[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_NO9kTvZVydOwyjmHfEFVv5T4T9bsH1jyEF9bOfuPd4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2255,"Peräkartanon ylioppilas","Järvi, K. A.",1869,1942,"2255-jarvi-k-a-perakartanon-ylioppilas","2255__Järvi_K._A.__Peräkartanon_ylioppilas",null,"romaani",[],[],"fi",1893,30592,189973,false,62193,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Peräkartanon ylioppilas\" by K. A. Järvi is a novel written in the late 19th century. The story revolves around a young woman named Anna, who is grappling with societal judgments, personal shame, and the burdens of motherhood after giving birth to an illegitimate child. As Anna navigates her complex feelings of guilt and regret, her character embodies themes of social justice and the struggles faced by women in a patriarchal society.  At the start of the novel, we are introduced to Anna, who is deeply distressed after the birth of her child. The presence of a pastor adds to her anxiety as she feels judged for her situation. The opening scenes depict Anna's physical and emotional state, her struggles with shame, and the societal pressures weighing heavily upon her. As she is confronted by the pastor, Anna reveals the identity of the child's father, which leads her into deeper conflicts within her established life. Through vivid descriptions and poignant dialogues, the beginning sets the tone for Anna's journey, hinting at themes like redemption, motherhood, and the quest for acceptance amid societal scrutiny. (This is an automatically generated summary.)",[],150,"Realistinen romaani kuvaa sääty-yhteiskunnan ennakkoluuloja ja häpeää. Tarina seuraa palvelustyttö Annan elämää aviottoman lapsen kanssa sekä pojan myöhempiä vaiheita ja pyrkimyksiä säätyrajojen puristuksessa.","K. A. Järven 'Peräkartanon ylioppilas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2255. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäionen ja Projekti Lönnrot.","PERÄKARTANON YLIOPPILAS\n\nKirj.\n\nK. A. Järvi\n\n\n\n\n\nNikolainkaupunki,\nWaasan Painoyhtiön kustantama,\n1893.\n\n\n\n\n\n\n    Sorto, oikeus, kurjuus, kunto\n    kell' on niistä varma tunto:\n    ovat käsitteitä, jotka vaan\n    käyvät ristiin rastiin ainiaan.\n\n    Tutki työt ja alkujohteet,\n    vaikutteet ja niiden kohteet:\n    sulle paljon selvemmäks' käy syyt,\n    jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!\n\n                        Vaasassa 6/7 93.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna\nosasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.\n\nAnna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla.\nSe Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan,\nmakasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä\noli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät,\nkalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi\nse oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut\npyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut\nposkilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista\nsilmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla\nkissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä\noli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla\noli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli\nkyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva\nAnna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.\n\nJo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna\nhypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui\nhuoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono\njärjestyskin vallan päällä.\n\n-- Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.\n\n-- Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin\nsilmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain\npuhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään\ntuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä\nkerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli\ntasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt,\ntaas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.\n\n-- Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se\noli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin...\n\n-- Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa\nnytkin.\n\nPastori riisui päällysnuttunsa.\n\nAnna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä\nolikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.\n\n-- Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on\nniin paha siivo ja minä itse kuin... kun minä olen ollut niin kipeä.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa\nturmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut\nkirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte\nkastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen\nmielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!\n\nAnna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja\nitkevä ilme kasvoilla.\n\n-- Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan\npuhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi\nkristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään\nmaallisesti autettu.\n\nAnnaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin\nraskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä\nhetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän\nsylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.\n\nPastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin\ntuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.\n\n-- Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi\nolet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori\nvakuuttavalla äänellä.\n\nAnna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen\nsydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein\nsyntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen\ntekoaan...?\n\n-- Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka\nvaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja,\nmutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä\nsyntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet\nkaksinkertaisen synnin.\n\nMikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille,\nmutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori\nnoin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja\nitkun sorauttamalla äänellä tunnusti:\n\n-- Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.\n\nPastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai\nhänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan\nkirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua\npolvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan\nja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille\nja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä\nliikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet\nristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään\nsielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista\ntuntoa.\n\nAnnan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli\npainunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden\nrumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa\nne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut\nAnnasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän\nmiehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja\nAnna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen.\nHän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo\nkerjennyt kuivua kyynelien suola.\n\nPoika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät\ntoljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt\nohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo\npaikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.\n\nPastori kysyi, onko kummeja saatavina.\n\nAnna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi.\nToisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella\npuolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa\nkohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli\nkäynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi,\nkun näki pastorin ja niijasi hänelle.\n\n-- Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan\nkummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.\n\nReeta-Maija lähti pyytämään.\n\nKohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi\nseisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen\nja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli\npastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna,\ntalon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan,\nReeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen,\nräkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla\ntodistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.\n\nAnnalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja\ntuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi\nvuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun\ntuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin,\njoka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.\n\nEmäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta,\nkokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.\n\n-- Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään\nhänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.\n\nKun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki\nhuoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan\npastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija\navasi oven.\n\n-- Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta\nkahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli\npäivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia,\nniin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin\nhuumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.\n\n-- Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli\nemäntä ja oli hyväilevinään lasta. -- Pulska poikahan tämä on... ei\nmikään rahjus.\n\n-- Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä\ntosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle\nhakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi\nummessa.\n\nAnna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan\nkatsoen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen\nnimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin\nkevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän\nusein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan\nlumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja\nkiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.\n\nSaman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden\nseinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä\nne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui\nikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin\nhiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta\nsiinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli.\nSitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun\nääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.\n\nVäliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt,\nkun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut\nvieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä.\nEnsin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan\noli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se\nopetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna\nmummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon\nluona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.\n\nMutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon\nluota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä\nravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai\nastua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai\nveisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin\nkartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.\n\nKevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami\nsyntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä\nnyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt\ntäällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä\nja uskonnon kaipausta.\n\nTavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki.\nMutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään.\nUlkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet\nsiellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla\nreuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden\nnauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen.\nIlta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon\nja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä\nyksinäisyydessä huolivalle.\n\nSen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti\nsuudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin\nkalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin\navulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä\nja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä\nAnnalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden\nraatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko\nelämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin\nhäntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan\nkuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan\npyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului\nisännän ja emännän tyyni keskustelu -- ja hän heräsi huumauksestaan.\n\nMilloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille,\nmilloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti\nelämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan\npalveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi\nirvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö\nsattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun\nhetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä\nhuminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.\n\nTällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun\nulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä\ntuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt\nSamin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä\nrouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi.\nKulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi\nkartanon portille.\n\nAnna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen\nyhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen\nluokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot\nvapisun väreet kulkivat ruumiissa.\n\nOvi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli\nvarasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan\nlehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa,\nsillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.\n\n-- Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar,\nja silmäsi Samiin kehdossa.\n\nAnna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi\nitkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta\nherkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi\nrouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt,\nmihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti\nsäälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi\nkärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan.\nSuututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin\npitkään silmäili.\n\n-- Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa\ntarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi\nKölnin veden haju.\n\n-- Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään\ntiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.\n\n-- On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille\ntulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin\nsopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.\n\nAnna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot\nsuuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut\ntarjoojana.\n\n-- Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna\ntunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.\n\nNyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa,\nettä kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin\nisäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle.\nPuhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan\nnaimisiin.\n\nKauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut\npuhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei\ntuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin\nennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna\noli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen\npumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä.\nMutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien\nasiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille\nsijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten.\nNäkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.\n\nAnna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo\nasti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi\nja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti\njuoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen\nohuen pukunsa läpi.\n\nKun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku\nterveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä\nhajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun\naurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän\nlaskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen\nomasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä\noli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja\nkeveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat\nhänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs -- rouvat\nhakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.\n\nKun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja\nlellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi.\nSamin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut\nmieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja\nkaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNiin oli päätetty, että Annan pitää tulla kuvernöörin pitoihin\nvalmistelijaksi ja lopullisesti tarjoojaksi. Anna oli käynyt\nLindmanilla ja oli ollut rouvien mielestä silloin, he olivat siellä\npitoja puuhaamassa, sillä ne juuri vietettiin kauppaneuvoksen talossa,\nollut yhtä sievä kuin ennenkin, vaikka he kauppaneuvoksettaren\nhuomautuksen johdosta oikein hakemalla hakivat Annasta epähienoutta.\nKasvot nyt tosin olivat Annalla kalvakammat kuin ennen, mutta siten oli\nhän tullut rouvien mielestä herraskomiammaksi. Ennen hänen kasvoissaan\nolikin ollut liiaksi verevyyttä -- niin rouvat sanoivat.\n\nSamille oli Anna saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon\nnaapurista. Mutta Samin hoito oli häneltä poikkipuoleista, kun hän\nkulki kahden maan väliä: oman asuntonsa ja Annan kodon. Kun Sami\nheräsi, alkoi hän itkemään ja itki niin kauvan, kunnes uupui ja nukkui.\n\nYösydäntä oli Anna vain kotonaan. Pitojen pölläkässä kului häneltä niin\naika, ettei hän tiennyt päivästä muuta kuin aamun ja illan. Hän juoksi\nleipureilla ja kondiitoreissa, kävi kaupungin useimmat viinipuodit,\nhaki, olisiko jo jossain talossa kevään aukomia ruusuntupusseja.\nSitte laitteli ruokia, koristeli tarjottimia ja järjesteli niihin\nleivokset, sanalla sanoen hänen aistinsa ja makunsa täytyi ensin käydä\ntekemässä tarkastusta kaupungin ylellisyystavaroista ennenkuin ne\ntuotiin arvostelevan areopaagin, rouvajoukon, eteen. Rajaton luottamus\noli rouvilla tässä suhteessa Annaan, sillä he tunsivat hänen aistinsa\nmallikelpoiseksi.\n\nVäliin vain näitä Annan homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren\nherran, Samin isän, näkeminen. Se paremmin karttoi häntä nyt, ei sanaa\nvaihtanut, ja varsinkin, kun Anna oli kauppaneuvoksettaren parissa,\noli se ärtynen, jos sattui tulemaan samaan. Kahta ahkerammin kulki nyt\nnuori herra ulkona koirineen kuin ennen pitkissä, kiiltovartisissa\nsaappaissa ja koiraparia taluttaen. Häntä sanottiin tylsämieliseksi,\nmikä ei pystynyt mihinkään. Ei hän viettänyt iloista ravintolaelämää\nkuin useimmat kaupungin nuoret herrat, vaan oleskeli tavallisesti\nyksinään ulkona ja huoneessaan. Koirista hän piti ja hevosista ja\nrakasteli pukeutua hieman muodeista irtautuvasti. Hänen pitkät,\nlaihat, hiukan kesakoiset kasvonsa olivat kuivat ja silmät tyhjät.\nKaupungin nuorten vallasnaisten parissa pidettiin hän pilkkana eikä\nnuori herrakaan heistä välittänyt. Hän oli umpimielinen ja salvattu\nkoko olemukselleen eikä häntä ulkoapäin näyttäneet tunteet lämmittävän\neikä intohimot polttavan, vaan hän näytti sellaiselta, ettei hän\nyhtään osaa nauttia elämästä eikä ympäristöstään. Siksi kai ei\nkauppaneuvoksettarellekaan yhtään johtunut mieleen, että Anna olisi\nsaanut Samia hänen pojalleen, Lennart-herralle.\n\nMutta jonkunlaista kunnioitusta oli Annassa tätä idioottia\nkohtaan, sellaista, jollaista palvelija aina tuntee isäntäväkeensä\nherrasmaailmassa. Ja tämä palvelijan kypsymätön arvottamisen tunne se\noli suuressa määrässä saanut Annan myöntymään nuoren herran raaoille\ntavotteluille.\n\nPidot pidettiin, loistavat ja suuret kuin ikään sopi kaupungin\nhienostolle. Valikoitu se joukko oli, joka pääsi juhlistamaan\nkuvernöörin tulijaiskestejä. Kaupungin utelijas väestö kulki akkunain\ntakaa katselemassa ulkopuolellekin häikäiseviä pitoja. Eivätkä ne\nolleetkaan mitään varjokuvia akkunanverhoissa, joita sieltä näkyi\nkadulle katsojain silmiin, vaan täyteläisiä, vereviä, nuorentuneita\nkaupungin herroja ja ompelijattarien luomia rouvasihmisiä. Koko tämä\nmaailma kokonaisena ja ehyenä näkyi kadulle alastomain akkunain läpi ja\nvalon säteilevä häie tunkeutui kauvas ympäristöön.\n\nIllan kuluessa varmistui Anna varmistumistaan käytöksessään. Kun\nvieraita oli alkanut tulla, oli häntä painanut raskaus, että ehkä\njotkut rouvasihmiset, jotka eivät olleet pitoja puuhaamassa, katsovat\nhäntä hyvinkin karsaalla silmällä ja että olisi ollut parasta olla\ntänne tulematta. Mutta nyt eivät rouvat joutaneet välittämään mitään\nkarvasta ja katkeraa, vaan hymy ja hyvät tuulet paistoivat jokaisen\nnaamasta. Ja Annakin unhotti Saminsa ja nykyisyytensä. Hän vajosi\npuuhaan ja hommaan, antautui koko sielullaan kiini kesteihin, jotta\nkaikki hyvin kävisi. Hänen näppärä käytöksensä, särvi runkonsa,\nmusta vaatteuksensa, suuri, valkoinen vyöliina edessä ja lumenmoinen\nkalpeutensa tekivät miellyttävän vaikutuksen ja synnynnäinen hymy valoi\nkiillon koko olennolle.\n\nKesteissä muuten oli Anna kuin kotonaan. Hänen vahvin puolensa ne\nolivat. Hän osasi oikein sulaumalla sulata kaikkiin valmistuspuuhiin\nja sitte itse kesteissä hän ikäänkuin palveli intohimoaan, mikä aina\nkaipaili suurta ja komeaa. Illanpitkään hän jo punaposkisena hikoili,\nmutta väsynyt -- sitä hän ei tehnyt koskaan.\n\nYksinään oli Sami saanut olla yönsä, sillä vaimo oli käynyt vain\nillalla imettämässä. Oltuaan aamulla hetken unen horroksissa Lindmanin\nkyökissä piikain sohvalla oli Anna, vaikka tuntuikin vastenmieliseltä,\nravistanut itsestään unen tähteet ja kiiruhtanut Samia katsomaan. Ja\nsiellähän se kotona poika nukkui rauhassa kuin enkelin suojaamana.\nAnna imetti Samin, sai hänet uudestaan uneen ja kiiruhti takaisin\nLindmanille, sillä järjestys oli saatava takaisin kauppaneuvoksen\ntalossa, ja rouva oli tähän Annaa erityisesti pyytänyt.\n\nTanssittaessa oli ohkaista pölyä kokoontunut joka paikkaan loistavassa\nsalissa, viiniä oli valunut huoneiden pöytäliinoille ja tupakanporoa\noli jokaisessa sopivassa kolossa, makeisten jätteitä siellä täällä\nja sikaarin ja paperossinpäitä tuhka-astiat täynnä. Kaikki tämä oli\nkorjattava, puhdistettava ja pestävä.\n\nItse herrasväki nukkui koko aamupäivän päivälliselle asti.\nKauppaneuvoksetar virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili\nunen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vastikään on\npitänyt loistavat pidot ja niissä täydellisesti onnistunut. Hän oli\nhetkeksi kiinnittänyt ympäristönsä huomion itseensä ja vielä kauvan\njälestäpäin juteltaisiin pidoista, jotka, vaikka kyllä yhteisellä\nkustannuksella, oli pidetty hänen talossaan. Hänhän se kuitenkin oli\nantanut värityksen koko hommalle.\n\nAnnalle oli kauppaneuvoksetar varsinkin hyvä ja jutteli hänelle\nerikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä. Sitte illalla, kun\nkaikki alkoi olla jälleen kunnossa, kääntyi hän kahvia juodessaan\nosaa ottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta.\nHän esitteli useamman laatuisia neuvoja ja toimia. Yksi niistä\nAnnaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittämään herrasväen\nliinavaatteita. Sitä tointa voisi hän tehdä kotonaan ja samalla hoitaa\nSamia. Anna oli aivan oppinut vaatteiden silittäjä ja kauppaneuvoksetar\nlupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun olisi pitoja, esittäisi rouva\nAnnaa muille rouville tarjoojaksi.\n\nAnnan sydän ilosta sykähti, sillä nuo toimethan hänelle hyvin\nsopisivat. Ja tienaamaan sitä täytyi ruveta, sillä ei ne entiset\nsäästöt vuosiksi riittäneet. Eiväthän ne ihmiset vielä olleet Annaa\nhyljänneet... Kauppaneuvoksetarkin lupasi hakea Samille vanhoja\nvaatteita ja muuta semmoista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAnna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada\nsuurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta\nvuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän\nsai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli\nyksi Annan hyviä puolia.\n\nHän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava\nmeri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata\nkyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia,\ntuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden\nihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava\ntyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että\nne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli\npuoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet\nuivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot\noli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten\nmukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla,\npitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla\nja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo\nkaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä\ntäällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton\nhirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä\nseinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan,\npienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen\nkellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään.\nPienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty\nja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä,\nsatulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.\n\nHänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli\nAnna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.\n\nAnna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei\nhän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon\nja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina\nkuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat\nliian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä\ntunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta\nkanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.\n\nUlkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema\nsää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet,\njoita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa\nja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli\nripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana\ntuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä\njäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja\nkivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen\njähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin\npussissa.\n\nAnna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja\nlämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen\nkasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen\nhikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle\nja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita.\nVieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit\nodottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin\nvaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen\nkertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman\nhajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja\nsiinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja,\nvalkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi\nja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle\nviskannut.\n\nHänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi\nmuutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas\nsuurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut.\nTuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli\nAnnaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana\nkoetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita,\nposket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut\nalemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä\nviivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan\nkulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen\nkasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää\ntympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.\n\nSami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna\noli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät,\nvaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli\nmenettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat\narkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä\nsaanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna\nitse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi\nvaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin.\nSilitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle\nsunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.\n\nTuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli\nniitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne\nuuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille\ntinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt\nkuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät,\nkesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat\nmelkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.\n\nAina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän\nsen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei\nrytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin\ntuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä\nkovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi\nrauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään\nsormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.\n\nSaatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti\nAnna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin.\nTästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä\nliikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen\nvyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen\nvasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän\nsaanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa.\nMutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin\nhyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä\nkielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta\nsilloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös\nSamia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli\nsiinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven\npäältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen\näänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa\nmutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan\nnäköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin\nedessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami\ntaas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä\nitseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen\nkanssa häksäämään!\n\nAnna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami\nparahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan\nAnna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui\nkuin olisi häneltä kaulaa leikattu.\n\nAnnan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein\nlämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden\nsilitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän\nennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna\nSamin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.\n\nPuhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle\npuskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen,\nsellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi\nja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä\nrouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen,\nruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se\noli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja\nhieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret\nkyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus\noli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.\n\nTuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa.\nJa usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia\npoissa.\n\nSiellä ulkona oli kylmä -- hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu\nja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa\nhalvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä\nkiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta.\nNäytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat\npilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.\n\nSami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi\nistumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli\nsynnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään\nvinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta,\nulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin\nbassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin\nsoinnuttomasti.\n\nSeinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä\nviivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa\nkukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene\nja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein\nsilmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada\ntytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas\nkaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat\nja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan\nhyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella\nnautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi\nkauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi\nkarva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin\nsiinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.\n\nJo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi\nakkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen:\nhuu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi\ntippumaan taivaalta.\n\nSami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden\nväliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki\njaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta\nse oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.\n\nYöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän\naristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi\nhän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti,\njoka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia\ntyynnytti. -- Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen\nsignaali Samille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan\naamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa\nitse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta\nsaisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa\nmukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä\nlähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä\nAnna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.\n\nYöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla\npaikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen\npälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein\nmielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.\n\nTultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen\nenempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti\nliikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen.\nSuuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli\nsuuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri\nja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään\nvietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä\nja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja\nalkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän\ntultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää\nhajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin\nastioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi\nlaajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei\npitänyt kiirettä sitä kohentaa.\n\nSami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään\nkäännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä\nkapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain\nherättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista.\nTuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva\ntuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin\nsairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja\nallapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika\nhuomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.\n\nLoukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman\nastian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli,\nkynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti\nja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa,\njotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin\nkasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän\nkatkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle\ntuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.\n\n-- Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna\nmeni asettamaan Samia.\n\nKastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa\nSamilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin\nhiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja\nnypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.\n\nTäällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli\nikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle\nkahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia\nkoko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat\njokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.\n\nHetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti\nolevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään.\nKonsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet\naivan varovaisiksi.\n\nMuuten sanottiin konsulinnaa yleensä \"hyväksi ihmiseksi\". Hän\npuhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti\npuhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen\nihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää.\nJa nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin\ntalvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta\nyksitoikkoinen.\n\nJa nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin\nauvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru.\nPoskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan\ntippa myrskyävää ihmisverta.\n\nNähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän\nkäteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan\ntaputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta,\njotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle\nlähempiä määräyksiä.\n\nMuuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen\nakkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa\nei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan\nikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä\nisännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja\njokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on\nkuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.\n\nJa sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat\nlakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut\nmaja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja\nsiellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään\nniinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen\nkarva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei\nollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.\n\nSillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami\nkyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat\nkupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat\nkyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei\nnäkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.\n\nMutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa\nleningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja\nsilmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä\nhameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia\nmuutaman tuolin seljän takaa.\n\nSamassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän\nheitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna\notti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun\näiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä\nleikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia,\nSamille, joka nenä valuen kuunteli.\n\nJo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta,\nposliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet\nmaajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta\nosanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään\nja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt\nhäntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin\nSamin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli,\nkalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja\nhänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä\nitsellään olisi tällainen hevonen!\n\nMutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski\nhän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin\nsinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet\nsinne.\n\nKun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan,\nkun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja\nkruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä\nvedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan\nryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi\nkiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.\n\nPäivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa\noli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin.\nSami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo\nnukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti.\nÄitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä\nistui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas.\nSami nukkui.\n\n-- Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla\näänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi.\nHän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.\n\n-- O'osta hiljaa! komensi karjapiika.\n\n-- Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.\n\nAnna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin\npääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami\nsai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut,\nitsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen\nyönsä.\n\nSeuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut\njuhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan,\nhuonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen\nkynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen\nodottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.\n\nRuumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan.\nSamikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi\nhän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa\npaidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja\nkuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja\nperäytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki\nhäneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit\nkummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei\nhän koskaan ollut ollut.\n\nTalon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta\npoika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin.\nAnna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin.\nJa sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään\nhänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.\n\nAlkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä\nja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi\nvei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin\ntäysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta\ntupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta\nikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli\nniin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä\nviiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia\nja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen,\ntunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain\nkyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien\nkilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.\n\nKun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina\nsyntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina\nodottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi\nhautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan\nruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.\n\nRuumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön\ntyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja\ntoivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean\nleivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin\nviiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai\nrunsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa\nhän myös aina osasi pidoissa pitää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli\ntaasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne\nparsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.\n\nAnnaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja\nAnna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän\nastui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla.\nJalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi\nAnnalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän\nhän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt\nkuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava\neikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli\npäässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka\npariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona\noli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut\nmuassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista,\nse kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi\naaltojen selässä.\n\nKylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi\nhien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun\nhän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä\nollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut\nolivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja\nhäntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman\nyksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli\nasettunut.\n\nAamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa\nsyötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi\ntuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä\nnäkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa,\nkiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia,\nkyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt\ntaas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla\nitku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä,\nniin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä\naamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.\n\nSitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja\nSvean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa,\nherttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen\nleikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita\ntimanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.\n\nMutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin\ntuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat\nnyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea\nkohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti\nakkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa\npäälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä\nja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein\nhengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen\nruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän\narasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.\n\nHetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta\nilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä\nniitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli\nympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami\nkohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia\nnauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.\n\nHetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se\nkun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja\nkun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat\nunesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja\nmärkä sää.\n\nTuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli\nSamista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon\nsuureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat\nvuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät\nhiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte\nulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.\n\nSamissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei\nhän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt\nhän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä\nhuoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia,\ntuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin\najautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan,\nnauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä.\nHän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat\ntuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi\nraplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi\naukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan\navata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään,\nkun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt\npuhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi\nvapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven\njätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.\n\nSitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa\nrannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet\nrivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.\n\nNäki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät\nsilahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla\noli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri,\nmusta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä\npisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän\nsaappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia,\nsisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti.\nEräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa\npaikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset\npumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se\nsukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia\ntaistelussa lumiukkoa vastaan.\n\nSami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat\neivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat\njärjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he\nläksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin\nlävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun\nrientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen\njoukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat\nhäntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte\nkun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he\nlähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän\nvasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.\n\nPojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen\nnaurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä.\nEivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun\nkaraisemia urhoja.