Tuokkosrieskoo ja palanpaeneita

TUOKKOSRIESKOO JA PALANPAENEITA

Selevänä Savona

Kirj.

KAARLO HEMMO

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1929.

SISÄLLYS:

Tuokkosrieskoo Vieras Kaesa-Marketta aviomiehen housuissa Korttelinkos ostat vae...? Sopimattomaa aekaa Sueljsolomu Sitä parempoo rotuva Pilejaami aas ja suomalaene hevone Yhtiötyttö Rahanaemine Kaks Marj Partasta Iisaki kotjjämäkkä Kaesa-Lienan ja Tommin vihkimine Molemmat kuelj Miehet ei ymmärtännä ryssee Porsas – rokarina Kaks lakkoo Herra kirkossa ja herra kotonaa Moantien murjoma Hajamielise naemine Muuvva markkinamuesto

TUOKKOSRIESKOO

Piennä piimäsuuna minä mone muun kansa pörhössä korvi kuulosti, ku jokkii huusloakar eli parantaja luvettel tautiloehe nimiä. Se, neät, olj jostae leäkärkirjasta lukenna ulukoo nimet peähäsä, ja ku se niitä laskettel, arveltii sitä rohvessyöriäe oppineemmaks, sillä nimiä valu suusta niinku satteella vespisaroeta. Sittemmi ikän varrella oun minnäe leäkärkirjoja nähnynnä ja niistä oakkospuustavii mukkaa tehtyvä tautii nimluvettelloo katellunna sekä oun huohmanna, että jos lie tautiakkii paljo, niin paljo on niille nimiäkkii löyvvetty, niinku immeisille alamanakkaa. Mut kaekeks kummaksen en ou älynnä yhe tauvvi nimmee – vae eikö sitä vaevoo tautina piettänekkää? Minusta se kuetennii on taut, vieläpä oekee paha vamma paljoo paremmi ku monet pienet kipristökset. Ja vaekka se ei ruummista runtelekkaa, niin se – ja siinä vasta niks onnii – on ihan jären peälle käypee. Tokko kukkaa ossoo arvata, mittee tautia minä tarkotan? No, minä sanon, että minä tarkotan sitä, ku aviopuoliso luuloo toestaa, vaemo miestää vieraasee naesee ja mies vaemoosa vieraasee miehee. Ja koska tällä tauvvilla ei ou leäkärkirjoessa nimmee, ehotan minä, että se ristittäesii luulevaesuustauvviks, koskapa luulosaeraus on kerrassaa toesta loatuva. Tämä luulevaesuustaut taetaa usseimmite tavata aviopuolisoesta joko toesta taekka toesta, mut näkkyy se voevan tulla kumpaseennii yhtaekoo, niinku esmerkiks Lummeranna Lepikossa tapahtu, jossa se emännä ja isännä samalla kertoo uhriksee otti.

Tämä avioparj olj kymmenkunta vuotta elännä ihan onnellissuuve päeväpaesteessa. Mut tässä elämässä pittää pilivinennii päevä olla. Ja Lummeranna Lepikon emännälle ja isännälle semmoene päevä tulj luulevaesuustautina, siinä kymmenvuotise heäpäeväsä kynnyksellä. Emäntä olj olluna äkkeevinnää miehesä olova joessae salaperräesissä puuhissa muutama leskvaemo tyttäre kansa, jonka maene ei taenna kehumista kestee, ja isännä silimää olj toas puolestaa ollunna pistävinnää, että aviosiipakko olj suhteissa niin mitättömä miehe ku Topi Rytköse kansa, joka olj jonnijoutava kutjake. Kun ne sitte rupes toesiaa oekee vartioemaa ja ku ne sattu toesesa älläpeätä vartioemistoemissa tappoomaa, niin siitä hetj äsähettii ja sanottii, että:

– Senkö täyteistä sinä minusta vahit?

– Senkös täyteistä sinä vahit minuva?

Sen enempee ei millonkaa jatkettu, voan kumpasennii eänessä olj semmoene maku ja sävy, ettei aekaesemmi oltu samanlaesta kuultu. Mut nue viikon kulluissa olj ässäys usseemma kerra sattunna.

Sitte muutamana syyskuu päevänä olj kumpanennii – sekä emäntä että isäntä – jottae erinommaesempoo huohmoovinnaa toestesa käytöksessä ja ku iltapimmee rupes tulemaa, asettautu ne vartioemaa. Paremmi onnistuvaksee olj emäntä pistännä miehenhousut jalakaasa, peällee pitkä palttoo ja lakin peähäsä. Ja niin kummalliselta ku mahtaa kuuluvakkii, olj isäntä pukkeetunna naesvoatteisii. Ku Lepiko pihhaa tultii kakskerroksise aettarakennukse alate, olj kumpanennii valinna sen vahtpaekaksee, sillä tottapa tulija moantieltä ensin porttia kohi tulloo, vaekkapa kohtauspaekka oes muuvanne asetettukii. Ku ne sitte erj suunnilta kapsamalla porti lähheisyytee soapu kurkistelemaa ja ku ei ihan säkkipimmee ollunna, olj isäntä ensin huohmoovinnaa, että mies on tulossa porti luo. Se teräst tarkastustaa ja tulj vakkuutuksee, että mies siellä on ku onnii. Emäntä seisaht porti toesee pielee ja alako tarkastelusa. Ja voe sinä ilimone ihme: siellä on tottatotisest naene tuolla toesella puolella! Siinä silimänräppäyksessä synkisty kumpasennii mielet syysiltoo pimmeemmiks, eikä ne tajunna, mittee oes tehtävä ja mittee tekemätä jätettävä. Semmoesessa tajuttommuuvve tilassa ne läks rynteemää toesiisa käsiks, ja yhteentörmäys olj niin raju, että molemmat koatuva rutjaht moaha, ruvete toesiaa myrsyyttelemää. Mitenkä tuohtuneina ne lie ollunnakkaa, ku ei toene enempee ku toenenkaa kyvennä eäntä peästämää: ne aenuvastaa tuhk ja ähk, niinku sika ruummensäkissä. Ja ikkääku ilimestyksenä tulj siihe ihan pallipohjaks moantieltäkaks naeshenkilöö ja yks mies. Ne tietyst pelästy, hämäräst huohmatessaa, että porti eissä on joko immeisiä taekka mustia sikoja ähkämässä ja puhkamassa. Ja ne molemmat naeset pelästyksestä parkas ja alako eäneesä siunustella.

– Herra siunatkoo, onko siellä äetj? kirkas miehesä puristuksessa moassa rötköttävä Lepiko emäntä sekä hellitti kätesä miestää puristamasta.

– Ja taetaa siellä olla minunnii äetin, sano isäntä, irroettamalla kätesä vaemoosa puristamasta.

Se niihe kahe naesimmeise matkassa olova mieshenkilö olj kopeloenna taskustaa tuljtikkuloatiko ja roapas tule. Ja kyllä siinä hämmästy sekä moassa olovat että tiellä seisovat! Niin puolella ku toesellakkii oltii niinku ukkosisku soaneita – eikä kummakaa! Emäntä miespukimissa ja isäntä naesvoatteissa sekä sen lisäks kumpikii tuohtuneina, säekähtynneinä ja häppeissää tarjos nähtävän, joka näkijät olj keäntee poes suunniltaa. Koko pitkä kotva kulu aekoo, ennenku ne kaks naesimmeistä kyken yhtee eänee sanomaa, että:

– Mittee peliä työ oekeestaa pellootte?

– Ei myö pelata mittää, – sano emäntä seisomaa kömpiissää, – sielu viholline, ite pelssepup, on ottanna meijjät ajokiksee ja vie meitä suoroopeätä ommaa valtakuntaasa... Mut jos työ outte niitä, joeta tunnutte olova, ettekä kummituksia, niin männää sissää ja ruvetaa joukolla paholaene meijjä talosta kauvvaks karkottammaa.

Ja ku sissää mäntii ja isäntä ja emäntä olj yhtäkkiä karvasa luonna, se on pukusa muuttanna sekä tulet soatu sytytetyks, huohmattii, että tulijat ei ollunna kummituksia, voan ihan oekeita immeisiä. Toene naesista olj isännä äetj ja toene emännä äetj sekä mieshenkilö olj emännä velj. Se olj vastikkää suorittamia papi eksalamit ja olj nyt matkalla Kuopioo papiks vihittäväks. Ku sillä olj kiire, olj peätetty tulla sisarta tervehtimmää, ja isännä äetj olj poekettu ottamassa väliltä yhtee matkaa. Taepaletta olj voan kolome ryssänvirstoo, ja sen vuoks ne tulla lipottel sen jalakapatikassa sekä sen lisäks vielä sentähe, että toene niistä emännistä ei kernaast lähtemiä kärrikyytii pimmeellä. Ku sillä papiksvihittävällä olj kiire, ei voetu tulloo huommiseks seästee.

Ja nyt tulj Lepiko emännälle kiire. Mut se olj reilu naene, jolta työ suju ihanku itestää. Vaekkei sinä aekana nappulata paenamalla taekka lamppuja sytyttämällä voetu huoneisii valloo soaha, pist emäntä hyvin vällee taljkynttelit tuekuttammaa, niin että vierashuoneissa oes löytännä lattialta kuenka piene neula tahhaasa. Ku emäntä olj varrae jo kukonpuhteella tuokkosrieskoo tehäksee kaekki aenekset sitä varte valamistanna, laetto se tulennukse oamupäevällä lämminneesee uunii, joka ykskaks joutu siihe kuntoo, että tuokkosrieskat soatto pistee sinne paestumaa. Muut tarjoelu- ja ruokahommat mänj niinikkääsä ku tanssimalla. Siinä kiireessä suhaht isäntä emännälle, että:

– Mitenkää myö siitä äskösestä tappauksesta selevitää?

– Ku se itestää alako, niin tottapaha ite ihtesä selevittää. Mut mittää ei soa salata.

– Nii, niin, tottuuvellahaa sitä kaekista kauvvemmaks peäsöö.

Mut ku emäntä, hik otassa puuhatessaa, olj pöyvvä kattanna kaekenmoesilla savolaesilla herkuella, istuttii illalliselle. Ja passas siihe pöytää istuvakkii, siinä ku olj pötyvä loatuu jos sorttiinnii kalakukosta maetohöllöö ast. Yhtäkkiä se emäntä vielä nousta liepsaht hakemaa monta monituesta tuokkosrieskoo pöytää, jotka olj ihan vastikkää uunista otettuja, niin että ne oekee höyrys. Sillon ei isäntä ennee maltanna mieltää, voan sano, että:

– No, on se tuo meijjä toene semmoene immeine, että se ennättää! Ja tuokkosrieska se on minun himoruokoon, niinku sille roamatun miehelle olj ennen vanahaa hernekeitto.

– Elä kehu suotta, sillä empä minä ennee taejja kelevata, vaekka mitä ossoesin valamistoo...

Nyt hoksas emännä äetj, että aviopuolisoehe välissä on vettä. Sen vuoks se taetavast sano, että:

– Selittäkkööpäs, hyvät immeiset, mittee peliä työ tuolla portilla olitte pitämässä ja mikä rytäkkä siellä olj?

– Ku jokkaene outte lähheisiä eikä poskeisia ou kuulemassa, – rupes emäntä puhumaa, – niin tässä passoo mielesä aukasta ja suusa puhtaaks purkoo. Minä en aenakaa ymmärrä, onko sielu viholline ruvenna liehtomaa vae mistee muusta syystä tää meijjämies on muuttunna niin kummaliseks, että se vartioe minuva ihanku oesin olluna henkpatto vank.

– Minkästähe olit niin salaperräene?

– No, ku huomenna on meijjä kymmenees heäpäevä, niin tuumasin, että pietää pien juhlallisuus, ja sitä tarkoetusta varte halusin valamistuksia tehä salassa, ku tiesin taekka arvelin, ettei tää meijjämies koko tappausta muesta. Ettei kotona oes puuhista ies vihiäkkää, käytin välkappaleenan Ruuskas-Toakkoo, joka laetto mulle tuokkoset tuokkosrieskoe sekä toemittel muetae asjoeta, ku ite en voenna lähtee liikkeelle. Mut tää meijjämies muuttu minulle vihaseks ja niin kummaliseks murjakkeeks, että tuski kysymyksii vastas, sekä kuluk aena jälessän, niinku varsa emäsä perässä. Ja jos se millon ei jälessä kulukenna, sillon se jostae piilopaekasta kurskistel.

– Ja sinä teit ihan samalla tappoo. Ku minä juur huommispäevälahjaks rupesin sinulle hommoomaa uutta palttoota, jonka Lienan Lovviisa otti ommellaksee, ja ku sen tarviht teällä pistäätyvä entisistä palttoesta mittoo ottamassa ja mueta tarpeita hakemassa, niin sinä tulit ihan toestaetoseks ja kiukuttelit sekä aloet minuva eppäillä – mistee rikoksesta lienet eppäillynnäkää?

– Niinku se Lovviisa, vaekka onnii hyvä ompelija, on ennennii aviopuolisoehe väliä sotkenna...

– Minä oun kunnialline aviomies ja sentähe minusta olj kauheeta huohmata, että sinä Toakon kansa näytit olova jos kuenka hyvissä suhteissa, sen mokoman kutjakkee kansa...

– Ja ku minnäe oun kunnialline aviovaemo, sattu minun syvämmeen ne sinun supattelus sen Lovviisa kansa, ja sen vuoks peätin pukkeetuva miespukkuu ja ruveta vahtia pitämää, huohmatessan, että sinä koko iltapeävä kurkkailit ikkunoessa...

– Samate tein minnäe ruvetessan naesvoatteisii, jossa vormussa manin portille outtamaa, mittee mahollisest tapahtuu...

– Sinne portille sitä minnäe läksin. Ja ku pimmeyve läp olin näkövinän naesimmeise hiipivä, hävis minulta ymmärrys, enkä käsitä, mitenkä myö siihe moaha jouvvuttii toesiamme myrsyyttelemää.

– Yhtävähä ymmärrä minäkää, minä ku myös mänin ihan sekasi, huohmatessan miehe matelovan porti toesessa pielessä. Tottapa siinä lie sitte rynnätty toesiamme vastaa niin voemakkaast, että koatuva rytkähettii yhtee mykkyrää. Minä koitin jottae sannoo, mut eän olj juuttunna kulukkuu, ja kielj tuntu puonnee suusta...

– Minun laetan olj samanlaene. Kaekeks onneks nää Luojan siunoomat sukulaeset sattu tok tulemaa oekeesee aekaa siihe, ennenku ennätti mittää kummempia tapahtuva. Nyt tiijjätte mittee myös pelattii. Mittees siitä sanotte, äejjit ja sinä pappiveljen?

Ja ne äejjit sano, että:

– Mitteepäs siitä on sanottava, ku kaekki on selevinnä. Mut kahtokee toese kerran tarkemmast, ettei paholaene peäse välliinne vettä kulettammaa. Mut se pappivelj tuummas, että:

– Jahka minut ensin papiks vihitää, niin minä tulen sitte vihkimää teijjät uuvestaa niin onnellissee avioliittoo, ettei pimmeyve ruhtinas peäse väliänne sotkemaa – pimmeelläkkää.

– Ei tarvita uutta vihkimistä, – sano isäntä, – sillä kyllä myö soatii vihkimistä tarpeeks ast. Ja nyt näehe vihkiäeste muestoks tartutaa tuokkosrieskaa, jonka parempata herkkuva minä en ou vielä löytännä, ku se on minun hyvän vaemon valamistamana – kiitos voan sinulle, sinä meijjä talo kelepo emäntä. Eikä tappausta, joka meillä on sattunna, koskaa ennee muestella, ja toesia samanlaesia ei soa tapahtuva.

– Se on oekee se, sano emäntä ja taputtel miestää hellävarroe olokapeälle, niinku tämäkii taputtel emänteesä.

Sitte tartuttii käsiks tuokkosrieskaa, joka hupen suehe, niinku kevväene lum päeväpaesteessa. Se on herkkuva aenakii, mut tällä kertoo vielä erittäe, ku sitä syötii sovintoherkkuna...

Voan ku tuokkosrieska voe näe korkeita asjoeta vaekuttoo, ei sen valamistamista saes missää nimessä unneuttoo. Nykyjää ne kyllä laettaa pannurieskoo. Mut ei sitä voe asettoo tuokkosrieska rinnalle. Uuvvistukkoo siis sen valamistustaeto, ja jos aviopuolisoehinnii vällii veäriä luulevaesuustautia tulloo, käytettäkköö tuokkosrieskoo leäkkeeks – ja se hetj parantaa.

Eläköö siis oekee savolaene tuokkosrieska!

VIERAS KAESA-MARKETTA AVIOMIEHEN HOUSUISSA

Vaekka ei oes tahtomia tarkastookkaa, huohmas kuetennii, että mies on taenna yösä viettee raskaa sarjan ottelussa: silimät olj voan puoleks auk, luomet näytti turvonneilta ja ite silmät verisiltä. Kasvolihakset riippuva retkotti, ja niihe ilime näytti tahtova sannoo, että nyt pitäs peästä unta riipomaa. Ja niinpianku tavaranassakat olj sijoetettu hyllylle ja penkin ala, kuotas mies peällystaki yltää, keäräs sen kokkoo ja mytist peäaluseksee sattumalta vappaana olovalle vaunun pitkälle penkille, samalla ku kursaelemata paeskaatu makkoomaa. Eikä unta näkynnä tarvihtova outtoo, sillä melekei samassa ku se pitkäksee heittääty, se myös alako koristoo. Kuuluko kuorsuu sen vakinaesee tappaa vae johtuko se peän liijjaks pystystä asennosta passoomattomalla peänaluksella, se soa olla tässä tutkimata. Peäasja on, että se hetj nukku, eikä sekkää häerinnä, vaekka toene käs jäe puristoo varnistammaa penkin yläreunoo. Seleko selällää se siinä unta riipo.

Ja juna männä kolluutel ommoo kyytiää. Junastaja kuluk vaunun läp, mut ku se näk, että makkooja ei kissanunta veillynnä, mänj se sekkii ommoo männöösä eikä herätellynnä. Sitä paet junastaja mahto makkoojan tunteekkii.

Vastapäesellä penkillä istu keskikkäene naene, jolla taes olla peäkivistystä, koskapa se vällii kulumiaa ja ohtoosa hiljollee hiero, samalla ku penki nurkkaa nojjautumalla koitti soaha unen peästä kiin. Yhtäkkiä se kuetennii nous seisomaa, ojentaatu sen makkoova kohalta hyllyllä olovasta vanierloatikosta jottae ottamaa. Kanne aukastuvaa se kopli loatikostaa piene putelin, jossa varmaannii olj peänpiristystä, jota lie ollunna aekomuksesa ruveta nuuskimaa. Kantta sulukiissaa se naene puotti toesesta käjstää nenäliinasa, joka männä lupsaht makkoova hoaroje vällii. Samassa silimäräppäyksessä makkoojan käs irtaantu penkin reunuksesta ja rumaht puota hoaroje vällii sekkii sen nenäliinan vieree. Naesee nämä kaks puttoomista vaekutti niin repäesöväst, että se ite rysäht säekäyksestä istuvallee, samalla ku peätää keäns toesanne päe. Mut se makkoova kätesä herpoutumise johosta aukas silimiää, huohmate jottae valakoesta hoaraesa välissä. Missä meäri sen tajunta lie virreesä ollunna, ei ossoo sannoo. Voan arvatennii se luul paetasa heleman pyrkivä väljempää vappautee, ja esteekse sitä se alako sitä valakosta housuhalosta tunkee housuje sissää sekä pyöräht kylellee, keäntämällä selekäsä naesee päe. Toeset junassa olovat oes kaeketi remahtanna nauramaa, ellei niitä oes seälittännä naesparan tilanne – se naene nimittäe näytti niin kauhistunneelta, ku se oes lentokonneesta siihe penkille viskattu. Mut naurunsekaesta yskimistä ja tirskumista kuulu ympärj vaunuva. Se naene ei kahtonna voevasa ennee istuvallaa olla, voan oekasihe penkille pitkäksee, selekä makkoovaa miehee keännettynä.

Muutamia asemia sivvuutettuva ja uusia matkustajoeta vaunuu ilimestyttyvä soapu junastaja matkapassia, niitä pilettiä, tarkastammaa. Ja kyllä se makkooja näytti junastajalle tuttu olova, koskapa sitä mänj herättelemmää. Lopuks se heräskii, ruvete pilettijää ehtimää. Ja siinä sitä urakkata olj tarpeeks ast, ku kakskymmentäseihtemejtaskuva – peällystaki taskut lukkuu otettuna – olj koplittavana, ennenku piletti löyty. Sitte alako tuka sukimine käsillä, rutistunnee peällystaki oekomine ja kampsuje kerreeminen yhtee kokkoo. Vähä aejja kuluttuva junan höyryhevone rinkas ja sen peälle viheltöö hujjautti. Se mies nous ikkunan ettee seisomaa ja ku asemalle tultii, se koputti ikkunaruutuu. Ku juna seisahtuva töksäht, tormas vaunuu nuorukaene kerräilemmää sen miehe tavaranassakoeta, ja peräkkäe ne sitte läks vaunusta ulos paenamaa. Pian olj tavarat ajopelissä, ja ykskaks lähettii ajjoo huristammaa kotia kohi, jonne matkoo olj voan muutama kilovirsta.

– Herra anoppirouva tulj öyjlösiltana.

– No, peijjakas, vae tulj anoppi... No, mitteepä tuosta... annetaa anopi tulla, hm, vae tulj se anoppi...

Mut näetä sarmoja puhhuissa näytti kasvot hämmästynneiltä, niinku oes vähä pelottanna, eikä ennee tuntumia torkuttavankaa... Perille peästyvä olj oma hellä aviosiippa vastassa. Sen ossooottavaene silimä hetj huomas, että herroo ja Oapramia vaevas väsymys. Mut ei se siitä jutteluva alottanna, voan sano aenuvastaa, että:

– Mitenkä silimäs on niin punaesina ja kasvos taetaa olla turvoksissa?

– Taes vastatuul puhaltoo silimii. (Se unneutti vae eikö lie huohmanna, että ulukona on ihan tyyn.) Ja viime yönä toas pakotti hammastan, etten soanna ollenkaa nukutuks, voan konjoakkia suussan pitämällä koetin sitä hautoo, ettei elämä sietämättömäks tullunna.

– Ehkäpä sitä konjoakkia lienet tuskissas nielassunnae, – sano hellä aviopuoliso nauravalla sävyllä, – ja niin minä luulen, että sinun on parasta ruveta vähäks aekoo makkoomaa, ennenku tulet äetiän tervehtimmää.

Ehotus olj mieleinen aviomiehelle, joka alako riisuva pukuva peältää. Kun se istu tuolille housuja riisuvaksee, tulj hellä siippana lahkeista vetämää. Sillon puota lepsaht housuesta nenäliina, jonka hellä puoliso otti kätteesä. Siitä lemaht kaeken moalima hyvät hajut nennää, ja ku sen nurkkoo tarkast, olj siihe kirjutettu: KAESA-MARKETTA, vieläpä oekee koristekirjutuksella.

– Mikä Kaesa-Marketta on tullunna sinun housues, kuka on se Kaesa-Marketta, joka vielä nue hirmusest haesoo? kirkas hellä aviopuoliso, joka samalla lysäht lattialle istuvillee, ikkääku oes sähköiskun soanna. – Minkätähe sinä et vastoo? Kuka on se vieras Kaesa-Marketta, joka on sinun housussas ja joka kaeken moalima hajuvesiltä haesoo? Miks et sinä vastoo? Sano, sano Herran nimessä – kuuletko?

Tuo kirkaesu ja jatkopuhheet, vaekkei ne lie toeste kuultaviks aejjottujakaa, kuulu kuetennii toesee huoneesee, josta anoppi riens kahtomaa, mikä nyt on hätänä. Mitenkä rautaluontone mummo anoppi lie ollunnakkaa, mutta kyllä se näkemästää ja kuulemastaa aekalaella törmisty. Aviomies, oma vävy, istu riisuutunneena tuolilla kauhuilimeet kasvoella ja silimissä, ja oma tytär, aviomiehe hellä puoliso, rähjötti olla lattialla, huiskutelle nenäliinoo käissää ja melekeempä syväntäsärkövällä eänellä kyselle, että:

– Mikä vieras Kaesa-Marketta olj sinun housuessas? Mistee se sinne on tullunna? Ja minkätähe se nue hirmusest haesoo kaeke moalima hajuvesiltä? Sano, mistee vieras Kaesa-Marketta on tullunna sinun housuus?

Mut aviomies on vaet niinku virstantoloppa, ja vaet se nenäliinae on, vaekkapa siitä kaeke moaliman hajuveit löyhkääkii.

Anopilla olj elämänkokemuksia, ja se osas asettuva tilantee mukkaa. Enstöeksee se vetäs ove lukkoo, oekeempa ihan reikelii.

Mittee sitte sisällä tapahtu, se pyssyy avioelämä sallaesuuksina. Toevottavvoo kuitennii on, lähimäesrakkauve ja avio-onnen nimessä, että asja on onnellisest selevinnä. Ja luultavoo, jopa uskottavvookii on, että niin on käynnä, koskapa vävy, muutamia tuntia nukuttuvvaa, ei ou silimiltää veristävä eivätkä kasvotkaa ou turvoksissa, ja hellä aviopuoliso puuhail naurusuesena toemissaa, samalla ku anoppimuor esitti ite tyytyväesyyttä. Ja ku loppu on hyvä, niin kaekki on hyvin...

KORTTELINKOS OSTAT VAE...?

– Mäne tuosta tiehes, mokomakkii kunttura, joka et ies soa rinnustinta kiin, ja kuetennii sinut pittää ruuvvassa ja voatteessa pittee, vieläpä maksetaa palakkookii, ku muka out renk olovinas.

Ja että moetteella oes pontta ja perree, tyrkkäs Hynnölä isäntä Poekolaes-Anttia olokapeähä sekä ite toemitti valjastamise loppuu ast.

Eikähää se Antti mikkää jättiläese alaku ollunnakkaa. Ikkeeki olj vasta viistoesta vuotta, ja kokosa puolesta se olj lyhytläntä ja muutennii hintelo. Mut näytti siinä isännännii ikenet irvellee mänövä rinnustinta pinnistäissä, sillä luokki olj vahva.

Ku kirvesterällä lyö puuhu, tulloo siihe pysyvä arp. Samate nuo isännä ankarat sanat, jotka lie ilima voan aekojaa lausuttu, synnytti arve Antin syvämme reunuksee, vae kuka tietää, vaekkapa se sattu ihan keskuksee. Se neät alako, Antti, aprikoejja ja järkeillä, ettei häntä ou rengiks luotukaa, koskapa on kokkoo ja voemoo voan niiks nimiks annettu. Pestuuaejja jouvvuttuva ei Antti ennee rengiks ruvennakkaa, ei ies houkuttelemallakaa. Millee se sitte aeko ruveta henkeesä elättämmää, sitä ei kukkaa osanna arvata, eikä se tiennä itekkää.

