[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu5W0e-g3ZwnhdEFEIFhNW2s5BcqyGeu82OeGMZdPUpE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},225,"Kootut teokset I: Runoelmia 1868-1885","Erkko, J. H.",1849,1906,"225-erkko-j-h-kootut-teokset-i","225__Erkko_J._H.__Kootut_teokset_I",null,"runous",[],[],"fi",1908,36785,218726,false,13063,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885\" by J. H. Erkko is a collection of poems written during the late 19th century. This work showcases a rich tapestry of Finnish poetic expression, capturing themes of love, nature, and national identity through heartfelt verses. The collection reflects the emotional landscape of the time, intertwining personal experiences with broader cultural and historical reflections pertinent to Finnish society.  The opening of this collection introduces a variety of poems, each vividly portraying different aspects of life and sentiment in Finland. The initial piece speaks directly to the reader, inviting them to engage with delicate lyrical themes. Subsequent poems explore the joy of singing, the melancholy of loss, the valor of national pride, and the beauty of the Finnish landscape. Through the portrayal of childlike innocence, seasonal changes, and poignant reflections on freedom, the author establishes a connection with nature and the human experience, setting a nostalgic and contemplative tone for the verses that follow. (This is an automatically generated summary.)",[],557,"Kokoelma sisältää J. H. Erkon runoutta vuosilta 1868–1885. Runot käsittelevät muun muassa luontoa, isänmaallisia aiheita, kansanelämää ja tunteita.","J. H. Erkon 'Kootut teokset I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 225.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","KOOTUT TEOKSET I: RUNOELMIA 1868-1885\n\nKirj.\n\nJ. H. Erkko\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVuodet 1868-1870.\n\nLukijalle                          1\nKun vaan laulaa saan               2\nNyt mä laulan                      3\nSuomalaiselle                      4\nKohtalosi, Suomi                   7\nPohjan maalla                      8\nItku laaksossa                     9\nVoitto                            10\nHämäläisen laulu                  11\nLapset kesällä                    12\nHevospaimenet yömajalla           14\nMaalleni                          17\nAika                              17\nJäiden lähtö                      18\nTaistele!                         19\nPalkattoman palkka                19\nVanhus                            21\nLähtö                             22\nJuhannus                          23\nSotilaan muisto                   23\nIhmis-onni                        25\nMainen kosto                      26\nKiehkura                          27\nKukalle                           28\nSiksi itken                       28\nKaipaus                           29\nEtsin                             30\nLöysin toisen                     31\nYhtyessä ja erotessa              31\nLaula, kultani!                   32\nNyt hän nukkuu                    33\nSilloinpa kesä minulla            34\nKahden tahto                      34\nMin' en huoli                     35\nMaailma ja sydämeni               35\nKahdenlaisia kukkia               36\nNuorelle taidemaalarille          37\nRukoukseni                        37\nViinimalja                        38\nPieni Katri                       39\n\nPaimenelta.\n\n1                                 40\n2 Paimenen laulu                  41\n3                                 42\n4 Poikana                         43\n5-9                            44-45\n10 Kompastus                      46\n11-22                          46-50\n\nVuodet 1870-1872.\n\nPaimenelta.\n\n23 Paimenet tulilla               51\n24                                53\n25 Myrskyinen ja tyyni lampi      53\n26 Marjatyttö                     54\n27-28                          54-55\n29 Paimentyttö                    55\n30-32                             57\n33 Armaani syntyaika              57\n34                                57\n35 El' aina                       58\n36 Kevätlaulu                     58\n37 Tammen varjossa                59\n38-43                          60-61\n44 Erhetyksiä                     62\n45 Pakeneva lohdutus              63\n46                                63\n47 Kevytmieli                     64\n48-49                             64\n50 Äiti ja tytär                  64\n51-52                             65\n53 Paimen lähteelle               66\n54                                67\n55 Murrettu seppeli               67\n56 Viimeinen toivo                68\n57                                68\n58 Tyytymättömät                  69\n59                                70\n60 Paimenen surma                 70\n61                                71\n62                                72\n63 Lyhyt kesä                     72\n64 Yön kuu ja tähdet              72\nLauluni                           73\nSilmäyksiä                        74\nKullan luona                      74\nSointu ja lempi                   75\nYksin                             76\nÄiti ja morsian                   76\nRakkahat laaksossa                77\nTytön muistikirjaan               79\nViina ja rakkaus                  79\nPerintömalja                      80\nKuningatar                        84\nPojari                            90\nKärsin aikani                     94\nKalju luoto                       94\nEnkel'-laulu                      95\nPerheen Jouluhartaus              97\nÄidin haudalla                    98\nLipulle kirkossa                  99\nTakkavalkean ääressä             100\nKamppiaiset                      102\nOlvilaulu                        106\nToukokuun 1:nä päivänä v. 1870   107\nManaus                           108\n\nVuodet 1872-1878.\n\nViimeistä päivää                 110\nUrhoin haudalla                  111\nIsänmaani                        112\nPalava kansa                     113\nHerännyt Suomi                   114\nLaulu Vuoksella                  116\nTunnethan impeni?                117\nVangittu äiti                    118\nNeiti Iisa Asp'in haudalla       123\nLyhyt kesä                       124\nTohtori R. Polén'ille            124\nArmaansa kadottanut              125\nEnkel' armahani                  126\nHelmin lähtö                     127\nHelmi                            128\nYön kuu ja tähdet                129\nSurevalle sulholle               129\nKuvan vaan                       130\nEräs matka pohjanmaalta          130\nKesämuisto Lohjalta              132\nLempi                            133\nPojan laulu                      134\nHän                              134\nSyksyn tullen I. II.             135\nPohjatuulelle                    136\nPohjatuulen tuomiset             138\nHäilyvät saaret                  139\nLemminkäisen laulu               141\nEloni                            142\nJoulutähti                       142\nTähtien tanssi                   143\nMaapallo                         144\nEi -- jos                          146\nTomussa                          146\nHukka ja lintu                   147\nPikku Ilma                       148\nLapsen osa                       149\nÄiti lapselle                    150\nKodista kotiin                   150\nKuun sammuttajat                 151\nTaikavoide                       152\nViinanpolttajan sanat            153\nHurjan viisastelua               154\nVyyhtynyt                        155\nLoisen poika                     157\nMäässääville suunsoittajille     158\nSyrjähdys                        159\nSuku-etu                         159\nUusi maailma                     159\nPäivän säde                      161\nMatka aurinkoon                  162\nLaulajan lapset                  164\nKun kerta väsyn                  165\nKas nyt en laula                 166\nMaantyttö                        167\nMokoma lempi                     168\nNiittypuro                       169\nTuettu pää                       170\nVasen puoli                      170\nKultaa                           171\nAattehet                         171\n\nPaimenet.\n\nEnsimäinen jakso\n\nOn ilta, pirtin istujat          172\nKun voisin                       178\nAamulla                          180\nKesäaika                         181\nIltalaulu                        185\nPaimenten talvilaulu             186\n\nToinen jakso\n\nMatkalla syysyössä               190\nKarhun saarto                    194\nPalaus                           197\n\nKolmas jakso\n\nPyhän aatto                      200\nUneton                           200\nValonsäteitä yöhön               201\nValvojaiset                      202\n\nVuodet 1878-1881.\n\nMaan ja taivaan tähdet           205\nTytöt lintuja                    206\nElohon maan                      206\nMuutos                           207\nKirkkomatka                      207\nViipurin vapaaehtoisen\n  palosammutuskunnan marssi      208\nKäyntini immen haudalla          209\nRuno, lausuttu suomalaisen\n  lyseon perustamiskokouksessa   211\nTurhako elämä?                   215\nSiellä ja täällä                 216\nLuomisen kevät                   217\nPuro                             219\nSyyslaulu vuonna 1879            220\nNuori vieras                     221\nKorkein                          222\nNuori luistaja                   224\nTulta lainaamaan                 225\nLaupeuden enkeli                 226\nPikku Elli                       227\nMyllypuro                        228\nUkonsyötti                       230\nPöllön viisaus                   230\nKeisari Aleksander II\n  riemujuhlassa                  232\nKesäkirje maalta                 237\nHäpeissäni                       239\nJumalan vika                     239\nPettynyt                         240\nAnni                             241\nUno Cygnaeus'en täytettyä\n  70 vuotta                      242\nPietari Brahen juhlassa          244\nJoulukuun 10 päivänä 1880        246\nIsällemme                        249\nLeppärukki                       250\nVäinämöisen palaus               252\nSurut                            264\nLeivän tähden                    264\nPaarmat                          267\nHaaksirikko maalla               267\nKielestä                         270\nJ. V. Snellman'in juhlassa        270\nKevätlaulu                       273\nOnneton nenä                     274\nPuhdas tosi                      275\nMoinen maa                       276\nPöytäpuhe                        277\nNöyristy, ihminen                279\nRukous                           281\nRunovirtani                      282\nKotoinen sydän                   283\nKyyhkyn pojat                    284\nKonnan synty                     286\nEi viisastunut                   288\nMatkakuvia                       289\nKukkatarhassa                    293\nNiin mieti                       295\nRunottarelleni                   295\nKuvain palvelus                  296\nPettyneen lohdutus               297\nRakkaus                          299\nSairaana                         300\nTuoni ja elämä                   301\n\nKesäpoimintoja\n\nI Saimaan rannalta Karjalan ruusulle\n\nRuusun luonne                    302\nTaivaskuvat                      303\nRauhaiset rannat                 304\nLouhipellot                      304\nKarjalan kukkulat                305\nKelle seppeltä                   305\nKalastaja                        306\nSinne jäitte                     307\n\nII.\n\nKevät aamu                       308\nSade                             309\nEräässä puutarhassa              310\nKaksi kosijaa                    311\nKotilammen soutajat              311\nNiinhän ennen                    312\nNiittäjälle                      313\nNyt ja silloin                   313\nSiit asti                        314\nYksinäinen                       314\nMuistoksi                        315\nSinikaunokki                     316\nHernekukka                       316\nTuoksuheinä                      316\nSopu luonnossa                   317\nTyyni lampi                      318\n\nVuosi 1882.\n\nElias Lönnrot                    319\nKustavi Aadolfin muistojuhlassa  322\nKerran                           325\nSalon Silja                      325\n\nVuosi 1883.\n\nTuutiessa                        327\nPettäväistä                      328\nVaroitus                         328\nIhme                             329\nIhailua                          329\nKuustoistavuotiaan laulu         329\nKalamies                         330\nKansalaislaulu                   332\nHäälahja                         334\nTaivahasi                        338\nÄiti                             338\nPoimulehti                       342\nOppia                            343\nTuo iloa!                        343\nMaamiehenlaulu                   343\nJouluaatto                       344\n\nVuosi 1884.\n\nTimanttipuikkonen                346\nOnnellinen                       347\nKaksin                           347\nDresdenin lammilla               348\nElben luona                      348\nMokoma lokomotiivi               349\nUtelias kuu                      349\nAvutoin                          350\nElääkö Jumalas?                  351\nHerttuata nähdessä               351\nPeipolle Elbellä                 352\nKukkien mieleen                  353\nMiks eletään?                    354\nKaivatessa                       354\nLapseni nukkuu                   355\nValheita                         355\nHän jääpi                        356\nOnneton                          357\nVaan kaksi                       357\nNenistä aatelin                  358\nHuoleti                          358\nEläintarhassa I-III              359\nUnkarin tyttö                    360\nKahlitulle                       361\nItsenäiselle                     361\nPäivänruusu                      362\nTytön muistiinpanoista           362\nKaksi kirsikkaa                  363\nVastahakaan                      364\nPikku tuikkehet                  364\nSalaisuus                        365\nKerran itse                      366\nOnkimista                        366\nHäiriö                           366\nEnsi kemujen jälkeen             367\nRisumummo                        367\nVaihdos                          368\nLaula, murheeton!                369\nLuona keisarin hovin             369\n\"Tiki tak\"                       370\nSpartan nuorukaiset              370\nTapa                             371\nSyyskeväällä                     371\nSukutuskat                       372\nKulkija                          373\nKadun varrella                   374\nPelissä                          375\nPoikanen                         375\nKansien tähden                   376\nVanha mummo                      377\nKöyhä runsaus                    378\nEpäsointua                       378\nNuoret                           379\nKolme lintua                     380\n\nVuosi 1885.\n\nNyt ja sitten                    382\nPeipolle Iisarilla               382\nPieni                            383\nIisar                            384\nSuomenlahdella                   384\nLapsonen                         385\nRunottarelle                     385\nEnsin ja nyt                     386\nKiertokulku                      387\nMikko                            388\nLaulun tosi                      389\nHenki                            390\nEgypti                           391\nKukat Pinciolla                  392\n\n\n\n\nVUODET 1868-1870.\n\n\nLUKIJALLE.\n\nTäss' on virteni vähäiset,\nLapselliset laulelmani!\nSuosit niitä vai vihannet,\nEthän polkene poroksi.\nKun et viihdy kuulemahan,\nOhi korvaisi kuleta,\nSalli ilmoja samota,\nKoetella korkeutta:\nKyll' on taivaalla tiloja\nSävelille suuremmille,\nSaati pienen lehtolinnun,\nLauluille vähäväkisen.\n\n\n\n\nKUN VAAN LAULAA SAAN.\n\n\nVaikka minne joutunen,\nSitä toivon, rukoilen,\nEttä laulaa saan.\n\nOnnellisna eläisin,\nHyv' ois mökki pienoisin,\nKun vaan laulaa saan.\n\nSodan pauhinassa ois\nMulta kuolon pelko pois,\nKun vaan laulaa saan.\n\nMun jos kahlein vangittais,\nVapaus rinnan valloittais,\nKun vaan laulaa saan.\n\nSairaana jos vaikeroin,\nSilloinkin iloita voin,\nKun vaan laulaa saan.\n\nHaahmoin kanssa taistellen\nMurran henget manallen,\nKun vaan laulaa saan.\n\nVietkö, Luoja, luokses mun,\nSoitan, tanssin eessä Sun,\nKun vaan laulaa saan.\n\nVaikka minne joutunen,\nSitä toivon, rukoilen,\nEttä laulaa saan.\n\n\n\n\nNYT MÄ LAULAN.\n\n\nNyt mä laulan! Kuunnelkaatte,\nKuunnelkaatte kummallista! --\nTäss' on seinät särkynehet,\nKatot maahan murtunehet,\nLattiat lovistunehet,\nRikki ruudut ikkunoista:\nLaulan seinät seisomahan,\nKaton päälle kaartamahan,\nLaulan lattian lujimman,\nRuudut ikkunan ihanat. --\n\nViel' on seinät siivotonna,\nKatto noen karvallisna,\nLattia lakaisematta,\nPeite puuttuu ikkunoilta:\nSeinät laulan loistaviksi,\nKaton kullan kiiltäväksi,\nLaulan silkit lattialle,\nTaivon ikkunan etehen.\n\nVielä laulan pitkän pöydän,\nSiihen peiton purppuraisen,\nSiihen kukkaset koreat,\nKaunihimmat luonnon kaiken;\nSiihen mettä maljat täynnä\nMehuisinta, makuisinta,\nMit' on luonto lypsynynnä,\nAntanunna äidin rinta.\n\nVielä laulan lempilinnut:\nSulhon sorjan, neidon nuoren.\nKuvastinna katto heille,\nSeinät loistavat sulona,\nLeikiksensä lattiainen,\nHeille ikkunat iloksi,\nPöytä kaunis kunniaksi.\nKukkia min katselevat,\nSenpä taivon enkeliä;\nMinkä mettä maistelevat,\nSenp' on autuus sielussansa.\n\n\n\n\nSUOMALAISELLE.\n\n\nVieläkö on urhoutta\nSuomalaisen suonissa?\nSaiko suku raikkautta,\nSaiko miehet miehuutta,\nNiinkuin oli isiemme\nRinnan alla urhous:\nArmahalle\nIsänmaalle\nKuolema tai vapaus!\n\nKatso, kuinka sankaruutta\nSukusi vaan kuvailee!\nMuista vielä muinoisuutta,\nSiellä kuva loistelee!\nKatso, kuinka kirkkahana\nDiamantti tirkistää,\nLuolastansa\nKunniansa\nTaivahia kaunistaa!\n\nKuule kuinka sulokielin\nLaaksoin hongat laulelee,\nHengäten ja hellämielin\nToisillensa kertoilee:\nOi kuin tässä verta vuoti,\nSankarit kun sortuili,\nTässä kansa\nEestä maansa\nKunnialla taisteli.\n\nAstu tuolla ahoillamme! --\nSiellä ruoho ruskottaa,\nSiellä veri isiemme\nKukissakin kuiskuttaa:\nKenen maa ja kenen valta?\nEikö sen, min vuotanut\nVeri siihen\nViimeisehen\nPisaraan on pudonnut?\n\nKatso, kuule koskiamme, --\nRauhaton on riehuna!\nVirroissamme, puroissamme\nVirtaa vesi kiehuna.\nKaikkialla -- koko luonto\nSama sull' on muistutus:\nElämälle,\nKuolemalle\nSankaruus on kaunistus.\n\n\n\n\nKOHTALOSI, SUOMI.\n\n\nOletko jo löytänyt, sä Suomi,\nSatamasi, tyynen landekkehen,\nMiss' ei läiky laineet myrskyisinä,\nRannoiltasi lyöden lohkareita,\nSortamalla sulot suojastosi?\nOletko jo löytänyt, sä Suomi,\nLaakson, missä kukkain, pensahitten\nVarjostossa vietät vapautta,\nNautit ilon, elon hekumata,\nMettinen kuin nurmen-kukkasista\nMettä imee, ihaa kauneutta?\nVaiko, Suomi, seisot kukkulalla,\nKirjavana mihin kuvastaapi\nOnnesi sun taivas tähtinensä,\nSelvinnynnä epäilyksen säistä?\n\nMutta muista: meren tyynimmänki\nSyvyydess' on kätkyt kuohutarten,\nPetollisna mitkä mellastaapi,\nKunnes tuovat myrskyn toivottoman\nHävittämään rantas rauhalliset.\nMuista myöskin, miten mettiäinen,\nUupunut mi onpi unehensa\nMesikannun kultakupehilla,\nTallatahan usein astujoilta\nTahi ryöstää vieras väijyväinen\nPuhtahaksi parhaat aartehensa.\nNiinpä muista, koska kukkulalla\nLujimpana luulet seisovasi,\nSelvinnynnä epäilyksen säistä:\nVaara onpi silloin vaarallisin,\nTuulet uhkaa yhä tuimempina,\nVihurina puuskat vinguttaapi,\nHonkiakin ahtain alankohon.\n\nSiispä taukoo unen horroksista,\nJo nyt katso, ettei oikeutes,\nOikea sun kätes kärventyisi\nRoviolla rojutavarana,\nKuni kannel kultakielinensä\nSuomalaisen oli sortumillaan\nMuukalaisen mustakoppeliksi.\nSiispä nouse, silmää ympärilles,\nSuomalainen, tilaas tarkastele,\nMilloinki mi lienee kohtalosi!\nVaappumatta seiso vastuksissa,\nTyyvennessä aina torkkumatta\nKuni vahti, maasi varjelia,\nSuojelia kansas, kunniasi!\n\n\n\n\nPOHJAN MAILLA.\n\n\nMiksi täällä pohjan mailla\nElon myrskyt mellastaa,\nVaikka luonto laakson lailla\nTyynen rauhan tarjoaa?\n\nSuotta tänne muilta mailta\nRaatolinnut lentelee,\nJalot joutsenet kun noilta\nMaamme soilta soutelee.\n\nSuotta mustat korpit kauhun,\nKavaluuden kantaa saa,\nKoska käet suoran laulun\nLempi-äänin ilmoittaa. --\n\nNäyttää kuin tää kallis kansa\nOrjuutehen poljettais,\nNäyttää kuin ei kunniaansa\nSuuremmaksi arvattais.\n\nEi niin -- kuulkaa korven hongat! --\nIsäin lahjaa tuhlata!\nVielä seisoo seinät, tolpat,\nKäsivarret kahleitta!\n\nVielä huutaa hurme maasta,\nKummut kutsuu vannomaan,\nÄäni toinen taivahasta\nIskee tulen leimumaan.\n\nNiinkun tomu tuulen tieltä,\nVäärät maasta haihtukoon!\nKen se käyttää kyitten kieltä,\nSurma hänet sortakoon!\n\n\n\n\nITKU LAAKSOSSA.\n\n\nMä itkin laaksolossa,\nKeskellä kukkia:\nOl' kukat kuivamassa,\nEi noussut nuppia.\n\nNe kaatui kuihtumalla,\nKuin korsi kuivunut,\nMi poudan polttamalla\nOn maahan murtunut.\n\nSiin' istuin -- ympärillä\nEi linnut laulaneet,\nKuin ennen kesäisellä,\nKäköiset kukkuneet.\n\nMun kieri kasvoilleni\nTaas kylmät kyyneleet,\nKun katsoin kukkiani\nEik' enää hymyilleet.\n\nMa Luojan laaksostani\nJo luulin luopuneen,\nSen lemmen kukistani\nPeräti poikenneen.\n\nVaan kuulin epäillessä\nMä vienon hyminän,\nJa näin, kun lemmitessä\nLoi enkel' elämän.\n\nNyt nurmi taaskin loisti,\nKukatkin laaksossa\nNe toisillensa toisti:\nOn lempi Luojassa!\n\n\n\n\nVOITTO.\n\n\nKuka voittaa vaivat kaikki,\nKenpä kokee kuoleman? --\nTaaskin maailmalle loisti,\nNiinkuin tähti Pohjolan:\nKirkkahana,\nKarkaistuna,\nKuin on kulta tulessa.\n\nSe on armas Suomen kansa,\nJolle apu Jumalan\nMahtavalla voimallansa\nTuopi voiton loistavan\nTaistelusta,\nTuonelasta\nKultakruunun kalleimman!\n\nKärsimykset kansan muuri,\nTaivaskin sen todistaa;\nMyrskyissäpä hongan juuri\nHaarojansa vahvistaa;\nNiinpä Luoja,\nMaamme suoja,\nKansoamme kasvattaa.\n\nKoska sitte kulta-aamu\nMeille koittaa kuoloton,\nSilloin soipi riemulaulu:\nKansallamme voitto on,\nToivottumme,\nKaivattumme\nPäivä kirkas, sumuton.\n\n\n\n\nHÄMÄLÄISEN LAULU.\n\n\nOn mulle Suomi suloisin,\nVaan Häme siitäi kallihin!\nSen tuskin tiedän vertaista,\nNiin kaunista, niin herttaista,\nKuin kulta Hämeen maa.\n\nLempeitä laaksoin lehtoja\nJa lintuin laulupuistoja,\nJa marjaisia kankaitaan\nEn unhoittaa voi milloinkaan,\nOi Hämeen kallis maa!\n\nOi Hämeen pellot viljavat,\nJa kasket kullan loistavat,\nJa tuhannet sen tuomistot,\nSen niityt, norot, varjostot,\nEi maata vertaistaan.\n\nKuin taivas tääll' on loistoisa\nJa iltatähti kultaisa,\nJa ruskot yhtä runsahat,\nSyys-öiden sähköt leimuvat,\nJa talvet suojaiset!\n\nEi impee missään rakkaampaa,\nEi siveempää, ei jalompaa,\nKuin Hämeen valkotukkainen,\nTuo sinisilmä neitonen\nOn ruskoposkineen.\n\nJa kansaa kussa löytänen\nNiin jäykkää kuin on Hämehen,\nNiin vakavaa, mi' auraltaan\nEi suotta siirry milloinkaan,\nHalveksi säätyään.\n\nKun miestä missä tarvitaan,\nMaan eestä vaikka kaatumaan,\nNiin uljaita on uroita,\nOn järkeä, on kuntoa,\nJos toimeen tartutaan.\n\nOn mulle Suomi suloisin,\nVaan Häme siitäi kallihin!\nSen tuskin tiedän vertaista,\nNiin kaunista, niin herttaista\nKuin kulta Hämeen maa.\n\n5. V. 1869.\n\n\n\n\nLAPSET KESÄLLÄ.\n\n\nKesätaisteluissahan pienet\nViatonna vaan vierivät;\nHe täyttävät kukkaiset niemet,\nMesikankaita kierivät.\n\nJa lintujen kanssa he kilvan\nVapavirttähän veisaavat,\nVarahin ja iltasin hiljan\nTuoll' ulkona tanssivat.\n\nHe huutelevat hymyhuulin,\nKuin Lemmetär armahallen,\nJa virvaten vinkuvat tuuliin,\nMin kaiku kuin kantelehen.\n\nKuin ehtoisen auringon loisto\nKesätaivahan kuvaelee,\nNiin laps'ajan lauhkea muisto\nSydämessäni sykkäelee:\n\nSe kultainen aika jos vielä\nOlis mullakin muinoinen,\nNiin saisin nyt nauttia siellä\nSulolempeä lapsuuden.\n\nVaan mennyt se on kuni varjo,\nSe kuivunut kukkakin on;\nSen taivas ei loistoa tarjoo,\nMuu mennyt -- muisto vaan on.\n\nMut toivon tok' kevähän toisen\nJa toisenkin lapsuuden,\nKun saan kera kukkain moisten\nIlon, onnen ja autuuden.\n\n\n\n\nHEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.\n\n\nUseissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä\nsyys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.\n\n\nKuunteles mi kumma melske\nKuuluu korvessa!\n\nSydänyö on -- äänten helske\nSointuu korvissa.\nHongat jyskää,\nVuoret ryskää,\nKallioilla louhet kaikuu,\nÄänen aallot raivot raikuu:\nOn kuin telme korkeain\nTapiolan jumalain.\n\nLähemmäksi astukaamme\nSyytä tutkimaan,\nMiksi luonto levot\nYökkö riehtoo,\nSiivin liehtoo\n\nVastahamme; huuhka huutaa,\nKamalasti korpeen kuutaa\nTuike tulen kalpean,\nLiekkiväisen valkean.\n\nTähdet tuikkaa taivahalla,\nPohjo leimuaa;\nSähkön tulet korkealla\nSäihkyin remuaa.\nSoitto torven\nLäpi korven\nKuusen latvast' äänen antaa\nKohti taivon kaukorantaa:\nPoika puussa toitottaa,\nTorvi korven kai'uttaa.\n\nHavumaja kuusen alla\nTuossa tehty on.\nMajan eessä polttaa puita\nPoika pelvoton.\nLiekki liehuu! --\nVeri kiehuu\nSuoniss' urhon rauhatonna,\nHuutaa hän vaan vallatonna,\nNiinkuin toinen torvellaan,\nKuusessa mi raikuttaa.\n\nKuluu hetki; huutaminen,\nTorvi taukoaa,\nMutta kellot hevosien\nSoipi sekavaan. -- --\nSusi ulvoo!\nHirmu valvoo!\nVaara uhkaa elukoita! --\nSyöksee päälle, vaan ei voita!\nHevot hyppii hirnuen,\nTulvaa pojan tulillen.\n\n\"Nouse!\" huutaa puussa toinen,\n\"Riennä tappohon!\nLuotiani täältä voinen\nSyöstä petohon!\" --\n\"Nousta voinen\",\nVirkkoi toinen.\n\"Ei nyt tässä pelko auta --\nOnhan tuossa vahva rauta;\nSillä koen vastustaa,\nMinkä peto puolustaa.\"\n\nSilloin sieppaa majastansa\nPoika kirvehen,\nJuosten rientää rohkeasti\nSuden jälkehen.\nÄhkää, puhkaa! --\nPeto uhkaa\nRaatain pojan muserrella,\nVaan jo kaatui ulvehella:\nLuoti lensi kuusesta,\nKirvehestä iskuja.\n\nYlpehinä oiva työstä,\nPojat saalistaan\nRientävät nyt keskiyössä\nKilvan kuorimaan. --\n\"Korpimaahan\nKarheahan\nLuusi, peto, lasketahan --\nTapporahat maksetahan\nMeille kihlakunnalta,\"\nKuului hautasaarnansa.\n\nAamun tullen aurinkoinen\nLoisti taivaaltaan.\n\nVäsyneinä pojat nautti\nUnta vuoteellaan.\nHampaan luske,\nRuohon ruske\nNurmell' äänen saada koitti,\nPuut ne huokui, linnut soitti,\nJuhla tyyn' ol' luonnossa,\nMelske öinen tauonna.\n\n\n\n\nMAALLENI.\n\nNuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång.\n\n\nOi Suomi, isän, äidin maa!\nEi sua vieras sortaa saa,\nEi vallat vääryyden:\nKun olen jäsen kansasi,\nSull' elän, kuolen, Suomeni,\nTää ota heikko uhrini,\nSä maani armainen.\n\n\n\n\nAIKA.\n\n\nNiin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:\nKun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,\nKun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;\nVaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.\nNiin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.\n\n\n\n\nJÄIDEN LÄHTÖ.\n\n\nKoska rannan ruohot nousee\nTalven kolkon haudoista,\nSilloin järvet jäänsä laskee,\nVirrat purkaa kahleensa.\n\nKoska linnut rannan hiekkaa\nSuutelee ja tervehtää,\nKoska koski riehuu, pauhaa --\nSilloin sulaa järven jää.\n\nSilloin laine loiskii rantaa,\nTuuli jäitä järkyttää,\nVirran vesi sillat sortaa,\nKoneet kaataa, hävittää.\n\nVaan kun vesi vallatonna,\nTyönsä täyttäin, mellastaa,\nTaisto taukoo, kahleetonna\nKulkee laine laidoissaan.\n\nNiinpä kansa, noustuansa,\nVallat väärät masentaa,\nSydän samoin taistollansa\nAaltosensa rauhoittaa.\n\n\n\n\nTAISTELE!\n\n\nJos mikä vaivaa sieluasi,\nJos mikä polttaa keuhkojasi:\n  Taistele vaan!\nJos rumat henget raivoten ryöstää,\nTahtoen surmaan sielusi syöstää:\n  Taistele vaan!\n\nJos koko taivas tummenisi,\nEi tulet tähtein tuikkelisi:\n  Taistele vaan!\nVaikkapa kaikki kostoa kiehuu,\nMaailma pauhaa, raivoten riehuu:\n  Taistele vaan!\nTaistelu sankarin voittohon vie,\nTaistelun kautta on taivahan tie:\n  Taistele vaan!\n\n\n\n\nPALKATTOMAN PALKKA.\n\n\nMon' ei ihmislapsi tässä\nElämässä\nNauttia saa suloista\nKukkiensa\nKylvämäinsä\nKauneutta, tuoksua:\n\nUseasti äiti hellä,\nKätkyellä\nLapsillens kun laulann' on,\nKorjatahan\nTuonelahan --\nKalm' on kolkko, armoton.\n\nUsein isä aurallansa,\nKuokallansa\nPellon perkaa pojalleen.\nMaat kun vääntää,\nKorvet kääntää --\nHautaan horjuu levolleen.\n\nMoni, maansa parahinta,\nKallihinta\nEtsein, uhraa voimansa:\nPuuhailtuaan,\nTaisteltuaan --\nJälkeen jättää aarteensa.\n\n-- Kehno oiskin palkka mainen,\nHaihtuvainen:\nSaatu taikka saamaton!\nTyön ja kunnon,\nJalon tunnon\nOma on taivas verraton.\n\n\n\n\nVANHUS.\n\n\nLasna huokaelin näin,\nMiesten töitä nähdessäin:\n\"Ah, jos lapskin mies jo ois,\nMiehen töitä tehdä vois!\"\n\nKuulin töitä urhojen,\nRauhan, sodan sangarten,\nAjattelin: \"Onneton\nOlen kurja, kunnoton.\"\n\nNousi päivä nuoruuden,\nHyörin, pyörin, puuhaillen,\nVaan ne, mitkä aikaan sain,\nKaikk' ol' lasten töitä vain.\n\nRintani nyt raivostui,\nElon päivät halventui,\nHuusin: \"Enkö nuornakaan\nMies voi olla toimissaan?\"\n\nMaltuin. Toivoin miehuutta.\nTuli miehuus, mainetta.\nVaan se, minkä tehdä voin,\nKaikk' on kehno, arvotoin.\n\nTyydyin, vaikka hämmästyin.\nVanhennuin ja nöyristyin.\nMaani alttarille vein\nHeikon uhrin, minkä tein.\n\nNyt ei voimat työhön käy.\nToista toivon, jok' ei näy.\nIloitsen, kun kuntoni\nKaikki kannoin maalleni.\n\n\n\n\nLÄHTÖ.\n\n\nLähtö, lähtö seuraa ihmislasta\nÄidin helmast' asti hautahan;\nTuhat ilon, tuskan kyyneleitä\nKylvänyt on lähtö hiekkahan.\n\nLähtö onpi synty ihmislapsen, --\nAlku surun ensi kyyneleen, --\nJokahinen askel ottamansa,\nLähtö vaan on monin vaiheineen.\n\nHuolen, toivon, ilon kyyneleitä\nVaikuttavi jättö vanhempain:\nLemmen laiho taikka tuskan tähkä\nTiedossa on päiväin tulevain.\n\nLähtö, lähtö onpi ihmisriento,\nVanhuuteen kun vaipuu voimansa;\nHaudassa on vanhan harmaahapsen\nLähdön loppu, uusi maailma.\n\n\n\n\nJUHANNUS.\n\n\nOi sä kallis juhla Juhannuksen!\nToivon silmät sulle aukeaa,\nKorvat kuulee soiton kaikutuksen,\nKiitollisna sydän kohoaa;\nKyyneleitä pyyhkein poskiltansa\nHuojentelet köyhäin huoliansa.\n\nKedon kukat, linnut lauluinensa,\nVainioilla viljat laihoineen\nKaunistaapi luonnon riemuinensa,\nLohdutuksen luopi sydämmeen;\nTuhat nousee toivon huokausta\nTaivahalle, tuhat rukousta.\n\nTerve, terve, juhla Juhannuksen!\nMaa ja taivas sulle aukeaa,\nToivon tuot ja kannat kaipauksen,\nKaipauksen uutta maailmaa:\nKaikk' on kaunis maassa muuttuvainen,\nTäm' on kuva, tosi tulevainen.\n\n\n\n\nSOTILAAN MUISTO.\n\n\nNyt kuules, kulta neitonen,\nKun eilen ammuin joutsenen,\nSisästä löysin timantin,\nTuon loistokiven kallihin!\n\nKuin joutsen, lempilintuni,\nSä olet puhdas enkeli,\nMi syämen lennät taivaalla,\nJa laulat lemmen riemua.\n\nKuin kivi kallis, kalliimpi\nOn hellä silmänluontisi;\nEi kristallit, ei timantit\nSen vertaiset, niin kallihit.\n\nSiis, sydämeni ruhtinas,\nSen voittaja, sen valtias,\nOn halpa sulle loistoni,\nVaan ota sentään uhrini!\n\nSe muistoks olkoon minulta,\nKuin hiekka kalman kankaalta.\nSe kanna kiehkurassasi --\nSen nähden, muista kultasi.\n\nJos petän maani, mustukoon\nTää timantti! niin sammukoon\nMyös muistoni! Vaan taistellen\nJos kuolen -- näet sä loistehen.\n\nJa vereni kun vuotaa maan\nEdestä viime pisaraan,\nSä tähtimaihin katsahtain\nMun näet ja loistat sielussain.\n\nKun nurmi, nostain kukkia,\nTuo haudalleni kruunua,\nSä lemmen kyynel siihen luo,\nJon levännehet luuni juo.\n\nTää maa jos sortuu kansoineen,\nJos syöstään kurja orjuuteen,\nNiin luokseni sä lennä pois,\nSull orjan kahleita en sois.\n\n\n\n\nIHMIS-ONNI.\n\n\nNiinkö täällä ihmis-onni,\nNiinkö katoo, kuihtuu, kuolee,\nHautaan hoippuu, hajoaa? --\n\nMoni kantaa, kiskoo, raataa,\nKituin kärsii, kuolo kaataa,\nHautaan hoippuu, hajoaa.\n\nMoni perheen, lapset laittaa,\nLeivän leipoo, paistaa, taittaa,\nHautaan hoippuu, hajoaa.\n\nMoni toimii, riehuu, rientää.\nHyvän toivoo, huonon niittää,\nHautaan hoippuu, hajoaa.\n\nMoni kurja kerjää, kiertäin,\nPyrkii, pyytää, samoo sieltäin,\nHautaan hoippuu, hajoaa.\n\nMonen sielu, ruumis runtuu,\nItkein elää, maahan murtuu,\nHautaan hoippuu, hajoaa.\n\nNiinkö täällä ihmis-onni,\nNiinkö katoo, kuihtuu, kuolee,\nHautaan hoippuu, hajoaa?\n\nEi! -- Ken kyisen korven kulkee,\nPetoin keskelt' turvaan tunkee:\nKunnialla kruunataan.\n\nNiin on maisen matkan laita.\nTääll' on toivoin toukoaika:\nHauta onnen tarjoo.\n\n\n\n\nMAINEN KOSTO.\n\n\nKosto, kelvoton, jo viihdy!\nElä kiihdy!\nRinnan runneltaisit jalon,\nHengen valon\nPyhän saisit sortumaan;\nKosto, viihdy, viihdy vaan!\n\nSydän, salli koston kuolla!\nTuolla, tuolla\nKoston kalpa korkealla\nTaivahalla!\nParhain kosto päällä maan:\nKiitä kelvotonta vaan.\n\n\n\n\nKIEHKURA.\n\n\nSuloseppeleisen laittoi\nNeito kukkasista niemen,\nIstui, allens oksan taittoi,\nVarjostohon vesan pienen.\n\nUnelmihin siihen uupui,\nKultaistansa kaipaellen,\nMetsäinen kun soitto kuului,\nKäki kukkui kaikutellen.\n\nUnetarpa hempukkansa\nLaski lemmen taisteloihin:\nSiinä sortui kiehkuransa,\nMuiston-kukka murennoihin.\n\nNiin nyt herättyään, neito\nLintuin lauluja ei kuullut,\nPäivääkään ei nähnyt, keito,\nKukkain tuoksukaan ei tuullut.\n\n\"Kirottu!\" soi huuliltansa,\nSydän sykki toivotonna;\n\"Kuka onnen kiehkuransa\nHukkaapi, on onnetonna.\"\n\n\n\n\nKUKALLE.\n\n\nVäistä, kukka kaunokainen,\nEttei outo ampiainen\nMyrkyin sua surmoais!\nVäistä, ettei mehiläinen,\nLaulavainen, kiertäväinen\nHuuhdo mettä huuliltais!\n\nMutta katso perhon silmään,\nKuin hän lemmen kyynelillään\nLehtiäsi lämmittää.\nHälle hellä suusi suikkaa,\nSuusi suikkaile ja kuiskaa:\nTule mulle, _mulle jää_!\n\n\n\n\nSIKSI ITKEN.\n\n\n\"Miksi itket, poikaseni,\nValittelet illat, aamut?\" --\nSiksi itken illat, aamut,\nSiksi vaivainen valitan:\nOlen ilman impyettä,\nAivan onnetta elelen,\nVailla neidon näppäryyttä,\nSoreutta sievän varren,\nVailla kasvojen valoa,\nSuun suloisen suuteloita,\nSäihkyä sinisen silmän,\nKiiltoa kiharahiuksen.\nSiksi itken illat, aamut,\nSiksi vaivainen valitan.\n\n\n\n\nKAIPAUS.\n\n\nAh! kaipaus täyttää rintani nyt,\nKun Lemmetär onpi mun eksytellyt:\nSe enkeliänsä tok' nähdäni tuo,\nMut siipiäns mull' ei varjoksi suo.\n\nTult' isken, kirpovi kipeniä,\nVaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä:\nNiin Lemmetär hempeät lapsensa vie,\nSe menness' on heillä mi tullessa tie.\n\nNyt taaskin taivahan impyen nään!\nKah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään!\nSuur kiitos, lahjasi maalle kun tuot! --\nMut miks ne vaan harvoin kukkia suot?\n\nAh! aina jos rinta hehkuvainen\nSais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen,\nJa saisko sydämmeni vaipuessaan\nAin' untua helmaan rakkahimpaan.\n\nMull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi!\nNyt kuuntele! -- huoleni kantele soi!\nJos pakenet, toivoni riutuva on,\nOn taivaan riemuki tuikkeheton.\n\n\n\n\nETSIN.\n\n\nKauan etsin kankahalta\nMansikkata mieluisata,\nKauan puron partahalta\nKukkaa lemmen liehuvata.\n\nEtsin taivon purppuroista\nLemmen punaa loistavata,\nMustan yönki haamustoista\nOnnen kultakiehkurata.\n\nEtsin tyyntä lemmen silmää\nSinipilvein pieleksistä,\nTutkin tähtein tulta selvää\nKiiltohelmein hettehistä.\n\nEtsin. Kuulin äänen vienon,\nLöysin kukan kultapäisen,\nPunaposket, hiuksen hienon --\nLöysin silmän säihkyväisen.\n\n\n\n\nLÖYSIN TOISEN.\n\n\nAh! en huolis,\nVaikka kuolis\nEilinen mun impyeni!\nLöysin toisen\nRuusunmoisen,\nKauniimman kuin kastehelmen:\nElän hällen.\n\nNiinpä pyöri,\nHypi, hyöri,\nLeiki, lempilintuseni!\nKah, tää vasta\nAutuasta!\nTaivas, niinkuin enkeleillä,\nMaass' on meillä!\n\n\n\n\nYHTYESSÄ JA EROTESSA.\n\n\nKun viimeks yhdyin sun,\nOl' uhka pakkanen,\nKuin hangen selkä mun\nMyös sydän talvinen.\n\nVaan tuike silmäsi\nMun mielen virkisti,\nJa huulen-hohtosi\nMun rinnan hauteli.\n\nMyös lempi-silmillä\nMeit' taivas katseli,\nJa eron hetkellä\nKasvomme kasteli.\n\n\n\n\nLAULA, KULTANI!\n\n\nLaulapas, mun kultasen',\nNurmi vihannoi!\nKuules kuinka kerttunen\nPensastossa soi!\nLaulus on\nLempe'in,\nSoittos on\nSuloisin,\nKuulla kuin voi.\n\nKuules, kultaseni, kuin\nKosket pauhajaa,\nHongat laulaa huimistuin,\nIlma vinkuaa!\nLaulus on\nLempe'in,\nSoittos on\nSuloisin\nKuulla kuin saa.\n\nLaula, hellä kultani,\nKerttu vaikenee,\nKuni pensas kuihtuvi,\nRuusus raukenee!\nLempi mun\nRintani\nTäyttää, kun\nLaulusi\nVaan helisee.\n\n\n\n\nNYT HÄN NUKKUU.\n\n\nNyt hän vaipui vuotehelle,\nHuokaa -- huoatkoon.\nHymy nousee huulosille,\nPyhä hohde poskusille,\nNukkuu -- nukkukoon.\n\nKuu jo valaa kiehkuroihin\nKiiltohelmiään;\nSielu taivaan asunnoihin,\nLoistaviin ja vihannoihin\nLentää leikkimään.\n\nKeveästi sydän sykkii,\nRinta kohoilee;\nVeri soutaa, suonet tykkii,\nEnkel' häijyt henget lykkii,\nTuonen torjuilee.\n\nNyt hän nukkuu; henki häilyy\nLemmen lehdoissa;\nMulle sydämensä säilyy,\nMulle silmä kirkas päilyy\nAamun koittaissa.\n\n\n\n\nSILLOINPA KESÄ MINULLA.\n\n\nKonsa peippo piipottavi,\nKesä lapsille tulevi;\nKonsa leivo laulahtavi,\nNuoret hyppivi norolla;\nKonsa kukkuvi käkönen,\nVanhuksetkin virkoavi.\n\nMilloin on kesä minulla? --\nSilloinpa kesä minulla,\nKun on kultani kotona,\nJoutsen hellä helmassani,\nVaikka talvella tulisi,\nLumisäällä laulahtaisi.\n\n\n\n\nKAHDEN TAHTO.\n\n\nSuuteloista äiti kieltää.\nPitäneekö noutaa mieltään?\nSydämeni sanoo toisin.\nKumpaakin jos noutaa voisin!\n\nRinta kiehuu, kuohuu -- oi!\nKen nyt viihdyttää sen voi?\n\nÄidillä on vanhan mieli,\nVanhan mieli, vanhan kieli;\nSydämen sain Jumalalta,\nTahtoni lie Taivahalta:\n\nJoudu, kultaseni, jo,\nJo on valmis suutelo!\n\n\n\n\nMIN' EN HUOLI.\n\n\nEikös neito naida sais,\nKetä rinta rakastais?\nKaikki miehet naivat niin --\nMiksi mua kiellettiin?\n\nMulle Matti tarjotaan,\nJot' en huoli milloinkaan.\nMuut sen kyllä ottaa vois,\nMin' en huoli, viekää pois!\n\n\n\n\nMAAILMA JA SYDÄMENI.\n\n\nMiksi sydämeni töitä moitin?\nMaailmallakaan ei toimet toisin.