[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBlWh1OlruIhhf4DvLX7MwOzHGSWufcvXgrAdlodYMSY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2247,"Merenvirta","Schubert, Gotthilf Heinrich von",1780,1860,"2247-schubert-gotthilf-heinrich-von-merenvirta","2247__Schubert_Gotthilf_Heinrich_von__Merenvirta",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1835,1851,6702,41668,false,62087,[23,24],"Christian life -- Juvenile fiction","Shipwrecks -- Juvenile fiction",[26,27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","Religion/Spirituality","\"Merenvirta: Lasten Punainen Huvitus II\" by Gotthilf Heinrich von Schubert is a fictional tale likely written in the mid-19th century. This book is intended for children and explores themes of morality and redemption through the story of a wayward young man. The narrative takes place in various settings, including urban London and the sea, providing a rich backdrop for its moral lessons.  The story follows a young boy named Jaakoppi, who struggles with disobedience and bad influence throughout his childhood, leading him to a life of crime and eventual imprisonment. His journey takes a turn for the better when he faces the consequences of his actions during a shipwreck. Throughout his ordeal, he encounters a variety of characters, including a nobleman and a fellow prisoner, which challenge him to reflect on his past and ultimately seek redemption. Jaakoppi's transformation is catalyzed by the recognition of his mother's love and sacrifices, and he finds solace in the teachings of the Bible, which he had previously dismissed. The narrative ultimately emphasizes the importance of repentance, the influence of God's grace, and the possibility of new beginnings, making it a poignant moral tale for young readers. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Lönnrot, Elias",103,"Lapsille suunnattu opettavainen kertomus tarkastelee merivirtoja ja luonnonilmiöitä Jumalan luomistyönä. Teos yhdistää luonnontiedon ja hengellisen kasvatuksen kuvatessaan merten ihmeitä, kuten Amerikasta Norjaan kulkevaa pullopostia ja merimiesten kokemuksia.","Gotthilf Heinrich von Schubertin 'Merenvirta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2247. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MERENVIRTA\n\nKirj.\n\nGotthilf Heinrich von Schubert\n\n\nSuomentanut lapsille, sivistyksen\nja tiedon avuksi, luettavaksi E.L.\n\n\nLasten Hupainen Huvitus II.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa,\n1851.\n\nÖhmanin Kirjakaupan kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n                Imprimatur.\n      Borgå Domkapitel den 18 Juni 1851.\n\n                             På befallning:\n                             Clas Molander.\n\n\n\n\nJumala on maalle luonut jokija maata kastelemaan ja liikaa vettä maalta\npois saattamaan, josta ne, jotka joen rannalla elävät, sekä ihmiset\nettä luontokappaleet, suuresti iloitsevat. Kaunis ruoho kasvaa joen\nrannalla, puut hyötyvät lihaviksi ja kalat ravitsevat ihmisiä, jotka\nveneillä ja lotjilla kulkevat Jumalan luomaa tietä, eivätkä tarvitse\nhevoista kuormaa vetämään. Onkin ylensä tuttu asia, kuinka joet maalla\nilahuttavat läheisiä asukkaita.\n\nMutta mereenkin on Jumala luonut jokija; vesi kulkee ja juoksee\nmeressäkin. Ei sitä kyllä joka meressä tavata, mutta kuitenkin\nmuutamissa. Monen saaren ja likimmäisen rannan välillä on nähtävä, että\nkun meri syksyllä on mennyt jäähän, niin kuljetaan rannan ja saaren\nväliä vielä veneellä joku aika jälkeenpäin, joka tulee siitä, että\nsemmoisissa paikoissa kulkee vieno virta, vaikkei silmä sitä selitä.\nSuurissa ulkomerissä on paikoin havaittu, että vaikka tuulta ei ole\nollenkaan, laivat kuitenki kulkevat edespäin, juuri kuin joella vene\nkulkee soutamatta virtaa myöten alas, ja jos tahdot suoraan poikki joen\nsoutaa, vetää virta venettä alas, mutta vastavirtaa et jaksa ollenkaan\nsoutaa. Samanlaisia virtavesiä löytyy suurilla, aukeilla merilläkin\nerinäisissä paikoissa, ja semmoiset kuljettavat puita ja muita\nuima-aineita myötänsä. Jäämeren saarimaat, joilla vilu ehkäisee puut\nkasvamasta, ja kesää ei kestä kun kolmeksi eli neljäksi viikoksi,\nsaavat polttopuunsa merenvirralta, joka lämpimämpien maiden rannoilta\nkantaa sinne maajokien ja uurtojen mereen saattamia puita.\n\nKerran panivat merimiehet likellä Amerikan rantaa kirjan puteliin,\ntukkivat suun kiinni ja viskasivat sen mereen. Puteli kirjaneen\nlöydettiin joku aika jälkeen kalamiehiltä Norjan rannoilla, ja siitä\nsaatiin sekin tietä, kuinka kauvan aikaa merenvirta tarvitsee,\nkantaaksensa mitä kuta Amerikasta Norjan maan rannoille.\n\nOlisi kyllä hyvä asia monessa paikassa Suomenkin rantamailla, jos\nmerenvirta sinnekin kuljettaisi puita, joita nyt pitää kalliisti ostaa,\nja hyväpä jo on sekin, että niitä laivoilla saapi sinne tuoduksi, sillä\nmaisin vedettyinä olisivat ne paljoa kalliimmat; mutta meidän rantoihin\nei juokse merenvirtoja.\n\nElkäämme kuitenkaan kadehtiko niitä, jotka merenvirroilta saavat\npuunsa. Kateus on ainakin yksi kuin nuriseminen Jumalata vastaan, ja\nilman sitä tulee meidän tietää, että Pohjaismeren saarien asukkailla,\njotka sillä tavoin saavat puita, on kovin huonot metsät, hirviän pitkä\ntalvi ja muutenki kaikin puolin suuri kurjuus ja vaivallisuus.\n\nTämä nyt oli edellä käypä muistutus merenvirrasta; tästä lähdemme\nkertomaan, mitä Jumala kerran senlaisen virran kautta toimitti.\n\nEnglannin summattoman suuressa pääkaupungissa Londonissa, joka\nkahdenpuolen Temsijokia rakettuna, asutaan kahdelta miljuonalta\nhengeltä, se on kolmatta osaa enemmältä, kun koko Suomenmaa kaikin\nkaupunkinensa, siinä ei kauvan aikaa sitten elänyt siivo leskivaimo\nkahden poikansa kanssa, joita köyhyydessänsä koki elättää ja ihmisiksi\nkasvattaa. Wanhempi poika, joka jo oli pian mieheksi tulemassa, saatti\ntasaisella ja ymmärtäväisellä käytöksellänsä ilon äitillensä ja oppi\nkirjamieheksi, mutta nuorempi oli vielä lapsi. Leski turvasi Jumalaan,\npiti huolta lapsistansa ja toivoi niistä vanhan päivän varaa\nitsellensä. Mutta toisin useinki toivotaan, toisin käypi. Wanhempi\npoika tuli sairaaksi ja kuoli viimein pitkän sairastamisen jälkeen;\nvalvomisesta, murheesta ja itkemisestä kävi äitikin tautivuoteelle,\njosta pitkään aikaan ei parantunut. Wahva turva Jumalan armoon ja\nrakkautensa toista poikaa Jaakoppia kohtaan, joka vielä kaipasi äitin\nsilmää ja opetusta, ylläpiti hänen voimiansa, kunnes toki viimein\nvirkeni. Siitä asti oli hänen alinomainen huolensa poikansa\nkasvattamisesta, joka ei tahtonut oikein menestyä. Äiti rukoili kyllä\njoka päivä hartaasti Jumalaa siitä asiasta, mutta neuvot ja opetukset\neivät kuitenkaan paljo vaikuttaneet; poika oli kevytmielinen ja\nhillimätöin, ja jos välistä lupasiki vakautua, niin sitä ei kestänyt\nkauvaksi. Jaakopin suurin vika oli kuitenki tottelemattomuus, joka\nainaki vetää lapsia synnistä syntiin ja saattaa heidät vanhemmaksiki\ntultuansa kelvottomiksi ihmisiksi. Oikian ihmisen, olkoon jos keisari\neli kerjäläinen, ei käy aina omaa mieltänsä noudattaminen, sillä mitkä\nriidat, torat ja tappelut eivät siitä syntyisi, jos jokainen tekisi,\nkuin tahtoo? Sentähden pitää niin paljo, kuin mahdollista, elää\nmuillenki mieliksi; mutta joka lapsena harjautuu itsepäiseksi, se\nvanhemmallakin iällä tahtoo totutun tapansa pitää, eikä saa mieltänsä\nmuutetuksi, jos vielä tahtoisiki, jota moni ei juuri yritäkkään.