[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTQ5CTHtzvvqk14o9y60oCfpvBqHq3aq0uGiWpQNRgRc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2252,"Tyynen meren rannikolta","Hämeen-Anttila, Väinö",1878,1942,"2252-hameen-anttila-vaino-tyynen-meren-rannikolta","2252__Hämeen-Anttila_Väinö__Tyynen_meren_rannikolta","Pieniä kuvauksia","romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1900,null,16435,109784,false,62145,[24],"Pacific Coast (U.S.) -- Description and travel",[26,27,28],"American Literature","Novels","Short Stories","\"Tyynen meren rannikolta: Pieniä kuvauksia\" by Väinö Hämeen-Anttila is a collection of vignettes written in the early 20th century. The work reflects on the life and experiences of Finnish fishermen in the Pacific Northwest, particularly along the Columbia River and the town of Astoria. Through its engaging prose, it paints a vivid picture of the challenges and culture faced by this immigrant community during a time of significant change.  The opening portion introduces readers to the setting, detailing the Columbia River's majestic flow and the bustling fishing town of Astoria. It describes the lives of Finnish fishermen, including their determination, hardships, and the community dynamics as they navigate the risks associated with salmon fishing in a competitive environment. Amidst the vibrant descriptions, the narrative hints at the cultural nuances and camaraderie among the fishermen as they strive to make a living and manage the interplay of labor disputes, personal ambitions, and the ever-changing nature of their livelihood. (This is an automatically generated summary.)",[],145,"Kokoelma muistelmia ja kuvauksia suomalaisten siirtolaisten elämästä Yhdysvaltain länsirannikolla 1800-luvun lopulla. Teksti kertoo tekijän omista kokemuksista Columbia-virran kalastajien arjesta, työlakoista sekä Astorian kaupungin historiasta ja luonnosta.","V. Hämeen-Anttilan 'Tyynen meren rannikolta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2252. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TYYNEN MEREN RANNIKOLTA\n\nPieniä kuvauksia\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ ANDELIN [Väinö Hämeen-Anttila]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1900.\n\n\n\n\n\n\n    Toverit!\n\n    Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia\n    muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä\n    oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut.\n    Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön:\n    \"Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin\n    sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän,\n    pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi.\"\n\n\n\n\nColumbian kalastajat.\n\n\nValtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta\nBritish Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään\nhelmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää\nvoimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki\nsijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl.\npenikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana\nvirtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän\nalempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta,\nsiinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se\nei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia\nse virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy\ntakaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina\nheti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.\n\nVirran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen\nsärkyvät. Ne ovat \"brekersit\", kalastajien varma tuho, ken onneton\nsinne pyörteiden imemänä ajautuu.\n\nAstoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl.\npenikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa \"turkkikuningas\"\nAstor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä\nharjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa.\nSen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten\nvillien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen\nromaaninsa \"Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana\". Kaikki yhteys\nidän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa\noli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki,\njossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas\nkalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.\n\nKadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria\nlukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen\nalla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana.\nSuomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa,\njotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja\nsatoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja\nOregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.\n\nAstoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella\nkymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat\nulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat\nsuurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat\npaikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville\nsuomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin\nvilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen\nkesät.\n\nColumbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja\nsammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit\nverkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää\nelok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan\nvirran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa\nn.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on\nhyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan\n\"syömäkaloja\", omaksi ruuaksi.\n\nSaadut kalat viedään \"känäreihin\" (lohikeittimöihin), joita on\nkymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet\nasetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman\nmarkkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi\npyytämään jollekin määrätylle keittimölle.\n\nMonet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja\nkalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin\nsaaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin\n(17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat\nansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia\nuhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä.\nEntisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä\nkuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä\nkului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s.\nKymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan\nkalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta\ntraditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista\nviettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion\nkivihiilikaivoksissa.\n\nSuomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa.\nMiehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo\nhuikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa.\nVaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua\nelementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää\nraukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään.\nYhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.\n\nKalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten\nleveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla\nvehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi\nmiestä, kapteeni ja \"pullari\" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen,\njoka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen\nja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä \"tienestistä\", ja soutaja kolmannen\nosan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja \"pikkaa\" (nostaa veneeseen)\nverkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon\nvesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka\njoutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli.\nVeneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun\npistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.\n\nVerkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35\njalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan\npoikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään;\nkun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään\njokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat\nheitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.\n\nJoka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin\nbrekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä\non pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta,\nilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on\nhelpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla.\nKalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana.\nNousuveden ja laskuveden, \"taidin\" ja \"släkin\", suuri vaihtelu tekee\nsen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä,\ntoisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.\n\nKalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia,\n\"teekuja\". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita\nkyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että\nkapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin --\n\"toveri oli hukkunut\".\n\nKalastajat asuvat enimmäkseen \"komppanioissa\", yhteisesti hankkien\nruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan\nkuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa\nasukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan\n\"poortareina\" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa\novat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.\n\nTällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät\nyksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.\n\n\n\n\nTyölakko Astoriassa.\n\n\nPitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä\nkeskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama\nvuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte\nollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin\nnaulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän\nse sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä\nkohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi\njokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä\nmenetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500\ndollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein\nvähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten\nuniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli\npelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja\npäättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien\nkeittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla\nlupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes\nkaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet\narvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään\nniin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja\nyksimielisinä.\n\nVähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4\nsenttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei\nColumbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.\n\nPäivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi.\nKalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja\nvaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo\nkalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon;\nkaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi\nollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen\nsenttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.\n\nVähitellen alkoi ilmestyä \"skäppejä\", lakkopettureita, jokunen\nkalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa\nkuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä\nrunsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri,\npuhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä\nnaulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta\nkeittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset\npuolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka\ntahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten\nkustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot\nleikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla\npahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei\nauttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli\ntäynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan\nmilloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi\nettä lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei\nankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut\ntotellakseen.\n\nHuonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa\njatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin,\npuhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia\nkaturyöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä\nvelaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla\nkudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä;\nkevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata\nmajataloistaan -- mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena,\njärjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua.\nOlihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo\nvararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada\nsuuria aikaan niin monen keittimön kesken.\n\nUniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun\nvarrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää\nvaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat\nvarsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan\npensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa\nlaitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui\nColumbialla niinä aikoina.\n\nViimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt\neivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin\nmyötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim.\nAstorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000\ndollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet,\nkoettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun\npuolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen,\nnimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu\nskäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän\nsitte muutti vävynsä luo \"vesikontrille\", lähelle suomalaisten\nasutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän\nalkoi kalastella vävynsä kera.\n\nEräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi\nvene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle\nhakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet\nhuomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa\ntuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski\nhyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen,\nheti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin\nvimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui\nveneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta\nluodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä,\nmutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja\npyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se\ntyönnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta\nsoutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä\nhänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.\n\nVerityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto.\nKunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja\nhuomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen\nluonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä\nkaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli\nkäsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan,\nmutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata\nvesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian\nsikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama\n1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut\nmitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan,\nhe ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat\nhieman \"laajentaneet\" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden\nkäyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.