\nMissä kaikuu sopu sointuisalta?\nKuohua vaan kaikk' on, aaltoin valtaa:\n\nPouta-ilma uhkaa ahavalla,\nAhavainen myrskyn pauhinalla;\nNiin on melske, niinpä mellastukset,\nSalamat ja luonnon liikutukset.\n\nEn mä töitä sydämeni soimaa:\nMaailmallakaan ei kyllin voimaa\nEstämähän eripuraisuutta,\nSotaa, sortoa ja kavaluutta.\nMistä lahkot, eriseuraisuudet,\nVainon valta, surman hirmuisuudet?\nKaikk' on koston, turmeluksen tuoma\nMaailmassa karvas myrkkyjuoma.\n\nSydämeni täynn' on tuhansia\nMaailmaisen elon tuntehia, --\nIhmekö jos telmäilee, jos riehuu,\nToisinaan niin polttavaisna kiehuu,\nVoimia kun voimat vastustellen\nPolkevi ja raataa raivoellen.\nMiksi sydämeni töitä moitin?\nMaailmallakaan ei toimet toisin.\n\n\n\n\nKAHDENLAISIA KUKKIA.\n\n\nKukkii kylmä jää,\nKukkii nurmi nukkapää.\nMut miks, kun on päivän paiste,\nSulaa jäisten kukkain loiste?\n\nSiksi -- nytpä nään --\nSulaa loiste kylmän jään,\nSilmäns kirkkautt' ei kestä:\nLempi puuttuu sydämestä.\n\n\n\n\nNUORELLE TAIDEMAALARILLE.\n\n\nToivon Sulle, nuori Taideniekka,\nEttä taitos kasvais kukoistaen,\nKesällä kuin Suomen kankahilla\nKasvaa koivut, tuomet tuoksuavi,\nLehdot kaikki leyhkää lähistölle,\nPaistehessa kesä-aurinkoisen!\nNiin Sun taitos, kuntos kasvakohon\nKuvailemaan kummut, kukkulamme,\nLaaksot, lammet, kosket kuohuinensa,\nHyrskyinensä virrat vahvimmatkin,\nMaalaamahan maamme mahtipaikat\nSekä sodan, rauhan sankarimme,\nLoihtimahan tummat loistaviksi.\nNiin Sä kasva, kartu kansallemme,\nKunniasi olkoon kunniamme!\n\n\n\n\nRUKOUKSENI.\n\n\n      _Luojani!_\n\nJos nuorna mun viet pois maasta, jos nuorna,\nNiin helpota ensin lähtöni kuorma:\nMun kaks elon maljaa juoda ens anna, --\nSä, Kuolema, sitten maljasi kanna.\n\n  Runotar, tuo ensiksi\n  Mulle mehumaljasi!\n  Nesteet maasta, taivaasta\n  Salli siihen kumpuilla,\n  Sulattele nesteesen\n  Aarteet ihmissydänten:\n  Rinnoiss' elon virrat saan\n  Laulaa sitte kuohumaan.\n\n  Lemmetär, tuo toiseksi\n  Mulle herkkumaljasi!\n  Loihdi lemmen ruusuista\n  Siihen viina vahtoisa,\n  Sulattele viinahan\n  Riemuhelmet taivahan:\n  Autuaana sitte voin\n  Elää, kuolla, huoletoin.\n\n      _Luojani!_\n\nNäin juotua, tuon viel' uhrini Sulle,\nJa helppo on silloin kuoloki mulle:\nNiin seisota silloin tykkivä suoni,\nNiin maasta mun tuokoon luoksesi Tuoni.\n\n\n\n\nVIINIMALJA.\n\n(Suomennos).\n\nNuotti: Upp genom luften j.n.e.\n\n\nVeikot, kun vuotavi kultaset maljat,\nNiin kevät sieluhun virkoavi;\nMurheita murtavi hehkuvat marjat,\nRiemujen laakso on maalimaki.\nHenki jo nousevi tähtien luo;\nSumutkin sammuvi, maljan kun juo.\nLöydy ei pilviä otsalla meidän,\nJoit' ei sais viini pois, haihdutellen,\nSiispä sen vaahtohon huoleni heitän, --\nRiennä jo maljojen kalkkehesen!\n\n\n\n\nPIENI KATRI.\n\nRuotsalaisen kansanlaulun mukaan.\n\n\nKuninkaan eli hovissa pien' Katri piikana\nKuin taivahalla tähtinen, ihana, loistava.\n\nHän loisti lailla tähtyen ylitse neitojen,\nKuningas nuori näki sen ja lausui hymyillen:\n\n\"Jos tahdot olla kultani, sinulle, Katrisen,\nHevoisen annan parhaimman, satulan kultaisen.\"\n\n\"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,\nÄläkä kunniatani minulta viettele!\"\n\n\"Jos tahdot olla kultani, sinulle lahjoitan\nPunaisen kultakruununi, helmistä hohtavan.\"\n\n\"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna se,\nÄläkä kunniatani minulta viettele.\"\n\n\"Jos tahdot olla kultani, jo saatki, Katrini,\nSä puolen valtakuntaani ja puolen maatani.\"\n\n\"Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne,\nÄläkä kunniatani minulta viettele.\"\n\n\"Ja jos et kullakseni mun ruvenne sittenkään,\nNiin piikkitynnyrihin sä hirmuiseen syöksetään.\"\n\n\"Jos kuolla piikkitynnyriin mun nuorna täytyisi,\nNäkevät taivaan enkelit mun viattomuuteni.\"\n\nSyöksetti piikkitynnyriin kuningas Katrisen,\nJa orjan käski pyörittää, vihasta vapisten.\n\nKaks sitte valkokyyhkyä lens alas taivaasta,\nTakaisin taivahasen ne lennähti kolmena.\n\n\n\n\nPAIMENELTA.\n\n\n1.\n\nMuistan kuinka paimenessa\nImmen kanssa iloitsin,\nMuistan kuinka iloitessa\nToisinaan myös suutelin,\nSuutelin ja suudellessa\nNeiti hymyi hempehin.\n\nAika kului lehdikossa\nLeikiten ja lemmiten,\nKaikk' ol' leikki viatonta,\nTointa luonnon lapsien.\nKaksitellen, joukotellen,\nKaikk' ol' yhtä vapaisuus,\nViatonna vieretellen --\nSe on soma suloisuus!\n\nMiks et vielä veri kiehu,\nNiinkuin lasna, lemmiten?\nMiks et hyöri, liiku, liehu,\nLaulaen ja leikiten?\nNiin, mä tiedän, miks et liehu:\nTunto suree turmeltu;\nViallinen ver' ei kiehu,\nLuonto itkee loukattu.\n\n\n2.\n\nPAIMENEN LAULU.\n\n\nTäällä koira karjoineen,\nTäällä karja kelloineen,\nHui, huhu huu!\nTäällä nurmi ruohokas,\nAho, mäki marjakas,\nHui, huhu huu,\nKorpi kajahuu!\n\nSalot suuret salini,\nMätäs pieni pöytäni,\nHui, huhu huu!\nEväskontti aittani,\nLähde kaljakannuni,\nHui, huhu huu,\nKorpi kajahuu!\n\nTyynet lehdot leikkini,\nLinnut soittoseurani,\nHui, huhu huu!\nJoutohetket juhlani,\nLuojan luonto pappini,\nHui, huhu huu,\nKorpi kajahuu!\n\n\n3.\n\nLauloipa mullekin laakson lintu\nTaivahan kaunihill' äänellänsä;\nPäiv' oli silloin lämmin ja leuto,\nKukkaset suuteli toisiansa,\nKukkaset suuteli, lehtoset lempi,\nKuusia syleili hempeä henki,\nMinäkin lintua lempiä sain.\n\nAutuas aika ja kultanen kehto! --\nLaakson lintua lempiä sain!\nKukkaset lempivät, lempivät lehdot,\nLuonto kaikk' oli lempeä vain.\n\n\nVaan ijäks taivas ei maillemme mahdu.\nOnni tääll' on kuin tuulessa rahtu. --\nKulkeva kotka mun lintuni vei!\n\n\n4.\n\nPOIKANA.\n\n\n  Kerran, poikana,\n  Vuoren harjulta\nKatselin koskehen rientoa ankara aaltoin.\n  Silloin toivoni\n  Vyöryi, virtaili,\nMiettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi.\n  Vuoren korkeus,\n  Virran vilppaus\nKilvass' ei kyllin kestää voinut.\n\n  Läksin laaksohon,\n  Kosken kalttohon,\nKukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin.\n  Nautin tuoksua,\n  Lintuin laulua,\nMaistelin marjoja, suutelin ruusuja rannan.\n  Näin sai untumaan\n  Luonto helmassaan --\nVaan jopa kutsuva kaikui soitto.\n\n  Käki vietellen\n  Sai mun vuorellen,\nSiellä mä kuuntelin kukkua, pauhua kosken.\n  Päivät riemuiten\n  Vietin laulellen,\nMuistelin laaksoa, ihmehin huokuja honkain.\n  Aika riensi vaan,\n  Riensi rientoaan --\nViel' en ol' entänyt toivoin maata.\n\n\n5.\n\nMikä olenki utala? --\nOlen höyhen tuulosessa,\nRae raju-ilmasessa,\nVene vieno vaahtopäissä,\nLastu aaltojen ajolla.\nKuhun kulkenen katala,\nKuhun oksahan osannen,\nKuhun jäähän jäätynenki,\nMissä löytänen leponi,\nRannan tyynen, rauhallisen?\n\n\n6.\n\nKuin himmeä on helmi hohtavaisin,\nTimanttihin verraten.\nKuin tumma vaan on tähti tuikkavaisin,\nAurinkohon verraten.\nNiin vienosti ja tummaan välkkyväinen\nOn ihmishenki, korkein käskyläinen,\nLuojahansa verraten.\n\n\n7.\n\nKun päiv' on kirkas, paisteinen,\nNiin pääsky pilviin entää,\nVaan kun on taivas pilvinen,\nSe läsnä maata lentää.\nNiin toivot, riennot ihmisen\nNe nousee, laskee jällehen.\n\n\n8.\n\nKah, punapilvet mustain alle tunkee!\nKah, ruskonenkin yöhön uppoaa!\nVaan rintani tok' riemun, rauhan tuntee:\nNäen yölläkin kuin Pohjo leimuaa!\nEn näe vaan, mut tunnenkin sen palon,\nSe sydämeen luo pyhän lämmön, valon\nJok' yli maan ja kansan kuumoittaa.\n\n\n9.\n\nKuka iloitseepi kukast' auran,\nPäivän kukasta ken punoo paulan,\nVaan on mulle mieluisampi varmaan\nKämmekkäinen Maariani armaan.\n\n\n10.\n\nKOMPASTUS.\n\n\nUseesti, kun ma kompastuin,\nNiin häpesin ja tuskastuin;\nMut kerta sattui onnikin:\nMä neidon helmaan horjahdin!\nAh, kuinka silloin ihastuin!\n\n\n11.\n\nPeippo pesii puuhun,\nSorsa salmen suuhun,\nMinne pesin neito raukka,\nKun on katkottuna kauppa\nKanssa Kaarloni? --\n\nPesin turpeen alle\nKauas korpimaalle,\nSinne tuudin turvattoman,\nLaitan liekun onnettoman\nLapsi-laittoni.\n\n\n12.\n\nKukkaa monta kasvaa kunnahalla.\nMuuan kaunis, kiiltävä ja kirkas\nTuoksutonna luopi loistoansa:\nSille paimen hymyy huoletonna.\nKukka toinen, vailla kauneutta,\nLähettävi tuoksun taivahille:\nSitä paimen katsoo kainostellen.\nKukka kolmas, kaunis, tuoksuvainen:\nSille paimen hymyy hiljallensa,\nSuutelee ja ottaa rinnoillensa.\n\n\n13.\n\nMissä kukka,\nSiellä kesä,\nMissä tähti,\nSiellä taivas,\nMissä lempi,\nSiellä autuus.\n\n\n14.\n\nPuhjetessa kukka puhtahin,\nLehti tuorein hiirenkorvallisna.\nKevähästä kesä kaunihin,\nLintuin laulu silloin suloisinta.\nAamusella päivä armahin,\nKastehelmen kukkaa suudellessa.\nLemmen kukan ensin puhjetessa\nSydän sulin onpi neitosessa.\n\n\n15.\n\nOi, jos oisit sydämeni:\nRaitis kuni uusi oras,\nPuhdas kuni kehdon lapsi,\nKirkas kuni lähteen silmä --\nNiin jos oisit sydämeni!\n\n\n16.\n\nMissä köyhän kujerrus? --\nKankahilla kuivilla.\nMissä reuhtoo rikkaus? --\nKorpisoilla kolkoilla.\n\nEntäs maine, kunnia? --\nTuolla vuorten harjuilla.\nMutta missä lempi? -- Ai!\nRauhan ruusulaaksot sai!\n\n\n17.\n\nKuin kukka rannan hiekassa,\nMun sydämeni Liisassa\nNiin kiinni riippuvi.\nMut myrsky jos vaan kohtaapi,\nJa toinen kukka hohtaapi,\nNiin jätän Liisani.\n\n\n18.\n\nLapsen kyynel kirkkahin\n  Äidin rinnoilla,\nLemmen kyynel lämpimin\n  Neidon poskilla,\nKaipuun kyynel katkerin\n  Haudan reunalla.\n\n\n19.\n\nVirta! ah kuin kiehut, kuohut!\nSuli' on taivas loiston suonut:\nNäin sun hyppys hauska ois.\nVaan jop' uhkaa vaahdon vyörre,\nTuoss' sun peittää, miss' on pyörre:\nKiiltohelmet haihtui pois!\n\n\n20.\n\nNeidolta sai poika suuta.\nPaimentyttö kuuli sen,\nKertoi emännällehen.\nKoko kaupunki nyt huutaa:\n\"Neidolta sai poika suuta!\"\n\n\n21.\n\nJos ma sirkkana sirisen:\nKuuntelevi kukkatarha.\nSoittelenko sirkkusena:\nLehdet puissa leikitsevi.\nPensaskerttuna pajatan:\nPaimen seisovi polulla.\nLaulelenko leivon lailla:\nKyntömieskin kuuntelevi.\nSatakielisnä sanelen:\nVaipunutkin virkoavi.\nKukun kuululla käkösen:\nKajahtaapi korpimetsä,\nNeidon rinta riemahtaapi.\n\n\n22.\n\nKäki nauraa kukkuessa:\n\"Kohta sataa vettä!\"\nNeito hymyy nukkuessa:\n\nSataa aamun koittaessa\nHunajaa ja mettä!\n  Kelle vesi? --\n  Paimenelle.\n  Kelle mesi? --\n  Sulhaselle.\n\n\n\n\n\nVUODET 1870-1872.\n\n\n\n\nPAIMENELTA.\n\n\n23.\n\nPAIMENET TULILLA.\n\n\nKaikki leikkihin nyt!\nNautinto on karjan työ,\nKuin liekki tuo\nRoviolta rangat syö\nJa ilmaa juo.\nKaikki leikkihin nyt!\nYhtykäämme rinkihin,\nKädet käsihin:\nRiemu leikin liekki on,\nJossa murheet kortuu,\nLeikki karsas, riemuton\nKylmenee ja sortuu.\nLaulumme\nLeikille\nOn kuin tuuli liekille.\n\nLeikkivät lehdotkin,\nLaulavat linnutkin\nLehdikoissa;\nNiinpä me\nLaulain leikimme\nNurmen kukastoissa. --\nNo, no, no!\nNyt loppukohon jo!\nLeikki niinkuin laulukin\nLyhyest' on kaunihin. --\n\nMiss' on torvet,\nVirkasarvet?\nNiihin kynnet, sormet!\nKukin soittamaan,\nPosket palkehina liehtomaan,\nEttä metsä raikaa!\nNytp' on meill' oikein aikaa.\n\nKoko soittosarja\nJuur ammoo kuin karja;\nToiset pärrittää ja tärrittää,\nNiinkuin ratas tiellä täräjaä;\nToisten torvi voimakas\nRaikuu raivokkaasti,\nKuulee korven kuningas\nLouhilinnaans' asti.\nEi tästä säiky maailma --\nPedot säikähtyy,\nEi mielly ihmiskuuntelja --\nKarjat mielistyy.\n\nVaan hengästyyhän orhitkin,\nUupuu härjät ammomasta,\nNiin miks'ei heikko paimenkin\nTorveansa soittamasta.\nHoho, hoho hoi!\nKoirat haukkuu, karjan kellot soi.\n\n\n24.\n\nEllös kadehtiko onneani,\nPaimenellakin on pahat henget:\nPaarmat käskee kiroelemahan,\nNärhi räiskyttävi ruokotonta,\nKorppi kavaluutta ylistääpi,\nVarkautehenkin pyytää vares,\nKotka kiihoittavi murhatöihin,\nViel' on yksi pahin kiusanhenki,\nJoka täyttää koko sydämeni:\nSe on, näet, tuo Nella nilkosilmä.\n\n\n25.\n\nMYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI.\n\n\nKun kylmänlintu myrskyn ennustaa,\nEi muut kuin tuuli silloin uskaltaa\nKuohutella lammen lainehia,\nLiikutella rannan lehtosia.\n\nVaan taivasta kun lampi kuvailee,\nNiin sorsat siinä kilvan uiskelee,\nSulho soutaa kanssa impyensä,\nTaivas täyttää heidän sydämensä.\n\nNäin vaihetellen sydän vallatoin\nOn usein riehuvainen, rauhatoin;\nVaan kun lohdutus tuo rauhoituksen,\nTyyntyy rinta, löytää virvoituksen.\n\n\n26.\n\nMARJATYTTÖ.\n\n\n\"Oi te maasta mansikkaiset,\nSaatte kyllin suudella:\nTeitä etsii ihmislapset,\nTeitä lintu laulava;\nVaan ken etsii minua,\nKenen silmä mulle tuikkaa,\nKen se mulle suuta suikkaa?\"\n\nNäin se neito suulla soitti,\nMansikoita poimien;\nVuoret kaikui, vaikka koitti\nNeito laulaa hymisten:\nMetsämiespä hiipien\nSuunsa tarjosi, -- mut kuuli:\n\"Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!\"\n\n\n27.\n\nKuuluu kellot, kalkkanat,\nUlkon' orhit kuopivat,\nTalohon käy kosijoita:\n\nTyttö, säpsähtäen noita,\nHeräjääpi aitastaan\nYlkävierait' ottamaan:\nSilmäns' unen sikkarassa,\nKorvans' unen kokkarassa,\nPääns' on turrin tarrillaan,\nSuunsa mirrin marrillaan:\nKosiotpa peljästyvät,\nOvest' ulos peräyvät,\nRatsuin kellot helkähtää: --\nTyttö parka yksin jää.\n\n\n28.\n\nMiksi viheltääpi Vilho,\nMiksi ilon itsestänsä\nOttaa aina iltasella? --\nSiks kun päiv' on päähän päästy,\nPäivä päästy, työt on tehty,\nKulku viepi kullan luokse,\nAsunnolle armahansa.\n\n\n29.\n\nPAIMENTYTTÖ.\n\n\nMättähältä mättähälle\nPoika seuras neitoa:\n\"Annathan sä suuta mulle,\nEthän poista huulia?\nEihän torju kukkakaan\nPerhosia huuliltaan!\"\n\nMättähältä mättähälle\nNeito juoksi allapäin:\n\"Enpä kuule kuiskujasi,\nElän paimenessa näin:\nSatakieltä kuultelen,\nMansikoita suutelen.\"\n\n\n30.\n\nHavahduin kevät-aamulla.\nJuur ehti korvan' aueta:\nNiin kuulin soittavan\nKuin lehtolintusen;\nJuur ehti silmän' aueta:\nNäin aamun koittavan,\nKuin kasvoist' enkelin.\n\nEi laulu lehtolintusen,\nEi koite kevätpäivyen:\nOl' laulu oman lintuni\nJa koite kasvot kultani.\n\n\n31.\n\nLikisti neito kättäni:\nVavahti silloin rintani;\nSivelsi sormin poskeain:\nKuohahti veri rinnassain;\nSyleillen vaipui kaulalleni:\nJo luulin jättäväni maan;\nHuulensa liitti huulilleni:\nEn tiennyt mitä luulinkaan.\n\n\n32.\n\nSin' et usko tarua,\nEtt' ois ruusupensasta\nLuotu puiden kuninkaaksi;\nVaan kyll' uskot, poika, sen,\nEtt' on luotu neitonen\nSydämesi valtiaaksi.\n\n\n33.\n\nARMAANI SYNTYAIKA.\n\n\nSilloinpa syntyi minun kultani,\nKun kirkas päivä nousi taivahalle:\n-- Siitä sielun kirkkaus.\nJa kuu kun riensi lempeänä länteen:\n-- Siitä syämen lempeys.\nKoi kaunihisti silloin vilkutteli:\n-- Siitä silmäin ihanuus.\nJa ruusut juuri puhkeilivat silloin:\n-- Siitä kasvoin kauneus.\nJa lemmenkukkaa kevät kasvatteli:\n-- Siitä lempi rinnassaan.\nSen Luoja käski mulle kasvamaan.\n\n\n34.\n\nMiks aholla mansikkainen? --\nKun vihertää nurmen nukka.\nMiks vihertää nurmen nukka? --\nKun lehottaa lemmen lehti.\nMiks aholla lemmen lehti? --\nKun heloittaa immen vuode.\nMilloin siihen impi untui?\nKaivatessa kultoansa.\n\n\n35.\n\nEL' AINA.\n\n\nEl' aina kerro keväimestä,\nEl' aina kevät-aamusta,\nEl' aina kuisku kukkasesta,\nEl' aina laula lemmestä!\nVaan mistä nuorna laulaisin,\nKun kevät nuoruuteni on?\nJa oisko kukka-aikakin\nJa lemmenpäivä lauluton?\n\n\n36.\n\nKEVÄTLAULU.\n\n\nVihertää viljasarka\nJa hyppii lammas arka\nEdellä paimenen,\nJa vuohet vainiolla\nVipeltää vallatonna,\nKuin hurja poikanen.\n\nJa tuulten kanssa pillit\nViheltää: pedot villit\nKavahtaa kankailta;\n\nKaikk' ilkipeikot kuiluun\nPujahtaa, kuullen huilun\nSävelten sointua.\n\nHyvästi, murhe musta!\nNyt rinnan tahrausta\nKev'-aallot puhdistaa,\nJa kukkain kanssa mieli\nHavahtuu: sydän, kieli,\nKuin linnut, laulahtaa.\n\n\n37.\n\nTAMMEN VARJOSSA.\n\n\nMä kesä-iltan' uuvuin\nUnehen nurmikolle,\nVarjohon vahvan tammen,\nKeskellä tuoksukukkain:\n\nMun luoksen' astui impi\nUtuisin hienohelmoin\nJa hapsin hajannaisin,\nValosta välkkyväisin,\nKuin säikehinä kullan.\nKasvonsa loiste hehkui\nKuin helle aamupäivän,\nJa siniliekin lailla\nMyös säihkyi silmäsensä.\nMun luoksen' astui impi\nJa taittoi tammen lehvän\nJa kukkakimpun taittoi,\nTul' itse kolmanneksi.\n\nHän lehvin peitti pääni:\nNiin järki raukan sulki.\nKukilla täytti rinnan:\nNiin sydämeni ryösti.\nJa tuosta rohkeasti\nSyliini itse hiipi: --\nNäin kerrassaan mun voitti.\nEi, totta, neito viekas\nNäin valvoissan' ois tehnyt.\n\n\n38.\n\nKukka rinnoillani on\nKuva lemmen-ruususta;\nLemmen-ruusun varjossa\nSäilyy kuva kultani,\nMutta kullan rinnassa\nSäilyy oma kuvani.\n\n\n39.\n\nOn jotkut tulleet näkyihin\nJa silloin nähneet enkelin,\nVaan selvälläpä päällä minä\nSain suudellakin enkeliä.\n\n\n40.\n\nKaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee\nLevätä aitassa, joss' aavet hoippuilee,\nVaan lujastihan Katri uskoo sen,\nEtt' aaveheks ei muutu sulhanen.\n\n\n41.\n\n  Kukka nukkui --\nNeito valvoi vieläkin;\n  Linnut nukkui, --\nNeito lauloi vieläkin!\n  Sulho nukkui, --\nNytpä nukkui neitokin!\n\n\n42.\n\nEtelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan.\n\n\nYleni vuori kaunis kaukana,\nPuu kaunis kasvoi vuoren kupeella,\nPuuss' ihanainen oksa viherti,\nJa oksa kantoi pesän ihanan,\nPesässä linnun munan korean,\nMunasta sievä lintu liverti,\nLinnussa kasvoi höyhen hienonen,\nJa höyhenestä tehtiin tyynynen,\nTyynylle kaunis neito nukahti.\nNiin nukahti, vaan siit' ei mainittais,\nJos onnellisen unt' ei uinahtais.\n\n\n43.\n\nNiin muinen lauloin lemmestä,\nKuin oudon kukan tuoksusta,\nJon tuuli toi\nJa huokua mun soi.\n\nNyt löysin lempiruusun, nyt\nVoin laulaa myös kuin lempinyt,\nKen hunajaan\nKastaapi huuliaan.\n\n\n44.\n\nERHETYKSIÄ.\n\n\nMe ihmislapset usein erhetymme\n(Vaikk' erhetyksiä en ylistä):\nKas, äsken janossa mä vettä etsin,\nMut vahingossa tartuin viinahan;\nNyt neitonen toi mulle kukkakimpun,\nMä erhetyin ja tartuin -- neitohon.\n\n\n45.\n\nPAKENEVA LOHDUTUS.\n\n\nPisarainen,\nLoistavainen\nLehden poimessa:\nKuiskaellos hiljaa mulle,\nMistä löydän vertaa sulle\nKirkkaudessa.\n\nNäin kun lausuin, -- tuima tuuli\nKukkaa häilytti,\nHiljaa vavahti sen huuli, --\nHelmi hälveni.\nKukka rannan!\nKelle annan\nSinut muistoksi?\nKell' on huulet samanlaiset,\nKasvot, kuin sun, ihanaiset,\nKen on kultani?\n\nLaine läikkyi, -- rannan sorti,\nRyösti kukkasen,\nNiin mun mielenikin murti,\nJätti murheesen.\n\nHellä rastas!\nMieli raskas\nMulta virvoita!\nLausu voinko toista kuulla\nÄäntä suloista, kuin sulla,\nKuulla armasta!\n\nRastas lauloi -- mutta haukka\nHänet karkoitti!\nYksin siinä seisoin, raukka --\nKyynel vierähti.\n\n\n46.\n\nTuskan kuumuus liekillään\nMurhemaljan kuohuttaa,\nMutta kyynelhelmillään\nKuohut liekin sammuttaa:\nMurhemalja vailentuu,\nTuskanliekit laimentuu.\n\n\n47.\n\nKEVYTMIELI.\n\n\nMik' oisi parhain elon malli? --\nTuo kevytsydän kimmopalli.\nMitenkä parhain kuolla ois? --\nLennähtää tuulispäässä pois.\n\n\n48.\n\nEn tiedä miksi laulaa lintunen\nJa miksi jyräjääpi ukkonen,\nVaan itse tiedän siksi laulavani,\nKun sävelehet soivat rinnassani.\n\n\n49.\n\nKun sulhoist' impiseura haastelee,\nYks siinä naurahtaa, yks hymyilee\nJa toinen raskahasti huoahtaa,\nSalassa kolmas itkuun tillahtaa.\n\nKen arvaa, miksi näin he kujeilee? --\nKen naurahtaa, sen toivo vahva on,\nKen huoahtaa, sen toiveet horjuilee,\nKen itkevi, se raukk' on toivoton.\n\n\n50.\n\n_Äiti_.\nRakas tyttöin, kuulepas!\nKun sä kitket kukkasarkaa,\nEllös kitke kukkias.\n\n_Tytär_.\nKas, kuink' äiti näiss' on arka,\nVaan ei sääli ruusuja\nSydämeni pellolla.\n\n\n51.\n\nKukahti käkö kolme ennustusta\nKes'-yön sydännä talon tanhuvilla:\nKukahti emännälle kuolinvuotta,\nJa leskivuotta lauloi isännälle,\nVaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta,\nNiin, sulhovuotta sekä naimavuotta.\n\nTuost' aamusella miel'-aloja syntyi:\nEmäntä itki lähdön katkeruutta,\nIsäntä armastansa sureksivi,\nVaan tytärtäpä lohduttavi sulho.\n\n\n52.\n\nTyttö kaunis ja korea,\nHienohelmainen, sorea\nTuli tanssihin ilolla,\nToivorintana remahti;\nEtsi sulhonsa suloa,\nKaihomielin kultoansa,\nEtsi silmin, kuuli korvin,\nKuni lintua lehosta.\n\nVaan ei kuullunna käköä,\nNähnyt ei hunajahuulta,\nKuuli vierahan vikinän,\nSävellykset oudon linnun:\nMurhe mielensä pimenti,\nHuolia herätti harmi.\nTyttö kaunis ja korea,\nHienohelmainen, sorea\nLäksi seurasta surulla,\nKaihoten keraltä joukon.\n\n\n53.\n\nPAIMEN LÄHTEELLE.\n\n\nNiin on paimenen elämä,\nKuin on lähtehen lirinä\nLäikkyväisen lehdikossa:\nKuuset sulle kunniaksi,\nRannan kukkaset ratoksi\nRengastavat reunojasi,\nHongat huolias puhuvi,\nKoko metsä murheitasi;\nLehtolintujen lirinä\nTunnot syämesi sanovi;\nKuun kuvat ja päivän paiston\nKalvosi kimaltelevi;\nTähdet tuikkavan tulensa\nYö-sydännä sylkyttävi\nPintasi pimentehelle.\nLemmeksi sinulle luonto,\nIhmisist' ilo vähempi:\n\nJos ken juo heleän helmen\nSilmäsi sirottamasta,\nKasvonsa ken kaunistavi\nPohjasi pusertamasta,\nNiin jo matkalleen menevi,\nSun uralle unhoittavi.\nNiin on lähtehen lirinä,\nKuin on paimenen elämä:\nLemmeksi sinulle luonto,\nIhmisist' ilo vähempi.\n\n\n54.\n\nTuost' iloitsevi nuorin tyttö,\nKun kohta puhkee ruusunsa,\nVaan tuost' on riemu vanhimmalla,\nKun nyt jo kukkii ruusunsa.\nTuost' iloitsevi nuorin tyttö,\nKun toivoo naimavuottansa,\nVaan tuost' on riemu vanhimmalla,\nKun nyt jo löysi sulhonsa.\n\n\n55.\n\nMURRETTU SEPPELI.\n\n\nTyttö tanssi nurmikolla,\nPäässä kukkaseppeli;\nPoikajoukko vainiolla\nVallatonna hyppeli.\n\nTyttö istui nurmikolle,\nNauraen ja ilkkuen;\nPoikajoukko ruusustolle\nRiensi luokse tyttösen.\n\nPoikajoukko liehakoi: --\nTyttö seppeleensä soi:\nVaan sen ruusu murtui rikki: --\nTyttö vaikerti ja itki:\n\"Voi, mun seppeleeni, voi!\"\n\n\n56.\n\nVIIMEINEN TOIVO.\n\n\nKevät kului kesää toivoen.\nKesä rankka myrskyn raatama.\nTule syyskin, keltahiuksinen,\nHaudalleni hapses hajoita,\nKäske kukkas saattovierahaksi,\nNurmi haudalleni nukkujaksi,\nIltarusko haudan siunatkoon,\nTuulen viima virren veisatkoon,\nTalvi tulkoon, hautapeittoni,\nSenpä all' on viime toivoni!\n\n\n57.\n\nMik' on kuulla kaunihin? --\nKorpin laulu ja vareksen.\n\nMik' on nähdä ihanin? --\nSuden silmät ja ilveksen.\nTuntea mik' armahin? --\nSurman sormet ja suukkonen.\n\n\n58.\n\nTYYTYMÄTTÖMÄT.\n\n\n_Pisara_:\nMiksi mä kurja\nPisarana?\nMiksi ei suotu\nVirtana vierrä\nViitojen halki\nJärvehen mun?\n\n_Virta_:\nMiksi mä halpa\nVirtana vain?\nMiksi en järven\nLainehin loiski,\nKuohuen kauas\nMerehen käy?\n\n_Järvi_:\nMiksi mä mieto\nJärvenä näin?\nEnkö mä aalloin\nVyöryvin voisi\nMerenä maita\nValtaella?\n\n_Meri_:\nMiksi mä hurja\nRantoja lyön?\nMiksi en taivon\nPilvenä päily,\nTaikkapa loista --\nHelmenä vaan?\n\n\n59.\n\nMaa yksi, joss' on kukkia,\nOn mulle herttaisin;\nKukista yksi nurmella\nOn muista armahin;\nYks impi neitoparvessa\nMuist' onpi rakkahin.\n\n\n60.\n\nPAIMENEN SURMA.\n\n\nPelvotonna paimen leikki\nRannalla, joss' aallot vyöryi;\nLainehille lastun heitti,\nVenheesen hän itse vieryi --\nAalloistapa äänsi tuuli:\n\"Paimen, ellös eksy harhaan,\nKäänny Tapiolan tarhaan!\" --\nLeikiksi sen paimen luuli.\nÄrjy-aallot mylleröivät,\nKuohutellen vetten karjaa,\nSuuret pienempänsä söivät.\nVaan kun hirmun vaahtoharjan\nHerkkuihin nyt syttyi mieli,\nKurkkuns' ahnehen se aukas,\nSuuretkin, kuin pienet, haukkas, --\nPaimenenkin silloin nieli.\n\n\n61.\n\nAkka raiska käyssäleuka väijyi\nKadehtien kiharoita immen.\nKevät-yösen kuutamossa hiipi\nHarvahammas immen vuotehelle;\nSiinäpä hän säkkäräiset ryösti,\nIloissahan tuosta ilkkuellen.\n\nAamullapa auringon valossa\nPeilihin nyt silmäs impi rukka,\nHämmästynnä lausuin kyynelissä:\n\"Unissani kultan' ylisteli\nIhmetellen pääni kiharoita,\nLiehuivat kuin tuulen lainehissa,\nPäivyen keväisen kullatessa:\nIloitsinpa tuosta ujostellen. --\nVaan nyt ikän' itken ilkityötä,\nKujertelen kurja kiharoita,\nHävetenpä katson kultahani,\nUskallan hänt' tuskin toivoella.\"\nKevähän ja kesän suri neito\nHäpeällä kultasäkkäräänsä:\nKesäiset kun rusoitteli ruusut,\nPoskuetpa vaalenivat immen;\nLakastui kun syksyn kukkasarja,\nSammuneena vaipui neidon silmä.\n\n\n62.\n\nEt suosioa voittavan\nSä näy vaimos rakkahan; --\nMik' ihme, jos en vois mä siis\nMieliksi laulaa maailman,\nJok' on kuin tuhatpäinen hiis?\n\n\n63.\n\nLYHYT KESÄ.\n\n\nOn lyhyt kesä Pohjolassa, on,\nSit' usein täytyy, usein surkutella:\nTöin tuskin lintu ehtii lentohon,\nTöin tuskin kevätlaulut lauleskella,\nNiin myrsky jo sen lannistaa, ja hän\nOn nähty kuolevan tai nääntyvän.\n\n\n64.\n\nYÖN KUU JA TÄHDET.\n\n\nYön kuu ja tähdet miksi noin\nHääjoukon lailla loistavat?\nMä mietin. -- Arvata jo voin:\nUnissaan henget hurskahat\nTaivaassa käyvät vieraisilla,\nSiit' ilo syttyy taivahilla:\nYön kuu ja tähdet loistavat.\n\n\n\n\nLAULUNI.\n\n\nMun lauluin halvat kaikumaan\nOn alttarilta isänmaan.\nEhk' oiskin parhain jäädä pois,\nKun tehdä vois\nSen poika-innoltaan.\n\nPuhunko tuulta turhanpäin?\nTai voinko peikot peljättäin,\nKuin paimen-torvi toitottaa,\nNiin raikuttaa\nRatoksi maamme ystäväin?\n\nSe liikaa ois! -- Mä laulan vaan\nKuin paimen kulkein polkujaan\nHyräillen hyppii mielissään,\nVaikk' yksikään\nEi lainais hälle korviaan.\n\n\n\n\nSILMÄYKSIÄ.\n\n\nSe silmäys, jonk' ensin sulta sain\nOl' liekki maasta jumalain,\nKuin aarnitulten liekki lehkuva,\nNiin luoksehen se lumos sielua.\n\nJa silmäykses toinen polttavan\nLöi rintahani vasaman,\nKuin noidannuolen sinipilvistä, --\nSe pois on polttaa puoli sydäntä.\n\nVaan silmäykses kolmas loisti kuin\nSalama-pilvet suutasuin\nKun sähkön säkeniä vaihtavat: --\nMaa, taivas silloin suuta antoivat.\n\n\n\n\nKULLAN LUONA.\n\n\nVaikk' on ilta noin\nSynkkä, valotoin\nNips, naps,\nLuona kultani\nHaihtuu huoleni\nYks, kaks.\n\nVaikk' on ulkona\nMyrsky raivoisa,\nNips, naps,\n\nLuona kultani\nSointuu syämeni\nYks, kaks.\n\nVaikka taistelun\nKuulen juurikun\nNips, naps,\nVaivun herttaisiin\nLemmen unelmiin\nYks, kaks.\n\nVaikka maailman\nTiedän murtuvan\nNips, naps,\nKaksi lempivää\nTaivas yhdistää\nYks, kaks.\n\n\n\n\nSOINTU JA LEMPI.\n\n\nJa neitonen soittaa;\nJa sulho laulaa vieressään,\nHyväillen neittä silmillään:\nKuin soitto liittyy lauluhun,\nNiin sielu sulaa sieluhun\nJa syntyy sointuisuus.\n\nJa neitonen soittaa;\nSulhonsa laulaa, kiertäen\nKahleensa immen kaulallen:\n\nKuin soinnut äsken tauonneet\nNiin taivahasen kohonneet\nOn sielut lempiväin.\n\n\n\n\nYKSIN.\n\n\nKun yksin laulelen,\nNäin aina aattelen:\nAh jos kultani\nYhtyis kanssani\nLaulamaan!\n\nKun huulein kosketan\nTaas maljan laitahan,\nSoisin silloinkin\nHuulet huulihin\nYhtyvän.\n\nJa illan tultua\nEn muuta toivota,\nKuin: jos nukkuvan\nImmen helmahan\nNukkuisin.\n\n\n\n\nÄITI JA MORSIAN.\n\n\nYö myrskyilevä merellä\nUpotti poikasen,\nNiin turvan ryösti äidiltä,\nTytöltä sulhasen.\n\nTuost' äiti raukka itkien\nOdotti iltoaan:\nHän toivoi hautaturpehen\nLevoksi murheistaan!\n\nMut tyttöp' ei vaan viihtynyt\nHautaansa toivomaan:\nLuo kultansa hän riensi nyt --\nMerehen kuohuvaan.\n\n\n\n\nRAKKAHAT LAAKSOSSA.\n\n\nNyt tarinan Kaiman kalliolta\nSurulla kertoilen katkeran;\nSen koski kallion alangolta\nOn kuiskunut kansan korvahan.\n\nKuleksi neitonen notkelmissa:\nSe vattu-marjoja poimien,\nKutoili seppelen kukkasista:\nSill' aikoi kruunata kultasen.\n\nVipelsi kallion hartehille\nSe neito -- kuunteli kuohuja,\nJotk' iloiten vuoren; alkamille\nValoivat hopean hohtoa.\n\nAlhaalla aaltojen kaltehella\nHyräili lauluja poikanen;\nSen soinnut hajoili taivahalle,\nKuin iltasen ruske kultainen.\n\nTään neito, katsoen kalliolta,\nHet' omaks äkkäsi kullakseen:\nKuin kotkan siivet ois hartiolla,\nHän viepi sulholle seppeleen.\n\nHän juoks, ei muistanut turmioita,\nHän luokse armahan riensi vaan.\nJa alas kiiveten kallioita,\nHän -- loukahti surmaan kamalaan.\n\nJa sulho, silmäten äyrähällä,\nNäk' oman armahans' turmion:\n\"Mik arvo onpi nyt elämällä? --\nSen tuiki sammunut valo on.\"\n\nHyvästit otti hän maailmalta\nJa painoi seppelen päähänsä:\nNäin syöksihe kuohuin partahalta,\nSyvyyteen päättäen päivänsä.\n\nOili' usein kuullahan aina vielä\nSen kosken huolella huokaavan,\nJa jylhän kallion murhemieliä\nSuloista neitoa kaipaavan.\n\nVaan kevätpäivyen lämpimillä\nOn nähty rakkahat laaksossa:\nSiell' laulavat riemu-sydämillä\nNuoruuden ihanat muistonsa.\n\n\n\n\nTYTÖN MUISTIKIRJAAN.\n\n\nRunoilijat ne vertaavat\nSun silmiäsi, neitonen,\nSinehen taivahan;\nJa poskillesi laulavat\nHe sulanneeksi pilvien\nPunervan purppuran;\nJa, imarrellen, huulias\nVertaavat pilven reunuksiin,\nJoist' annat vuotaa hunajas\nJanoovain sulhoin sydämiin:\nAh, neito, ällös vuodata\nSiis sielustasi sappea!\n\n\n\n\nVIINA JA RAKKAUS.\n\n\nMaan päällä kaks on voimakasta,\nJotk' onneen ihmislapset muuttaa:\nYks ydinmehu kuolon maasta,\nJok' ajaks hengen riemastuttaa,\nJa huolet pyörryksihin nukkuvat:\nMaan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat.\nVaan toinen taivaan viinapuusta\nOn ydinneste, vuodatettu\nSammuttamahan kaipausta,\nKun paratiis' on kadotettu;\nMaass' autuaita sillä juotetaan\nJa _rakkaudeksi_ se kutsutaan. --\nKen \"maast' on tullut\", nauttii viinoja,\nKen taivaan tahtoo, etsii rakkautta.\n\n\n\n\nPERINTÖMALJA.\n\n\nOn sata kosinnut jo Rusillaa,\nMont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa,\nVaan rukkasill' on tulleet palkituiksi\nJa kotiansa sulhot neuvotuiksi:\nSill' isävainajansa tahtoa\nKuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.\n\nNäin isä: \"Mun jo pääni kallistuu,\nSun, rakas Rusillani, kohouu;\nSä perinnöksi jäät ja perijäksi,\nSua sulhosarjat etsii ystäväksi, --\nVaan kihloiksi heilt' ano pikari,\nJonk' isäs sotavuonna hukkasi!\n\nSe, Rusillani, vaadi sulholta,\nEtt' töissänsä hän näyttää urholta\nJa maljan vuorenhaltialta tuopi,\nSen tehtyään vast' onnen viinaa juopi.\nTuoli' onkalossa vuoren takamaan\nSe malja löytyväksi kerrotaan.\"\n\nNäin isä lausui, päänsä kallisti,\nVaan tyttärensä ensin siunasi:\nJa tytär vannoi lemmen-hunajansa,\nKen maljan tuopi, sille antavansa;\nJa sulhoja tää saalis lennätti\nNyt maljaa etsimään, mink' enätti.\n\nOn sata kosinnut jo Rusillaa,\nEi kenkään voita vuorenhaltiaa,\nViel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut\nSit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut\nSe vuoren-ukko, antaaksensa sen\nRusillan maljan sekä sydämen.\n\nJo neidon ruusut luullaan kuihtuvan,\nEik' ikänään sen lemmen koittavan, --\nVaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää\nKalpaavo kartanolle, välkähyttää\nSoturi miekkaansa ja vaahtosuun\nOriinsa kytkee oksaan tammipuun.\n\nNiin reipas ei, eik' uljas, voimakas\nMuut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas:\nPukunsa pulska silmät häikäsytti,\nKatseensa valloitti ja peljästytti:\nSill' urhouden kanssa lempeys\nOn maassa voimallisin väkevyys.\n\nLuo impyen nyt urho lähestyy;\nPovestaan kultapikar ilmestyy,\nKivillä kalleimmilla koristeltu\nJa ympäriinsä kauniiks kirjaeltu:\nSen Rusillalle nöyrästi hän tuo\nJa säkenöivät silmäykset luo.\n\n\"Teit', armas neito, kauan rakastin\nJo salassa; nyt julki uskalsin,\nKun sallimus teit' antanut ei muille\nJa onni vastakynttä valituille\nOsoitti urhoillen, jotk' ensisti,\nKosissa käyden, teitä rakasti!\n\nKun haltioit' ei nähdä päivällä,\nMä yössä ratsastin kuin pilvessä,\nJa aattelin: kun taistelussa kuolla\nUrholle kunniaksi lie, niin tuolla,\nJos voittoa en löydä, kuoleman\nSuloisen löydän eestä Rusillan.\n\nNäin, valmis kuolohon kuin voittohon,\nMä ratsastin ja löysin onkalon,\nNiin jylhän kuin on kerrottukin noissa\nSaduissa haltioiden asunnoista;\nVaan vasta kylmenin ja kuumenin,\nKun vuoren-ukon itse äkkäsin.\n\nVoi hirmua, kun muistan muotoaan,\nEn ihmislapsiin vertaa suuruuttaan:\nHän pienest' äkkipikaa suurentui ja\nKädessään häälyi vankka rautanuija,\nSilmänsä synkät, suunsa ammollaan,\nPartansa harmaa, hiukset narrillaan!\n\nTepastain kuorskui valko ratsuni,\nVaahdossaan vapis, maata tallusti:\nUkolla vaippa pilven-harmajainen\nPeljätti niinkuin sota pauhaavainen,\nJa tuskin orhi ehti talttua,\nKun vuorest' alkoi tulta suitsua.\n\n'Saap' impi maljan, urho impyen,\nKen surmajuoman nielee tulisen!'\nNäin huutaen hän myrkkyviinaa laski\nSen maljan täyteen, josta juomaan käski.\nEns-hetkeksi tuost' aivan ällistyin,\nMut, keinon keksittyä, selvennyin.\n\nTein päätöksen -- työ seuraa päätöstä: --\nOtinpa maljan ukon kädestä,\nTuon maljan, joka silloin tulta hohti, --\nJost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti,\nSen myrkyn paiskasin, kuin salaman,\nSilmille julman vuorenhaltian.\n\nPois ratsastin, kuin tuulten siivillä,\nMaa järkyili, soi parku jäljessä:\nMua murhatakseen ukko haperoiten\nJa koston-vimmass' etsi vaikeroiten:\nMut päiväkullan juuri noustua,\nMä kiitin Herraa tuolla kirkossa.\n\nMä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti\nMun voitolla ja neidon lahjoitti\nNoin jalon -- ah vaan anteeksi tok' suokaa\nTää rohkeuteni ja kaksi tuokaa\nViel' urhotyötä! -- ne kun täyttäisin,\nEhk' ansainneeni teidät näyttäisin.\"\n\nTäst' ihastuu nyt impi sankariin,\nPunaisen viinan kaataa pikariin,\nSen hymyhuulin sulholleen hän näyttää:\n\"Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää,\nJa kolmannen teet, kun tään kultaisen\nKädestäin painat sormees sormuksen!\"\n\nNäin tarina. -- Vaan loppu lausutaan:\n\"Sokeentui vuoren-ukko viinastaan,\nJa tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi,\nNiin henkensä ja valtansakin ryöstyi:\nMut tuli tukehtui ja vallita\nNyt ihmislapset voivat vuoria.\"\n\n\n\n\nKUNINGATAR.\n\n\nKuningas armast' itselleen\nYhä etsii ympäri maata,\nEi mielly yksin ylhäiseen,\nJalon impyen tahtoo saada.\n\nHovissa silmin ahnahin\nKyll' immet hänehen tähtää,\nVaan tytöt kreivin, paronin\nKaikk' katkerin mielin nähdään.\n\nKuningas vaatteiss' sotilaan\nAlhaisten parvehen astuu,\nNäin lausuu: \"Mökkiin matalaan\nSydän kaunihin, suurin mahtuu.\"\n\nHän neittä kolme kuulee -- kas! --\nSalavihkaa haastelemassa:\n\"Ken lie se neito, kuningas\nJonk' käypä on kosimassa?\"\n\nYks jatkaa: \"Tulkoon naimahan\nHän mun, jok' kutoa taidan\nYhdestä kuidust' aivinan\nJoka miehelleen soman paidan.\"\n\nVaan toinen näin: \"Jos mun hän nais,\nJyväst' ohran laatisin oltta,\nJok' urhot intoon kuohuttais,\nSotaliekkinä vois näin polttaa.\"\n\nNäin kolmas: \"Tää mua hauskuttaa,\nLupa leikkihin, vaikk' ei toivoon,\nJos leikki toiveet ilmoittaa,\nNe haudatkoon tosi kaivoon.\n\nJos kuningas tänlaisen nais,\nNiin poikapa syntyis multa:\nKuut kulmilta sen kumottais,\nKasvoilta auringon kulta.\"\n\nKuningas tämän kuultua\nNyt liekkihin leimaht' aivan:\n\"Ei toista kanna maailma,\nJok' etsiä maksais vaivan!\"\n\nHoviinpa neito saatetaan,\nKuin kruunuhun timantiksi,\nPääs puolisoksi kuninkaan,\nKuin päivytär paisteheksi.\n\nKuohahti sota surmaava,\nSota karsas, rikkoja rauhan:\nKuningas miekkaan. -- Armaansa\nHänt' itkein kaipasi kauan.\n\nMinister' ohjat rauhaisat\nSai hovissa hallitakseen,\nSai käskyt kovin ankarat\nKuningatart' totellakseen.\n\nUnhottain käskyt, himonsa\nHän iski irstahin mielin\nArmaasen uljaan herransa,\nVietellen viekkahin kielin.\n\nPois kuningatar inhoten\nLuotansa työntävi häijyn,\nVaan kostoa tää vannoen\nNäin miettii: henkeäs väijyn!\n\nMut ennustettu syntyiki: --\nKuninkaall' ihana poika:\nKulmansa kuita kuvasti,\nKasvonsa auringon koita.\n\nJa hovi riemulaululla\nNyt liekkihin leimaht' aivan:\n\"Ei toista kanna maailma,\nJok' etsiä maksais vaivan!\"\n\nIlonsa tahtoo ilmoittaa\nNyt puoliso armaallensa;\nSiis tiedon kalliin kirjoittaa\nHän synnystä poikasensa.\n\nVoi tuskaa, voi kun kirveltää!\nKun minister' viestin ryöstää:\nHän valhekirjeen lähettää,\nTotuuden jalkoihin syöstää.\n\nNäin kirjoittaa: \"Nyt puolisos,\nKuin konnan, synnytti lapsen;\nMun työn' on täyttää tuomios,\nSun tahtos teen, sitä käsken.\"\n\nKuningas tät' ei uskonut,\nVakuutta hän vaati tarkkaa:\nMinister', keinon huomannut,\nHeti väärät vannojat palkkaa.\n\nNää vannovat, ett' ilkiön\nLaill' armas on elänynnä,\nNiin synnyttänyt sikiön,\nJost' on kovin hämmästynnä.\n\nVoi tuskaa, voi kun tuomitaan\nPäiviltään puoliso surmaan;\nSyyt' ei hän tiedä, vaivassaan,\nEi ymmärrä kehen turvaa! --\n\nSuur' tynnyr', kolme vannetta\nSen laitain ympäri kiertyy:\nSinn' äiti syöstään, lapsensa, --\nSen kanssa merehen viertyy.\n\nVoi tuskaa, voi ja itkua\nHovissa ja kaupungissa,\nVoi äitiä ja lastansa\nLaineiss' ylen kuohuvissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan kokko ilmass' uikselee --\nSe laskihe tynnyrille,\nSe vanteen siitä katkaisee --\nTaas lentävä taivahalle.\n\nKun toinen kokko kiljahtaa,\nNiin äitipä rukoilevi:\nTaas vanne poikki paukahtaa\nJa ranta jo lähenevi.\n\nViel' yltyy äidin rukous,\nJa kolmas kokko jo viiltää\nHalk' ilmojen: kuin laukaus,\nPois kolmannen vanteen siirtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaalt' onnen ryöstänyt\nYlen surkee kohtalo ompi,\nMiesjoukot henkens heittänyt,\nTaikk' on vihamiehen vanki.\n\nPien' ympärillään joukkonen\nHän piileksii pakoteillä,\nRannalla meren vaahtoisen\nSotalaivat turvan' on heillä.\n\nEi tiedä tuskaa armaansa\nKuningas, vaan mure miellä\nKadonneeks uskoo toivonsa --\nMut koittaapas valo vielä:\n\nYht'äkkiä rannall' ilmestyy\nKuu valvas, aurinko kirkas:\nKaikk' ihmetellen ällistyy, --\nKuningas toivohon virkas.\n\nHän rantaan astuu innolla,\nHän löytävi puolisonsa;\nSen syliss' armaan poikansa,\nKuuvalon ja aurinkonsa.\n\nKen kertoa voi riemua\nKuninkaan, kuin sotilaitten:\nKun hurraa kaikui kilvalla\nLäp' ilmain, merien, maitten.\n\nKaikk' urhokkaina ryntäävät\nNyt lyömähän vihollista,\nJa voitolla sen pyörtävät\nMeren aaltoihin aluksista.\n\nTaas voitto uuden riemun toi\nJa hurraa-huutoja kuullaan,\nYlistys taivahille soi,\nMaan, meren sortuvan luullaan.\n\nJa voittoretkin juhlaisin\nKuningas maillehen kulkee,\nKerallaan armas rakkahin\nSyliinsä poikasen sulkee.\n\nJa riemulaulut raikuvat\nHovissa ja kaupungissa:\n\"Kiitoksen saakoon taivahat,\nTaas onni on maakunnissa!\"\n\nVaan minister' saa surmansa\nJa kansakin kuninkaansa,\nSaa kuningatar loistonsa,\nJalo poikanen kunniansa.\n\n\n\n\nPOJARI.\n\n\nTässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä\nAlakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään\nSyrjänsalmeksi.\n\n\"Kosta, kosta korkea Luoja,\nKosta Pojarin ilkeät työt!\nMorsiuskammarista hän ryösti\nNuorikon, ainoan tyttäreni.\nMieheni tyttöä takaisin tahtoi,\nPojari surmas miehenikin.