[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYmi9pSJguMJ7VvDzo2oR1jFbn258GEoLig2zBLWOPa0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2253,"Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2253-n-n-satuja-ja-tarinoita-itaisilta-mailta","2253__N._N.__Satuja_ja_tarinoita_itäisiltä_mailta","novelli",[12],"kansanperinne",[],"fi",1851,3507,20948,false,71084,[21],"Tales",[23,24],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja\" by Tuomas Friman is a collection of stories written in the mid-19th century, specifically in the year 1849. The book explores themes and tales from Finnish folklore, blending elements of mythical and historical narratives. It aims to preserve the cultural heritage and traditional stories of the Finnish people, reflecting on how these narratives impart moral lessons and insights into human nature.  The book comprises various tales, each revealing unique characters and situations intertwined with moral undertones. For instance, one story narrates the plight of Impi, who seeks rescue from the clutches of malevolent forces with the help of her betrothed, Sortavainen. Another tale revolves around the construction of a church in Raisio, focusing on the cleverness of a mysterious master builder who faces supernatural challenges. The stories emphasize virtues such as loyalty, bravery, and the consequences of one's actions, ultimately celebrating the strength and resilience of the human spirit in face of adversity while capturing the essence of Finnish folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Kokoelma opettavaisia eläinsatuja ja faabeleita, jotka perustuvat antiikin Aisopoksen kertomuksiin. Lyhyet tarinat tarjoavat moraalisia opetuksia ja elämänviisautta perinteisten hahmojen, kuten ketun, suden ja kukon, kautta.","'Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2253. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA ITÄISILTÄ MAILTA\n\nMuinen kerätyitä, suomennettuja siivoille ja ahkeroille\nLapsille lahjaksi, hyvikkeeksi ja hyödyksi.\n\n\nLasten Hupainen Huvitus I.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainonsa,\n1851.\n\nÖhmannin kirjakaupan kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur: Herman Molander.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Koira, Kukko ja Kettu.\n 2. Kettu ja Kukko.\n 3. Ruuna ja Tamma.\n 4. Hevonen.\n 5. Akka, Kissa ja Hiiret.\n 6. Kettu ja Korppi.\n 7. Sudet ja Lampaat.\n 8. Ukko ja Kuolema.\n 9. Heinäsirkka ja Muurahainen.\n10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko.\n11. Härkä ja Hevonen.\n12. Mies ja Lempo.\n13. Jänis ja Warpuinen.\n14. Koira ja Warjonsa.\n15. Joki ja Lähde.\n16. Warjo ja Tamma.\n17. Susi ja Akka.\n18. Susi ja Hevonen.\n19. Mettiäinen ja Hämähäkki.\n20. Oinas ja Härkä.\n21. Pukki ja Kettu.\n22. Sääski ja Jalopeura.\n23. Isä ja Poikansa.\n24. Karhu ja Jalopeura.\n25. Sammakko ja Härkä.\n26. Kerjäläisen tavara.\n27. Kettu ja Kissa.\n28. Karhu ja Mettiäiset.\n29. Waimo, Miehensä ja Kuolema.\n30. Jalopeura ja Kettu.\n31. Ahne Akka ja Kanansa.\n32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä.\n33. Kissa ja Kukko.\n\n\n\n\n1. Koira, Kukko ja Kettu.\n\n\nKoira ja kukko matkustivat kerran yhdessä. Illan tultua rupesivat he\nyölevolle, koira puun juurelle ja kukko oksalle. Aamupuolella yötä\nalkoi kukko tapaansa myöten laulaa. Kettu kuin tämän metsässä kuuli,\njuoksi heti paikalle, josta kukon ääni kuului, alkoi kiittämistään\nhäntä laulustansa kiitellä, ja sanoi, ett'ei ikinä ennen niin kaunista\naamuvirttä ja heliätä ääntä ollut kuullut ja käski viimein\nkukkoa luoksensa eineelle, sillä tavalla muka häntä kynsiinsä\nviekotellaksensa. Mutta samassa heräsi myös koira, ja eineen tarpeessa\nhänki, kävi heti kettuun käsiksi ja söi sen suuhunsa.