[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq1VbFPrpAFcJc3fq6zlTDKOZLldzHKNBEoN4pD5UYSk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2245,"Molemmat kuurot","Mill, John Stuart",1806,1873,"2245-moinaux-jules-molemmat-kuurot","2245__Moinaux_Jules__Molemmat_kuurot","Ilveily yhdessä näytöksessä","naytelma",[14,15],"huumori","rakkaus",[],"fi",1866,1898,5794,33806,false,51486,[25],"French drama -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Humour","Plays/Films/Dramas","Romance","\"Molemmat kuurot: Ilveily yhdessä näytöksessä\" by Jules Moinaux is a comedic play written in the late 19th century. The narrative centers around the theme of communication barriers, specifically focusing on the lives of two deaf characters and the humorous situations that arise from their inability to hear. This exploration of misunderstandings and social interactions speaks to the broader human experience of connection and the challenges that can inhibit it.  The play unfolds in a domestic setting where the character Tarkia, who has been deaf for three years, is oblivious to the romantic tensions between his daughter Engla and a young man named Arvid. Engla longs for companionship, but Tarkia has been rejecting all marriage proposals for her, having his own ideal of a son-in-law. In a series of humorous miscommunications, Arvid pretends to be deaf to win Tarkia's approval. As the story progresses, both Tarkia and Arvid struggle with their identities and perceptions, leading to laughter and chaos. Ultimately, the twist occurs when Tarkia unexpectedly regains his hearing, revealing the deeper threads of love and acceptance as he learns of his daughter's true feelings for Arvid. The play cleverly intertwines comedy and romance, showcasing the importance of understanding in relationships. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Silander, Johanna",264,"Ranskalaisperäinen yksinäytöksinen ilveily kertoo kuurosta isästä, joka kieltäytyy tapaamasta vieraita ja haluaa naittaa tyttärensä varakkaalle miehelle. Tyttären rakastettu yrittää päästä isän suosioon tekeytymällä itsekin kuuroksi, mikä johtaa koomisiin ja vauhdikkaisiin väärinkäsityksiin.","Jules Moinaux'n 'Molemmat kuurot' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2245. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MOLEMMAT KUUROT\n\nIlveily yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nJules Moinaux\n\n\nMukaillen suomeksi J. S. [Johanna Silander]\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbom,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Tarkia_\n_Arvid_.\n_Petter_, eräs miespalvelija Tarkian luona.\nEräs puutarhuri.\nEräs metsänvartija.\n_Engla_, Tarkian tytär.\n\n(Näyttämö esittää pientä salia, josta näköala on puistoon, kummassakin\nhuoneen nurkassa pienet pöydät, vasemmalla pöydällä lamppu, oikealla\nkukkavihko maljassa. Ovi perällä. Ovi oikealle ja kaksi ovea\nvasemmalle. Oikealla ikkuna. Oikealla, pöydän yläpuolella, asekokoelma,\nmuun muassa pyssy. Vasemmalla, etunäyttämöllä pöytä, jolle on ladottu\nuseampia kirjoja, paperia, kyniä ja mustetolppo. Oikealla pieni sohva\nja pieni pöytä, jolla seisoo ompelurasia ja soitinkello).\n\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Engla, (Sitten) Petter.\n\n_Engla_ (istuu pöydän edessä ja lukee erästä kirjaa). Ei edes kaikkein\nuusimmat teokset minua ilahuta!... Ei, se saa olla! (Heittää kirjan\npöydälle ja nousee). Ah! minun Jumalani, miten minulla on ikävä!\n(Istuutuu sohvalle ja katselee kukkasia maljassa). Kukkasia, jotka ovat\nneljän päivän vanhoja!... En tiedä mitä Petter ajattelee! (Soittaa\nkelloa. Petter tulee peräovesta kirje kädessä). Hanki tänne uusia\nkukkasia Petter!\n\n_Petter_. Kyllä neiti... (Menee kukkien luo). Teidän herra isänne ei\nole täällä, näen mä.\n\n_Engla_ (nousee äkkiä). Ei... Tuleeko ehkä joku vierailulle, Petter?\n\n_Petter_. Ei, neiti, se on vaan kirje.\n\n_Engla_ (kärsimättömästi). Kirje... Niin, ne ovat ainoat uutiset\nnykyään, joita isä harrastaa. Kaikki tapahtuu kirjeellisesti.\n\n    (Istuutuu).\n\n_Petter_ (huoahtaen). Niin, herra Tarkia ei tahdo ottaa yhtä ainoaa\nihmistä vastaan, sitten kun hän on tullut kuuroksi, ja sitä on hän jo\nollut kolme vuotta.\n\n    (Heittää pois kukkaset ikkunasta).\n\n_Engla_. Ah, kun minulla on niin ikävä!... Petter, minulla on niin\nikävä!\n\n_Petter_ (pyyhkii lampunlasia). Entä minulla sitten, ajatelkaa neiti,\nherra Tarkia on ottanut minut palvelukseensa vaan korkean ääneni\ntähden, ja nyt olen pakoitettu juttelemaan kanssansa koko pitkän\npäivän!... (Vihasesti). Jutella!... Minä kutsun sitä jutella!... Minä\nkiitän, minä!... Minä huudan hänelle asioita, joita tulisi salassa\npitää, ja huudan hänelle kysymyksiä, joita tulisi sanoa kaikessa\nhiljaisuudessa, neljän silmän välillä... Senlainen paikka... Senlainen\npalvelus.\n\n_Engla_. Ja se kuuluisa korvalääkäri, jolle isä kirjoitti kuukausi\nsitten?... Hänestä ei puhuta sanaakaan enään.\n\n_Petter_. Ei, varjelkoon! Hän ei edes nähnyt hyväksi vastata... Kuinka\ntämä päättyy?... Niin, kyllä minä tiedän, miten minulle tapahtuu...\nKuuden kuukauden kuluttua, se on varma, en voi muuten puhua kuin\nliikkeillä, aivan kuin ilveilijät sirkuksessa... ääneni tulee päivä\npäivältä tyhjemmäksi.\n\n_Engla_ (nauraa). Ha, ha, ha!\n\n_Petter_. Te nauratte neiti sille, mutta minä en siinä näe mitään\nomituista tai naurettavaa.\n\n_Engla_. Hyvä Petter, minulla on niin harvoin tilaisuutta nauraa!...\nOlla tällä tavalla suljettuna yhdeksäntoista vuotiaana...\n\n_Petter_. Niin, minulla olisi hyvin vaikeata olla teidän asemassanne...\nSillä minulla on niin hilpeä mieli... Jos minä olisin ollut tyttö...\noh!\n\n_Engla_. Ja minun isäni, joka nyt on saanut päähänsä sen yksipintaisen\nmielipiteen, ettei naittaa minua kenellekään.... Ajatella, että nyt jo\nolisi viisi, kuusi hyvinkin etevää tarjousta, tarjousta, jotka ovat\nminua miellyttäneet. Ja hän on antanut kieltävän vastauksen\njok'ikiselle.\n\n_Petter_. Niin hän sanoo aina: \"ei, se ei ole se vävy, josta olen\nuneksinut\"... Ei koskaan kuule muuta!... Minkähänlaisen vävyn hän on\nuneksinut itselleen?