\nKyösti nyt itkee, Jumalan suoma,\nArmastaan yli kaivaten yöt.\nKosta, kosta, korkea Luoja,\nKosta Pojarin ilkeät työt!\n\nJumalan kiitos! tyttöni kuoli,\nJärven aaltoihin hyppäsi hän.\nParemp' on toki järvehen kuolla,\nKuin himo-uhrina Pojarillen. --\nHauta, jo vie tää kauhtunut korsi,\nVahvankin sekä vehreän veit!\nAuta jo leskeä miehensä luokse,\nÄitiä johdata tyttären luo! --\nKosta ensin, korkea Luoja,\nKosta Pojarin ilkeät työt!\n\nTuossa on hauta, mieheni vuode:\nSiihenpä vuotaa kyyneleni.\nTuolla on taivas, tyttöni tarha:\nSinne nyt äidin huokaus käy.\nKyynelet näin sanan Tuonehen saattaa:\nKohta jo lähtee puoliso pois.\nHuokaus, kuin tulikypenet, nousee,\nSiittäen koston salamata.\nVälkytä miekkaas, taivahan Herra,\nSalamas iske Pojarihin!\" --\n\nÄiti näin haudan partahall' itkee.\nKyöstipä kalman kalpeana\nHuolet kätkevi vain povehensa,\nLohduttaapi hän leskeä näin:\n\"Odota aikaas, itkevä äiti,\nNoussut ihana päivä jo on!\nNoussut on tämä Juhanin päivä,\nJolloin kultainen morsiuspuu\nKruunasi kaunihin tyttäres otsaa, --\nTaivahan kosto nyt Pojarin lyö\n\nMorsiot kullan hetalehissa\nKulkevat temppelin kumuhun taas.\nTok' ei heitä nyt Pojari ryöstä,\nVaikka hän, kuin susi, väijyelee.\nNiin todentotta kuin päivä nyt Herran\nNoussut on kunnaita kultailemaan,\nNiinp' on koittanut Pojarin kosto,\nKoston kellot kohta jo soi:\nHällepä kauhistusta ne vonkuu,\nMeille ne lohdun hetkeä lyö.\" --\n\nJuuripa kellot kirkkohon kutsui,\nKirkkohon kannusti Pojarikin:\nSeljäss' orhin karjuvan kulki\nKeskell' uljast' temppeliä.\nKorskast' iski hän kekälesilmäns\nYmpäri kirkon morsiomiin:\nMorsiot vapisi, vaan vihan vimma\nSulhojen rintoja karsi ja söi.\nSaarna kun kaikui, Pojarin orhi\nSanoja kuunteli -- Pojari ei.\n\nYlpeäll' orhill' ylpeä herra\nHopeasatulall' istuvi vaan,\nKultapa suitsist' orihin hohtaa.\nKiireest' ain' alas kannuksihin\nHerra on kullan ompelehissa. --\nKasvot, kuin sydän, synkkä on yö!\nSilmät hehkuvat kuin tulikuulat,\nValmihit saalist' ampuamaan:\nNiinp' on Pojari, huikeahattu,\nKuin peto keskell' lampahia.\n\nKyynelin kuumin rukous nöyrä\nKansan rinnast' uhkuelee.\nSaarnan tulisen pappi jo päätti,\nKuultokseen kajos äkkiä hän:\n\"On kuninkaalta näin kuuluva käsky:\nOikeuden jos ryöstävi ken\nTeilt', alamaiset -- kostohon käykää\nNimessä Herran ja kuninkahan:\nNäin omin kourin oikeus tuokaa,\nOn majesteetin tahto nyt näin.\"\n\nKuin tulivirran kuohuva koski,\nKansa nyt, raivoon yltyen, nous.\nTemppeli, kuin ois liekkiä täynnä,\nHehkui koston palavasta.\nKalman hiki nyt Pojarin kastoi,\nKannustaissahan orhia pois.\nKoston kiukkua takana kiehui,\nHerran huoneest' aaltoellen.\nTuonn' yli salmen Pojari uittaa,\nKansa, kuin verkkona, vastahan käy.\n\n\"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!\"\nPojarin jälkehen huutavi yks.\n\"Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä,\nJot' olet kauan liehtoellut!\" --\nTakana salmen Pojarin orhi\nMaahan kuorskahtaa vahasuin.\nKansa jo Pojarin ympäri kiertyy,\nLennättäin kiven lohkoja: \"Näin\nHerrallemme nyt lahjoja tuomme,\nTäyttäen viimeisen verotyön\".\n\n-- \"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta,\nHaudan merkkinä roukkio on.\nRavakan orhin vierehen vaipui\nKorskean herran rotevat luut.\nVääryydellepä oikeus kosti,\nSäätyisyys pyhä rikkojalleen.\nSorrettuin tuhat huokaus-ääntä\nSalamaks yhtyi, liekkiä löi,\nRakeina koston kyynelet lankes.\"\nTämä on siunaus Pojarillen.\n\n\n\n\nKARSIN AIKANI.\n\n\nMua revitään ja mua raastetaan,\nKuin korpit raatelevat saalistaan.\nEn sanaa virki, vaikka kirveltää,\nVaikk' kappaleita koirat häyheltää,\nEn sanaa virki, kärsin aikani,\nVaan aikani.\n\nTe välttäkää! -- nyt teitä varoitan --\nMä tuliterän miekan sivallan!\nTe välttäkää, jos ruuti kuuman saa,\nNiin kellarikin ilmaan paukahtaa.\nEn sanaa virki, kärsin aikani,\nVaan aikani.\n\n\n\n\nKALJU LUOTO.\n\n\nMiksi luotonen merestä\nPinnalle pilaksi nousit,\nKaljupääksi katsellaita,\nKun et nurmena kohonna,\nKuni neitonen, kukilla\nMeren soutajan suloksi,\nKunniaks oman elosi,\nTahi maannut maan omana,\nVenynyt veden povessa?\n\nEllös vain mokoma moiti!\nLuoto on Jumalan luoma\nIhmislapsien iloksi:\nJos olis syvälle syösty,\nPiiloteltu pinnan alle,\nEhk' ois surma soutajalle,\nKuolema meren kululle,\nKuni kahlehet salassa\nVäijyväiset vainolaisen.\nVaan nyt, tultua tukalan,\nYön myrskyisen mylleröivän,\nVoitpa väistyä pulasta\nLuodolle lakeapäälle,\nKuni kultasi sylihin,\nRinnoille oman emosi.\n\n\n\n\nENKEL'-LAULU.\n\n\nNukutti äiti lapsosen\nPuun varjoon liinaliekkuhun;\nSuut' antoi hälle siunaten,\nRiens' itse töitten humuhun.\n\nLaps ääneti vaan nukkuikin,\nKuin lintu oksall' yötähän,\nJa äiti voimin ahkerin\nIloisna riehui töissähän.\n\nNyt tuuti turvatonta se,\nKen löyhytteli lehtoja;\nSe virren lauloi lapselle,\nKen kai'utteli korpea.\n\nSe lämpimän, se valon soi,\nKen kukat aamuin aukaisee;\nSe suloiset unelmat toi,\nKen kevätluonnon kultailee. --\n\nVaan sävel outo illalla,\nKuin veisu, kaikui korvihin;\nSiit' aateltiin: \"se laulua\nLie lapsoselle enkelin!\"\n\nJo päivyt sammui. Lapsen luo\nRiens äiti riemuin kukkineen:\nHän syleilee, vaan -- kylm' on tuo!\nTukehtui raukka ryysyilleen!\n\nNiin: -- \"enkel'-laulu\" äskeinen\nVuoteella lapsen veisattiin:\nHän kanssa kultapäivyen\nValoisiin maihin muutettiin.\n\n\n\n\nPERHEEN JOULUHARTAUS.\n\n\nTervakset takassa loimotteli,\nJuhlapöydäll' loisti kynttiläinen,\nTakan ympär' istui perheväki,\nÄsken noussut atrialta. Lapset\nKulta-oljill' iloisesti leikki,\nIloisesti muistoks' ilon tuojan.\n\nKatkaisipa sävel lapsileikin:\nPerhe veisull' alkoi ylevällä\nYlistellä juhlan sankaria;\nAutuaasti sointui sävelvirrat\nLeimuavan liekin ympärillä.\n\nJuhlavirren kuminakin taukos,\nNiinkuin koski lampehen laseikse\nKuulemahan hongikon humua:\nPerhe-vanhin äänell' arvoisalla\nPöydän äärell' luki Raamatusta\nJaloimmasta Isän armotyöstä.\nKiitokset ja rukouspa päätti\nVanhuksen vakavan palveluksen.\n\nÄiti nyt kuus-vuotiasta lasta\nLauluhun kehoitti kunniaksi\nJumal-lapsen, valon ruhtinahan.\nNiinkuin kukkareunuksinen virta,\nKulta-aalloin heleästi helkkyy,\nPuhdistellen juuret rantapuiden, --\nNiinpä lapsen viattoman veisu\nVirvoitusta valoi kuulijoihin:\n\nVavahteli huulet vanhojenkin,\nSilmät kiilsi kyynelkarpaleina,\nRauhanvilja solui sydämihin,\nRauhanvilja, joulun jalo lahja.\n\nLapsi lakkas. Äänetönnä perhe\nTunsi, mit' ei kertoella tainnut: --\nPovessansa tunsi jumaluuden.\n\n\n\n\nÄIDIN HAUDALLA.\n\n\nPois äiti läks, jäi tänne lapsensa!\nNyt kuinka maksan huolet, vaivansa\nJa monet kyyneleensä kylvetyt\nMun sairasvuoteheni vierellä?\nEn maksaa voi niit' itkullani nyt,\nEn katkeralla murhemielellä.\n\nOi, kallis äiti, lahja armias,\nUseesti lasna nukuin rinnoillasi\nVoi, silmäykses, sielus huokaus,\nNe sydämeni pohjaan tunkevat!\nAh, muistutukses, rintas rukous --\nIjäti sielussan' ne valvovat!\n\nLäks äiti pois! Ei itku haudallaan,\nEik' kultapatsas maksa vaivojaan, --\nVaan multa tää, jon nukut helmassa\nOdottain suuren päivän pasunaa,\nSe mullekin on maassa kalleinta --\nAh, vanhempain ja -- munki hautuumaa!\n\nOisinko maalleni kuin kukkapuu,\nJok' kummun kunniaksi versostuu,\nJaellen ympär' ruusut tuoksuineen:\nNiin hautas kunniana loistaisin;\nKuin kukka turpeesen, kuin keväinen,\nNiin luokses, riemuksesi raukeisin!\n\n\n\n\nLIPULLE KIRKOSSA.\n\n\nSä uljas lippu urho-aikojen,\nSä voitonviiri töitten veristen!\nMik' on sun tuonut aikain telmehistä\nTänn' urkuparven juhlasoitelmiin?\nSiell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä\nSoi sotatorvet saloin sydämiin.\n\nSiell' ennen liehuit, missä parkua\nVaan kuultihin, ei juhlaveisua,\nJa kuulain pauke rummun räminähän\nSekaantui siellä kuolon kutsuna, --\nVaan täällä taivas vuotaa elämähän,\nTäält' ilon, rauhan raikuu sanoma.\n\nSiell' ennen liehuit, missä sankarten\nVuos' hurmehet kuin koski höyryten, --\nNyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,\nTäält' uhrisauhuna käy rukous;\nEt liehu, lippu, seisot vakaisena,\nIsäimme töitten jalo muistutus!\n\nSä sodan muisto rauhan temppelissä.\nSä tänne johdat aikain telmehistä:\nTääll' innostutat rauhan sankareita,\nKun kerrot ihmeit', iki muistojas,\nVaan kiroukses polttava on heitä,\nJos halpan' unhoittavat toiveitas.\n\n\n\n\nTAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.\n\n\nTeräksellä piistä voin\nIskeä liekin noin,\nNiinkuin silmä silmästä\nIskee lemmen liekkiä.\nKipunat\nPolttavat\nYmpärille räiskyy;\nKaikki väistyy.\nLiekki syöksyy huminalla\nKiukkuisalla\nHormihin. --\nIntokin\nNuoruudessa riehuu, reuhaa,\nVaarat ympäriltään peuhaa:\nKohouu,\nKirkastuu.\n\nLiesi tyyntyy, talttuu;\nPerhe ympärille käy,\nRauha vaan on, tuult' ei näy.\nNäin ne raivomielet malttuu;\nMiehuus seuraa nuoruutta,\nJärjen johto hurjuutta;\nNäin kuin takka perheellen\nVanhemmat on lapsillen:\nValo, lämpö virvoittava,\nKarkoittava\nJärjen taudin tyhmyyden,\nSyämen kolkon kylmyyden.\nNiinpä vanhemmat\nTaivaan töitä auttavat,\nJuurkuin iltatuike on\nApulainen auringon.\n\nKatso yöhön,\nKuinka valhekuvan tuolla\nIkkunaisen ulkopuolia\nLieden työhön\nMelkein voisit verrata!\nPetos vältä,\nTutki lähemmältä!\nUsein tyhjä valon varjo\nKolkon pimeyden tarjoo,\nVaikk' ens näyttää loistoa.\n\nPuutkin riutuu, räytyy,\nNiinkuin ihmis-elämä\nTäytyy\nVanhuutehen nääntyä.\nLiekki puhdas, sinervä,\nNiinkuin senki\nJalo henki,\nJok' on juuri lähtevä.\nMutta raitis lämpö jää\nHuoneellen,\nPerheellen; --\nMiks ei siis ylevämpää.\nMaansa ja\nKansansa\nSydämiin\nKätke ihmishengen lyhtykin,\nMuuttaissaan\nTaivaalle loistamaan.\n\n\n\n\nKAMPPIAISET.\n\n\n  Tuuli huojuttavi hiljaa\n  Pellon viljaa\n  Valmista.\n  Isäntä tuo väkensä:\n  Sirpit viuhkaa niittäissä\n  Kilvalla.\n  Päivät vierii. Kuhilaat\n  Vainioll' on mahdikkaat.\n  Syletysten jyväkkäät\n  Tähkäpäät\n  Suutelevat toisiaan:\n\nKas nyt isäntää, kuink' ilo\nKasvoilla sen väreilee,\nSilmistänsä lemmen valo\nEmännälleen säteilee.\n\n  \"Kiitos Herran!\n  Ilmat sääsi, voimat säästi,\n  Niiton loppuhun näin päästi,\n  Hetken verran\n  Suopi huoata. --\n  Ravinnolla pöytä täytä,\n  Vaimoni, nyt voimme uhrata!\n  Täytä pullot, kannut, näytä,\n  Ett' on voimaa viljalta!\n  Kutsu miehet, käske naiset,\n  Sano, ett' on kamppiaiset,\n  Ett' on aika riemuita!\"\n\nEmäntä nyt olvet laatii,\nKeittää, paistaa, höyryttää;\nNaapurit pitoihin vaatii,\nToimi töitä pyörittää.\n\n  Pidot alkaa.\n  Vieraiks' entää joka henki,\n  Suurempi kuin pienoinenki,\n  Jolla vaan on kaksi jalkaa.\n  Lup' on syödä, juoda, niellä\n  Mielin määrin:\n  Käskee antajat, ei kiellä.\n  Vaan ei väärin\n  Vapauttaan käytä kenkään. --\n\nSyöty on ja loppuun liitos\nPantu: antajille kiitos.\n\n  Leikiten\n  Lapsiparvi kirskuu lattialla,\n  Pojat, tytöt toisialla\n  Naureksivat, silmät tulta iskien.\n  Äidit, emännät\n  Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät,\n  Haastaen\n  Lehmistä ja lampahista,\n  Villoista ja pellavista:\n  Työnsä kullai huolena.\n  Mutta miesten huulilla\n  Kunto on ja toimekkuus,\n  Voimakkuus:\n  Miesten avuja.\n  Ukot taas, nuo harmaapäiset,\n  Miettiväiset,\n  Ylistellen Luojan tuomioita,\n  Muistelevat tekoja,\n  Joill' on kiitos, ansioita,\n  Halveksivat kaikkea,\n  Jok' on tuonut turmioita.\n\nKäsistä käy käsiin olvikannut;\nTuo on juonut, toinen aloittanut.\n\n  Ilta lähestyy,\n  Töitten päätös, pitoin jatko.\n  Lepoon lähtee, joll' on pakko.\n  Kannut pintaralleen vielä täydentyy.\n  Vanhus, huulensa kun kastaa,\n  Suoraksi selkänsä nyt nostaa,\n  Toivottaa:\n\n  \"Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin\n  Tavaraa,\n  Syötävää ja juotavaa! --\n  Hänellä, jost' on meill' apu hellin\n  Ja ken suojannut on tähkät, korret\n  Pellolla, --\n  Hänelläp' on voima aitat, orret\n  Täyttää riistalla:\n  Palkita niin talon\n  Juhlapidon jalon.\"\n\n  -- Vanhat pois!\n  Haittaa ois\n  Heistä nuorten kesken. --\n  Hyppy alkaa!\n  Joka jalkaa\n  Nostelee\n  Viulu, tullut äsken;\n  Hiki virtailee\n  Kautta ruskoisen posken.\n  Suku nuori kun nuokkuu,\n  Hartiot,\n  Vartalot\n  Verevyyttä huokuu.\n\nJokainen nyt yhtä sorja,\nKuin on viljan niitossa\nPonteva;\nTanssiss' yhtä nopsas, norja,\nKuin on työssä, toimessa\nTukeva.\n\nHauskaa on totta\nPuristaa tytön kättä,\nTuon ottaa,\nTään jättää;\nRiemuss' uiden kaiken iltaa\nPolkea salin siltaa,\nKunnes ilta yöhön vie:\nTanssi taukoo, pois on tie,\nViulun kielet sorahtaa --\nKamppiaiset lopun saa.\n\n\n\n\nOLVILAULU.\n\n\nTää olvi, kas tää on herkkua vasta!\nJos tynnyr' ois oltta, en katoamasta\nMaailmoja kieltäis, olvi kun jäis,\nSill' olvipa huolet hornahan veis.\n\nMuun unhoittakoon tää nouseva polvi,\nMut muistossaan pyhän' olkohon olvi:\nKen unhoittaa, sen parempi ois,\nEtt' astuisi maailmastakin pois.\n\nKas viisas Väinämö, oltta hän nieli,\nJa siitäpä virkos lauluhun kieli;\nJa Lemminkäinen, se urhokas mies,\nMyös olven arvoa parahin ties.\n\nMuit' urhoja paits' iloll' lausunen senki,\nEtt' ois mun täytynyt hyljätä henki,\nJos oltta en juonut, mutta kas nyt\nOlen syntymäst' alkaen vaan elänyt.\n\n\n\n\nTOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.\n\n\nJo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa,\nJo lämmönmalja loistaessaan läikkyy\nJa maalle terveen elonvoiman vuodattaa,\nJo talvenvalta kesän tieltä väistyy.\n\nJa linnut, jalon juhla-aamun kaunistain,\nJo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa\nNyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain\nMyös menestystä maallemme ja rauhaa.\n\nKuin luontohon, niin sydämihin ihmisten\nMyös kevään lemmen taivas vuodatteli,\nJa enkel'seuran suojelijaks lintujen\nMaan lapsist' ihanaisen valitseli.\n\nEi murhaten, mut iloisina tervehtäin\nNyt lapset rientää lintulaumain luokse,\nEi niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin\nHe tästäpäivin merkittyinä juoksee.\n\nSiis terve, Suomen lapset, \"Kevätseuroihin\"!\nNäin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi.\nSiis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin,\nTääll' ystävien joukko odottaapi!\n\n\n\n\nMANAUS.\n\n\nMeill' olkoon ansiona työ,\nTyö kunniallinen,\nJa totuus vahva rintavyö,\nJok' ei sydäntä syö,\nVaan kantaa miehuuden.\n\nTuo kumarrusten kunnia\nOn halpain ansio;\nEi nöyryys kiellä miehuutta.\nVaan koirain tapana\nImarrus olkohon.\n\nKen möisi maansa onnea! --\nNuo henget irstaiset:\nHe vieraan jalkapohjia\nNuoleevat raukkoina,\nKuin ruotuvaivaiset.\n\nHävetköön häijyt! -- häpyä\nJos verimadoill' ois:\nEi elonvoimaa, henkeä,\nEik' ihmissydäntä\nHe kansallemme sois.\n\nNuo tunnottomat uskaltaa\nViel' luunsa saastaiset\nTän maamme poveen tallentaa,\nHyväillä kunniaa,\nJot' ovat häväisseet!\n\nVaan maamme multa rauhoa\nEi anna raukoillen;\nUus uljas polvi nouseva\nKiroilee muistoa\nMaan kurjain semmoisten.\n\nTyö olkoon ansiomme vaan,\nTyö kunniallinen!\nJos nostetaan tai poljetaan,\nOn onni synnyinmaan\nTyömm' alku, loppu sen.\n\n\n\n\n\nVUODET 1872-1878.\n\n\n\n\nVIIMEISTÄ PÄIVÄÄ.\n\n\nNiin muistot mieluisat,\nKuin katkerat,\nNiin muistot riemujen,\nKuin murheitten:\nNe yhteen maljahan\nNyt kaikki liuennan\nJa juon.\n\nNiin muistot lemmekkäät,\nKuin tuimapäät,\nNiin rakkauden-yöt,\nKuin kostontyöt:\nTotia teistä teen,\nSuu kutsuu huulilleen\nJa juon.\n\nJa toivon maailman,\nKuin rakkulan,\nNäen vaahtoharjahan\nNyt hukkuvan:\nNiin helmen, kalliimman\nKuin Krasso, sulatan\nJa juon.\n\n1872\n\n\n\n\nURHOIN HAUDALLA.\n\n\nVallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä;\nNiin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu.\nOn isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve,\nJost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat,\nTai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja.\nNyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti,\nMiss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi.\nTass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa.\nKen tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan,\nTunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää --\nRuhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset,\nHänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin! --\nAh! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner?\nTass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä.\nTäst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan.\nKamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat\nTass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven.\nKen, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii,\nRaivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs,\nKatkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos?\nAh, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin!\nHaamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot.\nKuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston;\nHurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan.\nNouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu,\nPäiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas!\n\n\n\n\nISÄNMAANI.\n\n\nJos minne kuljen, mistä lähden,\nTää maani mulle kallis on,\nMut kallis on se vaan sentähden,\nSen kansa kun niin armas on.\nSen kansa taas on armas siksi,\nSe maansa kun tek' kallihiksi\nVerellään, kärsimyksillään.\n\nSalomme vaikk' ois täynnä kultaa,\nHopeita hyrskyis aaltomme;\nVaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,\nVaan konnan toit' ois muistomme,\nKansamme kulkis hylkyteitä, --\nAh! silloin maamme varjo meitä\nKuin musta haamu vainoais.\n\nVaan nyt ei synkät syyt, ei hallat\nMeit' isäin haudoilt' eroita,\nEi taistelut, eik' ilkivallat\nMaast' armaimmasta vieroita,\nNiin korvet synkät, kallioiset,\nKuin laaksot, järvet tuhatmoiset --\nKaikk' ovat kalliit, rakkahat.\n\nTakana soitten, kallioissa\nSai äidit piilon lapsineen,\nKun urhot kaatui taisteloissa,\nTai voiton toivat armailleen.\nNiin korpea kuin vainioita\nLuut isäin peitti, veri noita\nKostutti kallis kaikkia.\n\nVakaana niinkuin vuoren seinä\nKansamme puolsi maatansa;\nEi huikennellut niinkuin heinä,\nSäilytti pyhät tapansa.\nParjatkoot tyhmät, ett' tää kansa\nHyljätty, halp' on tavoiltansa --\nMaan kalliin ostanut se on!\n\nMuun riemun jos ken ryöstäis multa.\nMaan' armahan kun muistot jäis:\nNe rinnassani voiman tulta\nJa innon liekin virittäis.\nOi urhoin kehto, isänmaani!\nSuojelkoon Herra armastani,\nSiunatkoon hautaa urhojen!\n\n\n\n\nPALAVA KANSA.\n\n\nNyt rovioihin kansa kootkaa\nJa sytyttäkää tulehen\nJa palavina päästäkäätte\nTaas liekkiväiset valloilleen.\n\nKuin lentäväiset tulisoihdut\nHe vihollista säikyttää\nJa ilkimykset, niinkuin sääsket,\nPois joukostamme häviää.\n\nJa silmät tippuu peikkoin päästä\nValoa vastustaessaan,\nJa huuhkat lakkaa huutamasta\nJa sudet nääntyy luolissaan.\n\nJa salomme, nuo syksyn synkät\nJa talven kolkot, valkenee, --\nNe lämpiää ja ruusut puhkee\nJa urhoin haudat aukenee.\n\nJa isäin henget poikiansa\nTaas siunaten käy johtamaan,\nJo kansa kuohuu innoissansa,\nKohoten tähtein kunniaan.\n\n\n\n\nHERÄNNYT SUOMI.\n\n\nPois sortajan valta ja ansa\nSaloilta mun Suomeni maan!\nTult', intoa täynnä on kansa,\nPojat valmihit taistelemaan.\n\nEt, Suomeni, nyt unisilmin\nSaalistasi kaapata suo;\nSiis voimasi nostaos ilmiin,\nEtukyntehen kuntosi tuo!\n\nKen ties, vihamiehesi uhkaa\nSun silmäsi puhkoa pois,\nTai työntäis täytehen ruhkaa,\nHämärään sinut eksyvän sois.\n\nVaan syys-yön tonttujen kanssa\nVoit rynnätä taistelohon,\nEt peljätä voi petokansaa,\nKun vaan valo lippunas on.\n\nJalo kansani ei kitukasvi,\nMut voimakas orhi on vaan,\nJoka kytkyess' innoten puhkaa,\nYhä kaivaten valjahiaan.\n\nSiis valjahat orhini ylle\nJa kansojen kilpaeluun!\nEi lainatut konkarit tälle\nVedä vertoja päivinä kuun.\n\nNiin surraten vaapsiaisparvet\nJa paarmat karkavi pois,\nJa vastukset ei satasarvet\nHätäpäiviä tiellesi tois.\n\nPala, kansani voimakas henki,\nValon leimua Pohjahan luo!\nLäpi vuorien vaskisienki\nEtukyntehen kuntosi tuo!\n\n\n\n\nLAULU VUOKSELLA.\n\n\nMahtavasti,\nVoimakkaasti\nSaimaan aallot vyöryy Vuoksessa.\nVuori nostaa poikiaan\nVeden voimaa kiusaamaan,\nSynnytellen salakaria.\nLeikitenpä hypähtää\nNiistä aalto kuohupää.\nMahtavasti,\nVoimakkaasti\nSaimaan aallot vyöryy Vuoksessa.\n\nVirran raisun\nMahti paisuu,\nVuoren vastuksista vimmastuu.\nJäykkäpäisen kallion\nKylki vastassa nyt on --\nAhdistettu aalto rajustuu!\nKuohut uppiniskoissaan\nEespäin työntää toisiaan.\nMahtavasti,\nVoimakkaasti\nSaimaan aallot vyöryy Vuoksessa.\n\nAaltoin vimman\nKiukkuisimman\nTieltä särkyy voimat kallion:\nKas, kuin ähkymähän jää\nVuori jyrkkä, härkäpää,\nSyrjin katsoo virran voittohon.\nMetsä, äänetön kuin yö,\nNäkee aaltoin ihmetyön.\nMahtavasti,\nVoimakkaasti\nSaimaan aallot vyöryy Vuoksessa.\n\nMaalle sullen,\nKiusatullen,\nVoitonvirttä laulaa Imatra.\nSaimaan aallot uneljaat\nVuoksessa on voimakkaat,\nKalliot niit' ei voi kahlita.\nNiinp' on kansa Suomenmaan,\nHerättyään, noustuaan,\nMahtavasti,\nVoimakkaasti\nIlkivaltain muurit murtava.\n\n\n\n\nTUNNETHAN IMPENI?\n\n\nTunnethan impeni kaunoisen?\nHänethän tuntevi jokainen!\nNo niin, yht' armas on synnyinmaani,\nYht' armas on se ja ihana.\n\nKuin vuorten metsistö lehväinen\nOn neito kukkiva, keväinen,\nJonk' otsa-kumpua seppel suojaa\nJa tukka tuulessa lainehtii.\n\nTuo aalto on sinisilmäinen,\nKuin neito helmassa sulhasen,\nJa rannat aalloillen suuta suikkaa,\nKuin sulho kultansa huulillen.\n\nJok' aamu kultaavi ruskollaan,\nJok' ilta painavi ruusujaan\nTuon sinisilmäisen poskipäihin,\nTuon aallon armahan kalvohon.\n\nTääll' armas on koti kultani,\nJonk' isät taistellen perkasi;\nJa tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa\nOn hautakumpu mun vanhempain.\n\nOn maani kaunis ja kansalla\nOn voima tenhokas tallella.\nOi kallis maani ja jalo kansa,\nOi kansa uljas ja voimakas!\n\nTunnethan impeni kaunoisen?\nHänethän tuntevi jokainen!\nNo niin, yht' armas on synnyinmaani,\nYht' armas on se ja ihana.\n\n\n\n\nVANGITTU ÄITI.\n\n\nYöll' istui vangittuna linnassa\nMurheinen äiti, lapsi rinnoilla,\nSodassa, verta niellehessä, jo\nKuol' isä lapsen, äidin puoliso,\nSuomelleen sortuen,\nSen onnellen.\n\nHirmuisna karjui vihollinen, kuin\nHirmuinen tiiker', etsein sakkasuin\nUutt' ydintä ja verenvaahtoa.\nNiin äidin luo ja lapsen julmana\nVihollissoturi\nKäy, lausuvi:\n\n\"Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy!\nIloitse! Kas kuin poikas ällistyy!\nArmosta olet vangiks' otettu,\nSä muutoin paikall' oisit tapettu,\nKun miehes kuollehen\nNäit pyörtyen.\n\nKun suoritat nuo helpot lunnahat,\nEtt' aseman ja piilon ilmoitat,\nMihinkä piili sotajoukko se,\nJok 'äsken syöksyi päälle joukkomme --\nKoht' astut vapaana\nPois linnasta.\n\nKavahda! Kuule linnan tornista\nVapaitten petolintuin kirkuna.\nNo, eikös koske korvarumpuhus\nKahleitten kalke, vankein uikutus?\nNe maasi lapsia\nOn kurjia!\"\n\nVavahti äiti, lapsi parkasi,\nKun julmur' raaka sisään karkasi.\nVaan pelko ensi kyynelissä jo\nValahti pois. Vaikk' uhkas turmio,\nVakaasti äiti vaan\nKäy lausumaan:\n\n\"Voin olla vanki, kuolla vankina,\nKun säilyssä on maani kunnia!\nVaan uhrata en verta urhojen\nVoi edestä näin halpain, heikkojen,\nKuin äiti lapsineen\nOn kansalleen.\n\nOi sotilas! jos sydän rinnassas\nSun onpi, eikä kiven kannikas,\nEt vainotöilläs veren vikoja\nNiskoilles etsi viattomilta!\nNe tahra sotilaan\nOn kunniaan. --\n\nJa kaunihin mun oiskin ollunna\nTään lapsen kanssa silloin sortua,\nKun armahani hurmevirrat mun\nLöi pyörryksiin kuin sieluun ammutun.\nMä siitä virkosin\nVaan -- kahleihin!\"\n\nIrvistäin nauroi julma sotamies:\n\"Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties\nTää maallinen. Nyt surman satulaan\nSaat kohta istua ja ratsastaa\nKuolleitten kamalaan\nYömaailmaan.\n\nSun silmäs kirkastuu! ja riemusta\nSuu muhoilee myös tuolla lapsella!\nTe kuolost' iloitsette? Malttakaa!\nVoin lähtöhelvetin ma valmistaa.\nSe riemut hälventää,\nVaan tuskat jää.\n\nTuon poikas ensin näet paistuvan,\nSun hiilloksilla sitten korvennan.\nYks sana vaan sun tästä pelastaa:\n\"Tahdotko sotajoukon ilmoittaa?\nLupaatko tehdä sen?\" --\nVaan äiti: \"En!\"\n\nMies myrkkyinen pois läksi. Äitipä\nPolvilleen vaipui, lapsi sylissä:\n\"Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin,\nSä armosilmin katsot meihin päin: --\nSuot kuolla kansallein\nMun lapsinein.\n\nVaan lapseni, jos tahdot, pelasta:\nSe miehenä vois maataan palvella!\nViaton säästä! Kunnialla mun\nSuo kuolla, urhoin edest' uhratun:\nNiin lapsen isänmaa,\nMun kuolo, saa.\"\n\nNäin äiti rukoili ja silmänsä\nNyt muuriss' aukon löysi -- äkkiä\nSiit' ulos laski lapsen itkevän\nKuin suuhun surman kaikki nielevän,\nVaikk' antoi enkelten\nSen kätehen.\n\nTaas julmur' raaka sisään karkasi,\nKädestä miekanterä irvisti.\nJa jäljessä toi toinen kattilaa\nTulisten hiilten alla hehkuvaa:\nNäin ilmi helvetti\nNyt uhkasi.\n\nHärnistäin miekkaa toinen karjahti:\n\"Nyt tänne lapses!\" -- \"Sen vei enkeli!\nKun armoa ei teiltä riittänyt,\nSit' olen taivahalta pyytänyt.\" --\n\"Vait! istu kattilaan\nNyt kiehumaan!\"\n\nNäin komentaen, nilkosilmiään\nHän toverilleen paahtoi ähmissään. --\nKas silloinpa, kuin iskein valkeaa,\nUroolta vaimo miekan sivaltaa! --\nRintaansa syöksee sen\nNyt -- kaatuen.\n\nYö kirkastui ja kahleet helskähti,\nÄän' outo vankein keskelt' tärähti:\n\"Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,\nSä sankar-arvon ostit vankina!\nVapaina urhot maan\nNyt puoltakaan!\"\n\n\n\n\nNEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.\n\nk. 12/11 1872.\n\nLausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla\nkesäkuun 7 päivänä 1874.\n\n\nTuoll' aina, missä Pohjantulten palo\nYön synkeydeltä rauhan valloittaa,\nSiell' yleni se ihmishenki jalo,\nJon ruumista tuo hauta tallentaa.\n\nSiell' yleni hän, siellä syttyi koitto\nSieluunsa Pohjan taivaspalosta,\nJa isänmaalle kunnia ja voitto\nSäteili vienosti sen valosta.\n\nJa siellä hälle sielun hartautta\nHerätti salon syvä huokaus;\nSiell' antoi rauhan, riemun runsautta\nKotoisen lammen tyyni kirkkaus.\n\nMut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,\nEi rauhaa suo, se tahtoo valaista,\nKun päiväks' yön se näkis muuttuneena,\nSilloinpa vasta löytäis lepoa.\n\nSe Pohjan neiden rauhatonna syöksi\nValoa isänmaalle kantamaan,\nSe rinnastansa levonlaulut ryösti,\nKamppaavan kosken nosti pauhaamaan.\n\nVaan taivaan tult' on kauan mahdotonta\nMaan lapsen kestää, tomu-asunnon:\nTuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta\nTaivaisten tulten asuinpaikka on.\n\nKas sinne Pohjan leimuna myös lenti\nKukinto-ajallansa neitonen;\nTääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,\nKotoisen lammen tyyntä nauttien.\n\nJäi laulun ruusut haudalleen ja tänne\nJäi ystävät ja siskot suremaan.\nVaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne\nValoksi loistakohon synnyinmaan.\n\n\n\n\nLYHYT KESÄ.\n\n\nOn lyhyt kesä Pohjolassa, on,\nSit' usein täytyy, usein surkutella:\nTöin tuskin lintu ehtii lentohon,\nTöin tuskin kevätlaulut lauleskella,\nNiin myrsky jo sen lannistaa, ja hän\nOn nähty kuolevan ja nääntyvän.\n\n\n\n\nTOHTORI R. POLÉN'ILLE\n\n50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873.\n\n\nTaivas, ota kiitos meiltä,\nKiitoksemme lahjoistas:\nMiehiä suot Suomellemme\nJotka johtaa kansoas!\n\nNiinpä puolen sataa vuotta\nTästä taakse syntyi mies,\nTaimi puhkes, puuksi paisui --\nMyrskyt torjua se ties.\n\nMoni nyt jo viikset kantaa\nJok' on lasna kuullunna\nMiehestä, jok' kaikki antaa\nKansalleen ja maallensa.\n\nJos ken suomenkieltä sortaa,\nEsill' on hän aseillaan,\nValmis aina valon teitä\nKansallensa avaamaan.\n\nJa jos kansaa tunnet, sieltä\nKuulet rintain huokuvan:\nSuomenkielen puoltajata\nKiittävän ja siunaavan.\n\nSydän sulaa, silmät vettyy,\nKorvillaan kun kuulla saa\nKansan suusta nimet urhoin,\nJotka maataan rakastaa.\n\nNimihinpä niihin sulkee\nSuomen kansa armaakseen\nKunnialla kunnon miehen,\nNimen -- Rietrikki Polén.\n\n\n\n\nARMAANSA KADOTTANUT.\n\n\nYkstoista vuotiaana vasta\nKisailin, kun jo taivahasta\nKuiskaili mulle rakkaus.\nKakstoista täytin töin ja tuskin,\nNiin sammui tuo ens' rakkauskin, --\nSen tukahdutti kateus.\n\nLie viidestoista vuosi tullut:\nTaas rakastuin -- voi ihmishullut!\nMe palamme kuin rohtimet! --\nVaan pian sammui rohdintutta:\nMä kylmenin ja etsin uutta,\nNäin vierauntui sydämet.\n\nVuos' yhdeskolmatt' ehti tulla:\nKuin teräksellä karkaistulla\nMä iskin lemmen valkean:\nVoi tuhat, voi sit' armautta,\nSit' ihmissielun kirkkautta! --\nVaan sen vei surma hautahan.\n\nHän kuoli! Ken vois ihmetellä,\nJos, synkeällä sydämellä,\nSuon kyynelvirran vuotavan?\nVei kateus -- ei murhe siitä;\nSöi halla -- tapahtuuhan niitä; --\nVaan surma vie mun surmahan!\n\n\n\n\nENKEL'ARMAHANI.\n\n\nMä enkeliksi tulla himoitsin,\nKun enkel' oli armahanikin.\nMut tomussa mun ollessani, jo\nHän loisti kirkasna kuin aurinko.\nKun siipiänsä tahdoin sukostella,\nNe välkkyivät jo Luojan istuimella.\n\"Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!\"\nNiin sieluni viel' aina huokailee.\nHimoitsen yhä armahani luo,\nJa kerran hetki koittaneekin tuo.\nMaan mustan tomut päältäni kun puistan,\nMä rinnoill' enkel'armahani loistan.\n\n\n\n\nHELMIN LÄHTÖ.\n\n\nSyys itki kesän lähtemistä,\nVaan syksy raukan kyynelistä\nEi kesä kulta huolinut --\nOl' elämä sen sammunut.\n\nJa kesän sammuessa impi,\nKeväistä kukkaa kaunihimpi,\nPois lähti maailmasta: hän\nTaivaasen näkyi rientävän.\n\nHän iltaruskon rauetessa\nVaaleena lepäs vuotehessa,\nJa noustess' aamuauringon\nVierellään kyynelseura on.\n\nUus päivä katsoi kyyneleitä,\nJa taivas parven enkeleitä\nLähetti immen noutamaan, --\nMaan lapsille jäi muisto vaan.\n\nVaan muisto kasvoi kukkasiksi,\nHaudalla immen loistaviksi;\nNiit' ystävien kyyneleet\nOn illoin, aamuin kastelleet.\n\n\n\n\nHELMI.\n\n\nSairas on Helmi:\nSen rusoposkien\nRuusuinen seppel\nKuihtunut on.\n\nKuoliko ruusut?\nEi -- mut on enkeli\nAutuain maahan\nKantanut ne.\n\nSairas on Helmi:\nSen sulosilmien\nOn palo armas\nHimmeä jo.\n\nSammuiko liekki?\nEi -- mut on enkeli\nAutuain maahan\nKantanut sen.\n\nKuollut on Helmi:\nSen jalo henki jo\nKalpean haamun\nJättänyt on.\n\nKuoliko Helmi?\nEi -- mut on enkeli\nKantanut sen.\nAutuain maahan\n\nPurppuraposkin,\nLeimuva-silmänä\nAutuain maass' on\nHelmeni nyt.\n\n\n\n\nYÖN KUU JA TÄHDET.\n\n\nYön kuu ja tähdet miksi noin\nHääjoukon lailla loistavat?\nMä mietin. -- Arvata jo voin:\nUnissaan henget hurskahat\nTaivaassa käyvät vieraisilla,\nSiit' ilo syttyy taivahilla:\nYön kuu ja tähdet loistavat.\n\n\n\n\nSUREVALLE SULHOLLE.\n\nKansanlaulun tapaan.\n\n\nEllös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä!\nEihän sua armahasi ikänänsä hylkää.\n\nHänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla?\nEnnen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla.\n\nVoishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla,\nImmen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia.\n\nMuut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi:\nHälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi.\n\n\n\n\nKUVAN VAAN.\n\n\nJa viimeksi\nHän katsahti\nKultansa kuvaa illalla.\nJa noustuaan\nSen povestaan\nTaas ensin otti aamulla.\nHän siunasi\nJa rukoili\nTuo kullan kuva rinnoillaan --\nJa muistanpa, kun kuollessaan\nHän vaipui, kuva huulillaan.\nVaan tiedetään,\nEtt' eläissään\nHän muut' ei nähnyt kullastaan,\nKuin -- kuvan vaan.\n\n\n\n\nERÄS MATKA POHJANMAALTA.\n\n\nAh, kuink' armas muistilleni\nMatk' on Pohjanmaalta pois:\nNeiti istui vierelläni,\nAh, jos vielä siinä ois!\n\n\"Kerro, kerro!\" kuiskui neiti. --\n\"Sano mitä kertoisin!\" --\n\"Jokos murhe muistos peitti?\" --\n\"Ei, mä eksyin toiveihin.\" --\n\n\"Mitäs toivot?\" -- \"Enpä jaksa\nToivoa tät' enempää!\nToivoisinpa, ett' tää matka\nMeill' ois ijät' kestävää.\" --\n\n\"Päivästäkin tulee loppu,\nIllan ruskot lähestyy!\nMatkan päähän meill' on hoppu,\nAika-kulta tärkistyy.\"\n\nNäin se neiti, -- mut kas täältä\nMäki kuvettansa tuo;\nTaivas nousee mäen päältä --\nOnkos kaikki totta nuo?\n\n\"Eihän taivas maahan riitä!\" --\n\"Riittääpäs, kun koskee noin!\nParahin sen tunnen siitä,\nAutuas kun olla voin.\"\n\nVaan nyt silmiin astuu maamme!\nTuolta järvet aukeaa,\nTuolla vuoren nähdä saamme,\nHartioitaan kohoittaa.\n\nOi te laaksot, niemet, saaret,\nKenpä helmassanne ois,\nVierell' armas lemmen aarre,\nKoskaan sielt' ei pyrkis pois!\n\nNäin ma lauloin, ratas kulki,\nLäpi seutuin armaitten,\nVaan en lempeäni julki\nVoinut laulaa immellen.\n\nPäivä hämärään jo vaipui,\nMinä unelmihin jäin:\nKäten' immen vyölle taipui,\nPääni rinnoillensa päin.\n\nAh, kuin armasta! -- \"No varsa!\nJuokse, ethän seistä saa!\" --\nKäten' impi varreltansa\nPäästi -- pääni kohoaa.\n\nSydämeni sulaa aivan,\nKoht' on matka päättynyt.\nSuutakaan en saanut! taivaan\nKadotan! -- Jo päättyi nyt!\n\n\n\n\nKESÄMUISTO LOHJALTA.\n\n\nMaantietkin auhdot Lohjan nummella\nMun silmissäni näytti kukkivan,\nJa taivas loisti Lohjan aalloista\nMun rintahani onnen rauhaisan.\n\nJa laaksojen ja saarten kukastot\nMä hymyhuulin kuulin kuiskuneen:\nMaan nurmet, metsät, vuoret, vainiot\nOn lemmen tulta nousseet tulvilleen.\n\nMiss' oli lintuin laulut vaienneet,\nSiell' oksat puun sai lehdet kielikseen,\nJa, kuin ois tuulet sormin soitelleet,\nMä luulin suvilintuin laulelleen.\n\nJa öillä soudellessa, vaikka kuu\nJa tähdet piili pilven peitossa,\nVenheessä taivas mulle kirkastuu --\nNäin aurinkoni immen kasvoissa.\n\nNyt pois on impi, poissa aurinko\nJa nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa,\nEi kukkain hymy, lintuin laulelo\nVoi Lohjan maita mulle sulostaa.\n\nJäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton\nVaan kaipausta hiljaa laulelee:\nAh, armas neiti! onni, rauha on\nSun luonasi -- sun kanssas pakenee.\n\n\n\n\nLEMPI.\n\n\nMun elämäni aamuruskona\nSä, lempi, loistat, palat tulena.\nVaan päivän valjetessa laajenet\nJa sydämeni joka sopukan\nSä puhdistat kuin kesätaivahan,\nNiin koko elämäni valaiset.\n\nVaan illan tullen, ilman viileten\nJa lempipäivän maassa sammuen,\nMik' onpi silloin iltarusko tuo?\nIkuisen lemmen aamukoi se on,\nOn juhla-aamu, joka lepohon\nTomusta kutsuu meidät Luojan luo.\n\n\n\n\nPOJAN LAULU.\n\n\nEn lempiä mä tahtois\nTeater'lavalla,\nEn kihloja myös kantais\nTytöllen kirkossa.\nVaan laaksossa, kun kaksi\nSydäntä kaksin on,\nKuullessa lehtolintuin,\nNähdessä ruususton --\nSiell' armahani huulet\nSais' ensi suutelon.\nKas sieltä linnut kantais\nTaivaille sanoman,\nJa ruusuin tuoksu täyttäis\nLemmellä maailman.\n\n\n\n\nHÄN.\n\n\nKuin hoikka Pohjan neiti\nHän onpi varreltaan,\nPelloilla kasvatettu\nViljaisen Pohjanmaan.\nJa kasvot Hämeen immen\nOn hällä kainommat\nKuin laaksot, metsälammet\nHämeessä hohtavat.\nSilmäinsä sulo, säihky\nKuin Savon tyttären,\nSaimaalla päivän nousu\nEi niin lie herttainen.\nJo mainitsenko tukkaa\nNiin tumman ruskeaa,\nKuin salohon syys-ilta\nSulattais purppuraa.\nVaan armain aartehista\nOn sydän kultani,\nKuin Suomen naisen sydän:\nSulouden temppeli.\n\n\n\n\nSYKSYN TULLEN.\n\n\nI.\n\nJos olet mun,\nTuo syyskin kevähäksi käy.\nJos olet mun,\nEi myrskyt taivahalta näy.\nEi ruoho lakastu,\nEi lehti kellastu,\nEi jäädy aallotkaan,\nHymyilee taivas vaan,\nEi tule talvi, vaikka näyttää,\nVaan kevät sydämeni täyttää,\nJos olet mun.\n\n\nII.\n\nSyys lähestyy.\nJok' aamu kukat kyynelehtii,\nJok' ilta heist' yks surkastuu.\nPois linnut laaksoistamme lähti,\nNyt laulaa tuuli hallasuu;\nPois lähti linnut, veivät kanssa\nMun armahani parvessansa --\nKauniisen kaikki ihastuu. --\nTuoll' on hän, merten tuolla puolla.\nKun jätti, antoi rukkasensa\nLähteissään mulle kullallensa\nJa käski syksyn tullen kuolla.\nMutt' enpäs kuole kiusoinkaan!\nSyys tullut on, mä elän vaan --\nMä elän! Ja kun kevät koittaa\nKun uudet ruusut puhkeaa,\nVoin uuden armahan mä voittaa,\nVoin riemuita ja rakastaa.\n\n\n\n\nPOHJATUULELLE.\n\n\nSyys muita uhkaa Pohjolasta,\nSyyshallat muita peljättää,\nMä pohjatuulten huo'unnasta\nKevättä toivon lempeää.\nMä kenties aivan syyttä luulen\nNiin lempeäksi pohjatuulen.\n\nEt vaan, oi tuuli vankkasiipi,\n\"Ei\"-sanaa immeltäni tuo!\nSen tuotko -- koht' yöhallat hiipii\nViluisna sydämeni luo.\nMä kenties sentään suotta luulen\nNiin ankaraksi pohjatuulen.\n\nMä toivon pohjatuulen tuovan\nSimaisen lemmen sanelman,\nNiin ruusut rintahani luovan,\nNiin luovan kukkamaailman.\nMä kenties sentään syyttä luulen\nNiin lempeäksi pohjatuulen.\n\nNupussaan kukat sydämeni\nUneksii puhjetaksensa;\nOi, tuuli, säästä kukkaseni,\nEtt'eivät kuole kehdossa!\nMä kenties sentään suotta luulen\nNiin ankaraksi pohjatuulen.\n\nPuhalla, armas pohjatuuli,\nRintaani lemmen sanelma:\nKun impen' ei lie hallahuuli,\nHän kukkani suo puhjeta.\nMä kenties sentään syystä luulen\nNiin armahaksi pohjatuulen.\n\n\n\n\nPOHJATUULEN TUOMISET.\n\n\nOi ruusut rintani,\nOi vilustunehet,\nOi surkastunehet! --\nOi ruusut rintani,\nKuink' ovat kuollehet!\n\nKuink' uskalsin ja voin\nHyyn, hallan tuulelta\nRukoilla rakkautta!\nKuink' uskalsin ja voin --\nToi talven pohjola!\n\nToi talven, linnut vei\nOhitse etelään.\nNe lauloi mennessään:\n\"Ei tyttös lemmi, ei\" --\nJäi kannel itkemään.\n\nEl' itke, kannel, noin,\nEl' itke ruusujas,\nSureksi lintujas!\nViel' et lie onnetoin:\nVoit soida Suomestas.\n\nPois lempi kieliltäs,\nPois kaiu kuolemaan! --\nVaan Suomi ainiaan\nOn lempityttönäs:\nSoi kannel synnyinmaan!\n\n\n\n\nHÄILYVÄT SAARET.\n\n\nOi maailma, mun mereni,\nKuin häilyvät on saaresi!\nKas valtameri saariansa\nEi kuohuttele juuriltansa -- \nSun saares yhä häilyvi.\n\nSun aaltois ajoll' ihmiset\nOn saaret tuhatlukuiset.\nKun luokse toistensa he rientää,\nSun mielijohtos heitä kieltää --\nHeit' aavikolle viskelet.\n\nMä pieni luoto tahdoin vaan\nLiittäidä saareen kukkivaan;\nSun kitas silloin, ahnasmieli\nKurimus, kukkasaaren nieli --\nMä aaltoihin jäin huojumaan.\n\nTaas toinen, saarten ruhtinas,\nNiin keväinen, niin loistokas! --\n\"Sun ruusu-rinnoilles mä liityn,\nSaan rauhan autuaan, kun piityn\nIhailemaan sun tuoksuas!\"\n\nNiin uneksin ja toivotin,\nMä saari saarta hyväilin, --\nVaan silloin aalto raisu kiskoi\nMun saareni, sen kauas viskoi:\nTaas yksin jäin yömyrskyihin.