Mut ollessaa jonnae tunkopyhänä yökunnissa kirkolla, seuras se muutaman kulukukauppiaa "liikettä" sekä huohmas, että se mies vetel rahhoo niinku vihtaköyvvellä. Sillä ei aenuvastaa ollunna hengellisiä lauluja ja moallisia viisuja, voan myös muuta rihkamata neulasta naskalii ast. Tavaroeta myyvessää se lauloo pojotti ja rallattoo rillittel lauluje ja viisuje tuonia ja nuottia, samalla ku ostajajoukko hyrritti mukana, soahaksee sävelee korvaasa tarttumaa. Anttia vetj vaestosa tekemää samalla tappoo, vaekkei sillon vielä käsittännä, mittee hyötyvä siitä voe aekanaa olla.

Ku Antti sattu yhtee yökorttierii kulukukauppiaa kansa, oppi se monia lauluja lauloo poristammaa hyvänmakkuesella eänellää sekä sae seleville, mistee kauppias tavaravarastosa hankkii ja mitenkä moata kiertäissä on mäneteltävä, että on kaekkii mieliks eikä vastukseks kellenkää. "Nuttu pittää panna tuule mukkaa", olj sen miehe elämise ohjeena. Antti tuummi mielessää, että siinä taetaa olla hyvä ja auttava konst...

Ku sitte köyrii peästii, olj Poekolaes-Antilla jonkumoene tavaravarasto jo valamiina. Se neät olj tuottanna markkinamieste mukana hengellisiä lauluja ja moallisia viisuja sekä muuta rihkamoo, minkä varoellaa olj irt soanna. Eikä nyt muuta ku pussi selässä läks kiertämää talosta talloo ja mökistä mökkii. Römppäviiko aekana olj paljo ratulia, huommentuoppihäetä ja nurkkatanssia, jotka alakava kaupustelija huohmas maenioeks markkinapaekoeks, niin että vähät varastot olj vällee myöty ja pussi pohjasta voan tyhjyys irvistel. Mut Antti muuttel toesta jalakoo toese eille ja paeno jo kaupunnista ast pussisa täyttämää. Ja kauppa kuluk, niinku sotkeutumatonta siimoo oes rullalle kerinnä.

Kevättalavella se jo hankki hevosluuska, ja tavaravarastokkii muuttu yhä monjpuolisemmaks. Muutama vuen peästä se osas povata ja arpoo heittee. Ku se sitte yöpaekoessaa laulella livertel moallisia viisuja tuvissa mieste keskessä ja hengellisiä lauluja vettee köllist naesväelle karsinapuolella, niin äkkinäene sissää tullessaa luul laulujuhloo vietettävä, sillä seinähirrettii kajahtel.

Mut paha moalima ties vielä lisäks kertoo, että tavaravarasto kätköksissä olj miestä väkevämpöökii tarjona. Mut siitä olj seurauksena se, ettei samoja seutuja passanna kauvva liikkumispaekkoena pittee, ja niimpä Antti vähitelle siirty kaupuntii asustammaa. Siellä se hetj alussa tutustu pappii, joka olj harras sananpalavelija ja innokas raettivuuvve harrastaja. Ku Poekolaes-Antti nuotti- ja laulutaejjollaa jossae hengellisessä kokkouksessa herätti huohmiota, tulj pappi tekemää tuttavuutta, joka vähitelle kehitty niin pitkälle, että pappi tarjootu takkoojaks, ku laetakaupunnilla muuvva pikku talo huutokaupalla myötii. Sitte Antti hankki kauppaluvan ja olj tullunna oekee kaupunni kauppiaaks.

Pappi olj kyllä voatinna, ettei puojjissa saes väkjuomia myyvvä, mut Antti puolestaa selitti, ettei immeiset semmoesesta kaupasta tule mittää ostamaa, jossa ei ou kaekkee tavaroo, joskohta se lupas, ettei se juomatavaroo kellenkää tyrkytä. Mut ku sitte olovi- ja viinatehasta kaupuntii puuhattii, olj kauppias Antti Poekolaene mukana huohmattavalla osakemeärällä.

Ei se varsinaeseks kauppiaaks tultuvaa kuetenkaa unneuttanna alakuperräestäkkää liikemuotoosa: se neät kustantel lauluja ja viisuja, joeta tukussa möe kulukukauppiaelle. Ja ku ne sae tunnettuja talollisia takkoojiksee, anto se niille luottoo, jopa hommas hevosijjae, jotta ne peäs liikkumaa kuormavarasto kansa. Vähitelle se kylläesty laetakaupunni kauppiaana olemaa, sillä se ostoo pammautti suure talo keskkaupunnilta, eikä raha tehnä mittää kiusoo, eipä ies tarvinna pappiakkaa takkoojaks pyytee, vaekkapa sillat heijjä välillää olj täysi ehjinä. Ku se olj ohjeeksee ottanna "panna nuttusa tuule mukkaa", ei se alakamaltaa polulta poekenna.

Ja enneku lopetettaa, pittää kertoo, mitenkä se osas ohjettaa seurata.

Kerra sen luona olj kaupunni (ja moalaeskunnannii) naesia hartaushetkee viettämässä. Ite kauppias istu keinutuolissa keskellä lattioo ja naeset ympärj salia, jokkaesella laulukirjat käissä, niitä ku olj kauppiaalla myötävänä. Olj sunnuntaepäevä kirkosta peäsy jäläkee. Joukolla lauloo köllistettii matkalauluva, kauppias johtavana sieluna. Ku innokas veisuu olj parraemmassa kurssissaa, kurkistel muuvva mies ovelta sissää. Kauppias arvas, että se varmaaniili haluvaa ostoo joko rommia taekka konjoakkia, ravintolat ku olj sulettuna eikä niitä kukkaa toene kauppias pyhäpäevinä myönnä. Ensaluks se olj olovninaa veisuussa kiin sekä sielullaa että mielellää, niin ettei tahtonna ruveta hartautta keskeyttämmää. Mut miehelläe taes olla kova väkevän tarvis, koskapa se voan pilikistel ovesta ja viimme tulla luekaht sissää. Naesväet olj niin veisuusa hurmiossa, että ne laskin miehen tulloo ies hoksaskaa. Eikä se kauppiaskaa tuoliltaa noussunna, voan keäns peätää miestä köhi sekä lauloo hujj autti vähä hiljempoo tällä laella, että:

    "Korttelinkos ostat vae halstuopi?"

Sitte se vilikas naesii, nyökäytti peätää, ikkääku tahtia korjataksee, ja laulo näe hyvi kovalla eänellä:

    "Oi ihmeelline Kaanaa..."

Tottapa siinä mies lie ymmärtännä antoo jonkimoese merki, koskapa kauppias jällee hiukkase hiljemmi laiilo, että:

    "Onkos sulla tyhjä puteli?"

Ja toas sen peälle oekee voemakkaast vettee porrautti, että:

    "Oi ihmeelline Kaanaa..."

Uuvve värssy alotettuvaa se männä sutkaht miehe kansa salista puotii, jossa kaupat tehtii. Sieltä palatessaa se veisata köllist, että:

    "Oi ihmeelline Kaanaa..."

Ku sitte hartaushetk lopetettii, sae kauppias myyvvä yhelle ja toeselle uskosisarellee tavaroo sanomalla, että:

– Kyllähää pyhäkauppa on kielletty, mut en minä soata niin kovasyvämmine olla, etten lähimmäeselle antaes, mitä suurin tarvis ja ristilline rakkaus voatii.

Niin että jos tästä kauppiaasta arvosteleva yhteeveto tehtäsii, voetanee sanoo, että:

– Vaekkei sitä ollunna rengiks luotu, niin kauppiaana ja ristillise rakkauve harrastajana se olj mies paekallaa.

SOPIMATTOMAA AEKAA

Torkaupustelija Julukuse tuns koko kaupunt ja loajat alat moaseutuvakkii, immeiset nimittäe. Ku sinä aekana ei vielä hallia eli lahtarii lysseetä ollunna, seiso se tokovana kojussaa oamusta iltaa, ellei ostomatkoella ollunna. Se ei, neät, aenuvastaa pientä reämee myönnä, voan se myös ostel voeta, kaloja, pottaattia ja muetae moanmiehe tavaroeta, joille sitte ympärj kaupuntia kiertelemällä käv ostajia hoalimassa. Kooltaa se ei mikkää suure suur ollunna, joskohtakii olj tanakkatekoene. Ku se ei tappelupukar ollunna, ei tunnettu, kuenka paljo siinä tanakassa ruummisrakennuksessa olj voemoo. Hyvin mielellää se kuetennii voemiaa kehu ja tavallisest sano, että: – En minä suure suur ou, voan näkkyy sitä voemoo mahtuva tämmöeseennii miehee. Tosin ei ou vanahemmalla puolella ikkee tullunna kennenkää kansa voemia koitelluks, mut ku ennen viistalaviaana ollessan satunj otteluu, ei koskaa tapahtunna, että sama mies oes toesta kertoo tullunna tappeluva hangottelemaa. Ja siinä uskossa minä voan oun, että olokoompa mies minkälaene tahhaasa, kyllä se minusta vastuksesa vieläe löytää.

Tuolle puhelulle toeset, muuvvanne kahtelemalla, nauroo virnistel, mut toeset otti sen vakavalta kannalta, ne ku arvostel Julukusta tanakkatekoesuuvve ja topakkuuvve kannalta.

Mut vaekka Julukune olj jo ikäsä vanahemmalla puolella, täyty sen vielä kerta joutuva otteluu, lienööppä sillä sitte ollunna haluva taekka ei. Ja tämmöese asjan johosta se tapahtu.

Monena vuotena olj Julukune aena sillontällön ostanna kaloja ja pottaattia Saukkonieme Suhoselta, vanahahkolta kalamieheltä, jolla olj pikku paekkakii, jota poejjat viljel, vaekka ne vällii kalastel nekkii. Mite sitte lie sattunna, että Julukune usko tulleesa kalakaupassa petetyks ostaissaa kakskorvan vakallise kaloja summamutikassa, jonka pohjalla olleihi kalloe se väetti ollee moan ja taevaa ikkäesiä sekä märäntynneitä ja pillaantunneita. Soahaksee korvausta vahingostaa pyys se Suhose tuomaa pottaattia. Ja ku pottaatit tuotii, suoritti Julukune hintoo voan yheksästä tynnöristä, vaekka Suhone sano niitä ollee kymmene tynnöriä.

Asjasta synty sanaottelu, jossa niin puolelta ku toeseltakkii ei sanoja etitty sivistyssanakirjasta, voan käytettii ihan arkpäeväestä kieltä, uhate molemmat kauppalankosa viijjä roastuppaa, jossa asjanommaene ruunataa veäryyvetekij äks ihan virallisest. Ja ku sanoje voemakkuus nous nousemistaa, oes siinä voenna alakoo voemae ottelukkii, ellei Putka-Jussi eli polliissi Jussi Muona oes joutunna riitelijöetä asettammaa ja hillihtemmää. Virkamahillaa sae se väkjouko – sinä aekana immeiset polliissia tottel – haijjaantummaa sekä riitaveljet tyyntymää selittämällä, että:

– Seästäkee, hyvät miehet, jottae roastuvassae sannooksenne elekeekä kaekkee torille tuulte vietäväks purkoo.

Erotessa onnistu Julukune kuetennii suhahtammaa Suhose korvaa, että:

– Annahaa olla, sinä kueva käppyrä, ku tavataa kahe keske.

– Sillonpa sinä tupakkapölökky opit pyörimää niinku tuulmylly siivet, – kuulu vastaukseks.

Sattupa sitte aejja kuiluissa Julukune liikkumaa Saukkonieme lähheisyyvessä ostomatkoella ollessaa. Jossae talossa olj sitä oekee vieraana pietty, niin että olj Julukuse peähännii miestä väkevämp nousta kavunna, vaekkei se mikkää viinamies ollunnakkaa. Siinä tilassa sen mielee juolaht Suhose kalakauppa, ja nytpä se peätti käyvvä välit selevittelemässä. Tie vierustalla tapas se muutama miehe halakoja hakkoomassa ja tievust tältä, mitenkä suorinta tietä peäsöö Saukkonieme Suhose luo.

– Mittee vieras sinne männöö? – kysäs halonhakkooja eikä ollunna tuntovinnaa, vaekka kyllä tuns.

– Mänen sinne selevittämmää vanahoo kalakauppoo.

– Ahaa! Työ outte varmaannii se Julukune, joka isältä petkutitte tynnörin pottaattia?

– Se minä oun, – vastas Julukune, jolla olj höyryvä peällä, – ja nyt minä opetan sen kalakauppiaaks. Mut jos vielä toese kerra sanot, että minä oun petkuttanna issees, koska ilimoetat sen kuevan käppyrän poeka olovas, niin ossoon minä sinullennii kuritukse antoo.

Mut jo Julukuse viimmesiä sanoja puhhuissa olj Suhose poeka Julukuse niskassa ja sano, että:

– Sanon minä vielä kolomannennii kerra sekä isänj puolesta annan sinulle palaka petkutuksestas, niin jätät sen vanahukse rauhaa.

Ja se Suhose poeka ei ollunna kueva käppyrä, voan norja mies, joka myrsyyttel Julukusta, niinku lattiamattoo puestellaa, että sen täyty ruveta sovintoo hieromaa, ku tuns voemasa riittämättömiks.

Sillä olj kuetennii vielä höyryvä peällä, niin että ku ommii hotteisiisa joutu, läks Saukkonientä koht mänemää, samalla ku selekäsaunasta olj entistä enemmä tuohuksissaa. Vähä matkoo kulettuvvaa joutu Julukune aetoo korjaava nuore miehe kohalle, jolle toas kerto, minne on pyrkimässä ja missee tarkoetuksessa. Se olj Suhose toene poeka, joka olj kovi syttyvee loatuva. Se, neät, tulj koppinaa rintapielii sanomalla, että:

– Kyllähää isäkii jaksas tuommoese miespätkä kurittoo, joka on sitä pettännä perunakaupassa. Mut minä vähennän sinun vaevojas ja annan kuritusta niinku isän käistä.

Ja kaukana olj leikki siitä kurituksesta, minkä Julukune nyt sae. Mut ei sen syvän vieläkää sulanna, sillä yhä enemmä suuttuneena se läks kulukemaa Saukkoniemee päe hetj ku olj kynsistä irt peässynnä. Nue neljännesvirstoo käveltyvvää kohtas se nuore miehe, joka olj ojjoo siivoomassa. Ku siinä jokkii sana vaehettii, käv ilim, että se nuormies olj Suhose kolomas poeka, joka olj vieläe tulisemp ku ne toeset veljekset – ja niihää se onnii, että nuor pässi puskoo mielellää. Peällepeätteeks tämä poeka olj vielä semmoene, että ku se ensinnäe olj Julukusta tarpeeksee rökittännä, se läht sitä takaspäe viemää niihe toeste veljiisä ohite sekä tuontuostae potkas sitä sanomalla, että:

– Minä annan sinulle yhtä monta potkuva ku pottaattitynnörissä on pottaattia.

Ja kyllä se poeka potkaesta kimmauttikkii! Hengissä se Julukune kuetennii kottiisa joutu. Sen olj ollunna koko roata niin hellänä ja kuhmuja täynnä, että se olj viikkokauvve moata pojottanna sängyssää, valitelle, että ostomatkoella sattu taut tappoomaa. Ja ku sille hierojoo esitettii, sano se, että:

– Minut on hierottu ihan mustelmille.

Toeset toas kysel, mikä taut miehessä on. Sillon se Julukune ikkääku itellee alako puhella, että:

– Niinku minä satun mänemää sopimattomaa aekaa. Minun ei oes pitännä lähtee sillon ku ne poejjat olj moatöessä, voan niihe kalastamassa ollessa... se minun mänön sattu sopimattomaa aekaa.

Ja immeiset luul, että Julukune hourael, vaekkei se kuetenkaa houraellunna. Vähitelle se sitte toepu ennallee ja olj toas tokovana kojussaa seisomassa oamusta iltaa sekä käv osto- ja myöntmatkoellaa. Mut millonkaa se ei männä Saukkonieme Suhosee eikä myöskää hoastellunna viistalaviaana olostaa ja voemistaa.

SUELJSOLOMU

Se Lehes-Pekka aekanaa olj sekä suursyömärj että suursyömätö: se nimittäe, etennii jos olj näläkiintynneenä, söe niin hirvittävä paljo, ettei meäree, valehtelijaks tulemista pelätessää, uskalla ruveta sanomaa, Ja jos se toas syömätä joutu olemaa, soatto se monena monituesena päevänä syömise kuetata makkoomisella, jos voan sae rauhassa kenne uunilla taekka saunassa unta riipoo.

Ku sen varsinaene työala olj leheksii ja havuje liakkoomine, maenittii sitä aena Lehes-Peka nimellä. Mut ei sillä mittää erikoeshaluva tähänkää työallaa ollunna, voan kernaammi se oes moata pojottanna, jos eärimäene hätä ei oes pakottanna ies jottae hopsimaa, että sae ryysyjä peällee ja ruokoo hengenpitimiksee. Ja ku sen työinto vällii nous, voe se lehikossa ja havukossa myrätä oamupuolelle ast, vaekka toas toesi aejjo käv voan pistäätymällä. Jotkut tuumail, että sen hujumentti eli järkmeinink on vinossa. Ku sitä ei kuetenkaa oltu millonkaa tohtuorilla arvuutettu, ei ou mittää varmuutta siitä. Yhtä mahollista ku mahotontae on se, että se olj viisauksissaa valinna ohjeksee sananlasku: Hullu paljo työtä tekköö, elläähää viisas vähemmälläe.

Tällä kertoo olj Pekka leheksiä hakkoomassa Syrjälässä, muutamassa syvänmoamökissä. Ja semmoeset mökit ne sen tavallisia olleelupaekkoja olivattii, suurissa taloessa ja liikeseuvvussa ku sen kutjantelemista ei oekee suvaettu. Rahapalakka lehessyleltä ei mikkää korkee ollunna sen vuoks, että keitto ja piimä eli ryypättävä annettii talon puolesta. Leivä ja särpimesä se pitj iteltää, niitä ku se vällii pistel niin suuria annoksia, ettei oekee hyvällä mielellä sitä talon muonaa otettu. Mut jos ja ku semmoene tuul sattu, ettei se leipee ja särvintä kaevanna, sillon käv piimäkorvossa ja keittopaassa koama.

Muutamana lauvvantakiltana se Lehes-Pekka olj toas soanna työinno eikä alakanna tupasalle soapuva. Emäntä jo haekail sanomalla, että:

– Kumpa se ies valavonta-aekana joutus, ettei tarvihtis yösijaltaa sille nousta puurovatia uunista antamaa, josta se ei arvoo sitä ite ehtiä. Saunassa kyllä vettä ja löylyvä syyhysennii kylyvettäväks piisoo, ja siellähää sen passoo pasuta vaekka koko yö.

Emäntä olj, neät, päevällä paestanna leipee, ja ku uun olj kuumana vieläe, olj se mättännä suuree kivvattii ruespuuroo ihan pirpinnallee ja pistännä se uunii lämpöesenä pysymää, vieläpä olj silimäks siihe aekamoese voemukaree paenanna. Ja oekeesee aekaa se emäntä rupes Lehes-Pekkoo kaepoomaa, sillä tuskin se olj puhelusa lopettanna, ku jo Pekka astuva loappail tuppaa, eväspussi käissää, ja suoroo peätä paeno pöyvvä peähä tavallissee syömäpaekkaasa, niinku lehmä pilttuuseesa. Hetj olj emäntäkkii valmiina kantamaa puurovae ja suure piimätuopi pöytää. Jokkii poekaviikar lähätti piene kapusta Peka huohmoomata, lähelle puurovatia, muka lusikaks. Ku oltii jo elokuussa ja iltamyöhä, olj tuvassa myterälaene.

Tapasa mukkaa ei Lehes-Pekka nyt ruvennakkaa, ikkääku alakusoetoks, piimee ryyppiä ryystämää sekä leipee ja särkee pureksimalla kivjalakoo mahasa pohjalle laettamaa, voan sen huohmio olj kiintynnä puurovattii, johonka uunissa olj oekee kuer kasvanna ja sen peälle voerasvoo levinnä, niin että se kiils niinku iljan kuutamossa. Puukkosa kärellä se irtautti palase sitä kuerta ja pist suuhusa, ryypäte samalla piimee palanpaeneks. Se varmaannii ei lie karvaalta maestunna, koskapa kiireissää koappas kauha eli kapusta kätteesä, survas sen puuroo, kasto sitä silimää, aukas suusa ammollee ja meinas puuro lähättöö nieluusa. Liekkö siinä kyynäspeä lueskahtanna pöyvvältä vae mikä muu rimietta sattunna, mut kapusta puota kolaht lattialle, Pekka paeno syvänalloosa ja kohtkulukkuvaa rupes huutamaa, että:

– Voe, voe, kuenka polttaa, sisukset pallaa, maha on tulessa, voe, voe, voe!

Ja toesella käillää se tarttu piimätuoppii, ryypätä rytkäytti piimee suusa niin täytee, ettei voenna niittää puhuva, ja ku sae piimän nielaesta kurnautetuks, rupes toas huutamaa, että:

– Voe, hyvä isä, voe paholaene, voe moaliman karvaset ja karvattomat, kuenka polttaa, polttaa, polttaa... Tuokoo vettä, vettä...

Siihe juoksetettii isolla kipalla vettä, jota Pekka suuhusa harnas monta kertoo perättäe. Ei lähtennä apuva eikä lievennystä, sillä entistää pahemmi se nyt parku, että:

– Nyt tulloo loppu, tulloo kuolema, ku polttaa, polttaa...

– Mikä se polttaa? – kysyttii.

– Mistees minä tiijjä. Mut polttaa ja kirveltää, voe, voe...

– Ruppeeppas pitkäkseks, jos helepoettas.

– Ei kärsi, ei kärsi, ku korventaa, niinku siellä pahimmassa paekassa kuuluu tekövä, polttaa, korventaa, reppii, roastaa...

– Nostetaampas tuo mies sänkyy.

– Ei soa tulla nostelemmaa ja liikuttelemmaa – kyllä tässä on tuskoo ilimannii... voe, voe...

– Mitenkäs sinä niin älläpeätä kuumoo puuroo nielasit?

– En nielassunna – paholaene sen käestän kiskas ja minne lie lusikannii lennättännä. Voe turkinpunaene, ku polttaa...

– Oeskoo tuon suelj männä solomulle?

– Mittee työ aekaimmeiset turhoo puhuva voalootte! Mitenkä suelj solomuu männöö ja kuka sen siellä mahassa solohmihtoo? Eihää mää solohmitemata solomuu hevose häntäkää, vaekka se sitä kyllä viuhauttelloo. Mut minnuu taes sattuva noejjanuelj... voe...

– Juoskoopas hakemassa vanaha Reetta, joka taetaa moata oloklaossa. Se on aekanaa palavellunna tohtuorissae kaupunnissa ja mahollisest ymmärtää. Juoskoo vällee!

Samalla aekoo ku Reettoo oltii hakemassa, samalla aekoo Lehes-Pekka huutoo molotti pöyvvä peässä. Ku Reetta tulj ja kuul, mikä on hätänä, mänj se Peka luo ja sano, että ruppee pitkäkses.

– En kärsi, en kärsi, polttaa ja korventaa...

Mut Reetta pylläytti Pekan pitkäksee ja kysy, että:

– Missee polttaa?

– Mahassa polttaa, se on tulessa. Elä pane kättäs lähelle.

Mutta Reettapa ei ruvenna kursastelemaa, voan yhellä tempauksella kiskas Lehes-Pekan jalat penkille, että kantapeät jysäht, Eikä ottanna huohmioosa älinätä mahhoo kopliissaa ja silitellessää. Viimme se sano, että:

– Tähä on tullunna ankara sueljkuume. Tuokoo vällee kylymee vettä ja jottae voatetta, että soan laettoo keäreet.

– Ei soa laettoo, ei soa, ku polttaa ja kirveltää...

– Se polttamine ja kirveltämine on soatava poes, ettet hetj paekalla kuolta kurnau. Ottakoo tulta pärreesee.

– Mut nyt ei passoo valakeeta tuppaa laettoo, ku pellolla ei ou vielä kuhilaeta.

– Olokoompa taekka olokoo olemata. Tässä on immeishenk kysymyksessä, ja sillon on luvallista kaekki, mitä suuri tarvis ja ristilline rakkaus voatii.

Ja ykskaks olj pärevalakee tuvassa ihan pöyvvä peässä, veskappa Reetan luona ja vanaha helehursti riekaleita siinä likkoomassa. Reetta veäns niitä vähä kuevemmiks, ja vaekka Lehes-Pekka vieläe huus ja voevottel, levittel se märkiä rättiä paejja peälle. Eikä männä ku voan siunooma-aeka, niin Pekka herkes valittamasta ja mölyvämästä, ja hetkise kuluttuva se jo kapsaht istumaa sekä sano, että:

– Ei nyt ou ennee mittää tuskoo.

Mut Reetta kellautti sen penkille uuvestaa samalla tappoo ku äskönnii ja sano, että:

– Eläpäs vielä liiku, ennenku minä tarkastan, mikä tässä vikana on.

Ja ku Reetta keäreesä irroettel ja alako paejja helemoo kohotella, rupes se puhelemmaa, että:

– Mut johhaa sinulta on taenna, Pekkaparka, maha puheta ja teällä taetaa olla hyvät ja pahat sekasi. Jokoha nälissäs nielasit niin teräväkärkise leivänpalase, että se on puhassunna suoles, vae mistee ihmeestä tämmöene siivo on tullunna?

– En minä niin nälissän ou ollunna, että minä puremata oesin puurookaa niellynnä. Ja niihää ne sannookkii, että syntine puuroo purroo ja vielä suuremp syntine puremata nielasoo. Mut sen lisäks minulla on terävät hampaat, niinku koeralla, eikä toas mato tule syömää semmoese miehe hampaeta, joka piipunperskoja suussaa yölläe pittää, niinku minä tien. Nyt en kuetenkaa ennättännä puuroo purra enkä puremata nielaesta, ku paholaene vae mikä muu lie kaistan sekä lusikan että puuron kiskaessunna.

Sillon ruvettii pöyvvä ala kurkistelemaa, ja sieltä löyvvettii pien kapusta, joka olj puuroo jonkuu verra tahraantunna.

– No, kapustakos sinulla lusikkana on ollunnae?

– Minä sen lusikaks pistin, että on joutusamp syyvvä, – sano muuvva poekaviikar.

Mut ku Reetta Pekan mahhoo ja mahanahkoo enemmä tarkastel, sano se lopuks, että:

– Nyt minä ymmärrän koko tämän kolttose. Pekka on tavanna pistee puuroo suuhusa, mut sen käs on horjahtanna, ja puuro on puota livahtanna paejjahalosta povvee, jossa se rupes ihhoo polttoo korventammaa, ja kapusta on kirvonna lattialle.

Sitä kuunnellessaa sano Pekka, että:

– Kyllä se sillä laella on sattunna ihan jullillee, sillä jos se mahhaan oes männynnä, oeshaa poltto lakanna, ku minä ryypi piimee ja latkin vettä oekee erj tavalla. Liekkö tuo mahanahka miten pahaks palanna?

– Ei tässä mittää avohoavoja ou. Minulla on mukanan sian leukaluun sisästä otettuva rasvoo. Ku sillä ensin voejjellaa ja peälle pannaa kärrie voejjetta sekä tervoo, paranoo mahanahka muutamassa peävässä.

Ja semmoene rohottelu siinä annettii. Reetta kehas ihteesä, että:

– Minä oun moalimata kierrellessän pitännä silimän ja korvan auk ja sen vuoks ossoon vaekka tohtoroejja.

