[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fve8qCv8MLhFerHc5EOAWUbJkkZoU5UrkuiI0R8e5pr0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2248,"Vaiheita","Strindberg, August",1849,1912,"2248-strindberg-august-vaiheita","2248__Strindberg_August__Vaiheita","Kokoelma kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1885,1907,38330,247657,false,54458,[23,24],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Vaiheita: Kokoelma kertomuksia\" by August Strindberg is a collection of short stories written in the late 19th century. The book likely explores themes of social dynamics, craftsmanship, and human relationships through engaging narratives, often set in the context of trade guilds and artisans. The stories appear to center around dynamic characters, like the protagonist, Mestari Paavali, who engages in intellectual discussions and confrontations about societal roles and expectations.  The opening of the collection introduces an assembly of the cannoneers' guild, where Mestari Paavali addresses fellow master craftsmen and apprentices about the need for reform in their trade. He argues for increasing the number of masters in light of their growing population. The meeting is filled with lively interactions, including disruptions caused by a hunchbacked man, who becomes a focal point amid the discussions. The narrative sets up a struggle between tradition and innovation, hinting at a conflict over the future of their craft and the social hierarchies that govern it. Amidst the debates, the unique characteristics of the guild members are revealed, providing readers a glimpse into the complexities of their personal and professional lives. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Larin-Kyösti",311,"Kokoelma sisältää kertomuksia, joissa tarkastellaan yhteiskunnallisia rakenteita, taiteilijuutta ja ihmiskohtaloita. Tarinat kuvaavat muun muassa ammattikuntien jäykkyyttä, sivistysihanteita ja yksilön selviytymistä erilaisten elämänvaiheiden keskellä realismia ja ironiaa hyödyntäen.","August Strindbergin 'Vaiheita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2248.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","VAIHEITA\n\nKokoelma kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nAUGUST STRINDBERG\n\n\n\nSuomensi Larin-Kyösti\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nSuojelijoita.\nUudet aseet.\nVoittoriemu.\nHautajaiset.\n\nII.\n\nTaiteen vuoksi.\nMarkus Larsson asianajajana.\nKansallinen sivistyslaitos.\nVihittynä ja vihkimättä.\n\nIII.\n\nTäysihoitolaiset.\nMyyrä.\nYksineläjä.\nUhri.\n\n\n\n\n\nI.\n\nSUOJELIJOITA.\n\n\n\"Mestari Paavalilla on puheenvuoro\", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan\nvanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi\ntutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja\nkisälleineen ja alkoi puhua.\n\n\"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti\nsekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä\nesityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta,\nehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt\npäästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien\nsuurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla\nkannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa\nolonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti\novat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset\nja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät\nulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet\nseistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja\nvahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin\nporvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut\nnelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa\nvuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä\nmääräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella\nkäsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus\nmuuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi,\nmiksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi.\"\n\nAmmanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.\n\n\"Minun vastustamaton ajatukseni on\", jatkoi mestari Paavali, \"että\nmestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska\nväkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä,\nkaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy\nodottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat\nhe riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain\nneljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan\nsäännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien\nluku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut.\"\n\nKisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii\nhiljaisuutta.\n\n\"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä\njoukossa puheenvaltaa!\" huusi hän. \"Hyvin kunnioitettava\nkannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä\nlevottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja\ntaattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat\nne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja\nsuojelukseksi perustamilta laitoksilta.\"\n\nTällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän\nmelun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen\nhankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä\ntalikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella\npenkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli\nkuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi\nsuorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä;\nihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan\npaikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän,\noli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä\nhetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen\nviimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies\nasettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin\nalttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut\nnauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi\npuhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän\nsaattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä\nseurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan\nliikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.\n\n\"Istu hiljaa siellä\", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja\nkääntyivät päin kyttyrämiestä.\n\n\"Istunhan minä hiljaa?\", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.\n\n\"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?\"\n\nVastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: \"Inhimillisessä\nluonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla\nsuojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi\nsuojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis\nkannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen\nkieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo\nAatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi\nviiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja\nsuuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme\nnauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin\nme voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä\non tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen,\njotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa\nkannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne\novat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen\neläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista\nammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan\nalasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän\nvedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan\nsellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?\"\n\nHuojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni\nikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi\nkeikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.\n\n\"Mikä helvetin melu siellä on?\", huusi ammatin vanhin. \"Ajakaa ulos\nkisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!\"\n\n\"Emmehän me mitään, emmehän me mitään\", huusivat kisällit, \"penkissä\nsyy on!\"\n\nKyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset\notsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.\n\nMestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas\npuheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli\ntyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin\nvanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte\nkehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat\neivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi\nkourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä.\nTinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt\nja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven.\nKaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka\nkoitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut\nyhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä\nsuojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin\ntehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.\n\nAmmatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja\npyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.\n\nAmmattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä\ntapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän\nvannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien\npuheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on\nolla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä\nmiehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin\nkoskea esi-isien luomiin töihin.\n\nRauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui,\nromahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui\nja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan.\nKoko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi\nmestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan\nkokous oli loppunut.\n\nPenkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi\nkolpakoista ja kannuista.\n\n\"Noo rakas veli Paavali\", sanoi ammatinvanhin ja syleili\nvastustajaansa, \"ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken\nmukiloin?\" \"Kukapas sitä väittää\", sanoi mestari Paavali. \"Hävytönhän\nsitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun\nmielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi.\"\n\n\"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät\nmuuten ei saa arvoa?\"\n\n\"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei\nvalehtele\", sanoi mestari Paavali.\n\n\"Älä ole niin kiivas\", sanoi ammatinvanhin; \"katsos, kun sitä noin\nyht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi,\nkun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin\nhelppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja\nkun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen,\ntäytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei\nkäy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat\npäästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me\nmukiinnumme.\"\n\n\"Veliseni, meidän kesken puhuen\", vastasi mestari Paavali, \"olemme\nkaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää,\nmitä kisällit tahtovat.\"\n\n\"Hyvin kauniisti sanottu...\"\n\n\"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia\nasioita.\"\n\n\"Sinä olet kunnon mies, mestari\", sanoi ammatinvanhin ja pyysi\nvastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.\n\nJuomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot\nhimmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit\ntarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin\nne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian,\nsuojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien\nmaljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta\nsiivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.\n\nNyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon\nmaljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.\n\n\"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!\" huudettiin, niin että tupa\nvapisi.\n\nBosse tai Boo -- kyttyrämies -- nousi ja istautui ammatinvanhimman\ntuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli\nhyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset\nhiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat\nloistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.\n\n\"Hiljaa, kisällipojat\", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan\nmaljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen\nisoimman kannun, minkä näki.\n\n\"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä\nminä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden\npitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle\ntunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti\npuheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan\nennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi\nlopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin\non järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet,\nsuuret ja pienet, köyhät ja rikkaat...\"\n\n\"Sekä kuurot ja tyhmät...\" keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa\nkilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.\n\nBosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten\nsanoi hän:\n\n\"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo\nsanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!\"\n\nNigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: \"En tiedä mitään sen suloisempaa\nkuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut\novat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?\"\n\nBosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon\ntarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä\nhassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman\ntunnustuksen.\n\n\"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän,\netteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua\npuhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat\njuopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.\n\n\"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja\nantakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen\nsanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon,\nsillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun.\"\n\nKorttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: \"Vanhan\ntestamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky\nnousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan\nsiksi, että se on hyvä. -- Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja\nyhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni.\nVaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla\nei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa\nistunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka\njuoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia,\nsillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä\nse tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista\ntehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten\nsaan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja\nsydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole\nmitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää.\nTeidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen\ntekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden,\nsillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! -- Huomena alkaa hän\nmestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä\nsen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään\ntiedä, se riippuu onnesta. -- Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella\nkäsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa\npaukkuu, vannokaa se!\" \"Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä\",\nmutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. \"Aamen!\"\nsanoi Boo. \"Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen\nmestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että\nme harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa.\"\n\nHeti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti\nolla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat\nenemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä.\nKisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä\npuheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan\nmaanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän\npäässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli\nBoolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä\noli hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmmatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin\nsuljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli\nmestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta\nse ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa\nkannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei\nsaanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut\nvaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena\noli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen\ntekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden\nvalmistamisessa oli tunnettu.\n\nTakassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi\nsulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän\nkietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja\ntinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja\nmuodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja\nmuutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän\npois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi.\nKannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.\n\nHänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja\nhänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja\ntarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa\nelinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita\nja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin\npyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa\nkannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan\nolleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli\nryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen\nkiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut\ntulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat\nolleet sen puhtaampia.\n\nNyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta\nkannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa\nja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää\nkätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta\ntyötapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui\nsiten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja\nsiten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.\n\nBoolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä\nvaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat\nhyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään\nja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien\nseuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä\ntarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin\nnäkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien\njälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö\npeitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin,\nsitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien\nkainalosauvoillaan kuin harakka.\n\nKatupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse\nroiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta,\njolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.\n\nTultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä\novenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan\nmestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven\nkautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari\nalkoi:\n\n\"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään\nsulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä\nannamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä\nsopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin\nettä sen saakeli ottaa! Pois riepu!\"\n\nVanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö\npöydällä.\n\n\"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?\", huudahti\npormestari ja nauroi pilkallisesti.\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi ammatinvanhin \"ikäänkuin tämä astia olisi\naiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko\npäänsä.\"\n\n\"Minä pienenläntä mies\", sanoi pormestari, \"voisin varmaankin\nistuallani kylpeä tuossa ruukussa.\"\n\nKaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.\n\n\"Kutsukaa lurjus sisään!\"\n\nBosse astui saliin.\n\n\"Kuuleppas, poikani\", sanoi pormestari, \"aijotko sinä ruveta\nparturiksi?\"\n\n\"Miksenpäs\", vastasi Bosse, \"on sitä nähty tinanvalajia, joista on\ntullut raatimiehiä.\"\n\n\"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin\nsinustakin voisi tulla tinanvalaja. -- Miksi sinä tätä astiata\nsanot?\"\n\n\"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta\nhuomatakseni, että se on kannu\", vastasi Bosse.\n\n\"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut\nsinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi.\"\n\nMestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:\n\n\"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin\nleveäksi suun kohdalta\", sanoi hän.\n\n\"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua\", sanoi pormestari ja asetti\nnyrkkinsä korvalle.\n\n\"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun\", vastasi Bosse.\n\n\"Kuules vaan! Hän juo käsillään.\"\n\n\"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä\npuhdistettaessa\", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.\n\n\"Mitä loruja?\", keskeytti pormestari, \"tästä lähin voi huuhtoa\nkannuja kuten ennenkin.\"\n\n\"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja\nkiiltävä.\"\n\n\"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä\", sanoi Bosse.\n\n\"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet\", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:\n\n\"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha.\"\n\n\"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään\nvalettaessa\", sanoi mestari Paavali.\n\n\"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! -- Asettakaa kätenne otsalleni\",\nhuusi ammatin vanhin, \"kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää\nlunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari\nPaavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa?\nSitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin.\"\n\n\"Ei kylmää tinaa valeta\", vastasi mestari Paavali, \"mutta tinaa\nvaletaan kylmiin vormuihin.\"\n\n\"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää,\nettä sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia\npäähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä\ntekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen\nolet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia\", puhui\nammatinvanhin lopettaen kokouksen.\n\nMestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman\nmenestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska\nmestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut\nmestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli\nväärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.\n\nMestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka\ntarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin\ntarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä\nkotiin.\n\nHänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut\nsellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä\nvastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta\nmennessään tulikoetukseensa.\n\nTultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun\nviettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko\nnäki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon\nmerkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan\nsaanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät,\nmutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän\nasetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli\nsilmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta\nhullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo\nolutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui\nsen viereiselle penkille.\n\n\"Olutta tänne!\" huusi hän piialle.\n\n\"Katsos vaan sellaista somaa kannua\", sanoi Metta.\n\n\"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!\"\n\n\"Aivan kuten sanoin.\"\n\n\"Taitaa olla tavattoman kallis?\"\n\n\"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut.\"\n\n\"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!\"\n\n\"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä,\nmitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon\nmennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin.\"\n\nJyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.\n\n\"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?\", kysyi hän.\n\n\"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa\", sanoi Boo suutuksissaan.\n\n\"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian\ntuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis.\"\n\n\"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee,\nsitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan\nmestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on\", sähisi Boo.\n\n\"Kyllä he sen käsittävät\", arveli jyvienkantaja, \"siksipä eivät\nsitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että\ntällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies.\"\n\nBoo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun\nkapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena\nkotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin\nkanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja\nsäästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa,\nsai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä\nmestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää,\nkoska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.\n\nBoota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen\nkannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta\npuheenaihetta.\n\nMutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt\njotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa,\nseisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista\nlaudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun\ntoisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia\nkuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli\nhyljännyt.\n\nKello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja\ntyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen:\n\"kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?\" Kun hän oli toistanut\nmonta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä\nlaulunuotille.\n\nKello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla\nja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat\nkannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat\nvarovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa\nammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät\npäätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.\n\nSillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa\npäättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä\nastellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki\nhitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään\nhikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien\nkansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta\nherättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa\nmatkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa\nkuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.\n\n\"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin\nammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka.\nKannuja, kannuja, hoi!\"\n\nAmmatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi\nBossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä\nsitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin\noli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen\nkuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla\nmuunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!\n\nAmmatinvanhin alkoi huutaa:\n\n\"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia.\"\n\n\"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia\", sanoi Bosse.\n\n\"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!\"\n\n\"Ei tämä mikään puoti ole\", vastasi Bosse.\n\n\"Mutta onhan tässä pöytä.\"\n\n\"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään\nammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta.\nEi tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan\nakkunaa -- tuolla ylhäällä!\"\n\n\"Sinä myyt kannuja, sinä senkin...\"\n\n\"Kansa ostaa, ammatinvanhin!\"\n\n\"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!\"\n\n\"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!\"\n\n\"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin\npormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!\"\n\nPormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä\nystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja\npian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui\naseenkantajia kokoon.\n\n\"Pitäkää nyt puolianne\", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi,\nja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi\ntuuleen.\n\n\"Pitäkää puolianne\", kirkui Bosse, \"nyt on aika!\" Mutta he eivät\npitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti.\nMutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle\nja kirkui:\n\n\"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden?\nMuistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin\npitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia.\nAntakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne,\nsillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!\"\n\nMutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin\nasemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen\nkauppatavaransa.\n\nSilloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän\nvangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin\nhänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin\nportista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:\n\n\"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee\nammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä\nsivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla\nkuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin\nhomehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni\nja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua\nlämmityksellä ja huoneen siivoamisella.\"\n\nJa hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä\ntoiveilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen\nluonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa\nkeskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen\nja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä,\nvarotuksia, kehotuksia alistumaan:\n\n\"Mitäs se auttaa? -- Miksi turhaan vaivaat päätäsi? -- Mitä hyötyä\nsinulla siitä on? -- Onko se oikein?\"\n\nMutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä\noli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli\nvain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään\npäässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä\nkauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.\n\n\"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?\", huusi eukko oven takaa.\n\n\"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja.\"\n\n\"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn,\nmitä sinä olet tehnyt?\"\n\n\"Kannun!\" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut\npuhkaista paksun oven.\n\n\"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan\nminä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin\novat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!\"\n\nNyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.\n\n\"Vai on hänen nimensä Annu\", jatkoi muija umpimähkään. \"Annu oli\nsenkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa.\"\n\n\"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?\"\n\n\"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä\nollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!\"\n\nBossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen\njatkamasta keskustelua.\n\nPäästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan\nkuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan\nja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut;\nolivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä.\nHän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa\nosannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen\nrattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän\nolisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei\nolisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi\nmutta toisella tavalla.\n\nSaman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta\ntietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli\nkauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun\nvarrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen\nvalmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.\n\n\"No, Jossef, katso sine teme kannu!\"\n\nJoosef katseli kannua tuntijan silmillä:\n\n\"No, Algut, mite sine?\"\n\n\"Mite sine anta minul teste kannust?\"\n\nJoosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:\n\n\"Mine anda kaks eyri.\"\n\n\"Andako sine kaks eyri? No!\"\n\n\"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?\"\n\n\"No, andaks sine minull pool'toist eyri?\"\n\nJoosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:\n\n\"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?\"\n\n\"Prifat se olla.\"\n\n\"No, mine anda pool'toist!\"\n\nKun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä\nistui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut\nkannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin\nlähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi\nLyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä\nlähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi,\nettä valuri panisi hiukan enemmän \"plijiä\" tinaan. Laiva lähti ja\nviipyi matkalla kuukauden.\n\nTämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen\nhallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden\ntähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin\nkuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu\nsyntyperäinen ruotsalainen -- ihan niinkuin tapahtui sammakoille,\njotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti\nei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä\nkuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina\nja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille.\nMutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa,\netupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti\nloukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä\netuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten\nkäsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla;\nkuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa,\nhe kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä\neivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät\nlopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan\nhyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta \"hyvistä\ntöistä\", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he\näänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.\n\nNiinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla.\nHänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten\ntavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan\nsaksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää,\nrautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän\nmelun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja\nhänen korvansa kävivät herkiksi.\n\n\"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?\"\n\nBosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi\nkansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille\npäästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla\nriippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua.\nHän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan\nääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli\ntarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka\nkoko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille\nkiville.\n\n\"Mite sine katto?\", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat\nvaivata.\n\n\"Sinua tietysti\", vastasi Bosse.\n\n\"Taktoko sine sitte osta yks kannu?\"\n\n\"Mine ei takto osta mite\", vastasi Bosse.\n\n\"Mene sine matkas sitte!\"\n\nBosse katseli saksalaista koko aamupäivän.\n\n\"Mitäsinä odotat?\", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.\n\n\"Rumpalia\", vastasi hän.\n\nMitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas\nelämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin\nluo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta\nammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui\nmyöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska\nsaksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän\nneuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä,\nsillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.\n\nKun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille\nja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli\nhän itseksensä: \"Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni\nnäköisiä!\"\n\nBosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa\nmuorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven\nrannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon,\nhän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten\nmuorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska\nei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia\npaloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se\ntuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis\nsyksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui\nsammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti\ntätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja\nantautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen\nkyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät\nvoisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin\nolivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi\nnousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut\nkäsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää,\nettä veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän\ntehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli\nhän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska\nhän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän\nyli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa\nliehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi\nitseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa\nkuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta\nhänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti\najatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa\nkannunvalaja-ammattikuntaa.\n\nHän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti\nkiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui\nolemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä\nkauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen\nuneen.\n\nJa hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn\npeitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä\nreiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi\nprosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo\npäänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi\nse hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä\nkatosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen\nneljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun\nsisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse\nheräsi.\n\n\"Missä on lehmä?\", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.\n\n\"Tuossa se on\", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.\n\n\"Missä se on?\", sähisi vanhus.\n\nNyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli\nvain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja\njaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.\n\n\"Onko se siellä?\", kuiskasi muori.\n\n\"Siellä se on\", vastasi Bosse harmissaan.\n\n\"Noo?\"\n\n\"Minä luulen, ettei se elä! -- Näyttää siltä kuin se olisi halennut!\"\n\nLänsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän\nkuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua\nelukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi\nhän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä\nkeuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru\noli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita.\nToisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen\nsurulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä\nhän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli\nloppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla\nkatsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat\nhyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös.\nMies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen\nparta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:\n\n\"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki\nmeki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke\nkevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme\nolla teiti eiti, jaksa hyvin!\"\n\nBosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.\n\n\"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj,\njotka mine tila Lyybekist!\"\n\n\"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?\", keskeytti Bosse.\n\n\"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka\nnyt, mist hinnast' te teke kannu?\"\n\n\"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?\",\nsanoi Bosse.\n\n\"Sen olen minä sanonut\", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella,\nmikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. \"No,\nkattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?\"\n\n\"Puoli eyri\", vastasi Bosse.\n\n\"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist.\"\n\n\"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä\", sanoi Bosse päättävästi.\n\n\"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!\"\n\n\"Kuulkaappas nyt, kauppias\", sanoi Bosse, \"näettekö tuota\näkkijyrkännettä?\"\n\n\"Mine neke, no!\"\n\n\"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä!\nLuuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota.\"\n\n\"Bosse, Bosse\", keskeytti äiti, \"ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!\"\n\n\"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen\npoika vaikka muuten raukka onkin!\"\n\n\"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla\nkunniallinen!\"\n\n\"Se on ruma ajatus!\"\n\n\"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille.\"\n\n\"Kuulkaas, kauppias\", sanoi Bosse. \"Te saatte myydä ulkomaalaisia\nkannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään\nkannua tässä maassa!\"\n\n\"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda\nteke, niin ei ne tulla roottalaisi!\"\n\n\"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja\nRuotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri\nminun puoleeni?\"\n\n\"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!\"\n\n\"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää.\"\n\n\"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto\nlaina meill hoone kaupungiss.\"\n\n\"Minä nukun sen asian päälle\", sanoi Bosse. \"No, teke nin! Mine\nvartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta.\nKysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!\"\n\nKeskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla\noli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen\nsydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse\nvoiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa.\nMutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien\ntäytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken\ntulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.\n\nLopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse\nvieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista\nvara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän\nnäki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva\nhänelle apuna työssä.\n\nTäällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin\nniitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.\n\nKlaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin\nluottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä\nkaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista\npikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.\n\nEräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa,\nmissä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan\nrikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde.\nJoosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian\nkalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut\npiti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä\nirti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.\n\nKuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut\nkauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan\npäivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän,\nsittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä\nyleisölle kannuja puolestatoista äyristä.\n\n\"Ach, sine sliipattu, senkin\", vastasi Algut. \"Tess' mine neke\nKlaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?\"\n\n\"Mine ole\", sanoi Joosef.\n\nBosse kulki taas työttömänä.\n\nSillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan\nkannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu\nmyyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille;\nkisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja\nkaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten\nhalvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja\nhuonompia.\n\nAmmatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne\nkirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan\ntuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat\nniin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain:\ntehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi\nmenemään.\n\nSiitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen\nvanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan\nseuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he\nkunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän\nesi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen\nkaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?\n\nOlivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun\njoku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että\nTukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn\nnimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).\n\nAsema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat\nrähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin\nhyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni\nja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.\n\nVihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen\nja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä\noli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi\nuutta kannua \"lyypekkiläistä\" mallia ja koko akkunalaudalle oli\npinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten\nlyypekkiläisiä puhtaasta tinasta \"kannuja yhdestä ja neljännesosaa\näyristä kappale!\"\n\nNyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari\nPaavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä\nkannuja.\n\nMitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen\naikaansai nyt kaikkivaltias kateus.\n\nEnsi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin\nasiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä\nhuolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.\n\n\"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että\nvuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen\nja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään\nuhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa\nluopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei\nhän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta\nheitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän\nluottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen\nsiitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut\ntunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa\nsen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon.\nHän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että\ntulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä\nkuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että\n'vanha on vanhinta'.\"\n\nMestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan\nerinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä\nammatinvanhin äsken oli pitänyt.\n\nHän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi\nnähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua,\noli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä,\njoilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli\nyrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet\nmätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita,\njotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä,\njos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden?\nEi suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen\noli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin\nmentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen\nomantunnon vaatimattomuuden riepuihin -- olkoonpa niin, tämä tehtiin\nhäpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa\nlausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan\nvaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.\n\nAmmatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä\nisänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti\noman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että\ntukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin\nlyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!\n\nAmmatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut\nsuustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: \"Ah!\"\n\nMestari Niegels haukoitti halveksivasti: \"mitä Bossesta!\" Ja kisällit\ntirskuivat: \"Meidän Bosse.\" Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla\npuhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi\nja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos\nammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain\noppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat\nsuojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla\nolisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen\nolevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse\nsaada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus\nantaa muidenkin elää.\n\nJa siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli\nmaksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon\npöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike\nhajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli\nKlaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei \"uuden keksintönsä\" ja\npanetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä\nkustannuksella rikastunut.\n\n\n\n\nUUDET ASEET\n\n\nJosti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki\nkevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja,\nmetsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo\npaahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella\nselkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta\nlentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea\npetäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla\nniemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä\näiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia\ntoinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä\njäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä\nvalveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan\nolivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.\n\nIsä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat\npellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli,\nse nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in\nyhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä\nrauhoittaa.\n\n\"Aatteles\", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään\npohti syitä ja seikkoja, \"aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä\nlahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti\ntuntee se hänen hajusta!\"\n\n\"Taitaapa niin olla\", sanoi Josti, \"mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole\nniin tarkka!\"\n\n\"Ei sitä niin varmaan tiedä!\"\n\n\"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!\"\n\n\"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua\nvahvemman!\"\n\n\"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se\nmeidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi\nitselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se\nmakaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille\nleipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska.\"\n\n\"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi\ntaloa ja maata?\"\n\n\"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä\nherkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo\nelukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi,\nehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen\nollessaan pahalla päällä.\"\n\nTassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja\nkatosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian\ntoinen koira säesti.\n\n\"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?\", sanoi Tuomas ja\nnousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä\nhaukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi\nratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.\n\n\"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen\", huusi ensimmäinen\nratsastaja. \"Kutsu sinä omaa koiraasi!\" vastasi Josti ja kiivastui.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" rauhoitti isä. \"Täytyy olla suustaan suopean\npuhutellessa herroja.\" -- Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.\n\nEnsimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori,\nkalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä\nlepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja\nnahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen\nratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.\n\n\"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?\", kysyi hän Jostilta.\n\n\"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä\nloukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!\"\n\n\"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?\"\n\n\"En ollut\", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi\npuhettaan. \"Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla\nJumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en\nsiellä viitsi käydä!\"\n\n\"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen\nlaamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet\nminun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa\nitse, jos sinulla on kieli suussasi!\"\n\n\"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia\",\nsanoi Tuomas, \"mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä\narmollinen herra tahtoo?\"\n\n\"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle\nkuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa,\nkuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka\nomistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis\nkuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen,\nsillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä\njuoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi\nkulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan\nensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja\nsinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia\nitsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!\"\n\nJosti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi\npuhua:\n\n\"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne\nja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä\ntalonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen\nmetsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen\npaukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän\nlainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta\nkäskettävää?\"\n\n\"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian\npieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus,\npäättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut\nmetsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt\nruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin\nasettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko\nkuullut?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!\"\n\nHän käänsi hevosensa ja katosi metsään.\n\n\"Mitäs tästä sanotaan?\", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä\nkanssa.\n\n\"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli\nherrasvalta, on kaikki takaperoista.\n\n\"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra,\njoka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja\nsitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet,\nmiten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet?\nMaahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi,\nmiten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta\nkiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle,\nniin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää\npetoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs\nhänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää\nja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä -- petoeläimiä! Tuskin on\nmeillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle.\"\n\n\"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!\"\nsanoi Josti.\n\n\"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja\ntuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy\nvetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta.\nKun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan\nlahja, jota ei pidä halveksia.\"\n\n\"Hyi isä\", sanoi Josti, \"ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja\nlyökäämme niiden kallot puhki!\"\n\n\"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla\nkunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista\npuolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut\naseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme\non saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä\nkäyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa\nniitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?\"\n\n\"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki\",\nsanoi Josti ja irvisteli.\n\n\"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa\nhän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä\nlailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla\nJumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme\nkotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille\ntuottaa.\"\n\nJa sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet\nkiinni Tassua.\n\nOli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun\nlaittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin\nportailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli\nlastuista tikkuja.\n\n\"Mitä pidit leivonnasta?\", sanoi muori.\n\n\"Olihan vain hiukan liian sotkettua.\"\n\n\"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit.\"\n\n\"Syy ei ole Jostin eikä minun\", arveli isä Tuomas.\n\n\"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen\nkaatamiin puihin.\"\n\n\"Miksette kaada petäjiköstä?\"\n\n\"Silloin lentohiekka meidät yllättää.\"\n\n\"Saispa yllättää.\"\n\n\"Hohoo! Hohoo!\"\n\n\"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen.\"\n\n\"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä.\"\n\n\"Vilja on koreata\", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa,\njoka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.\n\n\"Erinomaista\", sanoi isä Tuomas. \"Kunpahan vain saisimme sen katoksen\nalle; mutta siihen on pitkä aika.\"\n\nAidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian\nilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki\npellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.\n\n\"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa\", sanoi naapuri.\n\n\"Jumalan rauha itsellesi, naapuri\", vastasivat isä ja muori.\n\n\"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?\", kysyi isä.\n\n\"Oh, enpähän millään\", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti\nsilmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.\n\nMuori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta\nTuomas huomasi sen.\n\n\"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa\", sanoi\nTuomas, \"niin näytänpä sinulle uuden veneeni.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi Jesperi, \"olen kuullut, että olet työntänyt sen\njo vesille.\"\n\n\"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä\", sanoi Tuomas. \"Jos sinulla\non aikaa, niin könkytämme sinne rantaan.\"\n\nSitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli\netuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat\nveneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja\nhe soutivat jonkun matkaa järvelle.\n\n\"Nyt ei voi eukko meitä kuulla\", sanoi Tuomas, \"anna nyt kuulua!\"\n\nJesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan\ntapaan narulla varustettu.\n\n\"Taasenko uusia naruja kaulaan?\", kysyi Tuomas.\n\n\"Mitäs kuuluu?\"\n\nHuomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!\n\n\"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!\"\n\n\"Mutta nyt on tosi mielessä.\"\n\n\"Kalmarista on saapunut sotamiehiä.\"\n\n\"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä.\nAina vaan sotamiehiä!\"\n\nSilloin alkoi Jesperi laulaa:\n\n    \"Meidän miehet on lyöty,\n    Meidän miekat on myöty,\n    Laivat, aarteet myös.\"\n\nTuomas jatkoi:\n\n    \"Parempi kuolla\n    Punaiseen liekkiin\n    Kuin kunniatt' elää.\"\n\nJesperi lauloi:\n\n    \"Ne tahtoo ryöstää\n    Ja alas syöstä\n    Ja mereen upottaa.\n    Ne ahdistaa meitä\n    Yli meren ja maan,\n    Ken puolustaa;\n    Ruotsin mies,\n    Nyt vartioi ties,\n    Meitä sortaa ei saa!\"\n\nTuomas jatkoi:\n\n    \"Suuret miehet ja herrat,\n    Ja pientenkin verrat,\n    Vännit, ritarit, ei tieltä,\n    Maamiehet, porvarit!\n    Niin myöhään kuin varhain\n    Te olkaa yhtä mieltä.\n    Ruotsin mies,\n    Nyt vartioi ties,\n    Ei myöhäistä kieltä!\"\n\n\"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten\ntuliluikkuja?\", sanoi Jesperi.\n\n\"Niinkö naapurit ajattelevat?\", kysyi Tuomas.\n\n\"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat\nminun pellolleni ja söivät oraat.\"\n\n\"Söivätkö ne, viljasi?\" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:\n\n\"Kaikki tyyni!\"\n\n\"Oletko valittanut?\"\n\n\"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja\nnaapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa\naseista luopumisen!\"\n\n\"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?\"\n\n\"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät\nnaapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn.\"\n\n\"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin,\nmutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen\nja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, -- hyi sentään!\"\n\n\"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on\npäästetty metsään.\"\n\n\"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?\"\n\n\"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi.\"\n\n\"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?\"\n\n\"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää\njärkeämme.\"\n\n\"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle\nmiehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä\ntalonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta\nriistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa\nkovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä\nmiehenä kuin elää epärehellisenä.\"\n\n\"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän\nhänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää\nkunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää.\"\n\nKeskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli\nairoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin,\nja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn\nrunkoja, jotka olivat kuin liekeissä.\n\nKun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin\nennen mutta hiukan koristettuna.\n\n\"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?\", sanoi hän Tuomaalle.\n\n\"Mennään vaan\", vastasi Tuomas. \"Eihän sitä viitsi istua könötellä\nkotona juhannusaattona!\"\n\n\"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?\", jatkoi muori.\n\n\"Kellui kuin lastu laineilla\", vastasi Jesperi.\n\nEikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan,\nlähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä\nvarkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut\nomistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat\nnaapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren\nitäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja\ntarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen\ntaloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä,\nmutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet\nkatselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he\nistuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin\nja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja\njuhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä\ntunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui\nperäpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut\ntai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina.\nTuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti\nvelvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.\n\n\"Tavataanko siis huomenna kirkolla?\", sanoi hän. Kukaan ei vastannut.\nMutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.\n\n\"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla\ntässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää.\nMiekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty,\neikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot\narvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se\nei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi\npistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä\nole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että\nmeidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule\nenään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen.\"\n\n\"Seis siellä\", sanoi Tuomas. \"Häpeä periköön ruotsalaiset miehet,\njolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja\nenään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa\ntanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä\nsenkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi\nmeiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta\nkäy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa!\nNyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle\ntavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin\nvarmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin.\"\n\n\"Tuomas, hyvä Tuomas\", sanoi lautamies pilkallisesti, \"älä ole niin\nsuuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä.\"\n\nTuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen.\nTuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään;\nmutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet\nmellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien\nväliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat\npuoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.\n\nJuhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut\nniin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai\npakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin\nryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän\nvakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta\njuhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan\noltu vietetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden.\nIhmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti\nkirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin\ntällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat\nrantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi\nliikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten.\nRuohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina\nlevoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.\n\nPienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin\npienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii\nkastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei\nsurusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan\nilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko\nkultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone\nniin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen,\nmistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi\nnavakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin\nkuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään,\ntervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon\nteidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja\nkivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot\nuinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi\nharhailevia pilviä.\n\nSilloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu.\nRantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat\nnoristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa\nja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden\nedellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät\nkoristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään.\nSuunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on\nrikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat\nrenkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit\nsaapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko\nilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he\naavistavat pahaa.\n\nHälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan\nkirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan\noven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa,\nsiellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko\nole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu\npistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu,\nraippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin\nsärjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija\nottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä\nnojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte\ntutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella,\nsillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa,\nmutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen\netsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on\nkangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken\nolevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan\npintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee\nhän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa.\nRistiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa\nkallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti,\nikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko\nihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja\nkuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä,\njoita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta,\njoiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään.\nKirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen\nhyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo\nviisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien\nselvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne,\njotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän\nastuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän\npyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja\npuhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan\nkirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon\nnuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he\ntulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden\neikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei\nkulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan\nkunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan\npiiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on\nparempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja,\nuhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät\ntiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan\nkieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.\n\nAlttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän\ntilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.\n\n\"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä.\nEn luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen\nnähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs,\ntulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä\nteillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa.\"\n\n\"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta\", sanoi vanhin\ntytöistä. \"Kyllä tunnemme ne miehet.\"\n\n\"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa,\nsillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!\"\n\n\"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei\nole totta!\"\n\n\"Totta kuin Jumalan sana\", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä\nalttaripöytään.\n\n\"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!\" sanoi vanhin tytöistä,\n\"emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun\nkanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä\nkoskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä\ntulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin\ntapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja\naseensa. Onko sekin totta?\"\n\n\"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit.\"\n\n\"Tulkaa tytöt!\" sanoi Kerttu. \"Mitä me täällä tekisimme?\"\n\nJa nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla\nsydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan\nrakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa\njoulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.\n\nAlkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa\nliukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia.\nJa maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja\nkeskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin\nratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia.\nHaarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat\nsaapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja\nsulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee\nliikkumattomana ja päitään paljastamatta.\n\nLaamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.\n\n\"Hatut päästä\", huutaa vouti.\n\nEi kukaan ota hattua päästään.\n\n\"Keihäät tanaan!\" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.\n\nSitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova\nesivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea\nkohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan\nkiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret\nesi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan\ntanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön,\nmutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu\nvapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he\nmyöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa\nkuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista\nparastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen\nmenivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka\njohtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen\ntäyttämisestä, komennettiin:\n\n\"Pistokeihäät valmiina!\"\n\nSilloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan\nratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.\n\nNyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana.\nHän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta\nrakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden\nmuuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin\ntavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut\nväittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen,\nmutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin\nniiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta...\n\n\"Keihäät olalle!\" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse\npuheeseen:\n\n\"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan\nhalpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden\nnäytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua\nuhkamielisissä.\"\n\nLaamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja\nlaamanni alkoi puhua.\n\n\"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei\nmaassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!\"\n\nMossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta\nsilloin Tuomas astui esiin.\n\n\"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole\nkostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten\npuolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!\"\n\n\"Ojentakaa tuliputkenne!\" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen\nhiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat\ntapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat\nhe polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä,\njos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti\nmoninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman\npäässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa\nkuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta,\nniin kummalta se oli kuulunut.\n\nSilloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili\nJumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään\nonnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti\nesivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä\nosoittaakseen.\n\nSytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.\n\nKun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat\nkirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.\n\nMutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin,\nmenivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas,\njoka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää\nosannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään\nkohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko\nmiesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti,\nsitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat\nkuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.\n\nMutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin\nsentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa\nkuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja\nsille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston\nja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun\nesivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta\nkun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta\nkielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili\nkaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen\nuskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään\nvoinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli\nhaarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti\nsuuresti esivaltaa.\n\nMutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset\nkirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten\nja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut\nkuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta.\nMutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.\n\nIsä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin\nmatkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen\nkatseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja\neräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä\nseipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia\nvihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet\nja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä\nTuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti\nheittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja\nsanoi:\n\n\"Nämä eivät ole pedon jälkiä.\"\n\n\"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?\"\n\nJosti etsi hetken.\n\n\"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat.\"\n\n\"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt\nkotiin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut\nhaavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle.\"\nTuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi\nvaan kotiinpäin kuljeskella.\n\nKuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan\npilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän\nja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti\nteki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään\nvaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.\n\n\"Siinä sitä ollaan!\" sanoi Tuomas.\n\n\"Älä johdata meitä kiusaukseen\", sanoi muori.\n\nKun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella\njalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki\nhaavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu\nkannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.\n\nPäivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti\nkoreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle.\nAita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko\npeltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:\n\n\"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa\nlakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä\nhärkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa\nleiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja\njuustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria,\nniin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken\nhankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten\njää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin.\nJos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin\nen epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä\neihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole\njousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?\"\n\n\"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia.\"\n\n\"Hyvä niin\", sanoi isä. \"Voinko siihen luottaa?\"\n\n\"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun\nleipäni.\"\n\n\"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen\", sanoi\nTuomas.\n\n\"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen.\"\n\nIsä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut\nmukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:\n\n\"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista.\"\n\n\"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä\nparemmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin.\"\n\n\"Taitaa olla parin pannin paikkeille.\"\n\n\"Se vetelee\", sanoi Josti.\n\nJa sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas\naidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista\nja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten\nkokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa.\nKarju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että\nmiehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat\nmaan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta\nmöyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja\nsamalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita.\nKarju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia;\nemäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa,\nmihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju\npuuttui taas työhönsä.\n\nSilloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon,\nettä muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.\n\nSilloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa,\nantoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.\n\n\"Puuhun\", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti\nseisoi vielä aidalla.\n\nHuomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten,\nmillä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä\naitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita\nkiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään,\nvohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi\nasemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä\nmäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju\naidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.\n\n\"Mitäs sinä tästä sanot, isä?\", sanoi Josti.\n\n\"Makaaminen ja syöminen on sian hyve\", sanoi isä.\n\n\"Niillä on elämä helpompi kuin meillä\", sanoi Josti. \"Ne niittävät,\nmitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä,\nettä me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta\ntulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!\"\n\nHe alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi\neikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen\nmyssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen\nesiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika\npeljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset,\njotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat\njälessä kirjavassa kiireessä.\n\nTuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan\nmissä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:\n\n\"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos\nsinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme\nme rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven.\"\n\n\"Enpä luule, että saamme syödä nauriita\", sanoi Tuomas, \"mutta jos\nminä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi:\nensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen\nluo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi\nneljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa\nKalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin\nkirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä,\nlähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa,\nkaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen\nylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut\nreunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan\nluo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia\nmukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään.\nMutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda\ntodistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas\nsuuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla\nrehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan\nluo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu\noikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin\nettä Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta.\"\n\n\"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?\", huudahti eukko, joka\nkoko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.\n\n\"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän\nluulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se\nauta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin\nikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa\nsen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet,\nniin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit,\nja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät\nystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä\nkäsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien\njälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!\"\n\n\"Mutta vain syksyyn saakka\", sanoi Josti.\n\n\"Syksyyn saakka vain\", sanoi Tuomas.\n\nJa sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli\npuhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot\najoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen;\nja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas\nmantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli\npolttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat\nsantakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt\njälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja\nhänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä.\nSamalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse\noleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.\n\nEi tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä\nsuurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään\nollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat\nkuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa\npuhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla\nja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa\nosaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä\nKalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset\nkorskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän,\nkun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet,\nalkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella.\nHiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki\nmetsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi\norjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat\nraivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat\npiiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun\nne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon\nvuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä\ntultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun,\nemäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta\nne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan\nolisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja\ntutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti\nkeihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä\ntarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon\nkierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen\nkättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että\nrengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa\nlähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat\nsaisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että\ntalonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa\nsanoi hänelle, että näin täytyi olla.\n\nPaluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset\nolivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli\naamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti\nmainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.\n\n\"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon\", sanoi maaherra.\n\n\"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt\", sanoi vouti, \"mutta\nsilloin emme saa mitään veroja.\"\n\n\"Emme niitä muutenkaan saa\", sanoi laamanni, \"sillä ne kelmit\novat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa\nsilakoita.\"\n\nKun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha\nkaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti\nnäyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi\nhuoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa,\njonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä\nkankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä\nvalolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa\nriippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja\npenkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien\npeitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu\nloistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä\nkristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt\nvierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta\nistuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään\nnaista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän\nraakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten\nja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia\nja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja\nsanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin\nmaaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:\n\n\"Minkä kuninkaan?\"\n\n\"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan\",\nkiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa\nkohti.\n\n\"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta\",\nsanoi maaherra, \"vaikka hän on vankina.\"\n\n\"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas\nkuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut\nhänelle valani ja te myöskin.\"\n\n\"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei\nkruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on.\"\n\n\"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä\nkerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan.\"\n\nMaaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän\nolisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.\n\n\"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!\" lisäsi hän\nitseänsä lohduttaen.\n\n\"Tietysti prinssi Sigismund!\"\n\n\"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan\nlongerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin\nmenee se koko matkan sinne tänne polvitellen.\"\n\n\"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?\", keskeytti nyt vouti,\njoka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.\n\n\"Silentium!\" käski laamanni.\n\n\"Rauhaa!\" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja\nsyventynyt vatien ja lasien sisällykseen. \"Rauhaa, hyvät herrat!\"\n\nJuotiin taas ja niin oli taas hiljaista.\n\n\"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?\" sanoi laamanni.\n\"Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä\non vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata\ntalonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta.\"\n\nEhdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.\n\n\"Kuulkaa hyvä sana\", sanoi hän. \"Ei ole uutta eikä hupaistakaan\nsoihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön\nsaakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että\nkaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika\nkäy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?\"\n\n\"Laula, laula!\" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli\nselvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.\n\nPappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet\nsuljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat\nkolpakot.\n\n\"Yhtykää, jalot herrat\", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen\nasetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.\n\nHerrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan\nheidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin\nriehui laamanni.\n\n\"Laula!\" huusi hän. \"Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain\nrepäsevää!\"\n\nNäytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli\npihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita\nääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä\nja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla\näänellä:\n\n    Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie.\n    Soi kullattu luikuri, soi!\n    Viistoista tyttöä hänellä lie.\n    Ulkolaiselle vieraalle.\n\nSillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi\ntoista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo,\nminkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:\n\n    Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi.\n    Soi kullattu luikuri, soi!\n    Viistoista tyttöä vuoteensa loi.\n    Ulkolaiselle vieraalle.\n\nNyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski\npapin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut\nirvistelemästä.\n\n    Väkä-Nuutti ovesta sisään käy.\n    Soi kullattu luikuri, soi!\n\nNyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään\nkuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin\nsyöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea\navaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.\n\n\"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet\nkirkon palamaan.\"\n\n\"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!\" huusi\nlaamanni. \"Niin on jo tehty\", kuului papin kumea ja totinen ääni.\n\n\"No, mitä ne vastasivat?\"\n\n\"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita.\"\n\n\"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!\"\n\n\"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo\npyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan,\njota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit,\nvoudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme\nole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu\nmeidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä\nmeidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta\nsillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa.\"\n\n\"Mikä ase se olisi?\"\n\n\"Pako! -- He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen\nisänmaahan.\"\n\nTalluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen\nlähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät\nhimmeiksi.\n\n\"Pelastakoon itsensä ken voi!\" kuului huuto, ja kaikki juoksivat\npihalle.\n\nTaivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli\njuopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren\nrannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin\nkulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset,\njalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia\npilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja\ntoisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen\nhedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä,\nmutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien\npistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi\nkummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän,\nettä oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän\nsai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa\npäämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen,\nmikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota\nnyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt\nsantavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia\nylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai\noven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian\ntulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä,\nminkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma\nniin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän\nmakasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia\nkuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset\nkiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta\nsellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis,\nsis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen\nsantaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli.\nSitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti.\nSitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa\ntuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski\nkuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi\npelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia,\nettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että\nhän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte\nnäki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän\nluuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää\nitsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän\nherätti itsensä mutta hän ei herännyt.\n\n\n\n\nVOITTORIEMU\n\n\nHovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan\nja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan\nvievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata\nmakuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin\nkatolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama,\njoille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin\nistutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten\nlomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana\nSkeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat.\nAivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat\nyli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta\nkuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.\n\nKamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin\nsekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle.\nHaltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian\nväsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu\nvyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta,\nkuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero\nsodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja\ntäyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen\npoimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää\nhelmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen\nikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti\nkuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna\nmajolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu\nmuusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää\nkorkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi\nniin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti\nsuojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee\npystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät,\nkirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni,\nkorkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin\nniittämättömään ruohikkoon.\n\nHän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin\nhengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen\nkasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean\nharson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen\njälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä\nsekä alkoi puhdistella kynsiänsä.\n\nSilloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi\npitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen\nkarppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan\nvihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä\nvanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt\nkulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan.\nHänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen,\npiirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta,\nmuistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen\nolennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää\nmaailmaa.\n\nTultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän\näkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa,\nvalkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat\nmakuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä\nlevitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä\nnäkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.\n\nMarsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä\npolvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan\nilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki\nnaurettavan kumarruksen.\n\n\"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin,\nMenelaus\", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli\nmahdollista.\n\n\"Niin\", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään\ntohveliin puetulla jalallaan. -- \"Ja mitä te näette peilissä?\"\n\n\"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä\npitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen,\nhän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee\nmeitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä\nole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon\npuhuttavaa.\"\n\n\"Niin minullakin\", sanoi narri, \"minä olen epätoivoon saakka\nhuolissani, menkäämme teidän kammioonne.\"\n\n\"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!\"\n\n\"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä.\"\n\n\"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat\nilveillä kuten ilveilijän tulee.\"\n\n\"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja\nkuoleman tähden, keksikää jotain muuta!\"\n\n\"Mitä minä keksisin? -- Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän\nakkunaverhojen taakse. -- Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen\nsinulle! -- Anna! Anna!\"\n\nKamaripiika tuli parvekkeelle.\n\n\"Mitä teidän armonne käskee?\"\n\n\"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on\nvaatekaapin alla.\"\n\nPiika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine\nkarduanssikansineen.\n\n\"Mene ja sulje ovi\", sanoi marsalkitar. -- \"Nyt sinä narri sekä\npunainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n\nDecamerone'a\".\n\n\"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä\nte luette?\" väitti siihen narri.\n\n\"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles!\nHän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen\noman sielunsa kanssa!\"\n\n\"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin\nkirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki.\nViimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian\nlaita!\"\n\n\"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä\nkirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla\nilosta ja ihastuksesta kuin hullu!\"\n\n\"Luottakaa minuun, rouva!\"\n\n\"Sitte minä alan!\"\n\nMarsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen\nalkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka\nlukee sisältä.\n\n\"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla...\"\n\n\"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä\", keskeytti narri.\n\n\"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. -- Nyt\nseisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet!\nMinä alan alusta.\"\n\n\"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen\nniminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on\nIngelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa,\nTanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä\noli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin\ntietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli\nkosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa\nkotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan\nmilloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita,\nraja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen\ntoisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi\nkansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä.\nOvatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet\nniinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. -- Olenko lukenut hyvin?\"\n\n\"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani\", sanoi narri ja löi kätensä\nyhteen.