\n\nMuutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen\n\"verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia\" ja katkeroittaen\nmieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni\nyksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa,\nmentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä\nei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää\nmahdoton jättää heitä todistajiksi.\n\nYhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo\nviikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli\nohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi\nkeittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa\nperustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista\nsotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.\n\nJa sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He\nolivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja\nosaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan\nharjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä\nkukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä\nolevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja\nkaupunki asetettiin piiritystilaan.\n\nKalamiesten mielet olivat kuohuksissa. \"_Five cents or nothing_!\"\n(Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli\nliidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja\nrakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita\npantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta\nsiitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.\n\nVihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan,\nja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä\narvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa\nparemmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin\nkuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi\nonneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut\nniinkuin kipuna ruutisäiliössä.\n\nKolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin\nkeittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta.\nTuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa,\nsattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia\nturhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.\n\nNiin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni,\nkalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä\nmyöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja\ntuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.\n\nSiitä asti eivät Astorian kalamiehet ole olleet entisellään. Lohen\nhintaa on yhä vielä alenneltu, eikä kaupungilla enää ole sitä entistä\nonnellisen hyvinvoinnin mainetta.\n\nVielä lakon päätyttyä, pari kuukautta myöhemmin, kaatoivat\ntuntemattomien luodit kaksi pahinta skäppiä, Whiskyskaun Petersonin ja\nMeglerin \"paasin\", toisen veneeseensä, toisen juuri rantaäyräälle, kun\nhe yhdessä uskalsivat julkeasti pistäytyä vastapäätä olevaan Ilwacon\nkaupunkiin, lakon jälkeiset viikot syrjäseuduilla piileiltyään.\n\n\n\n\nKovalle otti.\n\n\nTilanderin Jussilla oli se vikana, että hän otti kaiken liian\nhartaalta kannalta -- jos luuli pienimmälläkään tavalla lyöneensä\nvelvollisuutensa laimin, niin siitä seurasi pitkälliset tunnonvaivat,\nja samoin, jos joku vastus tuli eteen, hän otti asian liian\nhuolestuneesti sydämelleen. Ensi silmäyksellä hänestä ei sitä olisi\nluullut: tukeva mies kuin karhu, naama leveä ja pullea (enimmäkseen\ntyytyväisen luonteen merkki), vankat hartiat ja varsi kuusi jalkaa\nkolme tuumaa mitaltaan. Mutta kun tirkisti syvemmälle noihin harmaisiin\nsilmiin, niin aina niistä pilkisti esiin sellainen raskas, huolestunut\nja tuskitteleva ilme, että oikein pahaa teki.\n\nSanomattakin arvaa että Jussi oli mallikelpoinen mies työssään --\nniinkuin kone. Ollen hyvin harvapuheinen, hän enimmäkseen oli erillään\nmeistä toisista, niin että yleisenä mielipiteenä oli että hän\njuroudessaan ei voinut tuntea mitään todellista ystävyyden ja\ntoveruuden henkeä.\n\nMutta se oli väärä johtopäätös. Kun yli viisi kuukautta kestäneen\nmerimatkan perästä ankkuroitsimme keskelle Columbia-virtaa Astorian\nedustalle ja ensimäiset miehet pääsivät kapteenin luvalla soutamaan\nmaihin, he palasivat sieltä vähää ennen puoliyötä hyvin kiihtyneessä\nmielentilassa. Amerikassa muka ei se kuulunut olevan mies eikä mikään,\njoka ei työllään ansainnut kolmea dollaria päivässä. Hyvää ruokaa\nsöivät maissa kalastajatkin, parempaa kuin Suomessa herrasperheet. Kuka\nnyt enää jäisi laivaan 20-30 markan kuukausipalkalla kitumaan, mätää\npuhvelinlihaa syömään, kun pääsee maihin ansiolle! Eräs kalastaja,\nIso-Kustu, oli aamupuolella yötä kello kahden tienoissa saapuva laivaan\nisolla purjeveneellä; hän oli luvannut ottaa mukaansa kaikki, jotka\naikoivat karata laivasta.\n\nIlo vallitsi leirissä. Yhdeksän miestä päätti lähteä. Toiset epäröiden\narvelivat paraaksi odottaa vielä jonkun aikaa, ja noudattivat\nesimerkkiä vasta viikkojen perästä. Yön hiljaisuudessa nuo yhdeksän\nlaittoivat matkatamineensa kuntoon. Jälelle jääneet saisivat keskenään\njakaa ne tavarat, mitä he eivät halunneet mukaansa viedä.\n\nKannella piti säännöllinen yövahti tarkkaavaisesti silmällä, etteivät\nperämiehet heräisi unestaan ja lähtisi tarkastusretkelle. Kapteeni oli\nmatkustanut Portlandiin.\n\nIso-Kustu saapui, hiljaa viheltäen. Tavarat hinattiin köysillä alas\ntilavaan alukseen ja hyvästijättö alkoi.\n\nTilanderin Jussi oli nukkunut, tahi ollut nukkuvinaan, koijassaan katon\nrajassa. Nyt hän nousi istualleen ja kysyi liikutetulla äänellä:\n\n\"Te lährett' sitt'?\"\n\nVastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille\nkasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua\njäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli\nkunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui,\nsieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön\npimeyteen.\n\nAikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen\nkuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä\nvenekapteenilla. \"No kuinka hurisee?\" kysyin häneltä. \"Tuossapa tuo\nmeneskelee\", vastasi Jussi alakuloisena. \"Kovasti olen katunut, kun\nlaivasta läksin.\" Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli\nlaivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon\njokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen\npäästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi\nmennä vanhaan maahankaan enää koskaan... Hyvä oli laivassa olla, ja\ntuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi\ntakaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä... laivassa se oli\nvakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs\nniihin uskalsi mennä...\n\nJa Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte\nvielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin\nvielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli... ei saanut\nrauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet\nviihtyä maissa.\n\nLopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi,\nJussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan,\nhuolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti\nenglanninkielen taitamattomuuden takia.\n\nTietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli\nluonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä.\nKomentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa\nsydämensä pohjasta.\n\nLaiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen\nkuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän\nmonien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle\nja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli\nsekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä\nsyvällä päässä.\n\nSen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa,\nkaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat\nlaivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti... eikä ollut kapteenikaan\nmuuta kuin nauranut... ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän\noli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa\nennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän\nei mennyt heidän näkyviinsä... piiloutui ahtaaseen eturuumaan...\nkivihiilien alle kaivautui... kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet,\nmutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen... Seitsemän\nvuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta... iltapimeällä karkasi\nmaihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä... ei\nsiinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät...\n\nTurhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa\naikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli\nauttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella\ntavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään\nhalusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte\npäättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.\n\nEräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille\ntielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen\nse oli uponnut ruumiskin.\n\nNiin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa\npienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren\nhyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli\nensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.\n\n\n\n\nSuomalainen pelaaja.\n\n\nAstoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia\npeliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine\nlaitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan\nmonenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k.\ngrab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta\nloivenee \"pankkiin\" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot\nläjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi\npuoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa\npanoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat\nseisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme\nkertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut \"pointit\" eli\narpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai\nulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle\nseuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan\nkuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä\npaikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä\nkaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on\nlänsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja\nlevottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen\nveressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen\npyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea\nMonacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien\nympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen\nhuomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen\ntahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä\nmahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi.\nEnglanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin\nmielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani,\nmitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen,\nlevottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili\nminua tutkivasti ja sanoi:\n\n\"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään\ntavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin\nhänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.\n\n\"Hauska tavata!\" sanoi vieras. \"Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch\nich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas,\nniin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa.\"\n\nTuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat\nerityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin\navaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden\nystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.\n\nSam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen\nalkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut\nkirjoituksissa... kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja\nahertaminen kirjojen ääressä... kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa\nijät kaiket päähänsä päntätä... kippis! Merillä oli kulkenut ja\nmaailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä,\nlahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.\n\n\"Mitä sinä hommailet töiksesi?\" kysyin minä. \"Kalastatko?\"\n\n\"En minä viime aikoina ole kalastellut... pariin vuoteen. Epävarmaa on\nsekin toimi; tuhkatiheään menetetään verkkoja, ja miehiä hukkuu paljon.\nMilloin ansaitset hyvin, jotta viikon työ elättää sinua vuoden, milloin\nsaat kiskoa kolme vuotta etkä leivässä tahdo pysyä. Se on pelaamista,\njossa tappaat helposti hengen tahi terveyden. Parempiakin pelilajeja\nlöytyy. Kaksi seideliä lisää!\"\n\nLihava kyyppari täytti lasit kukkuralleen, ja toverini jatkoi\nkiihtyneesti, kuitenkin supattaen niin matalalla äänellä, että kukaan\nei voinut kuulla mitä meidän nurkassamme tuumailtiin:\n\n\"Mutta kun mies osaa ottaa onnen haltuunsa, osaa käydä oikeasta päästä\nkiinni, häntä ei koskaan hätä heiluttele. Niinpä Chicagon\nmaailmannäyttelyssäkin -- tunnethan sinä grab-pelin?\" tutkasi hän\näkkiä.\n\n\"Kyllä\", sanoin nyökäyttäen päätäni, jota tuin kyynäspäälläni pöytää\nvasten. Ystäväni oli omituisesti puoleensavetävä olento, johon alusta\nasti suuresti kiinnyin.\n\n\"No, minä pelasin grabia. Ehtoopäivällä alotin kello neljä, ja aamulla\nkello kolme läksin pois, kolmetuhatta kaksisataa dollaria taskussani.\nPuhdistin koko pelipankin!\"\n\n\"Kuinka sinulle niin hyvä onni sattui?\" kysäsin hämmästyneenä, sillä\nSam puhui niin vakuuttavalla tavalla, että oli mahdoton uskoa hänen\ntyhjäntakia \"jatkavan totuutta.\"\n\n\"Kun oppii, niin tulee toimeen\", vastasi Sam kiertelevästi. \"Puhdistin\nviime helmikuussa Erikssonin [rikas suomalainen kapakoitsija\nPortlandissa ja Astoriassa] pelipankin, 619 dollaria. Toiskielisen\npankin tyhjensin joulukuussa... siinä ei ollut kuin kolmatta sataa.\nHelppo työ ja hyvä ansio, vai mitä?\"\n\n\"On totisesti\", sanoin minä, tietämättä mitä ajatella. \"Sinä siis --\"\n\n\"Minä elän sillä ammatilla\", täydensi Sam. \"Ja minut tunnetaan!\nPelkäävät aina peliluolissa, kun minut näkevät. Olen tähän kapakkaan\n200 dollaria velkaa; isäntä tietää että maksan sen taas kun lähden\npelaamaan. Mutta lehmää ei sovi lypsää liiaksi, muutoin kuivuu koko\ntulolähteet. Pelipankkien täytyy saada sievä osuutensa voitosta,\nmuutoin eivät uhallakaan päästäisi minua pelaamaan.\"\n\n\"Mistä sinulle semmoinen merkillinen onni on tullut? Entäs jos sattuu\nettä se luopuu sinusta, kuten jokaiselle pelaajalle aikanaan on\nkäynyt?\"\n\n\"Ei voi. Minulla ei ole onni kysymyksessä; kaikki riippuu konstista,\njonka opin eräältä joka ei enää ole pelaajien joukossa. Se tyhmeliini\nsekaantui toisen pojan rakkaus-asioihin ja sai palan lyijyä\nnahkoihinsa...\"\n\nSam vaikeni ja otti lujan whisky-ryypyn. Sittemmin hän otti tuon\ntuostakin lisää, minun tyytyessäni pariin kolmeen olutlasilliseen. Olin\njuuri tekemäisilläni hänelle kysymyksen, kun hän jatkoi itsestään\nkeskustelua, hänen ajatustensa vähitellen käydessä sekavammiksi.\n\n\"Niin se kävi. Sen konstin kun osaa, niin tulee vaikka miljoneeriksi,\njos pysyy paremmin erillään viinasta, kuin minä, ja kulkee kaikissa\nmaailman peliluolissa. Ei voi tehdä samaa temppua useampaa kertaa\nsamassa kaupungissa. On niin kiusallista joutua suuren huomion\nalaiseksi... ja pelipankit hautovat kostoa... palkkaavat vielä jonkun\njuutaksen tielle väijymään, ennenkuin kotiinsakaan pääsee... Levotonta\nsekin sentään on... Isälle lähetin kymmenen tuhatta Suomen markkaa\nviime keväänä. Onhan tallessa... velkakirjaa vastaan... jos sattuisin\nvielä joskus vanhaan maahan pistäytymään... Skool, bruur! Gaudeamus\nigitur, sanoi Cicero vainaja, vai liekö ollut Caesarissa... Hullu olit\nsinäkin kun tänne läksit... herra olisit vanhassa maassa... Niin, se on\nkumma konsti siinä pelissä. Olemmehan ystävät?