\n\n-- Pestään! huusi muuan joukosta.\n\n-- Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.\n\nTuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan,\ntoinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja\nhuusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan\nmärjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen\nlöylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi\nniin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko\nmaalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden\ntoista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta\ntoiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut.\nSe sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja\nviskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan\nkotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja\ntakaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa\nportaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta\ntoinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi\nlyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti\nlukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.\n\nSamin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua,\nminkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat\nkaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi\nse kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti\novelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja\nnyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin\nlupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin\naivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita\npoikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla\nniitä ruoskinut.\n\nTalonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan\npäästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta\nhelpotusta.\n\nPäästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille\nollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen\nhän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.\n\nJa tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista\nkuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä\nkuin vihata niitä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAnna rukka! huokaili aina Bergin konsulinna, kun näki Annan menevän\nheidän talonsa ohitse etunojassa kiivain askelin jonnekin puuhaan ja\nhommaan.\n\nKonsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi.\nKöyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin\nlähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli\njättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten\nkulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti\nvastaan pappeja kotonaan vieraina.\n\nMyötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla\nperällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja\npesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi\nasumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita\nja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle\nluovuttaisi asuntohuoneeksi.\n\nSellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan\nkyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin\nkiitollisuus \"parempia ihmisiä\" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle\nsyvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi,\nneuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki\nhyvä tuli.\n\nHymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa,\nmissä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla\nnurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus\nverrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti.\nSuuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta\npäivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli\nkaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta\ntalvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian\nkamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun\nuuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava.\nLeipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista\nhuonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi\nja vielä hyyryttä.\n\nAnna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan\nkonsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta\nhyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan\nsydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä.\nToisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen\nrunsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli\nhyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi\nsuunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli\nAnna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti\non jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii\nkuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti\ntaittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.\n\nNiin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset\ntoimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka\nkävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta.\nKertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan\nkoettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi\npukee ja itse puhtaissa kulkee.\n\nKun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin\nlöytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle\nniin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta\npiian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai\nsiirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten\nrouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia\nlähetyksiä.\n\nAnna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain\nmielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville,\njota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä\nAnnan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät\nrouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen\nsydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen\nhyväntekeväisyyden teoille.\n\nPirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone,\nkorkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa\neli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan\ntarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita\noli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen\nhämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin\nhuomion puoleensa.\n\nSami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä\nnappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas\nvarasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän\nposkeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria\nsuoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami\ntullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina,\njolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin\nmuisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta\nSami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut\npiikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli\nruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin,\nmutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.\n\nSami oli rungoltaan aika lailla varttunut: paksupohkeiseksi,\nleveäruumiiseksi. Hän oli jo pienennetty kuva isästään, tuosta\nLindmanin Lennart-herrasta. Ja kumman teki, ettei Sami patvinut,\nkun olivat hyvät syönnökset, mainio ruokahalu, huolettomat päivät\nja iloinen leikkikumppali. Ei yhtään ikävää niinkuin siellä vanhan\npiian huoneessa asuttaessa, vaan yhtenäistä lapsen huoletonta elämää.\nJa ikäisiänsä työmiesten lapsia hän osasi kohdella kuin äkein\nherrasperheen jälkeläinen. Se kuuma selkäsauna siellä vanhan piian\ntalon luona oli juuruttanut hänen sieluunsa ikuisen vihan työkansan\npoikia vastaan, joita hän \"katurakeiksi\" haukkui. Kivi kourassa hän\nvahtasi niitä Bergin talon portin suojassa ja kun näki niitä kadulla\nkulkevan, lähetti hän kiven heidän jälkeensä semmoista kyytiä, jotta se\nhyppiessään katukiviin tulta iski.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nItse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän\nensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei\ntunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä\nkeuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa\ntyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä\npuolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri\non keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja\npanee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka\nmonta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!\n\nSami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii\npohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin\nainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme\ntaivaista lahjaa, raamattua.\n\nAnnassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta\nkohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi\nohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla\naikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili\nkykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti\ntehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.\n\nJo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti\nasian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että\nhänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia.\nHän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä\nSamikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.\n\nSitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.\n\nYht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti\nvastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä,\nmutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.\n\n-- No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin\nSvealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi\nkuun alussa.\n\n-- Konsulinna on aina minulle niin hyvä...\n\nMutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?\n\n-- Kyllä hän, kun minä käsken... Hän on merikapteeni Engman-vainajan\ntytär.\n\nAnna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi,\nett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata\npannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on\npuhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo\npyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset.\nVitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan \"Isä meidän\" -- siinä\nkaikki.\n\nSamin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan\nkauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin\nalahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin\nvinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa\nkartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon\ntuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli\nvuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu\nsieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita\nitkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti\nkahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada\nsuudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.\n\nTämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja\nvallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen\nLotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla\nSvean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami\naivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat\nrohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä\nkenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä\nSami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä,\noli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli\npitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun\npiti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan,\nvaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin\nkuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin\nlämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä\nkorvat kuumina suhisivat.\n\nSami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän\nsaisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita\nEngmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän\naamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi\nSami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta\nlukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän\nkaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää.\nEttä se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma,\nsillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.\n\nKun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja\nkengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen\nvietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa\nja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti\nkengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon\nlämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin\nsiivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.\n\nNyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja\nilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei\nvielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa\nsuurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.\n\nHetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä\nsisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi\nvähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon\npienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään\ntapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on\nsanonut, että lapsessa on vähän verta.\n\nSamassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta\nSvean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi\nja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa\ntaluttaen ja käski Svean puhutella häntä \"tant-Emmiksi\".\n\nKonsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista\ntarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.\n\n-- Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!\n\nAnna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle,\nmutta äiti jäi kyökkiin.\n\n-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.\n\nNeiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli\nväljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle\niholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä\nsilmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu\nvain yhteen pisteeseen.\n\n-- Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna\nselvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle,\njoka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan\nkättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti\nojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen\nvastenmielisen vaikutuksen.\n\n-- Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna\nlaskee vain leikkiä hänelle.\n\n-- Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen\näidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta\ntuleeko neidille liiaksi vaivaa?\n\n-- Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo...\n\nKonsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin.\nSiellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi\nvaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa,\nmutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle\ntuotavaksi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSyksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas\nvaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin\nleski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten\njälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset\nmeni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt\nnaiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne\noli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna\nsiihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot\nja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen\nruotsinkielen.\n\nAnna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen\nensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo\nherraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat\npolvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman\nväljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa\npäähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat\nlyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin\ntai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on\nlelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista\nja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä\nvastaisen vallasluokan kehkeämiseen.\n\nAnnan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean\nlapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin\nkoulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi\npiioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he\njohtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan\nloukkoon.\n\nTuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita\npoikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat\nsaattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori,\nosotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat\nnauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili\nnenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan.\nHän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.\n\nPerällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen.\nPöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja\nvasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella\noli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä\nkorttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi,\njäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon\nkartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen\npäällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.\n\nJo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat\nsankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi,\nkun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa.\nJohtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja\nlempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää.\nSitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin\nmenemään.\n\nNyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin\nmerkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika\ntoisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä\noli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten,\ntehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen\npojat ja tytöt.\n\nJo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:\n\n-- Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski\nmerkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän\nammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi\nSamin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret\nhehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä...?\n\n-- Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.\n\n-- Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti\npunaisena ja uudisti:\n\n-- Samuel Tihinen... Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut\nhänestä...?\n\n-- Jassoo, tämäkö on se poika...? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi\npastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.\n\n-- Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun\nensi kerralla ei kuulunut vastausta.\n\nAnna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki\nkohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:\n\n-- Ei hänellä ole isää.\n\n-- Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan\nvaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin\nSamin nimen kohdalle: \"faderlös.\"\n\n-- Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos\nei hän sitä ymmärrä.\n\nJohtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa\nheitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami\nvastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin\ntulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään.\nMutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat\nmietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan\nsieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta\npuolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen\nporeita... Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä\nsalissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä -- hyi kuin se oli\nleikannut Annan sydäntä!\n\nKun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:\n\n-- Miks'ei, äiti, minulla ole isää?\n\nAnnalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen\nvapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin\nkasvoin puhui hän hätäisesti:\n\n-- Samin isä on kuollut.\n\nSen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami\nalkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla.\nNiissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet.\nSveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua\näidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta\nviimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta\nhamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja\nostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon\nuudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan;\nmuotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta\nkun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta\nvei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.\n\nLotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan\nakkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla\nmakeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa\nvielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen\nviran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan\ntuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.\n\nMutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja\nhänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on\nlaukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa.\nKun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen\nkanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami\narvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei\nole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren\narvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.\n\nHe tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla\nodottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi\nsitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas\nlaukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se\nveti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin\nvelttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja\nmuutamia muita toisenluokkalaisia.\n\n-- Ka kun Sammakollakin -- se oli Samin liikanimi -- on laukku!\nhuudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä\nnauroivat.\n\nJa samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan,\nmutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet\nlensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen\nkanssa ympäri pihaa.\n\nSamin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja\nhän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti\npian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi\nsilmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi\nSamin alle makaamaan.\n\nMeteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen\nakkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin\nniskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.\n\n-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja\npilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään\nSamia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä\nriisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren\npitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun\nkäskettiin.\n\nKun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta\nanteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä\nottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan\nvitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin\nhän ymmärsi.\n\nMuut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava\nrukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli\ntäysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi\ntuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut\nkartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että\nse lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa\ntoverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä\nkotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.\n\nKun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta,\nkovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut\nmitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen\nselityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami\nollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.\n\n-- Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.\n\nSilloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen\nloukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin\nnauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli,\nettä johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean\nkasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä\nlaukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien\nlevitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti\njännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.\n\n-- Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan\nsanoneeksi.\n\nSamin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama,\nsiellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin\npropelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä\noli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin\nhalkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin\nkaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin\nkannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia\nolopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.\n\nSinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin\nojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla\npaatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä\nmuiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami\noli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi\npäästä laivaan.\n\n-- Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.\n\n-- Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo\nei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi\npitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.