\n\n_Engla_. En tiedä minä!... Nyt ei enään kukaan uskalla tulla pyytämään\nminun kättäni, sillä jokainen tietää jo edeltäkäsin saavansa\nrukkaset... Se nuori herra esimerkiksi, jonka kanssa koko yön, kuukausi\nsitten rouva Miettisen luona...\n\n_Petter_. Niin, minä tiedän, neiti on puhunut hänestä jo hyvinkin\nusein... no, en minä neitiä siitä moiti... mutta jos hän kosisi, niin\nluulen minä kyllä...\n\n_Engla_ (nousee ja menee vasemmalle). Minä olen aivan varma, että se\noli hänen tarkoituksensa... minä huomasin sen kyllin selvästi hänen\nkatseistaan minuun ja kaikista niistä pienistä palveluksista, joita hän\nminulle osoitti... mutta hän on luultavasti saanut tietää, mikä vastaus\nhäntä odottaa täällä... ollaan häntä huomautettu siitä ajoissa...\n(Polkee jalkaansa). Ah, niin, Jumalani, miten minulla on ikävä. Minulla\non niin kovin ikävä.\n\n_Petter_ (erikseen). Se ei ole liian aikaista tuo! (Kovaa). Tuossa\ntulee patruuna!... Minne panin hänen kirjeensä?... Tuossa se onkin!\n\n    (Ottaa kirjeen oikealta pöydältä, johon hän itse oli sen pannut).\n\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Edelliset. (Tarkia toisesta ovesta vasemmalta, kirja kädessä).\n\n_Tarkia_ (lukee). \"Kuurous on vaikeimpia tauteja, joita ihminen voi\npotea\"... (Keskeyttää). Ja se on totta se!... Ah! kuinka se onkin\ntotta!\n\n_Petter_, (lähestyen). Patruuna!... Patruuna!... Tässä olisi kirje!\n\n    (Pistää kirjeen hänen nenänsä alle).\n\n_Tarkia_. Vai niin, sinä olet täällä Peter... ja minun tyttäreni\nmyöskin... (ottaa kirjeen). Miksi et sano hyvin lyhyeen: \"tässä olisi\nkirje!\"\n\n    (Istuu sohvalle).\n\n_Engla_ (Petterille). Se on kenties vielä joltain kosijalta... Voi jos\nvoisin lukea isän olkapään yli!\n\n    (Menee isänsä luokse).\n\n_Petter_. Se ei maksa vaivaa, neiti... minä tunnen hänen\ntottumuksensa... Hän lukee kaikki kirjeensä minulle tietämättänsä...\nsentähden että hän ei itse kuule mitään, niin luulee hän lukevansa\nhiljaa... Sitä tapaansa saan kiittää, sillä siten olen saanut tietää\nkaikki hänen ajatuksensa... Hän ajattelee kuuluvasti,... se on hyvin\nmukavaa.\n\n_Tarkia_ (joka on avannut kirjeen ja pannut lasisilmät nenälleen,\nhuomaa tyttärensä vieressään). Sinä utelias lapsi!... (Nousee). Kirje\non minulle ja sisältää varmaan jonkun luottamuksen. (Menee vasemmalle\nja lukee kovaa). Minun paras ystäväni, luulen löytäneeni hyvin sopivan\nmiehen tyttärellesi, hän on kelvollinen, nuori mies, terve, hyvin\nkasvatettu ja rikas, se on kaikki sellaista joka ei asiaa pilaa.\n\n    (Panee kirjeen taskuunsa).\n\n_Petter_ (hiljaa Englalle) Enkö juuri sitä sanonut neiti!\n\n_Tarkia_ (itsekseen). Niin, sen minä kyllä uskon, mutta se ei ole se\nvävy, josta minä olen uneksinut.\n\n_Petter_ (hiljaa). Siinä se nyt taas on!\n\n_Engla_ (kärsimättömästi). Aina hän puhuu unelmistaan!... Siinä sen nyt\nkuulette, kuinka se on, Petter.\n\n_Petter_ (hiljaa). Rauhoittukaa neitiseni!\n\n_Engla_. Rauhoittukaa... kun koko elämäni kuluu tällä tavoin... Tänne\nei tule edes kissakaan... kun ei isä tahdo naittaa minua... ah, tämän\ntäytyy loppua... Ja se loppuu... sen täytyy loppua!\n\n    (Menee vihasena ulos oikealle).\n\n_Petter_ (erikseen, ottaen kukkasmaljan). Jaa nyt on jo paras aika...\nParas aika! (menee peräovesta).\n\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Tarkia.\n\n_Tarkia_ (yksin; alkaa taas lukemisensa). \"Kuurous on vaikeimpia\ntauteja, joita ihminen voi potea\" (keskeyttäen). Minulle siitä on ollut\nhyvääkin minun vaimovainajani aikana... kuurouttani saan kiittää, sillä\nsiten en tarvinnut kuulla kaikkia hänen valituksiaan ja touhujaan...\n(Tyytyväisesti hymyillen). Vaimo parka!... Harmi se oli joka vei hänet\nhautaan, harmi, kun en voinut häntä kuulla!... Kun hän huomasi ett'ei\nhänen mikään melunsa voinut tunkea minun korviini, niin tulikin hänestä\neräänä kauniina päivänä loppu... hän aikoi tukehuttaa vihaansa, ja,\nnöyrin palvelijanne, siihen se päättyi! Mutta nyt kun olen leski,\ntahtoisin hyvinkin mielelläni kuuloni takaisin... Lääkärit sanovat,\nettä heidän ajatuskykynsä seisoo paikallaan... Kaiken toivoni olen nyt\nkiinnittänyt erääseen hyvin kuuluisaan puoskariin, joka sanoo\nminuutissa voivansa parantaa kuurouden akustisella sähkögalvanismilla;\nminä kirjoitin hänelle ja pyysin häntä tulemaan tänne tilalleni, mutta\nhäntä ei ole kuulunut vielä... Katsotaan mitä kirja tietää. (Lukee).\nTäytyy tutkia, jos korvakalvo on turvonnut tahi halennut, jos pienet\nluut korvassa ovat kaikki paikoillaan, tai jos eustakillinen torvi on\nummessa... (Keskeyttää). Eustakillinen torvi, kuulotorvi?... Olisikohan\nminun kuulotorveni?... Se minun täytyy kysyä Petteriltä. (Huutaa)\nPetter!\n\n    (Jatkaa lukuaan).\n\n\n\nNeljäs kohtaus,,\n\n    Tarkia. Petter (tulee peräovesta, pudottaa sisään tullessaan\n    kukkamaljan, joka hänellä on kädessään, ja joka kolisten\n    menee rikki).\n\n_Tarkia_. (Kääntymättä). Petter!\n\n    (Jatkaa lukemistaan ja istuutuu pöydän luokse).\n\n_Petter_ (osoittaen Tarkiaa). Hän ei kuullut mitään... niin se on\naina... oikein on hauska tässä talossa särkeä jos jotakin, sillä hän ei\nkuule mitään... Mutta enpä minä juuri välitäkään.\n\n_Tarkia_ (huutaa lukiessaan). Petter!\n\n_Petter_ (kokoaa palaset). Minä en välitä hänestä ensinkään...\nPäinvastoin, minä kohtelen häntä aivan kuin olisin yksin huoneessa.\n\n_Tarkia_ (niinkuin ennen). Petter!\n\n_Petter_. Niin, huuda sinä vain, minä en kuitenkaan vastaa ennenkuin\nolen koonnut ylös kaikki nämät (heittää palaset ikkunasta). Kas niin!\n\n_Tarkia_ (nousee). Petter! Saanpa luvan itse mennä häntä hakemaan...\n(huomaa hänen ikkunan luona, huutaa hänen korvaansa). Petter!\n\n_Petter_ (säikähtäen). Vieköön sinut piru, sinä tolvana!\n\n_Tarkia_. Minä olen huutanut sinua neljä eri kertaa, oletko sinä kuuro!\n\n_Petter_. Kyllä vaariseni, kyllä se olen minä joka olen kuuro.\n\n_Tarkia_. Mitä sinä sanot?\n\n_Petter_. Bom! bom! bom! bom! bom!\n\n_Tarkia_. Mitä se on kuin sinä sanot?\n\n_Petter_ (laulaa). Lalla lalaa lalla lala.\n\n_Tarkia_. Tule tänne katsomaan, onko eustakillinen torvi...