\n\n    Joka toiselle haudan hakee,\n    Se itse kuoppaan kaatuu.\n\n\n\n\n2. Kettu ja Kukko.\n\n\nKana-lauma istua kökötti orrella ja kukko keskellä. Kettu maassa\nkierteli mietiskellen, miten kanoihin käsiksi pääsisi. Jopa siis\ntaasen, vanhaa viekkauttansa pistellen, rupesi heidän pakinoille,\nsanoen: \"Hei, miksikä, kana-kullat, siellä orrella istua pökötätte,\njuurikuin minua pelkäisitte! Ettekö tiedä, että yleinen rauha\nuykysiinsä kaikkein eläväin välillä on tehty, ja ett'ei tästälähin\ntoinen toistamme vähintäkään tule pelätä?\" Samassa kurkisti\nkukko ulommalle, päätänsä kohotellen. \"Mitäs kukko kamraatti\nkurkistelee?\" kysäsi kettu. \"Eipä juuri erinomaisia mitään!\"\nvastasi kukko; \"uutta kahta jahtikoiraa vainen katselin, jotka\ntuolta takaa-päin aika laukassa tänne käsin koipivat. Eivätköön\nilomielellä hekin rauhantekoa tulle ilmoittamaan?\" Sen kuultua säpsähti\nkettu ja oli valmis lähtemään. \"Ei hoppu hyväksi!\" muistutti kukko;\n\"emmekö koirainki tultua voisi kaikki yksissä iloamme viettää?\"\n\"Kaitpa voitasiinki\", vastasi kettu; \"mutta pahoin pelkään, ett'ei\nkoirat vielä koko rauhasta tiedä!\" ja sillä läksi hän, häntä suorana,\npakosalle.\n\n    Parempi mieli,\n    Kuin viekas kieli.\n\n\n\n3. Ruuna ja Tamma.\n\n\nRuuna ja tamma kulkivat kerran yksissä taipaletta. Kumpaisellaki oli\nkova kuorma vedettävänä, mutta tammalla ainaki kovempi. Tästä syystä\nrukoiliki tamma muutamassa mäessä ruunaa, että edes vastamaassa vähän\navuksi tulisi, jotta ei hän kokonaan uupuisi ja paikalle pakahtuisi.\nTätä puhetta ei ruuna kuitenkaan ollut kuulevinansakaan, eikä siis\ntammalle sanaakaan vastannut. Mutta mitäs tästä? Ei aikaakaan,\nennenkuin tamma uuvuksissa paikalle raukesi ja saman pään henkensä\nheitti. Ajaja hädässään ei muuta neuvoa keksinyt, pani koko tammanki\nkuorman ruunan vedettäväksi, ja vielä päälliseksi tamman seljästä\nnyljetyn nahanki. Tästä ruunalle mieli matalaksi. Nelikynteensä vetävä,\nettä vähällä katketa, huokasi hän siis: \"voi vaivasta minua, kuin en\ntoveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko hänenki kuormansa\nvedettävänä ja vielä vuota päälliseksi!\"\n\n    Elä kiellä killinkiä,\n    Taikka talari meneepi.\n\n\n\n\n4. Hevonen.\n\n\nLaiska hevois-koni veti kerran suolakuormaa ja vierähti sen kanssa\ntapaturmasta vesilampiin. Jällensä jaloilleen päästyä, tunsi hän\nkuormansa paljon entistä keveämmäksi, sillä suolat olivat koko joukon\nvedessä sulaneet. \"Tuopa oli hyvä keino kuormaansa keventää!\" arveli\nhän siis hyvillä mielin; \"kyllä maar vastaki kuormani vedessä käytän,\nkoska siitä semmoinen apu lähtee!\" Taas vähän ajan takaa kuljetti sama\nhevonen aika raskasta pellavaskuormaa. Lammin partaalle tultua, hyppäsi\nhän nyt tahallansa veteen ja vei kuorman perässään, mutta ylös sieltä\nnoustessaan havaitsi hän mieliharmiksensa, että kuorma vaan tuhatta\nraskaammaksi oli muuttunut, sillä vettyneet pellavat olivat entistänsä\npaljon raskaammat.\n\n    Niin on palkkaki pahalla,\n    Kuin on työssäki typerä.\n\n\n\n\n5. Akka, Kissa ja Hiiret.\n\n\nAkka pelkäsi juustoansa hiiriltä syötäväksi ja pani sen vuoksi kissan\nvartiaksi. Kissa kyllä pitiki hiiret ulohtaalla, mutta söi juuston\nomaan suuhunsa.\n\n    Pane kissa makkaran vahiksi,\n    Poika piikain paimeneksi.\n\n\n\n6. Kettu ja Korppi.\n\n\nKettu ahoa myöten juoksennellen, näki korpin, joka puun latvassa\nkiikkui, varastettu juusto nokassa. Tästä ketun heti juustoa mieli.