän livistänyt tiehensä ja\njättänyt meidät ansaan.\"\n\n\"Mutta hän seurasi kuitenkin meitä hengenvaaran uhalla tänne portille\nasti, ja jos ei sinulle drotsi olisi sekä minua että itseäsi rakkaampi,\nniin emme me nyt istuisi täällä.\"\n\n\"Jos meidän vapautemme saavutetaan vain konnantöillä ja salamurhilla,\nniin ennemmin voimme istua täällä vangittuina koko elämämme ajan\" --\nvastasi Margareta. \"Jos jalo drotsi Åke olisi ollut vihollisemme eikä\nystävämme, niinkuin hän on osoittanut olevansa, niin en minä kuitenkaan\nolisi jättänyt häntä siihen tilaan ja antanut hänen vertavuotava olla\nilman apua ja hoitoa. Ennemmin minä istun koko elämäni vangittuna kuin\npakenisin hurjan salamurhaajan kanssa ja antaisin jalon drotsin epäillä\nminua vähimmästäkään osallisuudesta tähän konnantekoon.\"\n\n\"Sinä oletkin liian tunnontarkka, Margareta sisko! Minua kohtaan\nsinä kyllä olet puoleksi enkeli, mutta tunnusta pois: Et sinä vain\nVapahtajamme rakkauden tähden jäänyt niin ylevästi drotsia hoitamaan.\nOnhan hän jotenkin kaunis nuori mies, vaikkei häntä juuri voi verrata\nritari Kaggeen. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut miten hellästi\nte toisianne katselette aina silloin kun sinä hänen haavansa sidot.\nKyllä hän nyt on sinulle kiitollinen, --\"\n\n\"Elä suutu, rakas Ulrika!\" vastasi Margareta, sävähtäen hehkuvan\npunaiseksi. \"Mitä pahaa siinä on, että minä hoidan häntä hyvästä\nsydämestä?\"\n\n\"Hoida vain niin hyvästä sydämestä kuin tahdot, enhän minä koskaan\nole sanonut siinä pahaa olevan. Puhu sinä vain aina siitä jalosta ja\nhurskaasta, niinkuin hän olisi ainoa kunnon ritari koko kristikunnassa.\nMutta suo sitten minulle edes oikeus puolustaa ritari Kaggea ja\nhuolehtia hänestä, kun hän syöksyy hengenvaaraan minun tähteni!\nEn minäkään hyväksynyt sitä että hän karkasi silloin kun meidät\nvangittiin. Siitä minä ripitänkin hänet aikatavalla kun tavataan; mutta\nmitä hän olisi voinut niin monelle? Päästyään pakenemaan, hän kuitenkin\ntoivoi vapaana ollen voivansa pelastaa meidät. Enkä minä sano sitäkään\noikein ritarinteoksi, että hän pimeässä porttiholvissa hyökkäsi\ndrotsin kimppuun, antamatta torvensoittajan ensin ilmoittaa tuloaan.\nMutta onhan kaikessa taistelussa viekkaus luvallinen suurta ylivoimaa\nvastaan ja kuitenkin se oli uhkarohkea yritys, jonka hän ehkä vielä saa\nmaksaa hengellään, vaikkei siitä meille ollutkaan hyötyä. Oi, jospa\nminä vain tietäisin hänen olevan turvassa, niin minä olisin mielelläni\nkärsivällinen ja kestäisin vielä jonkun ajan tätä vankeutta. Kunhan\nkuningas saa tietää mitä minä nyt tiedän, niin hän muuttaa mielensä ja\nkohtelee meitä prinsessoina.\"\n\n\"Onneton! Mitä sinä puhut?\" keskeytti hänet Margareta kauhistuneena ja\nkalpeni. \"Kuka mieletön ihminen on sinulle sellaista kuvitellut --\"\n\n\"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle\nilmaista, hurskas siskoni!\" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti\nhymyillen. \"Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes\nvoisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että\nritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun\nsinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton\nritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle\ntämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi.\nTämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven.\"\nNäin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti\nleikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen\nvaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi\nriimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja\njunkkari Kristofferin nimien viereen. \"Katsoppas, siskoseni!\" sanoi hän\nniiaten, \"nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen\nsinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran\novat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle,\nettä kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin\nsukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen\nasia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin\nhänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten\nsisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai\npaljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi\nja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin\ntalossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon\nalaiseksi kuin koko sinun sukusi.\"\n\n\"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta,\nrakas Ulrika!\" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. \"Polta nuo\nonnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni.\nKaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat\nsinulle vain häpeää ja ikävyyksiä.\"\n\n\"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi\nkuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla\", vastasi Ulrika ylvästellen,\nkatsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. \"Ja katso!\" jatkoi hän\nkäännettyään sen. \"Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi\nja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa\nsivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista\nja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle\nHaldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka\nsaa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen.\"\n\n\"Oi, rakkahin sisareni!\" huudahti Margareta huolestuneena.\n\"Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi\nkunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut\nkuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti\nonnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen\nsuonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi\nkuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä\nkuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä\ntodellakin on ylevä ja suuri.\"\n\n\"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!\" sanoi Ulrika keikauttaen\nniskojaan. \"Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain\nperätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin\ntärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne\ntosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua;\nmutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei\nuskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää\ntodeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme,\novat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka\nsinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni,\nsilloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan:\nkatsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee\nkauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä.\"\n\n\"Sisko raukka, sisko raukka!\" päivitteli Margareta ja sulki hänet\nitkien syliinsä. \"Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita\njulkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista\nlapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva\nja ylenkatse? -- Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin\nsinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta\nonnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi\nsinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja\nauttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää\nNeitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle\nsilloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet\nolivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni\nkuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta,\nharhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani\nlupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!\"\n\n\"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät\nminua, sisar Margareta\", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. \"Äiti\nolikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän\nkoskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä\nmustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä\ntuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä\nkuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä\nolisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä\nsaisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit\nhäiritsemättä minua sillä. -- Mutta ei sentään, täytyisihän minun\nsilloin erota sinusta --, sitä minä en kestäisi\", lisäsi hän hellästi.\n\"Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi\",\njatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea -- \"olenhan minä\nsanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut\nosallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä\nmeidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä\nvoit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos\nminä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän\nvanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet,\nsen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi\nantamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän\nJumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan,\nenkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa.\nEnkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä\nniin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki\non turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen\nsyytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin\nkohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää\nsiitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että\nruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan,\njoka minulle oikeudella kuuluu?\"\n\n\"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!\"\nvastasi Margareta. \"Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden\nsanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta,\nkuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja\ntultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt\nhäpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta.\nTuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän\non, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka\nei tiedä mistään kunniasta.\"\n\nHeidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa,\nja päivä oli valjennut. \"Katsoppas nyt minua!\" sanoi hän peilaillessaan\nitseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. \"Täytyykö minun\ntodellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä\nolisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen,\nsisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on\npuhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi\nminun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen,\ntäytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen\nolevan.\"\n\n\"Peili on varmasti petollinen imartelija\", vastasi Margareta. \"Se\nnäyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän\nluurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan\nkatoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja\nturmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle\nliijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut\ntäyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen\nmeidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta\nsinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä\nvähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea\n--\"\n\n\"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas\nsiskoni!\" keskeytti Ulrika hänet. \"Onhan paksu, typerä herra Palle\naivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli\nennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle\nanteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan\nminun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin\ntoivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden;\nmutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö\nhänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja\nsenvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli\nselvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä\nolit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin\nanteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä\nkaunis ja ehkä vähän enemmänkin?\"\n\n\"Rakas soaistu lapseni!\" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle\nja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. \"Täytyykö\nsinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote\nennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme\nuskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä\nosanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi\nei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet\nolevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka\noli Finnerupin ladossa?\" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen\nrukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi\nkauniin päänsä messukirjaan.\n\n\"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut\", huudahti Ulrika\naivan kalpeana. \"Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. --\nOi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on\ntotta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra\nKaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota\nylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi\nvihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin\ntäytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä\nStigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi\nkoskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla\niloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä\nympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit\ntälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile\nsinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä\najatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä\njoka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta,\nolkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja\nkarkoitettu.\" Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia\nkiharoitaan silmillään.\n\n\"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan\nkuin elän\", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta\nja sulki sisaren hellästi syliinsä. \"Emmehän edes ole toivottaneet\ntoisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt\nsinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille\nmolemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta!\nElä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja\nsurettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi\nminun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta;\nmutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. -- Elä\nvain itke!\"\n\n\"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi\nminun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en\nsitä voi, enkä tahdo.\" Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä\nhiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.\n\n\"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin\nJumalan rakkautta!\" vastasi Margareta. \"Mutta elä vain ole suruissasi!\"\n\n\"No niin, sen lupaan\", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän\nhymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. \"Onnellista uutta vuotta,\nsisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi\nennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin\nulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!\" Ja nyt hän\nalkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:\n\n    \"Ma linnan tiedän, mi himmentää\n    Voi kuninkaan kartanot suuret.\n    Kultaa ja hopeaa kimmeltää\n    Sen harmaakiviset muurit.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee\", pyysi Margareta. Ulrika\ntotteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli\nhän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä\nolla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui\npieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille\ntavallisen aamujuoman. \"Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille\nonnellisen uuden vuoden, jalot neidot!\" sanoi tyttö niiaten ja asetti\nlämpimän olutjuustovadin pöydälle. \"Isäntä pyytää minun kysymään\nhaluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä\nyönä vieraita\", lisäsi hän jutteluhaluisena. \"He ovat nukkuneet täällä\nylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he\ntulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan\non pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota;\nluullaan drotsin aikovan matkustaa.\"\n\n\"Matkustaa?\" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi.\n\"Oi, niin\", lisäsi hän hiljaa, \"Onhan se mahdollista, jos se on\nvälttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut\nhänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun\ntäytyy joutua siteitä vaihtamaan.\"\n\n\"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!\" sanoi Ulrika.\n\"Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!\"\n\n\"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi\nvuoden pitkään\", vastasi tyttö nauraen. \"Tukkanne on mainiosti\nasetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset\nja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar,\nikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni\npeittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran\nkun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden\nolevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti\nUlrika!\" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan\nhänen somaa olentoaan. \"Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno,\nylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä\nnäin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei\nnoiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä\ntaloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten\noli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne\nihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme\nolevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties\nprinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku\nsopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä\nolisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota\nvalkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen,\neikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa.\"\n\n\"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti\",\nvastasi Margareta syvään huoaten. \"Mutta tule nyt, pikku Kaarina!\nSillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni\nmessu laulettu loppuun.\"\n\n\"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun\",\nsanoi kamarineito. \"Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta!\nEtte te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan.\"\n\n\"Samaa minäkin sanon!\" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi\ninnokkaasti syödä olutjuustoaan. \"Drotsi on siis parantunut ja aikoo\nmatkustaa!\" jatkoi hän. \"Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta\nmaata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa.\"\n\n\"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen\nnäkyviinsä!\" vastasi kamarineito. \"Niinhän tekin ajattelette, neiti\nMargareta?\"\n\n\"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni\", huokasi Margareta. \"Mutta\ntulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan -- --\"\n\n\"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!\"\nsanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. \"Sinä unohdat melkein aina\naamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian\naikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska\nsidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa\nminut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää\nyksin tänne lukkojen taa. -- Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi,\nmiten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun\nohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian\nkauan. Odota, nyt minä tulen!\" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti\nsitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nLinnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin\nkuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu\nsalakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin\neli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin\nja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi\nlinnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä\npitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella,\nmuurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä\nolivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin\nyläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni\nkellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni\nrakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu\nlipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia\nsydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta\nympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät\nlinnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se\nhyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu.\nSe oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko\nsotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä\nasui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun\nportin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran\nkun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies\ntalonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän\nvaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan\nyli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he\npalasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.\n\nVangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun\nvain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti\nliikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi\nteljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista.\nPortinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin\nkun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko\nkylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta\nNeitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein\nhuviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti\nmieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.\n\nKun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos\npimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan\nerään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle\nlasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. \"Kas, kas!\"\nhuudahti hän iloisesti. \"Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla\nvaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden\nhevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden\nmukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne\ndrotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta\nmitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?\"\n\n\"Mennään naistupaan!\" kehoitti Margareta. \"Ei ole soveliasta, että he\nnäkevät meidät niin aikaisin täällä salissa.\"\n\n\"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän\nsovinnaisuuden vuoksi!\" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja\nvastenmielisesti sisartaan naistupaan.\n\nVähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään,\nmukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat\nsaksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra\nRibolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui\nviimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo\nalkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. \"Kuninkaan puolesta\",\nsanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun\npäästään, \"lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat\nherrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani\nkautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa\nmaisteri!\"\n\n\"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia\nterveisiään\", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle\nkätensä. -- \"Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette\nvielä tunne vieraitanne\", jatkoi hän. \"Minun nimeni te tiedätte,\nminun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä\nherrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa\nteidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden.\"\nHän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin\nSchwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka\nolivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin\nnähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan\nelintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin\nverraten. \"Nämä oppineet herrat\", lisäsi hän, \"suositellaan teille\nkuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat.\nKuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto\nheille avoinna.\"\n\n\"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni\",\nvastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja.\n\"Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto]\nja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan\nentisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli\nRye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden\nkirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en\npaljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta\nsiitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset,\nsallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi,\nJumala minua auttakoon, rakas drotsi!\" kuiskasi hän Åkelle. \"He ovat\nvarmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan\ntanskaa?\"\n\n\"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa _bongesta_ ole täällä linnassa?\"\nkysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella.\n\"Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä\ntutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan _Saxo Gramaticuksen_\njäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia _Sveno Agonista_ sekä\nkaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu-\nja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina\nantiquitatis\" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].\n\n\"Minä iloitsen erikoisesti siitä\", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant\npuhua, \"mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne\n[lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista,\nerikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä\nkoskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan\nmaanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista,\nminun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan\nolen laulanut.\"\n\n\"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas\nWaldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten\njoukossa\", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään.\n\"Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa\nteille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston\nviereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille\nkaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan,\narvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi\nminulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä\nsenkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja\ntoivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!\" Näin sanoen\nhän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat\nherrat.\n\n\"Sallikaa minun ensin puhua täällä pari sanaa kahden kesken drotsille!\"\nsanoi mestari Petrus jääden etusaliin drotsi Åken kanssa, jonka\nkalpeille poskille oli kohonnut heikko puna kun naistuvan ovi sulettiin\nja hän vain puoleksi sai tervehtiä Margareta-neitoa. Näki selvästi\nvaarallisen haavan tuottaneen hänelle kärsimyksiä, sillä hänen\npääasentonsa oli vielä jäykkä, ja vasen käsivarsi siteissä.\n\nKookas, hengellinen herra tarttui hänen käteensä ja katseli häntä\ntarkasti kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. \"Kuningas on lähettänyt\nminut tänne etupäässä teidän tähtenne, rakas drotsi Åke\", sanoi hän.\n\"Te tiedätte miten rakas te olette ollut hänelle lapsuudesta asti ja\narvaatte miten suuresti hän teitä kaipaa. Mutta ennenkuin minun on\nsallittu puhua teille sanaakaan kuninkaan ja maan asioista, on minun\nkäsketty ottaa selvä teidän ruumiinne ja sielunne terveydestä. Sanotaan\nteidän olleen vaarallisesti haavoitetun, mutta samalla kerrottiin\nteidän olevan myöskin henkisesti sairaan. Kaikenlaiset levottomat\najatukset ja sekavat unet ovat teitä vaivanneet, niin että te usein\nolette ollut enemmän hengellisen kuin ruumiillisen lääkärin tarpeessa.\nJos voitte luottaa minuun, niin uskokaa minulle levottomuutenne!\"\n\n\"Minä olen ollut synkkämielinen siitä asti kun jouduin pannaan\njulistetuksi\", vastasi Åke. \"Minä tiedän hyvästi sen ristin olleen\nminulle liian raskaan, mutta Herralle ja pyhälle Neitsyelle kiitos,\nse on nyt keventynyt. Valo on välähtänyt sieluuni, selvittäen minulle\nkaiken sen mikä oli minun elämässäni ja kohtalossani arvoituksellista\nja käsittämätöntä. Minä ja minun asiani eivät ole niin tärkeitä. --\nSanokaa minulle vain: mitä tekee kuningas? Mitenkä voidaan hänet ja\nmaa pelastaa häviöstä tänä sekasorron aikana? Jumalan nimessä, sanokaa\nminulle\" -- --\n\n\"Ei vielä sanaakaan siitä, rakas drotsi!\" keskeytti mestari Pietari\nhänet. \"Ensiksi minun täytyy ottaa selville kykenettekö te ottamaan\nosaa maalliseen toimintaan. Sen sielun, joka tahtoo voimakkaasti toimia\nmaan ja kuninkaan rauhan puolesta, täytyy ensin saavuttaa rauha itsensä\nkanssa.\"\n\n\"Minä olen sen jo saavuttanut, arvoisa herra. Sen terveemmäksi ei minun\nsieluni enää tässä maailmassa tule. Kuultuani arkkipiispan paenneen\nja julistaneen kuninkaan pannaan, hyppäsin minä ratsuni selkään ja\najoin Sjöborgiin, mutta minut kannettiin puolikuolleena vuoteelleni.\nLevottomuuteni on yhä kasvanut kuultuani kerrottavan kuninkaan\nkiivaudesta ja vihasta, ja näiden synkkien aavistusteni painamana\nolen usein kuumehoureissani nähnyt rosvojen ja murhaajien ympäröivän\nkuninkaani.\"\n\n\"Olkaa rauhallinen, jalo drotsi! Ei yksikään kuningas ole ollut sen\nenemmän kansansa rakastama. Vanhurskauden ja rakkauden enkelien\nnäkymätön vartio suojelee häntä silloinkin kun hän on petturien ja\nverivihollistensa ympäröimä. Minä tiedän teidän olleen kuninkaan isän\nluona Finnerupin ladossa tuona verisenä pyhän Cecilian yönä. Sitä mihin\nlapsena saitte olla todistajana, ette varmasti koskaan voi unohtaa.\"\n\n\"En koskaan!\" huudahti Åke kiihkeästi. \"Usein minä olen valittanut\nsitä, ettei minulla ollut voimia eikä rohkeutta estää onnettomuutta.\nSilloin vasta kun lato murhatun kuninkaan ympärillä oli ilmiliekissä,\ntulin minä taas tajuihini; minä riistin miekan, vanhan mielipuolen\nPallen kädestä, kun hän hyökkäsi ruumiin päälle sitä runnellakseen.\nMinä työnsin saman murha-aseen hänen rintaansa, jolla hän oli murhannut\nkuninkaansa. Tuo verinen tapahtuma sekä tuon mielipuolen vanhuksen\nkuolonkatse ovat sitten usein kammottavina ilmestyneet eteeni. Tuo\nkamala näky oli melkein häipynyt sielustani, kunnes kuningas lähetti\nminut eräänä päivänä, kaksi vuotta sitten, vangitun arkkipiispan luokse\nSjöborgiin pakoittamaan häntä tunnustamaan. Mutta kun minä näin tuon\nhirveän valtiovangin kohottavan kahlehditun kätensä ja kuulin hänen\nmanaavan minut helvettiin kirkon kauneimmalla kirouksella, niin olin\nminä taas mielestäni Finnerupin ladossa, missä hornan henki puhui\nminulle arkkipiispan kautta, singauttaen minulle kirouksen sanat\nsyntieni tähden. Mitä kamalimmat unet ahdistivat minua kuumeeni aikana,\nja minä taistelin kaikenlaisia hirviöitä ja pahoja henkiä vastaan.\nMutta ollessani kaikkein kovimmissa tuskissa minä näin kuitenkin aina\ntaivaallisen enkelin vieressäni, joka hurskain rukouksin karkoitti\npahat henget luotani, kuiskaten minulle lohdutuksen ja rohkeuden\nsanoja. Vihdoinkin näin valon kirkastavan tämän pimeyden: minusta\ntuntui, että jos ei minulla lapsuudessani ollut voimia ja rohkeutta\nuhrata henkeäni entisen isäntäni edestä, niin voisin nyt pelastua\nkirouksesta, uhraamalla sen hänen poikansa edestä, meidän jalon, nuoren\nEerik kuninkaamme puolesta. Se on minun täysin vakaa päätökseni, olen\nluopunut kaikista oman onneni vaatimuksista. Tuo lohduttava enkeli\nseisoi sittemmin todellisuudessa ilmielävänä minun edessäni; mutta\nhän ei tahdo eikä voi minua siitä estää. Tuo enkeli oli vanhin ja\nhurskain Stig-marskin vangituista tyttäristä. Arvoisa herra, vain\nteille sen uskon. Hän on minulle omaa sieluanikin rakkaampi, ja\nhän on ihmeellisesti vahvistanut minua päätöksessäni. Pelastamalla\nminun henkeni ja säilyttämällä sen minun herrani palvelukseen, joka\non tuominnut koko hänen sukunsa lainsuojattomaksi, on hän koettanut\nsovittaa osan pelottavan isänsä rikoksesta. Jokainen askel, minkä otan\nseuratessani rakasta, nuorta kuningastani, vie minut yhä kauvemmaksi\nStig-marskin suvusta tässä maailmassa; mutta Jumalan avulla se\nei lamauta minun rohkeuttani eikä veltostuta käyntiäni. Katsokaa\nkunnianarvoisa herra, siitä hetkestä asti, jolloin elämäni kutsumus\nminulle selvisi, minä olen saanut rauhan niiltä pahoilta hengiltä,\njotka minua ahdistivat, ja minä tunnen nyt olevani melkein terve\nsekä ruumiin että hengen puolesta. Nyt te tiedätte kaikki, hurskas\nherra! Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, minkä sanoman tuotte minulle\nkuninkaalta?\"\n\n\"Vielä kuitenkin muutama sana teistä itsestänne, rakas drotsi!\" vastasi\nmestari Petrus lempeällä äänellä ja tarttui häntä käteen, katsellessaan\nÅken raskasmielisiä, mutta päättäväisiä kasvoja kirkkaalla,\nrauhallisella katseellaan. \"Teidän päätöksenne on jalo ja kaunis,\nvaikka siinä vielä osaksi ilmeneekin teidän taipumuksenne liioitteluun,\nsiinäkin missä se on kiitettävä. Te voitte uhrata teidän elämänne\nja toimintanne kuninkaan ja maan palvelukseen, tarvitsematta siltä\netsiä marttyyrikuolemaa. Ei teidän tarvitse luopua elämän ilosta ja\nonnesta senvuoksi, että korkeampi elämän päämäärä on silmäinne edessä.\nMutta senlaisista nuoruuden liioitteluista en tahdo soimata teitä.\nOli aika, jolloin minä itsekin toivoin kuolevani marttyyrina pyhän\nNeitsyen kunnian puolesta, ja vieläkin minä toivoisin ylpeydellä tämän\nkohtalon osakseni, mutta minä en etsi sitä enää sokeasti haaveillen\nenkä hengellisestä turhamielisyydestä. Sen lohduttavan enkelin, josta\nte puhuitte, jalo drotsi, hänet, joka seisoi täällä vangittuna neitona\nedessänne, minä toivon oikeuden vapauttavan, eikä teidän silloin\ntarvitse olla toivoton oman sydänsalaisuutenne suhteen. Minäkin olen\ntuntenut sellaisen olennon\", jatkoi hän liikutettuna, \"lähinnä pyhää\nNeitsyttä on hän minulle kallein naissielu, joka on elänyt tai elää\nmaailmassa. Hän on todellakin taivaallinen morsian täällä maan päällä,\nja sekä hänen, että minun velvollisuus ja asema eroittavat meidät tässä\nmaailmassa. Mutta suoraan sanoen, minä en usko teillä eikä kenelläkään\ntoisella maailmallisella miehellä olevan voimaa tai syytä sellaiseen\nkieltäytymiseen, ja maaniseen elämänkutsumukseen, olkoon se vaikka\nkuinka suuri ja kaunis, tuskin sellainen uhri on tarpeen. Mutta siinä\nmäärätköön onni ja sen korkeampi ohjaaja. Minä iloitsen sydämellisesti,\nettä ihanin inhimillinen tunne on syttynyt rinnassanne, sillä se on\nlähinnä elämää jumaluudessa, rikkain aarre, mikä voidaan ihmissielulle\nlahjoittaa.\"\n\n\"Aivan varmasti!\" huudahti Åke ja syöksyi ihastuneena hänen syliinsä.\n\"Minä en kuitenkaan enää koskaan voi tulla aivan onnettomaksi.\nOlettehan te selvästi nähnyt minun tilani, elkää enää salatko minulta\nmitään!\"\n\n\"Hyvä on, uljas, urhea ystäväni!\" sanoi mestari Petrus puristaen\nhänen kättään. \"Minä näen teidän olevan henkisesti terveen. Teidän\nehkä vähän liian tunteellinen ja haaveileva sielunne elää jaloa ja\nvoimakasta elämää, jonka tunne on tosi ja ihana. Minä tahdon riistää\nteidät pois tästä rauhallisesta ja toimettomasta asemasta, joka vain\nantaa lisävirikettä teidän liialliselle mietiskelyhalullenne. Minä\nen enää kauvemmin epäile käyttää koko teidän voimaanne kuninkaan ja\nmaan palvelukseen. Katsokaa, tässä on salainen kirje kuninkaalta.\" Hän\nojensi drotsille sinetillä suletun kirjeen.\n\nÅke mursi nopeasti auki sinetin. \"Hm. Mitä tämä merkitsee? Te tunnette\nsisällön?\"\n\n\"Minä olen itse kirjoittanut kirjeen kanslerin poissaollessa. Kuninkaan\nja junkkari Kristofferin välit ovat rikkoutuneet; riisumalla häneltä\naseet nöyryytetään hänet. Ennenkuin aurinko on kahdesti laskenut täytyy\nteidän tai herra Riboltin piirittää Holbekin linna ja kohdata kuningas\nKallundborgin edustalla, mukana sata sotilasta.\"\n\nDrotsi Åke tuijotti hämmästyneenä vuoroon kirjeeseen, vuoroon mestari\nPetrukseen. \"Suuri Jumala!\" huudahti hän. \"Niinkö pitkälle on menty!\nSiis kansalaissota, verinen veljesriita!\"\n\n\"Rauhoittukaa, jalo drotsi! Juuri se pitää teidän estää. Mutta\nhiljaa, varovaisesti. Minulla on sitäpaitsi suullinen kysymys teille\nkuninkaalta\", -- näin sanoessaan mestari Petrus veti Åken pois oven\nluota ja jatkoi kuiskaten: \"Onko junkkari hiljattain antanut hakea\ntäältä jonkun kirjoituksen? Urheaa herra Riboltia ei voi epäillä; mutta\nvoiko linnankappalaiseen luottaa?\"\n\n\"Linnanherran uskollisuudesta voin taata\", vasasi Åke. \"Kappalaista\nminä en tunne. Mutta mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Junkkari Kristoffer väittää vieneensä tänne talteen ne kirjeet,\njotka hän anasti Lundin sakaristosta. Mutta äskettäin etsittiin\nniitä täältä turhaan; ne olisivat nyt välttämättömän tarpeelliset\nkuninkaan ja mestari Grandin välisessä vaarallisessa oikeusjutussa.\nNuo mukanani tulleet, muukalaiset herrat tutkivat arkiston uudelleen.\nMinun täytyy kiirehtiä Ruotsiin rauhoittamaan sikäläisten mieliä: Te\ntiedätte lähettiläiden äkkiä matkustaneen luotamme. Välit ovat kireät,\nneuvottelut katkaistut. Vihastuneena Grandin paosta kuningas meni liian\npitkälle; hän tahtoo nyt mahtisanallaan viedä kaikki perille. Myöskin\nslesvigiläisten herttuoiden kanssa on hän riitautunut. Kardinali on\njättänyt hovin, hän uhkaa hirvittävällä valtakirjallaan.\"\n\n\"Onnettomuus onnettomuuden jälestä!\" huudahti Åke. \"Suuri Jumala, mikä\ntästä vielä tulee?\"\n\n\"Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla paremmaksi kuin miltä nyt\nnäyttää\", jatkoi mestari Petrus rauhallisesti. \"Jos te ja marski voitte\nhankkia rauhan maallisten vihollisten kanssa, toivon minä virkaveljieni\nkanssa, Jumalan avulla, saavuttavani ainakin sovinnon hengellisten\nkanssa. Kansleri Martinus ja rovasti Guido ovat lähetetyt Roomaan\nehkäisemään Grandin vaikutusta siellä. Useimmat maan piispoista ovat\nkuninkaan puolella. Dominikaanien provinsialipriorit sekä kapitulit\nvastustavat veilekonstitutionia; ei ainoakaan pappi pane täytäntöön\ninterdiktiä, ja, niinkuin sanoin, kansa on kuninkaalle uskollinen.\"\n\n\"Mutta tämä onneton riita junkkarin kanssa -- rauhan rikkominen\nherttuoitten kanssa -- kiristyneet välit Ruotsin kanssa -- kuninkaan\npikaisuus ja kiivaus -- ja tämä peljättävä Isarnus, lisäksi\nlainsuojattomat\", --\n\n\"Te olette oikeassa, drotsi Åke! Ihmisvoima ei kykene hajottamaan\nniitä pilviä, jotka nyt uhkaavat Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme\ntaivaalta\", alkoi hengellinen herra taas puhua. \"Mutta muistakaa\",\nlisäsi hän juhlallisesti, \"pilvien takaa loistavat taivaan tähdet,\nja tähtien kulkua johtaa suuri, vanhurskas Jumala. Elkää unohtako,\nrakas drotsi, silloin kun vanhurskauden ankara käsi tuntuu rusentavan\nmeidät, ei Vapahtaja ja hänen taivaallinen äitinsä ole kaukana. Ei\nmikään onnettomuuden tähti ole niin lujassa vanhurskauden taivaalla,\netteivät pyhän Neitsyen lempeät rukoukset voisi sen kulkua siirtää ja\nsen uhkauksia lepyttää. Rohkeutta, jalo drotsi\", jatkoi hän rauhallisen\nlempeästi. \"Ei kukaan siirrä tulevaisuuden verhoa. Niin paljon luulen\nkuitenkin vilkaisseeni tuohon suureen salaperäiseen kirjaan, etten ole\nkadottanut toiveitani Tanskan tulevaisuuden paremmista päivistä, niin\nkauan kuin Jumala ja pyhä Neitsyt varjelevat suojelevalla kädellään\nkuninkaan hengen. Hänen onnensa tähden ohella kohoaa tai laskee Tanskan\nkansan onni.\"\n\n\"Te olette oppinut ja jumalinen mies, arvoisa mestari Petrus\", sanoi\nÅke, joka oli kävellyt levottomana edestakaisin, kuninkaan kirje\nkädessään, \"mutta, suokaa anteeksi nyt vaivutte te, enkä minä,\nmietiskelyihin. Minä luotan enemmän teidän vanhurskauteenne ja selvään\nkäsitykseenne Kaikkivaltiaan taloudenhoidosta täällä maanpäällä meidän\npäivinämme kuin teidän tähtitietoonne ja hurskaisiin tulevaisuuden\nennustuksiin. Nyt on joka hetki tärkeä, hurskas herra! Mutta mitä\non tehtävä, kun ette te, eikä kukaan muu järkevä mies voi hillitä\nkuningasta? Onko arkkipiispan pako saanut hänet uhmaamaan kaikkia\nvaikeuksia. Aikooko hän nyt vaatia vain oikeutta, mutta ei armoa\npaavin hovista? Aikooko hän, pannasta ja interdiktistä huolimatta\njopa ilman sukulaisuusdispensia, pakottaa järkevän ruotsalaisen\nvaltaneuvoston suostumaan vihkimiseen? Onhan se mahdotonta! Hylkääkö\nhän kaikki järkevät arvostelut, antaakseen miekan ratkaista hänen ja\nherttuan väliset riitaisuudet? Ja aikooko hän nyt itse valloittaa\nveljensä linnoituksen ja pakoittaa hänet siten yhtymään julkisesti\nvihollisiin!\"\n\n\"Minä olen ollut yhtä hämmästynyt kuin te, jalo drotsi. Minä\nolen soimannut kuninkaan kiivasta menettelyä. Minä olen turhaan\nkoettanut estää näitä liian kiihkeitä yrityksiä. Hänen tahtonsa on\njärkkymätön. Mutta vaikka olenkin pelännyt näitä seurauksia, niin on\nminun kuitenkin täytynyt ihailla hänen kuninkaallista sieluaan, joka\nuskaltaa niin paljon majesteetin arvon säilyttääkseen, luottaessaan\nasiansa oikeuteen. Kahden vuorokauden kuluttua seisoo hän ritareineen\nKallundborgin linnan edustalla opettaakseen kapinallista veljeään\ntottelemaan --\"\n\n\"On siis totta tuo puhe Kallundborgin linnan sulkemista ja sen uusista\nlinnoituksista?\"\n\n\"Ikävä kyllä! Junkkarin niskoittelu on kiihoittanut kunninkaan\nylimmilleen, mutta vieläkin enemmän hänen viekkaat yrityksensä\nestää naimista. Ovela drotsi Brunke on ilmaissut hänet, luultavasti\nsynnyttääkseen eripuraisuutta veljesten välille ja herättääkseen\nkapinan maissa.\"\n\n\"Hm, ja samalla kertaa uudistavat slesvigiläiset herrat vanhat\nvaatimuksensa --\"\n\n\"Ehkä he ovat liitossa junkkarin kanssa. Mutta he eivät ole\npeloittaneet kuningasta. Ja jos he ovat jo unohtaneet Grönsundin\ntappion, niin kyllä hän osoittaa heille, että hän myöskin uskaltaa\nkohdata heidät maalla. Marski Olavinpoika kokoo kaiken jalkaväen heitä\nvastaan Haderslebenin seuduille.\"\n\n\"Entä arkkipiispa ja kardinaali? Missä he ovat?\"\n\n\"Grand uhkaa Bornholmista, ja Isarnus Axelhuusista. Hän vaatii\nvapautusta arkkipiispalle ja vastustaa Lundin kirkkotilusten\ntakavarikkoon ottamista. Roeskilden piispa Juhana sekä konciliot\nhorjuvat; pelätään, että interdikti pannaan täytäntöön.\"\n\n\"Armias Jumala! Ja kuitenkin uskaltaa kuningas ajatella häitään?\"\n\n\"Ensimäisenä kesäpäivänä aikoo hän olla Helsingborgissa, mukanaan\nhääväki tai sotajoukko. Mutta tämä lienee ollut kiivauksissa lausuttu\nsana minulle ja marskille. Jumala auttakoon häntä siitä!\"\n\n\"Hän jännittää jousensa liian korkealle -- sen täytyy laueta. Mutta\nvielä eräs asia. Ovatko ne lainsuojattomat saatu kiinni, joiden jälillä\noltiin?\"\n\n\"Minä en tiedä, mutta heidän kuolemantuomionsa on langetettu.\nViimeisten murhayritysten jälkeen on kuningas tullut leppymättömäksi,\nja hän on määrännyt palkinnon jokaisen lainsuojattoman päästä. Åke\nKagge kuuluu olleen liitossa Stig-marskin tyttärien kanssa, joten nyt\non hyvin vähän tai ei yhtään toivoa onnettomien tyttöjen vapautuksesta.\"\n\n\"He ovat viattomia! Elävän Jumalan nimessä, he ovat viattomia!\"\nhuudahti Åke kiivaasti. \"Minun täytyy joutua kuninkaan luokse. On jo\naikakin\", hän irroitti vasemman kätensä siteestä ja heilutti sitä\njotensakin jäykästi. -- \"Se on hyvä\", jatkoi hän, \"minun oikea käteni\nei ole jäykkä. Minun täytyy joutua Kallundborgiin ennen kuningasta.\nJos linna on valloitettava ja petollista junkkaria on kuritettava,\nniin olkoon se minun asiani. Omaa veljeään vastaan ei minun kuninkaani\nsentään saa nostaa aseitaan. Hän menee liian pitkälle, eikä enää osaa\nhillitä vihaansa.\"\n\n\"Osaa kyllä\", keskeytti mestari Petrus hänet. \"Hän pyytää erityisesti\nteidän säästämään junkkaria, missä hyvänsä hänet tapaatte. Te otatte\nHolbekin haltuunne niin hiljaisesti ja rauhallisesti kuin mahdollista.\nJos te vielä voisitte rakentaa rauhan veljesten kesken, jalo drotsi,\nniin ehkä pelastaisitte maan ja valtakunnan.\"\n\nNyt avattiin naistuvan ovi, ja linnanherra palasi sieltä. \"Teidän\naamujuomanne jäähtyy, arvoisat vieraani!\" sanoi hän kohteliaasti.\n\"Mutta mitä näenkään, herra drotsi, teidän olkasiteenne.\"\n\n\"Se on jo poistettava\", vastasi Åke. \"Minua on täällä hemmoteltu,\nja pidetty liian hyvänä. Minä kiitän nyt teitä ja teidän jaloa\nvankianne välskärinhoidosta. Kuningas tarvitsee terveitä käsivarsia ja\nmiekkoja. Voitteko nyt heti luovuttaa minulle pari sataa miestä linnan\nvarusväestä?\"\n\n\"Kaksi sataa miestä on aseissa linnanpihalla tunnin kuluttua, jos te,\nhera drotsi, sen käskette kuninkaan nimessä\", vastasi herra Ribolt.\n\"Uskallanko kysyä mihinkä niitä tarvitaan?\"\n\n\"Minä lähden Holbekiin ja Kallundborgiin. Tuossa näette sen vakuudeksi\nkuninkaan nimen ja sinetin\", hän ojensi linnanpäällikölle kuninkaan\nkirjeen. \"Se on myöskin teille; mutta asia pysyköön meidän keskeisenä.\"\n\n\"Junkkaria vastaan? Suuri Jumala! Herra drotsi, onko tämä mahdollista?\"\nhuudahti herra Ribolt hyvin hämmästyneenä ja löi kätensä yhteen.\n\n\"Olettehan kuullut, että junkkarin päähän on pälkähtänyt rakentaa uusia\nvallituksia ja sulkea portti kuninkaan miehiltä. Se on varmaankin\nvain huonoa pilaa tai väärinkäsitystä. Mutta myönnättehän itsekin,\nettä sellainen portti on ajoissa murrettava auki, koska kuningas itse\non matkalla sinne ja aikoo sisään. Siis kaksi sataa miestä tunnin\nkuluttua, mutta kaikessa hiljaisuudessa luonnollisesti.\"\n\n\"Kaikki on valmiina ennenkuin soitetaan päivämessuun\", vastasi\nlinnanpäällikkö varmasti ja rauhallisesti. \"Mutta teidän haavanne,\nherra drotsi! Voitteko te todellakin vaaratta lähteä, muuten minä olen\nvalmis?\"\n\n\"En jouda vaaroja ajatella, minun täytyy ja minä tahdon lähteä!\"\nvastasi Åke. \"Siis päivämessuun soitettaessa -- ja suu tukkoon asiasta!\nOn vain kyseessä lainsuojattomien takaa-ajo -- ymmärrättehän?\"\n\n\"Oikein! Niin saavat uskotella toisiaan täällä linnassa puolen tunnin\najan.\" Näin sanoen herra Ribolt kiirehti linnanpihalle, ja drotsi Åke\nmestari Petruksen kanssa poistuivat naistupaan.\n\nÄskeinen jännitys ja kiihtymys oli pannut drotsi Åken veren liikkeelle\nja tehnyt hänet taas terveen näköiseksi. Suuressa naistuvassa,\njossa vieraat vastaanotettiin, ja jonne kokoonnuttiin pyhäpäivinä\nennen jumalanpalvelusta, otti vanha talonemäntä vastaan Åken ja\nmestari Petruksen, tarjoten itse vierailleen lämpimän aamujuoman\nkiiltävissä hopeamaljakoissa. Keskellä salia suuren, pyöreän, valkealla\nripsireunaisella pumpuliliinalla katetun pöydän ympärillä, istuivat\nsaksalaiset mestarilaulajat, höyryävät maljat edessään, hauskasti\nkeskustellen naisten kanssa. Neiti Ulrika kyseli uteliaana heidän\nmatkoistaan vieraiden ruhtinaiden luona, joista varsinkin mestari\nRumelant oli väsymätön kehumaan; samaten hän myöskin oli väsymätön\nluettelemaan kaikkia niitä kunnianosoituksia, jotka olivat tulleet\nhänen osakseen hänen lauluistaan näiden hänen suurten ja ylhäisten\nsuosijoittensa luona.\n\nMyöskin neiti Margareta otti osaa keskusteluun vieraiden kanssa.\nMutta hänen kysymyksensä olivat ujoja ja häntä huvitti paljon enemmän\nheidän taiteensa kuin se onni, jota he olivat etsineet ja löytäneet\nylhäisten linnoista. Hän antoi vakavan mestari Popen tarkasti kuvata\nitselleen niiden kuuluisien rakkauslaulujen hengen ja sävyn, joiden\nkaunein kukoistusaika ei ainakaan mestari Popen mielestä vielä ollut\nloppuun kulunut. Hän päinvastoin väitti jalon laulutaidon nyt vasta\ntäydellisesti kehittyneen uutta ja korkeinta kauneutta palvellessaan,\nkun ei enää jatkettu yksitoikkoista kevään vihreyden, maallisten\nnaisten kauneuden, epätoivoisen rakkauden ylistystä, vaan laulettiin\nsäännöllisissä laulumuodoissa siveellisistä ja jumalallisista aiheista\nsekä tärkeistä jumaluustieteellisistä dogmeista. Kun nyt ruhtinaat\nja keisarit eivät enää niinkuin ennen itse harjoittaneet jaloa\nlaulutaitoa, vaan oli se melkein yksinomaan kunniallisten porvarien\nrakastama, oli hänen mielestään suuri onni, että oli semmoisia\nherroja ja ruhtinaita kuin Tanskan kuningas, joka kunnioitti ja\nsuosi taidetta, ja, lauluista innostuttiin vielä hänen ritariensakin\nlinnoissa ja heidän jalojen neitosten parissa. Hän ylisti tanskalaisen\nritarirunouden jaloa, runollista henkeä, mutta hänen mielestään olivat\nsekä ne että rakkauslaulut liian maailmallisia ja pintapuolisia. Tästä\nMargareta hiukan loukkaantui, vaikka hän myönsikin kernaasti oppineelle\nmestarilaulajalle kaikkien tanskalaisten laulujen, jotka hän tunsi ja\nosasi käsittelevän rakkausseikkailuja, mutta ei ainoakaan raamatullisia\ntai teologisia aiheita.\n\nKun drotsi Åke astui naistupaan, nousi Margareta vastaamaan hänen\ntervehdykseensä, ja hän huomasi levottomana drotsin poistaneen\nkäsivarren siteestä. Hän ei enää jaksanut seurata mestari Popen\nselityksiä, vaan hän pyysi anteeksi että hänen, haavalääkärinä, täytyi\npoistua toimeen, jota ei kauemmin voinut siirtää. \"Anteeksi, herra\ndrotsi!\" sanoi hän Åkelle ja osoitti poistettua sidettä. \"Tähän en ole\nantanut suostumustani. Mutta olettehan oman käsivartenne herra\", lisäsi\nhän, huomatessaan miten keveästi Åke sitä liikutti. \"Haava on melkein\nparantunut. Varovaisesti te voitte kyllä käsivarttanne käyttää, kunhan\nvain voitte olla maltillinen. Mutta jäykkä kaulakääre\" -- --\n\n\"Sen kannan muistona teistä, siksi kunnes taas tapaamme, jalo neito!\"\nvastasi Åke. \"Vaikka luulenpa melkein sen jo olevan tarpeettoman.\nTunnin kuluttua täytyy minun lähteä linnasta. Minä saan kiittää\nteidän taitoanne ja väsymätöntä huolenpitoanne siitä, että nyt\nkykenen liikkeelle. Minä toivon pian näkeväni minun jalon herrani ja\nkuninkaani\", lisäsi Åke hiljaa ja vei hänet mukanaan linnanpuutarhan\npuoleiseen ikkunansyvennykseen. \"Mutta ikävä kyllä ei vielä ole\nsovelias aika minun toimia teidän vapautenne puolesta.\"\n\n\"Emmehän me pyydä armoa inhimillisiltä tuomareiltamme, vaan ainoastaan\nsen mikä on oikeuden ja kohtuuden mukaista\", vastasi Margareta\nhiljaisen totisesti. \"Minä luulin hyvän ja oikeuttaharrastavan\nkuninkaan olevan aina valmiin kuulemaan syyttömästi tuomittuja.\"\n\n\"Minua surettaisi syvästi, jalo neiti Margareta\", sanoi Åke, \"jos\nminun jalo kuninkaani näyttäisi teistä hetkenkään harjoittavan\nvääryyttä; mutta teidän asianne on tullut hämäräksi ja epäilyttäväksi\nniille, jotka eivät, niinkuin minä, tunne teidän hurskasta mieltänne\nja rakastettavaa olentoanne. On saatu selville, että rikoksellinen\naseenkantaja Åke Kagge on ollut teidän seurassanne: teidän onneton\nluottamuksenne tähän roistoon on heittänyt varjon myöskin teidän\nviattomaan matkaanne. Mutta minä vakuutan teille elävän Jumalan nimeen,\nettä minä puhdistan teidät siitä syytöksestä. Jos maallinen oikeus on\nsokea, niin on Jumalantuomio ja minun ritarillinen miekkani varmasti\navaava heidän silmänsä.\"\n\n\"Elkää Jumalan ja pyhän Neitsyen tähden, rakas drotsi!\" huudahti\nMargareta pelästyneenä. \"Jos tahdotte uskaltaa kalliin henkenne jonkun\nasian edestä, niin tehkää se tuon korkeamman ja tärkeämmän puolesta,\nmihin olette itsenne vihkinyt, mutta ei muutaman vankiraukan kohtalon\ntähden! Eihän vääryyden kärsiminen ole suurin onnettomuus tässä\nmaailmassa\", lisäsi hän hiljaisella ja hellällä äänellä, kohottaen\npitkäripsiset silmäluomensa ja luoden katseensa puutarhaikkunan kautta\nkirkasta sinitaivasta kohti. \"Elkää hätäilkö meidän tähtemme! Me\nodotamme mielellämme Herralle otollista hetkeä. Kun me vain ajattelemme\nsitä kuormaa, minkä Herra kantoi meidän puolestamme, niin onhan meidän\npieni ristimme kepeä kannettava tämän lyhyen elämämme aikana. Jumala\nolkoon teidän kanssanne, jalo drotsi Åke\", jatkoi hän. \"Sydämellinen\nkiitos teidän lempeydestänne, jolla te melkein olette saattanut vankina\nolomme tuntumattomaksi! Me tulemme nyt suuresti teitä kaipaamaan!\nMinä unohdan taas pian shakkipelin, mutta mitä silloin yhdessä\npuhelimme, en minä koskaan unohda. En myöskään unohda niitä kauniita\nlauluja, jotka minulle opetitte, ja kun me tytöt puhelemme Florezista\nja Blanzeflorista, niin me aina muistelemme teitä ja yhteisiä\niltahetkiä täällä takkavalkean ääressä, ja kaikkia niitä kauniita\nritariseikkailuja, joita meille kerroitte. Jos kuningas tulee tänne\nkeväällä, niinkuin kerrotaan, niin tulettehan te myöskin?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi Åke. \"Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa\nkuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat\nensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon\nkaiken parhaaksemme!\"\n\n\"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!\" sanoi Margareta\ntuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle\nkäsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. \"Sekin mikä meistä\nnäyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta\nparhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa\nsitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle\niloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat.\"\n\n\"Rakas, hurskas Margareta\", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä\nhänen käsivarrelleen, \"uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään\nosaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka\npäivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde,\njosta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen\nelämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä.\"\n\n\"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta\nijäisen elämän lähteestä\", vastasi Margareta, \"vaikka sen syvin salattu\nalkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien\nedestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä\nja armahtavalla rakkaudellaan.\"\n\n\"Rakkahin sielu maailmassa\", huudahti Åke tunteittensa valtaamana.\n\"Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua\", hän vaikeni ja\njatkoi tyyneemmin: \"Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko\nsilloin niitä lauluja, jotka teille opetin?\"\n\n\"Oi varmasti -- mutta -- vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän\nkanssanne, herra drotsi!\" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi\npunastuen pois kätensä. \"Niinkuin jo sanoin teille\", lisäsi hän ääneen,\nastuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan\npeittää hämilläoloaan, \"teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää\nmyöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa.\"\n\n\"Jos teille sopii, herra drotsi\", sanoi mestari Petrus, joka\nkohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen\nkeskusteluaan kauniin neidon kanssa, \"niin ehkä voisimme jatkaa\nasioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?\"\n\n\"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi\njalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle.\" --\n\n\"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein\nsopineet yhteen\", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä,\nmissä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja\nsuosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.\n\nMonien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista\nkuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi\nmestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin\ndrotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän\nkirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään\ntäydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa\nlinnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon\nmolempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa\ntienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa\nistuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun,\njolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen.\nHerra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja\nkirkolle.\n\n\"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra\nlinnanpäällysmies?\" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos\nvaunusta. \"Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?\"\n\n\"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista\", vastasi\nherra Ribolt. \"Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti\nsaatu kiinni\", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta\nmissä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin\nkapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli\nvalahtanut.\n\n\"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?\"\nkysyi huolehtiva linnanrouva. \"Tule istumaan minun paikalleni, minä\nkyllä kestän.\"\n\n\"Oi, antakaa minun istua tässä!\" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla\nkasvonsa. \"Margareta, Margareta!\" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui\nsisartaan vasten. \"Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu -- hänen\nhenkensä on vaarassa!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!\" kuiskasi Margareta. \"Nehän olivat\nvain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen\npuolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän\naurinkonsa paistaa kaikille meille.\"\n\nVaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat\nkirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua\nja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat\nkeskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja\nylhäisestä syntyperästään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nDrotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin\nlinna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi\nkimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä\nolevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana.\nHolbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen\nasemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja\nautioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen\nlaivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen\nedestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia\npienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä\nsuuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina,\nsamoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti\nkorjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä,\naikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.\n\nÅken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli,\nhiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli\nselittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja\nannettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen\ntehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin\nlumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä\nunessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä\nturvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen.\nTutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei\nnäkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta\ntuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli\npunapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla\nasteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies,\nnäyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli\nkäsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo\ntuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen\nsillankaiteella.\n\n\"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin\nnuoranpunojalle hamppuköyden pätkä\", sanoi paksu ritari ja nauroi\nomalle sukkeluudelleen.\n\n\"Vai luuletteko te, herra Palle, niin varmasti minun köydensilmukkaan\njoutuvan!\" murisi mies. \"Teidän on helppo kiusotella, sillä te ette ole\nluotu hukkumaan eikä hirteen roikkumaan. Tuollainen möhömaha kelluu\nveden pinnalla kuin oluttynnyri, ja se, joka teidät hirttää, saa ensin\ntekasta teille kaulan.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Palle haukotellen, \"silloinhan minulla onkin\noikean valtiomiehen vartalo. Sellainen olisi toki tarpeen sinulle ja\nsinun kaltaisillesi rohkeille herroille. Mitä helvettiä ne niin kauan\nviipyvät! Kylläpä ne pahukset siellä viivyttelevät ja neuvottelevat\npitkään.\"\n\n\"Mutta taitaapa siinä ollakin tärkeät asiat esillä, herra Palle\",\nmutisi mies, ja löi käsivarsillaan rintoihinsa pysyäkseen lämpimänä.\n\"Kunpa minulla edes olisi kannu saksalaista olutta, niin pysyisivät\nsilmäni auki.\"\n\n\"Jos voit pitää yhden silmäsi auki, on sekin kunniallista, koska\nsinulla ei toista ole\", ivaili ritari. \"Mitä ihmettä junkkari nyt\najattelee?\" jatkoi hän. \"Siellä hän istuu lämpimässä salakamarissaan\ntärkeistä asioista neuvotellen, ja jättää minut tänne pakkaseen ja\nkylmään -- minut, joka olen hänen oikea kätensä ja vihitty kaikkiin\nhänen salaisuuksiinsa. Kuule, sanoppas minulle. Kyste, mitä merkitsee\ntämä salaperäinen öinen retki? Kyllä minä tunsin Niilo Brockin ja\nJuhana Papaen. Ne ovat niitä pahuksen miehiä, kyllä minä tiedän mitä he\nkilvessään kantavat. Mutta kuka oli se kolmas kyttyräselkäinen mies,\njonka sinä toit tänne, hänellä oli punainen vaippa yllään?\"\n\n\"Minä uskon nyt varmasti hänen olleen itse paholaisen\", vastasi\nkarkuri tehden ristinmerkin, \"ainakin hän on noita. Annan vaikka\nhirttää itseni, ellei hän ole taitava noitatemppujen tekijä. He\nkutsuivat häntä viisaaksi mestari Thraudiksi. Paavi kuuluu tuominneen\nhänet roviolle, ja sekä kuninkaat että ruhtinaat ovat ajaneet hänet\nmaanpakolaisuuteen. Mutta hänpä heistä vähät välittää, hän vain nauraa\nhohottaa tämän maailman hallituksille ja herrauksille, eikä hän välitä\nmerellä ollessaan ei Jumalan Pojasta eikä pyhästä Neitsyestä. Jos hän\non oikeassa, niin ovat kaikki kristityt narreja, eikä meidän tulisi\ntotella ketään muuta kuin sitä omaa Herraa, joka on meissä itsessämme\nja kaikessa, mutta se menee jo yli minun ymmärrykseni. Osaa hän välistä\nolla hurskaskin; sen minä nain kun hän hyvästiksi suuteli arkkipiispan\nkättä ja vastaanotti synninpäästökirjan, jonka hän kuitenkin heitti\nheti mereen. Hän on Niilo Brochen hyvä ystävä, ja sanotaanpa hänen\nosaavan tehdä kultaa.\"\n\n\"No, toivonpa hänen sitten opettavan meille ja junkkarille sen taidon!\"\nsanoi Palle. \"Olisipa synti jos hänet poltettaisiin niin vähäisen\nkerettiläisyyden vuoksi, siitä hänet kuitenkin poltetaan kerran\ntoisessa maailmassa. Mutta sanoppas minulle, Kyste, jos sinä ja herrasi\ntulette Hammerhuusista, miten silloin uskallatte astua junkkarin\nsilmien eteen? Onhan arkkipiispa manannut sekä hänet että kuninkaan\npaholaiselle, ja täytyypä minun sanoa junkkarin olleen hänelle\npaholaistakin häijymmän.\"\n\n\"Sen kai suuret herrat ymmärtävät paremmin\", vastasi Kyste. \"Minä\npalvelen sitä, joka parhaiten maksaa, enkä kysele sen enempää\nheidän asioitaan. Jos minä olisin tiennyt, ettei arkkipiispa tuonut\näyrityistäkään mukanaan vaan kadotti lisäksi senkin, mitä Skånesta\nodotti, niin enpä, pahus vie, olisi pannut henkeäni kaupan hänen\ntähtensä.\"\n\n\"Taisittepa tehdä tukalan matkan hänen kanssaan Sjöborgista?\"\n\n\"Sen voitte uskoa. Kyllä otti kovalle ennenkuin saimme hänet\npelastetuksi. Meidän täytyi ensin paeta Venin suojaan, ja me olimme\nhengenvaarassa kaksi yötä ja kokonaisen päivän Saltholmenin luona.\nPurjelaivat ja kirotut kalastajaveneet ajoivat meitä takaa, mutta\nsumu ja arkkipiispan rukoukset taisivat auttaa meidät sillä kertaa.\nKamalassa myrskyssä me purjehdimme henkemme kaupalla Kåsebergiin,\nja Hammerhuusiin saapuessamme me olimme melkein nääntyneet nälästä\nja kylmästä. Ja mitä siitä saimme palkaksemme? Hullu Martti Madsven\nsai piispankirjeen pyhiinvaellusretkelle, minä ja Ola Ark saimme\nkuivan siunauksen kolmella laihalla sormella, ja uuden synninpäästön\nkymmeneksi vuodeksi. Voihan siitäkin olla hyötyä, enkä minä hylkää\njumalanlahjoja, mutta eivät senlaiset lahjat täytä vatsaa eikä\nkukkaroa. Mutta siitä seuraa, tietysti se\", lisäsi hän, \"että meidän\non lupa etsiä leipämme, mistä sen löydämme ja saamme ryöstellä meidän\nherramme arkkipiispan vihollisia kuolinpäiväämme asti, eikä meiltä\nsenvuoksi kiirastulessa kärvennetä hiuskarvaakaan; mutta\" -- --\n\n\"Malta mielesi, Kyste; onhan sekin jonkinlainen ammatti\", keskeytti\nhänet Palle. \"Mutta jos sinun uudet herrasi ovat arkkipiispan puolella,\nniin enpä totta totisesti saa päähäni mitä he täällä tekevät: junkkari\nja arkkipiispa ovat kuin kissa ja koira.\"\n\n\"Niinkuin jo sanoin, sen ymmärtävät suuret herrat paremmin\", vastasi\nkarkulainen. \"En minä tässä rupea selvittelemään niitä he puhuivat\narkkipiispan kanssa Hammerhuusissa; mutta jos he nyt saavat mestari\nGrandin leppymään junkkarille ja pannan julistuksen peruutetuksi,\nniin eipä taitaisi prinssillä olla mitään asiaa vastaan, ja toinen\npalvelus on toisen ansainnut: jos junkkari joutuu riitaan kuninkaan\nkanssa, on hän selkänojan tarpeessa, ja jos he saavat kuninkaan pois\nvaltaistuimelta, niin taitaa silloin junkkari kohota ja voi taas auttaa\npuolestaan ystäviään. Mutta se ei kuulu minuun; käyköön täällä muuten\nmiten hyvänsä, kunhan täällä vain syttyisi aika sekamelska, että\npääsisi hyvästi ansaitsemaan. Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu? Ettekö te\nkuullut hevosten kavioiden kopsetta tuolta puolen linnan?\"\n\n\"Sinä näet unia, Kyste? Kuka näin myöhään tulisi linnaan?\" sanoi Palle\nja kuunteli levottomana.\n\n\"Tuossa minun herrani tulevatkin. Tulkoon tänne nyt vaikka itse\npaholainen\", sanoi karkuri ja kiiruhti venheeseen.\n\nKaksi kookasta herraa, yllään suuret, harmaat umpivaipat, astuivat\npunatakkisen, pienen kyttyräselkäisen miehen seurassa linnanmuurissa\nolevasta salaovesta, ja astuivat pienen laskusillan yli, joka johti\nlinnan alimman vallihaudan poikki. He kiirehtivät laivasillalle, missä\nhe ääneti nyökäyttäen tervehtivät herra Pallea ja astuivat sitten\nsanaakaan sanomatta venheeseen. Se työnnettiin heti rannasta ja purjeet\nnostettiin. Herra Palle pudisti arvelevan näköisenä päätään katsoessaan\nheidän jälkeensä ja samassa hän luuli kuulevansa etäistä hevoskavioiden\nkopsetta ja aseidenhelinää linnanportin ulkopuolelta; hän kiirehti\nkapean laskusillan yli, jonka vieressä hän oli vartijoinut, ja vetäsi\nsen ylös jälestään, jonka tehtyään hän kiirehti muurissa olevan\nsalaoven kautta linnaan.\n\nLinnanmuurien edustalla, vastakkaisella puolella, seisoi drotsi Åke\nratsumiehineen. Hän oli antanut heidän varovasti ja yhden kerrallaan\ntaluttaa hevoset puolivalmiin sillan yli, jota ei vielä voitu nostaa.\nHyvin varustettu linnanportti oli lukittu, ja he olivat jo pari kertaa\nkoputtaneet saamatta minkäänlaista vastausta. \"Kuka siellä?\" kuului\nvihdoinkin väsynyt ääni muurilta, portin yläpuolelta. Ääni oli linnan\nvartijan, joka nyt nousi, pidellen toisessa kädessään pitkää keihästä\nja toisessa hälytys-torvea.\n\n\"Nukutko sinä vartiopaikallasi, mies!\" huusi Åke ankaralla äänellä.\n\"Etkö sinä näe, että täällä kuninkaan väki haluaa päästä sisään? Joudu!\nAnna heti avata portit! Täällä tulee uusi varusväki.\"\n\n\"Uusi varusväki! Emme me ole kuulleet täällä siitä mitään\", murisi\nvartija. \"Minä saanen puhaltaa torveeni niinkuin junkkari on käskenyt.\"\n\n\"Vähinkin ääni maksaa henkesi, mies!\" uhkasi drotsi. \"Siellä missä\nkuningas käskee, ei junkkarilla ole mitään sanomista.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, jos totta puhutte, ankara herra!\" sanoi\nvartija iloisena. \"Sitten ei minun tarvinne huomenna ratsastaa\npuuhevosella senvuoksi, että satuin nukahtamaan.\"\n\n\"Joudu tai me murramme auki portin.\"\n\nÅken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää\nvastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja\nheti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien\nympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien\nhevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta\nherättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat\nikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut.\nMutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua\nkokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen.\nHän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että\nhe olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt\nitse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa\nja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti\npoistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä\nkuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. \"Eläköön kuningas!\" kaikui\nsuusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää\nvaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari\nKristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian\nkun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi\nÅke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi\nlinnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe\noli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli\nyhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa\nmajoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.\n\nEnnen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä,\nollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan\npuolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty\nlinnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa\nkenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki\nsiitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.\n\n\"Herra drotsi\", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan\nkaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: \"Sanoittehan te itse, että me\nemme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan\nte kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria\nvastaan, jos hänet tapaisimme?\"\n\n\"Se oli kuninkaan käsky meille kaikille\", vastasi drotsi.\n\n\"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit\npakenemaan\", jatkoi ratsumies. \"Herra drotsi, seisoessani takaportin\nluona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista;\nhe katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin\ntietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän\ntulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti\npois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me\nannoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen,\njonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka\ntuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas,\näkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa\nmelkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden\nsylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän.\nHän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle\nmeitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen\nniskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä\ntunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole\nniin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin,\nniin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä\nkuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä\" --\n\n\"Hyvä on\", keskeytti drotsi hänet -- \"sinä teit aivan oikein. Kuninkaan\nja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko\nprinssin tukka kaunis tai ruma.\" Sitten hän kannusti hevosensa ja\nmatkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi\nkuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi\njoukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen\nmukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai\njossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta\nratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle\nMyllymäelle kaupungin ulkopuolella.\n\nHuhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden\nmukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin\nKallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän\nkiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti\nheidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa,\njunkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo\nkauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja\nhänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut\nniistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin\nherra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan\nsekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein\nkuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty\nKallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman\nvarusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja\nmaanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä\nvoitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli\nlinnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka,\nmukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan\nnimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista\nlähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset.\nItse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista,\nväliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas\nmeritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön\nja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita\nlinnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko\nkaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse\nlinnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin\npois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.\n\nSuuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja\nantaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja\nlinnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen\nvieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt\nkotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen\nsanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja\njos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan\nvasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin\nkreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin\nystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona\nolevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat\nulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai\npuolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen\nseurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin\nkunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista\nherroista.\n\n\"Saatte nähdä, että kaikki on vain väärinkäsitystä, teidän armonne!\"\nsanoi nuori rajakreivi kevytmielisellä ja välinpitämättömällä äänellä,\nhypähtäessään ratsunsa selästä ja järjestellessään komeaa pukuaan.\n\"Ainakin siihen on syynä veljenne jonkinlainen väärä kunniantunto\ntai pikemminkin hänen täällä olevan päällikkönsä, sekä teidän urhea\nmarski Olavinpoika; sillä kunnon miehellä on aivan omituinen lahja\nloukata kaikkia ihmisiä, aavistamatta siitä itse vähääkään. Sen olette\ntoki itsekin huomannut. Sellaista väkeä voi käyttää vain ystäviä\nja vihollisia narraillakseen. Minä olen kernaasti sukulaisten ja\nhyvien ystävien kesken välittäjänä\", jatkoi hän iloisesti. \"Jokaisen\nriidan jälkeen juodaan aina hyvät sovittajaiset, ja silloin juhlitaan\niloisesti. Minä tunnen junkkarin viinikellarin tuolla linnassa, se on\nparempi kuin minkään priorin. Jos hän ei tahtonut avata sitä teidän\närtyiselle marskillenne, niin hän on luultavasti tahtonut säästää sen\nrakkaimmille vieraille.\"\n\n\"Jumala suokoon, että olisimme tulleet tänne ystävälliseen juhlaan,\nherra markkreivi\", vastasi kuningas vakavana hiljaisella äänellä ja hän\nkoetti peittää syvää liikutusta katsellessaan kaunista talvimaisemaa,\njoka levisi hänen eteensä. Aurinko kirkasti vuonon ja kaupungin.\nLinnan muurit ja tornit kohosivat ylpeinä harmaaveljesten luostarin\nkiiltävän kuparikaton takaa. Vanhasta Frue-Kirkestä viittasivat Esbern\nSnaren viisi göthiläistä kirkontornia uljaina taivasta kohti, ja\nuloinna vuonon rannalta kohosi pyöreä meritorni. \"Jos minun veljeni voi\npuolustautua\", jatkoi kuningas, \"niin hän ei pelkää tavata minua, vaan\ntulee velvollisuutensa mukaan minua vastaan.\"\n\n\"Mutta hän ei varmaankaan tiedä odottaa teitä. Ehkä hän on\nmetsästysretkillä, tai matkustelee tiluksillaan\", sanoi rajakreivi.\n\"Jalolla junkkarilla on kuuma veri. Minä olen aina valittanut, että\nhänen kiihkeällä toiminnanhalullaan ei ole määrättyä päämäärää,\njonkavuoksi se usein häiritsee hänen ruhtinaallisen mielensä\ntasapainon, saattaen hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa\nymmärtämään hänet väärin.\"\n\n\"Jos näen oikein, herra kuningas!\" sanoi kreivi Henrik varjostaen\nkädellään silmiään auringonpaisteelta, \"niin tulee tuolta kaupungista\njoukko ihmisiä meitä vastaan. Ne ovat varmaankin porvarit, jotka\ntahtovat osoittaa teille rakkauttaan ja uskollisuuttaan.\"\n\n\"Hm! He olivat myöskin ynseitä marskille\", sanoi kuningas. \"Minulle on\nkansa uskollinen. Minä tiedän, että vaikka minä kulkisin spitalisena\nmaan läpi, ei ainoakaan talonpoika eikä porvari sulkisi minulta\noveaan. Monen silmissä minä olen pannan julistuksen jälkeen melkein\nspitalitautinen\", lisäsi hän, \"kuitenkin saan kaikkialla osakseni\nrakkautta. Minun veljeni vain kääntää minulle selkänsä ja kieltäytyy\nminua tottelemasta tänä ahdistuksen aikana.\"\n\n\"Korkea-arvoisa junkkari ei voi olla täällä\", alkoi taas rajakreivi\npuhua -- \"muuten hän kiirehtisi teitä vastaan pyytämään anteeksi\npäällikkönsä ajattelemattomuuden ja saattamaan meidät herkulliseen\njuhlapöytään. Linnan varustukset hän on pannut erinomaiseen kuntoon\",\njatkoi hän, \"siitä minä teidän sijassanne oksin hänelle kiitollinen,\nherra kuningas! Kallundborg on tärkeä linnoitus sota-aikana ja hyvä\nsatama teidän laivastollenne.\"\n\n\"Juuri senvuoksi ei ainoakaan läänitysmies ole oikeutettu lukitsemaan\nlinnaa maan lailliselta hallitsijalta tai hänen sotapäälliköltään\",\nvastasi kuningas. \"Minä pidän arvossa teidän pyrkimystänne koettaa\npuhdistaa minun harhaanjohdettua veljeäni, herra rajakreivi!\" lisäsi\nhän hetken vaiti oltuaan. \"Mutta olkaa vakuutettu siitä, että jos\nveljeni voi puhdistautua, jos hän voi antaa minulle ruhtinaallisen\nsanansa siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa tässä\nniskoittelussa, niin ei hän tarvitse minkäänlaista vierasta puolustajaa\nsiellä, missä veli on hänen herransa ja tuomarinsa.\"\n\nRajakreivi kumarsi kohteliaasti ja vaikeni, ja pyyhkäistessään\nkädellään kasvojaan hän näytti salaavan loukkaantuneen ilmeen.\n\n\"Haluaako teidän armonne puhua porvarien kanssa?\" kysyi nyt kreivi\nHenrik. \"He näyttävät pelolla odottavan teidän suostumustanne saada\nlähestyä teitä.\"\n\n\"Se on ymmärrettävää, herra kreivi. Antakaa heidän tulla tänne!\"\n\nKreivi Henrik ratsasti nyt epäröivää porvarijoukkoa vastaan ja palasi\npian takaisin kuninkaan luo, mukanaan kaupunginvouti ja kaksitoista\nkylän vanhinta, jotka porvarillisissa juhlapuvuissa ja paljain päin\nastuivat kuninkaan eteen ja kumarsivat syvään. Useampaan kertaan\nkumarrettuaan alkoi kaupunginvouti pelokkaasti ja arastellen puhua:\n\"Korkea-arvoisin herra ja kuningas! -- Teidän armonne korkea läsnäolo\n-- meidän halvan kaupunkimme ilo nähdä teidän korkeastikuninkaallinen\narmonne\" -- --\n\n\"Ei näy olevan kovinkaan suuri\", -- keskeytti kuningas hänet. \"Puhukaa\nminulle vain aivan suoraan, kaupunginvouti, ilman minkäänlaisia\nverukkeita. Te pelkäätte minun korkeastikuninkaallisella armollani\nolevan tällä kertaa määränsä, ja että minä vaadin teidät ankaraan\nedesvastuuseen siitä kohtelusta, jonka minun marskini sai osakseen\ntäällä --\"\n\n\"Teidän korkeasyntyinen veljenne, meidän ankara herra junkkari, on\nkäskenyt linnanpäällikön --\" änkytti kaupunginvouti.\n\n\"Täällä ei puhuta, nyt siitä mitä hän on käskenyt palvelijansa tekemään\ntai olemaan tekemättä\", keskeytti kuningas hänet. \"Siitä niskoittelusta\nsaa hän itse tai hänen linnanpäällikkönsä vastata minulle. Mutta kuka\non käskenyt teidän kieltäytyä tottelemasta minun käskyläistäni?\"\n\n\"Linnanpäällikkö, herra junkkarin ja teidän omassa nimessänne\narmollinen kuningas\", vastasi linnanvouti. \"Mutta kun marski näytti\nmeille valtakirjansa ja käski meidän tekemään aivan päinvastoin, emme\nme voineet pitää heidän käskyään todenmukaisena, emmekä myöskään sitä\ntotelleet. Lyhyen mietintöajan jälkeen sai marski ja hänen väkensä,\nmyöskin kaiken mitä hän vaati, vaikka me saimme sen kalliisti maksaa --\"\n\n\"Mitä!\" huudahti kuningas kiivaasti. \"Rangaistiinko teitä senvuoksi,\nettä tottelitte minun käskyjäni?\"\n\n\"Me emme valita, teidän armonne, emmekä tahdo soimata teidän omaa\nkorkeaa sukuanne ja sitä herrautta jonka olette meille antanut. Se\nvääryys, millä meitä on kohdeltu, on vain vähäinen meidän surumme ja\nhäpeämme rinnalla, jos olemme joutuneet jalon herramme ja kuninkaamme\nepäsuosioon.\"\n\n\"Te olette saaneet kärsiä vääryyttä minulle osoittamanne uskollisuuden\nvuoksi, mitenkä minä voisin senvuoksi olla teille vihainen, kunnon\nporvarit!\" sanoi kuningas liikutettuna. \"Kaikkien pyhien miesten\nnimessä, silloinhan en ansaitsisi kutsua ainoaakaan uskollista sielua\njoukostanne omakseni. Minkä olette vääryyttä kärsineet, se teille\nrunsaasti palkitaan. Me olemme tulleet tänne vaatimaan tiliä siitä mitä\non tapahtunut. Missä on prinssi Kristoffer?\"\n\n\"Me emme tiedä, kaikkivaltaisin herra!\"\n\n\"Missä on sitten hänen linnanpäällikkönsä? Miksei hän tule tänne meitä\nvastaanottamaan?\"\n\n\"Hän väittää saaneensa sellaiset ohjeet, herra kuningas, jotka ovat\nniin uskomattomat, ettemme me uskalla niitä lausua.\"\n\n\"Mitä! Kuka uskaltaa täällä käskeä minun läsnäollessani?\" huudahti\nkuningas kiivaasti. \"Mutta, ei, se on mahdotonta\", lisäsi hän\nrauhallisemmin ja hillitsi kiivautensa. \"Se mies on mielipuoli tai\nsairas. Ratsastakaa linnaan, kreivi Henrik! Ilmoittakaa minun tuloni!\nMinä vietän siellä yön ritarieni ja sadan miehen kanssa. Te pidätte\nhuolen muusta sotaväestäni, kaupunginvouti!\"\n\nKreivi Henrik lähti heti liikkeelle ja ratsasti linnaa kohti mukanaan\npienempi joukko ratsumiehiä.\n\n\"Suurvaltaisin herra kuningas!\" jatkoi kaupunginvouti tuskallisella\näänellä. \"Minun ja näiden toverieni henki ja omaisuus ovat teidän\nja maan omat. Mutta elkää olko vihoissanne meille siitä, mitä me\nemme ole voineet estää! Linnanportti on lukittu. Nostosilta vedetty\npois. Muureille on asetettu sotaväkeä ja linkoja. Linnan päällikkö on\njulistanut meille saaneensa käskyn ampua kaupunki palamaan hehkuvilla\nkivillä ennen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua siitä hetkestä,\njolloin teidän sotaväkenne piirittää linnan.\"\n\n\"Raivoaako hän!\" huudahti kuningas. \"No hyvä! Siis pois kaikki sääli!\nMe tahdomme nähdä kuka täällä on herra. Satulaan, miehet! Kunnon\nporvarit, te olette minun kuninkaallisen suojelukseni alaisia!