[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl_6toUmR76ObAjdPhHwyc9l4DKsVfhCR6168exZ_NHE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2256,"Loistohotelli Babylon","Bennett, Arnold",1867,1931,"2256-bennett-arnold-loistohotelli-babylon","2256__Bennett_Arnold__Loistohotelli_Babylon",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","rikos",[17],"brittilainen","fi",1902,1923,37904,240114,false,62217,[26,27,28],"Americans -- England -- Fiction","London (England) -- Fiction","Millionaires -- Fiction",[30,31,32,33],"Adventure","British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Loistohotelli Babylon\" by Arnold Bennett is a novel published in January 1902. When American millionaire Theodore Racksole buys London's Grand Babylon Hotel on a whim, he and his daughter Nella stumble into a web of mystery. A dismissed headwaiter, a vanishing clerk, a missing German prince, and a poisoned equerry set them on a dangerous trail across Europe. As disappearances multiply and disguises deceive, the pair must unravel a sinister plot before it's too late. (This is an automatically generated summary.)",[],115,"Amerikkalainen miljonääri ostaa hetken mielijohteesta lontoolaisen loistohotellin ja päätyy tyttärensä kanssa keskelle kansainvälistä salaliittoa. Jännittävä seikkailuromaani kuljettaa lukijan loisteliaista hotellisaleista Euroopan hovien vehkeilyihin ja salaperäisten katoamisten äärelle.","Arnold Bennettin 'Loistohotelli Babylon' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2256. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LOISTOHOTELLI BABYLON\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARNOLD BENNETT\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannus Oy Minerva,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Miljoonamies ja hovimestari.\n    II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä.\n   III. Kello kolme aamulla.\n    IV. Ruhtinaan tulo.\n     V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui.\n    VI. Kultasalissa.\n   VII. Nella ja ruhtinas.\n  VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö.\n    IX. Kaksi naista ja revolveri.\n     X. Merelle.\n    XI. Hovipanttilainaaja.\n   XII. Rocco ja huone N:o 111.\n  XIII. Loistokerroksen makuukammiossa.\n   XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin.\n    XV. Seikkailun loppu purjealuksessa.\n   XVI. Punahattuinen nainen.\n  XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi.\n XVIII. Yöllä.\n   XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa.\n    XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle.\n   XXI. Felix Babylonin paluu.\n  XXII. Grand Babylonin viinikellarissa.\n XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa.\n  XXIV. Viinipullo.\n   XXV. Höyrypursi.\n  XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika.\n XXVII. Tom Jacksonin tunnustus.\nXXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio.\n  XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi.\n   XXX. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nMILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.\n\n\n-- Mitä saan tarjota?\n\nJules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti\nvilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut\ntupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta\nolevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan\ntavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri\nalkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin\nkuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui\nhajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien\ntuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat,\nJules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla\nitämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla\narvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset\ntarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen\nylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille\nominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi\ntapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä\nyksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin\noli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa,\ntapahtuva tänä samana iltana.\n\n-- Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään\noli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut\npuhuttelemaan vierasta kahta kertaa.\n\n-- Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen.\nOllen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi\nharmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan\nkasvojenilmeen.\n\n-- Tuokaa minulle \"enkelinmuisku\", hän sanoi.\n\n-- Anteeksi, herraseni?...\n\n-- Tuokaa minulle \"enkelinmuisku\" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen\nmaistellessa \"enkelinmuiskuansa\" istui Jules neuvottelemassa miss\nSpencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli\nyhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa\nravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria.\nMutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut\nkirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti\npaksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa\nmuitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi\npuettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine\nrintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine,\nvaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin\nvuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän\nitse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan.\nHänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat\nmoitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta\nmikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä\nei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja\nvarieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta\nkoskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.\n\n-- Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.\n\nMiss Spencer tarkasteli kirjojansa.\n\n-- Mr Theodore Racksole New Yorkista.\n\n-- Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen,\nmerkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä\nhyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa \"enkelinmuiskun\". Pidänpä\nhuolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.\n\nMiss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore\nRacksolea \"joksikin new-yorkilaiseksi\" miellytti hänen taipumustaan\nleikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän\ntiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän\nTheodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore\nRacksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti\nmyöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta\nhän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa\nvain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss\nSpencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta,\nettä joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni\nesiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä \"enkelinmuiskua\" Grand Babylonin\nrajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että\nGrand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa\n-- Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco,\nkuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain\nja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland\nAvenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat\nkoettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä.\nRocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle\nkuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan\nilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma,\nkuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa --\nsekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen\nnähden, jota sanotaan \"tyyliksi\".\n\nJos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand\nBabylonia -- niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan -- oli\nsen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan.\nGrand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä\nruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee -- ennenkaikkea amerikkalaisten\njuomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä\npyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle \"enkelinmuisku\".\n\n-- Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen\nkeskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon\nvieraan nimen joka tavulle.\n\n-- Miss Racksole -- hän asuu n:o 111:ssä.\n\nJules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen\nkiiltävän valkeaa kaulustaan.\n\n-- Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.\n\n-- N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta\nsiinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss\nSpencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.\n\n-- Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle,\nettemme voineet ottaa heitä vastaan?\n\n-- Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.\n\nVain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra\nFelix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa\nnimilyhennystä \"Bobs\". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco.\nJules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut\nkylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.\n\n-- On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa\nhuonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää\nasia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme\nminuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä\niltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja\nvalkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään\neriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli\nolemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.\n\nTäsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan\näärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti\noivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen\npöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen.\nHänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat\nepäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat\nkasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään\naivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille\nrikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin\nkahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt\nsille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden\nnaispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa,\nmutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he\nluulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan\nvarten.\n\nIkkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä\nruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja\nihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse\nhuone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen\nvilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei\nnäkynyt olevan mitään syötävää.\n\n-- Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi\nmr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata\n\"enkelinmuiskun\" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella -- hänen oikea\nnimensä oli Helen -- hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen\noikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.\n\n-- Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.\n\n-- Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni\nkuin oltuani oikein laiskana.\n\n-- _Consommé Britannia_, Nella alkoi lukea ruokalistasta, _Saumon\nd'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard_. Voi taivas! Kukapa haluaisi\nmoisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.\n\n-- Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa\nsaa.\n\n-- Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko\nunohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?\n\n-- Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?\n\n-- Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi\nNella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna\ntyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle\ntarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.\n\n-- Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä\näänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä\nyllätyksiä tahansa. -- Anna kuulua!\n\n-- Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten\npanimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan\nmainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.\n\n-- Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta\nFelixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät\nvielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.\n\n-- Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin\nkahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä\nkahtakymmentäneljää.\n\nMiss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.\n\nHeikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti.\nPuhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän\nhoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan\nottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja\ntarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa.\nRavintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse\npalvellakseen heidän pöydässään.\n\nTheodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä\noivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:\n\n-- Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein\nteko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka\nuseammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut\npelotonta rohkeutta.\n\n-- Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.\n\n-- Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.\n\n-- Minä koetan.\n\nJules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.\n\n-- Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen\nvalitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä\niltana.\n\n-- Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.\n\n-- Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.\n\n-- Ja kuka on mr Rocco?\n\n-- Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla\noli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että\nTheodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa\nrautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa,\nuhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin\noli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme,\nmiehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet\nvoittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.\n\nMitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia\ntapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut\nolevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.\n\n-- Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti,\npalaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos\nruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä,\nsillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi\nkäyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi\nhänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku\nkenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand\nBabylonin Thames'iin.\n\nJules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa;\nnyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut\nJules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein\naina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa\ntaistelussa.\n\n\n\n\nII.\n\nKUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.\n\n\nTheodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss\nSpencerin pyhäkköön.\n\n-- Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.\n\n-- Nimeni on Racksole -- Theodore Racksole.\n\n-- New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta\nkorostukselta.\n\nMiljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen\nmiehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta,\npitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin\nkiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton\nkirkkaus kuin nuorella tytöllä.\n\n-- Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.\n\n-- Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.\n\n-- Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.\n\nTällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään\nmuun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.\n\nViittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään,\njonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia\nhuonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.\n\nRavintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.\n\n-- Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi\nTheodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne,\nmr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei\nmyynnistä olisi tullut mitään.\n\n-- Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja\nsyy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat\nansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin\nedistämästä sellaista voittoa.\n\nHe pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.\n\n-- Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?\n\n-- Täysin.\n\n-- Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?\n\n-- Aiotteko ostaa, mr Racksole?\n\n-- Haluatteko myydä, mr Babylon?\n\n-- Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta\npuntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä\nkiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.\n\n-- Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi\nmiljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime\nvuonna?\n\n-- Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.\n\n-- Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän\nluvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.\n\n-- Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties\nharkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.\n\n-- Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä\ntasan kuusi minuuttia.\n\nFelix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan\nmiehen oikkuihin.\n\n-- Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse\nvaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte\nluultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä.\nVoimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin\nyhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin\ntaskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.\n\n-- Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen\nsopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu\nnyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että\npidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista\npäivällisen jälkeen.\n\n-- En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa\nerikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä\npalvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?\n\n-- Haluatte tietysti puhutella häntä?\n\n-- Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.\n\n-- Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon\nnappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. -- Sano terveisiä mr\nRoccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että\njos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä\nhetkisen.\n\n-- Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.\n\n-- Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.\n\n-- Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme\ntuhatta puntaa.\n\n-- Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.\n\nTällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa -- hän oli laiha,\nneljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja\ntavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.\n\n-- Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore\nRacksolelle New Yorkista.\n\n-- Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?\n\n-- Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon\nilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut\nGrand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät\npalveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen\ntuhannen punnan korvauksen.\n\n-- Sanoitteko kolmen?\n\n-- Kolmen.\n\n-- Charmé.\n\n-- Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos\nhuolehtisitte siitä, että Jules -- toivon aivan erikoisesti, että Jules\nminua palvelee -- kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17\nruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja\nehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?\n\nMr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja\nkatosi.\n\n-- Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.\n\n-- Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme\ntästä illasta alkaen?\n\n-- Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun\nhetki on tullut -- ja tullut kuin teatterinäytelmässä -- olen valmis.\nMuutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta\nse on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili\nsurumielisen iloisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi\nruokasaliin pöytään n:o 17.\n\n-- Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.\n\n-- Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.\n\n-- Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka\nvalmistui.\n\n-- Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun\nsyntymäpäiväkestitykseni?\n\n-- Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä\narvelit.\n\n-- Mitä tarkoitat, isä?\n\n-- Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi\npiloille!\n\n-- Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa\nminulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?\n\n-- En, hoidan itse sitä -- ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo\ntuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun\npöydälle.\n\n-- Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia\nsitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne\ntuossa tuokiossa.\n\n-- Saanko kysyä hänen nimeään?\n\n-- Dimmock, -- ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin\nruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani\ntoissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän\non! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.\n\nTheodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen\nkanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen\nulkomuoto. He alkoivat puhella.\n\n-- Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!\n\n-- Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin,\njoka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä\nJulesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen\nJules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr\nDimmockille -- jonka ristimänimi oli Reginald.\n\nHän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa\nrunsaanpuoleisesti sinappia.\n\n\n\n\nIII.\n\nKELLO KOLME AAMULLA.\n\n\nMr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta,\nkokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella\nRacksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He\npuhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli\nkarkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen\nsamppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen\npuolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti\nkertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi\noli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus\nsiirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen\nkyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr\nDimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten\nkysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista\ntyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli\nsaanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka\ntämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus\nolisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin\nvarma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan\nvaltioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja\nmuut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut\nmonta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy -- hänen ajatuksiaan\naskarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille;\nmutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta\nehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia\ntietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi\npannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä;\nhän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen\nsiihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä\nikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan,\nkäytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa\npuoleensa ja miellyttää.\n\n-- Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on\nluottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole.\nSuonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko\nAribert hallitseva ruhtinas?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä\nkoskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin\nsuurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä\nveljenpoika, suurherttua Eugen.\n\n-- Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.\n\n-- Miksei, armollinen neiti?\n\n-- Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?\n\n-- Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten\nhistoriassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan\nisä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.\n\n-- Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä\npahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan,\nettä hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen\nsemmoista veljenpoikaansa kohtaan?\n\n-- Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset\nRuhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen\nperillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua\nkohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen\nkanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä -- Mr Dimmock vaikeni\nkohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta\nviimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin\nseuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä\nnaimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää\navioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen\nsuurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on\nvelvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin,\njota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä,\nnimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen\nseurueen kanssa tulee tänne huomenna.\n\n-- Lontooseenko? kysyi Nella.\n\n-- Niin.\n\n-- Tähänkö ravintolaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Oi, niin ihanaa!\n\n-- Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana\n-- jonkinlaisena edelläkävijänä.\n\n-- Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa\n-- hm --\n\n-- Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla\nja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia,\nmitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa... korkeimmalla\ntaholla, ymmärrättekö.\n\n-- Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias,\najatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos\npengermälle?\n\nKun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi\nhänelle kirjeen.\n\n-- Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.\n\nNella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.\n\n-- Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti\nisäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.\n\n-- Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole\nnipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele\nminua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen\nhän katosi.\n\nNella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia\njuomia.\n\nJules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen\ntuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan,\nvilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä,\nPosenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi\npoistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss\nRacksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän\nkaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi,\nettä hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.\n\nJuuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin\nyksityishuoneeseen.\n\n-- Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus\nvanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.\n\nMuutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja\nvilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous,\nmillä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat\nravintolan hoitoa.\n\nRacksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän\ntietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin\naineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden\npuuskassa haukotteli.\n\nRacksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun\nkelloon.\n\n-- Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän\nanteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!\n\n-- En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut\nminun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun\npäinvastoin anteeksi on pyydettävä.\n\nHe puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.\n\n-- Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo\nautio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän\nviittasi erään sisemmän huoneen oveen.\n\n-- Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa\nravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.\n\nPäästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan\nvarma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei\nmuistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa\nei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven\nohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa\nravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät\njoutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan\ntavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne\nkaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan\nhemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.\n\nRavintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui\nsiellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla\neivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja\nhän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei\nhämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan\nyhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja\nkapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi,\nettä tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä\nylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen\nkerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi\nkodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli\nhiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä\nja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja\ntuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä\nhän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että\nvalkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan.\nSitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi\nsyrjään. Se oli Jules -- Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä,\nmutta muuten tavallisissa pukimissaan.\n\nTänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri\nmatkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman\nhyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa\nomistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että\nhän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa\nja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle\nmuutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies\nkatsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän\nvarovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty.\nOvi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua\nyövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti\nkuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli\ntullutkin ja katosi sivukäytävään päin.\n\n-- Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!\n\nHänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.\n\n-- No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.\n\nHuone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea,\nmutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän\nkoppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota\nmiljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen\nkäytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa\nviattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan\nRacksole oli hänen kintereillään.\n\n-- Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies\nvälinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui\nsilminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet\njälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.\n\n-- Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.\n\n-- Tahdon tietää, mitä p--a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111\nhetki sitten?\n\n-- Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.\n\n-- Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on\ntyttäreni huone. Kas niin -- totuus ilmi, ennenkuin minä päätän,\nammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.\n\n-- Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.\n\n-- Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta\nyrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen.\nLähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että\nsiinä asuu herra eikä minun tyttäreni.\n\n-- Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.\n\n-- Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan.\nMiljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli\nyhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut\nsiitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse\nonnellisesti olivat saapuneet sinne.\n\n-- Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n\nkohdalle.\n\n-- Minun täytyy koputtaa.\n\n-- Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä\navaimet mukananne.\n\nSilmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden\nkuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä\nrikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui\nsisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.\n\n-- Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi\nJules samassa rientäen pakoon.\n\nMr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen\nnousi nopeasti pöydän äärestä.\n\n-- Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton -- hm -- ilo.\n\n-- Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.\n\n-- Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?\n\n-- Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.\n\n-- Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne,\nvoidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne\nkohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman\nvuoksi.\n\nPieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin\nliitu.\n\n-- Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon\ntarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.\n\n-- Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock\nkaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille\nasianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi,\nmutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili\nkohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan\nkuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa.\nMiss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen,\nkun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi\ntuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä\naiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän\nhuoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran _yksi_ kivi oli\nheitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi\nhuonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan\nvapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone,\njoita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti\nvaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että\nhyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin -- ja siinä\nkoko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o\n124:ssä.\n\nTheodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.\n\nKuului hiljaista koputusta ovelle.\n\n-- Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.\n\nJoku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli\nNellan kamarineitsyt aamutakki yllään.\n\n-- Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta\nyksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän\nei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.\n\n-- Mr Dimmock, pyydän anteeksi -- sananmukaisesti anteeksi, sanoi\nRacksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!\n\n-- Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti -- ja saattoi hänet\nkumartaen huoneesta.\n\n\n\n\nIV.\n\nRUHTINAAN TULO.\n\n\nSiitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr\nRacksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan\nkiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty\nikkuna -- säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme\naamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta\niloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen\nnäytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.\n\nSeuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. -- Olen korjannut\nyksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt\nse on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään\nsitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon\njärjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista\nehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en\nhaluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä\nvarmasti ikävöimään.\n\n-- Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta\nsilloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.\n\n-- Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.\n\n-- Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee\nolemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää\nsiltä kuin kävisi koneisto itsestään.\n\n-- Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan\nravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat\ntehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia\nja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko\nesimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?\n\n-- En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?\n\n-- Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä\nvoivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä\nja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja\nse joku ei ole helposti löydettävissä.\n\nHm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa,\njoka tänään tulee vapaaksi.\n\nVähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen\nhaltuunsa ja soitti kelloa.\n\n-- Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.\n\nOdotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.\n\n-- Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän\npalvelijan näyttäytyessä.\n\n-- Hyvää huomenta, hyvä herra.\n\n-- Istukaa.\n\n-- Kiitos.\n\n-- Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.\n\n-- Niin, kello kolme tänä aamuna.\n\n-- Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta?\nlausui Racksole koetteeksi.\n\n-- Todellakin kummallinen.\n\n-- Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki\noikeutensa tähän ravintolaan minulle?\n\n-- Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.\n\n-- Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu,\nJules?\n\n-- Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.\n\n-- Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen,\nJules.\n\n-- Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja\nkasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua\nnimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen\nravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas\nmies, Jules.\n\n-- Siitä en voi lausua ajatustani.\n\n-- Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?\n\n-- Vähän kolmattakymmentä vuotta.\n\n-- Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän\non aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori\nja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa\ntoimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä\nkiinteästi häneen takaisin.\n\n-- Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?\n\n-- Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä -- luulen minä, että te\n-- te -- liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu\nepämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen\nirroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello\nkolme aamulla.\n\nJules vähän hätkähti.\n\n-- Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja\ntekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin,\nen tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan,\nettä ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole\nsopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti\nkärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin\noikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.\n\nMiljoonamies hymyili kiitollisesti.\n\n-- Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette\nravintolasta tunnin kuluttua.\n\n-- En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin\nluotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista\nminuuttia on umpeen kulunut.\n\n-- Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan\nkuin pysytte poissa minun ravintolastani.