\n\n_Petter_ (kummastuen). Mikä esine se senlainen on?... Onko se\nkaasu- vai vesijohtotorvi?\n\n_Tarkia_ (ojentaa hänelle korvansa). Katsoppas nyt!\n\n_Petter_. Mitä minun pitää katsoa?\n\n_Tarkia_. Jos kuulotorvi... korvassa...\n\n_Petter_. Kuules perhanaa! Hänellä on kuulotorvi korvassa... Minä olen\nkuullut että se löytyisi telefoonissa...\n\n_Tarkia_. Näätkö mitään?\n\n_Petter_ (ottaa häntä päästä ja katselee korvaan). Ei rahtuakaan!\n\n_Tarkia_. Mitä sinä sanot?\n\n_Petter_. Ei rahtuakaan!\n\n_Tarkia_. Minusta tuntuu kuin sinun äänesi olisi heikontunut... mutta\nse on sama; minä pidän sinusta, sillä sinä olet viisas.\n\n_Petter_. Niin.\n\n_Tarkia_. Ja uskollinen!\n\n_Petter_. Siitä en voi juuri kehua!\n\n_Tarkia_. Sinä olet niin yhtynyt minun luontooni, että melkein arvaat,\nmitä minä ajattelen.\n\n_Petter_. Niin, eikö se ole kummallista?\n\n_Tarkia_ (itsekseen). Tuntuu tulevan nälkä... Mitähän saataisi\npäivälliseksi?... Mitäs, jos saisi metsäkananpaistia... (Kovaa).\nPetter, minä tahtoisin päivälliseksi...\n\n_Petter_ (huutaa hänen korvaansa). Metsäkanan paistia!\n\n_Tarkia_. Tämä on kummallista!... Juuri kun aijoin sanoa samaa!..\nPetter kyllä sinä tulet palkituksi vaivoistasi... minä muistan sinut\nkyllä testamentissani... minä en nyt sano, miten paljon saat, mutta\nunohdetuksi et tule.\n\n    (Istuu pöydän luokse ja jatkaa lukemistaan).\n\n_Petter_ (itsekseen). Minä saan kaksitoista sataa markkaa, sen olen\nkuullut hänen ajattelevan... Jos hän luulottelee että minä muuten...\n\n    (Ääniä ulkopuolella). Ottakaa kiini hänet, ottakaa kiini hänet!\n\n_Petter_. Mitä se on?\n\n    (Juoksee ikkunalle; kuuluu laukaus).\n\n_Tarkia_. Terveydeks' Petter! (Taas laukaus). Jumal' auttakoon! Mistä\nsinä nyt tuonlaisen nuhan olet saanut?.... Minne ihmeelle hän joutui\nnyt!\n\n_Petter_ (ikkunassa; huutaa ulos). Mitä tämä tahtoo sanoa! Kuka\nmetsästää meillä... Halloo! siellä alhaalla, halloo!... Tämä on\nyksityisen omaisuus, täällä ei teillä ole mitään tehtävää.\n\n_Tarkia_ (juoksee ikkunalle). Mitä se on?\n\n_Petter_. Siellä on metsästäjä, sala-ampuja, joka hyppii aitausten ja\nhäkkien yli ja sotkee kaikki istutukset... (Huutaa ulos). Halloo,\nsiellä alhaalla! Halloo!\n\n    (Kuuluu kolinaa, aivan kuin lasia särkyisi).\n\n_Tarkia_. Se lurjus särkee kaikki kun minulla on! Siellä makaa nyt\nlasikellot, jotka olivat meloonien yli... Puutarhurin renki seuraa\nhäntä.... Mutta ei saavuta... Nyt meni hän kasvihuoneeseen... Nyt\ntäytyy hänet piirittää siellä... Aseisiin, Petter, aseisiin!... missä\non pyssyni?\n\n    (Ottaa pyssyn joka riippuu asekokoelmassa).\n\n_Petter_ (ottaa luudan perältä). Nyt minä olen valmis!\n\n_Tarkia_. Pian kasvihuoneeseen, Petter, kasvihuoneeseen!\n\n_Petter_. Patruuna menee ensin!\n\n_Tarkia_. (Menee peräovesta. Petter seuraa. Kuuluu kolinaa, niinkuin\nhuonekaluja kaatuisi ja Arvid tulee hätäisesti sisään, toisesta ovesta\nvasemmalla, pyssy kädessä).\n\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Arvid (yksin).\n\n_Arvid_ (on puettuna metsästyspukuun ja pukunsa on epäkunnossa. Sulkee\noven, kulkee sitten kumarassa; käsi pyssyn hanalla, ympäri huonetta ja\nkatselee huonekalujen alle). Sen täytyy olla täällä! Ei, ei missään, ei\nmissään, minne hittoon se meni... (Panee pyssyn pöydälle ja istuutuu).\nMinä olisin voinut ostaa tuon kaniinin kolmestakymmenestä pennistä...\nkorkeintaan kolmestakymmenestäviidestä... (nousee) ja nyt minä läksin\njo kello kuusi aamusella saadakseni sen tahi oikeammin sanoen, en\nsaadakseni... En ollut kävellyt jos korkeintaan kolmesataa askelta kun\nkoirani vainusi kaniinin... tämän saman, josta nyt puhun... Minä\nlaukasen... pang! Kaniini rientää matkoihinsa ja minun pyssyni petti...\nMinä panen uuden nallin pyssyyni ja riennän kaniinin jälkeen, joka ei\nhetkeksikään ole kadonnut näkyvistäni... näen kaniinin juoksevan\nmetsikköön ja huudan eräälle miehelle, joka seisoi läheisyydessä:\n\"Pidätä hänet! Pidätä hänet! Saat markan jos voit pidättää hänet!\"...\nJa kaniini oli arvoltaan kolmekymmentaviisi, korkeintaan\nkolmekymmentäkuusi!... Mies tottelee, koirani alkaa taas seurata\nkaniinia... taas laukasen... tällä kerralla meni laukaus, mutta minun\nkoirani, se ei mennyt enään pitemmälle... olin ampunut hänet... eläin,\njoka oli maksanut minulle satakaksikymmentä markkaa, ja kaniini oli\narvoltaan kolmekymmentäkuusi, korkeintaan kolmekymmentäseitsemän\npenniä... Annoin miehelle viisi markkaa... se on yhteensä\nsatakaksikymmentäviisi... Panin uuden latingin pyssyyni ja juoksen\nkokonaista kaksi virstaa kaniinin jälessä joka on aina liiaksi kaukana\nvoidakseni tähdätä... Väsyneenä ja unisena viimein pysähdyin; silmäni\nsulkeuvat ja viiden minuutin kuluttua taasen hätyytän kaniiniani...\nunessa... Se on vähemmän väsyttävää... Olin Pyreeneillä... kaniini\nkiipeää niiden yli, minä myös... Se tekee matkan kautta Espanian, minä\nmyös! Se ei tehnyt mitään, sillä se oli vaan unta!... Tulimme\nGibraltariin... kaniini hypähtää mereen, minä syöksen jälkeensä...\nMutta tämä liikahdus teki, että heräsin, minä avaan silmäni, ja mitä\nnäen? Minun kaniinini istuu muutaman metrin päässä minusta, hyvin\nrauhallisesti nakertaen kaalin päätä... Hurjistuneena nousen ylös,\ntartun pyssyyni ja alan uudestaan hätyyttämään kaniinia. Hän hyppää\nerään aidan yli, minä myös, se putoaa etujaloilleen, minä myös, mutta\nsitten saan kuulla huutoa ja rähinää, ja niinkuin minä seurasin\nkaniinia pyssylläni, seurataan silloin minua, heinätalikoilla,\nviikatteilla, haravoilla ja kaikenlaisilla maanviljelyskaluilla...\nSilloin hukkaan pääni ja luulottelen että kaniini on tullut tänne\nhuoneisiin... Salaman nopeudella seuraan häntä, ja tässä olen nyt, kun\nensin olen tehnyt vahinkoa enemmän kun sadanviidenkymmenen markan\nedestä... se on yhteensä kaksisataaseitsemänkymmentäviisi\nmarkkaa, paitsi sitä mitä vielä saan maksaa käräjäkuluja ja\nsakkoja, jotka varmaan nekin nousevat sataan markkaan... Summa\nkolmesataaseitsemänkymmentäviisi markkaa kaniinista, joka maksaa\nkolmekymmentäseitsemän, korkeintaan kolmekymmentäkahdeksan penniä....