\"\n\n\"Olemme\", vakuutin minä.\n\n\"Minä juttelen sinulle siitä. Aatteles, kun saa pelata vaikka milloin,\neikä koskaan häviä... Mutta samapa se on, vaikka sinä et sitä\ntiedäkään... Yksi juttelee yhdelle, ja toinen toiselle, ja jos kaikki\nsitä alkavat käyttää, niin kaikki pelipankit tekevät vararikon...\nKyllähän, jos et kertoisi --\"\n\n\"Mitäpä minä tuosta\", sanoin huolettomasti. \"Osaan kai minä suuni\nkiinni pitää. Ja kaikessa tapauksessa grab on onnenpeliä, uhkapeliä; ei\nsiinä auta onni eikä konstit, vaikka ensin luulee, ja pari kertaa\nonnistuukin!\"\n\n\"Mutta siinä auttaa!\" intti Sam kiihtyneesti. \"Oletko koskaan katsellut\nkuinka monta kertaa perätysten esim. ulkoympyrän panokset häviävät\nkorkeintaan, ennenkuin taas voittavat kerran tahi useammin?\"\n\n\"Joskus neljä, viisi kertaa\", sanoin minä.\n\n\"Ja minä tiedän sanoa\", sanoi Sam, hyväksyvästi nyökäyttäen päätään,\n\"että kukaan, joka säännöllisesti pitää panoksensa samalla ympyrällä,\nei voi hävitä yli kahdeksaa kertaa perätysten. Olen niin paljo\nkatsellut... Samalla tavalla on voittamisen laita. No, jotkut voittavat\nsentään joskus paljonkin, ja se on onnea... Mutta siinä voi voittaa\naina. Jos minä panen ulkoympyrälle kymmenen senttiä, ja häviän sen, ja\nheti panen kaksikymmentä senttiä samaan paikkaan, ja häviän senkin,\nniin paljoko olen köyhempi?\"\n\n\"Kolmekymmentä senttiä\", sanoin minä.\n\n\"Jos sitte panen taas kaksinkertaisen määrän, neljäkymmentä senttiä, ja\nhäviän, niin paljoko olen kaikkiaan häviöllä?\"\n\n\"Seitsemänkymmentä senttiä\",\n\n\"Mutta jos voitan sillä panoksella, saaden neljäkymmentä senttiä\npankilta, niin paljoko olen voitolla?\"\n\n\"Kymmenen senttiä.\"\n\n\"Tietysti. Siinä se on koko seikka. Aina kun häviät, niin panet\nkaksinkertaisen määrän, ja taas kaksinkertaisen, kunnes sinun täytyy\nkerran voittaa, jolloin heti olet kymmenen senttiä voitolla, jos se\nnimittäin on pohjarahana. Hidasta se on, varsinkin toisinaan, mutta\naina varmaa.\"\n\nSam näki kasvoistani, että en ollut oikein selvillä.\n\n\"Katsos, se on tällä tavalla\", selitteli hän uudestaan. \"Jos nyt häviät\nkahdeksankin kertaa perätysten, joka on korkein määrä mitä _minä_ olen\nhavainnut, ja senkin vaan kerran Prestonissa... kurja ilta se oli,\nampuivat... no, se ei kuulu tähän... ja aina panet kaksinkerroin\npöydälle mitä edellisellä kerralla olet tapannut, niin sinulla on\nkahdeksannella kerralla 12 dollaria 80 senttiä pöydällä... Ensimäisellä\nkerralla 10 senttiä, toisella 20, kolmannella 40, neljännellä 80,\nviidennellä dollari 60 senttiä, kuudennella 3 dollaria 20 senttiä,\nseitsemännellä kuusi ja neljäkymmentä, ja kahdeksannella kaksitoista ja\nkahdeksankymmentä. No, jos sen voitat, niin olet kymmenen senttiä\nvoitolla, ja alat taas sillä pelaamaan. Väliin voitat monta kertaa\nperätysten. Aina panet kymmenen senttiäsi taskuusi ja pelaat samalla\nsummalla, paitsi kun häviät, jolloin nostat kaksinkertaiseksi joka\nkerta kuin häviät.\"\n\n\"Merkillistä\", sanoin minä. Pääni alkoi olla pyörällä: tässähän oli\nkeino rikastua, keino sellainen, joka oli aivan verraton.\n\n\"Niin sitä pitää\", virkkoi Sam, miettiväisesti tuijottaen\ntupakansavuiseen ilmaan. \"Kylmäverisenä siinä pitää pysyä, ettei\nkoskaan epähuomiossakaan jätä voittoaan pöydälle, vaan pelaa aina\npohjarahalla, paitsi kun häviää, jolloin se on nostettava\nkaksinkertaiseksi... Ja niin se on elämässäkin... Jos häilyy sinne\ntänne, koettelee sitä ja tätä, niin käy aina huonosti... Ja taas... kun\naina vaan pitkittää, pitää päälle, ja ponnistaa kaksinkerroin kun\nhäviää, niin voitto tulee... Kun tulisi elämässäkin oltua niin, ei\ntulisi hätäpäiviä... mutta sitä ei malta...\"\n\nSam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin\nenää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse\nyrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.\n\nToverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari\nsuopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat,\njotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät\nminua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa\njälkeenpäin pohdin itsekseni Samin \"konstia\", ja tulin aina siihen\nvakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti\nkahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista\ndollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla,\njoista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole\nrikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä;\npainajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat -- olin kuin Tantalus.\n\n\n\n\nKobtaus sumussa.\n\n\n\"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa\", sanoi Mäkelän vanha\nisäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen\nvaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; \"minusta tuntuu että\nvaltamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan\ntapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa\nyhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita\nonnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa\non, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!\"\n\n\"Niin se on\", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean\nsyljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen\nmallinsa etuhampaiden väliin. \"Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta\nväliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka\nseilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä\npilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut\nhuppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen\nlamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin\nsuuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja\nihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin\nvesillä; minunkin aikanani -- monta monituista esimerkkiä voisin\nmainita!\"\n\n\"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla\", virkkoi\nMäkelän nuorempi poika Freeti. \"Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin\najattelin...\"\n\n\"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu\", sanoi Lukkarin Oskari.\n\n\"Tietysti ei, tavallisesti\", sanoi Freeti. \"Mutta tässä tapahtui\nikävästi. Läksin Jani veikon kera... virta kävi rajusti alaspäin ja oli\nniin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika\nvauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille,\nihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät\nhiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui\npitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja\nkimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia\nrintaan -- hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran,\nsinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi.\nVeneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui\nlähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin\nkuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa\nsoutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies\noli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka\nolisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse\nsilmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein\nvaivannut.\"\n\n\"Paljohan niitä on Columbialla miehiä\", sanoi joku hitaasti; \"ei niissä\nvähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!\"\n\n\n\n\nNuori herra.\n\n\nTapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella\nparkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin\npistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja\nesitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli\nvasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon\nkuin halusikin.\n\nMeistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti\nettä ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei\nkauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon\nviidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja\npäässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli\ntapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port\nAdelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen\nparkkiin \"Heinrich Lichtenberg\" ja saapunut Astoriaan, jonne oli\npäättänyt jäädä ansiolle.\n\nIloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu\naavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan\nkirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava\näkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä -- saisivat nähdä kumpi oli\nollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen\nsamasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että\nhänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä\nmielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli\nkevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli\nkaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota\najattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli\ntyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä\nkovin kourin.\n\nJa varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti\nkuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen\npystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno\nherrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen\nluonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään\ntarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen\nhaluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä\nmaailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja\nsuurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana\nseikkailijana.\n\nMerellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan,\nettä olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella\nihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon\nsuomalaisia.\n\nPahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet\ntyölakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli\nliian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä\ntoimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus\nolisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä\nkuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan\nhän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin\nmahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan _hänestä_\nhuolittu.\n\nTie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi\nkuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin\nja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa\nsuomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt\nkalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä,\nerään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.\n\nYhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja\nansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri\nnimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.\n\nLieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi\nilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen\nlevottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San\nFranciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja\nolosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille\nkatupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon\nliekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta,\nkun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa,\notti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle\naivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.\n\nHänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita,\njoilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon\nsekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin\npelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti\ntuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin\nloputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa,\nantaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.\n\nMutta kauvanko hän malttoi pitää salaisuutensa! Kolmantena iltana jo,\nkun jotkut pilkallisesti virnistelivät hänen tuhmuudelleen, kun muka ei\nosannut oikein viisaasti pelata, hän kiivastuneena julisti että rahat\neivät olleet hänen omiaan, vaan pelipankin, joten oli yhdentekevää millä\ntavoin ne pankille takaisin joutuivat. Hän menetti virkansa.\n\nPitkäksi kävisi kertoa hänen vaiheitaan seuraavien kahden kuukauden\nkuluessa. Hän työskenteli lehmien lypsäjänä, paimenena, puunhakkaajana\nja senkin semmoisena, mutta ei viihtynyt missään, eikä hänelle juuri\nmitään maksettukaan, hänellä kun ei ollut taipumusta mihinkään. Vihdoin\nhän ilmestyi suurelle suomalaiselle kivihiilikaivantopaikalle\nWashingtonissa, laihana, nääntyneenä, rääsyisenä ja kerrankin\nilmeisesti toivottomana.\n\nSäälien hänet otettiin yhteisesti hoidettavaksi.\n\nKukin avusti häntä paraan kykynsä mukaan; mikä toi paidan, mikä osti\nkengät, ja asunto ja ruoka oli velaksi, kunnes hänelle saataisiin\nsovelias työ.\n\nMiesten keskuudessa tuumailtiin hänestä paljonkin. Yleisenä\nmielipiteenä oli että hänestä saattoi vielä olla toivoa; olihan hänessä\njonkunlaista sitkeyttä, koska oli hengissä suoriutunut kokemuksistaan,\nmutta vaikeaa oli saada häntä oikeaan alkuun. Työpaikkoja kyllä oli\nkaivannossa, mutta paasi (työnjohtaja) hänet piankin erottaisi,\nnähdessään kuinka kehnosti työ kävisi.\n\nOnneksi, tahi onnettomuudeksi, sattui paikkakunnalle saapumaan\nTakku-Erkki, vanha kaivantomies, joka vuosikausia oli ennenkin ollut\nsiellä työssä. Hän otti urakalla tehdäkseen työtä eräässä \"pitissä\"\n(aukossa) neljännessä pilarissa, sillä tottuneet urakkamiehet aina\nansaitsevat paremmin kuin päiväpalkalla olevat, saaden 120:kin dollaria\nkuussa. Hänelle ehdotettiin \"nuorta herraa\" työtoveriksi, sillä\nkussakin pitissä täytyy olla vähintäinkin kaksi miestä, toistensa\napuna.\n\n\"Jospa nyt koetan hänet ottaa\", tuumasi Erkki hyväluontoisesti.\n\"Pystyneehän toki poraa pitelemään ja kärryihin luomaan, ja kaiketi se\naikoinaan saattaa hakata kivihiiltäkin irti pikallaan (kuokallaan).\"\n\nRiemu valtasi nuoren herran; nyt oli taas kaikki hyvin. Mielissään\nolivat kaikki muutkin; oli kuin olisi raskas taakka pudonnut jokaisen\nhartioilta.\n\nErkin uusi toveri työskenteli mitä mallikelpoisimmalla innolla, hyvät,\nvakavat päätökset mielessä. Nyt hän oli vaan koettava saada kokoon\nmatkarahat, jotta pääsisi takaisin kotiinsa, vaikka köyhänäkin. Ei hän\nollut luotu maailmaa vaeltamaan, tuumaili hän, ja sai siinä\nmielipiteessä hyvänsävyistä tukea jokaiselta.\n\nTuolla maan alla kaivettaessa tehdään varovaista työtä. Eteenpäin tietä\nlouhittaessa mustaan kivihiiliseinään, asetetaan määrättyjen\nvälimatkojen päähän seipäitä lattian ja katon väliin, jotta koko\nmaakerros ei luhistuisi työmiesten niskaan. Noilla seipäillä on\nuskomaton vastustusvoima, lukuisuutensa tähden; sitäpaitsi jätetään\npaikka paikoin paksuja kivihiilipylväitä louhimatta, seipäiden tueksi.\n\nMutta Erkin tarkka silmä keksi että seipäät hänen pitissään olivat\nalkaneet notkua ja taipua, ja toisinaan kuului heikkoa ritisemistä. Hän\nkutsui paasinkin tutkimaan asiaa.\n\nTuumailtiin ja arveltiin, ja selväähän se oli, että pitti oli pian\nsortuva kokoon. Mutta sääli oli heittää niin pian noin hyvää aukkoa\nsikseen, arveli paasi, ja samaa mieltä oli Erkkikin; helppo oli siitä\nmurtaa kivihiiliä runsaissa määrin, ja mitä sanoisivat isännät, jos\nkatto ei sortuisikaan moneen päivään, vaan työt keskeytettäisiin...\n\nAinakin kaksi päivää sai vaaratta vielä tehdä työtä -- niin tukeva oli\nvielä katto. Mutta onnettomuus tapahtui jo ensimäisellä vuorolla\ntoisena päivänä.\n\n\"Ei sitä voinut ihmisjärjellä niin äkilliseksi aavistaa\", selitteli\nErkki ehtoopäivällä kyynelsilmin toisille. \"Kovin se oli surkea tapaus.