\" sanoi\nhän kaupunginvoudille ja kylän vanhimmalle. \"Jos he kärventävät\nyhdenkään oljenkorren teidän päänne päältä minun tähteni, niin he\nsaavat sen kalliisti maksaa. Jokainen kapinallinen rangaistaan\nankarasti, kantakoon hän vaikka kuinka pystyssä päänsä.\"\n\n\"Kunnia kuninkaalle! Eläköön nuori Eerik kuningas!\" huusi\nkaupunginvouti heiluttaen hattuaan, ja tähän tervehdyshuutoon yhtyi\nkoko porvarijoukko, heiluttaen lakkiaan ja myssyjään.\n\n\"Nyt tilaa, lapset!\" käski kuningas ja tyynnetteli ratsuaan. \"Minä\ntahdon nähdä kuka uskaltaa lukita sen portin, josta me haluamme sisään.\"\n\n\"Suokaa minun pysähdyttää teidät hetkeksi, teidän ylhäisyytenne!\"\nsanoi Brandenburgin rajakreivi, joka myöskin oli hypähtänyt satulaan\nja nyt ratsasti paljastetuin päin kuninkaan luo. \"Ennenkuin te\nryhdytte minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, toivoisin minä, teidän\nvieraananne, ja sekä teidän, että teidän ruhtinaallisen herra veljenne\npuolueettomana ystävänä, saada silmänräpäyksen ajan keskustella teidän\nkanssanne kahden kesken --\"\n\n\"Hyvä, sitä minä en teiltä kiellä, herra rajakreivi! Syrjään, hyvät\nystävät!\"\n\nKaikki poistuivat etemmäksi, ja rajakreivi jäi samaan nöyrään asentoon,\nkorkea sulkahattu kädessään \"Teidän herra veljenne on kunnioittanut\nminua ystävyydellä joka velvoittaa minun puhumaan hänen puolestaan\nhetkenä jolloin hän itse ei ole saapuvilla. Se mikä täällä on\ntapahtunut ja edelleen tapahtuu teidän tahtoanne vastaan, osoittaa\nepäilemättä niskoittelua. Mutta on mahdotonta, että se tapahtuisi\nteidän herra veljenne käskystä: siihen -- anteeksi tämä lausuntoni\n-- siihen on hän minun mielestäni liian viisas. Meidän sisimmät\najatuksemme tuomitkoon korkeampi sielujentutkija. Elköön meidän parhaat\nystävämmekään kuvitelko tietävänsä, mitenkä aijomme pelinappulamme\nsiirtää Kuitenkin -- minä menen takaukseen junkkari Kristofferin\npuolesta tässä asiassa, siksi kunnes hän itse voi astua teidän eteenne\ntodistamaan syyttömyytensä Minä tarjoudun etsimään hänet ja tuomaan\nhänet teidän luoksenne. Hän on varmasti Holbekin linnassa tai Samsössä.\nTahdotteko luvata minulle olla ryhtymättä sillaikaa minkäänlaisiin\nväkivaltaisiin toimenpiteisiin, korkeintaan pitää linna piiritettynä?\"\n\n\"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan\nhäntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä\nsuuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin\nulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni\nedessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista\niltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien\npyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon\nitseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi.\"\n\n\"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!\" vastasi rajakreivi\npäättäväisesti hetken aikaa mietittyään. \"Jos en minä vuorokauden\nkuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra\nveljenne -- niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai\nvalloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas\nosoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, -- mutta sitten\nminä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille\nkummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana.\"\n\n\"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille\nkiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille\nkohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa?\nSiihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä\nNeitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!\" Näin sanoen hän kohotti oikean\nkätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi\neteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen\nkovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar\nmuutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana\nHolbekiin vievää tietä.\n\nKun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki\nsillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä\npuolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen\nkätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä\nunohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili\nlevottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän\nvielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli\nantanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.\n\n\"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!\" huudahti kuningas. \"Vaikka he tietävät\nminun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen\nantamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?\"\n\n\"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!\" sanoi kreivi\nHenrik. \"Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan\nrynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni.\"\n\n\"Ei vielä!\" vastasi kuningas ja vetäsi kätensä pois miekankahvalta.\n\nSamassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin\nharjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko\nsuljettuna. \"Linnaa ei avata aseellisille miehille\", huusi sotilas\nkorskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, \"sitä\npuolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen\nylhäisyytensä junkkarin ankara käsky.\"\n\n\"Mielipuoli!\" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan\nvastauksen.\n\n\"Ei sanaakaan enää, kreivi!\" sanoi kuningas ankarasti. \"Me\nemme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja\nmajesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka\npuolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä\nvarten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos\nkapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa\nkaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja\npelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle\ntieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä.\nJumalan haltuun!\" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja\nratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä\nolevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla,\nkiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies]\nja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla,\nlaihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan\njäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora\nköytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki\nilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He\nvastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman\nnäköisinä.\n\n\"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!\" sanoi kuningas lempeällä\näänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti\nheidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. \"Minä\ntulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon\nJumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän\nluostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme.\nEihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer\non asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me\ntoivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän\nrakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon\nodottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani\nja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä\nvaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain\ntahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin\nmonen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille\nhyvitetään.\"\n\n\"Suurvaltaisin herra!\" vastasi guardiani. \"Elkää turmelko millään\nmaallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän\npelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte,\nmeidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte\nkunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan\nmajan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää\nyksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako\nmeitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin\nankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!\"\n\n\"No, niin ankaria ei täällä sentään olla\", sanoi kuningas\nhyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja\nluotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio\n= ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen\npaastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine\nliharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. \"Täällä\nme emme ainakaan tule puutetta kärsimään\", jatkoi kuningas. \"Täällä ei\nmeille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla\nmitalla.\"\n\n\"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne\nlähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen\nmukanaan\", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän\nkumarsi syvään kuninkaalle.\n\n\"Siunauksenko?\" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen\notsalleen. \"Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan\nturmelukseen, kunnianarvoisa isä?\" kysyi hän katkerana hiljaisella\näänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan\nkatseen.\n\nVanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän\nteki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. \"Pyhä kirkko\njulistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille\nsovituksen armon kääntymyksen kautta\" -- sanoi hän ja liitti yhteen\nlaihat kätensä. \"Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman\npäähän.\"\n\n\"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on\nkostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi\nkunniattomaksi?\"\n\n\"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani,\nniin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio\nsydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne\nrusentaisi minut\", -- vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi\nyhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. \"Mutta Herra vapauttakoon\nminun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon!\nKirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!\" jatkoi hän. \"Mutta\nkosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen.\nMeille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi\nmitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku\nmeidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää\nkirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn\ntule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus.\"\n\n\"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa\nlohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te\nette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän\nkynnyksen yli?\"\n\n\"En totisesti!\" vastasi guardiani juhlallisesti. \"Minä tiedän, ettei\nminun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka\nylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi\nluovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä\ntiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa\nteidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous\nvoi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua\nteidän kruunatusta päästänne.\"\n\nKuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme.\n\"Siunatkaa minua, hurskas isä!\" sanoi hän hiljaa. \"Teidän sananne\ntunkivat sieluni syvimpään.\"\n\n\"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne\nja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!\" rukoili\nvanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle\npäälle -- \"jos te itse olette sovittava ja vanhurskas\", lisäsi hän\npainolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.\n\n\"Hm, sovittava\", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, \"myöskin\nkapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?\"\n\n\"He eniten ovat laupeuden tarpeessa\", vastasi guardiani. -- \"Elkää\nvihastuko, herra kuningas\", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin\npainolla. \"Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti\nhuulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan -- kirjoitetaan\nsiinä -- niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle\nanteeksi!\" --\n\n\"Mutta jos hän ei kadu?\" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen\nkatseen.\n\n\"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun\näitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!\"\nkuiskasi hengen mies. \"Loukkaantunut veli\", sanoo Salomo, \"pysyy\nsuljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu\nlinna.\"\n\n\"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden\nlinnat voidaan maan tasalle hävittää\", huudahti kuningas äkkiä\nankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa\nsynkistyivät. \"Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut\nluottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen.\nEikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja\nkoettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne,\nsillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen\nerehtyneen. Mutta kylliksi siitä!\" keskeytti hän äkkiä vakavan\nkeskustelun. \"Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme\nhylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän\nmatkan.\" Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon.\nGuardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä.\nLuostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti\nhiukan vähentyneen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja\nsotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä\nkuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima\nkäytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon\nlaskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi\nÅke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen\nlinnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja\nneuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti\nhän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo\nluostarin kirjastoon.\n\nTäällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena\nluostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli\navoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien\nkirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian\nkäsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla\nvertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien\nkirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme\nmaallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas\nitse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana\nLeijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von\nStrassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas\ntarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.\n\nKun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään\nja hypähti ylös. \"Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!\"\nhuudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi\nhämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. \"Oletko sinä todellakin\ntäällä?\" jatkoi hän. \"Miten huonon näköiseksi olet käynyt! -- niin,\nsinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!\" huudahti hän\nkatkeroituneena ja polkasi jalallaan. \"Koska saan heidät juurrutetuiksi\nmaastani?\"\n\n\"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!\" sanoi Åke. \"Minä olen taas\nterve ja teidän palvelukseenne valmis.\"\n\n\"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi\nsiis sinulle minun kirjeeni?\"\n\n\"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani!\nVaikka minä pelkään tämän askeleen\" -- --\n\n\"Anna sen jäädä minun huolekseni, Åke! Tehtiinkö teille vastarintaa?\"\n\n\"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa\nvuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen.\"\n\n\"Hyvä! Entä junkkari?\"\n\n\"Minä en nähnyt häntä. Sanottiin hänen olleen siellä, mutta hän pakeni.\"\n\n\"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut\nsinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes\nsuuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa\nvääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?\"\n\n\"Hän ei ensinkään näyttäytynyt; hän oli ruvennut epäilemään.\"\n\n\"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee\nitsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen\nhäpeälliset lausuntonsa Brunkelle\", --\n\n\"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä,\nminun kuninkaani!\" huomautti Åke, \"eikä kukaan voi luottaa viekkaan\nBrunken puheisiin\" --\n\n\"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien\npyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin\nsanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle\nkaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen\nystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. -- Ei minulla\nole valittamisen syytä!\" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti\nkätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli\nkyynel. \"Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni\", jatkoi hän\nrauhallisena ja totisena, \"on minustakin tullut pannaanjulistettu mies\nniinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä\nmiettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä\ntuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo\ntehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja\nsynteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko\nmaailman pappeja ja piispoja.\"\n\n\"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!\" huudahti Åke huolestuneena.\n\"Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta\nhengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden\nkautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka\nkäsittää koko suuren maailman.\"\n\n\"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! -- ja rakkaus -- mitä sinä siitä\ntiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja\nvoimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta\nkohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko\npapistoa vastaan.\"\n\n\"Taivaan tähden! Rakkakin herrani ja kuninkaani! Ajatelkaa kuitenkin\"\n-- --\n\n\"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi\", keskeytti\nkuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. \"Meidän autuudenasiamme on\nsiksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä\nkäskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä\nolet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet\nheitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että\nihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan\noikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja\nlaupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki.\nTule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus\non kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen --\nja vieläkin enemmän -- se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta\nsiitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan\narkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen.\nJos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän\nkirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos\nperkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on\nkuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja\nkatso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan\nnimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut\ntuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos\nhe sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä\nvaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne,\njoille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille.\"\n\nÅke vaikeni ja tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton,\" jatkoi\nkuningas. -- \"Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä,\nsekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla\nkatkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä.\"\n\n\"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun\nkuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi\nanteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä.\"\n\n\"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä\nasiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon\npaavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi\nniin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen\nrikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista -- niin ehdinhän minä\nvielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan.\"\n\n\"Mutta naimislupa -- --\"\n\n\"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille\nmuille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se\nkielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu.\n-- Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni\non kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule\", -- jatkoi hän iloisesti --\n\"niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen\nminulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle\nNorjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä\nsinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten\nonni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien\nrakastajien mukana.\" Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki\ninnostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.\n\n\"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista\", sanoi kuningas, \"ja meidän\nomat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän\nkirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen\nsanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet.\"\n\nSillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja\nkuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa\nveljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin\nrauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.\n\nOli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi\ntuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei\nmissään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden\naskeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä\ntalviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat\nryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat\ndrotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin\nlinnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden\nhelinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.\n\nÅken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle\nlinnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan\nmerilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan\nränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään\nerityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys\nlinnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan,\nsyrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi\nHenrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen\nolisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen\nkalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan\nränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa\nkreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin\ntakaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän\nja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti\ntakaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja\nmurhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin,\njonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena\narkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi\nHenrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nhypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden\nvenheeseen.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni!\" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi\nkeihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä\nkulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.\n\nJuuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän\ntikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen,\nsillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja\nhyppäsi venheeseen.\n\nPakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille;\nmutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa\nköyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti\nponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan\nköyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään\npaljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi\nkatkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen\npakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta\nputosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen\nkaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.\n\nKreivi Henrikin huudon kuultuaan kiirehti yhä useampia meritornin\nluona olevia sotilaita avuksi, ja pian vietiin vanki köytettynä\nmeritorniin. Drotsin käskystä oli kuitenkin hänen kädetön käsivartensa\nensin sidottu, että verenjuoksu tukkeutuisi. Vaarallisesti haavoitettu\nsotilas kannettiin myöskin torniin, ja sillaikaa kun oltiin välskäriä\nhakemassa tutkittiin vangitun ryövärin vaatteet tarkasti. Paitsi\nsynninpäästökirjaa ja rukousnauhaa, sekä muutamia kallisarvoisia\nkirkkokoristeita, jotka nähtävästi olivat varastettua tavaraa,\nlöydettiin sieltä vielä pikeä, tulikiveä ja muita sytytysaineita,\nja hänen hattunsa vuoriin oli hyvin huolellisesti ommeltua avain ja\nsalakirje. Paatuneelta rosvolta ei tarvinnut ainakaan aluksi odottaa\nminkäänlaista tunnustusta. Drotsi otti huostaansa avaimen ja kirjeen ja\npoistui kreivi Henrikin kanssa lähimmän vartiotulen luo.\n\nTäällä hän avasi salakirjeen ja luki sen hiljaa.\n\n\"Ei kenellekään!\" seisoi siinä. -- \"Tottele ja vaikene, muuten olet\nkuoleman oma! Puolustautukaa viimeiseen asti! Elä säästä kaupunkia! --\npiiloita tai polta paperit hätätilassa! -- pidä salaluukku valmiina!\n-- Anna hänen voittonsa tulla hänen turmiokseen! ja minä vastaan\nseurauksista. Kirjeentuojan voitte käyttää kaikkeen. Polttakaa heti\ntämä salakirje. -- Ei keneltäkään!\"\n\nEräs pappi oli drotsi Hesselin johdolla opettanut kuninkaalle,\nprinssi Kristofferille ja Åkelle siihen aikaan hyvinkin harvinaisen\nkirjoitustaidon, ja hän luuli nyt kauhukseen tuntevansa noissa\nvääristellyissä kirjaimissa prinssi Kristofferin raskaan käsialan. Hän\npiiloitti nopeasti kirjeen ja oli valahtanut aivan kuolonkalpeaksi.\n\n\"No mitä loitsuja te siitä luitte, herra drotsi?\" kysyi kreivi Henrik.\n\"Te ette voi oikein hyvin.\" -- --\n\n\"Varmaankin tuo kirje oli aijottu linnanvoudille\", huudahti Åke\nkiihkeästi, ja veri kohosi taas hänen poskilleen. \"Se ei ole\nkeneltäkään eikä kenellekään, kuitenkin minä luulen ymmärtäväni sen\nsisällön.\"\n\n\"Näyttäkää tänne, herra dotsi! Eihän se ole mikään salainen\nrakkauskirje. Mies oli varmaankin vakooja ja petturi.\"\n\n\"Niin totta kuin minun jalon kuninkaani sielunrauha on teille rakas,\nherra kreivi\", vastasi Åke kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä,\n\"niin sallikaa tämän onnettoman salakirjeen jäädä yksin minun\ntietooni! Niin paljon vain tahdon sanoa teille: se koskee kuninkaan\nonnettomia perhesuhteita; mutta tämänkin arveluni suhteen pyydän teidän\nvaikenemaan. Tässä ei ole minkäänlaisia todisteita ketään vastaan,\nvain epäilys, onneton ajatus -- mutta se johdettakoon vastakkaiseen\npäämäärään, -- se tehdään tyhjäksi.\" Näin sanoen hän otti kirjeen\npoveltaan ja heitti sen vartiotuleen.\n\n\"Te olette varovainen, drotsi!\" sanoi kreivi Henrik, rypistäen\notsaansa. \"Minä en halua tulla osalliseksi teidän synkistä\nvaltiosalaisuuksistanne. Drotsina te parhaiten tiedätte mitä täällä\non salattava, tai ilmaistava. Minä kysyn vain sotamiehenä ja\npiirityspäällikkönä: jos tuo kirje, jonka te niin hätäisesti hävitätte,\noli vietävä linnaan, niinkuin te arvelette, niin täytynee täältä\njostain silloin olla salainen käytävä sinne? Se on välttämättömästi\netsittävä. Ilman piirityskoneita on meille aika vaikea hyppäys päästä\nulkomuurien yli.\"\n\n\"Te olette oikeassa! Täällä täytyy jossain olla salainen käytävä\",\nhuudahti Åke äkkiä, silmät innosta loistaen. \"Minulla on siitä\njonkinlainen aavistus, muistan kuulleeni tarinan meritornista\nalkavasta salakäytävästä. Vanki näyttäköön sen minulle. Minä vien itse\nsalakirjeen perille, mutta en sitä, joka äsken liekkeihin hävisi ja\njonka nyt vain Kaikkitietävä näkee, vaan muunnoksen siitä, sellaiseksi\nkuin sovittava henki sen uudelleen kirjoittaa minun sielussani.\"\n\n\"Hyvä on. Minä seuraan teitä miehistöni kanssa.\"\n\n\"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt,\nhän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai\nyli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos\nsalakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen\nvaikea päästä sen läpi.\"\n\n\"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta,\ndrotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys.\"\n\n\"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!\" sanoi Åke varmasti, hetken\nmietittyään. \"Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä\nkenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna\nennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen\nvangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin\nolla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä.\nJos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi!\nLinnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan,\nennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja\n-- jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako\nrauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa.\"\n\n\"Ha, haa!\" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle,\n\"sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte\nyhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra\nvaltiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia\nketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten\nolemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen\nherra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, -- väijyä veljensä\nja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen.\"\n\n\"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!\" -- sanoi\nÅke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. \"Tehän huudatte niin kovaa\nkuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi\ntietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli!\nSanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon.\nSe musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain\npaljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja\nsaattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen.\"\n\n\"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!\"\nvastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden\nterävän katseen ympärilleen. \"Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut\npuhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin\nsuuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni\nyli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi\nmaksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?\"\n\n\"Kalliimman hengen pelastukseksi\", sanoi Åke, \"minun täytyy päästä\nvarmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani\njalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea\nne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! -- Hyvästi! Se, joka\non ollut kaksi vuotta pannaan julistettu\", jatkoi hän liikutettuna,\n\"hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia.\" Vartiotuli\nvalaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan\ntummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän\nsurumielinen. \"Elkää seuratko minua!\" lisäsi hän. \"Katsokaa, minä\nuskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja\nsilloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin.\"\nTämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja\npoistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi\nosanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nVanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa\nkaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu,\npyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien\nmuurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti\nkaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin\nvahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes\nne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne\nripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen\nsuuhun.\n\nVahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan,\njoka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä\nhengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki\nharmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun.\nPöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri\noli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu\noli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja\nsynkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan\nsoturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven\nniinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren\naikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke\narveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.\n\nTähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli\nvangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä\nhengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu\nkiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana.\nKaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.\n\nKun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan\nkeltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille;\nhän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin\nvangittu villipeto. \"Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu\nkuningaskoira!\" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan\n--. \"Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa\npaholaisille. -- Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla,\nja minä makaan täällä helvetin porstuassa. -- Se oli sinun syysi, sinä\nkalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi\ntyperän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen\nkuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. \"Miten voit uskoa\npannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?\"\n\n\"Katsoppas, toveri!\" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti\nympärilleen. \"Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi\nminulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne\novat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken\nirti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus\nmaailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta,\nniin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. -- Se minua\nkuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa\", jatkoi hän ilkeästi\nhymyillen. \"Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa\nparemmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka\nsen aikoi tehdä on saatanan oma -- huu -- tuo nälkäinen kala purasi\nminua kynnenjuureen.\"\n\n\"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?\" kysyi Åke\nnyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. \"Tunnusta\ntotuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!\"\n\n\"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?\" mutisi ryöväri.\n\"Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin\nsyntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut\nmonen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin,\nmyöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta\njos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon\nse uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen\nvannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle.\"\n\n\"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?\" jatkoi Åke katsellen\nympärilleen hämärään kivihuoneeseen.\n\n\"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?\" mutisi vangittu ryöväri\nirvistellen. \"Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!\"\n\n\"Siis kuitenkin täältä!\" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti\nympärilleen. \"Ja onhan tämä avain sinne?\" Näin sanoessaan hän otti\nesille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty\nryövärin vaatteista.\n\n\"Oikein, toveri! Helvetin avain\", toisti mielipuoli murhaaja, rumasti\nnauraen.\n\nÅke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään\nminkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla\nliuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti\neräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän\nirroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle.\nSilloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää\npaikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti\ntarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein\nliian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi\nluukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä\nluolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.\n\nNäiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla\nkamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi\nuhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman\nvalepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin\nveriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet\nsidottiin. \"Hyvä!\" sanoi hän. \"Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat\nminun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi.\"\n\n\"Hyvä vaihtokauppa!\" mutisi Ola Ark. \"Jos onni seuraa minun takkiani,\nniin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun\nruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!\"\n\nÅke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen\nkulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet\nmelkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja\naikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui\nvangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. \"Armoa, armoa!\"\nhuusi hän. \"Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. -- Nyt tulee\nperkele itse minut repimään. -- Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne\npimeään! Armoa, armoa!\" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.\n\n\"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!\" sanoi Åke. \"Minä en voi\nauttaa sinua.\" Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen\nlyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi\nmielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas\ntikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä.\nHän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut\nottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän\nluolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.\n\nÅkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni\nkosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän\noli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti\nkapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän\ntuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän\nastui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän\npiteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean\nsalakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta\nosoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan.\nHän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä,\njoka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin\nravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin\nhänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen\npimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja\nrohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli\nkaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu\nja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui\nvähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä\nhengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka\njäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa\nhän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys\nantoi hänelle uusia voimia. \"Onko siellä ketään?\" huusi hän ja kääntyi.\nMutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.\n\nOli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä.\nEttei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt\nmiekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut\nlapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan\nmukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä\nläheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan\nepäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen\nmahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet\nhäntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja\nhänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. \"Jos tämä salakulku on\nrehellistä ja ritarillista\", ajatteli hän itsekseen, \"niin miksi en\nottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein\nvalon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa\nruumislavitsalla ja kiroaa minua -- tai hän on päässyt irti ja hiipii\nminun jälestäni pimeässä?\" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän\noli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina\nkäännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon\nläsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään\njännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt\nsieltä karkoittamaan. \"Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako\nhänen raivoava henkensä minua!\" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin\nkuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin\nhän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. \"Tai oletko\nsinä taas siellä, vanha Palle?\" huudahti hän melkein kirkaisten.\nFinnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut\nhänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan\nkuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen,\nseisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen\npäässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa\npahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma,\njoka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen\nkuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas\nhänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi\nhänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan\nkädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa\nhiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä\nmiekan kilahtavan muuria vasten. \"Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala\nmurhaaja! Sinäkö siellä oletkin?\" huudahti hän varsin tyytyväisenä,\nkeksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi\nnäkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan\nsivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi\nhelähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän,\nsuonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.\n\n\"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!\" kähisi\nraaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi\nhaavoittuneen ryövärin äänen. \"Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina,\nnyt on sinun vuorosi, toveri!\" Hirvittävä ääni muuttui villipedon\nulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa.\nHän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua\nhirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan\notella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen\nonnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja\nhän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon\nkanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien\nkierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa\nympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja\narvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.\n\n\"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!\" huokasi Åke, ja\nnousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen\nliikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan.\nNyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan\nveressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää.\nHän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui\nkuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin\nestettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan\nedessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä\nliikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään,\nja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan\nkuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn\nvalossa tuimat soturinkasvot. \"Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?\" kysyi\nsotilas.\n\n\"Ei kenellekään keltään\", vastasi Åke, muistaen samassa salakirjeen\nsalaperäisen omistuksen.\n\n\"Oikein. Sinä tiedät tunnussanat\", vastattiin, \"olet kai yksin?\nAseetonna?\"\n\n\"Niinkuin näet. Avaa joutuun!\"\n\n\"Odota vain! Ilmoitan ensin vahdille!\" Luukku sulettiin, ja Åke kuuli\ntorven toitotuksen, mihin vastattiin etempää. Vähän ajan kuluttua\navattiin rautaportti, ja kookas panssaripukuinen sotilas astui hänen\nluokseen salakäytävään, lyhty toisessa ja paljastettu miekka toisessa\nkädessä. Hän tarkasti lyhtynsä valossa valepukuista drotsia päästä\njalkoihin asti ja astui hätkähtäen pari askelta taapäin: \"Hyi, senkin\nverikoira, minkä näköinen sinä olet!\" huudahti hän inholla. \"Tukalaa\non kunnon miehelle laskea mokomiakin vieraita sisään, silloin kun,\nkuningas itse saa olla ulkopuolella.\"\n\n\"Minulla oli kova ottelu tänne tullessani, kunnon kansalainen!\" sanoi\nÅke, \"mutta kiirehtikäämme!\"\n\n\"No, no, odota hiukan, roisto! Ensin side silmille!\"\n\n\"Mitä -- side! ja lisäksi haukkumasanoja minulle.\" -- --\n\n\"Se on selvää, Rääsyjussi! Voisithan yhtähyvin olla urkkija kuin\nverikoira ja ryöväri. Sinä näyt olevan niitä pahimpia roistoja: side\nsilmille heti paikalla, koira! Tai minä potkasen sinut takaisin\nketunluolaasi.\"\n\nÅken oli vaikea pidättää suuttumustaan ja muistaa, ettei hän täällä\nollut drotsi eikä voinut puolustaa itseään. Hän kesti ääneti raa'an\nkohtelun, antoi sitoa vaatteen silmiensä eteen ja taluttaa itsensä\nrautaportin läpi. Hän kuuli, että se lukittiin hänen jälestään\nrautatangoilla. Heti senjälkeen hän kuuli rautaketjujen ja pyörien\nkolinaa, niinkuin vipusiltaa ylösvedettäessä, ja hän huomasi itseään\nkuletettavan keinuvan sillan yli.\n\n\"Astu nyt suoraan eteenpäin, tai putoat syvyyteen.\" -- murahti hänen\nsaattajansa hänen takanaan. Kylmä väristys karsi hänen selkäänsä, mutta\nhän vaikeni ja astui eteenpäin.\n\n\"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut\", murisi\nsotilas hänen takanaan, \"mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen\nkertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta.\"\n\nÅke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka\nheti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten\nulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien\nvälissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan\nkulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän\nsäästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään\nja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta\nsanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen\nsen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului\ntaas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan\netempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa\naivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta\nmelua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden\nliikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän\nseisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.\n\n\"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan\", kuuli hän varoittavan\näänen huutavan jälestään. \"Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet\nkuoleman oma.\" Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen.\nHänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja\nheille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta\nhuomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi\nhän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin\nsisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta\nsidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet\noli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja\nkäytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa\neräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen\nkäskettiin odottaa linnanpäällikköä.\n\nOli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli\njäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän\nnäytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.\n\n\"Kenen luulet minun olevan?\" kysyi Åke.\n\n\"Junkkarin salaisen palvelijan\", kuului vastaus. \"Se joka noin verisenä\nja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia\nmukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on\nKallundborgin kaupunki ilmiliekissä.\"\n\n\"Sen estäköön Jumala!\" huudahti Åke. \"Tuokaa linnanpäällikkö heti\ntänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta.\"\n\n\"Siltä et ainakaan näytä\", sanoi mies säpsähtäen. \"Siinä tapauksessa\nminä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?\" Mies\npoistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta\nja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla\noleviin linkoihin.\n\n\"Seis pojat!\" huusi nyt karskea ääni pihalta. \"Tänne on tullut viesti\njunkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista.\"\n\n\"Pohjaltaan kunnon mies!\" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa\nlinnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen\nnäköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui\nsisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot\nja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta\nja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren\nmiekkansa kahvalle. \"Mikä mies sinä olet?\" kysyi hän kovalla ja\ntuikealla äänellä. \"Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani?\nVastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut\nkuoliaaksi tuohon paikkaan --\"\n\n\"Ei keneltäkään kenellekään\", vastasi Åke, ja linnanpäällikkö vetäsi\nkätensä pois miekankahvalta.\n\n\"No, puhu sitten turman lintu! Jos minua jostakin kiellät, niin et\nainakaan säälimästä tai epäröimisestä? Onko kaupunki sytytettävä\npalamaan? Sytytetäänkö harmaaveljesten luostari ensiksi? Siellähän\nnukkuu kuningas tänä yönä.\"\n\n\"Kaupunki jätetään rauhaan\", vastasi Åke. \"Heti auringon noustua\navataan linna kuninkaalle. Paperit jätetään hänelle ja salaluukku\nnaulataan kiinni\" --\n\n\"Oletko mieletön, mies!\" huudahti linnanpäällikkö hämmästyneenä.\n\"Uskallatko sinä lausua sen mitä minä tuskin rohkenen ajatella?\nPeruuttaisiko junkkari sinun suusi kautta sen minkä hän kuoleman uhalla\nkielsi minulta omallaan? Ketä silloin rangaistaan kaikesta mitä täällä\non tapahtunut, ja kuka vastaanottaa kuninkaan vihan purkaukset?\"\n\n\"Teidän täytyy paeta sekä kuninkaan että junkkarin näkyvistä, ja\nte viette maanpakolaisuuteenne mukaanne teidän salaisuutenne, sekä\ntietoisuuden siitä, että olette suorittanut hyvän teon.\" -- --\n\n\"Ja koko elämäkseni olisin leimattu maailman silmissä petturiksi ja\nvalapatoksi? Ei, mies! vaikka se olisikin junkkarin käsky, niin minä\nen sitä tottele. Sen minkä minä olen vannonut, sen minä pidän. Mutta\njunkkari vastatkoon kaikesta: minä olen myönyt hänelle henkeni, mutta\nminun päällikkökunniani on minun omani. Näytä minulle kirjoitettuna\nse, minkä sinä sanoit! Muuten minä annan hirttää sinut urkkijana ja\npetturina!\"\n\n\"No, Jumalan nimeen sitten!\" sanoi Åke, heittäen yltään\nmaankulkurikauhtanan ja lakin, ja seisoi nyt tunnetussa ritaripuvussaan\nlinnanpäällikön edessä. \"Minä en voi, enkä minä tahdo pettää\nteidänlaistanne kunnian miestä. Minä olen drotsi Åke Johnsson: Minä\nilmoitan teille velvollisuutenne enkä junkkarin tahtoa. Tehkää\nminulle mitä tahdotte: mutta siitä vastatkoon omatuntonne Jumalalle,\nkuninkaalle ja itsellenne. Mutta, jos kuningashuone ja isänmaa ovat\nteille omaa ylpeyttänne ja luuloteltua uskollisuusvelvollisuuttanne\nrakkaammat, niin seuraatte minun neuvoani ja suostutte siihen suureen\nuhraukseen, jonka minä teiltä vaadin.\"\n\n\"Herra drotsi!\" vastasi päällikkö, kumartaen ylpeästi ja kylmästi.\n\"Te olette ryhtynyt liian uskaliaaseen leikkiin: Te olette minun\nvankini. Minä en ole nyt oman toimintani herra. Ja vala ja lupaus\novat miehen halua ja miehen tahtoa kalliimmat. Katsokaahan, minä olen\nvanhanaikainen sotilas. Minä en ymmärrä teidän hienoa valtiotaitoanne,\nenkä teidän monimutkaisia hyveitänne. Minun lakini saatte kuulla:\nTottele laillisen yliherrasi käskyä, ja vastatkoon hän seurauksista,\njoka sinulle käskyt antoi!\"\n\n\"Mutta, jos te näette sillä olevan mitä turmiollisimmat, mitä\nhirvittävimmät seuraukset, jos teidän läänitysherranne on rikkonut\nläänitysvalansa ja käyttänyt väärin oikeutensa -- --\"\n\n\"Se ei koske minuun. Minä pysyn kuuliaisena sille, jolle vannoin\nkuuliaisuus- ja uskollisuusvalani: Hän vastatkoon siitä mikä täällä\ntapahtuu, olkoon se pahaa tai hyvää!\"\n\n\"Mutta, jos te vannoitte jumalattomalle kapinoitsijalle\nuskollisuusvalan\" --\n\n\"Silloinkin täytyy minun pitää minkä vannoin -- vaikka hän palkaksi\nantaisi hirttää minut siitä -- muutoin joudun helvettiin. Tässä ei\nole valinnan varaa. Jos minä olisin astunut paholaisen palvelukseen,\nherra drotsi, niin minun täytyy kestää loppuun asti, vaikka se olisikin\nkauhistuksen loppu.\"\n\n\"Uljas herra, teidän ylpeytenne on sokaissut teidän silmänne näkemästä\ntotuutta ja oikeutta!\" huudahti Åke ja katseli rautapukuista päällikköä\nmelkein ihaillen. \"Mutta kuulkaa minua. Minä vannotan teitä elävän\nJumalan nimessä.\" -- --\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, herra drotsi!\" keskeytti päällikkö hänet\nrauhallisesti ja kylmästi. \"Minun aikani on täpärällä, minulla ei\nole kukaties enää monta tuntia elonaikaa. Minä en odota kiitosta\nen kuninkaalta enkä junkkarilta, ja mahdollisesti vain niukan\nilon vankilan ja hirsipuun tuolta puolen. Mutta: olkoon kaikella\njärjestyksensä. Te menette nyt torniin ja minä muurin harjanteelle.\nHuomenna te kukaties istutte kuninkaan oikealla kädellä, silloin kun\nminä riipun hirsipuussa. Mutta niin kauan kuin me olemme paikoillamme,\ntäyttäkäämme kukin tehtävämme, ja -- niinkuin jo sanoin: olkoon\nkaikella järjestyksensä.\" Tämän sanottuaan hän polkasi lattiaan, ja\nkolme sotilasta astui sisään.\n\n\"Viekää heti tämä herra vankitorniin!\" käski linnanpäällikkö ja\nviittasi kahdelle lähimmälle sotamiehelle.\n\n\"Ja sinä, Pentti\", jatkoi hän kääntyen kolmanteen. \"Anna taas kuumentaa\nkivet -- viesti oli väärä. -- Menkää!\"\n\nMolemmat sotilaat tarttuivat heti Åkeen ja vetivät hänet pois muurissa\nolevan salaoven luo, jonka he avasivat. Åke kääntyi vielä kerran ja\nhuusi linnanpäällikölle kovalla äänellä, mitä kiihkeimmän levottomuuden\nja jännityksen valtaamana. \"Ajatelkaa kuolematonta sieluanne, ennenkuin\ntyöhönne ryhdytte. Muistakaa, että on toteltava enemmän Jumalaa\nkuin syntisiä ihmisiä!\" Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä salaovi\nsulettiin hänen takanaan.\n\nKolmas sotilas seisoi vielä paikallaan, ikäänkuin odottaen ankaran\nkäskyn peruuttamista, mutta silloin osui häneen jyrkän linnanpäällikön\nuhkaava katse. \"Kivet ovat kuumennettavat! Sanoinhan minä sen jo äsken!\n-- Oletko sinä kuuro? Kiiruhda, mies! Kuuliaisuus tai kuolema niinkauan\nkuin minä täällä käsken!\"\n\nSotilas kääntyi nopeasti ja kiirehti ääneti ja synkkänä ulos ovesta,\njonka vieressä seisoi.\n\nLinnanpäällikkö käveli nyt lujin askelin pari kertaa edestakaisin\nlattialla, pidellen kättä korkealla otsallaan. Viimeinkin hän pysähtyi\nrukouslavitsan ääreen ja notkistaessaan polvensa, osui hänen katseensa\naukiolevaan Aikakirjaan. \"Te palvelijat!\" mutisi hän ja liitti yhteen\nkätensä, \"olkaat teidän herroillenne lihassa alamaiset kaikissa\nasioissa.\" Sitten hän nousi, teki ristinmerkin leveän panssaroidun\nrintansa yli ja astui ääneti, mutta varmoin askelin ulos ovesta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli\nodotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti\nrauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista\nolivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden\nvartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät\nrauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat\nedestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas\nkreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen,\njonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään\nharmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä\naina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut\nkaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi,\nmutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa\nkiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi\nsotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla,\nsekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen\nlaakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi\nkotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa\noli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva\nääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi\nkauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin,\nja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta.\nSilmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin\nja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot\njärjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta\nonnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni\ntalo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin\nolkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin\nosui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata\nja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin,\nmissä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.\n\nKuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä\ninnokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä\npaikalla kun jokin talo syttyi tuleen.\n\nKuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan\nkatseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan\nluostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän\nhevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.\n\n\"Herra kuningas!\" huudahti kreivi Henrik. \"Porvarit voivat sammuttaa,\nmutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön.\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi kuningas päätään puistaen. \"Katsokaa\", jatkoi hän\nviitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit\nvalaisivat. \"Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa\ntuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun\nkärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!\"\n\nPäivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta\nuloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin\nmuuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun\nsarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän.\nPorttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt,\nsamoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen\nkohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla\nkiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva\nlevottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja\nyöllisten rauhattomuuksien kostoa.\n\nSillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa.\nHurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun,\neikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.\n\n\"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?\" kysyi hän kreivi\nHenrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon\nulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan\nkiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. \"Minä en nähnyt häntä koko yönä,\nenkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä.\nHänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen,\nvähiten silloin kun vaara on tarjolla.\"\n\n\"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen\", sanoi kreivi Henrik,\nkoettaen salata levottomuuttaan. \"Tuon meritornin luona sattuneen\nseikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona\", lisäsi\nkreivi naurahtaen. \"Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja\nrauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat.\nHän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän\npyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää.\"\n\n\"Omituista!\" sanoi kuningas. \"Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla?\nJa tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te\nvangitsitte? Onko hän tunnustanut?\"\n\n\"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan\nkäsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön\njälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen\nvienyt -- vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä\nhukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos.\nKeskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet\nkiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun\ntullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia.\"\n\n\"Mitä? Drotsia!\" keskeytti kuningas hänet. \"Mitä se seikkailu Åkeen\nkuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan\nkanssa?\"\n\n\"Niin, sehän on totta, teidän armonne\", vastasi kreivi Henrik\nrykien. \"Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui\nyönvalvomisesta.\"\n\n\"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt,\nkun Åke on poissa\", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia\nkohti. \"Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan\non.\"\n\nKreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan\nkatoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka\ntekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat\nsen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna.\nKaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli\nnyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä\nlevottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan\nmennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin\nsieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin\neroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen\ndrotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.\n\n\"Loruja, lapset!\" sanoi kuningas. \"Viekää minut tuohon kirottuun\nruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!\" Hän astui nyt nopeasti\nhämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko\nhuoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa,\njoka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran\npätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin\nvarpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten\neräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. \"Mitä minä näen?\"\nhuudahti kuningas hämmästyneenä. \"Drotsin töyhtöhattu. -- Siis\nmurhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä\nvaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan\nvangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?\"\n\n\"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan\",\nvastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja\nmuutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin.\n\"Niin totisesti!\" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä.\n\"Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat\nrangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin,\nvaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä\nkulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat\nkuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin\nja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta,\nmutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin\nkatsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa,\nhenkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja\npeloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. _Sancta Maria,\nora pro nobis_! --\" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]\n\n\"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!\"\nkeskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. \"Uskotko sinä\ntodellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen\nruumiinsa että sielunsa.\"\n\n\"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!\" vastasi munkki\ntehden ristinmerkin. \"Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi\nyhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt\nvain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja\n-- vastoin hänen tahtoaan -- vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin\nkun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä\nröyhkeyttä enää sitä epäillä.\"\n\n\"Uskotko sinä samaa minun drotsistani, minun uskollisesta Åkestani?\"\n\n\"Elkää vihastuko, herra kuningas!\" vastasi fransiskaani avomielisesti,\npainaen kättään vasten laihaa rintaansa. \"Minun omatuntoni kieltää\nminun todistamasta väärin haudan partaalla siten miellyttääkseni tai\nimarrellakseni mahtavia ja ylhäisiä tai salatakseni niitä ihmeellisiä\nasioita, jotka nyt tapahtuvat meidän silmiemme edessä paatuneiden\nparannukseksi. Jalosukuinen herra drotsi on aivan käsittämättömästi\nkadonnut. Ja koska me tiedämme, että hän on kirkon suureen pannaan\njulistettu, ja koska meidän arvoisa arkkipiispamme on jättänyt hänet\nlihan turmeluksen alaiseksi ja suuren sielun vihollisen valtaan\" -- --\n\n\"Vaikene, röyhkeä! Sinä et tiedä mitä puhut\", huudahti kuningas\nkiivastuen, ja loi vapisevaan luostariveljeen salamoivan katseen.\n\"Ottakoon pahojen henkien ruhtinas omansa, siitä minä en halua\nkiistellä hänen enkä sinun kanssasi. Mutta sen minä tiedän ettei\nainoakaan perkele voi taittaa hiuskarvaakaan minun uskollisen Åkeni\npäästä, olkoon hän elävä tai kuollut. Täällä on tapahtunut murha,\nhirveä konnantyö\", jatkoi hän, \"häpeämätön petos! Niin totta kuin\nminua Jumala ja kaikki pyhimykset auttakoot, siitä otetaan selvä ja se\nankarasti rangaistaan. Pois täältä munkki, mene kammioosi ja rukoile\nJumalaa valaisemaan järkesi! Sinun tähtesi kyllä on hyvä, olisi synti\nsuuttua sinuun. Menkää pois, lapset, te olette täällä tiellä! Tänne,\nuskolliset mieheni! Lattia on revittävä auki! Jos ei drotsia löydetä\nhajoitetaan torni maan tasalle, tähän ei jätetä kiveä kiven päälle.\"\n\nKuninkaan ankaraa käskyä totellen poistui munkki sekä muu liikaväki\ntornista. Sotilaat toivat keihäitä ja keksejä sekä mitä muuta saivat\nkäsiinsä ja alkoivat heti murtaa auki kivilattiaa. Pian huomattiinkin\ntuo irtonainen, rautaluukkua peittävä kivi, jota tuskin ollenkaan\neroitti ristikkoaukosta johtuvassa niukassa päivänvalossa. \"Kas, kas!\"\nhuudettiin. \"Kellariluukku, salainen luola!\"\n\n\"Haa, murhaajan luola! Siinä se on!\" huudahti kuningas. \"Tänne joutuun\ntulisoihdut! Minä haluan mennä itse alas.\"\n\n\"Jättäkää se minun tehtäväkseni, herra kuningas!\" sanoi kreivi Henrik.\n\"Tämä on varmaankin salakäytävä linnaan\", lisäsi hän hiljemmin, \"ehkä\nvoisimme käyttää sitä hyökkäyksessä\" -- --\n\n\"Ei kreivi! Kuninkaan tie ei kulje ketunkäytävien kautta\", keskeytti\nkuningas hänet ylpeästi. \"Tuokaa vain minulle takaisin kunnon Åkeni!\"\n\nTuotiin tulisoihtuja, ja käytävä tutkittiin tarkasti. Kuningas saatiin\nkuitenkin estetyksi laskeutumasta alas. Kreivi Henrik kiirehti kolmen\nsotilaan seuraamana, innokkaana ja uteliaana eteenpäin soihtu kädessä.\nMaanalainen ilma oli usein vähällä sammuttaa soihdut, kuitenkin\nlöydettiin ja tunnettiin ryövärin ruumis, jonka heti kaksi sotilasta\nkantoi ylös, sillaikaa kun kreivi Henrik kolmannen kanssa jatkoi\ntutkimuksiaan. He saapuivat lopultakin suurelle rautaportille, jota\nhe turhaan koettivat murtaa auki. Sen takaa kuului torven soittoa ja\naseiden helinää, ja kreivi Henrikistä oli viisainta kiirehtiä takaisin.\n\nKuningas oli sillaikaa ottanut tarkan selon drotsin yöllisestä\nkäynnistä tornissa, ja nähtyään ryövärin ruumiin, sekä kuultuaan kreivi\nHenrikin palattua mitä tämä oli saanut selville, tuli hän hiukan\ntyynemmäksi. \"Uhkarohkea drotsi on varmasti elossa, joskaan ei aivan\nturvassa, herra kuningas!\" vastasi kreivi, noustessaan väsyneenä ja\nhengästyneenä ylös salakäytävästä. \"Koska murhaaja tavattiin kuolleena\nja yksin, niin hän ei ole voinut nujertaa meidän uljasta drotsiamme;\nmutta sen kyllä huomasi, että heillä oli ollut kova ottelu keskenään.\nTässä on drotsin miekka; se oli aivan ruumiin vieressä. Tästä alkaa\ntodellakin salakäytävä linnaan; mutta se on tarkasti vartijoitu, ja me\nolimme vähällä joutua vihollisen käsiin.\"\n\n\"Hyvä! Nyt siis tiedämme missä Åke on\", sanoi kuningas. \"Hänen\ntarkoituksensa on ollut hyvä -- aika kepposet hän vain teki meille.\nMutta ennen auringon laskua hän on Jumalan avulla vapaa!\" lisäsi hän.\n\"Voi, niitä pettureita, jos koskevat hiuskarvaankaan hänen päässään!\"\n\nKuningas poistui meritornista, ja rynnäkkö valmistuksiin ryhdyttiin\nvieläkin innokkaammin.\n\nEnnen päivällistä pysäytti kuningas valkoisen ratsunsa linnan itäisten\nvarustusten ulkopuolelle. Hän oli synkkä ja äänetön. Hän katseli\nusein levottomassa jännityksessä ja yhä yltyvällä suuttumuksella\nlinnanportille päin, mistä hänen veljensä junkkari Kristofferin\npitäisi tulla, jos sovinto vielä voisi tulla kysymykseen; mutta ei\nprinssiä, eikä rajakreiviä alkanut näkyä. Pari ratsumiestä, jotka\nolivat lähetetyt tähystämään pyhän Yrjänän hospitaalin luona olevalle\nMyllymäelle, tulivat täyttä nelistä ratsastaen määräaikana takaisin,\nilmoittaen, ettei ketään herrasväkeä näkynyt tiellä.\n\n\"Eteenpäin siis, elävän Jumalan nimeen!\" huudahti kuningas hiljaa,\nhyvin liikutettuna. \"Minulla ei ole enää veljeä. Mitta on täysi. --\nAntakaa puhaltaa rynnäkköön, kreivi Henrik. Julistakoon torvet minun\nvihani.\"\n\nTuskin tämä oli sanottu, niin torvet puhalsivat rynnäkköön, ja kaikki\nolivat liikkeellä. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja torninvarjo\nlankesi luostarinkatolle. Kaikki sotavoimat pantiin silmänräpäyksessä\nliikkeelle. Hyökkäys tehtiin drotsin laatiman suunnitelman mukaan,\nkolmelta taholta yhtä aikaa, kahdelta taholta kuitenkin vain\nnäön vuoksi että saataisiin vihollinen eksytetyksi, jota vastoin\npäähyökkäys, mihin koko sotavoima vähitellen yhdistettiin, suunnattiin\ntorniportin luona olevaa itäistä muuria vastaan.\n\nUloin nostosilta oli pian revitty reippaiden venemiesten ja laivurien\navulla. Kaikkien kaupungin palotikapuitten avulla noustiin heti\netuvarustusten ylitse. Täällä ei näkynyt olevan minkäänlaista\npäällikköä, ja sekä junkkarin själlantilaiset että samsölaiset\ntalonpojat taistelivat vastenmielisesti ja pakosta maamiehiänsä\nvastaan. Saksalaiselle kreivi Henrikille tehtiin urhokasta vastarintaa;\nmutta siellä missä vain kuningas itse näyttäytyi, heittivät muurilla\nolevat tanskalaiset aseensa, antautuivat ja pyysivät armoa.\nEtuvarustukset joutuivat heti kuninkaan käsiin, ja hän nousi itse\nensimäisenä niille; mutta portin yläpuolelta olevasta tornista kohtasi\nheitä nyt mitä voimakkain vastarinta. Sen takaa kuului vahva, ääni, ja\ntornin ampumareijistä ja harjalta singahti heitä vastaan taaja kivi- ja\nkeihässade. Kreivi Henrikin täytyi kiireisesti muodostaa keihäskatos\nkuninkaan suojaksi ja sillaikaa koetettiin turhaan repiä alas suurta\nrautaista ristikkoaitaa, joka muodosti ylösvedetyn nostosillan haudan\nylitse, etuvarustusten ja portin välille.\n\n\"Sytyttäkää portti tuleen!\" käski kuningas suuttumuksen kiihkossa.\n\n\"Tänne polttoaineita!\" huudettiin suusta suuhun, ja pian virtasi\nkaupungista väkeä valloitettujen etuvarustusten yli sisävallituksille,\nminne he kantoivat pikisoihtuja, sytykkeitä ja rikkilyötyjä\ntervatynnyreitä, jotka he heittivät rautalanka-aidan yli. Hyökkääjien\ninnokkaasti huutaessa kietoutui portti ja torni savun ja liekkien\nvaltaan.\n\nTämän linnan itäistä sivua vastaan suunnatun kiivaan ja ankaran\nottelun aikana, seisoi vangittu drotsi Åke neliskulmaisen\nparveketornin ristikkoikkunassa, joka kohosi linnan vasemmanpuoleisen\npäärakennuksen keskeltä, aivan parvekesalin yläpuolelta. Kohtisuoraan\nhänen vankilaikkunansa alla, syvällä linnanpihalla, olivat suuret\nlinnanportaat eli parvekesilta, mistä käytävä johti etusaliin.\nVankilatornin erotti hyökkäyksenalaisesta portista pyöreä linnanpiha\nsekä sen molemmat etelän ja pohjoisen puolella olevat siipirakennukset.\nKorkealla olevasta vankilansa ikkunasta saattoi Åke siis suurimmaksi\nosaksi seurata sekä hyökkäävien että puolustavien liikkeitä,\nja erilaisia yrityksiä. Hänen oli onnistunut kiivetä korkeaan\nikkunasyvennykseen vankilaristikon sisäpuolelle. Täältä hän tykyttävin\nsydämin, kertaakaan katsettaan kääntämättä, tuijotti yli linnan\npihan tornia kohti. Hän tiesi päähyökkäyksen suunnattavan sinne.\nHän oli jo jonkun aikaa kuullut taistelunhälinää, ja hän näki nyt\nkaikkien sotavoimien yhtyvän ahdistamaan ja puolustamaan tätä yhtä\nkohtaa. Nyt hän näki paksun savupatsaan kohoavan portin ulkopuolelta\nja huomasi puolustajien samoihin aikoihin panevan liikkeelle kaikki\nporttitornin suurimmat puolustuskoneet, aikoen kivillä ja hirsillä\nrusentaa piirittäjät, ennenkuin heidän onnistui sytyttää portti tuleen.\n\"Haa! Täällä minun täytyy seisoa toimetonna, silloin kun kuningas\non taistelussa ja vaarassa!\" huudahti hän ja ravisti raivoissaan\nrautaristikkoa. Samassa irtaantui palanen vanhaa muuria ja sen mukana\nosa rautaristikkoa, ja hän oli vähällä kaatua takaperin vankilan\nlattialle. \"Merkki!\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Kiitos, hyvä\nenkelini! Sinä olet kuitenkin pahaa voimakkaampi.\" Hän aikoi heti tätä\nsattumaa hyväkseen käyttäen paeta uhkarohkeasti tornista ja päästä\nhyökkäävien avuksi, ehkäpä hän saisi portin avatuksi heille. Hän\nsitoi olkaliinansa vielä lujaan ristikonosaan ja aikoi laskeutua sen\navulla alempana muurissa olevalle penkereelle; mutta samassa hän kuuli\näänen, joka pakoitti hänet peräytymään ja täytti hänet kauhulla. Hän\noli kolauttanut päänsä yhteen torninpilareista, joka ulottui pitkin\nkoko parvekesalirakennusta, johtaen äänen hänen korvaansa äärettömästä\nsyvyydestä. Kohtisuoraan hänen allaan, korkeiden puuportaiden tai\nparvekesillan alapuolella, oli kaivolla varustettu syvä kellari,\nja sen yli kulki käytävä parvekkeelle ja linnan suureen etusaliin.\nTämä kellari ja sen syvä kaivo olivat hätätilassa linnan viimeinen\npuolustus. Se voi koitua mitä kamalimmaksi haudaksi jokaiselle\npiirittäjälle, joka ei tuntenut sen rakennetta, sillä parvekesillan\nylin porras oli salainen luukku, joka kellarista päin äkkiä voitiin\nvetäistä alas, jolloin sisään tunkeutuva vihollinen ja mahdollinen\nvoitonherra syöksyisivät syvyyteen. Junkkari oli vasta äskettäin\nantanut rakentaa tämän salahaudan linnan puolustukseksi. Ei kuningas\neikä Åke tunteneet tätä, ja salaisena hätäpuolustuskeinona se oli\npidetty salassa useimmilta linnan asukkailta. Tämän salaluukun olemassa\nolosta oli Åke saanut vihiä tuon hävittämänsä salakirjeen kautta.\nSalaman nopeudella välähti varmuus tästä hänen sielunsa läpi, kun\netäinen ääni linnankellarista tunkeutui hänen korvaansa:\n\n\"Seiso siellä, kunnes portti rumahtaa auki ja he tunkeutuvat tänne\nsisään!\" kajahti linnanpäällikön ankara ääni oudon kumeasti. \"Ole\nvaruillasi. Sinä hetkenä, jolloin kuulet askeleita parvekesillalta,\nvetäiset sinä lukon auki!\"\n\nHeikompi ääni vastasi, mutta Åke ei eroittanut siitä mitään.\n\n\"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle\",\nkuului taas linnanpäällikön ääni. \"Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä\nettä tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita\nhänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä\nolet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu.\"\n\nÅke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä\nsanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko\nhirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä\nvapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.\n\nTuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus,\nmutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä\nvoimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta\nsavupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä\npuolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta\nkajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja\nontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan\nristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin\nvoimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.\n\nSanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä\nuskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui\nolkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai\njalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli\nonnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se\nristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä\nylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin\nolkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti,\nmutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan\nkiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes\nhänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton\npäälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin\nniin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja\njalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville,\noli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja\nensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän\nja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein\nriippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä.\nNyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä\nvoitonhuudon: \"Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!\" Kuningas\nratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei\nvoinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta\npian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan.\n\"Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku\", huusi\nhän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli\nuupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä\nyleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka\nseisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva\ntorninpenger. \"Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!\"\nvaikeroi hän. \"Minun täytyy alas.\" Hän tunsi putoamisellaan ja\nkuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. \"Eläköön\nkuninkaani!\" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti\nputoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle\ntapahtui.\n\n\"Åke -- Åken ääni!\" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta\ntulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten\nalapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä;\nmuutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan\nparvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei\nkukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa\npuurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.\n\n\"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!\" huusi nyt äkkiä kreivi\nHenrik. \"Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin\nsalahauta.\"\n\nPitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta,\nparvekkeen rautakaiteesta.\n\n\"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan\ntuolla ylhäällä\", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista\nhuolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi\nhänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt\nylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja\nnäkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana\nja verisenä parvekesillalla.\n\n\"Kuollut, kuollut!\" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen;\nmutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin\nhuojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan;\nsuureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. \"Pois\nhaudasta, minun kuninkaani!\" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti\nitsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. \"Åke,\nsuuri Jumala, mitä tämä merkitsee!\" huudahti kuningas ja nosti hänet\nsyliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea\npää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen\nyli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. \"Te seisotte haudan\npartaalla, kuningas Eerik!\" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä.\n\"Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin\nmäärännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne\nedessä.\" Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla\nolevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. \"Miksi viivyttelet,\nroisto!\" huusi hän jyrisevällä äänellä. \"Poista salpa! Vedä lujasti!\"\n\n\"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!\" kaikui rukoileva ääni\nlinnankellarista syvältä hänen altaan. \"Minä en voi -- ennemmin olen\nvalapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi kuningas hyvin ihmeissään -- \"Onko mies\nmieletön? Kuka hän on?\"\n\n\"Linnanpäällikkö, herra kuningas!\" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi\npaljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.\n\n\"Sitokaa mieletön!\" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja\nkääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse\nkäsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen\nyli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt\nkuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan\nsotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen\nmahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.\n\nSitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi\netteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa\npelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja\nolivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi\nkookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden\nhenkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin\nmarmoripatsas. \"Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!\" mutisi\nhän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen\nryppyistä poskeaan.\n\nKreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. \"Herra kuningas!\"\nsanoi hän kuuluvasti. \"Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari\non hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi\nankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on\nsanottavaa puolustuksekseen.\"\n\n\"Tulkoon hän heti tänne!\" käski kuningas, ja hänen kasvojensa\nankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. \"Tuomion hetki on\nlyönyt\", lisäsi hän, \"mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen\npuolustustaan.