Mut Lehes-Pekka veäntääty evväehesä, puurovae ja piimätuopi kimppuu, ja kyllä kaeketi niin pussista ku vaestae ja tuopista tyhjät tulj – ja Pekka peäs täyvveks, niin että pingotettuu mahanahkaa Reetan rohot soattp tehokkaammi vaekuttoo, Kylypemää se Lehes-Pekka ei tällä kertoo männä, joskohta oes soanna, vaekka koko yön pasuta. Muuten siitä ei ollunna yhtää vastenmielistä muutamia vuorokausia moata pötköttöö mahanahkoo parannellessaa.

Eikä sen erän perästä ou Lehes-Pekalla sueljsolomuva ollunna.

SITÄ PAREMPOO ROTUVA

Mahto se luutnantti Sapeljus olla tietonen siitä, että siellä muutamassa Savonmoan kaupunnissa on leskrouvvalla niin rikas naemaikkäene tyttö, että se taetaa omistoo puolj kaupuntia, koskapa se siihe kaupuntii majotettuu rykmenttii halus peästä upsieriks. Se olj tämä luutnantti parempoo rotuva, muka Ruotista tullee suvu jäläkeläene, eikä se semmoesena mitenkää muuten oes tahtonna tulla tuhmaa suomalaesee paekkakuntaa yhtä tuhmae suomalaeste sekkaa, ellei oes ollunna rikas tyttö syöttinä. Ku unjvormu nuoria naesia huekasoo, olj luutnantti varmaannii rätnäillynnä, että yksinkertaese suomalaese tytö kyllä voe helepost kaenaloeseks kanaksee koapata ja yhtä heleppo siitä on sitte täysverine vinlanter eli ruotinmieline tehä, ku sen opettaa käsittämää, että se on peässynnä parempaa rottuu. Ompa melekei historjallisena ihmeenä piettävä sitä seikkoo, että suomalaene tyttö männöö naemisee ruotinmielise miehe kansa hyvin kernaast, mut vinlanter-tyttö ei suomalaese kansa – sillä tappoohaa ne suomalaeste hankkimat rikkauvet on yheks osaks joutunna vinlanterille...

Mut luutnantti Sapeljukse harrastus ei rajoettunna aenuvastaa oma ihtesä peäsyy, voan se hommas vielä lisäks muutamia Vöyrin ja Närpiön asevelvollisia nuorukaesia pyrkimää sammaa rykmenttii, soahaksee niihe kansa puhuva sitä rakasta ruohtiaa, ku se arvel, ettei semmoeset upsierit ku Kinnuset, Asikaeset ja Keäriäeset ossoo ruohtia hoastoo. Sitä paet soattaa niitä paremprotusia nuorukaesia asjoellaa käyttee, eikä tarvii turvaatuva suomalaesee tollukkaa. Ja kaekissa näessä hommissaa se luutnantti onnistu. Se tietyst olj hyvillää huohmahtessaa myötäkäymise päeväpaestee aekeellee hymmyilövä...

Ja hymyssäsue näytti mänestys olova vielä virkapaekassakkii. Ei, neät, taenna viikkookaa kuluva, ku jo sae solomita tuttavuuvve sekä äejji että tyttäre kansa. Ja kyllä sitte luutnantti nähtii pitkillä koevillaa katuva haehattamassa, milloin äejji ja millon tyttäre kinterillä. Mahto sen sisusta kaevoo, ku pitj puhuva suomee. Tosin se kihupaekoessa pysyttellii eäneti ja olj niistimellä partoosa pyhkivinnää taekka yskivinnää, etennii jos ruotinkieltä hoastavia osu vastaatulemaa. Jonku aejjan peästä alako koko kaupunt puhuva luutnantin pikkiitymisestä kultakannaa, jolla luultavast tytärtä tarkotettii. Mut äetj ei ollunna selevillä, hakkaelookko se häntä vae tytärtä, ja sen vuoks se tahto luutnanttia tavata mahollisimman ussei. Kyllähää vuosia olj jo ylj viijjenkymmene hartioella, mut niihää sitä sanotaa, että naema-asjoessa on viijjenkymmene ikävuen hullutus vasta oekeeta loatuva.

Peästäksee joko puuhu tahikka pappuu taepu leskrouvva antamaa tyttäresä matkatoveriks kauppaneuvoksettarelle Meeranii, jonka lauhkeesee laaksoo tämä olj meärätty terveyvellisistä syestä koko talaveks oleksimmaa. Lähtöpäevänä oes luutnantti sitonna surunauha käsvarteesa, jos se voan mahollissuuvve puetteissa oes ollunna. Mut leskrouvva alako yhä rohkeemmast hoaveilla uutta kevättä, jonka merkkitähtinä se pitj luutnantin olokalappuja.

Luutnantti toas puolestaa tuummail, että parasta on pysyvä äejji kansa hyvissä kirjoessa, jos tahtoo tyttäre soaha, ja siks se tuontuostae pistääty vissiiti peällä, vaekkei kuetenkaa leskrouvva mielestä tarpeeks ast ussei. Ja ku tytär kirjutti äejjillee sekä samalla luutnantillennii terveiksiä laetto, mänj ne terveikset iha keränä sen syvämme pohjaa, innoestupa kerra jo kirjannii kirjuttammaa kiitokseks. Mut ku vastaus tulj, olj se lyhyt ja kueva, eikä siinä ollunna mittää repäsevvää tyylii kirjutettuja luonnonkuvvauksia, niinku äejji kirjoessa, vaekka luutnantti olj niitä outtanna.

Kevättä ja kessee outtaissa mänj talav, ja tulj sitte sekkii aeka, jollonka alettii kauppaneuvvoksetarta kottii outtoo sekä myös tytärtäkkii, sitä luutnantin kultakannoo. Mut vaekka kevät ja kesä toe riemuja muelle, kasas ne paksuja surupiliviä luutnantin toeveihe taevaalle. Rykmentti, neät, komennettii usseita viikkoja kestäville manuveerille Etelä-Suomee sekä niihe loputtuva siirtymää leirille Karjalaa syyskessää ast. Kyllä se varmaannii oes työntännä länget korviisa ja jäpästellynnä lähtiissää, jos oes passanna. Mut mikäpä muu siinä autto ku voan tottelemine. Mielessää se kuetennii hauto ja taes eäneennii sannoo, että:

– Annahaa olla, ku syksykesällä palataa, niin minä sen kultakanan äkkiryntäyksellä vallotan ja keännyn toeselle alalle sekä nämä kengänpuoljpohjalliset olokapäeltän karistan...

Mut syksylläpä sitte toevehe taevas vasta raskaehe pilivii peittämäks tullii. Tosin kyllä leskrouvva otti ystävällisest vastaa, jonka kottii hetj variltaa riens, vielpä käsk seuroovana päevänä tulemaa päevälliselle. Suureks yllätykseks ja ikäväks luutnantille olj kultakana lentee lehahtanna Helsinkii tilapäeselle käynnille.

Huommispäiväks olj luutnantti meärätty päevystäjäupsieriks, eikä siis peässynnäkkää päevälliselle mänemää. Luutnantti komens puhheillee vöyriläese asevelevollisnuorukaese – suomalaesia se ei koskaa halunna –, jota se aena olj asjoillaa käyttännä, ja sano tälle, että:

– Samalla ku ruokakantimella tuotte minulle päevällise ruokapaekastan, samalla mänkee sen ja sen rouvva kottii sen ja sen kavun varrella ja sanokee minun pyytävän anteeks, etten voe virkatoeme vuoks tulla päevälliselle.

– Ymmärrän, herra luutnantti, sano vöyriläene naksauttamalla kengänkantoja yhtee sekä läks marssimaa.

Ku se joutu rouvva kottii, tek se rouvvalle kunnioo ja vaellinaesella suomenkiele taejjollaa koitti mongertoo, että:

– Herra löetnant anda antedeks, att ei voe tulla peivellisel, mut tess on rookakannu, joho te pane peivelline.

Rouva olj ihmeissää, mut se täytti pyynni. Ku luutnantti pistel ruokoo poskeesa, kummastutti sitä ruokalajjii runsaus ja hyvvyys. Syönni jäläkee astioeta kokkoovalta sotilaalta se kysäs, että:

– Mitenkäs siellä ruokalassa on nyt ruvettu nue hyvvee ruokoo laettamaa?

Pyhässä yksinkertaesuuvvessa selitti sotilas, mistee se ruoka on peräsi.

– Pässinpeä! – karjas luutnantti jalakoo polkii, että kannukset helis. Minä panen teijjät kolomeks päeväks arestii. Mänkee nyt käskemää se närpiöläene sotilas numero se ja se tänne ja mänkee hetj.

– Ymmerre, herr löetnant, – kuulu toas, ja sotilas läks astioenee.

Kohta astu närpiöläene nuorukaene sissää.

– Mänkeepäs työ kukkakauppaa ja ostoo sieltä tällä viijjelläkymmenellä markalla kukkavihko ja viekee se sitte sille ja sille rouvvalle sen ja sen kavun varrella sekä kertokee terveiksiä minulta.

– Ymmerre, herr löetnant, – sano se närpiöläenennii kantojaa napsuttae ja alako marssia.

Perille peästyvää se sotilas kunnioo tehe kerto luutnanti terveikset sekä anto kuhkavihkon.

Rouvva otti kukkarosa ja oes tuomapalakaks sotilaalle antanna viis markkoo.

– Se on vehe. Teme puketti maksa viiskymmene marka. Te anda viiskymmene marka. (Se, neät, se sotilas, luul rouvvan tahtovan maksoo kukkaviho.)

Jällee olj rouvvalla syytä ihmetellä. Mut ku se arvel, että luutnantilla on ollunna leiriltä tultuva rahanpuute, pist se rahat sotilaa kättee.

Ku sotilas mänj sitte rahhoo luutnantille tarjoomaa, tulj koko luutnantti suureks kysymysmerkiks ja sano, että:

– Mittee tämä on?

Hurskaalla totisuuvvella selitti sotilas, että:

– Se on se puketti hinda. Se frouvva tahto anda viis marka. Mut mine sano, att se maksa viiskymmene marka ja mine tahto täys hinda.

Moalima musten luutnanti silimissä. Enstöeksee se survas närpiöläese ulos huoneestaa ja sitte retkaht sänkyysä selällee. Siinä se yksinää ruotiks kirroil ja sano, että:

– Kumpanennii sotilas on sitä parempoo rotuva. Mut niihi on teällä suomalaestolloesta tarttunna tuhmuus. Ja jos minä itekkii oun teällä enemmä aekoo, soatan minnäe tuhmeta, tuhmeta, tuhmeta...

Sillon se kimpos pystyy, istu pöytäsä eäree ja kirjutti anomukse soahaksee yheks viikoks lommoo. Ja vielä samana iltana se matkust Helsinkii pyytämää siirtoo ruotinkielisee rykmenttii.

Hämmästykseksee se tapas Helsingissä sen kultakanan kävelemässä käskoukussa majjuor Turpeise kansa ja sae kuulla, että ne olj kihlautunna eillisenä päevänä, minkä sittemmi sanomalehistäe huohmas. Se majjuor olj lapsuuve leikkitover sille kultakanalle. Ja ne kumpanennii loest onnesa sätteelystä. Luonnolisest luutnanti onnittelu olj kuevoo ku vanaha tattarrieska.

Siirto myönnettii. Iltajunassa tulj luutnantti tavaroetaa perimää ja aekasessa oamujunassa se takas läht.

Mut vanaha leskrouvva vanahen yksinää kaekessa rauhassa eikä uutta kevättä hoaveillunna, merkkitähtinää luutnanti olokapoletit.

PILEJAAMI AAS JA SUOMALAENE HEVONE

Ei ou ollenkaa kumma, että Pilejaami aasi puhelu on pietty niin merkillisenä, että on ihteesä pyhhää kirjaa otettu. Ja kummahaa ja ennenkuulumato se tappaus on tietyst ollunna, eikä kukkaa tienne, että toesta samanlaesta oes sen jäläkeenkää sattunna. Mut niin merkillisest on kuetennii käynnä, että suomalaene hevone on myös hoastellunna ja mahollisest ihan seleväks savoks. Sattumapaekka ku, neät, on vanahalla savolaesella asutusaluveella ja ku nykysettii asukkaat on sitä sukuperree, ei tottuutta tarvinne yhtää lieventöö, jos tappausta pienii ykstyisseikkoe ast seleväks savolaeseks sannoo.

Ja mittee toas henkilöehi tulloo, niin oljhaa Kalle Piilos-vaenoo, tuo suurviljelijä, teollisuus-, valtiopäevä- ja yhteiskuntamies, jo nimeltäännii savolaene, niinku se kotikii olj sijasa soanna savolaesella rintamoalla. Niinku tiijjetää, olj Piilos-vaenoo pilapitose luonteesa vuoks selevä savolaene, joskohta siitä muuta miestäe löyty, millon kysymys tulj. Eikä ossoo sannoo, vaekka hevonennii, se, joka hoastel, sekä sen ajaja, oes ollunna savolaesta sukujuurta kumpanennii. Voejjaa siis koko tappausta kertakaekkiaa pittee selevänä savolaesena.

Sillä Kalle Piilos-vaenoolla olj mökkiläesenä Mikko Möyry, joka olj vakava turpeepuskija, eikä miehessä muuta vikkoo ollunna ku se, että se olj tavattoma kirosa. Sitä kirroelemista ei se tietenkää harjoettanna syntiä uhmalla tehäksee, voan siihe olj muuten semmoene paha tapa sattunna juurtumaa. Eikä se tyytynnä piente paholaeste maenihtemisee, sillä usseimmite se sen ihtesä vanaha sarvipeä nime oekee seitenpuustaemellisena lausuva porrautti, ellei millon erityisellä alakukaunistuksella sitä koristellunna sanomalla esmerkiks, että:

– Voe sinisepunase putelin kuvane, alttari seinästä reväesty kalakkivuore kiiltävä puekkopeä se ja se...

Taekka vällii toas tällälaella, että:

– Voe tuhat miljuonoo laevalastia ryynyinkokkoesia niitä ja niitä tiluranttantaatiluranttanttaa...

Ku sitä tästä lakkoomattomasta kirroelemisesta muestutettii, sano se tavallisest, että:

– Se kirroukse porraus on niinku niitti naulassa ja amen soarna lopussa.

Vällii se kuetennii itekkii valittel liikoo kirroelemistaa, etennii sillon ku ihan passoomattomassa paekassa porraus sattu peäsemää, niinku esmerkiks rovasti kansa puhhuissaa. Se Mikko olj nimittäe ollunna kahe poekasa kansa hukkuva huonoo eli heikkoo jeähä. Sitte sunnuntaena sattu rovast huohmoomaa Mikon, mänj sille kättä pistämää ja sano, että:

– Mikko kuulu ollee suuressa hengenvoarassa.

– Kas, ompas rovastii sen kuullunna... Niin, kyllä olj minulla itellän hätä jo lähellä. Mut ei poejjillan vielä voaroo ollunna, ku ne...leet ossoo uejja...

Ja sen kirosanan se Mikko lausu oekee korotetulla eäuellä. Mut rovast kahto pitkää Mikkoo silimii ja vakavast sano, että:

– Voe Mikkoparka ihtees, tuollako tavalla sinä pelastumisestas kiität?

– Antakoo, hyvä rovast, anteeks, se mänj vahingossa, ku minulla on semmoene paha tapa.

Sattupa sitte kerta, että Kalle Piilos-vaenoolla olj vieraana muuvva herrasmies, joka olj lystiksee harjoetellunna mahastapuhujaks ja kehittynnä ihan mestariks. Ku Piilone olj vieraenee viljelyksiä kahtelemassa, alako metän läp kuuluva hirmuene kirroelemise himmastus. Mikko Möyry olj siellä palloo kyntämässä, ja ku se työ ei ou laste leikkiä, tarvihtoo siinä kirrouksiinni olla aekamiehe porrauksia. Ja niihe peästelemisee Mikolla olj tahtoo ja taetoo, niin että puut näytti metässä oekee värähtelövä. Siinä palon aejja takana seistessä sano Piilos-vaenoo, että:

– Siellä toas Mikko Möyry hevoselle kirroeloo, niin että sarvpäetä tulloo suuntäyvveltä, niinku äkäseltä härältä möyryvämistä kulukkutorve täyvveltä.

– Soahaä nähä, tokko tuossa palossa touko kasvaa, ku se kirrouksilla lannoetettaa? – virkko vieras.

Mut sillon pist Piilos-vaenoo peähä sukkela vippaskonst. Se alako vieraalle puhella, että:

– Kuuleppas! Ku Mikko kohta kulukoo takaperi vakosa peähä, juosta kutase sinä tuon palon keskellä olovan ison kiven taa ja jos passoova hetk sattuu, ruppee mahastas puhumaa sekä toru tuota Mikkoo kirroelemisesta. Tule sitte toas takas, ku hyvä aeka ilimestyy.

Tämäkös tehtävä olj vieraalle mielee!

Ihan Miko huohmoomata onnistu peäsy kive taakse. Ku se kirroelemalla ja mölyvä pitämällä palas ja joutu kive kohalle, sattu hevone siihe seisottummaa. Mikko yritti lyyvvä sitä ja kirota, mut kumpanennii tehtävä keskeety, ku hevosesta päe kuulu eän, joka sano, että:

– Elä, jumalato mies, aena kirroele ja lyö ommoo juhtoos, voan salli sen ies levätä.

Hetj putos pitkä vihtarotakka Mikon käistä, ja se rupes ympärillee ja hevoseesa pälymää. Ku hevone kärpäsissää puestel peätää, niin sen alahuul heilahtel, niinku se oes hoastellunna. Ja hoastelova Mikko sen uskokii, sillä sieltä hevosesta päe alako toas kuuluva, että:

– Ouhaa minä aena koittanna vettee riehuva sinun kuormias ja juosta sitä mukkoo ku kykene. Mut sinä kuetennii lyöt ja lätkit sekä kirroelet. Tulloo se kuetennii aeka, että minunnii valituksen kuullaa. Sitä ennen kuetennii voe sinun kieles kirroelemise tähe kuevoo kulukkulakkees taekka suuhus märätä...

Semmoesta hoasteluva sieltä hevosesta päe tulj ja mittee oes vielä tullunnakkaa, jos Mikko oes uskaltanna kuunnella. Mut se Mikko olj muuttunna valakeeks ku hoapapuu, vaekka kasvot olj noessa, ja jättämällä hevosesa oatra ettee seisomaa se olj lähtennä kynttäkantta kotiaa koht juoksemaa. Siellä se olj heittäennää sänkyy ja huohottanna, niinku pajapale. Lopulta se olj kyvennä sanomaa, että:

– Mänköö poeka kyntämistä jatkamaa, sillä minä en sinne mäne. Mut kyntäköö taetavast, eikä soa hevosta reäkätä.

Se Piilos-vaenoo vieras olj lähtiissää riisunna hevose poes oatran eistä. Ja ku Piilose kansa yhtee sitte joutu, ei ollunna tarvinna mittää virkkoo, ku nauruva tulj puhumatakkii, vieläpä sitä piisas huommisoamunakkii ja monena muunakii kertana.

Illemmalla olj Mikko Möyry käynnä puhuttelemassa rovastia ja huomenna Piilos-vaenoota. Mittee rovast lie sanonna, sitä en minä tiijjä. Mut Piilos-vaenoo kerto vakavast varotelleesa kirroelemisesta ja elläereäkkyystä. Mut siitä mahastapuhujasta se ei ollunna mittää virkkanna.

Mut vaekka Mikko Möyry el vanahaks mieheks, ei sen kukkaa ollunna kuullunna kirroova, ja kovvoo se olj jauhanna muellennii, jos kuka kirosanoella puhettaa sattu höystämää.

YHTIÖTYTTÖ

En oekee tiijjä, onko jokkuu minulle sanonna vae ounko jostakii lukenna taekka on se sitte omassa aevokopassan itännä tyhjänaekane hörönlörö, että kahesta erjlaesuuvesta tulloo paremp ilimiö ku kahesta ihan yhenlaesuuvesta. Mut ku satun muestamaa toemnim Lintu & Piisine osakemiehet Linnun ja Piisise, niin sillon soan ikkääku patenti, että asjanlaeta on sillä tappoo. Ja jos monet muuttii, mut kyllä nämäkii olj erjlaeset poekanulukista alkae. Eikä ne suuret ollunnakkaa tullessaa puotjpoejjiks kaupuntii – parraeks taes nenät ylettöö tiskin reunan korkuuvelle.

Hetj melekee jo ens päevänää ne tutustu keskenää, ku puojjit olj saman kaun varrella vastapeätä toesiaa. Mut vaekka tutustumme niin äkillisest tapahtu ja vaekka puotjpoejjat olj niin tavattomassa meärässä erjlaeset, kiinty ne elinkautisest toesiisa, ikkääku onnelline avioparj. Millon voan sopiva ja passoova hetk sattu, sillon ne lippas jottae sanomaa ja supattammaa keskenää, ja vappaat aekasa ne aena vietti yhessä.

Tämä olj hyvin kummallista niihe erjlaesuuve tähe. Ku toene olj norja ja sukkela, niin toene siihe sijjaa olj hittaalaene vunnehtija, vaekkei kuetenkaa kyhnys ja soamato. Toeselta tulj puhetta, niinku kiehuvasta rokkapaasta ruplatusta, ja se toene hoastella loksauttel voan harvantoajaa. Ku ne katuva kuluk, niin ei ne pysynnä rinnattae, voan aena jäe vähä välmatkoo, niin että ne astu ikkää ku perättäe. Sen johosta ruukkas immeiset sannoo, että:

– Nuo kaks ne kulukoo perättäe niinku Pöyhölän porsaat.

Ja siinä vuesii vieriissä ku ne kasvo, viru toene pitkäks hueskaleeks niinku korento, ja toene jäe matalaks moajalaks, ihanku se oes ollunna mikäkii tarapalli. Ilikeet immeiset, jotka nenäsä ja kielesä joka paekkaa pistää, suhaht toesillee, että:

– Kahtokeepas, tuossa männöö puoljpiste: pilikku eillä ja piste perässä.

Ne sanojat olj semmoesia kirjanoppineita, jotka ties kirjae väljmerkit eli ne pilikut ja pisteet ja muut töksöttimet.

Mut ne kaks ystävystä – ja semmoesiks ne olj jo nyt muuttunna – ei osanna ies kuvvaellakkaa, että immeiset heistä tek huomioetaa, voan ne kuluk perättäe niinku Pöyhölän porsaat, toene paeno parj askelta eillä ja toene tulla vunnottel perässä. Ja tätä kulukuva jatku vuesta vuotee, kunnes kumpanennii alako aekamiestä mallata.

Sillon sitte nähtii, ettei yhessäolot ja kävelyretket ou ollunnakkaa turhoo tyhjänajamista. Yhtäkkiä, neät, ilimesty Kauppatorin kulumatalon seinälle oven peälle taulu, jossa kortteli korkuisilla puustaimilla eli kirjaemilla luvettii, että

    LINTU & PIISINE.

Ja ku ovesta sissää astu, huohmas hetj tulleesa kauppapuotii, jossa olj tavaroo myövväksii ast. Se sukkelakieline pitkä hueskale heäräs toekkalauvva eli tiskin takana, ja se matala moajalaka tarapalli istu konttuornihtinä konttuorkammarissa, ja sillä tappoo kumpanennii puolj tulj niin visust valavotuks, ku ite Luojan silimä oes ollunna kahtomassa. Sillä jos pitkä hueskale olj myöjänä semmoene mestarj, ettei itarinkaa voenna olla kukkarosa kurenauhoja aukasemata, olj toas se matala moajalaka niin hyvä konttuorniht, että rattaat tässä liikkeessä pyör paremmi ku Könnin kellossa. Eikä monia vuesia kulunnukkaa, ennenku Lintu & Piisine olj koko kaupunni huohmattavimpia liikkeitä.

Eikä siinä ollunna kylliks, että liike olj kaupungin huohmatuimpia, voan se samalla olj vankkaperusteine, jonka tulevaesuus olj taattu. Se toas olj johtunna siitä, että toene osakas sukkeluuvvella ja norjuuvellaa ennätti aena nähä, mistee millonnii on soalis otettava, ja toene puolestaa osas visust punnita ja johtoo, että tulos soavutettii. Ku asjat olj tällä kannalla, soatto ruveta tuummimaa muutae ku voan pelekkee liikettä. Ja kummallista kyllä ajo se moajalaka tarapalli siinä muussa sukkelan hueskalee eille: se rupes naemapuuhii. Mut niihää sitä sanotaannii, että tyynessä lahessa kalat kuttoo – ja tarapalli tyynessä mielessä alako rakkaus kuttee, vieläpä oekee vakavast, niinku kaekki muuttii ottamiset. Se olj tullunna liijja syvällisest kahtoneeks Kauppatori toesella puolella olevan reätälmestärin tytön, neiti Katrin, korreisiin silimii – ja syvämmessä synty rakkauve kultakallae kutemine.

Ku kesä tulj, alettii tehä onkretkiä. Sinä aekana ei ollunna seuroja eikä yhistyksiä, joehenka iltamissa oes passanna lemmellä leikkiä, voan ne leikit pelattii vieraesilla käyvessä, huvajeluella, kävelymatkoella ja onkretkillä. Talavella olj matalajalaka tarapalli tuontuostae pistäennä reätälmestärille kankaeta tarjoelemmaa ja pukuvoatetta itellee kahtelemmaa. Tietyst sillon kahvillennii pyyvvettii, ja se toas puolestaa kuhtu mestaria perreinee kahville "vanahae poekae kottii". Ja vilikas vuorovieraelu syntykii.

Mut sitte vasta vilikasta retkeilyvä tulj, ku kevät ja kesä soapu, jolloenka jokkaesessa rinnassa kevätkaehot riksuttaa, eikä aenuvastaa immeisrinnassa, voan koko suuressa luonnossakkii. Muutama onkretk olj sen tarapalli rintaan erityesemmä ja voemakkaamma tunnetuluva nostanna, koskapa se olj siinä meärässä eronna liikeharrastuksesta ja mammoonasta, että olj soanna runnoeluinno: sen pöyvvältä nimittäe yhtenä oamuna löyvvettiin seuroova runosepustus:

    "Ah, kuenka mielellän ongella oesin
    sinun kansa ainiaa.
    Oe, kuenka lystiä se mulle oesi,
    vaekkapa oes kalatoen."

Arvatennii se runnoo luuvvessaa kahto Kauppatori toeselle puolelle ja näk syvämmessää neiti Katrin korreet silmät, jotka nyt Unetar olj luomii ala piiloo kätkennä. Kyllä kuetennii tuo rakkavuus on suurenmoesta, ku se liikemiehennii pannoo unneuttammaa voetot ja ihhaeluttaa onkretkee, "vaekkapa se oes kalatoen". Mut niin nyt voan olj tässäe kohi käynnä!

Kesän kukkeimmillaa ollessa vietettii heät, ja sillonhaa sitä tarken tanssiakkii, eikä tarvinna jeähyttelyaekana pelätä vilustumista. Ite suluhanennii tanssi, vaekka se männä junni hiljoellee, niinku härkä kyntäissää. Mut ku härkä kyntäissää tekköö hyvä jäle, niin samote käv suluhase eli oekeemmi vastavihity tanssimisseennii nähe. Ja kyllä sitä tanssitettiinnii, etennii sillon, ku tytöellä olj tanssitoveri ottamise vuoro – niitä, neät, huvitti sen harras tanssi.