\n\nSamana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon\nyhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten\narvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin\nravintolan luovuttamiseksi.\n\nPalatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin\nkonttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli\npuettu aistikkaaseen mustaan pukuun.\n\n-- Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä\ntäällä teet?\n\n-- Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa\nsinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani\nerinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään\nsisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että\nhän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä\nselviän tästä vallan hyvin.\n\n-- Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee\njuoruamaan tästä asiasta -- rikkain Amerikan perijättäristä\nravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa\nja rauhaa!\n\n-- Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?\n\n-- Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi.\nMene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!\n\n-- Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja\navomielisesti isälleen.\n\nJuuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan\nvieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen\nryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.\n\nHän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.\n\n-- Ach! hän huudahti. Te.\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on\nhänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert -- meidän\nkorkeasti kunnioitettuja vieraitamme.\n\n-- Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.\n\n-- Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te\nolitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa --\nmatkustitte kai silloin salanimellä...\n\n-- Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi\nkuin paperi.\n\n\n\n\nV.\n\nMITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.\n\n\nSeuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin\npinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi,\nvieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan\nisää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä\nhuvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä,\njonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että\nnuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut\n\"poimukauluksia\", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä\nkauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla\nmr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla\nPosenin hallitseva suurherttua.\n\nNellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että\nravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea\nvastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan\nsisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi\nollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen\njohtaja.\n\n-- Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.\n\n-- Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi\nruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin\nasemalla, mutta häntä ei näkynyt -- en osaa keksiä syytä siihen.\n\n-- Mr Dimmock? kysyi Racksole.\n\n-- Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta\nkohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?\n\n-- Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole --\nNellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä\nnähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin\nsen viereiset huoneet -- n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?\n\n-- Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän\nylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne\n-- huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana\nlisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on\nasia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä\nravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.\n\n-- Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.\n\n-- Niin on asia, selitti Racksole.\n\n-- Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?\n\n-- Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt\n\n-- Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole,\nsanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa\nnoutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.\n\n-- Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen\nmentyä.\n\n-- Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei\nkonttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.\n\n-- Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla\notitte ravintolan haltuunne?\n\n-- Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän\nylhäisyytenne.\n\n-- Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.\n\n-- Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä --\ntuttavana -- johon tutustuin Parisissa viime vuonna?\n\n-- Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.\n\n-- Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?\n\n-- On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee.\nKaiketi hän ei kauan viivy.\n\n-- Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa -- ravintolanomistajan\nyksityishuoneessa, ymmärrättekö.\n\n-- Hyvä on, vastasi ruhtinas.\n\nNella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan\ntavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä\nhuvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja\nliikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos\nkonttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas\nAribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon\nedellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.\n\n-- Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan\ntälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan\nojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän\nsinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa\nulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin\nnaisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä\nylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman\nlempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.\n\n-- Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.\n\n-- Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne\npäättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä\narvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan\nyksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta\nnaisen kanssa.\n\n-- Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä,\ntäällä teillä, en ole ruhtinas.\n\n-- Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.\n\n-- Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss\nRacksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun\nolleen Pariisissa toissa keväänä.\n\n-- Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.\n\n-- Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä\ntiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen,\nsyrjäisen ravintolan vieraita -- omituista, mutta mieluista. En\nkoskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme\nTrocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.\n\n-- Sateestako vai museosta?\n\n-- En koskaan unohda sitä iltapäivää, hän toisti välittämättä Nellan\nkysymyksen leikillisyydestä.\n\n-- En minäkään, mutisi neitonen yhtä totisena kuin hän.\n\n-- Nautitteko tekin siitä, sanoi hän innostuen.\n\n-- Veistokset olivat suurenmoisia, vastasi Nella katsahtaen ylös\nkattoon.\n\n-- Vai niin! Niin, niin olivat! Sanokaa minulle, miss Racksole, kuinka\npääsitte perille siitä kuka minä oikeastaan olin?\n\n-- Siitä minun ei ole lupa puhua, vastasi hän. Se on minun\nsalaisuuteni. Älkää koettako sitä urkkia. Kuka ties mitä kauheita\nasioita te keksisitte, jos liian syvältä tutkisitte. Hän nauroi, mutta\nsai nauraa yksin. Ruhtinas oli yhä ajattelevan, melkein miettivän\nnäköinen.\n\n-- En uskaltanut toivoa koskaan enää teitä näkeväni, hän sanoi.\n\n-- Miksette?\n\n-- Ei koskaan tapaa niitä, joita toivoo tapaavansa.\n\n-- Mitä minuun tulee, niin olin täysin vakuutettu siitä, että\ntapaisimme uudestaan.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että minä tavallisesti saan, mitä toivon.\n\n-- Te mahdatte olla ihmeellinen olento, virkkoi ruhtinas. Kadehdin\nteitä.\n\n-- Kadehditte minua -- mitä? Isäni rikkauttako?\n\n-- Ei, vastasi toinen, vapauttanne ja edesvastuutanne.\n\n-- Ei minulla ole mitään edesvastuuta, huomautti Nella.\n\n-- Anteeksi, väitti ruhtinas, onpa niinkin, ja aika tulee, jolloin\ntulette sen tuntemaan.\n\n-- Minä olen vain nuori tyttö, mutisi Nella äkillisellä\nvilpittömyydellä. Mutta teillä, kreivi, teillä on aivan varmaan suuri\nedesvastuuntaakka?\n\n-- Minullako? hän sanoi surullisesti. Minulla ei ole mitään\nedesvastuuta. En ole mitään -- kuninkaallinen ylhäisyys, jonka täytyy\nolla olevinaan hyvin huomattava henkilö, jonka aina täytyy tarkoin\nvaroa tekemästä mitään sellaista, mikä ei sovi kuninkaalliselle\nkorkeudelle. Pyh!\n\n-- Mutta jos veljenpoikanne, Eugen herttua, kuolisi, ettekö te\nsilloin nousisi valtaistuimelle ja saisi osallenne kaikkia noita\nvelvollisuuksia, joita niin toivotte?\n\n-- Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä.\nMahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on\nnaimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen\nylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.\n\n-- Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin\nsisältyy edesvastuu?\n\n-- Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja\noli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan\nenää tule kreivi Steenbockia.\n\n-- Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen\nherttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.\n\nKuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden,\naion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen\nkumminkin.\n\n-- Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.\n\nMutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.\n\n-- Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore\nRacksole.\n\nKaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta\nruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn.\nRacksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.\n\n-- En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. -- Tännepäin, lisäsi\nhän kääntyen kantajain puoleen.\n\n-- Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää\nruumista. Sehän on mr Dimmock!\n\n-- Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi.\nOlisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt\nteidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.\n\n-- Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen\npaarien ääreen. Mitä tämä tietää?\n\n-- Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää\nkohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää\nhänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi,\nmutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin.\nHänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain\non. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja\npoliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.\n\nRacksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa\nkaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman\njäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä\nolisi saattanut luulla nukkuvaksi.\n\n-- Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. -- Ja minä kun\nolin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!\n\n-- Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni,\nkäski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua.\nRacksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään\nravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin\nmurto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.\n\nNeljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole,\nlääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat\njuuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset\njäännökset lepäsivät.\n\n-- No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.\n\nLääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja\nivalliset.\n\n-- Se ei ole sydänvika, hän sanoi.\n\n-- Eikö sydänvika?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitä se sitten on? kysyi ruhtinas.\n\n-- Siihen kysymykseen voin kenties vastata leikkauksen jälkeen, selitti\nlääkäri, nyt en tosiaankaan saata siihen vastata. Oireet ovat aivan\nerikoiset.\n\nPoliisitarkastaja alkoi kirjoittaa muistikirjaansa.\n\n\n\n\nVI.\n\nKULTASALiSSA.\n\n\nSinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset\nkultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä,\nvaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno\nkuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että\nniitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat\nystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä\nkukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr\nSampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä\nkielessä nimitetään \"Kahvisirkukseksi\", huomattava jäsen, ja että hänen\nvaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä,\nja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.\n\nGrand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien\nkannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat\nmiehet ja nuoret tytöt sekä \"esiliinat\" jotka eivät osanneet tai\nhalunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen\ntiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki\neivät tienneet -- sitä ei tiennyt ainoakaan -- että parvekkeen\nyläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta\nravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei\nainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.\n\nSaattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että\nvieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa\nja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa,\ntarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli.\nKummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä\npienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli\nvartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.\n\nKello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina,\nja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen\nseurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka\nvielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet\nsiihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja\nmrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli\ntanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti\nikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.\n\nViulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän\nkorviinsa.\n\n-- Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä\nedellisen kanssa, mutta painokkaasti.\n\n-- Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet\nsinulle ovat tehneet?\n\n-- Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi\nsinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja.\nAiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.\n\n-- Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi\njoutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin\ntulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä\nmelun rakas vanha \"Herald\" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta\nkuin sinun eilisiltana tekemäsi.\n\n-- Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen\nhuomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt\nSveitsiin.\n\n-- Miksi?\n\n-- En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.\n\n-- Mitä se sinua liikuttaa?\n\n-- Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen\ntarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.\n\n-- Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti\nruumiissasi.\n\n-- Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin\ntavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä,\nettä olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.\n\n-- Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?\n\n-- Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer,\nvai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti\nkatoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen,\nettä tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin\nkanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi\nAribertin saapuminen ilman seuruetta -- minkä minä, kun ruhtinaan\narvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja\narveluttavimmaksi asiaksi -- ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni\nolevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan\nkanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää\noikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita\ntänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta...\n\n-- Eikö Eugen-herttua ole tullut?\n\n-- Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä\nasemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä\ntiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.\n\n-- Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet\nsamassa pelissä?\n\n-- Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön\neilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se\nolisi saattanut merkitä -- niin no!\n\n-- Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?\n\n-- Kyllä, entä sinä?\n\n-- Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies\nmurahti.\n\n-- Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän\nallaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen,\njolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen\nreunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Eikö se ole Jules?\n\n-- Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.\n\n-- Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.\n\n-- Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa\nminun itse olisi hänet heitettävä pellolle.\n\nRacksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi\nhänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies\nvoinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse\ntanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen\nsuustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi\nsitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen,\nuudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta.\nIhmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka\nyhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt\nmuutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään\nkääntyi ympäri.\n\nSe oli Jules.\n\nMolemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.\n\n-- Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi,\nettä olen täällä.\n\n-- Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.\n\n-- Juuri niin, hyvä herra.\n\n-- Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.\n\n-- Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana.\nTänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.\n\n-- Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös,\nystäväni.\n\n-- Minä olen jo pyytänyt anteeksi.\n\n-- No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se\non epäitsekäs neuvoni teille.\n\n-- Hyvää yötä.\n\n-- Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi\ntai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat\nteidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen\npalveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä\non teille turvallisin pelastuskeino.\n\n-- Hyvää yötä, herrani.\n\nEnnen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs\nSampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä,\nei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.\n\nHän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme\nsanoa hänen valvoneen koko yön.\n\nKello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan\ntavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin\nruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan\nvieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan\ntakaportailla.\n\nTarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin\nruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.\n\n-- Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla,\nsanoi Racksole väsyneesti.\n\n-- Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella\ntaholla.\n\nPoliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista\nammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä\ntäyttämään tehtävänsä.\n\nJonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi\nmr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen.\nRacksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin\nkuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja\nkaksi poliisimiestä.\n\n-- No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet.\nSitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen\nhankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni\nsitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.