\"\n\nKreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi\nkuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää\nkuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon\nhuumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä.\nKuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon\nja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi\nkuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen\nlempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen:\n\"Muistakaa, että olette veljenne tuomari!\" kuiskasi hän heikolla\näänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen\nvaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään\nkorkeaa, polttavaa otsaansa.\n\nTaas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit\nolivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen\nviereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä,\nja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella\nmolemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin\njähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta,\njonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu\nkiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi\nkumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän\nritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta\nja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin\nrasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä\njunkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan,\njotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja\nastui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan,\nkuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan\nkylmä ja teeskennelty hymy. \"Minun suurvaltaisin herra veljeni on\ntullut omituisella tavalla vieraakseni\", sanoi hän katkeralla äänellä,\ntehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. \"Minä valitan, etten ole\nsaanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni\nvastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni\ntyperyydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä.\"\n\n\"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini\nlinnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni\",\nvastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. \"Täällä minua\nkohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty\ntottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti\nminun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset\nja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! -- Vielä\nsen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti,\nuhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta... seuraa\nkuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani\", jatkoi hän\nliikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin\nsynkkiin kasvoin, \"minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni\nvoisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin\nnäyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte\npuhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi,\nniin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain\nkivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai\nei?\"\n\n\"En, kuka minua syyttää?\" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti\nja ylpeästi. \"Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja\nmajesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun\npäällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, -- missä\nhän on?\"\n\n\"Täällä!\" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen\ntakaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän\nkääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan\nkatseen.\n\n\"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari\", jatkoi\nlinnanpäällikkö, \"minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän,\nmutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne,\nainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä\nseison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren\nJumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa,\ntäyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran\nkäskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen.\nEi kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen.\nMinulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!\"\n\n\"Hourailetko, mies!\" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. \"Olenko minä\nkäskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?\"\n\n\"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne\", toisti\nlinnanpäällikkö --, \"olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää\ntai kruunua -- niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te\nette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä,\nniin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot\nviimeisellä hetkelläni!\"\n\n\"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja\nmajesteettirikoksentekijä!\" huudahti prinssi raivostuneena ja astui\nuhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. \"Uskallatko sinä noin\nväärentää minun käskyjäni? -- Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät\nminulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta\nminun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan\nja kansalaissodan maahan -- sinä olit Stig-marskin ystävä -- sinä olet\nlainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen.\"\n\nKuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö\nnäytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä\nomituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta\", jatkoi junkkari\nja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. \"Kurja, voitko\nkieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi\nlainsuojattomien ystävä?\"\n\n\"Syntyperästäni minä olen ylpeä\", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua,\nvoitettuaan entisen rauhallisuutensa. \"Enkä minä myöskään kiellä\nonnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi\ntuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen\nsyytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte.\"\n\n\"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!\" huusi junkkari\nnopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. \"Hän on minun laillinen\nalamaiseni. -- Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa.\nSe rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti\nmusertava hänen oman päänsä.\"\n\nMuutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät\nlinnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja\nloivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.\n\n\"Odota!\" käski kuningas kiivaasti. \"Niin kauan kuin minä itse olen\nläsnä täällä, käsken vain minä.\"\n\nJunkkarin ritarit peräytyivät nöyrästi nämät sanat kuultuaan. Sidottu\nlinnanpäällikkö oli kohottanut silmänsä kattoa kohti ja näytti\nsalaisesti valmistautuvan kuolemaan.\n\n\"Te kiellätte siis kaiken osallisuutenne siihen, mitä täällä on\ntapahtunut, junkkari Kristoffer\", jatkoi kuningas synkkänä ja\nmiettiväisenä, ja taas viivähti hänen tutkiva katseensa junkkarin\nhurjan intohimoisilla kasvoilla. \"Minä en vaadi teiltä autuuden valaa,\nsillä veljen autuudella minä en halua itselleni ostaa kruunua enkä\nelämää. Mutta minä vaadin teidän todistuksenne pantiksi teidän ritari-\nja ruhtinaskunnianne. Minuun ei kuulu tämän päällikön syntyperä eikä\nhänen ystävyytensä minun verivihollisteni kanssa, nyt on kysymyksessä\nvain tämä kapinallinen ja petollinen teko. Uskallatteko te ritari- ja\nkunniasanallanne vannoa teidän päällikkönne toimineen omavaltaisesti ja\nvastoin teidän käskyänne?\"\n\n\"Kyllä! Ritari ja ruhtinaskunniani kautta!\" huudahti prinssi kasvot\npunakkana hehkuen ja hän purasi suuttuneena huuleensa.\n\n\"Sen sanan saatte katua viimeisen tuomion päivänä, junkkari!\" karjasi\nlinnanpäällikkö hänen korvaansa, ääni kajahti kuin haudasta ja hän\ntuijotti häneen kuolevan katseella.\n\n\"Vaikene, mielipuoli valehtelija!\" keskeytti junkkari hänet. \"Minä\nnäytän teille, minun kuninkaallinen veljeni ja lääninherrani!\" jatkoi\nhän kovalla äänellä ja kääntyi pois tuijottavasta vangista. \"Minä\nnäytän teille, että kykenen pitämään linnanväkeni kurissa. Täällä ei\nole turhaan uskallettu loukata teitä minun nimessäni, eikä täällä ole\nsuotta väärinkäytetty uppiniskaisuuteen ja majesteettirikokseen sitä\nvaltaa, jonka te olette minulle uskonut. Minä vaadin silmänräpäyksessä\ntuomion tälle petturille maalain mukaan.\"\n\n\"Minä en voi kieltää teitä tuomitsemasta palvelijaanne\", vastasi\nkuningas. \"Teidän päällikkönne on saatettava linnan oikeuden eteen\nvastamaan rikoksistaan ja hänet on tuomittava lain mukaan. Mutta jos\nhänet tuomitaan syylliseksi todisteiden ja tietojen puutteessa, joista\nei täällä kellään muulla voi olla tietoa kuin teillä -- niin täytyy\nteidän langettaa tuomio minun nimessäni, junkkari Kristoffer, niin\ntotta kuin teidän omatuntonne voi vastata siitä Jumalan ja ihmisten\nedessä.\"\n\n\"Hyvä! Hän on tuomittu! Ennen aurinkoa hän on pyörällä teilattu\",\nmutisi junkkari. \"Te olette kuulleet kuninkaan käskyn -- totelkaa!\nViekää vanki linnanoikeussaliin!\" käski hän nyt kiivaasti ja\nvaltiasliikkein ritareitaan, ja he veivät silmänräpäyksessä pois\nvangin, joka loi ylpeän, halveksivan katseen herraansa, viitaten\nuhkaavasti taivasta kohti.\n\nKuningas oli heittäytynyt ääneti ja miettiväisenä eräälle tuolille\nja nojasi otsaansa käteensä; hän näytti taistelevan ankaraa sisäistä\ntaistelua. Hän hypähti nyt äkkiä ylös ja loi ankaran läpitunkevan\nkatseen veljeensä: \"Tuomitse palvelijasi minun nimessäni niinkuin\ntahdot itse tulla tuomituksi kaikkitietävän, vanhurskaan Jumalan\nedessä!\" sanoi hän varoittaen. \"Minä annan sinulle korkeimman\narmahtamisoikeuden. Jos hän on mielipuoli, niin voidaan hänen verensä\nsäästää lakia rikkomatta. Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en vaadi\nsitä puheesi pantiksi. Ritarin ja ruhtinaan kunniansana ei tarvitse\nveristä vahvistusta. Tuossa on käteni, veli Kristoffer!\" lisäsi hän,\nja hänen äänensä vapisi. \"Minä tahdon uskoa sinua, olkoon sinun\npalvelijasi syytön tai syyllinen.\" Junkkari ojensi hänelle ääneti ja\nsynkkänä kätensä, kääntäen kasvonsa syrjään. Silmänräpäyksen ajan\nvallitsi yleinen, tuskastuttava hiljaisuus.\n\n\"Antaa soittajien ruveta soittamaan, herra junkkari! Nythän täällä jo\nvallitsee rauha ja hyväsopu, arvoisat ystävät!\" keskeytti rajakreivi\nValdemar nopeasti äänettömyyden leikillisellä, iloisella äänellä.\n\"Minua ilahduttaa, että olen siihen ollut avullisena, vaikka senvuoksi\nratsastinkin parhaan oriini pilalle. Nyt me tahdomme unohtaa koko\nikävän asian ja annamme junkkarin hyvän viinin huuhtoa pois kaiken\nväärinkäsityksen.\"\n\n\"Te olette oikeassa, kreivi!\" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean\nkatseen ympärilleen saliin. \"En tahdo toki unhottaa olevani isäntä\ntäällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan\npäistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan.\" Sen sanottuaan hän\navasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän\nseurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon\nkanssa.\n\nKuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla\nhillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä.\nRajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen\nkuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli\nvain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti\nvälttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin\nsivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut\nvain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen\ndrotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän\nvältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla,\nja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian\navattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu\njunkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja\näkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien\nja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain\nkuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet,\nja pikarienkilistely.\n\nOli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian\nkuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas\nseurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin\najaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten\npöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan\nkysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen\nseuransa, vastasi hän lyhyesti: \"Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni.\nMinä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina\nparas selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista.\"\n\nKuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi\nKristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar\nkoetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset,\njotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin\nmolemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.\n\nKuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin\nvihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen\nja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta,\nosoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa\nkokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen\nnäköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan\nkanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä\npiakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut\nkuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen\nhänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen\nja tyhjensi pikarinsa pohjaan. \"Minä jään, Kristoffer!\" sanoi hän\nhiljaa tuttavallisella äänellä. \"Olkoon kaikki unohdettu ja välimme\nkuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet\nkinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme.\" Kuningas\nnäytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen\nmieliala valtasi toisetkin.\n\nIllallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin\nääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään\nuskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan\njonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin\nkohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla\nhän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui\noikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille\npergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija\npoistui nopeasti.\n\n\"Mitä se oli, veljeni?\" kysyi kuningas.\n\n\"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan,\nlinnanoikeuden tutkimusten tuloksena\"; vastasi junkkari häneen\nkatsomatta. \"Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on\nhänen elämänsä tai kuolemansa.\"\n\n\"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni,\nmutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen\", vastasi kuningas\nankaran totisena. \"Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio\nminun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi\nja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät\najatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä --\"\n\n\"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä\", huudahti junkkari\nkiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi\näkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.\n\nKuningas katsoi kauan hänen jälkeensä vakavan ja huolestuneen\nnäköisenä. Hän kavahti pari kertaa äkkiä paikaltaan ja piteli kättä\notsalla. \"Haa, olisiko se mahdollista!\" huudahti hän. \"Mutta ei\nsentään, antoihan hän minulle kunniasanansa.\" Rajakreivi lähestyi nyt\niloisena ja istuutui vapaana olevalle paikalle kuninkaan luo pelipöydän\nääreen, missä hän pian osasi alkaa vilkkaan ja mieltäkiinnittävän\nkeskustelun.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nDrotsi oli naistuvasta kannettu etempänä olevaan huoneeseen, joka\noli rauhallisempi ja mihin ei levottomuus muualta linnasta kuulunut.\nVaikkei hän tuossa vaarallisessa putoamisessa ollut taittanut\nkäsivarsiaan eikä jalkojaan, oli kuitenkin hänen koko ruumiinsa niin\npahasti runneltunut, ettei hän voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä.\nVahvistavan kylvyn jälkeen hänet vietiin vuoteeseen, missä hän heti\nvaipui uneen. Mutta tuo hirvittävä jännitys oli tärisyttänyt hänen\nsieluansa siihen määrin, ettei hän saanut rauhallista lepoa, vaan hän\nheräsi aina vähän päästä mitä kauhistuttavimpiin kuumehoureisiin.\nVäliin hän oli taistelevinaan kuolleitten kanssa synkässä haudassa,\nväliin hän häälyi mittaamattomien syvyyksien yli. Mutta voimakkaimmin\nnäytti hänen mielikuvituksissaan askartelevan kuninkaan pelätty\nhengenvaara, ja hän näki yhä edessään salaluukun parvekesillan\nyläpäässä. \"Varo kuninkaani, nyt aukenee hauta jalkojesi alla! -- Elkää\nuskoko häntä, elkää luottako häneen. Hän on petturi!\"\n\nOli myöhäinen ilta. Lamppu paloi Åken huoneen pöydällä. Vanha kuihtunut\nsairaanhoitajatar istui tutisevana hänen vuoteensa vieressä ja mutisi\nalituiseen itsekseen hampaattomalla suullaan. Nyt avattiin ovi, ja\nkuningas astui hämärään sairashuoneeseen, kreivi Henrikin ja junkkari\nKristofferin saattamana. Sairaanhoitajatar poistui heti, niiaten\npelästyksissään usean kerran, kuitenkaan keskeyttämättä mutinaansa\nja itsetiedotonta itsekseenpuheluansa. Junkkari ja kreivi Henrik\njäivät seisomaan ovelle, missä he puhelivat hiljaa ja keskeyttämättä\nmetsästyksestä ja hevosista, sekä oven yläpuolella olevista suurista\nhirvensarvista. Kuningas lähestyi drotsin vuodetta, ja otti lampun\npöydältä voidakseen oikein katsella häntä. Åke näytti hetkisen nukkuvan\nrauhallisesti, mutta kun kuningas nyt seisoi hänen vuoteensa vieressä\nja osanottavasti huolehtien kumartui hänen kauniita, kalpeita kasvojaan\nkohti, avasi drotsi äkkiä silmänsä ja tuijotti hurjasti häneen.\n\"Sinäkö täällä, kuninkaani!\" kuiskasi hän. \"Oletko vielä elävänä tässä\nmurhaajainluolassa? Varo itseäsi! Elä luota häneen!\"\n\n\"Toinnu, Åke! Sinä hourailet!\" sanoi kuningas. \"Sinun hurskas\ntoivomuksesi on täyttynyt: minä ja veljeni olemme sopineet. Katso!\nTuolla hän seisoo! Hänkin tuli sinua katsomaan. Koko asia johtui\nväärinkäsityksestä, tuon kapinoitsijan epätoivoisesta päähänpistosta,\njoka oli lainsuojattomien sukulainen ja ystävä. Rauhoitu, rakas Åke!\nMinä olen nyt rauhallisesti vieraana veljeni luona! Me olemme juoneet\nyhdessä veljellisen sovinnonmaljan. Brunken asiassa minä olen tehnyt\nhänelle vääryyttä. Minä tahdon antaa hänelle takaisin sekä Holbekin\nettä Kallundborgin. Hän seuraa nyt minua retkelle herttuoita vastaan.\"\n\n\"Suuri, ylevä kuningassielu!\" huudahti Åke ja näytti taas\nhetkeksi vapautuneen tuskallisista unistaan. \"Onko yksi sana ja\npikarillinen viiniä sammuttaneet kaiken vihamielisyyden. Jumalalle\nja pyhälle Neitsyelle siitä kiitos! Rakkaus parantaa kaikki haavat\n-- ja sovinnollisuus on hyvä avu. -- Mihin asti ulottuu sinun\nsovinnollisuutesi ja rakkautesi, minun kuninkaani?\" jatkoi hän\ntaas vähän kiivaammin ja melkein puoleksi uneksien. \"Ulottuuko se\nmyöskin lainsuojattomiin ja heidän onnettomaan sukuunsa? -- Myöskin\nStig-marskin sukulaisiin ja lapsiin?\"\n\n\"Haa, elä mainitse minulle tuota kirottua nimeä, Åke!\" keskeytti\nkuningas hänet kiivaasti ja ankarasti. \"Niin kauas ei minun\nsovinnollisuuteni ikinä ulotu. -- Nuku nyt rauhassa, uskollinen Åkeni!\"\nlisäsi hän taas lempeästi ja hellästi. \"Elä ajattele sellaista, mikä\nolisi paras kokonaan unohtaa! Minä kuulin pahimman vaaran olevan jo\nohitse, ja sinä voit ehkä huomenna tai parin päivän kuluttua seurata\nminua.\"\n\n\"Missä nukkuu kuninkaani tänä yönä?\" kysyi Åke tuskallisella äänellä,\nja tuijotti taas hurjana eteensä.\n\n\"Aivan tässä viereisessä huoneessa. Rauhoitu nyt vain ja nuku\nturvallisesti! Minä nukun veljeni katon alla\", -- --\n\n\"Tulkaa, herra veljeni!\" keskeytti Kristoffer heidät, lähestyessään\nnopeasti vuodetta. \"Elkää enää puhelko sairaan uneksijan kanssa! Hän\nvoi tartuttaa teihinkin kuumenäkynsä!\"\n\n\"Hyvää yötä, Åke!\" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä.\n\"Minä tahdon pitää minkä lupasin\", sanoi hän junkkarille. \"Minä nukun\ntäällä hänen läheisyydessään.\"\n\n\"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!\" vastasi junkkari\nkylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.\n\nKreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata\nkuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. \"Katsokaa, katsokaa!\"\nkuiskasi hän. \"Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin\nkanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan\nalla kohisee voimakas virta. -- Se on varmasti verinen Slie. Olkaa\nvaruillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!\"\n\n\"Te uneksitte, drotsi Åke!\" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin\nkuumeisen käden. \"Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon.\" Sen sanottuaan\nhän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin\nsilmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien\ntähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän\nvetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui\ntaas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla\nvaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat\npainuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet,\njoten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle\npaikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän\ntaas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään\npyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa\nlinnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke\nmakasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui\nkuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.\n\n\"Mitä se oli!\" kysyi hän äkkiä ja sai vaivoin päänsä kohotetuksi.\n\n\"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät\", vastasi\nsairaanhoitajatar. \"Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda\nsoittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa\neikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan\nsovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin\", lisäsi hän.\n\"Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm,\nhm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä.\nMinun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin\nottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli\nvain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa,\nmillä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen\njunkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin\nhänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha\nlinnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta!\nSanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän\nvielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli.\nMutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin.\"\n\n\"Teloitetaan?\" toisti Åke. \"Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas\non ankara ja kiivas. -- Haa! Mutta tiesikö hän --\"\n\n\"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen\nkorkeasukuinen veljensä on vannonut väärin\", huokasi vanhus. \"Mutta\nmitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa\npelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin\nyhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta\njunkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä\nherroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi\nheidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet\nmestattiin --, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta\nkoettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä\ntaidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini.\nMutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei\npuhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen\npussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta.\"\n\n\"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa\", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi\nturhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui\ntiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan,\nja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu\nkädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti\npari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. \"Hm, hm! Hänellä on\ntotisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin\", mutisi\nhän. \"Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän\nkuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole\nluottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua\nkuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen\nhengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että\nhänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra\npyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra,\nherätkää!\" Hän puisteli drotsia turhaan. \"No, totisesti, luulenpa hänen\nnukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi.\nEipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla\npaljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä\nelää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. -- Kuulkaa, nyt\nhe saattavat kuninkaan vuoteeseen\", jatkoi hän kuunnellen, \"tässähän\nhänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain\nhenkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, --\nhän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme --, niin miehet, sen hän\ntekee. -- Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen\nhengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas.\nHän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, -- eikä hän muuten pidä eroa\nrikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma\nveljensä kuolemaan, -- niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa.\nIhminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin\nhurskas? Hm, hm, mutta junkkari, -- niin, niin, taivaan Isä meitä\nhänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa\ntäällä silloin alkaa toinen elämä, -- niin, miehet, kyllä varmasti\nalkaa. Niin, niin!\" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun\nääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.\n\nNoin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta,\njoka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti\nvielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen\nympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva\nkalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi\npuoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten\nkasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta\nei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua,\nmutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen\nminkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja\nmuinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä\nmaanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen\noli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet\nsaataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen\nruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi\nvalkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen\nlattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. \"Kenen kanssa sinä puhelet,\naave? Mitä sinä mutiset haudassasi?\" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli\nvieläkin voimakkaammin suutaan. \"Murha! Murha!\" sanoi vanhus vihdoinkin\nselvästi soperretuksi. \"Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä.\"\n\nKauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin\nkirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti\nsyrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän\nnäki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä\ntelineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea;\nhän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi\nkuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului\nhiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan\nmestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän\nhuomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti\nvalaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt\nkauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän\nlamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta.\nKäsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään,\npimeään ritariluhtien käytävään. \"Murhattu, -- kuningas on murhattu!\"\nkaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut\nhänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni.\n\"Tässähän hänen piti nukkua -- aivan minun vieressäni\", ajatteli hän\nja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen\navatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä\nkäytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan\npilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa\nkäytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein.\nViimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan\nkauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi\nosa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma,\nvaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta\nhiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin\nseisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli\npiiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä,\nvaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän\nvalo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille -- ne olivat junkkari\nKristofferin.\n\n\"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!\" huusi Åke raivostuneena ja\nhyökkäsi häntä kohti.\n\nKamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin.\n\"Murhaaja! Apua! Mielipuoli!\" huusi hän paljastaen miekkansa.\n\nTämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi\nHenrik astui ulos kynttilä kädessä. \"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän\nkiihkeästi, mutta hiljaa. \"Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?\"\n\n\"Kuningas! Kuningas!\" huudahti Åke riemuissaan. \"Hän elää! Herralle\nkiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin\ntäällä?\"\n\n\"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!\" huusi junkkari\nja pisti miekan tuppeen. \"Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi\nHenrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan.\nKun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi\nkuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein\nnäen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai\nleikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen\nhulluinhuoneeksi.\"\n\n\"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne\", sanoi kreivi Henrik ja\nloi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. \"Te tiedätte meidän\nhyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia\", lisäsi\nhän keveällä hovimiesäänellä, \"ja lienee hän unissaan luullut teidät\nmurhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi -- hänen\nuskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin\nsiihen syynä.\"\n\n\"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra\", sanoi Åke nyt\ntäydellisesti tointuneena. \"Se onneton oli varmaankin teidän\nlinnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja\nkäskynne.\"\n\n\"Oikein\", vastasi prinssi. \"Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun\npalkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin.\"\n\n\"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra\",\njatkoi Åke, \"koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä\npyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä\njuuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen\nsattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan\nmakuuhuoneesta.\"\n\n\"Menkää maata, hullu ihminen\", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi,\nkäsi miekan kahvalla. \"Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi\nvahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa\nyörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava\nja sulettava telkeitten taakse.\" Tämän sanottuaan hän otti nopeasti\nkynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt,\nja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.\n\n\"Minulla on hirvittävä epäluulo\", kuiskasi Åke kreivi Henrikille.\n\"Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on\nliian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!\"\n\n\"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi\", sanoi kreivi.\n\"Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki\nmahdollista. -- Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö.\"\n\nSenjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja\npian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.\n\nAikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos\nKallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi\nHenrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä\nratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi\nÅke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen\nvähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen\nseurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.\n\nKuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän\nmatkaa seurueensa edellä.\n\n\"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla\nuseimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli\", sanoi\nkuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös\nmäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan\nkaupunkia ja linnaa. \"Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti\nsinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan\nlienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky,\nminkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani.\"\n\n\"Hm, teloitettu rikoksellinen\", mutisi Kristoffer. \"Onko hänen päänsä\ntervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni --\ntuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä\nte valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen,\nherra veljeni\", lisäsi hän moittivalla äänellä, \"se näky näyttää minun\nmielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys\nhaihtuisi mielestänne.\"\n\n\"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?\" vastasi kuningas.\n\"Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä,\nmutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle\nantamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä\nsinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt\nsen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden\ntuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei\nmyöskään ollut minkäänlaista kiirettä.\"\n\n\"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan\",\nsanoi Kristoffer kiivaasti. \"Minulla omasta puolestani ei ollut\nminkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten\nminä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän\ndrotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä.\"\n\n\"Hän on nyt aivan toipunut\", vastasi kuningas. \"Minä tiedän hänen yöllä\nkulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella.\"\n\n\"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?\"\nsanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. \"Jos hän olisi ollut täydessä\ntajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana,\nhalpamaisimpana panettelijana.\"\n\n\"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän\npuolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle\nymmärrettäväksi.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Kristoffer erittäin levottomana.\n\n\"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien\nedessä\", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja\nrasittunutta ulkomuotoa. \"Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin\nkunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja\nliikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse\nsen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio;\ntiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi\nasiaksi.\"\n\nKuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän,\nja hän hengitti taas vapaammin. \"Niin juuri, kuninkaallinen veljeni\",\nsanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, \"hän\noli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein\nmiellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut.\nMutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua\nparemmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat\npuolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. -- Teidän drotsinne on\nkelpo mies\", lisäsi hän, \"ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva.\nMutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan\nnoiden typerien unien johdosta.\"\n\nNyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia\nveljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue\nkulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli\nkohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia\nslesvigiläisiä herttuoita vastaan.\n\nKuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut\nratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti\nkoettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik\nSilmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti\nkuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja\nlainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli\nkuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden,\nkuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta.\nMutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän\nkuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta\nhänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa\nhorjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat\nsuunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan\nkuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä,\nhaluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen\nvaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä\nhänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin\nolleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik\nMenvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana\nyhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena\naikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista\nvoimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja\nsamalla säilyttää oma henki ja elämä.\n\nHerttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten\nunohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä,\nettä lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat\nsaattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon\njälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa\nkaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas,\nusein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa\nloistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti,\nkutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa\njonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta;\nmutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä\nedelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta\nhätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta\npidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että\nhuolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän\noli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja\nvaltion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka\nkädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden\nlievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja,\nvanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa\nrauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa.\nDrotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä\npäivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun\nja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna\nmiehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten\nkun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta,\nsotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran\nkatseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen.\nHän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla,\njotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan\nmykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista\nrajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana,\njosta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi,\nsai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat\nsuosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut\npapillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava\npannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan\nja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja\nkunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen\nasiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä\njunkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän\nlisännyt kansan kiintymystä häneen.\n\n\"Eerik kuninkaamme eestä!\" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki\nhatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. \"Pois punalakkinen\nroomalainen!\" huusi joku rohkeampi joukosta. \"Pois kaikki kavaltajat!\nKuningas Eerik eikä kukaan muu!\" kuultiin usein huudettavan kun hän\nratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.\n\n\"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!\"\nhuusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi\nkuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin\ntervehdykseen.\n\n\"Kiitos, kiitos, lapseni!\" vastasi hän silloin tavallisesti kättään\nkohottaen. \"Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä\nhänet jo ensi kesänä kuningattarenanne.\"\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nHaderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän\nverinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa,\nSlesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin\npolveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin\nJaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman\nkuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa\nedellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut\nmaankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle\nkuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät\nkiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt\nkuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä\nvastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan\nhuotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka\nkestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden\nsotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän\npalvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat\nkunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi\nGerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista\nkohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa\nvälillä Vordingborgin linnassa.\n\nDrotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas\nsovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli\npuolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa\njoskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen\nisäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein\nisällisessä suhteessa kuninkaaseen.\n\nNorjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka\njälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä\nlainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin\nja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen\nvuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan\nkanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla\nolisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun\nverivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan\nTanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi,\ntoiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet\nryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille,\nkuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen\ntallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen\narmotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin\nvähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa\nvieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin\nkanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia\nvihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas\nalituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita\njotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.\n\nSolmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas\ntarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei\nantanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa\npäivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä,\njoita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti\nhän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille\nRoskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla\nluullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta\ntäytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta\nkunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa\noli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä\nusein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma.\nLainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja\nheillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia,\njotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa\ntai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa\nkapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät\nvaltakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa\nlain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset\nhaaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa,\nliittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden\nvihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat\nmyöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin\nkuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet\nkieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista\nporvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät\nmenivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa\ntähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja\nvääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä\nlainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja\nlainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista\nmenettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin\nhuolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti\nsuljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja\nmyöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai\nvaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden\ntoimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen\nveljensä junkkarin välillä.\n\nEnsimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla\nteillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin\nherttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata\nloistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan\nilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista\nja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja\nloistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun\nrauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana\nvoitonjuhlana.\n\nSeurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue\naseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa\nmyrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä,\nlähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia).\nMatkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset.\nKuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet\nlukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat\nturvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat\nkärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista\nvierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit\nvanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa\noli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita,\njos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä\neivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti\nluostarisääntöjä vastaan.\n\nMatkustavat herrat ja palvelijat eivät myöskään näyttäneet tälläkertaa\ntahtovan kulkea rikkaan luostarin ohitse koettelematta sen\nvieraanvaraisuutta. Luostari välkkyi valkeine päätyineen ja kirkkaine\nkuparikattoineen yli metsänreunan iltahämärässä. Lähestyttiin suurta\ntammikujaa luostarin alueella, asemiesten iloisina viittaillessa\nsavuaviin uuninpiippuihin. Mutta molemmat etumaiset herrat olivat\nkääriytyneet viittoihinsa, vetäneet suuret matkahattunsa silmilleen\nja näyttivät nyt, huolimatta kiihtyvästä rajuilmasta, niin omiin\nmietteisiinsä vaipuneilta, etteivät ollenkaan välittäneet tiestä tai\nluostarin houkuttelevista savupilvistä. Ne olivat samat kaksi kookasta,\nvaiteliasta ritaria, jotka olivat käyneet junkkari Kristofferin luona\nHolbekin linnassa, samana yönä, jolloin linna joutui drotsi Åken\nvaltaan. Pientä kyömyselkäistä herraa, joka silloin oli seurannut\nheitä, ei nyt näkynyt; mutta heitä seurasi junkkarin kamaripalvelija,\npaksu, lyhytkaulainen ritari Palle, joka alituisesti valitteli\nilman huonoutta ja näytti olevan yhtä väsynyt matkaan kuin ikävään\nseuraansakin.\n\n\"Tänne lehtokujaan, herraseni!\" huusi hän kärsimättömänä. \"Ette\nsuinkaan aikone matkustaa edelleen tässä herran ilmassa? On vielä aika\ntaipale Nevstediin, ja Koiranluolan krouviin on myös pitkä matka. Me\ntarvitsemme hyvän illallisen ja kunnollisen yörauhan. Minä tunnen\nkyökkimestari-veljen.\"\n\n\"Minä tunnen abotin\", sanoi pisin totisista herroista ylpeän näköisenä.\n\"Joka tapauksessa tunnen myös itseni ja asemieheni ja tiedän mitä\nmatkustava mies voi vaatia.\"\n\n\"Paras herra Brock, elkäämme Jumalan nimessä hätiköikö\", sanoi Palle\nhieman levottomana hevostaan pidättäen. \"Jos esiinnymme väkivaltaisesti\nja sopimattomasti voisivat hurskaat herrat paiskata luostarinportin\nkiinni aivan nenämme edessä ja vielä senlisäksi hankkia meille\nkuninkaan epäsuosion. Ainakin yösijaa tulee etsiä varovasti, jos aikoo\nkiertää lakia ja oikeutta.\"\n\n\"Pyh, täällä ei meidän tarvitse välittää kuninkaanjulistuksista, eikä\nmistään maallisista lakipykälistä\", vastasi herra Brock pilkallisesti.\n\"Pyhän Benediktuksen sääntöjä ei kukaan kuningas voi horjuttaa.\"\n\n\"Elkäämme vain, hyvät herrat, rikkoko veljeskunnan sääntöjä\", huokasi\nritari Palle taputtaen tyhjää vatsaansa, \"muuten voimme saada nauttia\npaastoruokaa tänä iltana ja oppia P. Benediktukselta kieltäytymään\nlihasta.\"\n\n\"Jos sitä opittaisiin luostarissa, niin tuskinpa olisi Nevstedissä niin\npaljon lahtareita\", huomautti toinen ritareista. \"Olkaa levollinen,\nherra Palle. Minä lupaan teille lihavan paistin illalliseksi.\nMaksavathan Nevstedin lahtarit joka sunnuntai veronsa silkassa\npaistissa ja makkaroissa.\"\n\n\"Abotti tietää kyllä asiansa\", sanoi herra Brock nyökäyttäen. \"Se\non mies, joka osaa pitää puoliansa niinhyvin ylhäisiä kuin alhaisia\nvastaan. Uskokaa minua, herra Pape, Nevstedin porvarit voivat\nkernaasti lähettää hänelle viiniä paistin kera. Koko kaupunkihan saa\nkiittää luostaria ja rikasta abottia varttumisestaan. Niin, elämme\nnyt porvarien ja kauppiasten ajassa. Nyt on siellä kaupunkeja ja\nkauppaloita, missä ennen nähtiin linnoja ja talonpoikien asuntoja;\nkauppatalot kasvavat yli herraskartanoiden ja luostarien. Sitä eivät\nkuningas ja valtiomiehet ymmärrä; mutta sen ymmärtää ainoastaan hän\ntuolla ylhäällä.\"\n\n\"Te tunnette siis itse abotin herra Brock?\" kysäsi Palle ihmetellen ja\nloi häneen uteliaan katseen. \"Hän lienee mahtava herra, ja arkkipiispa\nGrandin hyvä ystävä, kuten kerrotaan. Ei suinkaan teillä ole mitään\nasiaa hänelle? Varmaankin tunnette hänet paremmin kuin minä veli\nkyökkimestarin, se onkin ainoastaan pintapuolinen tuttavuus. Kun oikein\najattelee, niin olisi ehkä viisainta näinä rauhattomina aikoina kulkea\nluostarin ohi ja tyytyä Koiranluolan krouviin, siinä tapauksessa\nnimittäin, ettei teillä todellakaan, herra Brock, ole tänne mitään\nasiaa. Te olette kenties tuntenut abotin jo kauankin? Ehkäpä olette\nsukuakin hänelle --\"\n\n\"Jatkakaa! Sehän käy mainiosti. Jos teillä on lisää kyseltävää, tai\nenemmän epäilyksiä, niin antaa kuulua yhdellä kertaa ja jättäkää minut\nsitten rauhaan\", sanoi ritari Brock halveksivasti. \"Rehellisesti\nsanoen, rakas herra Palle, te olette melkein liian utelias. Olettehan\nkysellyt minulta tällä matkalla enemmän kuin kokonaisena vuotena\ntahtoisin tunnustaa rippi-isälleni.\"\n\n\"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte\nminua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä\", vastasi Palle\nsuuttuneena. \"Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään\nteille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen\nuskotuimpia ystäviään.\"\n\n\"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo\", huomautti ylpeä\nritari.\n\n\"Ja ettekö luule minun tietäväni?\" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän\nnäköisenä. \"Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja\nystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia -- eikö\ntotta --?\"\n\n\"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata\nvahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman\nkätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen\njunkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille\nsuurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen\nkaupungin kaduilla.\"\n\nToinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja\nhäpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti.\nPortinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka\nsiellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.\n\n\"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä\", kuului vastaus. \"Jos\nolette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä\nkielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja\npyhän Pietarin nimessä.\"\n\n\"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli\", vastasi\nhengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla\nportti oli suljettu.\n\n\"Näittekö\", sanoi ritari Brock. \"Täällä merkitsevät kuitenkin vielä\npyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja\nmaalliset apostolit.\"\n\nVaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät\ntalousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan\nherrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden\nheille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija\noli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi\nillallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan\nensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi\nhän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio =\nruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.\n\nKorkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat\nluostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti\nJohannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu\nedessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville\nveljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui\n11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija\nkahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin\nluostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään\nmustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti\nsyöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta.\nMatkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen\nnäköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän\nBenediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille\nkatsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden\npakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita.\nMutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja\nkohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat\nkasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän\nteki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja\npyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti\nsilmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten\nedelleenkin tuntemattomina. --\n\nPaitsi noita kahtatoista veljeskunnanjäsentä, ja munkiksipukeutunutta\nlasta, istui pöydässä vielä eräs henkilö; hänelläkin oli yllään\nmusta benediktinikaapu, mutta ilman kalottia ja täydellistä\nveljeskunnanpukua. Hän oli vieraitten saapuessa nopeasti kääntänyt\nkasvonsa syrjään, ja näytti aikovan poistua. Mutta heti ritari Brockin\nvoimakkaan äänen kuullessaan, hän kääntyi äsken saapuneisiin vieraisiin\npäin, nyökäyttäen tuttavallisesti ritari Brockille. Nyt huomasi, ettei\ntällä henkilöllä ollut tonsuuria, olipa hänellä sitävastoin tuuheat,\nsotaiset viikset. Punakellertävä tukkansa oli vedetty silmäripsien ja\notsan peitoksi.\n\nRitari Brock säpsähti, mutta tervehti häntä kuitenkin ääneti.\n\n\"Maailmallinen vieras, joka on etsinyt suojaa veljeskuntamme pukimissa,\nkäyttämällä hyväkseen luostarimme suojelusoikeutta\", lausui apotti.\n\"Minä voin esittää hänet teille vain hänen nimeään mainitsematta,\nsamoin minä myöskin vastaanotan teidät, pyhän Benediktuksen ja pyhän\nPietarin nimessä, kysymättä teidän nimeänne maailmassa tai teidän\nmatkanne tarkoitusta.\"\n\n\"Teidän vierasvaraisuutenne ja jalomielisyytenne on tunnettu kautta\nkoko maan, hurskas herra!\" sanoi ritari Brock uudelleen kumartaen.\n\"Emmehän ole karkulaisia, eikä myöskään meidän matkamme tarkoitus ole\nmikään salaisuus. Mutta me vastaanotamme kuitenkin kiitollisuudella ja\nkunnioituksella sen suojaa, minkä nämä pyhät muurit tarjoavat kaikkia\nrajuilmoja vastaan.\"\n\n\"Siitä hetkestä asti, jona minä Jumalan armosta vastaanotin\npapinhatun ja pyhän käyräsauvan\", alkoi apotti puhua kirkollisen\nruhtinaan mahtavuudella, mutta pää kumarassa ja jonkinlaisella\nopitulla kaavamaisella äänellä. \"Olkoon se sanottu ilman turhamaista\nitserakkautta ja ainoastaan taivaallisen Herramme kunniaksi! Siitä\nhetkestä asti, jolloin pyhä Pietari ja hänen pyhä perillisensä\nasettivat minut näiden sielujen ja tämän hurskaiden ja turvattomien\nsuojakodin herraksi, olen minä halvan kykyni mukaan, pyhän Benediktus\nNursialaisen hengessä, sekä Benediktus Anianin hurskasta tahtoa\nsilmällä pitäen, koettanut auttaa ja suojata kaikkia matkustavia\nja pyhiinvaeltajia, sekä myöskin kaikkia hätääntyneitä sieluja,\nniin hyvin hurjistuneita luonnonvoimia kuin inhimillistä julmuutta\nja jumalattoman maailman ahdistusta vastaan. Te keskeytitte minun\njumaliset selitykseni, arvoisat vieraani! Minä puhuin kirkon mahtavasta\nvallasta, jota maailman sokeat lapset koettavat solvaista näinä\njumalattomina aikoina meidän suureksi kiusaksemme. Minä teroitin\nmeidän pyhän veljeskuntamme velvollisuuksia näiden lasten ja minun\nalamaisteni mieleen, niiden julmuuksien ja taivastajärisyttävien\nvääryyksien johdosta, joita joka päivä saamme sekä kuulla että nähdä.\nOlette kai tekin kuulleet miten häpeällisesti kuninkaan miehet ovat\nkohdelleet lainsuojattoman Jaakko kreivin miehiä Hallannissa, ja mihin\nmielettömiin omavaltaisuuksiin kuninkaallinen läänitysmies Jonas Friis\non äskettäin ryhtynyt täällä minun apottikuntani pyhän alueen rajalla?\"\n\n\"Se minkä kuulin, on melkein uskomatonta, hurskas isä!\" vastasi ritari\nBrock. \"Vapauden ja itsevaltiuden ystävät kertovat kuitenkin asian\naivan toisessa valossa. -- Huhu lienee myöskin osaksi liioitellut\nläänitysmiehen omavaltaista käytöstä.\"\n\n\"Minun vieraani tässä voi todistaa sen\", vastasi apotti.\n\"Läänitysmiehen laittoman raakamaisuuden onneton uhri oli hänen hyvä\nystävänsä ja toverinsa.\"\n\n\"Se on niin totta kuin minä tässä istun\", alkoi munkinpuvussa oleva\nsotaisa herra puhua, nousten seisomaan. Hänen puhetapansa oli\nnorjalaista ja tukan luisuessa silmänräpäykseksi hänen otsaltaan,\nhuomattiin hurjasti leimuavien silmien yläpuolella harjasmaiset,\nmelkein yhteen ulottuvat tuuheat kulmakarvat, sekä niiden yläpuolella\nsuuri, punainen arpi. \"Niin käsitellään nykyään lakia ja oikeutta\nTanskassa\", jatkoi hän. \"Minä saavuin tänne luottaen rauhaan ja\nHindsgavelin sovintoon, mutta senjälkeen kun vapauden ystävät\njulistettiin lainsuojattomiksi ei täällä enää tunneta lakia eikä\noikeutta. Minun ystäväni oli pelastanut minun henkeni ja vapauttanut\nminut vankeudesta; hän oli samoin kuin minä Norjan kuninkaan\npalveluksessa. Kolme päivää sitten keskellä kirkkainta päivää, otti\nJonas Friis itse hänet vangiksi minun rinnaltani ja laahasi hänet\ntaloonsa. Minä pääsin pakenemaan apottikunnan rauhoitetulle alueelle.\nMutta kun minä eilen hurskaan apotin miehien avulla aijoin vapauttaa\nystäväni, löysimme me hänet hirtettynä Jonas Friisin lukittuun\nlinnanporttiin.\"\n\n\"Aivan niin! Mitä hurjempia he ovat, sitä lähempänä on heidän\nloppunsa\", huudahti ritari Brock voimakkaalla sankariäänellään ja\nkolahutti suuren miekkansa lattian liuskakiveä vasten. \"Se herra,\njolla on noin kiivaat palvelijat, ei pysy kauvan vallassa. Tämä\nväkivallanteko sytyttää -- --\"\n\n\"Me emme täällä välitä maailman hälinästä ja melusta\", keskeytti apotti\nhänet äkkiä, ja annettuaan hänelle salaa varoittavan viittauksen, hän\nloi ankaran katseen tarkasti kuunteleviin, hämmästyneisiin munkkeihin,\njotka istuivat nöyrinä, päät kumarassa, ja näyttivät enemmän pelkäävän\nkuin rakastavan mahtavaa päällysmiestään. \"Maailmalliset asiat ovat\nminulle ja minun alamaisilleni vain hengellisten välikappaleina\",\njatkoi pappi hurskaan hartaana \"ja minä sallin niistä puhuttavan\nvain silloin kun voimme saada niistä opetuksia pyhän Benediktuksen\nja Anianin hurskaan tahdon ja käskyn mukaan. Nyt minä kiellän täällä\nenää puhumasta näistä asioista. Virkistäkää itseänne, minun arvoisat\nvieraani! Rukoile hiljainen rukous, veli vuoteenvalmistaja, ja huolehdi\nvieraista! Rukoilkaa hiljaisuudessa ja menkää levolle, lapset! Kukin\nveli menköön ilta-askareilleen! Tuntemattomat vieraani!\" lisäsi hän.\n\"Elkää uskoko näiden täällä näkemienne maallikkoveljien toimittavan\nyksin ne ruumiilliset työt, jotka ovat meidän kaikkien tehtävät: vain\nvahvistaakseni ruumista täyttämään meidän veljeskuntamme ankaria\nvelvollisuuksia annan minä, niinkuin näette, joskus erikoisia\nvapautuksia vaivaisen ruumiimme halutessa liharuokia.\"\n\nVeljeskunnan jäsenet ja munkkipukuiset pojat liittivät nyt kätensä\nyhteen ja mumisivat rukouksen. Kun he kaikki syvään ja nöyrästi\nkumartaen olivat suudelleet apotin kättä, joka sitä varten oli\nojennettu tuolinkaiteelle, poistuivat he ääneti huoneesta. Itse hän\njäi istumaan korkeaan nojatuoliinsa ja tarkasti vieraitaan tutkivin\nkatsein. \"Te olette tervetulleet, ritari Niilo Brock ja Juhana Pape!\"\nsanoi hän nyt tuttavallisella äänellä, vilkaisten sivulleen herra\nPalleen. \"Tätä herraa minä en tunne. Mutta toivottavasti te ette ole\ntuoneet mukananne muita kuin teidän uskotuimpia ystäviänne.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä junkkari Kristofferin kamaripalvelija, ritari\nPalle, saattaa meidät Vordingborgiin herransa käskystä\", sanoi ritari\nBrock nopeasti, \"mutta me emme voi kehua tuntevamme häntä tarkemmin.\"\n\n\"Vai niin! Olkaa tervetullut, ritari Palle!\" lausui apotti ylpeän\nkohteliaasti, ja hänellä oli jälleen entinen mahtava prelatinilmeensä\n--. \"Teidän herranne, hänen ylhäisyytensä junkkari Kristoffer,\nkuuluu nyt katkerasti katuvan meidän oppineelle ja hurskaalle\narkkipiispallemme osoittamaansa kovuutta, haluten rauhaa ja sovintoa\npyhän kirkon kanssa. Kaikista erehdyksistään huolimatta näyttää hänellä\nkuitenkin olevan taipuisampi luonne kuin hänen veljellään, ja se voi\nolla hänelle vielä hyväksi. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta\nnöyrille hän antaa armonsa.\"\n\n\"Niin, minun herra junkkarini on varmasti muuttanut mielensä, hurskas\nisä!\" vastasi Palle, ja pisti suuren lihapalasen suuhunsa, ollen siten\nestetty jatkamasta puhettaan.\n\n\"Hyvän herra Pallen ruumiinrakennus on enimmäkseen virkistyksen ja\nlevon tarpeessa\", vastasi ritari Brock huomattavalla painolla. \"Hänen\nselitystensä mukaan vallitsee nyt junkkarin ja hänen veljensä välillä\nmitä parhain sovinto.\"\n\n\"Vai niin, hm -- no niin! Sehän on hurskasta, että veljet sopivat, kun\nse vain tapahtuu sydämenpohjasta\", keskeytti prelati hänen puheensa.\nSenjälkeen puhuttiin vain vähän ja aivan mitättömistä asioista.\nRitari Pallen ruokahalu näytti huomattavasti vähentyneen huomatessaan\nkeskustelun käyvän varovaiseksi ja nähdessään munkinkauhtanaan\npukeutuneen pakolaisen, joka oli jäänyt istumaan pöydän vähemmän\nvalaistuun päähän, tuijottavan terävästi ja taukoamatta häneen. Kun ei\nkukaan enää syönyt eikä juonut, liitti apotti yhteen kätensä ja mumisi\nlatinalaisen rukouksen. Sitten hän soitti pienellä hopeakellolla, ja\nisä taloudenhoitaja astui sisään.\n\n\"Tämä herra haluaa heti päästä levolle\", sanoi apotti viitaten Palleen.\n\"Ehkä te haluatte olla hänen conturbenaliksenaan [conturbenalis\n= makuutoveri] tuolla ylhäällä.\" Näin sanoen hän viittasi ritari\nPapaelle, ja tämä harvapuheinen herra seurasi heti Pallea ja\nhovimestaria luostaripihan poikki syrjempänä olevaan vierastaloon.\nNiin pian kun apotti oli jäänyt yksin ritari Brockin ja valepukuisen\nluostarivieraan kanssa, antoi hän heille salaisen viittauksen ja nousi.\nHän otti lampun käteensä ja avasi seinässä olevan salaoven, josta\ntultiin pitkään, holvattuun munkkikäytävään. Itse hän astui edeltä,\nja he seurasivat häntä ääneti munkkikäytävän läpi ja kiertoportaita\nluostarikirjastoon ja prelatin salakammioon; hän avasi itse kaikki ovet\nja lukitsi jokaisen tarkasti jälestään.\n\nHerra Pallen mukavuudenhalu sekä hänen uteliaisuutensa ja salainen\npelkonsa näyttivät joutuneen keskenään ristiriitaan. \"Kenenkä luulette\ntuon teräväsilmäisen pakolaisen olleen, ritari Papae?\" kysyi Palle\nvaiteliaalta huonetoveriltaan heti kun isä taloudenhoitaja oli jättänyt\nheidät kahdenkesken heidän makuuhuoneeseensa.\n\n\"Se on minulle yhdentekevää\", vastasi ritari nyreästi ja alkoi\nriisuutua.\n\n\"Hän oli varmasti joku lainsuojattomista\", jatkoi Palle levottomana.\n\"Ei ole hyvä asia istua samassa pöydässä ja nukkua saman katon alla\nsenlaisen miehen kanssa: se voisi herättää epäilyksiä.\"\n\n\"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!\" vastasi nyrpeä ritari.\n\"Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne,\nvälittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla\narveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus\novat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen\nnäinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän\njunkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte\nolemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet.\"\n\n\"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?\" sanoi\nPalle suuttuneena ja ylvästellen. \"Luuletteko minun aristelevan omaa\nnahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut\nhenkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin\nvapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista\nja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan,\n-- ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla\njoutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan.\nKoska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää\nteille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä\nsilloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän\nkanssanne. Mutta lainsuojaton -- ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku\nkuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme\nsellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä.\"\n\n\"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!\" sanoi ylpeä Papae,\nylönkatseellisesti hymyillen. \"Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan\nhyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi\nsekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te\nsäilytätte hänen salakirjeittensä sinetin\" -- --\n\n\"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti\", vastasi Palle\nsävähtäen hehkuvan punaiseksi. \"Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen\nnimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen\npuheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen:\nminä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla\nole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista --\neihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin.\nMitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?\" lisäsi hän nopeasti. \"Mutta\nolkoon miten tahansa\", jatkoi hän, \"niin kuitenkin minä pyydän teidän\najattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole\nleikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken,\nteidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän\naikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä\nsanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä,\nnäettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin\nlinnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia.\"\n\n\"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!\" sanoi ritari Papae ja taputti\nhäntä säälivästi olkapäälle. \"Enpä paljostakaan haluaisi olla\nteidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle\nonnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia,\nvoidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa -- taitaapa\nolla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa\nherransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan.\" Tämän jälkeen\nritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti\nnauraen.\n\n\"Taas typerä juoni!\" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän\nheittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät\ntaistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut\nrauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi\ntaas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt\ntäydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja\nkorkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa\nja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja\nhän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli\npimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt\nvaloa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen\nlampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta,\njonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion.\nSen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet\npuhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös\npitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin\nvaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla\nkiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen\nruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan\nomituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään\nvanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti\nkypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti\nvoitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja\nviiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla\nsanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan\nsieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta.\nSekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle\nja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti\nhaki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot\nkuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja\ntäytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi\nhopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan\nkumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.\n\n\"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!\" kuiskasi Palle. \"Mitä\nihmettä tämä nyt merkinnee?\"\n\nNyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti.\nViimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin\nkättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen.\nTämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: \"Kas\nniin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta,\nKagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää\nhiustakaan vihitystä päästänne?\"\n\nKuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon.\nSe oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi\nluisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa,\ntai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan\nja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa\nmakuuhuoneeseensa.\n\nApotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen.\nKun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat\nmetsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra\nPalle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin\nsuurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset\nritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se\noli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet\nkulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli\nkiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle\nuskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa\ntuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu\nsiitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan\nlainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin\nvaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran\nkaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien\nmahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili\nalussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia.\nMutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja\nvaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru\nkeskeytti hänen synkät mietteensä.\n\n\"Minä tapasin hyvän ystävän ja sukulaiseni tuolla metsäluostarissa\",\nsanoi herra Brock välinpitämättömällä äänellä Pallelle. \"Hän on hauska\nmies, kuten huomaatte: hän nauraa omille ajatuksilleen, silloin kun\nhänen seurastaan puuttuu iloisuus ja hauskat leikkipuheet. Hänellä on\nlemmitty Vordingborgissa, jonka hän aikoo yllättää; mutta senvuoksi\nhän haluaa olla tuntematon, ja te osannette vaieta, ellette halua\nsopimattomalla sanalla itse joutua vaaraan?\"\n\n\"Olkaa rauhassa\", vastasi Palle. \"Vaiteliaisuus on avu, jonka pakko\nopettaa jokaiselle viisaalle miehelle meidän aikanamme. Ja helppohan\nminun on vaieta, kun minä en edes tiedä teidän arvoisan ystävänne ja\nsukulaisenne nimeä.\"\n\n\"Sen minä voin uskoa teille: hänen nimensä on Juhana Limbek, mutta hän\nkutsuu itseään Åke Mustaparraksi, joka lähti pyhiinvaellusretkelle\npyhälle maalle\", jatkoi ritari Brock hiljaa. \"Mutta pitäkää se\nsalaisuutena! Minun serkkuni ei kärsi itseään pilkattavan, nähkääs,\nja jos te häiritsette hänen rakkausseikkailuaan turhilla puheilla\nniin varokaa silloin hänen miekkaansa. Hän on taitavampi miekkailija\nkuin paholainen itse, sen minä voin vakuuttaa teille. Hän on\nrakkausasioittensa vuoksi taittanut monen uljaan ritarin niskan.\"\n\n\"Tuskinpa hän minusta saa kilpakosijaa\", vastasi Palle, \"vaikka minun\nsanotaankin olevan kauniimman sukupuolen suosikin.\"\n\n\"Niin sanokaa se vielä toisen kerran\", ivaili ritari Brock nauraen.\n\"Kuka ei tuntisi tuota kaunista laulua herra Pallen kosimaretkestä\nneiti Gunillan ajopojan luo.\"\n\n\"Paholainen vieköön kaikki hienot neidit ja kosimaretket!\" vastasi\nPalle suuttuneena. \"Oletteko tekin kuullut sen valheellisen\npilkkalaulun? Tuo ovela neitonen ei nyt enää taida päästä kujeilemaan\nrehellisen miehen kanssa, jos on totta, että Stig-marskin karanneet\ntytöt istuvat elinkautisessa vankeudessa Vordingborgissa.\"\n\nPanssaroitu matkatoveri tuli nämä sanat kuultuaan hyvin tarkkaavaiseksi\nja mittaili herra Pallea ivallisin, suuttunein katsein.\n\n\"Katsokaappas nyt\", kuiskasi ritari Brock, \"minun rakastunut serkkuni\nei voi edes kuulla puhuttavan neidoista tai kilpakosijoista, sillä\nheti hänen verensä joutuu kuohuksiin. Olkaa varuillanne, herra Palle,\nja elkää vain sekaantuko hänen asioihinsa!\" Näin sanottuaan hän\nkääntyi pois hämmästyneestä kamaripalvelijasta ja liittyi molempiin\ntoisiin matkatovereihinsa, joilla yhtä vähän kuin hänellä oli halua\npuhelemiseen. Melkein sanaakaan vaihtamatta, jatkettiin matkaa synkissä\nmietteissä Vordingborgiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSilloin kun nuo molemmat mahtavat ja tunnetut ritarit Niilo Brock ja\nJuhana Papae, lainsuojaton ystävänsä välissään ja huolestunut herra\nPalle sivullaan, seurueineen ratsastivat Vordingborgin kaupunginportin\nläpi, vallitsi sellainen melu ja väentungos kaupungissa, ettei heitä\nmelkein ollenkaan huomattu. Kuningas oli saapunut, mukanaan veljensä\njunkkari ja lukuisa ritarijoukko: drotsi Åke Johnsson; marski Niilo\nOlavinpoika Biler, Meklenburgin kreivi Henrik, ja melkein kaikki\nhänen tärkeimmät miehensä olivat hänen mukanaan. Linnan täyttivät\nruhtinaalliset vieraat ja heidän uhkeat seurueensa. Äskettäin olivat\nSlesvigin herttua Waldemar ja hänen veljensä, sankarivartaloinen\nLangelandin herttua Eerik, ratsastaneet linnaan, ja väkijoukolla oli\npaljon puhumista herttua Eerikin pitkistä sääristä, jonka vertaisia ei\nkukaan ollut nähnyt.\n\n\"Olipa se pahuksen mies, tuo pitkäsääri\", sanoi portin luona oleva\nvartiosotilas toverilleen. \"Sehän oli hän, joka löi kuoliaaksi drotsi\nSkelmin Nyborgissa aivan kuninkaan nenän edessä.\"\n\n\"Eipäs toveri, hän tappoi hänet vuoteessaan, sen tiedän parhaiten\",\nvastasi toinen vartiosotilas. \"Minä olin itse kuninkaan\nhenkivartiojoukossa Danehovella. Siitä on jo tarkalleen neljä\nvuotta ensi mätäkuussa. Kuumuus oli ankara ja Danehovella juotiin\naikalailla; se pitkäsäärinen herra on tuima mies kun hän kiivastuu\ntai on juovuksissa, ja sillä kertaa taisi hän vetää yhtäköyttä\nlainsuojattomien kanssa. Tuskinpa pitkäsääri olisi uskaltanut niin\nkarkeaa pilaa, jos kuningas olisi ollut läsnä. Hänen täytyi samana yönä\nkarata Nyborgista, eikä hän kolmeen vuoteen uskaltanut tulla kuninkaan\nsilmien eteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta on hän kuitenkin reipas\nmies\", jatkoi vahtisoturi, \"ja saatuaan selkäänsä Grönsundissa, on\nhän oppinut paljastamaan päänsä kuninkaallemme. Olkoon kuinka julma\nja huimapää tahansa, niin hän on kuitenkin sata kertaa rehellisempi,\nkuin vanhettunut veljensä, tuo keltainen linnunpelätti Slesvigistä.\"\nNyt tuo yleisesti vihattu ruhtinas sai kuulla kunniansa. Tiedettiin,\nettä kunnianhimoinen ja rikkiviisas herttua Waldemar oli tavoitellut\nTanskan kruunua kuninkaan alaikäisyyden aikana ja että häntä oli\nepäilty salaisesta yhteydestä marski Stigin ja lainsuojattomien\nkanssa. Grönsundin suuren meritaistelun jälkeen oli hänen ylpeä\nmielensä kuitenkin lannistettu; hänen viimeinen vihamielisyytensä ja\ntottelemattomuutensa lääniherraansa kohtaan muistutti loppuunpalaneen\ntulivuoren voimatonta purkausta. Herttuan kalpeat ja laihtuneet kasvot\nja pitkä nenä olivat rahvaan raa'an pilan ja purevien huomautusten\nyleisinä esineinä, vaikka vielä yleensä näyttiin pelättävän hänen\ntunnettua viekkauttaan ja hienoa valtioviisauttaan.\n\nSitävastoin kuultiin paljon kiitospuheita kuninkaan isäpuolesta,\nHolsteinin kreivi Gerhardista, eli yksisilmäisestä kreivistä, joksi\nhäntä rahvas kutsui. Häittensä jälkeen kuningatar Agneksen kanssa,\noleskeli hän usein Nyköpingin linnassa ja oli nyt samana päivänä\nsaapunut Falsterista, ollakseen sovittajana kuninkaan ja herttuoiden\nvälisessä riidassa. Luotettiin yleensä hänen oikeamielisyyteensä\nja viisauteensa ja siedettiin mielellään hänen suoraa ja rohkeata\nolentoaan.\n\nJoka hetki saapui uusia matkustavia kaupunkiin ja linnaan, heidän\njoukossaan huomattiin useita mahtavia prelaatteja, joiden tiedettiin\nolevan kuninkaalle uskollisia, muunmuassa Århusin ja Riiben piispat\nynnä dominikaanien maakuntapriori, kunnianarvoinen mestari Olavi, joka\noli asettunut Tanskan papiston paaville lähettämän anomuksen etunenään,\ninterdiktin toimeenpanon vastustamiseksi, Veilesopimuksen mukaan.\nTätä rakastettavaa, tanskalaismielistä prelaattia lempeine, tyynine\nukonkasvoineen ja lumivalkoisine hiuskiehkuroineen, kansa melkein\njumaloitsi, ja missä hän vain näyttäytyi, siellä kuiskailtiin hänen\nolevan sen, joka tahtoi vapauttaa maan pannasta ja kirkonkirouksesta.\n\nJokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan\nmiehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan\nsuuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa\nolivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat\nmarskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat\nritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka\noli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän\nhaudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä\nvarustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella\nlupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät\nolleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne\nvielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista\nhurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina\nritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle\noli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa\nherralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään\nepäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse\nhän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä\nsalaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta\nrauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin\nystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla\nmielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari\nBrockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka\npuhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista;\nhän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän\nhalveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän\nluuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän\nei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä\nollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin\npihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.\n\nHuolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta\nlinnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista,\nja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään\nyleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan\nja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli\nsijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen\nruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan\nylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja\nkaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari\nBrockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras\nmetsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari\nKrummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa,\nja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin.\nSamassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä\nsaksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten\nseurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät\nlinnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä,\ntai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset\nmenivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät\naikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla;\ntoiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle\nkaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin\nnuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista\nsotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta\nhyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden\nkanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa,\njoka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä\nkallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa\nja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret\nritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.\n\nTärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä\nkokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi\nGerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä\nkuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui\nairut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin.\nTäällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja\nkreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä\nläsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla\nvahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista\nvaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet\ntärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan\ntalonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi\nmitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua\nkohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen\nveljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella\ntässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria\nja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä\nmurhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä\nikinä heidät kohdattaisiin.\n\nKun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas\nympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella,\nsillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia\noli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli\nerinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille\nkuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös\nherätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän,\ntulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan\nja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse\nistui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja\nvälinpitämättömältä.\n\nDrotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota,\ntehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla\nkuuntelevaan kokoukseen.\n\nLoppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman\nvaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti\ntunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin\nluovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan\ntähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa\nSofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous\nhajoitettiin.\n\nKreivi Gerhard aikoi jäädä vielä muutamiksi päiviksi sinne, ja\nsamoin Langelandin herttua, joka oli erittäin tyytyväinen kuninkaan\noikeudenmukaisuuteen ja yleensä koko sopimukseen. Mutta hänen veljensä\nSlesvigin herttua jätti heti koko seurueineen linnan, eikä hänellä\nnäyttänyt olevan vähääkään halua ottaa osaa tätä seuraaviin juhliin.\nHän jätti Vordingborgin hattu painettuna syvään silmille, eikä\nkoskaan oltu nähty häntä niin masentuneena ja nöyryytettynä. Junkkari\nKristoffer seurasi häntä jonkun matkaa, näyttäen tässä tilaisuudessa\ntahtovan voittaa itse kuninkaankin jalomielisessä osanotossa ja\nkohteliaisuudessa tätä harmin ja petetyn kunnianhimon musertamaa\nTanskan kruunun kilpailijaa kohtaan. Junkkarin seurueeseen liittyivät\nritari Brock ja herra Papae, jotka mielellään käyttivät jokaista\ntilaisuutta hyväkseen ollakseen junkkarin läheisyydessä.\n\nVasta myöhään illalla palasi junkkari Kristoffer takaisin. Hän oli\nlähettänyt ritari Papaen muun seurueen kanssa edeltäpäin ja tuli vasta\ntuntia myöhemmin, ainoastaan ritari Brockin seuraamana, kaupunkiin. He\nratsastivat hitaasti pitkin pimeätä tietä, puhellen keskenään hiljaa\nja herkeämättä. He näkivät kaupungin soihtujen ja roihujen valaisemana\nrauhan kunniaksi. Monesta talosta kuului laulua ja harpunsoittoa.\nLinnassa oli ritarisali valaistu; sieltä kaikui myös soitto ja laulu,\nja kuningas otti vieraineen osaa juhlaan. Ajoradalla työskenneltiin\nlyhdyn ja kynttilän valossa, ja puusepät puuhailivat aitauksen ja\nkorkean lavan rakentamisessa seuraavan päivän turnajaisia varten, mihin\nkuningas itse aikoi ottaa osaa.\n\n\"Hm, tuohon kuluneeseen lastenleikkiin ei hän koskaan väsy\", mutisi\nKristoffer, heidän ratsastaessaan ajoradan ohi ja nähdessään nämä\nvalmistukset. \"Hän tuhlaa moiseen turhuuteen enemmän, kuin mitä minulla\non tuloja Kallundborgista ja Samsöstä vuodessa; hän köyhdyttää sillä\nkoko maan ja taittaa lopuksi niskansa tuossa narripelissä.\"\n\n\"Sen lisäksi ovat hänen hovimiehensä liiaksi kohteliaita ja nöyriä\", --\nvastasi ritari Brock -- \"eipä taida olla ainoatakaan noiden puolensadan\nRiikinkukko-henkivartijan ja Pyöreänpöydän-ritarin joukossa, joka ei\nkernaasti antaisi työntäistä itseään joka päivä satulasta ritarillisen\nherransa huviksi.\"\n\n\"Sellainen kohteliaisuus palkittaisiin heille huonosti, jos he\nuskaltaisivat yrittää sitä\" -- vastasi junkkari. -- \"Vähäisimmistäkin\nturnajaisista pidetään ankaria ritarikäräjiä, ja hän pitää lähes\ntarkempaa tiliä tuulenpieksännästä kaikkia vieraita lakeja ja\nkunniatapoja vastaan kuin siitä, mitä tässä maassa on hyödyllisiä\ntapoja.\"\n\n\"Pitääkö hän vierasten ritarienkin ja miekkailijain puolta tällaisissa\njuhlissa?\" -- kysyi Brock. -- \"Olen ensi kertaa katsomassa tätä\nihanuutta.\"\n\n\"Kyllä\", -- mutisi junkkari. -- \"Joka turhamaisuutta voi mairitella,\nsille kelpaa mikä koru tahansa. Tähän asti hän on todella käynyt\nvoittamattomasta Artur-kuninkaasta.\"\n\n\"Ehkäpä hän sentään voisi tavata suurempansa\" -- lausui Brock\nhillitysti ja katsoi varovasti ympärilleen. -- \"Itse en koskaan\nmiekkaile pilan päiten; mutta varautukaa huomisen varalle, arvoisa\njunkkari! Tunnetteko vanhan tarun syyhyisestä, rakastuneesta epäjumala\nBalderista ja rohkeasta Hotherista?\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi junkkari säpsähtäen.\n\n\"Minulla on hyvä ystävä -- tunnen erään vieraan ritarin, hyvän\nmiekkailijan, joka varmaankin sellaisessa hauskassa leikissä mielellään\nesittäisi Hotherin osaa --\"\n\n\"Vai niin!\" -- mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen.\n-- \"Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne\npysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua\nminulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen\nkertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään\ntuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla\nminun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin\nkauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? -- --\"\n\n\"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!\" -- keskeytti\nritari Brock hänet nopeaan. -- \"Minä puhun vain leikistä, -- tiedän\nettä täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla.\n-- --\"\n\n\"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin\", -- mutisi junkkari\nsynkeänä, -- \"mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet\nelämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä,\nolimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan\nselville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas\najatellaan vakavia asioita.\" Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti\nlinnanpihaan.\n\nKun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta\nlinnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton\nhelkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan\nnopeasti tornipatsaan taa.\n\n\"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa\n-- ja ennen satakielen saavuttua!\" -- mutisi junkkari nauraen\npilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. -- \"Hm,\nmillainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet\njo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko\nJyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä\nritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä\nkiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja,\njoita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille.\nTuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja\nBlanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se\non tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä\nulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin\ntornien huuhkajille.\"\n\n\"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari\", --\nsanoi hänen seuralaisensa, -- \"niin ei olisi tarvis selittää hänen\nesiintymistään ehdottomasti ilveilyksi.\"\n\n\"Hm, hyvin mahdollista!\" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. \"Tännehän\ndrotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin,\neikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin\non kosijansa.\" Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.\n\nLinnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita\ntallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa\nkuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä\nlaskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra,\ntiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen\nja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan\nhänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle,\nmuutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen\nraskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen\nkikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä\nnäkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan\nhäntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin\nneitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä\nkolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli\nsoiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi\nkuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella\nhän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki\nnyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka\nsuureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan,\nsilloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui\npelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin\nsalaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan;\nmutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän\nkuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä,\nmutta hillitty ääni alhaaltapäin:\n\n    \"Agnete, sa kuule, mit' anelen:\n    ole mulle ainoa armainen!\n         Haa, haa, haa!\n    Ole mulle ainoa armainen:\n    Tupa huomenna tanssia täys on.\"\n\nTuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja\nhento naisääni lauloi korkealta:\n\n    \"Oi kautta Luojani, olen sun,\n    siniaalloille jos viet mukaas mun, --\n         Haa, haa, haa!\n    Siniaalloille jos viet mukaas mun,\n    vaan et meren pohjahan.\n    Tupa huomenna tanssia täys on.\"\n\n\"Haa, Gunilla-neidon ääni -- Ulriika Stigin\", mutisi Palle. -- \"Vai\nniin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu -- ja tuo maanpakolaiskoira minun\nalueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!\" Kiihkeässä kateudessaan\nhän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota;\nsitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen\nraskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten.\nMutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista,\nennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen\nohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen\noikeassa kylessään. \"Murha! Apua!\" -- ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän\nei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan\nja tekevän lopun hänestä. \"Ah, minä syytön miesparka!\" -- valitti hän.\n-- \"Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen!\nNuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!\" Hän keinottelihe\npystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan\npoikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa.\nTukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta\nhän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että\nhänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä\noli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta\nkauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi\nhän kävi. \"Drotsi, -- noutakaa drotsi!\" -- huudahti hän lopulta hiljaa.\n\"Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää.\" Tästä\nlauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen\nmuutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei\ntiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen\ntahtoonsa ja viedä sana drotsille.\n\nTuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt\nUlriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu\nsekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu.\nSuuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen\nsiskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta\nalttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita\nsekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä;\nsiellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta\nkeskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi\nNeitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera _mater dolorosana_\n(murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi;\netualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen\nvaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut\nisäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva\nIngeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana\ntämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän\nei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.\n\nLinnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen\nneitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja\nitki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan\noli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun\npieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli\nUlriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja\ntytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain\nkuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan\nKallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin\nja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta,\nhänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta\nankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös\njonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus\nkatkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika\nuteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja\npukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin\nMargareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään\nkun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon\npuuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa.\nKun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta,\ntanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli\nUlriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön\nkanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän\noli erityisesti mielistynyt.\n\nUlriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa.\nHän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen\nKaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan\nkauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet\npusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin\nomien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän\navasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.\n\n\"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?\" -- kysyi Margareeta\nosanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden\nosoitukseensa.\n\n\"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi\", -- lausui Ulriika\n-- \"sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja\nyksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan\naivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa\nja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut\nminulle hyviä sanoja joka päivä.\"\n\n\"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä\nrakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme\novi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten\nne, joilla ei toivoa ole.\"\n\n\"Sepä onkin siis totta\", -- sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena\nja kuivaten silmiään, -- \"että kun sinä vain saat ommella ja lukea\nrukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja,\nniin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä\nen siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla\nalhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut\npois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa\nkuin tässä ikävässä vankikopissa.\"\n\n\"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita,\nrakas sisko!\" -- huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti\nitseään vaistomaisesti. -- \"Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa,\nkuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän\nPietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan -- --\"\n\n\"Muistanhan sen --\", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. -- \"Mutta\ntulihan enkeli viemään hänet ulos.\"\n\n\"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla\nsellainen enkeli\" -- jatkoi Margareeta. -- \"Tarvittaisiin vain ainut\nenkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni\ntaas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja\nkunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä,\nja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin\nAgneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit\nsamanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän\nkyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä\nkuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen.\"\n\n\"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi --\" vastasi Ulriika\nkiivaana. \"Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen\nsulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa,\neikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta.\nSellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon\nrehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! -- Ei hän\nole ollut rumakaan, -- hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan\nkuin ritari Kaggella. Kuulehan!\" ja hän lauloi:\n\n    \"Oli kultakutri hän puhtoinen,\n    ja hän katseen loi niin riemuisen.\"\n\n\"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki\", -- huomautti Margareeta, --\n\"että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät\ntoisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea\nhänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut\nkuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin.\"\n\n\"Ah, sinä olet kohtuuton\", -- huudahti Ulriika kiivaasti, -- \"niin\njulman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin\nluotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin\"\n-- lisäsi hän puolittain kaihoisasti, -- \"silloin et sinä saa itkeä\netkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! --\nVai tahdotko tulla mukaan?\"\n\n\"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta,\nmalttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän\nkuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi.\nKuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen\nsanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja\nlaskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen,\nmitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta.\"\n\n\"Kuningas!\" -- toisti Ulriika kiivaasti ja nousi ylpeänä. --\n\"Kuningas on oikein kostonhimoinen, jäykkä, väärämielinen tyranni,\n-- sen minä sanoisin hänelle vasten silmiä, vaikka tietäisin,\nettä hän varmasti on todellinen veljeni, kuten sanotaan. Mutta\nolkoon hän varuillaan\", -- jatkoi hän uhmaavin katsein. -- \"Ei ole\nritarillista eikä kuninkaallista pitää jaloja ritarintyttäriä ja ehkäpä\naivan kuninkaantytärtä vankilassa. Tiedän kyllä maailmassa yhden\nritarin, joka rohkenee kostaa puolestamme ja vapauttaa meidät tästä\nalennuksesta.\"\n\n\"Sinä säikytät minua, rakas, hurja lapsi! Taas sinä uneksit hirveän\nkorkeasta synnystä ja ajattelet jumalatonta kostoa! Se ei johdu omasta\nmielestäsi: eihän vain se kauhea Kagge ole taas täällä?\"\n\n\"Jos hän täällä olisi, niin sanoisinkohan sen sinulle, jotta sinä\ntunnollisuutesi tähden menisit ja kertoisit sen herra drotsille ja minä\nsaisin nähdä ainoan ystäväni huomenna teilipyörällä? Ei, Margareeta,\nniin kauas ei sisaruutemme vaikuta! Vähän aikaa sitten pidin niin\nhartaasti sinusta\" -- jatkoi hän itkevällä äänellä, \"mutta nyt en\nsiedä sinua, -- sinä vihaat ja halveksit sitä ainoata, joka välittää\nminusta, ja sinä kyllä peloittaisit minut hänestä, ellen minä tuntisi\nhäntä paremmin. -- Et tee siinä kauniisti, Margareeta!\" -- Hän puhkesi\nkatkeraan itkuun, piti käsiään silmiensä edessä ja työnsi huolekkaana\nosanottavan sisarensa luotaan siroilla kyynäspäillään.\n\n\"Elä itke, elä ole katkera, rakas Ulriika!\" -- pyyteli Margareeta.\n-- \"En vihaa yhtä ainoata ihmistä. Ehkäpä Kagge onkin paljoa parempi\nkuin minä luulen. Mutta jos hän on täällä ja voit saada sanan hänelle,\nniin pyydä taivaan tähden häntä pakenemaan ja välttämään uusien\nonnettomuuksien synnyttämistä!\"\n\n\"Ei, ei!\" -- sanoi Ulriika kiihkeästi ja polki pientä jalkaansa\nottamatta käsiä kasvoiltaan. -- \"Kuka sanoo, että hän on täällä?\nKunpa hän olisikin ja auttaisi minut pois täältä! Kun minä sitten\nolisin poissa, niin sinä kyllä kaipaisit minua, Margareeta, ja\npahoittelisit sitä, että olit tänäiltana saanut minut niin katkeraksi\nja surulliseksi. Nyt saat minut hyvittää jälleen. Menen nyt maata enkä\nsuutelekaan sinua.\" Samassa hän hyppäsi vuoteen luo, heittäytyi sille\nvaatteineen kenkineen ja painoi tyynyn päänsä yli.\n\nMargareeta istuutui vuoteenlaidalle ja puheli hänelle hellästi ja\nrakkaasti. Hän tahtoi ottaa paksun untuvatyynyn pois siskon kasvoilta,\nmutta tuo pieni itsepäinen piti siitä kiinni kahden käden ja näytti\nkuin olisi itkenyt sen alla. Margareeta pelästyi hänen ehkä olevan\nsairaan. Lopulta hän oli itse puhkeamaisillaan itkuun. Mutta silloin\nUlriika helähti nauramaan ja hyppäsi pois tyynyjen alta. \"Katsopas, nyt\nolen taas hyvä!\" -- sanoi hän riehakkaasti ja teki sievän tanssihypyn.\n-- \"Tules nyt Margareeta, niin saat nähdä loistoasuni! Minä näet\naion huomisiin tanssiaisiin, sen sanon. Ja jos et päästä minua pikku\nKaarinan kanssa ovesta, niin minä hyppään ikkunasta ja taitan niskani,\nettäs tiedät. Tule katsomaan pukuani!\" Samassa hän otti vakaisaa\nsisartaan kaulasta, suuteli häntä ja kiiti hänen kanssaan pieneen\npukukammioon.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nRitarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla.\nMutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa\nvakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän\nvaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja\nlautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten\nritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja.\nNämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen\nvieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä\nsuurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen\nmelkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan,\nkäyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat\nmuinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan\nhymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. \"Ei, tuo on liikaa\" -- huudahti\nhän. -- \"Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut\nminuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille\nmieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!\"\n\n\"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen\nhyväntekijäni!\" -- vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan\ntuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin,\nettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin\nsokin.\n\n\"Keskeytä! Annahan minun --!\" -- huusi silloin mestari Poppe\nurhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun\nuljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon\nsuosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä\ntai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti\nhetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant,\nja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin;\ntuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin\npysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille\nlapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja\nhän yskäisi jonkun kerran. \"Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!\" --\nkeskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. -- \"Jo riittää täksi\nkertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa;\nmelkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt\ntanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä\nsankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella\nsankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain\nkatkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi.\nTahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin\nkun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita\nmestareitakaan\", -- jatkoi hän. \"Suurin osa runoistamme on koko kansan\nomaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?\"\n\nÅkea oli vähää ennen kutsuttu ulos, eikä kukaan tiennyt missä hän oli.\n\n\"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme\",\n-- sanoi kuningas --, \"mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin\nkauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne.\"\n\n\"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!\" --\nvastasi marski. -- \"Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos\nhaluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan.\" Sitten\nhän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin\ntulisi se manalasta:\n\n    \"Läks sotaan nuori Ulf von Jerm,\n    läks urhona kuninkaansa.\n    'Te mulle miehiä lainatkaa,\n    minä kostan isäni kuolon!'\"\n\n\"Vaiti!\" -- tiuskasi kuningas polkaisten jalkaa.\n\nMarski vaikeni ja katsoi häneen silmät hämmästyksestä selko selällään.\n\n\"Mitä te ajattelette, herra marski! Tahdotteko muistuttaa kuninkaalle\nhänen isänsä kuolemaa?\" kuiskasi Henrik kreivi hänen korvaansa.\n\n\"Herra Luoja, kuka sellaista ajattelee!\" -- sanoi marski poistuen\nnopeasti syrjään. Vähän senjälkeen tuli hovimestari pyytämään\nkuningasta ja hänen vieraitaan illalliselle, avaten samalla ruokasalin\noven.\n\nKuten tavallisesti kuninkaan ollessa läsnä noudatettiin kaikkia\nritarisääntöjen mukaisia pöytätapoja. Kullakin ritarilla oli määrätty\npaikkansa sekä omituinen pieni ruokaliinansa, ja kun kuningas astui\npaikalleen, kulki hän mielellään ympäri ritariensa pöydän, heittäen\nsilloin tällöin tarkastavan katseen näille pikku liinoille, joiden\npiti olla aivan levällään kunkin ritarin istuinsijan kohdalla, leipä\nja lautanen määrätyssä järjestyksessä niillä. Jos liinassa näkyi\nreikä tai halkein, tai leipä oli väärinpäin, niin se antoi aihetta\nkunniaakoskevaan syytökseen sitä ritaria kohtaan, jonka liina ja leipä\nolivat, ja sellaisen syytöksen alaisen oli kohta lähdettävä pöydästä\nja hän oli suljettuna ritaripiiristä siksi kunnes hyvitti rikoksensa.\nTurnajaisten edellisenä päivänä oli useimmiten joku aseairut ja pari\naliairuetta saapuvilla kuninkaan ja hänen ritariensa pöydän luona\nkatsomassa, että tapoja noudatettiin. Näin oli tänäkin iltana. Kun\nkuningas saapui pöydän keskikohdalle, hän pysähtyi huomatessaan kolme\nlautasta, joilla leipä oli väärinpäin; hän säpsähti ja kutsui airuen.\n\n\"Kenen paikka tässä on?\" -- kysyi hän katsoen ankarasti.\n\n\"Korkeain ritarien hra Niilo Brockin ja hra Papaen, herra kuningas\", --\nvastasi airut, laskien sauvansa ja jäykistäen ryhtinsä, -- \"sekä erään\nÅke Krummedingen, jota ei kukaan tunne; hän se on, jonka on sallittu\nesiintyä kypärä päässä täällä salissa ja pysyä äänetönnä pyhällä\nhaudalla tehdyn ritarilupauksen mukaan.\"\n\n\"Kuka on hänen syyttäjänsä?\"\n\n\"Joku nimittämätön ritari, Teidän Armonne. Mutta hän on antanut\nasesaliin verhotun kilpensä panttiin; hän ilmoittautuu, kun niin\nvaaditaan.\"\n\n\"Hyvä, tee tehtäväsi, airut!\" Niin sanoen kuningas kävi paikalleen.\n\nKohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän\nsalaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen.\nNähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin\nkasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja\nhra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan\nnäköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään,\nsuoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä\nheidän edessään olevien kolmen liinan yli. \"Ritari Niilo Brock! Ritari\nJohan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!\"\n-- sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. -- \"Tanskan ritariston\nnimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston\nväliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen\nteosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan\nkuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes\nolette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos\nvoitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan\nteidät vangeiksi.\" Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat\nesiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki\nvieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja\nhenkivartijaa veti miekkansa.\n\n\"Tyhmää ilvettä!\" -- mutisi kookas ritari Brock nousten.\n\n-- \"Tuossa, airut!\" -- huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa\nkeskelle pöytää. -- \"Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa,\nsiellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. -- Kuka\nse on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?\"\n\n\"Täällä hän on\", -- kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi\nkynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan\ntähystäen noita kolmea syytettyä.\n\n\"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen\", -- huudahti\nritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. -- \"Kohtaamme toisemme, herra\ndrotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen\njälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni\nhäväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja\nystävieni kunniaan.\" Samalla hän antoi airueille miekkansa.\n\nMyös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa\nhalveksivasti hymyillen pöydälle. \"Tuossa on minun panttini\", sanoi\nhän, \"ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten\nvaikka liitossa paholaisen kanssa.\" Näin sanoen hän sinkautti suuren\nsotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat\nmolemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta\ndrotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön,\nnaamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen\nruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä,\nyhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen\nsilmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen\nalta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan\nritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse\nnoita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi\nasianmukaisesti ja laillisesti.\n\nTämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen\nhiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi\nuhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon\navustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin;\nmutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista,\nriippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet\nvaltaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat\nkansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei\npidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin\ntai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin\ndrotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan\nsuosikilla, oli kyllä kadehtijansa. \"Säälittää tuo nuori herra drotsi\",\n-- kuiskasi eräs junkkarin ritareista, -- \"hän käy niin usein kuin\nunissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä\nkiihkollaan vihaa kuningasta vastaan.\" Tuntemattomasta kypäräisestä\nritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista\nhän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi\nuskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui\nkaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. -- Kaikki kuitenkin\nistuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät\nhe sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta,\njoka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon\nja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan\nmielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui\nÅke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään.\nHän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan\npöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa,\nja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan.\nHän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut\nhuomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta\nhänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen,\nminkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden\nsynkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui\nviinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan,\nkreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen\ntotisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin.\n\"Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!\" -- sanoi\nhän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas\njatkoi: \"Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille\ntapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä!\nToivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen\nvihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi\nGerhard ja herttua Eerik!\"\n\n\"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!\" -- kaikui joka\nsuusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja\ntorvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän\nläpi juhlasalin.\n\nJunkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen \"eläköön\"-huutoon, ja\nkuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä\nniin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen\nkatsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin\nkatse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa\npunersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa\nkulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen\nistui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin\nliinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään.\nKuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä\noli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja\nharmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä\nkohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä\npöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan\nhalkeimen.\n\nDrotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista\nkasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi\nsormen suulleen. -- \"Musiikkia!\" huudahti hän ja viittasi airuelle.\nKohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi\ntotinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen.\nKuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen\nolevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava\npöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen\ntäytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.\n\nAterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea\ntulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa\nvetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi.\nVähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi,\nsuussaan valkea, kasaan rutistettu liina.\n\nKuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt\ntuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen\nedessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas\nsiirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi\nkiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. \"Ken on\ntohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?\" --\nhuudahti hän. -- \"Jos te itse, drotsi Åke, -- niin viime kerran minä\nnimitän teitä drotsikseni.\"\n\n\"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!\" -- vastasi Åke. --\n\"En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista\npalvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut\nTeille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä.\"\n\n\"Salasyyttäjää minä halveksin\", -- jatkoi kuningas. -- \"Se on laitonta\n-- se ansaitsee rangaistuksen; sitä on -- mutta, ei, tässä ei tutkimus\nkäy päinsä. Jos hän on petturi\", -- jatkoi hän hetken kuluttua, ja\ntaas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, \"-- jos hän todella voisi, --\nJumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias\nJumala ei tahdo estää, -- mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan\nhänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko\näitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö\nminun itsenikin joskus!\" -- hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan\nolisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. \"Katsos minua, Åke!\" --\njatkoi hän taas, -- \"voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?\" --\nhän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. -- \"Täällä polttaa\",\n-- jatkoi hän -- \"mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki.\n-- Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan -- ei hän voi\nminua rakastaa -- pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän\nherransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään!\nNyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken\nuskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? -- Minä\nen tiedä vielä mitään, en _tahdo_ tietää mitään. Olen nähnyt pahaa\nkyllin --\" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä\nmaahan. -- \"Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin\nkun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja\nhänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset\nkätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä\nhetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät\nvoineet kajota minuun\" -- jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. -- \"Ei\nyksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, -- vaikka olin\npattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. -- Tiedän sen, Åke, --\nolen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni\nvälissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja -- ei\nsyntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua\ntästä voidellusta päästä!\" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja\nkuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen\nkasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään\nröyhkeimmänkin vihollisen.\n\n\"Herra kuninkaani!\" -- huudahti Åke sydämellisen iloisena. -- \"Se\nhenki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja\noikeamielisyyden että myös rakkauden henki --\"\n\n\"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! --\" keskeytti kuningas hänet\nnopeaan. -- \"Vie hänelle tämä!\" -- Hän riisti kaulaltaan kultaketjut,\njoissa riippui madonnan kuva.\n\n\"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan\nmuistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä\npäivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!\" Kuningas\nkääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä\nliikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut\nkädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi\nnyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: \"Huomenna pidetään ritarikäräjiä.\nSyytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä\non laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä\nsyytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain\nystäväni! Mene Jumalan nimeen!\"\n\nÅke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta\nsilloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä\nkohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke\npoistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan\nkuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla\nkaunistetun rukousnauhan. \"Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas\nIngeborg!\" -- lausui hän syvästi liikutettuna. -- \"Mitä minä sinun\nsielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun\nenkelisi Jumalan kasvojen edessä. -- Kristoffer, Kristoffer, Jumala\nantakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!\" -- Samalla\nhän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui\nhiljaisena työpöytänsä ääreen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna seisoi eräs aliairut drotsi Åken\nmakuuhuoneessa, suuri sulkahattu toisessa kädessään ja pitkä, terävä\nmiekka toisessa. Drotsi pukeutui nopeaan, jännitettynä kuunnellen\ntarkkaan, mitä hänelle kerrottiin. Nuo kolme syytettyä ritaria\nolivat yöllä hävinneet niiden nihtien kera, jotka keskiyöllä olivat\ntulleet vahtien sijaan heidän ovelleen. Tallista oli viety ritari\nBrockin ja hra Papaen hevoset. Linnassa ei näkynyt ainoatakaan heidän\nasemiehistään, mutta se suuri, lihava hevonen, jolla Krummedingeksi\nitseään sanova ritari oli saapunut, seisoi vielä tallissa. Airut, joka\ntoi Åkelle tämän tiedon, ojensi samalla hänelle sen miekan, minkä\nhänelle illallispöydän ääressä tuo salaperäinen kypäräpää ritari oli\nluovuttanut, sekä pyysi drotsia huomaamaan erään kummallisen laitteen\nsiinä. Kahva oli ontto ja sisälsi nestettä, jota saattoi sulalla\npyyhkiä terään. Muuan koira, jolle oli vedetty naarmu ihoon tällä\nmiekalla, oli kuollut kouristukseen.\n\n\"Haa, myrkytetty ase!\" -- huudahti Åke kauhistuneena ja ojensi miekan\ninholla takaisin. -- \"Vie se kohta käräjäsaliin! Kai voit valalla\ntodistaa, keneltä sait sen?\"\n\n\"Se on vaikeata, herra drotsi, kun ei kukaan tiedä, kuka hän todella\noli\", vastasi airut. -- \"Mutta sen voin vannoa, että sain tämän\nsiltä äänettömältä kypäräpäiseltä ritarilta, jota kutsuttiin herra\nKrummedingeksi. Lisäksi voin ilmoittaa, herra drotsi\", -- jatkoi hän,\n-- \"että junkkarin kamaripalvelija, ritari Palle on yöllä kuollut\nhaavastaan, vaikka se oli niin pieni, että me kaikki nauroimme viime\nhetkeen asti hänen tuskilleen. Välskäri vannoo häntä haavoitetun\nkolmisärmäisellä, myrkytetyllä tikarilla.\"\n\n\"Herrra armahtakoon!\" -- huudahti Åke. -- \"Hänen kuolinhädässään\noli siis todella syytä! -- Haa, meillä on ollut täällä vieraanamme\nsalamyrkyttäjiä! Ehkäpä hän on täällä vieläkin.\" -- Drotsi läksi\nnopeasti. Vähän senjälkeen kuului linnanpihalta marski Olavinpojan\nkarski ääni, ja ennenkuin soitettiin aamusaarnaan, ratsasti portista\nulos täyttä ravia päällikkö mukanaan ratsujoukko. Sanottiin, että itse\nmarski ratsasti metsälle; hän ajoi metsästäjäparven kera koirineen\nFruelundin läpi. Drotsi tutki linnan läpeensä. Ennenkuin aamusaarna\noli lopussa, toi marski metsästäjineen kytketyn miehen vanhaan\nValdemar-torniin. Se oli tuo äänetön kypäräpää ritari; hänen partansa\nja kulmakarvojensa väri oli vaihtunut, ja kohta tiedettiin, että hän\noli yksi lainsuojattomista.\n\nSe touhu, minkä linnassa sai aikaan kaikki hovitalous ja lukuisain\nvierasten kestitseminen, veti kuitenkin päähuomion pois näistä\nvakavista yrityksistä. Kaikkien mieltä kiinnittivät odotetut\nturnajaiset ja ritarijuhlat. Asemiehet puhdistivat herrojensa aseita ja\nloistavia satulavaippoja; muhkeita ratsuja kengitettiin ja ruokittiin.\nLauhkea kevätilma lupaili iloista juhlapäivää. Kaupungista ja maalta\nparveili linnaan korupukuista kansaa. Uljasasuiset ritarit juoksivat\nkiireissään edestakaisin. Kaikki ajoradalle päin olevat linnanikkunat\nolivat jo täynnä juhlapukuisia naisia ja useimmat näyttivät\nunhoittaneen sekä aamusaarnan että messun juhlan takia. Jotkut kyllä\nkuiskuttivat, ettei muka turnajaisista tullutkaan mitään; mutta ei\nkukaan sitä oikein uskonut. Kansa oli nyt kerran päässyt liikkeeseen,\nja vielä tehtiin valmisteluja, jotka kiinnittivät odotusta. Sillävälin\nnähtiin kuninkaan kuten tavallista ratsastavan messuun ruhtinaallisten\nvieraittensa ja henkivartionsa kera. Hän oli totinen ja mietteliäs.\nJunkkari Kristoffer ratsasti ääneti ja synkkänä hänen vierellään;\nkaulassaan hänellä oli ne suuret, rinnan yli ulottuvat madonnakuvaiset\nkultaketjut, joita tavallisesti itse kuningas kantoi, ja tätä kunnian\nosoitusta pidettiin merkkinä siitä, että veljesten väliltä oli häipynyt\nkaikki väärinymmärrys. Junkkarin silmät kuitenkin karttoivat kuninkaan\nkatsetta, eivätkä veljekset vaihtaneet sanaakaan kirkkomatkalla ei\nmennen eikä tullen.\n\nMessusta kuningas läksi kaikkine miehineen oitis ritarisaliin,\nja siellä julistettiin airueitten kautta, että siellä pidettiin\nritarikäräjiä ja linnaoikeutta. Mutta marski oli peruuttanut\nturnajaiset ja muut julkiset huvit, ja kaikki pyrkivät nyt ritarisaliin\nnäkemään, kuinka kuningas käytti oikeutta ritariensa kanssa. Hän\nistui erikoisen ankarana ja totisena korkealla norsunluisella\ntuomarintuolillaan, suuren loiston ympäröimänä. Hän tutki ensin eräiden\nnuorten ritarien asioita; heitä oli syytetty pienemmistä hairahduksista\nsekä ritarilain rikkoumuksista. Ne, jotka eivät voineet todistaa\nsyyttömyyttään maallisilla oikeustavoilla tai jotka, jos heitä vastaan\njäi epäilyksiä, turvautuivat ritarilliseen kunnianpuolustukseen miekoin\nja terävin keihäin, ne karkoitettiin hovista ankarasti. Mutta ne, jotka\ntunnustivat ja katuivat vähäisempiä hairahduksia, saivat luvan voittaa\nrohkeilla urostöillä itselleen jälleen paikan ja arvon kuninkaan\nmiesten joukossa.\n\nDrotsi esiintyi sitten omassa ja kuolleen ritari Pallen nimessä\nsyyttämään Åke Krummedingeksi sanottua ritaria mainitun ritarin\nsalamurhaajaksi sekä ritari Brockia ja hra Papaeta maankavaltajiksi ja\nsalaliittolaisiksi valtakuntaa ja kuningasta vastaan, ja hän tarjoutui\nsiinä tapauksessa, ettei hänen esittämiään todisteita pidetty pätevinä,\nomasta ja kuolleen ritarin puolesta tukemaan syytöstään miekalla ja\nkeihäällä, taistellen henkensä uhalla pettureita vastaan ja alistuen\nJumalantuomioon. Kun kaksi niin raskaan syytöksen alaisista ritareista\noli laittomasti paennut, julistettiin heidät epäilyksenalaisiksi\nja haastettiin kuuden viikon ja yhden päivän kuluessa saapumaan ja\npuolustautumaan, elleivät halunneet joutua pettureina tuomituiksi;\nmutta niin sanottu Åke Krummedinge, jonka oikea nimi oli pätevästi\nsaatu selville, tuotiin tuomioistuimen eteen. Hänellä olivat päällään\nsamat vanhat varustukset kuin hänen tullessaan, sama kypärä ja kilpi,\njotka hän oli tuonut metsäluostarista ja jossa nyt vasta huomattiin\nVidein mainio vaakuna; mutta hänellä ei ollut mitään teräasetta\nja häntä ympäröi vankka vartio. Kiiltävä mustuus oli poissa hänen\npujoparrastaan, joka nyt oli kuin sianharjasta, sekä hänen tiheistä\nkulmakarvatöyhdöistään, joita rahvas piti ihmis-suden merkkeinä ja\njoista varsinkin maanpakolainen Åke Kagge hyvin tunnettiin. Hän\noli kalpea ja pälyi villisti ympärilleen. Kuullessaan nimensä sekä\nsyytteen ja nähdessään kuninkaan taajassa ritaripiirissä, hän ikäänkuin\nhäpeili noloa ja nöyryytettyä ryhtiään; hän kohotti päätään ja astui\nesiin kasvoillaan ylpeä ja uhmaava ilme, vieläpä oikaisten ryhtinsä\nritarillisemmaksi. \"Terve sinulle, kuningas Eerik Eerikinpoika!\"\n-- lausui hän äänekkäästi, -- \"terve teille, uljaat hovimiehet,\njotka kunniakkaasti palvelette hovia! Kristus varjelkoon jokaisen\ntanskalaisen poikaa siitä onnettomuudesta, mikä tuo minut tänne! Mutta\njos täällä on saapuvilla vapaita ja rohkeita Tanskan miehiä, niin siltä\nmieheltä ei puutu puoltoa, joka tuli maanpakolaiseksi Tanskan vapauden\nja Tanskan ritariston kunnian tähden.\"\n\n\"Elä puhu vapaudesta ja kunniasta sinä, joka voit kerskua vain\nröyhkeydelläsi ja tihutöilläsi\", -- lausui kuningas halveksivan kylmänä\nja tyynenä. -- \"Hurskaan ja rehellisen miehen nimen turvin sinä olet\nluikerrellut minun saliini kunnian miesten keskuuteen ja käyttänyt\nväärin ritariston pyhiä oikeuksia, peittääksesi petostasi. Naamiosi on\npudonnut petturi, myrkytetyt aseesi ovat paljastaneet sinut! Juudastyön\ntakia sinut karkoitettiin Tanskasta; olet sentään uskaltautunut eteeni.\nOlet jo rohjennut tehdä linnassani yhden salamurhan; mutta toista sinä\nmietit. Voitko sitä kieltää? Onko sinulla sanaa puolustukseksesi,\nkurja!\"\n\nVanki puri huultaan ja kiristi hampaitaan. \"Jos en tullut juuri pyhältä\nhaudalta\", mutisi hän, \"niin tulin kuitenkin ystävien ja sukulaisten\nhaudoilta sekä murhattujen asetoverien ruumiiden luota. Se narri,\njolta sulin täällä suun, oli hengetön lihamöhkäle, johon vain koetin\ntikariani. Mitä muuta minulla on mielessäni, se ei ketään liikuta.\nMutta mitä olen luvannut, se oli vakaa aikomukseni täyttää. Petoa\nvastaan on mikä ase tahansa kunniallinen, kuningas Eerik, ja kun\nlainsuojattomalla ei ole mitään oikeutta eikä turvaa, niin kuinka,\nuskotte, että hän sallii Teidän kurjain lakienne sitoa itseään?\"\n\n\"Jos olette pohtineet asiaa, kunnon miehet\", -- lausui kuningas, --\n\"niin julistakaa tälle röyhkeälle rikolliselle tuomio inhimillisten ja\njumalallisten lakien mukaan!\"\n\n\"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta\",\n-- päättivät tuomarit yksimielisesti. -- \"Ankaran lain mukaan hän\nmenettäköön kätensä ja silmänsä.\" Airut julisti kovalla äänellä tämän\ntuomion.\n\nÅke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista,\nja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain\npuolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista\nkuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen\npuolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle\npolvelleen tuomari-istuimen eteen. \"Muistakaa, herra kuningas Eerik\",\n-- lausui hän alenneella äänellä, -- \"että minä palvelin Teidän\nisäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan\ntoivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin\nmahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse\nkatkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä.\"\n\n\"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä\",\nvastasi kuningas. -- \"Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme\nmyös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista\nharmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt\nviimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus,\nminun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta\nja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä\noikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan\nkuningas!\"\n\n\"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa\nsanan puolestani?\" -- huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös.\n-- \"Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!\" -- jatkoi hän katsoen\nraivoisasti ympärilleen. -- \"Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin\nmaanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma\non ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut\nkipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä\nhäpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina\nja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan\nsalissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen\nhirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät\nmestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko\nhakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni,\nettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte\nkohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä\nolen ritari\" -- huudahti hän nyt ylpeänä. -- \"Minä vaadin, että minut\ntuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta\ntämän maan lakien alainen en enää ole.\"\n\n\"Kuka löi sinut ritariksi?\" -- kysyi kuningas halveksivin katsein.\n\n\"Tanskan valtakunnan suurin mies\", -- vastasi vanki ja ojensihe\nylpeänä, -- \"se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole\narvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig\nAndersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja\nturhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan\noikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne.\"\n\n\"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!\" -- huudahti kuningas hehkuvin\nposkin. -- \"Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse\nvaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se\nritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä\nvain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi\nkunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset\nsilmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella\ntavalla ritariston vuoksi -- ja henkesi vain minun isäni takia!\"\n\nKuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien\nmuodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain\nmukaan.\n\nKolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa\nratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä\nkuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa\nympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko\ndominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös -- ei\ntosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan\nsyöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut;\nkaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita\nkatsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat\npienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta\nja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä\nmitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan\nhänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei\nkukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka\ntuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti\nkotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri\nsalaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit\nkorkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne;\nritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten\nastui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja\nkädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut\nkirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen\nvaruksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä\nheitti kappaleet hänen jalkoihinsa.\n\n\"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?\" huudahti Ulriika\nkauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi\nkalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet.\n\"Kagge, Kagge! Armias taivas!\" -- huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi\ntytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen\nhiljaisen siskonsa hoiviin.\n\nVaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi\nripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä\nVordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin\nkatkeroitunut rahvas yhtyi.\n\nAseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle\ntunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla\nhäpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi\noli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon,\nteki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin\nja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen\nja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle \"vigiliaa\", jota he\ntavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen.\nKun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan\nelontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu\nnäytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan\nhänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon.\nKuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu\nja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. \"Niin\nsanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi\" -- huusi pappi, -- \"heidän\npöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, --\ntulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, -- olkoon heidän\nhuoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis.\"\n\n\"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!\" huusi\nkuningas kiivaasti, -- \"hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, --\ntäällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa.\"\n\nMutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta\nkuninkaan sanoja, lisäsi vielä: \"kun hän tuomitaan, niin hän loppuu\nkuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi -- --\"\n\nNämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti\nraivokkaana pappiin. \"Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies\" --\nhuusi hän, -- \"ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä\nrukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että\nkuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin\npois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin\nladossa.\"\n\n\"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!\" -- sanoi kuningas, vaivoin\nhilliten syttyvän vihansa, -- \"mutta ei enää yhtään hengellistä\nkirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä\nseisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä.\"\n\nPappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja\nkysyi: \"Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!\"\n\n\"Ritari Åke Kagge, Videin ylhäistä sukua\", -- vastasi aliairut.\n\n\"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi\", -- huusi airut,\n-- \"sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin\nkavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi.\"\n\nKuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta\nlausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: \"se ei ole hänen\nnimensä\", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta\nhuudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä\nvettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi\nveden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: \"näin huuhdon\nritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista.\" Kun tämä sana oli\nsanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin\ntodella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas\nmestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen\nylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin\nlinnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä,\nÅke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen,\nikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen\nyltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän\nlepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä\ntilassa lähteä kuljettamaan.\n\n\"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on\ntäällä rauha huomiseen asti\", -- kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä\nääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena,\nkuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen\nkaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet\nristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.\n\nKaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki\nmestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.\n\n\"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne\nhuomiseen asti!\" -- toisti esimies. -- \"Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa\nvalmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni\non pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä\nkäsken maallista mahtia tässä taipumaan.\"\n\nKaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta\nviimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä\nasetettiin ovelle vahva nihtivartio.\n\nKun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon,\nviedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät\nhe oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut\narvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet;\ntoiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä\noli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja\npaareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen\ntuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön\nkuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä\nväkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan\nvihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen\nliian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt\nsyntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän\nsai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen\nkauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin\nmuuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari\nKaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista.\nRuumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia\nmenoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu,\nennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista\nkuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis.\nKuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt\nkovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat\nepäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge\narkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen,\njoka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan\ntässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin\nsukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja\nhänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen;\nse ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa\nuskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut,\nettä nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä\npaareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen\ntarkastuksen jälkeen haudattu.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti\nkaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne\njuhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn\nsovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat\nkaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari\nKristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun\nmukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet\nläänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli\nilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit\nvaltiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin\nhenkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön\nankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan\ntytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu\nketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli.\nNuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein\nselvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän\nitse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi.\nLinnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia,\njoiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta\nsuojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian\npäättyvän onnellisesti.\n\nKuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen\nVordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä\noli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin\nritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa.\nHän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet\nkuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien\nneitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke\nollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan\nyleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja\nhän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan\nkäymällä heidän luonaan.\n\nOli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet\npuhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat\npilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa,\nja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut\nsalakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi\neteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli\nlinnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä\nStig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut\ntätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa;\nhän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan\nsyytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja\nonnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista\nMargareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän\nseurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera\nsaapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen\nhellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä\nsiskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein\nkatsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. \"Te pedot, te olette\ntappaneet hänet!\" -- huusi hän. -- \"Te olette murhanneet uskollisen\nritarini. -- Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle?\nKatsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne,\ntulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää\nja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun\nalennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte\nnyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta\nvapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani!\nTiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti,\npelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton;\nhänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua\ntaivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen\nvoin vannoa evankeliumin kautta.\"\n\n\"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan\ntäälläolon ja rikolliset aikeet\", -- sanoi ylin tuomareista. -- \"Herra\ndrotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät\nmolemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi.\"\n\nDrotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui.\n\"Tuo onneton lie raivopäinen\", -- sanoi hän nopeasti tyyntyen, --\n\"hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme -- hänen\ntunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut\nhänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla\ntietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla\nsisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä,\nsanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan\ntäällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?\"\n\n\"Minä tiesin sen, herra drotsi!\" -- vastasi Margareeta tyynenä, käsi\nrinnallaan. -- \"Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen\nnimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain\nkuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö\nja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja\nkuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan,\nolisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten\nväitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta\nsielua vielä suurempaan onnettomuuteen.\"\n\n\"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!\" -- sanoi tuomari. --\n\"Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja.\"\n\nKuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia\nkuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen\nonnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi\ntoivoa.\n\nDrotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen\npiti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin\naskelin edestakaisin salakammiossaan.\n\n\"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!\" -- sanoi marski. --\n\"Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, -- ja\nheitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he\novat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme.\"\n\n\"Keitä tarkoitatte, herra marski?\" -- kysyi Åke hajamielisenä. \"Olette\nkai saanut kirjeitä?\"\n\n\"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät\nnyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja\nkirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi\nlinnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse\nIsä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat\nniin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle\nrikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi;\nmutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita\nme annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka\nhän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen\nkorvansa.\"\n\n\"Jumalan tähden, herra marski!\" -- huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti\nhänen silmissään. -- \"Ette kai te ollut sentään hänen salainen\nsyyttäjänsä.\"\n\n\"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa\nsalaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä\nja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen\nsemmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat\narveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän\nolisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa\n-- niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt\npientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden\nkolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui\nparahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että\nsenkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua.\"\n\n\"Luvallanne sanon, herra marski, Te olitte kovin hätäinen; te olette\nsiten jännittäneet yhä kireämmiksi kuninkaan ja hänen veljensä välit.\"\n\n\"Sitä parempi; katketkoot tai kestäkööt -- siitä ystävyydestä\nei tule totta. Mutta olette kuitenkin osittain oikeassa: noihin\napinaseremonioihin minun ei olisi pitänyt sekaantua. Minun olisi\npitänyt puhua suuni puhtaaksi ja puolustaa sitä heti kädelläni tai\nhengelläni. Mutta antakaa sen asian jäädä. Tiedättekö muuten että\nmestari Grand on täällä?\"\n\n\"Grand -- Arkkipiispako? -- Missä?\"\n\n\"Köpenhaminassa, kuninkaan turvakirjalla varustettuna. Olipa sekin\ntyhmä temppu. Sen olette varmaankin te neuvoneet.\"\n\n\"Se nähtiin välttämättömäksi\", vastasi Åke tukahduttaen suuttumuksensa\nmarskin loukkaavasta karkeudesta. \"Neuvo ei sitäpaitsi ollut minun,\nniinkuin te erittäin kohteliaasti otaksutte. Valtakunnanneuvosto\nja kuningas itse havaitsivat sen viisaimmaksi. Kardinaali vaati\nsitä ja tarjoutui välittäjäksi. Jos arkkipiispa taipuu ja peruuttaa\npannakirouksensa voinee kai hän saapua tänne henkilökohtaisesti\nturvattuna.\"\n\n\"Ettekö vielä tunne sitä miestä paremmin?\" sanoi marski. \"Ennenkuin\nhän alentuu armoa pyytämään, antaa hän maan ja taivaan sortua. Tosin\nkuningas tässä kohden ei ole häntä paljoa parempi; mutta jos hän\nhaluaa arkkipiispan hengiltä, ei hän piru vie olisi antanut hänelle\nturvakirjaa ja sallinut hänen laskea jalkaansa tanskalaiselle\nmaaperälle, vaikka koko valtakunnanneuvosto olisi saanut pelosta\nvatsanväänteitä. Nyt istuvat Grand ja tuo kirottu punahattu, kahtena\npaavina Axelhusissa, eikä kukaan uskalla taittaa heiltä hiuskarvaakaan.\nSieltäpäin voivat he nyt alkaa pelinsä ja kädenkäänteessä mullistaa\nkoko maan. Kardinaalihan on jo vahvistanut tuon kirotun Veilekirkkolain\nja Roskilden piispa antaa sulkea kaikki kirkkonsa. Nouskoon myrsky\nsitten pian, jos se kerran on välttämätöntä, ja sitten riippuu kaikki\nsiitä, minne tuuli ja virta vievät tässä vastuksien ja vaikeuksien\nmeressä.\"\n\n\"Jumalani, onko se mahdollista?\" huudahti Åke kummastuneena. \"Onko\nteillä varmoja tietoja, marski? Tietääkö kuningas siitä?\"\n\n\"Minä olen antanut hänelle pari kaunista kirjepulveria tyhjään vatsaan;\nkuulettehan hänen kannuksistaan ja saappaankoroistaan, että hän on\nsaanut ne kunnolla sisäänsä. Tehän olette jättänyt hänelle kirjeitä\nRuotsista, drotsi? Ne olivat varmaankin vain rakkauden tunnustuksia ja\nkohteliaita lauluja hänen morsiameltaan. Oliko siellä joitakin järkeviä\nuutisia?\"\n\n\"Ainoastaan hyvin vähän ilahduttavaa\", vastasi Åke, katsoen levottomana\nkuninkaan ovelle. \"En tiedä mitä prinsessa on kirjoittanut, mutta\nrehellinen mestari Pietari ei saa mitään aikaan valtakunnan neuvostossa\nkuninkaan häiden suhteen.\"\n\n\"Kuolema ja kirous\", sanoi marski hieroen käsiään, \"silloin on hänestä\nvaikea saada sanaakaan tänään. Siinä on teille solmu, jota huolimatta\nkaikesta valtioviisaudestanne, viisas herra drotsini, on vaikea\naukaista. Mutta jos tunnen kuninkaan oikein, jättää hän teidän hienon\nviisautenne paholaiselle ja turvautuu minuun ja hyvään miekkaansa.\"\n\n\"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä\npaavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan\", vastasi Åke.\n\"Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua.\"\n\nNyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi\neteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja\nankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään\nhänen luokseen huolestuneen näköisinä.\n\nTuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten\nratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista\nritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka\nsaattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea\nRuotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli\ntehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen\nja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät\nhänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja\nruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä\nja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla,\nlikellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä\nja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.\n\n\"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa\", lauloi kansa mielellään,\nnähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan,\njoka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut\nkuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.\n\nDrotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin\nsivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa\nviedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.\n\n\"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?\" keskeytti vihdoin ritari\nHelmer äänettömyyden. \"Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen\nluona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan.\"\n\n\"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan\", vastasi Åke. \"Sen hän\non luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin\nvastenmielisesti täältä -- Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien\nuhkarohkeudella ei ole rajoja.\"\n\n\"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni\",\nsanoi Helmer. \"Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut;\nmutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän\nnimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan\nhänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin\nonnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja\nrehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta\nvähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella -- hyi,\npahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen\nei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma\nsiitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja\nkuopattu, herra drotsi? -- Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei\nosaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin\nnähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi.\"\n\nÅke säpsähti. \"Minä en nähnyt häntä kuolemansa jälkeen\", vastasi\nhän. \"Kuitenkin ovathan kaupunginvouti ja veljeskunnan päällysmies\nilmoittaneet hänen kuolemansa, niin ettei voine olla epäilystä sen\ntodenperäisyydestä.\"\n\n\"Pyhän-Hengen-veljeskunnan päällysmies on tosin pyhä Jumalan mies\",\nvastasi Helmer pilkallisesti hymyillen, \"häntä ei kai voine epäillä\npetolliseksi maankavaltajaksi, vaikka hän olisikin mestari Grandin\nhyvä ystävä ja voisi toivoa pelastavansa niin korkean ja pyhään sukuun\nkuuluvan kunniattoman elämän. Minä kuulin ensi kerran tuon epäiltävän\nhuhun, silloin kun ruumis oli heitetty roistojen hautaan ja oli se jo\nsammuttamattoman kalkin turmelema; sehän oli terveydellisistä syistä\nerittäin hyvin ja varovasti tehty. Väitetään siinä olleen ruumiin\nPyhän-Hengen sairaalasta, jolla oli parta ja silmäripset oivallisista\ntanskalaisista sian harjaksista.\"\n\n\"Voisiko se olla mahdollista!\" huudahti Åke. \"Olisiko hän elossa ja\nvapaana? Hm, silloin tulee hän meille myrkyllisemmäksi viholliseksi\nkuin kaikki lainsuojattomat yhteensä. Kunniaton voi uskaltaa mitä\nhyvänsä -- hänellä on tuskin enää mitään kadotettavaa.\"\n\n\"Olkoonpa miten hyvänsä\", vastasi Helmer. \"Jos Åke Kagge on maanpäällä,\nniin ovat, Jumala paratkoon, minun käsivarteni ja hyvä miekkani\nmyöskin, ja missä tavannenkin hänet, on hän minun vallassani.\"\n\n\"Jos se roisto on elossa ja joutuu meidän käsiimme, niin voimme\nainoastaan sitoa hänen kätensä ja senjälkeen pestä omamme lipeässä\",\nvastasi drotsi.\n\nHe jatkoivat taas matkaansa hetken vaitelijaina ja vakavina. Joka\nkerta kun drotsi Åke ajatteli marski Stigin onnettomia tyttäriä\nneitsyttornissa, kohosi huokaus hänen sydämestään, ja tuntiessaan\nkuninkaan tärkeän kirjeen rinnallaan luuli hän tuntevansa siellä\nkuninkaan ja valtakunnan tulevien kohtalojen painon.\n\n\"Me saimme ainoastaan lyhyen määräyksen\", tarttui, Helmer Blå taas\npuheeseen väsyneenä pitkään vaitioloon. \"Loput saisimme tietää teiltä,\ndrotsi; mutta te näytte unohtaneen puhetaidon Vordingborgissa.\"\n\n\"Tehän tiedätte tärkeimmän\", vastasi Åke. \"Se koskee kuningas Erikin\nkorkeinta onnea täällä maanpäällä, ja voinette kai oivaltaa, että\nsukulaisuusvapautus on hyvin epävarma arkkipiispan ja paavin välisten\nasioiden ollessa tällä kannalla. Jollemme saa taivutetuksi kuningas\nBirgeriä ja hänen valtaneuvostoaan hyväksymään häitä ennen juhannusta,\nvieläpä vastoin paavia ja papistoa -- niin -- enempää en saa sanoa\nääneen --\" lisäsi hän hillityllä äänellä, \"niin että pelkäänpä asioiden\nkäyvän huonosti, ritari Helmer.\"\n\n\"Tuskinpa sentään huonommin kuin oli käydä minulle silloin kun\ntahdottiin vastustaa minun häitäni?\" sanoi Helmer. \"Urhoollinen\nkuninkaamme tietää yhtähyvin kuin minäkin kuinka sellaisia solmuja\nparaiten aukaistaan.\" Näin sanoen löi hän reippaasti kilisevään\nmiekkaansa.\n\n\"Se kävi laatuun teidän lankojenne suhteen, uljas Helmer\", sanoi\ndrotsi, \"silloin oli kyseessä vain puoli tusinaa huonoimpia\nritareitamme. Mutta nyt ovat kysymyksessä maa ja Valtakunta. Kuningas\non kiivas luonteeltaan, kuten tiedätte, ja aivan liian halukas\nnoudattamaan teidän reipasta kosintatapaanne. Jos hänen täytyy voittaa\nmorsiamensa sodalla ja laivastolla, niin saamme tänne kesäksi verihäät;\njosta on yhtävähän hyötyä Tanskalle kuin Ruotsille.\"\n\n\"Siinä voitte olla jossakin määrin oikeassa, drotsi\", vastasi Helmer.\n\"Minun ja kuninkaan langoilla on jotenkin suuri ero. Kuitenkin kun\nkuninkaamme avio-onni ja kunnia ovat kysymyksessä, ei varmaankaan\nyksikään tanskalainen ritari arvele asettua hänen sulhaspojakseen,\ntappara ja kirves kädessään, kuinka tuimaksi ottelu sitten käyneekin.\nSe täytyy meidän myöntää, että ruotsalainen tappelee kuin mies.\nRuotsalainen ritaristo ei ole meitä miehuudessa huonompi; mutta kun\nlaulamme:\n\n    \"'Eerik kuninkaamme eestä!'\n\n\"ei kenenkään tanskalaisen miehen sydän ryömi vyön alle, vaikka\nruotsalainen olisikin kymmenen kertaa voimakkaampi ja sillä olisi\nkymmenen Torkkeli Knuutinpoikaa leirissään.\"\n\n\"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista\", sanoi Åke hillityllä\näänellä, antaen toisten ritarien ratsastaa ohi sekä ratsastaen itse\nHelmerin seurassa hitaammin. \"Rehellinen ja kunniakas sota on kuitenkin\nparempi kuin häpeällinen rauha\", jatkoi hän, \"kuitenkin varjelkoon\nJumala ja Pyhä Yrjänä syttymästä sotaa juuri nyt, kun rakkaus ja hyvä\ntahto näyttävät tahtovan tehdä meidät urhoollisen naapurikansamme\nystäviksi. Jos vain tämä onneton epätietoisuus voitaisiin poistaa,\nylistäisin sekä Tanskaa että Ruotsia onnelliseksi. Sitten vasta, kun\njalo ruotsalainen kuninkaantytär istuu Tanskan kuningatar-istuimella\nja tanskalainen ruotsalaisella, voimme kerran toivoa näkevämme\nvanhan kansalliskaunan ja sukulaisvihan viimeisen kipinän sammuvan.\nSanokaamme mitä hyvänsä ylpeydestämme ja kumartakaamme Tanskan\nsuuruuksia Knut-suuren ja Valdemarien aikoina, me skandinavialaiset\nolimme kuitenkin alusta veljiä; me olemme jakaneet maineen ja kunnian\nkeskenämme koko maailmassa, langobardien, götien ja normannien\njoukossa, ja meidän tulee liittyä yhteen taas, jos mieli tulla mitään\npohjoismaisista mahdeista.\"\n\n\"Se voi kyllä olla totta\", vastasi ritari Helmer, \"ja minä olen\nmelkein samaa mieltä kanssanne, sitten kun näihin kuninkaallisiin\nlastenkihlajaisiin on tullut jotakin muutakin kuin paljasta\nvaltiotaitoa ja kylmää harkintaa. Alussahan se oli vain viisaan\nkuningatar Agneksen ja drotsi Hesselin viekas suunnitelma; mutta\nsellaiset liitot ovat harvoin tosia ja vilpittömiä. Ihmeellistä kyllä,\nettä on käynyt niinkuin kävi; sillä senhän tietää melkein jokainen\nsekä täällä että Ruotsissa, että nuori kuninkaamme on melkein enemmän\nrakastunut kuin joku ritari Tristan tai Florez uusissa ritarikirjoissa,\nja entäs kaunis prinsessa Ingeborg -- kutsutaanhan häntä jo täällä\ntoiseksi Dagmariksi, vaikka olemme vain kuulleet hänen olevan erittäin\nhurskaan ja lempeän, ja että hänellä samoinkuin Dagmarilla on kauniit,\nsiniset silmät ja kaunis kultainen tukka. Haluttaapa minua suuresti\nsaada nähdä häntä; sillä eihän kukaan tanskalainen tai ruotsalainen\nritari voi häntä kyllin ylistää ja hänen tähtensä ollaan melkein\nvalmiit unohtamaan omat kauniit naisemme. Siihen minä en kuitenkaan voi\nsuostua.\"\n\n\"Minä näin hänet Helsingborgissa kreivi Gerhardin ja kuningatar\nAgneksen häissä\", sanoi Åke ja hänen raskasmieliset silmänsä loistivat.\n\"Silloin oli hän vielä melkein lapsi. Mutta senjälkeen on hän aina\ntuntunut minusta Jumalan enkeliltä, joka tuo rauhaa ja rakkautta\nnäihin maihin ja valtakuntiin. Maailmassa on vain yksi nainen, jota\ntahtoisin verrata häneen kauneudessa ja luonteen jaloudessa\", lisäsi\nhän liikutettuna, mutta vaikeni rykäisten ja hieman hämillään.