\nWanhalla äitillä oli raskas alituinen huoli pojan tottelemattomuudesta,\njoka vaan kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi.\n\nPian oli Jaakoppi ynsein ja tottelemattomin lapsi koko piirikunnassa ja\nniin pahankurinen, että kaikki ymmärtäväiset vanhemmat kielsivät\nlapsiansa hänen seuraansa menemästä. Äiti ei kyllä säästänyt nuhteita\nja kuritusta, mutta niistä ei ollut apua; poika vaan tuli päivä\npäivältä villimmäksi. Jaakoppi oli jo koko poika hutikka, ja joksiki\npiti hänen ruveta. Kirjanoppi oli hänelle varsin vastahakoista, jonka\ntähden äitinsä toimitti hänen puotipojaksi muutamalle miesvainajansa\nsukulaiselle. Mutta poika, äitinsä silmältä päästyä, vasta heittäysi\noikein riivatuksi. Missä vaan tiesi pelattavan, juotavan, riideltävän\nja tapeltavan, sinne hänki, kun suinki pääsi. Sitä elämätä piti hän,\nkunnes joutui vankihuoneesen ja tuomittiin hirteen varkaudesta.\nEsivalta kuitenki helpotti tuomion hänen nuoruutensa vuoksi, ja määräsi\nhänen kymmeneksi vuodeksi kauvas ulkomaalle vietäväksi, johon\nEnglannissa, samoin kuin meillä Siperiaan, suurimpia pahantekiöitä\nviedään.\n\nJaakoppi ei ollut pikaan käynyt äitinsä luona, johon ennen linnaan\njouduttuansakin ei usein mennyt, eikä harvoinkaan, paitsi kun rahaa\nkarttamaan. Kun äiti raukka kuuli hänen kauhian rikoksensa ja sitä\nseuranneen tuomion, niin kyllä on arvattava, kuinka hän suri, itki ja\nvaikeroitsi lohduttamattomasti. Ainoa poika, ja seki sillä tavalla\nmenevä! Wielä kerran, ennen kun hän oli pois vietävä, sai äitinsä luvan\nkäydä häntä katsomassa. Muutama naapurin vaimo talutti häntä\nvankihuoneesen, sillä pitkällinen suru ja itku olivat niin vieneet\nvoiman häneltä, ettei itsepäällensä enää kyennyt vähänkään pitemmälle\nmatkalle. Siellä istui Jaakoppi raudoissa, vankivaatteet päällä ja\nvahti ovella. Päänsä oli alaspäin nuokuksissa, ei kuitenkaan\nkatuvaisuuden tunnosta, vaan törkiästä uneliaisuudesta; aitistään ei\nollut millänsäkään. Tämän sydän oli pakahtua semmoisesta tuimuudesta;\njalkansa ei enää kannattaneet häntä; hän kyykertyi maahan ja itki\nkatkerasti. Sitte jälleen siksi voimia saatuansa, nousi hän jaloilleen\nja läheni onnetointa poikaansa.\n\n\"Jaakoppi, Jaakoppi!\" sanoi hän, \"tämä on kyllä viimeinen kerta, kun\nminä sinun tässä ilmassa tapaan, enkä nytkään kuin äitisi, vaan kuin\nse, joka toisessa elämässä on todistava ja valittava sinua vastaan.\nSuurella tuskalla synnytin sinun; miesvainajastani leskeksi jäänyt,\nkasvatin sinua työllä ja vaivalla köyhyydessäni. Lukemattomat yöt\nvalvoin sinua hoitaissa, ja toisina öinä piti minun kätteni työllä\nelatusta sinulle hankkia. Kuule Jaakoppi ja muista, että minä kerran\nkaikkitietävän Jumalan edessä tulen todistamaan sinua vastaan, jossa ei\nkäy salaaminen pienintäkään, vaan täytyy kaikki, jos kuinka suurella\nsydämensä kivulla, ilmi tuoda. Ja tämä on silloin minun todistukseni:\nsiitä asti, kun vähänkin rupesit ymmärtämään, on suurin ja alituinen\nhuoleni ollut, johdattaa sinua hyvälle tielle ja kiinnittää sydäntäsi\nJumalan pelkoon ja rakastamiseen, enkä myös laimin lyönyt äitin tavalla\nnuhdella ja kurittaa sinua. Monet vuodet oli ainoa ravintoni paljas\nleipä, kyyneleilläni liotin, kyyneleillä, jotka vuosivat sinun tähtesi.\nKatso! näin kehnoissa ryysyissä olen kauvan käynyt, jotta saisin sinun\npäällesi jotain parempaa vaatetta; mutta voi kuin jo oletkin\nvaatetettu, vangin puku päälläsi! Nyt annan sinulle vielä mitä\nisävainajaltasi vihdoin viimeiseksi on jälillä: katso tuossa on se Pyhä\nRaamattu, josta monet monituiset vuodet olen saanut ainoan iloni ja\nlohdutukseni. Pidä se aina rakkaimpana ja kalliimpana tavaranasi, sillä\nsiitä ainoastansa taidat saada apua ja voimaa, käantyä synnin tieltä ja\npäästä ijankaikkisesta kadotuksesta, joka ilman epäilemättä on osaksesi\njoutuva. Muista myös se, että kun Jumalan tuomiopäivänä tästälähin\ntapaamme toinen toisemme, minä silloin olen kysyvä, mitenkä sinä olet\nkäyttänyt tätä isävainajasi perintöä ja äitiraukkasi ainoata ja\nkalliinta tavaraa.\"\n\nJaakoppi näytti ikään kuin vähän liikutetulta, joko häpiältä, vai\nkatumuksen mieleltä; posket hiukan punertuivat, mutta silmään ei tullut\nvesipisarata. Kuitenki tarttui hän äitiänsä käteen ja sanoi: \"elä sure\näiti! kyllä mä tästälähin elän paremmin.\"\n\nÄiti oli myönyt kaikki, mitä hänellä löytyi, vanhat sänkyvaattensaki,\nja saanut sillä vähäsen rahaa kokoon. Sen antoi hän nyt pojallensa,\nlaski kätensä hänen päänsä päälle, itki ja rukoili hartaasti, että\nJumala ottaisi hänen armoihinsa. Yksi vankihuoneesen tullut kersantti\noli kuullut kaikki ja tullut siitä paljo enemmin liikutetuksi, kun\npoika olikaan. Hän sanoi nyt olevan ajan hyvästi jättää ja äitin palata\nkotiinsa, jonka siis täytyi erota pojastansa ei toivollakaan, että enää\nelävin silmin näkisi hänen.\n\nJonkun ajan oli Jaakoppi alakuloisna ja vielä laivallenki tultua, jolla\nhäntä ja muita maasta vietäviä pahantekiöitä saatettiin Temsijokea alas\nmereen, oli hän vaiti ja nurruksissa. Siellä tarjosi yksi hänen\nentisistä rosvokumppaleistansa, joka nyt myös oli saman tuomion saanut,\nviinaa hänelle. Ensittäin Jaakoppi ei ottanut sitä vastaan; mutta vanha\npaha tapa, viinamyrkyn viettelevä maku ja seuralaistensa pilkkasanat\nsaivat hänen pian muutetuksi, että otti ja ryyppäsi usiampiaki\nryyppyjä, ja koko helvetin tuli, jota äitin kyyneleet olivat\ntukahuttaneet, riemahti taas uudelleen palamaan. Sillä rahalla, jonka\näiti hänellen oli koonnut ja antanut, osti hän viinaa, joi itse ja\njuotti kumppaleillensa.\n\nLaiva viipyi usiampia vuorokausia rannalla purjetuulta odottamassa, ja\nsillä ajalla tuli Jaakoppi samanlaiseksi kun ennenkin, jos ei pian\npahemmaksi. Sen toteen näyttää seuraavakin kauhia työ. Päivällä ennen\nlaivan rannalta lähtöä myi hän tuoppiin viinaa ja muutamaan kopeikkaan\nrahaa vanhempainsa ainoan perinnön, sen raamatun, jonka lehdet äiti\nhuolissansa monin kerroin oli kyyneleillänsä liottanut. Raamatussa oli\nhopiaiset ha'at, jotka olivat jostain arvosta viinamyyjän silmissä,\nmuuten se siitä ei kyllä olis monta kopeikkaa antanut.