\n\n\"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin\nsopimatonta! -- Edelleen!\"\n\n\"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska\nei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven,\nkohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se,\nettä Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin.\"\n\n\"Kääntäkää!\" sanoi narri. \"Kääntäkää! Kääntäkää!\"\n\nMarsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:\n\n\"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa\npestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin\nikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä\ntalon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla\noli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja\nsumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria\nyli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla\ntäytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen\nvesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli\nalhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet\nvärähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät.\"\n\n\"Hyvä\", huusi Menelaus, \"ihan niinkuin Decamerone'ssa.\"\n\n\"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava\", jatkoi marsalkitar,\n\"ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja\nlaskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia,\njohon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta\ntorven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan\nöiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras,\njolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti\nsotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on\nsyttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen\nkehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään\nkotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli\nvallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra\nesille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn\nviinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa\nappinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he\nrepiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa\nmorsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin\nsyleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta\nsilloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty\nmitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut\nlippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa\npoltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen\nväkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden\nvälillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin.\nPäällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat\njäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori\npari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa\njatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä.\"\n\n\"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen.\nSulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin\nvangiksi; morsian -- minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu\nnyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa,\njottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa -- niin,\nhäntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille\npiestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!\"\n\nNarri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja\nrepi partaansa.\n\n\"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä\", kuiskasi\nmarsalkitar.\n\n\"Ei\", sanoi narri. \"Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja\npuhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni --\nilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!\"\n\n\"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on\naukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!\"\n\n\"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla\nsitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun\nhistoriani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon\nteini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat\nruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi\nsanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän\nsyntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin\nkaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet\nkootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä\nasumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan\nja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä\nviihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko\njoukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain\nsanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla.\nSen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea\ntoista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin\nvaroja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista\nvuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan\nmaalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle,\ntai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen\nkanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa\nei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te\nolette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä\nvirralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat\npurjeitaan. Laivoissa -- minulla on vapaa pääsy kaikkialle -- näin\nminä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä,\njoiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana,\njolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. -- Niin\nkuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä\nja kurkistelet. -- Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden\nsilmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä\nminä lastiruumassa tapasin -- sanokaamme -- vaimoni, koska meillä\noli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan\nsiitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi\nhuoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen,\nja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan\n-- ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa,\nsinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä\nsen? Kuuletko sinä sen?\"\n\nNarri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen\nmarsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi\nsammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja\nitselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi\nhän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi\nsuulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:\n\n\"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!\"\n\n\"Hyvä, Menelaus!\" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko\nkädentaputus.\n\n\"Hän luulee minun vielä ilvehtivän\", kuiskasi narri. \"Me olemme\npelastetut.\"\n\n\"Ja te, ihana rouva\", jatkoi ääni linnanikkunasta, \"te olette\nonnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun\nitalialaiseni!\"\n\nMarsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun\nkamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli\nsaapunut.\n\nPää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi\nlakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän\nei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja sinä\", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä\nselityksiä, \"sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen.\nSinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona\ntekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa\nterassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!\"\n\n\"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen\nvielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä\nvelvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla\nsydämmellä.\"\n\nHovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.\n\n\"Koska olet noin nuori\", jatkoi hän, \"ja niin ihana, ja koska\nsinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen\nsitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat\nmukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle\ntämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana.\nEtkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka\njaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä\nonnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren...\"\n\n\"Houkkio!\" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. \"Jos olisi\nolemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi\nkuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin\nniin kaukana täältä...\"\n\n\"Anteeksi, rouva\", keskeytti marsalkki. \"Älkää puhuko laista ja\noikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska\nvain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia...\"\n\n\"Anteeksi, marsalkki\", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, \"teidän\njalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia\nennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden\nenään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan\nvoi tulla...\"\n\n\"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät\nvelvollisuuteenne!\"\n\nKeskustelu oli todellakin loppunut siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä marsalkki poistui ja marsalkitar meni noutamaan lippaansa ja\nkirstujensa avaimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnankirkko oli koristettu lipuilla, savuttuneilla, verisillä,\nrepaleisilla. Samettiin, silkkiin ja kultaan puetut ihmiset istuvat\nhartaina topatuilla penkeillä kuunnellen italialaisen soittokunnan\nvienoa viulunsoittoa, joka tuudittaa sielun suloisiin unelmiin\nvarallisuudesta, ovet avataan ja kuninkaan astuessa kirkkoon\nkajahtavat urut, ja nyt yhtyy loistava seurakunta laulamaan Te\ndeum laudamus, oi jumala, me ylistämme sinua! Me kiitämme sinua,\nkoska olet auttanut meitä poroksi polttamaan viattomien, uutterien\nihmisten asunnot, joita rakentamaan he ovat olleet kyllin julkeat\nsuojellaksensa itseänsä sinun myrskyiltäsi, sinun lumeltasi, sinun\npakkastasi vastaan ja sinun sadettasi vastaan. Oi, jumala, me\nylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä maahan hakkaamaan\nnäiden äitien pojat ja isät sekä tempaamaan eloonjääneet turpeiltaan,\njoilla heillä oli asuntonsa, sekä kulottamaan heitä kaivoksiin ja\nsuolapannujen luo, jotteivät he enään koskaan saisi nähdä sinun\nviheriätä maatasi ja sinun kullankeltaista aurinkoasi. Oi, jumala,\nme kiitämme sinua, koska et antanut murhapolttajien päälaelta\nhiushaituvankaan taittua etkä vihollisten viikatteiden ja varstojen\npiirrellä murhaajien selkiä!\n\nNiin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla\nkelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli\nalaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:\n\n\"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan\nMariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan\nlänsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa\nsataa niin hyville kuin pahoille.\"\n\nAiroja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi\nlinnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi\nse ankkuroituna odottamaan.\n\nKoko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä\njumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja\nkuningas katselisi sitä terrassilta.\n\nJa kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut\nkuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi\noli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja\nvastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä\nilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta\nmarsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut\nmieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli\nvastannut armollisesti hymyillen.\n\nKanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät,\nkaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko\npaistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä,\njotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä\nsaattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä -- ja nyt saapuu saatto!\n\nEturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana;\nsenjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä\nkukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja\ntallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso\nverilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari,\nsama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele;\nsenjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte\ntulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin\nherra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on\nolkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin\nruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen\ntuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee.\nKansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte\ntulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit\nja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana\nBleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi\non kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata,\nmutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja\nonhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään\nkalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin\nniiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.\n\nMutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja\nkatselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi\nollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen\nsilmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen.\nHovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset\nkuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.\n\n\"Nyt ne taas vaivaavat häntä!\" kuiskataan ruusupensaiden takaa.\n\n\"Omantunnonvaivat? Mitä?\", kuiskataan oranssien takaa.\n\n\"Lähettäkää hakemaan doktor reverendus'ia!\"\n\n\"Tai marsalkin rouvaa!\"\n\nJuuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan\nalta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin\nherää ja katselee ympärilleen. -- Mitä se oli? Joku ihminen elämöi\nkellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun\nulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti\ntorvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee\nmarmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi\non säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka\netujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja\nkuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.\n\nVihdoin tulee hovimarsalkki.\n\n\"Sinun vaimosi on epäkohtelias\", sanoo kuningas.\n\n\"Eikö hän ole täällä?\"\n\nHovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja\nlaatikot. Hän palaa heti.\n\n\"Ei hän ole sielläkään!\" sanoo hän sydän kurkussa.\n\n\"Hän on paennut!\" sanoo kuningas.\n\n\"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa\", lisää siihen marsalkki.\n\n\"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!\" sanoo\nkuningas katkerasti.\n\n\"Sikiökö?\" vastaanväitti marsalkki. -- \"Vaimoniko?\"\n\n\"Ei, vaan narri!\"\n\nHovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova\nvoima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen\nniin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan\nritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.\n\n\"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!\" sanoo kuningas. \"Mutta\nmatkusta pian!\"\n\nSen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin\nkuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä\ntoisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.\n\nMutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni\nkalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin\nBlockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään\nistuu hänen -- vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa\nistuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.\n\n\"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada\", sanoo\nmarsalkitar.\n\n\"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin\nkanssa?\", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.\n\n\"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?\",\ntuumii marsalkitar.\n\n\"Eihän toki niin pitkälle voida mennä\", arvelee narri ja puristaa\nvaimonsa kättä. \"Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä,\nja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat\n'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei\nole enään pitkä matka Köpenhaminaan -- jossa saamme nähdä uuden\nvoittokulkueen -- sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!\"\n\n\n\n\nHAUTAJAISET\n\n\nTynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin\nravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä\noluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän\neräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin\ntyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti\npaloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan\nnurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat\nkodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät\nniin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja\nkurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen\nnähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta.\nRavintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle\npiirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai\nhauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.\n\nSilloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti,\nniinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.\n\n\"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on\", sanoi\ntynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt\nsitä, mikä muistutti kuolemasta.\n\n\"Hautajaiset taas\", vastasi isäntä. \"Eihän nykyään muusta kuule.\"\n\n\"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään\nkuolemansa jälkeen\", sanoi parturimestari. -- \"Kaada, tynnyrintekijä!\"\n\n\"Jopa kaadoin\", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle\nesivaatteelleen.\n\nAlhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki\nruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla\nliimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi.\nKannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele.\nNeljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä\ntuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia\npaaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi\ntytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa\nkirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville\nkätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien\nläsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.\n\n\"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan\", sanoi\nravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä\nkirkkotarhalle.\n\n\"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle\", sanoi tynnyrintekijä.\n\"Kirjurit ovat kurjia ihmisiä.\"\n\n\"Minä tunsin sen raukan\", sanoi parturihaavuri. \"Eli kuin kirkonrotta\nja kuoli nälästä.\"\n\n\"Ja hiukan ylpeydestä myös\", sanoi ravintolanpitäjä.\n\n\"Eikä niin vähästäkään\", sanoi tynnyrintekijä.\n\n\"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä\nmuka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman\npäivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin\nparempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille\njaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla.\"\n\n\"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?\", sanoi parturihaavuri.\n\"Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän\npäänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri\njuoksee, kun ihminen on hengenhädässä!\"\n\n\"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden\najassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja\nkuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa\nvuodessa tuhertamaan muistiinpanoja.\"\n\n\"Ja mitäs se avittaa\", sanoi ravintolanpitäjä. \"Taidanko minä\ntuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan\nlaskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle\nja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja\nminä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa\nsakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä\nsitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin\nsiinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon\nkukin on juonut.\"\n\n\"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi\nsitä lukea\", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.\n\n\"Siinäpä se juuri niksi onkin\", vastasi ravintoloitsija, \"jos\njoku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä\nkirjoitustaitoinen kuin joku muukin.\"\n\nTynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.\n\n\"Minä tunsin vainajan isän\", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen.\n\"Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta\nliituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas\nolisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä\npojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan\näidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen\nruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi,\nettä yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka\nse poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he\nelivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä.\nJa kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun\nhän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei\nollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte\npiti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi\npäällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas,\nkuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää\npuurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin\nväsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän\ntuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään,\nniin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar\noli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin\nminkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut,\nettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja\nraastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan\nminun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli\nhän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa.\nMutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle\nsisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon\nkujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin,\ntietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi\nollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja\nkuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin\nolisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!\"\n\nKaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.\n\n\"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka\ntyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että\nrakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?\"\n\n\"Pihkoja kans!\" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua\npuheeseen. \"Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen,\nettä se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät\näiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon\njärjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin,\ntiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?'\nJa poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi,\nettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä\nennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään\nnaimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä\nmuori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä\nosannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui\nneuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin\nmeni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi!\nniitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä\nja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona\ntämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla\nmorsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja\nhänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran\neräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle\npistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen,\nsillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt\nBrunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin\nyli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian\ntahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta\nja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui\nsillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki\neteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia!\nHän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja\nsitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen\nverkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen\noli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas\nsellaista riiviötä!\"\n\n\"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta\", sanoi nuori mies.\n\n\"Ajattelemattomuutta!\" huusi nyt tynnyrintekijä.\n\"Ajattelemattomuutta!\"\n\nMutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut\nmuistutukseen ja jatkoi.\n\n\"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli\nluokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin\nsurkean sairas. -- 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä.\n-- Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui\ntuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. --\n'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. -- 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu\non täynnä...!' sanoi hän. -- 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä.\n'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri\nnäin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte\nhän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili,\nkuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut\nkotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin\nlempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen\ntekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun\nhän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika\njouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin\npaljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja\neläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten\nmeni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas\nnyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse.\nMorsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet\nja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin\niloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen,\ntietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan,\nmutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä\noli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi\ntyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan\nvaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä\njättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona,\nja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne\ntullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana\nolla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän\nsentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi\nvaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha\näitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa\nmurheellinen tullessaan hänen luoksensa... ja niin, niinpä niin! edes\nja takaisin -- kuten tiedätte!\"\n\nTynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti\nasian.\n\n\"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala\npalalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt,\nmutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää\nsitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen\nsieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa\nsyntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se\npiankin pois pyhitty.\"\n\nSen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä,\nja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän\noli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti\nmustepulloon pistetyltä kynältä.\n\n\"Katsokaas, katsokaas\", sanoi parturi katsottuaan akkunasta\nsalatakseen punaisia silmiään. \"Tuollahan tyttö on!\"\n\nKirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut\nsurevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa\npeittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu\nläpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee\nääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan,\nhaudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet\nhujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen.\nSuorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että\nhän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä\nkatseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt\nhäneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten\nkostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet\npehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte\nvaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja\nsyleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat\nsitte kulkien rinnatusten.\n\nRavintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan;\nparturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit\nnahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori\nmies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen\ntukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen\nallansa vapisevat.\n\nRavintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.\n\n\"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi\ntervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui\nlattialle.\n\n\"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä\nauttamassa -- hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja\ntaidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut\nhänestä!\"\n\n\"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!\" sanoi nuori mies. \"Hän ottaa\ntytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka\nköyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!\"\n\nJa sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.\n\n\"Peijakas, se oli tinanvalaja itse\", sanoi parturi.\n\n\"Näin hyvin ei aina käy\", sanoi tynnyrintekijä.\n\n\"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?\" väitti parturi.\n\n\"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin\nenemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet\nmaailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä\njauhaa.\"\n\n\"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu\", sanoi parturi.\n\n\"Niin, niin\", lopetti ravintolanpitäjä. \"Tyhmäähän tämä tosin oli,\nmutta kaunista se joka tapauksessa oli!\"\n\nJa siinä oltiin yhtä mieltä.\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nTAITEEN VUOKSI\n\n\nOli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. -- Minä menin torille\nkuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta\nkevättakkiani.\n\nSoitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin\ntuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä\nminä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin\nhuutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.\n\nSoitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni.\nKatsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan,\nharmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine\nkasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn\npitkään takkiin -- verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan\nkumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin\nollut kuuden ja puolen jalan pitkä.\n\nHänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen\ntuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän\nhaaveksi johtavansa soittoa.\n\nKun soitto taukosi, kuului yksinäinen \"hyvä!\" Ihmiset kääntyivät\nympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka\naina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan\nvanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta\nhillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni\nviilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten\npahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni\nyllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän\ntähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa,\nsäälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani\nja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen\nläpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä\nkävelyä.\n\n\"Herra on soitannollinen?\" sanoi hän.\n\n\"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon.\"\n\n\"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?\nMitä herra soittaa?\"\n\n\"Pianoa.\"\n\n\"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä.\nKatsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut\nviisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja\nminulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin\nsyömme päivällistä?\"\n\n\"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'.\"\n\nMe kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen\npäivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.\n\n\"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä\nsyön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä\nleipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin,\nsitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin\nhäiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni.\nEivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos\nmeistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan\npuhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta...\"\n\n\"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä\nvaakamestari L. elelee.\"\n\nMe suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan\ntaloon.\n\nSiellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua\nhuonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi\njotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja\nkuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin\nja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.\n\nJo ensi yrityksestä -- soitimme duetin pianolle ja huilulle --\nhuomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.\n\nHän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi\nkaikkein hienointa -- korvaa ja tahti-aistia.\n\nNäyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin\nhuvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin\nomituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain\nkaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta\nkieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän\nsitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa\nköyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa\nmaailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.\n\nMutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä\nvoidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta\nsoitannollisesta yhdyselämästämme.\n\nL. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n\neläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita\nromaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä\nmikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta,\njolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate,\nmikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää\nhöylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi\nkuin pari höylättyä lautaa.\n\nL. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria\ntaipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi\nhänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa,\nminkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan\npalvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa.\nL. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko\nruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä\nhyllyllä katon rajassa.