\nMutta koska itsensä puuhun pääsemättömäksi tiesi, keksi hän seuraavan\nkeinon, korpilta evästä anastaa. Puun juurelle hiipien, rupesi hän\nsieltä korppia yleti ylistämään. \"Woi sinua, kultasta kanaa\", alkoi\nhän, \"kuinka olet ylen kaunis ja komea! Höyhenesi kiiltävät kuin\nkirkkain tähti taivaan kaarella, vartalosi on vallan kaunis ja vaaleva,\nkäytöksesi uhkeat ja uljaat, koko olentosi on sanomattoman onnistunut,\njos vain sinulta ei ääntä puuttuisi, niin tuostakos olisi lintujen\nvalio ruhtinas!\" -- Korpin mieli meni kiitoksesta hyvin hyväksi;\ntämmöistä ylistys-virttä ei hänelle ikinä ennen ollut veisattu. Siinä\npäätti hän äänensäki ilmi saattaa ja aukasi suunsa, oikein aika tavalla\nparkastaksensa. Mutta nokan au'etessa, putosi juusto maahan; tähän\ntoukkasi kettu ennenkuin se alaskaan pääsi, ja sanoi irvistellen\nkorpille: \"olet kyllä kaunis ja moni-hyvänen lintu, etkä mitänä vailla,\npaitsi mieltä!\"\n\n    Mieli markkoja parempi,\n    Toimi töitä kallihimpi.\n\n\n\n7. Sudet ja Lampaat.\n\n\nKuin sudet ja lampaat kerran keskenänsä sotivat, pääsivät lampaat\nkoirain avulla voiton puolelle. Hädässään toimittivat sudet airuen\n(lähettilään) lampaitten pakinoille, niiltä rauhaa pyytämään. Pian\ntuliki rauha aikuiseksi, jonka vakuudeksi sudet ehdottelivat, että\nkumpainenki puolue alamaisiansa vaihetuksiin panisi: lampaat susille\nkoiransa, sudet lampaille penikkansa. Tähän tuumaan lampaatki\nmielellään suostuivat, sillä tavalla muka luullen, ikuisen rauhan\ntekevänsä. Mutta kuin suden penikat lammasten laumassa isommaksi olivat\nkasvaneet, rupesivat he suden ääneen ulvomaan. Tämän kuultua hyökäsivät\nsudet heti luokse, väittivät lammasten heidän pentujansa tappavan ja\nsen kautta rauhan rikkoneen. Siitä sota uudellensa kiihtyi; sudet\nkarkasivat kilvalla lammasten niskaan ja tappoivat heitä tappamistaan.\nKoirat olivat he jo aikoja sitten suuhunsa syöneet, jonkavuoksi myös\nlammasten puoli ei ollenkaan käynyt. Nyt vasta kuolema-hetkellänsä\nhavaitsivat siis lammasraiskat tuhmin tehneensä, kuin koiransa susille\nantoivat ja vielä niiden pentujaki keskellänsä kasvattivat, jotka\nvanhempainsa kanssa heitä kilvoin ketistivät.\n\n    Lähde sutta pakoon,\n    Tulee karhu vastaasi.\n\n\n\n8. Ukko ja Kuolema.\n\n\nVanha ukko-raja hakkasi kerran puita metsässä. Kantamuksen saatuansa,\nalkoi hän kotiinsa astua. Mutta välillä tuli väsymys ja ukon täytyi\nlevähtämään laskeuta. Tässä muisteli hän nuoruutensa ihania aikoja,\njolloin tuommoinen riippi ei suinkaan paljon olisi painanut. Niin\nrupesi hän vanhuuttansa valittamaan, panetteli köyhyyttänsä ja\nkaikkea viheliäisyyttään, ja sanoi viimen raskaasti huovaten: \"ei kyllä\nminusta enään paljon tälle maailmalle ja elohon ole! Woi, kuolema,\nmiks'et avukseni tule ja lopeta viheliäiset päiväni! Jospa toki minun\nkohtaki korjaisit!\" Mutta ei ukko tuskin suruvirttänsä vielä ennättänyt\nlopettaa, ennenkuin kuolema, joka paikalle sattui, tuli ukon luokse ja\nsanoi: \"tässä olen nyt, jota kutsuit; mikäs sinulla on hätänä ja mitä\nminusta tahdot?\" -- \"Eipä paljon mitään!\" epuutti ukko hämmästellen.\n\"Etkö niin hyvin tekisi, että tuon kantamuksen selkääni nostaisit!\" ja\nsillä mennä patikoi hän aika kyytiä mökilleen.\n\n    Elohon elävän mieli,\n    Miehen mennehen manalle.\n\n\n\n9. Heinäsirkka ja Muurahainen.\n\n\nHeinäsirkka lauleli kesän pitkään työtönnä, ja oli siis talvella\nnälkään kuolla. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua. \"Anna,\nveikkonen, jotaki eineen apua, en ole suuruksen suuremata viikkokauteen\nnähnyt!\" paapatti hän. \"Mitäs kesällä teit\", kysyi toinen, \"kuin nyt\nniin tyhjä olet?\" -- \"Mitä mä kesällä tein -- laulelin!