\n\n-- Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on\nkadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert\nilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut\nkäytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa\nmitään valaistusta tähän asiaan.\n\n-- En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin\ntarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen\ntuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.\n\n-- No, enkö minä... Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.\n\n\n\n\nVII.\n\nNELLA JA RUHTINAS.\n\n\nRacksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin\nruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään\njälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja\ntapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi\nkylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen\ntoimenpiteeseen -- hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin\nvarkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin\nsalaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä,\njohon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian\nhyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä\nonnistuttuaan.\n\nMitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia\ntehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin.\nHän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt\nvaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän\nnäki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että\nhän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut\nkenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli\nyksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää\nvailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni\najelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi\nsenvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen\npukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja\nkäski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.\n\n-- Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?\n\nRuhtinas kumarsi hymyillen.\n\n-- Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.\n\n-- Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa,\njoka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde\nParkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan\ntahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta.\nJos heillä olisi Keskuspuisto...\n\n-- Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.\n\nNella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät\nruhtinaan kasvoja.\n\n-- Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au\nrevoir, ruhtinas.\n\n-- Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.\n\n-- Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain\nvirkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon\nmeillä on puuhaa.\n\n-- Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand\nBabylonista tänä iltana.\n\n-- Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne\nsitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän\nhuoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa -- hän viettää päivänsä\nCityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.\n\n-- Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa\ntodistivat hänen tarkoittaneen totta.\n\nNella ajoi pois.\n\nJos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen\nosaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin\ntavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui\npaljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle\nmielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi\nhyvästit.\n\n-- Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin --\nnimittäin, en luullut... Hyvästi.\n\n-- Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta\nnyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta\nraskauttaa mieltänne omilla asioillani.\n\n-- Mutta otaksukaa -- otaksukaa, että minä sitä haluaisin.\n\n-- Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.\n\n-- Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle\nkaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.\n\nMelkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja\ninnokkaasti.\n\n-- Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi.\nEn tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se\ntehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua\nparemmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri\nte minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon\nilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen,\nPosenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä\ntavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän\ntoivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni\nja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen\nolinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman\nmukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta.\nBrüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman\nvälillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen\nsaattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää\nteille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön\nonnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä\nLontoon \"Times'issä\". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa.\nIhmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa,\ntäällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta\ntänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman -- Hänen Majesteetiltaan\nKeisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin\nEugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin\nmatkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu _minulle_. Mutta\njos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin\nolisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme\npäivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin\nluo ja ilmoittaa hänelle asiasta.\n\n-- Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella\nsanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on\nteidän esimiehenne, vai kuinka? \"Ensimmäinen vertaisten joukossa\" te\nhäntä nimitätte.\n\n-- Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.\n\n-- Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne\noleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko\nasia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja\nmutkattomalta.\n\n-- Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan\nsanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa\nmatkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa -- jossa häntä ei tavota\nsähkölennätin, posti eikä rautatie.\n\n-- Minkälaisia syitä?\n\n-- Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia... Hän\nvaikeni.\n\n-- Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?\n\n-- Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi\nkuin Berlinissä aavistetaankaan.\n\n-- Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?\n\nHän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi\nsuljetuin silmin.\n\n-- Jos teitä huvittaa, vastasi hän.\n\n-- Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Olen siitä aivan varma.\n\n-- Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?\n\n-- Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti\nneitonen kuivasti.\n\n-- Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti\nRacksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?\n\n-- Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän\nylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties\nollut aivan uskollinen.\n\n-- Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen\nkaikella varmuudella.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.\n\n-- Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen,\nolisin minä -- olisin...\n\n-- Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään\nvankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa,\nhän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan\ntulonsa edellisenä iltana.\n\n-- Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.\n\n-- Oli.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten\njonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä \"mahdoton\" sanaa.\nMutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen\nkatumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi -- kuolleen niin\nyhtäkkiä.\n\n-- Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti\nruhtinas Aribert.\n\n-- Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.\n\nRuhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat\nväitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.\n\n-- Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin\nen koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista.\nRohkenenko toivoa osanottoanne -- apuanne?\n\n-- Minunko apuani? Missä?\n\n-- En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas\nnainen voittaa aina nerokkaan miehen.\n\n-- Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole,\nmutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.\n\nMikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt\nselittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti --\nhänessä oli sellainen vaistomainen tunne -- että se toteutuisi, mutta\nmitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä\nsalaisuus.\n\n-- Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se\ntehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme\nnähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja\nisäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.\n\nRuhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä\nuudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet.\nNyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä\nkummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot\ntodellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita\ntodellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon\nravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.\n\n-- Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.\n\n-- Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan\nruhtinaan kanssa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.\n\n\nSeuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen\npalvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan\nGrand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen,\nvanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista\nihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön\nkuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa\npalvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä\n-- tyttö oli ilmeisesti englannitar -- oli huomattavan epäkohtelias,\nsiinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on\nominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa\noli nimi \"Paroonitar Zerlinski\". Hän halusi saada huoneen kolmannesta\nkerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.\n\n-- Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan\nkonttoritapaansa.\n\n-- Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni,\npyöreähkö nainen.\n\n-- Meillä on huone toisessa kerroksessa.\n\n-- Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti\nparonitar.\n\n-- Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa,\nrouvaseni.\n\n-- Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä\nolevaa huonetta?\n\nNella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.\n\n-- Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.\n\n-- Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen\nnopeasti ja purasi huultaan.\n\n-- Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä\nhetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa\nnähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä\nylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar\nZerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi\npidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä\nvuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut\nZerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli\nvälähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa,\nnimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta.\nHän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja,\nmutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan\npäähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista -- mantereen siniveristen\nluettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista\nsukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden\ntietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui\nistumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän\nsaattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia\nja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna,\npieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin\narvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella\ntarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli\nkiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan\nläpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten\ntapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle\njälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan\nkärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin\nkokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä\nolisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään\nomituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä\ntapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren\nonnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.\n\nNella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.\n\n-- Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.\n\n-- Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen\nhymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?\n\nLuulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.\n\n-- Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin\nsiihen kuulumatonta.\n\nNella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu,\njohon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.\n\n-- Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.\n\nNella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään\npikkuseikan -- sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua\nhyvää englanninkieltä.\n\nSamana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien\npitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.\n\n-- Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss\nSpencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen\najatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa\nhäntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni\nalas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä\npäivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä.\nHän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin.\nHän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän\nsalaperäiseen juoneen.\n\n-- Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi\npalvelusvuorossa oleva.\n\n-- Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.\n\n-- Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut\nsähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli\nmaksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.\n\n-- Mihin?\n\n-- Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties\npelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana\nsaattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee\nDowerista Ostendeen klo 11 illalla.\n\nLaiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla\noli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan\nsuuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella\nRacksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman\nseuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa,\n-- pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin\nhoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja\nja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi\neräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen\nolevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut\nCalaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja\nnyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen\nelohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin\noli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt\nhänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän\noli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen\ntästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi\nansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.\n\nToisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten\npäähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva\nhenkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa\npersoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen\nkutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät\nliikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat\navonaiset.\n\n-- Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille\nerikoisella painolla.\n\n-- Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla\nryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi\nseuraamaan toisia vaunuja.\n\n-- Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän\nnauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän\ntavattoman kiivaasti.\n\nHetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen\nedessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja\npoikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas\nKursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat\ntavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean,\npimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi\najurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa\nhyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän\npysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä\nhetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat\ntiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja\nmaksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut\nmiss Spencerin jälkeen.\n\n-- Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta\nseuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.\n\n-- Miss Spenceriäkö?\n\n-- Niin, hän tuli juuri äsken.\n\n-- Olette luullakseni O. K. kysyi mies.\n\n-- Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli\nomaa rohkeuttaan.\n\nMiss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä.\nNella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus\ntodisti sen vuokrahuoneeksi. -- Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella\nentistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne.\nLäksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten\nyhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia\nkysymyksiä.\n\nTehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että\ntämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän\nei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa\nkiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.\n\n-- Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko\nistuutua?\n\nMiss Spencer tarttui soittojohtoon.\n\n-- Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi\nNella.\n\n-- Jos mitä? kysyi miss Spencer.\n\n-- Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin\nhameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.\n\n\n\n\nIX.\n\nKAKSI NAISTA JA REVOLVERI.\n\n\n-- Te -- te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer\nhiljaisella, vapisevalla äänellä.\n\n-- On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille\nmuutamia kysymyksiä.\n\nMiss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti\nvääntää huuliaan jäykkään hymyyn.\n\n-- Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella\nkuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.\n\n-- Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Niin, minä olen -- minä olen -- katsokaa, asian laita on niin, että\nminä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.\n\n-- Kuka on miehenne?\n\n-- Tom Jackson -- Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen\nhovimestari.\n\n-- Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te\nlähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?\n\n-- Hän -- hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli\nkäynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille,\nniin hän...\n\n-- Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä\nkaupungissa?\n\n-- Kummassakin paikassa.\n\n-- Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?\n\n-- En tiedä -- oikein, mutta niin luulen.\n\n-- Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?\n\n-- Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.\n\n-- Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?\n\n-- Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan\nvalani.\n\n-- Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o\n111?\n\n-- Jotakin kahnausta heidän välillään oli.\n\n-- Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.\n\n-- Niin kai?\n\n-- Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette\nmieheltänne saanut suorittaaksenne?