\n(Liikettä ulkopuolella). On paras, että hiivin matkoihini.\n\n    (Ottaa pyssyn ja rientää peräovesta mutta tulee estetyksi\n    Tarkialta ja puutarhurilta jotka tulevat sisälle, rientää\n    toiselle ovelle vasemmalla josta taasen Petter tulee,\n    sieltä taasen ensimäiselle ovelle vasemmalla, mutta sieltä\n    tulee metsänvartija).\n\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Metsänvartija. Arvid. Petter. Tarkia. Puutarhuri\n    (varustettuna heinätalikolla).\n\n_Metsänvartija_. Se on hän!\n\n_Puutarhuri_. Tässä hän on nyt!\n\n_Tarkia_. Nyt hän on käsissämme! ottakaa hänet kiinni!\n\n_Arvid_. Miten?\n\n    (Aikoo rientää pois).\n\n_Metsänvartija_ (tarttuen häneen). Lain nimessä minä vangitsen teidät.\n\n    (Ottaa häneltä pyssyn).\n\n_Arvid_ (erikseen). Se oli kuittaus!\n\n_Tarkia_. Kuinka te uskallatte, herra, tällä tavalla tunkeutua\nvieraiden ihmisten asunnoihin... ja aivan kuin villitty, ampua minun\nikkunaini alla...\n\n_Petter_. Kas sepä olisi ollut hienosti, jos olisitte ampuneet jonkun.\n\n_Tarkia_. Minä kutsutan teidät käräjiin.\n\n_Arvid_ (erikseen). Hitto vie!\n\n_Tarkia_ (huutaa). Mikä on nimenne?\n\n_Metsänvartija_. Mikä on nimenne?\n\n_Arvid_ (änkyttäen). Hyvä herra!... (Vihasesti). Mitä sanoit?\n\n_Petter_ (huutaa Tarkian korvaan). Hänen nimensä on Mitsanoi!... Hän on\nvarmaan Italialainen.\n\n_Arvid_ (erikseen). Italialainen!... No sama se minä olen Italialainen\nsitten!\n\n_Petter_. Kyllä minä huusin teille, että tämä oli yksityisen omaisuus,\nja ett'ei ollut luvallista ampua puistossa; mutta se oli aivan samaa\nkuin saarna kuuroille korville. Hitossa, oletteko kuuro, vai miten.\n\n_Arvid_ (erikseen). Hän antaa minulle hyvän tuuman.\n\n_Tarkia_. Mitä hän sanoo?\n\n_Petter_. Ei mitään!\n\n_Arvid_ (erikseen). Tahdonpa koettaa... (Kovaa). Hyvät herrat, minä\npyydän teiltä...\n\n_Tarkia_. Mitä sanotte?\n\n_Arvid_ (kirjoittaa sormellaan kädelleen). Palasen paperia.\n\n_Tarkia_. Mitä hän sanoo?\n\n_Petter_ (huutaa hänen korvaansa). Hän pyytää palasen paperia.\n\n_Tarkia_. Vai niin, vai niin!\n\n_Arvid_ (huomaa paperia ja kyniä pöydällä, istuu kirjoittamaan). Ah!\n\n_Petter_. Mitä hän tekee?\n\n_Arvid_ (nousee, ojentaa paperin Petterille). Kas tässä... (erikseen).\nKuinka minä olen tyhmä... minä olen kuuro mutta en mykkä... No, se on\nnyt se sama!\n\n_Petter_ (antaa paperin Tarkialle). Lue!\n\n_Tarkia_. Mitä tämä on?... Perhana kuinka huonosti kirjoitettu!\n(Lukee). \"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta olen onnettomuudekseni\naivan kuuro\". -- (Iloisena). Kuuro!... Hän on aivan kuuro!\n\n_Metsänvartija_. Kuuro!\n\n_Petter_. Kuuro!\n\n_Tarkia_. Oletteko todellakin kuuro... aivan kuuro?... Paras Petter,\nkas tässä sellainen vävy, josta olen uneksinut!\n\n    (Nauraa).\n\n_Petter_. Mitä kuulen!\n\n_Arvid_ (erikseen). Hän nauraa!... Siis voin rauhoittua!\n\n_Tarkia_. Hän on oikein kaunis, tuo nuori herrani... (kovaa). Jättäkää\nmeidät, hyvät ystävät, minulla on erityistä puhuttavaa tämän herran\nkanssa.\n\n    (Metsänvartija ja puutarhuri menevät).\n\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Petter. Arvid. Tarkia.\n\n_Petter_ (menee vasemmalle seisahtuu oven luona). Vai niin, se oli\ntuollaisen vävyn kun hän on toivonut itselleen... Kuuron... Niin puhein\nei enemmän eikä vähemmän kun kaksi kuuroa samassa talossa... Ei\nkiitoksia.\n\n_Tarkia_ (osoittaa sohvaa). Olkaa hyvä, istukaa... (Arvid ei liiku).\nMikä onni! hän ei kuule! (Kovemmin). Istukaa! Istukaa!\n\n_Arvid_ (erikseen, menee vasemmalle). Hän on kohtelias nyt!... Onko se\nsentähden että olen kuuro tai sentähden että olen Italialainen?\n\n_Tarkia_ (erikseen). Käytös hänellä on hieno. Kasvojen piirteet\nymmärtäväiset.\n\n    (Antaa hänelle merkin istua).\n\n_Arvid_ (osoittaen sohvaa). Teidän jälkeenne, herra, teidän jälkeenne.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Hän on hyvin kasvatettu.\n\n    (Istuutuvat sohvalle).\n\n_Petter_ (erikseen). Minnekkä minä joudun raukka, kahden tuonlaisen\npölkyn kanssa!\n\n_Tarkia_ (kovaa). Te kummastelette varmaan, herra, että olen niin\nanteeksi antavainen teidän suhteenne. Mutta teidän kuuroutenne saattaa\nminut suuresti teitä surkuttelemaan.\n\n_Arvid_ (erikseen). Se on siis minun kuurouttani kun minä saan kiittää\ntällä kertaa... Mikä sopiva tuuma se oli...\n\n_Tarkia_ (Petterille, nousten). Mutta perhana! Ajattele jos hän on\nnainut! (Istuu, huutaa Arvid'in korvaan). Oletteko nuori mies?\n\n    (Kurottaa hänelle korvansa).\n\n_Arvid_ (erikseen). Mitä se hänelle kuuluu?\n\n_Petter_ (erikseen). Suokoon Jumala, että hän olisi isä kahdelletoista\nlapselle! (Huutaa Arvid'in korvaan). Tehän olette nainut?\n\n_Arvid_ (huutaa). Ei!\n\n_Petter_ (erikseen). Hän on nuorimies, se lurjus!\n\n_Tarkia_ (iloisesti). Minä luulen hän sanoi, ei? (Arvidille). Te olette\nnaimaton? (Huutaa). Naimaton?\n\n    (Ojentaa korvansa).\n\n_Arvid_. Niin!\n\n_Tarkia_. Kuinka se oli?:\n\n_Arvid_ (kärsimättömästi huutaen). Olen! (Erikseen). Mikä ilveilys! Se\non hän, joka on kuuro!\n\n_Tarkia_. Minä luulen hän sanoi: olen! (Nousee, iloisena, eriks.).\nNaimaton,... tuo vävy on aivan kun pudonnut taivaasta, minulle! (Kovaa,\nistuutuen jälleen). Herra, tahdotteko tehdä minulle kunnian, jäädä\nluokseni päivälliselle?\n\n_Arvid_. Hän on mainio tuo vanha ukon tynkkä (Huutaen). Herra, teidän\nkutsunne tekee minut onnelliseksi!\n\n_Tarkia_. Että ehditte kotiin illaksi?... Jaa, se käy päinsä, voimme\nsyödä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti... Petter, saat kattaa\npöydän kolmelle... ja päivällisen pitää olla valmis kello viisi eikä\nkello kuusi.\n\n_Petter_ (kumartaen). Kyllä, sinä vanha yömyssy!\n\n_Tarkia_. Mene nyt, ystäväni.\n\n_Petter_. Kyllä, sinä tyhmeliini.\n\n_Tarkia_. Mene, mene!\n\n_Petter_. Oh, jos ei se olisi niiden kahdentoistasadan markan tähden...\nniin olisin aikoja sitten antanut palttua sinulle ja koko talollesi,\nsinä pöllö.\n\n_Tarkia_. Se on hyvä, se on hyvä!... Minä tiedän miten uskollinen sinä\nolet!\n\n    (Petter menee muristen ulos).\n\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Tarkia. Arvid. (Sitten) Petter.