\n\nRenki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko\npoika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen\npoika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman\nmeriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui\npian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet\nolivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta\noli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan\nkellastuttamia kasvoja.\n\nKun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset\nnuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja\nennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston\njatkon tykönä.\n\nSydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta\nsieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut\nsuoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva --\nkas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita...\nja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen,\nmutta kuitenkin tuntuvasti.\n\nLaivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen\noli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni\nlupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin\nhöyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja\nhänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.\n\nRuvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti.\nAnkkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni,\njoka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat\nankkureita hartaasti ja lauloivat:\n\n    Meripoika se merta seelailee\n    ja seelejänsä reivailee.\n    Falerii, faleraa, falerallailee\n    ja seelejänsä reivailee.\n\n    Ja Englannin parhaissa tansseissa,\n    niissä meripoika saa valssata.\n    Falerii, faleraa, falerallailee,\n    niissä meripoika saa valssata.\n\n    Italian ihanat immetkin\n    ne käyvät meripojan sylihin.\n    Falerii, faleraa, falerallailee,\n    ne käyvät meripojan sylihin.\n\nSen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli,\noikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu\noli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti\nheikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja\nsiihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.\n\nHöyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari\nklyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja\nmeri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.\n\nYhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi\nhöyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi\nottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka,\nsellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun\nhönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken\nja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista\nhauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.\n\nKohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla\nväljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja\nsohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri\nkotka siivet hajallaan.\n\nJo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä\nlaivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi\nlähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi\nlaivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta\nse vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta\nnenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti\nmenemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita,\nkullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät\nniin kauniisti.\n\nErilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt\njo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä\nlaivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän\ntodellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä\nsavu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla\nkoulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä\nkonsulinna ja johtajatar...? Häntä vielä piiskataan... Kun olisi saanut\njäädä tuonne laivaan!\n\nKaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli.\nHäntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä\nkotiin... mutta minne?\n\nViimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä\nmaailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena\nhiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä\ntulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni\nviereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle.\nYlisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi\nheinäläjään pitkäkseen.\n\nSiinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene... piiskaisi\nhäntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun...\n\nSami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa.\nAamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja\nsentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.\n\nKun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka\nkauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta\nääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli,\nettä häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on\nmennyt. Kun ei vain lie hukkunut...! Ja koko päivän ollut poissa...!\nKyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!\n\nNyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami\nkyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton\nhalu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin...\n\nValo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki.\nValo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.\n\n-- Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.\n\nSami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.\n\n-- Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?\n\nSami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.\n\nAnna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi\noli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi.\nHän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden\nkertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi\nkuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä\nhän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut\nmitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan\nkanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli\nsen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt,\npojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan\npuheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki\ntilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein\naskelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja\nsaanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan\nraaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut\nsellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa.\nEnsi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien\noppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että\nSami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.\n\nAnna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä\nkouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan\nottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti\nkasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen\nluokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi\nolla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli\nmäärännyt.\n\nNiiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo\nselvittäen hänelle johtajattaren puheet. -- Kyllä Sami on kovasti\nvikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet\nkasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt\nkuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! -- Vallatonhan se on!\nsäesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami\non noin peitonnut raatimiehen poikaa.\n\nAnna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla\nankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan\nhellittämättömältä kannalta.\n\n-- Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta\nja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä\nSami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.\n\n-- En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan\naristui äidin kovaa katsetta.\n\n-- Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan\npiiskoja.\n\nSamin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä,\njotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon\ntaakse piiloon.\n\n-- Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos\net sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä\nhuomennakin.\n\nSami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen\ntykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa\npäättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.\n\n-- Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa\ntukasta.\n\n-- Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.\n\n-- Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.\n\n-- Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.\n\n-- Minä menen... minä menen... menen... menen...! huusi Sami, kun Anna\nalkoi tiheämpään lyömään.\n\nAnna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä\nvaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain\npiiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.\n\n-- Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.\n\nSami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun\nja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä\njuuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista\nja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää\nkuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.\n\nAnna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin\nkäydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella.\nNuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne\ntekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen,\nkapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli\naina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei\npääsisi juoksemaan rynkkyihin.\n\nHe tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja,\nlaukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen\nja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.\n\nVaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä\nnyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira,\nmikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se\noli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva\nja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi\nsilmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti\noli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä\nvälin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski\nja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut\nkaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti.\nVaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan\npuheilla.\n\nPastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki\nAnnan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:\n\n-- Vai sieltä se rikoksellinen tulee.\n\n-- Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.\n\n-- No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami\nymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi\nmyöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:\n\n-- Kadun.\n\n-- Se hyvä, että sinä o'ot nöyrä.\n\nSamassa nousi johtajatar ylös. Hän käski Annan poikineen tulla hänen\njälessään. He menivät sisähuoneiden kautta luokkahuoneisiin. Sami ei\nrohjennut silmäillä muualle kuin lattiaan.\n\nJohtajatar kokosi kaikki lapset samaan huoneeseen, siihen, missä\nrukoukset pidettiin ja missä ensi luokka oleili. Hänen mielestään oli\nSamin rikoksella niin suuri arvo, että hän oikein juhlallisesti tahtoi\npainaa kaikkein mieleen sen pahuuden seuraukset. Hänelle oli uskottu\nkaupungin hienon väen lasten kasvatus, niin hänkö sallisi koulussaan\nharjoitettavan sellaista pahetta kuin tappelua! Ei koskaan -- ei!\n\nSamilla veret hehkuivat poskilla ja hänellä oli kuuma olla.\nJohtajatar kutsui hänet pöydän tykö ja siellä sai Sami tehdä ääneen\nanteeksipyynnön. Lapset ja Anna kuuntelivat päältä. Sitte käskettiin\nSami ja Jori kahden kesken johtajattaren huoneeseen, minne ei saanut\nmuita tulla kuin hän itse.\n\nJorin kasvoilla oli hienoa, ilkkuvaa ivaa, mutta veri Samin poskista\noli jo noussut hiusrajaan asti. Vaan anteeksipyynnön hän teki Jorille,\nsillä johtajatar sai hänet kokonaan nöyrtymään, kun puhui lempeällä\näänellä heidän välistään. Ja Sami pääsi taas pulpettiinsa entiselle\npaikalleen, kun oli nuo anteeksipyynnöt tehnyt.\n\nAnna lähti kotiinsa ja oli hyvillään, että entäpä se Sami silti vielä\nkoulussa hyvinkin toimeen tulee. Hän meni katua, josta tie hieman\npisti viteeseen nisupuotiin. Anna poikkesi ostamaan vehnäisiä, sillä\nkannattihan antaa Samille toppakahvia, kun hän koulusta tulee.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIhmisiä virtaili tänään tanttein kouluhuoneissa, sillä nyt oli\ntutkintopäivä. Akkunat oli avattu ilmanvaihdon takia ja huoneissa\nvallitsi terve, raitis ilma. Kesäinen tuoksu hajahti jo ulkona, sillä\noli toukokuun loppupäiviä. Lapset olivat tavallista juhlallisemmissa\npukineissa ja opettajat olivat mustissa leningeissä. Lasten vanhempia\nja holhoojia oli tullut kuuntelemaan ja niiden joukossa oli Annakin.\nMuutamassa loukossa hän seisoi ja kuunteli tarkkuudella. Anna teki\nhavainnoita itsekseen, miten mikin Samin luokkatoveri osasi ja oliko\nSami muita huonompi. Hän oli aina, miksikä sitte, peljännyt, ettei se\nSami siellä koulussa taida mitään. Väliin oikein vaivaksi paneutui\nhänessä tuo pelko ja vaikka Sami lukikin kotona, teki hänen mieli\nhopittaa poikaa kahta uutterammin lukemaan. Sami oli nyt viime luokalla\nja ulos pääsemäisillään tanttein koulusta.\n\nAnna teki itsekseen sen huomion, ett'ei Sami heikoimpia oppilaita ole.\nVastaukset olivat varmat ja oikeat eikä koskaan joutunut Sami kiini.\nToista oli Svean kanssa, joka myös nyt oli viime luokalla. Hän ei ollut\nkoskaan varma vastauksissaan eikä väliin tiennyt mitään. Mutta kun\nopettajatar häntä onkimalla onki, sanoi itse ensin puoleksi, niin jo\nlopuksi tuli välttävä vastaus.\n\nKonsulinna istui tuolla peräseinällä muiden rouvien kanssa heitä varta\nvasten asetetuilla tuoleilla. Anna loukossaan seisoi puolikasvaneiden\npoikien ja tyttöjen, oppilaiden varttuneempien siskojen, takana. Hän\noli hyvillään tästäkin asemastaan ja nautti Samin hyvistä vastauksista.\nOli niin hyvä hänen mielestään, ett'ei Sami tyhmyydellään ja\ntaitamattomuudellaan pilannut tätä vallasväen oppilaitosta. Sitä hän\noli aina peljännyt, se pelko hänessä väliin vaivaksi paneutunut, mutta\nnyt hän huomasi että turhaa hän olikin huolehtinut.\n\nMonta pilkkaa ja naurua oli Sami saanut koulussa ollessaan sulattaa\ntovereiltaan, mutta hän oli ne niellyt karvaudessaan. Tuo toisten\nynseys sai hänet suurempaan lukuhaluun ja opettajattaretkin, mitkä\nensi alussa olivat hänelle tylyjä, tulivat suopeammiksi, kun näkivät,\nettä Sami oli uuttera ja taisi hyvin läksynsä. Ja se laukkurettelö oli\naina tuoreena Samin muistossa ja lannisti hänet koko ensimmäiseksi\nlukukaudeksi. Hän aristeli muita, istui väliajatkin yksinään\npulpetissaan tai valmisteli läksynsä Strömin Uunon kanssa. Se\nkykyräraukka -- hän ei ollut jaksanut seurata Samia, vaan oli nyt\nluokkaa alempana -- oli ainoa täällä, joka piti hänestä. Ja tuskin\nolisi Samikaan ollut niin alttiiksiantava Uunolle, jos ei hän myös\nolisi pitänyt Uunosta. He kiintyivät toisiinsa, kärsivät muiden pilkkaa\nja Uuno antoi aina Samille makeista eväistään, joilla hänen rakas\nmammansa poikaansa kouluun evästi. Sami kävi Uunon kotonakin ja söi\nsielläkin kuin talon kasvatti.\n\nMutta hyvinpä nyt tutkinnossa kävikin Samille. Ei yhtään kysymystä\nmennyt sivu. Konsulinna kuunteli häntä ihmetellen ja mietti, että\nAnnalla on teräväpäinen poika.\n\nKun kysely ja tutkistelu oli pidetty, alettiin jakaumaan\nlukukausi-todistuksia. Ja silloin vasta Anna hämmästyi, kun ensimmäisen\ntodistuksen sai Sami. Hänen ruumiinsa läpi valahti sellainen riemun\ntunne, jotta hän tunsi huuliaan ja sormenpäitään hermokkaasti nykkivän\nja hän piti, että kaikki katsoivat häneen.\n\nJohtajatar antaessaan todistuksen Samille näytti pitävän sen\njonkinlaisena armonosotuksena, että hän ensin antoi Samille. Hän\nhymyili, mutta se hymy ei ollut aivan samallaista kuin muille\nlapsille. Siinä oli jotain suopeaa teeskentelyä seotettuna hienoon\nylenkatseeseen. Vääryyttä ei hänen omatuntonsa sallinut hänen tehdä,\nsillä hän oli papin leski ja sentähden antoi hän ensiksi todistuksen\nSamille, vaikka siellä joukossa oli monta paljon, paljon mieluisempaa\nkultasilmää.\n\nSveakin sai päästötodistuksen. Rukouksella loppui tämä juhlallinen\ntoimitus.\n\nSvea sai konsulinnan käskystä kutsua kaikki nyt läpipäässeet\nluokkatoverit heille illalla leikkimään ja viettämään heidän yhteistä\njuhlaa. Itse konsulinna pyysi sinne tulemaan opettajattaria, jotka\nsiihen myös suostuivat.\n\nIllalla ne sitten olivat pienet lasten pidot Bergissä. Siellä oli\nsieviä kymmenvuotiaita tyttöjä, puettuina monenmoisiin pukuihin, joissa\nhe oikein hehkuivat sorjuuttaan, samanikäisiä poikia, joiden miehuus\nvielä pukeutui polvihousuihin ja nappikenkiin sekä joku vanhempi\nrouvasihminen. Lapset leikkivät, hyppivät piiritanssia, lauloivat ja\nolivat iloisia. Samikin siellä oli muiden joukossa ja hänen rintansa\noli täynnä itsetuntoa päivän onnesta, jotta hän oli rohkeampi ja nautti\nympäristöstään. Anna oli laittanut hänelle tutkinnoksi uuden puvun ja\nse aivan somasti täytti Samin ruumiin täyteläiset jäsenet.\n\nRouvat juodessaan teetä joutuivat puhumaan Samista. Konsulinna sen\npuheen alkoi, sillä hänkin oli hiukan hyvillään, että Sami oli noin\nhyvin koulussa menestynyt. Hänhän se oli pojan sinne laittanut ja\nmaksanut sen edestä lukukausirahat. Johtajatar alkoi heti selittämään,\nett'ei raha ja vaivannäkö Samin tähden ole mennyt polusta. Sami on\nteräväpäinen poika ja sääli, että hän oli niin köyhän vaimon poika. Jos\nhän olisi jonkun virkamiehen tai kauppiaan lapsi, niin hänestä voisi\ntulla jotain yli jokapäiväisyyden menevää. Hänellä on kyllä hyvä pää.\n\nSitte katsoivat rouvat Samia hänen huomaamattaan ja he pitivät, että\non pojassa jotain herrasmaailmallista. Konsulinna alkoi ensin leikillä\npuhumaan, että kyllä Samista pappi tulisi, jos poika lyseoon joutuisi.\nToiset säestivät, että kyllä pojasta se tulisi ja muistelivat, että\nonhan ennenkin autettu hyväpäisiä työkansan poikia papeiksi. Jussi\nJokinenkinhan, joka nyt on kappalaisena, kävi koulun aivan hyväin\nihmisten avulla. Kulki koulussa ollessaan syömässä herrastaloissa\nja yksi ja toinen rouva antoi hänelle vanhoja vaatteita. Sitte\nylioppilaana oli kotiopettajana useita vuosia jollain suurella\nmaanomistajalla Etelä-Suomessa. Ansaitsi siellä, luki sitte Helsingissä\nja nyt on pappina. Ja muuta monta on samallaista.\n\nNiin jutteli muuan rouva, jonka kyökissä Jussi Jokinen oli monta\nateriaa syönyt ja jonka herran vanhoja housuja hän myös oli monet\nhiudille pannut. Konsulinnakin innostui rouvan selityksestä ja puhui,\nettä mutta mitähän olisikaan, jos Sami laitettaisiin kaupungin lyseoon.\nSe oli kyllä ruotsinkielinen, mutta paremminhan Sami nyt voipikin lukea\nruotsiksi, kun on saanut alkuperusteet ruotsinkielellä.\n\nSiinä puheltiin, tuumittiin ja innostuttiin tuon isättömän lapsen\nvastaisen elämän historian kehittelemisessä. Sami tuolla leikki\npanttia herraslasten joukossa eikä tiennyt, että rouvat olivat saaneet\nhänestä kokonaisen illan puheenaineen. Ja tuon pojan vastaisuuden\nsuunnittelemisessa oli nyt rouvain mielestä jotain uutuutta, rohkeutta\nja samalla lähimmäisen rakkautta, jotta se elosti rouvat ja loi\nheidän puheeseensa vilkkautta, mitä ei ollut jokaisessa heidän\nkahvikalaasissaan.\n\nLopputulokseksi saatiin se, että konsulinna, joka oli aivan tuttu\nlyseon rehtorin kanssa, puhuu hänelle pojasta ja jos Sami pääsee\nköyhäin kustannuksella vapaaoppilaaksi kouluun niinkuin luultava on,\nniin laitetaan poika sinne. Itse kukin rouvista lupasi muistaa poikaa\nkoulussa olon aikana ruualla ja vaatteella, jott'ei Annalle hänestä ole\nkulunkeja. Rouvat tyhjensivät teekuppinsa ja asia oli päätetty.\n\nPiiat tulivat noutamaan lapsia kotiin, sillä ilta oli jo kulunut siihen\nmäärään, jolloin tuollaisten vierasten kestit loppuvat. Rouvatkin\nalkoivat hommata poislähtöä. Samia jokainen hyvästeli erityisellä\nystävyydellä ja johtajatar kehotti häntä olemaan yhtä uutteran ja\nkiltin kuin tähänkin asti, niin kyllä hän menestyy, sillä Jumala pitää\nhuolen siivoista lapsista.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli \"iso koulu\" joksi\nrahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli,\nvaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion\nrakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita\nkirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan\nmielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin\nuhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin\nkaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle\nnäytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu\nmerkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten \"aat\" paloivat\n\"ison koulun\" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi\ntuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut\nmuilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja\nporvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.\n\nNyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita \"isoon kouluun.\"\n\nItsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä\nkuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli\nväljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina\njoku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun\npyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin\npoika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa\nkaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia\nodottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä\nSamin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui\nturvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen\npitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla\nkasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin\nmukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne \"isoon\nkouluun\". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei\nyksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä\npitäen toimittaa itse asiansa.\n\nMuutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista\nhe näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista\njuhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat\nolivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa\nväkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen,\nkajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina\nvastailee valtion avaroissa saleissa.\n\nTuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä,\njotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät\nasiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa\nja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle\nlaittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen,\ntoimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän\nkatseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna\non hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti\njo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan\nsisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.\n\nNyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä\nitse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä\nkuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui\nsamaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta.\nEnsin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista\nkaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä,\nraamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet\nja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka\npääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden\njoukossa oli Samikin.\n\nToimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun,\npoistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin\nopettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut\nja sen semmoista.\n\nKun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi\nsen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja\niloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain\nmennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä\non Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan\nnäköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo\npaljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin\nitku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen\nsappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan\nitke...\n\nKun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on\npäässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli\nompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.\n\n-- No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna\nnähtyään Samin.\n\n-- Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen\nsormi suussa.\n\n-- Sinäkö pääsit lyseoon?\n\n-- Pääsin.\n\n-- No nyt sinusta tulee pappi!\n\nKonsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi,\nettä se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla\nkoettanut tyttökouluun ja myös päässyt.\n\nKonsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille\nkahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle\nei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä\npuhunut.\n\nIllalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin\noli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut\nniin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä\njuuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon\nkouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät,\nselkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin\ntaikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.\n\nNythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset\nota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa\npitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista\nvoi tulla -- herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin\nomituisesti.\n\n-- Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit\nsaavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle\nluokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.