\nPoika parka juuri pisteli pitin perältä kärryihin, ja minä siinä\nsivulla, lähellä suuta, tasottelin pikallani vanhoja jälkiä. Ja niin se\nräiskähti alas yhdellä kertaa... tomua ja soraa löi suun ja silmät\ntäyteen... pikankin sieppasi kädestäni muran joukkoon niin rajusti että\nkäsivarteni nyrjähti... hyppäsin tasanteelle, ja kun sain raotetuksi\nsilmiäni, musta seinä oli pittini kohdalla. Saaneeko poika rukkaa enää\nkaivamallakaan ylös... se tuli alas maanpintaa myöten... täytti joka\npaikan.\"\n\nSynkkä alakuloisuus vallitsi jokaisen mielessä. Tuntui siltä, että\nennemmin olisi saanut mennä kuka tahansa muu kuin tuo hyväluontoinen\npikku hulivili, jota kaikki olivat paraansa mukaan hoidelleet.\n\nViikon kesti kaivaa häntä ylös. Aivan oli muodottomaksi mäskiksi\nrunneltunut. Hautajaisten perästä sepitettiin yhteinen kirje pojan\näidille -- Aatu, joka oli sihteerinä, nimenomaan huomautti että kirje\noli osoitettava äidille, eikä isälle, \"sillä erilainen se aina on äidin\nsydän\" -- ja suurella vaivalla se saatiin seuraavaan muotoon:\n\n    \"Saamm surel surull nällä harvoil rateil tietä anta että teirän\n    boika jäi keevin al numer neljäss bappi Seatlest oli siunamasa\n    rumihin ko ylös saatii berintöö ei jättäny minkäälaist ja kelpo\n    boika oli ja huolt olis bitett, mut paasi tahros työn tehtäväks\n    siivo se ain oli ja meinas kotihi tulla jouluks ny on baremassaki\n    koris nöyrimmälä kunnioituksel\n\n                                                   paarnarit.\"\n\nLienevätkö siitä vanhemmat paljo selkoa saaneet.\n\n\n\n\nMendocinon Jussi.\n\n\nPalasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ\nraittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi\ntyökseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli\nvalmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten\nolivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden\nkuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja\naterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta\nennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin\njonkun uuden tulokkaan istumassa.\n\n\"Pistele menemään vaan, nuori mies!\" kehoitti vieras isällisellä\näänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. \"Kyllä\nTaivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!\"\n\nArvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä\nvuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän\npäästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden\njäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon\nsuuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta\nahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.\n\nJatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:\n\n\"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei\nole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille.\nKaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se\ntulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?\"\n\n\"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee\", vastasin minä.\n\n\"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian\nbrekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa\nmerimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin\npurjeveneessä... Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa\nmennäkään... virralla vaan pysyvät.\"\n\n\"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt\", arvelin minä. \"Onhan\nvirrallakin tilaa.\"\n\n\"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja\nensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit\neivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa\nteekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään\nruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo\npuoleksi veneessä... Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin\nlikelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai\nyritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin\naikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin\nmeni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti\nhietakariin kappaleiksi.\"\n\n\"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja\", sanoin luonnolliseksi lopuksi,\nsillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.\n\n\"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina\npystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin\nkuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona\nkäännetä.\"\n\n\"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?\" kysyin minä,\nsaadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.\n\n\"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin\nmuualla maailmassa.\"\n\n\"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat\nkaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?\"\n\n\"Sahata?\" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. \"Ei niitä\nsuurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen\nsiltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja\nlaukaistaan.\"\n\n\"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?\"\n\n\"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan\npoikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen\nväännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla\nalkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä\non hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa.\"\n\nKatsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä,\nparrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.\n\n\"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!\" hoilasi\nPorin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.\n\n\"Terveiks vaan!\" sanoi Jussi. \"Terveisiä punapuumetsästä.\"\n\n\"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä\nmitattiin, juuri kun sieltä läksin?\" kysyi Purran Jukka.\n\n\"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa.\nMutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne\ntullessani sain.\"\n\n\"No mikäs siinä oli?\" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He\ntunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin \"ajoi isolla\nhevosella\" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut\ntahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.\n\n\"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei\nole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin\nsen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa\noli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin\nMendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä\nkävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta\nyhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin\nruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan\npiippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia\nmillä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja\nveturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että\nasemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta,\nmutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse.\nKahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin\nvauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään\ntiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa\npäätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut\ntaivaaseen asti.\"\n\n\"Tokkopa sentään niin korkealle!\" sanoi vanha Alekki, joka oli\npessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää\nhalveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.\n\n\"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut\nitseensä sinistä väriä taivaan laesta!\" ärjäsi Jussi kiivaasti.\n\n\"Hurraa!\" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän\npyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:\n\n\"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani\nsain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja\nverkonrisoja paikkaa niin --\"\n\nLoppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi\nrunsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän\nkorkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.\n\nPaljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin\nomien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin\nperinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin\nmilloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä\noli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta\nomituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni\nmoraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi,\ntapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi\nehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä\nvaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen\naivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen\nhautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi,\njonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa.\nSentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi\nkuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän\njoutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti\nloukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe\nkääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi\n\"kokemus\". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään\ntämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi \"kouraantuntuvasta\"\nvaleesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen\ntoivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä\neteen joutuvat.\n\nMendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä\nhauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana,\nja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin\naloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja\nrakentelivat tuulentupia.\n\nNaisista hän puheli usein. \"Kerrankin Bostonissa\", haastoi hän, \"kun\notin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta\nlaivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa\njuhlavaatteensa -- kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit,\nsitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti,\njotka ovat ylimmässä kerrassa -- menin sinne ja ostin oikean\nherraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat\nrääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja\npian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin\nuhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä -- toisella oli\notsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija -- ja läksin\npuistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen\nneiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon\nvaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin.\nNiin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan\ntahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat\nminua vävykseen tytön vanhemmat -- isä oli ylioikeuden tuomari -- ja\ntyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen\nluonto vetää merille; ei sille mitään voi... Monesti olen jälkeenpäin\naatellut...\"\n\nHyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia\nkasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita\nsierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt\nhänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia\nsimasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.\n\nJussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin\nenglantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle,\njos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita.\nAina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.\nSitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat\nhyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden\nhetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina\nmielessään _ajatellut_ tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli\nmuuttunut eläväksi todellisuudeksi.\n\n\"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan\", kertoili hän. \"Ei sitä\nensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan,\nkun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista\nrautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina,\nmutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä\nrupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni\nneulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan\nsain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin\nseilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut\nlähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja\nmiehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina\nmastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin\nh--tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa\nmiestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin\nmiesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä\nkoijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun\ntultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina\nlaihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä\noli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta\nsaanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet\nkuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni,\nmutta ei auttanut mikään vastustus -- olisivat ihan tappaneet. Ja niin\nolikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan\näänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa;\nkerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä\nkiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä\nylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa\nhyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto\ntietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta\nhukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi\nkoko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja\nkolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja\nsieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan\nja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt\nhänet muokkaan!\n\n\"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne\nhytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä.\nÄrjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet\nvastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin\npäälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella\nlevällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin\nkerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi\nsäkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin\nkeularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin\ntupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja\nheitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin\nkapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen\nshillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua\nsuututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli\nlaivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta\nolin hänellä sitte puosmannina...\"\n\nIso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan\npienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja\ntäynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli\ntäysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä,\nvedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen\nkertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon\nkomppaniassa kalastamassa.\n\n\n\n\nKallisen Oskarin vaimo.\n\n\n\"Se on totinen sana\", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä\ntyöntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, \"että minä vielä sen\nKallisen oikein miehen kädestä pehmitän.\"\n\n\"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat\nkolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä\",\nneuvoi Lehti-Jussi.\n\n\"Onkos sellaista asetusta?\" kysäsi Karvonen epäilevästi.\n\n\"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on\nlaki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään\nedesvastausta.\"\n\nEn ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen\nkeskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain)\nelämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä,\nettä kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen\nrungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.