\n\nSama Kersantti, joka linnassa oli kuullut äitin varoitukset ja nähnyt\nhänen antavan ainoan tavaransa, raamatun, Jaakopille, näki nytkin,\nkuinka tämä muutamaan viinaryyppyyn ja rahakopeikkaan menetti saman\nkalliin lahjan. Hän hämmästyi ja miltei oikein kauhtunut semmoisesta\ntörkiästä huimuudesta, kiivastui Jaakopille ja muistutti hänellen\näitinsä viimeisiä erosanoja. Pian havaitsi hän kuitenkin olevan yhtä,\njos puhui puullen eli Jaakopille, sillä tämä viinapäissään ei älynyt\nmitään. Kun hänen, laivan rannalta lähtiessä, tuli muiden vankivahtien\nkanssa Londoniin palata, niin osti hän viinanmyyjältä raamatun takaisin\nja läksi sen kanssa pois.\n\nWähän aikaa loiski laiva aalloilla, maa katosi silmistä, eikä ollut kun\npäällänsä tasainen taivas, allansa vesi vetelä. Jaakoppi heräsi\nkohmelostansa ja samassa heräsi hänen mielensä ajattelemaan äsken\nmenneitä päiviä: hän muisti äitinsä kyyneleet ja viimeiset sanat;\nmuisti myöskin Kersantin nuhteet, ja kaikki se teki hänen levottomaksi.\nKyllä nyt katui katkerasti raamatun myymistänsä, ja olis vaikka sormen\nkädestänsä antanut, jos sillä olis voinut sen jällen lunastaa; mutta\nsepä mahdotointa -- hän merellä, raamattu Londonissa, johon hänellä ei\nollut toivomistakaan takaisin päästä, kentiesi jos milloinkaan. Näiltä\najatuksilta vaivattiin hän niin, ettei yölläkään saanut unta silmiinsä.\nKukapa olis pari päivää ennen arvoinnut näin käyvän, kuin nyt kuitenkin\nkävi. Hänen kova, tunnotoin sydämmensä tähän asti ei ollut huolinut\nmistään, ei Jumalasta, eikä äitistänsä, mutta nyt tunsi se yhtäkkiä\nsuuren ikävöimisen niin Jumalan sanaa kuin äitiänsä kohden, ja omatunto\nvaivasi häntä kovasti sekä muusta, että liiatenki siitä, kun oli köyhän\näiti-raukkansa ainoan ja kalliimman tavaran viinaan menettänyt, sen\nraamatun, jonka äiti tähän asti oli kuin silmäteräänsä säilyttänyt, ja\njoka kerran ehkä olisi hänenki paremmaksi tehnyt. Monella Englannin\nlaivalla on se kaunis tapa, että merimiehet, jotka muuten kyllä vähän\nJumalan sanasta huolivat, pyhäpäivinä lukevat raamattua. Sitä kuuli nyt\nJaakoppiki mielellään, ja vedet oikein vuotivat silmistänsä. Kun ikään\njoku lukia vähäksi ajaksi jätti raamatun, niin rupesi Jaakoppi\nlukemaan, ja vaikka entiset pahanteko-kumppalinsa nytkin eivät\nsäästäneet herjaussanojansa, niin hän heistä ei ollenkaan huolinut,\npuhuivat mitä tahansa. Olikin ilkein heistä siksi sairas, ettei kyennyt\npilkkaamaan, vaikka kyllä oli ihme hänestä, mitenkä tämä, joka ennen\noli valmis kaikkiin pahoin töihin, nyt kiihtyi niin hartaasti Jumalan\nsanaa lukemaan ja sitä toisilta kuulemaan.\n\nLaiva purjehti lounaista ilmaa, ja oli jo Afrikan kohdalla, kun\nkuudennella viikolla nousi hirviä myrsky, katkaisi mastot ja täytti\nlaivan vedellä. Kolme päivää oli laiva aalloin vallassa, yötä vasten\nneljännettä särkyi se karia vasten palasiksi. Ken vaan uida saattoi,\npyrki lautain ja palkkein päälle, toivossa niillä henkensä pelastaa, ja\nmyös Jaakoppi oli muutaman laivan palasen päälle joutunut. Ei hän\ntietänyt, ketä muita hänen kanssansa sillä kappaleella oli, sillä yö\noli niin pimiä ja aallot kohisivat niin hirmuisesti, ettei voinut\nmitään nähdä eikä kuulla.\n\nPäivän koittaissa näki Jaakoppi samalla laivan palasella olevan kaksi\nmuuta miestä. Toinen oli suuri Sotaherra, joka oli ulkomaalle\nasioitansa toimittamaan mielinyt, toinen laivan merimiehiä, joka\nhaaksirikossa oli ison haavan päähänsä saanut ja nyt oli varsin\nvoimatoin. Kun Sotaherra havaitsi, kuinka surkiassa tilassa merimies\nraukka oli, pyysi hän Jaakoppiaki häntä auttamaan ja hänen haavojansa\nsitomaan. Molemmat repivät he sitte palasia vaatteistansa irti ja\nsitoivat niillä hänen haavansa. Sotaherra, joka jo oli vanhemmalla\nikäpuolella, oli niinä hirmuisina päivinä, ennen laivan särkymistä,\nsaksanviinalla voimiansa vahvistanut, ja hänellä sattui vieläkin puteli\nsamaa ainetta taskussa olemaan, jolla pyysi virvoittaa puolikuollutta\nmerimiestä, paraiten kuin taisi.\n\nTuuli lauhtui vähitellen ja keskeltä taivaslakea alaspaistava päivä\nkuivasi pian heidän märjät vaatteensa. Mutta olipa heillä murhetta\nmuustakin, kun vaatetten kuivamisesta: koko ympäristöllä eivät nähneet\nmuuta kun aavan meren, ei yhtään henkeä kaikista hätätovereistansa\nlaivalla. Arvattavasti olivat kaikki muut meren pohjassa, paitsi heitä\nkolmea, jotka vielä olivat hengissä. Eivät myös tietäneet, kuinka\netäällä maa-ranta oli, kun sitä mistään ei siintänytkään. Hätä-aikana\nmyrskyssä siitä ei ollut tarkkaa laskua pidetty; nyt oli se varsin\nmahdotointa. Mutta linnuista, jotka lentivät ilmassa, arvelivat maan ei\nkovin kaukana olevan, joka maa myös ei taitanut olla muu kun Afrikan\nmaa.\n\nJaakoppi meri-asioista ei tietänyt mitään, jonka tähden herra ja\nmerimies kahdenkesken neuvottelivat, millä tavalla pääsisivät\nmaapuoleen. Ruokaa heillä ei ollut rahtuakaan, ja kuuma päivän helle\nteki heidät ilmankin melkein kykenemättömiksi. Jos vaan kolmen päivän\nsisässä ei tulis apua, niin tuskin heissä olis neljännen näkiätä.\n\nHerra oli merimiehelle aikalomasta tilkan viinaa antanut, joka siksi\nvahvisti häntä, että viimein kykeni istualleen. Siinä, joka suunnalle\nkatseltuansa, sanoi hän: \"kuulkaa, minusta näyttää, kuin idässä päin\nsiintäisi maa, sinne pitää meidän pyrkimän, jos tahdomme henkiin\njäädä.\" Pian hoksasivat toisetkin siellä päin maan siintävän, mutta\nkuinka taisivat he sinne päästä ilman airotta ja purjeetta?\n\nMerimiehellä oli onneksi iso puukko taskussa; sen otti hän, käski\nJaakopin auttamaan itsiänsä, ja saivat pian kolme pienaa laivan\npalasesta irti, joista tekivät parin airoja, ja sitte miehet soutamaan.\nKolmannen pienan kohottivat mastoksi, ja siihen mantteliansa purjeeksi;\nsillä tuuli puhalsi maata vasten. Kaikki soutivat, minkä suinkin\njaksoivat; vanha herrakin otti usein airot haavoistansa sairaan\nmerimiehen kädestä. Kulkikin lautta hyvää vauhtia edespäin, mutta kun\nolivat soutaneet ja purjehtineet muutamia tiimoja, puistahti merimies\npäätänsä, nosti airon vedestä ja sanoi: \"herra! meidän yrityksemme on\nperäti tyhjä; jos meillä olis vaikka parikymmentä soutajata ja kaikkein\nparahimmat purjeet, niin emme kuitenkaan pääsisi maapuoleen. Me olemme\njoutuneet merenvirtaan ja se viepi meidät mieltänsä myöten, kunne\ntahtoo. Maa on meistä jo itäpohjasessa ja etäämpänä, kun milloin sen\nensin havaitsimme. Näettehän kuinka meriruohoja uipi vieressämme ja\ntuntuu se kättäkin vasten, kuinka vesi kulkee virtana.