\n\n_Arvid_. Kuinka voitte sallia, että tuo velikulta...\n\n_Tarkia_. Erinomainen palvelija oikea esimerkki.\n\n_Arvid_. Minä näen sen!... (Erikseen). Kyllä hän on ihan varmaan kuuro!\n\n    (Tarkia nousee, sulkee ikkunan, ottaa pyssynsä ikkunalaudalta,\n    jonne hän itse on sen laskenut. Sulkee peräoven, asettaa pyssynsä\n    vasempaan nurkkaan. Arvid seuraa kaikkia hänen liikkeitään\n    levottomuudella).\n\n_Tarkia_ (istuu jälleen hänen viereensä). Jutelkaamme nyt oikein\n(huutaa) tuttavallisesti!\n\n_Arvid_ (erikseen). Jos hän tällä kuuluvalla tavalla aikoo\nsalaisuuksiaan ilmoittaa, niin en minä tule olemaan ainoa, joka ne\ntiedän.\n\n_Tarkia_. Herrani... kun käskin teidät jäämään tänne päivälliselle\nniin, ei se ollut syöminen joka oli tarkoituksena.\n\n_Arvid_ (erikseen). Sepä kummaa... Minkätähden sitten?\n\n_Tarkia_. Jos olisitte ollut nainut, olisin heti ajanut teidät\nportille, mutta kun nyt olette nuori mies... ja minä olen isä yhdelle\ntyttärelle... Minä en vielä tiedä jos te oikein sovitte hänelle...\n\n_Arvid_ (itsekseen). Sitä minä en luule...\n\n    (Ottaa hattunsa).\n\n_Tarkia_. Mutta te sovitte aivan mainiosti minulle... ja minä tarjoan\nteille hänen kätensä.\n\n_Arvid_ (erikseen, hämillään, kävelee edestakaisin). Hänellä on\nvarmaankin kyttyrä!\n\n_Tarkia_ (nousten). Hän saa sataviisikymmentätuhatta markkaa\nmyötäjäisiä.\n\n_Arvid_ (erikseen). Silloin hänellä on kyttyrä sekä edessä että takana.\n(Kovaa, kumartaen). Hyvä herra!\n\n    (Tekee liikkeen ikäänkuin lähteäkseen).\n\n_Tarkia_ (estäen häntä). Minulla on ollut hyvin mukava aate!... Jos\nolisitte ollut kaunis kun Apollo ja rikas kun Croesus, niin olisin\nsanonut: Minulla ei ole mitään teitä vastaan, mutta tytärtäni ette\nkoskaan saa... Ymmärtäkää minua oikein.\n\n_Arvid_. Kyllä koetan parastani.\n\n_Tarkia_. Kaiketi ette ole huomanneet että minä, ikävä kyllä, olen\nkuuro!\n\n_Arvid_ (erikseen). Aika veijari!\n\n_Tarkia_. Niin, minä olen todellakin kuuro!\n\n_Arvid_. Puhutteko oikein vakavasti?\n\n_Tarkia_. Minä elän täällä yksinäni tyttäreni kanssa... hän ei näe\nketään muita, kuin minut, eikä puhu kenenkään muun kanssa, kuin minun.\n\n_Arvid_ (erikseen). Hänellä mahtaa olla erittäin hauskaa.\n\n_Tarkia_. No niin... käsittäkää minua oikein.\n\n_Arvid_. Parastani koetan.\n\n_Tarkia_. Ajatelkaa nyt, hänen ja minun välilläni vävy varustettuna\nhienolla ja tarkalla korvakuulolla!... Ah, luulen että ainakin\nkolmekymmentä hyvinkin etevää tarjousta on minulle esitetty... Minun\ntyttäreni ja hän istuisivat ja juttelisivat keskenään ja ett'ei minun\ntarvitseisi istua tyhmänä ja yksinäisenä, täytyisi minun yhtenään\nhuutaa: \"Miten, mitä sanoitte\" j.n.e. Sitä en jaksaisi kärsiä aikaa\nmyöten!... Kyllästyisimme toinen toiseemme... Mutta silloin kun on vävy\nyhtä kuuro kuin minäkin... Ja te olette vielä kuurompi minua... katoaa\ntuo seikka kokonaan... Te tulette luonnollisesti puhumaan hyvin kovaa\ntyttärelleni, hän samalla tavalla teille, sillä tavalla voin minäkin\nyhtyä seurusteluun ilman erityistä huutamista ja kirkunaa...\nYmmärrättekö nyt miten minä tahdon?\n\n_Arvid_ (erikseen). Synti olisi syyttää tuota kunnon ukkoa\nitsekkäisyydestä!\n\n    (Petter tulee toisesta ovesta vasemmalla, kädessään käyntikortti).\n\n_Tarkia_. Kas tässä käteni!... Te saatte hyvin miellyttävän vaimon...\nkauniin, hyväkasvuisen, suloisen...\n\n_Petter_ (erikseen, harmistuneena). Se on siis päätetty!... Täällä olen\nnyt tuomittu viettämään elämäni kahden kuuron seurassa.\n\n_Arvid_ (erikseen). Hyväkasvuisen... Hän ei siis olekkaan\nkyttyräselkäinen.\n\n_Tarkia_. Asia on päätetty... mutta ennenkuin näyttäydytte\ntyttärelleni, täytyy teidän hieman parannella epäkohtia\nvaatetuksessanne... teidän täytyy miellyttää, ja te voitte miellyttää,\nsillä minä tahdon niin! (Osoittaa ensimäistä ovea vasemmalla). Menkää\nminun huoneeseeni ja tehkää itsenne kauniiksi.\n\n_Arvid_ (erikseen). Kaikki tämä on kyllä hyvää, mutta minähän en ole\nkuuro... miten päästä tästä pälkähästä?\n\n_Tarkia_ (työntää hänet huoneeseen). Joutukaa... Siellä on harjoja,\nkampoja, kauluksia ja kaikkia muita tarpeita.\n\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Tarkia. Petter.\n\n_Tarkia_ (loistaen ilosta). Minä kyllä tiesin että ennemmin tai\nmyöhemmin löytäisin vävyn, josta olen uneksinut... (Petterille). Ah, se\nolet sinä Petter... Mene kattamaan pöytä, äläkä unohda että meitä on\nnyt kolme, minä, tyttäreni ja hänen tuleva miehensä... Katsoppas asia\non nyt päätetty... (iloisesti) se on päätetty... Minä olen hänelle\ntarjonnut Englan käden ja hän on vastaan ottanut sen... Hän on\nparaillaan tekemässä itseään kauniiksi... Mitä sinulla siinä on?...\nKäyntikortti?\n\n_Petter_. Niin, herra joka sen jätti on tuolla ulkona ja tahtoo puhua\nkanssasi sinä vanha kuurolainen.\n\n_Tarkia_ (silmäillen korttia). Taivas!\n\n_Petter_ (pelästyen). Mitä se on.\n\n_Tarkia_ (iloiten). Se on hän!\n\n_Petter_. Kuka hän?\n\n_Tarkia_. Hän on kabinetissani!... Minä kiiruhdan!... Ah, Petter,\ntänäin onni hymyilee minulle!\n\n    (Juoksee ulos, toisesta ovesta vasemmalla).\n\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Petter. Engla.\n\n_Engla_ (tulee hätäisesti oikealta, näkee isänsä menevän). Kuinka on\nisän laita, Petter?\n\n_Petter_. Kuinka on hänen laitansa, neiti?... Niin, se ihanne, joka on\nhyörinyt hänen kuvituksissaan tahi oikeammin se painajainen joka on\nhäntä kiusannut, te tiedätte... se vävy...\n\n_Engla_. Noh, entä sitten?\n\n_Petter_. Hän on viimein tullut... Nyt tiedätte miten on isänne laita.\n\n_Engla_. Ah!... Ja missä hän on?\n\n_Petter_ (osoittaa vasemmalle). Siellä sisällä!... Hän on kunnostamassa\nitseään kosintaa varten.\n\n_Engla_. Oletko nähnyt hänet?\n\n_Petter_. Olen.\n\n_Engla_. Onko hän nuori?... Onko hän kaunis?\n\n_Petter_. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Abrahamin uhrista,\nneiti?\n\n_Engla_. Tietysti!\n\n_Petter_. No niin!... Abrahamin uhri ei ollut mitään, tämän uhrin\nsuhteen, jonka isänne vaatii teiltä.\n\n_Engla_. Sinä peljätät minua!