\n\nSitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan\nhoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään\npyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala\nkiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran\nvingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi\nrohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan\nsuuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman\nsilmä vältti.\n\nSamikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan\nmyötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori\noli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja\nkopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo\nvuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta\nennen oli hän sinne mennytkin.\n\nMuuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt\noli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella\nmuisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin\nväkevä.\n\nTeidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne\ntällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.\n\n-- Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama\npoika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä\nkaturakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin\nhalveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.\n\n-- Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori\nEbbiä.\n\n-- Minä laitan myös! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä pärinänä\nJorin ympäriltä.\n\n-- Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!\n\nSami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut\nsitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.\n\n-- Kyllä minäkin... sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla,\nkun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja\nhuusi:\n\n-- Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!\n\nJori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla\njonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt,\nminne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä\nnuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle\nnisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on\npyykkiakan poika.\n\nMutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen\npalasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän\nalkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan\nomalla miehevällä tavallaan:\n\n-- Kuule! ei täällä saa märistä, muuten -- me annamme selkään. Ei\nmeidän joukossa saa olla akkoja!\n\nNoilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa\nSamiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata\nkasvojaan.\n\n-- Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin\ntaukoavan kyyneltämästä.\n\n-- Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään,\nettä loikuu, imarteli Samia vielä Jori.\n\nSamia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen\nmyös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella.\nJa se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä\nhalveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo\nlaataksi ja sitte sillä suimii...\n\n-- Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja\nhieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.\n\nSami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan\nopetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että\ntässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä\npulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi\nhiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:\n\n-- Aves volant.\n\n-- Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt\npinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi\nhieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen.\nSe Samia lämmitti kuin toukokuun säde.\n\nKun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli\nkeisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti\nhuomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin\nkaturakkeja tapaamaan.\n\nSami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, --\näiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa -- haki ensin esiin\nlyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin\ntakaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän\nsellaisen, ettei Jorillakaan...\n\nUjostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla \"isossa koulussa\"\nolo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä\npulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät\nisoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi\nkaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin,\nkunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika\nja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet\nhampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta\nmuuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia\nkiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli\naina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan\npystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin\nlammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa\nsaa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja\nvälitunnit yhtenään.\n\nSami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat\nnäkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä\nrupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut\nsellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän\ntahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä\nenää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun\nei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana\nmuista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun\nkatolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka,\nmikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita\npakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena,\nhärnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin\nkuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne\npojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun\nSami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin\nenemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän\nenää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän\ntulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä\nkaikkien kuullen: -- En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!\n\nNiin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin\nihmeissään katsoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen\npäivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita\nmuutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku\ntovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami,\nsillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle\nvaivoista nisua.\n\nMuuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei\nSami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä\nole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin\non tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja\nmuihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.\n\nJuoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille.\nSiellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä.\nSiellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti\ntaskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti\nheti:\n\n-- Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä... paras kaikista! Kuule,\nvaihdetaan me!\n\n-- Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun\nhän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä\nmiehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori\npani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se\nlätäkkä ja nuora vahva.\n\n-- Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli\nhyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan\nnimitystä.\n\nJo alkoi tuikahtelemaan tulia \"ison koulun\" aihin, mitkä olivat\npuusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta\nleveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon\nseisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä\ntorin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo\nseitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni\nkuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa\nilottomuuttaan.\n\nPoikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä.\nSiinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja\nkolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat\nkalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana\ntalilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö\nui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä\nja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja\nkoristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli,\ntarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä\nsynkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista\nja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.\n\nTalilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta\ntanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin\nkomppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita \"rottia.\" Siinä\nlyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli\nkiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.\n\nJori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski\nhäntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin\nkintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo\ntuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä\nminnekin.\n\nMutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin,\nsillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta\nJori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon,\njotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden\nrohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä,\njoissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin\nainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta\ntuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia,\njoihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen\nmielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että\nkolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa.\nRehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on\nvapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja\nhyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa\nkonsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna\nhäväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui\nSamista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan\nlannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen\nsydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla\npolttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin\nkamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän\nvielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli\nrehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään\nnaputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami\nsitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli\nollut hänen sieluelämäänsä.\n\nSami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun\nhänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan,\nsuureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat\naina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat,\nkalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin\nolivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää\nollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon\noli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli\npalvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla\nsäästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai\nSami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn\nnuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin\nverkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut,\nolivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden\nkuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu\nkarttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami\nkuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan\nkarvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle\nvinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.\n\nSami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi\nhän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies\nAhlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja\ntorstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä\nillalliset ja aamiaiset.\n\nHän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä\nlukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun\nhommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin\nrouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi\nnaulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva\nvanhoja, koin syomiä vaatteita.\n\nAnna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona,\nniin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin\nennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo\nuusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli\nja sen turvin hän eli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja\nkookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli\nhän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli\nmäärätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista\nkasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä\nmuuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut,\nsillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai\nmaalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin\npöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin\ntuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa\ntoisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat\nolla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.\n\nJa entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin\nriihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi,\nmutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä\nliidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin\nruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi\npaahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli\nkaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua\nmakasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla\nruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti\naina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti\nvirkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa,\nväsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät,\nhöyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä.\nJa koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka\ntoista rantaa ei näkynyt.\n\nSatamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa\nja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki\nulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista\nkatsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa,\nsiirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään\nkaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä\nlöyhkä.\n\nMutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se\nkului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen\nkotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla\npelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin\nja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin\nmaantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan\nkasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa\ntutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.\n\nTuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen\nkeskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi\nPohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein\nviipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden\nlatvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun\ntuulen henki matkasi sen läpi.\n\nSami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi\nhän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta\nkohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien\njuoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti\nlinnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin\nSamin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä.\nJa sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä\nmaatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja\nkoko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet\nolisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla\nsalvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä\nSami oppi haaveilemaan.\n\nTuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo\nneljä vuotta \"isossa koulussa\". Koulussa oli hän aina ollut paremmin\nyläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa\nlukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain\nhänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami\naina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja\nkeskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin\nEbbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo\nmaalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän\nluokan priimuksena ja opettajien \"kultasilmä\". Se luki niin kovasti...\n\nSami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois,\nmutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla,\nettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian\nmieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia,\noliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan\nyhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea\noli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa\nsoittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt\nkesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki\nSami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.\n\nSami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan,\nhänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan\nsineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa\non suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa\nkodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt\nkirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat,\nhuonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen\nhuoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet...\n\nAurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen\nsilmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti\npystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan\nkeppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä\ntyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTakana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen\nmainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo\npari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja\nrunko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa\nlumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin\näänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat\ntäysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi\njänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä\nsydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa\njoutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa.\nSiinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta\nalakuloisessa syysmaisemassa.\n\nNurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen\nmehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin\nherrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.\n\nOli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa\npaikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta\nkovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi\nja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt\nja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa.\nOli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei\nsitä ollut siihen märkääkään jäänyt.\n\nKun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen,\nhän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä\nturkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää\nitsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun\ntaskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen\ntuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.\n\nKouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat\näänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään\nsäähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja\nlämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun\ntuskin silmiin näkyvällä huuteella.\n\n-- Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin\nsovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla,\njos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin\nsilmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas\njää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi\nsäärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.\n\nPoikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa\ntehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa\njäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs\nmenossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan\nsuuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen\npojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää\nsaada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö\nrehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla\nmatkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.\n\nHiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki\nesiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei\nniitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä\nvähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää\nvastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.\n\nKangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet,\nkangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle.\nPienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku\ntaas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan\nmenettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki\nhakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin\noli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen\nlaidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein\nsäälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän\nrampauneet.\n\nJa ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa,\nmikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan\nkiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä\nistuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi \"ytterkanteiksi\".\nJää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain\nalla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet\npojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden\nalla.\n\nSveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli\nkuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka\npiirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta\nsilmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli\nkonsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava.\nSiellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.\n\nAina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa\njotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt\nJorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli\nromantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot\ntuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä\npani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää\nkuin se muuten heistä olikin.\n\nNyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä\nulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki\nkauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta\nkasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla\noli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella\nhymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.\n\nSvealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin\nkaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja\nhän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori:\nsukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.\n\nTehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi\nkuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön,\nyksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille \"Maamme\" tai \"Minun\nkultani kaunis on\". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori\nja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen\nluokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät\nSalmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori\noli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin\nmaneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.\n\nPuolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä\nsilloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta\nluistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista,\nniin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta\nruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt\nkiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.\n\nSami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt\npois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin,\nniin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta\nsamalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi\nmielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa\nsinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut\nAhlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja\nkengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia...\n\n-- Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän\nkipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.\n\nSami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä\nodottanutkin. Ja hän luuli... Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja\nhän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan\nhäntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille\njonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään\nnyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti\npettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin\nollut -- niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin\nkerjäläispojalle...\n\nTuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta\nja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja\nvihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos\npistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun\nse pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.