\"\n\nSillä kohdalla, missä miehet olivat likellä Afrikan maata hädässä,\non väkevä merenvirta, joka yhdessä vuorokaudessa kulkee 30\nmeri-penikuormaa, s.o. 20 tavallista penikuormaa edespäin. Samaa matkaa\nei saisi vasten virtaa kuljetuksi, ei kolmessa viikossa, jos tuuli olis\nkuinkin myötäinen.\n\nMerimies raukka tunsi aikansa jo olevan lähellä jättää tämä mailma,\njonka tähden ei enää toivonut maalle kuolemaankaan pääsevänsä.\nRaskaasta työstä oli kaikki voimansa menettynyt, ja haava päässänsä\nteki hänelle kauhian tuskan. Hän nakkausi pitkällensä lautalle ja\ntoiset istuivat vesissä silmin hänen vieressänsä, eivätkä voineet\nmillään tavalla auttaa häntä. Herran viinakin oli jo loppunut, jota\nsairaan mieli ei enää tehnytkään. Wälittäin huokasi hän raskaasti ja\nkyyneleet vuotivat silmistä, minkä kovaksi tottuneen merimiehen\nsilmistä voivat vuotaa. Sotaherra, sääliväisyyden tunnolta liikutettuna\nkysyi, niinkö hänen päässänsä oli kova tuska, johon merimies vastasi:\n\"kyll' on, herra kulta, tuska päässänikin, mutta vielä suurempi tuska\non minulla sydämmessä.\" Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen, sanoen:\n\"en minä kyllä pelkää kuolemata. Puolentoista vuotta sitten lahjoitti\neräs herra Bedfordin kaupungissa minullen aika hyvän jumalan-sanaisen\nkirjan. Sitä minä ensittäin silmäilin sieltä täältä ajan kuluksi, mutta\nviimein tuli se minulle mieluisemmaksi, että lu'in usiammat kerrat\nläpi, ja sain siitä rohkeuden kuolla, milloin vaan Jumala minua täältä\nkutsuisi, tietäin että synnit ovat minullen anteeksi annetut, ja että\nminä tulen tyyneen satamaan, jossa myrskyt ei enää nakkele laivaa;\nmutta kuitenkin tekee yksi asia sydämmeni kuolema-hetkellä\nlevottomaksi.\"\n\n\"Mikä asia se sitte on\", kysyi herra, \"joka sinua niin vaivaa ja\nrasittaa?\"\n\n\"Oh armas herra!\" vastasi merimies, \"kotiin jäi minulta sokia sisar ja\nvanha kivuloinen äiti. Nuoremmalla iälläni tein minä heille paljo\nsurua, ja saatin heidät ilkeydelläni vaivaisiksi. Ennen merelle\nlähdettyäni olin minä isävainajani jälkeen suutarina, ja tuhlasin\npahoissa seuroissa kaiken perityn tavaran.\"\n\n\"Äiti ja sokia sisareni kyllä sekä nuhtelivat minua että rukoilivatkin,\nmutta minä vastasin heitä kovilla sanoilla ja rasitin heitä monella\ntavalla. Wähä ennen tälle matkalle lähdettyäni kävin heitä hyvästi\njättämässä. Minä tartuin heitä käteen ja sanoin: 'rakkaat äiti ja\nsisareni! antakaa minullen anteeksi, että minä olen teitä niin pahasti\nkohdellut. Nyt kun olen sitä ajattelemaan tullut, kadun minä kaikesta\nsydämmestä entistä elämätäni, ja olen vakaasti päättänyt tästä lähin\nruveta paremmin elämään. Rukoilkaa tekin Jumalaa, että hän auttaisi\nminua aikomuksessani ja antaisi minullen kaikki pahat tekoni anteeksi,\nja te kanssa antakaa anteeksi!' Äiti vastasi: 'oh rakas Wilhelmi! minä\nolen sinulle jo kaikki anteeksi antanut, ja uskon todella, Jumalan\nsinulle myös anteeksi antavan'; sitä samaa vakuutti minulle sokia\nsisareni, ja lähteissäni heidän luotansa itkivät molemmat suurella\näänellä, ja äitini puhui viimeisiksi sanoiksensa; 'jos, Wilhelmi rukka,\ntässä mailmassa en enää näkisi sinua, niin toivon sinun kerran\ntaivaassa tapaavani; Jumala olkoon sinun apunasi ja hyvästi siunatkoon\nsinua!' Siitä kyllä, armas herra! näette minun ei tarvitsevan epäillä\näitini ja sokian sisareni anteeksi antamuksesta; mutta kuitenkin vaivaa\nse minua, että tiedän nyt kuolevani, ennen kun pääsin vielä kerta\nrukoilemaan heitä siitä, että unhottaisivat kaikki ne kärsimiset, joita\nminä heille huimuudessani saatin.\"\n\nHerra oli itsekin vaka ja jumalinen mies, ja lohdutteli merimiestä,\nkuin paraiten taisi. Hän lupasi myös, jos Jumala häntä auttaisi kotiin,\nitse mennä merimiehen äitin ja sisaren luoksi, joiden nimet ja\nasuntopaikan sai merimieheltä kuulla, ja kertoa heille sen, mitä nyt\nhäneltä oli kuullut.\n\n\"Oh hyvä herra! sanoi siihen merimies, pitäkää lupauksenne muistossa,\nja kun te tulette sinne, niin sanokaa heille näin: 'Wilhelmi kuoli\nmerellä ja puhui juuri kuolemaisillansa, että hän tiesi Jumalan ottavan\nhänen armoihinsa, mutta teille käski hän sanoa ja rukoilla, että te\nmyös antaisitte hänellen anteeksi kaikki pahat, mitä hän teitä vastaan\non tehnyt.'\"\n\nJaakoppi kuuli joka sanan ja hänen sydämmensä tuli kokonaan\nrauhattomaksi. Joka sana kuolevan merimiehen suusta tuntui hänelle kuin\nmiekalla pistäminen. Hän vielä ei tähän asti ollut oikein ajatellut,\nkuinka kauhian pahasti hän oli omaa äitiänsä vastaan itsensä käyttänyt;\nnyt sitä ajatellessaan rupesi hän oikein äänellä itkemään. Eikä hän\nolisi itkuansa hävennyt, jos olisi vaikka koko mailma näkemässä ollut.\nJonkun ajan katkerasti itkettyänsä sanoi hän: \"kyll' olet sinä,\nWilhelmi, onnellinen, kun tulit äitiltäsi anteeksi anomaan ja saamaan\nkaikki rikoksesi häntä vastaan; minä olen paljo ilkiämpi äitiäni\nvastaan ollut. Sen kirjan, minkä vieras herra Bedfordin kaupungissa\nlahjoitti sinulle, pidit sinä kalliina ja rakkaana, mutta minä\nonnetoin, minä myin viinatuoppiin ja muutamaan rahakopeikkaan äitini\nkalliimman tavaran, sen raamatun, jonka hän hyvästi jättäissänsä antoi\nminulle, ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa.\"\n\nItku esti hänen enemmän puhumasta. Merimies olisi jotakuta siihen\nvastaukseksi sanonut, mutta ei saanut päänkivulta kieltänsä kääntymään.\nHerra muistutti häntä muutamilla sanoilla Jumalan suuresta\nlaupiuudesta, koska tunsi katumuksen tunnon nousneen hänen sydämmeensä,\njoka on ensimäinen askele parannukseen. Mutta pitkää aikaa ei\ntainnutkaan puhua hänen kanssansa, sillä Wilhelmillä nähtävästi ei enää\nollut monta hetkeä jälillä. Ja yöllä ennen ja nyt uudesti oksetutti\nhäntä kovasti, josta hän tuli aivan heikoksi. Oksentamisen jälkeen\nvalkeni hän kasvoilta ja kuoleman tuskan hiki nousi hänen otsaansa.\nHerra kysyi, kuinka hänen kanssansa oli; Wilhelmi pani kädet ristiin\nrintansa päälle ja vastasi hiljaisella äänellä: \"jo on rauha kädessä.\"\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa. Päivä meni maille, ja kuumaa päivän\nhellettä seurasi kolkko, viluinen yö. Kuolevata Wilhelmiä kyllä\npeitettiin purjeella, ja Jaakoppi antoi vielä oman takkinsa peitteen\nlisäksi, mutta kuitenkin värisi hänen ruumiinsa kovasti. Viimeisellä\nillan valolla näkivät kumpikin, kuinka rauhan kuva loisti hänen\nkasvoissansa, vaikka olikin suu vilusta vähän vinossa. Koko yön\nistuivat likellä häntä, ja Jaakoppi koki sekä hengittämällä että omain\nkättensä välissä lämmitellä hänen käsiänsä. Herra luki aikalomasta\nsopivia rukouksia ja virren värsyjä, sillä vaikka Wilhelmi ei enää\nvoinut puhua, niin taisi hän kuitenkin kuulla. Kylmän yön perästä alkoi\nlopulta päivä koittaa, mutta silloinpa tuli kylmä vielä kovemmaksi.