[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6AUgXmDJcqRR_4jn3Hrw5u0W-25AaqwZ2pZPzy9Ta9o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2249,"Syvistä hetteistä","Salmela, Marja",1875,1924,"2249-salmela-marja-syvista-hetteista","2249__Salmela_Marja__Syvistä_hetteistä",null,"romaani",[],[],"fi",1910,25743,162597,false,62104,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Syvistä hetteistä\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around Leena Lehtonen, a longtime servant who is faced with the life-altering transition of leaving her position after eighteen years of service. The story explores themes of change, identity, and the emotional weight of farewell as Leena grapples with her sense of belonging and the uncertainties of her future.  The beginning of the novel introduces Leena's poignant reflections on her impending departure from a household that has been her home for decades. As she prepares to leave, Leena meticulously attends to her duties, wrestling with feelings of disbelief and sadness over the loss of her familiar routines and relationships. The opening captures her last moments in a place that has defined her life, highlighting her anxieties about the unknowns that await her, including her worries about the arrival of a new servant. Simultaneously, the narrative hints at the broader changes happening in society, mirroring Leena's personal struggles with the transition from her old life to an uncertain future. (This is an automatically generated summary.)",[],157,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia 1900-luvun alun elämästä, naisen asemasta ja traagisista kohtaloista. Tarinoissa käsitellään muun muassa pitkäaikaisen palvelussuhteen päättymistä, ystävyyttä sekä ihmismielen sisäisiä ristiriitoja arjen ja suurten elämänmuutosten keskellä.","Marja Salmelan 'Syvistä hetteistä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2249. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SYVISTÄ HETTEISTÄ\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPalkka\nLopputili\nSyvistä hetteistä\nVelkaantunut\nNäyttämön takaa\nKerran konsertissa\nTienristeyksessä\nYstävyys\nKuolinisku\n\n\n\n\nPALKKA\n\n\nLeena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.\n\nUutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa\nkivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti\nhämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä\nihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle\ntuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan\nkahdeksantoista vuotta.\n\nEniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut\nkäsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan\npäivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän\nteki tätä viimeistä kertaa.\n\nKun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen\nkaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia\nkertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut,\nmutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.\n\nSitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen:\n\"viimeistä kertaa\". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.\n\nKun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan\nnauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa,\nlasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille\nväsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.\n\nEi hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän\nmyöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla,\nmutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut\nniin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen\nahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen,\nmietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.\n\nOliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista\nvuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän\nkaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten\nsiistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin\nLeena ennen?\n\nEntä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla\npäivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut\ntyössä raataa niinkuin nuorena.\n\nMikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia,\nja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi\npainaa.\n\nSehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään\npaljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman\nasunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen\noman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki\npian olisi huvennut.\n\nLeenan päätä huimasi.\n\nSillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella\nkuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä\npiankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse,\njonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi\nkun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä\nmuutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä\nsitten? Mikä sitten neuvoksi?\n\nHätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven\nruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta\ntoiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei\npystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi\npalvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun\nillallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että\nkaikki oli kunnossa.\n\nLiekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi\nLeenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen\nlähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?\n\nEi se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo\ntavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen,\njoka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään.\nItsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten\njoutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.\n\nEihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat\nolleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä,\nherrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin\ntiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.\n\nEnin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen\nja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen\ntiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki\nkeittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä\nhäiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen.\nHänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.\n\nEi hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin\npaljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti\nyhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli\ninnokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän\nsilti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia\nhyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.\n\nOlihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa\nkotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta\nsiitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin\nsiitä, mikä oli jäänyt tekemättä.\n\nVähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta\npidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja\noliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi\ntäyttäneensä velvollisuutensa.\n\nKunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa\nhuolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse\nompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan\nvanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut\najatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.\n\nMoni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä\npiankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän\ntiesi.\n\nSentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen,\nodotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän\nhuolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään\nkunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla\nnäkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin\nkuin talousaskareihin?\n\nLeena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli\nkaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina\nhuolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan\nvesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä\ntalossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja\nsitten heittää hyvästit.\n\nLeena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun\nhän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi\ntulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän\nliinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren\nneidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan\ntavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.\n\nTotta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä\nollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle\nsingautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut\ntalossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.\n\nKyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä\ntodeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.\n\nLeena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha\neikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä\nniinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä.\nIhmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut\nmahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.\n\nHän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan\nkärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka\nolihan sekin ollut vaikeaa -- varsinkin -- muutamissa suhteissa.\n\nSellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa\nlähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa\nhänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput\nvietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.\n\nLeena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut\novia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään\nselittänyt.\n\nVasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että\nasiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan\nhän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut\nluottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.\n\nVaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen\njälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään,\nmiksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että\nrouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän\nkuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.\n\nKenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan.\nLeena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta\nsiltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi\nhänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan\ntoisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta\nminkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.\n\nMiksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi\nkoskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva\nmuuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa\nkoskaan näyttänyt ymmärtävän?\n\nKävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja\nehkä paremmille päiville tässä suhteessa?\n\nLeena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi\nollut hänen omansa eikä emännän.\n\nSamassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti\nmennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.\n\n-- Hakumies kai tulee pian -- arveli professorska, etsiessään eteisen\npöydältä parempia hansikkaita itselleen. -- Olet varmaan jo lähtenyt,\nkun tulen kotiin.\n\n-- Kyllä kai.\n\n-- Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa\nsinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko\nsaanut kaikki?\n\n-- Kyllä, kiitoksia! -- Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän\ntunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko\nruumista.\n\n-- Sepä hyvä! -- Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja\nojensi kättä. -- Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!\n\nOvi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan\nportaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina\nkuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa,\nett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?\n\n-- Leena, sielläkö sinä olet -- kuului professori kysyvän huoneestaan.\nSamassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.\n\nLeena lähestyi professorin työpöytää. -- Tahtoisin sanoa hyvästi. --\nHän niiasi.\n\nNiin, minä arvasin. -- Professori nousi ja ojensi kättä. -- Hyvästi\nLeena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!\n\n-- Kiitoksia kaikesta, -- sai Leena vaivoin sanotuksi.\n\nKuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven\nodottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi\nhetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen\nluo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.\n\nLeena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle\nkokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä\nainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin\nhän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä\nkotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja\nvoimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta\ntuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen\nmaailmalle.\n\nKaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, -- pirstautui ja särkyi\nsirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut\npuolustautua enää.\n\nTylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa\nhuojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi\nkuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia,\nkiitoksia!\n\n\n\n\nLOPPUTILI\n\n\nHehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.\n\nKuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa\nhehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin.\nNääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.\n\nSyrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun\npölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen\nmuuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron\nasemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin\nkiveämättömiltä kaduilta.\n\nLiike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla\nmuuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta\npyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.\n\nKun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei\nsiellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe\nhaukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan.\nMolemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava -- vaikka\neihän tiettävästi ketään tule.\n\nKetäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine\nhiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.\n\nMutta matkustavia tuli sittenkin, -- työmiehiä muutamia ja nuori\nhuolellisesti ja hyvin puettu nainen.\n\nAsemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei\nvoinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä\noli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa\nhänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki\noven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.\n\nAinakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia\nsanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.\n\nSillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle\nvaltakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän\nrantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin.\nEteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki\npienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa,\nvalitsi hyvän paikan ja asettui siihen.\n\nKaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään\nmatkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti\nhän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä\nollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin\nkylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas,\ntodistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita\npukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.\n\nVieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään\npistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma,\nsilmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa\njotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt\nväsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli\nmahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin\nettä tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni\nsäilyttämään olentonsa salaisuudet.\n\nOli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän\nvielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän\nistui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut\nmietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua -- tyyneyttä vain. Näytti\nsiltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia\nulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan\nyhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.\n\nHänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä\ntyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä\nhorjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta\npuolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen\nperästä.\n\nMutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin\nhyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.\n\nSamassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.\n\nNainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut\nhämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi\npäätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi\nkättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.\n\n-- Aili, vihdoinkin!\n\n-- Istu pois! -- Aili vain nyökäytti päätään.\n\n-- Kauhean kuumahan sinulla on!\n\nHerra puraisi huultaan. -- Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt!\n-- --\n\n-- Miksi tekeytyisin vieraaksi?\n\n-- Ei vieraaksi -- -- tuttavallisemmaksi.\n\n-- Ei ole mahdollista.\n\n-- Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen\npikkukaupunkiin?\n\n-- Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa\nmeille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä\nei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä\nkaupunkia.\n\n-- Eikö keskellä toria, -- ivaili toinen.\n\nNainen ei vastannut. -- En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia,\njatkoi hän tyynesti -- sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän\ntavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.\n\n-- Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. -- Hän puhui kiihkeän\nkiihoittuneesti.\n\n-- Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta\nsinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta -- monastikin.\n\n-- Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa -- Ääni värisi\nliikutuksesta. -- Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä.\nKaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota.\nKunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.\n\nAilin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen\nYrjöön. -- Sano suoraan, mitä ajattelet! -- Kunhan tapaisit minut,\nsaavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. _Sen_ tappioon et voinut\nuskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta.\nJohan sinä siihen olet tottunut.\n\nSuuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille... Jos et muuta aio kuin\nsyytää solvauksia...\n\n-- Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä\nsanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan.\nSoisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes\njonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.\n\n-- Tahdot siis asettua tuomarikseni.\n\n-- En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero\nvieläkin raskaammaksi.\n\n-- Ero raskaaksi? -- Ääni värähti katkeruutta. -- Niinhän se suita käy\nkuin hansikkaiden vaihto.\n\nPistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä\nhuomannutkaan. -- Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi\nhän tyynesti. -- Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.\n\n-- Sinä tiedät -- -- Yrjö tulistui. -- Rakkaus sinuun oli niin suuri,\nett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun\njättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.\n\n-- Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä\nsyystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa\nosakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin\nsuuremman.\n\n-- Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi\nkehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi\nsuuruutta.\n\n-- Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä-\nja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä\nniin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin\nherkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa\ntarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki,\npääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. --\nToiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.\n\n-- Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki\npuheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.\n\n-- Ei, _siinä_ kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä\njohdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin\nsinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin\nsäästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin\ntähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että\nihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan\npainaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä,\nettä se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla\ntoisilleen. -- Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti\nsinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin\nuskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi.\n-- Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden\nlahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä -- jotta voisivat\nsitä tavoitella. -- Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta _totuus_\non elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole\ntotuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän\nsuhteemme.\n\n-- Tahdotko väittää, että minä olen sinut pettänyt?\n\n-- Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin\nrakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et\nvielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei\nollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä\nsiihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin\nsuoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun\ntotuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella,\nettä kaikki oli entisellään.\n\n-- Miksi sanot uskotella?\n\n-- Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin,\nettä väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää\nvoinut sinuun muutenkaan luottaa. _Siitä_ kuoli rakkauteni.\n\n-- Se, jonka ei koskaan pitänyt kuolla!\n\n-- Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus -- ei\nainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.\n\nYrjö nousi kiivaasti. -- Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä\ntarpeeksi.