\n\nMiss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka\nerotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'\n\n-- Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.\n\n-- Missä? Tässäkö talossa?\n\nMiss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi\nNella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.\n\n-- Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet\nJulesin alotteesta?\n\n-- Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.\n\nMiss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi\nsisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta\nkuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.\n\n-- En tiedä, miss.\n\n-- Eikö hän ole tässä talossa?\n\n-- Ei, miss.\n\n-- Vai ei, se kai pian nähdään.\n\n-- Hänet vietiin pois, miss Racksole.\n\n-- Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?\n\n-- Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.\n\n-- Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja -- kymmeniä, satoja tuhansia.\n\n-- Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer\njyrkästi.\n\n-- Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta\nLontooseen?\n\n-- Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.\n\nNella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli\nkoneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään\nhänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss\nSpencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin\ntapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes\nsellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun\nNella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen\noli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla\nhuolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa\nja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä\nvaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti\nrevolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta\nyhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt\ntodellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään\noleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään\n-- itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin\nnäkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena -- poliisin --\ntuomioistuimen -- mestauslavan. Se oli kauheaa.\n\n-- Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot\nkävivät kalpeammiksi.\n\n-- Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos\nEugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa\nraukeamaan.\n\n-- Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!\n\n-- Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille.\nHän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan\nhänet tieltä, ja sitten tuli Rocco...\n\n-- Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi\nrevolveria lujemmin.\n\nMiss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan\nlasimaisella katseella.\n\n-- Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät\nikäänkuin jäykistyneen kauhusta.\n\n-- Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui\nhänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.\n\n-- Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen\nhänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat\nhervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne.\nNainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella\njuoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä -- naisellinen,\nosaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen\ntämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös\ntuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä\nkäsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja\nlaukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.\n\nNella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille.\nTuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita\nkuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut\nirroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan\nsilmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.\n\n\n\n\nX.\n\nMERELLE.\n\n\nNellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa,\njoka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti.\nSitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen\nsilmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen\nkatseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville,\nmissä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen,\nalkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa\npurjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus\nja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien\nkorkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä\noleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki,\nmutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään\nnimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun\nköysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla\nylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla\näänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan\njatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut\nkuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.\n\nSitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta\nhän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean\nepäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi,\nMonte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis\nmatkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta\nhuomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan\nhuopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön\nkappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja\nvalveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi\naavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto\ntyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat\nkokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean\naseman vaaroja.\n\nJuuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli\nneljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun,\nlipallinen venelakki päässä.\n\nHän otti kohteliaasti lakin päästään.\n\n-- Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka?\nSukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi\nNellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.\n\nTe! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne!\nIrroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen\nsilmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse\nlisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään\nJules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään\nasiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen\nnäkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.\n\n-- Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä\nputoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän\nirroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta\nja ylenkatseesta.\n\n-- No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?\n\n-- Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.\n\nHän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi\nvasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut\nja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että\nhän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä,\nsolakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan\nylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.\n\n-- Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt\nkuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.\n\n-- Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä.\nMitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun\npalautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte\nerästä naista minun talossani revolverilla.\n\n-- Talo siis oli teidän?\n\n-- Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.\n\n-- Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja\nviemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.\n\n-- Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En\nlähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi\nlievästi matkien Nellan omaa ääntä.\n\n-- Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä\nkeksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.\n\n-- Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä...\n\n-- Mitä?\n\n-- Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?\n\n-- Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?\n\n-- Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni,\nmiss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.\n\n-- Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä\nheikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.\n\n-- Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja\nminä ja pieni miehistö -- sangen luotettava miehistö, voin lisätä.\n\n-- En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.\n\nKiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.\n\nHän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi\nneekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen\nvastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson\nväistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.\n\n-- Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on\nharvinainen ominaisuus.\n\nNella ei vastannut.\n\n-- Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.\n\nMitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi\nNellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut\ntähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen\ntäydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä\ntavallisten sääntöjen kanssa.\n\n-- Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En\nminä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne -- te\nolette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.\n\n-- Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.\n\n-- Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi\nolla teitä ihailematta -- nimittäin jos ette puutu minun asioihini.\nSellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään --\nmiljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi.\nSanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen\npaikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut.\nPuhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit\nkäyttävät murhia...\n\n-- Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi\nvakavaksi.\n\n-- Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian\nvuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä,\nettä teidän on nälkä.\n\n-- Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi\nNella.\n\n-- Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin.\nHänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan\nvaikutuksen. -- Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi!\nJules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole -- teidän\nkauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni -- me laskisimme\nmaailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne,\nmutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte\npahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja\ntulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan\nhenkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta.\nMenneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.\n\n-- Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa -- Jules, sanoi Nella purevan\nivallisesti.\n\n-- Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan\nteitä.\n\n-- Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne\nsilloin kävisi?\n\n-- Minun nykyisen vaimoniko?\n\n-- Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.\n\n-- Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?\n\n-- Sattumalta hän sen teki.\n\n-- Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.\n\n-- Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni\nnaimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen\nruumiillistuttamana.\n\nJules lähestyi häntä. -- Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa\nsuudelma -- en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta,\nja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan\nsuudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.\n\n-- Pelkuri raukka! huudahti Nella.\n\n-- Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla\npelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.\n\nHän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia\nsilmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä\nmuutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle\nsai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas\nAribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä\nsuurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.\n\n-- Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, -- minun läsnäoloni\ntäällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin\npääsen tästä miehestä.\n\nNella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä\nolevaa revolveria. -- Totta tosiaan, -- hän huomautti, -- sehän on\nminun revolverini!\n\n-- Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä\nhoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui\nhänen ympärillään.\n\n\n\n\nXI.\n\nHOVIPANTTILAINAAJA.\n\n\n-- Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan\nlausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät\nmiljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta\nkuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole,\nloistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä\nitseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä\nhän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt\nsalaisuutta paljastamaan.\n\n-- Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija\nhuomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä\nhän sanoi.\n\n-- Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua\nmieskohtaisesti?\n\n-- Hän kysyi teitä.\n\n-- Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta\nsentapaisesta?\n\n-- Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.\n\n-- Odottakaa, käski Racksole äkkiä. -- Pyytäkää mr Sampson Leviä\nastumaan sisään.\n\n\"Kahvisirkuksen\" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen\nja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu\njuutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian\npitkät, liivi liian lyhyt.\n\n-- Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua,\nhyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne\nmuistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista\nkyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi\nitsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli\nrehellinen mies.\n\n-- Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän\nkunnian?\n\n-- Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi.\nAinakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr\nRacksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään\ngentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä\nolen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla\noli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja\nvähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne\nmaksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat\nminulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme\nniitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin\njärjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin\nhuolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää -- miksi\npäästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?\n\n-- Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä\nsyytöksestä.\n\n-- Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään\nistuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla\nilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. -- Niin,\nyksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette,\nettä teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä\nsuhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni\nvastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani;\ntämä on vain periaatteen vuoksi.\n\n-- Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut\nkultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en\nkoskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.\n\n-- Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.\n\n-- Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.\n\n-- Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla\non ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat\nhenkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä.\nJoku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en\nuskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita,\njoita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta\npalvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani -- ellette, tietysti,\nole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan\ntarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.\n\n-- Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille,\nettä jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.\n\n-- Kuinka saitte sen tietää?\n\n-- Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin\nentinen tarjoilija -- vieläpä hovimestari -- Jules. Olette epäilemättä\nkuullut puhuttavan hänestä?\n\n-- En, sanoi mr Levi jyrkästi.\n\n-- Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin,\nmutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen\nteidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt\nhäntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin\nhänet kuitenkin täällä -- en kultasalissa, vaan itse hotellissa.\nKehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa\nteidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa\nminulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin\nkuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen\nteidän vieraittenne joukkoon.\n\n-- Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken\nvaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.\n\nKäsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla,\nivallisella ilmeellä hän lisäsi:\n\n-- Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?\n\nMolemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.\n\n-- Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?\n\n-- Tiedän -- en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin\nmielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi.\nKuvittelin jotakin sensuuntaista.\n\n-- Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä\nmiellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. -- Kuinka voisimme olla\ntoisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä,\nettä osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten\nluonteita, ja sanon -- jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä\nteen samoin.\n\n-- Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn\nmielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua\nEugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta\nmitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi\nLontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä\nvalan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.\n\n-- Kuinka olitte siitä niin varma?\n\n-- Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr\nRacksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina\npäivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen\naihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava\nshakkivetonne?\n\n-- Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä,\nmiksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta.\n-- Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli\nalkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin\nkanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea\nymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.\n\n-- Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin\nsähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi\nparaista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä\nsattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.\n\n-- Pelkkä sattuma -- kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja\npullollisesta Bass-olutta.\n\n-- Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.\n\n-- Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen\nylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen\noli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli.\nMutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut,\nen myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita\nhänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.\n\n-- Sen voin selittää, -- sanoi mr Sampson Levi, -- hänen oli määrä,\ntulla tänne järjestämään erästä lainaa.\n\n-- Valtiolainaako?\n\n-- Ei -- yksityistä lainaa.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Minulta, Sampson Levittä.\n\n-- Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?\n\n-- Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.\n\n-- Omiinsako?