\nWilhelmillä oli jo silmät ummessa, otsa kylmä ja kasvot vaaliana;\npäivän noustessa erosi henki hänestä.\n\n\"Meidän ystävämme on jo lopettanut tuskansa\", sanoi herra ja pyhkäsi\nkyyneleitä silmistänsä. Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen ja sanoi:\n\"kaikillen ei ole suotu semmoista lähtöä täältä, kun Wilhelmi\nvainajalle, että epäilemättä tulevat taivaasen. Omalla voimallansa\nsinne ei pääse kenkään, mutta siinä kalliissa ja pyhässä kirjassa, joka\noli sinun äitisi ainoa omaisuus, ja jonka hän sinulle hyvästi jättäissä\nantoi, siinä neuvotaan ja selitetään, millä tavalla sinne on päästävä.\nSentähden, jos Jumala sinua vielä auttaa maalle ja kristityin pariin,\nniin koe viipymättä laittaa itsellesi se kirja, ja siitä tutkia,\nmitenkä taitaisit pelastaa itsesi hengellisestä haaksirikosta, joka\nhukuttaa sielunkin, koska tällä nykyisellä, jossa nyt olemme, ei ole\nvaltaa, kun ainoastansa ruumiille, jolla ei ole suurta arvoa, jos\nloppuu vähän ennemmin eli myöhemmin. Jumala on minun auttanut siihen\nmaalliseen tilaan, että olisin voinut saada, mitä vaan mieli tekee,\nmutta paljo enemmin tulee minun häntä siitä kiittää, että hän on pannut\nhalun sydämmeeni noudattaa hänen mieltänsä rakkaudella, pelvolla ja\nvapistuksella. Ja sen halun sain minä siitä kirjasta, joka oli sinun\nvaivaisen äitisi ainoa turva ja tavara. Siitä ajasta löydän minä aina\nja joka paikassa tykönäni sen omaisuuden, joka on korkiampi, kalliimpi\nja rakkaampi, kun kaiken maailman kulta ja tavarat, jota vesi ei\nhukuta, tuli ei polta, varkaat eivät saa varastetuksi: se on ilo ja\nrauha Jumalassa, jota ei kenkään käsitä, kellä sitä itsellä ei ole.\"\n\n\"Mutta nyt jättäkämme kuollut kumppalimme Jumalan rauhaan ja\nhaudatkamme hänen ruumiinsa aaltoihin, sillä aallot ovat kuolleen\nmerimiehen hauta. Katsahda vielä kerran, kuinka koko hänen kasvonsa\nloistaa kuin rauhan kuvana; onnelliset ja autuaat, jotka hänen\nlaillansa uskossa täältä eriävät!\"\n\nHerra luki vielä muutamia rukouksia ja siunauksia; sitte lykkäsivät he\nruumiin lautalta mereen ja pian oli se aalloilta peitetty.\n\n\"On nyt aika tullut pitää huolta itsistämmekin\", sanoi herra, \"mutta\nennen kaikkia pitää minun saada nukkua pari tiimaa. Walvo sinä sillä\najalla, kyllä minä taas sitte valvon vuorostani, ja sinä saat levätä.\nMutta jos sattuisimme jonkun luodon eli karin likelle tulemaan, niin\nherätä silloin minuakin.\"\n\nHerra pani nyt pitkäksensä maata, ja Jaakoppi kääri purjetta hänelle\npään alaiseksi, ja istui hänen viereensä päivän puolelle, ettei liika\nlämmin rasittaisi häntä.\n\nMuutamaksi tiimaksi jäi nyt Jaakoppi ihan yksinäisiin ajatuksiinsa. Se,\nketä hän nyt rakasti ja kunnioitti enemmän kun hän tähän asti oli\nketään rakastanut ja kunnioittanut, sotaherra nimittäin, makasi\nraskaassa unessa ja Wilhelmi, jonka ruumista virta kuljetti, vielä\nsitäkin raskaammassa; Jaakoppi yksin valvoi. Mutta hän valvoi nyt\nhengellisestikin. Se entinen hengellinen uni oli peräti paennut, ja\nniinkuin hän jälestäpäin kertoi, rukoili hän nyt ensimäisen kerran\nkaikesta sydämmestänsä, ja rukoili armoa ja synnin anteeksi antoa\nJumalalta. Huono kyllä oli ruumiillinen tilansa: ennen haaksirikkoa oli\nhän pumpannut ja muuta työtä tehnyt, että kädet olivat raukiana ja\nrakkoja täynnä; jano vaivasi kovasti, että kieli, suulaki ja kurkku\nolivat yhteen kuivamassa; nälkä jäyti vatsassa ja silmänsä olivat\nkauvan valvomisesta kipiät ja tursuneet. Kuitenkin tunsi hän nyt\nsenlaisen rauhan ja riemun tykönänsä, josta hän ennen ei ollut\nuneksiakaan taitanut.\n\nAikansa nukuttua heräsi herra ja käski Jaakopin vuoronsa nukkumaan. Hän\nnukkuikin heti paikalla ja makasi kun kuollut, mutta puolenpäivän\njälkeen herätti herra hänen, ja suurella työllä hänen valveelle saatua\nsanoi hän: \"Mielelläni olisin antanut sinun kauvemmin levätä, mutta nyt\non velvollisuutemme kokea pelastaa itsiämme. Katso, kuinka Jumala on\nantanut virran kantaa meidät likelle maata, että tuolla ei kovin\nkaukana mäet ja metsät loistavat silmiimme. Mutta vielä likempänä ovat\nnuot suuret karit, joita aallot hirmuisesti pieksävät; siinä on nyt\ntemppu, mitenkä pääsemmä ilman lautan särkymättä niistä sivu.\"\n\nAiroilla kokivat viimeisilläkin voimillansa ohjata lautan kivistä\nsivuitse, ja kun ne ei olleet juuri paraassa virrassa, vaan vähän\nsyrjempänä, niin Jumalan avulla onnistuivat siinä työssänsä, ja puolen\ntiiman päästä olivat siitä vaarasta pääsneet.\n\nJano ja nälkä raukaisivat nyt Jaakoppia niin kovasti, että tuskin\nsaatti pystössä olla. \"Tee, kuin minäkin\", sanoi herra, \"niin suurin\ntuska menee yli.\" Samassa riisui hän vaatteet päältänsä, piti niitä\nvähän aikaa vedessä ja puki ne päälleen. Jaakoppi teki samalla tavalla\nja tuli pian tuntemaan huojennuksen tuskassansa.\n\n\"Suolaista, katkeraa merivettä\", sanoi herra, \"ei taida kukaan juoda\njanonsa sammuttamiseksi, sillä se saattaa hirmuisen vatsan kivun, mutta\nmärjistä vaatteista vetää iho ainoastansa selvän veden sisäänsä ja\nvirvoittaa ihmisen janossa. Monta merimiestä olisi tämmöisissä tiloissa\njo janoon nääntynyt, jos eivät olisi ymmärtäneet sillä henkensä\nsäilyttää, että usein kastivat vaatteensa meriveteen.\"\n\nWäkevä virta kuljetti heitä yhtäläiseen likemmä rantaa, joka jo\nviheriöitsi heidän silmissänsä. Lähin paikka, johon myös virta ajoi\nheitä, oli pienoinen saari, jonka vieressä ja takana oli toisia\nsamanlaisia saaria, ja palasen matkaa etempänä itäänpäin näkyi\nmanner-ranta. Sillä puolella saarta, johon virta kävi, oli kari ja\nmuutamia yksinäisiä kiviä edessä. Hengen ehdolla pyysivät näistä sivu\npäästä, mutta kaikki yrityksensä oli tyhjä, kun yhtäkkiä tarttuivat\nkiinni, eivätkä enää saaneet lauttaa liikkeelle. Rantaan oli vielä\nvirstan paikoilla ja päivä oli lopulla; aallot pieksivät ja työntivät\nlauttaa yhä kiintiämpään, ja uhkasivat sen lopenkin särkeä; muutamia\nlautoja oli jo kyljestä irti lähtenyt.\n\n\"Pidä nyt vaan huolta itsestäsi\", sanoi herra Jaakopille, \"ja katso,\nkuinka pääsisit hengissä maalle, ja sieltä vielä kerran äitillesi\nlohdutukseksi. Minulla ei enää ole toivoakaan maalle pääsemisestä, kun\nolen kovin tottumatoin uimaan, ja tottuneempanakin en siihen kykenisi\nvanhalta, rauenneelta ruumiiltani.\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Jaakoppi, \"minä teitä jätä; ennen kun sen teen,\nolen valmis vaikka kahdesti kuolemaan. Ja jos muuta ei oliskaan, kun\nsurma edessä, niin kuolkamme sitte yhdessä. Lautta meidän nyt täytyy\njättää tähän ja yrittää päästä tästä toiselle karille, siitä\nkolmannelle. Ehkä vesi ei olekaan syvempi, kun minkä kahlaamalla\npääsemme. Neljästä, viidestä karista yli päästyämme olemme kuivalla\nmaalla.