\" vastasi\nsirkka. \"Niin miks' et nyt siis tanssi\", sanoi muurahainen; \"ei laulusta\ntanssitta!\"\n\n    Ken mitä teki kesällä,\n    Wielä tahtoo talvellaki.\n\n\n\n\n10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko.\n\n\nKuin linnut ennen muinen nelijalkaisten kanssa sotaa kävivät, pyöri\nyölepakko aina sillä puolen, jonka voitto oli. Lintujen laumassa oli\nhän lintuna, nelijalkasten joukossa hiirenä. Kuin nyt sotilakko tuli ja\nrauhan tekoon ruvettiin, ei siis kumpikaan puolue häntä omaksensa\ntuntenut, syyttäin että suurimman hädän aikana aina toisella puolen oli\nliehunut. Niin päätettiinki yksituumaisesti ajaa lepakko pois mailta\nilmoilta, ja siitä ajasta alkain ei hän päiväsaikana enään ole\nuskaltanutkaan silmiänsä näyttää.\n\n    Paha on syödä siemenensä,\n    Maansa petteä pahempi!\n\n\n\n11. Härkä ja Hevonen.\n\n\nHärkä manasi aina lihavan ratsashevosen onnellista elämää. \"Hätäkös\nsinun miekkosen elää on\", sanoi hän kadehtien: \"syöt appeita sen kuin\njaksat ja ajelet päiväsi joutilasna auringon helteessä! Toisin kyllä\nminun vaivaisen laita on: viheliäisin kaikista elävistä, täytyy minun\nihan kuivia olkia pureksella ja päiväkaudet ainaki kiinteimmässä ajossa\nkestää; ei maar minussa liha paina eikä karva kiillä!\"\n\nJopa syttyi sota ja sinne vietiin hevonenki. Täällä sai hän päivät\npäästyään ajajaansa kantaa, pyssyjen paminassa edes takaisin laukkoa,\nettä hiki joka karvan juuresta kihisi, ja vielä aika tavasta\nvuorokausittain ihan ruoattaki elää. Päälle päätteeksi ammuttiin\nhäneltä jalkaki poikki ja silmä puhki. Sodasta palasi hän siis vähissä\nhengin, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti runneltuna.\nKuin nyt härkä hänen tässä surkiassa ja viheliäisessä tilassa tapasi,\nsanoi hän: \"siinäkö se hevoisen onnellisuus nyt oliki, jota aina ennen\nniin hyväksi mainittelin! En totta, oikein ajatellen, päiviäni hevoisen\nkanssa vaihettaisikaan!\"\n\n    Jonka on kello kaulassa,\n    Sen on pää painossa.\n\n\n\n13. Mies ja Lempo.\n\n\nMies ajoi kerran rattaansa pyörän likakuoppaan, josta hevonen ei saanut\nsitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroilemaan ja yhä alvaria\n\"Lempo tokia\" huutamaan, juuri kuin siltä apua olisi pyytänyt. Lempo\nkuuli sen, tuli paikalle ja sanoi: \"ota pois tuo kivi pyörän edestä,\npuhdista pyörä siihen paatuneesta, kuivettuneesta savesta, kumarru\nsitten ja pane olkasi ratasta vasten, nostata pyörää ja käske hevosta\nsamalla vetämään!\" Mies teki sen ja sai heti rattaansa liikkeelle.\n\"Näetkö nyt\", sanoi Lempo, \"että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta;\nelä siis vasta enään joutavihin minua avuksesi huuda!\"\n\n    Ei aikamies apua tarvitse.\n\n\n\n13. Jänis ja Warpuinen.\n\n\nKotka hätyytti kerran jänistä ajamalla, ett'ei tämä viimen tiennyt,\nmihin pa'eta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki\nvarpuinen lähimmästä puusta ja rupesi siitä häntä pilkkaamaan sanoen:\n\"noh, Jussi kulta, kunnes nyt muinen keviät jalkasi heitit, miks'et\nlaukata piipottele? Ei sinussa ainakaan taida kotkalle vastustajata\nolla!\" Mutta par'aikaa kuin varpuinen jänistä näin onnettomuudestansa\npilkkasi, kävi kotka hoksaamatta häntä itsiänsäki niskaan, ja söi sen\nalkupalaksensa.\n\n    Siksi toista pilkkaat,\n    Kuin käypi omaan nilkkaan.\n\n\n\n14. Koira ja Warjonsa.\n\n\nKoira kulki kerran porrasta myöten poikki joen, aika lihamuru\nhampaissa. Allensa vetehen katsoissa, näki hän siellä oman varjonsa,\njonka suussa lihapalanen vielä isommalta näytti. Heti luuli hän siis\ntoisen koiran siellä olevan, jolla olisi isompi lihapala, kuin hänellä.