\n\n_Petter_. Eikö teidän mielestänne neiti, herra Tarkia ole tarpeeksi\nkuuro?... on kyllä... Mutta löytyy vielä joku, joka on vieläkin\nkuurompi.\n\n_Engla_. Mitä tarkoitat?\n\n_Petter_. Verraten teidän tulevaan mieheenne, neiti, voi teidän isänne\nkuulla ruohon kasvavan.\n\n_Engla_. Ah, minun Jumalani!\n\n_Petter_. Niin, niin, mutta, neiti, siitä nyt tiedätte minkälaisesta\nvävystä isänne on haaveksinut... Juuri senlainen on se mies, joka tulee\nteidän elämäänne sulostuttamaan.\n\n_Engla_. Mutta minä en tahdo häntä!... Että minä saan odottaa ensin\nnäin kauan... Ei, ei, satakertaa ei!\n\n_Petter_. Se on oikein neiti, olkaa päättäväinen, olkaa mies!... Teidän\nsuostumuksenne on välttämätön... älkää sitä antako!\n\n_Engla_. En koskaan!\n\n_Petter_. Antakaa rukkaset tuolle herralle, joka nyt pukee itseään\ntuolla sisällä, aivan kun olisi kotinsa täällä.\n\n_Engla_. Heti!... Vielä ei tunneta minua!... Minulla on tahdon\nlujuutta, Petter!... Minä en koskaan olisi mennyt naimisiin vasten\nisäni tahtoa, mutta en myöskään nai vasten omaa tahtoani.\n\n_Petter_. Bravo! Tuon herran ei pidä saaman jäädä edes päivälliselle\ntänne... Antakaa hänelle rukkaset jo ennen soppaa.\n\n_Engla_. Niin kyllä!\n\n_Petter_ (menee ensimäiselle ovelle vasemmalle). Minä käsken ulos hänet\n(huutaa). Herra Mitsanoi!... (Kirkuen). Herra Mitsanoi!... Hän on\nitalialainen... Täällä on eräs, joka tahtoo teitä puhutella.\n\n    (Arvid tulee ulos).\n\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Edelliset. Arvid.\n\n_Arvid_ (erikseen, tuntee Englan). Ah, taivaan herra, se on hän!\n\n_Engla_. Tekö olettekin?\n\n_Petter_ (erikseen). He tuntevat toinen toisensa.\n\n_Engla_. Minun hyvä tanssiani täällä!\n\n_Arvid_. Minun suloinen neitini!\n\n_Petter_ (itsekseen). Hitto vie, se on hän.\n\n_Engla_ (Petterille). Mitä se on kun sinä loruat... Ei tämä herra ole\nkuuro.\n\n_Arvid_ (erikseen). Ai, ai!\n\n_Petter_. Eikö hän ole kuuro... Sen saatte kyllä nähdä... Kuulkaa\npäälle vaan!\n\n_Arvid_ (erikseen). Minä en voi sanoa hänelle totuutta palvelijan\nläsnäollessa.\n\n_Petter_ (Arvidille tavallisella äänellä). Se on hyvin kyllä että herra\nTarkia pitää teistä, mutta neiti aikoo näyttää teille oven!\n\n_Arvid_ (erikseen). Mitä haluttaa?\n\n_Engla_ (hätäisesti, toruen). Petter!\n\n_Petter_. Olkaa huoleti neiti, hän ei kuule mitään. (Arvidille\ntavallisella äänellä). Sentähden ottakaa tavaranne ja marssikaa\nmatkoihinne pikemmin kun tavallisesti!\n\n_Arvid_ (erikseen). Millä ilolla minä sinut löylyttäisin! (Kovaa).\nNeiti on kovin hyvä kun niin ystävällisesti minua kohtelee!\n\n_Petter_ (nauraa). Hahahaa!\n\n_Engla_ (ankarasti). Petter!\n\n_Petter_ (nauraen). Hän luulee minun sanoneen jonkun kohteliaisuuden!\n\n_Arvid_ (erikseen). Oh, odota vaan, sen kohteliaisuuden sinä kyllä saat\ntakaisia.\n\n_Engla_. Mutta se on kovin kummaa... kun viimein hänet tapasin rouva\nMiettisen luona, kuuli hän varsin hyvin.\n\n_Petter_. Todellakin!\n\n_Arvid_ (erikseen). Tämä sekaantuu vielä enemmän (kovaa). Neitiseni,\nsuuri onnettomuus on minua kohdannut, siitä kun viimein sain sen\nkunnian olla teidän läheisyydessänne... Minä putosin hevosen\nseljästä... putosin päälleni ja sen onnettomuuden jälestä, ikävä kyllä,\nolen kadottanut kuuloni.\n\n_Engla_. Voi nuori mies parka!\n\n_Arvid_. Minä en kuule, se on totta, minä en kuule mitä henkilöt,\njoista en välitä, puhuvat, mutta minä luulen kyllä kuulevani teitä,\nneitiseni, teitä, jonka muisto on ijäksi jäänyt sydämeeni. Minun\nsilmäni, jotka ihastuksella tutkivat teidän kauniita kasvojanne, kyllä\nymmärtävät teitä... Oi, puhukaa neitiseni, puhukaa!... Minä kyllä\nkuulen teitä.\n\n_Engla_ (liikutettuna). Todellakin?\n\n_Arvid_. Ettekö sanonut \"todellakin?\"\n\n_Engla_. Sanoin.\n\n_Arvia_. Minä ymmärsin sen, teidän huulienne liikkeistä.\n\n_Petter_. Kuulkaapas tuota... Hän kuuntelee silmillään!\n\n_Arvid_ (erikseen). Mene hiiteen.\n\n_Petter_ (keskellä näyttämöä). Se oli sattumus... se oli sattumus!\n\n_Engla_. Niin sinulla on oikein!... (Itsekseen). Mikä vahinko... Mutta\nkuuro mies!... Ei, se on mahdotonta.\n\n    (Menee kiivaasti ulos oikealle).\n\n_Arvid_ (seuraa häntä ovelle). Hän menee!\n\n_Petter_ (nauraen). Niin, sen hän tekee, sinä tolvana, sinä pölkkypää!\n\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Petter. Arvid (potkasee Petteriä).\n\n_Petter_. Mitä tämä on?... Mitä se merkitsee?\n\n_Arvid_ (seuraa häntä pöydän ympäri). Vai niin, minä olen tolvana,\nolenko minä pölkkypää... siitä saat (potkasee häntä).\n\n_Petter_ (peljästyksissään). Hän kuulee... hän kuulee (istuutuu\nsohvalle).\n\n_Arvid_ (pakoittaa häntä nousemaan). Tst... Minä kuulen sinua ja kuulen\nneitiä, mutta koska minun täytyy olla kuuro herra Tarkian edessä, niin\nminä sanon hänelle miten sinä kohtelet häntä, jos vaan uskallat\nilmiantaa minut... minä kyllä kuulin millä tavalla sinä äsken\npuhuttelit häntä.\n\n_Petter_. Älkää sanoko sitä hyvä herra, sillä silloin syöksette minun\nperikatoon vanhoilla päivilläni!... Ajatelkaapa, että herra Tarkia\ntestamentissaan palkitsee minun uskollisen palvelukseni\nkahdellatoistasadalla markalla.\n\n_Arvid_. Noh hyvä, vaitiolo vaitioloa vastaan!\n\n_Petter_. Mutta, paras herra Mitsanoi, jos ette ole kuuro, niin ei\nminulla ole mitään teitä vastaan... päinvastoin, minä tahdon teidät\nhyvinkin mielelläni vävyksi taloon.\n\n_Arvid_. Se oli hyvä se!\n\n_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!\n\n_Petter_. Sieltä tulee patruuna, olkaa varovainen!... Hän on viisas kun\napina... Jos te ilmiannatte itsenne, on kaikki kadotettu.\n\n_Arvid_. Ole rauhassa, minä olen varuillani... Saadakseni Englan käden,\nvoin olla lyijystä, marmorista... Kanuunan laukaus ei saisi minua edes\npäätäni kääntämään.\n\n_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!\n\n_Petter_. Hän tahtoo päivällistä,... minä juoksen kyökkiin, menkää te\npuistoon... Ja kun kuulette minun soittavan päivälliskelloa niin älkää\ntulko.\n\n_Arvid_. Kyllä ymmärrän... Mutta minä olen hyvin nälissäni!\n\n_Petter_ (työntää hänet ulos). Minä noudan teidät sitte.\n\n    (Menevät peräovesta. Tarkia tulee hyvin iloisena\n    toisesta ovesta vasemmalla).