\"\n\nNiin arveli Jaakoppi ja herra myöntyi seuraamaan häntä. Rinnasta asti\nvedessä käyden pääsivät toiselle ja kolmannelle karille. Mutta siinä\nloppuivat herralta viimeisetkin voimansa. \"Wielä kerran\", sanoi hän,\n\"rukoilen sinua: heitä minä tähän, ja koe yksin päästä maalle! Jos\nlöydät asukkaita saarella, niin korjaa minua sitte niiden avulla!\"\n\nMutta Jaakoppi kiitollisuudesta ja rakkaudesta herraan kiinitetty\nvastasi: \"en millään muotoa, armas herra, minä saata teitä tähän\njättää. Yö on joutumassa päälle, ja muutaman tiiman sisässä taitaisi\nvesi nousta ja hukuttaa teidät. Se on myös tietämätöin, onko saarella\nasukkaita ja myös tietamätöin, saattaisinko minä teitä sitte korjaamaan\npäästä. Sentähden nouskaa minun selkääni, ja minä koen kantaa teidät\nmaalle niin hyvin, kuin voin.\"\n\nRakkaus lisäsi voimia Jaakopille. Arvattavasti se ei olisi kellään\nmuullakaan huokia työ ollut, kantaa lihavata miestä seljässään,\nsaatikka näljästä, janosta ja raskaasta työstä rasittuneella\nJaakopilla. Joka seuraavalla karilla lepäsi hän vähän aikaa ja läksi\nsitte kuormansa kanssa uudelleen veteen, kunnes viimein päivän\nlaskuaikana sai hänen onnellisesti saaren rannalle.\n\n\"Kiittäkämme nyt ensimmäiseksi työksi Jumalata, joka meidät vielä\nhengissä siitä hädästä auttoi\", sanoi herra ja lankesi polvillensa\nmaahan. Jaakoppi raukan kädet ja jalat vapisivat kovasti raskaasta\nkantamisesta, kuitenkin lankesi myös hän polvillensa, kiitti Jumalata\nkaikesta sydämmestä ja tunsi siitä saavansa uuden virvoituksen\nruumiisensa. Olikin hänellä syytä, kiittää Jumalata ei ainoastansa\nruumiin, vaan sielunsakin pelastuksesta.\n\nMolemmat läksivät nyt astua toikaroimaan edemmäksi, herra Jaakoppia\nvasten nojaten. Parin sadan askeleen päästä löysivät hetteen eli\nlähteen silmän; voi sitä herkullista virvoitusta, kun siitä saivat,\nniin kauvan janoa kärsittyänsä. Wähän edempänä löysivät pellon, jonka\nhalki hyvin tallattu polku saatti heitä edespäin. Wähän matkaa\nkäytyänsä näkivät puusta tehdyn ristin kuvan pellolla. \"Jumala olkoon\nkiitetty\", huusi herra, \"me olemme kristittyin ihmisten mailla, eikä\nvilli-pakanain, jotka ehkä taitaisivat meidät suuhunsa syödä.\" Samassa\nnäkivät talonkin, joka jo ulkoapäinkin näytti kun Euroopalaisten\nhuonerakennus. Sen asukkaat olivat vanhaa Hispanjan sukua, ja kielen\nmurre heillä usiammasta kielestä seoitettu. Herra oli jo ennenkin paljo\nmaita kulkenut, ymmärsi heidän puheensa puolittain, ja taisi myös itse\nselittää heille, mistä hädästä ja onnettomuudesta äsken olivat\npääsneet, pyytäin heiltä ruokaa ja apua.\n\nIsäntä lupasi mielellänsäkin auttaa heitä, antoi heille vähäisen ruokaa\n-- kauvan nälkää kärsineillen ei sovikaan paljo yhtäkkiä antaa, sillä\nse tappaisi heidät paikalla -- sitte asetti hän heidät makaamaan.\n\nJaakoppi nukkui heti, ja makasi seuraavaan aamuun asti\nraskaassa unessa. Mutta kuinka häntä eikö huoletuttanut, kun\nhän aamulla herätessänsä näki arvossa pidettävän, rakastetun\nhaaksirikko-kumppalinsa sairaana, ja niin heikkona, ettei ollenkaan\nvoinut vuoteelta nousta. \"Kyll' on tämä yö ollut pitkä minulla\", sanoi\nherra; \"vanhan ruumiini piti viimein raueta, mutta minä uskon\nkuitenkin, Jumalan ei sallivan sitä surua sinulle, että sinun täytyisi\njättää minun vieraalle maalle.\"\n\nMikä Jaakopilla muutamia viikkoja ennen olisi ollut mahdotointa,\nnimittäin sairaan hoitaminen, se oli hänelle nyt aivan mielenperäistä\ntyötä; yhtäläiseen istui hän sairaan vieressä ja palveli häntä, millä\nvaan taisi. \"Oh! olisinko minä ennen\", ajatteli hän itsekseen, \"tällä\ntavalla huolta kantanut vanhasta, vaivaisesta äitistäni, elikkä jos\nJumala auttaisi minua vielä kerran hänen luoksensa, voi kuinka\nmielelläni enkö nyt tahtoisi häntä lapsellisella rakkaudella palvella\nja huojentaa hänen vaivojansa vanhoilla päivillään, jos kohta onkin\nmahdotointa palkita hänelle kaikkia niitä itkuja ja kärsimistä, joita\nentisellä elämälläni hänelle laitin.\"\n\nEhkä herra makasi sairaana vuoteella, ja Jaakopilla oli kyllin hänestä\nhuolta ja murhetta, niin tuli heidän kuitenkin kiittää onneansa, että\nolivat niin hyvään paikkaan joutuneet. Talon isäntä oli heidät hyvästi\nvastaan ottanut ja antanut heille, mitä tarvitsivat. Herra lahjoitti\nmuutamia päiviä jälkeen isännälle kulta-uurinsa kiitollisuuden\nosotteeksi ja sanoi: \"teillen on töissänne hyvä kello tarpeellinen,\nsairas sitä ei tarvitse, sentähden ottakaa se joksikin palkinnoksi\nhyvyydestänne meitä kohtaan.\" Mutta sen hyvän isännän piti pian\nmannermaalle lähteä, jossa hänellä oli toinen talo, ja siellä\nusiampia kuukausia viipyä. Talouden asiat jäivät siksi ajaksi erään\nmulatti-naisen huoleen. Mulateiksi sanotaan niitä ihmisiä, joiden\nvanhemmat ovat, toinen valkiapintaista kansaa, toinen mustapintaista\nmurjaanin sukua. Mutta kun isäntä oli pois lähtenyt, niin alkoi sairaan\nherran ja onnettoman Jaakopin elo tulla paljo vaikiammaksi. Ensin\ntiedusteli uusi emännöitsiä, eikö heillä olisi kulta-uuria hänellenkin\nantaa, sillä sen, minkä isäntä oli saanut, oli hän myötänsä vienyt. Kun\nheillä vaivaisilla haaksirikon alaisilla ei ollut uuria eikä mitään\nmuuta lahjusta hänellen antaa, niin kohteli hän heitä kovin tylysti ja\nnuriamielisesti. Jaakoppi rukoili, että antaisi edes sairaalle herralle\nmitä tämä tarvitsi, mutta nainen vastasi, ettei hän ollut tottunut\nmilloinkaan laiskoja pötkiä huoneessansa suvaitsemaan; jos siis\ntahtoisi ruokaa itsellensä ja sairaalle, niin olisi hänelle paras\nlähteä pellolle ja raataa.\n\nKun Jaakoppi oli nämät kovat sanat herralle kertonut, vastasi tämä ja\nsanoi: \"elä huoli, Jaakoppi, siitä mieltäsi pahaksi panna! kyllä minä\ntulen hoitajattakin toimeen, ja tällä saarella on kova puutos\ntyöväestä. Mene siis ja auta talon väkeä töissänsä, minkä jaksat; sen\ntahdon itsekin, jos tulen jällen terveeksi voimiani myöten tehdä.\"\n\nHyvällä mielellä lähti Jaakoppi nyt työlle, ja raati otsansa hiessä\naamusta iltaan. Kun herra parani ja emäntänainen määräsi tällenkin\nkaikenlaisia toimituksia, riennätti Jaakoppi omaa päivätyötänsä niin\nettä pääsi auttamaan kovan onnen kumppaliansa. Jaakopin ripsas ja\njoutuisa työnteko lepytti jälle pian emäntänaisen, ettei heiltä\nkielletty mitä tarvitsivat.