Nyt alako immeiset ruveta irvuilemmaa toeselle yhtiömiehelle, sille sukkelalle ja norjalle pitkälle hueskaleelle, sanomalla, että:

– Kylläpäs sinä kaekkee muuhu ennätät, mut mitenkäs peästit yhtiötoveris ajamaa eilles naemahommassa?

Ja sillonkos rupes puhetta tulemaa, niinku kiehuvasta rokkapaasta ruplatusta:

– Mitteepäs minä tahtosi tunkeetuva ja pyrkiä elinkautisee vankeutee eli kuolemaa ast kestävii kahleisii? Paremp minun on olla vappaana työn ehtijänä ku vankina – eikös oukkii? Ja soanhaa minä naemattomana oamusella moata tuntia kauvvemmi ja iltasella ruveta tuntia aekasemmi makkoomaa ei ou, neät, perree leipähuolet rasittamassa...

Tästä peättäe voejjaa luulla, että yhtiömiehe naemine ei ollunnakkaa mielemukkaene sille. Mut aeva peävaston olj asjanlaeta, sillä se olj kaekella sukkeluuvellaa ja norjuuvellaa rakkavuuvve tulta liehtomassa, milloin voan passas. Se, neät, huohmas, että avioliitosta tulloo onnelline kauppa – se otti koko homman kaupalliselta kannalta – koskapa sillä rahallisessae suhteessa on tuottava tulos. Ja onnelline siitä avioliitosta syntykii, sillä ei ies pyykkiakatkaa voenna onnettomuusviestiä levitellä, vaekka ne tavallisest niitä löytää...

Mut avioliito korkei onnihueppu on – laps. Ja se hueppu tälle avioparille suotii, "ku aeka olj täytetty". Ei ollunna isä ratkasovvii hetkii joutuissa vunnottelija, voan se oekee liepsu, hommatessaa paarmuuskoo eli kätilötä ja leäkäriä, että kaekki kävis ihan rontillee. Ja ku onnelline peretappaus sitte sattu, ei isän ilolla olluna eäriä ja meäriä. Enstöeksee se koppas paperia, kirjutti siihe syntymäilimotukse ja juoksetti kirjapaenoo, lehti ku muutaman tunnin peästä olj ilimestyvä. Siellä oltii myötätuntosia, ku nähtii, mitenkä miehellä olj hätä ja hyvämiel, ja jokkuu vähemmä tärkee ilimotus nostettii alakusivulta poes ja tilalle pantii syntymäilimotus, joka kiireessä sukaestuna olj tullunna tämmöene:

               Syntynnä:

    Terve ja kaunis tyttö synty 18 1/V...ssa.

                           LINTU & PIISINE.

Ku sanomaleht sitte levis kaupuntilaeste kässii, niin siitäkös soatii aehetta hilipeesee mielallaa. Ennen olj naurupuluveria etitty "kaekenlaesista" loppulehestä, mut sitä annettii nyt jo hetj ens sivulla! Ja semmosettii, jotka ei lehtee tilanna, pistääty sen numeron ostamassa. Ja pyykkiakattii, kahvia soahaksee, juoksetti lehtee niin monnee paekkaa nähtäväks ku ne suennii ennätti. Tämä kaekki siitä syystä, että totutun tava mukkaa tulj kirjutetuks toemnim ilimotukse ala, vaekka niin ei oes pitännä tapahtuva!

Mittees sano asjanommaeset ite? Nekkii otti kommellukse hauskalta kannalta. Ja se toene yhtiömies laskettel jokkaeselle, että:

– Mitteepäs niitä akkoja kaks tähä otetaa, ku tullaa toemee yhelläe...

Mut ku se terve ja kaunis tyttö kasvo ja vahvistu, sae se paljo ikävyyttä, sillä sitä ei ku tuttu nimeltää, voan sanottii "Yhtiötytöks" niin kotona ku koulussakkii, vielpä katuva kulukiissakkii. Lopulta se kuetennii tottu siihe ja nauro sille itekkii. Ja ku se sitte rouvvaks joutu, pysy "Yhtiötytö" nimi sillä vielä sillonnii.

Aeva äsköttäesi satunj vanahoesta paperkätköestä löytämää sanomalehe sen numeron, jossa ilimotus aekanaa olj. Ja sen löyvvö perustuksella oun tämän tappaukse kertonna.

Mittees herrasväk siitä tykkee? Entisaejja immeisiä, joella olj pienet voatimukset, se tappaus huvitti.

RAHANAEMINE

Aekanaa tunnettii loajalla alalla se Kommetutörstvaenoo lausuma suurviisaus, että:

– Jokkaene immeine on hupsu omalla tavallaa.

Mut Marketta Muinosta ei voetu hupsuks eli järettömäks sannoo, jos kohta sille kallista järklahjoo olj hyvin raj otetulla seännöstelyllä annettu, niin että se jo lapsuuvestaa alakae olj semmoene tussake, joka ei aekaimmeisenäkää kyvennä juur mittaa omintakkeisest tekemää. Mut ku sitä huolellisest penättii ja neuvvottii, niin aenae välttävee se sae syntymää. Kaeketi lie huohmattu, ettei siitä ou varsinaesee palavelijatarammattii, koskapa se olj ulukotöellä joutunna henkeesä elättämmää. Peäasjallisimmi se olj "maestraati töessä", niinku ite se ruukkas eli tapas sannoo, ollessaa kauppatoria, muutamia katuosia ja virastoje rappusia lakasemassa ja luuttuvamassa.

Millon maestraati työt anto aekoo, sillon se olj yksityesillä joko pyykkärinä taekka muessa n.s. raskaammissa tehtävissä – raskaammissa siinäe merkityksessä, että työtoverit jätti sen tehtäväks kaekki raskaemmat ponnistukset. Mut vaekka asjanlaeta olj tällä tappoo, ei se kuetenkaa koskaa "raskasta" eli korkeeta palakkoo nauttinna joko ymmärtämättömyytesä tähe taekka siitä syystä, ettei se palaka suuruuvesta välittännä, sillä voatimattomuuvvessaa se ei niittää voatinna, voan tyyty siihe, mitä annettii. Ja jospa vaekka kaekistelle ei oes tyytynnäkkää, ei sen mielalasta kuetenkaa soatu selevee, se ku olj harvapuhheene ja voan olla tussotti ommoo tussotustaa.

Asumassa se olj laetakaupunailla muutama sukulaesmuori luona, joka miesvaenooltaa olj soanne perinnöks piene talorähjä. Marketta Muinoselle ei asumus siinä tullunna kalliiks, voan taes kuettaantuva muori avustamiseks tehtävillä töellä. Ja ku sille itellee joko lahjoena taekka työpalakkoena annettii vanahoja (ja vällii oekee hyviäkkii) voatteita sekä jalakineita, ei pukimmiinkaa rahhoo paljoo uponna. Tietyst sitä heru myös palakkookii sen verra, ettei Marketalla puutteesta ollunna puhettakkaa, soatikka sitte kärsimistä.

Ompelijatarammattii kerrassaa tottumattomana se kuetennii tursi ja korjail pukujaa, joesta sen kautta hävis viimmesinnii muojjimukkaesuus, jos niissä sitä joskus lie ollunna. Ku se vappaena hetkinää ja eteiinii sunnuntakiltoena olj lystkävelyllä, olj se omasa herättämmää paljo suurempata huohmiota ku parraemmat muotjnuket.

Mut varsinaeset ihhaelijasa löys Marketta arkisissa oloessaa ja arkvoatteissaa – immeisvossikoehe ja kuorma-ajurii joukosta: ne nimittäe tulj joko joukolla taekka yksitelle sitä työpaekoella puhuttelemaa ja sen ykstoekkosille vastauksille nauroo virnuelemmaa. Muuvva niistä – Mikko Remes – mänj ihhaelussaa niin pitkälle, että usseet erät tarjos Marketalle vappaa kyijji immeisvossikkaroskissaa iltasella kottii männessä. Jonnae iltana se Mikko Remes sitte kysäs, että:

– Eikös se tuo Marketta koskaa meinoo männä avioliittoo?

– Mitteepä tuosta avioliitosta, kuhhaa voan soa leipeekii syyväksee, kuulu Marketa vastaus.

– Mut oeshaa se avioliitto siinä lomassa niinku voe leipäpalaselle. Ja sittehä sitä avioliitossa saes sekä leipee että voeta, ku kaks immeistä oes yhessä tienoomassa eli hankkimassa. Vae eikös se tuo Marketta usko vanahaks tulovasakkaa? Sittäe asjoo pitäs joskus tok tuummailla, että miehestä oes turva vanahuuvessa, ellei Marketta ou seästännä rahhoo omaks turvaksee – vae kuenka?

– Kyllä minä oun monena vuonna viennä rahoja kasvamaa Paarpankkii, jota ne myäs Seästöpankiks sannoo ja joka on tuolla kakskerroksisessa kivtalossa.

– Vae jo monena vuonna, hm... Siellä taetaa Marketalla olla rahhoo niinku roskoo?

– Eikös sitä jo siellä tok jokkii meärä liene... Ja eikös ne rahat siellä kasva, ihan ne pienimmättii rahat? Aenae nuo immeiset niin sannoo. Ja sentähe minä sinne oun rahoja kantanna, millon on passanna ja millon on passoovia rahoja ollunna.

– Minkästähe ne ei kasva, kyllä kasvaa rahat siellä, kasvaa ne varmaa, kasvaa, kasvaa...

Mikko ei tiennä, kuenka monta kertoo se hok nuo sanat, sillä se, mittee olj kuullunna, olj miehee tehnä kovin repäsövä vaekutukse. Ja Marketasta erotessa se oekee käistä puristamalla sitä hyvästel.

Mut seuroovana yönä ei se soanna rauhassa levätä, sen mielee ku sekä valaveilla ollessa että nukkuessa tulj ne Marketa kasvamassa olovat rahat sekä se Marketta itekkii. Ja peässä pyör voan semmoene meinink, että ollapa minulla ne Marketa rahat, ostasin hetj oman hevose, ostaesimpa kaksii, pestoosin rengin, joka oes ajussa ja ite ajasin, millon huvittas... Ja nämä houreesa Mikko peätti sanomalla oekee eäneesä, vaekka olj ypöyksinää, että:

– Minäpä otan Marketan ja Marketan rahat: minä mänen rahanaemisee...

Tapahtuko sitte riijjuu eli kosimine kusklauvvalta Markettoo vappaalla kyyjjillä tuuvvessa vae kävelyretkelläkö se suoritettii iltahämyssä taekka päivän kirkkauvessa, se on avioliittosallaesuus. Hämäryyvve kätkössä on myös sekkii, oljko Marketa syvän ja käs heleppo valloettoo vae pitjkö monta kertoo rynnistöö. Mut peättäe siitä, että Mikko yhtäkkiä rupes puuhoomaa itellee ommoo hevosta ja omia roskia, vieläpä hankki korttieri asuvaksee ja luvan immeisvossikkatoenta harjottooksee, tuntu varmalta, että riijjuu on hyvällä lykyllä tullunna suoritetuks.

Mut yhtä hyvä ei lykky ollunna naemiskauppoo solomuu soahessa. Siinä nimittäe tulj kirkollisisesta virastosta kova vastustukse kallio. Sillä virastolla taes olla kirjoessaa pahoja merkintöjä Marketasta, etennii sen järellisestä eli ymmärryksellisestä puolesta. Sikspä ensalussa yritettii panna tie tukkoo. Ku Marketta ja Mikko olj kuuluutuksii ilimoettautumassa, synty seuroova keskustelu. Asjanommaene pappi hak jos jonniinmoesia esteitä, joeta morsiusparj puhemiehesä, immeisvossikka Loakkose avulla koitti kumota, ja lopulta se sano, että:

– No, mittee varte se Marketta niin välttämättömäst tahtoo peästä avioliittoo?

– Eikös ou paremp naejja ku palloo?

– Totta kyllä jossae merkityksessä. Mut jokos työ sitte outte toesiinne sotkeutunna?

– Mitenkäpä myö muuten on sotkeuvuttu ku voan siten, että tuo Mikko pyytää minuva ristillissee avioliittoo ja luppoo minusta huolta vanahoella peävillän pittee. Ja pittää sitä tok minunnii itellen turva soaha.

– Kaunis luppaushaa se on Mikon puolelta. Mut kykenöökös Marketta lapsiaa kasvattammaa, ku on itekkii vajavaene...

– Mittee lapsia? Ei minulla ou lasta, eikä lie Mikollakkaa.

– Eihää se ou Marketta naemisissakaa. Mut entäs jos sitte tulloo?

– Johaa niitä oes osanna tämän ikkäselle immeiselle tulla, jos oes tullaksee...

– Eikös Marketta kuullunna, että minä sanoen, että avioliitossa voe lapsia tulla?

– Tulloo niitä ilimannii, jos on tullaksee. Eihää minun äetj-vaenoonkaa ollunna avioliitossa, voan tulimpas minä...

– On onnellista, ettei Marketalle ou sitä surkeutta tapahtunna, niinku äejjille, että oes yksinäese lapse soanna. Mut otetaampas nyt tuummittavaks, millee laella se Marketta ossoo lapsesa kasvattoo, ku...

– Mittee kasvattamista ne lapset tarvihtoo, sillä nehä kasvaa ihan itestää. Ei äetin minuvakkaa mitenkää kasvattanna, voan minä ite kasvon, ja tämmöne pitkä pötkäys minusta virukii...

Nyt tarttu asjaa Mikkokii. Ku se olj kusklauvvalla istunna sekä tyynellä seällä että myrskylläkkii, niin se kyken virastomyrskyssäkkii voetollisena parsilla pysymään, eikä mikkää muu auttanna ku papi pitj panna mustoo valakeelle – ja niin Marketta ja Mikko seuroovana sunnuntaena kuuluuttoo rommautettii.

Ennen vihkimistä Marketta kuleks kerruulla tutuessa ja tuntemattomissa ympärj kaupunni. Lahjoja karttu monta kantamusta ja rahhookii kerty satoja markkoja – ja ne markat olj niitä oekeeta markkoja. Niillä kelepas Marketa ja Miko käyvvä tallouteesa tavaroeta ostelemassa. Heät olj voan pienet turraukset.

Mut muutama viikon peästä häehe jäläkee olj Mikon maksettava hevone ja ajopelit sekä monet muut velaks ostamasa tavarat. Se ei ollunna puhunna Marketalle mittää sen seästörahoesta, voan ku tarvis rupes peälle pakkoomaa, olj niihi turvaannuttava. Jonnae aamuna se sitte sano Marketalle, että:

– Kuulehaa, Marketta. Eiköhää männe sen sinun kirjas kansa sieltä pankista rahoja nostamaa, ku nyt oes tarvis? Voejjaahaa ne sitte takas viijjä, jahka tässä soahaa hankituks.

– Minkä minun kirjan kansa pankkii?

– Seästökirjas kansa. Eikös sinulle ou annettu seästökirjoo sieltä pankista?

– Ei ou annettu, enkä ou pyytännäkkää. Minä oun aenuvastaa pistännä rahoja sinne kasvamaa.

– Minä en ymmärrä. Selitä minulle.

– En ymmärrä selittöö. Mut männää yhessä kahtomaa, niin nähhää, onko ne kasvanna.

Ja yhessä sitä sitte mäntii. Ku peästii lähelle seästöpanki ovvee, näytti Marketta Mikolle seinässä olovoo halakeemata ja sano, että:

– Millon minulla on olluna pieniä rahoja, sillon minä aena oun tullunna ne puottamaa tämä halakiima kautta sinne panki sissää kasvamaa, ku yks mies sano, että siellä ne kasvaa pienistä suuriks.

– Minkälaesia pieniä rahoja?

– Niitä, joeta ne penniks sannoo. Ja tarkkaa minä oun kuunnellunna, että ne on männä rapissunna pohjaa ast. Luultavast ne ei ou vielä ennättännä kasvoo, koska mittää ei ou kuullunna.

– No, etkös sinä sitte ou tuonne panki konttuorii mittää rahoja vienynnä?

– En millonkaa, enkähä sinne oes peässynnäkkää, ku iltasella on ovet aena kiin, enkä minä päevällä ou joutanna. Ja misteepä niitä valakoesia ja paperrahoja oesin voenna viijjäkkää, ne ku on männynnä hyvin tarkkaa ruokaa ja voatteisii...

Mikon noama olj leimahtanna valakeeks, ehkäpä se oes kirota porrauttannakii, jos seästöpankki ei oes ollunna niin vilikasliikkeisellä paekalla. Ujakast se läht astumaa, ja Marketta alako paenoo perästä. Selevää olj kuullunna, että Mikko olj purra ratustellunna hampaetaa. Ja jos siinä oes kaukonäkijä taekka ajatustelukija sattunna lähellä olemaa, oes se varmaa Mikon noamataulusta voenna lukkee sanat:

– Tämmöenenkös tästä tullii minun – rahanaemisestan?

KAKS MARJ PARTASTA

Kumkaa niistä ei ollunna Partasia sukunimeltää, voan ne sae sen koltin errään lystikkää tappaukse johosta, joka aekanaa kutkutti nauruhermoja siinä sattumapiirissää niin repäesevällä meiningillä, että vastustamato halu voatii tappaukse kertomalla verestämmää, olokoompa, ettei se ennee yhtä voemakasta kitkatusta soakkaa syntymää. Nämä Marit olj Juusilan kestkievarissa, joka olj merkilline talo sen puolesta, että se, vaekka ite asjassa voan olj yks, soatto olla kahtena samalla kertoo: ensimäesenä ja viimmesenä. Se neät olj ensimäene kestkievar kaupunnista tullessa ja viimmene sinne männessä, niin että yks olj kahtena – asjanhoara mukkaa.

Se toene Marj olj talloo sukulaene, ja sen nimeks olj annettu Serkku-Marj, ja se toene Marj, joka olj sisäkkönä, tunnettii nimellä Sisäkkö-Marj. Kestkievari emäntä olj maeneesa puolesta kyökkikuninkaattareks tunnettu, ja se osas pittee kyökkikarhusa ja kastrullikomentanttisa valikoemalla valittuja. Sikspä siihe kestkievarii ei aenuvastaa reissuvaeset halusta rientännä, voan kaekki muuttii, joehenka miel tek hyvvee suuhusa soaha.

Kestkievarissa olj omia hyviä tyttäriä, mut monta olj vierastae naesta piettävä, vielpä oekee vinkeitä, sillä vilinännää soapu reissuvaesia sekä huppaelijoeta kaupunnista. Muuten ei sinä aekana vielä autoja ja mueta kulukurustinkia ollunna, voan hevosella sitä ajjoo körryytettii taekka tallustettii jalakapatikassa.

Kaekista vakavimmaks siinä tyttökatraassa olj tunnettu Serkku-Marj. Se Sisäkkö-Marj ei ollunna niin vakava, voan se merkillisyys siinä olj, että vakkuutti vihhoovasa poekamiehiä ja moetti kovast semmoesia tyttöjä, jotka mokomae pöksyläeste narriks antautuu. Tämän vuoks kumpkii Marj olj hyvissä kirjoessa haltijaväe silimissä sekä lisäks sennii tähe, että ne olj hyviä työimmeisiä, niinku siinä talossa pitj olla sekä ommae laste että vieraehinnii.

Mut sattuu sitä vakavae villiytymmää ja viisassii joskus vippuu männöö. Niinpä sae Serkku-Marj semmoese hassutukse peähäsä, että peätti pukkeutuva – miehenvoatteisii. Eikä se tyytynnä pelekkii voatteisii, voan korkkia polttamalla se laetto itellee oekee kommeet neävelit eli viikset, taespa korvapartookii vielä lisäks hivellä. Ja kun se sitte kävellä liepsastel ja syliää toesille tyttölöelle levittel, ikkääku oes pyrkinnä hallailemmaa, niin sille oekee köörissä nauroo kitkatettii – Marj ite kaekista enimmä. Mut sattu se sitte mänemää kyökin puolhämärää porstuvaa, jossa Sisäkkö-Marj olj joessae puuhissaa ja joka ei tästä puljveivoomisesta vielä mittää tietännä. Ennenku Serkku-Marj ennätti syliää avata, olj Sisäkkö-Marj jo kätesä levittännä ja oekopeätä hyppäs toese kaulaa sekä alako suuta tupata niin tulisella innolla, että nenä ja huulet tahto rikki männä, samalla ku se hok, että:

– Voe, rakas, Eemel, mitenkä sinä nyt juur satut tulemaa? Tervetulloo, tervetulloo!

Miten siinä lienöö Serkku-Marj sattunna jottae eäntämää – ja sillon Sisäkkö-Marj hetj kätesä kaulasta irroetti ja lopetti pussoomisesa sekä sano, että:

– Hyi kuetennii! Sinäkö juutas siinä olittii, ja minä ku luulin, että se olj... se olj – ei kukkaa... ei kukkaa... ei kukkaa...

Samassa Sisäkkö-Marj läht juosta vohkasemmaa ulos kartanolle.

Siihe yhtee liittoo ajjoo passautti pihhaa kaks kuormallista hupreissulaesia, jotka ihko rynteemällä riens vieraspuolelle. Sillon Serkku-Marj kuotas heittee miesvoatteet peältää ja juoksujalassa livist vieraspuolelle tievustammaa, mittee ne vieraat haluvaa. Mut ei niiltä vieraelta tahtonna mittää selevee soaha, ne ku voan nauroo virnotti jokkaene ja kahto Serkku-Marrii niinku ulukomoan elläemee. Ku se Serkku-Marj sitte kaks tyhjee veskannuva käissää toeselle puolelle palas, olj siellä joka kyns – isäntä ja emäntä ei olluuna kotosalla – koukkusissaa nauroo killittämässä. Eikä se oekeestaa mittää kihittämistä ollunnakkaa, voan hirnumista siinä meäri, että naurajat tahto tikahtuva. Mikä naurajista seiso seinee vaste, mikä istuva retkotti tuolilla ja mikä olj missäe. Ja jokkaene voan kursk ja nauro. Jo kynnykseltä sano Serkku-Marj, että:

– Valamistakkoo hetj kaheksalle hengelle kahvit. Minä mänen viemää pesuvettä niille. Mut mikä teille nyt on tullunna, ku tuolla tavalla hirnutte, että taejjatte tukehtuva? Ja mikä nuella hupreissulaesilla lie ollunna, ku nekkii ratkes nauramaa minun sissää astuttuvan, etteivät tahtonna kyvetä asjoosa sanomaa – mittee ihmettä tämä nyt sitte on?

Naurajissa ei ollunna vastaukse antajoo, sillä ku naesväkkee naurutaut tarttuu, ei ne kykene muuhu ku – nauramissee...

Mut sattu siinä Serkku-Marj vilikasemmaa suuree peilii. Ja niinku tunturvuor oes peälaelle puonna, lysäht se lattialle istuvallee, niin että veskannut yritti särkyvä. Mittee se nyt meinas vae rupesko sekkii nauramaa? Ei tok sinnepäenkää, sillä Serkku-Marj parkas ilikeest, niinku sitä oes pistetty terävällä veitellä taekka muulla asseella, sekä alako täyttä kulukkuva itkee riehuva, ja se itku tulj syvämme kellarkerroksesta. Jottae se olj puhuvinnaannii, vaekkei siitä selevee soatu. Sen verran ne kuetennii olj ymmärtävinää, että se toru toesia siitä, että ne anto häne parrakkaana vieraspuolelle männä, eikä muestanna ollenkaa, että se ite läht sinne porstuvasta, jossa kukkaa ei ollunna kieltämässä.

Mut mitä enemmä Serkku-Marj itkuva lykkäs, sitä enemmä nauro toeset. Eikä pesuvei ja kahvin viennistä oes tullunna mittää, ellei sissää oes sattunna tulemaa Sisäkkö-Marj, jolle tok soatii sen verra toemitetuks, että se kiireest läht veskannuja juoksettammaa vieraspuolelle, ja toeset alako kahvilekkeitä laetella kuntoo. Mut se Serkku-Marj istu voan lattialla itkee uelottamassa ja puhel porsaesta ja heittiöimmeisistä...

Ei haukka paremmalla ryöpyllä soaliisa kimppuu lennä, ku se Sisäkkö-Marj vieraspuolelta tulla kimpos. Jo oven takana se rämpätti, että:

– Minkäälaesia vieraeta siellä nyt onkaa! Ne kahtoo toljotti minnuu ja nauroo virnottivat. Sen lisäks yks hyväkäs vielä kysy, että:

– Onkos kaekki tämä talo naeset parrakkaeta? Sillon ruvettii selittämmää, mitenkä Serkku-Marjalla oeskii nokpartoja yhtä paljo ku Jopissa ajoksia?

Ku naurajat sen verran kyken, että ne voe vilikaesta Sisäkkö-Marjaa, parkas niistä jokkuu, että:

– No, voe nivuset ja nivuslihat! Onhaa se sullae parta!

Ja ku nyt uus nauru alakuusa peäs, niin se ei ollunna ennee hirnumistakaa, voan röhänauruva kerrassaa.

Mut Sisäkkö-Marj hyppäs peilii kahtomaa. Nähtyvää kuvasa se peäst oekee moksapäese kirroussanan, ryykäs Serkku-Marjan ettee ja rupes pauhoomaa, että:

– Mikä sen tuon hurskaa olenno panj kujjeilemmaa? Varmaannii sen miel on miehissä, mut ku siit ei kukkaa tykkee, niin se haluvaa tyyvvyttää miesvoatteita pitämällä ja nokpartoja itellee laettelemalla – hyi kuetennii!

– Mikäs pakko sinun olj mun kaulaan hypätä ja ruveta suuta tunkemaa niin armottomast, että tahoet nenän ja huulen särkee... Ja siinä se kaeketi nok tarttu sun ylähuulees.

– Niinku vahingossa satun puolhämärässä porstuvassa vastaas tulemaa...

– Vahingossakos sinä sitä Eemelin nimmee huusit? Ja ompa tuo sitte herra sesiun Eemelis! Reätälinsälli kuuluu olovan ja...

– Immeine se on reätälinsällikii, ja reätälhää se toesistae immeisistä herroja tekköö.

– Mittees sinä sitte out semmoene viato karitsa olovinas etkä sano miehiä, mokomia pöksyläesiä, kärsiväs ja kuetennii hyppeet suuta tunkemaa luullessas naesta mieheksi.

– Ja sinä hurskas olento, niinku jo sanoen, tyyvvytät mieshaluvas miesvoatteita pitämällä ja...

– En minä kuetenkaa partasuuta miesjetsikkata ota, en ota, vaekka suu vasikanturvalta näyttäköö...

Mut sillon ajo kestkievarin haltijaväk rappuehe ettee. Naesille tulj kiire lähtee viemää kahvia vieraspuolelle. Ja se, joka sinne läht, kurkist kymmeniä kertoja peilii, nähäksee, ettei häne huulellaa oes partoo. Mut sekä Serkku- että Sisäkkö-Marj pestä huosas partojaa poes, ja naurajat koitti peästä arkpäeväsee vakavuutee. Ku hupreissulaeset olj hyviä tuttuja, käv sekä emäntä että isäntä niitä tervehtimässä, eikä ne malttanna olla tyttölöehe nokparroesta kertomata. Sillon isäntä rauhallisest tuummas, että:

– Niihää ne hiiret telemää, ku kissat on kottoo poekessa.