\nTästäkös himo hiilitöin hallissa nousi! Irvillä suin ja persovin silmin\nhyppäsi hän paikalla portaalta alas ja koppasi omaan varjoonsa, siltä\nmuka, tapaansa myöten, lihamurua ryöstämään. Mutta tuskin aukasi hän\nleukansa, ennenkuin lihamuru suusta veteen putosi ja meni pohjaan.\nJokeen taas tullessa, ei hänellä sielläkään ollut muu, kuin virtaava\nvesi vastassa. Harmilla ja hävyllä havaitsi hän siis, että, pyytä\npyytämään lähtenynnä, koppelon kotoansa oli kadottanut.\n\n    Parempi palanen suussa,\n    Kuin kymmenen kylässä, ja\n    Ei liika lihota,\n    Jos ei kohtuus elätä.\n\n\n\n\n15. Joki ja Lähde.\n\n\nJoki ja lähde taistelivat kerta keskenänsä, kumpiko toistansa parempi\nja etevämpi olisi. \"Kun toki kehtaatki rinnalleni pyrkiä\", ärjäsi\nviimein joki, \"etkö näe, kuinka paljon sinua etevämpi olen! Julkisesti\nkuljen minä ihanien kukkanurmien halki, rannoillani elää kauniita ja\nrikkaita kaupunkeja; yhtäläiseen kulkevat räämäkkäät kauppalaivat minua\npitkin, kaikki elävät ylistävät minua ja minäpä se merenki voimassa\npidän, sillä minua paitsi hän kyllä pian kuivaisi. Sinä sitä vastoin\njuokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmiäsi muille näyttää!\"\nTästä herjauksesta meni lähde niin hävyn alaiseksi, ett'ei enää\nollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina alla maan. Mutta siitäpä\npian koko jokiki kuivi, sillä se oli alkuperäisin ihan lähteen\nsilmästä sirisemässä. Niin havaitsi hän pian katuvalla mielellä, että\nväärin kokonaan lähdettä oli soimannutki.\n\n    Elä suulla suurentele,\n    Ellet kunnolla kykene.\n\n\n\n\n16. Warsa ja Tamma.\n\n\n\"Kyntämistä, aina niin vaikiaksi työksi hoetaan\", sanoi kerran\nvarsa-runtti, \"minä tässä nyt päivän pitkään emäni rinnalla vakoa olen\nkävellyt, enkä koko työtä minäkään pidä.\" -- \"Niin toki oletki\",\nvastasi tamma, \"kävellyt, et kyntänyt, siinä se eroitus, lapseni!\"\n\n    Työ tekevän, kisa näkevän.\n\n\n\n\n17. Susi ja Akka.\n\n\nKuin susi kerran nälissään kylää pitkin juosta jolkotteli, sattui hän\nmuutamalle tuvalleki, josta kimeä lapsen parkuminen kuului. Tätä\nkuuntelemaan seisahtaissa kuuli hän, kuinka akka tuvan sisällä kovasti\ntorua mökyytti itkevätä lastaan ja uhkasi hänen suden suuhun nakata,\nell'ei heti vaikeneisi huutamasta ja muutoin siivoksi herkiäisi.\nSusi-Hurtta luuli akan totta puhuvan ja pysäytyi siis suutansa\nmaiskuttain nurkan taakse, lasta odottamaan. Siinä seisoa jörötti hän\nnyt koko päivän pitkään. Mutta illan tullen, kun lapsi jo itkemästä oli\nlakannut, kuuli hän taasen, kuinka akka hyväillen sanoi: \"Kas niin,\nkaunis kultaseni, nyt oikein hyvä lapsi olet; en enää sinua\nsudellen annakkaan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä hurtan\nkuoliaaksi.\" Tämän kuultua laukkoi susi hengen pelvolla tiehensä ja\nsanoi: \"siinä tuvassa toista puhutaan, toista ajatellaan!\"\n\n    Toinen kieli, toinen mieli.\n\n\n\n18. Susi ja Hevonen.\n\n\nSusi oli jo niin vanhaksi joutunut, ett'ei itsiänsä enään toisten\nelävien pyytämisellä elättää jaksanut. Nälissänsä metsiä pitkin\njolkotellen, mietti hän siis tämmöisen elatuskeinon: Hän lainasi\nketulta pukimet, pukeusi niihin ja meni hevosen luokse, jonka\nlaitumella näki kävelevän. \"Tervet mieheen!\" toivottain, valehteli hän\nsille itsensä tohtoriksi ja kysyi: olisiko hevosella mitään\ntohtoroitavaa. Ehkä hevonen heti veiarinsa tunsi, oletteli hän ainaki\nölvinä ja vastasi hyvin ilomielellä: \"Sepä nyt toemmastaan oli onnen\nkauppa, että tohtori rakas, juuri paikalle osasitte! Wast'ikään astun\npuikon jalkaani, tehkää niin hyvin ja kiskokaa se irti!