\n\n-- Niinpä tietenkin.\n\n-- Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?\n\n-- Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä\n-- kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat.\nRuhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.\n\n-- Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?\n\n-- Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo\nsallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä\nhe tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin\nei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin\nsuurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka\nsuuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin...!\n\n-- Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?\n\n-- Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.\n\nYmmärrättekö? -- Mr Levi naurahti. -- Olen hoitanut sellaisia\npikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki.\nAnna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr\nRacksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette\nEugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi\nsaada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat\nsijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja\nystävillänikin on jotain sanomista.\n\n-- Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?\n\n-- Niin kysyn.\n\n-- Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi.\n-- Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa,\nmikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi\nEugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos\nhänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty?\nKukaan ei siitä hyötyisi.\n\n-- Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.\n\n-- Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.\n\n-- Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas\nnaimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen\nruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän\nlainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua\nkatoaisi -- ainakin joksikin ajaksi.\n\nSampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.\n\n-- Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, -- luulen teidän todellakin\npäässeen juonen perille.\n\n\n\n\nXII.\n\nROCCO JA HUONE N:o 111.\n\n\nSaman päivän iltapäivänä -- äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut\naamupäivällä -- Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi\nitsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin.\nPuolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita\nylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä\nulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä\nmatkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi\nmiksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää,\nmutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen,\nja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.\n\n-- Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille -- n:o\n111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.\n\nHän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut\nvuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan.\nKonttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:\n\n    Rakkahin isä -- minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi\n    seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän\n    kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi\n    rauhaan.\n\n                                   Teräväpäinen tyttäresi Nella.\n\nNämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät\nkokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli _käännä!_ Hän käänsi ja\nluki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. -- _Pidä tarkasti silmällä\nRoccoa_.\n\n-- Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi,\nrepiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä\npaperikoriin.\n\nSamana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun\nhotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen\nlähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi\noven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen.\nAina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai\nmuun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio\noli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen\nkuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän\nkiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja\ntarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten\nhän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat\nolivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan\nnäistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin\nitse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi,\nniinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus.\nMuutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä,\nmutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin,\nmutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä \"kummallista, onttoa ääntä\",\njoka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi\nkylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi\nsilloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka\noli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus\noli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli\nsisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka\nniinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen\npäässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti\nRacksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut;\nse ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että\nviemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen\nsaranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua\nsaattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi\nlaskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla\ntutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin\njokseenkin suuren kolon -- noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin\nhän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä\nsisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän\nraapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin\nkahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli\nvain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä\ntikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.\n\nErittäin varovasti hän tunkeutui kaivomaiseen rumpuun ja laskeutui\ntikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä,\nmutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan,\njoka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä\nreikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen\nkylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion\njykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi\njoku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.\n\nMies oli Rocco.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.\n\n\nRacksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen\nyhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o\n111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin\noli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen\nhäpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu\noli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä\nhän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen\naikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli\nkäytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand\nBabylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko,\njosta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi\ntuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä\nvarten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi\nseisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että\nRocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat\nsolakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua\nrummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän\nlyhyenläntä roteva mies.\n\nNämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna\ntuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja\nmakuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka\noli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan\nmakuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta\nei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja\nvälistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa\nliikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole\nei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun\nhänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä\nsiitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi\nerottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä\nvärisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla\noli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä\nmarmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi\ntuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen\nalaisena -- tai (kauhea ajatus!) kuollut.\n\nRacksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä\ntuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.\n\nPesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita\nja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta\njatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki\ntyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja \"Cavalleria\nRusticanasta\" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi\nhitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä\nsormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta.\nSisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco\nei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei\ntapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole\nnäki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä\nlepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin,\nsuureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva\nkatselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset\nja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä\nmies oli suorittanut?\n\nKeskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty,\nainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta\nne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä,\njotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies\nahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis\nluultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli\ntehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten\nkeittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli\npimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän\nvuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa,\njota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin\npahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale\npalavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi\nloppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.\n\nRocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä\nliekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle\nlinssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald\nDimmock.\n\nTuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole\nkoetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että\ntäytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi\nturhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä\nnuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata\nRoccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen\ntyö kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita\nylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt\nmelkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat\nhänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen\nhillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan.\nSilloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli\nsaanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui\nsiitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana\nhetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin\ntahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta\nhän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli\nkaikkien sielun kykyjensä herra.\n\nMerkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco\nnähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen\nja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli\njälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja\npuuhaili työaseineen.\n\nRacksole rykäsi hiljaa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.\n\n\nRocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen\nyhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.\n\n-- Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella\nkorostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.\n\nMerkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri\nsattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt\nniin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden\nherättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät\nhänet.\n\n-- Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin\nte tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin\nJulesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen\nteidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa!\nSanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu.\nMinulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun.\nTehkää mitä tahdotte.\n\nJa näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin\nsuurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin\nsovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.\n\n-- Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte\nulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.\n\n-- En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain\nkansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.\n\n-- Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.\n\n-- Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini\nJules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.\n\n-- Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?\n\n-- Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin\npaheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee\nnyt saamaan vaikuttavan muodon.\n\n-- Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr\nElihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet\nkovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä\nkäsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa,\nloppuu tuohon paikkaan.\n\n-- Se on mahdollista, huokasi Rocco.\n\n-- Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt\njoutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin\nkysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne.\nYmmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty\nvastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.\n\n-- No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni?\nKertokaa se minulle muutamin sanoin.\n\n-- En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni,\nymmärrättekö.\n\n-- Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi,\nhänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.\n\n-- En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille\nvastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu,\nennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.\n\n-- Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?\n\n-- Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli.\nLuonnollisesti hänet -- no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän\nikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena.\nEi tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran\nolette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan\njuhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.\n\n-- Se oli siis murha?\n\n-- Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.\n\n-- Kuka sen teki?\n\n-- Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.\n\n-- Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa\nsalaliitossa?\n\n-- Kautta kunniani, sitä en tiedä.\n\n-- No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin\nruumiille?\n\n-- Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan\nylevällä häpeämättömyydellä.\n\n-- Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen\nvastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon\nteitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin\nruumiille?\n\n-- Olen balsamoinut sen.\n\n-- Balsamoinut sen?\n\n-- Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan,\nruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon\nkuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.\n\n-- Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen.\nMiksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?\n\n-- Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on\nsäilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia\ntodisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä\nvastaan.\n\nRocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken\nsanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden\nkeskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.\n\n-- Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian\nkutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua\nyöunesta.\n\nRocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä\nRacksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.\n\n-- Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää\nunohtako sitä!\n\nRocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.\n\n-- Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.\n\nRacksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies -- tämä lahjakas henki,\njolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän\ntunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija\nja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco\npysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.\n\n-- Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää\nportaita.\n\n-- Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja\notti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta\nja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja\nnäppäryydelleen.\n\n-- Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka\njälkeen Racksole meni hissiin.\n\nSalaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon\nitsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.\n\nRocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi\nnäkyvistä.\n\nRacksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen\nvoidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja\npidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla\nRoccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.\n\nTätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.\n\nSeuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät\nkuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman\nvuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin\nniinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti\nluopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän\nhotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan\nlörpöttelemättä.\n\nRacksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut\nDimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön\ntapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen\ntapaiselle luonteelle.\n\n-- Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää\nhymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu\nmuutamia tärkeitä tietoja.\n\nRacksole ei virkkanut mitään.\n\n-- Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi.\nSanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne.\nHaluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä.\nTahdotteko tulla mukaan nyt samalla?\n\n-- Mielelläni, sanoi Racksole.\n\nSinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi\nsen ja luki: _Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende_.\n\nHän katsoi kelloansa.\n\n-- En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan\nOstendeen.\n\n-- Ostendeenko?\n\n-- Niin, heti.\n\n-- Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. -- Minun asiani on\nkiireellinen.\n\n-- Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän\noli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.\n\n\n\n\nXV.\n\nSEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.\n\n\nMeidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen\nAribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen.\nRuhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin\nmr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla\nköydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen\nkorvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen\ntointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi\nruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet\nkansipönkkään.\n\n-- Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.\n\n-- Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert\nopettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä.\nIhmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt\nvastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun\nrevolveriani -- teidän revolverianne, piti minun sanoa.\n\nSekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka\nkäänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin\nkolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.\n\nKäyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja\nuudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta\ntietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen\nperämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan-\nja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat\nmääräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan\nkannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen\noli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä\nhän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa\neteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen,\nerittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin,\nmitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat\nainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan\nruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss\nNellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten\nheilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei\nhänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa\nja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli\npurjelaivan kapteeni.\n\n-- Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle.\nSaattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.\n\n-- Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä\ntuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli\nNella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän\non keksittävä jotain muuta.\n\n-- Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.\n\nJuuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan\nkannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä\naukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki\nruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.\n\n-- Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä\nkannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?\n\n-- Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään\nvastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin\nOstendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.\n\n-- Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi\nranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André,\npoistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.\n\nTilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan\nrevolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja,\nryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin\nsuurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.\n\n-- Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.\n\nSeuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen\npoistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli\nvapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili\nrauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt\ntappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu.\nJulesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen\nhyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut\nkiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi\nvallan mukavasti päästä pakoon -- ja päästä pakoon jättämättä mitään\njohtolankaa jälkeensä.\n\n-- Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko\ntiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen\npurjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.\n\n-- Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa\nvilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.\n\n-- Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö\nole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?\n\n-- Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen\nnyt.\n\nHän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti\nluovuttamasta airoja.\n\n-- Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.\n\n-- On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.\n\n-- Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi\nruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa\nBerliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi\nsuorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi\nonneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin\ntaisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon.\nTiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin\nteidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin\nperusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta\nkujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja\nseisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin\nkanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand\nBabylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään,\njotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin\nvaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte\nuhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla\njok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette\ntarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella,\nja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä\ntodennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En\naluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani\ntiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan.\nSiinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.\n\n-- Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.\n\n-- En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin\ntaaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin\npurjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta\nkiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut\nepäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:\n\n-- Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.\n\nJa heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin\nNella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat\nolivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat\nkahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin\nmetrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen\nsilmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas\nkaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.\n\nMutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja\nvihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti\nlähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello\noli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut.\nHarvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.\n\n-- Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät\njohonkin hotelliin.\n\n-- Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani\nveren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön\nolevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta\nvastavaikutuksesta.\n\nHotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän\ntulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli\ntavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta\nsaa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja\nsangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin\nparvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja\nkaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.\n\n-- En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.\n\nTämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei\nole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena:\nEn minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka\nkenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä\näänensävyllä huomautti:\n\n-- Minun täytyy heti sähköttää isälleni.\n\nSiitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka\npakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.\n\n\n\n\nXVI.\n\nPUNAHATTUINEN NAINEN.\n\n\n-- Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.\n\nKaikki kolme -- Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert --\nistuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä.\nRacksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla\nolivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet\naikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen\nkertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta\nseikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain\nniin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.\n\n-- Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.\n\n-- Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki,\nmitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole\nepäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen\nvarovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen,\nmitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.\n\n-- Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen\npäähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.\n\n-- Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen\njuhlallisesti häneen.\n\n-- Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.\n\n-- Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi\najatteli omaa tilaansa hississä.\n\n-- Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme,\nsanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän -- ja sitten,\njos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä\nneuvotella poliisin kanssa.\n\n-- Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.\n\n-- Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti\nastui sisään -- hän loi Nellaan ihailevan katseen -- sen talon voisimme\nme, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.\n\n-- Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi\nruhtinas hymyillen.\n\n-- Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani,\nettä teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se\non mahdollista?\n\n-- Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään\npahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen\nasemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.\n\n-- Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?\n\n-- En, sitä en luule.\n\n-- Ja syy, jos sallitte minun kysyä?\n\n-- Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa -- eikö niin?\nMuutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde --\nsuhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin\nasiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva,\nmutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä,\nettä sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen\nkokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin\nprinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen\nnäin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se\nseikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on\nliian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.\n\n-- Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan\nkanssa?\n\n-- Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei\nDimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa\nyhteydessä keskenään -- mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei\nmahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut\nsitä asiaa.\n\n-- Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?\n\n-- Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen\nillalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.\n\n-- Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta\nsallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen\nsuoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä\nvetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.\n\n-- Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?\n\n-- Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille\nerään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua,\non miljoonan punnan velassa?\n\n-- Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on\nmahdotonta.\n\n-- Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten\nhän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.\n\nMitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei\nvastannut.\n\n-- Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.\n\n-- Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä\nsaadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla\nteiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?\n\n-- On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin\nkieltävä vastaus.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.\n\n-- Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa\npersoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?\n\n-- Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista\nluonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.\n\n-- Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto\nveljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla\nhyvät toiveet sillä taholla?\n\n-- Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.\n\n-- Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta\ndollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa -- en syytä kuningasta\nmieskohtaisesti -- on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen\nmenettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.\n\n-- Mihin?\n\n-- Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.\n\n-- Mutta on aivan varmaan liian aikaista.\n\n-- Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä\nehkä tavata Berlinin naisen.\n\nEhdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista\nmiehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin\npaikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden\nkestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte\nCarlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.\n\nEnsimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen\niltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän\nnäytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen,\nhuulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän\noli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia,\njota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion\nesineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli\npelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.\n\n-- Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on\nBerlinin nainen.\n\n-- Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän\nteidät?\n\n-- Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut\ntännepäin.\n\n-- Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin\naskartelua.\n\nHuolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti\nhankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi\npelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole\npani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille.\nYhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia.\nYhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja\nparittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla.\nYhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat\nhuomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen\nsyrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei\nliikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin\npikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli\nhänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella\nnaisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin\naikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä\nsadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu\nomistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla\nloput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös,\npolki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan\npäässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.\n\n-- Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.\n\nUlkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon\nloiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa,\npunahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole\nja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät\nolleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut\nja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja\nantoi hänen mennä.\n\n-- Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi,\njos seuraamme häntä jalan.\n\n-- Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain\npaikalle? sanoi Racksole.\n\n-- Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla.\n\nRuhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon\neteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä\niltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo\nmolemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas\nRacksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja\nhän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin\nkuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja\näärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista\npaikkaa -- puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat\npäässeet lasioven eteen -- lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta\njoka oli jätetty vähän raolleen.\n\nRuhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä\nliikkeen -- oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi\nyhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja\nilmeisesti tyhjä.\n\n-- Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti\numpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo\nloisti maahan.\n\n-- Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn\nvalo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta\nvoi erottaa kellarin.\n\nMolemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen.\nRisaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa.\nPää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän\nnäytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.\n\n-- Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.\n\n-- Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nEUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.\n\n\n-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä\nkuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja\ntuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista.\nMutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä.\nHän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja,\nräpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen\nvaipui alas rintaa vasten.\n\n-- Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa\nei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen\nveljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi\nRacksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.\n\n-- Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi\nRacksole ankaralla, synkällä äänellä.\n\nSyntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden\ntoisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon\nkellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran\npelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.\n\n-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.\n\n-- Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.\n\n-- Enemmän kuin -- -- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.\n\n-- Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun\npuuskassa -- raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn\nRacksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat\nkuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan\nheti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas\nAribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?\n\n-- En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi;\nen tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen\nhuoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua\nkynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti,\njonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut\nmitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö,\nkehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja\nrumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu.\nRuhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.\n\n-- Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan\ntäällä.\n\n-- Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten\nhän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se\naukeni. -- Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja\ntämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen\nrauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa\nolevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa\nkahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun\nvallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa\nhetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon\netupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin\ntaholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme\nkatulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.\n\n-- Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen\npunahattuista naista.