\n\n\"Ei ole\", vastaa hän isäntää huomaamatta.\n\n\"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä\", toisti\npalvelustyttö.\n\n\"Ei myydä\", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun\nisäntä astuu esille -- tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.\n\nTässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana\nmuonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti\nperinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt.\nHän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta\ntoimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta,\narveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista \"niin ei se\nmaksanut mitään.\" Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja\nkaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen\ntanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi\ntulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin\nja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.\n\nTämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä\nasiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.\n\nVaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi\nvaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin\nminä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta\nviransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot,\nja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.\n\nKenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa\npyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin\nhän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin,\njossa ukolla oli obligaattihuilun osa.\n\nHäntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä.\nTapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen\nLampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen\nteatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa\nonnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai\nkoko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko\nsyytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut \"ambichyä.\" Kun ilta\nläheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan\ntapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias\nhuomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä\niltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan,\nei syömään eikä ryypiskelemään.\n\nSen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut\nmuuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta\nhän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen\nlempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka\nolivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä\nkukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai \"ambichyänsä\", oli\nhän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon\nsahvranileivoksille.\n\n\"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat\", sanoi ukko tavallisesti.\n\nVanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö.\nHäntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja\nalemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä\npelannut loppuun 11,000 taaleria -- viulullaan.\n\nHän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa\nduetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti\nkatkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L.\nhankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki\njoka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.\n\nKului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että\nhän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että\nviulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin\nalla.\n\n\"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää\nvirkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee\nvielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa\nhalkovajaan ja kirstulle, herra!\" Tällä tavalla L. tavallisesti\nkehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut\npelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia\nniinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista\nsen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä\npalasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä\nsoittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.\n\nVihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi\nmaisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka\nkykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.\n\n\"Mutta enhän minä osaa tehdä -- runoja\", väitti Nyberg, joka\nmieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.\n\n\"Mutta minä osaan, nähkääs herra\", vastasi Lampa. \"Täällä sisällä on\njotakin\", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta\nherättävää otsaansa. \"Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja.\"\n\nJa nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä.\nUkko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja.\nMutta pian väsyi kumpikin -- Lampakin, sillä tämä muistutti hänen\nmielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän\ntoivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin\nmennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä\nja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.\n\nTäytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi.\nRahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen\ntarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.\n\nHän oli nuoruudessaan sovittanut \"polakan\" ja oli toimittanut sen\npainettavaksi, se oli sovitettu pianolle \"mutta soveltui erityisesti\nhuilulle\" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä\nostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä\noli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg\nkymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen\ntuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei\ntahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota\nsävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen\nniitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää\n-- Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään\nonnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että\nL. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.\n\nKärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän\nminun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja\ntavalleen uskollisena huusi hän:\n\n\"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa.\"\n\n\"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa\", oli Nyberg kyllin rohkea\nvastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.\n\nL. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta\nrohkeudesta.\n\n\"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta --\nhyväntahtoinen raukka --, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä\nrekryytiksi joksikin aikaa -- hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä\nluonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni.\"\n\nJa nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli\nnuotteja kaikkia soittokoneita varten.\n\nKolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän\nei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä\nei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin\nyhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei\nsoitotta.\n\nTutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen\nluottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin\nTukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä,\netten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin\nhuonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.\n\nJokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan\nhänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä\nkuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa\nja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja\nlääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita\nlämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän\npitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.\n\nKaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin\njotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei\nhalusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä\nkautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa.\nJos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan\nniitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut\nkalliista \"Böhm-huilusta.\" Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin\nminä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin\nsaattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on \"ambichyä.\" Ja\nukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin\nvasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.\n\nNiinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta,\nrikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko\nnaisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli\nkuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa\nijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen\nkaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii\npolakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin\nniin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa\nvanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle,\nmissä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän\nalkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon\nja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen\nkuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää\nulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan.\nKauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen\nisä oli kuollut saman päivän aamuna.\n\n\"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin\nkosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri\nkun ukko oli kuollut.\"\n\nSen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni\nja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen,\nvaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan\nlähetessään.\n\nHän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.\nVain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.\n\nEräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt\nnuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki\nmahdoton -- ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi\ntavantakaa.\n\nNotario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa,\nkiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin\nhuudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:\n\n\"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa\nsen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan\nkosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä\ntahdista!\"\n\nL. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle\ntotuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko\nkulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti\nhän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut\nhuomannut.\n\nNyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt\nmurtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja\nsyöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion\nniskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat.\nSanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:\n\n\"Häpeä, lurjus!\"\n\nNotario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja\nhänen soitostaan.\n\n\"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle\", sanoi L.\nNybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.\n\n\"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?\" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin\ntrion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.\n\nTultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes\nL. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi,\ntahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse\nsikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.\n\nUlkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: \"L. raukka, ei hän\nelä kauvan.\"\n\nTiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.\n\nSeuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet\nvuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja\noli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin\nmentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella\nja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen\nkasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea.\nSängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja\nvesipullo.\n\n\"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi -- pian tästä\nlähdetään!\" tervehti minua ukko.\n\nMinä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta\nhän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.\n\n\"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä\nvilposeksi\", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita\noli.\n\n\"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se\nriittää\", jatkoi hän.\n\nMinä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo\npesävalkea.\n\n\"Avaa nyt kaapin kansi -- kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä -- tuo\nse tänne?\"\n\nJa nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun\nheittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti\nsiihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän\nmuuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle\ntuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun\nlävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta\nlänninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.\n\n\"Kuules Kustaa\", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, \"uskotko sinä\nelämään tämän jälkeen?\"\n\n\"Kyllä minä uskon, setä!\"\n\n\"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen\nelämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain\nerehdys... Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten\npilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän\nsen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt\nen minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa... Mutta kuka antoi\nminulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä\njokin tarkoitus? -- Anna minulle huiluni. -- -- Heitä se tuleen!\"\n\nEn voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.\n\n\"Tuleen se roisto!\" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille\nkäsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.\n\n\"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka\nläpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin... Kas, siinä on läppä C.\nKuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke\nsinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi.\"\n\nUkko vaipui vuoteelleen ja itki.\n\nSilläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän\nkäsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä\nvoinnista.\n\nHuomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti\nepätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.\n\n\"Eikö viulu ole mukana?\", kysyi L.\n\nNyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.\n\n\"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!\"\n\nJa Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän\nsoitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia\nkekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en\nminä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen\nkoko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja\nrauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin,\nsillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja\npyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli\nkielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen\ninto ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja\nviimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi\nhellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa.\n-- Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus,\nmikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa\nkuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta\nkuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho\noli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin\nkauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä,\nvaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita\nei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin.\nJokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille\nmuuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja\nhuokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä\nepätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja\nihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut\nkuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.\n\n\"Tulkaa tänne, pojat\", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; \"hyvää\nyötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet\nminulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!\"\n\nNyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä\nkädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan\npäällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.\n\nMinä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg\nnukkui.\n\nHän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.\n\nHerättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja\nsuuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.\n\nJätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysin\nNybergin illallisille _Rauhaan_. Istuttuamme jonkun ajan pöydän\nääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä.\n\"Uutisia, L. on mennyt Manan majoille.\"\n\n\"Mitä herra sanoo?\"\n\n\"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana.\"\n\n\"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita\nkanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään.\"\n\n\"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten\nhuutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?\"\n\n\"Enkä luule!\"\n\n\"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa\nolentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että\nhe ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua.\"\n\n\"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?\"\n\n\"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin\nminä koko turkasen soittelun ukon kanssa.\"\n\nSen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n\nhautajaisissa.\n\nMutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla\nhänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa\nkuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle\nrakkaudelleen, soitolle.\n\nOli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin\nNyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena\napologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta\naamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken\ntilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja\nalkoi taas soittaa viulua.\n\nTämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran\neläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua.\nEnnen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän\nkätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt\neläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri\nparemmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä\nvain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli\nvoivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä\nilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit,\njotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan\ntäynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta\noksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto\nlevitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.\n\nHän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken,\ntuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään\nlämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia\nsatutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.\n\nJoku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg\najatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen.\nHän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi\nhämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen\nlapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat\nurkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat\nensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän\noli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina\nkuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi,\nmutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi\nja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri\neräs kummallinen merkki -- -- --; ja silmä tarkasti häntä niin\nterävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi,\nsitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja\npurppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: \"päivän iloa yö pakenee\" ja\nhän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt\nsitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen.\nTosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät,\nmutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.\n\nNyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin\nmaahan tuijottaen.\n\nSilloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja\nnäki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti\nlämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui\nja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja\npian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.\n\nPieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta\nTunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan\nvuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät\nhe puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina\nrinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille\nkanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat\nhänet huoneeseen ja hoitivat häntä.\n\nKahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin\nkuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien\nKristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän \"käännetyksi\" ennenkuin kuoli,\nsitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla\nkiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat\nhäntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä\nennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.\n\n\n\n\nMARKUS LARSSON ASIANAJAJANA\n\n\nMuutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D.\nvinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi\nkunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua\nIllustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä\nelämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi\nmerkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla\nerään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan\nkokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.\n\nDahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen\nsuututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti,\nmikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä\nolisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja\ntoisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan \"tullut mitään\", kuten\nsanotaan.\n\nUkko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen.\nKuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle\nSurrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon\npuutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni\nkaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan\nheräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn\ntaloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa\nseistä modellina tai väritellä piirroskuvia.\n\nMinä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys\nolisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta,\nkuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa\nkuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita\nvaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään\nole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.\n\nEtteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä\nvanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä \"luotu\" Kaarle X:ksi,\njota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä\nkoikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle\nIX:tenä.\n\nTämä poika on nyt kuollut, ja \"Kaarle X\" on farmarina Etelävaltioissa.\n\nOli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna\ntaalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan\ntaalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat\nvierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan\npilkalla minua joko minä väsyisin.\n\nKäsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt\npysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän\nkuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen\nastui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään\nhäntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät\nvanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli\nniin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä\nteki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.\n\nLarsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä.\nLarsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti\nosoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet\nolivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen\nluonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan\nasemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson\nvaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä \"se olisi\nsallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin.\" Tällöin\nsyntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi\nsillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki\neräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet\nkolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.\n\nKoitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen\nsilloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu\nkerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä\nhän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi\nkaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään\nollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää,\nsillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän\najatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin\najalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen,\nmikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut,\nmutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla\nmielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään\nikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset\nhänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun\ntuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka\nviikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja\nkuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan\nitseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti\nkuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.\n\nSiinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä,\nehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen\nsivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla.\nMääräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten\nlaatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin\nkäyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia\nsovellettuna kieleen.\n\nHän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden\nminä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin -- olen minäkin\nhaaveksinut.\n\n_Markus Larssonin kertomus_.\n\nJoulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista.\nSantahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys\nmantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt,\nja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli\nsammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty\nkolmeen viikkoon.\n\nOli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti\ntalven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa\nrauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat\ntoisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä\nkukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.\n\nNiinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se\noli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen.\nPuhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski.\nSähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit\nistuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja\nlämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa\npelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi,\njoka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut\nkortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.\n\nMe karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista,\njotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut\npaikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen\nseitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä\nkortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.\n\nKomisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka\npuolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä\nhalveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut\nkorttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan\nkorttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin\nalkoi yht'äkkiä relaiji rämistä... -- -- -- ja sen jälkeen -- useita\nkertoja.\n\n\"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua\", sanoi komisarius,\nhän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni\nyhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja\nkääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.\n\nNyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi\nhuudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes\nvihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä\nlaskeuduin pitkälleni.\n\nTukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu\nherjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava\nkaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli\nsyynä surulliseen tarinaan.\n\n    Luotsinvanhin, Santahamina.\n\n    Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti\n    illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen.\n    Hinaajalaivoja sähkötetään.\n\n                                               Flygarsson.\n\nNyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen\nnäkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana\nja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.\n\nKello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä\nläntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui\nmatkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli\nläpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki\nnämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.\n\nPian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje\nreivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni.\nTalituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä\noli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu\nlaatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa\nvarten.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan\nliikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä\nkiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön\nlaatikkoon.\n\nNyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät\npelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä\ntaaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle,\nhapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle,\nmielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli\njo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli\nmerenpinnan.\n\nMinä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen\nturkkiensa solkitampeista.\n\n\"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?\"\n\n\"Minun vuoroni.\"\n\n\"Pelkääkö Otto?\"\n\n\"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!\"\n\nMies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!\"\n\nMinä tulin hiukan -- en tiedä kuinka sanoisin -- mutta asema oli\nsovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja\nsuuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien\nväliseen väylään.\n\nEdessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin _tuntea_,\nkuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi\nvalokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton;\ntoinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen\nmilloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä\ntummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy\nmeitä vastaan, se juoksee ääneti -- nyt se on täällä.\n\nNyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen\nvalossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä\nmuuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy\nympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan\nja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit\nnatisevat:\n\n\"Näitkö sinä?\"\n\n\"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme.\" Minä käännyin ja valo\nlaivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni.\nSamassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin\npalomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.\n\n\"Kuulitteko?\", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen\nhengityksensä huurtui minun hiuksiini.\n\nVielä läppäys!\n\nMinä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin\nkauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole\ntuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän\nihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään\nkellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla\nei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni\nalhaaltapäin.\n\n\"Tämä merkitsee jotakin\", sanoi luotsi, \"niin, niin, kyllä minä\nsen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra,\nettä minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille\nkymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!\"\n\n\"Uskooko Otto taikoihin?\"\n\n\"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!\"\n\nAnnoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.\n\nOlimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka\nristeili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan\nedessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se\nkääntyisi.\n\nKun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.\n\nRatkaiseva hetki oli tullut.\n\nKutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin\ntuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle,\nyhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin\nkatseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä,\nvaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova\nkonstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti\nveitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti\nrauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina\nkääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin\nkestävällä lokkikatsanto-alalla -- ja me olimme taas pimeässä.\n\nMenin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin\ntaikauskoiseksi.\n\nSitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon\nluotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut\nlammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan\nlikaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.\n\nHauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä\nvastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.\n\nNukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille\nnaputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla.\nSillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani\nsavupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet\nseinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten\nkolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos,\nvilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se\nolisi tahtonut jotakin kuiskata -- mutta minä en ollut halukas\nkuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.