\n\nYön epätoivo, hämmästys\nJa ulapalla eksymys\nMun syöksi kurimusta kohti;\nVaan silloin taivahalta hohti\nValoisan tähden välkähdys.\n\nNuo tähdet Jumal-asunnoista\nMeist' epätoivon tuskat poistaa.\nJa kukkasaaret saarta vasten\nUneksuu lailla autuasten,\nOn meri hetkeks tyyntynyt.\n\nKupeesta saaren liittyneen\nNäen pikku saarten syntyneen:\nNe kasvaa, kukkii, riemuitseepi,\nVaan kurimus ain' ahmaileepi --\nSe nielee saaret lapsineen.\n\nOi, tähti, johda kulkevaa,\nÄl' aaltoin anna johdattaa!\nKas tuolla luoksein saari kiitää,\nSä, taivas, voit mun siihen liittää,\nKaks yhdeksi voit sulattaa!\n\nJo kuulen lintuin laulua,\nJo tunnen kukkain tuoksua,\nJo nautin, taivas, sointuisuuttas,\nSyleilen, saari, kauneuttas --\nJo rauhoittuupi maailma.\n\n\n\n\nLEMMINKÄISEN LAULU.\n\n\nEi lampea välkkynyt rauhaisaa\nMun kotini ikkunan alla,\nVaan koskipa vaahtosi vallaton --\nSiit' aina on rintani rauhaton,\nKuin aallolla taistelevalla.\n\nEi vakainen huo'unta hongikon,\nVaan lietopa lehtojen helke\nMun heijaili lapsuen kehtohon --\nSiit' aina mun mieleni lieto on\nKuin tuulessa lehtien väike.\n\nJa en lepovuonna mä syntynyt,\nVaan sota oli ankara silloin:\nSen pauhussa viettelin vuosia --\nSiit' ain' ilotyöni on taistella,\nKun on sota myrskyisä milloin.\n\nNäin kuohun mä aikani koskena\nJa lemminpä lietona hetken.\nMä taistelen -- toivonpa voittoa,\nKun armahan äitini helmassa\nOlen päättänyt melskeisen retken.\n\n\n\n\nELONI.\n\n\nMun eloni tääll' on kuin astunta\nPetollisella haudan kannella,\nJok' usein upottaa\nJa uhkaa vajottaa\nPovehen mustan kirkkomullan.\n\nNiin maassa riemu mulle pilkahtuu\nKuin pilvitaivahalta valju kuu,\nJa immen rakkaus,\nKuin tähden kirkkaus,\nVaan kaukaa hohtaa kaipausta.\n\nOn elon kukat tomumajassa\nKuin Lapin kevät hetken loistava,\nJa harvoin kypsyvät\nTääll' ehjät hedelmät:\nNe toivon maa voi valmistella.\n\n\n\n\nJOULUTÄHTI.\n\n\nTaivaalla muinen tähti kiilsi,\nKuningas tähtiparvien.\nSen sydänt' usein murhe viilsi,\nNähdessä vaivat ihmisten;\nJa, surren synkeyttä maan,\nHän jätti riemun ylhäisen\nJa astui maata loistamaan.\n\nMajaanpa pienehen täht' ensin\nValonsa pyhän vuodatti;\nSiit' ympär' ihmiskunnan lensi,\nSydämet, mielet lämmitti.\nHän kuoleman ja varjoin maan\nElämän maaksi kirkasti,\nJa rauhan toi sit' asumaan.\n\nTuo tähti synkeästä yöstä\nValoisan armopäivän loi,\nJa ihmissielut harhatyöstä\nTotuuden tielle viedä voi.\nHän, taivahinen kirkkaus,\nJoul'-aamuhun tuon valon toi,\nOn _>maan ja taivaan valkeus_.\n\n\n\n\nTÄHTEIN TANSSI.\n\n\nPihalla taivaan tanssivan ma nään\nTuon tähtiparven ringissään.\nSen keskell' loiste auringon\nOn valonsoihtu summaton.\n\nHymyillen katsoo tanssiseuroja\nAuringon silmä valvova;\nVaan surunsätein himme'in\nVilahtaa tähtiin eksyviin.\n\nOi onneton, ken tähtyeistä vaan\nVieraantuu alkuvalostaan:\nSe jähmettyen, sammuen,\nMusertuu avaruutehen!\n\nVaan toiset, \"Herran kehrää\" kiertäen,\nRadallaan riemuin tanssien,\nValoa juovat, loistavat --\nRinnoille päivän nukkuvat.\n\nMaan lapset, tomun sikiötkin me\nValolla Luojan loistamme:\nElämä riemujansa tuo,\nKun Herran Henki valons' suo.\n\nVaan onneton, ken Luojast' eksynee:\nSen sielun soinnut vaikenee,\nSydämen liekit sammuu -- hän\nRintansa tuntee jäähtyvän!\n\nOi taivaan soihtu tanssiseuroines!\nKen onnellisna rinnoilles\nTuikahtaa vois ja ken sais sun,\nSun luonas soinnun kaivatun!\n\n\n\n\nMAAPALLO.\n\n\nMun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan,\nKun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni.\nEi kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan,\nKosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi.\n\nMaapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen,\nJoss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana;\nKun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen,\nVaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana.\n\nVaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat,\nLoi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot,\nEläimet -- riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat,\nTäynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!\n\nNäin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen,\nVaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan,\nKun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen --\nSen poltti, rankaisi -- ja taas sävystyi innostaan.\n\nMon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy --\nTuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa!\nKun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy,\nMaa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!\n\nMaapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta,\nTult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa.\nAh, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta,\nJos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa!\n\n\n\n\nEI -- JOS.\n\n\nEi purjelaivat nähdä\n  sais aaltoin huojuvan,\nJos tuulet aina torkkuis,\n  ei näyttäis valvovan.\nVaan myrsky-yöt on Herran hallussa.\n\nMaan valkeat ei koskaan\n  valaisten ruskottais,\nJos hiilihin ne hiipuis,\n  ei leimuks' lekahtais.\nVaan vaaratulta Herra torjukoon.\n\nEi elämä, ei henki\n  maailmaa valloittais,\nJos haltioiss' ei koskaan\n  maan lapset touhuais.\nVaan torju, Herra, murhan enkelit!\n\n\n\n\nTOMUSSA.\n\n\nMudassa uivat helmisimpukat,\nHiekasta virran kulta huuhdellaan,\nTimantit erämaasta nousevat --\nTomussa kaikk' on kalleudet maan.\n\nVaan ihmisrinnan mutalähtehestä\nMaan arvoisimmat löytyy aartehet.\nJos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä,\nTuhannet loisin maalle loistehet.\n\nMa loisin valot, jotka lämmittäis\nJa elonvoimaa paistais maailmaan;\nEi Pohjan jäätkään kukkimatta jäis,\nJa Pohjan kansa hehkuis loistossaan.\n\nNiin, loisin, loisin -- moinen raukka luoja!\nOmatkin kalleuteni uppoais,\njos aarteitten ei korkein ilmituoja\nRintani tomuun joskus puhaltais.\n\n\n\n\nKUKKA JA LINTU.\n\n\nKukan ympäri\nLeikki lapsia,\nLapset kiitteli:\nKah kuin kaunista!\nKukka tuoksui vaan\nEikä tauonnut,\nKukka loisti vaan\nEikä kuihtunut --\nKuihtui vasta syksyn tultua.\n\nLinnun ympäri\nLeikki lapsia,\nLapset kiitteli\nLinnun laulua.\nLintu lauloi vaan\nEikä tauonnut,\nLauloi innoissaan,\nPois ei muuttanut --\nMuutti vasta syksyn tultua.\n\nKukka kaunihin\nLienet, lapsonen,\nLienet lintukin\nLaulu-lahjainen:\nKiihdy tuoksumaan,\nKonsa hyväillään,\nLaula parhailtaan,\nKonsa kiitellään --\nTauota voit syksyn tultua.\n\n\n\n\nPIKKU ILMA.\n\n\nHelmass' äidin, suojass' isän\nPikku Ilma iloitsee,\nAamupäivän, kevätkesän\nRiemuja hän nautitsee.\n\nRauhan laakso äidin helma,\nJossa sadut kukoistaa,\nIsän sylissä taas Ilma\nHongan turviss' istahtaa.\n\nPäivyt hellä hymyileepi\nIsän, äidin kasvoista,\nJoka silmä tuikkeleepi\nHälle tähtivalona.\n\nIlman kyynelkin on armas,\nKuin yön kyynel kesäisen;\nRaitis on se eikä karvas,\nEi kuin myrskyt murheitten.\n\nTaas kun riemuita hän saapi,\nEnkelitkin riemastuu,\nJa ken häntä katsahtaapi,\nSiltä murhe surkastuu.\n\nTaivas, ellös viekö maasta\nTuota viatonta pois!\nTääll' ois monta autuasta,\nMonta puhdasta jos ois.\n\n\n\n\nLAPSEN OSA.\n\n\nNaapurihin Tuomo aamull' astui\nIloissahan, hyppyhynkin valmis;\nVuorotellen vihellys ja laulu\nTuomon suusta hilpeästi raikkui.\n\n\"Miksi, Tuomo\" -- emäntä näin kysyi --\n\"Läikkyvi nyt ilos' yli laitain?\nJoko onni lapsilles soi leivän,\nPuuttehessa ennen itkeneille,\nVaiko otti osan heistä Tuoni\nMajoillensa riistarikkahille?\"\n\n\"Eipä Tuoni ottanut, mut leipä\nTaivahasta putosi, kun kuuteen\nLapsehen loi Luoja seitsemännen.\nHälle \"hengen antaja suo leivän\",\nLeivän, jot' ei nauti vielä lapsi;\nToisillenpa osansa siis jääpi.\nTyötä anon, emäntä, nyt sulta\nIloissani Luojan antimista.\"\n\n\n\n\nÄITI LAPSELLE.\n\n\nNyt, Herran lahja, lepäät helmassani,\nVaan kerta lepäät Luojan helmassa;\nNyt imet elon voimaa rinnoistani,\nIkuisen elon imet taivaasta;\nNyt leikkielet halvoin heppeleisi,\nTaivaassa voitonpalmu tarjotaan;\nHymyillen katselet nyt kasvojani,\nSun kerta Herran kasvot kirkastaa.\nJa äänes heikko, usein murheellinen,\nOn riemulaulu seuroiss' enkelten:\nViaton unimaailmasi viimein\nOn ilmestyvä riemuks' autuuden.\n\n\n\n\nKODISTA JA KOTIIN.\n\n\nKun jätin kodin hyvästi,\nSyntypaikkani parahan,\nTaivas pilvihin pimeni,\nIlma heltyi itkemähän;\nIhmissydämet syvästi\nHuokaeli, huolten pilvi\nNiistä synnytti satehen.\n\nKun kodista matkustelin,\nTiepä pystyhyn pysähti,\nVastamaaksi vainiotkin,\nMatkan tuuletkin tukalti,\n\nVinkui vastahan vihuri;\nKaikki ihmiset ivalla\nTiepuolista tirkisteli,\nMua pilkaten poloista.\n\nKäännyinpä kotihin koito:\nNytpä vainiot viherti,\nMyötätuulet tuuditteli,\nMaat mäelti mennessäni,\nKulkeissan' alamäkeä\nKodin kultaisen pihalle:\nTaivas kiilsi kirkkahana\nPäivän paistavan valossa,\nLuonto riemussa rehoitti,\nIhmiset ilon väessä\nMun syliinsä sieppaeli.\n\nNiinp' on vierahisin kulku,\nKuin syksyllä surman suuhun;\nNiinpä on kotihin kulku,\nKuin keväällä kullan luokse.\n\n\n\n\nKUUN SAMMUTTAJAT.\n\n\nKiiruusti apuhun kaikki jo!\nMiss' ovat kiulut ja ammehet,\nVes'-ruiskut, rattahat, hevoset?\nTuoll' yltyy valkean vahinko,\nSen leimu väikkyvi kauhuna:\nKohoontuu, näettekös, pilvihin\nHivuksin liekki nyt punaisin,\nKuin orhin kaulakin kaareva!\n\nNäin talost' äkkiä tuoksahti\nNyt väki valkean vaarahan,\nJa vuoren taakse se kiiruhti,\nSielt' uskoi tult' ylös kuohuvan.\nSyys-illan riensivät hämärää,\nJop' aukas' huutoihin hätä suun;\nVaan silmät vuorella selviää,\nKun nähdä saavat he hellän -- kuun.\n\n\n\n\nTAIKAVOIDE.\n\n\nKolme kertaa kolme\nKoston rauhoittaa,\nKolme kertaa kolme\nSurman karkoittaa,\nKolme kertaa kolme\nHaavat parantaa.\n\nRuoste kirkonkellon,\nTuhka kyisen pellon,\nLähdevettä lemmon\nKanna kiehumaan.\n\nYdinpihka puusta,\nVaahto karjun suusta,\nHammas hiiden suusta\nTunge kattilaan.\n\nIhmisverta nuorta,\nMuru ikivuorta,\nLemmon leivän kuorta\nTyönnä hautumaan.\n\nKiehuvi,\nKuohuvi, --\nKypsyy.\n\nJäähtynyt,\nPentynyt, --\nHaavaan.\n\nKirvelee,\nParanee, --\nTerves!\n\nKolme kertaa kolme\nKoston rauhoittaa,\nKolme kertaa kolme\nSurman karkoittaa,\nKolme kertaa kolme\nHaavat parantaa.\n\n\n\n\nVIINANPOLTTAJAN SANAT.\n\n\nKiehu kattila,\nSi'itä sappea,\nJolla pyörrytä\nIhmishenkeä.\n\nHöyry polttavin,\nLiity liekkihin,\nNiinpä vimmahan\nSyökset maailman.\n\nLiemi vaahtoinen,\nLoitsi ihmisten\nHimot nielemään\nNeste höyrynään.\n\nMaistanut ken on,\nOlkoon rauhaton,\nSiks' kun juodessaan\nKurkku sauhuaa.\n\nPää kun selviää,\nSydän kirveltää,\nKunnes suitsuvi\nNiinkuin helvetti.\n\n\n\n\nHURJAN VIISASTELUA.\n\n\nKen moittii, sano, ken,\nJos viiniss' uiskelen?\nMaailma tukehtuis\nJa ain' ois tomuinen,\nJos viinissä ei uis.\n\nKen moittii, sano, ken,\nJos syöksyn tulehen?\nKun viin' ei puhdistaa\nVoi saastaa sydämen,\nSen liekit kirkastaa.\n\nNäin vuoroin uiskelen\nJa syöksyn tulehen:\nMä viinissä vaan uin\nJa lemmen tulehen\nMä syöksyn päin ja suin.\n\n\n\n\nVYYHTYNYT.\n\n\nYöt päivät yhtä mittaa nyt\nTuo lapsi park' on itkenyt\nRinnoilla äitiarmaan:\nSairasna pieni vaikeroi,\nKertoilla kipujaan ei voi,\nKun sanoiksi sen ään' ei soi --\nHän kenties kuolee varmaan.\n\nYöt päivät äit' on valvonut,\nOn rukoellut, toivonut\nHerralta lahjaa kahta:\n\"Laps' armas terveheksi luo,\nKotihin lapsen isä tuo,\nSelkeenä häntä nähdä suo!\" --\nKen noita kieltää mahtaa?\n\nYöt päivät isä juonut vaan\nOn kapakassa raivossaan,\nEi muista kotiparkaa;\nVaan kaikk' kun tuhlannut hän on,\nJärkeensä niellyt turmion,\nNiin koti johtuu muistohon --\nHän sinne vihdoin karkaa.\n\nOn äiti vuotehella nyt\nJa laps' on hiukan vyyhtynyt,\nKun haamu tulla horjuu:\nOv' aukenee ja lonkahtaa,\nSisälle haamu horjahtaa,\nVaan taas laps' sairas kirahtaa --\nTuost' isä hurja karjuu.\n\nLast' äiti heijaa polvillaan,\nMut pieni kiihtyy itkussaan,\nEi saa hän unt', ei rauhaa.\nÄit' itkee myös ja vapisee,\nOn hiljaisna ja rukoilee,\nMies mieletön kun kiroilee\nJa huimapäisnä pauhaa.\n\nJuur' äiti lasta siunasi,\nVaan kohta huone tärähti,\nKun kirous soi raskas:\nSylissä pieni säpsähti,\nSen kyynelvirrat vaikeni,\nHän riutui, sydän seisahti --\nNyt Herra korjaa lastas!\n\nYö rauhoittui. Mut aamulla\nSairasti äiti vuoteella,\nKalpeena nukkui lapsi.\nVaan isä huokaa tuskissaan,\nValittaa, itkee polvillaan,\nKun lapsi hänt' ei milloinkaan\nTunnusta vanhemmaksi.\n\n\n\n\nLOISEN POIKA.\n\n\nPimeessä synnyit pirtissä\nSä mustaan maailmaan;\nVaan äitis päivän rinteellä\nSun kantoi kasvamaan.\n\nLoispoika pirtin pimeään\nJäi yksin äitineen;\nHäll' ehk' ei äidin silmäkään\nPaistellut sydämeen.\n\nSinulle äiti lauloi näin:\n\"Valosta puhkeaa\nMaan ruusut -- valost' ystäväin\nMyös sydän aukeaa.\"\n\nLoispoika pirtin nurkassa\nPeikoista kuuli vaan.\nHäll' äiti lauloi: \"Petoja\nOn asuvaiset maan.\"\n\nNäin tunteet julmat, katkerat\nPoik' imi äidistään;\nSai pedon kynnet, hampahat,\nPirtistä lähteissään.\n\nNyt loisen poika maailmaa\nHurjasti raatelee:\nYöt murhaten hän rosvoaa,\nKorvessa karkelee.\n\nJa kylän kansa vapisee\nNyt loisen pojasta,\nHänt' etsii, häntä vainoilee\nKuin metsän petoa.\n\nOi kylän kansa, laskekaa\nValoa pirttihin,\nJa loisen poikaa muistakaa,\nSen hirmutöitäkin!\n\n\n\n\nMÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE.\n\n\nTulta kurkkuhun\nTyönnän teille, kun\nHuutaa hoikotatte!\nMilloin isänmaa\nTeistä miehen saa? --\nKieltänne vaan sille palpatatte!\n\nJa kun synnyinmaa\nTeiltä parhaaltaan\nVaatii uhrianne,\nMielen katkeran,\nJäisen Gehennan\nTarjoatte sille rinnastanne.\n\nHerra hengestäs\nIske liekkiäs\nNoihin rahkasoihin!\nTunge rintoihin\nTulta Horebin,\nSielut että syttyis salamoihin!\n\n\n\n\nSYRJÄHDYS.\n\n\nNo, väitelkää min väittelette,\nJos uskotte sen taikka ette --\nVaan sydän luotiin ihmiselle\nEns oikealle kupehelle.\nMut syntihin kun langettiin,\nNiin vasemmalle kaaduttiin,\nMyös sinne sortui sydänpalli --\nSiit' asti kaikk' on mullin mallin.\n\n\n\n\nSUKU-ETU.\n\n\nJaloa on sukua\nSander'; ei siis lukua,\nVaikka juo ja huilaa suotta:\nEsi-isäin töihin luottaa.\n\n\n\n\nUUSI MAAILMA.\n\n\nMa noitur' olla tahdon nyt,\nLumooja, velho verraton --\nMa riidan irvihampahan\nPois manaan tieltä maailman --\nLuon rauhan sulo-sovinnon.\n\nMa vihan, kateuden työt\nJa kostonhimon alhaisen\nPois loitsin -- rakkauden vaan\nMa kutsun maata asumaan,\nMaan lapsill' luomaan autuuden.\n\nNuo himot, surman siittämät,\nJa kaiken vainon, vääryyden\nSanalla ruhjon syvyyteen:\nTotuuden päästän valloilleen,\nPerintöön valta-istuimen.\n\nYön maasta kadotan mä pois,\nJa kärsimys ja vaivaisuus\nLieventyy suloisuutehen:\nNäin valonmaahan uutehen\nJää puhdas kuolemattomuus.\n\nMaailman mikä rumentaa,\nMi saastuttavi elämän,\nSen avaruuden rajoista\nPois karkoitan -- maa ihana,\nKuin taivas, nähdään välkkyvän.\n\nMaa autuain näin valmis on --\nMaan lapset siihen joutukaa!\nVaan kenpä joutuu, hyljätkään\nHän rumat henget syämestään:\nHääkauneutta vaaditaan.\n\nSiipenne tomust' irrottain\nSiis nouskaa kilpalennossa!\nKohotkaa valon sydämeen,\nUnelmain iki totuuteen,\nIhaillen jumal'-istuinta!\n\n\n\n\nPÄIVÄN SÄDE.\n\n\nOi, jos päivän säde öisin,\nNiin sun silmäis kautta voisin\nTunkeutua sieluhus!\nValona siell' lämmittäisin,\nMit' ois mustaa, hävittäisin:\nVallan voittais sulous.\n\nVaan mä, ollen itse musta,\nKaipaelen valaistusta --\nSinä sieluhuni käyt.\nSiellä loistat puhtautta,\nKauneutta, hurskautta --\nToivon-tähtenäni näyt.\n\nOlet päivän säde hellä,\nJoka lemmell' ijäisellä\nJohdat mun luo auringon,\nJosta rauhaa autuasta,\nJosta -- itse Jumalasta --\nVuotaa voima elohon.\n\n\n\n\nMATKA AURINKOON.\n\n\nMaast' ihminen luo auringon\nMatkustaa kuoltuansa.\nSä tiedät, siellä Luoja on,\nOdottain lapsiansa.\nVaan tähdissä Hän matkalla\nSuo lasten huo'ata.\n\nHän lemmen säteill' lähettää\nAutuutta matkaajille,\nVaan valo kirkkain yllättää\nTähdille lähemmille.\nSiks' usein Venus-tähtehen\nHalaapi ihminen.\n\nMaass' onni vaan suo _vaskihäät_\nRiemulla viettääksemme.\nHäät juomme -- kohta myrskysäät\nJo pauhaa etehemme.\nEi kauan kestä onni maan,\nKuin maistimiksi vaan.\n\nVäsynyt taistelosta jo\nNyt puuhaa lähtöänsä.\nMaan jättää. Kirkas aurinko\nVaan loistaa silmissänsä.\nTaas väsyy tiellä, poikkeaa --\nVenukseen seisahtaa.\n\nKas riemua, min nostattaa\nUus tulokas nyt siellä,\nVaikk' itse matkan vaivoista\nHän itkusilm' on vielä!\nVaan toivo pyyhkii kyyneleet,\nMaan muistot viimeiset.\n\nNyt lempi satakertainen\nHeloittaa auringosta,\n_Hopeahäitä_ tanssien\nSaat laulaa Merkuriosta:\nKas sinne Venus-tähdestä\nHimoitset lähteä.\n\nMaan lasten lemmen-jumala,\nTuo Venus, meit' ei voita:\nHenkemme etsii korkeinta,\nHimoitsee auringoita.\nKas sinne -- lempiviikot vaan\nKun loppuu -- matkataan!\n\nSä sanot: \"Lentotähtiä!\"\nEi, nuot on enkeleitä.\nKautt' ilman, Luojan käskystä,\nNoin kaitsevat he meitä.\nOi riemua, kun astutaan\nMerkurion satamaan!\n\nNyt lempi tuhatkertainen\nVastaamme tulvaileepi,\nJa _kultahäitä_ tanssien\nNyt sielu riemuitseepi.\nJa meri, täynnä hekkumaa,\nEteemme aukeaa.\n\nVaan tuonne, ah maa autuain!\nOi tuonne Luojan luokse\nNyt henki siivin innokkain\nHalk' avaruuden juoksee.\nHän valloittaa tuon uuden maan,\nTotuus on miekkanaan.\n\n_Timanttihäitä_ oi ken vois\nKuvailla luotu kieli!\nOn murhe, tuska, vaiva poiss',\nAutuutta täynn' on mieli.\nAuringost' auringoihin päin\nMe matkustamme näin.\n\n\n\n\nLAULAJAN LAPSET.\n\n\nSun lapses, laulaja, on kummanlaiset:\nJo synnyttyään täysikasvuiset,\nJa lausehet on suussa sointuvaiset,\nOn usein purevaiset hampahaiset,\nVaan joskus huulet leikinlaskuiset.\n\nVakaasti toisinaan kuin hongan humu\nNuo lapset haastavat, ja otsallaan\nHeill' useast' on surun synkkä sumu;\nVaan suru tuo on maasta noussut tomu,\nMi lemmen valkealla poltetaan.\n\nNiin, lempisilmin, täynnä rakkautta\nOn laulajani lapset ainiaan.\nHe leikitellen suosii viisautta,\nVaan välttävät sen yliherrautta\nJa kauneutta luovat maailmaan.\n\nVaan, Herran tähden, jospa suuttumahan\nNuo jumal'-lapset syntyissään jo saat:\nLemmenkin liekit vihan valkeahan\nVaihtuupi silloin, syttäin kapinahan\nJa kukistaen kaupungit ja maat.\n\nIkuiset kuin nuo tähdet korkeuden\nOn laulajani _jalot_ siittämät.\nMaan yöhön paistavat he kirkkauden\nJa lämmittävät jäisen kolkkouden,\nMaan äärist' äärihin näin lentävät.\n\n\n\n\nKUN KERTA VÄSYN.\n\n\nKun kerta väsyn enkä jaksa laulaa,\nKas silloin kastan kuolemaksein kaulaa,\nJa lähden pois maat' isäin kiusaamasta,\nVaan kuoltuani laulan taivahasta.\n\nSuo anteeks' silloin, armas maani, mulle,\nRunoilijalle surmaan tuomitulle!\nSun häpeäkses eläisin; kun kuolen,\nSun kunniasi kasvaa toisen puolen.\n\nMä taivahille mainetöitäs soitan,\nSielt' arvoseppeleitä sulle voitan;\nJa kevätpäivän paistaessa sieltä\nTuon saloillesi tuhat satakieltä.\n\nJa taivahasta laulan maailmalle,\nRunoillen sanat metsän huminalle,\nJa lainehille loiskiville rannan\nSyvyyden suusta sanoja mä kannan.\n\nKun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet,\nSanani niiden säveleissä kuulet,\nJa ukkosenpa tulen pauhinassa\nSanoja lausun voiman Jumalasta.\n\n\n\n\nKAS NYT EN LAULA.\n\n\nKas nyt en laula, en!\nKun paimen, hyppelen\nMäillä, kunnahilla,\nKukkivilla.\n\nKeväällä laulelin,\nKun lauloi linnutkin:\nNyt hoitaa pääsky pieniään,\nNiin, kenties, peippo, kerttunen,\nTöin tuskin kuulet leivosen,\nJa rastas sata säveltään\nJo vaihtoi tiukkuvirtehen;\nHuus käki ammoin: \"hoiloilo\",\nJa päätti laulun jo.\n\nJoukossa laulais huonoinkin,\nJa yksin, kun ei kuultaisin;\nVaan kuullen monen kultasuun,\nPilannen ehkä laulupuun,\nHalvennan virretkin:\nSiis kesän vietän näin ja noin,\nVaan syksyll' yhtyä mä voin\nTaas lähtövirsihin.\n\nKas nyt en laula, en!\nKuin paimen, hyppelen\nMäillä, kunnahilla,\nKukkivilla.\n\n\n\n\nMAANTYTTÖ.\n\n\nMaantyttö syntyi kotonaan,\nHän syntyi laulamaan:\nHän lauloi kotikunnailla\nJa riemastutti rintoja,\nJa kansa riensi kuohuna\nNyt häntä kuulemaan.\n\nMaantyttö kulki kaupunkiin\nJa lauloi tielläkin:\nHän kiitti koti armastaan,\nYlisti leikkikumpujaan --\nKaikk' kansa juoksi kuulemaan,\nKun tyttö lauloi niin.\n\nJa tyttö kaupungille sai\nHän lauluvallan sai:\nNyt korvansa kun aukaisi,\nSen sydänsuonet hehkuili --\nVaan kateus viel' ylpeili,\nMaantytön halventain.\n\nMaantyttö salon sydämmeen\nPalasi lauluineen:\nHän hetken korven rinnasta\nKuunnella tahtoi rastasta,\nSen säveleitä seurata --\nTaas läksi lauluilleen.\n\nNyt ken sen laulun kuuli vaan,\nSen sydän palamaan!\nMaa, kaupunki nyt riemastui\nJa häijyt henget kukistui,\nJa korvat kaikkein auentui\nMaantytön laulantaan.\n\n\n\n\nMOKOMA LEMPI.\n\n\nKeväällä kun kihlasin\nSyksyllä sain rukkaset,\nNäinkös luonnon kuollessa\nKuolee lemmen kukkaset?\n\nSyksyllä taas kihlasin --\nKeväällä sain rukkaset,\nNäinkös vasten luontoa\nKuolee lemmen kukkaset?\nTuost' en valheesta nyt huolis,\nEttei muka lempi kuolis.\n\n\n\n\nNIITTYPURO.\n\n\nNäin moititaan: voi kuink' on murheinen\nJa synkän musta niittypuron juoksu,\nVaikk' onkin niityn metsä lehväinen\nJa partahilla kukkain tuhat tuoksu.\n\nEi muisteta: tuo puro kotoisin\nOn synkältä ja hallaiselta suolta,\nJa korven kautta juosten, kuulikin\nSe näljänhätää, itkua ja huolta.\n\nNyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,\nVilkastui puro, iloisammin hyppii,\nVaan murhe kuvastuupi muodossaan,\nKun rinnassa viel' entismuistot sykkii.\n\n\n\n\nTUETTU PÄÄ.\n\n\n\"On mulla sydän vasemmalla,\nVaan jotain puuttuu oikealta,\nSen vuoksi elo kaikkialla\nNiin tuntuu heikolt', ontuvalta:\nTuo syrjäpaino laitaan kiskoo,\nUseesti vasemmalle viskoo,\nPois eksyttää tielt' oikealta.\"\n\nNiin nurkui mies. Vaan naisen kainon\nKun puolelleen löys' oikealle,\nHän tunsi kohta tasapainon\nJa toisin lauloi maailmalle:\n\"Mies naisen pää on, pappi lukee!\nNiin, kyllä -- sydän kun vaan tukee\nSen, ettei eksy hunningalle.\"\n\n\n\n\nVASEN PUOLI.\n\n\nKun kunniamerkkejä annetaan,\nNe pannaan rintahan vasempaan,\nOn tähdetön oikea puoli.\nJa morsiusneito, kun kukkasen\nIstuttaa rintahan poikasen,\nOikeesta puolest' ei huoli.\n\nKas pappia -- kelle hän paukuttaa?\nHän vaan sydänpohjia kuohuttaa\nJa järjen syrjähän käyttää.\nJa laulaja -- kelle hän laulelee?\nHän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee\nJa kukkien tuoksulla täyttää.\n\nKen liittyisi kylmähän järkehen?\nVasemmallapa on sydän lämpöinen,\nSe valtias kenpä sen voittaa:\nHän järkesi mykkänä seisottaa\nJa maailmoita hän valloittaa --\nSe valtias kenpä sen voittaa.\n\n\n\n\nKULTAA.\n\n\nKultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan,\nRikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan.\nKultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa,\nOntto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.\n\nOnkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta,\nVerrakseen minä halp' olen tuhka ja multa.\nVaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin,\nRikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.\n\n\n\n\nAATTEHET.\n\n\nOi, jalot aattehet,\nTähtyet taivahan!\nTuulet jos myrskyiset\nPuskevat laivahan,\nTähtien johtohon\nLuottaen tie\nAukevi, aavikon\nHalki mi vie,\nLuo levon valkaman.\n\nOi, jalot aattehet,\nVoittajat kuoleman!\nMaass' elonkukkaset\nNäyttävät kuihtuvan,\nVaan säde aattehen\nTaas elon luo,\nTaas kevät ruusujen\nTuoksua tuo,\nVallaten maailman.\n\n\n\n\nPAIMENET.\n\nENSIMAINEN JAKSO.\n\n\nOn ilta. Pirtin istujat\nNäyttääpi rauhaisalle,\nVaan ikkunasta ikkunaan\nKäy levotonna Kalle.\nRinnassa häll' ei katumus --\nPoskilla kevät-tuoreus\nToist', aivan toista todistaa,\nJa silmiensä palon\nSä luulet luovan, loitsivan\nTähdille uuden valon.\n\nHän harteva ja varteva,\nHäll' otsa kirkas hohtaa;\nTuo otsa kirkas, kaareva\nPelvotta vaarat kohtaa.\nSyys-yölle vastakohtana\nOn tukka liinan valkea.\nMut huolta kantaa rinnassaan\nJa rauhatonna kulkee,\nKun laulut äidin lauhkean\nTiet, ovet häitä sulkee.\n\n\"Et mallassaunaan mennä saa\nTän' iltana, se muista!\nNuo miettehet nyt mielestäis\nVaan, poika parka, poista!\nSyys-illat on ja pitkät yöt,\nVaan viel' ei lopu iltatyöt:\nVoit veistää re'en kaplaita\nTai pärehiä vuolla --\nNiin, luulen, isäs tahtoo -- yöks'\nOn sulle sänky tuolla.\n\nEi muulloin iltavalkea\nNiin hauskuta kuin silloin,\nKun perhe kaikk' on kotona\nJa takan ympär' illoin.\nMyös silloin vanha rukkini\nVoi pyörähdellä helposti,\nJa huolet, joita kantaa saa\nLapsestaan vanhin aina,\nEi silloin muistu mielehen,\nEi höyhentäkään paina.\"\n\nNäin äiti, polkein rukkiaan,\nPojalle lauleskeli,\nPuut paukkuen kun takassa\nRatosti leimueli.\nVaan Kalle yöhön synkeään\nTähysti -- terässilmistään\nHän ehkä syys-yön pilvihin\nValoa luoda tahtoi. --\nTuost' äidill' outo aavistus\nRinnassa piillä mahtoi.\n\nSisälle isä astui nyt,\nMies lyhyt, vankka varsi.\nEntistä käskevämpi on\nNyt hällä käytösparsi.\nHän poikahan kun katsahtaa,\nSen käskyksi het' oivaltaa:\n\"Sä otat eväskontin nyt,\nKirveen ja pyssyn parhaan!\nKuin nuoli nopsa, kiiruhtaa\nSaat Villin niittytarhaan!\n\nOn karhut, kuulin, kaataneet\nKylästä orhin nuoren.\nMuu hevosparvi paennut\nOn turviin Räihävuoren.\nKylässä kaiken nuorison\nOn hanke karhun-ajohon.\nMä häpeän, jos poikani\nEi siell' ois' joukon kanssa;\nKun nuoremp' oisin, nuolena\nSaapuisin seuranansa.\"\n\nKuin päivän silmäterältä\nPois pilvet pyyhkii tuuli,\nNiin Kallen yö nyt kirkastui,\nTuon sanoman kun kuuli. --\n\"Tult' iskee nuorten kantapäät,\nVaan vanhain pohkeissa on jäät!\nKun korven herran turkki vaan\nSilmiini vilkahtaapi,\nNiin metsän rinta raikahtaa\nJa karhu kellahtaapi!\"\n\nMut tuohon isä: \"Maitosuut\nNoin kerskaa ennen työtä.\nKun voiton toisit kotihin,\nMuut kiitoksen tois myötä.\"\nVaan näitä Kalle kuulisko?\nHän valmis lähtöhön on jo.\nMut lähteissään mit' etsii hän? --\nHän säästömakeisensa\nKokoopi kontin pohjahan --\nNe viepi kullallensa.\n\nKylässä matkan varrella\nOn Kallen Mari kulta.\nKeväästä asti kummankin\nRinnassa hehkui tulta.\nKuustoista täytti kumpikin,\nKun kevät puhkes kukkihin.\nOn syys -- se kesän kuihdutti,\nVaan loistaa nuorukaiset;\nRehoittaa ruusut poskien,\nOn rinnat paisuvaiset.\n\nSyys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,\nKuu hallava ei paista.\nKeveesti Kalle kiiruhtaa,\nYön synkeytt' ei muista.\nSyys vaikk' on kolkko, kukaton,\nVaan tähtitarhan, ruususton\nRinnassaan poika säilyttää\nJa laulaa riemuisasti;\nNoin vuoroin laulaa, viheltää\nHän mallassaunaan asti.\n\nKas, höyry sauhun sekainen\nOvesta tupruaapi.\nKäy joutuin, Kalle, kiiruhda,\nJo Mari odottaapi!\nAh, makeata lämmintä!\nOi Maria, kuin lempeä!\nSen tukka liekin leimuna\nHarteilla lainehtiipi;\nKuin lintunen hän liikkuvi,\nKuin pääsky sirkosiipi.\n\nUunissa hiillos punoittaa,\nKas Marin poskipäitä!\nOi, sulho, aamun koittavan\nSä luulet, nähden näitä.\nSinervä liekki hiilloksen\nOn leimu Marin silmien.\nOi, poika, etsi taivahas\nJa joudu tyttös luokse!\nOi, muista aamuruskoas\nJa kiiruisammin juokse!\n\nKuin tulen kieli tuikuttaa\nPihdissä pärevalo,\nJa viulu-Aapran sävel soi,\nRehoittaa nuorten ilo.\nHe permannolla pelmuaa,\nKen laulelee, ken rallattaa. --\nKupeessa uunin yksinään\nEi sirkan virsi soinut,\nEi soinut sirkan -- Mari ei\nMyös laulella nyt voinut.\n\n\"Pois, Aapra, viulu! laulut pois!\nSyys-yöll' ei leikki sovi! --\nVaan ken se kopsii ulkona?\nAukeeko saunan ovi?\nOi, soita, Aapra! laulakaa!\nNyt vallan vaikka tanssi saa!\nAh, oisko seinät, katto pois,\nSais hyppiä kuin hullut!\nTaas Mari onnen lapsi on:\nOn Kalle kulta tullut.\" --\n\n\"Oi, Mari, katso konttihin --\nKas siellä ispinöitä!\nTuo suukkosi!\" -- \"Oi, Kalle, noin\nSä kuljet yksin öitä!\nKas täältä naurispaistikkaat\nJa ohra-pannukaakut saat.\nTääll' ystäväs' ja kultas' on,\nEt yksin lähde varmaan;\nVoit hetken hellän viipyä\nJa laulaa luona armaan.\"\n\nNiin kuiskuivat, ja Aapra taas\nViritti viuluansa;\nSai Kalle, Mari rinnakkain\nTaas laulaa muistojansa.\nHymyili huulimansikat\nJa silmätähdet loistivat.\nSyys synkkä vaihtui riemuhun,\nNeidoiksi karhut vaihtui;\nLoi lempi sielut kahleihin\nJa vaaran pelko haihtui.\n\nHe ylistellen lauloivat\nSuloa paimenmuistoin,\nKuin kautt' ois rinnan kulkeneet\nPurojen, metsäpuistoin: --\nKuink' kevät uhkui armautta,\nKuink' kesä kantoi kukkia,\nSyys kuink' on runsas lahjoistaan,\nSyys-illat rauhaisia,\nJa talven jäillä leikitkin\nKuink' ovat raittihia.\n\n\n\n\nKUN VOISIN.\n\n\nYlhäinen metsästäjä\nNäin lauloi kulkeissaan:\n\"Oi teitä laakson lehdot,\nKanervat kangasmaan,\nPuut pienet, puolan varret\nJa korven mökkinen!\n\nTeilt' ei vie myrskyt rauhaa,\nEi tuiske tuulien;\nTeill' aina kaste kirkas\nOtsalla loistelee,\nLuonanne perhot pyörii\nJa linnut laulelee.\nNiin tyyness' aina oisin,\nKun voisin.\"\n\nVaan köyhä mieron poika\nTien varrell' lauloi näin:\n\"Te hongat uljaslatvat\nTaivaasen käytte päin;\nPalatsit teistä paisuu\nValoisat aina vaan --\nMit' on nuo laakson lehvät\nPimeessä piilossaan! --\nTe tuulten juhlavirttä\nSynnyitte laulamaan,\nSaleina loistollisna\nSoitollen kaikumaan. --\nNiin ylhäinen ain' oisin,\nKun voisin.\"\n\nVaan paimen huiluhuuli\nPolulla soitti noin:\n\"Kuin raitis kevättuuli,\nVapaana laulaa voin:\nKuin kuuset huokaa, silloin\nHartaammin laulelen,\nJa myrskyll' entis-aikain\nMurheita muistelen.\n\nJa kosken pauhu kertoo\nKuink' ennen taisteltiin,\nVaan laakso tuolla kutsuu\nIloihin nykyisiin.\nTällaisna aina oisin,\nKun voisin.\n\nKas täällä lintu laulaa\nIlonsa, huolensa,\nJa kukka armas kuiskaa\nSuloimmat toivonsa.\nMä rinnassani tunnen\nPurojen helkkehen,\nJa aamukaste kirkas\nMik' on, sen tuntenen:\nOn paimentytön silmä,\nJok' etsii kukkia\nLaaksossa -- poika poimii\nAholla marjoja. --\nTällaisna aina oisin,\nKun voisin.\"\n\n\n\n\nAAMULLA.\n\n\nTutu, tuu, jo päivä koittaa,\nTutu, tuu, jo paimen soittaa\nLaitumelle laumojaan:\nLaajan laakson, ruohomaan,\nVirran vieremille,\nMiss' on paimenille\nKukkakumpu, marjamaa,\nMissä lauma rauhan saa\nRehoittaa.\n\nAhdas laidun, lauma nälkäinen\nSyy on paimenten. --\nTutu, tuu, jo kellot kaikuu,\nTutu, tuu, jo torvet raikuu:\nRiemu aamun, rauha illallen.\n\n\n\n\nKESÄAIKA.\n\n\nOn kevät. Paimentorvi soi\nJa soipi karjan kellot.\nJo nurmen nukka vihannoi,\nVihoittaa viljapellot.\nPurosen partailla vilppahan\nPuut puhkeaapi jo lehteen,\nJa paimentyttö hän kirkkahan\nIstuupi laidalla lähteen.\n\nJa tuores kevätvesa on\nPurosen luona poika;\nOn raitis hän ja huoleton,\nKuin toivon-, riemun-aika.\nOn puhdas lähde se tyttönen\nJa poika kuin kevättuuli,\nEi heitä hallan ja myrskyjen\nViel' ole koskenut huuli.\n\nHeill' elämä on aavistus,\nKuin toivon aamurusko:\nOn haaveksiva rukous,\nOn murtumaton usko.\nMin kevät kätkevi kohdussaan,\nSen kesä kukkina kantaa;\nJa syys kun joutuvi, tultuaan\nSe lahjat runsahat antaa.\n\nSai toiste nurmi kukkihin,\nHeräsi tunnot nuorten,\nPuroset niinkuin ilmihin\nRinnoista puhkee vuorten;\nNiin sammalmättähäll' istahtaa\nLuo tytön poika nyt tohti. --\nVaan luudat, siivilät singoittaa\nTuo tyttö poikasta kohti!\n\nEi poika suutu -- poimi vaan\nRopeisen mansikoita:\nNyt tyttö ylväs nauramaan\nJa huolinut ei noita!\nVaan sitten suolla kun luutineen\nHän karjan jälkiä astui --\nJo vaipui multahan, lietteeseen,\nJa tyttö parka nyt kastui!\n\nPoik' avuks' ehti, ryntäillään\nKummulle tytön kantoi:\nNyt kiitokset jo mielissään\n\"Marjoista\" tyttö antoi.\nJa sammalmättähäll' istua\nLuo tytön poika nyt tohti;\nNyt silmät säihkyivät riemua,\nNyt posket ruusuja hohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kesä. Kummut kukkivat,\nAholla marjat hohtaa,\nJa paimenlapset iloisat\nNyt usein toistaan kohtaa.\nHe marjat kukkihin vaihtavat\nJa missä kulkevat, siellä\nJo vuortenrinnatkin huokuvat\nJa laaksot on ilomieliä.\n\nOn päivä kuuma, helteinen\nJa harvoin käki kukkuu;\nNiin paimentyttö kukkien\nKeskelle väsyi -- nukkuu.\nKuin metsäruusujen haltijaa\nNyt kesän hengetär suojaa,\nOn tyyni rauha, on pyhä maa\nJa luonto kiittävi Luojaa.\n\nKatveesta paimenpoika vaan\nTuon näkee suloisuuden;\nOn hiljaa, tuskin huokuikaan --\nHän havahtuu vois muuten!\nVaan silloin kellot soi karjojen,\nJotk' eellä paarmojen kiili: --\n\nHeräsi tyttö ja -- poikanen\nNyt taakse pensahan piili!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan kevät, kesä lyhyinen\nKuin siivin ohi kulkee.\nSyys saapuu, suru paimenten\nJa riemun laaksot sulkee.\nJo laumast' on susi kaatanut\nParasta hiehoa kaksi:\nNyt paimentyttö on muuttunut,\nOn käynyt murheisemmaksi.\n\nVaan paimenpoika lohduttaa:\n\"Kas pellon kuhilaita! --\nNe hiehoja taas kasvattaa! --\nJa muista niittymaita.\nSuo syksyn tulla! ja talvi tuo\nPaimenten juhlivan joulun,\nTalv'-illat raittihin riemun suo,\nKun viulu soi kera laulun.\"\n\nNiin kesä vierii paimenten\nJa muistot hellät painaa;\nYks' etsii toista kaivaten,\nYhdessä oisvat aina.\nKun sitten näin kesät vuorottain\nOn mennyt, toisia tullut,\nNiin poika, tyttönen rinnakkain\nOn vihkityynyllä ollut.\n\n\n\n\nILTALAULU.\n\n\nUkon ilmaa, sadetta,\nTyyntä, päivän paistetta --\nKen niit' aamull' aatteli!\nVaan kun päivä mennyt on,\nKaikki johtuu muistohon,\nIlta kaikki muistavi.\n\nPäivän silmä sammuva\nLuopi iltaruskonsa\nVainioille, metsillen.\nVäsyttää jos paimenta,\nVielä soittaa torvea\nHyvästiksi saloillen.\n\nKylä viljavainion\nKeskelt' aukee; laaksohon\nRauhaisaan se viettelee.\nSauhut kohden taivasta\nNousee ilta-uhrina,\nLaakson virta vilisee.\n\nKylän lapset laulaen\nRientävät luo paimenen:\n\"Missä metsän tuomiset?\"\nKarja ammoo, kellot soi:\nPäivän voiton ilta toi,\nKylän lapset riemuiset.\n\nSinne lauma kylläinen\nEdellä käy paimenen.\nHeltehestä väsyneet\nSiellä virvoitusta saa.\nPaiment' innoll' odottaa\nSiellä kasvot kaivanneet.\n\nPetoin kanssa kamppailla,\nMyrskyss' olla, ukkoista\nKokea jos päivän saa,\nKunhan illan tultua\nLöytyy koti rauhaisa --\nTaistella se kannattaa.\n\n\n\n\nPAIMENTEN TALVILAULU.\n\n\nOn kesä mennyt paimenten,\nJa kuihtui kesän kukka;\nSyys ohitse on myrskyinen,\nPois metsän keltatukka.\nNe mennehet,\nVaan paimenet\nOn talven pakkasissa\nViel' iloiset,\nKuin tähtyet\nTuoll' ylätaivosissa.\n\nVaan kukkalaaksot muistoineen\nEi heitä paimenlasta:\nNe piilee paimensydämeen\nViluhun kuolemasta.\nViel' lauluja\nKuin niitulla\nSaat kuulla paimenelta!\nOn ruusuja\nSen poskilla,\nEi poistu pakkaselta.\n\nNyt paimen metsäst' ajelee\nVaan havuja ja multaa,\nJa mieli täynnä hehkuilee\nVaan hunajaa ja kultaa!\nHän muistelee,\nKuink' kutelee\nNyt tyttö kangastansa,\nTai neulonee\nJa kehräilee\nHän äitimummon kanssa.\n\nJa hän, jok' kutoo palttinaa,\nHän ketä aatteleepi?\nHän muistaa mullan-ajajaa,\nHänestä lauleleepi.\nOi, poikanen\nJos tyttösen\nKädestä paidan saisi --\nOis lämpöinen!\nVaan noin nyt ken\nToivottaa uskaltaisi!\n\nSaas jouluaamun joutua,\nVoi hauskaa, riemullista!\nKun tervaslyhtyin loistossa\nOn kylät juhlallisna.\nJa kilvassa\nKun kelloissa\nKirkolle varsat juoksee! --\nOn tullunna\nNyt valoa\nMaan paimenlasten luokse.\n\nOn Hiivanuutti, Laskiain\nKaks suurta talven juhlaa.\nOi, niistä kieli laula vain,\nEt turhan päiten tuhlaa!\nKun illoilla\nSoi raitilla\nTuhatta kellokaulaa!\nKun varsat vaan\nOn vaahdossaan\nJa nuorikansa laulaa!\n\nMont' talven jouto-illoista\nKuluupi leikkijöissä\nJa monta tanssin tahtia\nOn soinut tähtiöissä.\nEi murheitaan\nSuo kaikumaan\nTää raitis paimen-elo.\nOn talvi vaan\nKuin tarinaan\nPuettu kesän sulo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyys-illall' istuessa noin\nSoi viulu, laulut luisti:\nKen miehentöitä, vaaroja\nYön hekkumassa muisti?\nVaan kopse kuuluu ulkona,\nOv' aukenee ja -- ovesta\nSisälle vanhus keikahtaa,\nMuut' yllä ei kuin paita;\nHän säärin seisoo paljahin\nJa katsoo \"kuink' on laita\".\n\nPään harmajan ken nosti noin\nYövuotehelta varhain,\nKun kukko viel' ei laulanut,\nTuo aamun virkku parhain? --\nNo, eihän koske kukkohon,\nMin soitto, laulu tehnyt on. --\nHän vakavaan kun silmäilee,\nUjoina seisoo naiset\nJa vaiti miehet tuijottaa --\nNiin kaikk' on kummanlaiset.\n\n\"Kun elin nuorna\", ukko näin\nNyt laukes' lausumahan,\n\"Ei tyttö kättäns' antanut,\nEn mennyt ottamahan --\nMa kunnes töissä olin mies,\nNiin että muut, kuin tyttö, ties\nMun urhoseuraan kelpaavan, --\nNyt tyttäreni tässä\nOn valmis kätens' antamaan,\nVaikk' ken ois pyytämässä!\"\n\nTuo soimaus kuin käsky soi\nJa kaivoi nuorten mieltä.\nAsehet nousi olallen,\nEi kuultu äänt', ei kieltä.\nKätellen jäivät tyttöset. --\nMarilta vieri kyynelet. --\nKuin päivä ukkoispilvehen,\nNiin riemu peittyi yöhön.\nViel' lähtöviulu vingahti --\nJa sulhot riensi työhön.\n\n\n\n\nTOINEN JAKSO.\n\nMATKALLA SYYSYÖSSÄ.\n\n\nI.\n\nOn metsätiellä poikajoukko\nNiin reipas astumaan.\nKen myrskyss' itkisi, ois' houkko,\nVaan mies ei milloinkaan.\nVaikk' usein hongat vuorten\nSaa tuuli sortumaan,\nOn selkä notkee nuorten,\nEi sorru kuitenkaan.\n\nJos riemu runsas tyttötarhaan\nJäi poikaparvesta,\nEl' eksy toki nuorna harhaan,\nVaan kestä urhona!\nSaas tulla taisteluita,\nNe meistä miehen saa,\nYön petoja tai muita --\nNe voimme karkoittaa!\n\nYö must' on, kesän kiiltomato\nEi loista ruohosta;\nVaan aamun voitto, runsas sato\nOn meillä toivona.\nPois nimen poikanalkki\nMe kauas suljemme:\nKuin urho uljas halki\nMaailman kuljemme.\n\n\nII.\n\nSyysviima vinkuu puusta puuhun\nJa metsä huokuu raskahasti.\nYön pilvet varjonsa luo kuuhun\nJa taivas katsoo surevasti.\nVaan vaikk' on luonnossa\nSyys-yö ja kuolema,\nAin' nuorten rinnoissa\nElämän virrat pauhaa:\nNe rauhaa\nEi suo -- ne jalohon vie taisteloon.\n\nNyt itkee luonto kyynelsilmin,\nSyys kun sen riisuu kukat yltä;\nNoin rinnan huokaus käy ilmi,\nKun kuihtuu ruusut lemmityltä.\nMut poikaparv' on vaan,\nKuin kevät, riemuissaan,\nJa toukolauluillaan\nSe ennustaa: syysvallan\nJa hallan\nTaas nuori kevät kerran karkoittaa.\n\nHitaasti valtansa yö heittää,\nPimeys ei sois' päivän tulla;\nYön varjot aamun otsaa peittää,\nOn usva luonnon hartiolla.\nVaan nuoret rinnoistaan\nSaa usvat poistumaan\nJa aamun koittamaan,\nVaikk' keskell' luonnon yötä --\nMiestyötä\nOn poikaparvi uljas alkamaan!\n\n\n\n\nLAULU HEVOSPAIMENISTA.