\n\nPyhäpäivän tultua oli Jaakopilla suuri ikävöiminen lukea Jumalan sanaa,\njohon hänellä nyt ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirjoja ei löytynyt\ntalossa, ei minkään kielistä. Woi kuinka katkerasti ja sydämmellisesti\neikö hän nyt katunut sitä kauhittavaista työtänsä, kun oli vaivaisen\näitinsä ainoan perinnön, sen hänelle matka-evääksi annetun raamatun\nniin onnettomalla tavalla hävittänyt, ja usein rukoili hän, että Jumala\nvielä kerran laittaisi hänelle tilan raamatun lukemiseen. Hänen\nrukouksensa tuli kuulluksi pikemmin, kun toivoikaan. Kerran käski\nemäntä-nainen häntä aitan parvesta vääntiätä noutamaan. Siellä näki hän\norsilta rippuvan euroopalaisen pukukerran ja muutamia sota-aseita\nseinillä, ja siinä loukossa, kusta etsi vääntiätä, löysi hän yhden\nkirjankin. Hän aukasi sen ja näki suureksi iloksensa sen olevan\nEnglannin kielisen raamatun.\n\nKirja toisessa kädessänsä kiiruhti hän tupaan ja rukoili\nemäntä-naiselta lupaa, saada sitä kirjaa pyhinä ja joutohetkinä\nlueskellaksensa.\n\nEmäntä-nainen naurahti hänen innollensa ja sanoi: \"sen kirjan sinä\nkyllä saat omaksesikin, jos tästälähin teet työtä niin hartaasti ja\nuskollisesti, kun tähän asti; meillä on se kirja aivan joutava, kun ei\nkukaan ymmärrä sitä lukea. Usiampia vuosia sitte särkyi eräs laiva\nlikellä tätä saarta, ja siitä löysimme sen kirjankin.\" Jaakoppi tuli\nsiitä sangen iloiseksi ja raati työn-ajan, jos mahdollinen, vieläkin\nhartaammasti kun ennen, jolla miellytti emäntä-naisen päivä päivältä\nleppiämmäksi heitä kohtaan. Joutohetket ja varsinkin pyhäpäivät ei hän\ntuskin syömä-ajaksikaan jättänyt raamattua kädestänsä. Mitä enemmin hän\nluki, sitä selvemmäksi tuli se hänelle, ja mitä itse ei ymmärtänyt, sen\nselitti herra hänelle mielellänsäkin. Tähän asti oli hän aina epäillyt\nsuurten synteinsä ja rikostensa anteeksi saamisesta, mutta nyt tuli hän\nsiitäkin asiasta vakuutetuksi, ettei enää ollenkaan epäillyt. Nyt vasta\ntuli hän oikein ymmärtämään, missä sokeudessa hän tähän asti oli ollut,\nja aivan uusi elämä aukeni hänen eteensä. Se merenvirta, joka\nsärkyneestä laivasta kuljetti häntä saarelle, oli nyt tullut hänelle\nJumalan armovirraksi, joka johdatti häntä entisestä pakanallisesta\nelämästä uuteen kristilliseen elämään.\n\nKun Jaakoppi entisessä elämässään oli työntekoon tottumatoin, niin\nalkoi hänen ruumiinsa muutamain viikkokautten perästä vaipua ja raueta.\nUsein ajatteli hän ja pelkäsi iltaan asti ei kestävänsä, mutta väänsi\nkuitenkin uskollisesti työtä tehdä, jos kuinka suurella ruumiin\npakolla. Eikä ainoasti raskas työnteko, mutta Afrikan maan kuumuuskin\nnäännytti häntä kovasti, että veri välimmiten juoksi nenästä, ja\nlopulla ei tahtonut yölläkään ruumiinsa pakottamiselta lepoa saada.\n\nKaiken sen havaitsi herra ja koki itsekin auttaa Jaakoppia, jota tämä\nei kuitenkaan suvainnut, sillä hän kunnioitti ja rakasti herraa varsin\nkuin uutta isäntää. Herra lohdutti häntä ymmärtäväisillä puheillansakin\nja sanoi: \"Kyllä niinä kymmeninä vuosina, joksi ajaksi sinua tuomittiin\nulkomaalla olemaan, et olisi tullut sitä vaivaa näkemään ja rasitusta\nkärsimään kun näinä kymmeninä viikkokausina, jotka tällä saarella kohta\nolemme olleet. Sentähden uskonkin, että sinä jo täysin määrin olet\nkärsinyt sen laillisen rangaistuksen entisestä pahasta elämästäsi, ja\nettäs Jumalan avulla vielä pääset vanhaa äitiäsi lohduttamaan.\"\n\nMuutamana pyhä-iltapuolena istui Jaakoppi puun varjossa ja luki\nraamattuansa, kun yhtäkkiä kuuli kotimaan kieltä selkiästi ja isolla\näänellä puhuttavan. Hän käänsi päätänsä ja näki herran ja kaksi muuta\nherrasmiestä hänen kanssansa lähestyvän häntä. \"Nyt, Jaakoppi!\" sanoi\nvanha herra, \"on meille pääsinpäivä tullut. Tässä likellä on Englannin\nlaiva ankkurissa, ja Indian maalta tuleva lähtee se kotia niin pian\nkuin vaan on raitista vettä tarpeensa tältä saarelta saanut. Wielä\npäälle päätteeksi on laivan Kapteini vanha ystäväni.\"\n\nSe sanoma ei kuitenkaan ilahuttanut Jaakoppia; surullisella mielellä\nvastasi hän: \"teillä kyllä, hyvä herra, on pääsinpäivänne likellä,\nmutta kuinkas tohtisin minä, semmoinen suuri pahantekiä, vastoin lakia\nja tuomiopäätöstä lähteä kotimaalle?\" Herra vastasi: \"ei nyt muuta, kun\nlähde vaan matkaan! kyllä minä kotiin tultuamme tahdon vastata\npuolestasi. Ja toivon myös Jumalan avulla saattavani niin laittaa, että\nEsivalta osoittaa armon sinulle, ja sinä saat jäädä kotiin.\"\n\nSe vene, joka laivasta lähetettiin heitä noutamaan, toi myötänsä\njonkun rahasumman, jonka vanha herra oli pyytänyt kapteinin\nlainaamaan hänelle. Siitä jakoi hän hyvästi jättäissä pieniä lahjoja\nemäntä-naiselle ja muulle talonväelle, jotka kyllin olisivat palkinneet\nheidän elatuksensa, jonka saarella ollessansa olivat saaneet, jos sitä\neivät työllänsä olisikaan ansainneet. Tulikin emäntä-naisen ja muun\nväen mieli siitä niin hyväksi, että itkusilmin jättivät hyvästi ja\nsaattivat heitä rannalle, kussa vene odotti.\n\nMolemmat olivat nyt hyvällä Englannin laivalla, jonka kapteini otti\nheitä leppiästi vastaan ja kohteli heitä ystävällisesti koko\nmatka-ajalla. Laiva kulki myös onnellisesti ja läheni Englannin\nrantoja.\n\nMutta nyt siirtykämme katsomaan Jaakopin vanhaa äitiä Londonissa. Sen\njo olemme maininneet, että Kersantti oli Jaakopin piplian, jonka hän\näitiltänsä oli hyvästi jättäissä saanut ja viinaan menettänyt, viinan\nkauppiaalta ostanut. Londoniin tultuansa tiedusteli hän vankivartialta,\nmissä Jaakopin äiti asui, ja siitä tiedon saatuansa riensi hän piplia\nkädessä sinne ja sanoi: \"katso tuossa on sinun ainoa tavarasi jällen!\nSe oli liian hyvä kelvottomalle pojallesi; sentähden vaihetti hän sen\nviinaan, jonka paremmin tiesi, mihin se kelpaa.\"\n\nSe kova sanoma koski niin äitin sydämmeen, että meni kokonaan\nnäännyksiin ja tupertui lattialle maahan. Ei olisi luullut enää vettä\nhänen silmissänsä löytyvän, mutta vieläkin pursui niistä runsaasti\nkyyneleitä, kun viimeinenkin toivo Jaakoppi pojastansa oli kadonnut.\nHämmästyneenä seisoi hyväntahtoinen kersantti hänen vieressänsä ja ei\ntietänyt, mitä hänen piti tekemän. Wiimein sanoi hän: \"Jumala\nvahvistakoon ja auttakoon sinua, vaivainen leski; minä en voi sinua\nauttaa. Mutta minä tulen kohta jällen.\" Sen sanoi hän ja läksi ulos.\n\nKersantti juoksi kotiin vaimonsa luoksi, joka myös oli hyväntahtoinen\nihminen ja mielellään autti toisia hädän ja puutteen-alaisia, kun vaan\ntaisi. Hän elätti itsiänsä vaatetten pesulla, ja oli itsekin köyhässä\ntilassa. Heti riensi hän miehensä kanssa Jaakopin äitiä katsomaan, ja\nkun tämä vielä makasi pian tunnotoinna, poikkesi hän likellä asuvaa\nlääkäriä etsimään, joka olikin kotona ja valmis sairaan luoksi\ntulemaan. Kersantilta kuultuansa, miten sen laita oli, sanoi lääkäri:\n\"työstä ja murheesta, kuin myöskin kehnosta ravinnosta on hän niin\nheikoksi tullut, ettei hänelle lääkityksistä ole varsinaista apua.\nMutta minulla on yksi tuttava rouva tiedossa, joka on pyytänyt minua\nilmoittamaan hänelle, jos missä tapaisin semmoisia hätään tulleita,\njoita hän varoillansa ja kanssakärsivällisyydellänsä taitaisi auttaa.