\n\n\"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun,\nennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen\", virkkoi\nKarvonen suurella mielenkarvaudella. \"Onkin oikein ihme ja kumma,\nkuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen\nmielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka\npaljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa\ntakia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla,\ntuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se\nmies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa\nmaassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut\nihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista\ntoimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu\nverkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla\najalla... viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja\nkun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen,\nniin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti\nsekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut\nitselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa\nankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin\nkorkki... mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!\"\n\n\"Sillä rahjulla on huono onnikin\", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi\ntirkistäen nuotioon. \"Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta\ntule.\"\n\n\"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!\" kiivaili Karvonen. \"Jos se\nolisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin\ntoisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti\njoutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto.\nKyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa\nvaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön,\nvaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli\nkerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis\nja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa,\nja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan\nhänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!\"\n\n\"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?\" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin\nmuutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku\nkaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.\n\n\"Se oli norjalainen\", vastasi Lehti-Jussi. \"En minä sen nimeäkään\nmuista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan,\nkun Oskari kosi.\"\n\n\"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa\n(lautalla) tuolla niemen käressä?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat.\"\n\n\"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?\"\n\n\"Se kävi vaan sillä tavalla\", sanoi ukko Karvonen synkeästi, \"että se\nkitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän\ntyöansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua\nhakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään\nennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle,\neikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli\nkylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut\ntaistella tuskineen.\"\n\nMieleni kävi kovin rauhattomaksi. Olin usein ajatellut tuota vaimoa,\njoka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin\nseisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian\nrantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen\nhohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin\nKallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista\nkalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön\nmitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara\nisku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän\nneitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran\nrantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo\nneljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin\nmiellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä,\nkärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli\nnähnyt hyviäkin päiviä -- sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja\nkäytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä\nollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne\n\"vesikontrille\", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella\nnimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja\nruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin.\nOskari ei ollut kotosalla.\n\nPuhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen\nmiehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään.\nSitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo\navioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea\njos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea\nrahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli\navioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan\ntytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen\nluo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa\nvävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja\ntytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa\nja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin,\nantaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten\ntaisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina\nhän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin\nrauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna\nsellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä\njoka oli \"aivan vasten hänen luontoaan\". Turhaa oli ollut vedota hänen\nkunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei\nvoinut pysyä niissä.\n\nKotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä\njyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli\nmitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään\nkohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina\nhuomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti\najoi hänet ulos.\n\nJuuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä,\nhoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja\nraskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi,\nja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn\netsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.\n\nAjattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan\npauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota\nhänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei\nparhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle\ntyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla\nlöydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen\nkylmettynyt ruumis vieressään...\n\n\n\n\nHukkaan mennyt elämä.\n\n\nAurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa,\nvenyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin\nNorthern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema,\nCentralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut\nsilmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä\nsaavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin\nmääräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.\n\nJa saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan\nreunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi\npäissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa\nelollinen olento näkyvissä.\n\n\"_Have you got a match, please_?\" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat\nloppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta,\ntupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton\noleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule\nnukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin\ntakinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja\nskorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku\nepämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä.\nNe, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin\nmiehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin\nLatsarus.\n\nMies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen\nhyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla\nhyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse\ntylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon.\nTartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.\n\n\"_I pelieve so_\", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi\nkömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon\nhautautunutta povitaskua.\n\nVastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti\nkysymään suomeksi:\n\n\"Oletko suomalainen?\"\n\n\"_Oh yes_\", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. \"Minä on Finnish\nseilor.\"\n\n\"Mistä päin matka?\" jatkoin minä.\n\n\"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta\nMonicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa.\nNyt menen kustin (rannikon) laivoihin.\"\n\nMies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta,\njonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.\n\n\"Vai Portlandista!\" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran\npitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. \"Siellä minäkin\nkarkasin. Seattleenko aijot?\"\n\n\"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön\npääsyyn)?\"\n\n\"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä\nolevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja).\"\n\n\"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana.\nKustareissa sitä vielä tulee toimeen.\"\n\nSäälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja\nvaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli\nsill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista\ntulitikkua ja ojensi ne minulle.\n\n\"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?\" kysyin minä.\n\n\"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan\nlähettyvillä.\"\n\nOli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä;\nhämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan\nsynnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret\nvehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi.\nHaparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta\nsuuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen,\nettä saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa,\nviileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä,\nme päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle,\njonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka\nmustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse\nja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme.\nHurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme\nylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen\nnuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme\ntyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.\n\n\"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa\", alkoi toverini\nselitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. \"Menin\nleipäpalan pyyntiin... isäntä oli juomatuulella... kutsui minut\npaarnarikseen (kumppanikseen)... ja me kallistelimme minkä taisimme,\nakkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää.\"\n\n\"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?\" kysyin uteliaana, sillä mies oli\nmitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.\n\n\"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin\", vastasi hän\nenglanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen\nsitäkin kehnosti. \"Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun\npitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä\nasiaa oikein tarkanneeksi.\"\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Kalle.\"\n\n\"Kalle mikä?\"\n\n\"En edes muista liikanimeäni\", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti\nhymähtäen. \"Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä\ntoverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen\nvuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina\npäivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla.\"\n\n\"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?\" kysyin minä, surkutellen\ntuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan\nkuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.\n\n\"Mitäs sitä sinnekään... kukas siellä enää olisi minua\nmuistamassakaan... kyllä minä...\"\n\nÄijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En\nsaanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut\noman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään.\nSilloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut\nsuuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään\nmilloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka\nateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen\nsian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja\nmynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen\nmerillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa\nuudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu\nmistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he\nvimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista;\nollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat\n\"epähuomiossa\" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä\nkannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä,\njoka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia\nkapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun\nlaivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat\nmelkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain\nyhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon\nruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.\n\nKoetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia\nkokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta\nhuonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin\nharvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin\nturhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei\ntiennyt sanoa muuta kuin: \"mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme\niltasin... Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia...\" Kapakat\nolivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri\nne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt\nei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis,\njossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan\nimevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen,\nmutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella;\nmerimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän,\nnähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan\nkapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes\nkellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla,\najattelin synkeästi itsekseni.\n\nLoppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa\nkasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus\nistui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä\nvanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan.\nHetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään,\ntoinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret\nnotkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja\nkatse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet\nkolahtaisi...\n\n\n\n\nKiinalaisten kalastus.\n\n\n\"Kumma ettei Kalle Kankkonen näy sen innokkaammin ryhtyneen sotaan\nskäppejä (lakkopettureita) vastaan\", sanoi Kaustisen Erkki, jakaessaan\nkortteja ja näppärästi vilkastessaan pakan pohjaan, ennakolta\nnähdäkseen oliko siellä mitään hyvää. \"Onhan hän paras kalamies koko\nkaupungissa ja muuten innokas yhteisissä asioissa.