\n\nPää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut\nja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida\npäällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle,\nkun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan\navonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut\nja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi\nlumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti\nennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.\n\nMuissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin\nherrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä,\nminne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo\noli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin,\nettä nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa\nylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.\n\nPäästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui\nhänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki\nsilti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa,\nvesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista\nkaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista.\nTämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä\ntuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen\nherkullisempaa kuvitellakaan.\n\nSamin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän\nlannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän\nkävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen.\nMutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se\nvain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon\nliharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi\nhän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä\nsolui alas vatsaan.\n\n-- Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi,\npitääkö lientä olla lisää.\n\n-- Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.\n\nTalon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin\nja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä\nja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.\n\nKun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille\nnousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi -- menisiköhän hän rouvan\nluo...?\n\n-- Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui\nriskaamaan hänen kanssaan.\n\n-- On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli.\nSami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan\nruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:\n\n-- Mamma! \"Karhu\" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.\n\n-- Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.\n\n-- Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia \"karhuksi\", se kun on niin\nsuuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.\n\nRouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.\n\nSami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika\ntuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai\nluuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen\nkatseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein\ntietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen.\nKömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.\n\n-- Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen\npehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja\nsiinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä\npaijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.\n\n-- Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa... Eikö rouva olisi hyvä\nja voisi minua vähän auttaa...? Minun pitäisi ostaa latinankielen\nsanakirjat. Niitä ei saa koulusta... Ovat sieltä loppuneet, selitti\nSami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.\n\n-- Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset\nkirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?\n\n-- Ovat.\n\n-- Nehän maksavat paljon?\n\n-- Kaksikymmentä markkaa.\n\n-- Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri\nraha!\n\nSeurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain\nväsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun\nkello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.\n\nRouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.\n\n-- Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!\n\nSami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä\npalasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta\nsykähti nähdessään sen.\n\n-- Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat\nkymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit\nmaksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella\nVernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.\n\nSami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois.\nMennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä\nkuuntelemassa Vernerin läksyt... se taasen veisi aikaa... Mutta hyvä,\nettä niinkään sai...\n\nSami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen\nkapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän\nkuin tuo matala tasku.\n\nKun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti,\nettä mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien\nhyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen,\nvaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä\nAnnalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä\nrouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet.\nAnna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan\nkasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai\nhänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan,\nmietti Anna katkeruudessaan.\n\nSami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.\n\n-- Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.\n\n-- En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.\n\n-- Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä\ntahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun\nrenki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja\nkadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä\npoiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin.\nKyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.\n\nSen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun\ntaivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin\nsitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi\nja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.\n\nOlikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki,\nkun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana\npitämistä, hänen -- vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin\ntyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.\n\nSilmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.\n\n-- Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki\nsilmiään.\n\n-- Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli\nsaanut.\n\n-- Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo\nsilloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.\n\nSiihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli\nkädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan\neteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä\ntehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.\n\n-- Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään\npäänsä pois Samista.\n\n-- Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.\n\n-- Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt\nkauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän\nantaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.\n\nTuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian\nkuin suinkin.\n\n-- Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.\n\nMutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi,\nmennä koettamaan.\n\nSamista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa\näidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan\nlähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia\npirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän,\npunapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli\npitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi\nnyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.\n\nMitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta\nsaanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen\npienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.\n\nSami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä\nneuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet\nLindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin... Mutta miksi äiti\noli niin kummallinen?\n\nSami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit\npois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu\noli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin\nnuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää\npainoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.\n\nTultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle\nmenisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta.\nÄiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt\nkuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami\nkuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet\nikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne\nmaisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin\ntuokin... kauppiaan poika.\n\nSami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä\novikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan,\nmillainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa\nseisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla\nasialla -- ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan\nkerjäämässä... kun tulikin lähdettyä!\n\nTultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella\nolivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata,\nmillainen avaaja olisi.\n\nJa avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi\nhiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja\nkysyvästi katsomaan Samia.\n\nHäntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä\nneljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen\neikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.\n\nTuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä,\najatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.\n\n-- Mitä teillä on asiaa?\n\n-- Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa\nennen palvellut useita vuosia...\n\nSami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli\ntäyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin\nnuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä\nolivat poissa. Se rohkaisi Samia.\n\n-- Mikä nimi? kysyi nuori herra.\n\n-- Tihinen.\n\nSami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti\nhäneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni\nerään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli\nniin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen\nSamille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:\n\n-- Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!\n\nSamassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja\nsitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra\noli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään.\nMennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan,\nhopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.\n\nKun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra\npunastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli,\nmutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?\n\nVeri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin.\nPuoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän\nhuomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt\nmieleen jysähti...?\n\nMiksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään...? Miksi\naina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön...? Ja\nmiksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi...?\n\nNuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli\ntyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli\nsanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut... Se oli\ntuo Lindmanin herra...! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin\nkummallinen...\n\nSamia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti\nja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi\nvasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.\n\nHän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen\nmarkan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta\nei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan\noli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään\nsydäntä. Hän oli isätön, hän oli... jalkalapsi, mikä oli syntynyt\nulkopuolella kirkkoa.\n\nJa samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi\nnyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen\nhäpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan\nhäpeämerkin...! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin\nparasten poikain joukkoon, hän -- jalkalapsi!\n\nSami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti\näitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän,\nsyvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin\ntäytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava.\nÄidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama\nkesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin\nnäyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille\noli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa\npuhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin\näitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää\nkoota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata\nlakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki,\npuolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen\nsalaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin\nkipeästi Annan sydämmelle.\n\nSami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo\nkeskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja\nmietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen\nrikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.\n\nSaatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä\nSamin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin\nsovittavasti kuin suinkin:\n\n-- Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?\n\nSami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi\nsitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun\nääressä muuta mietti.\n\nSamin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman\nrikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä\nlaskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis\ntekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.\n\nTuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin\ntarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä\nvielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo\nsitä, että hän oli arvannut oikein.\n\nSitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi\nAnna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään,\narasti ulompaa häneltä:\n\n-- Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?\n\nTuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen\nLindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.\n\nSami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä\näänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.\n\nKovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa\nisää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan\ntylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi.\nHän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli\nhyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään\nnoiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset\nvanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.\n\nSamia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta\nherrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja\nhyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla\nkuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta\nniille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra\nonnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia\nnaisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.\n\nSami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit\nrupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne\ntoiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.\n\nToveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin\nennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut.\nTuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen\nkipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät\nhauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan,\noli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta\nseitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin\nolla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen\nhupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä\nluokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi\nmennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut\nJorille \"lapun\". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo\ntullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli\nkäynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.\n\nKun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi\nhän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli,\nmuistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen\nsanakirjoihin hänelle.\n\n-- No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa,\nminkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.\n\nEi ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan\nsiitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän\noli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen\nsaadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin\nsaada. Onhan se avuksi.\n\nEihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti\nSami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä\nkirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin\ntovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma.\nKaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne\nne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä\nmuutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä\nsiellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi,\nkun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.\n\nNyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta\nviiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan,\nmistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa,\nsoudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.\n\nTuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin\nhyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää\nnauroivat hänellä. Elihän siitä \"isonkoululaisesta\" ollut tänne heidän\njoukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän\nkarkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän\nnäkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja\nsilläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.\n\nMutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä \"iso koulu\"\nherramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen\nkadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa\nlastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä\naina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä\nja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan\ntupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se\nolikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen\nhuipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen\nkaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen\notsalle sileäksi kammattu tukkansa.\n\nLaivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä\nalituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa\npäässyttä ja uutteraa.\n\nAurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin\ntaas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten\nkirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella\nympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat\npaksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa\nkaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt\nihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja\naina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen\npituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat\ntuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa\nhialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria\ntyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut\nlaudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä\ntoimessa joillakin poikasiakin.\n\nTuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta\nlautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen\nhyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut.\nSe Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat\nverenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa\niso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä\ntyössä olevilla vaimoihmisillä.\n\nSami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea;\noli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet\nkuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös\nkaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se\nSamia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä.\nJa kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja\nnauraa kumppalilleen.\n\nPäivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä\nolisi paljon parempi olla kuin siellä \"isossa koulussa\". Sami tunsi,\nettä näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan\nkuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin,\nylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran\npääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt\noli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun\nkerran oli joutunut niin pitkälle...\n\nKun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan\nlautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla\nsyötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi\nsanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja\nkeksittiin aina jotain uutta.\n\nTämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä\nluokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä\nollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille,\nvaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja\npunastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin\nnaisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä\nkarkeuksia mukaan.\n\nOli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin\nraskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet\nmenivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään\nsadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja\nniin tekivät useat tytötkin.\n\nSiellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää,\nettä eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien\nmyöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta\nhommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.\n\n-- Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.\n\n-- En minä... en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla\nsylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.\n\n-- Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä\noleva nuori mies.\n\nJa nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin\nasti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan\nja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet\nnauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä,\nparin suuren korin kanssa.\n\nKohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille\ntyönnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo\ntoiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se\nsilmissä pullosta väheni.\n\nMuutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi,\nmutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin.\nJotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi\nkahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille\nja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana\nnäkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin\npojalta.\n\nMutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat\ntunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta\nolutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi.\nHän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan\nsateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.\n\nSami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella\nkaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että\nhän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä.\nTaivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään\nuuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo \"iso koulu\" sysätä; maa tuo\ntyömiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun\nolisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä\nnyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka\neivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu\non aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden\nja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut:\nei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä\nväliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on\nyhteiskunnallisen orvon täysi taakka.\n\nJa ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa\nsuuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä\nkaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä,\ntuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta\nsanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän\nympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä!\nJa vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden\nparissa, niiden toverina, niiden ystävänä -- hyi!\n\nÄärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä\nhänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui\nympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti\nsuuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen\nsäilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen\nraskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli\nharmaata, halutonta ja nukkuvaista.\n\nPäästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan\nensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi\nhevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä,\nulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He\ntulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin\nlöi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli\nsuunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja\nse karvasteli kuin lääkärin veitsi.