\n\nAamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden\nluotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut.\nKysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että\nOtto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä\najattelin kellonläppäystä.\n\nKeskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan\npelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin\noli laiturilla vastassa.\n\n\"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?\"\n\n\"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä\njohtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti\nonnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua\",\nvastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.\n\nSilloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja\nuhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi\nsitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja\nikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa\nitselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi\nkeinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin\nitsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia\nvaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin\npäivänvaloon.\n\nSeura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä.\nMinä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja -- tavattoman\nsurullisia.\n\nSitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin\nmerikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa\nja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka\nolivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin\npuolustukseksi.\n\nEivät he voineet kertoa mitään.\n\nKompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita;\nsää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi\nmajakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli\nsiis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään\neikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan\nkummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri\nsilloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.\n\n\"Siinä on meillä yksi kohta\", ajattelin minä.\n\n\"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?\"\n\n\"Noin kolme kuukautta!\"\n\n\"Kuritustyötä?\"\n\n\"Saa kai vankilaa, kuten tavallista.\"\n\n\"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on\nLarsson, nyt minä sen vannon!\"\n\nUkot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.\n\nSeuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin\nhän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet\nvihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina;\nhän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.\n\n\"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan\nsinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja\nluota sinä vaan minuun!\"\n\nLuotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen\npuolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein\nvaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta\naivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot\nmonta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin\nsaadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.\n\nSuoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten\ntaivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana\nGrönskärin majakka.\n\nTuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli\nsotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi\ntakaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki\njälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se\nmurtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja\nvastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes\ntuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput\nja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti\nrukoillen armoa.\n\nTämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun\nsanta ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.\n\nRyömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä\nmetsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle\nkuulijakunnalleni.\n\nSeitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.\n\nSisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta\nraikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja\nminun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä\navonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme\nrannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen\ntuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme\nVaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.\n\nOlin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien\nluotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten\nkiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea\nvarten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan\ntyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita\nveneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella.\nIsosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin\nsamallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä\npitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla\nsilakkanelikon vieressä.\n\nMieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua,\njonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi\njankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti\nkuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata\nitäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme \"Voirasian\" kohdalle.\nSiellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä,\nmutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta.\nLaskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut\ntyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.\n\nAurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut\nvuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja\nmustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa\nsellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin\nnäytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut\nryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot\nkävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi.\nJokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla\noleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.\n\n\"Päästä purjenuora!\" huusin minä vasten tahtoani.\n\n\"Pelkääkö mies?\", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin.\nVeneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut\nveneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin\nsitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen\nnuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja\nleiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti\näärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että\nminä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi\nmurtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen\nalla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin\nminua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi\nalas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.\n\nPian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto\noli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt\nvalkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin\npaidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen\ntummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän\nkumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa?\nSitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon\nepätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi\niloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni\nvaruillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä\nlapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin\nhihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.\n\nKuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja\nhyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä\npalelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä\npelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt\npurjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä\ntuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme\nkiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli\nnäkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.\n\n\"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!\" -- ja salaman\ntavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat\nvedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui\ntaasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme.\nSilloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: \"älä purjehdi niin\nkiivaasti, Otto\", ja sen jälkeen: \"ei herran tartte olla peloissaan,\nsillä eihän tämä vielä mitään ole.\"\n\nTällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta\nkeulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman\nmajakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä\nolisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi\nolleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.\n\nRupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli\npudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat\nniin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden\nkukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä\nalhaalla, ilkeällä merenpohjalla.\n\nMurtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä\nen voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden\npunaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi\nisä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen\nkuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni\najatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän\nrenkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä\nkäytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä\njuuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin\nlämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi\noli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan\npanen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla\nminä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen\nkummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy\nuskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat\nniin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.\n\nOttoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt,\neikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut\nkuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän\nhoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja\nperän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan\nmalttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme\ntuulen suojaan maan puolelle.\n\nAivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset,\nja kun me pian sen jälkeen kuljimme \"Valkean tamman\" ohi, joka\nvalkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin\nkotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua\nvirkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja\nkiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti,\nmikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin -- valo\ntuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.\n\nMikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta\nruumista sellaisen matkan jälkeen!\n\nPian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin\njouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin\nvähäpätöisestä hauskasta asiasta.\n\nSyötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun\nsäestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin\nhullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen\nmatkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen\nkellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen\nnuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten\njonkunlaisena äänirautana.\n\nPian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien\nVaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei\nisompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin\nsitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.\n\nEi kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus,\nseitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että\nmerenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä\n-- luotsien mielestä. Me purjehdimme \"Silferkannorna'n\" editse, ja\nmeitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.\n\nKuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien\nrailosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme\nsurkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin\nmuste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se\nnäytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen,\noli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa\nkastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille\nnäytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli\nmannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui\nja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken\nlumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani\nminä ajattelin: \"Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa.\" Samassa\nolimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset.\n\"Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset\ntältä matkalta, niin tulee sinusta mies\", ajattelin minä kauniisti.\nEn minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen\nheikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua.\nMinä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan\nhorrostilaan. Äkkiä kuului, \"pling, plang, kling, kling, klong.\"\nHeräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan,\npelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja\nminä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!\n\n\"Kling, klong\", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene\nseisahtui keskelle meren lahtea.\n\nSiinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!\n\nTahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten\ntuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka.\nEnsi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni\nTräthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä\nhourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien\nkeskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu\nnäyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen\naivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet\noli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.\n\nYöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.\n\nTultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin\nkahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat\nyleisön ahneiden katseiden esineeksi.\n\nTämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.\n\nEmme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena\nja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa.\nHän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle\nmatkustajalle... Poika raukka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman\nkansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella\n\"Messingsstången'illa\".\n\nTykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt\nvalmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä\nturhaan estää.\n\nJoku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme\netuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä\npitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia\ntodellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä.\nSeuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat\nkanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti,\nmutta minä vaikenin.\n\nAsia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.\n\nMustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö.\nIstuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi\npäässä sekä iso miekka vatsalla.\n\nOvensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta\nhän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan\nsanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä\nasetuimme tietysti vasemmalle puolelle.\n\nKokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:\n\"Kukas te olette?\"\n\n\"Kuulija\", vastasin minä.\n\nEdellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. \"Luotsi,\nonko sinulla mitään vastaan väitettävää?\", kysyi puheenjohtaja.\n\nLuotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea\njaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.\n\n\"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!\"\nhuusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.\n\nSilloin huusin minä minkä jaksoin: \"Minä ilmoittautuisin luotsin\nasiamieheksi!\"\n\nLaivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat\nkojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet\npääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua\nsilmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen,\nmikä piilee sanassa \"nurkkasihteeri.\"\n\nVihdoin keskeytti puheenjohtaja: \"Sitä ei voi teiltä kieltää.\"\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Larsson.\"\n\n\"Ammatti?\"\n\n\"Merimaalaaja.\"\n\nHetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat\npolveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka\nvoimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti\nminut puhumaan ja käski heidän vaijeta.\n\nMinä aloin: \"Hyvät herrat!\"\n\nPuheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.\n\nYhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä\ntärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen --\nluotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa,\nkenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen\naamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle\nvankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita\n_insomnia_ tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei\nsitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei\nvoi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme\nkuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin,\nnäin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen\nilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani\nja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja\nkasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni\nkuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen\nja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.\n\nSen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman\npiirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan\nvesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin\nmaamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin.\nLaivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin.\nMitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla\nmeritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat\nmuuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen,\njossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis\nkaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan\nollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut\nonnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että\n\"päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin\nopastamana.\" Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia\npidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän\nepäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija\nvaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä\nmerkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta.\nLuullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka\njokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien\nmerikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä\nhuomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä,\nja nyt täytyy parannuksen tapahtua -- nyt tai ei koskaan!\n\n\"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä,\nvastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka\nmerenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa\nja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei\nkoskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka\npuoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja\nsitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä.\nLuullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko\nseuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä\nlausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä\nolen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte\nolla varmoja, koko liuta!\" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni\npöytään niin että paukahti.\n\nPuhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat,\nenkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi\ntykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.\n\nHarhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä\ntapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian\ntuli pimeys ja minä hiiviskelin \"Hässingstångenin\" ulkopuolella\ntavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. -- Turhaan!\nSilloin menin minä \"Rauhalaan\" saadakseni jotain syödäkseni.\nEnsimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä\nnojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta.\n\"Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt\nhänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en\nsuo pahaa kenellekään ihmiselle.\" --\n\nMinä menin miehen luo.\n\n\"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?\"\n\n\"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin\nmenitte turmelemaan luotsiparan asian!\"\n\n\"Mitä hän sai?\"\n\n\"Kaksi vuotta!\"\n\n\"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!\"\n\n\"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!\"\n\n\"Mutta puolustukseni!\"\n\n\"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut\nlieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka\nkohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä\npuhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin.\nOlitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua\nsangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa.\nPäinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen\ntalonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko\nehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa\nlaivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä.\nOlin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on\nmorsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken\nmukana olevan omaisuuteni.\n\n\"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä\nonkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää,\nmihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä\nItämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa\navoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee.\nHerra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!\"\n\nKuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt\nhäntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!\n\n\"Oh, hupaisuuden vuoksi niin... mutta ei se myöskään todista, ett'ei\npidä auttaa lähimmäisiään\", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!\n\n\"Sitä _tulee_ tuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä.\nTule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut\nsaamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin\npölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen.\nIhminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin -- hyvää yötä!\"\nJa hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti\nMarkus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin\nhän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä\nonnettomasta luotsista.\n\n\n\n\nKANSALLINEN SIVISTYSLAITOS\n\n\nKansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten\nharjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan\ntunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin\nkansallisjohtajaa.\n\nHeti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska\nhän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa.\nSelitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen\nkahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa\njohtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen\nantaman aineen nimi oli:\n\n_Kansallinen sivistyslaitos_. Ja hän kirjotti:\n\n\"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat\nkansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa.\" Kynä\nseisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat\ntyöskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa\nkolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200\nvuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä.\nKustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen\nsentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän\nvalan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien\nkäytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket\nolivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä,\njotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä\non siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät\nlausepartta vaan jatkoi ominpäin:\n\n\"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt\ntahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä\nusko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin\nasia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien\nyhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko\npyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja\nlausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti\nmiettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!\"\n\nKynä pysähtyi taas! \"Annas minun ajatella\", sanoivat aivot.\n\n\"On niin aikaista\", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat.\nKuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista\nja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!\n\nJa muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan\nolemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän\nmustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.\n\n\"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka\nme sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti\nensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja\ntaimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota\nlaitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa\nnäytelmätaiteessamme!\"\n\n-- Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg,\nHallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin,\nHedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä\nsaavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.\n\nKustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit\nilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen\nnäyttämötaiteen?\n\nNyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä\nluotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan\nkappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön\nrouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le\nPrintemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos\noli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli\nsopiva osa \"herttualle\" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki\noli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut\nomasta puolestaan mitään sitä vastaan.\n\nNyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli\narmeijahallinnosta ja kuului \"tuntijana\" teatterijohtokuntaan, hän\nvakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen\nmenevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat\nkamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka\ntehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin\nNäytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin\nrahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar\noli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui\nmaaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä\njohtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.\n\nEnsin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti\nlauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän\nHerttuattaren näyteltäväksi.\n\nRuotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti\nnyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen\nkappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi\njohtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli\nseuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan\nollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs\nystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos\nhän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät.\nAksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota\nhenkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule\nmitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja.\nRuotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole\nhenkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin\npoltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi.\nSitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin.\nEsirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä\nkehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien\nseuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale\nhyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden,\nmutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.\n\nKansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä\non kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.\n\nKansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä\nhiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy\nmakuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut\nmyöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle.\nKukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä\nteoksia säilytetään hiilivadissa.\n\nSitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen\novensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen.\nMuille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että\nolisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään\nsäännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu\nkansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille\nteatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.\n\nMarkiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on\ntärkein.\n\nEnsimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän\npituisine laahustimineen.\n\n-- Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärää\nDocotissa tai Koketissa!\n\n-- Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi\nvaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin;\nkaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.\n\n-- Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme\nriviä.\n\n-- Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia... Toinen näytös:\nviheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine;\nseitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine\nhakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös:\nlohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la\nConcorde; passementerie prune.\n\n-- Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman\ntunique chorivari -- -- --\n\n-- Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.\n\n-- Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden\nkanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat\npuettuna passementerie russe'en?\n\n-- Miten kuuluvat loppusanat? En muista!\n\n-- \"Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä,\njolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä\nkestä!\"\n\n-- No miksi se ei _käy_ päinsä?\n\n-- Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla\nja silloin täytyy hameen riittää...\n\n-- Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen\nnäytökseen saa neiti itse hankkia puvun!\n\n-- Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku,\njoka minulla oli Cocotte'ssa?\n\n-- En! Mutta se oli hurmaava!\n\n-- Kokonaisen kuukauden palkan!\n\n-- Hm! -- Millä neiti eli sen kuukauden?\n\n-- Hm! -- Säästöillä.\n\n-- Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita\nkamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!\n\n-- Yksi ainoa sana!\n\n-- Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!\n\n-- Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että...\n\n-- Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!\n\nRekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin\nilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin\nvastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun\nensimäisenä päivänä.\n\n-- Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi\nkuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla\ntavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan\nohjelmisto --\n\n-- Onhan meillä \"Kuppi teetä\", \"Kaksi kuuroa\" ja \"Hän ei ole\nmustasukkainen.\"\n\n-- Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. -- Hyvästi! Johtaja soittaa\nkamreeria.\n\n-- Odottaako siellä montakin ulkona?\n\n-- Huone on täpösen täynnä.\n\n-- Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.\n\n-- Nyt täytyy minun mennä!\n\nKamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan\nnopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat\novat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen;\npian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut\nsäästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen\ntarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä\nei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti\nylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä\ntovereistaan kamarissa.\n\nHän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki\nkansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen\nteatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus.\nSe olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos\nkansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat\nmittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei\nse tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.\n\nTosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja\nhän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein\nsivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten\nkonttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin\nsivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä,\noliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur\nJeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine\nolosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien\nvaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja\nhän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.\n\nHän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti\njännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen\nperheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä.\nNäytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon\n(makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös.\nEsirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä\nliesi heilurikelloineen.\n\nKamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä\nja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta\novesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu\nkultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella\nsekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu\n\"alas solisluun putkiin saakka\", kuten Håkan Olsson lausui\nkotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin\nkamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa\nkamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He\njäävät kahden kesken.\n\n-- Herrani!\n\n-- Rouva markiisitar!\n\nAnatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä\nkaneliputken.\n\n-- Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?\n\nAnatole ruoskii housujaan putkella.\n\n-- Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä\ntekemään sellaisen kysymyksen.