\n\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\n    Tarkia. (Sitten) Engla.\n\n_Tarkia_ (yksin; innostuen). Oi, ihme! Oi, kumma!... Oi, sinä suuri\nmies!... ihmeteltävä sähkögalvanismi!... Minä kuulen! Minä kuulen!\n\n_Engla_ (oikealta). Isä!\n\n_Tarkia_. Sinä tulet kun kutsuttu!... Onnittele minua ensin... suutele\nminua... vielä kerran lapseni... vielä kerran!... Minulla on suuri\nuutinen sinulle kerrottavana.\n\n_Engla_ (surullisesti). Minä tunnen sen jo!\n\n_Tarkia_. Tiedätkö ett'en ole kuuro enään?\n\n_Engla_. Mitä sanot?\n\n_Tarkia_. Minä olen parannettu... neljännestuntia sitten... sinä tiedät\nse kuuluisa puoskari... hän tuli, se suuri mies... se ihmeellinen\nlääkäri!\n\n_Engla_. Ah, mikä onni!\n\n_Tarkia_ (pitelee korviaan). Iloitse, mutta et niin kovaa!... Ennen en\nkuullut tarpeeksi, nyt luulen että kuulen liikaakin... Kuuloni on\ntullut niin hienoksi... niin hienoksi.\n\n_Engla_ (erikseen). Silloin kenties hänkin voisi tulla parannetuksi.\n(Hyvin kovaa). Ah, minun hyvä isäni, minä olen niin iloinen!\n\n_Tarkia_. Älä huuda hyvä lapsi!... Etkö voi puhua hiljempaa!\n\n_Engla_ (niinkuin ennen). Hyvä isä!\n\n_Tarkia_. Hiljaa, hiljaa, kuuletko!\n\n_Engla_ (hiljempaa). Anna anteeksi, minä olen niin tottunut... minä\nolen nähnyt hänet!\n\n_Tarkia_ (hymyillen). Kenen? (Iloisesti). Minä kuulen kaikki!\n\n_Engla_. Hänet!\n\n_Tarkia_. Hänet, minä kuulen jok'ainoan sanan.\n\n_Engla_. Sen nuoren miehen, jonka sinä olet määrännyt minulle mieheksi.\n\n_Tarkia_ (hymyillen). Sen nuoren miehen!... ja minä olen aivan\nunohtanut!... Kuinka minä kuulen hyvin!\n\n_Engla_. Ensin olin hyvin murheissani... suljin itseni huoneeseeni ja\nitkin.\n\n_Tarkia_. Lapsi raukka!... Mutta nyt ei sinun enään tarvitse itkeä.\n\n_Engla_. Minä en itkekään enään, nyt kun olen puhunut sinun kanssasi...\nHän näyttää niin miellyttävältä, se nuori mies ja... sitten me...\ntunnemme toisemme ennestään... me olemme...\n\n_Tarkia_. Minä en tahdo tietää hänestä?\n\n_Engla_. Mitä sinä sanot?... Sinä itse minulle tarjosit hänen kätensä?\n\n_Tarkia_. Niin silloin kun olin kuuro... mutta ei nyt!... Minäkö\nantaisin tyttäreni kuurolle?... Ei, ei koskaan!\n\n_Engla_. Mutta koska sinä olet voinut tulla parannetuksi, niin eikö hän\nmyös voi tulla?\n\n_Tarkia_. Ei, hän on liiaksi kuuro... hän on parantumaton.\n\n_Engla_. Se kuuluisa puoskari voisi koettaa.\n\n_Tarkia_. Se on mahdotonta, sanon minä....Sitäpaitsi on hän jo lähtenyt\ntiehensä.\n\n_Engla_. Hän voi lähteä hänen jälkeensä.\n\n_Tarkia_. Älä enään puhu siitä kuurosta pölkkypäästä!... Minä olen\ntehnyt sen suuren tyhmyyden että käskeä hänet jäämään päivälliselle, ja\nminä en tahdo esiintyä ihmisenä joka ei tiedä mitä hän tahtoo,\nsentähden hän saa syödä päivällisen täällä mutta yksin minun kanssani.\nHän saa kaksinkertaiset annokset ja jäähyväiset heti paikalla.\n\n_Engla_ (vihaisena). Taas yksi tarjous, joka menee käsistäni.\n\n_Tarkia_. Minulla on toinen tarjous sinulle rakas lapsi... Minä sain\naamulla kirjeen jossa kirjoitettiin yhdestä erittäin sävykkäästä\nnuoresta miehestä.\n\n_Engla_. Mutta minä en huoli hänestä.\n\n_Tarkia_. Mitä sanot?... Erittäin sopiva tarjous...\n\n_Engla_. Minä en huoli hänestä!... Minä en tahdo häntä!\n\n    (Polkee).\n\n_Tarkia_. Mutta ajattelepas nyt hiukkasen!\n\n_Engla_. Ei, ei, ei,... Joko jäädä vanhaksi piiaksi ja kuolla suruun,\ntahi saada naida mieleni mukaan.\n\n    (Menee peräovesta).\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\n    Tarkia (yksin).\n\n_Tarkia_. Minä kuulen oikein hyvin... Kuulen liikaakin hyvin!... Mutta\ntätä en suinkaan voi tytöltäni kieltää... Hän on aivan äitivainajansa\nkuva!... Se lurjus on saattanut tyttäreni pään ihan pyörälle!... Ja\nminä kun vielä käskin hänet päivälliselle! Mies, jota en ensinkään\ntunne, joka tunkeutuu luokseni aivan kun joku pahan tekijä,\njoka kääntää luonani kaikki ylös alasin... Sitäpaitsi on hän\nulkomaalainen... Oh, minä olen oikein hävytön häntä kohtaan ja\nkestitsen hänet sillä tavalla että hän näkee parhaaksi mennä\ntiehensä... ja se on parasta mitä hän voi tehdä, sillä muuten kutsutan\nhänet käräjiin ja pakoitan hänet maksamaan kaikki mitä hän on\nsärkenyt... (Kuuluu hirveää soittamista ruokakellolla). Mitä Herran\nnimessä se on? Onko tuli päässyt irti. (Avaa ikkunan). Ah, se on\npäivälliskello! (Huutaa). Piisaa, piisaa! (Katsoo alas puutarhaan). Se\nraukka! Siellä hän istuu puutarhassa ja lukee sanomalehteä kaikessa\nrauhassa, ja tämä hirveä elämä ei saa häntä edes päätänsä kääntämään...\nSiinä menee Petter hänen luokseen... Se uskollinen Petter... kuinka hän\ntulee iloiseksi kuullessaan että olen parantunut! Minä oikein iloitsen\nvoidessani saattaa hänet hämille... se on oiva ja kunnon mies tuo\nPetter, puhdas kun kulta! (Huutaa). Petter!... Hän on juuri sitä vanhaa\nuskollista palvelusrotua... (Huutaa). Petter!... Senlaatuisia ei löydy\nmonta enään. (Huutaa). Petter!\n\n    (Petter tulee peräovesta, kantaen pöytäliinaa y.m. sekä sopan).\n\n\n\nViidestoista kohtaus.\n\n    Petter. Tarkia.\n\n_Tarkia_ (menee hänen luokseen). Ah paras Petter!\n\n_Petter_ (kärsimättömästi). Pidä suusi!\n\n    (Asettaa luotaan kantamansa tavarat).\n\n_Tarkia_ (hämillään). Mitä sinä sanot? (Erikseen, katsoo ympärilleen).\nKenelle hän sanoi: \"Pidä suusi!\"\n\n_Petter_ (kattaa pöydän, asettaa sopan pöydälle). Siitä saat sopan sinä\nvanha herkkusuu!\n\n_Tarkia_. Mutta minähän olen aivan yksin täällä... se on siis minulle\nkun hän puhuu tuolla tavalla.\n\n_Petter_ (jatkaa pöydän kattamista). Joll'ei se olisi\nniiden kahdentoista sadan markan tähden, jotka olet minulle\ntestamentteerannut, olisin jo aikoja sitten lähettänyt sinut\nhiiteen.\n\n    (Menee perälle, sitten kun Arvid on sisääntullut).\n\n\n\nKuudestoista kohtaus.\n\n    Edelliset. Arvid.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Onko se tuolla tavalla kun hän minua\npuhuttelee?... Odotapas kyllä minä sinulle pian portin näytän...\n(Huomaa Arvid'in joka tulee peräovesta). Ja sinulle myös... Oh, se käy\nhyvinkin sukkelaan.\n\n_Arvid_. Nytpä vasta päivällinen maistaa.