\"\n\n\"Älä sano mitään pahaa Kankkosesta\", kiivaili vanha Alekki, jonka\nkouraan muutenkin oli sattunut huonot \"lehdet\", \"kyllä se mies\nvelvollisuutensa tuntee ja tietää tehdä omantuntonsa mukaan, vaikka ei\njulistakaan toimiaan koko maailmalle. Ja vaikka hän ei koko straikin\n(työlakon) aikana panisikaan rikkaa ristiin, niin häntä ei silti sovi\nmoittia. Hän on jo ennen tehnyt velvollisuutensa; jos nyt kaikki nuoret\ntekevät samoin, niin ei enempää tarvitakaan. Hän on perheellinen mies,\nja sai kuulan kylkeensä jo viime straikin aikana; kukaties osuisi nyt\nsydämmeen! Minä annan seitsemän paljaalla loo'lla (kakkosella)!\"\n\n\"Kahdeksan!\" korotti Tolpin Pekka, Erkin pelitoveri.\n\n\"Yhdeksän!\" lisäsi Alekin toveri, pieni Purran Jukka, kauvan\nepäröittyään ja vihdoin yltyen Alekin tuimista silmäyksistä, jotka\nilmeisesti sanoivat: \"Korota, että edes saamme koittaa!\"\n\nErkki ei uskaltanut lisätä. Jukka, hikoillen ja epäröiden, oli\nilmoittamaisillaan pelaavansa \"tiilillä\" (ruudulla), mutta Alekki\nennätti juuri yhdennellätoista hetkellä hyvin hajamielisen näköisenä\nsilmänräpäykseksi sujauttamaan etusormensa poikittain nenänsä yli, ja\nJukka huusi: \"Risti pelaa!\"\n\n\"Jaa, niin\", sanoi Erkki huolettomasti, \"sitähän oli ammuttu viime\ntyölakossa. Mitenkä se kävi?\"\n\n\"No, ne olivat pikkusen uhkarohkeitakin\", selitti Alekki, pelin\nkäydessä täyttä vauhtia, kuten tottuneilta ainakin. \"Niitä oli monta\nteekua (italialaista) skaussa (rantaan kiinnitetylle lautalle\nrakennetussa mökissä) pätsäämässä (omissa ruuissaan) skäppeinä tuolla\nValesluun (Vallace salmen) alapuolella; kalastelivat kaiket yöt ja\nansaitsivat hyvästi, sillä känärit (keittimöt) maksoivat niille\nkaksinkertaisen hinnan, jotteivät olisi joutuneet seisauksiin\nsill'aikaa kuin straikkia kesti. Sekös vasta harmitti kalastajia:\nkänärit runnasivat (olivat käynnissä) rauhallisesti, ja viheliäiset\nskäpit rikastuivat. Ne piti saada lakkaamaan työstään, ennenkuin\nstraikista oli toivoa saada hyvä loppu. Siihen aikaan oli paljo\nvähemmän kalamiehiä kuin nykyään, niin ettei voinut pitää koko virtaa\nvartioittuna; aina ne kalastivat eri paikassa joka yö ja asettivat\nvakoojia pitkille matkoille -- ne sitte antoivat tiedon, kun vaara oli\ntulossa, ja miehet pujahtivat pakoon. Se kävi kalamiesten sisulle!\nVihdoin läksi muutamia urhoollisia miehiä -- siinä oli Kalle Kankkonen,\nOlsson ja pari muuta suomalaista -- veneellä skaun luo keskellä päivää,\nselittelemään asioita teekuille. Mutta nämä olivatkin paremmin\nvarustetut kuin luultiin -- ampuivat yhteisen laukauksen ennenkuin\ntoiset ehtivät tehdä äkkirynnäkön. Olsson kuoli heti paikalla, ja\nKankkonen ja eräs toinen haavoittuivat. Sitte selittivät kotiin\ntultuaan, että he eivät luulleet teekujen uskaltavan noin julkeasti\nampua, ennenkuin he olisivat päässeet sellaiseen asemaan, että teekut\neivät olisi päässeet nostamaankaan pyssyjään, uhkaavan kuoleman uhalla.\nSen takia kai ne niin harvalukuisinakin menivät, jotta teekut olisivat\nottaneet asian leikin kannalta. Sitte olisivat leikanneet heiltä verkot\nvirtaan ja hakanneet veneisiin reijät, samalla tähdäten teekuihin, niin\nettä heillä kyllä olisivat sormet pysyneet pyssystä irti. No voi sinua\nsen sanomapitsiä (koiran pentua), kun menit lupaamaan, vaikka\nkourassasi oli vaan kaksi kehnoa ristiä!\"\n\nJukka koetti puolustautua sillä, että Alekki antoi merkin ristillä,\nmutta Alekki keskeytti hänet pauhaavalla sanatulvalla, harmitellen\nsuuresti, kun siten joutui Jukan kera yhdeksän pointia taaksepäin,\nsillä Alekin ristit olivat myös olleet \"laihoja.\"\n\n\"No kai siitä teekut sentään lopuksi lannistettiin?\" kysäsi Erkki,\nAlekin keräillessä huiskin haiskin heitettyjä kortteja pöydältä, sillä\nnyt oli hänen vuoronsa \"sakata\" ja \"tiilata\" (jakaa).\n\n\"Tietysti, tietysti\", murahti Alekki, mutta alkoi sitte seurata omia\nmietteitään. \"Kyllä se on aina sillä tavalla, että pitää jo ennakolta\nvarustaa itsensä niin hyvin, ettei ole pelkoakaan huonosta\nonnistumisesta. Niinpä silloinkin, kun kiinalaiset kalastivat --\"\n\n\"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut\nmainittavan!\" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään\njärjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut\nyläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.\n\n\"Nosta!\" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki\nluonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan\npohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan\nlisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja\npääsi pelaamaan padalla.\n\n\"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit\ntuottivat San Franciscosta kiinalaisia\", alotti Alekki. \"Ei auttanut,\nvaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No,\nmitäs siitä sen enempää -- kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan\ngriiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti\njoka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt\nmuuta kuin yhtenä iltana -- nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun\npakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina\ntoukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta.\nPuoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä -- kaikki kelpo\nkalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne\npalasivat ennen puoltayötä -- parilla oli käsivarsi katkennut\ntapaturmassa -- lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan --\nmutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin.\"\n\n\"Mihinkähän ne joutuivat?\" kysyi Jukka viattomasti.\n\n\"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat\ntakaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän!\nFriscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla\nkumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa,\nmutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut -- tuskinpa\nainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa\ntehdä. -- Kas se, neljätoista pointia!\"\n\n\"Neljätoista kyllä\", sanoi Erkki tutkailevasti, \"mutta kyllä katson\ntarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli\nässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!\"\n\n\n\n\nKallis taakka.\n\n\nKlondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui\nnoilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat\nmiljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen\nlänsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi\nlähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin.\nEi puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön,\nhermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.\n\nLähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut\nrupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin,\njoita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin\nselitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne\nmenemään.\n\nTiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja\neleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin\nraha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut\nvinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan.\nHän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli\nhauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton\nhuomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä\ntahi mitään perusteita hänen tekemilleen \"justiinsa selville\"\njohtopäätöksille.\n\nHauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja\npauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti\nhetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita\nselvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan,\njota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella.\nKaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin\nkuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten\nSeilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja \"klaarit\nlokikirjat Pääkonttorissa\", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova\npäänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.\n\nKun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin\nnäkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta\nhuomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa\npuikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin,\netsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka\noli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea\nsille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä\noli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien\nturva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos\n_hän_ vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää\nhenkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi\nhauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa...\n\nMutta -- mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa?\nTahi tämän maailman pyyteistä?\n\nParin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja\npauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen\nraamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle\ntuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella,\nilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen\nloppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin\nlähtee Klondikeen.\n\nJa seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan\ntietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia\nsuomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti\nalusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo\ntoiset näet saivat heti matkalla surmansa -- kaksi \"City of\nNevada\" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan\nyksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi\nväkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen\naikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman\nomistajansa keinottelujen tähden.\n\nKuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta\nomituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää\nyhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä\n\"Siirtolaisessa\" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi\nsuomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea\nAlaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan\nhe tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä.\nSattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen\nsuomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara.\nOmistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.\n\nTässä on psykolooginen arvoitus. Oliko raamatun tallelle panemiseen\nsyynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana\nlähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa\nmatkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin\nymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?\n\n\n\n\nAlaspäin.\n\n\n\"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä\nniin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista\ntavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä\", jatkoi\nRuotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja\nlaskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli\ntusinaa. \"Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani\nHampurissa -- siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella\nHampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan\npäästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin -- ja siellä\npisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen\nottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin.\nTuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen.\n'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen\npateilleen. -- 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' --\n'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' -- 'Ei voi niin paljoa ottaa.' --\n'Kuinka paljoa?' -- 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne\nottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' -- 'Sen minä\notan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin.\nTavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni,\nminulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden\ntautta minä sitte keikahdinkin aikoinani.\"\n\nMe istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan\ntakahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä.\nKärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen\nilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me\nmaistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä,\ntoi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties\nohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen\nikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank\nanniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.\n\n\"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?\" kysäsin minä, Ruotsalan\nkeräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.\n\n\"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi\ntappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se\nolikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän\nkuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut\ntavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei\nitse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi\nkenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa,\njolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää\ntappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin\nsopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne\nPietarissa möin -- kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä\nminulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti\nSortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt\nmiljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen\neräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta\nSihvonen enin -- samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni\nkellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta\npoismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan -- ihan tajuttomina --\nkannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja\nmaksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat\nJoensuuhun -- varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi\nparinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut\ntekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona\ntaas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei\nlainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran,\nollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona\npaiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!'\nNauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta\nvähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin\nviinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua --\nmontakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään --\nmutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin\nnytkin heittää milloin tahansa.\"\n\nRuotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi\ntuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen\nkuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta,\nja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin\njokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.