Vieraehe mäntyvä yritettii ruveta tutkintoo pitämää. Mut ku Liena, vanaha kyökkikarhu, selitti ja nauro ja nauro ja selitti, minkälaene lyst se tyttölöehe partaseikkaelu olj ollunna, tarttu naurutaut niin emäntää ku isäntäännii – ja sitte loppuehe lopuks oekee naurutalakous piettii. Ei tarvinne maenitakkaa, että sekä Serkku-Marj että Sisäkkö-Marj ei nauranna, voan ne murnottamalla kahtel toesiisa ja muehe.

Tappaukse johosta ruvettii kumpookii Marjoo Partasiks nimittämmää. Ja ku millon niitä yhtaekoo tarvittii, olj tapana sannoo, että:

– Tulukoo molemmat Marj Partaset.

Ja se pilikkanim niillä pysy kestkievartalossa koko oloaekasa. Ku sitte Serkku-Marj joutu naemisee – ja kummallista kyllä, olj sen aviomiehellä niin vahva parta ku hyvä kylypyvasta – vaehtu Marj Partasnim aviomiehe nimmee. Se toene Marj Partane muutti toas muelle seuvvulle, eikä siellä luonnollisest tiijjetty pilikkanimestä mittää.

IISAKI KOTJJÄMÄKKÄ

Siitä taetaa jo melekee vuessata olla kulunna, ku se Iisaki kotjjämäkkä tapahtu, mut kuetennii sitä vielä nyttii ussei maenitaa, aenae sen nimmee. Ja ellei koko tappausta tunnetakkaa, niin millon voan uhkoova tilanne on jossae perreessä syntymäesillää, sanotaa tavallisest, että:

– Jopa tässä taetaa nousta ihan Iisaki kotjjämäkkä.

Se olj, neät, se Iisakki semmoene kiivas isä, joka soatto pienestä asjastae leimahtoo palamaa niinku tappurat. Ja siitä leimahtamisesta olj leikki kaukana, se ku uhkas ottoo korenna taekka muun suurassee, joella muka päetä puhkoo ja seärlueta katkoo, niinku viitakkeella kortteita. Mut kaekeks onneks uhkaukset jäe uhkauksiks, niinku Kukkose tunkio teko, kunnes sitte kerta sattu niin perinpohjaesest kiltraatummaa, että hyppäs lattialle, löe käsiää yhtee ja oekee hyppeemällä kiljas, että:

– Nyt minä näytän Iisaki kotjjämäkän.

Ja sen se näyttikii, sillä lykkyvää olj soanna kiittee se, joka pakkoo peäs.

Vanahetessaa se Iisakki olj tullunna yhä ärtysemmäks, niin että se miltei aena tupasalla oleksiissaa maurus ja käris eukollee ja minjällee ihan herkiimätä – se olj ikkääku kytövä villatukko, joka ei oekeestaa pala, voan käryvää. Naesväk olj peäsemättömissä, se ku muestutti ja äräht kaekesta. Ja jos ne navettatöellee läks, kuluk Iisakki sinnekkii mauruvammaa ja kärisemmää. Yhtäkkiä sitte emäntä ja minjä – sivumenne sannoessa harvinaene tappaus, että emäntä ja minjä on yksmielisiä – pist tuummasa tukkoo peättämällä Iisaki kurittoo.

Mistee lie johtunnakkaa, että Iisakki toas sinä päevänä olj tavattoma kiukkusella peällä niinku pien laps hampaeta soahessaa. Ku se parraellaa koukuttel jos jostae, karkas emäntä ja minjä takkoopäe sen niskaa koatoo kellauttamalla Iisaki mahallee lattialle sillä tappoo, että sen kait jäe niin pahhaa asemaa, ettei se voenna niitä käyttee.

Emäntä istuva lohaht kahareisi sen hartioelle ja minjä jalakapuolelle, niin että jalattii tulj vangiks. Mut pahinta kuetennii olj se, ettei ne naeset tyytynnä pelekkää istumissee, voan ne rupes kilipoo nyrkkilöellää lyyvvä mukuroemaa – ja taes se emäntä takakättee tukastae hattuuttoo ja minjä ilikeest nipistellä, samalla ku ne peitatessaa hok, että:

– Pittää sinut, ukko, kerta pehmittöö, että kiukkune luontos pehmiöö. Ja ellet sinä oekee vannomalla luppoo herkiiväs mauruvamasta ja riitelemästä, niin myö peitataa sinuva vaekka koko päevä...

Eikä siinä Iisakilla ollunna muuta keinoo ku voan pitj ottoo vastaa iskuja ja mukiloemisia, sillä ei kirroeleminenkaa naesia pelottanna. Viimme Iisakki olj keäntyvinnää armoelle pyytämällä, että:

– Helepottoo, hyvät immeiset, sen verran, että soan ies henkee vettee, tässä ku ihan tukehtuu...

Emännä aviolline syvän rupes heltymää, ja se sano, että:

– No, annetaa tuon herjan vähän henkee vettee...

– Ei anneta, ku kerta on kurittammaa ruvettu, – sano se minjä, – voan lyyvvää armahtamata, niinku raeppavihtoja annettaissa tehhää.

Ja se minjä voan mukiloe ja nipistel.

Mut Iisakki alako oekee surkeest valittoo, että antoo vettee henkee, antoo, antoo, taekka minä tukehun.

Sillon emännä luonto lauhtu, niinku karvalj Villen emännä luonto turkin peällä lattialla kelliissä. Ja emäntä laskeetu hartioelta poes, ja Iisakki sae kätesä vappaeks. Vielä se emäntä lisäks sano, että:

– Veähä nyt henkee.

Mut ku Iisakki sae kätesä vappaeks, sillon minjältä jalakoje peältä istumapaekka loppu. Ja ykskaks olj Iisakki takajaloellaa seisomassa, joehenka kantapäetä se jyttyytti lattiaa ja hampaetaa puremalla kilju, että:

– Nytpä minä teille, akat, toas näytän Iisaki kotjjämäkän...

Sen sanottuvvaa se viskata rutjautti minjäsä panko ala, vielpä nyht letistä niin, että sen peä tutis, ja sano antavasa peänpiristystä. Emäntäsä se heitti niinku karvarukkase karsinanurka sänkyy. Minjä rupes panko alla itkee turskamaa ja sano, että:

– Nyt muor näk, mikä olj seuraus, ku se sae henkeesä vettee.

– Vieläkö sinä hyväkäs siellä tulukutat, – karjas Iisakki sekä mänj ja viskas minjäme panko alta porstuvaa, että helemat huraht.

Sitte se kiskas emäntäsä sängystä sekä ryykyytti kammarii ja ihan paeskoomalla lussautti ove jäläkeesä kiin tuppaa palatessaa. Kesklattialle peästyvää se alako oekee himmastoo: jyttyytti kantapäetää, puristel nyrkkiää ja lävväyttel kämmenijjää vastattae, pureks hampaetaa ja ikenijjää irvistelle se ähk ja puhk niinku rikkinäene pale sepän liehtoessa. Ku kissa sattu pankolla naukasemmaa, hyppäs Iisakki sen niskaa ja häntää tarttumalla hujj autti sen heittee ikkunasta pellolle, että ikkunaruuvvut heläht särkyissää ja kissa kauheest parkas lentäissää. Mut ite Iisakki karjas kovalla eänellä, että:

– Nyt on, kissa, asjat sillä kannalla, että tuvassa ei soa tällä kertoo olla mueta ku minä yksinän...

Ja ku se Iisakki sitte tuvassa yksinää oekee tenttus ja reuhas aekasa, alako se vähitelle tyyntyvä ja talttuva. Paetasa hihalla se pyyhk hikkee otastaa ja noamastaa sekä syleksiä roeskauttel pitkiä ruelauksia.

Ku siinä olj soanna kohonnee paejjahelema tungetuks housuu ja housut nostanna oekeesee asemaasa, kapus se uunille, josta otti muutamia pärreitä. Niillä se paekkael särkynee ikkuna, istaht ikkuna lähistölle, pist tupakoeta piippuu ja alako veillä rauhanpiippuva.

Vähitelle rupes muetae tuppaa tulemaa sekä lopuks emäntä ja minijäkkii. Itekukkii ryhty ommii askareihisa, ja ite Iisakki kuleks ja keähkäil entisee tappaasa, vaekkei se kuetenkaa sillä kertoo maurunna ja kärissynnä. Ku ov sattu olemaa auk, luikaht kissae tuppaa ja äkkihyppäyksellä ryykäs uunille.

Immeiste sanattomia aprikoemisia ei ossoo arvata, voan niin minuva arveluttaa, että aenae emäntä ja minjä taes miettiä, ettei ne haluva ennee millonkaa nähä Iisaki kotjjämäkkee.

KAESA-LIENAN JA TOMMIN VIHKIMINE

Löyspäs voan vakkane kantesa ja kans vakkasesa, – sano immeiset, ku ne kuulj, että Jalasnotkon Kaesa-Liena ja Alatalon Tommi kuuluutettii ristillissee avioliittoo.

Ne, neät, olj lähempänä neljeekymmentä ikävuottaa kumpanennii, ja sen vuoks niihe naemiskauppa herätti huohmiota. Ku se Kaesa-Liena ei ollunna poekamieste perrää koahastellunnaa, arveltii, että kyllä se on vanahakspiijjaks luotunakkii. Tommin toas katottii siinä meäri pikkeetynnee vanahanpoejja elämää, ettei se luo silimeesä naesväe puolee. Ja ku niitä nyt kuetennii kuuluutettii, olj siinä ihmettelemistä ja sanomista ihan tarpeeks ast, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku siitä eiltäpäe ei ies kieljkellotkaa mittää tietännä.

Ja ite ihmettä kummemp oes ollunnae, jos tästä naemahommasta oes jottae tiijjetty – se nimittäe tapahtu tällä tappoo. Muutamana juhannukse aluspäevänä tulj se Tommi kauppias Taemelaese puotii, pyys kauppiasta puotjkammarii puhheillee ja sano, että:

– Passoesko antoo minulle muutamia saturia rahhoo ja kävisköö päehisä lähtee minun kanssan pistäytymmää tuolla Jalasnotkossa?

Ku se kauppias olj Tommille muutamia tuhansia velekoo, ei se tietystikkää ruvenna vastakynttä vetämää, voan vastas, että:

– Kyllä passoo kumpanennii, kyllä passoo. Mut mittees myö sinne Jalasnotkoo tarvitaa kaksissa miehi lähtee?

– Sielläpähä taut ihtesä ilimasoo, sano Tommi ykskantaa.

Ja ku kauppias sae saturit annetuks Tommille ja muut asjasa reilaa, lähettii astumaa. Matkalla, jota voan olj toesta vennäevirstoo, ei juur mittää juteltu.

Jalasnotkon tuvassa olj emäntä ja isäntä kahenkeske, ku kauppias ja Tommi astuva porskuttel sissää. Ystävällisest niitä tultii tervehtimmää, ja isäntä sano, että:

– Jopa ne noapurit on aekasee ruvenna juhannusta viettämää, vaekka vasta yljhuomenna oattopäevä on.

– Minä en tiijjä, liekkö tässä juhannusmatka vae muu kysymyksessä – tää Tommi tulj voan mukkaasa minut ottamaa ja tässä sano pyssäyspaeka olova.

– Siinäpäs on puhemies, joka ei tiijjä matkan tarkotusta, – tuummas Tommi.

– Puhemieskö? – kysäs kauppias. – Ethää sinä ou halaestuva sannoo ilimottanna, että myö suluhasreissulla ollaa.

– Ku sitä näessä riijjuuhomissa on äkkinäene, huohmoon nyt vasta, etten ou siitä mittää virkkanna. Niin – kyllä asja sillä tappoo on, että minä tulin kysymään ja pyytämään Kaesa-Lienoo emännäksen ja otin tään kauppiaa puhemieheksen. Mittees vanahukset tähän sannoo? – puhelj Tommi.

– Kahen kauppa, kolomannelle korvapuust minun puolestan. Mut mittee tuo eukko virkkanoo? Myö, neät, ruukataa olla ykstuummasia, niinku Pöyhölän porsaat.

– Ku kaks aekamiestä on lähtennä liikkeelle, niin ei ne vissii ou lähtennä pilikkoomaa ja narroomaa, eikähää nyt ies ou aprillikaa. Mut tuossahaa tuo Kaesa-Liena kulukoo pihan poekki. Minäpäs koppautan ikkunaa ja kutun sen tänne, niin soahaa kuulla, mittee sillä itellää on sanomista, – hoastel emäntä.

Kaesa-Liena olj ollunna saunoo ripsumassa ja olj se tuppaa tullessaa kaeke muun ku morsiame näköne. Tultuvaa se kysäs, että:

– Tarvihtooko se äetj minuva? Kas, ku en huohmanna, että teällä on vieraeta. En minä tässä siivossa oes tuppaa tullunnakkaa.

– Joka on toessa, sen on nenä noessa, – tuumas Tommi. – Ethää tuota iha korreimmillas ou, mut kyllä sinä kelepoot minulle, ja sitä paet: veshää se roskat huuhtoo sekä...

– Eikä tässä mittää vieraeta ou, – keskeytti kauppias, – voan myö on tultu suluhasiks.

– No, sitte tässä pittää männä pesseytymmää, – sano Kaesa-Liena.

– Elä lähe vielä, ennenku tässä peästää asjaa, – tuummas Tommi.

– Niin, kuuleppas nyt, Kaesa-Liena, – rupes emäntä puhelemmaa. – Niinku kauppias sano, on sinulle tullunna suluhaset. Onkos teillä tään Tommin kansa ollunna avioliittohommat mielessä, ku siitä ei ou mittää kuultuna?

– Kyllähää tämä kakskymmentä vuotta sitte kysy, että lähenkö matkaa, jos hakemaa tullaa.

– No, enkös ou sannoon pitännä? Mut nyt oes kiireelaene, ku minä oun tuumminna, että mäntäsii kaupuntii kihlahelyt ja muut ramut ostamaa. Ja se laeva taetaa kohtapuolee lähtee.

– Ku minä oun enskertalaene puhemiehenä, – alako kauppias hoastella, – en tiijjä millonka ja mittee sitä minun pitäs sannoo, soahaksen kakstoestataskuse puhemiehe paejja. Tievustampa nyt ies sitä, että antaako Kaesa-Liena sormesa, koska tämä luppoo sormukse ostoo? Ja ku se sormen soa, ottaa se käi perästä ja lopuks koko immeisennii.

– Mut mittees äetj ja isä virkkaa? – kysy Kaesa-Liena. – Ku minä oun kakskymmentä vuotta outtanna, niin tottapa minun on taevuttava.

– Mitteepäs meillä, – sano emäntä, – on muuta tehtävöö ku voan aekomustanne on siunattava.

– No, ei tarvii Tommin minuva kahtakymmentä vuotta outtoo, niinku minä outin Tommia, – tuumas Kaesa-Liena ja läks tuulispeänä tuvasta.

Piene vaetjolon jäläkee sano Tommi, että:

– Jos ette Kaesa-Lienoo ja minuva kahe usko reissulle, niin minä pyyvvä tään kauppiaa kolomanneks.

– Ettehää työ ennee mittää lapsia ou ettekä vanahuuve höperöetäkää, niin että kyllä teijjät uskallettaa kahekeskennii reissuu peästee. Ja jos ette kato etteenne, niin kahtokee taaksenne, – sano isäntä. – Vae mittee sinä, eukko, tuummoot?

Mut emäntä olj niin kiireellisessä kahvihommassa, ettei se joutanna mittää vastoomaa.

Ja juoksujalassa se lie liikkunna Kaesa-Lienae, sillä hämmästyttävä vällee se joutu tuppaa takas täyvvellisessä kirkkomuntieringissa ja niin puhtaaks pestynä, että se oekee kiils. Ku se sitte semmoesena ensin terveht puhemiehe ja sulhase ja kohta rupes kahvia kantoo keikuttelemaa, niin kelepas sitä kommeeta morsianta kahtoo. Eiköpä voan lie Tommin syväntä hiipassunna!

Kahvit ryypättyvä ja lähtiissä vähä itkee tihhautettuva läks puhemies morsianta ja suluhasta soattamaan laevarantaa.

Ku ne reissultaa palas, olj kumpasellae kiiltävä hela sormessa, sekä seuras se avioliittoo kuuluuttamme, joka koko pittäässä huohmiota herätti, etennii sen vuoks, että asja olj kokonaesta kakskymmentä vuotta pysynnä salassa. Lähimmät tuttavat ei malttanna olla kysymätä, että:

– Mittee sinä, Tommi, oekee meinasit, ku kakskymmentä vuotta salloo riijjasit?

– Minä voan lihotin Kaesa-Lienoo kotjevväellää ja sitte vasta ommii leipiin otin, ku se tulj täytee lihhaasa.

Ja kyllä Kaesa-Liena "täyvvessä lihassaa" ollii: se vetj vertoo ihan ison seurakunnan ruustinnalle.

Mut jeäköö tämä ja monj muu seikka selevittämätä, koska kakskymmentä vuotta alakuvaeheessa pysynnä naemiskauppa on soatava lukkoo. Se toas tapahtuu vihkimisellä. Ja nyt juur Jalasnotkon tuvassa vihitää Kaesa-Lienoo ja Tommia. Tupa olj vieraeta täynnä. Melekei kesklattialle on levitetty täkki, jolla pappi ja vihkiparj seisoo. Eikä siinä mikkää turhalta näyttävä parj seisonnakkaa, sillä miestä se Tommikii mallas, oekeempa aeka miestä.

Vihkimistoemituksessaa olj pappi peässynnä jo niin pitkälle, että oes ottanna Kaesa-Lienan käe ommaa kätteesä pannaksee sormukse siihe nimettömmää sormee. Mut siinä silimäräppäyksessä aevastutti Kaesa-Lienoo niin mahapohjasta ast, että koko lattia nytkäht. Eikä aevastus yhtee kertaa pysähtynnäkää, voan perästä tulj toene vielä voemakkamp tärskäys. Hätäpäessää Kaesa-Liena tarraantu kumpasellae käillää hammeisiisa kiin sekä nost niitä niin korkeelle, että helemat nous polovii ast, ikkääku oes tahtomia sillä ennustoo nykkyeste hammeihe tyyliä, samalla ku se käsiää ihan voemasa perästä paeno ronkkiisa. Ensi se Kaesa-Liena punastu niin, että luul vere ruppeeva poskpeästä vuotamaa, ja sitte se mänj lunta valakosemmaks sekä näytti vapisova. Kaekki kahto sitä suut auk ja ihmeissää. Pappi pysyttellii tyynenä ja ku arvel, että aevastukse vaekutus on jo sivvuutettu, alako toas tappailla Kaesa-Liena kättä ommaasa, vieläpä sitä suhahtamalla pyys.

– Ei passoo nyt antoo kättä eikä ies sormeekaa, – sammals morsian hättäesest, – ei passoo, ei passoo...

– No, onkos morsiamella aekomus perruutuva koko avioliittohommasta? – kysäs pappi vakavast.

– Ei tok ollenkaa perruutuva, ku jo kakskymmentä vuotta oun siihe peäsyvä outtanna. Mut jos passoes siks aejjaks pyssäyttöö, että ennättäsi ulukona tae toesessa huoneessa pistäätyvä, niin sitte jatketaa. Passoesko pyssäyttöö?

– No, mikspäs ei, jos asjanhoarat niin voatii, – sano pappi.

Ja sillon läks Kaesa-Liena juoksemaa ovvee koht, kantamalla hammeitaa yhtä korkeella sekä sano männessää, että:

– Tulukoo työ, juohtotytöt, minuva auttamaa.

Aekamoesella tohinalla läks kuus juohtotyttöö juoksemaa morsiame perästä. Niin pappi ku heävieraat seiso paekallaa.

Ku peästii kammarii ja ov sulettu, alako morsia puhuva, että:

– Ku minä siinä rukkuili iteksen, että liitto oes onnelline, nii sillon tulj se aevastus ja sen perästä, toene vielä hirmusemp...

– Mut ku jottae miettiissä kaks kertoo aevastuttaa, niin sehä ennustaa onnee ja lykkyvä. Mittee sinä siitä säekäet? – sano jokkuu juohtotyttö.

– Elekeepäs nyt sotkee minuva, että soan rauhassa puhuva, ja sillä tappoo tulen jällee oekeesee tolokkuun. Niin – ku ne aevastukset tulla rätkäht, meinasin lähtee juosta pötkäsemmää ulos tuvasta, mut tunsin, ettei jalakan kuonnu juoksemaa. Olj kuetennii onni, etten lysähtännä istuvallen, sillä ku minuva oes siitä tultu nostamaa, oes koko takaturma peässynnä julukisuutee. Ja toene onni olj se, että käten olj vielä vappaena ja soaton niillä puristoo hammeet ronkkiin kiin. Jos ne oes puonna moaha eli lattialle, mitenkä oesin ne sieltä nostanna niin äkkiä, ettei takaturmoo oes huohmattu? Ku arvelin, että siinä vihillä tulloo kuuma, en ies pannunna pöksyjä jalakaan, eikä niistä kesällä lihavalle immeiselle oukkaa, ne ku tulloo hikkee ja sitte käyvvessä loksahtelloo niinku laukkuryssän laukunkielj, niin luullaa muehe paekkoe loksava. Takapuolella olj immeisiä tupa täynnä, ja eissä olj se pappi. Jos oesin pyörähtännä ympärj, oes minun pitännä pyllistöö sille papille. Mut ei passoo papille Noantoalin aurinkota näyttee eikä toesille immeisille mueta paekkojaa. Sempätähe olj oekee siunattu asja, että ymmärsin pyrkiä vähäks aekoo toesee huoneesee, että voejjaa takaturma korjata. Ja hankkikoo nyt vällee neuloja ja rihmoo. Ettekä työ ies vielä sitäkää tiijjä, että kuumuutta vältteeksen otin peällen voan paejja yliset, joehi ei ou alasia vielä pantukaa. Voe, voe kuetennii, mikä riena tässä pitj sattuva. Hyppeeskö tuota kaevoo?

– Elä hoasta mielettömiä onnes päevänä. Ja mikä sinulle on sitte tullunna? Puhut takaturmasta etkä sano, mikä se takaturma on...

– No, ku siinä aevastaessa katkes hammeihe nauhat! Kyllä se olj siunaus ja varjelus, että ennätin soaha käsillän estetyks, ennenku hammeet ennätti puota...

– Peästäppäs nyt kätes irt ku teällä on neuloja ja rihmoo. Kyllä tää takaturma vällee korjataa.

Ku Kaesa-Liena irroetti kätesä, ei hammeet puonnakaa. Se olj voan ollunna tuntovinnaa, että nauhat katkes. Ja nyt se punastu ja valaken uuvvellee. Juohtotytöellä olj koko urakka soaha se houkutelluks tuppaa vihkimystä jatkamaa. Lopuks se kuetennii taepu lähtemää. Ja vihkimine toemitettii onnellisest. Ja ku niitä aevastuksia olj kaks, tulj tietyst avioliitostakkii täyvvellisest onnelline.

Eikähää sitä muuta tarvitakkaa!

MOLEMMAT KUELJ

Rupakoeks ne muu seuvvu immeiset savolaesia sannoo, eikä ne oukkaa tuppisueta. Ja ku suukopuva ahkeraa käytetää, on siitä tietystikkii seuranna se, että savolaeskielj on tullunna sanarikkaaks ja meheväks. Sitä kyllä puhutaa suuntäyteiseltää, mut sanoessa on makuva, jos lie vällii suolookii – aena asjanhoarae mukkaa.

Voan tässä moalimassa ei ou mittää senloatusta, ettei siinä oes poekkeuksijjae. Ja niin on savolaestennii suuressa suvussa semmoesia jurrikoeta, että ne kykenis kilipaelemmaa vaekka hämäläeste kansa, eikä ou mahotonta, että niissä on pisara hämäläestä verta, josta jurrous johtuu. Taekka sitte niihe tuummailut siellä aevokopassa on niin suuria ja voemaperräesiä, ettei ne mahu suun ja kielen välityksellä muehe kuulovii korvii peäsemää. Ku niitä jurrikkaimmeisiä kahteloo, luuloo voevasa niihe ohtanahasta lukkee, niinku Moosekse kivtauluesta, että peässä tuumminkia on hautumassa, mut ne pysyvä lötjöttää siellä paekallaa niinku lahhoova puu moassa. Eikä ossoo ies ounailla, minkälaesia mietteitä hukkaa häviöö...

Mittee tuo kohtalo lienöö kujjeellunna, ku olj paeskanna kaks jurrikkata noapuruksis: Levälahe Lassin ja Kurkharjun Oatun. Mitkää tuljnoapurit ei ne sanan täyvvessä merkityksessä ollunna, voan vaekka olj par virstoo väliä, ku immeisasuntoja ei välillä ollunna, soatto niitä noapuriks kuhtuva – ja noapurinahaa ne itekkii toesiaa pitj.

Ei ou tiijjossan, kuenka ahkerast näehe perreihe muut jäsenet noapurissa käv. Mut ku Lassi ja Oatu olj niitä hiljaesia moassa, on jotennii varmoo, että ne pistääty kurkistammaa aenuvastaa sillon ku oekeeta asjoo sattu ilimestymmää, vaekka tiplomaattiset välit olj ehjät ja terveet. Ja kyllä siinä tupakkata tarvittii ja monta sylykee peästee loksautettii, ennenku siihe oekeesee asjaa käsiks tultii. Jo sissää astuttuva jeä niin toene ku toenennii ovesuuhu seisomaa, niinku Lotin akka suolapahtaana, ja montamonituesta kertoo sae sannoo, että:

– Onhaa teällä penkkiäkii, ettei tarvii seista. Usseimmite hyvin pitkän aejja perästä tulj tavallisest vastaukseks, että:

– Eipähää tuo istumine niin harvinaesta ou, ettei siihe vähemmälläe kiireellä ennätä.

Ja vastattii vällii tälläe tavalla, että:

– Johhaa tuota tähä ikkääsä männessä on ennättännä istuvakkii, niin että sen maun kyllä tietää.

Mut yhtenä kessäesenä oamuna ei Lassi vastanna kumpaesellakaa tavalla tultuvaa Oatun tuppaa ja soatuvaa tavanmukkaese huohmautukse, että tuvassa on penkkiäkkii. Ku Oatu niistä maeniht, tuummas Lassi, sitteku aekamoene piustale olj aekoo kulunna, että:

– Eipä tässä ou aekoo istuksimisee.

Oatu meinas kyllä kysäestä, että mihinkä se tuline kiire on. Mut taes ruveta miettimää, että ossoohaa se sannoo sen kysymätäkkii, jos tahtoo.

Ja ku Lassi olj aekasa eäneti seista tokottanna, sano se, että:

– Onhaa niitä välistä kiireitäkkii. Jos tässä siks tulloo, soatan pistäätyvä kirkolla atteikissa.

Oatun kielenkäressä pyör kysymys, että kuka on kippeenä. Mut sitte se tuummail, että akathaa ne on uteljaeta, sekä olj eäneti. Lopulta se kuetennii sano, että:

– Siellä on korree ilima. Mut eipä oes haetaks, jos vähäse sattoo ravvauttas, niin mahollisest hävieis punataut, jota maenitaa olova liikkeessä.