\n\n-- Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen\nsointu sanoissaan. -- Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en\nsyyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä\njokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu,\nnostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman,\njaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni\nkaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin\nperustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin.\n-- Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään\nelämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia\njoukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan.\nYmmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään\nmuuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin\nminäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella\n_täytyy_ olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä\npilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin\nsuinkin. -- -- En ole vielä päässyt selvyyteen -- -- mutta siitä olen\nvarma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin\ntyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi\nelää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus\nja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko\nsortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.\n\nYrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet\nja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä\nhämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään\nhetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä\npakotti alistumaan.\n\n-- Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi\nyksikantaan ja purevasti. -- Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet\nitseesi, sysättyäsi minut syrjään.\n\n-- Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko\nsysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi,\nettä me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi\nvain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan\nole totuuteen perustunut. -- Toivon, että eromme ja se mitä olemme\noppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen\nkäsittämiseen -- ja toteuttamiseen. -- Olet kaikessa hiljaisuudessa\noikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen -- sen tiedät. Pyri jos\nmahdollista uskolliseksi siinä!\n\nMiten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei\nmikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot,\nei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia\nhallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.\n\n-- Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta?\n-- Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. -- Olethan tässä\nladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!\n\nAili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt\nhaavoittamaan.\n\n-- Juuri siksi, jatkoi hän, -- että olen kärsinyt niin äärettömästi,\nmutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa\nja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi\nkääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, -- en sinua\nenemmän kuin muitakaan.\n\n-- Kerrassaan jalomielistä!\n\n-- En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta\nerota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. -- Sinä et\nsitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.\n\n-- En tahtonut, -- enkä tahdo vieläkään. -- Hän ojensi kiihkeän\nrukoilevasti kätensä Ailille. -- Ethän voi tuottaa minulle sellaista\nsurua?\n\n-- Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on\njotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. -- Kaikki olemme\nkärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka\nmeren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru\npääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa\nkuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo,\nkallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi.\n-- Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä,\npimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta.\nJa siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo\nlohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle\nihmiskunnalle. -- Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja\nJumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. --\nHaaveilua -- utukuvia!\n\nSamassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.\n\nAili vavahti. -- Juna saapuu. Minun täytyy rientää.\n\nKova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa\nkaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.\n\nAili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. -- Hyvästi ja\nkiitoksia, kun tulit. -- Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. --\nVaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!\n\nHän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä\npäivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä\nkadonnut.\n\n\n\n\nSYVISTÄ HETTEISTÄ\n\n\nSalomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon\nviime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän,\nhyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi\njäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen\nne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa.\nTiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli\ntaistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien\ntalvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.\n\nMäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori\ntyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin\nympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan\npoikki portille, johon pysähtyi.\n\nHänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä\ntalvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin\nlumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä\netuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin\nasti.\n\nHaikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se\nmuutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu\nluonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen\nsiitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.\n\nSamassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.\n\n-- Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla\nsäpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.\n\n-- Olet sinä ymmärtämätön, -- nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. --\nAjattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.\n\n-- En minä -- puolustelihe Signe, -- minä olen niin karaistunut. --\nEnkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. -- Ääni\nvärähti.\n\n-- Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme\nlöytäneet.\n\nSigne ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa\nveli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen\noli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni\nValterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. -- Sinä luet, sanoi hän.\n\n-- Isän vanhoja kirjeitä. -- Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen.\nKatse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti\nsiltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.\n\n-- Aioin mennä haudalle. -- Signe läheni ovea. -- Olin Ahotorpassa\nhyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. -- Hän livahti samassa ovesta\nkuin kieltoa peläten.\n\nVeljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti\nesiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä\nhuomannut.\n\nKun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän\nkirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja\nhaarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan.\nHe eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain\ntyötään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui\nkeinutuolissa.\n\nSigne näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet\nluotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli\ntunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi.\nHän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi\njäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten\nusein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.\n\nSydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja\nsamalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve\nsaada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi\nnoudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo,\nkiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja\nsiinä itkenyt, itkenyt vain.\n\nMutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin\noli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä\nrikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi\ntahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan\nja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.\n\nMutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä\nja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle\nvento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei\nistunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta\nniin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan\nSignelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus\npakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.\n\nHitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan\nja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.\n\nSigneä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen\nja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.\n\nKälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti\nsurra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun\nverran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui\nsetä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin,\nkun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin\nvaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.\n\nMutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän\nvaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän\nei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä\nisä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema\noli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset\npikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin\nkuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa\nääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin\nuusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai\ntoisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.\n\nJa särkevät sydänhaavat valvottivat.\n\nValter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen\npyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua\nsiihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan\ntunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.\n\nEnnen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat\nkuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin\npitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.\n\nSignestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli\nero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.\n\nKun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun\nhuurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja\nillalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin\nsamanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi,\ntuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan\nkaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan\nkykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka\nerotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä\nelänyt luonto läheisimpänä ystävänä.\n\nIllalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi\nvuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.\n\nSigne oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se\noli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä\npitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta,\njuhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike,\nohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit\ntäyttivät salon lapsen ihmettelyllä.\n\nToisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia,\nniin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet\näkkiä siirtäneet.\n\nEikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä\nkumman ristiriitaista ja todetonta elämää.\n\nKaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti\nhäntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin\nkatuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat\nkoreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen\nvei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki\nnäyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin\nkylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan,\nmiten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.\n\nPäivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot\nsyttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta\nmuistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien\nviihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien\nkimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai\nastuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki\niltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua\ntavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen.\nMutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus\nmuistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja\nne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin\npaljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.\n\nItse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla\nväsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa\nkuin juureton puu.\n\nHänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua\nveljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien\nkodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli.\nOudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen\nmielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla.\nTuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan\nminkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä\nvähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan\nmääräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.\n\nTämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä\nValteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli\nhänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän\nsadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan\ntoisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet\nmuuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko\nkasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?\n\nSigne ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui\nniin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin\npainosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä.\nPalvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui\nkuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään\nratojaan myöten kulkenut.\n\nEikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien\nvaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti\nsyvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän\nherättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.\n\nEniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan\nhiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa\nvaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli\nikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe\noli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt\nkaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman\nseurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja\nhyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen,\nmutta vieras hän oli sittenkin.\n\nPainostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut\nensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski\nyhtenään ja valitti väsymystä.\n\nJoskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten\npelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse\nsisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman\nsäälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä\nviimeisensäkin.\n\nHänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin\nhänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli\nelossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.\n\nMutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi,\nja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi\nankarasti.\n\nSelma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi\nitse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei\ntulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua\nviimeisestään.\n\n-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, --\nsinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja\nkuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.\n\nHän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden\npoikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan\nraskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen\nkuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden\npiti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut\nliian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.\n\n-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen\notsalleen.\n\nSelma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy\nkirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin\nhuolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi\noli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen\nmiesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata\nsaada myöskin _tuntea_ tuota rakkautta.\n\nTätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana.\nHän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut\nsillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku\ntyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen\nainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa\nriittäisi korvaamaan kaikki.\n\nKohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut,\nja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.\n\nAina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana:\n\"lepää, lepää\", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut\nkyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla\ntuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt,\nvirkistäen väsähtymässä olevia voimia.\n\nOli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei\nvielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.\n\nRouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen.\nKaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä\nvähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely\nvirkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle\nsuuri kieltäymys.\n\n-- Signe, -- sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, --\ntahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia\nasioita kaupungilla.\n\n-- Kiitoksia. Mielelläni. -- Pieni, mustapukuinen olento ikkunan\nluona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan\nkysymys: mitä kuuluu?\n\n-- Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu\nvain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.\n\nSigne nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.\n\nSamassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja\nhuomaamatta sairashuoneeseen.\n\nVeli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän\noli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli\nkulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja\nvaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi\nsyvälle pettäviin hetteisiin.\n\nViimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli\nasunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut\nparhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo\nliittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää\npetollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.\n\nPojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt\ntoisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan\nsaakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää\nkotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi\noli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut\nsyynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa\nylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika\nuskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun\nnuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja\nlapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla\npäästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan\nkoettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton.\nVanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja\nottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän\nantautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.\n\nSairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se\nhänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli\nollut ja mitä hän oli kärsinyt.\n\nSuuret hikihelmet nousivat otsalle, ja kuume poltti sairaan suonissa.\n\nHän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa\nvalkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin\nvastaan.\n\nMiten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! _Hänen_ iloaan\nhäiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.\n\nEnsimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli\nkaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja\nsiitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli.\nLukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja\nsitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan\npainamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä\nainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta\nei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän\ntulevaisuustuumiin.\n\nHän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen\nolisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.\n\nKun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään\neteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai\nsuuttumus vallan.\n\n_Hänellä_ oli syytä vihastua kotiseudun rämeisiin, ei heillä häneen.\n\n-- Kuka siellä, kysyi sairas samassa. Hän kuuli oven narahtavan.\n\n-- Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. -- Saanko auttaa sinua?\n\nSigne kumartui veljen puoleen.\n\nSairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se\noli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja\nkotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut\npieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän\nluokse.\n\n-- Minä en oikeastaan sinua tunne, -- sopersi sairas.\n\n-- Älä sinä huoli minusta ensinkään, -- pyysi Signe. Häntä niin kovin\npelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa\npoissa. -- Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea\nnukkua.\n\nSigne aikoi mennä.\n\n-- Älä mene, pyysi sairas. -- Istu tähän.\n\n-- Jos vaan olet puhumatta, niin istun. -- Signe siirsi tuolin vuoteen\nviereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä\nhän nukkuisi pian.\n\nMutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi\npäästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys\nja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki\nsekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.