\n\n\"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla\", jatkoi\nhän hetkisen kuluttua, \"vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se\nvasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin\nvarojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin\nhankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani\npahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin\npalveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli\nminulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran\nsitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos,\nmutta rouvapa ei päästänytkään -- sattui olemaan pahalla tuulella ja\nteetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas\nvaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin\ntehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän\nalle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa -- mutta häät vietettiin\ntammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli\nminulla onni -- jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman\ntaloni -- ihan ensimäisiä Iisalmella -- haarakauppoja syntyi ja liike\nlaajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä\nperhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä --\"\n\nRuotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön,\nennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:\n\n\"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me\nhyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa\nasioilla -- minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän\nväriaineita -- Janhunen oli värjäri -- oli muka niin erinomaisen hyvä\ntilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin -- rahat olisi tarvittu moneen\nparempaan yritykseen -- meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita\nmenemään kaupaksi -- ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle\nosuutensa oikein Porvoon mitalla -- enemmän kuin lain kannalta olisi\ntarvinnut -- puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä\nen sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle.\nNo, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin\nkonkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000\nmarkan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon.\nVekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä\nolisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut\ntalo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut\nmuu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni.\"\n\n\"Eikö talo ollut vakuutuksessa?\" kysyin minä.\n\n\"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä\ntullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua\nsilloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista\nkaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja\njärjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi\nkuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja -- niiden numerot\nkyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös -- oli\npöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en\nsiis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan,\nmutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli\nvanhin poikani -- hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut\nheti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin,\nmutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä\noltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää\nsekamelskaa se oli sinä yönä.\"\n\nRuotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä\näijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä\nja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta\nnaimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan\nhän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen\nkulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja\npukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi\nkutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman\npoikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan.\nVanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär\nTyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt\nhyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen\njuomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli\njäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan\nMilwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi.\nMonien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille\npaikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut\nniin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta\nvelkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan\noli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti\nperhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja\nkärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut\nkauppapalvelijana parissa liikkeessä.\n\nMe istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas:\n\n\"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle\njoka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä -- niin\nalkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo\nolin ollut täällä usean vuoden -- johan siitä tulee parikymmentä\nvuotta, kun Suomesta läksin -- kirjoittivat minua erään uuden liikkeen\njohtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä\nharjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"En vaan --\" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.\n\nHänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä.\nJa pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen\npalkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle,\ntyötä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi\ntunnetulle juopolle.\n\nEleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa.\nMilloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa\ntyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo\nvälittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa\nsieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien\ntähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies,\nollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.\n\nUsein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa\nkuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin\nentisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi,\nmenin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut.\nYksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet;\nrahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi\nAstoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten\nhoitoon.\n\nEn luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu\nkalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä\npaljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli\nluisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä\noli, hukaten kaiken maallisen onnensa -- omaisuuden, vaimon, perheen,\nkansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän\ntavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille\nsilloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen\ntullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja\nhilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko...\n\n\n\n\nMaailmanmaalari.\n\n\nTavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion\nsuurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut\nniin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja\njännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua,\nettä tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin\nMontanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.\n\nNe olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen\nsisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä\nvaltavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, \"kenraali\" Coxey\noli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot,\nvarkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia\npääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia\nepäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna\nYhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita\nmiehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui.\nArmeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen\nkuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.\n\nSellainen osasto, tuhatlukuinen joukko, oli nyt koolla Buttessa.\nAikomuksena oli anastaa juna ja lyhentää sillä matka Washingtoniin.\nSellaisia temppuja tehtiin niinä aikoina usein. Tällä kertaa\narmeijalaiset kuitenkin kohtasivat kovan vastarinnan. Rautatieyhtiö oli\npäättänyt hinnasta mistä tahansa estää heidät matkustamasta ilmaiseksi\npahana esimerkkinä vastaisien vuosien varalle; jälkeenpäin on todella\ntoisinaan tapahtunut, että kun työttömiä kulkureita on isompi joukko\nosunut yhteen, he ovat anastaneet varsinkin tyhjiä tavarajunia\nmatkustuksilleen. Sentähden oli rykmentti sotaväkeä kutsuttu paikalle.\n\nArmeija oli päättäväinen joukko, jossa melkein jokaisella oli revolveri\nmukanaan. He kerääntyivät rautatieaseman, tahi oikeammin pitkän\nmatkustajajunan ympärille, joka oli pari tuntia odotellut asemalla,\nalkaakseen säännöllisen kulkuvuoronsa. Oikeat matkustajat olivat\nsentään pysyneet poissa junasta, jonka armeijalaiset sensijaan olivat\nväkisinkin vähitellen täyttäneet niin tarkoin, että koko juna kuhisi\nkuin muurahaispesä; katoillakin oli heitä niin paljon kuin suinkin\nmahtui. Joitakuita oli kiivennyt kivihiilisäiliönkin päälle veturin\ntaakse. Koneenkäyttäjä ja lämmittäjä olivat korjanneet nahkansa\nturvallisempaan paikkaan. Sotaväki vartioitsi veturia ja koko junaa,\npyssyt valmiina laukeamaan.\n\nJännitys oli hyvin kiihkeä, ja korvia huumaava melu vallitsi. Yht'äkkiä\nsyntyi lähellä junaa tavaton meteli; muutamia revolverin laukauksia\nkuului, ja jokaisen huomio kiintyi parinkymmenen miehen suuruiseen\nparveen, joka riuhtoi ja kimpuili muutamien sotamiesten kanssa. Samassa\nsilmänräpäyksessä hyppäsi kivihiilisäiliön päältä muuan notkea, laiha\nmies kuin pantteri veturiin, väänsi täyden höyryn koneeseen, ja juna\nkiiti kuin nuoli ällistyneiden sotamiesten välitse, ollen pian\nnäkymättömissä. Ainoastaan muutama hukkaan ammuttu laukaus kajahti\njunan lähtiessä, pari varomatonta menetti jalkateränsä ja armeija oli\nmatkalla aavikoiden poikki Dakotaa kohti.\n\nSe oli \"maailmanmaalari\", joka siten oli ratkaissut aseman. Hän osasi\nvaikka mitä; koneenkäyttäjänä hän oli yhtä tottunut kuin maalarinakin.\nToinen mies hyppäsi lämmittäjäksi, ja niin sitä kiidettiin huimaavaa\nvauhtia eteenpäin, pitämättä lukua siitä, tippuiko joitakuita alas\nvaunujen katoilta. Vasta neljänkymmenen engl. peninkulman päässä\npysähdyttiin ottamaan vettä; puolikymmentä hämmästynyttä\nlammaspaimenta, jotka olivat asemansa telegrafistilta saaneet kuulla\nasiasta sähköteitse, tuijotti avosuin tuohon kirjavaan parveen, joka\ntaas heti läksi eteenpäin.\n\nHe pääsivät lähelle Dakotan rajaa. Miles Cityssä oli vastassa\nrautatieyhtiön avuksi sähkötetty indiaanireservatsioonin rykmentti.\nKiivas luotisade sai junan antautumaan, ja johtajat vangittiin, mutta\nmaailmanmaalari oli pujahtanut tipotiehensä, kenenkään ymmärtämättä\nkuinka se oli ollut mahdollista.\n\nJa hänen maineensa kasvoi taas ja sai aikaan paljo puhetta, sillä\nLännessä ei ketään suosita niin paljo kuin \"smaartia\" (ovelaa) ja\nreipasta miestä.\n\nKuulin puhuttavan maailmanmaalarista, jota toisinaan vaihteen vuoksi\nnimitettiin \"juoppomaalariksi\", heti kun länsirannikolle saavuin, mutta\nkukaan ei tiennyt tuon kaikkialla tunnetun miehen oikeaa nimeä. Vasta\nMontanassa, hänen varsinaisessa kotivaltiossaan, huomasin hänet\nvanhaksi lapsuudentoverikseni Janne Rautelliksi, Lahden kauppalan\nviskaalin pojaksi.\n\n\"_Go west, young man_!\" (Mene länteen, nuori mies!) oli Horace Greeleyn\nkehoitus, jota varsinkin kaikki n.k. originaalit ovat tarkoin\nnoudattaneet. Kaikki seikkailuhaluiset ja levottomat luonteet ajautuvat\nlopulta Länteen, sopivimmille toimialoilleen. \"Vakka kantensa hakee.\"\n\nMaailmanmaalari oli tullut Calumetista, Michiganista. Maalaaminen oli\nhänen varsinainen ammattinsa, jota hän hädän tullen harjotti, silloin\nkun ei muutoin saanut ryyppyjä; mutta oikeastaan hän oli niin\nmonipuolinen mies, että olisi vaikea määritellä hänen oikeaa alaansa.\nKun miljoonamies Davis, \"Anacondan kuningas\", tahtoi saada pääkaupungin\noikeudet lakkautetuksi Helenalta ja pääkaupungin muutettavaksi\nAnacondaan, jonka hän melkein omisti, maailmanmaalarilla oli tärkeä\nosuus riitakysymyksen ratkaisussa. Kaksi kiihkeää puoluetta oli\nvastakkain. Maailmanmaalari, joka kuului Helenan puolustajiin, kulki\nympäri valtiota, pitäen improviseerattuja puheita, joiden\nvaikuttavimpana osana olivat sattuvat ja mestarilliset irvikuvat\nvastapuolueesta ja Anacondasta, joita hän puheidensa selitykseksi\nnopealla kädellä piirteli liidulla vieressään olevalle suurelle,\nmustalle taululle. Niin naurettavaksi sai hän maalanneeksi\nvastapuolueen ja niin itsekkääksi ja perusteettomaksi heidän\nvaatimuksensa, että Davisin homma suureksi osaksi siitäkin syystä\nraukesi.\n\nHänestä olisi helposti tullut etevä valtiomies, jos hänellä vaan olisi\nollut vakaantuneempi luonne. Mutta hänen mielensä hyöri aina niin\nmonissa asioissa, ettei hänestä ollut miksikään muuksi kuin\nkuljeskelevaksi rentuksi, siinä lievässä merkityksessä, joka tällä\nammatilla on Lännessä, missä itsekukin on viettänyt ison osan\nelämästään kulkurina ja seikkailijana. Sitäpaitsi oli hän mitä\nauttamattomin patajuoppo.\n\nHänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen\nkivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa\nhyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa\ntilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja\npiirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen\n\"agitaattori\".\n\nSuomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin\nsielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti\nyht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti\nmelkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös\nhullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. \"Vahinko ettei\nhänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat\", sanoi jokainen, kun\ntuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v.\n1896.\n\n\n\n\nSodassa.\n\n\nKädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja.\nKaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta,\ntaskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes\nkoperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty\nperinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä\ntavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen\nalakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas,\nviitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä.\nTuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden\njättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät\ntehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.\n\nSattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä.\nMoneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut\nsanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia\n23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti,\npalkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti\nkuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan\nYhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen\ninnostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan\nsattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää\nsoturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi\narvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä\nruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille,\njoten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen\nkelpoisuusehtojen nojalla.\n\nAntin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin\n60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian\nhankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta\nsäpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka\npaitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen\ntupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:\n\n\"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla\nvoimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!\"\n\nVaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi\noven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.\n\n\"Jaha\", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, \"sinulle\nsiis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi.\"\n\nToisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui\nkynään.\n\nNopeasti auttoi kapteeni Antin riisuutumaan ja asetti hänet mittapuun\nalle. Tarjokas oli silminnähtävästi mitä parasta laatua, ja\ntyytyväisenä saneli kapteeni apulaiselleen hänen mittansa ja muut\nominaisuutensa. Pelon vapistuksella ajatteli Antti, että nyt hänestä\ntehtiin sotamies, ja tunsi ettei hän suurin surminkaan enää rohkenisi\npanna vastaan.\n\n\"Entäs hampaat?