Ku puhelu toas joutu lepoasentoo, kest eänettömmyys jonku aekoo, ennenku Lassi tuummas, että:

– Korreetahhaa se on korree ilima, ja kyllä ne sannoo sittäe punatautia toas ilimestynnee. Eikös tässä teijjännii talossa ou se iso härkä ollunna kippeenä vae valettako se on?

– Ei ou valetta. Ja se härkä olj oekee kovast kippeenä.

– Vae kovast kippeenä. No, mittee sille rohoeks annotte ja mitenkä sitä huusloarattii eli rohoteltii?

– Mitteepä tässä muuta osattii ku minä koasin halstuopi tärpättiä sen kulukkuu, eikä siinä auttanna muu ku nielemine.

– Vae halstuopi tärpättiä kulukkuu eikä auttanna muu ku nieleminen... Hm, vae niin... No, eipä minun tarvii kirkolle ja atteikkii lähteekkää. Hyväst nyt voan.

Ja ennenkun Oatu ennätti ies miettiä lötjöttöö, mittee oes ollunna sanottava, olj Lassi jo männä näkymättömii.

Parin viikon kuluttuva tapas noapurukset toesesa sunnuntakoamuna kirkkomailla. Ku siinä kättä tökättii ja vähä aekoo seistii, sano Lassi, että:

– Se meijjännii iso härkä olj kippeenä. Mut ku sille halstuoppi tärpättiä kulukkuu koattii ja väkisi nieletettii, niin se kuolla kutjaht.

– Niihää se kuelj meijjännii härkä.

– Kueljkos se sekkii?

– Kuelj se.

Samassa kajaht kirkonkellot soemaa ja noapurukset läks astuva jörppimää kirkkoo, jossa ne kaekessa ristillisessä rakkauvessa istu vierettäe, niinku hyvät ristiveljet ja noapurit aenae. Ja hyvä noapuruus jatku kotjoloessakkii.

MIEHET EI YMMÄRTÄNNÄ RYSSEE, VOAN LEHMÄ YMMÄRS

Sillon ku ryssä toas moaha tulj, leikattii vuesluku neljällä tämmöesellä lumerolla 1808. Vaekka suomalaeset ja ruohtalaeset sotilaat ja sissijoukot pahanilikisiä tulijoeta anto selekää ja syötti niillä pysyjesä ja tykkiesä luotia, niin ku ne tehtäväksee olj ottanna Suomenmoan vallotukse, ne pusk etteepäe villiytennee härän tavalla. Sitä mukkoo ku miehiä koatu, sitä mukkoo Sisä-Vennäeltä ajettii toesia sijjaa. Ja niin olj muuvva armeijjaosasto tulla urninna Suonenjoe seutuville peämeäränää Pohjanmoa. Ja ku jo nuen kauvvaks olj peästynä, alako ne muuttuva rohkeiks ja voativiks. Niimpä annettii julistuksia, joessa käskettii suomalaesia hevosinnee soapumaa ryssäe ransporttia eli kuormastoo kulettammaa. Jos matka oes ollunna Vennäelle päe, oes varmaanni lähtennä ukko ku ukko. Mut ruveta vervihollistaa viemää ommaa isänmoaha, siinä savolaeste harjakset nous pystyy. No, sillon ryssä rupes väkpakkoo käyttämää: missä mies hevosinnee tavattii, hetj partasueset pyssyniekat jetsikat otti ne vangiks ja roahas kuormastoosa rahtoomaa.

Vangitut vietii talloo, jossa upsier sihtierisä kansa otti niitä vastaa. Ensaluks niillä olj kielestäjä, joka tulukiht suomalaeste puhheet ryssäks ja päenvaston. Mut liekkö se karanna vae mikä muu lie tullunna, voan niin käv, että ummikkota olj koko toemitus. Ku vangittu vietii sissää, alako upsier pulittoo ja polittoo ryssee tievustelemalla varmaanni nimmee. Ku vangittu ei mittää ymmärtännä, ei se muuta osanna sen ku sano, että:

– Häh, mittee?

Upsier komens sillon sihtieriä, että:

– Kirjuta nimeks Hah Mittee.

Ku se olj tapahtunna, laskettii vangittu ulos, jossa pyssyniekat vei sen valjastammaa hevostaa kuormakärryje ettee. Toeset vangitut hättäissää kysel, että:

– Mittee sinulle siellä sisällä tehtii?

Soatuvaa selitykse, mänettel ne samalla tappoo, ku ne sitte ite esille joutu.

Mut lopulta upsier rupes eppäilemmää, että tässä soattaa olla petos pelinä, sillä eihää tok jokkaese nim voe olla Hah Mittee. Ku toas seuroova soapu ja anto samallaese vastaukse, sivals upsier miestä korvalle. Mies säväht tuljpunaseks ja sano, että:

– Piru!

Sillon toas upsier käsk sihtieriää merkihtemmää miehe nimeks Piru.

Mut ku niitäe alako kovin monta tulla, lävväytti upsier seuroovata toasiisa korvalle.

– Tuhat... kelettä!

Ja sihtier sae käskyn kirjuttoo Tuuhat... kelettä.

Sillä tavalla nimkirjutus toemitettii loppuu ast. Mut luultavast mone näestä miehistä olj pakko männä vangiks Vennäelle ja joutuva siellä olemaa koko elämäsä. Siellä niihe nimet kuetennii on varmaa uuvvestaa muutettu, koskapa siellä kuuluu olovan Pirujehviä, Tuhatsohvia ja Perkeljehviä...

Mäneppäs ja ota selevä!

Mut mittees sillon tapahtu, ku lehmä ymmärs ryssee, vaekkei miehet ymmärtännä?

Sillon olj se suur moalimansota. Savvoonnii olj ruvettu kaevamaa vallihautoja vae mittee polshuvismikuoppia nuo lie ollunnakkaa. Ku oltii keisari alamaesia, olj toteltava kaekkia annettuja ukkaassia ja meäräyksiä – alamaesuuvessa. Ja kyllä käskyjä annettiinnii! Muun muvassa tulj käskynhaltija moajussi kottii ja pistj kirjaasa, mitkä perjakat on vietävä kuopparyssille keitettäviks. Eikä auttanna muu ku pane nuora sarvii ja taluta elukkas ryssäe kulukkuu...

Rautalammillae kaevettii kuoppia, ja samallaene olj komento siellä ku muuvvallakkii. Aenuvastaa Vierusahon emäntä alako jupista vastaa, ku viranommaene käv meäreemässä, mikä lehmä karjasta on luovutettava. Se viranommaene oil sen verran myötämieline,että olj kysäessynnä vanahinta lehmee, ja ku isäntä sen ilimotti, meärättii se ryssäe ruuvvaks. Mut emäntä alako panna päevee pahhoo, ku se olj hyvin viisas se lehmä, vaekka jo kyllä olj ijäkäs – siinäe olj siis vanaha viisaus. Emännän narinata ei kuetenkaa otettu kuulovii korvii.

Tarvittii usseita miehiä soattamaa, ennenku lehmä läks liikkeelle, sillä se panj vastaa paljon toplakammast ku sen emäntä. Ja pitkin tietä männessä se tek monet temput peästäksee takas keäntymää. Ku tultii ryssäe korttierpaeka pihamoalle ja sisältä ryykäs ryssiä lehmee vastaaottamaa, hörist lehmä korviaa. Ja varmaannii se ymmärs, että ryssät hoasto ryssee ja että niillä on paha mielessä, koskapa se paeskaatu pitkäksee moaha ja vihasta puhkumalla työns voahtee sekä sieramistaa että suustaa. Ja mitä muutae reikiä lie sen ruummiissa ollunna, kaekista niistä jottae pärtöö valu. Silimiäsäkkii se mulist nurin, niinku viimmene henktippa oes siitä ollunna lähtemäesillää.

Ryssät säekäht ja kovast pulittamalla ne kaekki luekki pakkoo, ku ne usko, että lehmä on myrkytetty ja että sen lihalla meinattii heijjättii myrkyttöö. Sen käsky ne kuetennii lähtiissää anto, että lehmä on vietävä poes koko pihamoalta.

Siinä miehet arvel uhhoo yhtyväsä, mittee tehhää, jos tuo lehmä siihe kuolla sitkahtaa. Mut ite lehmä ne pelast pulasta. Ku ryssäläespolitus loppu, alako se keännellä peätää ja vilikuilla ympärillee. Ja tottapa se huohmas, ettei ryssiä ou maella eikä halameilla, koska se kapsaht jaloellee ja läks männä kapasemmaa porttia kohi, niin että miehet tuskin nuorissa pysy. Mut portilla se karkas niin tulisee nellii, että miehiltä lueskaht nuorat irt ja lehmä pyyhkäs yhtälyytä kottiisa ast, vieläpä nost häntäsä ojoks, ikkääku voeton merkiks.

Ja niin se lehmä, joka ryssee ymmärs, pelast henkesä, nahkasa ja lihasa eikä joutunna ryssäe suuhu...

PORSAS -- ROKARINA

Sikkoo ylleesest sanotaa tuhmaks – ja tietyst porsas on sikkookii tuhmemp. Mut siitä huolimata se näkkyy rokarikskii kelepoova, eikä se tehtävä ou taulapäehe suoritettavaks uskottava. Mittee – nauratteko? Malttoo tok kuetennii niin kauvva nauramata olla, ku asjan kuulette.

No niin, jokkaene kaeketi taekka aenae usseemp muestaa leäni moanviljelysseuran näyttelyn siellä kaupunnissa. Se näyttely olj asetettu kaupuntii ylleesömänestykse tähe – ja siinä olj osattu oekeesee, niinku vanaha lautamies arvioeta suunnitellessaa: väkkee kokkoontu ihan Porvoo mitalla sekä moaseuvvulta että noapurkaupunnistae. Tietyst kaupuntlaeset ei soapunna moanviljelykse ja sen sivuhoaroe harrastukse höynäyttäminä, voan niihe monnii huvvii ja muehe houkutuste vuoks, joeta näyttelyn yhteytee olj syötiks asetettu. Tähä sorttii kuuluvia olj vissii nekkii parj nuorenläntee miestä, jotka junassa olj näyttelykaupuntii kulukemassa, puhelle keskenää sekä pehmeitä että karkeita hassutuksia, niitä ku ei suru paenanna. Minkä alan miehiä ne lienöö ollunna, sitä ei osanna nutusta peättee. Mut aekamoesia veljkultia ne näytti olovan ja hyvväe päeväe poekina eläneitä.

Ku jouvuttii Polovikouku asemalle, jossa on parikymmene minnuuti pyssäyspaekka, läht ne vaunusta ihteesä viiluuttammaa, niinku monet muuttii matkustajat. Siellä asema eustalla ne yhty suukoppuu muutaman vaemoimmeise kansa, jolla olj myötävänä pien porsas. Ku siinä viisasteltii ja virnuiltii, kehitty lopulta asja semmoeseks, että toene mies ost – porsaa, sitte ku se vaemoimmeine taepu sen vakkoenee myömää – se porsas nimittäe moata vitkotti pienessä pärevasussa. Toene koitti siitä hullutuksesta estee, mut se toene sano, että:

– Ei sitä tiijjä, mittee sitä vielä matkalla tarvitaa.

Ja ku kauppa synty, mänj se ostaja asemaravintolasta hankkimaa tyhjän limulaatputeli, joka pantii maetoo täytee. Ruoka-astiaks se ost kahvikupit. Junassa sitte yritti tulla kontuktyöri eli junastaja kansa sekasotkuva, ku se ei sanonna tätä vaunuva elläevaunuks. Mut jollae tappoo sekasotkusta selevittii, niin ettei porsasta tarvinna lähtee elläevaunuu viemää. Vähä jäläkee pueljyön peästii perille ja miehet läks porsaasa kansa polokemaa Seurahuoneelle, jossa niille olj asumus varattu. Siellä annettii porsas teeterskan eli siivoojattare huostaa, joka sijoetti sen käytävässä olovaa tyhjää puuloatikkoo sekä toemitti sille haukattavvoo ettee. Korreest se porsas sitte asettu moata kyhnöttämmää.

Oamulla soetti miehet siivoojattare kammariisa ja sen tultuva sano toene, että:

– Olokoopa hyvä ja tuokoo kahvia keltaese kerman kansa.

Siivoojatar ymmärs yskän ja sano, että:

– Ei passoo nyt antoo ku tavallise kerman kansa, sillä teällä on hengenhaestajia enemmä ku kirjavia kissoja.

– Missees teällä elläeleäkär assuu?

– Ensimäesessä talossa meijjä uluko-ovesta vasemmalle, ja sen vastaaottoaeka on parraellaa.

Tuskimpa sotilas on hälytykse johosta sen välemmi pukimissaa ku näestä kahesta miehestä olj toene. Soatuvaa tietee, missee porsas on, mänj se ottamaa sen kaenaloosa ja läks elläeleäkäri luo. Ku se pueljtuntise peästä palas takasi, olj sillä aekamoene putelj povellaa riitä – saeraalle porsaalle. Ja ku sitte kahvit tuotii, ryyhyttii maestamaa porsaa rohtoo. Samalla annettii siivoojattarelle meäräys, että porsasta on hoejjettava hellällä huolella niinku saerasta aenae. Mut toverillee se mies sano, että:

– Etkös nyt neä, että kaekkee sitä matkalla tarvitaa?

Näyttelyy lähettyvvää ja siellä tuttavia tavattuvvaa ihmeteltii sitä, että mistee miehet on soanna henkesä höyrähtelemää, ku muut ei ou soanna väkevöö ies silimääsäkkää. Parraelle ystävillee nämä selitti sallaesuutesa. Ja sittekös porsaa terveyvestä vasta ruvettii huolta pitämää: sitä juoksetettii elläeleäkärille iha lakkoomata. Omistaja olj antanna neuvvo, että porsasta pittää saparosta nipistöö, että se vinkuu, ja leäkär siitä huomoo sen saeraaks. Sen lisäks olj vielä voatimus, että sille on pistouvattava hyvvee maetoo ja vehnäspullia ruuvvaks. Juhlatunnelma nous näyttelyvieraehe keskuuvessa sitä mukkoo, ku tieto porsaasta levis, samalla ku porsaa portsut paranemistaa paran, niin että se olj ruokaa haleta. Mut ettei se oes liikunno puutteessa, peästettii se vällii pitki käytävee juosta pingertämmää, ja se mänj niin että kynnet rapso ja kapso, tekpä se lystiksee potkuja ja kuperkeikkojakkii. Koko runsas joukko olj sille karttunna ihhailijoeta, jotka sano, että:,

– Ei ne sikapalakinnot siellä näyttelyssä sattunna ollenkaa paekallee, sillä tälle rokarporsaalle oes pitännä kaekki palakinnot antoo.

Ku näyttely loppu ja itekukkii kotjmatkailee läht, anto porsaa omistaja sen lahjaks siivoojattarelle, joka sen puolestaa möe Seurahuonee haltijaväelle. Ja toassiisa uuvvistu se vanaha tottuus, että kiittämättömyys on moalima palakka: porsas teurastettii ja syötii makkeina paloena, eikä syöjät tiennä mittää sen suurista ansioesta. Kyllä on nää kohtalon kommellukset kummallisia!

Mut olj haa se kuetennii kunnialla tehtäväsä täyttännä, vaekka se olj voan – pien porsas...

KAKS LAKKOO

Lakko lumero yks tapahtu – no, samapa taetaa olla, missee se tapahtu, ku se voan on tapahtunna. Mut jos se niin nimentuten tahotaa tietee, niin voejjaahaa maenita, että se tapahtu tehtaalla, joka omistajasa nerrouve ja ahkeruuvve avulla olj pienestä alusta paesunna huohmattavan suureks. Mut sitte yhtäkkiä rupes mänestymise vauhtpyörä reistaelemmaa: tulj, neät, ahtaat raha-aejjat ja sen seihtemiä mueta vastuksia. Asiakkaehe keskuuvessa sattu vararikkoja ja tavaroehe myömine tuntu kerrassaa tyrehtynnee. Tehtaelija oma vararikko alako melekee silimissä kummitella ja aevoja rasitti mietiskely, millee päläkäästää pelastuu.

Muutamae päeväe peästä oes työmieste palakat suoritettava, samalla ku toesiakkii sittoumuksia oes selevitettävä. Työmieste palakat kovimmi huolta herätti, joskohta tehtaelija ties kykenöväsä ne maksamaa – tällä kertoo. Mut mikä perrii työläeset sitte, ku muehe suorituste vuoks täytyy vararikkoanomus kirjuttoo? Tämmöesiä mietelmiä olj peä ruuhkantunna täytee iltasella levolle laskeetuvessaa. Vaekka peänalluine taes hyvinnii pehmee olla, mut kovalta se tuntu, eikä kunnollista unta koko yönä tullunna. Ku tehtaelija huommisoamuna vetäs konttuorisa kaehtimet syrjää, huohmas se koko työväestösä marssivan konttuorrakennusta köhi. Hetj paekalla ja oekeempa salamana väläht mielessä sillon ajatus, että nyt on lakko tekkeillä – kaekista pahimpana aekana! Tarmoosa ponnistamalla se kyken mänemää makkuukammarii sanomaa vaemollee, että:

– Elä missää nimessä pelästy. Meijjä työväk taetaa suunnitella lakkoo. Mut jos minulle terveyttä suuvvaa, soat olla vakkuutettu siitä, ettei sinun ja lasten tarvii puutosta kärsiä. Ole siis, rakkaani, täysin levolline.

Pistettyyvvää laki peähäsä ja peällystaki yllee, mänj tehtaelija avvoomaa uluko-ovvee. Sitä tehessää se tuns kässiisä kovast vapisova.

Työväk olj asettunna seisomaa, ja aeva etumaesina seiso rinnakkae työnjohtaja, konneekäyttäjä ja muuvva vanaha työmies. Työnjohtaja rupes puhumaa, että:

– Arvoesa isäntämme! Suonette varmaannii anteeks, ku näe aekasee on tultuna teitä häerihtemää ja vielä näe joukolla. Mut myö tahotaa olla kaekki yksmielisest liikkeellä, ku yksmielisyys on soattanna meijjät liikkeelle lähtemää. Suureks suruksemme on huohmattu, että teitä, arvoesa isäntämme, on jokkii raskaus vaevoomassa. Ku se johtunoo nykkyisestä ahtaasta aejjasta ja ku lisäks on kuultuna, että outte soanna suuria vahingoeta kärsiä, myö tahottii tulla tievustammaa, uhkooko teitä tallouvelline pula? Työ voette sen meille peittelemätä sannoo. Tiijätte kyllä, ettei myös kyvetä rahalla auttamaa, mut jos jollae muulla tavalla voejjaa avuks olla, ei mikkää ou meille mielusempoo.

– Työmiehet, rakkaat ystävän, yritti tehtaelija ruveta puhumaan, mutta leuvvat alako tutista ja koko ruummista tuntu ikkääku vilulla puestava. Se koitti yskiä ja pyyhkiä silimiää sekä kyken lopuks sanomaa, että:

– Työmiehet, rakkaat ystävän! Suoraa ja rehellissee kysymyksee minä mielellän annan suora ja rehellise vastaukse, niinku tapanan on aena olla suora ja rehelline sekä mueta että ihteen kohtaa. Asjat on nyt kertakaekkiaa sillä kannalla, että minä oun tallouvellise pula partaalla. Näenä päevinä on palakkae maksu teille, jotka työllä ja vaevalla outte palakkanne ansaenna. Ne minä kyllä soan suoritetuks. Mut samalla aekoo on mueta suorituksia ja ku en ou onnistunna rahalähteitä löytämää, vaekka tahtoo ei ou ehtimisessä puuttunna, enkä omiakkaa soamisian ou soanna, on minulla eissä vararikko. Hyvällä omallatunnolla se minun puoleltan tapahtuu, sillä veäryyttä en ou tehnä. Kaekista enemmä minuva huolestuttaa teijjä tilanteenne. Mut toevottavast työ ansiopaekkoja löyvvätte ja kylläkii löyvvätte, työ ku outte rehellisiä työmiehiä. Jos tässä aejjat paranoo ja minä uuvvestaa jalollen peäse, soatte olla varmoja siitä, että outte tervetulleita minun kansan yhessä työskentelemää. Tällä laella ne asjat nyt on.

Sillon avas suusa se vanaha työmies ja sano, että:

– Kunnioetettu isäntä! Meijjä palakkoje tähe ei muut maksunne soa jeähä täyttämätä. Jos voan sen verran voette meille antoo, että polttavimmat jokapäeväset tarpeet tulloo tyyvvytetyks, niin käyttäkee loput rahat vararikosta pelastuvaksenne. Koitetaa joukolla tulla toemee niin vähällä ku mahollista on, eikä kaeketi nää ahtaat aejjat ikkeesä pitempiä liene. Tuolla tehtaassa keskusteltii, että isäntä ja työväk on toesiisa nähe niinku saksie terät. Jos ne vengottelloo ja lonksuttaa, ei leikkaus synny kunnollista. Ja huonost käy nyt tässäe, jos toene taekka toene puelj ruppee vengottelemaa taekka lonksamaa. Mut poes se meistä! Myö ollaa valamiita alennetusta palakasta työtä tekemää, jos niin tarvitaa. Mänkee, kunnioetettava isäntä, asjoetanne selevittämää, ja myö lähetää työtä jatkamaa.

Ei ou ies lemmen enssylleely taenna koskaa hartaamp olla ku se sylleely, jolla tehtaelija vanaha työmiehe purist rintoosa vaste. Toesille työmiehille se vesissä silimi heilutti kättää, ku ne läht tehtaasee astumaa. Sitte se juoks vaemollee ilosanomoo soattamaa.

Ja ilosanomia alako muuvvaltakkii ruveta soapumaa, niin että tämä sumussa noussut oarnu valaken kirkkaaks, vieläpä ennust vastaesiakii kirkkaeta päeviä. Ku post toe kirjeitä ja arvolähetyksiä, tulj rahhoo semmoeseltae taholta, ettei sieltä osattu toevookkaa. Ja muutennii koko aekakaus keänty parempaa päe, niin että vaekeuksie läp peästii iliman vaurioeta purjehtimmaa. Sitte vielä sattu tehtaelija tekemää muutamia keksintöjä, jotka tuotti semmoese mänestykse, että se kyken lahjoetuksiakkii tekemää työväkesä eläkekassaa, eikä ahingosta ollunna muuta ku muesto jälellä. Mittää lakkoja ei siinä tehtaassa ou koskaa puhenna – ei ies muotjlakkojakkaa. Mut siinä tehtaassa on yhteisyystunto kirkastunna sekä isännälle että työväestöllennii, kuten lakko lumero yks kylläkii sen toeks sannoo.

Lakko lumero kaks sattu puuseppämestärj Koekkase verstassa. Koekkane on siks tunnettu kuoltuvaannii, ettei tässä tarvii loajempii esityksii ryyhtyvä. Lakon tapahtumisen aekana olj se jo 60-vuotise syntymäpäeväjuhlasa viettännä, ja sen lapset, naemisissa olovat tyttäret ja virkamiehenä peäkaupunnissa asuva poeka, olj monnee kertaa houkutellunna, että isä lopettas kaekki homminkisa ja vettääntys rauhassa elämää vanahoja päeviää. Mut ukko vastas lapsillee, että:

– Enhää minä eläes päeveekää, jos laeskaks heittäännyn, minkä lisäks minulla on työmiehiä, joehenka kansa on kymmeniä vuosia yhessä aherrettu ja jotka on kiintynnä minnuu ja joehe minä toas ite oun kiintynnä. Ku minä annan työmiehille työtä, on ne tietyst tyytyväesiä, samalla ku itekkii oun tyytyväene soahessan olla toemessa niin kauvva ku oun tällä puolella multoo ja voemia piisoo. Mittää hyötyvä en minä ennee eti – minulle on peäasjana työmieste paras ja oma tyytyväesyyten.

Ja siihe ne laste kehotukset sae rauvveta.

Mut samalla tappoo ku monj muu, samalla tappoo Koekkanennii peäs kokemaa, ettei luulemukset aena pie paekkoosa. Muutamana lauvvantakiltana ku se olj jo sunnuntaerauhaasa asettumaesillaa, soapu sen luo kaks vanahinta ja yks nuoremp sen omia työmiehiä. Ne ilimoetti tulovasa lähetystönä.

– Kennenkä lähettiläetä työ sitte outte?

– Ommae työtoverii. Myö piettii kokkous, jossa peätettii voatia työpäevee lyhennettäväks ja työpalakkoo korotettavaks.

– Vae työ piitte kokkoukse ja peätitte oekee voatia! Mut kuenkas passoo lyhennetystä työpäevästä voatia korkeempata palakkoo?

– Semmoene on aekakauvve henk ja sitä täytyy totella sekä työnantajae että työntekijäe, sillä ei ennee se pelj passoo, että toeste verta imetää ja toeste hiellä rikastuttaa.

– No, no! Mut olokoompa kuenka tahhaasa, minä ku ite tiijjä ja työ vanahat työtoverit voette sen toestoo, etten ou millonkaa kupparina ollunna sekä etten ou kestää verta imennä, hoastettakoompa viisausopillisest taekka muute. Ja mittee rikastumisee toeste hiellä tulloo, niin esmerkiks viimmene urakkan kummoo täyvvellisest tämä syytökse. Minä nimittäe saen aekalaella housullen siinä, enkä siihe oes muun tähe ryyhtynnäkää ku voan toemittooksen ansiota työmiehillen. Ja enkös ou aena maksanna korkeempia palakkoja ku toeset? Ja juur sen tähe on työmiehet minulla pysynnä vueskymmeniä, ku ne muelta muutteloo lakkoomata.

– Nytpä ei oukkaa kysymys siitä, mittee on ollunna, voan siitä, mittee tuleman pittää. Ja myö voajitaa nyt ja voatimuksessa pysytää.

– Mut entäs jos minä en suostu?

– Silloin myö tehhää lakko.

– Tiette lako? Mikä se lakko on ja mitenkä se tehhää?

– Myö lakataa tekemästä työtä.

– Millees työ sitte elätte?

– Kyllä myö etteemme katotaa. Mut millees työ elätte?

– No, minun tietyst täytyy kahtoo etteen. Mut ku työ nyt maenihtitte niin kummallise sanan ku lakko on minun mielestän, niin...

– Niin myö tehhää lakko, ellette enstulovaa moanantaehi männessä suostu voatimukseemme.

– Vae on peällepeätteeks niin kiire... No, hyvä on. Minä mietin ja annan vastauksen. Mänkee nyt rauhassa kottiinne. Hyväst.

– Hyväst, hyväst.

Puuseppämestarj Koekkane vaepu mietteessiisä ja istu, niinku veistoskuva. Yhtäkkiä se mänj puhelimmee ja alako soetella ammattitoverillee, joelle se tarjos kaekki keskenerräeset työt valamistettaviks sekä kuhtu hetj noutamaa niitä. Tarjous otettii mieljhyvällä vastaa. Ja nue puoljtuntise kuluttuva olj miehiä tyhjentämässä verstahuonetta pihalla outtavii hevoste kuormiks. Kohta sen jäläkee olj vaemoja, nuorempia ja vanahempia, puhistamassa, lakasemassa ja luuttuvamassa. Ja ku oamusella kahto verstahuoneesee, olj sieltä kaekki korjattava korjattu ja työkapineet asetettu koappiloehesa ja höyläpenkit nostettu pystyy, niin että huoneessa oes passanna, vaekka kirkonmenot pittee.