\n\n\"Ei, sanokaa vain suoraan, drotsi Åke, en minä ole mustasukkainen\",\nsanoi ritari Helmer iloisella ja ylpeällä katseella. \"Te tarkoitatte\nvarmaankin minun nuorta, kaunista vaimoani. No niin, sehän on\nkunniallista, jos kaikessa siveydessä ja kunniassa pitää nuorta naista\nkauniina. Hän on suloisin nainen koko maassa, sen sanoo jokainen,\nsekä täällä että Fyenillä, joka on hänet nähnyt, eikä minulla ole\nmitään sitä vastaan. Tiedänhän kuitenkin hänen eniten pitävän minusta,\nvaikka jouduinkin, niinkuin tiedätte, onnettomuuteen sekä hänen enonsa\nettä hillittömien veljiensä kanssa. Nyt hän istuu Kogsböllessä minua\nkaivaten; mutta jos Jumala ja Pyhä Yrjänä sallivat, niin saa hän pian\nkuulla minusta, jos nimittäin saamme täällä toden teolla tekemistä.\"\n\nDrotsi Åken kalpeille poskille oli kohonnut puna. \"Tällä kertaa\narvasitte kuitenkin väärin, ritari Helmer. Nainen, jota ajattelin\noli toinen, en tahdo siltä kuitenkaan loukata teidän kaunista\nvaimoanne. Mutta jos aijomme joutua Kjögeen ennen puoliyötä, täytyy\nmeidän ratsastaa joutuun\", keskeytti hän äkkiä. \"Ajanpitkään\nkunnollisessa ravissa luulen tanskalaisen oriini vetävän vertoja teidän\narabialaiselle.\" Näin sanoen hän kannusti orittaan ja ritari Helmer\nkiirehti jälestä pelastaakseen rakkaan arabialaisensa kunnian, mutta\nhän puisti samalla päätään drotsin puuttuvalle arvostelukyvylle mitä\ntulee todelliseen naiskauneuteen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKjögeen saavuttaessa oli jo kulunut kolme tuntia iltamessusta, ja oli\naikoja sitten maatapano aika porvarillisten tapojen mukaan. Tässä\nkaupungissa ei silloin vielä ollut fransiskanien eikä karmeliittien\nsuuria luostareita, jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi.\nMatkustavaisten täytyi siis tyytyä yhteen niistä yksinkertaisista\nmajapaikoista kuningas Eerik Silmänräpyttäjän ajoilta, joita\nusein pilalla kutsuttiin koiranluoliksi, (äyrityistuviksi), tai\nsilmänräpytyshökkeleiksi, eikä ketään viekoiteltu siellä rikkomaan\nluostarissavierailu-kieltoa. Kahden viimeisen vuoden aikana oli\nkaupungissa usein käynyt hansalaisia kauppiaita, senjälkeen kun Eerik\nkuningas oli laajentanut heidän kauppaoikeuksiaan, ja milloin nämä\ntoimeliaat kauppiaat saapuivat tai palasivat suurilta Skanörin ja\nFalsterbon markkinoilta, taikka sillinpyynnöstä Skånen rannikolla,\npoikkesivat he usein Kjögen poukamaan kauppalaivoineen odottamaan\nsopivampaa tuulta, tai lastaamaan tavaroitaan Kjögen porvareille.\nLahti oli nyt täynnä hansalaisia kauppalaivoja, ja oli komeaa katsella\nlukuisien lyhtyjen valaisemia laivoja. Drotsi Åken oli vaikeaa saada\nsijaa seurueineen niin kutsutussa saksalaisessa krouvissa lähellä\nsatamaa. Vieraiden joukossa, suuressa yleisessä tarjoiluhuoneessa,\njossa myöhään yöhön saakka huviteltiin juomingeilla ja lautapelillä,\nvallitsi drotsin ja hänen ritariensa saapuessa kova meteli ja äänekäs\npuhe, joka kuitenkin heti lakkasi komeasti puettujen ritarien\nastuessa sisään, sillä heidät heti tunnettiin kuninkaan miehiksi ja\nhenkivartijoiksi. Pitkän kiinnipaalutetun tammipöydän päässä istui\npaksu, kookas mies, päässään sopulinnahalla reunustettu lakki ja\nyllään lyhyt takki; se oli rikkaudestaan ja ylpeydestään kuuluisa\nBerner Kopman Rostokista, joka oli uhannut kuningasta Sjöborgissa. Hän\npöyhisteli ylpeänä penkillään ja oli vielä suuremmaksi mukavuudekseen\nasettanut toisen säärensä pöydälle. Hänen suuret kasvonsa hehkuivat\nviinistä; hän piti hopeapikaria kädessään ja vieressään oli hänellä\nsuuri viinikannu. Hänen sivullaan istui hänen hyvä ystävänsä ja\nkauppatoverinsa, Henrik Gullansfar Visbystä, suuri rahakukkaro\nkädessään, josta hän heitti muutamia kolikoita isännän hattuun. Heidän\nvälissään oli lautapeli, jonka nappulat uivat oluessa ja viinissä\nja jonka Berner Kopman potkaisi syrjään saadakseen sijaa raskaalle\njalalleen. He istuivat täällä, ympärillään joukko hansalaisia\nkauppiaita, laivureita ja merimiehiä, jotka kaikki samoin kuin hekin,\nolivat varustetut leveillä lyömämiekoilla ja iloisesti joivat heidän\nmenestyksekseen. Drotsin ja hänen miehensä tullessa sisään, jäivät\nnämä molemmat herrat istumaan mukaviin asentoihin, eivätkä vastanneet\nritarien tervehdykseen, jolloin vieraiden joukossa syntyi tyytymätöntä\nkuiskailua ja mutinaa.\n\nKrouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä,\nPyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen\nheistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian\nhengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka\ntulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän\nPyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea\nkuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut\nmolemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja\nnäytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua\nasiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.\n\n\"Kerta kaikkiaan, ystäväni\" tarttui roteva rostokkilaiskauppias\npuheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään,\npyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa\nkatkeamisesta, \"lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa\nhirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään,\nja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista.\nJuuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä.\nMutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta\nryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. -- Me näytämme kyllä kerran\nnäille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu -- se\npunainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee -- ja mitä\nrikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja\npikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka\nastuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin\nteillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin\nkaikki itsevaltiaat ja ylimykset!\" Näin sanoen potkaisi paksu Berner\nKopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle\nnousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat\njoivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään\njuopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja\nkuninkaan henkivartijoihin.\n\n\"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät\nnahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle\", mutisi\nsuurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen\nGotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja\nlaivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen.\nÅke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman\nja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina,\nkuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset,\njotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan\nnäitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke\nvaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille\npysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään\näskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla\nhiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän\navonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa,\nvilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi\näkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta.\nÅke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi\nsalaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien\nmuiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen.\nNöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan\ntyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt\nritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset\npistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan.\nHuomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton\nritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa\ntoimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa\neivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen\nkauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä\nvielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta\nritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä\nja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut,\nhuolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän\nyhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja\nporvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä\nylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden\nlisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja\nkateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista\nvihamielisyyttä.\n\nÅken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen\neriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään\npöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla\noli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja\njokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja\nkaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi.\nHän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa\nkanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta\nkunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin\nsanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin\nsäkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista.\nHänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy\nselässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät.\nHänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän\ntasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat.\nHän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja\nhänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä.\nHänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla\nreunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja\ntupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen\nmuodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein\njotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista,\njotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät\npyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan,\nvaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto.\nSe oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra\nPapaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin\nluona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut\nhänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki\nsalaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa,\neikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.\n\nPikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan\nsyvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. \"Huonosti\nväärennettyä!\" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin\nmyös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä\nnyrpistäen. \"Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius -- taiteen\nja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin\nsuuressa kuin vähässäkin. _Heureka_!\" jatkoi hän itserakkaasti\nhymyillen. \"Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen\neteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä\nkonstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria\noptillisia keksintöjään -- vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden\nkäytännöllisestä toteuttamisesta -- niin ilman minun ihmeellisiä\nnäkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä\ntarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja\nsalaperäinen, herra Laurentius\", lisäsi hän hillityllä äänellä,\nmutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, \"ja ei\nainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän\ntieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä\nolennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa\nvähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla,\nomistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella\nja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi\ntäällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin\njumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin\nyhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja\nmystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta.\nTietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat\nja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät\nkauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan\nkustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä\nolen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa\nkuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja\nkuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä\nyhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka\nsuunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja\ntuottaa niille miehille.\"\n\nDrotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä\narvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty\nrostokkilaisia kauppiaita vastaan.\n\nDrotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle\nviisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä\nhuomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa\ntanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui\nhän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla\näänellä. \"Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta\", jatkoi\nhän. \"Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen\nsisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät\njumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon\nihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se\naika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden\npatsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on\npalveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin\nkäy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme\njääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on\npysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin\nmieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka\nnyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja\nloitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat\nolivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden\nja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja\nkuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa,\nkuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista\ntyperyyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. --\"\n\n\"Seis, viisas mestarini\", keskeytti hänet nuori islantilainen\ninnokkaasti. \"Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa\nmaailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten\nmuinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina,\nsitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina\ntuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut\nkauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden\nesikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi\nhaihduttaa.\n\n    \"Hullu kuolee,\n    viisas kuolee,\n    aika itsekin häviää.\n\n    Yhden siedän,\n    aina elämän,\n    Tuomion kuolleesta miehestä.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi pieni mies ivanaurulla. \"Tuomio ei kuole;\narvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous\nkatoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan.\nKun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi,\nse oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta:\ntuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on\nmennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset\nisiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien\nsukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra\nLaurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille\nkaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon\npalvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini\nRoger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä,\non hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi\nhänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen\nseuraajiltaan salassa.\" Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän\nja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille\nja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi\nhämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten\nkivestä oli herättänyt.\n\nNuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle\nja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli\ntuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi,\nlakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt\nkehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa\n[poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona,\netsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain\ntutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli\nIlotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger\nBaconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet\nhänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja\njoka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten\nEnglannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera\nkäydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa\narmollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja\nhänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan\nja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista\nvoisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana.\nHuhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta\nja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin\npapiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin\netsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.\n\n\"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo\", vastasi\nÅke katsellen häntä tarkasti \"sillä hän suosii ja suojelee kaikkia\nhyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen\ntusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi\ntodistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin\nvoi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja\nkirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden\nasian\", jatkoi Åke. \"Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä\nja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman\nkummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän\nhyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa\nHerraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka\nPyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään\ntäällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa\nluulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin\nkanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja\nkansansa autuudesta.\"\n\n\"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi\", vastasi nuori\nislantilainen hieman hämillään. \"Täytyy tunnustaa, että matkatoverini\nteologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas\neikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään\nymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa\nvuoksi luonnon salaisuuksista.\"\n\n\"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa,\nkorkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena\nkaikkea jaloa ja kaunista\", huomautti Åke, \"niin en paljoakaan luota\nhänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi\npaljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan.\"\n\n\"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka\nopettivat ainoastaan maallisia asioita\", vastasi islantilainen. \"Mutta\nvieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana\nsiitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden\nilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten\naivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin\nharhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan\nviisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt\nmitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen\nJumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien\nvaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut.\"\n\n\"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä,\nkunnianarvoisa herra Laurentius?\" kysyi Åke.\n\n\"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän\nrahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt\ntaikuutena ja paholaisen töinä\", vastasi islantilainen innokkaasti,\n\"jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren,\nväärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta\nhänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua\nhänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta\nja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka\nviittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli.\nHän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan,\nvoineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia;\nhän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset\nihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän\nvarmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on\nsammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta\nja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua\nkauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi\nhän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi\nsiitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein\nohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja\nkaupunkeja.\"\n\nKaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat\ntekivät ristinmerkin. \"Se on mahdotonta -- sellaista ei voi tehdä\nkukaan ihminen. -- Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. -- Siinä\ntäytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!\" sanoi yksi toisensa jälkeen.\n\nDrotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen.\n\"En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja\npetokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius\", jatkoi hän vihdoin\npuhettaan, \"vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin\nuskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan\nolette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän;\nihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon\nsalaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan\nja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä\nominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole\npetkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa.\nHän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä\nviisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti\nhaavelijoita tai petkuttajia.\"\n\n\"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi\", vastasi islantilainen, \"sitä\nolemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen\nihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja\nturhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin\nkauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta,\nenkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, -- jos\nei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin\nmarkkinoilla, herra drotsi\", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen.\n\"Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten\nja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on\nhänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen\npuutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa,\netten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin\non minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä\nmaalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin\npyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo\nNidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia\nkaniikkejaan vastaan.\"\n\nKeskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka\nmelkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. \"Drotsi, se oli Kagge!\nSiitä ei ole epäilystäkään!\" huudahti Helmer. \"Mutta kirottua, hän on\njo rostokkilaisaluksella.\"\n\n\"Kuka? Kuollut Kaggeko? Uneksitteko Helmer? Häntäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa -- ja\nniin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja\nsilmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja\nräkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä\nrostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä\nkaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla;\nsekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä.\"\n\n\"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna\", vastasi Åke, \"jos\nrikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa\nhansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan\nTanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden\nlastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta.\" Näin sanoen\nmeni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty\nhäntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä\nihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien\npuheenaineena juomapöydän ääressä.\n\nDrotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän\nei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita\nmolemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa.\nTäällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia\nhenkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen\nja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella\nmaaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan\nteostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin\nlevottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin\nsilmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen\ntavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman\nluonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja\nsen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se\nmitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä\nsyvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla\nja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman\nhaaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen\nmuodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria\nmuistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä\nhänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen\npuheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä\nollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja\nikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia,\nonnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut\nja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen.\nMutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen\nmaalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi\ntunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja\nviisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan\nhurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot\npuhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä\noli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä\nkauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia\nkummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen\nkoko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon\nainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty,\nolivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa.\nRaskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden\npannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa\ntarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta\nkuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan\ntuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. \"Voisiko se olla\nmahdollista\", sanoi hän itsekseen. \"Ehkäpä minä ja koko aikakauteni\nharhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme\nja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä\nvain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin\naika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille\nmielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä\nilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin,\njohon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme\neläneet -- se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella\nkuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina -- se, jonka tähden\npyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat\nkaikista maailman rikkauksista ja aarteista -- se, joka oli sieluna\nisiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme -- se, joka\nteki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä\nja kuolemassa -- voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä,\ntietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen\nelämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta?\n-- Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole\nolemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta,\neikä autuutta!\" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin\ntunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä.\nHän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan\nläheltä.\n\n\"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas\nLaurentius?\" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan\nhitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän\nläpi. \"Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään\nveljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon,\njossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä\ntotuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan\nhullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren\npyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä,\njoka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi\ntyperät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja\nainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit\nluotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä\nei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu\nkaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo\nalaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut\nilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä\nhäikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on\njälellä.\"\n\n\"Ei mitään, -- ei mitään, arvoisa mestari\", vastasi nuoren\nislantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.\n\n\"Kyllä varmasti\", kuului vastaus. \"Sinä itse, sekä iäti suuri luonto\novat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka\non tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki\ntotuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit.\nHerätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se\nvastaamaan!\"\n\n\"Siihen en kykene, viisas mestarini!\" kuului nuori islantilainen\nvastaavan. \"Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa\nsen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan\nse minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat\nantaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa\nlauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona\nEndorissa: sinun täytyy _kuolla_, sinun täytyy kuolla huomenna.\"\n\n\"Hyvä on\", jatkoi viisas mies, \"vaikka vastaus ei olisikaan\nilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi,\nleccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää\nmuuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla\npetetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään\nvalheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena,\nepäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja\npiispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset\nuskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten\numpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin\nsaavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat\nisänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen\nunelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot\nnyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon\nnarripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta\nkuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan -- ja senvuoksi, että sinä et\nnäe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi.\nMutta katso, tuo suuri ruumis herää -- se on jumaluus, mutta kuitenkin\nmeidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle.\nVain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen;\n-- vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota\nmeidän on toteltava. -- Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! -- Totuuden\ntäytyy päästä esille -- piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä\nja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy\nantaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt --\nviisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin\nmeistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä.\"\n\nSenjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan\ntyöntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma\noli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti\nkätensä yhteen miekkansa kahvalle. -- Tuntui niinkuin vuorten painostus\nhänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi\nvirkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. \"Kiitos olkoon Jumalalle,\nminä tiedän sen kuitenkin paremmin!\" sanoi hän lohdutettuna. \"Hän\ntuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla\nylhäällä on rakkaus itse -- ja se jonka Hän lähetti meille oli tie,\ntotuus ja elämä.\"\n\nHän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli\noppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää\nkuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja,\nniinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta,\nsillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja\nalhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin\nkolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa\nhän kuuli \"mestari Grandin\" nimen mainittavan, ja hän säpsähti.\nSiellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja,\njotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä\npuhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista,\nkuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut\npäästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen\noudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke\nvaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen\nSkanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia.\nHän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita\neikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita\neikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan\nmiehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin\nmestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi\nloppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja\nniinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut\naidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset\nolivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja\neläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat\nkyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien\nlöyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty,\nhajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen\nsuunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli\ntuon kivettyneen maailman: \"Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on\nsinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!\" Tuota ääntä pelästyen Åke\noli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin\nhätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä\noli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSkanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä\nkansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman\nkulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista,\nDeventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen\nryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia\nryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja\nEgyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä\nmyöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua\nenglantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat\nverat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita\noli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten\npöydillä.\n\nSkanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja\nMalmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana\nFalsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä\nkaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin\nvanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi\nkaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:\n\n    Kun Kristus maailmahan syntyi\n    jo silloin Lund ja Skanör perustuksen sai.\n\nKaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana\noli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti\nliikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli\npaljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä\nkaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa\ntuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita\nritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista\nettä Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja\nhollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen\nohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia,\npalvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla\nvilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja\nja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten\nmaallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla\nolevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik\nGullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja\nlohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen\noikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä\nritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet\nmyömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa.\nSensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa,\nkatsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän\nkauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista\nkuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin\nrunsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä\nskånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin\njo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita,\nniin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen\nmiesten avulla sekaantua siihen.\n\nEniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion\npuoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan\nvieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia\nihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni\nteki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut\nTrand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse\nkorokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta\nja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin,\namuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat\nulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä\nhän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti\nennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi\nja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän\ntieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen\njumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen\nkauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä\ntemppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta,\nkuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä\ntointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa,\noli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja\npoenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.\n\nAivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä\nkappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri\nseinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan\nkauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin\noli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen\nkirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat\nillempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä\nmuutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti\nsilmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli\nkoko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner\nKopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän\nsilmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa\njo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt\nlaivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen\npimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman\npakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin\noli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli\nilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt\nolevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat\nBerner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan\nasestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä\nrukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia\nrahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja\nuhkamielisinä ritarien ohi.\n\n\"Tahtoisinpa tietää montako väärää hopearahaa jo on kilahtanut tähänkin\nsäästölaatikkoon?\" sanoi ritari Helmer ääneen. Lihava rostokkilainen\nkääntyi häneen vimmastuneena, mutta gotlantilainen työntäsi häntä\nmerkitsevästi käsivarteen, ja he astuivat edelleen. Helmer sekä nuo\nmuut nuoret ritarit seurasivat heitä, ja heillä näytti olevan palava\nhalu masentaa kauppiaitten ylvästelyä.\n\nDrotsi Åke ei ollut laiminlyönyt käyntiä Trand Fisilierin teltassa,\nmissä tämä huvitteli ihmetteleviä markkinavieraita näyttämällä\nheille kaikenlaisia temppuja ja optillisia näytelmiä. Drotsi oli\nostanut taiteilijalta muutamia hänen ihmeellisimmistä tavaroistaan\nsekä antanut selittää itselleen niiden käytön. Hän ei voinut olla\nihmettelemättä Roger Bacon kuuluisia keksintöjä, ja hän katseli\ntarkkaavaisesti kaikkea mitä näytettiin. Enimmäkseen oli siellä pieniä\nkatselukaappeja, joissa suurennuslasin vaikutukset esitettiin tähän\nasti Pohjolassa tuntemattomalla tavalla, ja joilla taiteilija herätti\nsuurta ihmettelyä. Näissä pienissä katselukaapeissa ei esitetty\nainoastaan pienten eläinten muuttumista kamaliksi petoeläimiksi,\nvaan nähtiin niissä kuvilla esitettynä kokonainen maailman mullistus\nmestari Trandin maun mukaan. Siellä esitettiin hullunkurisella tavalla\npyhimykset ja martyyrit, ihmenäyt ja legendakuvaukset, munkkisaattueet,\nmadonnaliput ja ristiinnaulitun kuvat kreikkalaisten ja roomalaisten\njumalien rakkaustarinoiden rinnalla. Kaikki nämä kulkivat liikkuvina\nivakuvina katsojien silmien ohi, päättyen loistavaan kuvasarjaan,\nmissä esiintyivät vertauksellisesti kuvattuina totuus, viisaus,\nfilosofia, vapaus, porvarilliset ammatit, valtiohoito, luonnontiede\nynnä muuta. Pimeän tultua näytteli mestari Trand pieniä palavia pyöriä,\nmonivärisesti säteileviä tähtiä ja aurinkoja, jotka lennähtivät ilmaan\nkirkkaina valojuovina ja sammuivat äkkiä heikosti pamahtaen.\n\nTämä viimeksi mainittu oli drotsista sekä kaunista että ihmeellistä;\nmutta ne olivat kuitenkin vain pikku asioita verrattuina siihen,\nmitä herra Laurentius oli kertonut tämän ihmetaiturin suurista\nja mailmaa mullistavista keksinnöistä. Noiden pienten tähtien ja\naurinkojen näkeminen, jotka singahtivat meren yli, sammuen tyynen\niltataivaan alle, oli jotakin aivan uutta ja outoa, mikä huvitti\nkatsojia aivan äärettömästi. Mutta huomatessaan kansan ihastuneen\ntähän häikäisevään ilotulitusleikkiin, ja ihaillessaan itsekin tätä\nsalaperäistä ilmanäytelmää, kävi drotsi Åke omituisen vakavaksi. Tämä\nvälähdys uudesta ja pyhästä taiteesta, jonka salatuista ja valtavista\nvaikutuksista hän jo oli kuullut puhuttavan, tuntui hänestä sen\nuudenaikakauden lähetiltä, josta salaperäinen taiteilija ennusti, ja\njossa kaikki käsitteet ja mielipiteet laajentuisivat ja muuntuisivat ja\nkaikki vanha katoaisi, niinkuin kaikki nämä tähdet ja auringot, jotka\nnyt katosivat ja sammuivat mereen. Drotsi Åke ei voinut unohtaa sitä\nihmeellistä taiteilijan ja hänen oppilaansa keskustelua, jonka hän\näsken oli kuullut, siitä suuresta unesta ja erhetyksestä, missä koko\nkristitty maailma vielä hoippuili. Hänen mielestään olivat oppineen\nmestari Trandin aivan omat käsitykset kuuluisan Leccar-lahkon opeista\nvain ylvästelevää ja uhmailevaa järjettömyyttä, jotka, jos ne joskus\ntulisivat yleisiksi ja vallitseviksi, kumoaisivat kaiken kauniin,\ntotisen ja jumalallisen maan päältä. Hänen oma unensa kivettyneestä\nmaailmasta väikkyi vielä kammottavana hänen sielunsa silmissä. Hänen\nympärillään vallitseva ilo ja kansan melu kävi hänelle lopulta\nsietämättömäksi; nuo tuskalliset mielikuvat painoivat häntä, ja hän\npakeni etsimään rauhaa ja lepoa pienestä laivasillankappelista. Hän\nnotkisti polvea pyhän neitsyen maalatulle puukuvalle, joka täällä\ntuttuun tapaansa oli esitetty Jesuslapsi käsivarrella, ja lapsen\nkädessä ristihuippuinen maapallo kuin valtakunnan omena. Åke oli\nliittänyt kätensä rukoukseen. Mutta luodessaan nyt katseensa kuvaan,\nvalaisi sen äkkiä ilotulitusteltasta singahtava tulikuula, ja pyhän\nneitsyen kuva näytti hänestä räikeässä valaistuksessa ilkeästi\nirvistelevältä epäjumalankuvalta. Samassa hän kuuli ilmasta kovan\npaukahduksen melkein kuin ukkosen jyrähdyksen, jota seurasi naisten ja\nlasten kauhistuttava huuto. Pieni kappeli tärähti; vanha laho neitsyt\nMarian kuva horjahti ja putosi hänen jalkoihinsa. Hän hypähti ylös\nja kiiruhti ulos kappelista. Kansan ilo oli muuttunut kauhuksi ja\nkiukuksi. Muutamia naisia oli pyörtynyt; erään kapucinimunkin parran\noli tuli kärventänyt. \"Noituutta! Perkeleenjuonia!\" huusivat kaikki\nsekaisin. \"Kivittäkää hänet! Polttakaa tuo kirottu noitamestari! --\nHän on kerettiläinen!\" huusivat muutamat. \"Jumalanpilkkaaja!\" huusivat\ntoiset. \"Hän kehuu itsensä niin taitavaksi ihmeidentekijäksi ettei\nkenenkään enää tarvitse välittää ei pyhästä neitsyestä eikä muista\npyhimyksistä! -- Hän kehuu ajavansa kilpaa itse Jumalan kanssa! --\nKivittäkää hänet! -- Repikää alas tuo noidanhökkeli!\"\n\nMeluten hyökkäsi kiukustunut joukko ilotulitustelttaa kohti. Pieni,\nonneton taiteilija oli apulaisensa kera piiloutunut siellä olevien\nkirstujen väliin. Pari hurjistunutta talonpoikaa ja maallikkoa veti\nheidät esiin sieltä, jättääkseen heidät väkijoukon pahoinpideltäviksi.\nKaupunginvouti ja hänen apulaisensa koettivat turhaan estää näitä\nväkivaltaisuuksia. Vihdoinkin joutui drotsi Åke hätään ja huusi\nkuuluvalla äänellä: \"Seis, maamiehet! Hiljaa, kuninkaan nimessä!\nSitokaa nämä veijarit, mutta elkää kajotko ainoaankaan hiuskarvaan\nheidän päässään. Heidät viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi maalain\nmukaan, jos he eivät voi puhdistautua. Kaikki mitä he ovat meille\nnäyttäneet on ollut aivan luonnollista, kansalaiset. Nämä miehet\nymmärtävät enemmän luonnon voimista kuin me; mutta he käyttävät väärin\nviisautensa ivaten ja uhmaillen kaikkea mikä on pyhää.\"\n\nKiukustunut väkijoukko tyyntyi samassa kun se kuuli kuninkaan nimen\nmainittavan ja tunsi hänen ja kansan suosikin. Kaupungin voudin\nmiehet sitoivat heti Trand Fisilierin ja hänen apulaisensa, ja suuren\nväkijoukon saattamana vietiin heidät kaikkine kampsuineen laivarantaan.\nDrotsi Åke saattoi itse heidät kuninkaalliseen pitkälaivaan, jonka\nseuraavana päivänä oli määrä lähteä Helsingborgiin, ja laivanpäällikön\noli määrä asestetun miehistönsä avulla suojella vankeja kaikilta\nhyökkäyksiltä.\n\nKun vangittu tuhattaituri kuuli olevansa turvassa, mutta joutuvansa\nvankilaan, loi hän ympärilleen ylpeilevän katseen. \"Minun korkea\nvainottu mestarini oli kuitenkin oikeassa\", sanoi hän, \"vielä ei ole\nmeidän eikä meidän hengenheimolaistemme aika. On vaarallista olla\nviisas hullujen huoneessa. Pieninkin välähdys siitä valosta, joka on\ntuleva, on vielä liian voimakas näille heikkonäköisille raakalaisille.\nNero ei tullut ensi kertaa vuosisataa liian aikaisin.\"\n\n\"Vaikene, kurja suupaltti!\" huudahti Åke. \"Se suuri mies, jota\nhäväiset kutsumalla häntä mestariksesi, oli hurskas ja viisas\nluostariveli, niin minulle on kerrottu, hän ei ollut markkinahuijari\neikä itsetekemänsä pappi. Kiitä pyhää neitsyttä ja hänen poikaansa,\njotka sinä tänään kielsit, siitä, että olet elossa! Minä en antanut\nvangita sinua viisautesi vuoksi, vaan sen harhaopin vuoksi, jota sinä\ntahdoit levittää kansaan.\"\n\nEnnenkuin drotsi Åke poistui pitkälaivasta, vei hän vangitun herra\nLaurentiuksen syrjään ja katseli häntä osanottavasti ja vakavasti.\n\"Te olette liian hyvä tämän veijarin kätyriksi ja seuralaiseksi\",\nsanoi hän. \"Sokeasti ihaillessanne hänen tietojansa maallisista ja\nkatoovaisista asioista, te olette tullut kieltäneeksi ja häväisseeksi\noman pyhän säätynne ja korkean kutsumuksenne, mihin te olette vihitty.\nTe olette hyljännyt pyhän Olavin ja teille uskotut sielut, tämän\nvaivaisen helvetintulitaiteilijan vuoksi. Teidän ei tarvitse enää\npuutteen ja hädän pakoittamana alentaa itseänne. Pitkälaivan päällikkö\non käsketty huolehtimaan tarpeistanne; Helsingborgissa hän hankkii\nteille säätynne mukaiset vaatteet sekä matkarahat. Pelastaakseni teidän\nhenkenne, herra Laurentius, olen minä ollut pakoitettu kohtelemaan\nteitä kovemmin kuin olisin toivonut. Kun te tulette Helsingborgiin,\nolette te vapaa ja oma herranne; mutta teidän epäiltävän seuralaisenne\ntäytyy valtiovankina odottaa kuninkaan saapumista ja puhdistautua\nhänelle jos voi. Minä tiedän hänen olevan leccar-veljen, ja sellaisena\nhänet on kielletty tässä maassa vapaana kiertelemästä ja kansaa\nvillitsemästä. Minä tiedän myöskin hänen koetelleen viekoitella\nteitä lahkoonsa; mutta minä vannotan teitä sen jumalallisen herran\nja mestarin nimessä, jonka te olitte vähällä pettää -- peräytykää,\narvoisa herra Laurentius, ja suojelkaa kuolematon sielunne kadotukseen\njoutumasta! Se on varmasti kutsuttu johonkin korkeampaan ja\njalompaan, elleivät vain teidän kasvonne ja lämmin innostuksenne\nkaikkeen kauniiseen ja pyhään olisi pettäneet minua. Jumala olkoon\nteidän kanssanne! Hyvästi!\" Åke poistui laivasta odottamatta syvästi\nliikutetun nuoren miehen vastausta, joka kyynelsilmin turhaan koetti\nojentaa hänelle nuoriin köytettyä kättään.\n\nDrotsi souti takaisin Skanöriin laivasillalle. Yö oli pimeä, ja\nlaivasillalla vallitsi hirveä melu ja rähinä. Vakava ottelu oli\nsyntynyt drotsin ritarien ja hansalaisten kauppiaitten välillä, jotka\noli ajettu pois majatalosta ja paenneet alas satamaan. Berner Kopman\nja Henrik Gullandsfar laivamiehineen hosuivat rohkeasti ympärilleen,\nmutta eivät kuitenkaan asetaidossa vetäneet vertoja ritari Helmerille\nja muille kiukustuneille, nuorille ritareille, joita Skanörin\nporvarit avustivat. \"Lyökää maahan senkin väärentäjät -- petturit --\nylpeät koirat!\" huudettiin. -- \"He ovat tuoneet vääriä rahoja tänne\nmarkkinoille! Heillä on lainsuojattomia laivassaan!\" Ottelu oli vakava\nja verinen. Hansalaiset vetäytyivät taistellen takaisin veneisiinsä.\nÅken oli mahdoton saada rauhoitetuksi heitä. Muukalaiset kauppamiehet\nja suurin osa heidän laivaväkeänsä pääsi viimeinkin pakenemaan\nlaivoihin pimeän avustamana. He nostivat heti purjeensa, ja vasta kun\nhe olivat kaukana merellä, alettiin rannalla kaivata ritari Helmeriä ja\ndrotsin urheaa asepoikaa, Knuut Fyenbota.\n\nDrotsi Åken täytyi aamulla aikaisin jatkaa matkaansa eikä ehtinyt siten\netsiä ritari Helmeriä eikä asepoikaansa. Kun drotsi ja kuninkaalliset\nhenkivartijat jättivät Skanörin, seurasi heitä kadulla suuri joukko\nihmisiä. Näytti siltä kuin porvarit olisivat arvanneet tämän loistavan\nmatkueen tarkoituksen:\n\n    \"Eestä Eerik kuninkaamme!\"\n\nlaulettiin täälläkin. \"Eläköön kuningas ja hänen urhoolliset miehensä!\"\nhuudettiin. \"Tuokaa hänelle ja Tanskalle Dagmar, rakkaat herrat!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nRitari Helmer Blå oli toisten nuorten ritarien kanssa seurannut\nkerskailevaa rostokkilaista ja hänen laivaväkeään heidän majataloonsa;\nhe olivat sopineet keskenään, että he omin päin kurittaisivat ja\nnöyryyttäisivät ylimieliset hansalaiset. Majatalossa oli drotsin\nasepoika näytellyt väärää rahaa, millä erästä talonpoikaa oli petetty\nBerner Kopmanin markkinateltassa, ja väitettiinpä rostokkilaisten\ntuoneen mukanaan monta kirstullista näitä samoja rahoja. Väitettiin\nnäiden väärien rahojen olevan lainsuojattomien lyömiä, sillä he olivat\nedellisenä vuonna saaneet käsiinsä muutaman kuninkaan parhaista\nrahanlyöjistä. Usein ennen oli kuultu valitettavan vääriä rahoja olevan\nliikkeellä, ja kun nyt kuultiin rostokkilaisten tuoneen niitä oikein\ntynnyrittäin, niin oli suuttumus heti kohonnut ylimmilleen, ja pian\noli syntynyt tappelu kauppiaitten ja laivurien kesken. Hansalaisia\nSkanörin laivasillalta karkoittaessa oli ritari Helmer hyvin tulisesti\nahdistaen seurannut asestettua laivaväkeä ja oli auttanut vyöryttämään\nmereen muutamia heidän kirstuistaan, jotka sisälsivät väärää rahaa.\nLopulta hän ja drotsin asepoika, rohkea Knuut Fyenbo, olivat hyökänneet\nvenheeseen heidän jälestään, estääkseen heitä pakenemasta; mutta täällä\nylivoima heidät sai vangituksi, ja heidät laahattiin rostokkilaisten\nlaivaan.\n\nPahoin haavoitettuna, kädet ja jalat sidottuina oli Helmer ja hänen\ntoverinsa heitetty laivaruumaan. Täällä he saivat koko yön maata\noluttynnyrien, silakkanelikoiden ja ryytisäkkien keskellä, joita ei\nvielä oltu purettu laivasta. Laiva keinui aikatavalla; oli alkanut\npahanlainen rajuilma ja näytti olevan vaikea pelastaa sekä laiva\nettä lasti. Viimein kuitenkin talttui myrsky. Laivan rajut liikkeet\nasettuivat, vähitellen se alkoi liukua eteenpäin hitaasti ja melkein\nhuomaamattomasti, ja pian vallitsi kannella hiljaisuus. Uupunut\nlaivaväki tuntui nukkuvan. Ritari Helmer huomasi nyt heikon valojuovan\npäänsä yläpuolelta; aluksi hän arveli sen päivänvaloksi, mutta hän\nhuomasikin pian kuun paistavan alas luokseen kannessa olevasta raosta.\nYläpuoleltaan hän kuuli yön hiljaisuudessa kahden miesäänen puhelevan,\njotka hän pian tunsi Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ääniksi.\n\"Minä en saa nukutuksi suuttumukselta ja polttavilta haavoiltani\",\nmurisi rostokkilainen. \"Katsokaa, tässä on nyt se kauppavapaus ja\nturvallisuus, joka on meille kirjeellä ja takuilla vakuutettu,\ntässä on rauha, joka on odotettavissa silloin kun kananpoika istuu\nvaltaistuimella, ja oikeus saavutetaan ritarien keihäänheitolla.\nRutto ja kirous pöyhistyneille ritariroistoille! senkin matelevat\nkuninkaanorjat ja lautastennuolijat! He ovat puolustavinaan kansaa ja\nporvaristoa, senkin mokomat, vaikka he taistelevatkin vain itsensä ja\nkorkean herransa puolesta. Jos minä en olisi lausunut noita rohkeita\nsanoja pöyhistyneelle ritarikuninkaalle Sjöborgissa, ja jos minä\nen olisi ottanut tuota lainsuojatonta kuninkaallista metsäriistaa\nlaivaani, niin olisivatpa tainneet meidän rahamme olla heille yhtä\nhyviä nyt kuin ennenkin. He ovat kaikki oikeata ryövärijoukkoa, nämä\nroistot, jotka kutsuvat itseään ritareiksi ja aatelismiehiksi sekä\ntäällä että Saksassa. Niin kauan kun on valtaistuimia ja linnoja\nmaailmassa, ei kauppa eikä porvaristo pääse oikeuksiinsa. Heti auringon\nnoustua hirtetään nuo molemmat äsken vangitut roistot isoon mastoon.\"\n\n\"Kuuleppas, poikani?\" kuiskasi Helmer Blå laivaruumassa fyeniläiselle\nvankeustoverilleen. \"Taitavatpa puhua meistä! Hullusti tässä käy! Jospa\nvain voisimme porata laivan upoksiin ennen heitä ja hukuttaa kerskuvat\nryytikaupustelijat, niin voisimme kuitenkin tyytyväisinä mennä hautaan\nheidän seurassaan.\"\n\n\"Vähän siitä olisi iloa ja vielä vähemmän huvia, herra Helmer, mutta\nolisihan se kuitenkin parempi kuin antaa noiden veitikoiden hirttää\nmeidät\", vastasi asepoika. \"Minä olen hangannut vasemman käteni\nvereslihalle\", jatkoi hän, \"mutta olenpa onnistunut pian vetämään sen\npois ansasta. Jos vielä saisin jatkaa puolen tuntia, niin saisin meidän\nsiteemme irroitetuiksi. Minulla on hyvä puukko taskussani; tässä on\nsuuri laivapora ja kirves. Monta haavaa tässä; vielä isketään ennenkuin\nhe saavat nuoran silmun kaulaamme.\"\n\n\"Jumala ja pyhä Yrjänä meitä auttakoon!\" kuiskasi Helmer, ja vetäisi\nsyvään henkeä. \"Jos pääsen elävänä täältä ja saan vielä kerran nähdä\nrakkaan Annani\", lisäsi hän salaa huoaten, \"niin minä lupaan pyhälle\nYrjänälle uuden alttarivaatteen, ja jokaisen pitkänenäisen hansalaisen\notsan, jonka tapaan, minä lyön veriseksi.\"\n\n\"Sepä vasta olikin hurskas lupaus, ankara herra\", kuiskasi asepoika,\n\"saattepa nähdä sen auttavan. Nyt minun käteni luisuu silmukasta, mutta\nkylläpä ottaakin kovalle.\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi Helmer ja vieritti itseään lähemmäksi ruuman katossa\nolevaa rakoa.\n\n\"Sanoinhan minä tuosta rahakaupasta koituvan vain harmia, samoin\nkuin yhteydestänne lainsuojattomien kanssa\", kuului nyt Henrik\nGullandsfarin pitkäveteisempi ääni ritarien pään päältä. \"Sellaisella\non aina pahat seuraukset; se heikontaa luottoa, ja harvoin se ajan\npitkään itsensä maksaa, herra Berner. Ei, puhtaalla hopealla ja\nkullalla meidän on maailmaa hallittava, ja tyynesti ja viisaasti on\nkultavaltikkaa kannettava! sen minä aina olen sanonut. Jos olisimme\nolleet maltillisempia, niin ehkä kauppamme kuitenkin olisi onnistunut\nparemminkin Skanörin markkinoilla; mutta te tahdotte aina toimia\nväkivaltaisesti, herra Berner.\"\n\n\"Väkivalta väkivaltaa vastaan, siinä minun vakituinen neuvoni\nneuvostossa\", vastasi rostokkilainen. \"Kulta- ja hopeavaltikkaan nähden\nte ehkä olette oikeassa; ja kunhan vain kukaan ei huomaa niin voi aina\nhiukan kuparia ja tinaa sekottaa siihen; mutta kirkkaalla teräksellä\nsitä on suojeltava. Siihen asti kunnes voimme asettaa miekkamme\nvaakalaudalle koko maailman kruunuja ja vaakunamerkkejä vastaan, on\nmeidän suunnitelmamme vain loistava ilmalinna.\"\n\n\"Odottakaa, herra Berner\", jatkoi gotlantilainen, \"ylpeää Roomaa\nei rakennettu yhtenä päivänä ja kuitenkin siitä tuli maailman\nvaltias. Antakaa meidän ensin puhdistaa meri ja maantiet pienistä\nrosvoilijoista, kyllä vielä tulee linnoissa ja valtaistuimilla\nistujienkin vuoro. Kunhan ensin saamme maailmanmeren käsiimme, kyllä\nsilloin tavaramme tulvivat maailmalle -- se kasaa kultavuoret meille\nja huuhtasee edestämme jokaisen linnan tai valtaistuimen, joka on\nmeidän tiellämme. Kultaa ja viisautta seuraa myöskin valta. Me\nvisbyläiset kyllä asumme Tanskan kuninkaan naapureina; meidän täytyy\nolla varovaisia, vaikka me viisaina kauppamiehinä uskallammekin\nnitistää maaväen hengiltä. Te rostokkilaiset olette liian kiihkeitä.\nVallassaolijoiden kanssa ei pidä liian aikaisin ryhtyä käsikähmään.\nTuo teidän uhkauksenne Sjöborgissa oli typerä teko. Vain teidän\nvuoksi vaikenin ja lainasin nimeni teille. Ei kannata uhata, ellei\nsamalla voi lyödä, yhtävähän kuin kannattaa lyödä ennenkuin on varma\nvahvemmuudestaan.\"\n\n\"Vähät minä teidän varovaisuudestanne!\" murisi rostokkilainen. \"Kyllä\nmeillä voimia riittää kun vain niitä haluamme käyttää; saammehan\nrahalla niin monta sielua palvelukseemme kuin vain tahdomme.\"\n\n\"Mutta ihmissielut ovat kallista kauppatavaraa\", huomautti\ngotlantilainen, \"joka sitäpaitsi usein on vahingoittunutta ja\nturmeltunutta. Miten monta mitallista hopeaa onkaan tuo lurjus tuolla\nylhäällä jo maksanut teille! Ja onhan hän kuitenkin vain kunniaton mies\nja luopio meidän korkea-aatelisten verivihollistemme joukosta. Siihen\njoukkioon ei kenenkään kunnon porvarin pitäisi luottaa.\"\n\n\"Sellainen mies juuri onkin kullan arvoinen\", sanoi rostokkilainen\nnaurahtaen. \"Nielkööt nyt itsensä senkin ylimysmieliset pedot. Paras\nrottienhävittäjä maailmassa on nälkiintynyt rottaylimys, jolta on\nhäntä leikattu. Lainsuojaton ja kuolemaan tuomittu ritari, vailla\nlinnaa ja tiluksia, ja jolta kaiken lisäksi on kunnia ja nimikin\nriistetty -- häntä parempaa kuningas-ahmaria ei ole. Hänellä tuolla on\njo harjaannusta siihen ammattiin; hän oli mukana Finnerupin ladossa.\nMinä päästän hänet maihin ensi satamassa. Kohta saamme kalastella\nsameassa vedessä. Eipä kääntänyt tuo kruunattu kananpoika meille\nturhaan selkäänsä Sjöborgissa. Saatpas nähdä, kohta hänellä on muutakin\najattelemista kuin häittensä viettämistä kesällä.\"\n\n\"Niin pitkälle ei kuitenkaan ulotu meidän neuvostolta saamamme\nvaltakirja\", huomautti gotlantilainen. \"Tämän ritarin kostonaikeet\nolkoot hänen omina asioinaan; hänen ja teidän yhteiset salaiset\nhankkeenne eivät kuulu liitolle. Minä en tahdo olla missään tekemisissä\nhänen laisensa heittiön kanssa. Silloin kun on kysymyksessä koko liiton\nmenestys ja sellainen laajalle ulottuva hallitussuunnitelma kuin\nmeidän, pitäisi meidän viisaasti syrjäyttää yksityinen kostomme ja\nkaikki pienet henkilökohtaiset pyyteemme.\"\n\n\"Te peräydytte? Te pelkäätte, virkaveljeni? No hyvä, se salakuljetus\nolkoon minun asiani, jos niin tahdotte\", murahti Berner Kopman alkaen\ntulla kovaääniseksi. \"Elkää olko huolissanne, viisas herra Henrik!\nTeidän ei tarvitse vanhalle laskumestarille ruveta opettamaan suuruuden\nja pienuuden suhteita. Minä voin yhtähyvin kuin te eroittaa sen\nmihin ryhdyn Hansaliiton nimessä ja mihin uskaltaudun omassani. Jos\nyritykseni ei onnistu, on tappio Berner Kopmanin. Minä tiedän, että\nsen miehen selkä kestää enemmänkin. Ja te olette oikeassa: se ei kuulu\nneuvostolle.\"\n\n\"Sen epäonnistuminen voi kuitenkin jossakin määrin vahingoittaa\nmeidän kauppaamme ja yrityksiämme\", vastasi gotlantilainen tyynen\nharkitsevasti. \"Miettikääpäs vain sitä asiaa, herra Berner! Kaikki\ntämän maan satamat ovat nyt meille avoinna. Kuningas on ylpeä ja\narvostaan pitävä, mutta hän suosii meitä kuitenkin paljon enemmän\nkuin voisi odottaa. Ovathan meidän miehemme ja välittäjämme turvatut\nhänen merikaupungeissaan; meidän kauppamme on täällä vapaampi ja\nverrattomampi kuin missään. Ei juolahda ainoankaan tanskalaisen\nmieleen, kuningasta itseä lukuunottamatta, jolta sen kuulimme, että\ntie suolaan ja pippuriin, olueen ja saksalaiseen verkaan on yhtä leveä\nja tasainen kaikille, ja että tanskalainen vilja ja tanskalainen\nkarja hyvästi voivat maksaa sekä rahdin että tullin. Pyhälle\nNikolaukselle ja pyhälle Hermannille olkoon kiitos, meriliike on vielä\nmeidän hallussamme; he ovat liian hitaita ja mukavuutta rakastavia\nymmärtääkseen omaa etuansa. Talonpoika tyytyy heikkoon olueen ja\nkauppalanporvari kuorittuun maitoon, ja he antavat meidän viedä pois\nmaltaansa ja kermansa. Mutta jos uhkauksessanne on totta, olkoon se\nsalainen tai julkinen, ja jos täällä tapahtuu jotakin tärkeämpää,\nmissä joku Hansaliiton jäsenistä on osallinen, niin ehkä heidän\nsilmänsä aukeaisivat näkemään, ja silloin meidän kauppavaltamme täällä\nPohjolassa on loppunut.\"\n\n\"Juuri ne silmät, jotka voisivat tulla meille vaarallisiksi, jos ne\ntyystin avautuisivat, ne minä tahdon sulkea\", mutisi rostokkilainen.\n\"Suurempaa palvelusta tuskin voitaisiin tehdä Hansalle näissä maissa ja\nvaltakunnissa. Mutta hiljaa, mikä se oli? Minä kuulin jotakin kolinaa\naltamme. Eiväthän vain vangit ole päässeet irti?\"\n\n\"Vangit! Kuolema ja kirous!\" huudahti gotlantilainen. \"Jos heidät on\nheitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään\nelävän ihmisen tulisi tietää.\"\n\n\"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli\", virkkoi Berner hohottaen.\n\"He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee\naurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä\nviimeisen kerran. Hohoi, perämies!\" huudahti hän \"miten pitkällä\nollaan?\"\n\n\"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa\niltamessuun soitetaan\", vastasi käheä ääni peräsimen luota.\n\n\"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla,\nennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. -- Ylös,\nkaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla.\"\n\nMalmikellon ääni kutsui pian koko miehistön kannelle.\n\n\"Tuo vangit tänne ylös, laivuri\", jatkoi laivaherra. \"Ja laulakaa,\npojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten\nveijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän\nkoiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla.\"\n\nSillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa\njonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä,\nja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi\nkiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja\nsinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä.\nAlhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki\nhiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet\nylös sieltä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti Berner Kopman ihmeissään. \"Mitä he\ntekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. --\nAlas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina!\nJoutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!\"\n\nKoko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta\nei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran\nlaivaherran uhkauksista.\n\n\"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!\" karahti nyt\nritari Helmerin ääni laivaruumasta. \"Ennenkuin minä ja toverini annamme\nhenkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen\nsäkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä\nvain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet\npohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä.\"\n\n\"Senkin saatana!\" huudahti rostokkilainen, valahtaen kalman kalpeaksi.\n\"Me olemme kaikki hänen vallassaan. Mitä nyt on tehtävä?\"\n\n\"Meidän täytyy tinkiä heidän kanssaan\", vastasi gotlantilainen. \"Pois\ntieltä, kaikki miehet! Antakaa minun puhua näiden herrojen kanssa.\nOlette tainneet keksiä sukkelan sotajuonen, jalo herra ritari\", alkoi\nnyt herra Henrik kohteliaasti. \"Mutta koska me hengenvaaratta emme\nvoi ottaa asiasta selvää, niin me tyydymme olosuhteiden pakoittamina\ntunnustamaan teidän tällä kertaa ovelasti yllättäneen meidät. Minne\nmeidän kolme miestämme ovat joutuneet, arvoisa herra?\"\n\n\"He ovat saaneet palkkansa ja makaavat täällä kuolleina\", vastasi\nritari. \"Ja niin käy teille kaikille, jos tahdotte ilman vilppiä\nkanssamme taistella. Me otamme vastaan kolme kerrallaan kuiviltaan;\nmutta jos tulee useampia, niin otamme veden avuksi. Heittäkää nyt heti\ntänne alas meidän omat hyvät miekkamme, tai muuten saamme koetella kuka\non paras uimari.\"\n\n\"Te olette kunnialla voittanut vapautenne, jalo ritari\", vastasi\ngotlantilainen. \"Jos te tahdotte luottaa sanaani, niin voitte vapaasti\nastua tänne meidän joukkoomme; me olemme rauhallista väkeä emmekä me\nhalua kilpailla teidän kanssanne asetaidossa. Aseenne te saatte heti,\nmutta yhdellä ehdolla, ankara herra ritari, te saatte käyttää niitä\nvain puolustukseksenne, mutta ette saa hyökätä meidän päällemme niin\nkauan kun olette täällä laivassa. Siitä minä vaadin takeiksi teidän\nritarillisen kunniasananne.\"\n\n\"Se olkoon teille annettu kunniani kautta!\" huusi Helmer, ja heti kaksi\nmiekkaa heitettiin alas heille.\n\n\"Me viemme teidät vahingoittumatta maihin Köpenhavnin satamaan, jalo\nherra\", jatkoi Henrik Gullandsfar, \"jos te vain lupaatte vaieta\nkaikesta siitä, minkä enkä olette sattunut kuulemaan, ja mikä\nvoisi saattaa meidän suosiomme ylemmillä ilmoilla horjumaan sekä\nvahingoittamaan kauppaamme ja liikettämme.\"\n\n\"Kielellään taistelkoot kaupustelijat ja lain väärentäjät\", vastasi\nritari ylpeästi. \"Minä en viitsisi uhrata sanaakaan juorutakseni siitä\nmitä olen kuullut teidän mainioista aikeistanne ja suunnitelmistanne;\nmutta tästä hetkestä asti julistan teille kaikille taistelun elämän ja\nkuoleman uhalla. Siihen asti kunnes olen astunut maihin olkaa rauhassa,\nmutta senjälkeen kun olemme eronneet saatte varoa itseänne.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi gotlantilainen. \"Me suostumme ainakin aluksi\nehdoitukseenne. Pysykää nyt vain hiljaa, niin pääsette parin tunnin\nkuluttua maihin.\"\n\nLaivalta kuului äkäistä ja levotonta murinaa. Muutamat rohkeimmista\nmerimiehistä nurisivat häpeällisen rauhan tulleen solmituksi molempien\nvankien kanssa, ja Henrik Gullandsfaria syytettiin raukkamaisuudesta\nja petoksesta; mutta ei kellään ollut halua laskeutua laivaruumaan\nja uskaltautua taisteluun urhokasten vankien kanssa, joilla oli\nsekä laiva, että miehistö vallassaan. Lopulta oli kaikkien pakko\nalistua. Berner Kopman oli vaiti, ja viisas gotlantilainen oli ottanut\npäällikkyyden. Hän käski jokaisen menemään aivan tyynesti töihinsä,\nja häntä toteltiin vastustelematta. Laivaherra itse seisoi kokassa\nhehkuvin poskin ja silmät pyörien, ja hän koetti suurella ruumiillaan\npeittää miestä, jolla, oli yllään musta munkinviitta, ja joka kuiskasi\nsalaa hänelle ja käänsi alati selän laivan perää kohti.\n\nAlkoi tuulla rivakammin. Tuuli oli suotuisa, ja ennen päivällistä\nliukui laiva Kallebonrannalle, Amager saaren ja Solbjergin vihreiden\nniittyjen välille, mihin Köpenhaminan etukaupunki Västerbro\nsittemmin perustettiin. Oli kaunis kevät päivä. Itäiseltä puolelta,\nniinkutsutulta Tioniemeltä eli Linnasaarelta, kohosi auringonpaisteessa\nveteen kuvastuen ylevä, äsken uudelleen rakennettu Axelhuus,\nmuureineen ja tornineen. Tänne rakennettuna oli linna aivan erillään\nkaupungista, ja kun sinne ei ollut minkäänlaista siltaa, kulettiin\nsinne vain veneillä ja lautoilla. Linnasaaren takaa näkyi kaksi muuta\ntiheästi rakennettua pikkusaarta, minne näytti olevan vilkas veneliike.\nSe oli kauppalaivurien lastauspaikka Bremerholm (sittemmin Hammelholm),\nmissä Bremerkauppiaiden pakkahuoneet kohosivat melkein Axelhuusin\nkorkuisiksi. Rostokkilaislaivaa ei ohjattu suureen satamaan, josta\nkaupunki oli saanut nimensä, vaan se kulki Kissansalmen kautta. Tämä\nsittemmin täytetty ja asutettu Kallebonrannan lahti ulottui osaksi\nmyöhemmin syntyneille Raatimiehen- ja Länsikadulle asti, muodostaen\ntähän kaupungin laitaan oivallisen sataman kauppiaslaivoille.\nMolemminpuolin kissansalmea nähtiin joukko pieniä rakennuksia, seinät\nsavella rapatut ja katot oljista tai kaisloista; rakennusten välissä\noli kaalimaat ja pienet puutarhat, aidan ja orjantappurapensaikon\nympäröiminä. Laivasillan lähellä oli pyhän Klemensin pieni kirkko.\n\nHeti laivan laskiessa rantasiltaan, pisti ritari Helmer päänsä\neturuuman luukusta ja huomasi miehen hyvin kiireesti hypähtävän maihin\nkokasta. Helmer näki hänet vain selästä, hänellä oli yllään saksalaisen\nkauppapalvelijan puku; mutta hän oli melkein varma siitä, että tuo mies\noli lainsuojaton Kagge. Pyhän-Annan veljeskunnan viitta oli heitetty\netummaisen soutupenkin alle. Paljastettu miekka kädessä juoksi ritari\nHelmer Blå kannelle drotsin asepojan seuraamana, joka oli käärinyt\nvasemman kätensä viittaansa. Heidän vaatteensa olivat hiukan repaleiset\nja veriset; kuitenkin näytti heillä olleen aikaa sitoa toistensa\nhaavat, jopa siistiä pukujaankin. Sanaakaan sanomatta he astuivat\naseellisen laivaväen ohi, jäykästi kumartaen Henrik Gullandsfarille ja\nivallisesti hymyillen pahasti kiukustuneelle rostokkilaiselle, jonka\nsuuret kasvot olivat kuparinpunaiset suuttumuksesta. Laivasillalla\nHelmer ja asepoika heti pistivät miekat tuppeen, ja se joka näki\nheidän kulkevan sillalla, huomaamatta veritahroja heidän vaatteissaan,\nluuli heitä rauhallisiksi matkustajiksi, jotka olivat saapuneet\nrostokkilaislaivalla.\n\n\"Pippurisaksa! Pidä silmällä häntä, Knuut\", kuiskasi ritari Helmer\nasepojalle, kun he molemmat kiireisin askelin kulkivat laivasillalta\npyhän Klemensin kirkkoa kohti, koko ajan tähystellen ympärilleen.\n\"Minne hän joutui? Tuonne? -- Ei, se oli toinen -- Haa, tuolla hän on!\n-- Ei taaskin toinen.\"\n\nAina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman,\nmutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia\nkaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen\nlaivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana\nsekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli\nniinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia\nmiehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku\nsekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli\nheidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti\npippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän\nepämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat\nheidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu\nja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna,\nkuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja\nsiitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän\nhajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he\njoutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska\nheidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka\nkautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti\nvaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat\nKissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja\nvajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien\nnaimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja\nsen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina\nmuukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua\nasumaan perheellisinä.\n\nRitari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista\nkaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan\nyhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä\nloukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän\npäästä tunkeilivat hänen ohitseen. \"Nuo kirotut pippurisaksat saattavat\nminut hulluksi!\" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. \"Ensimäiseltä\njoka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki.\"\n\n\"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra\", sanoi asepoika. \"Aina\nkun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat\nolla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä\ntuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään\nkuin -- olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu -- pyhä\nAnton suokoon syntini anteeksi! -- Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö\nmiten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen\nkaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen\njoukkoon Kissansalmeen, ankara herra?\"\n\n\"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää\", vastasi Helmer\nsuuttuneena. \"Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan\ntänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse\nhiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin\nhän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?\"\n\n\"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta\nritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka\ntuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin\nsitä kaunista eläintä.\"\n\n\"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten\ntahtoamme\", sanoi Helmer. \"Rooman punalakki kuuluu täällä olevan\nhieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan\nvälillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa\nJuhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta\njos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän\ntulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta\nmitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy\ntuonne.\" Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan\nomituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän\nihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa\nkaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen\nlainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien\nja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa\nkaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan\nvastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin\nmuristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi.\n\"Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!\" mutistiin varoittaen toisilleen.\n-- \"Menkää syrjään -- erotkaa, toverit -- ei ole vielä aika -- Alas\nGammelstrandille!\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi\nhäntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. \"Näyttääpä siltä\nkuin syntyisi täällä kapina.\"\n\n\"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa?\nEttekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?\" kuului nyt\nvoimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen,\njoka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä\noli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä\nvarustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.\n\n\"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette\",\nvastasi Helmer. \"Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä\nhänen lakiensa kanssa.\"\n\n\"No, no, uljas herrani\", vastasi airut. \"Pistäkää kauniisti sormenne\nmaahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista\nkaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä\njärjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?\"\n\n\"Helmer Blå, Kogsböllestä\", vastasi ritari laskien kätensä miekan\nkahvalleen. \"Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät\nsen tuntemaan?\"\n\n\"Teidän luvallanne, ankara herra\", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja\nkatseli häntä ihmeissään, \"oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka\nlöi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua:\n'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'\"\n\n\"Sitä minä en koskaan kiellä\", vastasi Helmer itserakkaasti\nnyökäyttäen. \"Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole\nvalehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta\",\nlisäsi hän. \"Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni.\nTe, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian\nStig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme.\"\n\n\"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer\", sanoi\nporvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä.\n\"Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän\nuljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne\nhänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne.\nMutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina\npiispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia\nmaallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka\nkantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne\nritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen.\"\n\n\"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin\npitää miekkansa\", sanoi Helmer. \"Jos hän on lähettänyt teidät estämään\nepäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään\nerästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta\nrostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan\nvaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee,\n-- mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai\nkuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi\nmieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi.\"\n\n\"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra\", vastasi airut\nhillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan\nasestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi.\n\"Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti\nosoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia\nvastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti\nauttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut\nlautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä\nhaminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta;\nmutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin\npiispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme\nhänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä\nkaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne\nviittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä\notan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin.\nMissä minä tapaan teidät itse?\"\n\n\"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle\nrehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä\nmenisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä\nolevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista\nkuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa\nrostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut\nkuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen\nluvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun\nkanssani tekemisiin.\"\n\n\"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista\navustusta, herra ritari\", kuiskasi airut. \"Jos te tahdotte seurata\nminun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen\nvoudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän\neivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja\nlapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos\nte tahdotte ahdistella pippurisaksoja\", lisäsi hän toisen silmänsä\nsulkien, \"niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei\nsakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla\nei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on\npuhunut minulle kunnon miehen lailla!\" huusi airut käskevällä äänellä\nja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.\n\nHelmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: \"Reipasta väkeä\nnuo kööpenhaminalaiset\", sanoi hän, \"onpa synti ja häpeä että heidän\ntäytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä\ntuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme\nkuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme;\nvoimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden\nroistojen kanssa kun heidät tapaamme.\" Hän lähestyi pyhän Klemensin\nkirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen\novelle. \"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti hän. \"Onko täällä rutto herran\nhuoneessa?\"\n\n\"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin _Cum Ecclesia Dacianan_\n[alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta\",\nvastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun\nkirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. \"Mahtavien\nrikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra\npiispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen\ntäytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen\nvangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja.\n_Virgo amata ora pro nobis_!\" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.\n\n\"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä\", vastasi\nritari. \"Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista\nmaata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli\nsyyllinen?\"\n\n\"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden\", vastasi munkki.\n\"Mutta rangaistus on liian kova, se on totta -- ja siitä joutuvat\nnyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja\nkapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt\nole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille\nkurjat olot.\"\n\n\"Onko hän tullut?\" kysyi Helmer äkkiä.\n\n\"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen\nvaltuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo\nolisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan\nja kadotukseen. _Ora pro nobis_!