\n\n\nAnnas kuulla kertomusta\nPoikaparven keskeltä,\nKuinka ennen hevospaimen\nEli syys-yön metsässä:\nKuinka alla kuusien\nLuona niittylähtehen,\nHavumajan edustalla\nRoihui liekki korkealla,\nYötä mustaa valaisten.\n\nKuinka koivukannon päähän\nTulinuijaa jyskittiin,\nTaikka paimentorven rai'ull'\nIlmanranta halkaistiin:\nMetsät, vuoret vastasi,\nSudet, karhut pakeni.\nKellot vaan soi hevoskarjan,\nHirnu kuului liinaharjan --\nPaimentaan se muisteli.\n\nSatuja jos kerrottihin,\nPeljätty ei peikkoja;\nPainittiin jos toisinansa,\nAina oltiin veikkoja.\nNukkua jos tohti ken,\nJalat ilmaan nousi sen,\nVettä kylmää satoi päähän. --\nKen nyt, jos ei käynyt jäähän,\nTaas ei tuost' ois virkkuinen?\n\nValvoa ja hoitaa tulta\nTääll' on virka paimenten;\nHuuto, pauke, torven raiku,\nNiissä pelko petojen.\nNiin he lauman säilyttää,\nVaikk' on yö ja myrskysää,\nKunnes kultaotsa aamu\nKoittaa -- poistuu yö kuin haamu,\nRauha maille leviää.\n\n\n\n\nKARHUN SAARTO.\n\n\nRyöstösaalist' usein rauhassa\nKun par'aikaa nautitaan,\nMehu mieless' on ja huulilla,\nRangaistust' ei aavistetakaan, --\nSilloin saapuu nuolet kostajan,\nPäättää päivät, matkat maailman,\nTilin vaatii ankaran.\n\nNiinpä osmon, korven herran,\nKohtas kosto kerran,\nSaalistaan kun aamusella\nRäihävuoren kupehella\nAhmi parhaillaan.\nSilloin saapui parvi nuorten,\nSulki tiet ja polut vuorten\nJahtiverkoillaan.\n\nJoukko uljas ties:\nNiinkuin yksi mies\nKuulat laskettava on --\nPetohon.\n\nVaan ken käskyn ankarimman\nSai, ja toivon suloisimman\nTallentaa, ja kellä tahdon ponsi\nLuja on, ei mielenhaave onsi, --\nValmis on hän mielellänsä\nTäyttämähän tehtävänsä,\nSäästämättä henkeänsä.\nSemmoinen\nNuor' on joukoss' sulhanen.\n\n\"Kättä neidon enkö voittais,\nKun sen miehen työllä saa?\nNuorukaisna enkö koittais\nVanhain toivot vahvistaa?\nMik' on miesten työksi luotu,\nLie se mun myös tehdä suotu!\"\nNäinpä sulho rohkeasti.\nSilloin joukko vakavasti\nTähtäsi --\nPaukahti!\nHuuto hurja raikui,\nVuoren rinta kaikui!\n\nVaan nyt nousi kämmenilleen\nKorven herra kauhea;\nEnnustaen vainojilleen\nKuolemaa ja kostoa. --\nPäälle karkaskin\nKaksin kämmenin,\nIrvihampahin,\nKarjunalla\nHirmuisalla!\n\nPyssyn ponsi, kirveslapa,\nMinkä kukin löytää!\nPaeta ei ole tapa,\nPäälle parvi töytää.\nEnsi miesnä ken on siellä,\nJonk' on peto melkein niellä?\nHän, tuo nuorin,\nPulskin, suorin,\nSulho parven parhain!\nHänpä viskaa\nLailla huiman\nPedon niskaan\nIskun tuiman --\nMutta sortuu varhain\nMaahan alle kämmenten,\nRaivoisten.\n\nAvuks' ehtii toiset.\nSilloin sinkuu iskut julmat,\nLyönnit rajunmoiset:\nPuhkoo pedon otsakulmat,\nVerihinsä sulloo, sortaa,\nMaahan murtaa\nUrhokkaan\nKorven kuulun valtiaan.\n\nMiks ei kuulu riemun raiku,\nMiks ei kaiku\nKajahtele vuoresta?\nVoittoparv' on synkkä aivan,\nLailla taivaan,\nJok' on pilvivaipassa.\nSiit' on päivä pilvessänsä,\nPoikaparvi murheissaan:\nUrhon alku, ystävänsä,\nTainnoksiss' on haavoistaan.\nVaan ei hädäst' auta voivotus, --\nTyöstä, toimesta on lohdutus.\n\nKotihin nyt vaan on tie.\nHeinäreki, valjahat\nNiityll' on. Siell' uljahat\nRuunat syö; -- kas niistä pari\nReippahasti kyllä vie\nSaalihit ja sairahat,\nVaikk' ois tie kuin hiekkakari. --\nElävän ja kuolevaisen,\nVanhuksen ja nuorukaisen\nKoti, armas koti saa\nRauhoittaa.\n\n\n\n\nPALAUS.\n\n\nHimmeesti pärevalkea\nValaisee uuninkorvalla\nNokisen orren alla.\nSen luona, käsi poskellaan,\nUneksii tyttö valveillaan\nKuin illan kuutamalla.\n\nInnosta mieli hehkuaa,\nSe silmäin kautta soimuaa,\nKuin joskus pohjan palo.\nJa kyyhky kotkan rohkean\nSaa siivet -- sulhon seurahan\nSe kiiruhtaa kuin valo.\n\n\"Oi, armas, joukost' uljahin\nSä ollos! -- tullen kotihin\nSaat miehen-arvon kantaa.\nJa tyttös, juosten vastahas,\nSukostaa huulin poskeas,\nKätensä sulle antaa.\n\nKoi, anna aamun joutua,\nHän saapuu, saalis seurassa\nJa voittolaulut raikuu.\nNiin nuoret, vanhat riemuitsee,\nEtt' ilmanranta kohisee\nJa kylän kummut kaikuu.\" --\n\nSai vihdoin päivä puolehen,\nSyyspäivä tumma, sumuinen,\nKuin murhevaipassansa.\nVaan silloin hetkeks' aurinko\nPilkahti -- pilvilouhisto\nSen laski luolastansa.\n\nNyt kansa kulki kujallen\nJa voittajille riemuiten\nSe kiitoslaulut kantaa.\nYlinnä Kallen nimi soi:\n\"Hänestä urho tulla voi,\nKun Luoja elää antaa.\"\n\nKas silloin hapsin hajonnein\nKeskelle nuorten kumppalein\nRiens' innoissansa Mari.\nSiell' luona korven kuninkaan\nNyt kansa kiehui riemuissaan,\nSyleili nuori pari.\n\nVaan päivä väistyi pilvehen,\nSyys saapui taasen sumuinen --  --\nVait synkistyi nyt kansa;\nJa Mari hämmästyksissään\nSyvästi heltyi itkemään --\nHän itki sulhoansa.\n\n\"El' itke!\" Kalle aprikoi,\n\"Näin nuorna syys ei tulla voi,\nSen kevätlempi voittaa.\nSun nähtyän' en kuolla saa,\nSinussa lemmin maailmaa,\nSun kauttas taivas koittaa!\"\n\nTaas uljasta kaks' orhia\nOtusta kiskoi vaahtoisna --\nReen tallat tulta tuiski!\nKelmeenä sairas verinen\nTaas istui karhun kupeellen\nJa armastaan vaan muisti.\n\nVaan Mari toivon, epäilyn\nVälillä horjuu -- lemmityn\nHän suree onnetuutta:\nSyys kadehtiiko nuoruuden\nKeväältä ruusuin, liljojen\nSuloa, tuoksuisuutta?\n\n\n\n\nKOLMAS JAKSO.\n\nPYHÄN AATTO.\n\n\nOn ilta, Herran päivän aatto\nJa kirkon kellot kumisee:\nNäin päivän töistä väsyneille\nNe juhlalevon julkaisee.\n\nVakaana, tyynnä, hartahana\nKäy kansa töiltään kotihin.\nKen täyttänyt on tehtävänsä,\nSill' ain' on rauha suloisin.\n\nPois arkitomut iltasilla\nSaa päivämies nyt puhdistaa.\nKirkkailla juhlavaattehilla\nHän Herran päivää odottaa.\n\nYö vihdoin, hiljainen kuin hauta,\nSyliinsä sulkee nukkuneen.\nHän nukkuu, kunnes aamun koitto\nHerättää Herran huoneeseen.\n\n\n\n\nUNETON.\n\n\nUnessa muut on autuaassa,\nKen yksin valvoo, rukoilee?\nKen juhlan valko-vaattehissa\nTaivasta kohti huokailee?\n\nHän onko tunnon tuskissansa\nJa etsii sielun lepoa?\nTai rauhan-enkel', Luojaltansa\nJok' anoo maalle armoa?\n\nOn ihminen, on luonnon lapsi,\nKeväimen tytär nuhteeton;\nYlkänsä pelkää luopuvaksi --\nSiit' on hän valpas, rauhaton.\n\nEi unta saa, hän hiipii yöhön,\nHän etsii kullan kotoa:\n\"Oi, jospa aamun koittehessa\nYlkääni voisin kohdata!\"\n\nEi kuu, ei tähdet taivahalta\nValaise tietä tyttösen,\nEpäilys häitä toivon peitti,\nKuin taivahan yö pilvinen.\n\nEi pettäjää hän yljässänsä,\nMut valoansa etsii vaan;\nHän etsii kevätlempeänsä\nJa toivon aamuruskoaan.\n\n\n\n\nVALONSÄTEITÄ YÖHÖN.\n\n\nTyyn' ilma on kuin hallayönä,\nKuin taistelust' ois uupunut;\nPimeys murhekapaloonsa\nOn luonnon kaiken verhonnut.\n\nJa neito sulhon kartanolle\nNyt hiipii valko-vaatteissaan;\nHän lohdutusta, virvoitusta\nTuo sairahalle rinnassaan.\n\nVaan vastahan mik' outo loiste\nSielt' ikkunoista hohtelee?\n\"Hän ehk' on terves -- voiton vuoksi\nNyt nuoret siellä riemuitsee!\n\nSiell' lauletaan ja viulu soipi,\nMä saavuin voittojuhlahan!\nTääll' yöss' en viihdy harhaellen,\nKosk' avata voin taivahan.\"\n\n\n\n\nVALVOJAISET.\n\n\nSiell' laajan pöydän ympärillä\nNuor' istuu parvi paimenten,\nJa korven saalis, karhun jalka,\nOn olvikannun viereinen.\n\nVaan alla orren honkapuisen\nEi riemunkannel kaiukaan,\nJa reunall' ei nyt honkapöydän\nJuo nuoret riemumaljojaan.\n\nEi viulu-Aapran virret vieri\nNyt lailla hyppysoitelman,\nJa laulu nuorten metsämiesten\nOn sävel surun haikean:\n\nOn parvest' uljain miehentoivo,\nOn ylkä sorja sortunut.\nHän, jonka luoti karhun löysi,\nOn kylmäks' aivan kalvennut.\n\nSiin' äiti istuu kyynelsilmin\nPään luona poikavainajan,\nJa isä, vailla lohdutusta,\nMyös sortuvans' sois hautahan.\n\n\"Miks' omiaan ei syksy riistä,\nVaan kevätvesat katkaisee?\nTääll' elänyt ken kyllin onpi,\nHän hautahan jo joutanee.\"\n\nNäin kaikuu virret kaipausta\nJa viulun kielet surua.\nNiin ilmestyypi valko-impi\nSisällen yöstä mustasta.\n\nHän kirkastui -- vaan haamun lailla\nKasvonsa kohta vaaleni:\nKuin kuolon enkel', armahansa\nHän vuotehen luo lankesi.\n\nNyt kynttilätkin kirkkahammin\nValaisi kuolinvuotehen\nJa sävelvirrat suruisammin\nSoluivat kautta sydänten.\n\nYön kaiken voimakkaasti kaikui\nNäin murhevirret ahkeraan,\nVaan ylkänsä luo impi vaipui --\nJa siit' ei noussut milloinkaan.\n\nSyysluonto armotonko voitti\nNäin ihmis-elon kevähän?\nKun kukka puhkes, päivä koitti --\nJo hallayö vei hedelmän.\n\nVaan varro! Herran päivän tullen\nSaat kuulla kelloin kaikuvan,\nSaat kuulla täältä kutsutullen\nIkuisen kevään koittavan.\n\n\n\n\n\nVUODET 1878-1881.\n\n\n\n\nMAAN JA TAIVAAN TÄHDET.\n\n\nTalvi-illalla\nKulki kaupunkiin\nMatkamies.\nMaassa kirkkahan\nLyhtytähdistön\nNäki mies.\nVaan ne myöhempään\nSynkkään pimeään\nSammuivat.\n\nMaa kun musteni,\nSiitä synkistyi\nMatkamies.\nLyhtytähdet maan\nVihdoin sammuvan\nNyt hän ties. --\nVaan ei taivahan\nTähtein sammuvan\nNähnyt mies.\n\nPain. 6/2 1878.\n\n\n\n\nTYTÖT LINTUJA.\n\n\nTottakin, hitto jos vie,\nTyttöset lintuja lie,\nLentäviä,\nKoska ei saavuta Matti,\nHeit' ikänä.\nTaas Simo sen tytön otti,\nLintunen tuo hänet vei\nTaivahan seitsemännen\nKynnyksellen.\nNyt ilojaan Simo laulaa\nMatti kun nurmella maan\nMurheisna vaan\nKastavi kaulaa.\n\nPain. 13/2 1878.\n\n\n\n\nELOHON MAAN.\n\n\nHimojen liekki\nLekahti maassa,\nPoroksi poltti\nMaan asujat.\nJumalan kosto\nTaivaalla syttyi,\nLakaisi maasta\nTurmelijat.\n\nSiunaus lailla\nTaivahan kasteen\nVirtaili taasen\nElohon maan.\nPaisteella armon\nLuojamme nosti\nHenkensä maassa\nHallitsemaan.\n\nElämän henki\nKukoista maassa,\nKohoita luonto\nKorkeuteen!\nHimojen liekki\nTomuhun paina,\nSäilytä luotus\nIkuisuuteen.\n\nPain. 9/3 1878.\n\n\n\n\nMUUTOS.\n\n\nKukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin,\nMutta sataa lempiessä yhden unhoitin;\nVaan nyt yhtä armastellen ainoata\nUnhoitan mä joka päivä sata.\n\nPain. 8/6 l878.\n\n\n\n\nKIRKKOMATKA.\n\n\nKun halki seljan aaltoisen\nMies souti kirkkohon,\nJäi venhe kirkkorannallen,\nHän itse templiss' on.\nHän siellä kuulee, ett' on maan\nElämä kirkkomatka vaan\nJa hauta kirkkoranta.\n\nElämän venhe matkalla\nKun särkyy, sill' on tarjona\nSatama: haudan santa.\nHän, henki, kirkkomatkallaan\nOn valmistettu, nostetaan\nPois sovun maihin sointuisiin,\nIkuisen rauhan temppeliin.\n\n29/8 1878.\n\n\n\n\nVIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI.\n\nSäveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus.\n\n\nNiinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa\nInnoll' aina isänmaansa puoltohon,\nNiinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa,\nKosk' on noussut luonnonvoimat raivohon!\nYksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan,\nRauhantöitten palveljaks' se kahlitaan.\nPäivä taikka yö,\nLepo taikka työ,\nValmis ollos vasten tulta taistelemaan!\n\nAhkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo,\nKartanot ja kaupungit se nostattaa,\nKansakunnan karttua se mahtavaksi suo,\nRauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa!\nVapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen\nAntakaamme lailla jaloin isien!\nPäivä taikka yö,\nLepo taikka työ,\nValmis ollos vasten tulta taistelemaan!\n\nLeijumme, sun ympärilläs into liekitsee,\nInto nuori, valmis vaarat voittamaan.\nVaikka myrskytuulet murhatulta auttelee,\nMeill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan!\nUsko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus,\nNiist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus.\nTyö ja taisto vaan\nMeille Suomenmaan\nLuonnonvoimat aarteita saa antelemaan.\n\n15/11 1878.\n\n\n\n\nKÄYNTINI IMMEN HAUDALLA.\n\n\nOn ilta, kesä-ilta,\nJo päiv' on mailleen mennyt,\nOn tyyni rauha vaan.\nKeveä kukkain tuoksu\nMetsässä viimehtii.\n\nMaa vaikk' on täynnä rauhaa,\nMun sielussan' on myrsky,\nKatumus katkera.\nMä haudall' immen hurskaan\nKäyn ahdistuksessa.\n\nTuo impi kerran kutsui\nMun \"toivoks' synnyinmaani\" --\nNiin kallihiksi mun!\nMä hurja unhoitinko\nTuon toivon siunatun?\n\nTomuinen sielu parka\nNyt täynn' on ahdistusta\nJa huokaa tuskissaan,\nEtt' turhuus alttarilleen\nMun viettel' uhraamaan.\n\nOi, maani, kallis maani,\nOi, milloin velkas vaadit\nJa täytän toivosi?\nOi, hauta, kallis hauta,\nSuo tulla luoksesi!\n\nPartaalla virran pauhun\nRauhainen hautakumpu\nOn immen hurskahan.\nKatuen synninlapsi\nMa sinne uskallan.\n\nOi, ruusut, valkoruusut,\nOn haudall' immen armaan\nTeill' onni kukoistaa.\nHäpeestä tuskin tohdin\nMa teihin katsahtaa.\n\nEteenne maahan vaivun,\nHartaasti voimaa uutta\nTaivaalta rukoilen:\nPyhitä, Luojan henki,\nTomua ihmisen!\n\nJa helmet, kuumat helmet\nMun silmistäni tulvi\nArmaalle haudallen.\nKuin immen sielun, silloin\nNäin iltatähtyen.\n\nNyt lohdutus ja rauha,\nNyt toivonvirrat vuoti\nTaas sieluhuni mun.\nSain uutta voiman tulta\nHaudalta kaivatun.\n\nJos virta, elonvirta\nMun vasta uhkaa niellä,\nMutaansa upottaa:\nKun muistan immen hurskaan,\nUus' henki virkoaa.\n\n1878.\n\n\n\n\nRUNO,\n\nlausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa,\nViipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.\n\n\nEi vaan leiväst' elä ihmissuku:\nSana Luojan, aate, hengenmahti\nMaailman loi, muodostaa ja johtaa.\nJa kun aate, rakkauden luoma,\nIhmisrinnan nytkin valtaa, valmis\nHän sentähden uhraamaan on leivän,\nHengellensä voitoks' elääksensä.\n\nMoinen aate, kansallinen aate,\nKansan itsetunto on, jok' ohjaa\nKansakunnan omast' itsestänsä,\nOmist' oloista ja keskuksista\nEtsimään ja kasvattamaan suurta,\nKorkeaa ja arvon-ansioista,\nOmituista, uutta ihmiskunnan\nIhailuksi, elinrakenteeksi,\nPalvellen näin kukin kulmallansa\nIhmiskunnan suurta tornintyötä,\nTaivahasen ylttyväistä kerran:\nSivistystä suuren ihmissuvun.\n\nMoinen aate, kansallinen aate,\nSuomen kansan elimihin uhkui,\nKuohutellen luonnon lähtehestä,\nKansan hengest', ennen nukkuneesta,\nVilppahan ja valvovaisen virran,\nVirran vastuksia murtavaisen,\nLaajenevan, taajenevan tulvan --\nKansalliset riennot, oudot ennen,\nHartauden, innon uppo uuden,\nItse-uhrauksen ihmevoiman,\nOpin-innon, valon valloituksen --\nKunnes aaltoaapi kaikkialla,\nKaikkialla kansan henkivalta,\nKansan henki kansaa vartioipi.\n\nMoinen aate, kansallinen aate,\nLäpi Suomen etelän ja pohjan,\nKautta Suomen sydämen nyt käypi,\nNostatellen, luoden loitsimalla\nKansallisen hengen oppitarhat,\nJoissa ajan tulevaisen toivot,\nKansan lapset, kansan rakkauden\nPäivänpaistehessa versostuvat,\nSiunauksesta rakkauden töiden.\n\nMoinen aate, kansallinen aate\nMyös loi innon Suomen itämaille,\nHartauden, toimen tänne tuotti,\nKansan kutsui avuks itsellensä,\nOman toivehensa täyttäjäksi:\nPäästämähän kansan kasvavaisen\nTiedon-tarhaan oman kielen kautta.\n\nKansallisen omantunnon ääni\nKajahtaa nyt kautta Itä-Suomen,\nRajojenkin tuolla puolen tuntuu:\nNouse, kansa, valvo vanha suku,\nKauan kaihoksissa unteloinut\nAlla vitsan vierahan ja vallan!\nTunne lippus, uhris ilmi kanna,\nHengenvalta, kaiken vapauden\nAlku-ehto, itsellesi hanki,\nMaallisella uhrill' osta kallein,\nMaassa kallein, suurin taivahassa,\nJälkipolven perintö ja aarre:\nHengenvalta, vapauden mahti.\nNouse, kansa, valvo vanha suku,\nItä-Suomi, Karjalainen kanta!\nMuistojesi hiilloksesta lietso\nToivojesi toinnutteeksi tulta:\n\nTäältähän, kas täältä Suomen suku\nMainehensa maailmalle nosti,\nTäällä kuulun kunniamme lähde:\nKansallisen hengen ikihelmet,\nLaulut suuret Kalevalan kansan\nTäällä syntyi kansan sydämestä,\nSydäntenpä sytteheksi lähti. --\nNytkös, koittaessa ajan uuden,\nPiilloksissa tääll' ois luonnon-lähde,\nKansan henki, nukkuis hangen alla\nVirtomatta maata vihannaksi,\nKansallisen viljelyksen maata?\nKoteloonko särkyis hengenhelmet,\nIlmestymätt' iloks' ihmisille,\nMaalle kuuluksi ja kunniaksi?\nNouse, kansa, valvo vanha suku,\nItä-Suomi, Karjalainen kanta!\nLahjat suli' on muita muhkeammat,\nHenki herkempi ja herttaisempi,\nMuistot mainioimmat maailmassa,\nKalevalan kaukahiset muistot.\nKunpa nouset, nouse notkeasti\nOman toivehesi täyttäjäksi:\nLaittaos pääkaupunkisi kuulu\nKansallisen koulun kaupungiksi,\nOppitarhaks' omankieliseksi,\nJosta opin korkeamman tähkät --\nNiinkuin muinen valkeuden oppi\nKarjalan pääkaupungista kulki,\nValtavasti laajeni ja voitti --\nPuhkeaa ja singahtaapi kauas\nSuuren Suomen, kaunon Karjalamme\n\nIloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;\nJossa lapset täältä sekä tuolta,\nItä-Suomen suuren ilman alta\nVersostuvat maansa mainioiksi,\nHaltijoiksi Kalevalan hengen,\nLaulajoiksi sekä loitsijoiksi,\nLoitsijoiksi uuden aikakauden,\nSankar'-ajan kunniasta kuulun.\nItä-Suomi, Karjalainen kanta,\nLaittaos pääkaupunkisi kuulu\nKansallisen koulun kaupungiksi!\n\nNäenhän jo isät Itä-Suomen,\nKasvattajat kansallisen toivon,\nNäen silmät toivon säihkehessä:\nRinnass' innon kansallisen hehku\nKertyvät he avuks' asiansa. --\nPyhittää jo kansallinen aate,\nRakkauden aate, Suomen kansan.\n\n\n\n\nTURHAKO ELÄMÄ?\n\n\nTurhapa tääll' elo ihmisen on,\nHyörintä houkkoin:\nErhettymään, katumaan tekojaan\nSyntyvät tänne;\nErhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa\nKatkerata;\nSyntyvät vaan kokemaan -- ylen harvoin ja myöhään\nViisastumaan.\n\nLeikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan\nIhminen luotiin,\nJos elämää tämän täytteheks' ei\nLuotuna hälle?\nIhminen en, niin tietäen, olla ma tahtois,\nHukkuva pois.\nEi! elämää, elämää iki henkeni kaipaa,\nUutt' elämää!\n\n23/4 1879.\n\n\n\n\nSIELLÄ JA TÄÄLLÄ.\n\n\nJo taasen pääsin kotoisehen luontoon\nPois kaupungista rauhattomasta,\nTaas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon\nPois tomupilvest' onnettomasta.\nSiell' ihmistelme ja pauhu vaan,\nTääll' onni, rauha on työssä maan.\n\nSot'-asehissa siell' liehuu kansa\nJa soittaa vaan sotatorviansa;\nTääl' luonnon helmahan sointuisaan\nVaan paimen laskevi laulujaan.\nJa runon hengetär täällä kohtaa --\nMaantyttö kaino hän syntyjään --\nHän kukkalaaksojen kautta johtaa,\nLumoten maailman ihmeillään.\n\nPääkaupungin tomupilven tanner\nVoi sota-urhoja miellyttää,\nVaan rauhan töille on maalla manner\nJa salo lauluja synnyttää.\n\n25/7 1879.\n\n\n\n\nLUOMISEN KEVÄT.\n\n\nEnsi kevätpäivä loisti\nYli kaiken luomistyön;\nValon Herra varjot poisti,\nTunnettu ei valtaa yön.\n\nHerran kirkkautta kohti\nKaikki luodut nosti pään,\nLemmen voimaa luonto hohti,\nMielt' ei karsast' yhtäkään.\n\nToisen onni toista nosti,\nRiemun syyn soi runsahan,\nLempi lemmen töitä kosti\nHalki kevätmaailman.\n\nKukat -- ennen varsissansa\nAattehina piilivät, --\nLoistivat nyt, tuoksullansa\nMaailmata täyttivät.\n\nLeijonakin kukkaseensa\nMieltyi -- naarasleijonaan;\nUroskyyhky kultasensa\nLauloi -- kukkaseksi vaan.\n\nLuonnon morsiamet täytti\nAamukaste keväinen. --\nMiehen sydämessä näytti\nAatehelmet piillehen.\n\nYksin, varsi kukkaa vailla,\nKaipion hän tunsi vaan;\nOnnen keskelt' orvon lailla\nViel' ei löydä onneaan.\n\nLuonnon Herra, luotu maata\nEedeniksi hoitamaan,\nItse riemuita ei saata, --\nVarsi kaipaa kukkastaan.\n\nSilloin luonnon hekkumasta\nVuoti tunne suloisin,\nYlin aate taivahasta --\nMies ne nautti sydämin.\n\nKaunihinta nähden, vaipuu\nSankar' ihme-unelmiin.\nNäkee unta -- vihdoin toipuu --\nKukkansa luo Eedeniin.\n\nTunne suloisin ja ylin\nAate, uni kaunihin\nMiehen sydämen ja sylin\nTäytti -- nainen luotihin.\n\nIhminen, jot' onnen hukka\nPeljätti, nyt nousta voi.\nLuomiskevään viime kukka\nVasta täyden kesän toi.\n\n12/8 1879.\n\n\n\n\nPURO.\n\n\nPuronen niityn liepehellä\nOn pieni virraks', ojaks' suuri,\nSen oppineetkin hylkää juuri,\nEi tiedä kirjat nimitellä.\n\nEi tehdas eikä mylly pyöri\nSen juoksussa, niin vienoisessa;\nSen matalassa lainehessa\nEi höyrylaivain liike hyöri.\n\nSe suurt' ei voi, ei tiedä, toivo,\nVaan kukkanientä, vainiota\nSe virvoittaa -- sen tyyni sota\nOn vapaa rauhantyö, ei raivo.\n\nTien vastukset silt' usein sulkee\nJa nöyrtyen se väistyy, kaivaa,\nNiin kokee monta matkavaivaa,\nVaan valtavirtahan tok' kulkee.\n\nNiin virta paisuu mahtavaksi\nJa laivat, tehdastyöt se käyttää\nSe voiman, rikkauden näyttää\nPurojen pienten nostamaksi.\n\n19/8 1879.\n\n\n\n\nSYYSLAULU VUONNA 1879.\n\nViipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta.\n\n\nMiehen into ilmoitaksen\nTöissä, ei vaan sanoissaan.\nNiin soi ääni sydämissä\nKautta suuren Suomenmaan,\nKevätkylvöjään kun kansa\nLapsensa tuo niittämään\nHellin mielin, riemurinnoin,\nValmis Luojaa kiittämään.\n\nRakkaudella toivon touko\nKevätsäällä kylvettiin\nSeitsemähän peltosarkaan:\nSuomen kansan kaupunkiin.\nVilj' on valmis -- hengenvilja\nMaisest' ainekylvöstä.\nSyy on lasten, poikain, naisten,\nRientää, koota, niitellä.\n\nKevät-touon syksysato\nKylvetähän uudelleen\nNuoren kansan hengen peltoon,\nLasten sydän-uumeneen.\nVasta versoo siellä siemen\nUuden ajan tähkäpään,\nJonk' on jyvä kaiken kansan,\nEi vaan harvan, itsekkään.\n\nÄidin, isän veri hehkuu,\nKuumenee, kun armaitaan\nTuovat kansan lemmen luomaan\nTiedon satusaarelmaan.\nRakkaus, rukous ja toivo\nKuohuu kansan silmihin;\nUskot: syys jo kevähäksi\nVaihtuu vallan väkisin.\n\nKevät onkin: Kansallinen\nAate luopi maailmaa;\nKansa, kuullen ääntä aatteen,\nTottelee vaan Jumalaa.\nHehku, intoellos, kansa!\nMutta muista ainiaan:\nMiehen into ilmoitaksen\nTöissä, ei vaan sanoissaan.\n\n\n\n\nNUORI VIERAS.\n\n\n\"Tuo nuori vieras pöydässä\nEi syö\", niin moittii emäntä.\nEihän syö, no tietää sen --\nVastapäätä tyttären.\n\nOn poissa tytär pöydästä.\n\"Ei vieras syö\", niin emäntä.\nEihän syö, no tietää sen --\nIkävissä, kaivaten.\n\nTaas emännäll' on vieraita\nNiin paljon -- häät on talossa!\nJo syö vieras entinen --\nVierell' istuu tyttären.\n\n\n\n\nKORKEIN.\n\n\nHalki laajan\nMetsälaakson\nLensi perho.\n\"Onhan ihme\",\nKuiski kukka,\n\"Lennät noin!\"\n\nHalki ilman,\nTuulten teitse\nKiiti kotka.\n\"Luojan luokse\",\nHuokui honka,\n\"Nouset noin!\"\n\nNiinkuin taivaan\nTanssitanner\nLeijui pilvi.\n\"Ilman ääret\",\nVoihkui vuori,\n\"Täytät noin!\"\n\nYllä tähtein\nTanssiseuran\nPaistoi päivä.\n\"Suurin, korkein!\"\nHuokas kuu, \"kun\nNouset noin!\"\n\nAsui maassa,\nVoitti taivaan\nIhmishenki.\n\"Yli luotuin\",\nHaastoi Koitar,\n\"Nouset noin!\"\n\nMaan ja taivaan\nKautta huokuu,\nHenkii Luoja.\n\"Suurin, korkein!\"\nKaikki luodut\nTunnustaa.\n\n22/9 1879.\n\n\n\n\nNUORI LUISTAJA.\n\n\nOn kirkas, liukas luistinjää.\nOn nuorten raitis riemu tää!\nJää kannattaa.\nSiis luikukaa!\nMies uljain ensin ennättää!\n\nJää läikkyy, väikkyy, ruskailee,\nJää vongahtaa ja tuskailee,\nKun pelvotta\nSen kannella\nNuor', uljas parvi kilpailee.\n\nKaks innon poikaa kiitämään\nNyt lähtee saareen siintävään:\nYks jälkeen jää,\nYks ennättää --\n\"Kas, taivas välkkyy alta jään!\"\n\nJää viekas virtapaikalla\nOn tyynenkirkas, loistoisa.\nKen aavistaa,\nEtt' ennustaa\nSen taivasloiste kuoloa?\n\nVaan nuoren posket ruskoittaa\nJa silmät riemuin hehkuaa.\nKen aavistaa\nVoi kuolemaa,\nKun rinta toivost' aaltoaa?\n\nJa nuorukaisen silmissä\nOn saari kaunis, siintävä.\nJää ruskailee,\nJää tuskailee --\nVaan virran jää on pettävä ...\n\nJää petti taivasloistollaan.\nOn rannall' itku, parku vaan.\nOi, lohtukaa!\nEi surra saa!\nJään all' on taivas loistossaan.\n\n12/11 1879.\n\n\n\n\nTULTA LAINAAMAAN.\n\n\n\"Äsken tulit -- nyt jo pois?\nParemp' ettet tullut ois!\nTulit tänne niinkuin vaan\nTulta lainaamaan.\"\n\n\"Oikein arvasit! Sen tein:\nPyhää tulta luotas vein.\nAuta, armas, aina vaan\nLiekki leimumaan!\"\n\n1879.\n\n\n\n\nLAUPEUDEN ENKELI.\n\n\nNälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui.\nLopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui.\nKylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus?\nLuojallenpa yksin kuului köyhän rukous.\n\nSilloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan;\nHänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan.\nLähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan,\nSieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan.\n\nLieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten,\nHenki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen.\nOrpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa,\nIloks' olla ihmisille, heitä rakastaa.\n\nViikot vieri, leipä loppui -- tauti yltyi uudelleen;\nHoureihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen.\nKen nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan,\nNälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan.\n\nTuoni tuopi rauhoitusta -- vanhemmat ja lapset vei.\nTaudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului -- nytpä ei.\nOrvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus:\nOnni loppui häitä: olla muiden lohdutus.\n\n\"Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma.\nKelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota?\nKylässä -- ken sinne jaksais! -- ihmisiä ois, --\nTarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois.\"\n\nNäin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta,\nIlmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa:\n\"Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan,\nRiemun rakkauden töistä sulle valmistan.\n\nKun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan,\nKuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan:\nLaupeuden enkel' olla saat sä ainiaan,\nTuskain lohdutusta kantaa asuville maan.\n\nMissä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa,\nSiellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa.\nTäynnä Luojan rakkautta maljas olkohon,\nOnnesi on, lohdutusta kun saa onneton.\"\n\n\n\n\nPIKKU EELI.\n\n\nUsein ihmisiä maan\nEnkeleihin verrataan --\nTurhaan tosiaan!\nVaan jos pikku Ellillen\nLuoja antais siipyen,\nMuut' ei puuttuiskaan.\n\nRafaelin, Murillon\nEnkeleitten viaton\nKatse hällä on.\nMutta Ellin tyyneys,\nArmas ihmelempeys --\nMuille mahdoton!\n\nNyt jo jaksaa uskoa\nEnkeleitten varjella\nVoivan pahasta.\nMiss' on puhdas kauneus,\nSiell' ei synnin-ajatus\nMieltä valloita.\n\n\n\n\nMYLLYPURO.\n\n\nEi rikas -- köyhä myllär' vaan\nTuoli' asuu mökki-huonossaan\nPurosen pienen partahalla.\nPuroa talvi kahlehtii\nJa myllär'-ukko huolehtii,\nJa metsä huokuu korkealla.\n\nOn mylly luoman laskussa\nNiin jäykkä, jäinen, kankea,\nEi tullia sen työ nyt anna.\nPurosen ääni alta jään\nEi kuulu tuuless' ensinkään --\nEi heikon ääni kauas kanna.\n\nKun metsä huokuu, humisee,\nMies rannall' usein käyskelee\nJa korvansa hän alas painaa:\nNiin silloin soitto heloisa\nPurosen pienen rinnasta\nSuo hälle toivon, lohdun lainaa.\n\nMies lastensa luo kiiruhtaa,\nJa vaimo heille valmistaa\nNyt suurusviljan viimeisensä.\nKun viel' on tuulta, tuiskua,\nNiin sekoittaa hän pettua. --\nJos joutuis kevät lämpöinensä!\n\nNiin metsän tuuli lämpiää\nJa rannan lumet heltiää,\nPuronen tulvillaan jo pauhaa.\nOn mylly valmis pyörimään\nJa myllär'-ukko mielissään,\nKun mylly tullin tuo ja jauhaa.\n\nOn rannan louhten lomihin\nJo noussut lemmenkukkakin,\nJot' armastelee luoman laine.\nKuin ranta ruokkii kukkiaan,\nNiin myllär'-äiti lapsiaan\nJa molemmill' on riemun-aine.\n\nViel' itse myllär'-ukko on,\nPurosen lailla, kolkkohon\nNyt vyötty talvikuorehensa.\nVaan, läsnä kuullen, sydän sen\nOn rinnass' armas: keväimen\nSe toivoo, tahtoo lapsillensa.\n\n5/1 1880.\n\n\n\n\nUKONSYÖTTI.\n\n\nOn vuorell' uljas temppeli,\nSen torni nousee rohkeasti,\nKuin tahtois taivahille asti,\nMaan arkihuolet hylkisi.\n\nJos ukkonen, jos myrsky-yö\nLyö sydämihin honkapuitten,\nVoi rikkoa se rinnat muitten,\nSen liekki temppeliin ei lyö.\n\nOn ihmisrakkauden työ\nSiell' ukonsyötti -- lemmenvalta\nVoi vihan lientää taivahalta,\nVaikk' oiskin maassa synnin yö.\n\n7/1 1880.\n\n\n\n\nPÖLLÖN VIISAUS.\n\n\nTarhapöllöllen kun kerrottiin,\nEttä hänen sukulaisensa,\nUljas kotka, läsnä taivasta\nAsustaapi hongan latvassa --\nRiemust' innostui hän pyörryksiin.\n\nVirkosi. Nyt jahtihaukan luo,\nVanhan hoviherran, kiiruhti,\nHäntä pyysi, oikein rukoili:\nHaasta, serkku, että herrasi\nMulle armon edessänsä suo!\n\nLoistaessa tähtituohusten\nValta-istuimen luo saavuttiin.\nKotka mieltyi pöllön palaviin\nSilmiin, vaikka hullunkurisiin,\nEnnushenkeä niist' arvaten.\n\nPöllö lintuin valtiossa niin\nNostettiin profeetan kunniaan.\nÖisin onnistui hän virassaan:\nPelkoa ja vapistusta vaan\nLevitti hän lintuin sydämiin.\n\nYöllä uskottiin, kun peljättiin.\nAamu totta virkki valollaan:\nAvosilmin neuvoi liikkumaan,\nValoa ja taivast' uskomaan.\nPöllön viisautta naurettiin.\n\nHäpeissänsä pöllö sittemmin\nPimeässä vaan nyt vaikuttaa. --\nPäiväst' ennustaa hän kuolemaa. --\nVaan nyt käki, rastas, leivo saa\nLauluin täyttää lintuin temppelin.\n\n7/1 1880.\n\n\n\n\nKEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN\n\nviidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana\n\nMaaliskuun 2 p. 1880.\n\n\nI.\n\nKansa, viel' on muistossas\nNuori, uljas Ruhtinas,\nMieli täynnä jaloja\nAatteita ja toivoja.\nSydän nuori aaltoeli\nRakkautta tulvillaan:\nKansain toivot Häness' eli,\nKansain onni kalleinnaan.\n\nVaikk'ei silloin valtikkaa\nKantanut, loi suloisaa\nLohtua jo kärsiviin.\nValoi kansain elimiin,\nAamuruskon lailla, uutta\nElonvoimaa, tenhoa;\nSuojaeli vapautta,\nHellitteli kahleita.\n\nItse jalo kevät, Hän\nKantoi kansain kevähän:\nTallensi sen povessaan\nSuuriss' aatteiss', aikeissaan.\nPaljon suurta nuorukainen\nKantanut lie rinnassaan,\nMies kun jalotöillä maineen\nKiitosta sai kaikumaan.\n\n\nII.\n\nKun toivottu nous valta-istuimelle\nJa tarttui kansakuntain valtikkaan,\nKohosi miljonien sydämelle\nRukous, nousten uumenista maan,\nJa toivonriemu aavistuksen lailla\nSit' ennusti, mit' oli oltu vailla..\n\nJa niinkuin kevätpäivä noustuansa\nMaan kaiken täyttää siunauksellaan\nJa salot, salmet laskee kahleistansa\nJa kukkaseppeleillä kiehtoo maan,\nNiin valtiaankin rakkaus, mahti kansat\nPimeestä päästi, laukoi orjain ansat.\n\nNyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi,\nVapaina nosti päänsä painuneen.\nJa vapaus se ihmis-arvon antoi\nKuin kevät elonmerkin kukkaseen.\nJa kansakunnan ydin voitti uutta\nNyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.\n\nNuo uudet voimat viisas valta sääsi\nTyön, toimen, aatteen palveluksehen:\nTiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi\nMaat halki; -- sydämihin kansojen\nMyös tiedontiet ja opinsuonet johti,\nVei maat ja kansat edistystä kohti.\n\nTyöt jalot, suuret rajoja ei tunne,\nVaikk' oman maan ja kansan kehdokseen\nNe kaipaa -- muuten rientävät ne kunne\nVaan tosi tarve etsii avukseen.\nSen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa,\nKun Balkan-niemi kutsui avuksensa.\n\nNyt kansa vieras läpi vaiheittensa\nAin' ylistellen muistaa Valtiaan,\nJok' ihmiskunnan voitoks uhriensa\nKautt' osti orjuudesta Balkan-maan.\nNiin kansa, ennen poljettu, nyt siellä\nOn kansallisen edistyksen tiellä.\n\nNäin ihmis-arvon, vapauden aiheet,\nNäin edistystä maille, kansoillen\nOn valtiaamme luonut, kansain vaiheet\nUutt' aikakautta kohti ohjaten.\nMutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi,\nJos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.\n\nVaan vaikea ois laulun luetella\nMit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on,\nSill' aikakirjain lehdet arvostella\nVaan voipi töitä moisen urohon.\nMaa palkintoa niist' ei jaksa antaa,\nSen rinnass' omassansa sankar' kantaa.\n\n\nIII.\n\nÖin usein raaka, jylhä suo\nMaan yli ruttohuurut luo\nJa ilman saastuttaa.\nJa sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa\nMyös hallan henki pellon viljaa\nJa tahtoo tähkät kuolettaa.\n\nNiin noussut keisar'valtion\nOn sivistyksen peltohon\nMyös rutto myrkkyinen.\nSen liitoss' on kaikk' ilkivallat,\nKaikk' inhoittavat surmat, hallat --\nNiin ihmiskuntaa häväisten.\n\nJa valtakunnan kunniaa,\nSen kruunua, maan jaloimpaa\nTyöt mustat vainoaa.\nHänt', uuden aikakauden luojaa,\nMaan edistyksen, onnen suojaa\nPimeys vaanii, ahdistaa.\n\nMut Korkein kaitsee omiaan.\nNiin tuhat juonta julmaa vaan\nOn turhaks' rauennut.\nJa valtias Hän vaaroissansa\nOn kirkastunut, kunniansa\nOn kansain suussa kaikunut.\n\nNiinkauan kuin voi seistä maa,\nAin' ihmiskunta kiroaa\nTyön julman, kavalan.\nVaan järjestystä, oikeutta\nKen suojaa, voittaa rakkautta\nJa voittaa jälkimaailman.\n\n\nIV.\n\nSuomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?\nHarras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.\nTuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais,\nKansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.\n\nNeljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan,\nKantain uhrikymmenykset alttarille maan.\nRiemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:\nLuojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:\n\nKansallisen hengen sato meill' on voittona.\nSit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.\nRuhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut,\nKansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.\n\nValistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen,\nTorjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.\nKansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;\nSiit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.\n\nHänpä armas valtioomme uuden elon loi,\nKorvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.\nNiin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu,\nRuhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.\n\nViel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta,\nKansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.\nSilloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:\nRuhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.\n\nTäysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas,\nLöi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.\nMiehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.\nRakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.\n\nSiksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit\nJuhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:\nKaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen,\nHenki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.\n\nMitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan,\nKansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:\nSuku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten\nSuurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.\n\nNiinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten,\nRuhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:\nValistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.\nALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.\n\n\n\n\nKESÄKIRJE MAALTA.\n\n\nMa täällä maalla käyskelen \"pääll' kukkaisten ja ruusuin\",\nEn maailman murheit' tunne ollenkaan,\nMut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin\nMun helposti nälkä tappais oitistaan.\n\nEn muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen\nJa vahvasti syön ja juon, kun annetaan:\nVaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima,\nMies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.\n\nJa emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein,\nHän paistit ja ruohotkin saa maistumaan,\nHän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii,\nKuin lempeä mettis-emo huoneissaan.\n\nTääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee.\nMä istun ja kuulen: -- teiret kukertaa.\nKas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii,\nTuo joutilas minua noin muistuttaa!\n\nVaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun,\nSen toinen syö, kun on kolmas paistanut.\nNiin vaatii järjestys -- mun syönti osaksen' on tullut,\nMut luonto on mun ja käen laittanut.\n\nSiis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin,\nNe tippuvat täällä oksilt' otsallen,\nKuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden\nJa huojentaen maan raskaan heltehen.\n\nVoi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki\nJa tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee!\nJa isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein --\nVaan rintani yhtä yhä kaipailee.\n\n21/7 1880.\n\n\n\n\nHÄPEISSÄNI.\n\n\nHyi häpeää!\nHänt' ensin jumaloin.\nNyt tuomitako voin?\nJo särkyi jumala,\nOn ihmisheikkona\nHän kaunis vieläkin,\nOn kyllin kaunis vieläkin.\n\nHyi häpeää!\nMä muilta vaadin vaan,\nJa tuskin muistankaan,\nEtt' itse syntisin\nMaan lapsist' olenkin:\nMa yö, hän kuutamo,\nVaan Luojamme on aurinko.\n\n17/8 1880.\n\n\n\n\nJUMALAN VIKA.\n\n\nOn pikku porsahat niin ihmeen sievät,\nEtt' emäntää ne oikein viehättää,\nNiin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois,\nEtt' aika sikoja niist' tulla voi.\nOn kissanpojat leikkisät ja somat;\nNiist' usein koko peihe ihastuu.\nKen uskoisi, kun suuriks' sukeuvat,\nEtt' ovat häijyt, salakavalat?\nJa koiranpentu vast' on itse hyvyys,\nAik'ihmisten ja lasten lellimä;\nJa kuitenkin, kun hammas karkeneepi,\nSe kyllin haukkua ja purra voi.\nNiin moni ihminenkin lasna lammas\nOn lauhkea, ett' oikein ihmettää.\nSua lohdutan, kun olit lapsest' aikain\nNiin häijy, että oikein hävettää:\nJos susi, koira, kissa taikka sika\nSa nyt et lie -- se Jumalan on vika.\n\n17/8 1880.\n\n\n\n\nPETTYNYT.\n\n\nJo kauan kaiveli aarretta\nHän Paulan rinnasta,\nEi uhrannut kukkoja, kanoja,\nVaan lempilauluja.\n\nMuut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt,\nJo löytää aartehen;\nHän kaikki yöt valvoi ja päivän työt\nJäi usein unheesen.\n\nHän silmänliekkiä vartioi,\nTuot' aarnitultansa;\nEi arvaakaan miten pettää voi\nMyös virvan valkea.\n\nOis luullut jo aartehen löytyneen\nJa vaivat maksavan,\nMut tyhjän löysi hän: ruostuneen\nJa \"heikon astian\".\n\n19/8 1880.\n\n\n\n\nANNI.\n\n\nTuo Toivolan pikku Anni,\nTuo kahdeksan-vuotias,\nOn vieraita nähdess' ensin\nNiin reipas ja haastelias.\n\nEi teeskele: aukomielin\nHän tietonsa kertoilee\nJa ääniä sydämensä\nHän kielellä säestelee.\n\nMut vuosia vuodet seuraa,\nNiin Anni on muuttunut:\nHän nyt yhä yksin laulaa,\nVaan muille on vaiennut.\n\nNyt vuoret ja lahden laine\nVaan tyttöä kuuntelee:\nHän luontohon vielä luottaa,\nMut ihmistä \"epäilee.\n\nOn tyttö kuin rannan sorsa,\nJok' ensin on pelvoton:\nKun ampujan silmä säihkyy,\nNiin lintu on rauhaton.\n\n22/9 1880.\n\n\n\n\nUNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA\n\nLokakuun 12 p. 1880.