\"\n\nAntti ei ennättänyt vastata, ennenkuin kapteeni tottuneesti väänsi auki\nhänen leukaperänsä ja katsahti sisälle.\n\n\"Vahinko!\" sanoi hän. \"Huonot hampaat; jää kotiin vaan, poikani; on\nomassa maassakin työtä!\"\n\nKun Antti jälleen hitaasti astuskeli kadun yli, luutnantti vilkasi\nhänen jälkeensä ja huomautti: \"Siinä olisi ollut roteva mies kuin\njättiläinen.\"\n\n\"Olisi\", vastasi kapteeni, äreästi imeskellen sikaariaan. \"Saamari\nsentään, tarvitsemme enää kourallisen miehiä, ja soisin valmistuvani.\nMutta jos miehellä on huonot hampaat, hänestä ei ole sotaväen kovan\nleivän jyrsijäksi, ja se herättää hänessä vähitellen kapinallista\nhenkeä ja hyödytöntä murinaa Setä Samulin komentoa vastaan...\"\n\nAntin veri liikkui vähän vilkkaammin hänen lähtiessään uudelleen\nmarssimaan pitkin kaupungin katuja. Hänet oli kaseerattu! Kuka olisi\nluullut sellaista? Tyytymättömäksi tunsi itsensä Antti, vaikka ei toden\nteolla tuntenut minkäänlaista halua lähteä sotaan. Omituista se oli.\n\nHän päätti lähteä Carbonadon kivihiilikaivannolle työn hakuun. Tätä\nkatua hän seuraisi päähän asti, päästäkseen suorinta tietä maaseudulle,\njoltakin pikku asemalta pujahtaakseen tavarajunaan. Ja entistä\nvinhemmin hän harppasi eteenpäin; eivät enää kädetkään joutaneet\ntaskussa olemaan, vaan hieman hermostuneesti nytkähdellen heiluivat\nsivulla.\n\nMutta sattuman oikut tekevät suuria äkkikäänteitä ihmisen elämään. Kun\nhallitus julisti ensimäisen vapaaehtoisten kutsunnan, se viisaasti\nkyllä arvasi millainen tarjokastulva oli syntyvä, ja jakoi kullekin\nvaltiolle määrätyn osuuden, rykmentin tahi kaksi, minkä ne saisivat\nvarustaa. Ja Oregon oli niitä onnellisia joille armossa suotiin kaksi\nrykmenttiä. Seurauksena oli se, että kaupungin laidassa oli toinen\nvärväystoimisto. Jyrkän pysähdyksen teki Antti nähdessään taas tuon\ntaulun edessään. Mitä kummaa! Mutta toinen paikkahan tämä olikin,\nvaikka hän ensin luuli hämmennyksessään kiertäneensä ympäri takaisin\nlähtökohtaansa. Minkähänlainen komento tuolla oli?\n\nTuskin tietäen mitä teki, astui Antti sisälle.\n\n\"Kas se oli oikein -- yhtä miestä enää olen vailla\", oli iloinen\ntervehdys.\n\n\"Niin, en minä kelpaakaan\", hymähti Antti.\n\n\"Sepä kumma! Heti paikalla pistän sinut kirjoihini.\" Ja ennenkuin\ntiesikään Antti seisoi jälleen tarkastettavana. Tällä kertaa hän\nsuoriutui hyvin kiirastulesta, ja kun 22:sen Oregonin rykmentin 1.\nkomppanian miehet saman päivän iltana vastasivat iltahuutoon,\nhuudettiin myöskin: _Andrew Husk_, johon Antti kumeasti vastasi:\n\"_Here_!\"\n\nJos 23:nen rykmentin värvääjä olisi ollut vähemmän tarkka ja hyväksynyt\nAntin, tämä ei olisi lainkaan joutunut sotaan, sillä tuo rykmentti\njoutuikin reserviin viettämään yksitoikkoista leirielämää Georgian\nvaltiossa. Mutta 22:nen joutui tuleen, ei Cubaan, jota alussa luultiin\nainoaksi tappelutantereeksi, vaan Manilaan, Filippisaarille, missä\nDeweyn laivasto oli tehnyt espanjalaisista laivoista yhtä loistavan\nlopun kuin Samson seuraavan heinäkuun 4 p:nä Santiagon edustalla.\nLähtökäsky saapui jo seuraavana päivänä, jolloin pitkä sotilasjuna\nalkoi kiidättämään rykmenttiä San Franciscoon. Siellä heidät sullottiin\ntransporttilaivaan monien muiden rykmenttien kera, ja sellainen hälinä\nvallitsi matkalla valtameren yli, että Antti oli koko ajan päästään\npyörällä. Päivän vietettyään leirielämää, yhden ainoan kerran oltuaan\nharjoituksissa, hän sai maistaa miltä Tyynenmeren tuulahdukset\ntuntuivat \"maakravulle.\" Merikipeänä, muukalaisten joukossa,\ntottumattomana kaikkeen, alituisissa harjoituksissa, hän oli\njotakuinkin alla päin, mutta ei tuossa hälinässä kerinnyt kertaakaan\ntodenperäisesti ajattelemaan sotaa.\n\nHonolulussa poikettiin maihin. Anttikin pääsi illalla jalottelemaan;\nhänet nimittäin komennettiin tavarain kantoon. Oli oikea hawaiilainen\nkesäilta, sellainen kuin ainoastaan tuolla ikuisen kesän saarella olla\nvoi. Kaduilla oli koko väestö liikkeellä, ja Antti syventyi koko\nsielustaan katselemaan uuden maailman outoja näkyjä...\n\n\"Varovasti, varsin varovasti nostatellaan, Heikki! Jos me tämä\nsärettäisiin, niin totta hengen veisi tuo juupelin Etulieri!\"\n\nAntti ihan kivettyi. Hän seisoi kuin naulittu, tuijottaen nelimiehiseen\nryhmään, joka silkkaa suomea haastaen hellävaroen kanteli paareja,\njoille kokonainen hevoskuorma virvokkeita oli säilytetty.\n\n\"No perkele!\" puhkesivat hänen tunteensa vihdoin sanoiksi.\n\n\"Ka, meidän miehiähän täällä on muuallakin\", vastasi edellinen puhuja,\n\"koskapa niin koreasti tervehtii. Missä sinä maleksit?\"\n\n\"Oregonin 1. komppaniassa.\"\n\n\"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on\nkuusikolmatta Suomen junnua...\"\n\nJa miehet katosivat yleiseen vilinään.\n\nAntin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa\nsiinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion\nkomppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26\nreipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja\nkookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä,\nmuistaakseni Kaustisista.\n\nMatkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta\nkomppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa\nvaihtamaan.\n\nCaviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden\ntoisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa\nMangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä,\nilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita.\nAntti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa\nvedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta\nsateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä.\nKuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia\nespanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt?\nAntti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko\nalkoi vallata hänet...\n\nAamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita\nteitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia\nliikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä\niloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana\neteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin\nsaatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen\ntoisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa\nläkkirasioissaan nuotiolla.\n\nSinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili\nkyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti\nsyljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän\nhänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa,\najatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa\nniin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne\naarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei\nmitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana -- se oli\nsotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet\nkohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti\nrohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi\nhänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin\npäästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva\nryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan...\n\nAnttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että\nhän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko\njoltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat\nrauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista\nhuomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän\nkokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.\n\nLopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan,\niloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut\nmillänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin\nuskalsi pudistella.\n\nAntti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri\nrukka siellä kaukana valtameren takana -- Merijärven takamailla.\nSiitäkin oli tullut Amerikan leski... Ihmetellä täytyi Antin, kuinka\noli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä\nmatkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli\nneljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan\npääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava\ntietää hänen kohtalostaan -- odottelisi vaan vuoden toisensa perästä.\nEihän \"Andrew Husk\", joka oli hänen nimenään \"rullissa\", voinut\nilmaista, että \"se nyt oli se Huuskon Antti.\" Jospa edes Matti jäisi\nhenkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän\nuudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.\n\n\"Häh?\" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.\n\n\"Tuota -- kyllä, -- kovinpa sinä nukut levollisesti\", tavotteli Antti.\n\nMutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.\n\n\"Mitä lempoa se sinua vaivaa?\"\n\n\"Ei -- ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini.\"\n\n\"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se\nkuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?\"\n\nJa tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta,\nMatti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi\nvedellä makeita unia.\n\nYksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön,\nkuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa,\nmyrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa.\nOlihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja\nylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin\nvietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä...\n\nKaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!\n\nSydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa\nkajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa\ntovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa\nliikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään,\nja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät.\nNyt se oli tullut se kamala hetki.\n\nEdestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli.\nHän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana\nhäämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi\nampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja\nampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän\nsilmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä.\nHeidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin\nkäsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden\nverhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa.\nHän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut\nhuutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana.\nVilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät\nhammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja\nvasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia;\nhän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä\nitsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka\ntuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.\n\nAntti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen.\nKalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat;\nkurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi\nsai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla\ntuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen\npainuivat kiinni.\n\nLähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä\nväsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta\nsyvyydestä kuuli hän puhelun.\n\n\"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned\", sanoi vastusteleva ääni,\ntällä kertaa yhä lähempänä. \"Luodaan jo umpeen.\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen ääni; \"pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä\nnurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen\npaholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi\nvarmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!\"\n\nAntti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.\n\n\"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin.\nRaskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!\"\n\nAntti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.\n\n\"Kolme!\"\n\n\n\n\nKevään esikoiset.\n\n\n\"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää\nfallaamasta... nousee... nousee...\"\n\nÄrjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne\ntuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta\nMatti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen.\nTanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli\nheittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko\npimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä\noltiin ja tunsi minne ajauduttiin.\n\nVene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki,\nniin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin\ntoimeliaassa pitelemisessä.\n\nFreeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti\npäähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi\nhänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo\nusein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan\ntoimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.\n\nTaas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti\nsilmiään. Kellopoiju kaukana oikealla... vasemmalla brekersit... ja\ntaas oli kaikki pimeää.\n\nMatti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen\nja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta\noli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä\nedestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he\nkoettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta\nmyrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että\nhengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen\nmyrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria\nmaanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon\nAntin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan...\n\nEihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä\njouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli\nhän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja\nkun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt\nuudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei\nmalttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä\nselvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.\n\nOlisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut\ntällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään\nkaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut\nmahdotonta.\n\nKumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä\nselvemmin -- nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen\nmatalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.\n\nSalamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran\nvilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt\nairon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä\nponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti\ntunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää\nollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene\npyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.\n\nSe morketti! mutisi Matti, vaistomaisesti koettaen vapautua verkon\nsilmukoista, jotka olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa.\n\nVoi sen vietävää minkä teki, kun tuohon verkkoon sotkeuin!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kova oli kamppailu!\" sanoi pitkä Dick totisena. Majakkamiehet olivat\nvaaleina katselleet kamalaa näytelmää brekersien luona, jota kirkkaat\nsalamat tuon tuostakin valaisivat. Tornin ikkunasta oli näköala kauas\nmerelle.\n\n\"He olivat ensimäiset tänä keväänä\", murahti päällysmies, käyden\nkatetun illallispöydän ääreen. \"Monta olen omin silmin nähnyt Columbian\nnielevän, mutta kolkolta tuntui varsinkin vanhan miehen kohtalo:\nbrekersien ohi jo paiskasi hänet sivuaalto, mutta oli verkkoonsa\nsekautunut, eikä voinut pelastua. Mutta enhän voi ketään tässä\ntuiverruksessa syöstä hyödytöntä apua viemään...\"\n\nHänen kasvoillaan oli väsynyt, raskasmielinen ilme; hän näytti kymmenen\nvuotta vanhemmalta.\n\n\n\n"]