\" mutisi munkki taas ja kääntyi\nristiinnaulitun kuvaa kohti.\n\n\"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan\njalkoihin, kunnianarvoisa isä\", vastasi ritari, \"silloin ei teidän\nuskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike\nei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä\nvieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku\nkeino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran\nhuoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja\nmaassa.\"\n\n\"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa\nkaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte\nlopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit\", huokaili munkki.\n\"Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen,\nja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien\nhurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka\novat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin\nniillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he\nmeluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he\nvarmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla.\"\n\nPelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset\nasettuivat hänen tielleen.\n\n\"Odota vähän, hurskas isä\", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies,\nkädessään suuri kirves. \"Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän\nKlemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen\npäivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!\"\n\n\"Oletteko mielettömiä?\" huusi munkki. \"Teettekö väkivaltaa Jumalan\nhuoneelle?\"\n\n\"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!\" huusi johtaja.\n\"Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän\nNikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on\nse kirkkolaki kumottu!\" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet\nauki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen\ndominikaanin mukanaan.\n\n\"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra\",\nsanoi asepoika. \"Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme\ntoiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö,\nheillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä\nAxelhuusiin.\"\n\n\"Se on minulle mieleen\", huudahti ritari Helmer iloisesti.\n\"Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa\nkestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin\ntoimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän\ntekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään\nsilmällä pippurisaksaa, Knuut. -- Minä menen uljaitten porvarien\navuksi.\" Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin\nGammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen\nhurjin kapinahuudoin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nAxelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä\nkaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet\npari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu\nlinna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti\nkäytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa\nlinnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja\nkaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan\nollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta,\nsekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet\nymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui\nkaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa\nJuhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa\nGrandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla\nistui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti.\nGrandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli\nmyöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka\noli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän\nympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa,\nsekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa.\nMuukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra,\nvähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä\nryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla\nhän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin\nsekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin\ntällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään\nkansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja\nlevottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan\nvankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa\nlepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli\nsynkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa,\nkoko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin\nsilmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten\neteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali\nkirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.\n\n\"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli\", kuiskasi\nMetsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. \"Hän on salaisesti\nkuninkaan puolella, minä tiedän sen -- hän tavoittelee teidän\narkkipiispanistuintanne.\"\n\nGrand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi\ntutkivan katseen paavilliseen nuntioon.\n\n\"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan\", alkoi nyt kardinaali ja\nkohotti punaista tonsuurihattua, \"ennenkuin kuninkaalliset lähetit\nastuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä\nmyönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa,\njonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te\nnyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia\nnoudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan,\nmäärännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen\nkylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että\narvelenpa hänen hylkäävän esityksemme.\"\n\n\"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla\", vastasi arkkipiispa\nkiivaasti. \"Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan,\nei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa\nmenettämisellä.\"\n\n\"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle,\narvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on\nkunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin\nalhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?\" kysyi kardinaali,\ntäydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. \"Mitä hänen sielunsa\nautuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on\nkruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja\nuskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen\nhengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti\nkristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu\ntehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä\nPohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa\njotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa\nristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä\nja painavilta\", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. \"Jos\nkuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä\ntosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä\nviisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin\ntoivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa\ntapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi -- jos te voisitte suostua\nsitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan\n-- ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että\nkirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten\nestämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa\nLundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan,\nkauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne\nmaallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä\nsanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja\nturvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme\nmaallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta\nteillä on ollut tuntuvat todisteet.\"\n\n\"Vai niin, korkea-arvoisa herra\", huudahti Grand mitä katkerimman\nsuuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän\nnousi, \"näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte\nminut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan\nveriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne\nminut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun\nhurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä\nhallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta\npettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen\nsitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on\nsaattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän\nylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa\nHerran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän\nminun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut\nitsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan\nja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu\npetokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani\nja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä\nvain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin\nkapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä\nja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti\nminä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät\nettä teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä\npaavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te\nolisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. --\"\n\n\"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli\", keskeytti Isarnus hänet\nkylmästi ja tyynesti. \"Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat\ntoimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä\ntarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja\nhaluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen --\"\n\n\"Ei, ei iankaikkisesti ei!\" huudahti arkkipiispa kiivaasti. \"Ja minä\nnauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen\nedessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen\nisänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä\nperustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain\npaha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin\ntuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin\nEerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan\nvaltaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon\nvieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan\nsamoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien\nkanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa -- olkoon\nse sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana,\ntai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas\nEerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. --\"\n\n\"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä\nte nyt olette sanonut, arvoisa veli?\" kysyi Isarnus yhtä tyynesti\nja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen.\n\"Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi\nettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä\nolen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se\nkuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan\ntahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen\ntuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden\nsiltä astua esiin, arvoisa veli\", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti\nnousi ja poistui salista.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen.\nHän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti\nsuututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys.\nKohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen\nherran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien\nmaakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus,\nsekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan\nja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet\nvastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja\nkunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen\nheidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin\najatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan.\nMaakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua\nseuraavaan tapaan: \"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te,\nkorkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat\nherrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä.\nMinä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani\npalvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on\nkäskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja\nmielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut --.\"\n\n\"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle\nselitetty\", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään\nnyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: \"Minun herrani ja kuninkaani on pari\ntuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään,\nHamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa\nja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään,\nvoidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan\nja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin\nläsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei\ntahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi\nautuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon\npannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja\nsuojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo\nhän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti\nkäskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen\nvälttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä\nvastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän\nvoivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän\non täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen\narkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen\nluona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut\ntässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta\nhän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan,\nminne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa\nsyytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on\nlangetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi,\nmihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, -- nämät eivät ole\nminun vaan kuninkaan sanoja --; hän vaatii myös maan ja valtakunnan\nvapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin\nkonciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa.\nRoskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä\nkoncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin\nhe ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja\non dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus,\nhenkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän.\"\n\nNyt nousi iäkäs provinsialipriori. \"Pyhän veljeskuntani ja Roskilden\ntuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä\nasiassa laittomiksi ja tehottomiksi\", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä\näänellä puhua. \"Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen\npapisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä\nvaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista\nperuuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt\nniin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette\nja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin\nvarmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja\npaheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman\nvälille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa\nja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään.\nHaaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat\nmaahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat\njohtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo\nkirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista\nveilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon\nTanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin,\njopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan\npapiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan;\nkuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta\ntai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä\nketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain\nvapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele\nemmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että\njohtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen.\nDixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä\nvastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te\nsaatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista -- ne\nvoivat olla verisiä ja kauheita.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja\nnuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat\nlennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle,\njotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja\nsalin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta\narkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.\n\n\"Näinkö se jumalaton belialikuningas rikkoo turvallisuuslupauksensa\",\nhuudahti Grand. \"Näinkö minut ja minun uskolliset ystäväni nyt\nkivitetään tänne, niinkuin profeetat ja martyyrit, että meidän\nveremme huutaisi taivaisiin ja kutsuisi iankaikkisen kadotuksen\nsalamanleimauksen hänen päänsä yli?\"\n\n\"Minä vakuutan Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei kuninkaalla\nole minkäänlaista osaa tässä hyökkäyksessä\", alkoi provinsialipriori\ntaas puhua jääden seisomaan. \"Kun hän saa tästä kuulla, on hän varmaan\nankarasti moittiva tämänlaista häpeämätöntä rauhanrikkomista. Mutta\ntässä jo näette interdiktin seuraukset, arvoisat herrat. Koko kaupunki\non ilmikapinassa; tänne tullessamme väkijoukot hyökkäsivät pyhän\nPietarin ja Neitsyt Marian suljettuja kirkkoja kohti. Jos te ette\nnyt pakostakin myönny, piispa Juhana, on ehkä Axelhuus valloitettu\nhyökkäyksellä ja hävitetty maan tasalle ennen keskiyötä. --\"\n\nUusi kivi- ja nuolisade keskeytti provinsialipriorin puheen; hän teki\nristinmerkin ja peräytyi. Suuri linkokivi putosi aivan arkkipiispan\nkasvojen eteen murskaten pöydän. Grand nousi nyt suuttuneena ja poistui\nvaaralliselta paikalta.\n\n\"Seuratkaa minua, hyvät herrat ja vieraat\", kehoitti pieni piispa\nJuhana kirkuvalla äänellä ja avasi nopeasti oven. \"Jos vain\nvahingoittumatta pääsemme pohjoisen käytävän kautta torniin, niin\nei meihin enää ulotu ainoakaan kivi eikä nuoli. Linna kestää sekä\npiirityksen että hyökkäyksen. Minä näytän teille, etten anna\nkapinallisen roistojoukon pakottaa itseäni. Mutta meidän täytyy\nkiirehtiä; täällä me olemme mitä suurimman vaaran alaisia.\" Näin\nsanoen hän ensimäisenä kiirehti poistumaan parvekesalista. Kaikki\nseurasivat häntä pitkää käytävää myöten varmempaan olopaikkaan.\nHyökkäys linnaan kävi kuitenkin joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi, ja\nkoko pohjoisessa osassa linnaa, joka oli kaupungin puolella, ei ollut\nyhtään turvapaikkaa nuolilta ja kiviltä. Muutamat huusivat ja kirkuivat\nolevansa haavoitettuja; juostiin umpimähkään eteenpäin ja työnnettiin\nkumoon toisensa; jokaisen huolenpito omasta turvallisuudesta oli\nkokonaan syrjäyttänyt kaikki arvo ja sääty rajat; ja useimmat\nhengelliset herrat kiirehtivät sekä arkkipiispan että kardinaalin ohi.\nProvinsialipriorin ja Esger Juulen saattamana pääsi paavillinen nuntius\nkuitenkin nopeasti ja vahingoittumatta käytävän läpi. Hitaasti ja\nvaivaloisesti astuvaa arkkipiispa Grandia tuki Metsäluostarin apotti,\njonka kömpelö ruumis ei myöskään sallinut kiirehtimistä. Sillä pitkällä\nkäytävällä, jonka läpi heidän oli kulettava, oli yhdellä sivulla avoin\ngoottilaisten kaaripylväitten reunustama paksu, muurattu rintavarustus;\nja sen yli lensi tuhka tiheään joukko nuolia ja kiviä, ja pakenevien\nprelaatien täytyi kulkea lyyhistyneinä ja melkein konttaamalla\nrintavarustusten suojassa.\n\n\"Jumalan tuomio kirotulle petturikuninkaalle!\" ähkyi arkkipiispa.\n\"Kapinoiva roskajoukko on hänen kätyreitään. Nyt hän iloitsee meidän\npulaanjoutumisestamme, haluten käyttää sen meidän nöyryytykseksemme.\"\n\n\"Pyhä Benediktus ja pyhä Pietari meitä auttakoot! -- Kumartukaa\nsyvempään\", huudahti paksu apotti ryömien rintavarustusten suojaan,\n\"tuolla lensi taas linkokivi. Armias taivas, mikä ihmispaljous\",\njatkoi hän katsahtaessaan kaupungille. \"Kuulkaa miten he huutavat!\nHe nimittävät teidän nimenne, arvoisa veli, jumalattomasti kiroten.\n-- Ne kulkevat edestakaisin veneillä -- ne vetävät esiin yhä enemmän\nhyökkäyskoneita. -- Minä näen heidän joukossaan yhden kuninkaan\nhenkivartijoista.\"\n\n\"Katsokaa, se on kuitenkin tuon uskottoman itsevaltiaan alkuunpanema\",\nhuusi arkkipiispa Grand. \"Hän yksin on syypää meidän ja koko maan\nonnettomuuteen. Haa, lähetä murhaenkelisi, vanhurskas Jumala! Nujerra\njuuriltansa kurja valapatto!\"\n\n\"Tämän kautta, arvoisat herrat, ja te olette turvassa\", kuulivat he\nonton äänen kuiskaavan heille käytävän päästä, ja kalpea, kookas mies,\nkasvoilla hurjistunut ilme, näyttäytyi käytävän perältä. Hänellä oli\nyllään saksalaisen kaupanvälittäjän puku, ja hänen otsassaan oli suuri,\npunainen arpi.\n\n\"Minun luostarivieraani -- teidän ahdistettu ystävänne ja kostajanne!\"\nkuiskasi Metsäluostarin apotti. \"Kiitettyjä olkoot pyhä Benediktus\nja Pyhä Pietari! Vanhurskas Jumala on kuullut meidän rukouksemme:\nmurhaenkeli on täällä.\"\n\nOvella seisova kookas olento laski sormen suulleen ja katosi mukanaan\nmolemmat prelaatit, jonka jälkeen käytävän ovi suljettiin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nHyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät\nja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja\nuseat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot,\njotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten,\nosoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen\nkaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja\njonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty.\nGrandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa.\nTurhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa\npalauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan\npiispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi\nhänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen\nkireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle\nuutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman,\nkun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan\nyhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista\nahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin\nportit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain\nihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia\nasukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät\npohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja\npyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon\ntornille soittamaan hälyytyskelloa. \"Pois linnasta, tekopyhät\nsudet!\" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun\nkäräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä\nmeteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone\ntuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä.\n\"Veneisiin!\" huudettiin. \"Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit!\nPahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää\nketään pakoon! -- Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!\"\n\nKuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin\ntositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin\nsinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla\noli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja\njärjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä\nsijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään\njärkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi\nväsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti\nhyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.\n\nNeuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa\nneuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin\npiispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla\npaenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin\nkanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he\nsaavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo\ntapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa\netunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.\n\nAlkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että\nuseimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä,\nja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä\nturvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu\nkaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt\nkreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa\netunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat\nhänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista\nkaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin\nsuuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista\nolivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit\nmessunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta\nkuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.\n\n\"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta\",\nsanoi kuningas kreivi Henrikille. \"Kuitenkin, jumalanpalvelusta\nei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi\nhartaudella.\" Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit\nmolemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti,\nvastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne,\njotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan\nkaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan.\nLevotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä,\nettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan\nainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan\nyleistä rauhaa.\n\n\"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne\", sanoi\nkuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan\nkansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa,\ntunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. \"Minä\ntulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta\nvaltakunnassani\", jatkoi hän. \"Piispa myöntäköön teille sen mitä\noikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen\nminä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa\", lisäsi\nhän ankarasti, \"ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan\nlaillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä\nhetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma\", ja\nniin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus.\nKapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri\njoukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin\nkatuja pitkin.\n\nGammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi.\nLinnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja\nsoihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään\nsitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista\nammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.\n\n\"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!\" kajahti nyt suusta\nsuuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen\nkäsivarren. \"Eläköön kuningas!\" huusivat kapinalliset, ja moni heitti\nluotaan aseensa. \"Ei enää taistelua -- kuningas tuomitkoon meidän\nja piispan välillä!\" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse;\nihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja\nhänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja\nsoihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat\nympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki\nsoihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin\npiiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä\nampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin\ntouhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta.\nHän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi,\nmutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan\nsaapuneen. \"Rivakasti, miehet!\" huusi hän. \"Rohkeutta vain, te uljaat\nkööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää\nitsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!\" Hän jakeli vielä muutamia\nvoimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen\nkuninkaan äänen päänsä päältä.\n\n\"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå -- tekö täällä? Ja kapinallisten\nkeskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te\npalvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne,\nkreivi Henrik.\"\n\n\"Minun herrani ja kuninkaani!\" huudahti ritari Helmer ojentaen\nkäsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti\nkorkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, \"kuulkaa minua, minä rukoilen\nteitä --\"\n\n\"Ei sanaakaan!\" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. \"Tahdotteko te\ntehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte,\nminä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan.\nMinä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle.\nJos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin\nsaatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi\nHenrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna\ntuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille\nminun rauhan tervehdykseni\", lisäsi hän hiljemmin. \"Viekää Grandille\nviimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että\nsuojeluslupaus pidetään.\"\n\n\"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas\", vastasi kreivi Henrik\nja hypähti ratsunsa selästä. \"Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari\nHelmer\", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle,\n\"huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella.\"\n\nHelmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille\nmiekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita\nja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan,\njolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan\nvalkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle.\nKuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen\nseurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen\nläpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta\nedelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois\nrannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat\npoistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan\nnäytti pelästyttäneen heitä kaikkia.\n\nPyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota\nkutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton\nkansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä\nmiestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä\nsadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu\nlakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi.\nTäälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä\nhengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa\niltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs\nmunkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.\n\nKuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon.\nPelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki\nrevityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä\ntyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen.\nLevoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme\nkasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita\nja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena,\nseisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja\nivasanoin.\n\n\"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!\" sanoi kuningas kuuluvalla\näänellä astuessaan kirkkoon, \"Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa\narmiaalta Jumalalta anteeksiantoa. -- Mene rauhassa, hurskas isä,\njos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee\nmeitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme\ntotuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja\nantakoon anteeksi meidän syntimme!\" Näin sanoen kuningas polvistui\nalttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.\nSilmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.\n\nNyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä\nja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti\nGlorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta\nyhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä\nkirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan\nkaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän\nNikolain kirkosta:\n\n\"Pyhä neitsyt, rukoile puolestamme!\"\n\nKun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse,\npalatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha\ntäydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat\nvalot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti\nrauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat\nraatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan\npiispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla\nhitain aironvedoin läheni Linnasaarta.\n\nRitari Helmer Blå seisoi ääneti ja miettiväisenä kreivi Henrikin\nvieressä suutuksissaan siitä, että hänet nyt vietiin vankeuteen\nsiihen linnaan, jota hän äsken voitollisena sotapäällikkönä oli\nauttanut porvaria ampumaan. Hän huomasi kyllä toimineensa hyvin\najattelemattomasti ottaessaan osaa kapinaan, mutta hänen mielestään\nkohteli kuningas häntä liian ankarasti; hänen kasvonilmeensä ja\nhehkuvat; poskensa osoittivat että hänen ylpeyttään oli syvästi\nloukattu. Juuri hänen seisoessaan siinä näihin ajatuksiin vaipuneena,\nsouti vene Linnasaarelta kovaa vauhtia heitä kohti, suunnaten aivan\nlautan vieritse. \"Haa, pippurisaksa!\" huudahti ritari Helmer äkkiä\nja hyppäsi kuin hurjistunut vieraaseen veneeseen. Kreivi Henrik\nnäki ihmeekseen vankinsa painiskelevan veneen perällä saksalaisen\nkaupanvälittäjän kanssa sekä syöksyvän vastustajansa kanssa syvään\nvirtaan, vieraan veneen kadotessa nuolen nopeudella pimeyteen.\n\n\"Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet!\" huusi kreivi lauttamiehille.\nRitari Helmerin töyhtöhattu kellui veden pinnalla jonkun matkan\npäässä; se nostettiin sieltä. Mutta ei häntä eikä hänen tuntematonta\nvastustajaansa näkynyt missään; vuolas virta näytti silmänräpäyksessä\nvieneen heidät mukanaan, ja kaikki etsiminen airoilla ja venekekseillä\noli turhaa.\n\n\"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen!\" sanoi kreivi Henrik\nhuoaten. \"En ole koskaan tuntenut uljaampaa ritaria; mutta hurja\nyltiöpää hän oli aina. Vankeudesta hän kuitenkin pääsi ja ehkäpä\nankarasta tuomiosta huomenna; mutta kuningas on menettänyt uskollisen\nystävän. Soutakaa, miehet, me emme löydä häntä. Ehkäpä hän on auttanut\nitseään; hän oli hyvä uimari.\"\n\nOhikiitävässä veneessä, joka odottamattomassa ja rajussa painiskelussa\noli ollut vähällä kaatua, oli nähty pari herraa, yllään kaniikkipuvut,\nja kööpenhaminalaiset soutajat luulivat tuntevansa yhden heistä\narkkipiispan viekkaaksi ystäväksi Hans Rodiseksi.\n\nAxelhuusin satamaan oli ankkuroitu kuninkaallinen pitkälaiva Waldemar\nSeier, jolla arkkipiispa oli tuotu tänne Hammerhuusista kardinaalin\nvälittämällä kuninkaan suojeluskirjalla. Suojeluskirjan nojalla oli\nsekä laivanpäällikkö että koko hänen väkensä valalla luvanneet viedä\narkkipiispan pois Axelhuusista minä hetkenä hän tahtoi, jos hän ei\nluullut olevansa täällä turvassa, sekä viedä hänet ja paavillisen\nnuntiuksen mihin vieraaseen satamaan he vain halusivat. Juuri kun\nkreivi Henrik aikoi nousta maihin Linnasaarelle, lähestyi suuri\nsoutuvene kuninkaallista pitkälaivaa.\n\n\"Meidän ankara herramme, piispa, arkkipiispa ja punalakki\", sanoivat\nsoutajat. \"He soutavat Volmarille.\"\n\n\"Soutakaa sitten heidän jälestään minkä jaksatte\", käski kreivi Henrik.\n\"Jouduimmekin viime hetkessä -- kiirehtikää!\" Ennenkuin he ehtivät\npitkälaivalle, olivat kardinaali ja arkkipiispa jo nousseet laivaan\njossa alettiin nostaa purjeita. Veneessä seisoi piispa Juhana muutamien\npappien ympäröimänä ja toivotti onnellista ja turvallista matkaa\nylhäisille vierailleen.\n\n\"Minä tuon teille samat tervehdykset kuninkaalta, minun herraltani,\nkorkea-arvoisat herrat\", huusi kreivi Henrik paljastaen päänsä. \"Teidän\nturvallisesta lähdöstänne on huolehdittu. Niin pian kuin kuningas\nkuuli teidän tukalasta tilastanne ja roistojoukon kapinasta, kiirehti\nhän henkilökohtaisesti tänne teitä suojelemaan. Minut on käsketty\nsaattamaan teidät ulos satamasta siksi kunnes olette täydellisesti\nturvassa.\"\n\n\"Tervehtikää Tanskan kuningasta minun puolestani ja sanokaa minun\nolevan kiitollisen hänen avustaan\", vastasi kardinaali tulkkinsa\nkautta. \"Minä olen itse ollut sen todistajana ja minun täytyy\noikeudenmukaisesti kiittää hänen vihollisillensa osoittamaa\njalomielisyyttä samoin kuin hänen sananpitäväisyyttään ja hänen\nkuninkaallista mielenlaatuaan. Minä poistun nyt tästä maasta vaikka\nen olekkaan onnistunut luomaan toivomaani rauhaa; mutta minä toivon\nvielä kerran näkeväni kuningas Eerikin ja Tanskan suotuisimpien tähtien\nvaikutuksessa.\"\n\n\"Kun te tuotte mukananne rauhan ja siunauksen, silloin teidän\nylhäisyytenne on tervetullut\", vastasi kreivi. \"Mitenkä Tanskan kansa\ntaipuu pannaan ja interdiktiin, siitä te olette nyt itse nähnyt\nmitä vakavimmat seuraukset. Kuningas, minun herrani, pyytää teidän\nylhäisyyttänne viemään pyhän isän tiedoksi tämän sekä hänen nöyrät\ntervehdyksensä. Hän jättää turvallisesti oman ja kansansa lainmukaisen\nasian hänen pyhyytensä oikeusistuimen ratkaistavaksi. Mutta langetkoon\nhengellisen lain ja kanoonisen oikeuden mukaan tuomio miten hyvänsä,\nniin täytyy minun herrani, Tanskan kuningas Eerikin, tämän maan\nhallitsijana ja yleisen turvallisuuden suojelijana, mitä jyrkimmin\njulistaa arkkipiispa Jens Grand ainaisesti _karkoitetuksi_ tästä maasta\nja valtakunnasta.\"\n\n\"Karkoitetuksi!\" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa\nGrand näyttäytyi kannella. \"Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon\nvoidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla\nvaltaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen\nkäskyn julistan minä kirkon suureen pannaan.\"\n\nKreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu\nkädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.\n\n\"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua\njalkani Tanskaan vielä kerran\", jatkoi Grand. \"Nyt minä puistan\ntomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani.\nMutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä\nettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan\npannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin\nja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu\nminulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut\nkärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan\nitsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik\nEerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia\nsen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se\nvarmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!\"\n\nKreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta\nei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. \"Laivapäällikkö\",\nhuusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston\nluona, \"te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen\nsuojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta\nei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän\nrauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja\nmajesteettirikoksen tekijänä.\"\n\nKreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva\nlähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen\nsana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.\n\nKreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa,\nja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa,\nmutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä\nkuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen\nkreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja\nonnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän\nja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta,\nvaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän\njonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli\nsatamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi\nseurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään\nja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan\nnäköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin\nvievää tietä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli\ntyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen\nrauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja\nihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu\nmitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja\npiispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa\nja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että\narkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi\njo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä\nmissä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu,\nsytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin\nsiten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona\nsekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena\nseurauksena.\n\nKissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän\nKlemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen\nyöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten\nmiesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän\nkeskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari\nkädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä\nivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua\nankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin\npiispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka\nkeskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena\nkieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja\npiispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt\njuomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja\nsivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin\nolleen Axelhuusia ampumassa.\n\nSiellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta\nhallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin\nkuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan\nvain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten\noltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille\nsekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella\ntarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin.\nSiellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta\npari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen\nkunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.\n\n\"Niin, koettakaapa vain pettää meitä, kööpenhaminalaiset!\" sanoi\nkuuluuttaja-airut päätään itserakkaasti nyökäyttäen. \"Me olemme jo\nkerran ennenkin auttaneet kuninkaan pahasta pälkähästä.\"\n\n\"Mitähän nyt paavi ja kaikki maailman piispat hänelle tekevät?\" sanoi\naseenkantaja tyhjennettyään pikarinsa. \"Onhan peli voitettu, toverit,\nkunhan vain kaikki tanskalaiset tästälähin olisivat yhtä urhoollisia\nkuin nämä Köpenhaminan miehet. Latinalaisia kirouksia vastaan me\nasetamme nuolemme, miekkamme ja linkomme, sekä hyvät tanskalaiset\nharmaakivemme. Jos he meiltä sulkevat kirkonovet, niin on meillä,\nJumalan kiitos, kirveet ja miehiä, jotka jaksavat nostaa kirkonoven\nyhtä keveästi kuin tynnyrillisen vehnää. Nyt on drotsi, minun isäntäni\nja herrani, matkustanut Ruotsiin kuninkaan morsianta hakemaan\", jatkoi\nhän. \"Siellä minäkin olisin hänen mukanaan, elleivät nuo kirotut\nhansalaiset olisi päässeet kimppuuni. Sanovat, ettei niitä kuninkaan\nhäitä aivan helpolla päästä viettämään; ja ne hurskaat herrat, jotka\naikovat sulkea meiltä kaikki taivaanvaltakunnan portit, ovat aikoneet\nestää sen. Mutta lyödäänpäs vetoa, toverit, -- kuningas välittää vähät\nerikoisoikeusluvasta, tai miksi sitä kutsunevat, ja hän viettää häänsä\nmilloin Jumala ja hän itse sen parhaaksi näkevät. Silloin tässä maassa\nvasta ilo ja riemu syntyy. Eläköön kuninkaan morsian!\"\n\n\"Mutta onhan hän ruotsalainen\", väitti eräs nuoremmista miehistä.\n\n\"No niin, tästälähin ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat hyviä ystäviä ja\ntoveria\", jatkoi Knuut Fyenbo heiluttaen iloisesti pikariaan. \"Koska\nmeidän kuninkaamme antavat toisilleen sisarensa, niin voimme me tanssia\nruotsalaisten tyttöjen kanssa, ja heidän reippaat poikansa tanssivat\nmeidän tyttöjemme kanssa, eikä enää katsella happamesti toisiinsa\nsenvuoksi, että on mitelty voimia toisenkinlaisissa tansseissa.\nRuotsalainen prinsessa kuuluu olevan maailman kaunein kuninkaantytär,\nniin valkea ja hieno kuin liljankukka ja yhtä hurskas ja lempeä\nkuin siunattu Dagmar kuningatar. Eläköön hän ja meidän nuori, uljas\nkuninkaamme, sekä kaikki vapaat kunnon miehet ja kauniit tytöt sekä\ntäällä että Ruotsin maassa! Eläköön kuningas ja hänen morsiamensa!\nKonna se, joka ei juo tätä maljaa!\"\n\nKaikki reippaat juomaveikot yhtyivät maljaan. Mutta nyt keskeytti\njuomatuvassa vallitsevan iloisuuden kova riiteleminen sisemmästä\nvierashuoneesta, missä muutamia varakkaampia vieraita istui lautapelin\nääressä. Asepoika ja nuoret miehet tunkeilivat uteliaina ovelle ja\ntirkistivät sisään.\n\n\"Vai niin, onko minun paksu rostokkilaiseni täällä?\" huudahti Knuut\nFyeniläinen. \"Aikooko hän nyt vetää myöskin köpenhaminalaisia nenästä?\nEnpä usko hänen tälläkertaa onnistuvan.\" Ja nyt hän kertoi reippaille\ntovereilleen mitä oli tapahtunut Skanörin markkinoilla, mitenkä tuo\nmahtava hansalaisherra, jonka kanssa nyt riideltiin, oli tuonut\nlainsuojattomien vääriä rahoja maahan, ja että hän, yhdessä ovelan\ngotlantilaisen toverinsa kanssa, oli uskaltanut uhmailla kuningasta\nSjöborgissa.\n\n\"Sen hän saa kalliisti maksaa\", huusivat kaikki yht'aikaa, ja\nhyökkäsivät sisempään vierashuoneeseen, missä Berner Kopman ja Henrik\nGullandsfar sekä joukko muukalaisia kauppiaita olivat joutuneet kovaan\nriitaan muutamien kaupungin rikkaimpien porvarien kanssa, jotka\nsyyttivät heitä epärehellisestä pelistä sekä väärien rahojen käytöstä.\nAsepoika ja nuoret miehet asettuivat köpenhaminalaisten puolelle, ja\npian syttyi hurja ja verinen ottelu, missä taisteltiin ruukuilla,\nkannuilla, kepeillä ja nyrkeillä. Rostokkilainen ja Henrik Gullandsfar\ntarttuivat ensin miekkaan; he hosuivat uljaasti ja miehekkäästi\nympärilleen. Pippurisaksat huusivat ja rähisivät kamalasti, mutta\nlöivät aina harhaan pitkillä kyynäräkepeillään. Viimeinkin he pakenivat\nkaikki, Henrik Gullandsfar ensimäisenä. Berner Kopman tahtoi seurata\nheitä, mutta kiukustunut aseenkantaja asettui hänen tielleen ja\npakoitti hänet epätoivoiseen taisteluun. \"Pois tieltä, pojat!\" huusi\nhän. \"Jättäkää tuo mies, minun osalleni. Minulla on hänen kanssa pieni\nasia selvitettävänä.\"\n\nKaikki väistyivät syrjemmälle ja muodostivat piirin taistelevien\nympärille. Kiihkeä, kömpelö rostokkilainen hosui ympärilleen sokean\nraivokkaasti saaden aina vähän, päästä haavan paljon pienemmältä,\nmutta ketterämmältä vastustajaltaan. \"Kas, tuon sinä saat vääristä\nrahoistasi, mies parka, ja tuon petollisesta pelistäsi -- ja tuon\nhävyttömästä kerskailustasi!\" huusi poika jokaisella lyönnillä, minkä\nvastustajaansa tähtäsi. \"Tämän siitä, että aijoit hirttää ritari\nHelmerin ja minut, ja tämän senvuoksi että uskalsit uhata meidän\nkuningastamme, senkin pippurisaksa!\" Viimeinen lyönti oli pahin,\nkömpelö mies kaatui kuolettavasti haavoitettuna lattialle sinne\nheitettyjen viinikannujen ja lautapelien joukkoon.\n\nPois karkoitetut pippurisaksat olivat sillävälin meluavin hätähuudoin\nkutsuneet yövartijat apuun sekä ne muutamat kaupunginvoudin miehistä,\njotka vielä uskalsivat ylläpitää järjestystä kaupungissa. Piispan\nfamulus oli kaupunginvoudin puolesta saapunut sinne mukanaan asestettua\nväkeä, ja Berner Kopmanin kaatuessa, oli pyhän Klemensin oluttupa jo\nvartion saartama. Piispan famulus sekä aseelliset miehet tunkeutuivat\nnyt olutkapakkaan ympäröiden aseenkantajan, joka seisoi ääneti, verinen\nmiekka kädessään, ja tuijotti kuolevaan rostokkilaiseen.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Kahleisiin, senkin jumalaton miehentappaja,\npiispan ja neuvoston nimessä!\" huusi piispan famulus kirkuvalla äänellä\nja hypähti penkille seisomaan tullakseen paremmin kuulluksi. Hän oli\npienenläntä mies, sinisen maallikkoveljespukunsa yllä oli lyhyt musta\nviitta, ja kädessä hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän heilutti\nkuin komentosauvaa. Kaikki iloiset juomaveikot olivat vetäytyneet\nsyrjään, ja drotsin aseenkantaja seisoi yksin rostokkilaisen ruumiin\nääressä, katosta riippuvan himmeän öljylampun valaisemana. Hän heilutti\nuhkaavasti veristä miekkaa, eikä kukaan uskaltanut lähestyä häntä.\n\n\"Antaa hänen mennä, hän on syytön\", huusi nyt voimakas, hiukan\nsammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta\nporvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja\nhorjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa\nja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään.\nHän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen\nnäköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan\nfamuluksen eteen. \"Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän\non syytön\", jatkoi hän. \"Tuo toinen juopporalli on saanut palkan\nteoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa\nlautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus\ntuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä,\nherra famulus.\"\n\n\"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa\", huusi piispan famulus\nkiihkeänä. \"Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia\nja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu,\nkoskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha\nkaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin\nelinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!\"\n\n\"Elkää koskeko häneen, sanon minä!\" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua.\n\"Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka\non uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän\nminä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi\nlyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman\nnenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka\nolisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se,\njoka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme\nmurtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on\ndrotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta\nvangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani.\"\n\n\"Mutta mitä te ajattelette?\" huusi piispallinen palvelija polkaisten\npenkkiin. \"Onhan hän murhannut täällä ihmisen.\"\n\n\"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan\npiispamme säädöksiä, herra famulus?\" huudahti porvarisairut kuuluvalla\näänellä ja nojautui virkasauvaansa. \"Täällä maallisessa olutkapakassa\n-- täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa\n-- täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan\nselvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka\nrevitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto,\njoka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa\nlaki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan.\nSen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa.\" Kun\nhän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän\nvähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara\nvirkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen\nvoudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää\noikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn\nmaahan.\n\nKun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan\nmurhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu\nmiekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle\nehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun\nsilmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon\nja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta\nsai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään\nhänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta.\nHänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut\nelinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli\nviisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi\nepäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen.\n\"Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä\",\nsanoi hän ääneen. \"Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki\ntollottamassa.\" Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän\njoudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän\nastui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko\njoku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä\nvalot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista\nkuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja\narkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa\noli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi\npyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren\njoukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista\nmutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista\nneuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui\nBremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen\nluona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan\nluona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja\npelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle\nja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva\nhaudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan.\nOlutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja\nvakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren\nmiekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan\nja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä\nääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli\nlevottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen\nhän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa\nrostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut\nkoskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset\nkohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois\nlaivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon\näänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta.\nKelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään\nkivien välissä. \"Pippurisaksa! Minne hän joutui?\" kuuli hän ähkivän\nhuudahduksen, ja hän tunsi äänen.\n\n\"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?\" huudahti\nKnuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja\nuimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi\njalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat\nrikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat\ntahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa\nsuonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta,\npunakeltaista hiustöyhtöä. \"Kas, kas!\" sanoi hän. \"Siinä kaikki\nminkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin\nvesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme.\nOlipa se vähällä viedä minut hengiltä --.\"\n\n\"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra\", sanoi\naseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon.\n\"Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette\nmerenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti\nollut kova ottelu siellä --.\"\n\n\"Toivoinpa osuneeni oikeaan\", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon.\n\"Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa\nei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni\npaikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana.\"\n\n\"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt\npippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään\ntiedä oletteko hänet löytänyt?\"\n\n\"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan\ntyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua\nkuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi;\nmutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän\nseisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa\nohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti\nhapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko\nroisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi\npippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan\nhenki on vaarassa. -- Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään\noikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä\nhauskasti myötävirtaan --\"\n\n\"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle,\nhyvä herra\", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen,\n\"niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen\nhansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan\nvoi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme\nmukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä,\njolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen\noikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun,\nankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut\nparemmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni\nroiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka\nuhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut.\"\n\n\"Rostokkilainen? Berner Kopman?\"\n\n\"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli\neikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli\noikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme\ntästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti\ntai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän\nvankilaluolistaan koko elinaikanamme.\"\n\nVaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa,\nja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille.\nPortti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja\npuomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta\nja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle,\nmissä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he\nmöivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä\nväsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä\nPyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna\nkappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä\nmennä tainnoksiin. \"Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!\" sanoi poika\nja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi\nsillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko\ntäynnä kirkasta, raikasta vettä. \"Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun\nnimeen!\" sanoi hän kiihkeästi. \"Sitten minä valelen teidän päätänne\nja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan\nvirralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin\ntunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni\nharras kristitty.\"\n\nRitari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi\npurtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa\nkuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen\nmielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli\nsuuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne\nheittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa\npalaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä\ntapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven\neteen. \"Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna\", huudahti hän hillityllä\näänellä ja liitti yhteen kätensä. \"Siinä teit rehellisesti; taisitpa\nsen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan\nhurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja\nreippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi\nja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla.\" Sitten hän nousi, ja\nelpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa\nikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja\nheitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. \"Kas, tuolla\nmakaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!\"\nhuusi hän kovaäänisesti. \"Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä\nvoimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin.\"\n\n\"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!\" ähkyi aseenkantaja puoleksi\npelästyneenä nousten nurmikolta. \"Täytyy minun myöntää teidän\ntosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen\nja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden\nkainalosauvojen joukkoon.\"\n\nHelmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen\nkannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta\npainiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti\nsyrjään. \"Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa\njärkevä sana\", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. \"Tuossa\non vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme\nehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin\njärkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet\nhänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa\nhänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä.\"\n\n\"Olisipa minulla vain hyvä miekkani\", sanoi Helmer. \"Lainaa minulle\nomasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä\nmolempia.\"\n\n\"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele\nvoimianne minuun pyhän Annan kunniaksi.\"\n\nHelmer hymyili ja taputti häntä olkapäälle. Pian he molemmat istuivat\nvenheessä ja miettivät vakavina minnepäin olisi turvallisin paeta.\nHelmer istuutui perään miekka kädessä, ja voimakkain aironvedoin souti\nasepoika, nahattoman käden tuskista välittämättä, virtaa ylös, joka\nkoilliselta puolen kierti kaupunkia. Tämän virran uoma oli siellä,\nminne myöhemmin pitkä Gotherkatu rakennettiin. He eivät pysähtyneet\nennenkuin saapuivat Pustervikin kalastajamajoille, jotenkin leveään\nkolmikulmaiseen lahteen, kaupungin pohjoispuolella, missä kaupungin\npohjoista puolta suojasi uusi paalutusvarustus. Kun aseenkantaja täällä\nlepuutti väsyneitä käsivarsiaan, neuvoteltiin siitä soudettaisiinko\nvasemmalla olevan kanavan kautta pohjoiselle portille, mistä pakoon\npääsy kuitenkin oli epävarmaa vai jatkettaisiinko pakoa suuremmalla\nvaivalla, mutta varmemmin, virtaa ylös Sorretslövin järvelle. Viimeistä\nsuunnitelmaa katsottiin viisaammaksi. Helmer tarttui nyt toiseen\nairoon, ja alettiin soutaa voimakkaasti edelleen. Yö oli tyven, Pyhän\nAnnan sillalta asti soutaessa ei oltu nähty ainoaakaan ihmistä.\nSamassa lensi vinhuva nuoli pakolaisten pään yli; he kuulivat aivan\ntakanaan kiivasta airojen loiskinaa ja näkivät kahden veneen lähenevän\nPustervikin tasaiselta rannalta. \"Murhaaja! Ottakaa hänet kiinni!\nAmpukaa hänet! Sata hopeaäyriä sille, joka hänet saa kiinni!\" huusi\nvoimakas ääni toisesta venheestä.\n\nHelmer ja aseenkantaja tunsivat Henrik Gullandsfarin äänen ja jatkoivat\nsoutamistaan. Toinen venheistä jättäytyi heidän taakseen estääkseen\npaluun; toista venheistä, joka oli täynnä kaupunginvoudin miehiä ja\njota ohjasi Henrik Gullandsfar itse, soudettiin kahdella airoparilla\nheidän jälestään jokea ylös. Kokassa seisoi kaksi jousimiestä,\njotka alituiseen tähtäsivät ja ampuivat, mutta näytti siltä että he\nolivat tottumattomia tämän vaarallisen aseen käyttöön, jonka nuoli\ntunkeutui vahvimmankin haarniskan läpi, tappaen ihmiset melkein heidän\nhuomaamattaan.\n\n\"Te ammutte kehnosti, miehet!\" huusi Helmer. \"On häpeä tähdätä noin\nhuonosti. Tuollatavoinko te rautajousta pitelette? Tulkaa vain\nlähemmäksi niin opetan teille käsiotteen\", jatkoi hän, ja laskettuaan\nairon kädestään hän heilautti miekkaa paljastetun päänsä yli. \"Niin\ntotta kuin pyhä Anna on antanut minulle voimani takaisin, ei teille\nkäy hiusvertaa paremmin kuin minun lankovainajilleni.\" Rautainen nuoli\nsuhahti taas hänen päänsä yli, mutta hiuskarvaankaan hipasematta;\ntoinen murskasi veneen laidan ja särki peräsimen. Helmer tarttui\nrautanuoleen, ja kun vene oli nyt melkein saavuttanut hänet, viskasi\nhän sen voimiensa takaa sinne mistä se oli tullutkin. Se suhahti\nmolempien jousimiesten ohi, mutta osui Henrik Gullandsfaria otsaan,\nniin että kauppias kaatui selälleen hengettömänä ääntäkään päästämättä.\n\n\"Kuolema ja kirous! Helmer Blå on siellä, hän heitti nuolen\", huusi\njoku voudin miehistä. \"Pahus hänen kanssa taistelkoon. Takaisin!\"\n\nKaupunginvoudin miehet ja jousimiehet pakenivat nyt myötävirtaa\nkaatuneen gotlantilaisen ruumis mukanaan.\n\nRitari Helmer tarttui taas airoonsa, ja molemmat uskaliaat pakolaiset\nsoutivat nyt esteettömästi vastavirtaa Sorretslövin järvelle. Siellä\nhe nousivat maihin vihreälle niitylle ja antoivat venheen kulkea\nmyötävirtaa takaisin.\n\n\"No nyt sitä ollaan taas kuivilla\", sanoi Helmer katsellen ympärilleen.\n\"Me olemme kaupungin alueen ulkopuolella eikä ole enää kuin sata syltä\nkuninkaankartanoon. Kun kuningas saa kuulla tekomme, on mahdollista\nettä hän sanoo meidän toimineen uljaasti, mutta kuitenkin ankaran lain\nmukaan hän antaa sitoa meidät ja sulkea torniin. Siellä me sitten\nsaamme istua siksi kunnes hänen ja piispan neuvosto ovat päättäneet\nrangaistaanko meidät hengiltä otettaviksi vai ainoastaan elinkautisella\nvankeudella.\"\n\n\"Peloitteletteko te vain minua\", huudahti Knuut Fyenbo ihmeissään.\n\"Olemmehan kuninkaan suojeluksen alaisia heti kun joudumme\nkuninkaankartanoon.\"\n\n\"Mutta hän on täällä piispan alueella samoinkuin me; sen me olemme\nkiireessämme unohtaneet\", huomautti Helmer. \"Kuuluuhan täältä\nympäristöltä enemmän kuin kuusitoista kylää pienelle Roskilden\npiispalle. Täällä määrää vain kirkko-oikeus ja piispanlaki, ja minä\ntiedän jo ennakolta -- kuningas ei meidän tähtemme väistä hiuksenkaan\nvertaa siitä mikä on oikein, vaikka me olisimme hänen parhaita\nystäviään ja olisimme sata kertaa pelastaneet hänen elämänsä.\"\n\n\"Kuolema ja kirous, mitä nyt on tehtävä. Siinä tapauksessa olisimme\nhulluja jos pakenisimme hänen suojaansa.\"\n\n\"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy\nmeitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit\ntuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat\naamuauringossa --\"\n\n\"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä -- ne tuntee jokainen\nritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut,\nherra Helmer -- mitä te ajattelette?\"\n\n\"Sen saat kohta nähdä\", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia\nratsuja. \"No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme\nuskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata\nmeille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä\nse kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta\nolen melkein varma\", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia.\n\"Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies\nkovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa -- ja\nuskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos\nsinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä\nHenrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä\nei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää\nmeitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja\nvankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä\ntiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut.\n-- Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin!\nElköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren\nvaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan\nturnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan\nminkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!\" Hän oli ottanut\nkiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen\nselässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja\nei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen\nturnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAuringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja\nAmagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike\nhuomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa\nkanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu,\nnäyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä.\nLaidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin\ntalonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat\nkylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka\nolivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon\nhakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä\nkuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi\nkuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia\nkomeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.\n\n\"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!\" huusi nuorempi\nheistä. \"Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi.\"\n\n\"Ja kuningas!\" valitteli toinen. \"Kuningas suuttuu, se on vieläkin\npahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman\nääriin. Tulkaa!\" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he\nhuomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet\naidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien\njärvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.\n\nOli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin\nylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon\nlakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko\nseudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa\nkertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan\nerilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes\narkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen\nmieltään.\n\n\"Jumalan nimeen!\" sanoi hän päätään nyökäyttäen. \"Minun korkein onneni\non kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei\npaavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni\nja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei\nmikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni.\"\nHän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä\nkuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään.\n\"Veriviholliseni pääsi elävänä täältä\", jatkoi hän. \"No niin, minä\nolen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen\nkanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen\nkanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei\nvoi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen\nluvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin\nkauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää\nmyrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän.\"\n\n\"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas\",\nhuomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. \"Sen vihollisen,\njota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset\nomin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta.\"\n\n\"Sitä minä en heiltä pyytänyt\", vastasi kuningas kiivaasti ja\nylpeästi. \"Jos minä olisin tahtonut käyttää maallista valtaa täällä\nolevia hengellisiä vihollisiani vastaan, niin minä en olisi tarvinnut\nkapinallisen roskajoukon apua. Kaupunki on siitä saanut kärsiä; kapina\non ja pysyy kapinana ja rangaistavana rikoksena, sattukoon se minulle\nsopivaan tai sopimattomaan aikaan. Minun mielestäni on piispan ja\nkoncilion käytös omavaltaista ja laitonta\", jatkoi hän, \"minä vihaan\npannaa ja kirkonkirousta kuin ruttoa, sen kaikki tietävät; mutta ei\nkenenkään siltä tarvitse uskoa minun suosivan kapinaa ja laitonta\nväkivaltaa laillista ylivaltaa kohtaan. Sitä vastaan minulla ei\nollut mitään, että he mursivat auki suljetut kirkonovet. Meidän ja\ntaivaallisen Herramme välille eivät Roskilden piispat voi asettaa\nsulkuja ja esteitä; eivät he Jumalan vuoksi ampuneet piispan linnaa.\nEikä heidän hartautensakaan ollut kovin vakavaa; olisi luullut ulvovien\nsusien laulavan Credoa eikä kristillisesti kastettujen ihmisten. Jos\nte, kuten minä, olisitte nähnyt eilisiltaisen temmellyksen Pyhän\nNikolain kirkossa, kreivi Henrik, niin tuskinpa olisitte ottanut\npuolustaaksenne näitä kapinallisia.\"\n\n\"Minä ratsastin toissa yönä Pyhän Nikolain kirkkotarhan ohitse,\nherra kuningas\", vastasi kreivi Henrik, \"eikä ollut minun mieleeni\nse mitä siellä näin. Näytti siltä kuin joukko kummituksia olisi\ntemmeltänyt haudoilla kuutamossa. Minä kuulin omituista mutinaa,\nmihin sekaantui huutoja ja rukouksia, jotka minun korvissani\nkaikuivat kirouksilta. Sanottiin Pyhän Eerikin kiltaveljien siellä\nrukoilevan ja suunnittelevan kapinaa piispaa vasaan. Sitä joukkoa en\nainakaan minä tahtonut enempää puolustaa; heidän joukossaan kuuluu\nolevan hurjia haaveilijoita ja levottomia yltiöpäitä. Mutta elkää\nkuitenkaan vihassanne rangaisko heitä liian kovaa, herra kuningas,\nvaikka olisittekin voimakkaalla kädellänne pakoitettu tukemaan\npiispanhallitusta. Kun Herran palvelijat itse sulkevat kirkot ja\nestävät kunnollisen jumalanpalveluksen pitämisen, niin eipä ole\nihmeellistä että alempi kansa omin päin koettaa toimia parhaansa mukaan\nhartaushetkien toimeenpanossa. Onhan melkein mahdotonta ajatella\nettei silloin heidän hartauteensa sekaantuisi uhkaa, huimapäisyyttä\nja haaveellisuutta. Mutta kenen on syy, teidän armonne? Kun Jumalan\nsana vaikenee, silloin paholainen lähettää heti pappinsa kansaa\nvillitsemään.\"\n\n\"Niin, te sanoitte tosi sanan, kreivi, lauman villiintymiseen ovat\npaimenet syylliset. Hengellisen hallituksen asioihin minä en kernaasti\nkajoa. Mutta yhden asian olen luvannut ja sen minä tahdon rehellisesti\npitää: jokaisen kirkonoven joka tästälähtien suletaan, annan minä\nmuitta mutkitta murtaa auki, ja jokaisen papin tai piispan, joka estää\nminun tai minun kansani jumalanpalvelusta, karkoitan minä maasta ja\nvaltakunnasta samoin kuin minä karkoitin arkkipiispa Grandin -- vaikka\npaavi julistaisi minut tuhat kertaa pannaan senvuoksi. Kas, siinä\nminä olen samaa mieltä kuin rehellinen, uskollinen kansani ja nämä\nehkä hiukan liian rohkeat köpenhaminalaiset. Enhän minä voi antaa\nkirjallista vakuutusta siitä mitä nyt olen puhunut\", lisäsi hän,\n\"mutta minä kuiskaan sen tuttavallisesti jokaisen tanskalaisen piispan\nja tulevan arkkipiispan korvaan. Mutta ei senvuoksi kukaan voi sanoa\nminun olevan kapinallisten puolella. Jos väkivaltaa on käytettävä, niin\nolkoon se minun asiani; mutta rauha ja järjestys vallitkoon täällä.\"\n\nKuningas vaikeni; hänen poskensa hehkuivat ja hänen vakavista\nsilmistään leimahti kiihkoisa tuli kääntäessään katseensa ihanasta\nauringonnoususta ja luodessaan sen sumuiseen kaupunkiin, jonka korkeat\nkirkontornit kimaltelivat aamuruskon hohteessa. Nyt vasta hän avasi\nkirjeen ja pienen käärön, jonka Skanöristä tullut laivuri oli jättänyt\nhänelle drotsi Åkelta. Hän luki kirjeen tarkkaavaisena. Se sisälsi\nkuvauksen drotsin ja hansalaisten kauppiasten sekä Thrand Filisierin\nkohtaamisesta Skanörin markkinoilla kuin myöskin yksityiskohtaisen\nselvityksen siitä kahakasta, minkä tämä tuhattaituri ja hansalaiset\nväärentäjät olivat aiheuttaneet, ja mitenkä drotsin, osaksi\npelastaakseen taiteilijan hengen, oli täytynyt lähettää hänet vankina\nHelsingborgiin. Käärössä oli yksi mestari Grandin taiteellisista\nkaukoputkista, sekä muutamia hiotuita lasia, jotka Åke oli ostanut\nSkanörin markkinoilta, ja jotka hän lähetti kuninkaalle uutena ja\nihmeellisenä keksintönä. Åke ei voinut kirjeessään salata epäluulojaan\ntätä ihmeellistä tuhattaituria kohtaan, eikä sitä omituisen levotonta\nmielialaa, mihin tämän miehen mielipiteet ja lausunnot olivat hänet\nsaattaneet.\n\nMyöskin kreivi Henrik oli äskettäin vastaanottanutpa lukenut salaisen\nkirjeen drotsilta, missä Åke vannottaa hänen varoittamaan kuningasta\nvangitusta islantilaisesta sekä kaikkialla pitämään tarkasti silmällä\nniitä, jotka lähestyivät kuningasta. \"Elkää luottako junkkariin\",\nkirjoitti Åke. \"Suokoon Jumala minulle anteeksi, jos erehdyn hänen\nsuhteensa! Kagge elää ja on liitossa muukalaisten kauppiasten kanssa,\njotka uhkasivat kuningasta Sjöborgissa; Helmer ja minun uljain\nasepoikani ovat joutuneet heidän kynsiinsä. Lainsuojattomien kosto on\nuupumaton. Elkää väistykö askeltakaan kuninkaasta. Suojelkaa hänen\nhenkeään, sillaikaa kun minä huolehdin hänen onnestaan.\"\n\n\"Minun hyvällä drotsi Åkellani näyttää usein olevan hyvinkin\nomituisia päähänpistoja\", sanoi kuningas ja pudisti hymyillen päätään\nkoetellessaan lasia ja ihmetellessään näiden kojeitten vaikutusta.\n\"Näyttääpä melkein siltä kuin minun rakas Åkeni olisi valmis yhtymään\nyksinkertaisen rahvaan käsitykseen, väittäessään tämän jalon taiteen ja\ntieteen hedelmät perkeleen töiksi.\"\n\n\"Mitenkä, herra kuningas?\" kysyi kreivi Henrik ihmetellen.\n\n\"Hyvä ystäväni näkyy olevan vielä heikko sekä hengen että ruumiin\npuolesta\", jatkoi kuningas. \"Hän pelkää koko kauniin maailmamme\njoutuvan kadotukseen senvuoksi että silmät aukeavat siellä täällä\nnäkemään asiat maailmassa oikeammassa valossa. Jumala ties minkä uuden\nvaaran hän arvelee nyt uhkaavan tämän taiteilijan kautta. Katsokaapas\nvain, kreivi!\" Kuningas ojensi hänelle kaukoputken. \"Tämä on suuren\nRoger Baconin keksintö, tuon viisaan englantilaisen munkin, josta me\nolemme kuulleet niin paljon puhuttavan. Eräs oppinut islantilainen,\njoka on tuntenut hänet ja omaksunut hänen taitonsa on tullut meidän\nmaahamme. Tämmöisiä hän kulettaa mukanaan; hän kuuluu ymmärtävän\npaljon ihmeellisiä asioita sekä tuntevan luonnon salaisuuksia, jotka\nvoivat olla suuresta merkityksestä sekä sotalaitokselle että koko\nmaan menestymiselle. Åken mielestä pitäisi olla varuillaan hänen\nsuhteensa eikä uskoa hänestä liian hyvää. Minä tahdon kuitenkin nähdä\nja oppia tuntemaan sen miehen; hän on varmasti kunniaksi aikakaudelleen,\neikä hänen tarvitse turhaan käydä minun luonani. No, mitä sanotte,\nkreivi? Minun mielestäni tämänlaiset silmälasit ovat hyödyllisiä sekä\nkuninkaalle että sotapäälliköille, silloin kun hänen tarvitsisi nähdä\netemmäksi.\"\n\n\"Ihanaa, suurenmoista!\" huudahti kreivi Henrik. \"Kaupunki, joki, koko\nSolbjerg näyttävät olevan niin lähellä, että melkein luulen voivani\nkoskettaa niitä kädelläni.\"\n\n\"Tämä tulitaituri on myöskin taitava rahanlyöjä ja metallien tuntija\"\njatkoi kuningas tyytyväisenä ja katseli kirjeeseen. \"Sellaista miestä\nme juuri nyt tarvitsemme, kun maassa vilisee lainsuojattomien vääriä\nrahoja. Jos hän on liitossa vihollisieni kanssa niinkuin Åke tuntuu\npelkäävän, niin tuskinpa hän silloin uskaltaisi astua minun silmieni\neteen; ei ole vielä ainoakaan vihollinen kohdannut minua rankaisematta.\nHän kuuluu uskonasioissa olevan harhaoppinen; mutta ei se kuulu\nminuun. Jos hän on kerettiläinen, niin on se hänen oma vahinkonsa.\nMutta täytyyhän toki myöntää hänen maallisissa asioissa olevan viisaan\nmiehen.\"\n\n\"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin\nteidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas\", huomautti\nkreivi Henrik. \"Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista\nkristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä\nvuoksi.\"\n\n\"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään\", sanoi\nkuningas. \"Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä\ntahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan\ntai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen\ntai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen\nkarkoittanut, se on kyllä totta\", lisäsi hän hetken mietittyään. \"Olen\nunohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä\nkyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko\nollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat\nympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä\ntehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen,\nettä meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit,\neivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa\nhe eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin\nminkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli\ntoteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei\ntämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän\npaha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa\nvarjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita.\"\n\n\"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi\",\nhuomautti kreivi Henrik. \"Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista;\npaavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi.\"\n\n\"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä\",\nvastasi kuningas. \"Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka\nosoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle\nyhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle\nmanauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä\nsiitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen\nkuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta\", lisäsi hän,\n\"ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla\nhäneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että\nhulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa.\"\n\n\"Katsokaa tänne, herra kuningas!\" sanoi kreivi Henrik ojentaen\nhänelle kaukoputken. \"Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän\nhospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä\nnyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne.\"\n\nPyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen\nrajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista.\nTämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen\nportin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja\nSorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene\nläheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen\nmiesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he\npyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella\nolevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet\nhyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa\narkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus\nBunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja\nirtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä\nhengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin.\nHe vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin\naskelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät\nkaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava\napotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin\nylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet\nAxelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista\navustusta kapinallista kaupunkia vastaan.\n\nKun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin\najatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui\näänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä\noli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik\nhuomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä\nviidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat\njoka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin\nsairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti\nlaskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä\nhyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan\naikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.\n\nKaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin.\nYöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut\nennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti\nuhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja.\nPelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut\njäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että\nhän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan\nkatkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.\n\nPiispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan,\nPyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia\nja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä\nkiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä\naina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi.\nHeitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin\nheidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä\nleccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja\nkristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä\nja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa\npelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta\nkirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä\npitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He\nolivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa\nkohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin\nneuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa\nja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin\naurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin,\nkiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle,\nminne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan\nraastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin\nkirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä\nvoimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia\nepäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän\nKnuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja\nnyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen\novien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.\n\nHeti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista\nkatua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston\njäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan\nvalituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen\npuolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle,\nsamalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon\nkaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä\nkuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi\ntätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan\nkiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä\nyhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja\nnäihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään\njoutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita\nheistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja\nmaallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja\nselvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin\nkaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien\navustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin\nvartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden\nvaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti\nhyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain\nkirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien\nsallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.\n\nKuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon\ntornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen\nkartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin\nolivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin\nehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain\ntarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja\nkuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän\nsilloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen\nsorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän\nkatseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei\nhetkeäkään epäröivältä. \"Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat\netanat tuotavat tänne ylös\", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti\nkreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat\nhiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. \"Antakaa heti viedä heidät minun\nsalakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun\nvankiani!\"\n\nKreivi Henrik säpsähti.\n\n\"Katsokaa!\" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä.\n\"Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä,\nse, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa.\nRatsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille\nminun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani.\nJokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen\nlevottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka\nei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana.\"\n\n\"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani\", sanoi kreivi ja polvistui\nnopeasti.\n\nKuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme\nhengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen\njoukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä\npiilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa,\nja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja\ntäällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.\n\n\"Petosta!\" huudahti piispa peräytyen. \"Juuri sitä minä pelkäsin. Me\nhullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan\njalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja\nme saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan.\"\n\n\"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin\nvangita meidät!\" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.\n\n\"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette\nneuvonut minua ottamaan tämän askeleen.\"\n\n\"Katsokaa, herra veli!\" huudahti metsäluostarin apotti viitaten\nkauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät\nmaantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä\nnäkivät että kuulivat. \"Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu;\nkuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen\nmeidän jälestämme. -- Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme\nkuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen\nitsevaltiaan käsiin.\"\n\nSamassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät\nkohteliaasti. \"Seuratkaa meitä, arvoisat herrat\", sanoi heidän\npäällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. \"Meidät on käsketty\nsaattaa teidät kuninkaankartanoon.\"\n\n\"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä me vastaanotamme kuninkaan\nsuojeluksen\", sanoi piispa katsellen levottomana ympärilleen, hänen\nposkensa hehkuivat ja hän näytti vain osaksi luottavan odottamattomaan\nsuojelukseen.\n\n\"Piispa, piispa, ottakaa hänet kiinni, kivittäkää hänet!\" huusi osa\nkiihtynyttä roistojoukkoa, joka muutamien kiltaveljesten johtamana\noli eronnut porvarikulkueesta, ja käsissä aseita ja kiviä, kiirehti\nhengellisiä herroja kohti.\n\n\"Peräytykää, kansalaiset!\" huusi ratsumiesten johtaja miekkaansa\nheiluttaen. \"Me viemme hänet vangittuna kuninkaan luo.\"\n\n\"Vangittu! Piispa on vangittu!\" huusivat kapinalliset riemuiten. \"Se\noli oikein! Eläköön kuningas! Koiranluolaan Grandin ystävät ja kaikki\npappiskuninkaat!\"\n\n\"Vangittu!\" toisti piispa kauhistuneena ja löi yhteen kätensä. \"Haa,\nsenkin petturit roistot!\"\n\n\"Rauhoittukaa, kunnianarvoisat herrat!\" sanoi nuori henkivartija\nhiljaa. \"Minä tottelen kuninkaani käskyä. Jos kieltäydytte minua\nseuraamasta, täytyy minun käyttää väkivaltaa. Mutta, jos te\nolette kuninkaan vieraita tai ei, niin kohdellaan teitä kuitenkin\njokatapauksessa teidän säätynne ja arvonne mukaisesti.\"\n\nPian olivat hengelliset herrat kuninkaankartanon porttien sisäpuolella,\nja he katselivat arvelevan näköisinä toisiinsa kun ovi toisensa jälestä\nsulettiin heidän jälkeensä, ja he vihdoinkin olivat holvikattoisessa\ntornihuoneessa, joka korkealla olevine ikkunoineen sekä raudoitettuine\novineen, mikä heti lukittiin heidän jälestään, muistutti enemmän\nvankilaa kuin vierashuonetta. Se oli kuitenkin mukavasti sisustettu,\nja siellä oli kirjoitusvehkeet ja kaikenlaista sekä hartaus- että\nhuvituskirjallisuutta. Huone oli kuninkaan salakammio.\n\nKun kuninkaalliset henkivartijat ja ratsumiehet linnanedustalla\nsaartoivat raadin ja porvariston lähetit, tulivat nämä melkein yhtä\nhämmästyneiksi kuin äsken piispa ja hänen hengelliset seuralaisensa.\nSuuri kansanjoukko estettiin pääsemästä kartanoon. Suurin osa\nsiitä oli aseilla varustettu, ja huutaen uhkauksia piispalle sekä\nriemutervehdyksiä kuninkaalle, se oli seurannut kulkuetta.\n\n\"Minun herrani ja kuninkaani nimessä!\" huusi kreivi Henrik hevosensa\nselästä hattuaan heiluttaen. \"Kuninkaan uskollisten porvarien\nläheteille on kuninkaankartano avoinna, mutta jokainen, joka kantaa\naseita tai meluten ja rähisten häiritsee kuninkaankartanon rauhaa,\non majesteettirikoksentekijä. Teidän herra piispanne on tällä\nhetkellä kuninkaan vankina, mutta hän on samalla hänen vieraansa\nja hänen suojeluksensa alainen; siten jokainen hyökkäys piispaa\nvastaan on hyökkäys maan hallitsijaa vastaan. Kuningas tahtoo tuomita\noikeudenmukaisesti ja hän haluaa aikaansaada sopimuksen teidän ja\nteidän herranne välille. Ennen auringon laskua julistetaan sovittelujen\ntulos. Se, joka ei poistu, tuomitaan heti kapinallisena.\"\n\nLevoton kansanjoukko kääntyi äänetönnä ja alakuloisena takaisin\nkaupunkiin. Kapinallisten ylimielinen uhmailu siitä, että kuningas\noli heidän puolellaan, oli pian laimennut. He olivat rohkeasti\nluottaneet hänen vihaansa piispaa kohtaan ja hänen suosiollisuutensa\nköpenhaminalaista porvaristoa kohtaan, mutta kun ei niistä enää näkynyt\nolevan jälkiäkään, alkoi heitä peloittaa hänen oikeudentuntonsa ja\ntunnettu ankaruutensa Eikä ollut heistä hyvä merkki sekään, että piispa\nhädissään oli etsinyt turvaa kuninkaankartanosta, mutisivatpa jo\nkiltaveljet mahtavien ja suurten aina lopulta sopivan keskenään, vaikka\npohjalta olivatkin verivihollisia, saattaakseen köyhälistön välikäteen,\nolivatpa sitten oikeassa tai ei.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKoko päivän vallitsi kaupungissa tuskastuttava hiljaisuus.\nKaduilla liikkui kyllä alituiseen ihmisiä, mutta kaikkialla oltiin\njonkinlaisessa jännittävässä odotuksessa. Aurinko oli jo laskeutumassa\neikä vieläkään oltu saatu minkäänlaisia tietoja kuninkaankartanon\nneuvotteluista. Omituinen kulkue veti silloin puoleensa toimettoman\nja horjuvan roskajoukon huomion. Suuri ruumissaatto kulki Pyhän\nKlemensin kirkon ohi Gammelstrandille, mutta ei kuulunut laulua\neikä kirkonkellojen soittoa, eikä näkynyt saattueessa kuoripoikia\nyhtävähän kuin pappia. Kulkueessa oli suuri joukko vieraita kauppiaita\nja laivureita sekä niinkutsutut kaupanvälittäjät eli pippurisaksat,\njotka, satalukuisina yllään jäykkä komea surupuku, saattoivat kahta\nsuurta kalliilla samettisella paarivaipalla peitettyä ruumisarkkua.\nHansalainen laivaväki kantoi kirstuja; heidän ylitsensä liehuivat\nRostokin ja Visbyn liput. Pyhän Nikolain kirkon; luona pysähtyi\nkulkue. Aikomus oli kulkea kirkkotarhan kautta ja toivottiin että\nkirkossa toimitettaisiin sielumessu vainajille; mutta sitä ei\nsallittu. Piispan palvelijat sulkivat kirkkotarhan portit sekä\nkielsivät ruumiinkantajilta pääsyn kirkkoon ja siunatulle maalle,\nkoska toinen vainajista oli kaatunut olutkapakassa lautapelin\nääressä. Katkerasti tuomiten ja moittien piispallista hallitusta\nkulkue jatkoi matkaansa kirkonmuurien ulkopuolitse Bremersaaren\nlaivasillalle, missä valkopukuiset soutajat vastaanottivat ruumiit\nja koko surupukuisen saattojoukon venheisiinsä. Noustiin maihin\nBremersaarelle, ja täällä, missä hansalaiset kauppiaat olivat\nitsevaltiaita, alkoi koko saattojoukko laulaa juhlallista, saksalaista\nhautausvirttä, sillaikaa kun Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin\nruumiit kannettiin kahteen hansalaiseen laivaan, joilla ne vietiin\nkristillisesti haudattaviksi Rostokiin ja Visbyhyn. Heti kun laivat\nolivat nostaneet purjeensa, kokoontui ruumissaattue Bremer-saarelle\nolevaan suureen varastohuoneeseen, minkä oven yläpuolelle kiveen\noli hakattu Bremenin vaakuna: kolme oluttynnyriä ja kaksi avainta\nristiin asetettuina. Täällä tarjottiin lukuisalle laivaväelle ja\nkauppapalvelijoille tynnyrittäin kuulua Embdeniläistä olutta,\nminkä humaltava voima pian muutti surujuhlan hurjaksi räyhääväksi\njuomingiksi. Ei säästetty myöskään simaa eikä viiniä, ja suolaiset\nruokavarat, joita yhä kannettiin, lisäsivät vain hautajaisvieraiden\njanoa. Suuri kansanjoukko, joka oli seurannut saattuetta kadulla, jäi\npitkäksi aikaa seisomaan rannalle ja laivasillalle kuunnellakseen ja\nkatsellakseen päihtyneitä pippurisaksoja, jotka täällä maalaistensa\nja hyvien toveriensa joukossa näyttivät unohtaneen sen kaavamaisen\njäykkyyden mihin he olivat pakoitetut oleskellessaan muukalaisissa\nkaupungeissa. Muutamat itkivät pitäessään hoiperrellen puheita rikkaan\nBerner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin surullisesta kuolemasta, sekä\ntämän maallisen rikkauden ja mahtavuuden katoavaisuudesta, sillävälin\nkun toiset lauloivat juoma- ja rakkauslauluja.\n\nLopulta kääntyi kuitenkin huomio täältä toisaalle. Kuului huuto:\n\"Airut, airut!\" Sankkoina parvina kiiruhdettiin pohjoisportille. Suuri\npergamenttilehti ja valkea sauva kädessä ratsasti airut portista\nsitään, yhden henkivartijan ja suuren ratsumiesparven saattamana. Joka\nkadunkulmauksessa sekä kaikilla julkisilla paikoilla saattue seisahtui;\nkaksi valkoisilla hevosilla ratsastavaa torvensoittajaa antoivat\nmerkin hiljaa olemiseen, jonka jälkeen airut luki kaupungin herran,\npiispa Juhanan ja köpenhaminalaisten raatimiesten ja valtuutettujen\nvälisen sinetillä varustetun sopimuskirjeen. Porvarit tunnustivat\ntässä valtuutettujensa kautta rikkoneensa hengellistä ja maallista\nherraansa, piispaa, vastaan, sekä tehneensä itsensä syyllisiksi\nlaittomaan ja rikolliseen kapinaan, jonka erikoiset kohdat luettiin.\nKuninkaan esirukouksesta piispa kuitenkin antoi heille anteeksi nämä\nrikokset, jotavastoin raadin ja porvariston lähetit, kaupungin ja\nporvariston puolesta, olivat luvanneet, että kukin porvari palaisi heti\nvelvollisuuksiinsa ja tottelisi kaikkia niitä lakia ja säädöksiä, jotka\npiispa _kapitulin suostumuksella_ oli antanut tai tästälähin antoi\nheille, ja jonka heidän käsi piplialla julkisesti ja juhlallisesti\ntuli vannoa raastuvassa. Kaikki levottomien kiltaveljesseurojen talot,\nkellot ja tulot lankesivat piispalle väärinkäytettynä omaisuutena,\nkapinan sakkoina oli porvarien sitäpaitsi täytynyt luopua muutamista\ntalonpaikoista Roskildessa ynnä muutamista vallihautojen ulkopuolella\nolevista pienistä maatilkuista. Tähän sopimukseen ei kukaan uskaltanut\ntehdä vastaväitteitä, sillä airut näytti heille kaupungin oman,\nkolmella tornilla varustetun sinetin, joka vihreistä silkkinauhoista\nriippui asiakirjoissa samoinkuin köpenhaminalaisen kapitulin sinetit.\n\nNiinpian kuin kaupungin asukkaille oli ilmoitettu tämä sovittelu ja oli\ntultu käsittämään miten suopeasti koko tätä ikävää asiaa oli käsitelty,\nmuuttui jännitys ja pelko yleiseksi tyytyväisyydeksi; mutta kiltaveljet\nolivat tyytymättömiä ja nurisivat.\n\nHallandsåsin markkinapaikalla Itäportin ulkopuolella, missä airut\nviimeksi oli lukenut sopimuskirjan, oli saattuetta seuraava\nkansanjoukko kasvanut hyvin lukuisaksi, osaksi juopuneita päiväläisiä\nja kapakka-asukkaita, jotka sopimuksen kautta tulivat estetyiksi\njatkamasta vallattomuuksiaan ja hillitöntä vapauttaan, mihin kapina\noli antanut tilaisuuden. Täällä alkoi nyt kuulua tyytymätöntä\nsurinaa, mutistiin piispan saaneen myönnytyksiä kaikessa ja porvarien\nvain vääryyttä osakseen. Mutta nyt esiintyi eräs mies, jota nämä\nihmiset aivan yleisesti kunnioittivat, eräs hyvin paksu ja väkevä\nkapakan isäntä. Hänen suuri nenänsä oli punainen ja kätensä kuin\nkarhunkämmenet, hän oli tunnettu koko kaupungin pahimmaksi juopoksi\nja tappelupukariksi, ja hänen olutkapakkansa Hallandsåsissa oli\nlevottomimpien ja nurjimpien juoppojen kokoontumispaikka. Hän nousi\noven edustalla olevalle suurelle oluttynnyrille. \"Se on oikein ja\nkohtuullista, kunnon toverit ja liikeystäväni, rehelliset, arvoisat\nporvarit!\" huusi hän voimakkaalla tutulla äänellään ja kirosi\nkarkeasti. \"Vain näön vuoksi on piispalle tehty myönnytyksiä. Onhan\nhän sitäpaitsi valtias meidän hyvässä kaupungissamme, ja hän on\nkyllä oikeutettu vaatimaan että kukin saa juoda oluensa rauhassa ja\nsaa maksaa kullekin omansa. Jos hän myöntää meille mitä tarvitsemme\nsielumme ja ruumiimme ravinnoksi niin eihän meillä ole valittamisen\nsyytä. Kunhan hän vain sallii pappien laulaa teille messujaan ja antaa\nminun kaataa hyvää olutta teille aamusta iltaan ja joskus hiukan\nkauvemminkin, niin totta vie, parempaa piispaa emme voi toivoa, ja\nminä maksan vastustelematta hänelle kahden äyrin veroni joka vuosi.\nSakot eivät mitään merkitse, kansalaiset, sillä ne ovat siihen pannut\nvain näön vuoksi. Ja mitä vahinkoa niistä teille on? Raskaimmat ne\novat rikkaille sekä näille tekopyhille kiltaveljille, jotka eivät käy\nkapakoissa eikä Herran huoneissa meidän muiden kristittyjen kera.\nSenkin jöröjukat, eivät he ole parempaa ansainneet. Ihmiset, jotka\neivät tahdo käydä ripillä eivätkä välitä tuomioistuimista eivätkä\nole kanssakäymisessä rehellisten ihmisten tai meidän kanssa, heillä\nei ole mitään tekemistä meidän hyvässä kaupungissamme, menkööt he\nmenojaan kaikkine lahkolaisineen ja kerettiläisineen. Toverit,\nsielunne ja autuutenne puolesta ei teidän enää tästä lähtien tarvitse\nolla levottomia! Siitä asiasta on meidän kunnon kuninkaamme ottanut\nhuolehtiakseen. Ettekö kuulleet mitä hän lupasi meille eilen, ja mitä\nsopimuksessa sanottiin? Ilman kapitulin suostumusta ei piispa voi\nkäskeä meitä mihinkään. Ja koettakoon petkuttaa kapitulia! Siellä\non viisasta väkeä; he kieltävät teiltä yhtä vähän synninpäästön\njokapäiväisistä pikkuerehdyksistänne kuin minä kiellän teiltä mitä\ntarvitsette ja jonka maksatte. Muriskoot vain kaikki roistot ja\nkiltaveljet\", jatkoi hän puiden leveää nyrkkiään, \"kyllä me ne miehet\npidämme kurissa. Kuninkaan ja piispan terveydeksi minä juon tänään\nkilpaa jokaisen rehellisen miehen kanssa; mutta jokainen, joka rakentaa\nriitaa ja eripuraisuutta meidän rauhallisten ihmisten kesken, saa\nmaistaa meidän nyrkkejämme. Tulkaa nyt sisään lapset, niin saatte hyvän\nryypyn. Eläköön kuningas ja meidän herra piispamme!\"\n\n\"Eläköön kuningas ja piispa!\" huusi suuri joukko vaikutusvaltaisen\nkapakoitsijan ystäviä, ja tyytymättömät livahtivat tiehensä.\n\n\"He tulevat, he tulevat! Kuningas ja piispa ovat täällä!\" kaikui\nnyt huuto suusta suuhun, ja ihmisvirta Hallandsåsilta virtaili taas\nItäkatua pitkin suurelle Lahtarikadulle, missä kaikki kaupungin\nlahtarit ja lihakauppiaat asuivat, ja mistä myöskin oli kuulunut\njonkinlaista nurinaa sopimuskirjaa vastaan. Kaupungin varakkaimpien\nporvarien tyytyväinen mieliala ja etupäässä kuninkaan näkeminen,\nsekä pienen Juhana piispan masennettu ylpeys ja nöyrä olento olivat\ntukahuttaneet kaikki tyytymättömyyden ilmaukset. Katse maahan luotuna,\nhyvin pelokkaan näköisenä, ratsasti nyt tämä prelaati henkisen\nseurueensa kanssa kuninkaan oikealla puolen oman kaupunkinsa läpi,\nMeklenburgin kreivi Henrikin ja kuninkaan viidenkymmenen ritarillisen\nhenkivartijan seuraamana. Kaikkialla tervehdittiin kuningasta\nriemuiten, piispaa ei oltu huomaavinaankaan, mutta järjestys vallitsi\nkaupungissa. Ei ainoakaan kapinoitsijoista uskaltanut lausua moittivaa\nsanaa hänelle, kun hän ratsasti kuninkaan rinnalla, eikä kuulunut\nainoaakaan tyytymätöntä ääntä. Kulkue pysähtyi raatihuoneelle, missä\nraadin ja kaupungin valitsemat miehet käsi raamatulla vahvistivat\njuhlallisesti sopimuskirjan.\n\nYleinen rauha oli siten palautettu, piispallisen hallituksen arvo\nsuojattu ja kapinallisten ylimielisyys lannistettu. Levottomat\nkiltaveljesten seurat oli hajoitettu, eikä ollut enää pelättävissä\nkapinan uusiintumista, kun porvarit itse piispan suostumuksella olivat\nliittyneet kaupunginvoudin väkeen ja piispan palvelijoihin estääkseen\nenempiä levottomuuksia. Näennäisestä voitostaan huolimatta oli piispa\nkuitenkin hiljainen ja vähäpuheinen. Hän ei voinut häpeää tuntematta\nvastaanottaa kuninkaan jalomielistä suojelusta, ja hän näytti tuntevan\nitsensä loukkaavalla tavalla nöyryytetyksi maallisen suojelijansa\nrinnalla. Kapina sekä uhkaava hengenvaara olivat opettaneet hänet\ntuntemaan voimattomuutensa. Kuningas oli kyllä Sorretslövin kartanossa\nkohdellut häntä arvossa pidettynä vieraana, mutta kylmän kohteliaasti,\nilmaisematta kuitenkaan sanallakaan suuttumustaan häneen. Ainoastaan\nsanat piispan riippuvaisuudesta kapitulin suostumukseen oli kuningas\nvaatinut liitettäviksi sopimuskirjaan, mutta sen hän oli tehnyt\nläsnäolleen ylisuperiorin suostumuksella kovaäänisesti ja käskevästi,\nmikä ei sietänyt minkäänlaista vastustelemista. Vielä äsken niin\nvarman, ja ylimielisen Roskilden piispan, joka pari päivää sitten istui\nkardinaalin ja arkkipiispan välillä hyvin varustetussa linnassaan ja\njoka omassa kaupungissaan oli toteuttanut levottomuutta herättävän\nkirkonsulkemiskiellon, täytyi suuttumustaan salaten tunnustaa\njoutuneensa täydellisesti alakynteen. Senjälkeen kun kardinaali oli\npoistunut valtakunnasta, arkkipiispa karkoitettu maasta ja hän itse\njoutunut alemman rahvaan pilkan ja ivan esineeksi, voi hän ylläpitää\nkirkon valtaa maassa harvojen paavillismielisten prelaatien ja pappien\nkanssa vain kapitulin ja tanskalaisen papiston avulla, ja jos kuningas\nvaltansa nojalla ja omalla sekä kansansa jumalanpelolla halusi antaa\ntukea hengelliselle hallitukselle.\n\nKokouksessa raatihuoneella oli piispa koko ajan vaitelias ja\nalakuloisen näköinen. Myöskin täällä kuningas kohteli häntä kylmän\nkohteliaasti; hänen ilmeensä oli ankara ja totinen, sillä toinenkin\ntärkeä ja vakava asia näytti painavan hänen mieltään aina siitä saakka\nkun hän oli kuullut arkkipiispan viimeiset sanat kreivi Henrikille.\n\nRaatihuoneelta koko saattue ratsasti Neitsyt Marian kirkkoon, missä\npaitsi tavallista Avea laulettiin Te Deum sovinnon johdosta. Täältä\nratsasti kuningas heti takaisin Sorretslövin kuninkaankartanoon, mistä\nhän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa. Piispa, Metsäluostarin\napotti, ynnä muut hengelliset herrat, seurasivat häntä tavanmukaisesta\nkohteliaisuudesta, samoinkuin raadin ja porvariston lähetit. Piispa ei\nhalunnut palata linnaansa Axselhuusiin, ennenkuin kaikki kapinallisten\nhyökkäyksen tuottamat vauriot oli korjatut ja nöyryyttävä kapina\nunohdettu. Hän aikoi senvuoksi seuraavana päivänä seurata kuningasta\nRoskildeen, missä myöskin oli syntynyt levottomuuksia senjohdosta\nettä piispa sielläkin oli koettanut toteuttaa interdiktin. Hän oli\nsiis tänä iltana tavallaan koditon, jonka vuoksi hän vastaanotti\nmielihyvällä kuninkaan kutsumuksen viettää seurueensa kanssa yönsä\nkuninkaankartanossa, minne sitäpaitsi kaikki, jotka olivat kuningasta\nseuranneet, olivat kutsutut juhlalliselle ilta-aterialle.\n\nSorretslöviä lähestyttäessä oli aurinko juuri laskenut, ja kreivi\nHenrik ehdoitti kuninkaalle että poikettaisiin vielä ennen pimeän tuloa\nPyhän Yrjänän hospitaaliin katsomaan piispan spitali- ja ruttotautisten\narmeliaisuuslaitosta, se kun oli vain pyssynkantaman päässä\nkuninkaankartanosta. Tämän ehdotuksen kuullessaan säpsähtivät piispa\nja metsäluostarin apotti huomattavasti; mutta sen huomasi vain Kreivi\nHenrik, joka juuri heidän tähtensä oli ääneen lausunut tämän esityksen,\njonka hän kyllä hyvinkin arvasi kuninkaan hylkäävän.\n\n\"On jo liian myöhäistä, kreivi, ja onhan minulla sitäpaitsi vieraita\",\nvastasi kuningas. \"Jos teitä haluttaa niin menkää yksin katsomaan\nsairaalaa ja kertokaa sitten käynnistänne minulle. Minä tiedän sen\nkyllä olevan piispalle kunniaksi, vaikka minusta olisi ollut sopivampaa\nruttosairaalan sijoittaminen johonkin toiseen paikkaan. Tiedän kyllä,\nettei siellä nykyään ole yhtään ruttotautista.\" Kreivi Henrik kumarsi\nääneti ja ratsasti heti mukanaan pari nuorta ritaria Sorretslövin\nniityn poikki sairaalaa kohti.\n\n\"Arvoisat herrat, sallikaa minun seurata teitä, minä haluaisin myöskin\nnähdä tämän hurskaan armeliaisuuslaitoksen\", sanoi Metsäluostarin\narvokas apotti ja koetti kiirehtää ratsuaan saavuttaakseen heidät,\nmutta nämät eivät kuunnelleet häntä, ja ennenkuin apotti ehti pyhän\nYrjänän hospitaaliin, seisoi kreivi Henrik jo sairashuoneessa\ntarkastaen terävin katsein erästä potilasta, joka näytti nukkuvan,\nmutta jonka pää oli niin kääreihin kiedottu että hän oli kuin\nnaamioitu. Ylinnä sairaan otsalla näkyi kuitenkin suuren arven\nalkua. \"Mikä on sairaan nimi?\" kysyi kreivi Henrik ankaralla äänellä\nhämmentyneiltä ja levottomilta Pyhän Yrjänän veljeksiltä.\n\n\"Ei kukaan tunne häntä, arvoisa herra\", vakuutti guardiani. \"Pari\nvierasta kaniikkia kaupungista toivat hänet tänä aamuna tänne pahoin\nrunneltuna ja haavoittuneena; he olivat löytäneet hänet puolikuolleena\nKallebonrannalta. Meidän täytyi heti laastaroida hänen kasvonsa, ja\nniiden poistaminen olisi nyt hengenvaarallista.\"\n\n\"Niin totta kuin elän, on tuo mies lainsuojaton Åke Kagge\", sanoi\nkreivi Henrik, ja kaikki peräytyivät kauhistuneina vuoteen äärestä. \"Te\nolette ottaneet suojataksenne kuninkaanmurhaajan\", jatkoi kreivi, \"ne,\njotka toivat hänet tänne olivat maankavaltajia, sillä sellaisiksi ovat\nluettavat kaikki ne, jotka piiloittavat lainsuojattomia.\"\n\n\"Lainsuojaton tai ei, täällä hän saa rauhassa kuolla tai pelastua,\njos se on Jumalan ja Pyhän Yrjänän tahto. Sitä ei voi kuningas eikä\nainoakaan kuninkaanpalvelija estää\", kajahti nyt voimakas ääni\nhänen takaansa, ja Metsäluostarin kookas apotti seisoi hospitaalin\nsairashuoneen ovella. \"Tähän armeliaisuuden rauhanmajaan ei ulotu\nminkään itsevaltiaan käsi\", jatkoi hän. \"Minä käsken teitä, veli\nguardiani, sekä teitä armeliaisuusveljet, jotka täällä palvelette pyhää\nYrjänää, minä velvoitan teidät piispan ja teidän taivaallisen Herranne\nnimessä vaalimaan tätä sairasta niinkuin veljeänne, pelkäämättä\nihmisiä ja kysymättä hänen nimeään ja asemaansa tässä maailmassa. Ehkä\nhän kärsii syntiensä palkan, mutta siinä tuomitkoon vanhurskauden\nHerra. Jos korkeamman rangaistus on häntä kohdannut, niin hän seisoo\npian tuomarinsa edessä. Rukoilkaa silloin hänen sielunsa puolesta ja\nhaudatkaa hänet kristillisesti. Mutta jos ihmisten apu ja rukoukset tai\njonkun pyhimyksen avut ja ihmeet hänet parantaisivat, niin sallikaa\nhänen vapaasti lähteä täältä pyhän Yrjänän nimessä, menköön hän\nystävien tai vihollisten luo, menköön hän maailman iloon ja kunniaan,\ntai häpeään ja kuolemaan mestauslavalle. Teidän tehtävänne täällä on\nlääkitä ja virvoittaa; maailmassa on kylliksi paljon itsevaltiaita,\njotka kiusaavat ja sortavat onnettomia ihmisiä.\"\n\nKreivi Henrik loi hämmästyneen katseen käskevään prelaatiin, joka\npuhui vakuutuksella ja todellakin hurskaan innon elähyttämänä. Ylpeän\nsoturin kasvot sävähtivät äkkiä hehkuvan punaisiksi, ja näytti siltä\nkuin hän olisi hävennyt ahdistaneensa tällaista kurjaa ihmistä, joka ei\nvoinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä ja näytti olevan enemmän kuollut\nkuin elävä. \"Jumalan ja Pyhän Yrjänän nimessä\", sanoi hän peräytyen\npari askelta, \"täyttäkää velvollisuutenne sekä tätä rikollista että\nminun kaikkien ritarien pyhimystä kohtaan. Minä en vaadi kenenkään\nväärin tekemään; mutta sen minä vielä kerran sanon teille: Te olette\nottaneet suojaanne lainsuojattoman ja kunniattoman murhaajan, ja saatte\nsenvuoksi itse vastata seurauksista!\" Hän loi vielä kerran katseen\nepäluulonalaiseen sairaaseen, joka makasi hiljaa eikä hänen pahasti\nrunnelluilla kasvoillaan huomannut minkäänlaista ilmettä. Senjälkeen\nkreivi poistui sairaalasta annettuaan apotin ratsastaa edeltä.\nKuninkaankartanoon palatessa kreivi ei lausunut sanaakaan hengelliselle\nherralle, joka ylpeänä ja äänetönnä loi häneen riemuitsevan katseen.\nKreivi Henrik ei puhunut kuninkaalle mitään tekemästään havainnosta,\nkoska hän ei ollut varma siitä oliko nähnyt oikein; mutta koko illan\nhän oli harvinaisen hiljainen ja mietteisiinsä vaipunut. Onneton\nrikollinen tuntui hänestä nyt niin kurjalta ja mitättömältä, että\nhänestä tuntui turhalta pelätä sellaista vihollista.\n\nIllallisaterian aikana kuninkaankartanossa keskusteli kuningas\nenimmäkseen raadin ja Köpenhaminan porvariston lähettien kanssa,\njotka nyt ensi kertaa istuivat samassa pöydässä kuninkaan ja heidän\nherransa piispan kanssa, ja he tuntuivatkin alussa olevan jotensakin\nhämillään tästä odottamattomasta kunniasta. Kuningas puhui taas\nmielihyvällä siitä uskollisuudesta, innosta ja urhoollisuudesta, jota\nköpenhaminalaiset olivat osoittaneet sekä Stig-marskin aikuisissa\ntaisteluissa että norjalaisen sodan aikana, ja hän lupasi heille\nkorvauksen kaikista tappioista, joita he vastedes tulisivat kärsimään\nhänen ja valtakunnan tähden niin kauan kun lainsuojattomat häiritsivät\nvaltakunnan rauhaa. Hän sai pian rehelliset, vaatimattomat porvarit\npuhumaan vapaasti ja avonaisesti kaupunkinsa eduista ja puutteista,\nsen kaupasta ja elinkeinoista. He kiittivät kuningasta ja piispaa\nheidän viisaasta kaupunginlaistaan sekä niistä monista vapauksista\nja oikeuksista, jotka jo olivat kaupungille suodut; mutta he eivät\nepäröineet kertoa miten tärkeää olisi kaupungin edistymiselle\nHansakaupunkien yksinoikeuksien supistaminen ja porvareille he\ntoivoivat suotaviksi samat kauppavapaudet kuin muukalaisille.\n\n\"Niin, sitä minä olen jo kauan ajatellut\", sanoi kuningas, \"ja sitä\nasiaa kannattaa miettiä. Minä odotan siitä asiasta lähempää ehdotusta\nja mietintöä teidän herraltanne piispalta, sekä teidän yhteiseltä\nneuvostoltanne.\"\n\nPorvarien kasvot loistivat ilosta tämän kuultuaan; mutta piispa\nei näkynyt olevan kovinkaan mielissään tästä kuninkaan hartaasta\nosanotosta piispankaupungin asioihin. Mutta Axelhuusin hengelliset\nherrat eivät ottaneet tuskin ollenkaan osaa keskusteluun. Kuningas\nitse vaikeni usein, vaipui syviin ajatuksiin ja näytti usein vain\nponnistamalla voivansa pidättäytyä osoittamasta suuttumustaan piispalle\nja Metsäluostarin apotille, joiden hän tiesi olevan Jens Grandin\nläheisimpiä ystäviä. Aterian jälkeen porvarit hyvästellessään kiittivät\nsydämellisesti kuningasta siitä suojasta ja rauhasta, jonka hän oli\nsuonut heidän hyvälle kaupungilleen, ja sen jälkeen he palasivat\nkaupunkiin ylistellen kuninkaan lempeyttä ja viisautta. Kreivi Henrik\nsekä ritarit poistuivat suureen parvekesaliin lautapelien ääreen, ja\nkuningas jäi melkein yksin hengellisten herrojen seuraan.\n\nMetsäluostarin apotti ja minoritetin provinsialiministeri koettivat\nsalaa rohkaista lannistuneen piispan mieltä. Kuningas ei ollut\nsalakammiossa neuvotellessa eikä myöskään senjälkeen puhunut sanaakaan\npiispan interdiktin täytäntöön panosta, ja kuitenkin tiedettiin\nhänen olevan siitä hyvinkin suuttuneen. Sovittelukokouksessa ei tätä\ntärkeää asiaa oltu kertaakaan kosketeltu, ja kaikki koettivat nyt\njälkeenkinpäin viisaasti välttää jokaisen lausunnon, jonka kautta\nkuningas olisi saanut aiheen purkaa tukahutetun suuttumuksen piispaan.\n\nNe molemmat hengelliset herrat, jotka etupäässä olivat johtaneet\nneuvottelua ja puolueettomasti olivat puoltaneet sekä piispan oikeuksia\nettä kansan vapautta, pysyttelivät kuninkaan lähellä ja koettivat\nhuolehtia siitä ettei hänen suuttumuksensa arkkipiispan ystäviin\npääsisi valloille. Nämät olivat dominikaanien provinsialipriori, vanha\nmestari Olaus, joka kuninkaan neuvonantajana tässä tärkeässä asiassa\noli seurannut häntä Vordingborgista, sekä köpenhaminalaisen kapitulin\nkenraalipriori, joka kuului kuninkaan seurueeseen, mutta oli salaisesti\nkuninkaan puolella, jopa oli uskaltanut vastustaa interdiktiä. Näiden\nmolempien miesten puoleen kuningas kääntyi juuri ennen maatamenoa,\ntehden heille kysymyksen, joka koko päivän oli ollut hänen sydämellään,\nja mihin hän juuri piispan läsnäollessa halusi saada vastauksen\nennenkuin meni levolle.\n\n\"Sanokaa minulle, kunnianarvoisat herrat\", sanoi hän ääneen, \"miten\npitkälle kanoninen laki voi syyllä ulottaa sukulaisuuden laskemisen\navioliiton estämiseksi? Ja onko kirkon erikoislupa edes välttämätön\nJumalan lain mukaan silloin, kun sukulaisuus on niin etäinen, että sitä\ntuskin voidaan muistaa?\"\n\n\"Se on monimutkainen ja sekava asia, teidän armonne\", vastasi kapitulin\nkenraalisuperiori vältellen, heitettyään varovaisen syrjäkatseen\npiispaan ja Metsäluostarin apottiin. \"Voidakseni oikeudenmukaisesti\nvastata tähän kysymykseen, täytyy minun pyytää hiukan miettimisaikaa.\"\n\n\"Jos tahtoo seurata vallitsevaa pahaa tapaa\", vastasi vanha\nprovinsialipriori ääneen, luotuaan avomielisen rohkean katseen\nmolempiin ylhäisiin prelaateihin, \"niin on melkein jokainen\nsukulaisuusside esteellinen ja voi johtaa indulgensin vaatimiseen.\nKuitenkin, jos tämä ulotetaan liian laajaksi, niin luulisinpä\nkirkkoisien olevan yksimielisiä kanssani siitä, että senlainen vain\nhyödyttömästi painaa omiatuntoja, samaten kuin se helposti voi herättää\nsuuttumusta kristityissä ja järkevissä ihmisissä eikä minkäänlaista\nhartautta. Jos tällaisissa asioissa tahdottaisiin olla johdonmukaisia,\nniin lopulta ei kristikunnassa voitaisi solmia ainoatakaan avioliittoa\nilman paavillisen istuimen erikoislupaa, koska kaikki ihmiset ovat\nlihallisia sukulaisia Aatamin ja Eevan kautta.\"\n\n\"Se juuri on minunkin mielipiteeni\", sanoi kuningas tyytyväisesti\nhymyillen, \"asia tulisi siten kovin monimutkaiseksi. Mitä te arvelette\nasiasta, puhdasoppinen piispa Juhana?\"\n\nKuninkaan ivallinen hymy tämän lausuessaan saattoi piispan hämilleen.\nHän ei ollut valmistautunut tähän vastausta antamaan ja koska hän\ntahtoi yhtä vähän loukata paavin valtaa, kuin joutua tällä hetkellä\nkuninkaan vihoihin, niin hän soperteli muutamia sanoja ja koetti\nvälttää tarkemman selityksen antamista.\n\n\"Sallikaa minun, arvoisa herra veli, vastata tähän kysymykseen\", alkoi\nMetsäluostarin apotti puhua tyynen ja ylpeän näköisenä. \"Esimerkillä\nvoi parhaiten valaista asian\", jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen.\n\"Ei mikään ole meitä lähempänä kuin teidän armonne sukulaisuussuhde\nteidän nuoreen morsiameenne Ruotsin prinsessa Ingeborgiin.\"\n\n\"Totisesti\", huudahti kuningas säpsähtäen. \"Te ette kursaile, herra\napotti! Te käytte suoraan asiaan. Se onkin minulle eniten mieleen.\nPysykäämme siinä esimerkissä; se on todellakin kaikissa suhteissa\nminulle lähin.\"\n\n\"Ennenkuin kirkko voi siunata teidän kysymyksessä olevan avioliittonne\ntämän korkeasukuisen morsiamenne kanssa\", jatkoi apotti kylmän\ntyynesti, \"tarvitaan pyhän isän dispenssi ja indulgenssi, ja se\nkahdestakin syystä: _pro primo_ lankoutenne tähden, ja _pro secundo_\nveriheimolaisuutenne tähden. Mitä ensimainittuun kohtaan tulee,\nylhäinen herra, niin on prinsessa Ingeborgin eno, Holsteinin kreivi\nGerhard, niin kuin tiedämme, naimisensa kautta teidän korkeasti\nruhtinaallisen äitinne, leskikuningatar Agneksen kanssa, teidän\nylhäisyytenne todellinen isäpuoli. Kreivi Gerhardin isällisestä\nsuhteesta sekä armolliseen prinsessaan että teihin, herra kuningas,\njohtui; teidän ylhäisyytenne ja prinsessan välillä melkein sisarellinen\nja veljellinen suhde, -- ja naimisen sisarusten välillä eli niiden,\njotka voidaan sellaisiksi katsoa, kieltävät sekä jumalalliset että\ninhimilliset lait ankarasti.\"\n\n\"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa\nsaattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi\", keskeytti kuningas hänet.\n\"Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa,\nkunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin\nhyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen\nveriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen\ntarvitaan paavillinen erikoislupa.\"\n\n\"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa\", vastasi apotti,\n\"siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka\nsaastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton,\njota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja\nkirotuksi sukurutsaukseksi.\"\n\n\"Haa, oletteko mieletön?\" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha\nleimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti\nkiihtyneen suuttumuksensa. \"Jos totuutta ja henkeä vailla olevat\nhirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo\naikoja sitten henkisesti murhattu\", jatkoi hän tyynesti. \"Mutta sanokaa\nsuoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden\nolevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut\nkuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen\nminä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen.\"\n\n\"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu\", vastasi apotti\ntyynesti ja kylmästi. \"Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on,\nniinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika,\njonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär,\njonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän\ntytär: -- ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan\nisoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär.\"\n\n\"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni;\nonpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus\", sanoi kuningas purskahtaen\nnauruun. \"Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat\nherrat\", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse\niloisena ja varmana. \"Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa\ntarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä\nvoin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä\nsyntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian\nkuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi\nraskaampaa syntiä omalletunnolleen\", näin sanottuaan hän tervehti\nhymyillen ja poistui.\n\nKuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt\npuoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja\nhe olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas\nvastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen\njohdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua.\n\"Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on\", sanoi hän ääneen, \"että he\nnauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on\nhäpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen.\nTämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan\", kuiskasi hän piispan\nkorvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi\nlevottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen\nja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää\nkaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään\ntalonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että\nhengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin\nvierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan\nsiipirakennukseen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKeskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan\nmakuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa.\nHän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi\nriisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen,\njoka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli\nnäkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas\nyli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka\nhän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli\nahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä\ntykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat\nihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja\nkaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa\nsiirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen\nmielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti\nsen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan\nkultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle,\nja riisui miekan vyöltään. \"Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi\"; sanoi\nhän itsekseen, \"sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä.\nNyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu\ntuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen.\nTulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen\nnimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta\niloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua.\" Kuultuaan nyt etusalista\nhenkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen.\nHolvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina\nnuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta.\nKuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana\nmaata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa\nkuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla\nja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin\nhengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli\nkreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi\ntarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä\nkuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia\ntyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin\nsalaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä\nolleet vakavat varoitukset. \"Hm, junkkari!\" sanoi hän itsekseen,\n\"hänen oma veljensä -- ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä\nunohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa -- onnettoman\nlinnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan\nei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi,\nsulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan\nkorpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot\nsynkkiä\", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen\nhuoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista\nkivimuurausta. \"Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan\ntuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä\nhänestä -- ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo\npyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat\npistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman\nkaton alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa\nmakaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin\nkuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan\nkäytetty.\" Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan\nriisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen\nherra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo\nlankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi\nköpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. \"Pari sanaa meidän kesken,\narmollinen nuori herrani\", kuiskasi hän salaperäisesti. \"Minä tulen\nNikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset\nvaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti\npelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä\nkyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä\nvastapalveluksen. --\"\n\n\"Miten?\" huudahti kreivi Henrik. \"Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä\nsanottavaa on teillä minulle?\"\n\n\"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista\", jatkoi hengellinen herra,\n\"olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä\npaljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty\npuoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet\nvenheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli\nminulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten\ntuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. --\nKapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen\nalle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli\npeitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa.\nMinä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle;\nmutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua\npuistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti\nsairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt\nvalmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei\nnäyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo\nsanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin\nantanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole,\nmutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en\nsaanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat\nvartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne.\"\n\n\"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!\" huudahti kreivi Henrik\nhämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki\nkaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä\nviinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka\nkomennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa.\nKreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin\nkivettyneinä. \"Petos!\" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään\neräältä nukkuvalta sotilaalta. \"Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa\nherra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti\ntänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista\nnaputusta palatessanne. -- Jumalan nimessä, joutukaa!\"\n\nHengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi\nparvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja\npenkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan\nturhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan\nnäytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.\n\nKreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan\ntuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen\nympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta\nkuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen\nherrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä\nkuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa\nääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan,\nja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen\npainautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna,\nmutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik\nperäytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen\nollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen\nympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen\nsalaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi\njoka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia,\nja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet\nesiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen\nnäytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa.\nHänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa\ntoisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä\noman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka\nsilmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien\nhyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin\nsivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi\netäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat\nlähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli\nherättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti\nnäyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista\nkuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain\nvartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat\nvarustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat\nolivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli\nhyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä\nherraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin.\nMitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä\nalkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän\nheti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti\npuistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät\nylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan\nasentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin\ntavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät\nselät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin\nhe olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada\ntämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja\nhiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja\nmiekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin\nvalaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: \"Olkaa varuillanne, pojat,\nnyt he ovat ansassa!\"\n\n\"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!\"\nkuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa\nsuuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita\nihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. \"Jumala ja pyhä Yrjänä\nolkoot kiitettyjä!\" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. \"Tuskinpa\nolisin voinut pitää puoliani noin monelle\". Maasotilaat ja nuori\nhenkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa\nasennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän\nriippua.\n\nKun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki\nhän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän\npuolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä\naseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui\nolkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä.\nHän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen\nseikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. \"Te olette\nuneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut\npikarillisen viiniä liikaa\", sanoi hän iloisesti. \"Sen minä kyllä\nhuomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette\nollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää\nheitä pilkkananne.\"\n\n\"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta\", alkoi\nkreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat\ntoinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he\ntunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät\nkuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin\nomituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin\ntukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta;\nmutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.\n\n\"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin\", käski kuningas.\n\"Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä\nsitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät\nauki\", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen.\n\"Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini\nihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne\nminulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä\npäättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!\" Kun\nvartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein\nsydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea\nulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.\n\n\"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas\", alkoi kreivi\nHenrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa\nympärilleen. \"Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille\npalvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä\nrehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet\",\njatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven -- \"ei, sehän\non totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!\" huusi hän kiukkuisesti.\n\"Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille\nei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä.\"\n\nNuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt\nja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen\nkäsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden\nainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten\noli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja\nantoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille\noli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä\nmitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat\nvarmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty\nmistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat\nhe hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen\nvarmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä,\njotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa\njälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja\npäättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään\nja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi.\nKohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin\nenää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja\ntotisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori\nOlaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin\ntehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.\n\nPari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään\nSorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi,\nmissä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän\nkreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. \"Jos te täällä olette\nkarkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten\navulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne\non haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik,\ntästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet\nsodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä.\" Näin sanoen\nkuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean\narvoaseman virkaanasetuskirjan. \"Jos minä vielä joskus nauraisin\nteidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja\nnäyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi\", jatkoi\nhän. \"Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni\noli murhaajia\", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen.\n\"Kuitenkin -- yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä\nvihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset\nystäväni.\"\n\nKreivi Henrikin silmät loistivat ilosta; hän kiitti sydämellisesti\nkuningasta ja saattoi häntä parvekesillan yli linnanpihalle, missä\nkuninkaan lukuisa seurue jo ratsain odotti heitä. Kreivi Henrik hypähti\niloisena satulaan kädessään uusi valtakirjansa, ja marskina ollen hän\nheti jakoi tarpeelliset käskyt pakolaisten takaa-ajosta ja kiinniotosta.\n\nKun ratsastettiin kuninkaankartanon pihalta, kaipasi kuningas kahta\nrakkainta turnajaisratsuaan ja suuttui siitä kovasti. \"Totta totisesti,\nolipa se pahinta kaikesta!\" sanoi hän ja loi ympärilleen niin ankaran\nja synkän katseen, että nuoret ritarit katsahtivat pelokkaina\ntoisiinsa, ja vanhalla maakuntapriorilla näytti olevan lepyttävä sana\nhuulilla.\n\n\"Komeat, tuliset ratsuni! Miten uljaina ne olisivat tanssineet\nprinsessa Ingeborgin kirkkovaunujen edessä meidän hääpäivänämme\",\njatkoi kuningas kääntyen mestari Olaun puoleen. \"Tämä ei tunnu\nminusta hyvältä enteeltä. He olisivat mieluummin saaneet polttaa\nkuninkaankartanon poroksi kuin ryöstää minulta nämä kuninkaalliset\neläimet.\"\n\nNyt vasta saatiin kuulla, että jo edellisenä iltana oli kaivattu sekä\nratsuja että molempia tallirenkejä, joiden oli niistä huolehdittava, ja\njoita turhaan oli etsitty kaikkialta.\n\n\"Minä vastaan siitä, että ne löydetään\", sanoi kreivi Henrik ja lähetti\nheti muutaman miehistään niitä etsimään. Ratsastettiin edelleen mutta\nkuninkaan hyvä tuuli oli karkoitettu muutamiksi tunneiksi. \"Niiden\nlaisia minä en enää saa mistään\", sanoi hän viimein lempeällä äänellä\nja katseli Örekrogiin vievää tietä pitkin salmen yli, leivosten\nvisertäessä iloisesti hänen päänsä yläpuolella ja hänen pitkien,\nkeltaisten kiharainsa liehuessa kevättuulessa. \"Aina kun ajattelin\nmeidän hääpäiväämme kuvailin niiden tanssivan hänen vaunujensa\nedessä. Kuitenkin, sekin lie ollut vain lapsuusaikojeni haavekuvia.\nLuulenpa kiihkeiden toiveiden voivan tehdä meidät taikauskoisiksi ja\nlapsellisiksi. Kunhan meillä vain morsian kerran on vaunuissa, niin\nkyllä me saamme ne kirkkoon vedetyiksi.\"\n\n\"Siihen saatte kaksi kertaa niin monta kättä kuin täällä Tanskassa\non sydämiä\", sanoi kreivi Henrik ja pisti viheriän pyökinoksan\nhattuunsa. \"Me tuomme nyt kesän mukanamme Helsingborgiin, kuninkaani.\nKas, miten Tanskanmaan metsät kaareutuvat göötiläisiksi kirkoiksi ja\nmorsiussaliksi!\"\n\n\"Ei ainakaan sitä kirkkoa ja hääsalia voida minulta sulkea\", huudahti\nkuningas hiukan katkerasti ja kohotti katseensa yli metsän kirkkaalle\ntaivaalle. \"Eikä myöskään tuota ikuista Jumalan kirkkoa\", jatkoi hän,\n\"käyköön miten tahansa sen esikuvan täällä tomussa. Eikö se ole totta,\nmestari Olaus?\"\n\n\"Hurskas ja rakastavainen sydän on hengen oikea temppeli, herra\nkuningas\", vastasi lempeä, tyven maakuntapriori. \"Siellä missä on\nrakkautta ja elävää uskoa, ei siunausta Jumalan avulla puutu.\"\n\nKuningas nyökäytti ystävällisesti heille molemmille, ja nyt\nratsastettiin joutuisasti Örekrogiin vievää tietä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nSillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin\naurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja\nrakkaita lauluja: \"Metsän vihreän helmassa\", ja \"Linnut ne laulavat!\"\nja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä \"kevään ihanuudesta\" ja\n\"kaikkivoivasta rakkaudesta\", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin\nja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt\nyli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja\nkaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen\nvaltaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen\nsuhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä\nintohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti\naikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden,\nja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen\nmahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä\nrauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan\nuskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla\nsaaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen.\nVälittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen\ndrotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet\nniin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin\ntoteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja\npeloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen\nvastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät\nselostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen\nnaimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä\nmyöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako\nja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta\njohtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista\nrohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja\nmyöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa\npaavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten\nseurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan\nnuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän\nuskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä.\nJo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika\nolisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa\nriistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin\nsekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän\njohdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja\nmiehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen\nmiehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi\nhäväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin\nettä Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen\nliittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä\nvoivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli\nmonta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän\nkoetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet\nja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan\njoutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen\nyhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.\n\nSe kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä\ndrotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin\nsalaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin\nestämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli\nKnuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon\nvuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut\nturvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä\nvaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja\nkansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti\npuhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan,\nja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan\nmolemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja\naikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan\nkanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen,\nmissä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin\nkuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan \"Kuningashallitus\" hän oli\nsitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa\naikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi\nsotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.\n\nTehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista\nTanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta\nsekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä\nja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi\nturvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti\nrakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten\nennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen\nTanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta,\nsamoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan\nkihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän\nymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan\nmasentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien\nasialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus\nkuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen\nvastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi\nmolempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa\nkautta.\n\nVihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä\ntoivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun\nensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen\nsanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi\nprinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä\nvarten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla\nodotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja\nloistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista\nmorsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.\n\nHelsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat\ntoukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä\nRuotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana\ngootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine\ntorneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta\nkaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja\nsitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana\noli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna\nsisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä\nkuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema\nsalmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla\nhevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan\nlaajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet\nsopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri\ntori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt\njoka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä.\nPaitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden\nherraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili\nsuuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein\nkaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja\niloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen\nperhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.\n\nKuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin.\nMarski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut\ntukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset\npuoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita\narkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety\nFlyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin\nsuuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä,\nettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut\naikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli,\nkreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen\nkuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan\nnäyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas\nmajesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen\ntaipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän\nvaltioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen\nja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman\navioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea\nruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta\nonnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen,\nnähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein\najatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta\nsopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä\nsyvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka\nohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt\nhänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman\ntulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa\nsilmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.\n\nVordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua\nEerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli\nsaapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka\nkohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen\nsairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden\naikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi\nja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan\nvälttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.\n\nKolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer\nlukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti\nhänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla,\njonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja\nhenkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla,\niloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn\nharmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi.\nPuhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain\nsalaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin\nkuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä\njulkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari\nnäytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka\nusein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan\nvaltaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen\nsynkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin\nhänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen\nsynkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren\nitsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen\noikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja\nsalaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.\n\nVeljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin\nlaivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari\nonnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää\njokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä\nseikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat,\njotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa\nylistääkseen juhlaa lauluillaan.\n\nPapereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut\nLundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt\nkuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä\nkuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään\nlöydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle\noikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat\nkadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi\njulkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös\nluovuttaneen ne arkkipiispalle.\n\nKuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P.\nOlavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut\npunaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun.\nLähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier\noppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus,\njonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen\noppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty\nvapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen\nkuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja\nteräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja\nnoituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut\nhänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän\nitsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena\nihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden\ntietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä.\nKuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja\nharvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti\ntätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa\ntuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.\n\nKreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin\nonnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti\ntarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria,\njosta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän\nhuomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen\nvälillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan\nuskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla,\ntaikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen\nvaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.\n\nVeljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä,\nei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys\nkorvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä\nhovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai\nistui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti\npuhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä\nkreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut\nislantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja\nennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen\nvilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa\nmielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan\nkuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman\nkatseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.\n\nIltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui\nkuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä,\njosta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa\nlöytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa\nja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea\nvastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden\nvedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä\netevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta\nhän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja\nunohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä\npuhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen\näitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja,\nsillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän\nturnajaisista ja juhlallisuuksista.\n\n\"Sanokaa minulle, herra Thrand\", sanoi kuningas oppineelle\npelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle\ntaivaalle, \"mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä\ntähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista\non? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman\nvaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan\nsilmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät\nniihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten\nliikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja\nkohtalomme kanssa?\"\n\n\"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa\nselvittäneen, armollisin herra\", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä\nhänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa\nolkapäiden väliin. \"Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa\nselvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin\nsalaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka\nvähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään,\nteidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus\nsyistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä\non juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt,\nBeatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana.\nTeoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä\nsaavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman\",\njatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. \"Mutta he\npettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla\nvälittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen\nsuurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä,\nja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan,\naina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille\nselvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä\ntieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla.\"\n\n\"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand\", sanoi kuningas\npäätään pudistaen. \"Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme\nja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi.\nHuolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea\nsitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää\nmaailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että\ntämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet\nja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen\nkaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila,\ntuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden\nyläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä\nkieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä\nsanassa.\" Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen\nomituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. \"Te hymyilette,\naivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi\", jatkoi hän.\n\"Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet\novat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä,\nettä jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana\noppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä\nymmärrystä ja viisautta.\"\n\n\"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai\naikamme hurskaita oppineita tässä asiassa\", vastasi mestari\nThrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja\nvarovaisen näköisenä. \"Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne\nmieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te\nkirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne\nriippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein\nymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä\nniinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo\nitsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää\nvanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin\nniiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä\npaljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena\nsuurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain\novat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa\nvapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas\",\nlisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; \"minä en lue enää\nkirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten\nitse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan\nmieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta\njonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat\nikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa\nyläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä.\nHuomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo,\njumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se\non juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme\nluonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja -- viisasten\nkivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä.\nKen voi nähdä vilahduksenkaan siitä -- minkä suurina hetkinä uskallamme\nitsestämme väittää -- hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle\non tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten\nvoimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä\nhänen tahtonsa määrää.\"\n\nVaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen\nkasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili\nhänen pienestä syvälle painuneista silmistään. \"Seuraa minua sitten\nsalakammiooni\", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja\nkuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn\nmestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan\ntilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään\njätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.\n\nNuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon\nasioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista\nrunoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta\nSnorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella\nvuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman,\nettä senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin\nAgnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen\nhenki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden\nja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt\nmuutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla\nkiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä\nEinar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä\npyhimyslaulusta \"Geisli\" eli \"Stråle.\" Kuningas pysähtyi kuuntelemaan.\nPyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä \"Jumalan valtakunnan\nsäde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta\", ja Kristusta\nkuvattiin sanoilla \"maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä\nkirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien\nnähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan.\" Kuningas nyökkäsi\ntyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä\nvastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein\noli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. \"Jatkakaa\",\nsanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka\noli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui\nvielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon\nalusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun\nelämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen\nylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta\nja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen\nastumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan\nsynnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta,\n\"millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja\nsukukunnille taivaallisen elämän.\" Senjälkeen hän siirtyi ylistämään\npyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi \"Jumalan\nvaltakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi.\" Mutta tullessaan\nkohtaan, jossa runoilija sanoo, \"valhe ja petos aiheuttivat kuningas\nOlavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina\napua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta\", keskeytti\nkuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. \"Kiitos\", sanoi hän,\n\"se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo\nkuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat\npuolustaneet huonoa asiaa minua vastaan\", jatkoi hän, \"mutta minä\nkunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet\nsellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin\non ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en\ntahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin\nuskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja\nylentää mieltämme!\"\n\n\"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi\",\ntarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen\nlaulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi,\nmissä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja\nvielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi\nsamalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien,\npuolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli\nsyvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi\ntähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa\nvangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin\nkiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta\nvankeudessaan.\n\nKuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli\njättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää\nsiitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke\nKaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta\nnähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä\nmurhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä,\neikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien\nsukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat\nkatsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua\nsanaakaan siitä asiasta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuninkaan salakammio oli aivan kirjaston vieressä, jonne kreivi Henrik\nsaattoi mennä. Hän epäröi hetkisen; hänestä tuntui arvottomalta ilman\nkuninkaan tietoa ja suostumusta olla hänen keskustelunsa salaisena\nkuulijana salaperäisen oppineen kanssa, mutta hänen levottomuutensa ja\nhuolensa kuninkaan turvallisuudesta voitti kaikki arvelut. Hän otti\nkynttilän mukaansa ja meni kirjastoon. Matkan varrella sammui kynttilä\nja hänestä se oli onneksi, sillä hänen läsnäolonsa olisi muuten\nhelposti voinut tulla ilmi, jos kirjaston ja salakammion välisessä\novessa olisi ollut pieninkään rako. Hän astui varovaisesti holvattuun\nja kivillä laskettuun huoneeseen, jonka koko kaluston muodostivat pari\nrautalankasuojustimilla varustettua kirjahyllyä ja muutamia tuoleja\nsekä lukupöytä. Kuu paistoi sisään kapeasta holvatusta ikkunasta; hän\nistuutui pöydän ääreen aivan salakammion oven viereen ja tuijotti\navattuun käsikirjoitukseen samalla kuunnellen.