\n\nViimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä,\nettä se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.\n\n-- Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli\ntoiveensa tulevaisuutesi suhteen.\n\nSigne sävähti punaiseksi.\n\n-- Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain\nnukkua.\n\n-- Ei, ei, esteli sairas. -- Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan\nyksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää -- -- --\n\nSigne huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän\nveti tuolinsa lähemmä vuodetta.\n\n-- Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin\npaljon kuin jaksat kuulla.\n\nSairas nyökkäsi päätään.\n\n-- Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon -- siinä syy kaikkeen.\nIsästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada\nkotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen\njoutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi\njäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä\nniin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.\n\nItku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.\n\n-- Mutta etkö voinut, -- tutkisteli sairas.\n\n-- En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.\n\n-- Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. -- Sinä ymmärrät sen.\nJa sitten pidin hänestä tavallaan -- tai oikeastaan siitä, että hän\npiti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että\nminulla yleensä ei ollut paljon seuraa -- ei herrojen ainakaan. Minä\nen tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa\nrovastiamme ja vallesmannia.\n\nSairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet\nja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava\nsuhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein\nunohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä\nläheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.\n\n-- Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. -- Olet sinä kasvanut\ntoisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.\n\n-- Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, -- jatkoi\nSigne, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. -- Aina kun koetin päästä\nselville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että\njos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin\nollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt\nminkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu\nniin hauskaa, -- ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan\nmaailmaan. -- Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. --\nMutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.\n\n-- Eipä tietenkään.\n\nSigne vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen,\nlapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. --\nJos voisi tehdä sitä koetteeksi vain -- silloin ehkä olisin uskaltanut.\n-- -- Mutta koko elämän ajaksi -- --\n\nHän värähti.\n\nSairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni\ntyttö, millaisia jutteli.\n\nValter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta\navomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.\n\nSigne oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä\nkatse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.\n\n-- Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! -- Ääni oli\nanteeksi pyytävä. -- Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.\n\nValter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin\nkuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä\nsyöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas\nharhailemaan.\n\nVuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä\ntähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja\nmakasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että\nmyrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.\n\nMutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja\nastuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri,\nja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.\n\nPitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin\nihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen\npolttavaa otsaansa.\n\nMutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin\nvieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa\npitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi\nnäkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa\nsyvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun\nhän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet.\nSiksi hän suri.\n\nPitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein\nkyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.\n\nYht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi\nkyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis\nilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.\n\nRakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla\nhän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.\n\nEnsi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan,\nmutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä\nmahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli\nvyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet,\nmutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki\nkysymyksessä.\n\nVähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla.\nVajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista\nse ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut\nlähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana\nkotipuolessaan.\n\nHän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan.\nSamassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti\nhervottomasti peitteelle.\n\nKuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa\nvuoteen vieressä. -- Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.\n\nValter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli?\nHänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän,\ntuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli\nepätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo\nantanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.\n\n-- Valter, oletko sairaampi? -- Signe tarttui hänen käteensä. -- Sinä\net saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita\nomantunnonvaivoja.\n\nValter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti\ntyötä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton\nlöytää selvää ajatuksen päätä.\n\n-- Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja\nomista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle\npikku siskollesi.\n\n-- Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän\noikein ilostui.\n\n-- Pikku Signe, -- sanoi hän sydämellisesti -- elämä alkaa sinulle.\nVeljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.\n\n-- Sinä et saa puhua, -- pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan\ntuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen\nomalletunnolleen.\n\n-- Älä ole levoton. -- Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. -- Et\nsinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani\nhätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon.\nJa tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä\nväärin.\n\nSigne koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.\n\n-- Sinä tiedät, -- jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi,\nmutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman\nymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin\ntaisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt\nvallan toisenlaiseksi. -- Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni\nsyvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin\nmenetellä oikein.\n\n-- Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. -- Signe\nmelkein itki.\n\n-- Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää.\nVäsyttää vain. Ehkä saan nukkua.\n\nValter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti\npienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä\npois, mutta Valter kutsui häntä.\n\n-- Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään\nsaa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. -- Pyydä Selmaa lepäämään.\nEt sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. -- Monta erehdystä olen\nelämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta\nsiitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.\n\nSigne ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa,\nsuuren nojatuolin luo, johon asettui.\n\nIhmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän\nhääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään,\nennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.\n\nMelkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken\ntuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja\ntyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei\ntarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka\nhänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen.\nMutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi,\nkuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän\nkuolee.\n\nSigne painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta\nkuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys.\nHän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen,\nvapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.\n\nSamassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa\nhuoneesta ja kiiruhti vastaan. -- Hän on ollut niin levoton, kertoi\nhän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti,\nettä hän paranee.\n\n-- Luuletko? -- Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. -- Onpa se\nihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin\nlevoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen\nollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.\n\n-- Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi,\nettä sinäkin lepäisit.\n\n-- Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. -- Sitten sen\nteenkin.\n\nHän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut\ntäällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin\nrauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui.\nNoita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi\nniitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti\nlevätä. Valter oli pyytänyt.\n\nHän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi\npaikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää\nhengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan\nSigneä.\n\nTämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota\nihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään,\nvieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan?\nMitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas\nentisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.\n\nSamassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.\n\nIstuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe\nkälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin\nraskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe\nsäikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa\nnäiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan.\nOlihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.\n\nHän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla\nlöytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut\nristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria\nja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on\nsellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli\npinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden\nsyvyyksiin.\n\nEnnen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan\nkäynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen\nselvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä\nkohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan.\nSentähden hän oli pysytellyt poissa.\n\nKatkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli\nollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä\nkotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden\netenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei\nainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut\nkehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä\nsiihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan\nitsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja\näidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä\nkangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias,\njosta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut,\nett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.\n\nSamassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.\n\nMiksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria\nvaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?\n\nSigne painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän\npelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen\nkyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.\n\nHän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt\nkyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki\nisän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli\naiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle\nliian raskaaksi -- ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.\n\nKesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä\nusein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta\nkansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan\nvuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen\nehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken\ntärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta,\nlöytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua\npienoistas.\n\nTuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen\nmieleensä.\n\nSe tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen,\nkuin opastusta antaen elämän matkaa varten.\n\nJos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa\nhallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä\noudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta,\njoka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.\n\nSignen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa\nsäteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden\nkeskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä\npainuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö\nomasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat\nläheisensä elämässä.\n\n\n\n\nVELKAANTUNUT\n\n\nEversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä\nhiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti\ntahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului\nsyttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja\näänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.\n\nValaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon\nainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt\niloinen loimu uunista loisti.\n\nTalon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt\npukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja\nsiirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi\nuunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän\nolikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen.\nSiksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.\n\nNäytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta\npian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen\nuomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan\nesiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.\n\n-- Kylläpä Boris ihastuisi! -- Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki\nhänet vallattoman iloiseksi.\n\nSamassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet\nsalista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle\niltapäivä-kävelylleen.\n\nElisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan\nmainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään\naamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja\nsilloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.\n\nSe tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat\ntavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen\nja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa\nodottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa\nvarten.\n\nElisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin,\njossa hän valkean loimussa näki kuvansa.\n\nTaaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin\njärjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden,\npitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi,\nvaatetti häntä mainiosti.\n\nEi hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.\n\nElisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe.\nJännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta\nnaurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä\nhe olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon\nulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä\nympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä,\nmutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut\nsiitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa\nja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen\nhän tyytyi.\n\nMutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen\nomaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän\ntuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt\nja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta\najatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli\nkasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.\n\nElisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten\nketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse\nliukui arvostellen paikasta toiseen.\n\nEi, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas\naistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että\nyksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen\nrakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.\n\nHän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa,\nkun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.\n\nEi silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän,\nElisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle\nitselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän\nrauhoittavasti.\n\nElisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan\nhuoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime\nkuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja\nruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata\nnykyhetkeen.\n\nHän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin.\nTällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista\nei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää\nvieraalleen.\n\n-- Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa\nsoitetaan, -- muistutteli hän Martalle.\n\n-- Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia\nhalkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin\nneiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla\nmikään tavallinen tulija.\n\nElisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas\najatuksiinsa.\n\nOikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan\nhänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla\nhirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä\nvaatimukset että varovaisuutensa.\n\nHänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet\nyhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein\ntuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat\netenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman\nkiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta\nkasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut\nyksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon\nkaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei\nmieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.\n\nJa oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin\ntyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi\naina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän\nvain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja\nkohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat\nkaikki arvostelevat ajatukset.\n\nElisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen\nparempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta\nasemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton\nja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun\npuntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien\nkeikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli\nvaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea,\nluonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin\nvoimakkaan vaikutuksen Elisabetiin -- ensi hetkestä alkaen.\n\nSitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa.\nHän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti.\nKaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään\nhuolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi,\nettä olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan\nyksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei\nvoinut olla rakastamatta.\n\nEteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle\ntuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan\nja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän\nvastaan, ilon hohde kasvoillaan.\n\nSalin ovella hän kohtasi Boriksen.\n\nNäytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia.\nHänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin\nhäikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän\nmorsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut\nnähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä\nkuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin\nmolempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.\n\nMutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään,\nkun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa.\nSe oli kaikki niin kovin juhlallista.\n\n-- Boris Iwanowitsh -- Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä\nhänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään -- tervetuloa\nkotimaahani ja kotiini.\n\n-- Kukkani, kuningattareni. -- Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä,\nsuudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. -- Sinä\nolet niin kaunis, että vallan hämmennyn.\n\n-- Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.\n\nBoris vain hymyili hänelle.\n\n-- Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi\ntäällä. -- Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. -- Tuolla suuressa\nmaailmassa, missä viimeksi tapasimme -- --\n\n-- Laivalla me viimeksi tapasimme.\n\n-- Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.\n\n-- Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet\nkukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä\nja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti\nkiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta\ntäällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää\nkoditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta?\nJa onko ihme, jos olen kuin huumautunut?