\n\n\nKun kääntänyt ol' itse suuri Snellman\nJo kansallisen hengen kesannosta;\nKun Lönnrot uuden touon siemenjyvät\nToi kansan muinaisuuden hinkalosta,\n\nJa Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi\nPar'aikaa pellon valtakaivannoita:\nLoi Suomen muistot eri sarkahansa --\nMaa vaati vielä paljon muokkaajoita.\n\nMaa vaati kaiken kansan nostamista\nTuost' ynseästä tainnos-unestansa;\nSill' itse jumalainkin tahto raukee,\nJos heidän hengestään ei syty kansa.\n\nSiks' opin-auran kaikkialla käydä\nPit' ihmissydämiä penkomassa,\nEtt' alttihiksi, kylvökelpoiseksi\nMaa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.\n\nMies silloin kokemusten koulutieltä,\nElämän aartehisto rinnassansa,\nEsille astui: armast' oli kaksi\nVaan hällä: valistus ja Suomen kansa.\n\nNe vihkiä hän tahtoi toisihinsa\nJa kutsui kaikki Suomen nuorukaiset\nHäävierahiksi; sulhaspojat niistä\nHän valitsi ja etsi nuodenaiset.\n\nNiin auraltaan ja rukin luota läksi\nMon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen,\nJa jalon innon tunsi, niinkuin tuntee\nSe, jonka maata vaanii vainolainen.\n\nKen rakkaudellaan ja laitoksillaan\nNäist' innokkaista luonnontuottehista\nTek' isänmaalle hengen auramiehet\nJa kansan äidit Suomen neitosista?\n\nKen rinnan rikkahan ja köyhän lasta\nYht'-arvoisina koulutielle johti,\nEtt' yhtä kirkas heille toivontähti\nElämän aamutaivahalta hohti?\n\nKen halki syytösten ja soimausten\nViel' innoll' aina johti joukkoansa\nJa leijussansa kantaa vaihtumatta\nNuo toivonsanat: \"Valistus ja kansa\"?\n\nEi kysytä. Työ seitsenkymmenisen\nOn rakkauden uhri kansallensa,\nJa tunne jalo, jonka povessansa\nHän kantaa, seuraa häntä haudallensa.\n\nVaan kansallisen hengen kukkiessa\nJa hedelmiä kantaessa kerran,\nKen silloin kieltäis, ett' on ansioita\nMyös Uno Cygnaeolla suurten verran?\n\nKun mahtihenget silloin kansaa johtaa,\nHeit' tukee sankat joukot takanansa,\nJa jumalainkin tahto vasta täyttyy,\nKun heidän hengestänsä syttyy kansa.\n\n\n\n\nPIETARI BRAHEN\n\njuhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.\n\n\nEi suomalainen syntyään,\nMut meidän maata lempimään\nHän oppi omanansa.\nJa Suomen toivot, tarpehet\nHän tutki, täytti puuttehet\nKuin isä lapseltansa.\n\nOl' isä maalle tosiaan.\nJa säästämättä vaivojaan\nHän hoiti armastansa,\nVaikk' ylhäisen ain' arvonsa\nHän muisti -- \"kreivin aikana\"\nEi unhoittanut kansa.\n\nJa Suomen suloutta hän\nNiin mielin, kielin lempivän\nKuin maamme lapsi, näytti.\nEi ylistellen innoissaan\nHän toivotuilla aarteillaan\nJo silloin Suomen täytti.\n\nKuin ennushenki, Suomenmaan\nHän kuningasten kunniaan\nJo aikanansa nosti.\nJa minkä toivoi, tahtoi, sen\nHän valtavasti puuhaten\nTöin, toimin meille osti.\n\nHän missä kulki, kukkaseen\nMaa puhkes hänen muistokseen,\nNiin tiukkui askeleensa.\nVaan tiedon valolähtehen\nTuon kukkienkin kukkasen\nSai Aura rannallensa.\n\nKun kerran jätti meidän maan\nSen rakkahana rinnassaan\nTok' ijän kaiken kantoi;\nJa Suomen kansa omakseen\nMyös hänen sulki sydämeen\nJa isän nimen antoi.\n\nOn vieraskin meill' omainen,\nKun Suomeamme palvellen\nHän yhtyy henkehemme;\nJa toivojamme aikanaan\nKen valmis onpi valvomaan\nHän on kuin omaisemme.\n\nEi Suomen mies hän syntyään,\nMut meitä oppi lempimään\nJa johti rientojamme;\nSiks ylistää ja rakastaa\nAin' omanansa Suomenmaa\nNyt _Pietar-Braheamme_.\n\n\n\n\nJOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.\n\n\nEn sano kestä laulelen,\nKun tuntee hänet jokainen:\nNiin köyhin, jok' on valveillaan\nJo mökki-huonossansa,\nKuin rikas, jolle onni maan\nOn kallis ja sen kansa.\nJo \"Nuijasotaa\" lukeissaan\nHe miehen oppi tuntemaan.\n\nHän kansaan, kansa hänehen\nJo silloin kiinsi sydämen.\nSiit' asti hyvin tajunneet\nHe ovat toisiansa,\nOn käsi kädess' seuranneet\nJa tehneet voittojansa.\nJa kansalla on historia\nNyt toivon tiellä soihtuna.\n\nJa historiaan tää aimo mies\nNiin kansan hengen luoda ties,\nEtt' oman muinoiskuvansa\nSiell' löytää suomalainen,\nJa toivo kasvaa voimassa,\nJos on se horjuvainen.\nSielt' innon uuden kansa saa\nJa työhön, työhön kiiruhtaa.\n\nNyt monta muiston helmeä,\nJoit' ennen unho synkeä\nTai harhatieto tunsi vaan,\nOn noussut valohonsa;\nOn tosi noussut kunniaan,\nSai varjot tuomionsa.\nJa uudet aatesäkeneet\nOn kansan tielle singonneet.\n\nNiin valaissut on historiaa.\nJa nykyaikan' arvoisaa\nMit' etsii, kaipaa Suomenmaa,\nHän ensi mies on kohta,\n\nJok' onnen-airot ohjaltaa\nJa Sampolaivaa johtaa:\nOn Louhen vallan kauhistus,\nVaan kansan ilo, ihastus.\n\nTyö, sana häll' on aseinaan\nJa kansan henki purjeissaan:\nTuo henki, joka yltä maan\nNyt huokuu kaikkialla,\nTuo innostus, jok' aallollaan,\nKuin koski, valtavalla\nKaikk' esteet tieltä kumoaa,\nMaan onnenmurut kokoaa.\n\nViiskymment' on hän vuosiltaan,\nVaan kansa toivois ainiaan\nElävän moisen miehensä. --\nElääkin totta varmaan\nHän aina kansan mielessä\nKuin kuva oman armaan.\nKuin aika nuortuu vanheten,\nNiin muisto miesten semmoisten.\n\nKun suomenkieli sointujaan\nJo luopi kautta kaiken maan;\nKun kaiku Suomen kanteleen\nYli idän, lännen soipi,\nKen silloin voittoseppeleen\nMyös häitä kieltää voipi?\nOn Suomen kansan kilvessä\nHän aina loistohelmenä.\n\n\n\n\nISÄLLEMME.\n\n\nOi, isä armas,\nTaivasten Herra!\nHenkesi luodut\nUudistelee:\nKun sulo lempes\nMaan yli huokuu,\nKuoleman varjot\nPois pakenee.\n\nMaammekin silloin\nYön, lumivallan\nKahleista nousee\nKukkimahan;\nSiunaus silloin\nVirtoina vuotaa,\nPäivänä paistaa\nMaailmahan.\n\nTalviyön kahleet\nKansakin katkoo,\nHenkensä voiman\nHerra kun suo:\nSaa valo voiton,\nRakkaus vallan:\nNiin jalot urhot,\nKuin kukat, luo.\n\nIhminen tääll' on\nVaan tomu, tuhka,\nTok' isä meit' ain\nEtsiskelee:\nHenkensä lahjoill'\nLuo elon uuden,\nKuvansa meissä\nKirkastelee.\n\nAut', Isä, meit' ain\nAltisna Sulle,\nOikeudessas\nVaeltamaan:\nNiin sulo Suomi,\nKansasi kallis,\nSun ilos on ja\nKaunistus maan!\n\n1881\n\n\n\n\nLEPPÄRUKKI.\n\n\nMiks sinusta ei, leppä lauhkea,\nMiks sinusta ei huoli laulaja?\nJos tietäis sorvarin hän laittaneen\nSun varrestasi rukin rullineen,\nSill' iltakaudet tytön kehränneen,\nJos tietäis sen!\n\nJa kelle kiersi paitarihmoja\nJa mihin lointa, mihin kudetta,\nJa kuka täytti tytön sydämen,\nKun tullon täytti rihma hienoinen,\nJa ken sai omakseen sen tyttösen,\nJos tietäis sen!\n\nJos tietäis laulaja, kuin lapsiaan\nSe tyttö, emännäksi tultuaan,\nTuon leppärukin ääress' opetti\nJa kuinka heitä neuvoi, nuhteli\nJa usein yötkin istui, kehräsi,\nJos tietäis sen!\n\nJa kuinka vaimo, miehen kuoltua,\nJäi lasten hoivaks', itse turvatta,\nVaan luotti Luojahan ja rukkiseen\nJa mökki-huonoss' asui lapsineen,\nJoi leivän särpimeksi kyyneleen,\nJos tietäis sen!\n\nKun lapset lintusina lentohon\nJo pääsi, väsyksissä äiti on.\nVaan lapsilleen viel' antoi aartehet\nHän, sydämensä neuvot, ohjehet:\nTyön arvon, Luojan armoantimet,\nNe neuvoi hän.\n\nJa sitten nukkui. Mutta laulaja\nSai kuulla leppärukin vaiheista,\nEtt' äidiltänsä tytär peri sen,\nSen peri hän ja puhtaan sydämen:\nNe aartehet ken voitti poikanen,\nOn onni sen.\n\nJo tunnet, laulu, lepän vaiheita,\nSe halpa on, sai paljon kokea:\nJos muistojen ja toivon kyynelet,\nKaikk' ilon, sulon, surun tuntehet\nTuon leppärukin luota poiminet:\nSaat helmivyön.\n\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN PALAUS.\n\nALKUSANAT.\n\n\nYli-Ukon luota ilman impi\nMuinen alas laskeusi, luoden\nOlot uudet, uuden aikakauden;\nMaata, maailmata muodosteli,\nTyhjän täytti, autioon loi elon,\nSynnyttäen vihdoin viisahimman\nKalevalan kansan luopaneron,\nSuuren suku-isän Väinämöisen,\nKansallisen hengen kanta-urhon.\n\nLailla immen aattehetkin maahan,\nLuojan lapset, laskeuvat, syttäin\nSydämissä lemmen liehaukset,\nOudon innostuksen ihmisissä;\nSynnyttäen suuret mahtimiehet,\nOlot muuttaen ja muovaellen,\nKasvatellen kelvollista uutta\nOlevaisen vanhan olkapäille\nKansakunnan onnen oksapuuksi.\n\nLailla immen laskeusi maahan,\nSuomen kansan sydänmaahan, kerran\nAate, oppi taivahasta tullut,\nKaikkivallan neuvokammiosta.\nVaikeasti täällä mielet voitti,\nVaan kun voitti, otti omiksensa\nIkuisesti, niinkuin impi yljän\nUskollisen rinnoillensa riistää,\nKuolemassakaan ei luopuakseen.\n\nVaan se impi, tullessansa tänne\nSuomen rannan sulostuttajaksi,\nOppahan sai oudon matkallansa,\nJalon, vaikka meille muukalaisen,\nTuomisien tuojan kyllä kalliin:\nJärjestyksen, oikeuden miehen.\nMutta vierashenkinen sen valta\nTyölästytti vanhan Väinämöisen,\nKansallisen hengen kanta-urhon.\n\nTuota surren, tuskaellen tuota,\nImmen oudon suojass' istujalle,\nVierahalle, mielin murretuisin\nVäinämöinen valtikkansa jätti;\nJätti kansallensa kanteleensa,\nLapsiensa lohdutteeksi laulut,\nUuden aikakauden ihmetellä,\nEtt'ei sorru suruihinsa Suomi,\nKaihotessa valtaa Väinämöisen.\n\nLäksi vanha, jätti valvattinsa\nVierahalle valvateltavaksi,\nIhastelijaksi uuden immen,\nLäksi vanha Yli-Ukon luokse,\nKaikkivallan neuvokammiohon\nOppimahan uutta aikakautta\nSyvimmästä syitten lähtehestä,\nTullaksensa viittä viisahammin,\nKuutta kuuluisammin kansallensa.\n\nKerran, kuuluessa kaipauksen\nSuomen lasten suusta, sydämestä;\nKerran, kaikuvi kun vanha kannel,\nKalevalan kannel, kaikkialla,\nLaulut Väinämön kun vierehtivi\nSuomen lasten suusta, sydämestä --\nSilloin saapunut on Väinämöinen,\nSilloin valloittanut valtikkansa\nKansallisen hengen kanta-urho.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN RUNO.\n\n\nAstui impi taivahasta tänne:\nValon impi, rakkauden aate\nRinnassa, tuo autuaisen tunnon\nTulikerä, josta Suomen lasten\nSydämihin, ennen synkeöihin,\nPaistoi päivä, loisti lemmen hehku,\nSytytteli lemmen liehaukset,\nOudon innostuksen ihmisissä,\nLuoden järjestyksen uppo uuden,\nOlot muuttaen ja muovaellen,\nUuden taivahan loi, maanki uuden --\nSotkan munist' ei, kuin ilman impi\nMuinen loi, mutt' uusist' aatoksista --\nSuomen kansan mielehen ne muutti.\n\nNäin kun Suomen kansan kaikkialla\nValon impi, rakkauden aate,\nValtasi ja suli Suomettaren,\nSuomen kansan hengettären, kanssa\nYhdeks' sieluksi ja sydämeksi,\nSilloin aika, suurten synty-aika:\nHedelmänä kypsynehen lemmen\nSyntyi suuret immen ihmelapset,\nUuden aikakauden toukomiehet, --\nSyntyneet ei ansiotta sentään,\nMitään suurt' ei synny vaivan vailla,\nIlman neron sormi-nimetöntä: --\nKantoi äiti, aikakauden henki,\nItse kykenivät kynsillensä,\nItse sormillensa suoriuivat\nAikakaudellensa johtajiksi,\nViittojiksi Kalevalan kansan. --\nNiinpä suurten luotujensa kautta\nEdellensä Luoja maata luopi,\nOlot muuttaen ja muovaellen.\n\nHedelmänä kypsynehen lemmen\nSyntyi urhot, aikanansa kuulut,\nKaunisteeksi kansakunnallensa,\nVielä suuret Suomen historiassa\nRakkautensa tähden tähän maahan,\nTähden intonsa ja toimiensa\nKohoitteeksi kansan lemmittynsä.\nHedelmänä kypsynehen lemmen\nSyntyi silloin _Maunut_, mainioimmat\nSuomen kansan katoliset miehet,\nAikanansa isät Suomen kansan,\nVäinämöisen lasten lohduttajat,\nValon pilkoittajat pimeähän,\nYksin yöhön tuohuksien tuojat.\nMoiset syntyi suuret toukomiehet,\nJotka uuden viljelyksen maalle,\nSuomen kansan sydänmaalle, kylvi\nAattehia uuden aikakauden,\nKylvivät kuin Luojan kahmaloitse\nSiunausta tuottavaisen touon,\nNiinkuin muinen Väinämöinen vanha,\nMaalle puuttomalle noustuansa,\nKautta palveljansa Pellervoisen,\nSiihen kasvun kaikellaisen kylvi,\nVaikka vastuksen toi Luojan tammi.\n\nTammen lailla tänne kylvettihin\nUhrausten, vaivain halmehelle,\nOpin kirkollinen yksinvalta;\nToivottihin kauan kasvavaksi\nSuomen kansan onnen oksapuuna.\nKasvoi iloks' ensi aikojansa,\nNuorna ollen kukki kunnioiksi,\nKunnes ylentihe ylpeäksi,\nSuoriaikse suureks' yli suurten,\nKuun ja päivän otti oksihinsa:\nTiedon maallisen ja taivahisen\nKätki valtikkansa vahvikkeeksi,\nLevitteeksi oman lehvistönsä,\nEttä ikävissä istuskellen,\nKaiutellen surukanneltansa\nKaipasi jo kansa Väinämöisen\nSyvempien syitten lausujata,\nValon päästäjätä paistamahan,\nJakajata tammijättiläisen,\nOpin kirkollisen yksivallan,\nKansakunnan onneks' yhteiseksi.\n\nMaalta meren takaiselta silloin\nAate saapui, aikakauden ilme,\nParannuksen, puhdistuksen aate:\nEnsin halveksittu, pienen pieni,\nYhden toisen sydämessä sykki;\nKirveskin sen ensin pienen pieni,\nSanankirves, Luojan tapparainen,\nYhden toisen sydämehen iski.\nVaan jo aate, vaan jo sanan valta\nSuureks sukesi ja mahtavaksi\nSydämessä urhon suomalaisen,\nUrhon, joka kansan kanteleesta,\nSitä oppien ja kuulustellen,\nHeltyi hehkumahan rakkautta\nKalevalan kansahan ja maahan.\nKansallisehen kun rakkauteen\nLiittyi häness' aikakauden aate,\nSuureks' sukesi ja voimakkaaksi,\nTenhoisaksi sanan tapparalla\nKaatamahan tammijättiläisen,\nOpin kirkollisen yksivallan.\n\nSuvehenpa kaatui taikatammi:\nValistuksen koittavahan kesään\nRunsahinta loi se rikkautta.\nItähän sen tyvi työnnältihe:\nValon puolell' ain' on onnen tyvi.\nOsan-ottajillensa se onnen\nKaikenlaisen kartutti kuin aina\nLuojan lahjat taiten tasottuina.\nVihdoin päivän päästi kaikkialle\nKautta pilvienki pilkkimähän.\nAavistuksiansa kaukaisia\nLohdutuksen rastas raksutteli.\nSuomen kansan toivon kevätkäki\nElpyi kukkumahan kunnahilla.\n\nMoinen uuden aikakauden urho,\nVäinämöisen lapsi laatuansa,\nOli _Mikkel Agrikola_ meillä,\nSuomen kansan suuri kasvattaja.\nSynkeyttä suojelevan metsän,\nKatoliset kirkkolaitoksemme,\nKaskeksi hän kaasi viljavalle\nRakkauden sanan siemenelle,\nJonka Luojan kahmaloitse kylvi --\nLuojan käsi johti ihmiskättä --\nSiunausta tuottavaksi touoks'\nUuden polvikunnan kasvatella,\nNiinkuin muinen Väinämöinen vanha\nKalevalan vainioille kylvi,\nKasken kaatun poltettua, ohran\nKoivahaisen yhden ympärille.\n\nMoisen koivun Suomen kunnahalle\nAgrikola kaatamatta jätti:\nKirkon, kihlakunnan kukkaseksi,\nJosta toivon-käki kukkuaapi,\nVoiman-henki kokkolinnun lailla\nInnon-liekin iskee ihmisihin.\nNiin on koivahainen kunnahalla\nSuomen kansan onnen oksapuuna,\nKaunisteena kaiken viljelyksen.\n\nKaikkivallan neuvokammiosta --\nSydänkammiosta Suomen kansan --\nKatsahtavi silloin Väinämöinen,\nKansallisen hengen kanta-urho,\nEdistystä uuden viljelyksen:\nRukoellen kasvun runsautta,\nToivottavi ajan ehtiväksi\nAsettua vanhan valtahansa.\n\nNouse kansa, niinhän virkki vanha,\nHeräjä jo hengen horroksista,\nNiinkuin nukka kevätnurmen alta,\nPäivän helliväisen paistehessa!\nHyösty sydämissä hengen-touko,\nTohisevan toukopellon lailla,\nToivon kevätkäen kukkuessa\nKirkonpuusta kultaa kunnahille,\nTehden Suomen rannat rakkahiksi,\nMettä mairemmiksi manteremme,\nKasvattaen kansan uskollisen,\nVastasäillä, vaivojenki tullen\nKestäväksi, kaikkivoittavaksi,\nVoittavaksi vihdoin valtikkansa!\n\n\n\n\nTOINEN RUNO.\n\n\nUsein maassa kateuden mahti\nAstuu suurten aattehien tielle,\nTarkoitusten suurten sullojaksi,\nNiinkuin muinen tielle Lemminkäisen\nSatasilmä, tuhatkieli käärme --\nVaikk'ei moista säiky miehen mieli.\n\nKansallisen voiman kasvannolle\nYlpeästi vastahangan veti,\nJoukahaisen lailla, pohjan luonto:\nUljas, uhkea kuin nuorukainen,\nKarsasmieli, paljon pauhaavainen,\nTieltä työntymätön, itsepäinen.\n\nMutta moisen luonnon mahdillansa\nSyyti suohon -- valtahansa vaati --\nSuomen kansa, kunnes kallihimman\nAartehensa vannoi antavansa\nSaita vanki -- vaikka pettäväiset\nPohjanmaill' on luonnon lupaukset:\n\nUsein kevät morsianna loistaa,\nVaan ei kesä häitä heilimöitse,\nLuonnolt' ottaa morsiushelmet halla;\nSyksy sulhollen ei armast' anna:\nKättä koskee kylmä saalis -- suistuu\nSekin sulotonna mannun maihin,\nLuonnon uhriks ihmis-onnen aihe;\nNiinkuin Väinämöiselt' armas Aino\nAlle aallon unhovallan vaipui,\nJätti äitikullan itkusuulle,\nSurupäälle sulhon kaihomielen.\n\nUsein itkusuulla Suomen luonto\nSuri kadonnutta kalleuttaan,\nVuoden toivottua tähkäpäätä;\nUsein kaihomielin Suomen kansa\nOlkisella, hernevartisella\nHevosella -- nälkävuotten varsa --\nLäksi etsingolle onnen linnun\nMiehen vierahansa varpehilta,\nImmen luojan, uuden ystävänsä,\nNiinkuin Väinämöinen morsianta\nPäätyi etsimähän Pohjolasta,\nMutta Joukahaisen jousen tiestä\nMyrkkynuoli matkan vaivaloitsi,\nUrhon kurjillen vei kohtaloillen.\n\nMyrkkynuolet: rutto, sodan surma\nSuomen kansan tielle työnteliiksen,\nAlta ampui nälkävuotten varsan,\nKovihin löi kansan kohtaloihin,\nMonen vaahtomyrskyn vaivaella,\nEttä ainoasti Luojan kokko --\nSisällinen suuri hengenvoima --\nKirkonpuusta aina kiitollisna,\nPelastuksen pengerelle kantoi\nKansan, vaivojansa vaikeroivan:\nLuonnon kuolettavan vainovallan\nValvovainen henkivalta voitti,\nNiinkuin voipunehen Väinämöisen\nKokko kantoi Pohjan pengerelle,\nPohjan vahakansan valvatella,\nKuljetella urhon kotihinsa.\n\nVaan ei vieras auta ilmaiseksi:\nPäänsä päästimeksi Väinämöinen\nUhras Ilmarisen Louhen luokse\nSammon, onnen tuojan, takojaksi,\nPohjan kansan vallan vahvikkeeksi.\n\nAnsioilla eikä armon tullen\nAsemansa osti Suomen kansa:\nTyön ja vaivan, kunnon kansallisen\nAntoi oppi-ahjon laitannaksi,\nTaonnaksi tiedon taika-Sammon,\nValtakansan hengen vahvikkeeksi,\nHengen kanneltamme karsovaisen.\nMonta miestä, Sammon sankaria,\nIlmarisen lasta laatuansa,\nAntoi Suomi vahakansallensa\nSammon, onnen tuojan, takojaksi.\nAsemamme maksoi mainetöillään\nKuulut _Fleming'it_ ja jalot _Horn'it_,\nMonet muutkin heidän vertaisensa. --\nUsein ehkä loiston lumokuusi\nHeitä johti mainematkallansa,\nNiinkuin pettynyttä Ilmarista\nValhe-kuuhut vietti Louhen luokse;\nUsein ehkä onnen aamutähti\nHeille hiilui toivon taivahalta,\nNiinkuin Kalevalan sankareille\nPohjan impi kultaniitten luota. --\nHeidän työnsä, vaivojensa voitto\nValtakansallen loi vahviketta,\nMutta meille vahvuus valtakansan\nHenkivallan muutti muukalaisen,\nKansan hengen katvehesen jätti\nSoittamahan surukanneltansa,\nÄänin vienoin, kielin sorretuisin.\n\nNiinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä\nMielistellen, kotimatkallansa\nKärsi kovan onnen kohtaloita,\nVuodatellen voimaa miehuutensa,\nHurmemettä, sydämensä simaa\nKoti-onnen linnun ostimeksi --\nNiinpä nouti Väinämöisen kansa\nKaikki valtakansan vaatimukset,\nOstimeksi Suomen koti-onnen,\nEhdon valloin edistyäksensä\nKansallista kutsumusta kohti:\nRauhan ruuhet, sotasoimet siksi\nVeisti valtakansan suosioksi,\nSuomalaisen kunnon kuulutteeksi.\nMutta vierahilla veikkatöillä\nVoimat ehtyi, kansan elinvoimat,\nKunnes vihdoin rauhan kotiukko,\nKooten sankarimme suojahansa,\nParantavat syntysanat muisti.\n\nNiinhän monta kertaa Suomen urhot\nValtakansan vainotöiltä kulki\nKotihinsa ehtynehin rinnoin,\nOnnen vailla onnen etsingolta,\nParantuakseen, kuin Väinämöinen\nVenheveiston hurmehaavoistansa,\nKansallisen taidon taikomalla.\n\nPain. 15/1-15/7 1881.\n\n\n\n\nSURUT.\n\n(E. Geibel.)\n\n\nNuo surut lailla nokkosten\nNe polttaa, hiljaa pidellen;\nVaan rohkeasti tarttuen\nEi pistä ne niin kirvelien.\n\nPain. 15/2 1881.\n\n\n\n\nLEIVÄN TÄHDEN.\n\n\nElämä on pelkän leivän tähden:\nKerjäläisest' aikain ruhtinaasen\nKaikki hikoaa ja ähkää, puhkaa\nNiukan taikka runsaan ruuan vuoksi.\n\nMaamies kuokkii, kyntää, kylvää, niittää,\nKorjaa viljan -- kiittää leivän tähden.\nTai, kun halla vie, hän päänsä painaa\nAlas, katkerasti surren, anoo\nAnteiks syntejänsä -- leivän tähden.\nVaan kun leipä runsas on, hän kuorsaa\nKirkoss' ajan ratoks istuessaan.\n\nMitä kielt' ei haastais leivän tähden\nKaupungissa, maalla kauppasuku?\nTosi, valhe, oikea ja väärä,\nKäsi liukas, kieli lipeäinen\nTuusin luusin kiehtoo tuhansia,\nLeipää, viinaleipää ansaitakseen.\n\nMerimieskin aaltoin kimpuss' etsii\nLeipää vaan ja suolaa leipähänsä.\nSotamies senvuoksi puoltaa maataan,\nKun mies maaton leivätön myös onpi.\n\nPapit sitten, suuri hengensääty!\nLeivättäkö lähtis sana suusta?\nVaativatpa vielä voit ja juustot,\nLammasjalat leivän höysteheksi:\nHenki heissä vaan on leivän tähden.\n\nVirkaviisaat kirjan-oppineetkin\nViisaudestansa leipää syövät,\nTodest' ei, vaan leiväst' ottelevat,\nOsan saanut vasta rauhoittuupi:\nNauttii viisaan lepoa ja leipää.\n\nLeivällen kaikk' ihmistaito nöyrtyy:\nEricsson'it sekä Edison'it\nKeksintöjen kilpajuoksuansa\nKiiruhtavat -- leipää huojentaakseen.\nKirjasepät -- Scott ja Cooper -- kilvan\nSekoittavat mustett' ajatuksiin,\nTapauksiin, ansaitakseen leivän,\nKenties hiukka hienomman kuin toiset.\nRunosepät -- Cervantes ja Kivi --\nNäljissänsä suurta soinnuttavat,\nNäljissään he, toiset täynnä ollen,\nMutta kaikki, kaikki leivän tähden.\n\nJoskus keino keksijänsä pettää,\nLasten itkuks isän leipä särkyy,\nViinakoppi vaihtuu velkakoppiin:\nUsko silloin loppuu, sammuu toivo:\nMyrkky, nuora, ruuti, teräs -- teiltä\nKurja henki pelastusta ruinii\nLoppuluovutusta suorittaakseen --\nKaikki, totta varmaan, leivän tähden.\n\nAnnas, kaikki kun käy Luojan luokse:\nJokainen ois sankar' mielestänsä,\nParhainta ei palkkaa paljoksuisi\nJaloist', ylevistä -- leipätöistään!\n\nNiinhän nykyaika lauleleepi.\nLienee totta puolet leikissäkin.\n\nMutta Luoja leivänjyväsistä\nLöytää jonkun lemmen jalokiven,\n\nTunnon puhtahan ja vilpittömän,\nHyvän tahdon -- poimii aittahansa\nKaiken, mikä kukki elämässä,\nLausuu: nuo on siemeneni sato.\n\nPain. 15/2 1881.\n\n\n\n\nPAARMAT.\n\n\nEi ihme jos paarmat sokeat\nNoin kilvassa surmaan juoksevat,\nKun monta nähty on näkevää,\nJotk' eivät ymmärrä enempää.\n\nPain. 15/3 1881.\n\n\n\n\nHAAKSIRIKKO MAALLA.\n\n(Kirje ystävälle.)\n\n\nOi, armas veli, onnellinen veli!\nNyt ehkä juuri pullin ääress' istut\nJa kuulet soitantoja Turhalassa\nJa katsot kaunotarten hepan keppaa,\n-- On silmänruoka myöskin nautintoa --\nTai väsyneenä, nokka vasten pyötää,\nVaan unta näet \"syviss' aatoksissa\"\nNiinkauan kunnes kätten paukkehesta\nTaas heräjät ja kutsut täyden pullon,\nJa kallistat -- oi onnellinen veli!\n\nEi pojat äitini niin armahia\nLie mulle, kuin sä, kallis ryyppyveli!\nMeit' yhdistävät riennot yhtehiset:\nMont' iloist' iltaa, yötä liekkumaista.\nVaan aamut pisteli ja kiroilutti,\nSiks että uusi ryyppy untuvilla\nTaas kietoi sydämen -- oi onnen aikaa!\n\nVaan nyt mun toisin: Asun, tiedät, maalla,\nJoss' on vaan tuhmaa moukkaseuruetta.\nJa isäntäni, aika itseviisas!\nHän kansallisill' asioilla kiusaa\nJa ärsyttää kuin pistäis neulasilla\n(Mun lakimieheksi hän näet tietää).\nEi siinä kyllin -- saarnaa raittiutta:\nEi itse juo ja hammastaapi muita.\nSiit', armas veli, tunnet asemani.\nHän olkoon se, kun mun suo olla tämän.\n\nJo arvaat, että etsin lohdutusta\nJa seuraa hauskempaa. Niin rautatiellä\nMa löysin hotellin ja ystäviä.\nSiin' iltaa istuttiin ja juotiin yöhön\nJa aamuhun niin hauskast', iloisesti\nKuin ennen muinen. Mutta piru vieköön!\nSun vertaistas ei monta ystävätä!\nKuin tunnet, olen arka kunniasta,\nNiin loukattuna suutuin kauheasti:\nLöin pirstoiks ikkunat ja tuolit, pöydät,\nYörauhan rikoin. -- Olen lakimies ja\nNuo seikat tunnen -- kuule armas veli!\nEi armo auta tässä, jos ei raha.\n\nJos itsemurhan teen, te, virkaveljet,\nKun rakkaudella lain lievennätte,\nMun kunnialla voitte hautauttaa.\nVaan nyt, kun virkamies on valtiolle\nSyyn-alainen, on julki rikollinen,\nKun oikeus on vasten valvojaansa,\nJok' elää vielä eikä tahtois kuolla --\nOi, armas veli, täm' on kauheata!\nJa mikä hirmuisinta: pääni, pääni\nJa tyhjä kukkaroni! Auta veli\nJa muista onnetonta veljeäsi!\nOi muista rahalla! Kautt' ystävyyden\nJa yhteisien rientojemme kautta\nMä vannon, että onnekses juon maljan!\nJa sitten saavun kohta kaupunkihin\nJa sovitan --  -- no, itse kyllä arvaat!\nVaan eikö kaiken kovan onnen syynä,\nKun mietin taakse, ollut isäntäni?\nNiin tuottaa tuhmat vaivaa viisahille.\nOi, armas veli, onnellinen veli,\nOi, auta onnetonta veljeäsi!\n\nVaan vielä sana. Kuulehan! Jo horjuu\nMun vanha uskoni ja aavistuttaa\nKuin olis isäntäni oikeassa.\nTäm' oire, pelkään, muutost' ennustaapi.\n\nPain. 15/4 1881.\n\n\n\n\nKIELESTÄ.\n\n(Th. Körner.)\n\n\nNuo sanat muukalaiset kielen kautta\nMyös vierashenkiseksi muuttaa mielen.\nNiin moni korska sokeudessansa\nOn äidinkielellensä häpeäksi,\nKun mongerrellen kieltä muukalaista\nOmalle kielellensä kahleet takoo,\nNiin kansan voimaa oppii hylkimähän\nNiin pettäin luopuu kansastaan.\n\nPain. 15/4 1881.\n\n\n\n\nJ. V. SNELLMANIN JUHLASSA\n\nViipurissa Toukokuun 12 p. 1881.\n\n\nTienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti,\nKääns' itä silmät, länsi sydämen.\nVaan vastaisuuden epätieto peitti,\nKuin ruudinsauhu sotatanteren.\nVaikk' oli ammoin käyty sota Suomen,\nEi vielä valjenneena uusi huomen.\n\nKen Suomenkansan voittaa omaksensa?\nTai hukkumaanko meidät tuomittiin?\nNiin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa\nLoi järjen soihtu Suomen toivelmiin.\nUus aamu luki sädeotsaltansa:\nOn Suomellensa voitettava kansa.\n\nUus sota syttyi, uusi Suomen sota\nJa Johan Vilhelm Snellman johtamaan.\nKun kansan hengen kuolemalta ota\nOn särjettävä, siksi taistellaan.\nNiin teräs-innon, rautatahdon taika\nNyt nosti kansan -- koitti uusi aika.\n\nNiin Kallaveden kainalosta nousi\nMaan halki \"Saimaan\" sananvasamat,\nEi syrjähtänyt jäykkä järjen jousi,\nVaan oikeaanpa aatteet sattuivat:\nSai epäilyksen Goljath kuolinhaavan\nJa kansa näytti oman tahdon saavan.\n\nJa vanhat kaavat vankkui, herrat horjui,\nKun sananpuuskat tuimat tuiskuivat.\nUutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui,\nVaan Joukahaisna suohon sortuivat.\nSill' uros uusi vanhan Väinön tunsi,\nSe Suomalaisen paras tiedonponsi.\n\nJa tiedon tiellä käyvä nuorukainen\nKun innotonna tutki kirjojaan --\nKun leipä, virka hälle kuivanlainen\nOn hengen palavuutta nostamaan --\nSoi silloin korviss' isänmaa ja kansa:\nTyö luisti, sydän syttyi, poistui ansa.\n\nNiin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi,\nKuin kevätulva, kansan sydämeen\nTien uursi, hengen ytimehen juoksi\nJa sielun nurmet nosti kukkaseen.\nJa kansan miehet sankar' ympärilleen\nOn nähnyt yhdistyvän sankimmilleen.\n\nHeit' ylhinnä hän valppahasti johtaa\nJa ruorissa on käsi voimakas.\nKuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa\nJa taisteluiss' on voiton valtias.\nVaan kesken kirkuville huutajille\nHän hillitys on: Kauko-kumppanille.\n\nJa Iku-Turson, kansan hengen turman,\nHän alle aallon syöksi syöveriin:\nHän torjui Suomen kansan iki surman,\nKun oman hengen nosti valvoksiin.\nEi Louhen luoma vieras vainovalta\nVoi onnen-aarrett' ottaa valvovalta.\n\nMies suuri, mutta suurin kansallensa\nOn Johan Vilhelm Snellman tosiaan.\nHän mihin koski tenhotaikoinensa,\nSen suomalaiseks muutti kerrassaan:\nMaailman lasta, rahaa, hetken kantoi,\nNiin suomalaisen tunnon sille antoi!\n\nHän vanhana viel' on kuin urho nuorin,\nTult' täynnä sydän, järki valveillaan.\nEi ihmis-arka: sanoissansa suorin\nHän aina on, kun totta tarvitaan.\nSiks ihmetykseen innostuttaa nuoret\nTää vanha sankar', juuriltansa tuoret.\n\nJa siksi Suomi kilpakiitoksilla\nNyt vanhukselle kantaa kunniaa.\nOn Suomen kevätjuhla. Kukkasilla\nSiis seppelöimme touon alkajaa.\nNuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa,\nSe sydämensä lähteneitä taittaa.\n\nSe sama sydän, lämmin, suomalainen,\nNiinkauan kuin tää kansa hengittää,\nOn hälle ijankaiken kukkivainen\nJa hänet muistaen taas lämpiää.\nNiin nuortuu aina uudelleen tää kansa,\nKun muistaa suuren henkiin-nostajansa.\n\nNyt Suomen silmät tähtää kotirantaa\nJa kansan sydän Suomen oma on.\nMies, jost' on alku, johtoa viel' antaa\nJa uusi polvi jatkaa taistelon.\nVaan alkuaate: kansa Suomellensa,\nOn vallattava -- se on johtehensa.\n\n\n\n\nKEVÄTLAULU.\n\n\nPäiväsi, oi isänmaani, jo koittaa,\nTullut jo sun keväthetkesi on!\nKunnian, mainehen maa jalo voittaa,\nKansa on astunut taistelohon.\nHenkensä haittoja Suomi jo ratkoo,\nKielensä sointuja sommittelee,\nKuin kevät järvien kahleita katkoo,\nSalomme lauluilla lumoelee.\n\nPain. 15/5 1881.\n\n\n\n\nONNETON NENÄ.\n\n\nEli muinen morsian,\nJoka kantoi maailman\nKaunihinta nenää.\nSiitä kääntyi sulhojen\nPää ja sydän pyöräilen.\nOnnetonta nenää!\n\nVaan se neiti kukkasiin\nMieltyi kaikellaatuisiin,\nVei ne lähes nenää.\nKen ois voinut ymmärtää,\nEttä kukka myrkyttää?\nOnnetonta nenää!\n\nKukan kupu aueten\nPäästi myrkkyhyönteisen,\nJoka pisti nenää:\nTuhansien sydänten\nPolte nousi nokallen.\nOnnetonta nenää!\n\nKylä itkee säälien\nTähden nenän kaunoisen,\nJok' ei loista enää.\nMutta onhan tervehet\nSulhoin päät ja sydämet.\nOnnetonta nenää!\n\n11/7 1881.\n\n\n\n\nPUHDAS TOSI.\n\n\nEspanjanpa kruunu kantaa\nTimanttia kalleinta,\nArvellaan, mut ei sit' antaa\nHijottavaks' tohdita:\nPeljätään, ett' tulis ilmiin\nValhekivi ihmissilmiin.\n\nMoni kullaks uskotellen\nKiiltävätä tallentaa\nEikä tohdi tutkiellen\nUskoansa vahvistaa:\nKenties kultasepän luona\nKätehen jää kehno kuona.\n\nIhaellen piiloittaapi\nMoni mielihauteitaan,\nMuitten korvaa kammoaapi,\nEtt'ei tuomittaisi vaan:\nPuhdas tosi peljättääpi,\nEpätietohon siis jääpi.\n\nMilloin tosi kallihinna\nIhmismielet kirkastaa?\nMilloin sana julkisinna\nMaailmalle todistaa:\nParempi on jyvä kultaa,\nKuin on kuorma kuonaa, multaa?\n\n16/7 1881.\n\n\n\n\nMOINEN MAA.\n\n\nMaa, jossa jotkut jahtiseurat jaksaa\nVariksen, korpin, haukan hengen maksaa\nJa sitten yhtyy ilmaan ampumaan\nJa syömään, juomaan voittoriemussaan --\nOn sekin voitto olla voittamatta\nJa jättää sudet, karhut tappamatta! --\nMaan semmoisen ma tiedän: Suomenmaan.\n\nTääll' laki vainoo koiraa uskollista,\nSit' elättää ei köyhän mahdollista.\nKuus kuuta jänistäkin suojellaan,\nVaan lapset sutten suuhun lahjotaan.\nNiin jäniksiä suojaa jänissuku,\nVaan miehen tehtävist' on vähä luku\nJa urhokas on susikunta vaan.\n\nJa pedoist' esivalta palkinnoita\nJos tarjoaa -- et huoli pyytää noita,\nJos tapettuas ihmisverta vaan\nEi susi vuoda, että huomataan\nEtt' on se syönyt lasta kymmenkunnan\nJa kauhistuksiin saanut ihmiskunnan --\nKun näytät sen, niin tappos palkitaan.\n\nKun äidit itkee verta lapsiensa,\nNiin urhot nostaa maljan huulillensa\nJa ruutiaan taas ilmaan ampuaa.\nVaan sudet silloin riemust' ulvahtaa.\nJa kosto viattoman verilaineen\nOn tahra maamme kunnian ja maineen --\nOn moinen maa tää armas Suomen maa.\n\nPain. 15/10 1881.\n\n\n\n\nPÖYTÄPUHE.\n\n\nMun juhlapöytähäni tulkaa,\nTe Suomen pulskat nuorukaiset,\nJa, neidot armahimmat, olkaa\nNyt kutsulleni kuuliaiset.\nVaan, vanhukset, te seurassamme\nOlette harmaa kunniamme.\n\nKas teille annan juhlajuomat\nJaeltaviksi nuorisolle,\nEtt'ei nuo voimat Luojan luomat\nSais sukuamme turmiolle:\nTe viisain, kokenehin käsin\nTäytätte parhain juhlalasin.\n\nNyt siunatkaatte Luojan vilja\nNimenen urhovainajitten\nJa heille juokaa ensi malja,\nVaan toinen pöytäonneks sitten.\nUus suku entistä näin kiittää\nJa työnsä muinaistöihin liittää.\n\nNyt ruokahan! -- vaan jäniksiä\nMe emme suosi paisteissamme.\nMeiss' ei lie arkain ystäviä,\nSill' urhous on kunniamme:\nSiis tänne karhun pää ja jalat,\nNuo miesten parhaat makupalat.\n\nVaan lammas lienee naisten ruokaa,\nKaritsa itsens' uhraavainen --\nSe paisti pöytähän siis tuokaa!\nEtt' ain' ois altis hurskas nainen,\nOis onni perehen ja lasten,\nOis seuraenkel' autuasten.\n\nMyös kyyhkyspaistin voitte kantaa\nArmaille lemmen kyyhkysille.\nSe pyhää kainoutta antaa\nJa helleyttä sydämille:\nNiin suojaavat he kodin tulta,\nNiin ovat perheen kallis kulta.\n\nSaas tänne kalaa, lohta kanna,\nTuo vedenkarjaa voimakasta!\nSe vastavirtojen ei anna\nMatkaansa estää joutumasta.\nMeill' olkoon myös sen verran mieltä,\nEtt'emme kesken käänny tieltä.\n\nSuun levätessä oltta juokaa.\nSiin' uikoon karhu sekä kala.\nVaan sitten sopan tulla suokaa,\nEi yksin kulje kuiva pala.\nOn elämä vaan aika soppaa,\nMies se, ken parhaat palat koppaa.\n\nNyt puuttuu ispinät, ei muuta.\nMakeat sanat niiks on oivat.\nSiis, vieraat, käyttäkäätte suuta,\nNuo herkut maistuvat ja soivat.\nVaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu,\nImelä väkiviinaks muuttuu.\n\nJos elämä ois ruokaa, juomaa,\nEi loppuiskaan tää pöytäsaarna.\nVaan eipä niin, sen parhain huomaa\nSe, jonka leipänä on kaarna.\nSenvuoksi usein henki huokaa\nJotakin pysyväistä ruokaa.\n\nPain. 15/11 1881.\n\n\n\n\nNÖYRISTY, IHMINEN.\n\n\nPaisutko, ihminen,\nKyynärän kunniaa,\nMainetta vakkasen\nVoitettuas?\n\nJos yli honkien\nKunnias nousikin,\nEi edes pilvihin\nLeijata voi.\n\nMaan tämän äärihin\nMaine jos lentelee,\nSiivet jo raukenee\nVoimattomiin.\n\nNousisko kunnia\nAin' yli tähtien,\nHalk' avaruuksien\nMainehemme!\n\nVoittaisko ihminen\nYhdeksän taivahan\nKunnialoistehen --\nVoittaisko sen!\n\n-- Heimoa Luojan on\nHenk' ijankaikkinen,\nTäydellisyytehen\nSiks ikävöi. --\n\nVaan lelu tyhjä on\nKunnia kultineen,\nMainekin mahtineen\nMaailmassa.\n\nKunnian, mainehen\nAinoa lohdutus,\nAinoa siunaus\nOn isänmaa.\n\nSen povi nouskohon,\nSen nimi soikohon!\nSen onni ainoa\nOnnemme on.\n\nNöyristy, ihminen!\nLiittäy Luojahas,\nMainehes, kunnias,\nUnhoittaen!\n\n1881.\n\n\n\n\nRUKOUS.\n\n\nOi, Jumal' auta miestä minusta!\nMa yhä syvemmälle vaivun\nJa uppoan kuin lapsi liejussa.\nSun luokses hetkeksi jos taivun,\nKun nostat aatteill', aikehilla\nJa hyvän henkes tuulelmilla --  --\nTaas niinkuin malmi syöksyn syvyyksiin.\nJa ahdistusten alhossa\nMa tunnen tuskaa, puutetta,\nKuin miekka pistäis hengen ytimiin:\nTotuuden miekka minut vapahda,\nOmakses olentoni valloita!\n\nMit' auttaa ulkosiivous,\nKun sisäll' asuu kirous?\nMit' auttaa vaikka varjelet\nMua töistä jumalattomista,\nJa joskus juomaan johtelet\nMua lähtehistäs puhtahista?\nOn sydämeni täynnä saastaa,\nSe omaatuntoani raastaa.\n\nMua pese, puhdista!\nMua auta, armahda!\nMua nosta luokses, laskeu minuhun,\nMun henkeni suo sulaa Sinuhun!\nTee minut kaltaisekses, täytä\nMun vajavuuteni ja näytä,\nEtt' olen kuvas, josta heijastaa\nSun valos muihinkin ja nostattaa\nHeit' ylhäisiin Sun taivas-ilmoihis!\nTee mua poikas parhaan kaltaiseksi,\nTee vimein luonas jumal'ihmiseksi,\nTääll' avukseni laita enkelisi\n\n1881.\n\n\n\n\nRUNOVIRTANI.\n\n\nEi mun runovirtani\nJuoksu seiso siitä,\nJos sä moitit töitäni\nTaikka kiität niitä.\n\nMin' en laula -- luonto vaan\nRinnassani laulaa:\nEihän luonut lintukaan\nItse laulukaulaa.\n\nEikä virta laaksossa\nVäsy vieremästä,\nKunnes lähde vuoressa\nEhtyy päilymästä.\n\nLähde, laakso, virta vaan\nKaikk' on Luojan töitä, --\nHänpä laululahjoillaan\nMuistelee myös meitä.\n\n\n\n\nKOTOINEN SYDÄN.\n\n\nMä sydänt' etsin sieltä, täältä,\nMaan mustan multapallon päältä,\nVaan silkin, kultakuoren alta\nEn löydä vertaa maailmalta,\nSydämen vertaa kotoisen.\n\nKotoni köyh' on mökki vainen,\nSalossa Suomen seisovainen.\nVaan matalan sen orren alta\nPetäjä maistuu mairemmalta\nKuin voit ja vehnät vierahan.\n\nSiell' äidin ääni hellän soiva\nOn omantunnon rauhan hoiva,\nJa isän sana, lemmen laki,\nParemmin tuntoon tiensä haki\nKuin runne vitsan vierahan.\n\nJos erhetyn -- kun paljon puuttuu\nMaailma mulle tiuskoo, suuttuu;\nVaan kotonani armas nainen\nOn kaikki anteiks antavainen,\nHän sylihinsä sulkee mun.\n\nKun väsyn, ken niin virvoittaisi,\nJos kotimökk' ei aukeaisi?\nKen sairasna ja murhemiellä\nNiin ohjais uskon, toivon tiellä,\nJos kodin sydän auk' ei ois?\n\nSydäntä etsin sieltä, täältä,\nMaan, mustan multapallon, päältä,\nVaan silkin, kultakuoren alta\nEn löydä vertaa maailmalta,\nSydämen vertaa kotoisen.\n\n\n\n\nKYYHKYN POJAT.\n\n\nKuusi suojas oksillansa\nKyyhkylinnun pesää,\nJossa emo poikiansa\nHoiti kaiken kesää,\nHoiti niinkuin äiti aivan,\nNäki yöt ja päivät vaivan.\n\nKasvoi pojat, viel' ei lennä --\nKuherrusta kuultiin:\n\"Pakohon täst' ei nyt mennä\",\nPesässä niin luultiin,\nVaikka usein pesän luoksi\nKalle Villen kanssa juoksi.\n\n\"Häkkilinnut siivot noista\nKyyhkysistä saisi;\nOispa hauskaa kaikenmoista,\nKun nuo kasvattaisi.\"\nVaan ei poikain päähän lennä,\nMit' ois häkkiin itse mennä.\n\nPoiss' on emo. Pienet puusta\nHäkkiin työnnetähän;\nNähdäkään ne ei saa kuusta --\nKylään riennetähän.\nSiellä kauhistuvat uutta\nRautahäkin vankeutta.\n\nVille, Kalle ylpeästi\nVoitto-riemuissansa\nÄidilleen nyt kiireisesti\nNäytti saalistansa:\n\"Onhan saalis kumma saatu,\nÄiti, huomaapas sen laatu!\"\n\nMurehtui nyt äidin mieli,\nKasvot synkistyivät,\nNuhteihin sai hellä kieli,\nSilmät kyyneltyivät:\n\"Ah, ett'ei vaan voima Herran\nSois teit' orjuutehen kerran!\n\nJoutuin linnut paikkahansa\nViekää! Rukoilkaatte,\nEttä vapauden kansa\nAina olla saatte,\nEikä häkkilinnun lailla,\nOrja, vapautta vailla.\"\n\n\n\n\nKONNAN SYNTY.\n\n\nTarulla tyttölasta\nOn kaksi: toisella\nOn sydän taivahasta\nJa muoto toisella.\n\nVierekkäin tyttölapset\nLähteelle läksivät,\nKun kuu ja illan tähdet\nKilvassa välkkyivät.\n\nToinenpa lähtehellä\nIhastui muodostaan.\nSydämell' ylpeällä\nHän puhkes lausumaan:\n\n\"Oi, kuinka, lähde halpa,\nKuvastaa tohdit mun?\nKyll' iloita nyt kelpaa\nTuon veden riivatun,\"\n\nVaan toinen tyttö aivan\nSiell' löysi aartehet:\nLähteessä tähtitaivaan,\nReunoilla kukkaset.\n\n\"Jos kirkas lähde öisin\",\nHän puhkes lausumaan,\n\"Kuvastaa tähdet voisin\nJa taivahan ja maan!\n\nMun rinnastani autuus\nMaan lapsill' aukeais,\nMaailman myrskyin suuruus\nSameeksi sit' ei sais.\"\n\nNyt puhdas sielu nousi\nKasvoille tyttösen\nJa enkel'haamu sousi\nKalvolle lähtehen.\n\nVaan toinen tyttö: \"Miksi\nMä yhä rumennun,\nSä muutut enkeliksi?\nHyi, lähde, sotken sun!\"\n\nPunastui tyttö toinen\nNyt kauneudestaan,\nMut toinen, häijynmoinen\nLähdettä sotki vaan.\n\nJa tyttö onnetonna\nNyt parkui sotkeissaan,\nKun ruma rupikonna\nHän on kuin onkin vaan.\n\nKateisna aina siellä\nTuo konna kurnuttaa,\nJalompaa kun hän vielä\nVaan maassa nähdä saa.\n\n\n\n\nEN VIISASTUNUT.\n\n\nSuopursuin keskelt' ennen aikaan\nKun lakkamarjoja ma poimin,\nPään pakoituksen pahan sain;\nVaan siit' en liioin viisastunut --\nKun löysin, poimin aina vain.\n\nTaas maljan laidalt' ennen aikaan\nKun riemua join vaahtoisata,\nPään pakoituksen pahan sain;\nVaan tuost' en liioin viisastunut --\nKun seura sattui, joinpa vain.\n\nNiin tyttöin keskelt' ennen aikaan,\nKun sydänt' etsin lempiväistä,\nSydämen tuskan tuiman sain;\nVaan milloin viisastuin ma, milloin? --\nKun vanhat jäi, taas uutta hain.\n\nMuut kenties viisastuu, kentiesi,\nMun älyni vaan luonto voittaa --\nTää katkeraa on tunnustaa. --\nTiet' oikeaa on turha koittaa\nMun omin neuvoin vaeltaa.\n\n\n\n\nMATKAKUVIA.