\" Susi rupesi\nhyvin alttiisti asiahan käsiksi ja kyykistyi kaviota katsomaan. Mutta\nsamassa kuin hän jo suutansa aukasi, hevosta muka reiteen tarratakseen,\npotkasta lamautti hevonen häntä niin tukevasti vasten kuonaa, että\nkaikki hampaat kurkkuperään kalisivat, ja juoksi tiehensä, naurain\nirvistellen tohtorillensa.\n\n    Paha on pahan palkka.\n\n\n\n19. Mettiäinen ja Hämähäkki.\n\n\n\"Olisikos minulla, kuin sinulla, piikki suussani\", sanoi hämähäkki\nmettiäiselle, \"en toki noin ajelisi ja liehuaisi kaiken aikani kukka\nkukalta, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka\naseetonna ollen, en aina hyväsesti voita.\" -- \"Waiti, hävytön, vaiti!\"\nvastasi mettiäinen, \"etkö tiedä, että asetta kantaman pitää omaksi ja\nlähimmäistensä turvaksi, mutt'ei vahingoksi ja surmaksi!\"\n\n    Surmaksi sudella valta,\n    Miekka puolimielisellä.\n\n\n\n\n20. Oinas ja Härkä.\n\n\nKun oinas näki itsensä muita lampaita väkevämmäksi, uskoi hän jo koko\nkarjassa ei hänelle vertoja löytyvän. Leviästi rehennellen haasti hän\nsiis härkääki painille. Tämmöinen röyhkeys pisti härjän vihaksi.\nSuutuksissa puuskasi hän kerta oinasta otsakieroon, nosti sen sarviensa\nnenässä korkealle ilmaan ja paiskasi siitä koko otuksen tantereesen,\nettä karvat ylinnä pölisi. Tähän heitti hän oinaan henkeänsä\nhaukottelemaan. -- Wähää myöhemmin tuli lammaski paikalle, jossa oinas\nvielä pitkänänsä maata kellotti. \"No, varma veikkoseni\", kummasteli\nlammas, \"missäs nyt olet ollut?\" -- \"Opissa!\" vastasi puolitointunut\noinas.\n\n    On se verta verrallaki,\n    Jalommallaki Jumala.\n    Elä luule, lukkari kulta,\n    Ettäs papiksi pääset!\n\n\n\n21. Pukki ja Kettu.\n\n\nPukki ja kettu olivat kerran kumpiki samaan kaivoon pudonneet, eivätkä\nvoineet sieltä ylös päästä. Wiimein kettu kuitenki, aina viekas ja\nkavala, keksi seuraavan keinon: \"Jo nyt tiedän\", sanoi hän pukille,\n\"miten ylös pääsemmä!\" -- \"Woi mitenkä?\" kysyi pukki. \"Hei sinä\nnouset takajaloillesi kaivon parrasta vasten pystöön\", vastasi kettu,\n\"ja minä kiipeen sarvillesi ja hyppään siitä ylös; sitten vedän minä\nsinunki perässäni.\" Pukki ihastui sen neuvon kuultua ja teki\nniinkuin kettu oli käskenyt. Mutta kettu kaivosta ylös päästyä, ei\nollenkaan pukista huolinut, kuin irvisteli vaan, koska toinen häntä\npetoksesta soimasi, sanoen: \"jos sinulla, pukki rukka, olisi sen verran\nmieltä, kuin partaa, niin et semmoiseen kaivoon olisi joutunutkaan.\"\n\n    Hulluilla herrat kyntävät.\n\n\n\n\n22. Sääski ja Jalopeura.\n\n\nSääski riitausi kerta jalopeuran kanssa. Wihapäissä irvisti jo\njalopeura hampaitaan, sillä muka luullen sääskeä paljonki\npeljättävänsä. Waan sääski sanoi: \"mitä kysyn minä kynsistäsi ja huolin\nhampaistasi, ruvetaanpa tappeloon, niin saat nähdä, kumpi meistä pussin\nkantaa!\" Samalla lensi hän riitakumppalinsa sieraimin ja pisteli siellä\nniin kauan, että jalopeura tuskissaan omilla kynsillään pahoin\nhaavoitti turpansa, eikä kuitenkaan saanut sääskeä piilostansa\nlähtemään. Niin tuli sääski voittajaksi ja lensi ilosta elämöiden\nsieramesta ulos. Mutta voitostansa vielä ylpeillen, puuttui\nhänki hämähäkin verkkoon.\n\n    Ylönkatsottu kanto reenki kaataa.\n    Ylpeys käy lankeemuksen edellä.\n\n\n\n\n23. Isä ja Poikansa.\n\n\nEräällä isällä oli usiampia poikia, jotka eivät aina juuri hyvässä\nsovussa keskenänsä eläneet. Kerran antoi hän heille monisäisen köyden\nja käski yrittämään, jos kuka sen saisi poikki vedetyksi. Ei yksikään\nsaanut. Niin kehitti hän köyden ja antoi jokaiselle säikeensä käskyllä,\ntaasen koettaa, joko katkiaisi. Helposti katkesivat nyt säikeet\nitsekunki käsissä. Silloin sanoi isä: \"tämä köysi säinensä olkoon\nteille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka\nheikko ja huono jokainen erillään ja itsepäinsä.