\n\nHän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen\nkaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä,\nselvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa\nBoris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi\nkuin kukaan muu. -- Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, --\npyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä\nsähkölamppujen valossa.\n\nTakkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä\nunohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan.\nHänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien\nsäteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain\nhetken hurmaavan onnen.\n\nMutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi\nriittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava\nsurumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana\nhän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi\nhivelivät hänen mustia hiuksiaan.\n\n-- Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää\npuhuttavaa.\n\nElisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.\n\n-- Älä pelästy -- vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja\nlämmin. -- Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata\ntaljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso\nminuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten\nkun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa.\nKatso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin\nvahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.\n\nEnsi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava.\nMutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata.\nSiitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli\ntyöntänyt lähemmäksi uunia.\n\n-- Elisabet -- rakkaani -- -- alkoi Boris.\n\nElisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän\nhellästi sanat lausuttiin. -- Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi\nmaailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit\nponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia\nlahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa.\nRakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai\nkukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä\nprinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin\nköyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. --\nSellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä,\n-- eräässä suhteessa ainakin.\n\nBoris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana\njok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton\nnähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.\n\n-- En voi oikeastaan sanoa -- jatkoi Boris, -- mikä oli syynä siihen,\nettä jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse\noikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan\nsyyttää. -- Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät,\nettä mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta --\nei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät\nvälttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä\npidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja\nhyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.\n\nTaas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt\nElisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.\n\n-- Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.\n\nMinä en voinut -- --. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt.\nSe mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se\nselveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja\nkun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa\nantaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.\n\nElisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen\nkasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.\n\nBoris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta,\nmutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen\ntoivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin\nvälinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.\n\n-- Pahasti tein kenties, -- jatkoi Boris, -- kun en sinulle puhunut\ntästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi\ntänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä.\nMutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin\nlämpöä, -- ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä\nrakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle.\nKöyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.\n\nTaas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän\njatkoi: -- Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua,\npyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi\nsinulle puhunut rakkaudestani. -- Nyt tiedät kaikki.\n\nViimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua\nja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt\nratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.\n\nEnnenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin\nkäsivarsien kiertyvän kaulaansa.\n\n-- Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu,\nsiksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.\n\nBoris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata\nkiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä\nlämpöisempi.\n\nEnsi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa\nhän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet\nei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja\nkiitollisuus kaikki muut tunteet.\n\nHän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti\nvoimallaan koko hänen olentoaan.\n\n-- Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen\nhyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko\nelämäsi.\n\n-- Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!\n\nSamassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen\ntiedustelevan, oliko vieraita talossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. -- Boris Ivanovitsh\nsanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa\nmatkatakin naulaan.\n\n-- Sinä sanot sen moittivasti.\n\n-- Miksi moittisin?\n\n-- Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä\nväsyttävältäkin matkalta.\n\n-- Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris\nkiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen\nsalin sohvaan. -- Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut\nyhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.\n\n-- Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin\nollut.\n\nElisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut\nsanoihinsa.\n\nBoris painoi häntä lähemmäksi itseään. -- Älä koeta pettää sekä itseäsi\nettä minua.\n\n-- Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet\npainoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. -- Nyt vasta kun isä\non poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan\nkotia kaivanneeni.\n\n-- Mutta nythän sen täällä saat, rakkaani.\n\n-- Niin saan. -- Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää\niloiselta. -- Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja\nemännäksi.\n\n-- Eihän sinun tarvitse pyrkiä siksi, mitä jo olet. -- Boris hymyili.\n\nSamassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat\nsaapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä.\nSydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä\narkiolojen vaatimuksesta.\n\nMonenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen\njärjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen\nasunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen\nainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat\nväkistenkin mieleen.\n\nOli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä\nvanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden\nystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden\nviehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei\nhänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.\n\nJoskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli\nse sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia\nkaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein\nolivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan\nkauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli\nteki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta\nkotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.\n\nOikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet\nnaimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun\nei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja\nkuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen\ntoivomuksestaan.\n\nYhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä\nluonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.\n\nHäiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle\nhäämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet.\nKotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten\nvasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle\npääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.\n\nSamoin kävi kerta toisensa jälkeen.\n\nAluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen\nja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja\nvaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen\nmatkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä,\nettä sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja\nhän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.\n\nSalainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut\nitselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa\nkylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti\nElisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä\nja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa\nherättämällä voisi alkunsa saada.\n\nHän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta\nsitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin\njärjestämistä.\n\nVähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan\nluopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut\nvastaan vuosien kuluessa.\n\nSilloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin\nsaavuttuaan tuo katkera eronhetki.\n\nHautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen,\njosta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä\nolivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.\n\nBoriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka\ntähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja\nkodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä\nmatkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.\n\nKun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa\ntarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden\nmieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin\nentisyyden muistoja.\n\nHän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä\nmuisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat\nisän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden,\njoka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.\n\nNäihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet,\nElisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden\nriemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken\nvoitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.\n\nMitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni\ntyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää\nkaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.\n\nTämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän\ntunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen\nkaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.\n\nMutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja\narmottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. \"Ei kukaan täten tule\nminua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä\nkiitä.\" Se ajatus teki vihlovan kipeää.\n\nMuisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista\ntuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja\nkaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta\ntehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.\n\nMitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä\ntyöläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa.\nHeitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se,\njolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.\n\nNiin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet,\nusein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten\nsellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä\nhetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän\nei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty\nkaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä,\nparemmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän\nei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.\n\nElisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä\nBoriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä\ntuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille\ntodellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan\nnykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi\njälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita\nnykyhetkestä.\n\nMutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.\n\nSilloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi\nunohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan\nomassa kodissa -- niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun\nollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja\nhauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää\nhilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.\n\nHe tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään\nkilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.\n\nSitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa\nkahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho\nväistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen\nkoittaneen.\n\nMutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin.\nUsein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli\nse ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui\nalakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.\n\nElisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä?\nMenneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain\ntuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon\npäästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta\nkohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle;\nkatkeraksi koko maailmaa kohtaan.\n\nEikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se\nkävikin niin epätoivoisen suureksi.\n\nMielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi\nhänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä,\nhiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon,\nyksin omassa kodissaankin.\n\nEräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä\nmielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi\nvieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.\n\nNuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä\nkaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet\nirti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.\n\nIloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville\nläheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta\nja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui\ntapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki\nyhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun\njuhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin.\nHän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet\nolikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli\nkauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.\n\nVieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän\ntehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä\nkahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran\npitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.\n\nSamassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris\nkäsivartensa Elisabetin vyötäisille: -- Kiitos rakkaani! Olen uudelleen\ntuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!\n\n-- Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. -- Minä\ntaas olen tuntenut köyhyyttäni.\n\nSanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris\nväistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä\nhäntä vaivasi?\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? sai hän vihdoin sanotuksi.\n\n-- Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne\nselittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä\nmuistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti\nsilmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua\ntekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.\n\n-- Oletko tekeytynyt onnelliseksi?\n\n-- Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen,\nettä elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, -- tätä\najatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.\n\nBoris kalpeni. -- Miten tulit sellaista ajatelleeksi?\n\n-- Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut\nmontakaan ystävää -- ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut -- ja\nminä tiesin, että hän juuri --\n\nHän ei saanut lausetta lopetetuksi. Ääni sortui liikutuksesta.\n\n-- Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen\nhänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.\n\n-- Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että\nlasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa\nkuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.\n\n-- Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. -- Sinä tiedät,\nihmiset --\n\n-- Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?\n\n-- On.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin\nvihlova ivanauru. -- Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja\noikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle,\nennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun\novat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet\nkäsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat\ntekemisissä.\n\nHän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.\n\n-- Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.\n\n-- Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun\nsen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten\nhyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia -- syyllisyys --\nsitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt\nparempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja\nlahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen\nja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa\nsydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.\n\n-- Elisabet!\n\nHän ei kuunnellut. -- Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun\nsaamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!\n\nTuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun\nhän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse\netsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot\nkäsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.\n\nEnempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana\nkuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa,\njota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja\nhänelle hän oli surua tehnyt.\n\nSilmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet\nkiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen\nehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.\n\n\n\n\nNÄYTTÄMÖN TAKAA\n\n\nRouva Lind rakasti nuorisoa ja nuoruuden iloa. Hän ei pitänyt\ntäyshoitolaisia luonaan yksin ansaitakseen, hän tahtoi myöskin saada\nnuorilta iloa ja elämän sisällystä.\n\nKukapa olisikaan aina jaksanut ajatella ruuanlaittoa, ostoksia ja koko\ntalouskoneiston kunnossa pitoa, ei hän ainakaan, ell'ei tuontuostakin\nolisi päässyt virkistymään nuorten iloisessa seurassa.\n\nKoko tuo täyshoitojärjestelmä oli siitä syystä hänestä vallan\nmainio. Sen kautta sai aikoja sitten nuoruutensa jättänyt kerta\ntoisensa jälkeen kokea kaikki nuoruuden ilot uudelleen, ja se muutti\nkotinurkkiin kytketyn yksitoikkoiset päivät sisältörikkaiksi ja\nvaihteleviksi, kuin maita mantereita matkustaneen.\n\nRouva Lindin halu niin usein kuin mahdollista nähdä iloiset nuoret\nympärillään sekä se ylitsevuotava ihmisrakkaus, jota hänelle runsaasti\noli suotu, oli myöskin ollut alkuaiheena perheessä tavaksi tulleeseen\niltapäiväkahvin juontiin.\n\nUseimmat söivät aamiaisensa eri aikoina, työhönlähtöaika kun ei samaksi\nsattunut. Kun kokoonnuttiin päivälliselle, olivat tavallisesti kaikki\nsekä nälissään että väsyksissä. Toiset olivat opetusta antaneet tai\nsaaneet, toiset voimiaan kuluttaneet joko virastoissa tai muualla.\nKaikkien pääharrastus keskittyi siitä syystä ruumiin vaatimusten\ntyydyttämiseen.\n\nVasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia\njuomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden\npoikkeuksetta osaa tähän \"kahviateriaan\", ja yksimielisiä oltiin siitä,\nettä tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.\n\nKerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä,\nviatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.\n\nRouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta\nosasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin,\nasettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja\ntyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti\nnuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.\n\nTällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa\nruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä\nkiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin\nmusiikkiopintoja varten.\n\n-- Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö\nmieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma,\nkuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?\n\n-- Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä\nollut, -- pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!\n\n-- Siinä saitte! -- Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa\nheläytti iloisesti.\n\n-- Älkää nyt viitsikö! -- Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti\nTalvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.\n\n-- Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat -- salatakseen.\nmiten hyviä ovat keskellään.\n\n-- Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän\nmielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. -- Siksipä minä kerron teille\njotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää\nmeille jotain sangen mielenkiintoista.\n\n-- Mitä, mitä -- utelivat toiset kilvan.\n\n-- Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään\nesitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta\ntietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa\nsitä kuulla.\n\n-- Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? -- Maisteri katsoi\nserkkuunsa. -- Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa,\njosta ei kukaan muu -- --\n\n-- Katsokaapa \"esilukijaamme\", -- keskeytti samassa Kerttu, --\neikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista\niltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!