\n\n\nMies tomuisesta kaupungista astui\nMaaniityn laajan kukkatanterelle.\nSiell' ilopuvussansa kukkaneitseet,\nHääkauneuksin verhottuina, loisti,\nIloa luoden tuhatlukuisille\nMaaniityn perhosille, hyttysille.\nJa lemun heistä tuuli tuoksutteli\nYlt' ympäriinsä vuorten rintehille,\nJoilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi\nKuin urhot niityn neitsytkauneutta,\nTai kuuli jokirannan kerttukieltä.\nNiin yhtyi kukkien ja metsän sohu --\nKun heissä sama salon henki huokui --\nNiin yhtyivät ne kosken kohinahan,\nJok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi\nJa neuvoi, ett' on elämä vaan taisto\nJa työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa\nJa myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn\nJa miehen, joka pellollaan par'aikaa\nHik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää,\nEtt' taisto ja työ pysyvää luo yksin.\nTuon kosken uurto auk' on läpi aikain\nJa pellon viljelys, kun jatkuu työtä,\nAin' antaa uutta, uutta hedelmätä.\nJa myllärin, maamiehen omatunto\nSaa rauhan kestävän ja sopusoinnun,\nKuin ruumiskin yön unen, terveyden.\nNiin kukkakunnahat ja metsän rinta,\nNiin virran vapaus ja linnun laulu\nAin' uudistuvat luonnon toiminnoista,\nSiis työstä, työst' on salon rinta raitis,\nKuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti\nSuon kuivaks, salon viljavaksi pelloks:\nOn raitis peltopoika piikkopaita\nJa paimen paljasjalka paitaressu.\nOi, peltopoika, paimentyttö, teissä\nOn tulevaisen Suomensuvun väki!\n\nMies tomuisehen kaupunkihin lensi\nNyt aatostensa siivin: sieltä löysi\nHän pensastot ja kukat käytävillä,\nVaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa.\nEi kesälintuja, vaan soittosarjan\nHän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa.\nJa kiihko-äänill' intohimoisilla\nSe veltot hermot nosti tuntoihinsa\nTuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan,\nVaan viinalasiensa ääress' istui\nJa imi suin ja korvin \"virvoitusta\",\nYön lopettaen aamun uupumukseen.\n\nSiin' istui jäykät virkakonehetkin,\nNyt voiteit' ääress', istui moittimassa\nTät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta\nVaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo\nEik' anna asiain ja ajan mennä\nVaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä,\nKuin vierii virkatie tai palkka korkoo.\n\nSiin' istui kuivettunut kirjaviisas,\nMies, jonka viisautta luonto nauraa,\nJonk' aattehet vaan asuu kammioissa,\nEi ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa.\nJa vasten häntä näkee nälkä-unta\nMyös laulaja: -- on näillä ruumisrukka\nVaan leivän pelko, hengen hätävara,\nSuu sydämen, ei paljo vatsan tähden.\n\nViel' istuu siellä kielas liikekansa,\nJoll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten.\nJa kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin\nJuur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan,\nNoist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä!\nPää-omast', ukon raha-aartehista\nOn juttu seurassa. -- \"Vai köyhä, hänkö?\nEi sitten maksa muistamisen vaivaa!\"\n\nOn siinä sitten seuraa kaikenlaista,\nNiin löysää, keveää kuin itse turhuus\nTai tuulen tuiskittava niittyvilla,\nNiin kiiltävää kuin ontot lasihelmet,\nNiin murtuvaa kuin ne -- mut sisus löyhkää.\nVaan pohjass' sokur', lopuss' armautta:\nNuo heinävarret, hennot kaunottaret,\nJa uuden kaunotaidon mallikuvat,\nNuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka\nAin' innostuvat muodist' uusimmista,\nJoit' imeläiset kirjat ihastuttaa\nJa korvat kutkuu mairekieltä kuullen;\nVaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä\nNiin kammovat, ett' ennen ahtahassa\nHe pulloss' asuvat, jos muoti vaatii,\nKuin kansan keskess'; ennen auringossa\nHe jouten liukenevat palsamiksi\nTurhuuden alttarilla haihtuvaksi,\nKuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin\nJa hengen jänttä terästyttäisivät.\nVoi kukkaa, joka elää haihtuakseen\nJa hedelmää ei kanna elämälle!\n\nJos kysyt, mik' on oikeaa ja totta\nNäilt' itseviisailt': uusin päivälehti.\nMink' edest' elää tahtovat ja kuolla?\nEi kuolla minkään edestä, mutt' elää\nNiin ett' on elämä jo kuolemata.\n\nVaan tuolla astuu urho pystörinta!\nJumalan kiitos, että sodan henki\nViel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa!\nNiin lahoamast' estää ihmisyyden,\nJok' eksyy luonnosta ja Luojastansa.\nPois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon.\nSiell' ihanasti päilyi luonnonlähde,\nBethesdana se kuohui terveyttä.\nSen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine.\nJa ihmisetkin, luonnost' eksynehet.\nTääll' emonsa luo hoippuellen horjui:\nElämä luonnoton taas luonnon helmaan\nJa epäjärki järjestyäksensä\nMaan alkuvoiman aallon kylpehissä.\nJosp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!\n\nVaan kirkas luoma luikui lähtehestä,\nVei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen\nJa olemistansa se tuskin muisti:\nKuin tuolla vainiolla kyntömieskin,\nJok' elää, kuolee unhoituksen lasna\nJa kylvää maalle siunausta sentään;\nKuin merimies, jok' elinpäivät soutaa\nMaailman aarteit' esi-isäin rantaan\nJa itse unhoittuu kuin lahden laine\nVaan sodassakin raittius ja rauha\nOn heillä elämässä -- kuolemassa\nOn heidän suuruutensa Jumalassa.\n\n\n\n\nKUKKATARHASSA.\n\n\nMielelläni istun täällä\nRannan kukkatarhassa;\nOmenoit' on pääni päällä,\nYmpär' ruusuin tuoksua.\n\nTyynnä, rauhallisna noita\nRuusuja ma katselen,\nMieli ei tee omenoita --\nMuuta, muuta aattelen.\n\nSaapuu ruusujen luo kukka,\nAlle omenaisen puun:\nTerässilmä, tummatukka,\nSanat soivat ruususuun.\n\nSilloin rauha rinnassani\nVaihtuu outoon tuskahan:\nKukkaseksi muuttuvani\nSoisin -- neidon poimivan.\n\nTai jos omenainen öisin, --\nVaikk' ei sentään kieltyn puun\nNeidon hyppysihin voisin\nSutkahtaa -- luo ruususuun!\n\n-- Hiljaa, sydän! eihän korsi\nKukan kohtaloa saa,\nHalvan laulajan ei varsi\nKanna onnen omenaa!\n\nLaula lemmen tuskiasi\nKärsien kuin kyyhkynen,\nMutta jatka lentoasi\nKotkan lailla korkeellen!\n\n\n\n\nNIIN MIETTI.\n\n\nNiin näyttää, ett'et lemmi laulajaa,\nVaikk' kanneltaan hän sulle soinnuttaa.\nSä mietit, ett' on hänen laulunsa\nVaan ilmalinna, kukkamaailma,\nJok' usvan lailla tuulen tullen haihtuu,\nElämän halloiss' itkuvirteen vaihtuu\nJa laulaja jää kalliolle\nAutiolle.\n\nNiin mieti! Mutta laulunhenki luo\nTaas uudet linnat, kukkamaailmat,\nSydänten kurjain, onnetonten suo\nSe maassa maistaa toivon taivahat.\nJos ryysyissäkin hyljättynä kuljen,\nPoveeni aarteen kallihimman suljen,\nIkuisen lemmen synnyinmaalle\nMuistokkaalle.\n\n\n\n\nRUNOTTARELLENI.\n\n\nRunotar, oi ethän päästä\nMua luotasi,\nVaikka toinen tyttö kiehtoo\nUsein mieleni.\nKutsutko mun tähtiyöhön\nAattehia etsimään?\nYö on Lyylin tumma tukka,\nTähdet tuikkaa silmistään.\nLahjoittaako tahdot mulle\nAamu-auringon?\nLyylin kauneus ja katse\nSuloisempi on.\nRinnoilleni kantaisitko\nKukkatarhat keväiset?\nKukat Eedenin ei oisi\nImpyeni vertaiset.\nVaiko viet mun syys-yön hallan\nUsvaan synkeään?\nOi, sen tunnen -- epäillessä\nHänen lempeään:\nLiehun, liikun levotonna\nNiinkuin tuuli lehdossa,\nEtsin, Runotar, sun luonas\nTaasen tyyntä, lepoa.\n\n\n\n\nKUVAIN PALVELUS.\n\n\nLie synninteko onnetoin\nTuo kuvain palvelus:\nMa Luojan kuvaa jumaloin,\nSiit' uhkaa kadotus.\n\nMa uskoin: tuoss' on kaikki maan\nJa taivaan kauneus;\nHän jalon, armahan on vaan\nIhana asumus.\n\nJa sydämeni pyhimpään\nJo kuvan ylensin,\nLuo alttarin, ja edessään,\nKuin pappi, suitsutin.\n\nVaan kuva kauan mykkä on,\nEi sydänt' ollenkaan;\nKun vastaa, kylm' on, tunnoton\n\"En lemmi\" huulillaan.\n\nJumala ilman lempeä,\nJääpatsas kylmä vaan!\nKuin marmor'kuva, henkeä\nJok' ei saa luojaltaan.\n\nVoi kauheaa! jo temppelin\nNyt seinät vavahtaa:\nJumala särkyy pirstoihin\nJa maahan ramahtaa.\n\nNiin mielen alttarille vaan\nJäi huurut katkerat.\nPois! -- Luoja vaatii istuintaan,\nPois valhejumalat!\n\n\n\n\nPETTYNEEN LOHDUTUS.\n\n\nTuo poika neittä jumaloi ja laulaa\nJa toivontuskiss' istuu illat, yöt,\nJää tekemättä halvat arkityöt --\nHän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa.\n\nMit' ihanaa ja suloista maa kantaa,\nSen omistaa hän yksin neidolleen:\nMaan kastehelmet, kukat keväineen\nJa lintuin laulut -- tahtoo hälle antaa.\n\nMit' ylevää ja jaloa on maassa,\nSen yhteen nimenen hän sisältää,\nJa taivast', isänmaata ylistää\nHän armahansa nimess' autuaassa.\n\nHän mielellänsä taisteluja kohtaa,\nOn valmis voittohon tai kuolemaan.\nJa ideaalein tähtimaailmaan\nHänt' impi Beatricen lailla johtaa.\n\nVaan rakkaus jos epätoivoks raukee\nJa toivo häviää kuin kangastus:\nMaan kaiken silloin kuihtuu kukoistus --\nMaailma kolkoks erämaaksi aukee.\n\nJa missä äsken maa ja taivas valvoi,\nSiell' asuu häviö ja hiutumus,\nEi tuskaa lievittänyt valitus,\nVaan hengen jänttä mykkä kuolo kalvoi.\n\nMut silloin aatos nuorukaisen rintaan\nLens' istuimelta pyhän Jumalan:\nKun altis rakkaus on taivahan,\nEi kuolla sovi maisen lemmen hintaan.\n\nHän erämaassa löysi kosteikkonsa,\nJost' elonvoimaa uutta ammentaa:\nSe kosteikko on hälle synnyinmaa --\nSe antaa onnen, tarjoo taistelonsa.\n\nMit' ihanaa ja suloista maa kantaa\nJa jaloa mink' ihmisrinnass' on,\nTyön hedelmät ja voitot taistelon -- \nNe nöyrästi hän synnyinmaalle antaa.\n\n\n\n\nRAKKAUS.\n\n\nJumalan kirous\nOn pyhä rakkaus:\nKun sydän hyljättynä halkeaa,\nElämä kuihtuu, toivo katoaa,\nYön rauha poistuu, päivän kirkkaus\nJa katkeraa on joka tuulahdus:\nOn autio, on tyhjä silloin maa.\n\nJumalan siunaus\nOn pyhä rakkaus:\nKun sydän sydämelle aukeaa,\nElämä viinin lailla kuohuaa\nJa toivonhelmet loistaa, kirkkaus\nMaan, taivaan täyttää, niinkuin heijastus\nMaast' autuain, ja aarteit' täynn' on maa.\n\n\n\n\nSAIRAANA.\n\n\nOi, Jumalani, ellös ota pois\nMua maailmasta ennen aikojaan!\nNiin armasta tääll' asustella ois,\nKun mieli täynn' on toiveit', aatteitaan\nJa sydän vasten rintaa painaltaa\nKun tahtois ihmistä jok' ainoaa.\nMun mieleni vaan luokses nostata,\nSuo täällä työtä, anna voimia.\nOi, Jumalani, ellös ota pois\nMua maailmasta ennen aikojaan!\n\n\n\n\nTUONI JA ELÄMÄ.\n\n\n_Tuoni_:\nKauan sä kylvät,\nKauan sä kynnät,\nToukoa teet omaks hallan.\n\n_Elämä_:\nKauanko -- kauan!\nElä sano kauan,\nEi kevät kestä kauan.\n\n_Tuoni_:\nKauan sä toimit,\nKukkia poimit --\nSurkastuu kesän kukka.\n\n_Elämä_:\nKauanko -- kauan!\nElä sano kauan,\nEi kesä kestä kauan.\n\n_Tuoni_:\nKauan sä hyörit,\nNiität ja pyörit,\nTeet elonkorjua kauan.\n\n_Elämä_:\nKauanko -- kauan!\nElä sano kauan,\nEtsin jo hoivaa sauvan.\n\n_Tuoni_:\nKauan sä horjut,\nMyrskyjä torjut,\nOn elo kaikk' oma haudan.\n\n_Elämä_:\nKauanko -- kauan!\nElä sano kauan,\nSyys tuli, murtaa sauvan.\n\n_Tuoni_:\nHalla vei toukos,\nViikate toivos,\nSyyssato on oma tuonen.\n\n_Ääni haudalla_:\nTuonenko -- tuonen!\nElä sano tuonen,\nKaikk' elo ei oma tuonen:\nTaas valo voittaa,\nUus kevät koittaa,\nNousevi uus elonhuomen!\n\n\n\n\nKESÄPOIMINTOJA.\n\nI. SAIMAAN RANNALTA KARJALAN RUUSULLE.\n\n\n\n\nRUUSUN LUONNE.\n\n\nVoi armasta, voi veitikkaa!\nSemmoista harvoin nähdä saa:\nKun suuttuu, posket ruskoittaa,\nHän sukkaneulat viskaa pois\nJa joukosta pois keikahtaa. --\nEi päivää silloin nähdä vois,\nSen ukkospilvet karkoittaa.\n\nVaan varropas: kun hetkisen\nSiell' istuu lisko murheinen --\nTaas ruusu päivänpaisteinen\nHuoneeseen tulla heilahtaa:\nHymyilee, sukkaa neuloen.\nVoi armasta, voi veitikkaa,\nYön päiväks muuttaa semmoinen!\n\nHän täynn' on tulta, lempeä,\nVihastuu taikk' on hempeä --\nEi ruusu, jollei piikkiä.\nKen mieltyis valhekukkaseen? --\nHän tuores on ja viehkeä,\nKuin hehku viinin rypäleen --\nSen moist' on harvoin nähtynä!\n\n\n\n\nTAIVASKUVAT.\n\n\nSaimaalla souti poikanen\nKanss' immen iltasilla.\nKuvastui iltatähtönen\nSen rannan matalilla.\nVaan sorsasiskot uidessaan\nSen kuvan sotki kerrassaan.\n\nNiin suistui venhe salmellen,\nSyvälle seljänteelle;\nTaas taivas, iltatähtönen\nLask' illan tyynen veelle:\nUi nytkin sorsat sotkuineen,\nVaan kuva selkis uudelleen.\n\nOn täynnä taivaskuvia\nIhana Saimaan ranta.\nUseesti venhe aalloilla\nPyhimmät tunteet kantaa.\nNiit' ehkä melske häiritsee,\nVaan uudelleen ne selkenee.\n\n\n\n\nRAUHAISET RANNAT.\n\n\nHämeessä paimen seuraa laumojaan\nKedolla, rohkaisten niit' torvellaan.\nVaan Saimaan rannan laumat rauhalliset\nÖin, päivin yksin liikkuu laitumilla;\nEi niitä pedot väijy vaaralliset,\nEi huolt', ei puuhaa niistä paimenilla.\nSovussa versoo lauma luonnon kanssa\nJa paimen laulaa kotikummullansa.\nNiin suojass' ollos, kansa Karjalan,\nPedoista myrkkyisistä maailman!\n\n\n\n\nLOUHIPELLOT.\n\n\nVoi sentään, kuink' on pellot Karjalan\nNiin louhiset ja viljan vaivaloiset.\nOn toista Hämehen ja Pohjolan\nSatoisat pellot, järviemme moiset!\nVaan sittenkin nuo louhipellot mulle\nNiin tuntuu metisiltä, mieluisilta,\nKun tiedän, ett' on leikkikentät sulle\nNe olleet lapsiajoilt' armahilta.\nVoi sentään, kuink' on esi-isäs kauan\nHikoillen työtä tehneet ankaraa,\nEnnenkuin moisen hellän kukkavauvan\nNuo louhipellot jaksoi kasvattaa.\n\n\n\n\nKARJALAN KUKKULAT.\n\n\nMinne kiipeätte, Karjalan\nKukkulat, oi minne kiipeätte?\nNiinkuin vuonat lauman iloisan\nYlös hyppien te yllätätte.\n\nRinnoillanne viljavainion\nPovi uhkuvainen aaltoileepi,\nOtsaltanne laulut nuorison\nVäinönkielin laaksot vallitseepi.\n\nKiivetkäätte, vuoret Karjalan,\nTaivahalle asti kummutkaatte!\nVäinön laulut, henki Kalevan\nMaailmalle kauas kaikukaatte!\n\n\n\n\nKELLE SEPPELTÄ.\n\n\nKun kukkasia poimi poika,\nSiteli neito seppeltä.\nOi, kelle palmikoivat noita\nNiin onnellisna, hellinä?\n\nSitooko impi sulhollensa\nSuloisen tuoksuseppeleen,\nVai poika kutrit kultasensa\nNoin kattaa kukkasiimekseen?\n\nEi niin! On juhla Karjalassa\nJa kansa joukoin riemuitsee,\nJa nimet suuret kaikuvassa\nSe laulussansa mainitsee.\n\nNimeä laulunlöytäjänsä\nKuvailee kansa kukkihin:\nSitoopi nuoret seppeltänsä\nTyön kunniaksi Lönnrot'in.\n\nSiit' otsat onnellisna loistaa\nJa nuorten kasvot kirkastuu:\nMaan onni hetken huolet poistaa\nJa kansan henki raitistuu.\n\n\n\n\nKALASTAJA.\n\n\nAsusti poika saarella\nLähellä kirkkonientä.\nKalahan lähti illoilla,\nVaan kiiskin päät' ei pientä\nTuo aamulla hän kotihin --\nIloisna saapuu kuitenkin.\n\n\"On poika pahan noituma,\"\nKotona kuiskaa väki,\n\"Toi kaloja, toi lintuja\nHän ennen kyllältäki.\nNyt, vaikk' yön halk' on kalassa,\nOn aamuin tyhjä kontissa.\"\n\nVaan lintu kirkkoniemessä\nSoreesti laulaa illoin.\nUnohtuu verkot mielestä\nKalastajalta silloin:\nHän öiksi viihtyy linnun luo.\nKaloja siks ei aamuin tuo.\n\nSe lintu tarttui pyydykseen,\nKaloja kallihimpi,\nKun saaren sulhon venheeseen\nIstahti niemen impi:\nNyt saarenväki ihmeissään\nEi noidanjuonta syytäkään.\n\nRannalta saaren vastakin\nKalahan venhe lähti;\nSe lähti illoin, kuitenkin\nKotihin yöksi ehti, --\nVaan saalista toi enemmän\nKuin sulhon' olless' isännän.\n\n\n\n\nSINNE JÄITTE.\n\n\nSinne jäitte, immet Karjalan,\nJäitte järven kirkkorantahan\nLouhipellon kukkakaunisteeksi.\nMuistan loistehesta silmienne\nTaivaskuvat tyynten järvienne,\nMuisto mieleeni jäi ihanteeksi.\n\nSinne jäitte, sulhot Karjalan,\nSoutajiksi seljän aaltoisan,\nJäitte louhipellon perkaajiksi.\nIntonne ja työnne, toimintanne,\nNiiss' on toivo, turva Karjalanne\nOllut ja on päiviks ikuisiksi.\n\nSinne jäitte, vanhat Karjalan,\nKasvattajat polven nousevan,\nJäitte toivon tainten hoitajoiksi.\nSiellä lempi äidin Lemminkäisen,\nViisas henki vanhan Väinämöisen\nNuoret nostaa maansa kunnioiksi.\n\nHalla voipi viljat kylmentää,\nKoti Karjalan ei kylmäks jää:\nSiellä hehkuu lempi hellän naisen,\nUrhoihin se lietsoo sankaruutta,\nTaisteluun ja työhön intoisuutta,\nOnneks maan ja vaaraks vainolaisen.\n\n\n\n\nII.\n\nKEVÄT-AAMU.\n\n\nOn kevät-aamu, Suomen kevät-aamu\nJa kaikki nousee kohden taivasta.\nEi yksin kuusi, honka lehväslatva\nTavata tahdo pilven pengertä --\nMatokin nostaa päänsä mullan alta\nJa ruohoin tutkain nousee nurmesta.\nMyös kohden taivast' aukee lehden korva,\nKuin kuulla tahtois kieltä rastahan\nTai leivoparven, joka liiteleikse\nAin' ylös silmin siintämättömiin,\nKuin laulujaan veis istuimelle Luojan.\nNiin kaikki nousee kohden taivasta.\nNuo mettisten ja perhoin lemmityiset,\nTuo kevät-aamun kukkanuoriso,\nAvaapi nousevalle auringolle\nNyt hellin silmin tuoksuhuulensa;\nJa päivän koitto kansan nukkunehen\nJo nostaa töille kevätvainion.\nElämä, henki huokuu kaikkialla\nJa kaikki nousee kohden taivasta.\nNiin käen kukku korven liepehellä\nViel' lausuu toivon kaukotuntehet.\nJa silloin neito kanssa nuorukaisen\nMyös astuu kevätjuhlan temppeliin.\nOn kevät-aamu, Suomen kevät-aamu\nJa kaikki nousee kohden taivasta.\n\n\n\n\nSADE.\n\n\nMaa halkeili jo poudan heltehestä,\nTyövoimat kuihtui luonnon elimistä.\nJo linnun laulu kuivi kurkkuhun\nJa kukka laakson rinteell' lakastui.\nNiin ihminenkin, luonnon valtaherra,\n\nKäy allapäin ja mielin murretuin. --\nVaan luonnon työstä, elintoiminnoista\nKohosi pilvet paksut taivahalle:\nMaan elimiin taas vuoti virvoitus,\nMaan jäsenet ja suonet sykki taas.\nVireemmin lauloi lintu, liikkui lehto,\nHymyili laakson kukka auringolle.\nJa ruohot, lehdet kiilsi kiitoksen\nElämän kaiken alkulähteellen.\nNiin ihminenkin epätoivostansa\nTaas virkosi: hän luotuin keskellä\nNyt loistaa heltyneenä, kyynelsilmin,\nHän riemunkyynelt' elpyi uhkumaan.\n\n\n\n\nERÄÄSSÄ PUUTARHASSA.\n\n\nTääll' oisi luonto kanssa Luojansa\nNiin suloisessa sopusoinnussa\nJa taide helmoja sen kaunistais,\nJos halpa käs' ei työtä jaloa\nSais ihmishäpeäksi tahrata,\nJos kaunist' ilkitöill' ei soaistais. --\nVaan opi, armahani, poimimaan\nMaan päältä, mik' on taivahista,\nNe kuvat paina sieluhusi vaan --\nOn täällä paljon, paljon poimimista.\n\n\n\n\nKAKSI KOSIJAA.\n\n\nPerhonen ja mehiläinen kosimahan lähti,\nMolemmilla mielessänsä loisti lemmen tähti:\nTuuli heitä johti\nKukkanientä kohti.\n\nPerho viihtyi niittyvillan hienohelman luokse,\nMehiläistä miellytteli apilahan tuokse.\nKumpainenkin sai sen\nKullan omanlaisen.\n\nHäitä kevät vietettihin; kesä elon jatkaa.\nMutta perho puolisonsa kanssa mietti matkaa:\nTuuli sai ne viedä,\nMinne -- emme tiedä.\n\nMehiläinen mesihuulin puolisoinens' eli,\nKotinurmen kaunisteeksi, toimi, tuoksueli,\nKunnes syksy elon\nPäätti, antoi levon.\n\n\n\n\nKOTILAMMEN SOUTAJAT.\n\n\nOi teitä, kotilammen soutajat,\nOi, kotilammen lapset rauhaisat!\nTe valtameren aarteit' ette tunne,\nSen ette myrskyaaltoja.\nOn kotilammen laine suosittunne,\nSe vaikk'ei anna herkkuja:\nOn souto helppo, myrskyt pienoiset\nJa matkalla ei suuret toivehet;\nOn illan tullen rauhan valkama,\nIsien ranta, tyyni tarjona.\nOi teitä, kotilammen soutajat,\nOi, kotilammen lapset rauhaisat!\n\n\n\n\nNIINHÄN ENNEN.\n\n\nKotoisen tien varrella\nOhdakkeenkin latvassa\nKasvoi kukkasato.\nPolttiaisten juurella\nLoisti kesä-illalla\nUsein kiiltomato.\nNiinhän ennen kotona,\nKuin lie sitten matkalla.\n\nKotimurhe mukanaan\nRiemun ruusun latvassaan\nKaunihimman kantoi.\nÄiti vihmoi vitsallaan,\nVaan hän silmänluonnillaan\nLohdutusta antoi.\nNiinhän ennen kotona,\nKuin lie sitten matkalla.\n\n\n\n\nNIITTÄJÄLLE.\n\n\nKauanko, niittäjä armoton, niität,\nKukka kuin korsikin tieltäsi kaatuu,\nKauanko niität?\nSääli et pienintä rinnalla suuren,\nNuorta et vanhan vierellä säästä,\nMiksi et säästä?\nKun suret lapsias, naistasi nuorta,\nTuoni jos armoton heilt' elon leikkaa,\nMiksi et säästä? --\nEn kysy. Luonnon sääntöä täytyy,\nKuulla sun täytyy:\nKorjaat näin elomailtasi viljaa,\n\"Luonnon herrana\", kunneka hiljaa\nLyö sinut vuorollaan terä tuonen --\nHuomenna kenties.\n\n\n\n\nNYT JA SILLOIN.\n\n\nKedolla paimen etsi kukkia.\nHän kotiinsa sielt' yhden valitsi.\nSen helläst' istutti ja hoiti hän,\nEi muille sois sen hymyilevänkään,\nJa huulten vierasten ei koskevan!\nVaan eihän paimen tiedä, eihän vain,\nKuink' usein ennen perhot kedolla\nSai suudella tuon kukan huulia.\n\n\n\n\nSIIT' ASTI.\n\n\nTeist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne,\nKun louhinen se on ja kallioinen;\nVaan mieleni mun aina hehkuu sinne,\nKun sielt' on mulla paimenmuisto moinen:\nSiell' ennen istuin kanssa paimen-immen,\nSiit' asti muistan sieltä kukat lemmen;\nJa missä kasvaa lemmenkukka, siellä\nOn elinvoimaa, suloutta vielä.\n\n\n\n\nYKSINÄINEN.\n\n\nI.\n\nOi, kukkaseni, armas kukkani,\nSä olet ainoa mun riemuni!\nMua maailma kun soimaa, tuomitsee,\nSä siit' et huoli, mulle hymyilet\nJa tuoksull' asuntoni täyttelet --\nMua tuskin muut maan päällä muistelee.\nTuoll' oisi impi kirkkorannalla,\nVaan häntä tuskin tohdin aatella,\nHän kenties millä, millä rankaisee!\nOi, kukkaseni, armas kukkani,\nSä olet ainoa mun riemuni.\n\n\nII.\n\nKevähällä ruusuni\nKukki kaksitellen,\nSyksyllä on yksi,\nVaan yksi kukkanen.\n\nKevähällä lintuni\nLauloi kaksitellen,\nSyksyllä on yksi,\nVaan yksi lintunen.\n\nYksinäinen kukkani\nVaill' on viehätystä,\nLintu yksinäinen\nOn aivan vaiennut.\n\n\n\n\nMUISTOKSI.\n\n\nSaas tästä tyttö, muistoksi\nTää sinikukka, lemmikki!\nSuo hetkinen sen riemuita\nSun silmiesi valossa. --\nVoi, kuin se siit' on autuas! --\nKun kyllästyt, niin heitä pois\nTuo joutokasvi lasistas --\nSe muutoin toisten tiellä ois:\nHän sen voi tehdä kukallen,\nKen polkea voi sydämen.\n\n\n\n\nSINIKAUNOKKI.\n\n\nKysytte, miks' elokaunokki\nKasvoi pellon leipäviljahan,\nKyntömies vaikk' ei ois tahtonut? --\nTaivassinellään se muistuttaa,\nEttä on maan päällä muutakin --\nTaivahista, pyhää, ihanaa --\nPaljon muutakin kuin leipä vaan.\n\n\n\n\nHERNEKUKKA.\n\n\nMist' eksynyt lie ohrapellollen\nTuo hernekukka perhosiipinen,\nVaan ihastuinpa, kun sen siellä näin;\nVaikk' aikaharvoin hernepellolla\nMa silmiäni käänsin sinne päin,\nKun siellä niit' on ylen viljalta.\nJos mikä miss' on harvinaista vaan,\nSe kiitoksella usein mainitaan;\nVaan viljalt' ollen moni unhoittaa\nIhailla kaunista ja arvoisaa.\n\n\n\n\nTUOKSUHEINÄ.\n\n\nTuoksuheinä tuskin vaan\nKukkaseksi huomataan;\nNiin sen muoto kaino on,\nVaatimaton, loistoton.\nUsein lähin ruohonen\nNuokkuu vaan sen tuoksullen,\nMuut ei tunne, tiedäkään.\nKukkaseuraan loistavaan\nTuoksua sen kaivataan,\nMutta harvoin löydetään.\nUseammin löytää sen\nHalpa paimentyttönen.\n\n\n\n\nSOPU LUONNOSSA.\n\n\nTääll' ei etsi riitoja\nHonka kuusen rinnalla.\nKoivu tuomen, pihlajan\nLuona näyttää suostuvan.\nNiityn kukat tuhansin\nRinnan on ja sekaisin,\nSovuss' elää kuitenkin.\nPeippo sekä kerttunen\nUsein täyttää lauluillaan\nSaman lehdon liepehen --\nKiistele ei kumpikaan.\nRastahalle leivonen\nKosk' on ollut kateinen?\nMilloin taivas kuvansa\nKielsi lammen kalvolta?\nOi, kosk' ihmismaailman,\nNiinkuin luonnon sointuisan\nTäyttää sopu taivahan!\n\n\n\n\nTYYNI LAMPI.\n\n\nEn usko, ett' on hongat vuorella,\nTuoll' läsnä taivast' onnellisemmat\nKuin kukkaset ja lehdot laaksossa\nJoit' tuskin vuorihongat huomaavat.\nNäenhän, ett' on laaksoss' alhaisin\nTuo tyyni lampi -- siihen kuitenkin\nMaa kuvastuu ja taivas parhaimmin.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1882.\n\n\n\n\nELIAS LÖNNROT.\n\nLausuttu Viipurissa 17 p. Huhtik. 1882.\n\n\n    Lönnrot on kuin Suomen kansa,\n    Suomen kansa on kuin Lönnrot.\n\n\"Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa!\nKöyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa!\nVapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen:\nMiehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?\"\n\nVoima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan?\n\nSankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan.\nMissä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin,\nKuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin?\n\nVäitettiin: \"Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan,\nJost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan.\nPalveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon,\nOman hengen ponsi puuttuu, -- ilmoillen sen nostakoon!\"\n\nTyö ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan,\nAjan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan:\nVaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus,\nKaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus.\n\nSellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja,\nAluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma;\nKätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen,\nMutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen.\n\nVaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän,\nMutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän:\nVaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla,\nLaittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma.\n\nSuomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien,\nLoistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien.\nMaansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän,\nLuonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän.\n\nLaulun helmet poimi urho kielilt' iki kanteleen,\nNiistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen:\nLaulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan,\nSinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan.\n\nNiin nyt välkkyi maailmalle _Kalevalan_ tähtivyö,\nKertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö:\nEntisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen,\nAatemeri ammennella aukes Suomen kansallen.\n\nVanha _Kanteletar_ kaikui syvät Suomen tuntehet,\nVirvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset.\nVihdoin tietäjämme käsi isäin _Loitsut_ ilmi toi,\nNeuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi.\n\nElias Lönnrot, Suomen kansa, -- sanat kauas kuuluvat,\nSuomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat.\nSnellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan,\nSuomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan.\n\nRauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa:\nKansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita.\nVasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin,\nLönnrotimme toivon-aika, päivät rauhan-ystäväin.\n\nSilloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa,\nIsäin sankar'ajan henki pojilt' uudet muodot saa;\nSuomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän,\nSoiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän.\n\nSeppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan,\nHarmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan.\nSeppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen,\nNiiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen.\n\nSeppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn,\nKukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön.\nJoudu sampo suvantohon, sammon sankar' eläköön!\nSuomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön!\n\n\n\n\nKUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA\n\nViipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882.\n\n\nHän noussut onko? Taasko valtavasti\nHän miekkaa käyttää, johtaa maailmata?\nKuin aamurusko maitten ääriin asti\nHän säteilee -- ja herää vuosisata.\n\nJa mitkä kirjat miekanterä kantaa?\nVapaus, totuus kuvastuu kuin taivas.\nNe lahjat urho ihmiskunnall' antaa\nJa niille uskonvoimin tietä raivas.\n\nSe usko voimaa, urhoutta luopi,\nSe valtaa kansoja ja maailmoita,\nSe tunnonrauhan, vapauden suopi --\nKen taisteluissakin ei etsis noita!\n\nHän ilmestyi, hän rannallemme nousi,\nKuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri,\nKuin kevät, jonka länsituuli sousi,\nKuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri!\n\nNiin muistossa nyt suurena hän loistaa,\nKun astuu Suomen rantain syleilyksiin.\nHän katsoo -- silmän valo varjot poistaa --\nOn kuin hän katsois Suomen sydämyksiin.\n\nMit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta,\nJot' ennen ohjasi kuin ratsuansa?\nTai sotavanhust' ehkä voimatonta,\nJok' orjan lailla kantaa kahleitansa?\n\nEi oppipoik', ei vanha sotavanki --\nEdessäs seisoo Suomi-nuorukainen,\nMiestöihin valmis, raitis niinkuin hanki,\nVaan sydän lämmin kevät sointuvainen.\n\nTääll' into aaltoaa sun innostasi,\nSun aattehilles hehkuu kansan rinta;\nKuin ennen taistelee se johdossasi,\nVaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta.\n\nKuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo\nJa Suomen voiman nostaa nähtäville,\nSe hengenlennolleen nyt teitä aukoo\nJa voitonseppel tarjona on sille.\n\nMe ihmisyyden valtaa nostatamme,\nSen alttarilla Suomen viiri liehuu,\nSen voitoks Suomen voimaa kasvatamme,\nSiks into kansallinen täällä kiehuu.\n\nOi, terve, suuri Kustav Aadolfimme!\nSua muistossakin maamme sylin sulkee.\nMe rinnan suurist' aatteist' ottelimme,\nNyt viittomaasi tietä Suomi kulkee.\n\nVaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa,\nSilm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta,\nMaa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa,\nKuin kuunteleisi armas armahinta.\n\n\"Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki!\nSun käsivartes kansat vapauttaa!\nKun tahdot, toimii suurta pienonenki\nJa ihmisyyden kruunun kirkastuttaa.\n\nTää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa\nNyt kohoaa kuin honkametsä sankka;\nMies johtamaan se nyt on taistojansa,\nKuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka.\n\nPois oudot ohjat! -- loppunut se aika:\nOhjattu itse ohjaa kulkuansa.\nMies kunniaa nyt tuottaa -- kelpo poika,\nKen kohtaloistaan vastaa vaiheissansa.\n\nEn kiitä -- olit kiitoksille kaino --\nEt urhotöistäs ollut koskaan ylväs.\nJa milloin kohtas kärsimysten paino,\nEt valittanut, suuruutemme pylväs.\n\nAin' uskollinen, sodassakin tyyni,\nAsemas ansaitsit kuin vahva muuri.\nIloita voin, ett' on myös minun syyni,\nEtt' täällä kansaa johtaa aate suuri.\"\n\nNoin lausui suuri muiston sankar'haamu\nJa salon rinta liekehti kuin tuli,\nValaisi juhlaa Suomen uusi aamu\nJa Lytsin urho Suomen omaks suli.\n\n\n\n\nKERRAN.\n\n\nKäyskelin kerran käärmesuota, --\nSuo oli onneks jäässä.\nAstelin käärmeittenkin päälle, --\nOnneksi näin vaan unta.\nVaan Jumalan jos paistaa päivä,\nKäärmehet tointuu taasen,\nJos uni vaihtuu valvonnaksi,\nVoi toki silloin, silloin!\n\n\n\n\nSALON SILJA.\n\n\nNiinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen,\nTuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen.\nSorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui,\nUskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui.\n\nLammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään.\nSilloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään.\nVastarannall' Antin Paavo loiski -- siitä viis:\nKun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis?\n\nAaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan,\nJuoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan,\nKun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan.\nKuokkii, laulaa -- Paavo lauluun liittyy rannaltaan.\n\nNiin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin,\nVaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin.\n\nTuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan,\nJollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan.\n\nUseasti lammen rantaan kalvas herra astelee.\nAstuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee,\nKuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan,\nEttä herra viidakossa väijyy piilossaan.\n\nHovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan,\nVaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan.\nNiinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus,\nJosta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus.\n\nMutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan,\nPolttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan.\nVaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii.\nHoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii.\n\nVierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui.\nTurhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui.\nHovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin,\nMaalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin.\n\n\n\n\nVUOSI 1883.\n\n\n\n\nTUUTIESSA.\n\n\nTuuditan tulisoroista,\nKipenäistä kiikuttelen,\nVaalin pientä valkeaista,\nLuojan lasta liikuttelen.\n\nTaivahast' on lahja tullut,\nTaivahan tulen kisoista,\nLuojan lemmen liekinnöistä,\nEi vahingon valkeoista.\n\nTuudin lasta maan valoksi,\nEn vahingon valkeaksi,\nTuudin toivojen tuleksi,\nTyön jaloisen jatkajaksi.\n\nSenpä tuudin tuikkeheksi,\nTähdeksi tähän talohon,\nMaan hyväksi maineheksi,\nSuurionnisten ilohon.\n\n19/2\n\n\n\n\nPETTÄVÄISTÄ.\n\n\nUskoa täytyy mun, mitä kertovi tietäjä-vanhat:\nVaahdostaan meri loi rakkauden jumalan.\nSiks' yhä vaahtona teutuuttaa omiaan, yhä heittää\nRannalt' toisellen rakkauden kisamiin,\nNiin kuni Lemminkäistäki lietoa niemeltä saareen,\nSielt' takasin kotihin, Sariolahan kodistaan.\nSurra ja suuttua vaan, jopa uskoa, toivoa antaa,\nOnnen tarjotun taas tempaa pettäen pois.\n\n20/2\n\n\n\n\nVAROITUS.\n\n\nAisopos kun sanasutkia Delfin toi pyhämaalle,\nSyntipä keksittiin, surman sai pilamies.\n\nMuistaos, ystävä: temppelin palvelijoit' elä pilkkaa,\nKiittele vaan miten voit, peittele myös pahojaan.\nTai pahan tietäen vaan ole vait, pysy tyhmänä, tollo,\nJos valo, jos tosi niin kärsii, niin sinä et.\nViisait' ei sovi neuvoa, nousevat niin rasavilliin,\nSeppää jos opetat, päähäsi saat vasaran.\nYlpeät leimoistaan ovat valtion puntarit aina,\nHeidän huulilta vaan viisaudet putoaa.\n\n27/2\n\n\n\n\nIHME.\n\n\nKaikki katsoo Ellin armautta:\nLeikkii tuossa hiekan heltehessä,\nLäikkyy lainehina kultakutrit,\nLiehuellen tuulen tuttavina,\nPäilyy ihmelähtehenä silmä\nTumman ripsiverhon siimeksessä,\nKuvastaapi taivahan kuvia,\nTyynen, pilvisaihottoman taivaan,\nKajastaapi kasvojen kukoistus\nVienon, puhtahimman aamupuhteen;\nMut on kaiken kauneuden ihme,\nEtt'ei Elli tiedä ihmettänsä.\n\n\n\n\nIHAILUA.\n\n\n\"Ah, ihanaa! Miten on Sulonen! Ihan ihmehen lapsi!\nAinoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!\"\nHurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain,\nKiertävät last' ihanaa, -- onneksi kuuro hän on.\n\n\n\n\nKUUSTOISTAVUOTISEN LAULU.\n\n\nMieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina,\nTäytin vuotta kuusitoista viime helluntaina.\n\nSiit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä,\nTunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä.\n\nTuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta!\nEihän aika-ihminen voi päästää valitusta.\n\nNouse riemu rinnassani, kaiu korkealle!\nKylvä onnen-omenoita tälle maailmalle!\n\nAuki tiesi, maailma, ja anna työtä, aika!\nToimitan kuin tohtori ja parannan kuin taika.\n\nKauas hehkuu mieleni ja kunniani palaa,\nLiekö tässä Suomessamme tarpeheksi alaa?\n\nVoinhan alkukaunisteeksi kotimaassa koittaa,\nKansalleni seppeleitä solmita ja voittaa.\n\n6/7\n\n\n\n\nKALAMIES.\n\n\nKalamies laskee verkkonsa,\nVerkkonsa aaltohon.\nKalamies ei voi arvata\nMitä käy verkkohon.\nJumalaan luotetaan,\nHänen on vallassaan.\nKalamies laskee verkkonsa,\nVerkkonsa aaltohon.\n\nMoni on yökin valvottu,\nKala ei tartu vaan;\nAamu kun nousee siunattu,\nKalakin nostetaan.\nAhkeruus, luottamus,\nNiissä on siunaus.\nMoni on yökin valvottu,\nKala ei tartu vaan.\n\nMoni mies voihkaa, oihkailee\nMurheen-tuskissaan.\nSuru ei auta, työtä tee,\nSiit' apu lähtee vaan.\nTyötä tee tyytyen,\nOnni käy onkehen.\nMoni mies voihkaa, oihkailee\nMurheen-tuskissaan.\n\nKalamies hän on uskonmies,\nKalamies kunnokas.\nOmat hän neuvot turhaks ties,\nHerra on laupias.\nHänen vaan neuvollaan\nSaalihit nostetaan.\nKalamies hän on uskonmies,\nKalamies kunnokas.\n\n14/7\n\n\n\n\nKANSALAISLAULU.\n\n\nOlet maamme, armahin Suomenmaa,\nIhanuuksien ihmemaa!\nJoka niemeen, notkohon, saarelmaan\nKodin tahtoisin nostattaa.\n\nKodin ympäri viljavat vainiot\nKalarantoja kaunistais,\nJalon kansan kuntoa laulelmat\nYli aaltojen kuljettais.\n\nSaisi kuulla maailma kummakseen\nMiten täälläkin taistellaan,\nPyhän, kauniin, oikean voitollen\nIlojuhlina riemuitaan.\n\nKuinka kansa, pieni ja köyhäkin,\nEdistyksellen uhria toi,\nIhanteen, jalon aatteen alttariin\nRovon viimeisen kantaa voi\n\nKuinka uskaltaa sekä toivoa\nTämä kansa on tohtinut,\nVaikka vallitsi nälkä, kuolema,\nValo maast' oli sammunut.\n\nTohti toivoa sekä voittaakin,\nValon temmata soihdukseen;\nOmat laulunsa nostaa kuultaviin,\nIhanimmaksi oppaakseen.\n\nJa se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan,\nKuni kihlattu morsian.\nVapautta se häiksensä valmistaa,\nTulevaisuuden juhlahan.\n\nSitä varten kansa nyt kilvan käy\nIsänmaallensa uhraamaan,\nValon liedellä nuoriso valmistuu\nToivon-aikoja ohjaamaan.\n\nNosta, nosta jo henkesi kahleistaan,\nSatavuosia sortunut!\nKansa yksi on Suomessa, yhdellen\nVoiton-arpa on langennut.\n\nTyöhön, työhön yhtenä kansana siis,\nRehellisehen, arvoisaan!\nSaman maan, saman kansan onnellen\nJoka korsikin kannetaan.\n\nKuka kurja hylkien silmäilee\nSuuriarvoinen alhempaan?\nSaman arvon, kunnian ansaitsee,\nJoka mies on paikallaan!\n\nKaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt\nSuomen onnea valvomaan!\nHetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,\nIsänmaahan ja maailmaan.\n\n18/7\n\n\n\n\nHÄÄLAHJA.\n\n\nJo herra viettää häitänsä,\nHovissa juhlaillaan.\nOn tanssi, soiton helkkinä,\nJa maljaa maistellaan.\nSiell' asustaa vaan valkeus\nJa kirkas riemun runsaus.\nVaan ulkona -- ken? -- Ken?\nOn kansa murheinen.\n\nSaa murhe yössä hoippua,\nHääjoukko riemuitsee.\nOn onni keskitaivaalla\nJa varjot väistelee.\nNyt silkit, helmet helskyvät\nJa kultavitjat välkkyvät,\nVaan -- tuskanhuutoja!...\nOn läänin rahvasta.\n\nSaa huuto yöhön vaipua,\nHääjoukko hyppelee.\nEi riemu kuule tuskia,\nSen korvat lumpenee.\nNiin kaunihisti notkutaan\nJa soitto kaikuu, kaikuu vaan.\nMut -- kostonhuutoja!...\nNe herran orjia.\n\nSaa kosto yöhön hukkua,\nNyt valvoo rakkaus.\nOn onnellisten seurassa\nVaan armo, laupeus.\nVaan miksi tanssi taukoaa?\nMiks soiton kielet seisahtaa?\nKirous julma vaan\nNyt nostaa kauhujaan!