\"\n\n    Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.\n\n\n\n24. Karhu ja Jalopeura.\n\n\nKarhu ja jalopeura kuin kerran olivat yhdestä tuumasta metsästämässä,\nsaivat lihavan ja nuoren peuran-vasikan kiini. Waan kuin ei kumpikaan\nsuonut toisellensa tätä lihavata paistia ja kumpiki riiteli sitä\nitsellensä, nousi heidän välillä kova tappelu, niin ett'eivät\nhavainneetkaan, kuinka peuran-vasikka iloisella mielellä ja täyttä\nlaukkaa juoksi tiehensä. Kuin olivat aikansa tapelleet ja toisensa\npahan-päiväiseksi repineet, näkivät että kumpiki oli kadottanut, mitä\nkateudesta ei tahtonut toisellensa jakaa, vaikka kumpanenki oli siihen\nyhtä paljon ansiollinen, ja nyt oli myöhä katumus.\n\n    Niin se ainaki kateus\n    Wiepi voiton veikoiltaki.\n\n\n\n25. Sammakko ja Härkä.\n\n\nSammakko istui poikinensa puron reunalla ja näki härän niitulla\nkävelevän. Hän luuli paisuvansa yhtä suureksi ja paksuksi kuin härkä,\nja sentähden veti hän henkeä mahaansa ja pullosteli nahkaansa. Jo luuli\nitsensä päässeen härän kaltaiseksi ja kysyi pojiltansa: \"enkös ole\nhärän suuruinen?\" -- \"Et toki!\" vastasivat pojat. Wieläpä koitteli\nsammakko puhaltaa ruumistansa suuremmaksi, vaan kuin pojat aina\nkieltivät hänen olevan härän suuruisen, vihastui hän julmasti ja\npuhalsi niin itsensä pullolle että viimen halkesi.\n\n    Ei kennenkään pidä ylemmäksi lentää,\n          kuin siivet kannattavat.\n\n\n\n\n26. Kerjäläisen tavara.\n\n\nKaksi köyhää kerjäläisukkoa toruivat kerta keskenänsä. Toinen oli\nkuitenki kumppaliansa parempi olevinaan ja sanoa tokasi siis hänelle:\n\"mikäs, mokoma kiertolainen, luulet olevasikaan; eihän sinulla\npölähtävätä ole, jota omaksesi sanoa saattaisit!\" Siihen vastasi\ntoinen: \"on kyllä ja paljonki, ensiksi reppu seljässäni, sitten sauva\nkädessäni ja vielä:\n\n    \"Tie käydä, hako levätä,\n    Havun vierus viehkuroia.\"\n\n\n\n\n27. Kettu ja Kissa.\n\n\nKettu ja kissa inttivät kerran, kumpi heistä olisi monikeinosempi.\nKettu kehui itsellänsä kokonaisen keinopussin olevan. Samalla tuli\nkoirajoukko paikalle. Kissa kapsahti puuhun, mutta ketun söivät koirat\nmakiaan suuhunsa, kuin ei se heitä pakohon päässyt. Silloin sanoi\nkissa: \"Minun yksi keinoni oliki, näen mä, parempi kun ketun koko\nkeinopussi.\"\n\n    Ei kavaluus kauas auta.\n\n\n\n28. Karhu ja Mettiäiset.\n\n\nKarhu suuttui kerran niin kovasti yhden mettiäisen pistosta, että\njuoksi kuin vimmattu mettiäisten pesälle ja penkaa mullisti sen ylen\nalaisinsa. Tämmöisestä elämästä ja väkivallasta vihoitettuina\ntuijottivat kaikki mettiäiset yht'äkkiä pesästänsä ja kävivät jokainen\nkarhua pistelemään. Näiden keskellä hätäellen huomasi karhu nyt vasta\ntyhmästi tehneensä, kuin yhden vähistä tuikkimisista niin ison elämän\noli nostanut ja, pientä pahaa kostaissa, tuhatta suuremman tuskan\npäällensä oli vetänyt.\n\n    Parempi yksi kipu, kuin yhdeksän.\n\n\n\n29. Waimo, Miehensä ja Kuolema.\n\n\nEräs vaimo rakasti hyvin hellästi miestänsä, eikä siis muuta tehnyt,\nkun valitti ja vaikeroi lakkaamatta, koska tämä kerran tuli niin\nhuonoksi sairaaksi, että ihan kuolevaksi katsottiin. Woivotellessaan\noli hän jo monta kertaa sanonut: \"Woi kuitenki, kuinka paljoa mielemmin\nminä itse kuolisin, kuin rakkaan mieheni laudalla nähdä tahtoisin!\"\nJopa muutamana iltana tuliki ahkerasti rukoiltu kuolema talossa\nkäymään. \"Hyvää iltaa!\" terveytti hän tupaan tullessaan, sillä hän oli\nvanhan miehen haamussa. \"Jumal' antakoon!\" sanoi vaimo, \"mistäs\ntämä vieras on?\" -- \"Hei, se kuolemahan minä olen, jota niin kauan olet\nhuutanut\", vastasi kuolema, \"joko nyt olet valmis lähtemään?