\n\nSiiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen\nsiksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa\nsellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.\n\n-- Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon\nnäytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken\nkahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän\nristiriidat -- tekisi mieleni sanoa -- kaikessa loistossaan.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! -- Kerttu kohotti kätensä\nkoomillisen juhlallisesti. -- Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa\nniinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.\n\n-- Kunpa olisi niin onnellisesti! -- Siiri nousi. -- Joka tapauksessa\non minun nyt lähdettävä työhön.\n\n-- Oi, aurinko, viipyös viel'! -- Maisteri pisti lauluksi.\n\n-- Pieni lisätilkka, Siiri kulta, tarjoili rouva Lind.\n\n-- Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei\nkuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut\nkirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan\nesitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi\npunoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta\nnautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.\n\nOli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu\nja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun\ntuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja\nkietoi.\n\nKuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi\nkirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt\noli oikea hetki käsissä.\n\nJa hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti\nvain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän\nkirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki\nsulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.\n\nKäsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja\nväsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea\nläpi ja vähän korjailla.\n\nMutta ensin hän tahtoi levähtää hiukan.\n\nHän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän\njaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.\n\nHetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle,\nmutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan\nalmanakkaan. \"Kahdestoista päivä maaliskuuta\", toisti hän itsekseen\n\"kahdestoista päivä\".\n\nHän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten\nolivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut\nylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä\nolevaista huomioon ota.\n\nMitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten\ntunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi\nsuostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi\nkuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?\n\nHän nousi ja rupesi levottomasti astumaan edestakaisin lattialla.\n\nVoimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään.\nMuisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä,\n-- kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin\nkääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen,\niloita, kärsiä, taistella -- niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!\n\nVasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut _hänet_, oli elämä todella\nalkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli,\nsillä _hänet_ kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.\n\n    Mun syömein kätköhön tien sinä löysit.\n    Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen.\n    Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes,\n    kun suutelo päivän ol' lämpöinen.\n\nSellaista oli heidän tapaamisensa ollut.\n\nOmituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua\ntoisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella\nulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin\nvieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä\nselvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin\njo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli\nmahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä\nsellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin\nläheisin omainen.\n\nSellaiselta oli hänkin tuntunut.\n\nOikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean\ntutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut\nkuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen\nja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa\nsukua ja puhuivat samaa kieltä.\n\nJo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt.\nHän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään\nsaapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne.\nTohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan,\nja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.\n\nKuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti\nsäestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.\n\nTohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä\nniin hyvin. \"Korupuheita\", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli\nvain pudistanut päätään.\n\nPientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken\narvelun perästä uusi laulu.\n\n    Käy aaltojen ulapalla,\n    kisa kiiltää loppumaton.\n\nMeren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä,\nkäsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.\n\n    Vain syömeni tulta on tuimaa --\n    Ah, koska se sammuvikaan?\n\nTaistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin\nrukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria\njäytävän kaipuun karkoittamista.\n\n-- Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut.\n-- Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!\n\nKun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat.\nTohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he\nlauloivat yhdessä: \"O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme\ndich\" -- -- --\n\nSiirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää,\nsydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä\nluonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut\nulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta\nsydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi,\nettä laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä\nsävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän\nomistajaansa, tyydyttäjäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä\nyhdessäoloniltana.\n\n    Mit meinem Mantel vor dem Sturm\n    Beschütz' ich dich.\n\nHyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla\nvarjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.\n\nKesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan\nsoittokoneen kohdalla.\n\nTohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni\nse oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa nakutettiin ovelle. -- Illalliselle Siiri! Ole hyvä!\n\nSiiri heräsi kuin unesta. -- Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo\nmitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.\n\n-- Mitä hullutuksia! -- Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. -- Etkö\naio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta?\nHassuhan sinä olet!\n\n-- Älä nyt! Anna minun olla! -- Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta\nja painoi säpin salpaan.\n\n-- Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. -- Kyllä minä\njalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!\n\nHetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui\nkuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet\nSiiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.\n\nMiten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana!\nHän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä,\nkatsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja\nniemekkeitä.\n\nRauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää\ntavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi\npyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.\n\nHän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän\ntohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan,\nmelkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan.\nSoutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut\nlaulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja\ntuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.\n\nViimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:\n\n    Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen,\n    Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!\n\n    [Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista,\n    Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]\n\nSoutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä\nvoimakkaasti vastaista rantaa kohden.\n\nVarhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko\nhän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun\ntunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?\n\nHänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.\n\nKirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma\nsydämensäkin kapinoiden yhtyi.\n\n    Ei tuskan tulta niin polttavaa,\n    Ei sydän murhetta mustempaa,\n    Kuin tullessa erohetken.\n    Kun pakko on paeta luota sen,\n    Jota etsivi aatos ainainen\n    Ja kaipaus sydämen -- -- --\n    -- -- Ei toista tulta niin polttavaa,\n    Ei sydänmurhetta mustempaa -- -- --\n\nSellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän\nsittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi\nsilloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen\nelämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa\nhänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi\npyrki toiveidensa perille.\n\nSellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle\nasetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä\nhalusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.\n\nTahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän,\nsuuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?\n\nOlisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta,\nettä se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis,\njota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa\nmenettänyt?\n\nPaljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut,\noli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän\nollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen\nrakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina\nlähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain\ntuhota voi.\n\nSiiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen\nkirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten\nhän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti\nesiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja\nvihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.\n\nSilloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon\ntulen tuhottavaksi.\n\nJa siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran\nlämpimänä, eloauhkuvana -- -- --\n\nEi, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.\n\nTunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut\nniinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin\nvaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.\n\nKun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon\nlyövän. -- Yks -- kolme -- viis. Eihän se voinut olla mahdollista?\n\nHän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu\nkoittanut.\n\n-- Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet,\npäivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. --\nTäytyykö sinun todella mennä tunnille.\n\n-- Täytyy tietysti.\n\nRouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. -- Pidä hyvää huolta\nhänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville.\nSitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin\nitsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä\ntuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa.\nMutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei\nvielä elämänviisautta ollut.\n\nRouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa\nmaisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti\nedellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt\nesitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt\nkysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella\nasiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella\nnykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.\n\nVasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään,\nlaukesivat Kertun kielen siteet.\n\n-- Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän\nsingauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia\npenkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.\n\n-- Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! -- Minäkö toisten tuomariksi?\n\n-- Mutta niinhän sinä itse -- -- --\n\n-- Ei, ei, en koskaan -- itseäni vain --.\n\n-- Itseäsi? -- Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei\nsaanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.\n\n\n\n\nKERRAN KONSERTISSA\n\n\nSankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin.\nMikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin\ntorilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien\nkumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.\n\nJuuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi\nkeski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen\nostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli\nkulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet.\nLakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään,\nsuuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.\n\nMuutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne\neksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo\nheidän mielestään haihtunut.\n\nEräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan\nodottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään,\nett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.\n\nMutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä\nsilmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli\ntoverillisen tervehdyksen: \"no veikkonen, viimeinkin löysin sinut\",\nnäkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen\nhartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.\n\n-- Hyvä kun tulit, -- sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja\nmuukalainen täällä.\n\n-- Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän,\nminä käyn tuolla lunastamassa liput.\n\nMaisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille\nohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.\n\n-- No kerran sinutkin täällä näkee, -- huomautti toveri.\n\n-- Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on\nminulla erikoinen syy. -- Hän viittasi sinne päin, missä odottava\nseisoi. -- Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?\n\n-- No, mitenkäs muuten?\n\n-- Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän\nyliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta\nsivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä,\npahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa,\nsanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi!\nKöyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset\nkustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En\ntahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein\nvoitin. -- Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.\n\nToveri nyökäytti päätään.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. -- Mutta\nhyvästi nyt! Berg odottaa minua.\n\nMaisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen\nodottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä\nennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.\n\n-- Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla\nvastapäätä soittokuntaa.\n\nHe läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.\n\nKun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän\nvalomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen,\npuoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.\n\n-- On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.\n\n-- Taitaa olla.\n\n-- Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden\nloistoon.\n\n-- Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!\n\n-- Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea,\nmitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän\nmukavuudeksi...\n\nHe olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.\n\n-- Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen\nsaliin tulvivia ihmisjoukkoja.\n\n-- Sinua taitaa ujostuttaa?\n\n-- Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.\n\n-- Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä.\nSilloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.\n\n-- Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit\nseurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja\nelin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa\nkukkaista niin karuun maahan.\n\nMaisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla\nkovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se\nsyvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan\nistui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä\npuolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin\nmoni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja\npuuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt,\noli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle\nsopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset\nolisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.\n\nMaisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui\najatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin\nerikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin\nvieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi\neloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin\ntutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken\npitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi\nedelliselle:\n\n-- Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.\n\n-- Vai ajattelit, -- tutki maisteri.\n\n-- Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei\nhän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli -- -- kovin suloinen --\npuhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen\nvanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä\nmuutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä\ntähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin.\n-- Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli\nsilloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia\nja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin\nrinnallani kulkea, -- Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. --\nOlisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko\nerehtynyt, -- olisinko tehnyt väärin? -- -- Mutta ei, niin ei saattanut\nolla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja _hänen_ onnensa\nolin asettanut etusijaan, en omaani. -- -- Myöhemmin sain vakuutuksen\nsiitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa\nnaimisissa.\n\nSäälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen\nkatsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa.\nBerg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:\n\n-- Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen\nPoika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.\n\nSitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.\n\nSamassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta\nnotkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali\ntäyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.\n\nPastori Berg kääntyi toveriinsa. -- Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän\nja hymähti lapsekkaalla tavalla.\n\n-- Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi\nasioista.\n\n-- Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla --! Mutta katso, nyt ovat\nkunnossa, nyt tuli johtaja.\n\nNiin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä\ntavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.\n\nNojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori\nBerg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus.\nKuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut,\nniin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan\nsoinnun.\n\nToinen numero alkoi -- kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen.\nPastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin\nkuullakseen.\n\nNuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan\nmieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä\nkätköistä!\n\nPastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän\nvieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla\nrauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain\nihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä\nkerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin\nhenkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.\n\nEi niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan\nmukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä\nihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.\n\nOhjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni\nyhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori\nBerg maisteriin.\n\n-- Kuules, -- sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on\nomat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä\nyhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja\nvaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki\nkuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan\nyhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?\n\nMaisteri nyökäytti päätään.\n\n-- Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan\nomaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa,\nmikä kauhean särähtävä epäsointu!\n\nPastori Berg vaikeni. -- Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja\ntäynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Harva haluaa oppia yhteissoiton\ntaitoa.\n\nTaas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän\ntahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.\n\nViimeksi tuli valtavan suurenmoinen \"Finale\" Sibeliuksen symfoniiasta,\njoka vallan lumosi kaikki kuulijat.\n\nPastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen\nkatseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja\nse meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan\nmahtavammiksi, ne nostivat -- kantoivat -- veivät kauas yli kaiken,\njoka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä.\nSävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen\ntoistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle,\nylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren\nsynfoniian loppuessa. --\n\nSilloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.\n\nHiljaisina poistuivat kuulijat.\n\n-- Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja\nsiitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.