\n\nJa niinkuin myrskyn pauhaten\nEi linnut laulakaan,\nHääjoukkokin on jähmeinen,\nSen riemu kahleissaan.\nOn morsian nyt kalpea\nJa pilvi sulhon otsalla.\nKirous yöstä vaan\nNyt nostaa kauhujaan.\n\n\"Juo sappea sun riemussas,\nIsies kylvämää!\nMaan meiltä riisti vanhempas,\nSun valtaas henki jää.\nVaan myrkynputket nouseva\nOn lapsiesi niitulla,\nJa onnentähkäs syö\nKirottu hallayö!\"\n\nUh julmaa! Mistä kylvöstä\nTuo vilja kasvoikaan?\nHääjoukko kuuli mykkänä\nJa sulho tuskissaan. --\nHänehen kääntyy morsian\nJa näyttää kuin rukoilevan. --\nTaas päivä paistaako? --  --\nJo väistyy pilvi, jo!\n\nIloa sulhon silmiss' on,\nNe säihkyy uudestaan,\nJa syttyi poski morsion\nTaas onnen-purppuraan.\nSuhaus käy hääjoukossa\nKuin tuulen kuiske lehdossa.\n\"Mit' aikoo tehdä hän?\nHän näytti päättävän!\"\n\nNiin nousi, astui portaillen\nNyt sulho, morsian.\nValoa läikkyi kansallen\nYön mustan helmahan.\nJa nuorikot on ylevät,\nKuin kaksoistähti lempeät.\nJa kansa kuiskuttaa:\n\"Hän haastaa, kuunnelkaa!\"\n\n\"Pois muistot!\" sulho lausahtaa,\n\"Pois muistot katkerat!\nNyt onnenkevät aaltoaa\nSen laineet loiskuvat.\nHäähuoneesta ne ouruaa\nJa vapautta lahjoittaa.\" --\n\"Vapaus! -- kuulitko?\"\nKeskeytti kansa jo.\n\n\"Mun hovi, teidän lääni on,\"\nNiin herra jatkoi nyt.\n\"Isäntä kukin olkohon\nKuin maat ois perityt.\nJumala vaan ja ruhtinas\nMeill' yhteinen on valtias.\nJa rakkaus veljyyden\nOn side sydänten.\"\n\nJo lausuikin hän tarpeeksi.\nVaan kansa vait on myös!\nNiin kuunteleeko kylmästi\nTuo joukko jalon työs?\nEi! lämpimyyttään vait on se,\nSuun sulkee kuuma kyynele.\nVavahtaa huulet vaan,\nEi lähde sanaakaan.\n\nNiin hetkinen. -- Jo raikuu maa\nJa kaikuu kiitokset:\nKun kevätpäivä armahtaa,\nOn virrat kuohuiset.\nYö kirkastui, kun loistivat\nIloja kokko valkeat.\nMaat, järvet riemujaan\nSai kansa kaikumaan.\n\nJa kansa yhtyi häihin nyt,\nHääjoukko kansahan,\nNiin riemu, äsken särkynyt,\nNyt täytti maailman.\nTaas soitetaan ja tanssitaan,\nHeräsi päivä vuoteeltaan,\nVaan onnellisten häät\nViel' iloitsevan näät.\n\n\n\n\nTAIVAHASI.\n\n\nTurhaan etsit, tutkivainen, taivahalta tähteä,\nJohon maasta matkustajan täältä tulis lähteä.\nEt voi eikä tarvis täältä matkustella kauemmas,\nLäsnä loistaa tähtyesi, etsittävä taivahas.\nKäänny lapsikammiohon, katso pientä kehdossaan:\nPuhtahin sen silmän palo,\nHerttaisin sen hengen valo, --\nKadotettu taivahasi siinä loistaa kirkkainnaan.\n\n\n\n\nÄITI.\n\n\n\"Jokivartta pitkin\nKävelin ja itkin:\nLapseni aaltoon hukkunut lie.\nLöysin lumenpäljen,\nSiinä jalan jäljen, --\nSiit' oli surmaan lapseni tie.\n\nMieheni läks ensin,\nHäntä etsin, lensin,\nLintuna, joit' on puoliso pois.\nHän jos hukkui, kuoli,\nElämästä puoli\nMult' ikipäiviksi riistetty ois.\n\nHukkunut ei vainen,\nKurja, -- armahainen, --\nPois paken' aaltoisen meren taa.\nKäännyin rantalehtoon,\nMökkihini, kehtoon, --\nKaikkialt' etsin last' ihanaa.\n\nLasta, lohdutusta,\nEtsin, -- mökki musta\nHautaan upposi silmissäni:\nLaps on poissa; -- meni\nKoko elämäni!\nSynkk' on hauta nyt mökkiseni.\n\nVaivuin ... jälleen nousin,\nJuoksin minkä jousin. --\nJuoksun' ei kauan kestänyt lie:\nLöysin lumenpäljen,\nSiinä jalan jäljen, --\nSiit' oli surmaan lapseni tie!\" --\n\nNäin hän lauloi yksin\nPäivät pääksytyksin,\nMurheess' uitellen sydäntään.\nPolki rukkiansa,\nLeipää suolahansa\nPainoi, kasteli kyynelillään.\n\nElikö tai kuoli,\nAlmusta ei huoli:\n\"Armoleip' ei mun armottoman.\"\nTyhjää kehtoansa\nTuutii toisinansa,\nToivoa laulaa toivottoman:\n\n\"Isä, kanna lasta,\nVaikka tuonelasta,\nSuo hänet äidin viel' omistaa!\"\nMuutpa moittii vainen:\n\"Hullu, hullu nainen,\nSoimata uskaltaa Jumalaa!\"\n\n\"Tuuti, tuuti lasta,\nVaikka tuonelasta!\"\nÄit' yhä laulaa yöt yliten.\n\"Minut hälle anna\nTai hän mulle kanna! --\nKuukin nousee yön laellen.\n\nKuukin kuoltuansa\nNousee uudestansa,\nLäntisen päivänkin itä tuo.\nÖisen valon luoja,\nUuden päivän tuoja,\nÄidin murheesen ilo luo!\n\nTuuti, tuuti lasta,\nVaikka tuonelasta,\nMuutoin ei isä anteeks saa.\" --\nYö on. Kumma valo,\nÄitilemmen palo,\nVaimon kasvoja kirkastaa.\n\nKuu jo kultaa yötä,\nHerra armotyötä\nNäyttää aikovan maass' alottaa.\nLähenee jo aamu,\nMökiss' outo haamu\nLast' ihanaa sylin kannattaa.\n\nIhmekö nyt kohtaa?\nÄidin silmät hohtaa\nKuin valo koittavan auringon.\nJuoksee haamun vastaan,\nSyleileepi lastaan. --\nMurheesen ilo vuotanut on.\n\n\"Kiitokset, mies kulta!\nAnteeksi sait multa!\"\nAutuas äiti näin huudahtaa.\nPäivä koitti yöstä,\nHerran armotyöstä\nRakkaus koston sai sovittaa.\n\nTuuti, tuuti lasta,\nLahjaa taivahasta.\nVaan vait! -- tuutija vaiennut on.\nSeis nyt, rukki, kehto,\nTyynny, rantalehto!\nÄitikin tyyntynyt on lepohon.\n\nLepää lautehillaan,\nKasvot kirkkaimmillaan,\nRakkaus loistaa kuolematon.\nMissä? mikä pauhaa!\nMökissä on rauhaa;\nÄiti jo lapsensa löytänyt on.\n\n\n\n\nPOIMULEHTI.\n\n_Alchemilla vulgáris_. Kevät-aamuina näkee tämän kasvin\nlehdillä kastehelmen kaltaisia pisaroita, jotka ovat juuripainon\nvaikutuksesta lehden sisästä pusertuneet.\n\n\nPoimulehti, olet minun\nKaltaiseni: luonto sinun\nSydänjuurias kun painaa,\nLehdillesi helmet lainaa.\nHelmet päilyy päivän alla,\nMieli viehtyy katsojalla.\n\nPainaa myös mun sydäntäni,\nMikä oikein painaneekin,\nVaan se paino mielessäni,\nHelmiäpä nostaa sekin,\nNostaa milloin kyyneleitä,\nMilloin laulun helmyeitä:\nMiellyt niitä silmätessä,\nRakkauden säteillessä.\n\n\n\n\nOPPIA.\n\n\nRuista kuin riiheen, oppia otsaan ei sovi ahtaa:\nKuivettumaan sitä ei nosteta, vaan itämään.\n\n\n\n\nTUO ILOA!\n\nSäveleesen.\n\n\nLeivosen laihin\nTaivahilta,\nMieleni, maihin\nTuo iloja!\nSielt' ilo kanna,\nKuin mesi tuo,\nMuille sit' anna,\nItsekin juo.\nTuo ilo sieltä\nMurheellisiin,\nLuo kevätmieltä\nMaan asujiin!\nNiin joka rinta\nLempeä soi,\nMaa ihaninta\nKukkia voi.\n\n\n\n\nMAAMIEHENLAULU.\n\nKansan säveleesen.\n\n\nPois nyt Suomen taivahalta\nMustat pilven saihot!\nSuomen kansan vainioilla\nLainehtii jo laihot.\n\nValistuksen vahva touko\nHengen viljaa tuottaa,\nVoithan, Suomi, nousevahan\nNuorisohon luottaa.\n\nPoistu, halla, meidän maasta,\nVainiomme säästä,\nToivon touot kukkimahan,\nKypsymähän päästä!\n\nHerran voima, auta meitä,\nNosta korkealle!\nJa kun nostat, anna meidän\nPaistaa maailmalle!\n\n\n\n\nJOULUAATTO.\n\n\nNo, onko tullut kesä\nNyt talven keskellen?\nJa laitetaanko pesä\nMyös pikkulinnuillen?\n\nJo kuusi kynttilöitä\nOn käynyt kukkimaan,\nPimeitä talven öitä\nNäin ehkä valaistaan.\n\nJa vanhakin nyt nuortuu\nKuin lapsi leikkimään.\nJa koukkuselkä suortuu --\nNiin kaikk' on mielissään.\n\nJa hyvä, lämmin, hellä\nOn mieli jokaisen:\nOi, jospa ihmisellä\nOis joulu ainainen!\n\n\n\n\n\nVUOSI 1884.\n\n\n\n\nTIMANTTIPUIKKONEN.\n\n\nMitähän tarkoitti\nTyttö, kun kirjoitti\nNimensä ikkunaan?\nSyvähän piirsi sen\nTimanttipuikkonen, --\nLasi ei tunne vaan.\n\nTimanttipuikkonen\nOletkin, tyttönen,\nSydäntä säästä vaan!\nMiksi et säästänyt?\nSydäntä särkee nyt,\nPolttaa hullunaan.\n\nVaan sinä, tyttönen,\nTimanttipuikkonen,\nHymyilet, naureksit.\nTyötäsi jaloa,\nKuin tulipaloa,\nIhaillen silmäilet.\n\n\n\n\nONNELLINEN.\n\n\nOlit onnellinen, äitini,\nKehdossa kun nukkui poikasi:\nPaljon pojastasi uneksit,\nPaljon rukoilit ja toivotit.\n\nOnnellinen hänkin, poikasi,\nPoikavuosinaan kun juokseli,\nJaksoi uskoa ja toivoa,\nJaksoi riemuita.\n\nOnnellinen nytkin äitini,\nVuorostaan kun hänkin nukkuvi,\nNukkuu nousematta milloinkaan\nNäkemähän turhaa toivoaan.\n\nDresden 9/4\n\n\n\n\nKAKSIN.\n\n\nKaks asteleepi nyt nuorukaista,\nTietysti tyttö ja poikanen, --\nIhailla kevätmaailmaista\nHe tahtovat, -- no arvaa sen.\nParastaan luonto tehdä koittaa,\nMaailma kukkii, linnut soittaa;\nNuo kaks ei nää, ei kuule muuta\nKuin kahta silmää ja yhtä suuta.\n\n26/4\n\n\n\n\nDRESDENIN LAMMILLA.\n\n\nOn täällä järviä niitä, noita,\nKuin Suomen paunia, lammikoita,\nJoilla joutsenet uivat.\nOi, joutsenet, jos tietäisitte\nTe Suomen järvien kauneutta,\nJoilla joutsenet uivat,\nNiin sinne kilvaten rientäisitte,\nSiell' uiden, laulaen suloutta,\nKuin Suomen joutsenet uivat.\nNiin luulisin, mut mieluisin\nLie kotiaaltonen teillekin.\n\n\n\n\nELBEN LUONA.\n\n\nElben luona lauloi lintu harmaa;\nKuulin, luulin Suomen rastahaksi.\nMutta mik' on maailmassa varmaa?\nSaman-uskoista on tuskin kaksi.\nToista mietti saksalaisen mieli:\n\"Tuo on Elben rannan satakieli.\"\n\nKumpi meistä lienee oikeassa?\nToinen polvi uskoa voi toisin.\nKaikki vaihtuvaist' on maailmassa.\nSuomen rastaan satakieleks soisin,\nSen on sävel herttaisin ja sulin. --\n(Liiaks ehkä lausuneeksi tulin.)\n\n8/5\n\n\n\n\nMOKOMA LOKOMOTIVI.\n\n\nMokoma lokomotivi!\nOhikulkien viskasi hiilosen,\nNäki siitä syttyvän sydämen,\nMutta ei pysähtynyt,\nHiilonen hehkuu nyt,\nPoroksi polttelee vihannan,\nIhanan lempirannan,\nKyyneleistä ei sammu tuli,\nKevähän elementit suli. --\nMokoma lokomotivi,\nViskasi hiilosen!\n\n9/5\n\n\n\n\nUTELIAS KUU.\n\n\nNo, onpas kumma vasta:\nKuu katsoo akkunasta!\nSen varmaan taivahankappaleet\nUteliaist' ovat naisista oppineet, --\nPaljonhan oppii heistä,\nLuomisen enkeleistä.\nKas, mitähän mahtaa kurkistaa,\nViattomuuttako nukkuvaa?\nKuu kulta, olit myöhäinen:\nViattomuus jo kauvan\nTäält' otti matkasauvan,\nPalauttaa jos voisit sen! --\nNo, voi nyt mitä huokailen.\n\nDresden 9/5\n\n\n\n\nAVUTOIN.\n\n\nOn aivan yksin se mökki\nJa kylä on kaukana\nJa mökissä sairas vaimo\nMakaapi hoidotta.\n\nEi nousta hän, vaimo raukka,\nVoi sairasvuoteeltaan,\nEi puuta takkahan kylmään\nSaa heikko nousemaan.\n\nJa viimeisen palasensa\nJo jakoi hän koirineen;\nNiin ristihin liitti sormet\nJa vaipui vuoteelleen.\n\nOi, astu jo ihmisjalka!\nEi; -- pakkanen paukahtaa.\nSoi, lempeä ihmiskieli!\nEi; -- koirapa haukahtaa.\n\nNiin sairas huokaa ja huokaa, --\nJo taukoo huokaus,\nJa haikeastipa silloin\nSoi koiran ulvahdus.\n\nPien' ikkuna päivän päästää\nNyt kasvoihin ryppyisiin:\nSuu jäykkänä auk' on, paiste\nKäy jäisihin valkuisiin.\n\nVaan koira kun ulvoo, ulvoo,\nMies tulla kehjottaa,\nMies vainajan. -- Vaimo on kuollut,\nSiis koiran hän pelastaa.\n\n11/6\n\n\n\n\nELÄÄKÖ JUMALAS?\n\n\nIhailet Venusveistoas!\nElääkö sulle jumalas?\nValaiset häntä tuohuksella,\nNiin onkin parhain tarkastella:\nHämärähetkin Venuksen\nVoi tunnustella parhaiten.\n\n13/6\n\n\n\n\nHERTTUATA NÄHDESSÄ.\n\n\nOli kerran herttua, -- onhan noita\nPaljonkin vielä herttuoita.\nKylähän kulki herttua kerran,\nNiin kansakin näki suuren herran.\nJa vanha koulumestari vastaan\nKuljetti myös sata oppilastaan.\nIloisna lapset leipakoivat:\nNyt toki ihmeen nähdä voivat!\nMestari herra vaan vapiseepi,\nKun hattuvanhustaan piteleepi.\nMyös jälkijoukkona vanha kansa\nSuo tuulen huuhtoa tukkiansa.\nNiin lähestyvät kuin jumaluutta.\n\"No, lapset, näättekös korkeutta?\"\nNiin mestari. Lapset: \"Taivas tuolla!\" --\n\"Teill' onkohan silmät etupuolla?\nPää painakaatte tok' alas maahan!\" --\n\"Ah, ihanaisehen kukkamaahan!\" --\n\"Ei! kohti herttuan ylhäisyyttä!\nHän suopi teille nyt ystävyyttä!\" --\n\"Niin, herra tuossako!\" -- Lasta sata\nTähysteleepi nyt herttuata.\nJa nähden vanhojen vapistusta,\nJo nuoret tuntevat vaikutusta.\n\nDresden 26/6\n\n\n\n\nPEIPOLLE ELBELLÄ.\n\n\nOi, sinäkö täällä, peipponen!\nNo, kiitetty olkohon Luoja!\nJa pihlajassako laulaen,\nKotoni kevähän tuoja?\nKaks ystäväistäkö yhtehen\nJa kolmas pohjatuulonen!\n\nMua neljänneksi tok' ottakaa,\nNiin yhdessä laulelemme\nJa, kummastuttaen kuulijaa,\nKeväästä kuiskelemme:\nKeväästä Suomen rantojen, --\nSe kuullaan täällä epäillen.\n\nEpäiltäköön, kun kuunnellaan,\nUsko on töitä Herran;\nHän Suomen puolehen aikanaan,\nOn kääntävä kansat kerran.\nJa silloin, peippo, sun laulusi\nEi rauennut ole turhaksi.\n\n29/6\n\n\n\n\nKUKKIEN MIELEEN.\n\n\nMinua kukkaset miellyttää,\nHyväilen oikein heitä,\nJa lemmin, oikein rakastan\nKuin hyviä enkeleitä.\nTekisi mieleni poimimaan,\nMutta en henno kuitenkaan.\n\n\"Voi sua tuhmaa Jussia!\nSehän on kukkien mieleen,\nHeitä kun lempii, rakastaa,\nAsettaen rintapieleen,\nHeitä kun riipoo rinnoilleen,\nOttakoon vaikka juurineen.\"\n\n/6\n\n\n\n\nMIKS ELETÄÄN?\n\n\nOn joutsen harmaa lapsena,\nVaan vanhempana valkea.\nMin' olin lasna valkoinen,\nVaan vanhetessa tummenen.\nMiks eletään?\nMiks eletään,\nKun ruostutaan vaan yhtenään?\nKentiesi aivan siksi,\nEtt' tunnettaisiin selvempään\nItsemme ruosteisiksi.\n\nDresden 5/7\n\n\n\n\nKAIVATESSA.\n\n\nKäki aamuin kukkuaa, --\nTok' ei käki kotoinen.\nRastas aamuin raksuttaa, --\nTok' ei kotirastainen.\nAamuin ruusut puhkeaa,\nTupaseeni tuoksahtaa,\nLemu tuulelmassa,\nTapaa laulamassa:\nTupasessa vierahassa,\nKukkasista vierahista.\n\n-- Tuuli, lennä Suomehen,\nTuothan pikku sävelen\nSuomen lintusilta!\nTuuli, lennä Suomehen,\nTuothan hienon tuoksusen\nSuomen kukkasilta! --\nTuossa orvonkukkanen,\nMinä tässä kaivaten,\nVierahassa keväimessä,\nKotikevät sydämessä.\n\nDresden 5/7\n\n\n\n\nLAPSENI NUKKUU.\n\n\nLapseni nukkuu, nukkuu, --\nIäksi nukkukoon!\nTaikka jos herää, herää, --\nAina hän valvokoon!\nAina jos nukkuu, välttää\nPahoja maailman,\nAina jos valvoo, voittaa\nPahuudet maailman.\n\n13/7\n\n\n\n\nVALHEITA:\n\n\nValo heijastuu,\nEsineestä esineesen singahtaa,\nTyynnä kuvastuu\nVeden alla valhetaivas, valhemaa, --\nValon valhekin on ihanaa.\n\nSointu heijastuu,\nKalliosta kalliohon kimmahtaa,\nKorva hairahtuu,\nValhevastaus kun kajahtaa, --\nSoinnun petoskin on sointuisaa.\n\nLempi vaihettuu,\nEsineestä esineesen singahtaa,\nSydän hairahtuu,\nValhesoinnun, valheonnen kuvastaa:\nAlku armas, loppu katkeraa.\n\nDresden 13/7\n\n\n\n\nHÄN JÄÄPI.\n\n\nSiin' istuu tyttö yksinään,\nJa lukee, kirje edessään.\nVaan kissa litkii takana\nPois kermakullan maidosta,\nVoi kissaa vallatonta!\n\nJa tyttö, ennen punakka,\nOn nyt kuin kerma vaalea.\nTuo kirje mitä merkitsee?\nSe posken ruskot nuolaisee, --\nVoi kirje vallatonta!\n\nTupahan paista, aurinko!\nKevääsen astu, tyttö, jo!\nSuo luonnon poskes ruskottaa.\nOi neittä hallan puremaa, --\nHän jääpi vaaleaksi.\n\nDresden 14/7\n\n\n\n\nONNETON.\n\n\nSappho ihana ja onneton, --\nOnneton ken etsii onneaan, --\nJospa muistit lyyriäsi vaan,\nTuntematta mitä lempi on!\nMutta lempi tuimin tuskineen\nKiedottu on kieliin kanteleen,\nSiksi, ihana ja onneton,\nSyöksyit kalliolta aaltohon,\nMyrskymieli mereen myrskyiseen.\n\nDresden 15/7\n\n\nVAAN KAKSI.\n\nMeitä on nyt vaan kaksi,\nMinä ja koirani.\nMieheni petti ja juoksi,\nVierahan vaimon luoksi.\nLapset -- kaks oli heitä --\nKulkevat mieron teitä,\nVierasta palvellen.\nMeitä on nyt vaan kaksi,\nMinä ja koirani.\n\n15/7\n\n\n\n\nNENISTÄ AATELIN.\n\n\nNenistä aatelin ja kuninkaan\nNyt useasti vielä haastellaan,\nNe osoittavat muka mahtavuutta\nJa valtaa, voimaa, mielenjaloutta.\nNiin vanhaa virttä yhä lauletaan,\nSisällys vaikk' on tyhjiin kulunutta.\nEi huomata, kuink' usein Heikkilällä\nOn nenä aatelin tai kuninkaan,\nJa suvustansa ylvästelevällä\nOn nenä aivan tavallinen vaan.\n\nDresden 20/7\n\n\n\n\nHUOLETI.\n\n\n\"Poika, oi poikanen,\nElelet leikkien,\nRuusuja painelet\nTyttösi rintahan,\nToisia suutelet\nPoskilta pois!\" --\n\"Huoleti! -- sydämeen\nJäävät ne iäkseen,\nMuuten ei onneni\nKestävä ois!\"\n\nDresden 25/7\n\n\n\n\nELÄINTARHASSA.\n\n\nI\n\nNo, onpas täällä eläintarha suuri!\nVapaina toiset, toisill' orjanmuuri\nTai häkki, niinkuin noilla apinoilla.\nRavintolassa tuolla vapahammin\nApinan jälkeiset on pakinoilla.\nNiin luulisi! vaan viittä viekkahammin\nJumalanvilja kahlehtii tok' heitä.\nOi, Diogenes, etsipäs jos keitä\nTäält' ihmisiä voisit kohdata!\nJos Darwinia pettänyt ei harha,\nNiin maailma on suuri eläintarha.\n\n\nII.\n\nNoin ennen aina toivotin: \"oi naiset,\nTe tallennelkaa kyyhkyn untuvaiset,\nJa jääkää aina hentolintusiksi!\nTe miksi vapautte kalkkuniksi,\nNoin kartanoilla julki kotkotellen\nJa ruusunpunaiselle vimmastellen!\" --\nVaan voi kuin pettää ulkountuvat,\nNe huuhkalla kun ovat hienoimmat!\n\n\nIII.\n\nVapaana ollen nauroi kyyhkynen,\nElämän-onnestansa riemuiten,\nNauroi ja sai metsän nauramaan.\nNytkin, eläintarhan orjana,\nNaureksii hän, vaikka tuskissa;\nYmmärtää ken hänen nauruaan?\nNauraa katkerasti maailmalle,\nItse vapautta kaihovalle,\nJoka muita kytkee kahleillaan.\n\nDresden\n\n\n\n\nUNKARIN TYTTÖ.\n\n\nAlas Elbeä Tonavan mailta\nTuli tyttönen Unkarin.\nJa hän laivan helmenä loisti,\nOli tähtönen kirkkahin.\n\nMuut tähdet kiertävät päivää,\nKukat huomaavat auringon,\nNiin laivalla kaikkien ihme\nTuo Unkarin tyttönen on.\n\nJa nyt Unkarin taivahan auki\nNäki maa hänen silmissään,\nJa tukka kuin Tokain tarhat\nYli varjosi ylpeän pään.\n\nKevyt Elben aaltonen läikkyy,\nSoma vartalo heilahtaa,\nVene seisoo: Unkarin ylväs\nMyös rantahan astahtaa.\n\nVäki tulvii, tyttönen väistyy.\nMihin? -- Suurehen maailmaan.\nYhä siellä hän rintoja hurmaa,\nKuin viinikin Unkarinmaan.\n\nElbellä 26/7\n\n\n\nKAHLITULLE.\n\n\nSua säälin, joutsen jalolentoinen,\nKun rajoittuu nyt liikkees lampehen.\nVaikk' ennen korkealla lentelit,\nKun joskus miellytti, niin uiskelit.\nNyt ken sun -- siipesi on leikannut,\nNiin leikikseen sun lampeen kahlinnut?\nLiet yksi niitä, joilta maailma\nVaan huvikseen on siivet katkaisna.\n\nTeplitz 1/8\n\n\n\nITSENÄISELLE.\n\n\nOlet itsenäinen? No kaikkia vaan\nOn luotu maailma kuulemaan!\nOlet ympäristöä, hengit sitä.\nSitä aattelet ja sit' uskot, mitä\nEsivanhempas sekä kansalaises.\nJa toista mieltä jos huomataan,\nSua kohta syrjästä kolhitaan,\nJa kahleesi on omat uskolaises.\nKuin tuskaloiselta tuntuukaan,\nJäät ennelleen yhä istumaan,\nJa yhteiskuntasi vitjassa\nOlet ruostuvaisena rengasna,\nJoka uutena välkkyy kilkahtain,\nMut vanhana soi kuin muutkin vain.\n\nTeplitz 3/8\n\n\n\n\nPÄIVÄNRUUSU.\n\n\nMoni kukka on kaunis tarhassaan,\nYli aidan ei näy kuitenkaan.\nVaan päivänruusu on loistava,\nOn kukkavaltion herrana,\nYli muurin katsovi maailmaan,\nLumoustaan luo ohikulkijaan,\nJa toiset kukkaset mielellään\nHänelle nyökäyttävät pään.\nHän vastaa nöyränä toisia:\n\"Mitä onkaan kukkien kauneus!\nOn suuri kuin pienikin luontoa,\nJota kirkastaa valon rakkaus.\"\n\n6/8\n\n\n\n\nTYTÖN MUISTIINPANOISTA.\n\n\nSiell' istui hän mua silmäten,\nMa naureksin vaan ilveillen.\nPois päänsä käänsi hän kainosti,\nTaas vaikenin, -- hän silmäsi.\nJa syvää tuota silmäystä\nEn unhoittaa voi milloinkaan,\nMut puhkesin toki nauramaan.\nHän tunsi tuskaa, häväistystä,\nSen luin hänen kasvoistaan.\nNiin poistui, silmää nostamatta,\nKatosi puiston varjoihin. --\nKatunut olen sittemmin.\n\nTeplitz 10/8\n\n\n\n\nKAKSI KIRSIKKAA.\n\nKatolisissa maissa näkee vähän väliä pystytettynä ristiinnaulitun kuvia.\n\n\nPoika puistossa\nPoimi marjoja,\nNoita kypsiä, ruskeoita\nBöhmilaaksojen kirsikoita.\n\nNäki tuonnempaa\nKaksi kirsikkaa,\nNäki tyttösen silmää kaksi,\nHalu leimahti polttavaksi.\n\nVesi seisauttaa\nKulovalkeaa,\nPojan kiihkoa tyttösestä\nPurot, viinitarhat ei estä.\n\nVeri kiehahtaa\nJa hän kiiruhtaa, --\nTytön painavi rinnoillensa,\nTytön huuloset huulillensa.\n\nPoika, tarkasta! --\nRisti vuorella! --\nMitä tehnyt poika ois muuta,\nJos nähnyt ei ristinpuuta?\n\nTeplitz 11/8\n\n\n\n\nVASTAHAKAAN.\n\n\nPäivä alkoi laskuaan,\nMielenipä nousuaan.\nSammui silmä auringon,\nSyttynytpä sydän on.\nPäivä painui syvimmilleen,\nIhastuin jo ylimmilleen.\nPäivän vuoro valjeta,\nMielenipä laimeta.\nKoitti aamun aurinko, --\nMieltymyspä loppui jo!\nMieleni ei luonnoton,\nVaikka lyhytlentoinen:\nIltatähden, kuutamon\nKanssa nousten, laskien.\n\nTeplitz l4/8\n\n\n\n\nPIKKU TUIKKEHET.\n\n\nPoimin sinut, pienoinen\nKiiltohiekan jyvänen, --\nHalveksittu, heikkokiiltoinen.\nPoimin piilevänkin kukkasen, --\nKainous on helmi sydämen.\nLaulan kastehelmyestä, --\nHetken helmi kaunoinen!\nSilmästä ja kyynelestä, --\nLähde tuo ja puronen!\nIllan kiiltomatosesta,\nJok' ei valoaan\nPeitä, pienoistaan,\nAsunnosta loistaa alhaisesta:\nYhdessä te, pikku tuikkehet,\nVälkytte kuin kaukotähtyet, --\nMonivärisemmin vaan.\n\nTeplitz 15/8\n\n\n\n\nSALAISUUS.\n\n\n\"Mulla on pieni salaisuus.\nAsia on vielä aivan uus.\nSiskoni! äsken kirjeen sain,\nSiit' elä hiisku muille vain!\nTäällä voin metsässä kuiskata:\nKuulehan! -- olen kihloissa!\"\n\"Kihloissa! -- kylässä huudettiin,\nEttä jo menet naimisiin!\"\n\n5/9\n\n\n\n\nKERRAN ITSE.\n\n\nVenehessä vanhempasi\nIstuskelet, pienoinen,\nHeitä pidät turvanasi,\nHeihin luotat uskoen.\nKerran tartut airoihin,\nKerran itse soutelet.\nKehen silloin luottanet, --\nOmihinko voimihin?\n\nBerlin 5/9\n\n\n\n\nONKIMISTA.\n\n\nOikein istut ongellen,\nMustalaisen poikanen.\nMit' on elämäsi rata? --\nOnnen-onkimista vaan.\nEdessäsi uipi sata,\nOnkehes käy harva vaan:\nOnnen tunnet etsiessä,\nVaan et sitä löytäessä.\n\nBerlin 6/9\n\n\n\n\nHÄIRIÖ.\n\n\nVaimopa suuttui mieheensä,\nUhkasi koskehen juosta,\nMies paha tuost' oli ihmeissä,\nAikoipa koskehen juosta:\nVaimonsa kosken partaalta\nLöysikin nauramasta.\nSiitäpä riemu vasta!\nAlkoivatpa nyt kilvassa\nRannalta kotihin juosta.\n\nBerlin 6/9\n\n\n\n\nENSI KEMUJEN JÄLKEEN.\n\n\nVoi, kuinka kaunis on maailma\nKotoni ulkopuolia!\nJa tänä iltana tanssissa,\nKuink' onnellist' oli tuolla!\n\nNe nuoret herrat niin herttaiset,\nEtt' aivan mieleni suli!\nJa syttyi heilläkin sydämet,\nKun kuka luokseni tuli.\n\nOn kukan vaikea valita,\nKun noin on perhoja monta;\nSuon heidän luonani tanssia, --\nOdotan verratonta.\n\nBerlin 8/9\n\n\n\n\nRISUMUMMO.\n\n\nRisutaakkani alla nyt horjun,\nEi ainoat' auttajaa;\nVilukuoloa tuskin torjun,\nJopa nälkäkin ahdistaa.\n\nOli ennen auttelijoita --\nOli poskeni ruskoiset -- ,\nSilloin ei tarvinnut noita\nKäsivarteni valkoiset.\n\nNyt: -- ryppyinen vaimo rukka,\nVene aaltojen murtama,\nSydän särkynyt, harmaa tukka\nJa autio maailma.\n\nBerlin 8/9\n\n\n\n\nVAIHDOS.\n\n\nPiti paljon tyttönen koirastaan:\nKun koira itki, niin hänkin,\nKun koira sairasti, hänkin,\nKun kuoli, -- eipä se kuollutkaan.\nNäki itse nälkää mielellään,\nKun koiransa sai tyytymään,\nJa parhain tyttönen riemuitsi,\nKun koira haukkui, reuhasi.\nMut muuttunut on hän kokonaan.\nNyt tuskin koiraa muistaakaan:\nOn pentu raukan paikallen\nHän päästänyt poikasen.\n\nBerlin 8/9\n\n\n\n\nLAULA, MURHEETON!\n\n\nLaula, laula, murheeton!\nSydämesi on niin raikas,\nViel' on riemuella aikas,\nHenkesi on saastaton.\nTunnen jotain riemustas:\nKuin se kaukaa kajastaisi,\nKaipaukseni toteuttaisi, --\nTarttuu puhtaudestas.\n\nBerlin 18/9\n\n\nLUONA KEISARIN HOVIN.\n\nLuona keisarin hovin\nOn lähde kaunoinen,\nYlös kuohuvin povin\nSe silmää taivaasen.\n\nLuonnon lähtehen lailla,\nSe purkaa helmiään,\nLuonnon alkua vailla\nTok' ehtyy yhtenään.\n\nBerlin 21/9.\n\n\n\n\n\"TIKI TAK\".\n\n\n\"Tiki tak\" käy kello, lapsonen,\nTiki tak, se lapsia miellyttää.\nMut hyötyä siit' ei, lapsonen,\nEt viisareita voi ymmärtää.\nNiin virran kuuntelet kohinaa\nJa kuulet kello kun naksuttaa,\nVaan kulje et virran seurassa,\nJa tunne et aikaa arvata. --\nTiki tak vaan lapsia hauskuttaa,\nKohu virran pieniä uinuttaa.\n\nBerlin 27/9\n\n\n\n\nSPARTAN NUORUKAISET.\n\n\nHelooteja pyysivät aikoinaan\nNuo Spartan nuorukaiset.\nKen mies oli oikein ampumaan,\nKen tarkkaan tähtäsi nuoliaan,\nSitä kiitteli kansalaiset.\n\nHelootien on nimi vaihtunna --\nNiin muoto on vaihtuvaista -- ,\nMut nuorukaiset nyt Spartassa,\nKuin ennen, juoksevat jahtia:\nHe pyytelevät nyt naista.\n\nEi pyytäjä ammu nyt jousella,\nVaan kättä ja silmää käyttää,\nJa valtava on hänen voimansa,\nHän ansaitsee nimen leijona,\nNiin urhokkaalta hän näyttää.\n\nBerlin 8/10\n\n\n\n\nTAPA.\n\n\nNäen sarjan noita\njaloja sotijoita:\nKen kaatui voitolla, ken tappiolla,\nKen eli tappion, ken voiton jälkeen.\nMut kunniapa yhteinen on heillä,\nEtt' ovat vakuutustaan puoltaneet,\nEi veltost' aina \"jaa, jaa\" laulaneet,\nKuin kurja tapa vaatii meillä.\n\nWien 11/10\n\n\n\n\nSYYS KEVÄÄLLÄ.\n\n\nKaunihisti kuolet, kukkanen,\nSyksyn tuulehen kun lakastut,\nKaunihisti syksyn koivunen\nAivan aikanasi kellastut.\nLakastutte uudistuaksenne:\nEnnätitte jättää siemenenne.\n\nToist' on kuolla kesken kevättään,\nKuolla nuorna kevätkoivuna,\nToivonmaailmahan viheriään\nAivan toivotonna vaaleta,\nTäynnä haikeata tutkimusta,\nSyyntutkimusta -- ilman lohdutusta.\n\nWien 23/10\n\n\n\n\nSUKUTUSKAT.\n\n\nTarinan muistan veljeksistä,\nJoit' ahdisti käärme yhteinen,\nJa tuskaa tuottaen kauheata,\nPit' orjanansa se jokaisen.\n\nJa veli toinen jos toista syytti,\nNiin käärme vaivasi uhmemmin,\nVaan julmaa yhdessä vastustellen\nMyös tuskat huojeni kultakin.\n\nMut vapahiksi ken tiesi milloin\nHe päässevät sukutuskistaan;\nKentiesi silloin, niin, ehkä silloin,\nKun kukin vuoronsa haudataan.\n\nWien 11/11\n\n\n\n\nKULKIJA.\n\n\nMiks, äiti, pientäsi ohjasit\nPois kotikullasta maailmaan?\nOli kirkas aamu kun talutit\nHänt' ulos luontohon kukkivaan.\n\nJa poikas silmissä toivo koitti,\nSun silmyeissäsi kyyneleet,\nJa rakkautesi kaikki voitti,\nTe ette turmia peljänneet.\n\nJa käärme, uinuva kukkasissa,\nEi silmiänne viel' auaissut,\nJa pahan voimia kuolevissa\nEi sydän nuori viel' uskonut.\n\nNiin kauas pienesi sitten kulki\nJa kasvoi suureksi matkallaan,\nVaikk' käärme montakin katkeruutta\nOn hälle ehtinyt tuottamaan.\n\nMiks ei jo loppunut käärmevalta,\nSen pää kun poljettu kerran on?\nSen myrkky kiehuvi kaikkialta,\nPää kaipaa kultakin poljennon.\n\nWien 11/11\n\n\n\n\nKADUN VARRELLA.\n\n\nIstua ikkunassa,\nKatsoa maailmaan: --\nMaailma kaunis kulkee\nLainavaunuissaan.\n\nKulkee, virtana kulkee\nJoukkoa kirjavaa.\nVaunuparvessa vaunu\nMuita on oudompaa:\n\nLoistava lainavaunu,\nEnkeli yllä sen,\nEnkelin alla arkku,\nVerhossa kukkien.\n\nKukkaset arkkua seuraa,\nElämä kuolemaa.\nElämä kuolemaako? --\nKuolema maailmaa.\n\nLaina on kaiken aikaa\nAuttanut vainajaa.\nViimeisen teki lainan,\nMaasta kun matkustaa.\n\nRaskas laina on kaikki,\nElämä kaikkineen,\nLoppulaskua tehden\nPäättyvä tyhjyyteen.\n\nWien 27/11\n\n\n\n\nPELISSÄ.\n\n\nPelataan, ystävä, pannaan\nElämä kortin kulmaan:\nMieltyisi ken elin-aikaan,\nKiusauksehen julmaan!\n\nPeliä, onnenkauppaa,\nJuonta ja keinotusta,\nHarvoin rehtiä, totta\nOn tää elämä musta.\n\nVoititko? -- naura, naura\nTuttavas tappiota,\nNaurua ansaitseekin\nElämän tyhjä sota!\n\nTyhjäkö? -- jotakin voittaa,\nPäättänyt ken on pelin:\nMaailman tappioista\nKylläisnä -- kääntyy selin.\n\nWien 28/11\n\n\n\n\nPOIKANEN.\n\n\nPoikanen, astuit puikkosen\nPienehen jalkahasi.\nSiit' elä itke, haavasen\nHoitavat vanhempasi.\nMontakin vielä puikkoa\nMaailmassa voit astua.\n\nPoikanen juoksi maailmaan,\nJättäen vanhempansa;\nÄiti ei siellä ollutkaan,\nHaavojen-hoitajansa.\nVaan moni pitkä puikkonen\nHaavoitti siellä poikasen.\n\nKyynelin voiti haavojaan\nPoikanen ensimmältä,\nMutta kun tottui astumaan,\nTuntunut ei kipeältä:\nJalka ei ollut milläänkään,\nPäästänyt silm' ei kyyneltään.\n\nWien 11/12\n\n\n\n\nKANSIEN TÄHDEN.\n\n\nNykyaikaan kaunihit kannet\nOvat muodissaan, --\nKirja ostetaan.\nJa kauniskantiset ihmiset\nJokaisen ovat mieleiset.\nMin' en myös hylji kumpaakaan,\nToki kansien tähden kirjaa vaan\nEn lähtisi ostamaan.\n\nWien 12/12\n\n\n\n\nVANHA MUMMO.\n\n\nKasteli kukkaa vanha mummo,\nKukkaa ikkunalla.\n\"Missä on tyttösi, vanha mummo?\"\n-- \"Kaukana maailmalla.\"\n\n\"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,\nVaivainen mummo kulta?\" --\n\"Tiedä en, -- maailma taisi niellä,\nTaikka jo peittää multa:\n\nKastelen kukkaa, armastani,\nMuistelen tyttölasta,\nTuskinpa jälleen puhdastani\nLöytänen maailmasta.\"\n\nWien\n\n\n\n\nKÖYHÄ RUNSAUS.\n\n\nOi runsasta, -- oi köyhää maailmaa!\nNiin paljon ja niin vähän lahjoittaa:\nMaa mulle vuotaa viiniä,\nMut vettä vaan on veljellä.\nSyön hekkumoiden herkkuja,\nMut veljyt kalvaa pettua.\nMa uinun höyhenpatjoilla,\nJa veljeni puulla paljahalla,\nTai kulkee mieron matkoilla,\nYöt kärsien usein taivas-alla.\n\nKun mulle taitehen kukkaset\nJaloa luovat virvoitusta,\nNiin veljyt raukalle lapsoset\nSoi puutevirttä ja ruikutusta. --\nJa kuitenkin, voi kuitenkin!\nSe tuhlannut on paljonkin,\nKen hukkasi helmen parhaimpansa:\nMielt' onnellista, unta rauhaisaa\nEi aarteet maailman voi lahjoittaa, --\nOi, veljeni! -- hällä on parhaimpansa!\n\n\n\n\nEPÄSOINTUA.\n\n\nKuulinpa mainion konsertin:\nSata viulua vinkumassa.\nToki tuskastui moni sittenkin\nSävelpiinassa kauheassa:\nKun puolet aikaa tuhlattiin\nVirityksihin epäsointuisiin.\n\nEpäsointujen aika on tottakin,\nVirityksien vuosisata,\nSopusointu jos kohtaa korvihin,\nSe on onnea, sattumata.\nJa kiusankieliä kuullessaan\nJo maailma voihkaa tuskiaan.\n\nMut tuskia toivo lieventää,\nKuin synnytyksien alla:\nVoi soinnunlapsonen hengittää\nAjan koittavan rintamalla;\nJa lapsonen miehistyttyään\nSaa kielet sointuhun yhtymään.\n\n\n\n\nNUORET.\n\n\nYlös vuorta kahden kulkivat,\nEri puolta tiestä astuivat,\nKäyden riitelivät keskenään,\nKoira haukkui heidän välillään.\n\nRaskahasti kaiku vastaltaa,\nRaskas kulkea on vastamaa,\nToki poika, toki tyttönen\nKoirinensa nousee vuorellen:\n\nTa'ustalla metsän siintävän\nNäytti taivas maata etsivän,\nTaivas maata etsi, vettä maa, --\nSydäntäkin sydän halajaa.\n\nAh, kuin kaunihisti soveltuu\nHavumetsän luona lehtipuu,\nVeden luona maa ja taivas maan,\nMiehelläkin nainen rinnoillaan.\n\nNuoret lähenevät toisiaan.\nNiinkuin metsä yhtyy oksistaan,\nKättä lyöden, silmää silmäten,\nLiittyy poika nyt ja tyttönen.\n\nKoira huomaa, kääntyy laaksohon,\nMaata suutelee ja leuto on.\nMutta taivassilmin, käsikkäin\nNuoret kiiruhtavat laaksoon päin.\n\nTaivassilmin, uppo onnessaan,\nKuvaellen kultalaksi maan,\nKerjuvanhust' eivät oivalla,\nJonk' on koira tieltä haukkunna.\n\nKerjuvanhus seisten tarkastaa:\n\"Nuorten myötä-, vanhan vastamaa.\nVaan kun kohtalo tuo kokkaran,\nNäette taivaan maahan tarttuvan.\"\n\n\n\n\nKOLME LINTUA.\n\n\nOn viljapellolla kuhilaat\nJa varpuset kuhiloissa,\nMut yllä laulavi leivonen\nIhannemaailmoissa.\n\nSen siipi pyrkivi aurinkoon\nJa sydämiin sulo kieli,\nJa aavistuksihin kaukaisiin\nSen kuullen puhkevi mieli.\n\nMut pääsky laulavi lapsilleen:\n\"Pois hurjankorkea lento!\nKen viihtyy laulaen pesällään,\nEi väsy eik' ole vento.\"\n\nNiin ruokavirsihin varpu jäi\nJa pääskynen pesähuoleen,\nMut leivo pyrkivi yhtenään\nValohon, taivahan puoleen.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1885.\n\n\n\n\nNYT JA SITTEN.\n\n\nAstele, armas pienoinen,\nÄitisi ohjaa lastaan;\nEt voi langeta, lintunen,\nÄitisi ottaa vastaan.\nLankeatko, no, nostetaan,\nLuonas on auttajoita.\nMutta kun joudut maailmaan,\nTurhaan huutelet noita:\nSiellä ne töykkii toisiaan,\nHarva on valmis nostamaan.\n\nMünchen 19/1\n\n\n\n\nPEIPOLLE IISARILLA.\n\n\nKerran Suomen metsämaalla\nLauloit, peippo, muistelen;\nSama lintu, samat laulut,\nHyvin vielä muistan sen.\n\nOksalla nyt vierahalla\nSoitat Suomen laulua,\nRannall' Iisarin vaikk' istut,\nMuistat Vuoksen aaltoja.\n\nMuistathan, kun synnyit, kasvoit\nSuomen keväthengessä,\nLaulathan, kun lasna kuulit\nSuomess' äitis virsiä.\nSiellä herännyt on henkes,\nSiellä syttyi ensi lempes:\nVaihtukoonkin paikka, aika,\nLaulussas on Suomen taika.\n\nMünchen 2/4\n\n\n\nPIENI.\n\n\nVerhossa hennon harson\nPieni nyt nukkuu vaan,\nSilmät ei auenneina\nViel' ole maailmaan.\nSilmät jos aukeaakin,\nHarso ne verhoaa,\nHarso jos poistuneekin,\nIlma tok' auertaa.\nVuosia viettyy vielä,\nAuerkin siirtyy pois,\nMaailma kirkas loistaa,\nJos silmäsi terveet ois!\n\nMünchen 16/4\n\n\n\n\nIISAR.\n\n\nMiks riennät, Iisari kiiruissas\nJa juokset vaahtokierroksissa?\nSuo kuvain syntyä povessas,\nIhaile kaunista rannoillas\nJa opi sointua lintusissa!\n\n\"Ei aikaa!\" lausut ja juokset vaan,\n\"On paljon työtä ja kantamista.\"\nJa rupaa raskasta aallossaan\nVie Iisar merehen valtavaan, --\nSit' aina liikenee kaupungista.\n\nVaan rannat Iisarin kukoistaa\nJa kaunis kaupunki loistaa,\nKäy herrat jouten tai ratsastaa, --\nTyömies vaan uurtaa ja puurtaa.\n\nMünchen /4\n\n\n\n\nSUOMENLAHDELLA.\n\n\nLainehet Suomenlahtosen,\nLänsimailta kun vyörytten,\nLempeä kantakaatte,\nSuven lahjoja rannoillen\nSuomen, orpotyttösen!\n\nLainehet Suomenlahtosen,\nPohjosesta kun vyörytten,\nMainetta kantakaatte,\nSuloa orpotyttösen\nMailla etelän kiittäen!\n\nLainehet Suomenlahtosen,\nVierahista kun vyörytten,\nVihoja haudatkaatte!\nSuomen rantoja kohdaten\nSuudelkaatte te siunaten!\n\n9/5\n\n\n\n\nLAPSONEN.\n\n\nSä päivin istut säteiss' auringon:\nOnnen-auringoisen.\nÖin kuunvalo sun verhonasi on:\nLemmenkuutamoisen.\nJa kyyhky povessasi kuhertaa:\nViattomuuden kyyhkynen.\nMit' etsit vielä armaampaa,\nOi, lapsonen?\n\n28/5\n\n\n\n\nRUNOTTARELLE.\n\n\nAate puhjennut Vatikanissa Raffaelin kirkastuskuvan\n(la Trasfigurazione) johdosta.\n\nRunotar vuorelle kirkastuksen\nVei ennen aattehen maailmaan,\nJa loitsi onnen ja ihastuksen,\nEtt' into puhkesi laulamaan.\n\nNyt, seisten alhossa, kauhistumme,\nKun lempo tempoopi uhriaan,\nApostoleihimme kumarrumme,\nVaan heist' ei terveeksi loitsimaan.\n\nRunotar, riennä jo loitsuinesi,\nEtt' inhahenkiset parantuis,\nJa paina maailma rinnoillesi,\nSe armaudestasi uudistuis!\n\nJa temppeliisi vie sitten meitä --\nEi hetken kirkkausvuorellen -- ,\nPois ihanteilta yön verho heitä\nJa luonto kirkasta taiteesen!\n\n30/7\n\n\n\n\nENSIN JA NYT.\n\n\nEnsin mairekukkasin sun pääs ja rintas kaunistin,\n-- Katselit niin säihkysilmin. --\nYlistelin avujasi, kauneuttas kiittelin,\n-- Kuuntelit niin herkkäkorvin. --\nMettä luulin antavani, annoin myrkkyä;\nTein niin heikkouden synnin, tein sen lemmestä.\n\nNyt sua ohdakkeilla tuikin, polttiaisin hautelen,\n-- Katselet niin karsosilmin. --\nVasten mieltän' ivansuolaa sydämeesi kylvelen,\n-- Kuuntelet niin kammokorvin. --\nKuumeesen jos sairastuisit, myrkky hiestyis pois,\nVaan jos tuskaan kuolisit, niin syy mun lempen' ois.\n\n30/7\n\n\n\n\nKIERTOKULKU.\n\n\nMit' on pienet kiiltomadot noille\nSuuren sähkövalon vartojoille,\nMitä laulu kevätpeipposen\nVartojoille torvisoitinten?\n\nJoka ilta uudistaapi muistoon:\nPitäis tulla sähköliekit puistoon!\n\"Toiste, toiste,\" laulaa peipponen,\n\"Tänään vilkkuu kiiltomatonen.\"\n\nKansa kaipaa, kaipaa lumousta,\nLuonnon pienet ei tee vaikutusta;\nVaikka iltasilla nousee kuu,\nSenkin valo nyt jo vanhentuu.\n\nKevät kulki, tuotti satakielen,\nHetkeksi sen laulu lumos mielen.\nKyllästyttiin. Ennen kuultua!\nSehän vaan on vanhaa luontoa!\n\nKaasuvalon keksi eräs ilta,\nNiinkuin tähdet, nouttu taivahilta.\nSaksan soittokunta ilmauu.\nNähdään niitä viikko, kuullaan kuu.\n\nVanhentuu! \"Oi, sähkövalo missä!\nAutuus Italian on sävelissä!\"\nHuutaa kansa. Juoksee keksijät,\nSointujen ja valon etsijät.\n\nKansa kaipaa, rauhatonna harhaa,\nHarva etsii luonnon sointutarhaa.\nVihdoin neron nuppi puhkeaa, --\nSähkövalo puiston valloittaa.\n\nSoitto kaikuu, tuotu Italiasta,\nKiihkeä kuin nuoruus hekkumasta.\nVuoden kaks, on kansa kummissaan,\nNiin jo alkaa uutta kaipaamaan.\n\nLiian huikeaa ja konstikasta!\nHervaisee! Oi, luonto, ota lasta,\nSyliis eksynyttä painalla,\nEttä koituis uutta tarmoa!\n\nMiellyttää nyt peippo, kiiltomato,\nLuonnonkauneuden runsas sato;\nAlkaa kiertokulku uudestaan,\nMutta päättyy konstimaailmaan.\n\n6/8\n\n\n\n\nMIKKO.\n\n\nMikko marjass' ollen lapsena\nPoimi ropehensa harjalleen,\nMutta palatessa kotia\nSyödä noppi hän sen tyhjilleen.\nKotona kun siitä soimataan,\nItkuvirsiä hän veisaamaan.\n\nNyt, kun kasvanut on suureksi,\nJouluviinoja käy ostamaan.\nOstaa leilinsä hän täydeksi,\nLähtee kotihinsa kulkemaan.\nAjaa, saapuu kotilaaksohon, --\nLeili tyhjä, Mikko täynnä on.\n\nJoulu joutuu, kantaa kakkuja,\nJuustoja ja raavasjalkojaan.\nMiehet äissään moittii Mikkoa,\nJouluviinatonna, kuivillaan.\nMikko turvaa salakyynelin\nTupakkaan ja jouluvirsihin.\n\n31/8\n\n\n\n\nLAULUN TOSI.\n\n\nEt, laulu, totta ehdotonta\nSä aina pyrji lausumaan,\nMyös puolitotta, valhettakin monta\nOn kaunista, ne kun on ehjää vaan.\nVoi lukujenkin valhe, nolla,\nSe kun on ehjä, kaunis olla,\nVaikk' ynnä toisten kanssa vasta\nSe lakkaa valhe olemasta.\nNiin vertaukset, varjot, kuvat, --\nMyös itse kuva Jumalan, --\nVaan totuudesta kangastuvat,\nNiin luoden valhemaailman.\nMut kuvat, vaikka valheita,\nVakuuttavat tok' oikeasta,\nJa vertauksest' ontuvasta\nTotuuden myös voi tuntea,\nJa Luojan valhekuvast' ihmisestä\nViel' löytyy merkit alkulähtehestä.\n\nViipuri 14/9\n\n\n\n\nHENKI.\n\n\nPeittyy jos kirkkaus taivahan\nYön ja pilvien vaippahan,\nPeity ei sydämen\nTähtönen.\nSammuu jos valkeus maailman\nSyliin kuoleman,\nSammu ei henkeni valkeus,\nRakkaus.\n\nPauhaos, luonto ja maailma,\nRauhanhaaksesi hukuta,\nSydämen valkamaan\nPääse et vaan!\nOnnen ja kunnian kukkaset\nMaasta jos surmannet,\nHenki ne luova on helmastaan\nUudestaan.\n\nSärkee myrsky jos maailman,\nVankeuslaitoksen, orjalan,\nHengenpä valta jää,\nHeräjää:\nJumala ihmishaahmossaan\nRaunioista maan\nElämää luo ja muotoja,\nVapautta.\n\n9/11\n\n\n\n\nEGYPTI.\n\n\nVoi Egyptiä onnetonta!\nKuin monta vuosisataa, monta\nVerinen on sun taivahas?\nKuin kauan sorto Niilin mailla,\nHedelmäisillä, voimakkailla,\nKuin kauan polkee muistojas?\n\nKuin kauan lapses kahlehissa\nOn voimatonna, hervoksissa,\nMies itseään ei auttamaan?\nVapaus saatu vierahalta\nVaan uuden orjuuden on valta,\nVapaus etsi povestas!\n\nKentiesi kurjuudesta tuosta,\nSotien julmain hurmevuosta,\nEgypti syntyy uudestaan;\nNiin hurme, Niilin tulvan lailla,\nLuo vapauden viljaa mailla,\nMiss' ennen versoi orjuus vaan.\n\nOi, nouse, kansa, uinuksista,\nKuin päivä yöseen kahlehista,\nTiet' ihmisyyden astumaan!\nAlota itsenäinen rata,\nLuo kansoillen uus vuosisata,\nEtt' ohjaa kukin kotonaan!\n\n\n\n\nKUKAT PINCIOLLA.\n\n\nAh, te kukat helmikuun,\nKukat Pinciolla!\nSuomehen jos voisin\nTeidät tuoda, -- toisin,\nEttä maamme pohjoinen\nAina kantais keväimen,\nToisin tuoksun kiihkeän,\nVuoren aina vehreän, --\nAh, te kukat helmikuun,\nKukat Pinciolla!\n\nVaan te hennot kukkaset,\nKukat Pinciolla,\nEtte kestä noita\nPohjan taisteloita.\nKotianne varten vaan\nSynnyitte te kukkimaan.\nEihän viinirypäleet\nPohjanmaille eksyneet,\nEikä kukat helmikuun,\nKukat Pinciolla.\n\nVaan jos henki kukkimaan\nPuhkee Pinciolla,\nSen ei kukkain kuolla\nTarvis pohjan puolla.\nKesken talvipakkasta\nVoipi kansa kukkia,\nKesken hankien ja jään\nKantaa henki tähkäpään,\nKantaa kukat helmikuun,\nNiinkuin Pinciolla.\n\n31/10\n\n\n\n"]