\n\n\"Täällä olemme, nyt yksinämme ja aivan rauhassa\", kuuli hän kuninkaan\nsanovan, ja ritarillinen kreivi Henrik tunsi punastuvansa, liikahtaen\npoistuakseen. Mutta hän pakoitti itsensä istumaan kuullessaan mestari\nThrandin kähisevän äänen, joka kuitenkin kaikui niin hiljaa ja\nsalaperäisesti, että hän ei kuullut sanaakaan.\n\n\"Minä tiedän kaikki\", sanoi kuningas, \"eikä siitä ole mitään apua,\nettä kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu\nkerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko\nteidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset\nkuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni,\npaavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun\nvaltakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette\nlöytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja\nettä on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää,\nniin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta,\nperuuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan.\"\n\n\"Suurivaltainen herra kuningas\", sanoi nyt tuhattaituri selvästi,\nvaikkakin epävarmalla äänellä, \"minkä te tiedätte minusta, sen olen\nteille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne\nja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän\nolevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen\nluottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi\npöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas\", jatkoi hän aivan\nkuin pakoitetulla varmuudella, \"minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli;\nmutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla\nroviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta\npalvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä.\"\n\n\"Tosiaankin\", vastasi kuningas ankarasti. \"Se oli rohkea sana,\nherra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä\nkolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat,\ntäytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan\non tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte,\nvaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon\nnimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä\nsielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo\npakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme\nkiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se\non rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä\nsitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka;\nhiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta.\"\n\n\"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas\", vastasi\nmestari Thrand tyynesti, \"tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole\nollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös\nminä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei\nkoskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen\nja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten\nsuuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi\nhavaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra\nkuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen\nsormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se,\njoka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava\nJumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?\"\n\n\"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?\" kysyi kuningas\nkärsimättömällä äänellä.\n\n\"Kun minä nyt voin näyttää teille\", jatkoi mestari Thrand kasvavalla\ninnolla, \"että sama voima on minun kädessäni ja vallassani, että minä\nviittauksella voin pakoittaa kaikkivoivan äänen puhumaan ja ukkosen\näänellä julistamaan, että minä olen näiden jumalallisten voimien herra\nja mestari -- tahdotteko silloinkin kieltää minulta oikeuden julistaa\njumalansanaa, joka puhuu niinhyvin minun tahtoni kuin luonnon kautta?\nTahdotteko silloin kauemmin epäillä, että minä olen löytänyt ja\nomistanut tämän alkuytimen, tämän voimien alkuvoiman, joka on muuttava\nmaailman muodon ja kukistava kaikki ennakkoluulon epäjumalan temppelit\nja tyranniuden varustetut linnat? Tahdotteko silloin uskoa, että olen\nlöytänyt ratkaisun elämän suureen arvoitukseen, ja että jumalaani, joka\npuhuu minun tahtoni ja tekojeni kautta, myös voi sanoa: elä, silloinkin\nkun aika, taudit ja ikä, kun rauta ja myrkky, kun rovio ja pyöveli kun\npaavit ja tyrannit ja kaikki elämän viholliset huutavat: kuole!\"\n\nSalakammiossa vallitsi hetken hiljaisuus, ja kreivi Henrik veti\nlevottomana henkeään. \"Kummallista!\" kuului kuninkaan ääni. \"Mutta\nei, se on mahdotonta! Mielipiteeni viisaudestanne tahdon lykätä siksi\nkunnes olen nähnyt ne ihmeelliset asiat, joista puhutte. Sen mukaan\nkuin olen ymmärtänyt teitä, näytätte te pitävän itseänne ei ainoastaan\nluonnon, vaan myöskin jumaluuden herrana, mutta sellainen tuntuu\nminusta suurimmalta hulluudelta!\"\n\n\"Hulluus ja viisaus, vale ja totuus, hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat\nlähellä toisiansa, herra kuningas\", kahahti taas mestari Thrandin\nkieleltä, \"ja niin on erittäinkin laita kaikkina ylimenoaikoina yöstä\npäivään, erehdyksestä totuuteen, aikakaudesta aikakauteen. Mitä minä\ntäällä, ainoastaan luottamuksesta teidän kuninkaallisen henkenne\nvoimaan, uskallan kuiskata teille tässä salakammiossa, julistetaan\nkerran vapaasti jopa alhaisimmilta opettajapaikoilta ja ne ovat\nvain lastentietoja vanhoille ja henkisesti kypsille. Miten kukin\nmeistä tahtoo kuvailla itsellensä jumaluutta, on oikeastaan jokaisen\nyksityisasia; se riippuu kunkin omasta henkisestä näkö voimasta.\nIkuisuus on ja sen täytyy jäädä osaksi arvoitukseksi suurimmalle\nosalle; mutta ajasta ja sen vaihtelevista tapauksista on meidän\npäästävä selvyyteen: se on meidän yhteisessä näköpiirissämme. Siinä\nmäärin uskallan kuitenkin luvata voivani avata teidän tarkkanäköisen\nsilmänne, herra kuningas, ettei mikään osa aikaa ole kokonaan salattu\nja että te melkein yhtäsuurella selvyydellä voitte katsoa eteenpäin\nkuin taaksepäin asioiden ja tapahtumien katoavaan olemassaoloon.\"\n\n\"No\", sanoi kuningas, \"opettakaa minua sitten näkemään selvemmin\nsielun silmillä, nimittäin jos kykenette siihen. Teidän maallisia\nsilmälasejanne pidän suuressa arvossa, ja te olette todella avannut\nminulle vapaamman katseen olioiden ulkonaiseen maailmaan. Jonkunlaisen\nkaukolasin, jolla voidaan nähdä muinaisuuteen, tunnen jo tutkimalla\naikakirjoja. Jos on olemassa myös luonnollinen kaukolasi tulevaisuutta\nvarten, niin näyttäkää se minulle.\"\n\n\"On olemassa kaksikin, armollinen herra\", vastasi mestari Thrand\npainolla -- \"me kutsumme niitä kaitselmukseksi ja aavistukseksi.\nTeroitetulla viisaudella ja herätetyllä sisäisellä ymmärryksellä voimme\nomistaa molemmat. Ensimäiseilä voitte nähdä paljon, jälkimäisellä\nenemmän ja molemmilla melkein kaikki. Tärkeän askeleen, jonka olette\naikeessa huomenna ottaa, herra kuningas, voisitte vasta sellaisen\nkaksinkertaisen taidon avulla oikein ymmärtää.\"\n\n\"Mitä\", puuskahti kuningas tuohtuneena. \"Luuletteko, että nyt vasta\nkäyttäisin ymmärrystäni ja arvelisin askelta, minkä hyvin harkitulla\nrohkeudella ja Jumalan armollisimmalla avulla olen tehnyt ja joka on\nkorkein onneni? -- Olkoon seuraukset mitkä tahansa ja käyköön kuten\nkaikkivaltias maailmanhallitsija määrää minulle ja valtakunnalleni.\nTässä suhteessa ei selvinkään tieto tulevaisuudesta voi muuttaa\ntahtoani, tai sammuttaa elämäni kauneinta toivoa.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa toki, herra kuningas\", jatkoi mestari Thrand\ninnoissaan, \"heittäkää katse ilman ennakkoluuloa ja tunnetta ihmisten\nsieluihin, jotka tahdotte yhdistää itseenne. Kolme kuninkaallista\nveljeä, teidän tulevat lankonne, seisovat valtaistuimen ääressä:\nheikoin ja vähälahjaisin valittiin nousemaan sille. Mutta veljien\nylivoimaiset sielunominaisuudet, voima ja rohkeus kasvavat\nsuunnattomasti. Voimakas henki ei koskaan voi taipua heikomman alle;\nkuohuvien voimien täytyy kehittyä, sotivien täytyy murskata toinen\ntoisensa, hellästi kiintyneiden täytyy yhtyä, ehdollisesti sidottu\ntemmataan väkivaltaisesti auki. Ja sen, joka heittäytyy hurjasti\nkohisevaan virtaan, täytyy joko seurata mukana tai painua pohjaan.\"\n\n\"Lopettakaa kirottu puheenne!\" keskeytti hänet kuningas kuuluvalla\näänellä ja polkaisten kovasti lattiaan. \"Tässä ei mikään pikkumainen\narvelu ja tulevaisuuden pelko ole ehkäisevä tietoani tai peloittava\nsieluani. Antakaa kuohua miten tahansa näiden kuninkaanpoikien\nmielessä. Kruunuja ei ole heitetty maan päälle sokeiden intohimojen\nleikkikaluiksi, oikeus ja korkein voima eivät ole sidotut ihmisten vaan\nKaikkivaltiaan tahtoon. Kuninkaanvaltikka voi Jumalan suojelevalla\navulla turvallisesti levätä lapsen kädessä, vaikka alaikäinen olisikin\npettureiden ja murhaajien ympäröimä. Sen olen itse kokenut. --\"\n\n\"Mutta jos alaikäinen, kuten tässä tapauksessa, ei koskaan tule\nsielussaan täysi-ikäiseksi, herra kuningas\", muistutti mestari Thrand,\n\"kun se mahti, joka tuli vapaan ja voimakkaan kansan tahdosta, tyhmällä\nherkkäuskoisuudella ja ymmärtämättömyydellä yhdistettiin mielikuvaan,\njota teolooginne kutsuvat Jumalan armoksi -- aate, joka ainoastaan\nsilloin saa merkityksen, kun näemme tämän armon ilmestyvän vapaassa\nvaikka muuttuvassa kansan tahdossa -- silloin on jokainen side heikkoon\nalaikäiseen sieluun häiritsevä. --\"\n\n\"Kaikkien pyhien kautta, korkein valta ja mahti tulee ylhäältä\",\nkeskeytti hänet kuningas kiivaana. \"Ainoastaan ihmisten tahto, mutta\nei Jumalan, on horjuvainen ja epäröivä. Sillä, joka kantaa kruunua\noikeudella, on voimansa Jumalan tahdossa, jota ei kukaan kuolevainen\nuhmaile rangaistuksetta. Mutta kyllin siitä! En kutsunut teitä tänne\nneuvottelemaan kanssani valtioasioista. Ellen tietäisi teitä oppineeksi\nmieheksi, joka vain vähän huolii maallisesta hallinnosta, olisin\nhalukas uskomaan, että te olette viekas vihollisteni lähetti, niiden,\njotka salaa kokevat kaivella onneni perustuksia.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!\" -- huudahti mestari Thrand\nkauhistuneena.\n\n\"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan\nvaroituksia\", jatkoi kuningas ankarasti. -- \"Olen huomannut, että\najatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä.\nPitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta.\nKunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista\", -- lisäsi\nhän, -- \"niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette\nkuitenkaan voi tulla, -- ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska\nette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli\nopettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut\nteille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla\nsanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon,\nniin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin\nsyntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan\nole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää\nsen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen,\nniin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä\njulkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa\ntuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos\nvoitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon\nsalaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte,\nniin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se\nmihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne\nluonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne\nmahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain\nhalpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan\nteille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa\nte, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun\nautuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!\"\n\nMitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä\nHenrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat:\n\"huomenna, Herra Kuningas!\" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä\nkunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi\ntullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni.\nHenrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri\nmakuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli\nedellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan\nsalakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni\ntaikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän\nmutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään\nja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta;\nmestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari\nKristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta;\novi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.\n\n\"Mitä se merkitsi?\" -- lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. -- \"Hm,\ntäällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä.\" Hän\nei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin\nhiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen,\nvastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa.\nKreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion\npäällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nAamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa\ntouhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan\ntäsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä\nvarhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja\nasemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli\nratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta.\nTänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli\nkiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin\naurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään.\nJo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä\nja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja\nkirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin\noli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan\nhääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään,\nja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä\npaljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään.\nHänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa;\nhän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset.\nLoistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna\nolallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä,\nmaidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi\nGerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla\npuolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli\nhehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja\ntervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.\n\nNe kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui\nkamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin\nvetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas\nratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti\nanteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä,\nmutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs\npysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat\nja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä\nja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.\n\nKun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin\nHelsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä\nkomeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla\nja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien\nmaakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka\nuljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan\narkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä\naamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla,\nollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli\nsuuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista\nhiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta\ntahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän\npäivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi.\nHe näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla\nlukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan\nepäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä\ntuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina,\nhuolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta\nsiitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja\nkansan kera olivat panneet vastalauseensa.\n\nLinnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja\nturnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki\nlinnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin\npöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä.\nKyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja\nnäppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja\ntorvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet\nparvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä\nhuviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä\nolevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta\npitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten.\nEräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen\ntuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen\ntahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen\napurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari\nRumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien\nväliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain\nkuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt\nja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta\nsaapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman\ntiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen\ntalonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta\ntanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille\noli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja\nsilkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista\ntuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin\nja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin\nkaikui suusta suuhun: \"Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he\novat!\" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla\nmiehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.\n\nSuurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen\nnostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea\npyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus\npeitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden,\nahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha\nkalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen\npukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend,\njoka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin\nkalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä\nMartti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä\npurjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski\nKulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä\nja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta\narkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin\nosannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä,\nettä hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät\nsaattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän\npyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten\nkanssa ja nyt \"tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua\nitse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään.\"\n\n\"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!\"\n-- sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. -- \"Nyt voitte nähdä koko\nloiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni\neräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani\ntoistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni.\"\n\n\"Ah niin, rakas Martti!\" -- kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti\nhäntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin\nnuken. -- \"Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että\nkuningas huomaa sinut.\"\n\n\"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!\"\n-- kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. -- \"Hän on nähnyt minut yhden\nainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin\najateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä.\"\n\n\"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!\" -- kiivastui vanha\nJeppe-kalastaja. -- \"Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen\nansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja\nniinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi,\nniin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana.\"\n\n\"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!\" -- vastasi Martti. -- \"Katsotaanpa\ntätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut\nvai ei; eipä sillä ole hätää.\"\n\n\"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!\" -- mutisi vanhus. -- \"Jos\nolet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä\nsinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni -- olin vähällä sanoa, --\nvaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset\nherrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta,\nnähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen.\"\n\n\"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja;\nkukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti\nMadsvendin kunnian puolesta! -- Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee.\"\n\n\"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!\" -- lausui\nkalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja\nasettuen hänen eteensä. -- \"Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin\nkatsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen\nmiehen selän taa.\" Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta,\nja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille\nmorsiamelleen.\n\nKuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt\njalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin\nkuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui\nleveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren\nsekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu\nvielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei\nmitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä;\nmutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden\nvanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan\nherättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti\ntämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua,\njoka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan\nmorsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti\nmajesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin\nsisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen\nhyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli\nkoko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä,\nsuuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen\nrohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt\nniin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia\nkuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan\nja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis\nKristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin\noli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle\nWaldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja\nuskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä\npuoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli\nelellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva\njalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän\nvaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä\nsuuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten\ntulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin,\nkansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla\nnähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen\nhurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen\nkuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka\nsanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi\nja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän\nsiihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki\nIngeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.\n\nPrinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä\narmaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa\nsiirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti\nvalkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään,\nja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle\nkansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin\nikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan,\nviipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei\nhän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä\nhuokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin\nuhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli\nveljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja\nintohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja\nloukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin\nveljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen\nherttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä\nkauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka\nkerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä\nitseään vain \"jaloksi herra junkkariksi\", näytti hän katkeralla hymyllä\nkokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä,\nkuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja\narvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin\nnuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.\n\nItse nuori Birger-kuningas, joka ei asuunsa paremmin kuin henkeensä\nja voimaansakaan nähden vetänyt vertoja ritariveljilleen, ajoi\nkuningatarvaunujen jäljissä avaroissa vaunuissa, missä hän\nkallisarvoinen purppuraviitta päällään istui erään nuoren naisen\nvierellä Se oli hänen morsiamensa, Tanskan prinsessa Merete, kuningas\nEerik Menvedin ja junkkari Kristofferin sisar, joka varhaisen\nkihlaussopimuksen takia jo lapsena oli jätetty kuningatar Helvigin\nhoidokkina Ruotsin kuningasperheeseen, eikä nyt ollut nähnyt äitiään\neikä veljiään senjälkeen kuin äidin ja Gerhard-kreivin häissä.\nTanskalainen prinsessa puhui nyt ruotsia äidinkielenään ja näytti jo\ntuntevan arvonsa Ruotsin vastaisena kuningattarena; hän ei kuitenkaan\nollut yhtä kaunis eikä yhtä herttaisen lempeä kuin Ingeborg-prinsessa,\nja hänessä keksittiin enemmän yhtäläisyyttä junkkarin ja onnettoman\nisänsä kuin Eerik-kuninkaan ja kauniin Agnes-rouvan kanssa.\n\nRuotsin kookas, vakava valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika\nseurasi melkein ruhtinaallisella loistolla ja arvolla kuningastaan\nratsain Åke-drotsin ja Meklenburgin kreivin Henrikin välissä, jotka\nusein nyökäyttivät iloisina toisilleen; ja kaunis kesäinen juhlailo\npyrki yhtä vilkkaana esiin ruotsalaisten herrain muhkeassa parvessa,\njoka keveästi jutellen saattoi kuningastaan ja arvossapidettyä\nvaltionhoitajaa. Heidän joukossaan ei näkynyt drotsi Brunkea; hän oli\nnyrpeissään kihlauksesta jäänyt muun valtaneuvoston kera Tukholmaan.\n\nTanskan ritariston etunenässä nähtiin vahva, mutta, vähän suosittu\nmarski Olavinpoika Biler. Raa'an karskina näöltään ja kömpelönä\nolennoltaan hän oli täytenä vasta: kohtana kepeälle, kapoiselle ritari\nHelmer Blålle, joka iloisena tepastelutti rakasta jälleenlöydettyä\narabialaishevostaan ja tietämättään usein nyökäytti myöntyvästi,\nkuullessaan rahvaan ylistävän häntä itseään tai hänen hevostaan. Väliin\nhän kuitenkin katsahti hiukan epäröiden kuninkaaseen, ikäänkuin ei\ntoivoisi tämän huomaavan häntä; ja väliin hän viittoi merkitsevästi\ndrotsi Åkelle. Hänen vierellään ratsasti eräs hiljainen pappismies\nkonkarilla; hän oli kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus Dacialainen;\nhänen silmänsä siirtyivät usein kirkkaan kauniille kesätaivaalle,\nja tyynessä ilossaan hän näytti ajattelevan enemmän taivaallisia ja\njumalallisia asioita tai jotain kaukaista näkymätöntä kaunotarta kuin\nkaikkea häntä ympäröivää maallista loistoa ja ihanuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo lukuisat vallasväet ja häävieraat tuskin mahtuivat Helsingborgin\nlinnaan. Pari tuntia tulon jälkeen nähtiin hääjoukon vielä lukuisampana\nlähtevän kirkkoon. Prinsessan kullattuja vaunuja vetäväin kolmen\nvalkean parivaljakon edessä kiitivät nyt valtoimin ohjasperin kaksi\nturnajaisratsua, joita kuningas oli niin katkerasti kaivannut\nlähtiessään Sorretslövin kuninkaankartanosta. Ratsujen jälkiä aina\nTukholmaan asti väsymättä seuranneet kaksi pientä tallipoikaa hyppivät\nnyt iloisina ylvästellen eläinten sivulla. Nähdessään noiden kahden\ntutun paraatihevosen pyörähtelevän morsiusvaunujen edessä, kuningas\nhämmästyi iloisesti. Drotsi Åke kertoi hänelle kohta parilla sanalla\nritari Helmerin huimasta seikkailusta Köpenhaminassa, sekä ilmoitti\nhänen olevan mukana nuoteiden joukossa. Kuningas kääntyi taaksepäin ja\nhuomasi ritareistaan reippaamman: \"Vapaasti hän istuu satulassaan!\"\n-- sanoi hän, uhaten ritari Helmer Blåta, mutta iloisin hymyin ja\nnöykäyttäen tyytyväisenä.\n\nKirkossa vahvistettiin kihlaus kaikin roomalaiskirkon tavoin Aarhuusin\nja Riiben piispojen avulla, ja maakuntaesimies Olaus ynnä kaikki munkit\nja papit virittivät ihanin, syvin äänin rikassointuisen ja täytelään\n_Gloria in excelsis_. [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!] Kun toinen\npiispoista yhdisti kuninkaallisen morsiusparin kädet ja luki kirkon\nsiunauksen heille, laski toinen Tanskan kuningatarkruunun morsiamen\nkauniille vaaleille kutreille, ja nyt liittyi kuorolauluun mahtava\npasunaääninen virta, ja kansa yhtyi juhlalliseen virteen. Kauniimpaa\nnäkyä ei kukaan tanskalainen eikä ruotsalainen ollut nähnyt kuin\nsen, kun korkea morsiuspari, hartauden ja ilon kyynelet loistavissa\nsilmissään, vaipui polvilleen vihkipallille tuhatkynttiläisen\npääalttarin eteen, syvien, ihanien hymnien soidessa, ja melkein koko\nsuuri hääjoukko ynnä ihastunut kansa polvistui vaistomaisesti heidän\nkerallaan äänekkääseen, hartaaseen rukoukseen. Pasuunat vaikenivat,\neikä kuulunut hengähdystäkään sinä hetkenä, jolloin morsiuspari\nkorkealla ja kirkkaalla äänellä vannoi rikkomatonta rakkautta ja\nuskollisuutta elämänsä loppuun asti. Kaikki munkit ja monet kansan\nseasta toistivat vanhan maakuntaesimiehen syvän \"amenen\". Iloinen\nTe-Deum torvien ja pasuunain säestämänä päätti kirkkojuhlan.\n\nVihkimisen jälkeen lähimmät sukulaiset syleilivät syvästi liikutettua\nmorsiusparia korkeassa kuorissa. Viimeksi läheni junkkari Kristofferkin\nveljeään, kuningasta, ja teetteli kylmää ja jäykkää syleilyä; mutta\nsilloin se pimeyden henki, joka niin kauan oli uhkaavana seisonut\nveljesten välillä, ikäänkuin äkkiä olisi lähennyt heitä ja kasvanut\nhirviöksi: he tuijottavat mykkinä, miltei kauhuissaan, toisiaan\nja heidän kätensä vaipuivat. Oli kuin lempeät kyynelet olisivat\npysähtyneet kuninkaan silmissä ja jäätyneet veljen hirveän kylmyyden\ntakia. \"Ei petollisuutta tällä pyhällä hetkellä, Kristoffer, jos\nsielusi autuus on sinulle rakas!\" - Kuiskasi Hän ankaran varoittavasti.\n-- \"Nyt veljiä Jumalan kasvojen edessä -- tai -- Jumala anteeksi\nantakoon minulle! -- vihamiehiä kuolemaan asti!\"\n\nKristoffer kumarsi vaieten ja kalpeni. Hänen huulensa näyttivät\nliikkuvan, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kuningas kääntyi poispäin\nhänestä tulisin katsein; mutta näytti siltä kuin joku näky avoimesta\ntaivaasta olisi äkkiä sammuttanut hirveän vihan ja tuskan liekin\nkuninkaan vilkkaista silmistä, kun hän kääntyi ja näki hiljaisen,\nliikutetun morsiamensa lempeänä ja armaana levittävän kätensä häntä\nkohti. Hän painoi armaan kiihkeästi povelleen, ja lempeä kyynel kiilsi\njälleen hänen silmissään. \"Tämän sielun kuitenkin olet antanut minulle,\nHerra Jumala!\" -- kuiskasi hän, -- \"ja minulla on oikealla kädelläsi\nveli, joka ei vihaa minua.\"\n\n\"Rakas Eerik, mikä sinun on?\" -- kysyi morsian kummastuneena ja katsoi\nhäntä silmiin; mutta hän näki nyt kuninkaansa luottavasta kohotetun\nkatseen kiintyneenä kuorin oven päällä olevaan ristiinnaulitun-kuvaan\nja hän kulki vaieten, hiljaisen onnellisena hänen käsivarteensa nojaten\nkirkonkäytävää pitkin suuren hääsaaton etunenässä. Kuningas näytti\njälleen rauhalliselta ja iloiselta; mutta hän oli kumman hiljainen;\nkukaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hänen ilonsa tuskallista\nkeskeytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman\nmuutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää\nympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty\nkatsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit\nolivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella\niloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus\nilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille\nkorkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset\nylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen\njuhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla\nkutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin\näitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä\nvierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa\nvain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia\nruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard,\njoka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas\npysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera\nturnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien\njoukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit,\njotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla\nastelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat,\njärjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi\nritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:\n\n    \"Heitä seitsemänkahdeksatta\n    läks Haldista ratsastain.\"\n\nKun kuului kertosäe, johon koko kansa yhtyi:\n\n    \"Ja kaviot ne kapsaa,\n    kun tanskalaiset urhot ratsastaa.\"\n\nniin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja\nasettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi\nkatkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa\naseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka\njoku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan\naivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia\npyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista\ntanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin\nkreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi\nusein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän\nheitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja\nsilkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli\ntunnuslause: \"Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!\"; ne olivat hänen\nrakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi\nhän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin\nsatulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen\nnuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla\nläsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä\ntunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän\nunohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri\nrouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille\nvieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa\nhyvästä tavasta ja järjestyksestä.\n\nRuotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin\nSödermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen\nvastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar,\niloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin\nveljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä\njuhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli\nKnuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku\nkilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi,\nja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa\nkohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta.\nÅke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa,\nei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta\nKallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli\nkumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän\noli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat\nvapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias,\nvaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen\nsilmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta.\nHänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut\ntavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan,\njota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla\nvain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä\netevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta\nsaaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun\nSödermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän\nsaadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari\nKristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin\nkulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään\nvoimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella\nturnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla\njonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.\n\nVähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen\nkatsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan,\nja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti\nkullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata\nnelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.\n\n\"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?\"\n-- huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua\ntervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.\n\n\"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!\" -- kuului uteliaasta\nväkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta\nliehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen\nkypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi\npaikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin\ntottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista\nkilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas\nkäytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta\nlensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi\nmurtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.\n\nSekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta\nlausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta\nritarillista kuningasta kohtaan. \"Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt\"\n-- lausui eräs poikanen -- \"niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven\ntöppöset ilmassa.\"\n\n\"Ei ollut ihmekään, että se mies jäi satulaan\" -- murahti joku merimies\n-- \"voihan hän miltei heittää pitkät koipensa ankkureiksi hietaan.\"\n\nTorvet toitottivat. Kilpailijat tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja\nkisat näyttivät nyt olevan lopussa; mutta musiikkia jatkui yleisön\nriemuitessa ja jutellessa.\n\n\"Saa nähdä tohtiiko junkkari panna nuttuaan likoon! Ei, kyllä hänen on\nparasta tyytyä, katselemaan\" -- lausui joku rohkea, kova ääni aivan\njunkkari Kristofferin takana.\n\n\"Mieluimmin hän antaa uskollisten miestensä panna päänsä tosivaaraan\nkuin uskaltautua itse pilanpäiten tuleen\", mutisi toinen.\n\nJunkkari Kristoffer näytti kuulleen nämä lauseet; hän karahti\ntulipunaiseksi. Torvet vielä raikuivat ja kuningas oli lähdössä\najoradalta; silloin junkkari äkkiä kannusti raskasta ratsuaan ja\nratsasti peitsi kädessä häntä vastaan.\n\n\"Jos näen oikein, niin herra veljenikin tahtoo koetella kerta\nkanssani!\" -- sanoi kuningas säpsähtäen -- \"No niin, puhalluttakaa\nturnajaissävel, airut! Uusi peitsi, mutta ei lasinen, kuten äskeinen!\"\n\nTorvenpuhaltajat soittivat nyt vanhaa juhlallista sotalaulua. Aliairut\nojensi kuninkaalle suuren, tylppäpäisen peitsen. Huomio oli taas\nkorkealle jännittynyt, ja nuori kuningatar näytti hiukan levottomalta.\nKuningas oli asettunut paikoilleen; hänen kasvonsa eivät olleet\nyhtä lempeät ja iloiset kuin ennen; hänen valkoinen oriinsa korskui\nkärsimättömänä. Junkkari oli ratsastanut kauas takaisinpäin eikä\nnäyttänyt vielä valmiilta.\n\n\"No, nopeaan, herra veli!\" -- huusi kuningas. -- \"Käydään reippaasti\nleikkiin, kuten sopii meidän juhlassamme.\" Ja nyt he molemmat läksivät\nliikkeelle. Kuningas ratsasti eteenpäin komeata tanssintahtia, kuten\nnäytti, ollakseen käyttämättä hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja suurempaa\ntottuneisuuttaan; mutta junkkari kannusti orittaan ja ajoi tuimasti\neteenpäin. Kuningas melkein pysähtyi ja näki hämmästyen, että veljen\npeitsenpää ojentui suoraan hänen avoimia kasvojaan kohti. \"Minne\ntähtäät? Rintaan, neljän raajan välimaille!\" -- huusi hän. Mutta\njunkkari ei tuntunut kuulevan ei näkevän; hän ajoi hehkuvin poskin\nja tuijottavin silmin suoraan samaan suuntaan. Mutta nyt kuningas\nnäytti ankarasti kiivastuvan. \"Alas siis!\" -- huusi hän, ja samassa\nKristofferin peitsi sinkosi sivuun ja junkkari itse syöksyi takapäin\nsatulasta. Kuningas hyppäsi oitis maahan auttamaan häntä, torvet\ntoitottivat, ja ilma kajaili kansan haltioituneista riemuhuudoista. \"Et\nkai loukkautunut?\" -- kysyi kuningas. -- \"Miten sinä ohjaat peistäsi?\"\n\n\"Kehnosti teitä vastaan, suurivaltias herra voittajani!\" -- mutisi\nKristoffer. -- \"Mutta se kuuluu asiaan. Kuulkaa, kuinka kansa kirkuu\niloissaan siitä näytöksestä, minkä annoitte sille!\" -- lisäsi hän\nkatkerasti ja puoliääneen. -- \"Jos olisin taittanut niskani, olisi\njuhla ollut täydellinen.\"\n\n\"Älä anna tämän pikku tapaturman häiritä mieltäsi!\" -- sanoi kuningas.\n-- \"Sellaista voi sattua parhaallekin. Toisella kertaa _minulla_ voi\nolla huonompi onni.\"\n\n\"Mahdollista, teidän armonne!\" -- vastasi junkkari kumealla äänellä ja\ntervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän\nhypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon\nkeskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta,\nmissä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.\n\nSiten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta\nsaatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä\nkertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti\nhäntä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nTurnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella\njuhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat\nkunnostautuneet \"Stig-marskin kahakassa\" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi\njaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja\nruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista\nherroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta.\nErityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli\nKnuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti\ntälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut.\n\"Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!\" -- lausui\nhän. -- \"Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan\nkuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia\nvastaan, jos minä jolloinkin -- minkä Jumala estäköön -- voin unhoittaa\nsen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan\nkanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut\nmitä kauneimman pantin!\"\n\nRuotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella;\nhän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän\nruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan\nja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja\nliekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.\n\nLopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä\nsilkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna,\nkilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella\npuolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä\nsille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli\nja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta,\nhän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen:\n\"Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan\nkädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen\nvilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo\nkolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan,\njoka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan\nherttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala\nantakoon siihen siunauksensa!\" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän\ntunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi\ntyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin;\nmutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut\nnähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin\nherransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan\neteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.\n\nKristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään\nhänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta\nturnajaisten loputtua.\n\nPrinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui\nmusiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen\nkansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa\nlaskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja\njonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä\nnähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja\nmaallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin\nherroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen\nilveilyn, missä joku saksalainen \"Hanswurst\" (\"Makkara-Hannu\")\nnäytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin\nsuureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa\nkuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua\nPitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi\nilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas\nastui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat\nlaulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut\njonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja\nviitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he\nlauloivat iloisesti:\n\n    \"Ja Riiben sillalla tanssitaan;\n       -- on vallattu linna. --\n    Korukengin ritarit tanssii\n    edest' Eerikin, nuoren kuninkaan.\"\n\nKuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa\nrakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina\nmuistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta,\nniin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto\ntuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu\nettä paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen\npäivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä\nAgnes-kuningattaren kanssa.\n\nEräs nuori innokas kansanlaulaja alkoi nyt ylistyslaulun kuninkaan\nvoitosta suuressa Grönsundin taistelussa; mutta kuningas näytti\nystävällisesti viittaavan häntä vaikenemaan, kun muisto siitä saattoi\nhäiritä hänen vierastaan, Langelandin Eerik-herttuaa. Mutta nyt\nsaapuivat kuninkaan äiti ja kuningatar Helvig parvelle nuoren kauniin\nmorsiamen kera, ja kansan ilo ilmeni yhä äänekkäämpänä. Kansanlaulaja\nalkoi kohta laulaa kuningatar Dagmarin häistä: siihen liittyivät\nkohta kaikki tytöt ja sen tahdissa tanssittiin. Kuningas itse astui\ntanssijarivin etunenään. Lopuksi tytöt lauloivat:\n\n    \"Ilo suuri nostatti Tanskanmaan,\n    kun Dagmar maahan saapui;\n    maamiehellä ja porvarilla ajat oli hyvät,\n    veronkiskojilta säästyivät kalliit jyvät.\n    -- Tuli uljaasta Böömistä se neiti.\"\n\nMutta kun he nyt aikoivat virittää viime värssyn, niin kansanlaulaja\nkorotti äänensä muiden yli, laulaen:\n\n    \"Ilo suuri taas Tanskan nostattaa:\n    sulo Ingeborg meille saahan:\n    kuten Valdemar Seier, niin Erik myös\n    toi Dagmarin Tanskanmaahan.\n    -- Tuli uljaasta Ruotsista se neiti.\"\n\nRiemuiten nämä säkeet toistettiin. \"Kiitos, lapset, kiitos!\" -- sanoi\nkuningas iloisen liikutettuna. -- \"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat,\nniin Valdemarin ja Dagmarin päivät palaavat!\"\n\nNuori kuningatar tervehti liikutettuna ja hämmästyen kaikkia häntä\nrakkaudella ympäröiviä ihmisiä.\n\nYleisen juhlahumun ja ilon vallitessa ei ollut ketään, paitsi\nÅke-drotsi, joka olisi keksinyt jotakin epäilyttävää par'aikaisissa\nnaamiaishuveissa ja salapukuisten vierasten suuressa joukossa.\nViimemainittu kiinnitti erikoisen huomionsa pariin naamioon, jotka\nusein tunkeusivat likelle kuningasta ja hävisivät jälleen. He esittivät\nnaamioasussaan rahvaan kuvitelmaa vetehistä: heidän maalattuja\nkasvojaan verhosivat vihreät silkkihiukset, ja heidän panssarinsa\nolivat loistavista hopeasuomuksista. Heidän levottomuutensa näytti\nÅkesta epäilyttävältä, ja hän seurasi tarkoin näiden molempien\nnaamioiden liikkeitä. Pian hänen epäluulonsa sentään hävisi; toista\nvetehistä hän ei enää nähnyt; pieni, kaunis kalastajatyttö tuli toista\nvastaan, ja pian nämä kaksi tanssivat niin rakkaasti yhdessä, että Åke\narveli kysymyksessä olevan pienen lemmenseikkailun. \"Miksi minä en saa\nnoin tanssia _hänen_ kanssaan?\" -- huokasi hän, ja hänen ajatuksensa\nlensi Vordingborgin neitsyttorniin. Hän katsoi osanottoisesti kaunista\nkalastajatyttöä, joka pitkine kutreineen ja iloisine vilkkuvine\nsilmineen naamioitunakin kaukaisesti muistutti neiti Margareeta\nStigin oikukasta siskoa Ulriikaa. \"Ah ei!\" -- huokasi drotsi mennen\neteiseen, -- \"ne raukat istuvat yhä synkässä tornissaan, -- he eivät\nnäe eivätkä kuule mitään tästä juhlasta -- ja ovat kuitenkin viattomat!\nSe on vääryys, jumalaton vääryys! Tässä kuningas sentään on kova\nja taipumaton. Tänä iltana hän on iloinen ja lempeä ja onnellinen.\nKen ties!\" -- Åke ikäänkuin äkkiä sai rohkean toiveen. Hän palasi\nparvelle ja läheni kuningasta, jota enemmän huvitti kansan iloittelu\nkuin uljaampi ja konstikkaampi tanssi ritarisalissa. Mutta nyt drotsi\njälleen näki toisen ruman vetehisen kuninkaan likellä Uudelleen hänessä\nheräsi epäluulo tätä naamiota kohtaan, ja hän huomasi välkkyvän\ntikarinkahvan hopeasuomusten välissä vetehisen rinnalla, missä hän\nusein kuningasta lähetessään piti kättään. Åke astui kuninkaan ja\ntunkeilevan naamion väliin, kysyen: \"Kuka olet?\"\n\n\"Rosmer!\" -- kuului outoääninen vastaus. -- \"Haa, haa, haa!\" Ja sitten\nolento lauloi käheällä äänellä:\n\n    \"Rosmer mereltä koteutui,\n    ja kirota alkaa: 'tänne\n    on kristitty piillyt, sellainen\n    käden oikean hajuss' on enne.' --\"\n\nSamalla hän tarttui kalastajatytön käteen, ja katosi tanssin\nhulmeeseen. Drotsi katsoi yhä hänen jälkeensä; hän ajatteli\nmaanpakolaisia ja kunniansamenettänyttä ritari Kaggea. Ajatus tästä\nvaarallisesta ja huimapäästä salamurhaajasta tuli lopulta hänessä\nniin eloisaksi, että hän luuli näkevänsä hänet sekä vetehisen että\nmelkein jokaisen muunkin naamion takana. Hän vihjasi muutamia\nhenkivartijoita pitämään silmällä naamioituja ja seurasi itse\nkuningasta ritarisaliin. Hän vihjasi kreivi Henrikillekin ilmi pelkonsa\nja pian nähtiin lukuisa henkivartijajoukko kuninkaan läheisyydessä,\nvaikkei hän itse eikä kukaan muukaan ruhtinaallisista huomannut\nsiinä mitään erikoistarkoitusta. Drotsin terävät silmäykset ja\nvarovaisuustoimenpiteet näyttivät kuitenkin herättävän joidenkin\nvieraiden huomiota. Pian kuului parvelta tuttu kansanlaulu Vetehisestä\nja Agnetesta, ja sen tahdissa esitettiin tanssi missä tuo vetehisnaamio\nkalastajatyttönsä kera oli esitanssijana; hän itse lauloi aina vain\nkertosäkeet käheällä ja hurjalla äänellä:\n\n    \"Haa, haa, haa!\n    Ja hän meren pohjahan tytön vei!\"\n\nViimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat\nulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia\nhenkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät\nkaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet;\nalkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä\nenää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että\nVetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään\nneidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka\nvälkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen\nkäsivarrellaan.\n\nOli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut\nainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin\nlinnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen\nvalossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi\nkaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis\nmorsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven\nsaattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin.\nLinnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva,\njotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin\ntulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa\nja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja\nkaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä\nystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt\nja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta\nnyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien\nkautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko\nsiivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen\npuistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä\npistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut\nlyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin\nmarkkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse\nrahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin,\nvaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli\nkadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli\nvalmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta\nnousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin\ntekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.\n\nSiinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys\nja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi\nkatsella tuota kaunista taikaa.\n\nKuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan,\nmistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä\nmonien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta\npuhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään\nkuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla\nhetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet\nnäyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu\noli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat\nkaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen\nmaailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen\nrintansa. \"Rakas Ingeborg, sieluni valittu!\" -- hän huudahti, syleillen\narmastaan. -- \"Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän\non itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään\nmaan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman\nonnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä\njoka sielun ympärilläni onnelliseksi.\"\n\n\"Eerik, rakkahin Eerik!\" -- vastasi Ingeborg, kietoen kätensä\nhänen kaulaansa. -- \"Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan\ntaivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan\nkuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä --.\"\n\n\"Älä ajattele kuolemaa nyt!\" -- keskeytti kuningas rakkaasti. -- \"Nyt\nvasta elämämme alkaa.\"\n\n\"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!\" -- jatkoi morsian\nonnellisena. -- \"Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi\nminut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan\nminun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi\nnäkyvistäni.\"\n\nNiin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän\ntoisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden\nkoko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen\nmorsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti\nunhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä\nsyleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman\nvinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä,\nmissä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan,\njoka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti\nkirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan\nihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka\nkatosivat ja sammuivat.\n\n\"Kaunista, ihanaa!\" -- huudahti kuningas -- \"Mitä keksiikään ihmisäly!\nHän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri,\njoka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon\nsalaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään\nkerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on\nsuurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta\nja lastenleikkiä. -- Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!\"\n-- lisäsi hän miltei kaihoisasti. -- \"Tämänkin illan ihmeellinen loisto\nkatoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky.\"\n\n\"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik\", -- vastasi\nIngeborg katsoen häntä armaasti silmiin \"mikä loistaa kauniisti ja\nihanasti rakastaviin sieluihimme, -- eikö totta, ystäväni, se ei\nsentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei\nsentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja\nikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky.\"\n\n\"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus\nvoi johtaa\", -- sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä\nja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. -- \"Sano\nminulle, rakas Ingeborg\", -- jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti,\nhiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen\nkätensä huulilleen, -- \"etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi\nminun luonani?\"\n\n\"Äitiä ja Eerik-veljeä enin\", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen.\n-- \"Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja\nveljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan -- eikö niin? Ja\nsinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni\nvälillä.\"\n\n\"Toden totta, parhaani mukaan!\" -- vastasi kuningas pudistaen\nkiihkeästi hänen kättään -- \"Rakkaus ja rauha veljesten välillä on\nkaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa\"\nHän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan\nmurheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti\nhänen iloaan. \"Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi,\njos voit\" -- jatkoi Ingeborg -- \"Täytä siis tänä kauniina hetkenä\nensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!\"\n\n\"Lausu se, rakas Ingeborg -- se täyttyy oitis!\" -- sanoi kuningas. --\n\"Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä\ntoivot!\"\n\n\"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka\ntällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. -- --\"\n\n\"Syyttömästi?\" -- toisti kuningas nopeaan. -- \"Tiedän, ettei täällä\nkärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen\najatuksen?\"\n\n\"Syystä tai syyttömästi!\" -- vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä.\n-- \"Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän\nantaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa\ntähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi\nJumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen\nvapauden nimessä! -- Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan\nsuuren rauhan takia!\"\n\nKuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä\nvälähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa\nkäden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa\nvasten. \"Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään\nkautta\", -- sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. -- \"Se vala minun\ntäytyy pitää -- tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille\nen koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa\nniinkauan kuin silmäni jaksavat aueta -- --\"\n\n\"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole\nosallisuutta heidän pahoissa töissään?\" -- kysyi Ingeborg tuskaisena.\n-- \"Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat\ntyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!\"\n\n\"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen\nsuusta sen sitten kuulenkin\", -- sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti\nmaahan. -- \"Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun\nverivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta\" -- jatkoi hän päätään\nnostaen, -- \"oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne,\njotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi\ntakia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin\nkajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä -- niille antakoon\nJumala anteeksi, jos mahdollista, -- minä sitä en voi koskaan!\"\n\nIngeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin\nuskalsi katsoa häntä.\n\n\"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?\" -- jatkoi kuningas\ntyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. -- \"Anna minulle anteeksi!\n-- Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan\nkajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat\nsinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule,\nmennään muiden luo!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!\" -- huudahti Ingeborg iloisena\nja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa.\n-- \"He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät\npyydäkään. -- Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain\nminua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä\nsydämestäsi rakastat.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Drotsia -- hiljaista, raskasmielistä drotsi Åkea --\"\n\n\"Pyysikö hän sinun esirukoustasi?\"\n\n\"Pyysi -- vaikkei hän juuri pyytänyt minua sanomaan sitä sinulle --\"\n\n\"Hm, Åke -- olisiko hän -- mutta ei, tuskin hän on rakastunut.\nHän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti --\n_sellaisille_ enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä\nvarmaan jo kaivataan.\"\n\nHe palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista\nvalaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSillävälin, kun kuningas ja hänen morsiamensa menivät linnan\npuutarhaan, seisoi drotsi Åke Helsingborgin laiturilla ja näki pari\nkolme veneellistä valepukuisia olentoja, yllään mitä kummallisimmat\npuvut, soutavan kaikin voimin vieraaseen laivaan, joka pian nosti\npurjeensa ja katosi kuutamoon seikkailevine häävieraineen. Kun drotsi\nsitten saavutti seuran, kaipasi hän kuningasta ja hänen morsiantaan\nja etsi heitä hyvin levottomana pimeiltä käytäviltä. Lähellä sitä\npaikkaa, missä kuningas seisoi prinsessan seurassa näki hän erään\nniistä epäilyttävistä merimiespukuisista miehistä hiiviskelevän puiden\nvälissä jousipyssy kädessä. Samalla hetkellä, jolloin suuri tulikuula\nräjähti ilmaan, näki drotsi salaperäisen miehen ojentavan jousensa ja\ntähtäävän. Mutta samassa oli myös Åke huomannut mihin salamurhaaja\ntähtäsi ja hän halkaisi hänen päänsä miekallaan. Vaarallinen jousi\noli jo jännitetty, kun salamurhaaja kaatui kuoliaana paikalleen\nääntäkään päästämättä. Åke otti naamarin hänen kasvoiltaan ja tunsi\nkuuluisan karkurin, yksisilmäisen Juhana Kysten, jonka hän tiesi olleen\nosallisena arkkipiispan pakoon Sjöborgista. \"Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen!\" sanoi Åke kääntäen kauhulla kasvonsa kamalasta\nnäystä. Hän näki kuninkaan vielä seisovan aivan tyyneenä entisellä\npaikallaan tuttavallisesti keskustellen morsiamensa kanssa, ja hän\nvetäytyi hienotunteisesti syrjään.\n\nKuninkaan palatessa seuraan, astui Åke esiin pimeästä käytävästä.\nJännitys missä hän oli ollut ja hätäpuolustusmurha, jonka hän oli salaa\ntehnyt, olivat tärisyttäneet häntä ja ajaneet veren hänen poskiltaan.\nHän seisoi nyt keinotekoisen tulen loisteessa kalpeana kuin kuoleva ja\nkatseli kuningasta lempeän osaanottavalla katseella.\n\n\"Åke, mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?\" kysyi kuningas pannen kätensä\nhänen olkapäälleen.\n\n\"Minulta ei puutu mitään kuninkaani onnellisimpana päivänä\", vastasi\nÅke. \"Kummallinen sininen valaistus tekee meidät kaikki hieman\nkalpeiksi.\"\n\n\"Jos olet terve niin tahdon vaivata sinua eräällä matkalla\", jatkoi\nkuningas. \"Sinä saat julistaa marski Stigin tyttäret vapaiksi --\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", huudahti Åke ilosta suunniltaan, ja veri\ntulvahti nopeasti hänen poskilleen. \"Kiitos, sydämelliset kiitokset\ntästä sanasta. Antakaa minun ratsastaa jo tällä tunnilla!\"\n\n\"Niinkuin tahdot\", jatkoi kuningas ja ankara vakavuus kuvastui\ntaas hänen katseessaan ja ilmeissään. \"Sinä julistat heille\nvapauden, ei minulta, vaan kuningattareltani, mutta kuitenkin minun\nsuostumuksellani. Mutta kolmessa vuorokaudessa tulee heidän poistua\nvaltakunnastani. Sinä voit saattaa heidät maasta, drotsi. Annan sinulle\nvapauden palveluksestasi täydellä palkalla, niin pitkäksi aikaa kuin\nhaluat, vaikka koko elämäsi ajaksi\" lisäsi hän hiljemmin. \"Mutta\nkaikkien pyhimysten nimessä, ennenkuin näen sinut jälleen, täytyy\nmarski Stigin suvun olla Tanskan rajojen ulkopuolella.\"\n\nÅke katseli kuningasta hämmästyneenä, kokonainen maailma ja elämä\nnäytti vilahtavan hänen silmiensä ohi, samalla kuin hän taisteli\nvaikean sisällisen taistelun. \"Minä kiirehdin herra kuningas\", sanoi\nhän viimein kuin unesta heräten. \"Minä seuraan häntä -- -- minä seuraan\nturvattomia sisaruksia maasta.\" Hän vaikeni taas ja tuntui siltä, kuin\nhänen äänensä olisi salpautunut. \"Ja -- minä palaan pian takaisin\npalvelukseenne\", lisäsi hän pakoitetulla vakavuudella. \"Jumalan käsi\nsiunatkoon teitä sillä aikaa!\"\n\nKuningas oli ojentanut hänelle kätensä ja Åke painoi sen syvästi\nliikutettuna huulilleen. \"Kiitos, sydämellinen kiitos lempeydestänne\nonnettomia kohtaan!\" kuiskasi hän käheällä äänellä ja syöksyi pois.\n\n\"Mitä tämä oli\", sanoi kuningas itsekseen huomatessaan kyyneleen\nkädellään. \"Ketä varten oli tämä jalokivi, Åkeni? -- Hm, haaveksija\nparka, mitä sinä ajattelit? -- Kuitenkin hänen valintansa olkoon vapaa.\nEn voi muuten. Ja te marski Olavinpoika Bieler\", jatkoi hän ääneensä\nkääntyen sotaisen marskinsa puoleen, \"kapinoitsijat, jotka hiljattain\nolette ottaneet kiinni ja teljenneet vankilaan, Niilo Brock ja Johan\nPapae --\"\n\n\"Tahdotteko suoda minulle ilon hääpäivänänne, herra kuningas\",\nkeskeytti hänet marski raa'alla äänellään ja hieroi suuria käsiään,\n\"niin suvaitkaa minun antaa omilla käsilläni niille miehille\nkuoliniskun.\"\n\n\"Mitä, raivoatteko herra marski?\" tiuskasi kuningas ankarasti\ntulistuneena. \"Oletteko minun ritarini ja marskini ja kuitenkin\ntahdotte olla pyöveli. Te viette vangitut kapinoitsijat siteissä\nja kahleissa maasta pois ja julistatte heidät minun nimessäni\nmaanpakolaisiksi. Itse ette astu enää silmiemme eteen, ennenkuin\njalolla ritarityöllä olette pessyt häpeäpilkun, jonka verenhimoisella\ntoiveellanne olette saattanut itsellenne ja koko ritaristollemme.\"\n\nMarski seisoi kuin taivaasta pudonneena, suurimmassa määrässä\nhämmästyneenä ja silmät selkoselällään. \"Herrani ja Luojani!\" mutisi\nhän itsekseen. Mutta hän näki kuninkaan ankarasta katseesta, että oli\nparasta vaieta. Hän kumarti sentähden ääneti ja poistui.\n\nKomea ilotulitus oli nyt lopussa ja sitä kehuttiin kovasti. Kuningas\nriuhtautui edellämainitusta mielialasta, johon hän oli joutunut\nuskollisen drotsi Åken hyvästijätön ja marskin raakuuden johdosta.\n\"Missä on tämän kauniin näytelmän mestari?\" sanoi hän kovaa. \"Missä on\noppinut Thrand Fisilier?\"\n\n\"Täällä, kaikkein armollisin herra\", kajahti epämiellyttävä itserakas\nääni kuninkaan vieressä, ja mestari Thrand astui esiin pimeästä\nkäytävästä amanuenssinsa, nuori herra Laurentius, sivullaan. \"Jos\nminun mitättömät temppuni ovat huvittaneet korkeata herrasväkeä, on se\nminulle suureksi kunniaksi ja iloksi.\"\n\n\"Te olette hämmästyttänyt meitä hauskimmalla tavalla\", sanoi kuningas.\n\"Kuitenkin on näkemäni tekevä minulle suuremman ilon kun selitätte\nmeille tavan ja keinot, millä niin kauniita tuloksia on saatu aikaan.\"\n\n\"Nämä ovat kaikki pikku seikkoja sen rinnalla, jonka lupaukseni mukaan\naion näyttää teille, herra kuningas\", vastasi taiteilija nöyrästi\nkumartaen. \"Se on temppu, joka vaatii ainoastaan silmänräpäyksen\najan. Tapa ja keinot, jolla saan sen aikaan, kuuluvat osaksi suuren\nmestarini Baconin salaperäisimpiin keksintöihin, joista hän kyllä\non kirjoituksissaan puhunut, mutta joita hän ei ole selvästi ja\ntyydyttävästi selittänyt. Se on keksintö, jota helposti voi käyttää\nväärin ja siksi saa sen ilmaista ainoastaan taitoihin vihitylle. Minä\nolen yksi hänen oppilaistaan, joka täydellisesti tunnen sen ja olen\nitse huomattavasti laajentanut ja täydentänyt sitä, mikä mestarillani\noli enemmän syvä aavistus, kuin todellinen määrätty keksintö. Ja\nminä toivon, että sitä ei kutsuta turhamaisuudeksi, jos odotan sen\navulla tulevani kuolemattomaksi tieteen historiassa, vaikkapa suuren\nmestariinkin kustannuksella.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti kuningas. \"Mitä se sitten on?\"\n\n\"Ainoa, jolle olen ilmoittanut jotakin tästä tärkeästä salaisuudesta\",\njatkoi mestari Thrand ylpeänä ja antamatta häiritä itseään, \"on minun\ntiedonhaluinen oppilaani Laurentius. Mutta minä en ole uskaltanut\nvihkiä häntä tämän taidon syvimpiin salaisuuksiin, joka tarvitsee\nehkä vuosisatoja, ennenkuin se täydellisesti voidaan paljastaa\nennakkoluuloiselle ihmissuvulle. Mutta teidän suhteen, viisas kuningas,\nja tämä korkeastioppinut herrasväki ja oppineet miehet, teen minä\nkunnioittavan poikkeuksen, näyttämällä teille, mitä en edes ole\nnäyttänyt oppilaallenikaan, ja minkä itse ensi kertaa ja aivan uudella\ntavalla siirrän teorian alalta ratkaisevaksi käytännölliseksi kokeeksi.\nJos tämä ihmeellinen taito ei kuole mukanani --\"\n\n\"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand\", keskeytti\nkuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, \"ja sitä, jos teitä\noikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte\ntaidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa\nhäviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja\nja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte\nhämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää.\"\n\n\"Heti paikalla, mahtava herra\", vastasi taiteilija hillityllä\näänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti\nmaahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta\njotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi\nmuutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja\nmitättömiltä. \"Asettukaa nyt tähän, herra kuningas\", jatkoi hän,\n\"ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette\nminun poistuvan. -- Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat\nmahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian\nkuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen\nsaatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki\nlähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana\nmajesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun\nkäskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!\" Naiset astuivat syrjään\nkatsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi;\ntoiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana\npaikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de\nDacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia\ntähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan\nsäälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla.\nDrotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna\nlainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi\nvalepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.\n\nKaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti\nennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä\nmuutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä.\nHän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen\ntaskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä\nsuuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun\nvalaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan,\noli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian\nkuin ihmisen näköinen.\n\n\"Sulkekaa korvanne, herra kuningas\", kuiskasi nuori herra Laurentius\nojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, \"sillä senverran kuin ymmärrän\ntätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti\nkuuloon.\" Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt\nsytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi\nhänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten\noudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä\nkojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi\ntyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka\nnahkakääröllä.\n\n\"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!\" kajahti hurja ja\npeloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden\nvetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea\npamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta\nyhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset\npyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun.\nKauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla\nojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen\npäällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.\n\nKuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä\nonnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut\nhänet pois -- se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi\nherttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti\npudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen\ntulitaiteilijaan. \"Jumalan tuomio\" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla\näänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin\npahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.\n\n\"Veli veli, mitä tämä oli\" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi\nkauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja\nkiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. \"Vaara on ohitse\",\nsanoi hän tyynesti, \"mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa\nhengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa\nnyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen\nja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?\" lisäsi hän\nnähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita\npetoksesta. \"Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut\nelämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse\nJumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan.\"\n\nEi kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut,\nja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa\nmielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi\nhellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä\nkaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä\nyli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan\nelämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan\nhengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas\nnäyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen\nmorsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.\n\nMorsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas\nsalakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän\nristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli\nsulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa,\njohon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta\nnyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer\nseisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä.\n\"Veli, veli!\" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. \"Minä olen\ntehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas\nsinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko\nluottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka\ntekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?\"\n\n\"Kristoffer, Kristoffer!\" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen\nvallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. \"Sinä\ntahdoit -- sinä tiesit --\"\n\n\"Elä sano mitä tahdoin -- elä sano mitä tiesin!\" keskeytti veli hänet\ntukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, \"vaan ojenna minulle\nkätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi -- ja mahtavan Jumalan\nnimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen,\nennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala\nantanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!\"\n\n\"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!\" huudahti kuningas. Kyynelet\ntulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän\nmurtunutta veljeään kohti. \"Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon\nsinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!\" Veljekset vaipuivat\ntoistensa syliin. \"Amen!\" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan.\nKuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut\nepätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä\nja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.\n\n\"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!\" sanoi kuningas\npoistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna\nHelsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle\nkuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä,\njotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona.\nToinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja\npäättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan,\nhän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein\nneuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä\nvoimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku,\nkäärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari,\ndrotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia\nkuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti\nherättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta\nvoitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.\n\nLähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan\npuvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä\nkatseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta\nkun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä\nviereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes\ntakaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka\ndrotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia\narkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se\noli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari\nKristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin\nsakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut\nanastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon\nSjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari\nGrandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli\nvannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja\nmaan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat\nja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja\nkuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi\nolivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet\nkuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he\nsaivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.\n\nPian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin,\nheitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista\nkalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen\nja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja\nhyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.\n\nVaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin\nkanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla\nmyönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada\nGrand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle\nLundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka\nedeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan,\npysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa\npaavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva\nsukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa\nIngeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.\n\nKolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke\nhänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan\nvapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa\nkun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän\npuhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan\nvanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli\nkarannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten\nvieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että\neräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään\non myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä\nmerimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit\nkuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin\nmolemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja\nvasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton,\nsen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt\nmolempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin\nmaanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin,\nluultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.\n\nNiinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä\naikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä\npäiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta,\njolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä\nympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita\nvarjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin\npäiviin.\n\n\n\n"]