\nSama rouva on juuri paras lääkäri tälle sairaalle, ja hälle lähetän\nsanan kohta kotiin tultuani.\"\n\nNiin teki myös tohtori, laitti sanan rouvalle, ja parin tiiman päästä\ntulikin tämä, ja nähtyänsä, mitä sairas ruumiinsa puolesta tarvitsi,\nlaitti hänelle paremmat makuuvaatteet, ruokaa ja juomaa, lohdutti häntä\nsitte kristillisillä puheilla Jumalan isällisestä huolenpidosta, jonka\netsiväinen armo usein saapi suurimmatki syntiset parannuksen tielle\njohdatetuksi, jonka tähden hänenkin Jaakoppinsa vielä mahdollisesti\ntaitaisi kääntyä ja parantaa itsensä. Semmoista hyvyyttä ja\nkanssakärsivällisyyttä ei vielä kukaan ollut Jaakopin äitille koko\nhänen leski-päivinänsä osoittanut, mutta semmoista tarvettakaan hänellä\nei ollut tähän asti ollut.\n\nKahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä ajasta kun äiti oli pojaltansa\nhyvästi ottanut ja oli jo myös sanoma ennättänyt tulla siitä, että\nlaiva, jossa Jaakoppi muiden pahantekiäin kanssa kulki, oli särkynyt,\nja että koko laiva-väki luultavasti oli meren pohjassa. Sen kuultuansa\nitki Jaakopin äiti katkerasti ja rukoili Jumalaa poikansa puolesta\nkyyneleet silmissä hartaasti.\n\nMutta samaan aikaan, kun sanoma haaksirikosta ennätti tulla, tuli\nIndiasta palaava laivakin Londonin haminaan ja mainittu sotaherramme ja\nJaakoppi siinä laivassa. \"Kun sinulle nyt annettaisi lupa kotimaalle\njäädä, niinkuin minä toivon\", sanoi herra Jaakopille, \"niin minkä\nelatuskeinon ottaisit sinä itsellesi?\" \"Minkä muun, kun palveluksen\",\nvastasi Jaakoppi; \"työtä tekemään olen nyt tottunut, enkä uskokaan\ntyönteon kotimaalla olevan niin raskaan, kuin kuumassa Afrikassa.\nUskollisella ja uutteralla työnteolla luulisin voivani saada ja ansaita\njotain vanhalle äitilleniki, ettei tulisi nälkää kärsimään, jos hän\nvielä on elossa.\"\n\n\"Se on kaikki hyvä\", sanoi herra, \"ja pellon viljelystyötä taidan minä\nhuokiasti laittaa sinulle, jos tahdot.\"\n\nKaupunkiin tultua käski herra Jaakopin seurata itseänsä kotitaloonsa,\njoka oli suuri, komia kivikartano, ja jossa herran omaiset ja palveliat\nverrattomalla ilolla ottivat häntä vastaan, varsinkin kun jo olivat\npeljänneet hänenkin mereen hukkuneeksi. Herra tervehytti heitä\nleppiästi ja osottain Jaakoppia sanoi hän heille: \"tuossa on minun\nveteen hukkumasta pelastajani.\" Sitte kertoi hän heille kaikki sen,\nmitä jo edellisestä kirjoituksesta tiedämme.\n\nHerran rouva ja sukulaiset kiittivät nyt ilokyyneleet silmissä\nJaakoppia, joka koskaan ennen ei ollut tuntenut tykönänsä sitä\ntytyväisyyden tuntoa, kun hänelle näistä kiitoksista läksi.\n\n\"Täksi päiväksi jäät sinä tänne\", sanoi herra, \"kyllä minä teen paraani\nsinun edestäsi, että toivon annettavan sinulle luvan kotimaalle jäädä;\nhuomena käymme äitiäsi katsomassa.\"\n\nJaakopille annettiin eri tupansa asua ja vielä samana päivänä sai hän\nherralta uudet vaatteet kuin myöskin täyden rahakukkaron. \"Ne saat\nsinä\", sanoi herra, \"joksikin palkinnoksi henkeni pelastuksesta veden\nhädässä; kun huomena tapaat äitisi, niin anna niistä osa hänellenki!\"\nKun herra oli kovin korkiassa virassa ja kuninkaaltakin tuttu, niin sai\nhän pian toimitetuksi sen, että Jaakopillen annettiin lupa olla ja\nliikkua Londonissa, kunnes hänen asiansa tulis uudelleen tutkituksi.\n\nPäivällä jälkeen, se oli pääsiäispäivänä, käski herra Jaakopin istua\nkanssansa vaunuihin. Ensin ajoivat kirkkoon, jossa sydämmellisellä\nhartaudella kiittivät ja ylistivät Jumalata, joka kaikkina aikoina ja\nerittäinkin viimeisessä veden hädässä niin ihmeellisesti oli heidän\nhenkensä säilyttänyt, ja myös rukoilivat, että hän vastedes\narmollisesti varjeleisi heitä niin ruumiillisesta kuin hengellisestä\nhädästä, etteivät kiusaukset milloinkaan saisi heitä oikialta tieltä\nvietellyksi.\n\nKirkosta ajoivat suoraa tietä Jaakopin äitin luoksi, josta herra oli\ntiedon saanut, että vielä eli. Herra astui ensin yksinään sisään ja\ntervehti häntä leppiästi. Sitte sanoi hän: \"minä olen kuullut teidän\nolevan Jumalala pelkääväisen ihmisen, jonka ainoa turva ja ilo on\nJumalan sanassa. Myös olen kuullut teidän pahantapaisesta pojastanne,\njonka oikeus on tuominnut maalta hyljättäväksi. Mutta jos nyt eli\ntoiste sama poika ilmestyisi jälle ja sanoisi: 'äiti, minä olen\nkauhiasti syntiä tehnyt Jumalata ja sinua vastaan, mutta anna minullen\nanteeksi kaikki murheet, itkut ja huokaukset, jotka minä olen sinulle\nsaattanut!' niin taitaisitko unhohtaa ja anteeksi antaa ne?\"\n\n\"Woi olisiko Jaakoppi poikani vielä elossa?\" huusi äiti, johon herra\nvastasi: \"onpa kyllä, ja hän elää nyt ei ainoasti ruumiinsa, vaan\nsielunsakin puolesta, sillä hän on löytänyt Jumalan armon ja kääntynyt\nentisestä pahasta elämästänsä uuteen elämään, joka Jumalan mielen\njälkeen on.\" Samassa aukeni ovi ja Jaakoppi lankesi polvilleen äitinsä\njalkoihin. Nyt loppui leskiraukan tuskapäivät; hän löysi jälle\nkadonneen poikansa, ja sai siitä vielä päälliseksi vanhan päivänsä\nturvan.\n\nUskollisella toimellansa ja takauksellansa sai herra niin käytetyksi,\nettä Jaakoppi vapautettiin siitä tuomiosta, jonka jälkeen hän olisi\nollut jälle maasta pois vietävä. Herralla oli maakartano ei kaukana\nLondonista, ja sen antoi hän kokonaan Jaakopin halttuun. Sinne muutti\nJaakoppi vanhan äitinensä ja eli siellä onnellisesti ja koko\npiirikunnalle esimerkiksi. Monta huikentelevaista nuorukaista johdatti\nhän oikialle tielle, ja kukapa olisi tainnut heitä paremmin johdattaa,\nkuin hän, joka ennen oli ollut pahin heistä ja perin pohjin tunsi\nkaikki vietellykset, jotka vetävät nuorta kansaa harhateille ja\nsaattavat sitä onnettomaksi.\n\nHerra ei myös unhottanut, mitä hän Wilhelmi vainajalle veden hädässä\noli luvannut. Hän läksi muutaman päivän päästä siihen kaupunkiin, jossa\nWilhelmin äiti ja sokia sisar elivät, ja lohdutti heitä hyvillä\npuheilla ja kauniilla kertomisella Wilhelmin viimeisistä hetkistä ennen\nkuolematansa. Ja kun hän oli varakas mies, niin antoi hän heille ison\nsumman rahaa, jolla taisivat huoletta elää edespäin. \"Ottakaa ja\npitäkää se\", sanoi hän, \"niinkuin Wilhelmi vainajan perintönä.\nWiimeisillä voimillansa laittoi hän meille airot ja purjeen\nlautallemme, ja souti meitä siksi että merenvirta otti ja saatti meidät\npelastuspaikalle. Ilman hänettä olisimme kaikki hukkuneet meren\npohjaan.\"\n\nNyt olemme toden mukaan kertoneet, mitenkä Jumala haaksirikon ja\nmerenvirran kautta johdatti Jaakopin kadotuksen tieltä uuteen elämään,\nja siihen lopetamme kertomisen toivotuksella, että kyllä moni tämän\nlukia seuraisi Jaakopin esimerkkiä ja tulisi hänen kaltaiseksensa\nparannuksen tielle jouduttuansa.\n\n\n\n"]