\n\nAjattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle\nkylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se\nesine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren\nvoimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta\nkuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina\nhetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään\nikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut,\nvaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.\n\nKonsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään\nSamin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä\nja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun\nse sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta\nvoimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan --? Kaikkihan oli\nturhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua...!\n\nMutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen,\nyksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi\njo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän\nuskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella\nSaanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan\nSveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan,\nettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia.\nHänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta\nhaaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta\nja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku,\nkun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista,\nmikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle\nmielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte --\ntyömiehen tyttö.\n\nMutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä\nymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle\nanteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin\nsovittava voima.\n\nHän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että\nSaana piti hänestä -- no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen\nkatsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin\nmiellyttävä?\n\nIllalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin\nkaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi\nsopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi\nhäntä.\n\nJa sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana,\njoka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami\nhotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän\nSaanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän\nensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta\nminkä sille rakkaudelleen teki!\n\nJa he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat\nniin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa\noluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että\nmitä se sitte teki -- pari kahvikupillista vain!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista\noli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin\nsiivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä\ntai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita\nhuveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.\n\nAnna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt.\nMutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden\nantautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin\npitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että\nkunniallinen tyttöhän se Saana on.\n\nSyysiltoina, kun jo \"iso koulu\" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä\nSami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja\nmuut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti\ntoveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun\nmaineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä\npäivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista\nkurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti\nlakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen\ntäytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian\nloukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen.\nHän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin\nompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina\npysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän\ntahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät\nkatsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa\nolo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin\nvähästä arvostaan koulussa ja luokalla.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRistiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!\n\n-- Pata putosi, mutta ei särkynyt!\n\n-- Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!\n\n-- Enkä pane, kun on patarouvakin!\n\n-- No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa!\nMitt hjärta har råkat i klämman... vihelteli Jori toimessaan, kun\nsai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä\nlöyhyttäen tuuheita savuja.\n\n-- On se Jori säkästynytkin todella!\n\n-- Niin sanovat, ja nähty myös on.\n\n-- On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.\n\n-- Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.\n\n-- Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät\nja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori\nitsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.\n\nSamassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut\npunssia juomalasiin.\n\n-- Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli\nainoastaan yksi, Jorille.\n\n-- Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa\ntanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.\n\n-- No enkös siellä minä ollut?\n\n-- Oliko siellä Akilles?\n\n-- Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.\n\n-- No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa\nollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.\n\nJori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun\nSami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä\nHelsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä\nylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja\nSami olikin luvannut.\n\n-- Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset\nalkoivat nauramaan.\n\n-- On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä\näänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut\nnoiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki\naina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin\ntullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.\n\n-- Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.\n\nMutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin\npöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin\nluokse mielevänä ja sanoi:\n\n-- Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!\n\n-- En minä osaa...\n\n-- Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja\nJori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.\n\nOlihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän\nvähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori\nkehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.\n\nSitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan\ntanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri.\nJa nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen\nkauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti\nniin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä\nsellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin\nrohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.\n\nJa nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime\nluokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä\nheillä oli koulussa.\n\nHuone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat\nja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin\nkäsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää\npelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa\npöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle.\nMuut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin\nintettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen\npunssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.\n\n-- Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.\n\n-- Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?\n\nJori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman\nmarkan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä\nlähdettiin.\n\nUlkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa.\nKun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros\nsavua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka\nhiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla\nmennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan\nkuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.\n\n-- Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.\n\nJori meni ja tarttui Samia kiinni.\n\n-- Tihinen! Tule mukaan!\n\nSami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta\nvastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt\nmukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.\n\nVaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin\nkorkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin\nkiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta\nmajasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu.\nSiinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä\nsyysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon\nturvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki\npuistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät,\nkun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas\nhiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin\nperille päästiin.\n\nKuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut\nsiinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi\npienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin\nmaito ja sen väritys haaveellinen.\n\nRavintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut\nmuita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui\nvienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja\noluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui\nselvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin\nkiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin\nsyksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus\nnuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.\n\nTuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt \"isosta koulusta\" ja\noli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja\nkumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui.\nYlioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän\npäätään nyökäytti.\n\nSiinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa\nvaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta\nkaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt\npois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä\nyhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon,\njotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian\nsulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään\nmitään näkynyt ulos.\n\nOtettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon\n\"gluntteja\" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää.\nAinoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan,\nkiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho,\nhienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.\n\nJo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään\ntasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi.\nSamikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa,\nniinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän\nmatkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen\nlakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti\noman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi\nyhtenään.\n\n-- Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti\nmyyjäneiti.\n\nPyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello\nyhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.\n\nTultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan\nniitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja\nJori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami\nyht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:\n\n-- Saana!\n\nHän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä,\nmutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte\nSaanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas\nkääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.\n\nSami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta\npää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle\npenkille.\n\nSami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti\nhänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.\n\n-- Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä,\nkun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.\n\n-- Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.\n\n-- Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.\n\n-- Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?\n\n-- Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.\n\n-- Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.\n\n-- Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut\nSamiin.\n\nHän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja\nkuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan\naskeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin\nmuassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.\n\n-- Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.\n\nSamassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät\nhe kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan\nkaupunkiin.\n\nSiihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi\nja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo\nkalpeni.\n\nKauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi,\nvärisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat\nlokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin\nkuolleella.\n\nHän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli.\nMuisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa,\nmissä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili\nAnna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.\n\nSami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun,\nkunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin\narmottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin\ntirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.\n\nKouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä,\nmissä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin\nkokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa\nja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli\nkoko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu.\nMutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä,\nkielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja\nluokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä\nSami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän\nvalittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan\nkovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa\nmukaan Samia vaalia.\n\nOpettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia\nkäymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet\nkoskaan käyneet.\n\nKuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan\noli hän vielä alakuloisempi entistään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nOli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten\nmäärä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli\nsaanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia\ntuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin,\nsillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä\ntapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan\nolivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre\noli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.\n\nEdellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu\nauttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä\nvakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli\nluokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus\navustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä\nkäännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti\ntuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään,\nettä kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen\npunssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä\nsitä juomasta.\n\nVielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa\ntodistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää\nkauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori\nSamille niistä mustista vaatteista.\n\nSamassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin\npäällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli\npaljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa,\nmutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti\nkuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta.\nNyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia\nhuvittaa.\n\nKun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori\npäästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei\nhänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys,\nminkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja\nodotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät\nhuomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä\nSamin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka\neikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan.\nEi kumma, että mies hätäili!\n\nNiin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus.\nJuhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän\njuhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen\nhuivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden\naukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo\nhomma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.\n\nLatina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin\nkirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset\nsiihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana\npulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena\neteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti\nhän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa\najatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että\nkun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja,\njoita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan\nvälityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan\nhalu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä\ntiheään paperille putoillut.\n\nSami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä\nolevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen\nsipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun\npurkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.\n\n-- Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan\nsuorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.\n\nJori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja\npunerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt\nSamilta saada.\n\nOltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla.\nPölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä.\nJori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan,\nistui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä\npelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy\ntulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen\nlatinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.\n\nSami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo\nnöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista\nkonseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten\nsaada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin\nennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se\nolisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli\nkirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan\nnyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja\njoutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa\nsalaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä,\npaperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin,\nlaittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse\nmakeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään.\nKummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata\ntuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei\nhän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan\nturhaan ja turmioon.\n\nNyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja\nopettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää\nsykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että\njotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti\njännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski\nkuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti\nkuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta\nsykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä\nharmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi\npulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle\nvirtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut\noppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen\nsieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi\nkauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan,\nettä Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän\nkontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan\noli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut.\nMutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo\nkoulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä,\njoilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan\npulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki\npaikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.\n\nToisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein\nsamallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan\nhienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta\nvaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää\nkun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.\n\nKirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari\npyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen\nportti oli jo ravollaan.\n\nJa sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon.\nHe ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen\nhuomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja\nhän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla\nylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä\nkasteena laskeutui hänenkin päällensä.\n\nMustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että\nraatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle\npuku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana,\ntuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän\nvälipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista\nolisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin\ntoi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun -- Svealta. Se oli\nanti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään\nhourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin\nkahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se\nsilti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta\nkun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä,\nniin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat\nnimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin\nsilloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti.\nAnna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa\nasetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli\npäättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli\nkirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt\ntuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja\nkuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla\nkaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi,\ntai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry\nsiinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä\ntuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä,\nvaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa\nhävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin\npaljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien\ntoiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa,\nsamalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää\nkoulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen\ntuore tuoksu.\n\nMutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada\nrahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi\nja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja,\nmutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään\nvelkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä\nvakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet!\nTulevaisuutensa -- mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema.\nNiin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä\nvelkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.\n\nMutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus\noli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt\nepäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet\nväliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen\nlaudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään\ntyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin\nluokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten\nja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa\nmarkkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin\nsaisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita,\nei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän\nsattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan.\nTuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista,\njotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa,\nkeventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli,\nkosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä\nAnna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte\nrapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä\nsydämmensä pohjasta.\n\nElokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä\nrikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja\nhyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta\nkuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin\nerinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi\npyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa\npitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon\nja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä\nalla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut\nkosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden\ntäynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen\nkuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina\njakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin\npaljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu\nvesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun\nmättään kupeen varjossa.\n\nSyyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa\nhöyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa\noli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa\nhöyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin\nylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen,\nnyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun\nkonsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli\nSami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut\nsiksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean\nystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen,\nmistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon\nsäde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven\nomaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää,\nvirkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä\noli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa\nJorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin\nhuvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä\nhe leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta\nväliin Jori _kahden_ Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti\nuudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta\nsaanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan\nhäiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta,\njotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä\nja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu\nyliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet\nylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt\npaikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään\nolivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte\nyliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin\nheitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten\nnuoreen leiriin.\n\nSe lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti\nruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan\nmitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt\nniin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan\npureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä\nvanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu\npuoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa\nsuomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin\neräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä\ntalikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: \"valoa\nkansalle\". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo\ntuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut\nliikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.\n\nMutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin.\nSami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä\nensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli,\nja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja\nvaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti\nhän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten\nkeskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena\nesiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.\n\nMutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään\nhäkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja\nvedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa,\nsillä hän oli vapaa ylioppilas.\n\nPian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa\nuusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati\nitselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa\nruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan\nhoukuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota\ntoista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja\nivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa,\nliittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta\nSamille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen\nvoimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut\nja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä\nitsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla\nvapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä\nkerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä\nsamanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui.\nNe olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet\nsuomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja\nvoi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli\nSamin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.\n\nLikaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen\nasunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin\nsydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän\nvaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus\nja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen\nkapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti\nkalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä\nkotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä\nkolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön\nlapsi.\n\nTaavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova\nlaulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa\nollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli\nkäynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia\npuhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan\nsiihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän\nitsekin oli.\n\nLuvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki\nsen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten\nkokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille\nretkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina\nsiihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka\njoukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä\nmaaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa\nusein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin\nkäytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta\nverelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja\nlasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin\neroamattomasti kuuluivat yhteen.\n\nSamin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa\nruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen\nrannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen\nSuomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä\nperustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä\nkasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa\ntäyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan\nkansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä\ntekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta\nja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa\nmuukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden\najoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden\njouluina.\n\nJokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun\nottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut\novat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi\nvälttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun\nhänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta,\nteki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti\nsillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella\ntavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli\nheillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.\n\nUsein olivat he -- Taavi luki maisteriksi -- poissa luennoilta\nyliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä\nensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja\nsiihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen,\nniin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan\nisiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista\nniin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli\nviettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin\nitseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin\nkilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun\nhänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden\nvapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne\neivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt\nnimittää tovereiksi.\n\nSami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin\neikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi\noli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä\nmaaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen\nomassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä,\nensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti\nmitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen\nnäkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään\nniin mitään elämästä.\n\nHän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat\nkirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata\ntoisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan\nsinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä \"ison koulun\"\ntovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko\nlukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin\nne -- kansan sortajat.\n\nMutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen\nmuutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä\nsattumalta oli käymässä pääkaupungissa -- saivat istua monta päivää,\nreessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia.\nEttä hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen\npullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että\nhän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn\nsovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nOli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun\nnäki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin\nastuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti\nylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja\nkatossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin\npuhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja -- hänen itsensä\nhuonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua\nhengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo\nniin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu\nlintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa\nkevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä\npirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja.\nEntinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän\noli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.\n\nAnna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin\nsuhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki\nkulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan\nharmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä\nhymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna\noli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen --\nlapsi.\n\nMutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän\nkyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin\nrouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami\nvastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman\nsydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä\nmusta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja\nAnna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille\ntuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa\nolisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin\ntuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat\nvarmaan luulleet häntä paremmaksikin.\n\nAnna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle\nterveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin\nvapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan\npakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä,\nkun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän _nyt_ voisi\nkaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista\nenemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä\nkai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla\nselvät vastaukset.\n\nSami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata\nryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta\nväsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin\nsanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin\nherrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa\ntullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi,\nkasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.\n\nVenähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan\npuheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli\ntuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies\nvetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti\nsaappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti\nhänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain\nkunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut\nylioppilas.\n\nJa hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja\navaamaan tuli Svea.\n\n-- Oo! Helsinkiläisiä!\n\n-- Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko\nkonsulinna Berg kotona?\n\nSami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli\nkäytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin,\nkäski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja\noli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja\nnauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.\n\n-- Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä\nviihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota\ntupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.\n\n-- Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki\nja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia\nihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita\nja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja\nhalusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.\n\nSami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä\nhäntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.\n\n-- Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten\nylioppilaiden mieliä kiihottaa!\n\nSami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä\nse olisi liian epäkohtelijasta.\n\nKuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan\npiian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta\ntuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.\n\nJori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle,\nmutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.\n\n-- Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä\nSamin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus\nnähdessään Jorin.\n\n-- Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa\npäivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.\n\nKonsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti\nsuutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin\nkuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois\ntästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli\ntullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen.\nJa olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa\nkuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies\npyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima\nja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies\nitselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.\n\nSami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä\nkohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä\nTessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.\n\nKun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he\nsuutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.\n\n-- Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.\n\n-- No -- miksi?\n\n-- Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte --\n\n-- Ja mitä sitte --? kysyi konsulinna tulisuudella.\n\n-- No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa\nkannella entisestä luokkatoveristaan -- vaan kun tiedän konsulinnalta\nSamin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa,\nettä Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein --\n\nJori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.\n\n-- Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.\n\n-- Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori\nkummissaan katsahti häneen.\n\n-- Vai sillä lailla -- kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää\n-- Anna-rukka!\n\nJa konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.\n\n-- En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta\nlukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja\nmelunnut siellä niinkuin muutkin -- samallaiset!\n\nJori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut\nhänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse\nasiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä\nollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille\nhän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä\nsuomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt.\nSiellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas\nkun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko\nlannistu.\n\n-- Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä\nmielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut --\nse minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.\n\nJori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta\nhän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä\noltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha\nolla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia,\njoka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun\nnäytti ottavan asian niin syvältä.\n\nVielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen\nsydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla\nmenetellä hänen antamilla rahoillaan.\n\n-- Odotappas -- tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista\npyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.\n\nHän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen\nkasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle\nkiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli\nmielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin\nensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan,\nminkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä\njuuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan\nhirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei\nhän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin\nmuutkin luonnon kasvit!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSamista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä\nnoilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli\nluvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut\neivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui\nkotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle,\nkun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä\nsattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla\noli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi\njonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi\nistuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia\nherroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla\nsilmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu,\ntäällä ravintolassa.\n\nKonsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi\nsopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi.\nHän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään\nrahoja -- ja silloin --!\n\nJa olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi\nlukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen\nkanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla -- mutta kaikki turhaa.\nBergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos\nsuinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän\nyksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona,\njoita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita\nviskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon\ntakuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin\npaljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen,\nettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja\nSami sai aina palata niine hyvineen.\n\nSami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin\nvastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla\nkäsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää\nasiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:\n\n-- Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?\n\nSami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:\n\n-- Niin viime lukukautenako?\n\n-- Niin. Sanoppas suoraan!\n\nVastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut.\nKonsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:\n\n-- Sami sinä!\n\nSamin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko,\nmistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän\nei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.\n\n-- Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin\nedelliselläkin kerralla.\n\nSami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.\n\n-- Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos\ntuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.\n\nTuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan\npitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:\n\n-- Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta\njokaisen alkavan elämäni hetken.\n\nMutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja\nkun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni\ntoiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä\nhän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta\nkohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa\nkäsityöhönsä toisesta huoneesta.\n\n-- Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet\nsiellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.\n\nNuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut\nsellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut\nmitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut,\nmutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli\nväliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun\nihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä\nauringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin\npakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän\nkuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu\nherroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat\njoitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat\nsivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään\nkapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja\nvaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta,\nsillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi\nhän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän\nseurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa\nkohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja,\njoita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli\naina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään\nkanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi\npaheksinut hänen oloaan niiden seurassa.\n\nMutta Anna huomasi Samin väliin tulevan liikutetummassa tilassa\nkotiin, ja silloin hän itki. Aamulla herättyään häpeili Sami ensin\nAnnaa, mutta sitte hän rikollisen omantuntonsa puolustukseksi mietti,\nettä paljon se on äitikin rikkonut häntä vastaan. Senhän syy se on,\nettä hän on tällainen. Ja jos Sami pysyikin jonkun ajan aina poissa\nravintolasta, niin puikahti hän sinne taas väkiselläkin. Hänestä oli\ntullut kapakkaylioppilas. Sinne häntä ajoi ikävä koti, seuran puute ja\njo alkanut epäilys tulevaisuudesta.\n\nKun Anna huomasi, ettei Sami parantunut hänen nuhteistaan, ilmoitti hän\nasian konsulinnalle. Silloin sai Sami kutsun tulla konsulinnan puheille.\n\n-- Mitäpä minä menen hänen haukuttavakseen, arveli Sami eikä mennyt.\n\nJa sillä suututti hän peräti konsulinnan. Hän alkoi lääninhallituksesta\nhakemaan kirjoituksia, pyrittyään sinne ensin kanslistiksi, mutta\nei ollut päässyt, kun ei ollut avonaista sijaa, ja niitä puhtaaksi\nkirjoittelemalla ansaitsi hän aina jonkun markan. Vaatteet alkoivat\nkulumaan, mutta uusia ei ollut vara teettää. Anna koetti kulkea\npyykeissä jotain ansaitakseen, mutta Samilta kului ihan samalla tavalla\nkolmas ja neljäs lukukausi kuin toinenkin. Hänestä ei tullut sen\nvalmiimpaa, sillä rahoja hän ei saanut Helsinkiin päästäkseen. Ja hän\njo paremmin aristeli niitä mennä hakemaankin, sillä hän epäili, että\nkai ne jo kaupungilla hänestä paljonkin tietävät, sillä yhä useammin\nhän alkoi istua tuolla ravintolassa muiden rappeutuneiden herrasmiesten\nkanssa. Ja ne toiset jo näyttivät huomaavan, että Sami on edustava\nkaupungissa heidän luokkaa, sitte kun he ovat hautaan vaipuneet; heidän\nomansa se oli Sami ja he kyllä osaisivat muodostaa hänet laisekseen.\nKonsulinna oli vihainen Samille, mutta Annan takia antoi hän hänen asua\nkartanopirtissä. Sveaa Sami häpesi eikä juuri tahtonut kadullakaan\nkohdata. Mutta Svea oli piakkoin menevä kihloihin, sillä päätetty\noli, että kun Jori saa kameraalitutkintonsa suoritetuksi, niin silloin\nkihlaus julistetaan. Jori aikoi mennä sitte tullilaitokseen palvelemaan.\n\n\n\n"]