Ku työmiehet moanantakoamuna tavallissee aekaa kokkoontu, tahto niiltä silimät revetä, eikä ne ymmärtännä, valavookkoo ne vae näkköökö ne unta. Pian sinne puuseppämestärikkii tulj ja oamuterveise lausuttuvvaa pitj tämmöese puhhee:

– Hyvät työmieheni ja hyvät ystävän, niin vanahemmat ku nuoremmattii. Oun aena ollunna siinä uskossa, että meissä oes yhteishenkee ja että myö toemittaes toestemme keskinäeseks hyväks. Mut lähetystönne kautta on minulle selevinnä, että meijjä vällii on peässynnä vieras henk, joka on niin voemakas, että se pystyy vanahempii miehii yhtä hyvi ku nuoriinnii. Ja sen hengen valtaa oun minnäe joutumia. Lähetystönne nimittäe maeniht, että teillä on aekomus tehä lakko. Mikä ihmeelline vaekutus tuolla sanalla lienöö ollunnakkaa, mut sen se tek, että minnäe peätin ryyhtyvä lakkoo. Tällä tavalla myö minun mielestän peästää kaekista parraete ja molemmipuoliseks tyytyväesyyveks lako ihanuutta nauttimaa. Ja että ihanuus hetj soavutettasii, järestin asjat niin, että keskenerräeset työt vietii muuvvanne valamistettaviks, konneet ja työkalut möen jo osittae ja loput myön tuonnempana. Työ soatte nyt tilinne ja minä maksan teille täyvvet palakat kahe viiko aejjalta etteepäe, vaekka ette tarvii kättä työhö panna. Minä uskon, että tämmöene mänettely on teillennii mielii – vae kuenka?

– Ei meijjä tarkoetus ou ollunna, että mestarj ite lakkoo ruppee, voan...

– Niin, kyllähää lähetystönne lausu, ettei minulla ou mittää meäreemis- eikä peättämisvaltoo. Mut minä oun joutunna tähä lakkotillaa sen johosta, että lähetystönne tartutti minnuu aekakauve henge... Kas, tässä teistä jokikkiine soa tilisä. Tulukoo kuettoomaa ja ottamaa työtoestukset...

– Mut eikös meijjä sopis keskustella, niin kenties ja aeva varmaannii peästää sovintoo sekä...

– Nyt on keskustelu myöhäestä. Jos lähetystönne ei oes ollunna niin jyrkkä ja voativa, en oes ryyhtynnä näe perinpohjaesee muutoksee. Työ ite teitte jyrkä alu ja minä tein jyrkän lopun. Ja eikös oukkii parasta, että soahaa, mittee halutaa? Ei siis mittää muuta ku kiitän teitä kaekesta hyvästä, jota minuva kohtaa outte osottanna, enkä toas puolestan minäkää koskaa usko teitä kohtaa veäri mänettelleen. Olokoo teillä mänestystä ja toevottavast työ suotte sammoo minullennii.

Tällä tappoo peätty lakko lumero kaks.

Mut niinku usseimmissa mussiikkikappaleissa on jonniimoene loppusoetto, tuntuu tämä lakkojuttukii voativa piene peättäjäesrommaukse. Ja kaekeks onneks semmoene sattuu olemaannii. Työväe puolesta olj, neät, pitkät aejjat käyty pyytämässä, että puuseppamestarj oes uuvvestaa ryyhtynnä ammattijjaa harjoettammaa. Mut se aena kieltääty, ku muka lakko on niin lystiä...

Ja ku se mestärj Koekkane hautaa laskettii kunnioetettuna miehenä, niin lukueste seppeleihe lisäks olj joukko sen entisiä työmiehiä tuonna niinikkää seppelee. Seppelee laskija oes halunna puhuva, niinku toesettii, mut se ei soanna valtoo itkultaa. Parrii, kolomee kertaa se aloetti, että:

– Se vaenoo olj meille rakas, niin – se olj meille rakas...

HERRA KIRKOSSA JA HERRA KOTONAA

Ku on köyhässä syvänmoamökissä jo ennestäännii suure lapskatraa lisäks syntynnä, on langenna luonnostaa, että alusta alakae on pitännä tottuva puutteeallaesee elämää. Ja niinpiaku on mahasa soattanna kynnykse ylite, on ollunna pakko lähtee siihe täytettä moalimalta ehtimää, ensin armopaloena ja myöhemmi työllä. Lukemattomie muehennii osaks on sama kohtalo tullunna, niin ettei ou mittää ihmettä, jos niin sattu Heripertti Tellukalle, Kuusikkonummen nuorimmalle lapselle. Ku immeiset vähä niinku kiertoteille kautta valittel lapskatraa lissäätymistä, sano isä, että:

– Eiköpäs tuo lie Luoja varustanna suuree hinkaloosa viljoo tälle nuorimmallennii.

Ja se nuor näytti jo kapalolapsena vilikkaalta immeise alulta, jolla kasvaissa huohmattii olova niin hyvä muest ku hevosella, ja lukutaeto olj paremp ku huonolla papilla, niinku vanahempasa ruukkas sannoo. Kirjutus ja rätinktaejjo se toas oppi melekee itestää. Siinä viientoista ikävuotesa korvilla se joutu tukki- ja mehtätöehi, jopa kohos pieneks peällysmieheksii. Sen tulevaesuustaevaalle ilimesty luppoovia rusotuksia. Mut yhtäkkiä se sae peähänpisto ruveta lukemaa ei vähemmäks ku papiks. Eikä ommae vanahempaesa yhtä vähä ku muehenkaa kiellot ja pelottelut soanna sitä yrityksestää luopumaa, se ku olj niin voemakkaa innostukse vallassa, että usko voevasa kulukee vaekka vuore läp. Ja kyllä innostusta tarviht ollakkii, ku toene tasku olj tyhjä eikä toesessa taskussa ollunna mittää. Mut ku on uskallusta, niin hätä aena keinon keksii. Olemalla vällii ansiotöessä ei Heripertti kuitenkaa lukujaa keskeyttännä, voan lukkee poahto, niin että peä höyrys. Kun palasia olj pussii karttunna, niinku se ite jäläkeepäe kerto, paeno se muutamiks viikoeks lähkaupuntii soamaa opettajilta ohjausta sekä sen jäläkee toas johonnii tienestii. Muutamae luokkae kurssit tulj tällä tappoo suoritetuks. Peästyvää sitte varsinaesest koulun penkkiä paenamaa, ei palukat taenna kaekistelle liijja rasvaesia olla, voan henk kuetennii nahkassa pysy. Vuessa se tok luokka vaehtu, eiköpä jonnae vuotena lie vaehtunna kaks luokkookii.

Ylopistossa sitte ei ennee niin suurta tallouvellista ahinkoo ollunna, ku olj tultu huohmoomaa, että kyllä passoo apuva ja luottoo antoo. Eikä ylopistossa aekoo männäkää ku pari vuen paekkeille.

Tultuvaa papiks vihityks meärättii pastuor Heripertti kirkkoherran virantoemittajaks errääsee Savon suuree seurakuntaa. Kuullessaa ihteesä kirkherraks nimitettävä ja tietäissää, että nyt on jalat tavallaa oma pöyvvä alla, tuns nuor pastuor, ettei se ennee oukkaa mittää tavallista sinuva, voan jottae korkeempoo ja parempoo loatuva ku muut immeiset. Ensimäesenä sunnuntaena soarnatessaa sattu hyvin mieleine soarna-aehe, samalla ku synty halu näyttee kykyvää. Ja ku se sitte iliman karttoo ja kirjoo soarnapöntössä pauhas, maenittii immeiste keske, ettei montakaa silimee ihan selevässä pouvvassa olluuna, sekä ylleesest sanottii, että:

– Jopa myö taejjettii soaha oekee pappi.

Kirkonpalavelukse loputtuva mänj joetae arvokkaeta isäntiä ja harrasmielisiä seurakuntalaesia lausumaa uuvve papi tervetulleeks seurakuntaa ja samalla pyytämää kotjloessaa käymää. Tämä ja monta muuta seikkoo vielä lisäks vaekutti sen, ettei seuroovana yönä tahtonna unj tulla pastuori silimii, se ku mietti ja järkeil olo vasa aevan erikoesluomus, joka esmerkiks koulunkäynnilläännii on tehnä kerrassaa ihmetyön. Ja niissä mietteissä se paesu sekä hengellisest ylypeeks että myös mahtavaks kirkherraarvosa vuoks...

Lähettyvvää lukukinkermatkoelle ja soahessaa siellä palavelovvoo nöyryyttä sen iterakkaus nostel peätää. Hengellisiä puhheita pittäissää ja selityksiä suoritellessaa se kyllä ilimoetti palavelija olovasa, mut luvetushommissa se kohos herroje herraks. Arvatennii sen hermosto olj puuttee kansa lukutiellä taestellessa ja nyt virkaylypeyve lisäks hengellise ylypeyve synnyttyvä joutunna poes tasapaenostaa, niin että se pienennii poekkitelaesuuvve sattuissa yritti tehä ihan roevioeta. Sillä tappoo se kirkkaus, mikä yritti nuore kirkherra ympärille kehittyvä, tulj kerrassaa himmennetyks. Himmennystä valaesovia tappauksia oes paljokii varastossa, mut parasta on ne sivvuuttoo vaetjololla.

Hovneuvvos Pirjelin talon kinkerluku on kuetennii loavultaa semmoene ja olj sillä niin keänteetekövä merkitys nuore kirkherra virkaurraa ja elämää, että sen kertomine on ikkääku asjaakuuluva. Se olj se hovneuvvos – kansaimmeiste sille antama arvonim – Pirjel rikas ja mahtava mies. Se elj kommeeta elämee ja pitj oekee miespalavelijan eli lakkeiija ihteesä palavelemassa. Ku nuor kirkherra soapu lukukinkeriä pitämää, juoks lakkeijja sitä vastaa ottamaa ja johtamaa suuree pytinkii. Siellä olj kymmenkunta toene toestaa kommeimpata huonetta vieraa käytettävänä. Yhtee niistä vei lakkeijja, pokkuroemalla hyvi nöyräst, kirkherran ja samalla tavalla pokkuroemalla pyys istumaa.

– Onko herra ite kotona? kysäs kirkherra.

– Kyllä on kotona, vastas lakkeijja ja pokkuroe.

– Eikö se tule kirkherroo tervehtimmää?

– Sitä minä en tiijjä.

– Mänkee käskemää.

– Minä en voe sitä käskee, voan se käsköö minuva. Muuten hovroot käsk ilimottammaa, että kirjutustoemitus pietää tuossa suuressa tuvassa. Samalla pyyvvän nöyrimmäst kysyvä, soanko tuuvva kahvia taekka haluvaako kirkherra jottae muuta nauttia? Muuten ovenpielessä on soettokelloje nauhat, joesta vetämällä voe kuhtuva joko minut, naespalavelijan taekka hevosmiehe. N:ro 1 on minuva, n:ro 2 naespalavelijjoo ja n:ro 3 hevosmiestä varte.

– En minä toestaeseks tarvii mittää, ennenku herra on käynnä tervehtimässä minuva.

Pokkuroemalla se lakkeijja poestu. Nuor kirkherra jäe pastieraelemmaa suurii huoneisii yksinää, sillä toeset virkaelijat olj viety tuparakennuksee, jonka eteläpuoleisessa peässä ite herra asu, mut jossa sen lisäks olj vappaeta huoneita muetakii. Siinä pastieraillessa rupes luonto nousemaa, ja kirkherra tarttu kiivaast soettokellon nauhaa, kiskoe nauhoo n:ro 1. Silimänräppäyksessä olj pokkuroeva lakkeijja kirkherran eissä.

– Eikö se herra aejjo tulla kirkherroo tervehtimmää? Outko käskennä häntä?

– Sitä minä en tiijjä, tullookko se vae eikö tule. Voan sen minä tiijjä, etten voe männä sitä käskemää.

– Jahah, vae niin! No, käske sitte valjastoo hetj hevone minuva kyjtii. Tämän talon alustalaeset soa tulla pappilaa, jonka tuvassa kinkerluku pietää. Elä viivyttele! Tuokoo lukkar ja suntio kirkonkirjat tullessaa.

Eikä kirkherra outtanna lakkeijjoo turkkia peälle panemaa, voan ite sen sukas pistee yllee ja mänj rappuehe ettee hevosta outtamaa. Ja ku se tuotii, rutjaht se rekkee istumaa ja sillon sitä mäntii. Toeset kirkonpalavelijat vietii kirkonkirjoenee erj hevosella.

Mut jotennii samalla minnuutilla läks kolome muuta hevosta vohkasemmaa talon pihasta: yks hakemaa kihlakunnantuomaria, toene vallesmannia ja kolomas herastuomaria. Ku ne tulj, piettii huussyyn eli huoneihe tarkastus, että passookko vae eikö passoo talossa kinkerluku pittee. Tehtyvä pöytäkirjoo juluklukkiissa soatii kuulla, ettei parempoo lukukinkerpaekkoo ou koko pittäässä. Sen lausunno perustuksella kiels hovroot alustalaesiaa pappilaa mänemästä. Ja että sen miehe kieltoo toteltii, on yhtä varmoo ku ite ukkokeisar oes käskyn antanna.

Seuroovana sunnuntaena läks kirkherra kirkkoo soarnoomaa. Se olj valamistellunna ihteesä perinpohjaesest ja usko, että toas tulloo seurakuntalaeset sakastii sitä kiittämää. Mut onnettommuuveksee se sakasti rappusia noustessa sattu vilikasemmaa sivullee ja silimii pist hovrooti kommee talo järve rannalta. Se olj sille sama ku jos punaesta voatetta vilikuttaa äkäeselle härälle, ja se sano itellee miltei ihan kuuluvast, että:

– Minä oun herra kirkossa, jos tuo hovroot lienöö herra kotonaa.

Ja ku se sitte joutu soarnatuolii ja soarnassa sattu passoova kohta, sytty se kiivaasee innostuksee, tulle vällii kasvoeltaa punaeseks ja vällii kalapeeks, niinku palttina, sekä sano, että:

– Työ, kalliit ystävät ja kalliist ostetut ristisisaret ja veljet istutte teällä Herran Sanan eäressä. Mut tuolla järven rannalla kommeessa pytingissää istuu ite pelssepup, se ite peäpiru, se ei tule kirkkoo eikä suvaehte pappia, se ku voan palaveloo ommoo herroosa, ite... kelettä, joka se itekkii on...

Mittee pitemmälle soarna jatku, sitä voemakkaammaks se tulj, niin että hovroot kuulj siinä kunniasa. Mut juur sentähe, että soarna olj kunnialle käypä, synty soarnasta käräjäjuttu. Ku asjoo kärräessä tutkittii, tuomittu soarnooja huohmattava suuree sakkoo sekä lisäks tuomiokapitul anto ei aenuvastaa ankaran varotukse, voan jonku aejja kuluttuva meäräs toesee seurakuntaa siirtymää.

Oekeestaa juttu herrasta kirkossa ja herrasta kotonaa oes lopetettava tähä, sillä jatko on kovin surulline. Mut ku on hyvvää alakuu peästy, niin jatko pakkaatuu ihan väkvallalla. Ja tämmöene se jatko on:

Uuvvessa virkapaekassaa pastuor käv suorittamassa opinnäytteet vakinaesia virkoja varten, suorittipa vielä korkeella kiitoksella. Ku sitte mieluene kappalaesvirka avvaatu, laetto se hakemuksesa, mut kirjutti semmoese papinkirjan eli maenetoestukse, josta jätti sakot poes sekä veärens toese papin nime toestukse ala. Tuomiokapitulissa olj sakot tunnettuja, ja pastuoria syytettii veärennyksestä ja tuomittii virattomaks. Ameriikkaa siirryttyvvää elätti ihteesä soarnoomisella ja ruummiillisella työllä. Sitte routavuosina sille annettii armo ja se kuelj teällä kotjmoassa vakinaesessa pappisvirassa rauhallisesti sekä jäe seurakuntalaestesa suosiollissee muestoo. Mut raoalima olj siltä luonno lauhuttanna, niinku karval Ville eukolta, ja niin hengelline ku virkaylypeyskii olj kokonaa lankaantunna.

MOANTIEN MURJOMA

Ussei kuullaa moaliman murjomata maenittava, ja Juhani Ahohaa on semmoesesta oekee kirjan kirjuttoo livvauttanna. Mut jos moantien murjomasta puhutaan, sillon varmaan on kysymyksessä jokkii auton ruhjoma henkilö taekka jottae muuta sinnepäe. Taekka sitte moantien murjomalla tarkotettaa henkilötä, joka on liijja paljo soanna raeteilla olla – tulemalla lopulta moantien murjomaks.

Näestä arveluesta ei kuetenkaa mikkää pie paekkoosa, sillä tässä on henkilö, joka on sen vuoks tullunna murjotuks, että kohtalo on sen johtanna asumaa liijja lähellä moantietä.

Se olj, neät, tämä Oatu Nevalaene – ja siitä juur on puhe eikä kestää toesesta – korvessa syntynnä, syvänmoalla kasvanna ja siellä miehuusvuotesa toeminna, niin että se olj korpee kiintynnä niin mielesä ku ruummiisakkii puolesta. Sen asumuksesta olj kyllä vaekee peäsy immeiste ilimoelle satteisina ja kelrikkoaekoena, mut siitä huolimata olj Oatu tyytyväene. Siihe sijjaa emäntä lapsinee kurnutti, niinku sammakko, ja valitti onnettomuutta, ku on pitännä joutuva moaliman taakse. Ja sitä mukkoo ku lapset kasvo ja vahvistu, sitä mukkoo kurnuttamine ja mauruvamine myös lissäänty. Oatu ei sitä kuulovii korviisakkaa ottanna, voan ku kurnutus lopulta muuttu sietämättömäks, sano se kerta, että:

– No, mikäs hätä ja vika tässä on? Onhaa tässä katto peällä, leipee ja lämmintä – mittees sitä muuta tarvihtoo?

– Vae mittee muuta tarvihtoo? sano äetj ja lapset miltei kilipoo. Eihää teältä peäse mihinkää mänemäänkää ku ihan henkesä kaupalla.

– Kukas käsköö pyrkimäänkää? Tekköö työtä kotonaa, syö ruokasa ja leppee rauhassa lepoaekana.

– Mut entäs jos on jottae myötäväks, niin mitenkä peäset viemää?

– Minä en pyrikkää viemää sillon ku ei peäse. Ja paremphaa on kartuttoo tavaroo ja sitte männöö myömää, ku sitä on kuormakaupalla. Sitten sitä soa rahhookii, että se jossae tuntuu. Uskokee nyt yhellä kertoo, että teällä pysytää, eikä pyritä rauhasta poes vallattoma moaliman jalakoe.

Se puhe olj siks kuevakiskoesta, että se panj suut lukkoo. Mut ku Keinukankaa isäntä, yksinäene vanahapoeka, sattu kuolemaa, joka olj Oatulle niin lähheine sukulaene, että se sae perinnöestä osan, niin sillonkos toas joukolla rynnättii Oatun kimppuu selittämällä, että nyt on Keinukangas ostettava, ettei se jouvvu ventovieraelle. Sillon alako Oatu taepuva kahe syyn tähe: ensinnäkkii ilimesty nykkyeselle asumukselle ostaja, ja toeseksee Keinukangas olj soatavissa passoovalla hinnalla. Alakulloesena kuetennii joka sorkka uutee paekkaa läks, sillä tuntu ku tuntukii ouvvolta erämoasta toesellaesii olloe joutumine.

Keinukangas olj kauniilla paekalla lähellä suuria selekävesiä ja muutamae kymmente syllii peässä vilikasliikkeisestä moantiestä, jossa aena kulukijoeta liikku ja josta niitä talloonnii poekkes – mikä alamuva pyytämää, mikä rahalla ostamaa ja mikä mittäe kaupihtemmaa. Se alako emännälle ja lapsille vähitelle muuttuva mieleiseks. Mut Oatu sitä vaston olj siitä turrillaa, jopa siinä meäri, että päeväkauvvet kuleks mehtätöessä, ja jos kartanolla olj hommia, suorittel se niitä piilopaekoessa. Toesi aejjo ku kulukijoeta olj oekee runsaast liikkeellä ja niitä yövieraeksii niin paljo pakkaantu, ettei tahtonna mahtuvakkaa, niin Oatu tuntu jo aeva murjoutuvan ja päevittel, että:

– Ompas immeise pitännä johonnii joutuva ku moalima immeiste jalakoe. Ei tässä ou yön leppoo eikä päevän rauhoo... Mittee? Onko tässä muka hyvä rahan tulo? Hm, kyllähää melekei kaekki maksuva vastaa pyytää, mut kuenka monj männöökää maksamata! Ja läheppäs niitä jälestä ajamaa – sehhää oes sammoo ku tuulen perästä juoksemme. Entäs minkälaesiks huoneet männöö kaekenmoeste moankiertäjii patlatessa? Eikä kulu päevee eikä yötä, ettei jottae varastetakkii. Voe tätä moantien siunausta!

Ja ku Oatu erräänä päevänä pakomatkaltaa palas kartanolle ja huohmas hyvän hevosloeme tullee varastetuks, rupes sen kärsimyste kuppi läekkymää, ja se jyrkäst peätti, että:

– Nyt hankitaa jokkaesee ovvee yhtä lujat lukot ku kuuluu olova Viapori västingissä taekka Kakolassa, eikä meijjä huoneisii soa kukkaa vieras yksinää peätää pistee... Kuulitteko?

Puhelu käv niin voemakkaassa eänloavussa, että se kyllä kuulu huohmautuksetakkii, eikä sen johosta ennätetty ruveta mittää sanomaa, sillä samassa nähtii kuestilla tulemassa herraskaeselta vivahtava mies, pitkävarssoappaat jalassa, saetakki peällä ja satteevarjo käissä sekä jonniimoene littee nahkalaukku kaenalossa. Ku tiijjettii, ettei Oatu mielentila ollunna tasapaenossa, pistääty sekä emäntä että lapset toesii huoneisii.

– Hyvvee iltoo talloo, sano vieras tuppaa tultuvaa, ottae huopahattusa peästä poes.

– Jumal antakoo, vastas isäntä huohmattavast hillityllä tavalla ja viskas lakkisa vierellee penkille.

– Saeskoo talossa kunniallista maksuva vastaa jottae haukattavvoo ja yösijjoo?

– Minkästähe ette mää majatalloo, joka on Tuljranna kylässä tässä lähellä?

– Siellä minä jo pistäännyn, mut reissuvaesia olj talo täynnä, eikä ies soanna kyjthevostakkaa. No, minä läksin kävelemmää ja oumpahaa ammatissan oppinna jalakapatikkookii pistämää.

– Missee ammatissa sitä liikutaa?

– Minä oun suurte puulaakiloehe mehtämiehiä ja käyn teällä loajae vessii rantamäellä tarkastelemassa, passoesko ulottoo toemintoo tällennii suunnalle. Ja peättelen minä mehtäkauppojakkii, niin että ku isännä kansa tutustuttaa, voejjaa kauppa tehä ropsauttoo. Ku nyt tuntuu koepia raukasova, täytyy pyyntön uuvvistoo ja pyrkiä yöks.

– Vae suurte puulaakiloehe mehtämiehiä... Mut asia on kuetennii sitä loatuva, ettei meille yövieraeta oteta, ei ensinkää...

– Sepä kummallista. Saesinko kysyvä syytä siihe?

– Minä oun syntynnä ja kasvamia syvänmoalla, ja vasta äsköttäe tänne muutetta. Mut tämä rauhato elämä ei näy passoova minulle, ku ei soa siunoomaaekoo omissa oloessaa olla, ku illasta oamuu ja oamusta iltaa on kulukijoeta, eikä öetäkää voe levossa moata. Minkätähe immeiset ei lie immeisiä, voan ne varastella kähveltää talon tavaroeta, ja ussei semmoenennii, joka maksuva vastaa pyytää, luekahtaa maksamata tiehesä? Kaeke sen perustalla minä oun peättännä, ettei meillä yövieraeta pietä, tulukoompa piispa taekka pappi pyrkimää.

– Mut onkohaa oekee, että kaikki punnitaa samalla puntarilla? Mittee toas minnuu tulloo, oun valmis syönnöksen ja yökorttierin maksamaa eiltäpäe. Taekka on paremp, että annan rahalompakkon isännän halttuu, niin ei tarvii pelätä, että maksamata tiehen lähen.

Sitä puuhhuissaa mies kaevo povukseltaa paksuuvellaa kunnioetusta herättävän lompako, jota tarjos isännälle.

– Pitäkee voan lompakkonne omissa hoeveissanne, sano Oatu ja nous kammarista hoehkasemmaa tyttärijjää vieraalle iltaruokoo puuhoomaa ja kammarii makkuusija laettamaa.

Kauvvankos reilu emäntä kahe näppärä tyttäre kansa ruokoo laetto talonväille tuppaa ja vieraalle kammarii, jossa se olj paperijjaa kahtelemassa.

Juur ku oltii aekeessa sulukee ovet ja laskeutuva levolle, soapu tuppaa kaks toellista moalimansälliä, jotka pyys yösijjoo nekkii.

– Parasta on, että hetj variltaa lähette matkoonne jatkamaa, sillä ei oteta yövieraeta meijjä talloo.

Samassa silimänräppäyksessä avvaantu ov, ja se äsköne yövieras tulj sieltä kammarista. Se kahtel kilometritehtaelijoeta ja kysäs, että:

– Mistee tullaa ja minnekkä mieste matka?

– Etelästä myö matkataa ja tuonne Pohjoes-Suomee pitäs paenoo, siellä ku kuuluu olova hyviä työansioeta ja tienestpaekkoja.

– Onko evväetä taekka rahavaroja?

– Ei kestä kehuva kumpanenkaa puelj. Voan hyvväe immeiste avulla on aena päevästä toesee peästy. Ja toevottavast hyviä immeisiä matka varrella vieläe löytyy, kunnekka ansioeta ja tienestiä löyvvetää.

– Kuulkoopas, hyvä isäntä, rupes se suurte puulaakii mies puhumaa, osotettaa myökii ristillistä rakkautta puutteeallaesia lähimäesiä kohtaa. Antakee näelle miesparoelle ruokoo ja syösija, vieläpä oamukahvittii. Minä suoritan oamulla kunniallise maksun niistä kaekista.

Ja Oatu taepu ku taepukii, niin että tyttäret sae vielä uuvvestaa tuuvva pötyvä pöytää. Ku ne sitte kokkoil tähteitä pöyvvältä, supatti ne keskenää, että:

– Kyllä olj hyvä ruokahalu sillä suurte puulaakiloehe miehellä, mut nämä olj pöyvvännii syyvvä.

Oamulla kahvit juotuvaa ja annettuvvaa kuumat kupit niille reissusällilöellennii, jotka kiitelle ja kostelle läks moantielle päe mänemää, talonväk hajjaantu töellee: isäntä poekiisa kansa hevosia väljämetästä hakemaa ja emäntä tyttärinnee lehmiä hakkaa lypsämää. Hyvin vanaha muor jäe tuvan sänkyy moata pojottammaa.

Hiukkase ennen oamiaesta tytär kurkist Oatun käskystä kammarii, joko vieraalle voes kahvia viijjä, se ku olj luvanna lähelle oamiaesta nukkuva.