\n\nHe pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei\nihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.\n\n-- Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat\nsaapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.\n\n-- Ei maksa.\n\n-- Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,\n\n-- Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi\nkeskuudessa. Niinkö?\n\n-- Niin juuri.\n\nSamassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään\n\n\n\n\nTIENRISTEYKSESSÄ\n\n\nOli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan\nikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta.\nSe pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita\nkasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.\n\nOlisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet\nsuun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti\ntunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi\nmuustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan\nkovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.\n\nOlavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta\nsitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin\nlattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina\nhänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain\ntavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen\ntasapainoon.\n\nHän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet\ntasapainosta saanut.\n\nKonttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun\nluuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.\n\nHän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi\nvoittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo\näkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi\nalentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä\npikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi.\nOlihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti\noli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten\nviittaukset.\n\nUmpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut\nmieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli\nsyntynyt.\n\nOlavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä\nennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut\n\"kipinä vain\" -- kuten hän vakuutti -- sen voimakkaan tunteen rinnalla,\njoka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota\nOlavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen\nsilmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään\nmiten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.\nVielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö\ntoisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut,\nmutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa.\nOlivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi\noli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä\nainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun\nhetki tullut.\n\nMutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa\nodotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta\nvoinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa\nElsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin\nluottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän\nyhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta?\nElsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta.\nJos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun\nkärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.\n\nEihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta\nse vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin\nsitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä\nvaati.\n\nTaas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja\nhänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain\npistettiinkin naapurin ovenlukkoon.\n\nSiis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin\nsaadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.\n\nRaollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa\npar'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa\nvieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät\njalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä\nyömekossaan.\n\nVihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla?\nOliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan\njälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan\njätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi\ntäyttämään sekä äidin että isän paikkaa.\n\nTai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön\nomakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta\näidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?\n\nIsä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan\nymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?\n\nHänen täytyi mennä lasten luo.\n\nEnnenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien\nkannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten\nisän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.\n\nIlo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin\nnaurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.\n\nPikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään,\nhuolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt.\nMutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa\nisän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.\n\nPojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä\nvielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä\ntyö oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua\nhänestä?\n\nOlavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi,\nraastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa\nhuoneessaan.\n\nKauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin\ntunnottomaksi.\n\nViimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta\nvoimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet:\npikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut\nlaatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan\nsyntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia\nrakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu.\nPoika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta.\nKehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi\nennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan.\nEikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä\npyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän\ntasoittaessaan tietä pojalle.\n\nMutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi\ntavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean\npienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen\naikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt\naivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.\n\nSe ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin\npienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan\nhopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen\nilon tieltä.\n\nSiitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri\nhänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän\ntietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä\npyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin\npaljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä\noikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien\nitsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä\naineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi\nelämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää\nnäkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?\n\nKärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt -- jos sellaista oli olemassa\n-- eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?\n\nVaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.\n\nMutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän\nkorkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä\nkoti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan\nainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi,\nlämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua,\nsellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.\n\nOlavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä\nhetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä\neroon päästä.\n\nKuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen\nvarjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet\npaistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni\npinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki\npihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori\noli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon\nluona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun\nheidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse\nsäteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.\n\nSitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt\njotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen\nveitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin,\neikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko\nkotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti.\nKellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut\nruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli\n-- isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili\nniin kodikkaan herttaisesti.\n\nOlaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista,\nmikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten\nrunsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.\n\nHänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät\ntällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä,\nsydäntä vihlovaa kaipuuta.\n\nHän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan\najatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.\n\nArvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä\nlapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän\nsitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan\nhuolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan\ntai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille\niloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi\nvoisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli\nasema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain\niloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin\nvanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.\n\nSulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.\n\nMutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän\nsellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin\ntästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin,\njossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.\n\nSuojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän\nlevottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan\narmottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?\n\nHän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.\n\nEikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?\n\nHän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.\n\nSiinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän\nitsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän,\nja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.\n\nOliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän,\nonnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista\nhetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden\npäivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon.\nSaattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa\nsuurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.\n\nOlihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän\nsaaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.\n\nOlavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa\nja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien,\nmutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin\nrakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan\nrakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä\nkuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.\n\nMyrsky sydänulapalla rupesi asettumaan.\n\nOlavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan\nsaliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.\n\nHän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa\nhän muisti nukkuvat lapset ja nousi.\n\nHänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä\nElsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö\nhän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän\nperinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän\nniin ollen tuomariksi asettua?\n\nEi se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos\ntuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi\ntoiselle tielle neuvoneet.\n\nOlavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi\nElsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen\njohtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen\nomansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista\nvuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen\nollut ottanut huomioon.\n\nHänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi!\nNyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.\n\nMutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.\n\nAina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti\navaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät\ntoisaalle.\n\nOlavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo\ntullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden\nymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman\nonnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.\n\nOlavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa\npäättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi\nhän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi\nsijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat\nvaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa\nkodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta\nmitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi\nsidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään,\nkoettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä\noppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten\nisä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä\nitseltään ja sitten sen mukaan toimia.\n\nTunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä\nvaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin\nrupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi,\nett'ei jaksanut erota.\n\nHänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja\nhaavoitti.\n\nMiten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen\nsen liekki. Ei se säästänyt.\n\nOlavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä\nvaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.\n\nNyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän\ntuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen\npehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.\n\nSilloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen\naavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin\nvoimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin\ntuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan\nsittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä\nkohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että\nse, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.\n\nMitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä\niltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa\nmiestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.\n\nSanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa\nja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt\nolivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa\nkärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki\nja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa\nhienoutta.\n\nRaskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan,\nvaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin\nepäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan\nmonenkin kohtalo oli.\n\nLöytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään\nmaailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?\n\nSyytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko\nsukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen\nkorvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden\npuolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa\nkaikkein raskaimpia taakkoja.\n\nMiehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut\nvelvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen\nmenettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä\nnyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa\nsovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet\nheikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten\nturvaisi lastensa tulevaisuuden?\n\nHänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.\n\nVarovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.\n\nHänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan.\nNiiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas\nsävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua\nvarten koottua voimaa.\n\nSamassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.\n\n\n\n\nYSTÄVYYS\n\n\nOli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.\n\nLumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä\njossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai\npohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen\nharmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.\n\nLämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet.\nKaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana\njäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.\n\nLuonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa\nlämmön ja valon voittoon.\n\nSyrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä\nliike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut\nolivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä\nkiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.\n\nKuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita\nasemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin\ntällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn\nkevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.\n\nMuuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat\nvieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin\ntarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.\n\nEräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden\nvaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista,\nsaattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan\nja päinvastoin.\n\nToisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen.\nKun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein\njuoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä,\nja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn\npoikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän\nmyöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi\nuteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan\ntyötään.\n\nKun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut.\nRautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä\nnäkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli\nyksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan\ntapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta.\nTuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen\nasia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi\nolla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako\nhankkisi, siitä keskusteltiin.\n\nKenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia\nihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle\nmuuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua.\nHeidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään\nasiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja\naina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.\n\nKaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä\nelämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.\n\nToista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty\npaljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.\n\nMuutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja\nsilloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja\nkeltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö\nWinterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa\nhän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.\n\nKaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä\nsen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne\nsaapunut.\n\nAsemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli\nmuuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla\nnuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan\nnäkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti\nkuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman\npettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.\n\nHänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei\noikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi\nomistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter\nei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.\n\nNähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon\nlaskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli\nyksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei\nmuuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.\n\n-- Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. -- Nyt hänelle\non saapunut kirje.\n\n-- Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.\n\nMutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti\nWinter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.\n\nSaatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä\nsanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti\nlaatikkoon. Sitten hän poistui.\n\nMutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää\nvanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa,\nuusi hattu päässään ja käsineet käsissä.\n\nHän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva,\ntehdessään huomioitaan.\n\nHevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja\nlisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa\nkun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he\nhetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista\nherraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.\n\nVanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi\ntoisia.\n\nJuna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon\ntavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter\npani pyörätuolin liikkeelle.\n\nPian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.\n\nSiitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter\nkävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä\nnäkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä\nja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen\njoen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä\nhuvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan\nisänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin\nhiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.