\" -- \"Ei!\"\nepuutti akka hämmästellen, \"en minä olekkaan etsittävänne! Mieheni se\non, joka tuolla sängyssä makaa ja jo viikkokausia teitä on odotellut!\"\n-- \"Kelvoton vaimo!\" huusi kuolema; \"miestäsi tahdoit viimeiselläki\nhetkellänsä pettää; sinut minä vien kanssani.\" Akan täytyi kuolla, vaan\nmies tuli terveeksi ja jäi elämään.\n\n    Ei suuret sanat suuta halkaise,\n    Eikä lupaus taloa hävitä.\n\n\n\n30. Jalopeura ja Kettu.\n\n\nJalopeura oli jo vanhaksi joutunut eikä enää muuten kuin viekkaudella\nnähnyt voivansa itselleen ruokaa hankkia. Niin makasi hän vuoteellaan\nja voivotti jokaiselle sivukulkevalle elävälle: \"voi poloista\nminua! jo toki olen kuolemaisillani. Nuoruuteni rikokset sinuaki\nkohtaan polttavat omaatuntoani. Tule, veikkonen, luokseni, ja anna\nsydämmestäsi anteeksi, mitä sinua kohtaan olen pahoin tehnyt, niin että\nsaan, omantunnon rauhassa kuolla!\" -- Waan ne, jotka antoivat itsensä\npettää hänen houkutuksiltansa, söi jalopeura suuhunsa. Mutta kettu,\njota hän myös tahtoi samoilla sanoilla pettää, vastasi hänelle\nvilkkaasti: \"monta askelta näen luoksesi vievän, yhtään ei palajavan!\"\n-- ja näin sanottua, kulki hän matkaansa.\n\n    Tuhmalle tuli vahinko,\n    Sen viisas opiksi otti.\n\n\n\n\n31. Ahne akka ja Kanansa.\n\n\nMuutamalla ahneella akka-kaatiolla oli yksi ainoa kana, joka aina muni\nhänelle kulta-munan päivässä. Ahneudessaan luuli akka, että koko kanaki\noli kultaa, ja tappoi hänen sen vuoksi, sillä tavalla muka aika\nrikkaaksi päästäksensä. Mutta mikäs tuli? Kanassa ei löytynyt muruakaan\nkultaa, ja nyt loppui hänen munimisensakin, kuin akka hengen vei.\n\n    Joka paljon saa,\n    Se enemmän pyytää, ja\n    Joka kuuseen kurkottaa,\n    Se katajaan kapsahtaa.\n\n\n\n\n32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä.\n\n\nMuutamalla vaimolla oli aika juoppo-lallu miehenä. Hyvin huolella\ntästä, mietiskeli vaimo-raiska ainian, millä keinoin miehensä viinasta\nsaisi luopumaan. Kuin ukko kerranki hyvin pahana päissään kotiin ryömi,\notti siis akka hänen selkäänsä, vei kirkkomaalle luukoppeliin ja\nsalpasi sinne. Muutaman hetken perästä, kuin jo luuli miehensä\njokseenki selvenneen ja kohmelosta kaljentuneeksi, meni hän koppelille\nja ryskytti ovea. \"Kuka mokoma siellä jyryää?\" ärjäsi mies\nkohmelo-unissaan. \"Oonpahan kuolleitten ruuan kantaja\", vastasi vaimo.\n\"Woi veikkonen\", vätkytti juopunut, \"jospahan edes viinaakaan olisit\ntuonut; tuo tuo joltaki olisi maistunut! Kumma kuitenki, ystävä kulta,\nkuin niin typerä olla saatoit, ett'et mulle viinaaki ruuan kanssa\ntuonut; etkö entuudestaki tietänyt, että rikka ruoka viinatta?\" Tämän\nkuultua meni vaimo parka matkoinsa päivitellen: \"Woi kuitenki, kuinka\ntuolla mies-parallani on hillimätön viinan himo; ei varmaan siitä enää\nkunnon miestä näy tulevan!\"\n\n    Ei tule tuohesta takkia,\n    Eikä vanhasta pappia.\n\n\n\n33. Kissa ja Kukko.\n\n\nKerran sai hyvin nälkäinen kissa kukon kynsiinsä ja aikoi syödä häntä.\nMutta pahaa aikomustansa kaunistaaksensa, sanoi kissa kiivaalla äänellä\nkukolle: \"sinä olet koko maailmalta vihattu lintu, sillä sinä pidät\nalinomaa julmaa meteliä! Sinä et ainoastaan huuda päiväkaudet, vaan\nsinä turmelet öilläki muilta unen ja levon!\" -- \"Sitä minä en pahassa\naikomuksessa tee\", vakuutti kukko; \"minä vaan tahdon herättää niin\nihmisiä kuin eläviä ajallansa työhön ja toimeen.\" -- \"Elä tuossa tyhjiä\nrupata!\" intti kissa. \"Minulla on nälkä, enkä minä suu-puheilla\nelä.\" ja samassa söi kissa kukon.\n\n    Kyllä susi syitä saa,\n    Kun mieli lampaan lihaa tekee.\n\n\n\n"]