Suur olj hämmästys ku kammar olj typötyhjänä. Ja hämmästys suuren vielä sen kautta, että Oatun uus sarkapuku olj hävinnä ja poejja taskukello sekä kahet soappaat, vieläpä jottae muutakii kaupantekiäesiks. Ne varmaa seuras sitä suurte puulaakiloehe miestä tarkastumatkalle. Kylältä tievusteltaissa soatii kuulla, ettei niitä kahta reissusälliä ou kukkaa nähnä moantietä kulukemassa, eikä toas se kolomas yövieras ollunna eillisenä päevänä majatalossa käynnäkää. Siihe sijjaa parin päevä kuluttuva kerrottii, että jostae noapurista on vene varastettu, jolla kolome miestä on soutoo luekutellunna selekävein taakse ja sitte kulukenna tipose tiehesä. Nuo kolome veijjaria olj siis yhteistoeminnassa, ja ne mänj loaja selekävee toiselle rannalle tarkastammaa, missä meäri suuret puulaakit voes siellä liikettää harjoettoo.

Mut Keinukankaa talloo pantii lujat lukot kaekkii ovvii ja muuttii varokeinot täytee virreesee. Ikävee kuetennii on, ettei ne suurtakaa lohutusta Oatu-isänälle tuota, joka on kerrassa murtuneena – on siis moantien murjoma. Ja kempä tietänöö, vaekka se mielessää hautoes syvänmoalle muuttamista, koskapa tuontuostae kuuluu yksinää hoastelova, että:

– Jos lie syvänmoallae asumisella hankaluutesa, niin on ne vastuksesa moantien varrellakkii.

Jos kellä oes halu soaha tietee, otetaanko vae eikö oteta Keinukankaalle yövieraeta, niin poeketkoo tievustammaa. Jos kysymyksee vastataa täyskiellolla, sillon on Oatu vielä elossa. Mut jos yösija myönnetää, niin sillon se on joko kuollunna taekka muuttanna syvänmoalle takas, mahollisest entisee asumukseesa.

HAJAMIELISE NAEMINE

Luonnonloatuja sanotaa olova neljä. Mut mikäs se hajamielisyys sitte on? Onko se viijjees luonnonloatu vae onko se luonnonlahja? Jos se lahja on, niin ei kovinkaa monj sen omistaja pane lahjastaa kiittimijjää ristii – vae mittee? Ja ku lahja voe niin korkeeks kehittyvä, että asjanommaene pistää satteevarjosa sänkyy ja ite vutkahtaa porstuvasa lattialle makkoomaa, alakaa se olla jo huolta herättävvöö. Eikä ou Pekkoja pahemp ollunna sekkää herrasmies, joka juhlapäevällisellä innostu vierellää istuvan kaunii naese kansa niin innokkaasee keskustelluu, että hajamielisyyvvessää hivel voeta kämmeneesä, vaekka tarkotus olj sitä leipäpalaselle levittöö. Ku naene tästä sopivalla tavalla huohmautti, sillon herrasmies hämmästyksessää pyyhästä sukas kätesä naese hienon leningin rintapielii.

Mut näetä tämmöesiä hajamielisyyvve tuottamia kommelluksia on tarpeetonta alakusoetoks esittöö, ruvetessa puhumaa Hiskias Hajamielise naemisesta, sillä niitä on sen omalle ympärillee kerrääntynnä yhtä paljo ku tomuva vanaha myllyn seinille. Ei maha myöskää olla tarpeellista itestää Hiskiaksesta mittää muuta kertoo ku voan maenitaa, ettei se sukunimeltää mikkää Hajamieline ou, vaekka sille sen ominaesuuve tähe on se nim annettu. Kovilla ponnistuksilla se tulj yloppilaaks, että jutkaht. Tutkinnossa voan se kommellus tapahtu, että ku jumaluusopi rohvessyör jottae kysymystä tehessää ei soanna vastausta ja ilimoetti, että se kyllä seisoo pyhässä roamatussa, sannoo tokas Hiskias, että:

– Ei kukkaa Kuopiossa luve pyhhee roamattuva.

– Ompa se surkuteltavoo, olj rohvessyör ristissä käsin virkkanna eikä mittää muuta.

Se, neät, käsitti tutkittavasa vastauksellaa tarkoettannee sitä, ettei roamattu ou varsinaesena oppikirjana, niinku tarkoetus kyllä ollii.

Ku Hiskiaksella olj kaunis laulueän, joutu se hetj laulajasakkii. Kerta Turkuu tehyllä laulumatkalla se sae osaksee puhhee pitämise Turulle ja turkulaesille. Onnettommuuveksee olj Hiskias ollunna lapsuuvessaa yhe kesä Noantalissa isäsä kansa. Mikä paha henk lie tämän kesän juohuttanna Hiskiakse mielee, jonka vuoks Turun sijasta aena maeniht Noantali nime ja mitä imartelevi sanoen kehu Noantalia ja noantalilaesia. Muuten puhe olj kaunopuhheisuuve näyte. Ku jokkuu hyvä ystävä tapahtunneesta virheestä huohmautti, kavaht Hiskias takajaloellee ja juhlallisest julist, että:

– Minä taesin erreyksessä Turun nimmee maenita Noantalin asemasta. Mut herrasväk varmaa ymmärs, että minä Noantalia tarkoetin.

Ja sillonkos vasta kämmeniä yhtee paukutettii, että pöyvvät oekee keikku.

Laululahja ja yhtäkkiä soamasa muenaesesineihe kerreemishalu yritti sotkee opilliset harrastukset. Viimmeksmaenittu innostus kuetennii hyvin pian sammu. Jo ensimäesellä matkallaa siltä hajamielisyyvessä unehtu kalloossit, satteevarjo, kaulukset, palttoo – ja kerreemäsä esineet mikä mihinnii sattu. Kovin ohukaesissa hepenissä se kottiisa palas sekä sano, että:

– Kyllähää sieltä yhtä ja toesta kapistusta kerty, ku oes jokkuu, joka ne kävis kokkoo kerräelemässä.

Eikä se ite taenna toesta kertoo kerräysmatkalle lähteekkää. Tuttavae ja ystäväe avulla se vähitelle sae omat tavarasa takas.

Mut lauluinto pysy ehtymätönnä, ja se tahto kompastuksia luku tiellä synnyttöö. Mut jonkunmoeset tutkinnot se kuetennii suoritti – ja peäs virkaa.

Siitä virantoimituksesta ei hajamielisyyvve tähe tahtonna alussa mittää tulla. Voan ku mies olj kerrassaa lokosa ja peällepeätteeks laulaja, rupes virkaveljet ja -sisaretta holohoomaa ja auttamaa. Vuoro perrää mänj aena jokkuu oamusella hakemaa virastoo, tavate Hiskiakse joko nukkumassa taekka muute olleilemasta niin syvässä rauhassa, ku virkoo ei oeskaa. Ja sitte olj tarkka huolehtimine, että tarpeelliset voatteet peälle tulj sekä kengät jalakaa, jopa sukattii. Ja oljhaa sitä silimälläpittoo virkapaekassakkii, ettei hommat ihan penki ala männä. Kaeketi se paementamine alako jo ystävijjäe kyllästyttöö, koskapa jokkuu sille sano, että:

– Mänisit sinnäe naemisii, niin saesit omintakkeise holohooja.

Se tietyst olj pilapuhetta, sillä ei sunkaa Hiskias muute mää naemisii ku mahollisest – hajamielisyyvvessä. Mut ei niin pientä pilloo, ettei totta toene puolj, sillä yhtäkkiä peäs koko kaupunt puhumaa siitä, että herra Hajamielille on naemapuuhissa, ompa ihan tulisissa. Jotkut ystävät arvel, että kosimine on tapahtunna naese puolelta eikä Hiskias ou hennonna panna vastaa, se ku on lokosa mies. Mut usseimmat kuetennii olj siinä uskossa, että Hiskias on sattunna jostae muusta asjasta puhumaa, joka on sitä kiinnostamaa, ja hajamielisyyvvessää sannoo paukauttanna, että:

– Minä rakastan sinua.

– Oi armas Hiskias, minä oun sinuva jo kauvva rakastanna, on naene vastanna, hypäte kaulaa ja tupate suuta.

Oljko kosimine sitte näe taekka toesi tapahtunna, sitä ei ou kukkaa kuullunna, eikä Hiskiaskaa sano muuta ku että:

– Naemishomma on kahekeskine tehtävä, eikä sitä muut saes tieteekkää, ellei papit oes niin avosuesia.

Mut lienööppä Hiskiakse naemahommassa kosimine tavalla taekka toesella tapahtunna, on yhentekövä, ku se kuetennii on tapahtunna, koskapa ennen pitkee vihkimine toemitettii. Siitä pyhästä toemituksesta on aenuvastaa se maenittava, että ku pappi kahto morsiammee ja yritti sannoo, että:

– Minä Amanta Kustaava...

– Ja minä Hiskias, tokas Hiskias sammaa liittoo, niin että ens yritys keskeytettii ja alotettii uuvvellee onnellisella mänestyksellä. Onnellisest ne myös pienet heät kulu.

Huommisoamulla ku Hiskias olj herännä ja huohmanna, että onhaa sängyssä vierustoverikkii, nykäs se tätä kylestä ja sano, että:

– Nyt on jo suur päevä, nouse hiijjessä yllää, sukase voatteet peälles ja luekau poes, ettei immeiset älyvä.

Mut se vierustover lask kätesä kaulalle ja sano, että:

– Uneksitko sinä, rakas Hiskias? Minähää oun sinun oma vaemos, johonka sinut illalla vihittii.

Hiskias yritti hättääntyvä, mut pian se kuetennii tokkeentu ja ite puolestaa panj kätesä vaemosa kaulalle ja alako puhella, että:

– No, jos asja sillä tavalla on, niin pistetäämpäs pusu.

Ja ku Hiskiakse käsitykse niukkaa naemishomma on kahekeskine tehtävä, ei ou oekeutta ruveta tutkimaa, annettiinko pusu vae eikö annettu. Eikä tämän piene jutelman aehepiiriinkää sovellu muu ku mikä sen nimenä on: Hajamielise naemine. Ja nyt se Hajamieline jo on naemisessa.

MUUVVA MARKKINAMUESTO

"Jokkaene ommoosa kiittää", on tapana sannoo. Ja ku tätä sananpartta ruppee tuummaelemmaa, syntyy peässä hetj semmoene meina, että juur se on syynä ja alakulähteenä siihe, että immeiset omaseutulaesia kehhuu ja vieraspaikkakuntalaesia moettii. Eikä muulla tavalla oeskaa mahollista se, että esmerkiks savolaesia maenitaa kostonhalusiks, riitapukarimaesiks kärrääkävijöeks ja nylykyriks, niinku erj hoaroella liikkuissaa soa ussei kuulla. Savolaesella taholla ei tämmöese maenee antamisesta tahota nostoo harjaksia pystyy – ja sitä herjaukseks nimittee, sitä vähemmi vielä, ku tiijjetää, että sillä taholla on savolaesluontee lepposa anteeksantavaesuus, sovinnolline mielala ja nöyrä tyytyväesyys tuntematonta. Ja nämä kauniit ominaesuuvet ilimenöö savolaesissa jopa markkiaoellakii, jollonka tavallisest immeiste hyvät puolet on horroksissa. Jos jokkuu tätä eppäilöö, niin lukekoo seuroova tappaukse, niin luultavast hoksoo, että pilikka sattuu pilikkooja ommaa nilikkaa.

– No, annappa sitte tappaukse kuuluva että paukkaa, soattaa jo jokkuu hättäene hoppuilla. Mut ei pie hättääsä kuolla, koska ei ou piennä pahempaankaa hukkumia, tuummailen minä, ennenku ruppeen kertomaa Huihain markkinamuestoo. Huihainko? Mikä se Huihai on? Onko se kiinalaene? Mittee sitä Kiinasta, tuosta vinosilmäeste moasta, tarvihtoo lähtee tappausta ehtimää? Ja toas minun on huohmautettava, ettei soa hättäilemisellä kiirettä pilata. Eikä tässä sen lisäks Kiinaa lähetäkkää, sillä Huihai on savolaene mies kiireestä kantapeähä ast. Mut ku se on pilapittoene, niinku toesetti sen heimoimmeiset, on se – ja luultavast ansiosta – soanna itellee Huihai nime. Se olj, neät, ottamia tavaksee lausuva huihai-sanan sekä sopivissa että passoomattomissa paekoessa. Niimpä se esmerkiks kättä antaissaa ja hyvästellessä sano, että huihai, ja sitä sammoo saunoo se vatvas niin paljo, että siitä lopuks tulj sille itellee nim. Ja se Huihai nim vanu ja takertu siihe miehee niin lujast, että sen oes tarvinna ruveta uuvvestakastajain lahkoo, jos oes tahtonna entise nimesä takas ottoo. Mut uutta kastetta se ei halunna, voan olj siihe nimmee yhtä tyytyväene ku huihai-sanan ruukkoomissee eli käyttämissee.

Se olj se Huihai savolaine irtolaesmies, joka kernaammi olj vappaana työnehtijänä ku vakinaesee paekkaa sittoutunneena, oespa sitte renkinä olo taekka mikä muu toem tahaasa kysseessä ollunna. Joutilaana ja laeskurina se ei kuetenkaa vetelehtinnä. Ku moanviljelystyö ei millon miellyttännä, rupes se sillon tukkihommii koatomieheks. Ja varmaannii se sekkii alako puulle maestuva, koskapa sittemmi hankki itellee hevose, jolla ite veätti tukkia ja anto muehe niitä koatoo jymmäytellä. Tosin se hevone ei mikkää loestoelläe ollunna, voan ei myös koakkikaa, tiespä Huihai kehaesta, että siinä on juoksijame vikkookii, jos se millon malttaa – käymiseltää juosta.

Tultuvaa hevoselliseks sae se halun lähtee markkinoelle hevoskauppoja tehä luhtomaa. Hevoshuejjarilta se olj kuullunna, että soahaksee hevoskaupat rotsimaa pittää olla humalassa taekka ies – olla olovinaa. Huihai valiht sen jäläkimäese vaehtoeho, sillä se arvel, että on paremp nauttia kansalaesluottoo ku väkjuomia nauttia humalaa ast. Mut oljkoo se nyt telinä poekkeukse markkinoehe vuoks, joella ite Vakavaenennii Remuseks muuttuu? Se nimittäe haes viinalle, niinku avonaesta viinatynnöriä oes kuleteltu ajjaessaa hevoslatsille ja laulellessaa, että

    "Outtekos nähnä markkinapoekoo
    hienossa humalassa,
    konjoakkipullo taskussa
    ja turpa tupakassa?"

Tihheesee kihupaekkaa peästyvää se kisko hevostaa pysähtymmää, ikkääku se oes vauhko ja hurja ollunna. Sitte se kömp reistää seisapisteesee, horjahtel ja töksähtel toesii immeissii, niin että ne aprikoe, että ompas se mies siksi täyvvessä lastissa, ettei tällä kelillä kykene enempee kulettamaankaa. Ja ku siinä koiteltii sen lähheisyyvvestä poestuva, synty siihe pien aukkokohta. Tyhjässä tilassa Huihai toekkaroejjessaa syliää levitelle huutel, että:

– Huihai! Missees on hevose ostajat ja vaehtajat vae kirkkoväkkeekö teällä voan onnii? Tulukoo ostamaa taekka vaehtamaa! Huihai.

– Missee ostettava taekka vaehettava hevone oes?

– Huihai. Tässä se juur on. Outko unneuttanna silimäs kottiis, ku et neä? Huihai.

– Vae on tuo hevone, ja minä luulin sitä lehmäks...

– Huihai. Vae luulit lehmäksi Pane, miesparka, leppätappi kulukkuus, ettei tuommoesia sanoja peäse tulemaa, joesta voet joutuva kärräessä vastoomaa kunnianloukkauksesta. Hevone tämä on ja hyvä hevone vielä peällikseks. Huihai.

– Hevonen ku hevone... Jalat on tannerta kohi ja etupuolella peä ja takapuolella häntä...

– Huihai. Vae hevone ku hevone! Katoppas tarkkaa sen jalakoja, jotka on sirot ja nätit, niinku mamseli etusormet, ja ku se juoksoo, niin etujalat piliviä hipasoo. Ja sen juoksu se vasta on kyetiä! Sammuva sikar syttyy palamaa tulta iskövistä kavioesta ja seärte säkenöemisestä. Peä on ku sokertoppa ja harja niinku morsiame ruunu. Ja entäs tuo häntä! Turkin keisarinna sitä kaulassaa kantas, jos se voan sille annettas. Huihai. Ja nostappas sitä häntee, niin neät, että sillä on umpreijjet ja se venttiilikii niinku kirkherran silimä. Koko takapuol on toas levvee ja loaja niinku seihteme leivä uun... Huihai. Eikö löyvvy ostajoo taekka vaehtajoo? Huihai.

Ku vastausta ei kuuluuna eikä kettää tarkastelemaankaa tullunna, nous Huihain kehumisinto yhä korkeemmalle. Se otti piiskan kätteesä, pyörittel sitä ilimassa, peästämättä kuetenkaan siimoo valloellee.

– Jos minä, sano se vartta pyörittäissää, tuota hevosta löisin, niin huihai! Sillon valakenis semmoene lähtö, ettei sitä tavottas kiin ennenku ijankaikkisuuvvessa... Eikö kukkaa haluva tulla kilivanajjoo? Huihai.

Sen sanottuvvaa se peäst siima irrallee, nost piiskasa ilimaa lyöntasentoo, pyöräht ympärj ja hujjautti sitä tarmosa takkoo sekä kiljas, että:

– Huihai! Kuka tulloo kilivanajjoo? Kuk... Enempee ei se ennättännä puhuva. Se lyönt nimittäe sattu errää joukosta liikehtimmää lähtenee miehe noamaa sillä onnettomalla seurauksella, että verta alako tormata ja mies peästikkoo koatu lumhankee.

– Voe, voe! Nyt taes silimä männä tohjoks, huus se lyöty valittavalla eänellä.

Mut väkjoukko rupes parkumaa, että:

– Ottakee tuo reuhooja kiinni ja viekee se semmoesee paekkaa, että soa rauvvat jalakoesa ja pyssyy aesoessaa...

Samassa tunkeetukkii väkjouko takkoo kolome polliissia, joesta yks tarttu ohjaksii, kiskaeste ne Huihailta poes, ja ne kaks tarraantu sen käsvarsii. Siekaelemata ne runttas Huihain reslaasa, ruvete toene istumaa Huihain vieree ja toene kapsahtae seppii polovillee hoputtammaa hevosta liikkeelle. Mut sen liikkumishalu näytti hyvi varovaeselta.

– Eikö teällä ou kettää tuttuva, joka tulis minut pelastammaa? huus Huihai.

– Johhaa sinut pelastettii, kuulu väkjoukosta. Kolomas polliissi vihels immeisvossika ja läks sen lyövy miehe kansa ajamaa lasarettii.

Kuten monet muut markkinakahakat, oes tämmäe tappaus kätkeytynnä unneutukse multaa, ellei Huihai oes vanahoella päevillää ite kertonna, mittee jatkoks seuras. Se tosin hoasto sen ystävillee ja kylänmiehillee, joella toas puolestaa olj ystäviä ja kylänmiehiä. Niihe hyväntahtoesuuvve kautta on poskeisettii soanna sitte seuroovia tietoja.

Polliissii kansa männessää olj Huihai tievustanna, että minnekkä häntä nyt oekeestaa viijjää.

– Putkaampa tietystikkii ensialuks, olj vastaus kuulunna, ja ku tappelus roastuvaoekeuvessa tutkitaa, sitteku ensiks on soatu nähä, voeko hoavottamas mies parantuva vae jeäkkö se vaevaseks taekka kuolookko se, sinut sen jäläkee tuomitaa linnavankeutee mahollisest koko elinaejjakseks.

– Mut enhää minä ou kenenkää kansa tapellunna, voan lyönt sattu ihan sulassa vahingossa.

– Se puol asjasta seleviöö tapahtuvissa tutkimuksissa. Mut misteepä humalaene tietää, lyökkö se vahingossa vae tahallaanko?

– Minäpä en oukkaa humalassa, sillä tänäkää päevänä en ou väkeviä ies tippookaa nauttinna.

– Vae et tippookaa! Ja kuetennii haeset viinalta niinku koko tehas oes tässä reslassa.

– Minä oun voan tahallan koatanna viinoo turki kaulukselle ja reuhkalakkiin, jotta luultasii, että minä oun humalassa ja paremmi ryyhyttäs minun kansan hevoskauppaa.

– No sillon sinä out pettäjä! Ja rangaestus se siittäe seuroo.

– Minä oun oekee mies ja perinpohji rehelline niinku Karttulan suntia. Männäämpäs voan minun korttieriin. Siellä on tuttavia, jotka on valamiit minun puolestan vaekka minkälaesii takkauksii sittoutummaa.

– Missee se sinun korttieris on?

– Siinä moalatussa talossa, joka on pumppukaevo kohalla.

– Teällä on monta moalattuva talloo ja monta pumppukaevoo. Kylläpä tässä sitte kiertämistä piisoes, jos lähettäs viikkokaupalla sinun korttierias ehtimää. Ei meitä passoo sillä tappoo nenästä vettee, ei passoo...

Mut sillon olj jo jouvvuttukii polliissikammari rappuje ettee. Toene polliissi vei Huihain putkaa ja toene hevose tallii. Sitte toas kumpanennii läht toemiisa.

Ei varmaankaa Huihai lie riemusta huihaitaa parkaessunna, ku se putkaa juopuneille sekkaa survaestii ja ov paeskattii kiin, että seinät oekee täräht. Rahat, kello ja muut arvokapistukset otettii kuetennii sitä ennen taltee, vieläpä varmemmaks vakkuuveks kirjaa kirjutettii. Tosin se tuns mielhyvvee siitä, ettei tuttuja sattunna näkemää, mittee on tapahtunna. Mut polliissii puhe tappelusta, mahollisesta kuoleman tuottamisesta, sakoesta ja linnavankeuvesta olj omasa kaeke riemuhökötykse muuttamaa katkeraks suruks, peloks, jopa häppeeksii. Paenostusta olj vielä lisseemässä putkan sakkee ilima, "virkaveljii" pukinnylykemine, tappelun hieromine, vaekkei ne kyvennä toesiisa tarrautummaa, ja nukkuvii korsoomine sekä kaekenmoene siivottommuus. Unta olj mahoto soaha ies silimäntäyttä, ja yö olj ijankaekkisuuvve pittuene. Ku sitte oamu viimmennii tulj, sae Huihai tehtäväksee putkan puhistamise – ja se olj tehtävä, josta Huihai meinail karkoomalla ihtesä pelastoo. Pakkoo ei kuetenkaa voenna lähtee, ku hevone, rahat ja kello olj polliissii huostassa.

– Oun minä mehtätöessä ollessan, olj Huihai tästä kertoissaa sanomia, jos jossae moanna, mut semmoesissa Petleheemi pehkuessa en vielä ennen ou sattunna olemaa. Huihai.

Kova ja ankara olj tutkimus polliissimestarin eissä ollunna. Mut Huihai olj puhunna niin vilipittömäst, että häntä uskottii. Suurinta vaekeutta tuotti se lyijjymokkula piiskan siimassa. Ku Huihailta pitsierinkii eli takavarikkoo otettuihi paperii joukossa olj tunnettuille henkilöille hyviä työtoestuksia, uskottii häntä siinäkii, että piiska on sille joutunna hevoskaupassa. Ja hyväntahtoesuus Huihaita kohtaa mänj niin pitkälle, että jos voan peäsöö sovintoo sen lyömäsä miehe kansa, ei polliissikammari taholta ruveta mittää syytöstä tekemää, annettiimpa vielä polliissi matkaa lasarietille, jossa olj käytävä sovintoo hieromassa.

Ikkääku petkeleellä oes avantoo jeähä hakattu, niin kovast jyskytti Huihain syvä lähestyissää miestä, joka peä keäreissä makas lasarieti sängyssä. Liikutuksesta lokatti leukapielet ja eän vavahtel, niinku hoavaleht, ruvetessaa puhumaa, että:

– Huihai, kuenka minä oun harmia haukanna, ku iliman vihhoo ja vaenoo, ihan sulassa vahingossa sinulle soaton hirmuese takaturma... Mitenhää sinulle on käynnäkää? Mut uskotko sinä, että tämä sattu vahingossa?

– Minkäpäs tähe minä en sitä usko... Ja oljhaa siinä ommookii syytän, kun tuppaannun liijja lähelle. Mut sitäkö haluvat tietee, mitenkä minulle käv? Mahollisest on toene silimä männä kokonaa pilalle, ku siitä taetaa näkökyky hävitä, niinku tohtuor arveloo. Ei tok kaekeks onneks henk sattumia lähtemää. Ja eikös oukkii turhoo kommeutta, että köyhällä on kaks silimee?

– Elä, velj veikkone, tuollaesia hoastele, jos et voan houraele... Huihai.

– En minä houraele.

– No, sano sitte, veätkö minut kärräesii vae voejjaanko asja jollae muulla tavalla sopia?

– Vae vielä tässä kärräesii... kuka kumma tänne jaksas ja viihtis tulla pitkän matkan peästä riitelemmää?

– No, sano sitte, kuenka paljo minulta kipurahoja ja sovinnoeta voajjit, niin ettet aejjassa ja ihankaekkisuuvvessa minulle vihhoo kanna etkä myöskää riita juttuja nosta?

– Toenko perästä tahtoesit minulle sovinto- ja kipurahoja maksoo?

– Reilustippa ja mielellän maksannii. Ja jos en siihe tällä hetkellä kykene, hankin tämän päevän kulluissa sinulle rahat kättees. Sanoppas nyt, paljoko sinä voajjit?

– Mut jos piet voatimustan liijja korkeena?

– Sinun asjas ei ou huolehtia siitä, sillä sinä aenuvastaa meäreet ja minä oun velekapeä meärykses täyttämää. Huihai.

– Oeskoo kolome markkoo liijja paljo?

– Huihai... Kolomeko markkoo? Tässä on käypäset näppiis ja hoppeisia ne markat on. Ja ollaanko nyt kuitit ja selevät?

– Kiitoksia voan rahoesta. Kyllä ollaa kuitit ja selevät toesistamme niin aejjassa ku ijankaikkisuuvvessakkii.

– Hyväst sitte.

– Hyväst, hyväst.

Ja ku sitte polliissikammarille tultii, ei ollunna mittää vaekeita riisreättiä selevitessä ja hevosennii takas soamisessa. Sen johosta, että Huihailla olj tietetty oamutöitä ja puhistuksia, annahettii se kaekista eisvastuista. Luppauksesa mukkaa repäs se piiskasa pieniks topaleiks sekä vakkuutti, ettei toeste yövieraaks putkaa jouvvu yhtävähä oekee ku tekohumalankaa tähe. Markkinamuestosa loppupeätöksenä se olj kertonna seuroovoo:

– Peästyvän polliissikammari lähheisyyvvestä tunsin kovvoo katumusta ja haekeeta haluva männä kirkkoo, jonka ovet olj auk ja jonka sisältä kuulu virreveisuuta. Minä vein hevosen muutamaa pihhaa ja astun kiiree kautta kirkkoo. Siellä sattu olemaa ruohtalaene jumalanpalavelus ja vaekken ymmärtännä yhtää sannoo, kuuntelin minä kuetennii suurella hartauvella loppuu ast. Huihai...