\n\nHiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas\npyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija,\ntalon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä\nihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.\n\nItse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin\ntottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon\npaikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän\nlevottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä\noli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken\nulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.\n\nEi hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus\nvain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta \"ulkopuolella\" olosta mielen\nniin kaihoisaksi.\n\nEine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä\niltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan\nmuutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi\nkeskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka\nkesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.\n\nOli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa\noli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret,\nkimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.\n\nVieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat\niloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli\nitse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.\n\nHän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan\nkestitä.\n\nKahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi\njo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit\njuotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa\npaistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!\n\nEine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin\nraittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää.\nEine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut.\nKulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan\nja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan\npuutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen\nolevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä\nkuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän\nkuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.\n\nEine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota\nihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä.\nKaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen\ntiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään.\nMillainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä\nnuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli\nnähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa\nja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen\ntuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt,\nkeitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain\nlämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista,\nyksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.\n\nKun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui\nkuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa\npitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut\nyksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä\noli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta.\nSiksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.\n\nIloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine\njatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat\nkauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein\nkadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan\nlieden ääressä.\n\nHe olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan\nkuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli\nheistä!\n\nHän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin\nlapsesta joka \"kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa\".\nSellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun\neristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina \"kun kilvan toiset ne\nriensi iloleikkihin auvoisaan.\"\n\nAinoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne\nvuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai\näidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se\nkäsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui\nsuloiselta äidin helmaan heitettynä.\n\nOliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset.\nIsku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli\nkohdannut: äidin kuolema.\n\nVoi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla\ntuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.\n\nEine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä\nsydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa\nmenneisyyden mieleen.\n\nOikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot\näidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten\nseurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi\nyhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana\nkeskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.\n\nOliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa.\nEihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat\nhänen ainoat nuoruudentoverinsa.\n\nElämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan\npitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän\nkatseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla,\nikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet\nhänet kuohuihinsa tempasivat.\n\nSe oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen\nvoiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset\nkutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut.\nHän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli\nmuutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.\n\nMutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan\nerakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän\nyksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?\n\nOliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen\noikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista\nselkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?\n\nAinakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen\nyksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa,\nettä siitä ei _voinut_ syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat\nulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse.\nHän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut\ntoisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa\nmittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään\nlopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.\n\nOliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä\nsellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?\n\nIsä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut\ntyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä\nkasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu\nrangaistus tästä?\n\nEine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa\nMaijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten\nisää.\n\n-- Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. -- Maija nyökkäsi\npäätään ja jatkoi matkaansa.\n\nEine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti\nverannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut.\nAjatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.\n\n-- Itsekylläisyyttäkö? --Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen\najatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.\n\nKyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään,\njos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen\nyksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka\nkokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan\nlöytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle\nolemukselleen.\n\nMutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen\nkatseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi\ntunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten,\nmitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.\n\nYksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei\nenää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä,\nlähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen\nmielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään,\ntaistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.\n\nEikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi\ntäten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.\n\nIloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli\nmahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.\n\nHeitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille\nhelpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?\n\nHän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.\n\nNiinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan\nyksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?\n\nTaas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta\nlopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan\nelämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes\ntarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.\n\nMikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti\npuuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan\ntuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.\n\nMutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin\nollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä,\nlähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän\nkaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea\nja täydennystä.\n\nHän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa\ntoivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli\nomiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa,\nniitä hän pelkäsi.\n\nJoskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi\nelämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa\nsiksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut\naikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.\n\nKaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.\n\nMutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja\ntervehtymisestä?\n\nVai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että\nsairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi\nulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?\n\nSitä hän tahtoi uskoa.\n\nIlta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän\njärvenpinnan.\n\nEinen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen\nväsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten\nse seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen\nkarkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti\nse vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään\ntarkastamassa.\n\nEikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko\nhän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä,\nsuojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat\nvetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän\nvihdoin oli löytänyt?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys\nterävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta\nvieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen\nhuvilasta.\n\nLämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta\nlämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen\nsateen hienosti pisaroidessa.\n\nSiitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut\nmäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi\nhoukutellen sinne kutsunut.\n\nEine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla\nhyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan\nomistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa\nja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt\nsuoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin\nvoimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen\nkoko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.\n\nKerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona\nkatsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului\nepäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi\nusein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.\n\nNeiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla\nhuomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.\n\n-- Niin, vahvisti neiti Björk -- on todella ihanaa asua maalla! Ja\nihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!\n\nHänen päivänpaahtamat kasvonsa säteilivät iloa ja terveyttä.\n\n-- Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas\nja käytännöllinen. -- Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se\nsyntyi. Mutta hän sai sitä katua.\n\nNeiti Björk näytti pahastuvan -- Hyvä se on kaikille, sanoi hän\nlyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita\noksia pois pensaistaan.\n\n-- Hyvähän se taitaa olla. Ja hyvä on minun nyt lähteä tieheni.\n\nEinen ääni värähteli leikillisyyttä, ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.\n\nNeiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa\nvieraalle kehumiset anteeksi.\n\nSiitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan.\nJoskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän\nneiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan\ntullut.\n\nSitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat\nnaulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.\n\nTalvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista,\neristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.\n\nKukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan\nyksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä\nvieraina.\n\nEine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut\ntoivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen\nsopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä\nyksinäisyys ja lepo.\n\nEi silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan\nvoimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi\nkoota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina\nkevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine\npohjatuulilleen.\n\nAlaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty.\nKevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä\nköyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei\nenää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.\n\nEine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi\naina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä\najattelematta että toivomatta.\n\n-- \"Skoven han grönner hvert eneste Aar\" -- -- [metsä käy joka vuosi\nviheriäksi] -- ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan\nasemalta kotiin.\n\nJoskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava\njälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin\npaikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään.\nOlihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä,\nkesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen\naika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden\nrunsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta\nkokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.\n\nSiksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin,\nkaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.\n\nEine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta\nvastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt\noli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja\nlevottomuutta.\n\nOli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine\najatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan\nsuojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti\ntyönsä puutarhassa.\n\nEi heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta\ntuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.\n\nKesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti\nBjörkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.\n\n-- Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!\n\nEine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias,\nmutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.\n\n-- Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään\n-- -- -- jos haluttaa!\n\nEine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta,\nettä nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti\nBjörk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin\nmitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.\n\nSinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon.\nSitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.\n\nEinestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut\nhyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä,\nettä tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.\n\nMutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan\nportille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.\n\n-- Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella\nkanssanne. Tuletteko kävelemään?\n\nEine oli kohta valmis.\n\nTiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi\nneiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.\n\nEine pudisti hymyillen päätään.\n\n-- Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei\nole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.\n\n-- Olen huono ilmojen tietäjä, siksi en uskalla antautua sille alalle.\n\nNeiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan.\nSiten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet\npallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri\nsillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa\ntoisen kiinni siepattavaksi.\n\nHe pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat\nnauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.\n\nKäveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui\nEinen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. -- Mitä te\nluette, tiedusteli hän uteliaana?\n\nNeiti Björk näytti kirjan kansilehteä. -- Uusi rakkaus. Kirja\nkypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?\n\nEine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja\nselvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!\n\nHän ei voinut vastata, nyökäytti vain päätään.\n\nNeiti Björk ei huomannut mitään -- Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän\n-- mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee\nse tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.\n\nEine ei saanut sanaakaan sanotuksi.\n\n-- Ettekö usko, -- jatkoi neiti Björk innokkaasti, -- että moni\najatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman\nkodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle\non tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. -- Se on saattanut\nolla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, -- mutta laatu, katsokaa --\nja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää.\nSe taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten\ntai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä\nsellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti\nkatkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?\n\n-- Kaiketi. -- Vastaus tuli väkinäisesti.\n\nNeiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen\nkärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän\nvaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä\nsiksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen\npuoleen.\n\n-- Luulen, jatkoi hän -- että monen ajattelevan naisen avioliiton\nasemasta on tyydyttävä ystävyyteen.\n\n-- Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.\n\n-- Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan.\nMutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen\ntoisensa \"apu\", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella\ntavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee\nminun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat\nedellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin\nkykenen elämäni tehtävää täyttämään.\n\n-- Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta\nnyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää\nystävyydestä. -- Einen äänen sävy oli katkera.\n\n-- Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa\nluonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri\nniiden puolesta kirjailija tässä puhuu.\n\n-- Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon\narvotonta sillä alalla.\n\n-- Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?\n\n-- Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten\nystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita\nluonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa.\nAjattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon\nme naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.\n\nNeiti Björk nyökkäsi päätään. -- Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme,\nkun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi,\nviskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.\n\n-- Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta\ntullut tuhotuksi.\n\n-- Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet\nettä me naiset.\n\nNeiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin.\nHeitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei\njäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja\nviimein itse huvilaan.\n\nKun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa\nja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen\nnurkassa, -- sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse\nolivat kestinsä valmistaneet, -- valtasi hänet omituinen, lämmin kodin\ntunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä\ntullut tänne ohjatuksi.\n\nMutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se\naika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin\njo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen\narvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi\nja avuksi, se omaksi joutuikin.\n\n-- On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme\ntutustuneet. -- Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa\neteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.\n\n-- Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.\n\nIrja Björk nyökkäsi päätään.\n\n-- Luin, -- jatkoi Eine -- kerran runon, joka mielestäni puhuu niin\nmainiosti juuri tutustumisesta.\n\n-- En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni.\nSen nimi on: \"Olentosi salaisuus.\"\n\n    On pohjaton povesi virta,\n    Sen kätkevi hiljaisuus;\n    Ei kaikille julki jouda\n    Sun olentos salaisuus.\n\n    Vaan kuulla jos kuiskehen saanet,\n    Mi sielusi sukua on,\n    Niin voimalla silloin virta\n    Se nousevi pohjaton.\n\n    Ja viestin se syvältä viepi,\n    Elo alkavi ihana, uus,\n    Kun toiselle tuttu ompi\n    Sun olentos salaisuus.\n\n-- Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen\näänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän\nvoinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi\nnakutti hän ovelle.