\n\n-- Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi\nteidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!\n\n(\"Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!\" Heikko kättentaputus! --)\n\nAnatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle\nkakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin\nmarkiisittareen:\n\n-- Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle\nselkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää\nhän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle,\nleuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella\nhymyllä:\n\n-- Tänään on kaunis ilma.\n\nAnatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille\nsikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän\npysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa\njotakin, muttei sano mitään vaan menee.\n\nRaikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle\nvastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön\ntakana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen\nraivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön\nolla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi\nkaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä\nepätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun\nalkaa kuulua hiljainen kuiskutus, \"nyt hän tulee\", astuu herttua\nesille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä,\nikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä\nvaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä,\nikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.\n\nKaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi\nkuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään\nkaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen:\n\"mitä tämä merkitsee?\" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut.\nHeikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee\nliikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.\n\nMelu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan\nyrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:\n\n-- Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä\nonnen sattuma on meidät yhteen vienyt?\n\nJean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi\nveikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää\nistumaan ja kertomaan.\n\nJean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole\ntarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy,\nsitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi\nkuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on\nvain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä,\nmikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.\n\nAnatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta\nJean on liian ylväs työtä tehdäkseen.\n\n-- Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.\n\n-- Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka\nnimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään\ntehdä, sillä -- -- -- minä -- -- -- rakastan. (Hän nousee ja asettuu\nseisomaan lieden viereen).\n\n-- Rakastatko sinä? Ja ketä?\n\n-- Markiisitar de Carambolea.\n\n-- Markiisitar de Caramboleako?\n\nAnatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.\n\nJean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa,\nlyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:\n\n-- Tjaa!\n\nSitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä\nhitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen\nvälille ja huudahtaa:\n\n-- Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?\n\n-- Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!\n\nJean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä\nsuoraan silmiin ja huudahtaa:\n\n-- Sinä rakastat markiisitarta!\n\nAnatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen,\nputken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:\n\n-- Minä rakastan häntä!\n\nMutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen\nkättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin,\nettä pää työntyy resooria vasten.\n\nEsirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, mutta\nAnatole ei uskalla mennä näyttämölle.\n\nToisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja\nnäytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun,\nkokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin\nympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä\nkahdenpuhelu:\n\n-- Guerre!\n\n-- Carambolage!\n\n-- Pott!\n\n-- Markööri!\n\n-- Köö!\n\n-- Milieu!\n\n-- Taashi!\n\n-- Cinque!\n\n-- Huit!\n\n-- Dix!\n\nTämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon\nloppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin\nseuraamana.\n\n-- Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.\n\n-- Te ette ole minulle mitään velkaa.\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Te rakastatte Anatolea.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Minä olen mennyt mies.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Minä ammun hänet.\n\n-- Sitä ette tee!\n\n-- Miksen?\n\n-- Siksi, että rakastatte minua.\n\nMarkiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa\nvasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee\npolvilleen ja sulkee sormensa ristiin.\n\n-- Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?\n\n-- Minä tapan hänet!\n\nJean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii\neteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:\n\n-- Ei!\n\n-- Kyllä!\n\n-- Ei!\n\n-- Kyllä!\n\n-- Ei!\n\n-- Kyllä!\n\nNyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa\nvasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas\nvasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään;\nKohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen\nrepeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy\nhyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää\nintiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen\nväsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin\nhyvässä asennossa.\n\nAnatole syöksyy huoneeseen.\n\n-- Missä on se katala!\n\nMarkiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen\nkättentaputuksia, ja vastaa terävästi:\n\n-- En minä tiedä!\n\n-- Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan,\nettä te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen\nkirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!\n\n-- Ei minulla ole kirjettä!\n\n-- Antakaa se tänne!\n\nAnatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.\n\n-- Haa, katala!\n\nMutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin.\nNyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren\nkimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen\nrinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja\ntuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen\nsormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin\nja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen,\njonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.\n\nEsirippu!\n\nSisäänhuutoja.\n\nHän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä,\netevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet\nheidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä\nkansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee\nsentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja\nsaa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on\nkaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.\n\nNordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä\nJean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti\nmaksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää\nkansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat.\nTämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he\nolivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja\notti hänet _syliinsä_.\n\n-- No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin\nei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa\nkansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia\nsanottiin sediksi.\n\n-- Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt,\nettä näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.\n\n-- No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?\n\n-- Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole\ntuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä\nkansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.\n\n-- Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on\nluotettava.\n\n-- Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi Håkan\nOlsson.\n\nAnatole hämmästyi.\n\n-- Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.\n\n-- Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.\n\n-- Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.\n\n-- Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen\nteatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.\n\n-- Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.\n\n-- En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä\nketä he ovat.\n\n-- Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole\nmyönsi.\n\nIllallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa\nkolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.\n\nHåkan Olsson vastasi:\n\n-- Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt\nulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään\nkansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja\nulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että\nhe olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän\ntahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää\nmaaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston\nkeskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön\nkappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea,\nkuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät\nherrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen,\neikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin\nniin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette\nkestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan\nepäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä\ntulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään\nesteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä\ndramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään\nKustaa kolmannen luoman kimppuun.\n\n-- Mihinkä niin?\n\n-- Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden\nsaaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!\n\nHurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.\n\n-- Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.\n\n-- Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.\n\n\n\n\nVIHITTYNÄ JA VIHKIMÄTTÄ\n\n\nRaastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä\nHumlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon\ntulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden\nlehmusten varjoihin.\n\nHän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja\ntilasi totia.\n\nEnsin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun \"Kuolleesta rotasta.\"\nSitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö\nja lauloi: \"Og intet aer saa deilig som en maanskinstur.\" Hänen\nkatsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle\nnotariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa\nsopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata\nliljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella\nkyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän\nteoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen\nyhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden\nkuvaaminenkaan.\n\nJoka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.\n\nMutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja\nkaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti\nnotario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä\ntaloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.\n\nMutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä\npiti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä\nsiveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet\nhänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti\nitseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat\nsovinnonhieronnat ja kanssakäynti.\n\nTämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä\ntuli hyvin kotoarakastava avio -- anteeksi epäaviomies. He olivat\nonnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet\npainaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten\nkadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen\nomistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän\nelämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä\nnotario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.\n\nOli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario\njoi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta,\njoka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi.\nHänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla\npäällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin\nkotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen\njoulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan\nollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.\n\nAamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin\nvarovasti kuin suinkin:\n\n-- Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?\n\nNotario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?\n\nToinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi\nvastausta odottamatta.\n\n-- Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä\nminulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde,\nhm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.\n\nTuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen\nsiinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he\nsaivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys\nratkaistu.\n\nHe tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja \"ukot\" istuivat kuin\npashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.\n\nJa sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän\nkattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät\npermannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin\nherttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä\nside, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat\ntoisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset\nihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista\nlörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset\nole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.\n\nTorttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme\nmaailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia\nhetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.\n\nSilloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän\npahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien\nkyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.\n\nHän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise\nvarmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.\n\n-- Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?\n\n-- Niin, mutta ei oikein!\n\n-- Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin\ntutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät\nolleet muuta kuin jumalaistarustoa.\n\nSitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia\nnyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.\n\n-- Osoittakoot vaan sormellaan!\n\nPuheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka\nolleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä\nhän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen,\ntyytyen siihen.\n\nKuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä\nperheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja\ntoiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja\naviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että\nheillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias\nkohtelu tai sen semmoista.\n\nMutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä\npojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa\näidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen\ntuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista,\nitsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa\nmiehen rakkaus.\n\nHän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai\nsuuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.\n\nEräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti\nsuuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja\nsisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään\nveljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.\n\nMarie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta\nhankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan\npäivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut\nkiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen\nsisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä\nrakastavalle ihmiselle.\n\nJa sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin\nsisaren piti tulla.\n\nSisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin\npesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut\nkälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä\nja sitten hän meni.\n\nMutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan,\noli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen\nhänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään\nsydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian\ntiettiin kälyn käyneen talossa.\n\nMutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise\nhellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä\nvakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut\nheitä pelastaa.\n\nSiihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten\nkanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi\nnaimisissa.\n\nKahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen\nlapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten\njuhlamenojen mennä täytäntöön.\n\nMutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä\nkirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se\nvarmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan\ntyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti,\nettä Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla\nkiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi\nuhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.\n\nHäät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään\nsalaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja\ntäydellinen ero.\n\nNyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin\nkoskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen,\njoka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka\nkuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä\ntahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena\nverona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä\nlapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään.\nYksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei\nhän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä,\nettä nainen oli _hänen_ lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla,\neikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä\nkuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.\n\nJoka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa\ntodellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan\npoissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt\npelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.\n\nNämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei\nenään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora\nluonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.\n\nMies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli\nvalmis vastaamaan.\n\n-- Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti\noman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.\n\n-- En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän\nvalmistavasti.\n\n-- Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa\ntalousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.\n\n-- Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon\nkahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on\nne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä\n\"juon.\"\n\nIkävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu\nansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.\n\n-- Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?\n\n-- Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.\n\n-- Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi\nkustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.\n\n-- Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin\noli ennen? Jaa!\n\n-- Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.\n\n-- Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen\nyleensä haihtuu.\n\n-- Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.\n\n-- Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien\nmuidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!\n\n-- Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.\n\n-- Ei, kaikkien nuorten!\n\n-- Mutta se on kuitenkin humalaa?\n\n-- Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.\n\n-- Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.\n\n-- Ei, niin minäkin ajattelen.\n\n-- Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.\n\n-- Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden\naikana.\n\n-- Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!\n\n-- Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.\n\n-- Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi\näidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit\nkapakoissa.\n\n-- Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.\n\n-- Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?\n\n-- Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen\nihmisen, joka saa tahtonsa perille.\n\n-- Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin\nlutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.\n\n-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä\nnainut sinun sukulaisiasi.\n\n-- Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.\n\n-- Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet\nsuutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?\n\n-- Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?\n\n-- Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi\njuossut heidän kintereillään?\n\n-- Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.\n\n-- No, sillä hyvä.\n\nMutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut.\nRiippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen\nmielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän\n\"lihvattua\", kuten hän sanoi.\n\nMutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän\noli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja\nkaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa\ntoveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä\n\"tehneen lopun\", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin\nettei asia juuri siitä riippunut.\n\n\n\n\nIII.\n\nTÄYSIHOITOLAISET\n\n\nHän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan,\neikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden\npäättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä\npelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan\nrovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään\nisä _omien_ lastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä\nlukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli\nneljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut\nmuistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli\nnimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut\nkymnasion toverien käyvän \"paraatilla\" tai juovan pienen sekulin\nAndalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut\nmukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää\nsyötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin\ntoveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin\nkanssa ollut suvainnut juoda \"naisten maljaa\", sillä hän oli\nidealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan\nUpsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut\nhaukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta\nsaamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa.\nSeurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi --\ntäysihoitoon.\n\nSiten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.\n\nEro hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen.\nEnnen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen\nNovum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun\npöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja\nkahvipannu jälkiruokana.\n\nSeurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli\nvilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan\nryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta.\nSellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä\nulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo\nneljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian\nmyöhäistä enään mennä luennolle!\n\nSitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti\nlukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.\n\nKuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.\n\nPäivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan\nhuoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.\n\nRuokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että\nseura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää\ntuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin\novat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on\nyliopisto sulettu opiskelevilta.\n\nPäivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin,\nkuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!\n\nSeuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi\nsaada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama\nvaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara\nkatumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen\njälkeen, nyt täytyi lueskella.\n\nKalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa\nmiettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen\naamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.\n\nHän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin\nruumiiltaan -- hirveä keksintö!\n\nSillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri\nyönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut\nkirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui\nhyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder,\nminkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.\n\nSattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa\npuukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman\nkunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi\ntahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi\ntäytynyt huutaa \"sisään\" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.\n\nSilloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.\n\n\"Kuka siellä!\"\n\n\"Minä! Oletko kotona?\"\n\n\"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?\"\n\n\"Osaatko sinä pelata viiraa?\"\n\n\"Totta maar!\"\n\n\"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän\ntakana.\"\n\nYhteensovittelu oli tehty -- siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi\nlukukauden kestävä viira -- muistiinpanoineen ja vähennyksineen.\n\nSen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle\nvoimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla\nillallisien aikana.\n\nPäivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä\nvain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla\ntavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän\noli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.\n\nKoska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja\nnäiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua,\nettä huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen\npalasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja\njuteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin.\nKuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin\nperheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä\nsyystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen\nkirjoihin. -- \"Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska\nhäntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?\", sanoi joku. \"Hän\non sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi.\"\n\nSiten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin\npahankin maineen.\n\nJoskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen\npyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon\njäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.\n\nIllallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten\nnuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan\nvaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden\naikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta\neikä ilman painavampia syitä voinut poistua.\n\nSuurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja\nsiihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä\nsaattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:\n\n\"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?... Kas vaan, herra\nB:eetä. Oletteko olleet matkoilla?\"\n\nHuoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi\nkatsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.\n\n\"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!\"\n\n\"Oliko Tukholmassa hauskaa?\"\n\n\"Olihan siellä!\"\n\nHän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.\n\n\"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi.\nHerrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?\"\n\n\"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen,\npappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät\nkoulua).\"\n\nOli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli\nlempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.\n\nSiitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin\ntaas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita\npyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta\nkanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä\npaikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta\neikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi\nhänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.\n\nSinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus,\nettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä -- ja hän ilmoitti\nsanomalehdissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä\nyhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat\nsäännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina,\nparrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina;\nkeskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen\npöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja\nyritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio\npuoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman\nkautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa,\noltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä -- pöydän ääressä istui\nkaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.\n\nIllallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!\n\nMutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia\nhuvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi\ntoimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi\nseuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten\nj.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin\nrauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin\nhumussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia,\nja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.\n\nHän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä\nporstuasta oikealla asuvalle toverilleen.\n\nTämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy,\nvälinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:\n\n\"Kehenkä?\"\n\n\"Vaaleaveriseen!\"\n\n\"Samaan minäkin.\"\n\nHe surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he\npäättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin,\nhän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan\nluentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan\ntoveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.\n\nVapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen\nulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä\nnaisia.\n\nViisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:\n\n\"Sisään!\"\n\nLattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria\nneuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät\nsilkkiä.\n\nKolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli;\nneljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän\noli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön,\nmutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina\nsitä ennen oli jo nähty _kaksi_ samallaista näytäntöä!\n\nSillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.\n\nMutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka\naamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia.\nMikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.\n\nHän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat\nruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet\nliian myöhään.\n\n\"Kas vaan, siinähän on herra... niin aikaisin liikkeellä!\"\n\nHänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras\nvaltti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin,\nsinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja\ntoverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja\nkurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta\nlähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu\nliian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut\npyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä\nhäntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä\nennen illallista!\n\nViisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat\nhänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen\nja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän\nkulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa\ntietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki\nRakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti\nmuistinsa ja heräsi -- lauluun.\n\nHän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti\nnaisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen\nserenaadilauluja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua\nkenraalitullivirastoon.\n\nNeljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!\n\nJa ne viisi, ne jatkoivat.\n\n\n\n\nMYYRÄ\n\n\nKulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee\nvielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta\nhän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä\nesillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta\nsen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä.\nHän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin\nkauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan,\nsillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen\nonnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu\nsiihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli\nuudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän\nkerran painatti, nykyään hän sen kieltää.\n\nNyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta\nhänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy\nmuilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä\nisossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet.\nSiellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa\nkahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän\nrakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä\nikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina\nlinkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa.\nPoistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta\nlukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä\nheprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on\npöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.\n\nHeti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan,\nNordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan,\nsillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on\ntutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte\npolttaa.\n\nHän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen\nhuoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari\nSvartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea,\nseinäpaperit ovat ruskeita hän on itse \"savuttanut\" kamarinsa, sanoo\nhän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.\n\nHän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun\nhengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta\noven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi\ntunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta\nsitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee\nhän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin\nkanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian\nnuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa\npyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen,\nliikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä\novat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän\nkuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja\nsilloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten\nhirveästi seuraavana päivänä.\n\nHänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut\nhäntä itseään vaan erästä naista.\n\nHänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen\noleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja\nostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti\nkirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai\ntekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.\n\nTänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in,\nniin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista\nPetrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.\n\nPorvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli\nsukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että\nesim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel\nVisingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils\nMatson Kiöbing.\n\nSunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka\njälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun\njumaluusopinkandidaatin saarnaa.\n\nNiin kului hänen elämänsä -- hiljaa ja rauhallisesti, hän ei\nkenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli\nhyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa,\nkirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi\nluennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.\n\nHän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta\nmitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä\narvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän\nvirkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.\n\n\n\n\nYKSINELÄJÄ\n\n\nHän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli\nhyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa\nhuoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.\n\nHänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla\nlasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: \"Tavataan ainoastaan kl. 7\nsaakka a.p.\"\n\nJos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja\nilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi:\n\"Kuka siellä?\" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut\nnimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti\nvaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.\n\nJos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden\nvaraston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen\nja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen\nlukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden\njälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja,\nverhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä\nöljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä;\nkaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.\n\nVaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä\nkahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja\nvastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.\n\n\"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata\nveljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja...\"\n\nSe oli aina vasta pesty!\n\nHän otti esille sikaarilaatikon.\n\n\"Kiitos, etkö sinä itse polta?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun\nikkuna-uutimiasi.\"\n\n\"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut.\"\n\n\"Sinä olet katkera.\"\n\n\"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen\nlukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia\nkoulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan\nsikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni,\nturmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä.\nSeuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka\nmuassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo\njuoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit.\"\n\n\"Olisit ajanut ne pihalle!\"\n\n\"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin.\"\n\nVierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä\nopinnoistamme.\n\nMinä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut;\ntahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut.\nToverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän\noli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei\nkoskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei\nollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja\näiditön, että hän oli inhoittava ihminen.\n\nHe nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen\nhattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten\narachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet\nkirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla\nhe virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni\npostiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten\nvirnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön,\nsalaperäinen, kylmä, kova.\n\nJos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos\nsyntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki\nkaikki suurennuslasin kautta.\n\nEräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin;\nrullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa\nkirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän\npoltti, hän, joka ei koskaan polttanut.\n\nPysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies\nasui alimmassa kerroksessa.\n\nHän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua\nasetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän\npäänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen\nkantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti\npöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä\nselvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta\nmikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta\nkantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa.\nMinä painoin kasvot ruutuja vastaan.\n\nNyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä\nja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa,\nruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt\npistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi,\nsitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen\nmakaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä\nvärjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.\n\nSilloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin\nlempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi\nilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti\nkätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli\nlasin katselemaan.\n\nMikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.\n\nNainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien\nnähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa\nääressä.\n\nEräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä\nhiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä\npuolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman,\nsillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani\nhänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.\n\nHän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen\nsalaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen\nylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut\nlähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja.\nEron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi\nrahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan\nkuin hän opiskeli ja oli ahkera.\n\nKäsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu\nkierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli\nkirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste\nrestante.\n\nMinä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä\nuudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä\nhän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja,\njotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa\nolemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään\nluonnon korkeita päämaaleja varten.\n\n\"Ja kuka on soveliain?\"\n\n\"Tietysti voimakkain!\"\n\n\"Ja toiset?\"\n\n\"Ne sortukoot.\"\n\n\"Onko tämä päämaali?\"\n\n\"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden.\"\n\n\"Hyi sellaisia lakeja!\"\n\n\"Minä en ole niitä perustanut!\"\n\nSiihen asia jäi; minä uskoin häntä.\n\nEräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut\nkandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa.\nHeti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli\nhän kadonnut.\n\nKolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône\nProvence. Kirje oli häneltä.\n\nSe henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden\nsukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa\nVälimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä\nvuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!\n\nHän kirjoitti muun muassa: \"Minun puoleltani oli tyhmää olla\nsalaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän\nitsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan\nmenettelytapaa.\n\n\"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä\nkerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.\n\n\"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä\nolen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin\nmieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen\nhenkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona\nja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni\nvoidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en;\nluulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa\nhuvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet\nettä eletään hyötyä varten; älä sitä luule!\n\n\"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä\nsentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä,\nettä _hän_ koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei\nvoinut minua sietää.\n\n\"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa\nkohtaa. Kuule siis!\n\n\"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa,\njota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.\n\n\"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni\npaljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi\nruumiinryöstöstä!\n\n\"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon\nperusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja\nkatkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!\n\n\"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen,\nturmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo\nkasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut\nitselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli\nmyöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa\nsäästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi\nAix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä\ntäysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä\npäivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua\nvainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt\nenkelin!\n\n\"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?\n\n\"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole\nniin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla\ntänne!\"\n\nSeuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône,\nProvence.\n\nSe sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.\n\nJ.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli,\njoka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun\nsiivoojattareni.\n\nS:ma.\n\n\n\n\nUHRI\n\n(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)\n\n\nIsällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli\nnyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta\npaikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä\nvaltiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies,\nhurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies;\nmuuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta\nei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää\npojalle, joka sai siitä kärsiä.\n\nPerheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet\nsamassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja;\ntämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista\nja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän\narveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna\nkoska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän\nhuomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän\nensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne\nvanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa\nniiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa\npaljaasta ruo'asta.\n\nKukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä,\nkaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja\nahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina\ntervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa:\n\"se on terveellistä\", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia\nperussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: \"lasten\npitää karaistua\", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään\nkasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt:\n\"lasten täytyy oppia työtä tekemään\"; ja kansan kesken sanottiin:\nmikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut\nomalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja\npiikoina!\n\nOlisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina\ntuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän\naina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin\nylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla\nkysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään\nkävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei\nrahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä\nkuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut\nkunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja,\njoita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin\najatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen\nympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin\nhienompia rattaita; sitäpaitsi -- mikä olikin pahinta -- pappi oli\neräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä\njoutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella\nsillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut\nhermonsa saattoivat kehittää.\n\nHän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla\nsilmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet\nsyrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta,\nvalkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle\nluvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat\nitse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan\nsinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla\nkotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on\nonnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän\nlukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat\nlukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän,\nminkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt\nvaatteet: \"rahojen pitää pysyä talossa\", sanoi hän.\n\nKuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien,\nmutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka\nminusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja\nhänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan\nostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos\nkaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä\nneljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!\n\nHän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se\noli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille,\nsillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko\noli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta\nympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan,\ntakana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan\nkirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen\nsilmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon\nmennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi\nhän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi\nmatkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden\nei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään\nlauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot\ntulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa\nalla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin\nkaraisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme\ntalonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.\n\n\"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko\nminä yöpyä taloon?\"\n\nNuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.\n\nHän uudisti pyyntönsä.\n\n\"Ei!\" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui\ntaas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.\n\nHän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät\nakkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.\n\nSeuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin\nrunsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.\n\n\"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!\"\n\nKansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle\najatuksen aihetta.\n\nHän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi\nistuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut\nhänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata\nikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti\nvalkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla\nkertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat\nkellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä\nhän muisti eukon sanat.\n\nSamassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui\nsuoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli\nhän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän\npunastui häpeästä ja mielipahasta.\n\nNoustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti\nselityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään\npyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle... Kuinka\nraskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.\n\nUlkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:\n\n\"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän\nkunniantuntoa... tulee vaan kuin kerjäläinen!\"\n\nSilloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti\nrajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai\nhäpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti\nja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja\nja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi,\nettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli\nkäynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla,\nhäntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita\n_tarpeellisia_ tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan\nneljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän\nvallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään;\nhän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle\ntotuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. -- Kuinka usein\nhän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä\nhalveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.\n\nMutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili\nhän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen\ntullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä\nvastaan Tellu kintereillä -- tämä silmänräpäys korvaisi hänelle\nkaiken!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki\nhän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.\n\nHän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen\nulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta\nilman menestystä!\n\nHän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen\nja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee\nkeittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä\nhyräillen \"laulajalippua\", silloin kuulee hän jymisevän: \"hiljaa!\"\n\nHän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa\nsaarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen\nvaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!\n\nJälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut\ntoisensa ja tenho oli haihtunut.\n\nKaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti\nisä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle\njumalanpalveluksen päättyessä.\n\nIsä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen\nnäköinen! Sitte tuli pappi.\n\n\"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua.\"\n\nPastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi,\noliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä\nuran!\n\n\"Mitä kutsumuksesta?\", sanoi isä. \"Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä\nniin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!\"\n\nHe seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja\npappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei\nymmärtänyt, mitä se käsitteli.\n\nPappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi\njyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.\n\nHe kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:\n\n\"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!\"\n\n\"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?\"\n\n\"Etkö?\"\n\n\"En, minulla ei ole kutsumusta!\"\n\n\"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!\"\n\n\"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni\nkustantanut --\"\n\nIsä ajatteli hetken.\n\n\"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten\npapiksi?\"\n\nHän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.\n\n\"En, en voitonhalun takia!\"\n\n\"Jos minä pyydän sinua?\"\n\n\"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta.\"\n\n\"Ei minullakaan\", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.\n\nKeskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä\nnäiden tuntien aikana.\n\nHän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä\nhän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen\nturhamielisyytensä oli suurempi.\n\nSeurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen\nkieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei\ntäydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä\nrukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.\n\nSilloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä\nsai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja\nalkoi lueskella saadakseen arvosanan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että\ntutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein\nhenkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta,\nahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja:\nsisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat.\nYksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut\nelää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui\ntyöläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa\npullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse,\npakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa\nmistä sai.\n\nKävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän\nsekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi\npäinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen\nvaikutti toinen seikka.\n\nHän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat\nvapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.\n\nHän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä\nluettiin.\n\nMuuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa\nanojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon\naiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana\nhenkilönä.\n\nÄänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä\npäästä maksamasta lukukausimaksuja.\n\nHän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka\nennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän\nepäluulollaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa\nmukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen\nLinnamäelle.\n\nHän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi\njuuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan\nvastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta\nhän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus;\nmutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän\nhäpesi -- eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.\n\nNyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki\nvalkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia,\npäässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi\nkuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden\nkatselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia\nkohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua\nesiin. Ja nyt kajahti \"Kevät on tullut\" niin riemuisan raikkahasti\nja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen\nkatedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla\nmukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja\nyhtyi omaan lauluääneensä.\n\n\"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!\" huusi muuan kisälli\nja tönäsi häntä kylkeen!\n\nSiinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!\n\nHän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille\nkuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti\nkaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa\njuhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut\nrahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi\nkuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, \"liikeneekö häneltä tähän\nrahoja?\"\n\nHän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli\nniin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana\nollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa -- ja kuitenkin oli\njoukossa monta köyhempää.\n\nHänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän\noli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla\nsyyllinen, niin hän arveli.\n\nKotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui\nkoko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.\n\n\"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet\nmaisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!\"\n\nJa sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu,\nkuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun\nvaljetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen\nvapunpäivä oli!\n\nHän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.\n\n\"Sjung om studentens lyckliga dag\", kuuli hän. -- -- \"Inga stormar\nän; Inga stormar, Inga stormar\", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta\nhän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi\npahoja ajatuksia runoilijoista \"noista ihmiskunnan imartelijoista\",\nniin hän arveli.\n\nHän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja\nnukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan\nilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta\napurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli\nvarma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen\nolevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi\nsaliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen.\nHän kuunteli, \"Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on\nkunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman\nosakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua\nhänet tervetulleeksi --.\"\n\nHän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli\nkynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi\nkädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen\n-- -- -- ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada\nesittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä\nhyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette\nosoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille,\njoka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa\nnimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!\n\nHurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset\nrämisivät.\n\nHänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.\n\nNapautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.\n\n\"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! -- Minulla ei ole monta sanaa\nsanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne\nminut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti.\nTuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison\nrakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt\nja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside,\nnäkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja\nkasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä\nikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin\ntodelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin\nrakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta\nyhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni -- ja minä\ntunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras.\nArvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta\nminä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä\nrakastan teitä!\n\n\"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin:\n'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä,\njolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' --\"\n\nHän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi\nsitten avaimenreijälle.\n\nInspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.\n\n-- Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa\nelämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi\nainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti -- minä\ntiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia!\nAjatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja\nraastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän\ntyötä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden -- -- --\n\nHän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan\nvahtimestarin.\n\nHänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut\numpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset,\nylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan,\ninspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat\nomia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen\nhiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt\nsen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää\ntodellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle\nmitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari,\npidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut\n_kaikkia_ osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa\nkevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä\nkuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi --\npaljasta valetta kaikki tyyni.\n\nIllalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä\nhän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti\nkäytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa\nelämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun\nasti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan\nvanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat\nsilmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä\npitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä\n(buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä\nhypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän\nliikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean,\narasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa\non korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat\nkuihtuneet, mutta hän on lihonut.\n\nHän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.\n\nKun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän\nkaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin\nsaarnaajan.\n\nKateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä\nhän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden\naikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun\npahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte\nopettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin;\nlapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan,\nsentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat\nköyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja\nsiksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.\n\nNämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli\nhän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet\nmiellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja\nsitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään\nprofessorin perheessä.\n\nVaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan,\nmillä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui\nikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen\nniin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä\npoikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.\n\nTaistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli\npäättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei\ntyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.\n\nHän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut;\nhän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien\nkärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran\nkiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen \"Tule Jesuksen luo!\".\nTosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän\nverrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti\ntaas alas kehoituksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi\nTuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli\nhäntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja\ntyyni.\n\nAjan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.\n\nNykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään\nhyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta\nvieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan\nhänen saarnaansa kirkossa, että hän on \"kuollut.\"\n\nIsän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat\nlautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.\n\n\n\n"]