\n\n_Tarkia_ (itsekseen). Mutta minä kuitenkin tahdon näyttäytyä\nkohteliaalta. (Kovaa ja kohteliaasti). Olen hyvin pahoillani että\nnälkäisenä käskin teidät päivälliselle... Suokoon Jumala sen olevan\nkelpaamattoman syötäväksi.\n\n_Arvid_ (erikseen). Mikä hänelle tuli?\n\n_Tarkia_. Minun pöytäni ääreen ei sinun suinkaan tarvitse homehtua.\n\n_Arvid_ (erikseen). Hän on hullu.\n\n_Tarkia_ (kohteliaasti). Ottakaa tämä nojatuoli... (Kun Arvid tahtoo\nistuutua, vetää Tarkia tuolin takasin). Ei, huomaan että se on paras\ntuoli, sen tahdon itselleni.\n\n    (Noutaa toisen tuolin).\n\n_Arvid_ (erikseen). Ah, minä ymmärrän, hän epäilee minun kuurouttani...\nMutta minäpä en tartukkaan ansaan... miksi en pitäisi hiukan hauskaa!\n\n_Tarkia_ (tarjoaa hänelle toista tuolia). Kas tässä, tämä on kova ja\nepämukava, sen suon teille halusta.\n\n_Arvid_ (itsekseen). Tahdon olla hyvilläni... (Kohteliaasti).\nMahdotonta on olla hävyttömämpi.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Mitä?\n\n_Arvid_ (ystävällisen näköisenä). Näyttää kun saisin hiivatin ikävän\nappiukon... mutta kyllä minä hänet pian kyyditän -- ole varma siitä.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Minä sinun appi-isäsi... elukka! Ennen kuin\nottaisin sinut vävykseni, naittaisin tyttäreni vaikka nokikolarille.\n(Kohteliaasti, kovaa). Olkaa hyvä istukaa, takaan että tulette istumaan\nhuonosti.\n\n_Arvid_. Kiitoksia vanha kameeli!\n\n    (Istuutuvat pöytään).\n\n_Tarkia_ (erikseen). Mutta nyt se menee liian pitkälle.\n\n_Arvid_ (huutaa). Emmekö saa nähdä neitiä pöydässä?\n\n_Tarkia_ (erikseen). Kyllä, kunnian ukko, huuda äänesi sorruksiin, saat\nnähdä miten minä kuulen. (Kovaa tarjoten soppaa). Soppa on aivan\nkylmää... se on melkein kelpaamatonta... minä annan teille sitä\nsuuremman annoksen.\n\n_Arvid_. Olkaa hyvä pitäkää, olkaa hyvä... en huoli.\n\n_Tarkia_. Se haisee sauhulle... oh, en suinkaan tahtoisi ottaa sinulta.\n\n_Arvid_. Kiitoksia rehvana...Voit onnitella itseäsi, että olet isä niin\nmiellyttävälle tyttärelle.... En kuitenkaan tahdo vannoa että sinä se\nolet.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Tunnen erittäin suuren halun heittää häntä\nlautasella. (Huutaa). Petter!\n\n    (Petter tulee perältä kantaen ruokalajeja).\n\n\n\nSeitsemästoista kohtaus.\n\n    Edelliset. Petter.\n\n_Tarkia_. Ota pois soppa... herramme ei ole lopettanut vielä, mutta se\non yhdentekevä... Mitä sinulla nyt on vielä?\n\n_Petter_ (asettaa vadin pöydälle). Lintupaistia, kaalin kanssa.\n\n_Arvid_. Lintupaistia, ah, se on hyvää!\n\n_Tarkia_. Hyvä! (ottaa eteensä). Minä en pidä kaalista, sallikaa minun\ntarjota kaali teille, linnun syön itse.\n\n_Arvid_ (nousee). Ei, nyt tämä menee liian pitkälle!\n\n_Tarkia_ (nousten). Vai niin, teidän ei enään ole nälkä. Sitä parempi!\nPikemmin pääsen teistä eroon!... Petter! Sikaaria!... Hieno minulle,\nhänelle vaan huonompia... ne ovat hänelle varsin hyvät.\n\n_Arvid_ (vaikeudella, itseään hilliten). Mutta...\n\n_Petter_ (Arvidille). Hän tahtoo vaan teitä koetella... olkaa\nvarovainen.\n\n_Tarkia_ (erikseen). Koetella?\n\n_Petter_. Minä sanon hänelle rumempia sanoja kuin niin... Kuulkaahan!\n\n_Tarkia_ (itsekseen). Jaha annahan kuulla... olenkin utelias kuulemaan!\n\n_Petter_ (tarjoten sikarilaatikkoa). Kas tässä on sinä vanha hätikkö,\nvanha aasi... vanha...\n\n_Tarkia_ (antaen korvapuustin). Ja tässä on sinulle!\n\n_Petter_ (hämillään). Hän myöskin... (Arvidille). Aivan kuin te äsken.\n\n_Tarkia_ (vihoissaan). Vai niin, vai sinä sanot rumempia sanoja vielä!\nVai olen minä vanha hätikkö... vanha aasi... sinä sanot \"pidä suusi\",\nminulle ja jos ei se olisi niiden rahojen tähden jotka olen luvannut\nsinulle testamentissani, niin jo aikoja sitten olisit jättänyt minut!\n\n_Petter_ (onnettomana). Hän kuulee!... hän kuulee!..,\n\n\n\nKahdeksastoista kohtaus.\n\n    Edelliset. Engla.\n\n_Engla_ (perältä). Mikä täällä on?\n\n_Arvid_ (Tarkialle). Kuuletteko te?\n\n_Tarkia_. Kyllä minä, piru vie, kuulen! Minä luettelen teille kaikki ne\nkohteliaisuudet, joilla olette minua nimittäneet.\n\n_Arvid_ (Englalle). Onko se totta että isänne kuulee?\n\n_Engla_. Totta, neljännestuntia sitten parannettiin hän ihmeellisellä\ntavalla.\n\n_Petter_ (Tarkialle). Ja sitä ette sanoneet minulle?\n\n_Tarkia_. Mutta nyt sanon sen siaan, että saat muuttaa, ja heti\npaikalla!\n\n_Arvid_ (hiljaa Petterille). Minä otan sinut!\n\n_Tarkia_ (hyvin kovaa Arvidille). Ja teille herraseni sanon myös että\nsaatte mennä.\n\n_Engla_. Minä pyydän sinua, isä, minä rakastan häntä.\n\n_Arvid_. Mitä kuulen?... Rakastatteko minua todellakin?\n\n_Engla_ (huudahtaen). Ah!... Te kuulette siis?... (kääntää katseensa\nhämillään maahan).\n\n_Tarkia_. Mitä kuulen?... Hän kuulee!... Vastatkaa herra, ettekö ole\nkuuro enään?\n\n_Arvid_. Minä en ole milloinkaan ollutkaan kuuro muusta kuin\nrakkaudesta, herra Tarkia... Alotin ensinnä lauhduttaakseni vihaanne\ntullessani ja olen jatkanut päästäkseni teidän vävyksenne.\n\n_Tarkia_. Minun vävykseni? Senlaisten tyhmyyksien jälkeen kun te olette\nminulle sanoneet? Ei milloinkaan!\n\n_Arvid_. Mutta muistakaahan toki kaikki mitä te olette minulle\nsanoneet, herra Tarkia, ja myöntäkää että te itse alotitte... Mutta\nsiitä huolimatta minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.\n\n_Tarkia_ (epäröiden). Otatteko takaisin vanhan kameelin sitten?\n\n_Arvid_. Otan!... Minä otan sen takasin?... Minä otan sen takasin!\n\n_Engla_. Mutta isä hyvä, koska se olit sinä kun alotit, ja kun hän\nottaa takaisin vanhan kameelin...\n\n_Tarkia_ (nauraen). No, jos te nyt olette kuulleet kaikki mitä minä\nolen sanonut teille, niin... Ha, ha, haa!\n\n_Arvid_ (nauraen). Ja te kaikki mitä minä olen vastannut teille!\nha, ha, haa!\n\n_Tarkia_ (sydämellisesti nauraen). Emme ole kuuroja kumpikaan!\nha, ha, haa!\n\n_Engla_ (nauraa) ha, ha, haa!\n\n_Petter_ (asettautuu Tarkian ja Arvid'in väliin). Eikö hän ole kiltti!\nha, ha, haa! (nauraa hyvin kovaa).\n\n_Tarkia_. Mitä se on kun sinä sanot? Tahdotko lähteä tiehesi ja\njoutuun!\n\n_Petter_ (hiljaa Arvid'ille). Entä rahat?\n\n_Arvid_ (hiljaa). Ne saat hääpäivänäni!\n\n\n\n"]