\n\n-- Käykää sisään! -- Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi\nkuitenkin vierashuoneen oven.\n\nNeiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa\nkuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.\n\n-- Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. -- Teki mieleni itse keittää sitä\ntäällä huoneessani.\n\n-- Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. --\nPistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.\n\nEine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli\nmurheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta\nmiten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä\neikä tahtonut tiedustellakaan.\n\nNeuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli\nkeventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien\nvarrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi\nhän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta\nhartioiltaan ja uskoa sen toiselle, -- ei apua pyytäen, vaan varmana\nsiitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.\n\n-- Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen\ntakan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.\n\n-- Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, -- tulin\nhyvin väsyneeksi, -- niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän\nrikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni\nsaanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa\nannetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni\nväsymyksen olisin voinut uskoa. -- Ainoa iloni on ollut koettaa olla\niloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä\nolen saanut iloa ja tyydytystä. -- Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo\nvälistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse\nmitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada\npainaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. -- Sitten kun äiti\nkuoli, en ole saanut levätä noin. -- Kun muutimme tänne, en toivonut\nmuuta kuin yksinäisyyttä. -- Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja\nvelvollisuuksineni. -- Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä\nohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja\nkutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, -- halun kerran tulla tänne,\nsaadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni\n-- levätä.\n\nSyvä äänettömyys seurasi.\n\nHiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja\nhuomaamatta huoneeseen.\n\nIrja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja\niloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa\nkantamaan.\n\n-- Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen\nkaulaan. -- -- --\n\nMetsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt\nnurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha\nmäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas\nkeltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa -- ehkäpä\nkukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia\nja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se\ntoi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia\nvarten.\n\n\n\n\nKUOLINISKU\n\n\nKorkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko\naamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat\nkatselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.\n\nJuhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään.\nKukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla\nlainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus\nnyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.\n\nKypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka\nilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon.\nKolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista\nkohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea,\nmetsäinen kannas yhdisti mannermaahan.\n\nItse päärakennus, -- kaksikerroksinen, vanha puutalo -- sijaitsi niemen\netäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha,\ntoisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä.\nTätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama\nnurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu\najotie kiersi.\n\nRakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa\npuutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta\ntoisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu.\nSiitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet\nkuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.\n\nTapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle\nportaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan\nkukkasryhmiä.\n\nHän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä\ntänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta\nkaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan\nhuomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle,\npoimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen\nlehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva\nnuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle\nvarrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti\nsiltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota\nkukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti,\najatusten harhaillessa aivan toisaalla.\n\nHetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita,\nlaahaavia askeleita.\n\nOmituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme\nkuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.\n\nKepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta\npihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku\nkainalossa odotti talon emäntää.\n\nMatti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin\nvastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että\ntervetulleen kahvitilkankin osakseen.\n\nMutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. -- Kiitos Matti --\nsen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.\n\nMatti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi\njättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.\n\nHän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein\nseuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi\npostilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä\nkumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja\nrikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten\nihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän\nhän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun\ntuo tieto saapui.\n\nMatti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo\ntullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.\n\nHän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.\n\nEi mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin\nmahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.\n\nNiinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin\nkiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja\nmonet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei\nMatti ainakaan häntä häiritse.\n\nRouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin\nsisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin\ntyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään\nsulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa\nkäsin olevan heitä vastassa.\n\nOnnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä\nhän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien\narvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin\npäätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.\n\nNäytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä,\nmitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet\nsanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.\n\nTahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai\narvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin\nedullisesta naimiskaupasta?\n\nHänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä\npelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista\noli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.\n\nSairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua\nherkkyyttä ehkä.\n\nHuolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski\nsen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten\nverannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.\n\nElli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja\nkattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller\nhuomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan\nruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti\nnielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän\näärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.\n\nTuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten\nusein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki\nlohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin\nElli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän\nollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon,\njota ei kukaan muu. --\n\nEi, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin.\nSellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain\nniin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.\n\nHän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin\nkihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt\ntällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.\n\nRouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku\nInkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli\nkuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä\nInkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän\nei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi\nnyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi\nsuonut.\n\nMutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei\nhäntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli\nsuojeltava kovin armottomilta iskuilta.\n\nTutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän\nollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä\nhäntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt\nusein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta,\nitsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin\nosannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät\nhänen tuskaa tunteneenkaan.\n\nLuulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli\nsekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin,\nkun okaat sydämen vallan verille repivät.\n\nMutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli\nitsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan\nsilmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää\nsallinut väittelyjä eikä tinkimistä.\n\nOliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä\nelämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä\nratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt\npuhunut suoraan?\n\nHikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle.\nNämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä\nsietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.\n\nHän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa\nkukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten\nomaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui\npäivää varten.\n\nTämän tehtyään pistäytyi hän Inkerin huoneeseen, jonka palvelija vasta\noli valmiiksi siistinyt. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Näytti\nsiltä kuin tuo soma pieni huone ruusunpunaisella päällystettyine\nvalkoisine huonekaluineen olisi tehnyt häneen omituisesti valtavan\nvaikutuksen.\n\nHän nosti kätensä varjostaen silmille. Täällä oli niin häikäisevän\nkirkasta. Ja avonaisesta ikkunasta virtasi auringon valoa tulvimalla.\n\nLuotuaan ensin yleissilmäyksen huoneeseen, rupesi hän kiertämään\npaikasta toiseen, tarkastaakseen oliko pöly huolellisesti pyyhitty\nja kaikki pienet korukalut paikoilleen sijoitetut. Sitten pistäytyi\nhän puutarhaan, josta pian palasi, kädet täynnä puutarhan kaikkein\nkauneimpia kukkasia.\n\nKristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan\nresedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai\npaikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen\npistettiin iloisen kirkkaat unikot.\n\nRouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä\nse oli.\n\nMiksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa\näsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?\n\nOliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko\nehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut\nhäntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta\nonnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?\n\nSellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi\nkauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi\nhän paljonkaan onnea saanut tuntea?\n\nNaimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton\nmerkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta,\nvarallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. -- Rakastunut hän\ntietysti myöskin oli -- ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä\nsellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi\niloksi.\n\nTodellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa\nheikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen\nunelmiinsa.\n\nHuolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä\naavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen\nunelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui\nkäsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.\n\nSen uskonsa varassa eli hän kauan.\n\nAinoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli\nse, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen\njohtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain\nolisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.\n\nKun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui,\ntuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen\nelämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti\nhän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin,\nmikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi\naikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta\nhuolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan\nraskaalta oli sulaa mielikuvitusta.\n\nRouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja\npäivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla\npitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta\nhänen elämäänsä.\n\nEnsimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille\nvalmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita\npikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi\nnauru -- voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille\nollut!\n\nHauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään.\nVasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin\nkaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin\näkkiä.\n\nVietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää\nlapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.\n\nKaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan\ntyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus\nsiitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui\näidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan\nisään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.\n\nAivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja\nkauemmaksi äidistään.\n\nIhmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja\navomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli\nsattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän\nnyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä\navomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien\nkuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen\nmuodostunut.\n\nRouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin\nhuoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä.\nMarkiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi\nhuonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä.\nKaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista,\njonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.\n\nRouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko\nkaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään\npäivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän\npihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.\n\nHän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä\nodotettujen saapuessa.\n\nTie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä\npitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin\nlepopaikaksi kulkijalle.\n\nOdotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa,\neikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin\nyhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten\nkavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut\npyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut\nsiinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin\nherätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja\nkauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja\nvoitonvarmana.\n\nSelvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli,\nettä nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä\nsuurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle,\nuskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.\n\nSe ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa.\nHänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli\naivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan\noleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät\nkaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten\nihastuttaja.\n\nNyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa.\nEi hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei\naavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta\ntullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta.\nMutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja\nettä onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta\nkäytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.\n\nRouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen\npäätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli\nkysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari\npäivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä\ntiepuolesta.\n\nMillainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen\nja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän\nristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut\nvaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä\nhänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa.\nMuuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka\npäivä jo oli painumaan päin.\n\nTaaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon\nlyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän\noikaisihe.\n\nMiten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin\nitsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi\npitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta\nvallan hänen tapaistaan.\n\nMutta nyt hän ainakin tahtoi olla ymmärtäväisempi. Hän aikoi mennä\nEllin luokse, jutella vähän hänen kanssaan ja sitten levätä.\n\nHän nousi ja rupesi tavallista reippaammin astumaan kartanolle päin.\n\nPihamaalla tuli Elli vastaan.\n\n-- Mitäs nyt, Eihän vain piispa taloon tulle! Rouva Eller koetti\ntekeytyä iloiseksi ja leikkisäksi. Mutta samalla hävetti teeskennellä\nEllin seurassa. Jos joku aina oli emäntäänsä käsittänyt ja auttanut\noli Elli sitä tehnyt. Hienolla myötätuntoisuudella oli hän monen monet\nkuormat keventänyt.\n\n-- Eihän toki niin hullusti! Käännytetään portilta pois, jos tulee. --\nEllikin pisti leileiksi.\n\n-- Mutta sinä tulit aivan kuin hakemaan minua, -- tutkisteli rouva\nEller.\n\n-- Teki mieli pistäytyä vähän ulos kesken kiireen ja sitten piti\nkatsoa, missä rouva kuljeksi. Eikö rouva nyt lepäisi vähän ennen\nvieraiden tuloa.\n\n-- Sitähän juuri aioinkin. Aina sinä arvaat, mitä minä tarvitsen. --\n\n-- Hyvä, jos sitä vuosien varrella on jotain oppinut! -- Elli nyökkäsi\niloisesti päätään. -- Saanko ehkä tuoda lepotuolin ja peitteen\npuutarhaan?\n\n-- Niin, kiitoksia, puutarhaan, Inkerin pikku leikkipirtin luo. Siellä\non niin suojattua ja rauhallista.\n\nHetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä\nkatseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus\ntehdä olon hänelle hauskaksi.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin\nmainion hyvä olla! -- Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä\nhymyään. -- Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää\nsinusta erota, -- ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.\n\nElli keikautti harmistuneena päätään. -- Johan nyt joutavia.\nAjatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla\nole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä\nkotona, siitä olen varma.\n\nElli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten\ntakaisin keittiöön päin.\n\nRouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli\nollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä\nyhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä,\nreipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei\nollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.\n\nRouva Eller huokasi taas raskaasti.\n\nKyllähän Inkeri nyt -- ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti --\nkenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut\npikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.\n\nIhanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet,\nleikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku\nleikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen\nkohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä\nviettäneet.\n\nRouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet\nsääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.\n\nKaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla\nsisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse,\nmutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.\n\nHän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi\nja jyskytti.\n\nHänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta\nhengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.\n\nMutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan\nja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut -- oli hänen\nluonaan -- oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut\npyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä\nmaahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista\nhiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan\ntulevan vävyn tervetulleeksi taloon.\n\nMutta rouva Elleriä ei näkynyt.\n\n-- Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle\napulaiselleen -- minun täytyy juosta herättämään rouvaa.\n\nJuoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta\nlähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla\nvarovainen, jotta ei säikäyttäisi.\n\nVarpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa\nhän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut\nrouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat\njäljet.\n\nRouva Eller oli kuollut.\n\n\n\n"]