\n\n-- Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.\n\n-- Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä\ntäältä. Etsikäämme kellarinportaat.\n\nKellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas\nAribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä\nniitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden\nvallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas\naivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä\nkäytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui\nlyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan\nlähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän\nnäytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli\njotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui\njoksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. -- Pankaa pois\ntuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.\n\n-- Enkä pane, hän vastasi.\n\n-- Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.\n\n-- Minä ammun, hän toisti. Yks' -- kaks' -- kolme! -- Pau, pau! Hän oli\nampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.\n\nMiss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan\nihmeissään -- ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi\nvoinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa\nedellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.\n\n-- Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan\ntarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?\n\nMutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut\npelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen\nrevolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.\n\n-- Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?\n\n-- En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. -- Tom\nkäski minun vartioida.\n\nSiinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen\nsurkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä\npäällystakkiaan.\n\n-- Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän\nsanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti\ntakin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen\nmolempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.\n\nHänen vastarintansa lakkasi -- hän oli voitettu.\n\n-- Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää\nrevolveria -- täydellä todella, tarkoitan tietysti.\n\nHe kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen,\njossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena\nvuoteella.\n\n-- Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.\n\n-- Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti\nRacksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat.\nMeillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen\nuhriksi.\n\nRuhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja\nkellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he,\nlukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät\njälleen alas kellariin.\n\nVanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä\nsaksaksi, hän katsoi setäänsä.\n\n-- Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert,\nsinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?\n\n-- Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut\nrauhaan. Mitä sinä tahdot?\n\n-- Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi\nruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.\n\n-- En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et\nkai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon\nsinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.\n\n-- Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.\n\n-- Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et\nsaa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli\npunainen hattu päässään.\n\n-- Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert\nlaski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin\nluotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.\n\nRuhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat\nEugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole\nhuomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea.\nMiesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita,\nmilloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.\n\n-- Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.\n\n-- Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta\nEugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.\n\n-- On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi\nRacksole.\n\n-- Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen\nnainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt\nmeidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?\n\n-- Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä\nsanonut.\n\nHän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti\nja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet\nnostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja\nlaskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät\nummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat\nyhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.\n\n-- Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.\n\n-- Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului\nnopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert\nkatsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna\nikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja\nNella tuli sisään.\n\n-- Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut\nunta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet\nnukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin,\nmissä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus\ntällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla\nruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.\n\n-- Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.\n\n-- Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.\n\n-- Hän on sairas, sanoi Racksole.\n\nNella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella\ntaituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan\nsairaanhoitajatar-oppikurssin.\n\n-- Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se\nriittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä\ntalossa?\n\n\n\n\nXVIII.\n\nYÖLLÄ.\n\n\n-- Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni\nbelgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina\nsilmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.\n\nNella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa\nja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.\n\n-- Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli\nRacksole lausunut.\n\n-- Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja\npuolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi,\nolisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy\n-- siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää\nnoita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä,\nsill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi\nnoutamaan lääkäriä.\n\nMolemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä\npäättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja\nsenpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä\nlähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas\nAribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.\n\nKolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti\nhuonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat\nyhdessä sairaan huoneessa.\n\n-- Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä,\nsanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.\n\nSe alkoi meidän hotellissamme -- sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.\n\n-- Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään?\nKaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan\nhyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa\nja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut,\nennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa\nasiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain\ntietäisimme -- tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan\ntulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin\nminä tappaisin itseni.\n\n-- Miksi? kysyi Nella.\n\n-- Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole\nminkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.\n\n-- Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella\nsukkelasti.\n\nJuuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni\nvuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän\nkatsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään,\nkiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen\nkysymykseensä -- hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.\n\n-- Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin.\nTiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.\n\n-- Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven.\nJa niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.\n\nHänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin\ntekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen\nshakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan\nhallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli\nlukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä\nkohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta,\nsähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia\nsairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien\npelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen\nkajahtavan soinnin. Hän säpsähti -- se oli vain kaupunginkellon\nkahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni -- salaperäistä\noven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan.\nEi mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja\nikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan\nsen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla\nkokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi\ntajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet\nlattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän\noli kokonaan unohtanut Eugenin.\n\n-- Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli\nhäntä -- suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa\nhäneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.\n\nVihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.\n\n-- Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh,\nhän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä?\nPyörryinkö?\n\n-- Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli\npolvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.\n\n-- Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin\nhänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn\nvallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin\nalas portaita -- teidän luoksenne.\n\n-- Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei\nketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr\nRacksolen.\n\n-- Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!\n\n-- Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen\nkiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.\n\n-- Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja\nnousi lattialta. Miksi suutelitte minua?\n\n-- Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se\non anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni\nolivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.\n\n-- Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.\n\n-- Siksi -- Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä\nsanoa.\n\n-- Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?\n\n-- Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan --\nminusta tulee sen hallitsija.\n\n-- Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on\nneljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?\n\n-- Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan\nsellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia\nkohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan\nprinsessan kanssa.\n\n-- Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja\njos hän elää...\n\n-- Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni\nteidät omakseni, jos -- jos...\n\n-- Jos mitä, ruhtinas?\n\n-- Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.\n\n-- Olenko sitten riittävän rikas?\n\n-- Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.\n\nSillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen\nja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä\ntalon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan\ntoisesta päästä.\n\n-- Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi\nylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.\n\n\n\n\nXIX.\n\nRUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.\n\n\nGrand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja\nmuuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin\nkahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti\nvoisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi\ntai -- mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää -- mukavammaksi.\nKerroksessa on kuusi huonetta -- eteinen, salonki eli vastaanottosali,\nruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat\nvieraitaan), kirjasto ja makuuhuone -- mihinkä viimemainittuun jo\nolemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on\nluonnollisesti vastaanottosali.\n\nTämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä\niltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän\nnäytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi\ntuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle\novelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen\nukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani\nmuutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.\n\n-- Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi\nukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin\nasiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?\n\nUkko teki sotilaallisen tervehdyksen.\n\n-- Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut\nkamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin\nhän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen\nkorkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt... Hän vaikeni ja nosti\ntorjuvasti ryppyiset kätensä.\n\n-- Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti\nhymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri\narvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja\nvielä kerran tulevan sellaisiksi.\n\n-- Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan\nrahamies Sampon Levi -- sekö hänen nimensä on? -- vastaanottosalissa?\nKaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi\nkyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.\n\n-- Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä\nisännälläsi on jokin erikoinen syy.\n\nTällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän\noli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan\nhäntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin,\nettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena\nhäpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä.\nEugen-herttua oli parantunut -- ainakin hän nyt oli toipumassa -- ja\nsiirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä\nlangan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss\nSpencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, -- tämä\nkaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären\navulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli\nennallaan. Mutta -- mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä\nvapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun\nmr Sampson Levin kanssa.\n\n-- Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?\n\n-- Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla\nolekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä,\netten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?... Saat mennä, Hans. Vanha\nkamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään\nkahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.\n\n-- Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena.\nÄlä puhu tyhmyyksiä.\n\n-- Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo\naivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties\nminä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime\naikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut\nhulluksi!\n\nAribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut\najatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä\njoustavuuttaan ja vireyttään.\n\nNämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti\nheräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas\ntunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi\nsaavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen\nluottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka,\njolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä\nparhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa\nluottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon\nlaaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei\nnäyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.\n\n-- Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava\nnoita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän\nolisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?\n\n-- Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa!\nEtkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta\nlaitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle\nkuudenpennyn lantin.\n\n-- Mitä minun sitten on tarjottava?\n\n-- Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät\nole mitään tavallisia hotellinomistajia.\n\n-- Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua\nnaurahti raskasmielisesti.\n\nRuhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.\n\n-- Et, hän sanoi.\n\n-- Miksi suutelit häntä -- silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua\nhuolettomasti.\n\n-- Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan,\nvaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.\n\n-- Racksolen tyttöä.\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit\nminun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen\nerinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan\najan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh,\nsetä Aribert!\n\n-- Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen\nnaimisiin hänen kanssaan.\n\n-- Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua\nnauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin\nlörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse\nmitään.\n\n-- Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas\nAribert tyynesti.\n\nJälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman\ntotisemmaksi.\n\n-- Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule\nsallimaan morganaattista avioliittoa.\n\n-- Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun\noikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.\n\n-- Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa\nomaisuutta.\n\n-- Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen\nvoidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile\nuskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi\nruhtinas Aribert jäykästi.\n\n-- Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti,\najatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän\nkysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen\nmielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin\nkuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle --\nsinulle, Aribert.\n\n-- Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert\nlempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei\nsinulla ole mitään pelättävää.\n\n-- Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.\n\n-- Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?\n\n-- En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli...\n\n-- Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.\n\n\n\n\nXX.\n\nMR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.\n\n\nEugen-herttua vavahti.\n\n-- Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että\nmr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.\n\n-- Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien\nlempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille\nvihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu\npalvelija heti riensi ovesta ulos.\n\n-- Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen\nvakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa\njättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten\nkohteliaisuudeksi.\n\n-- Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin\nkunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.\n\n-- Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä\nasioita meillä on?\n\n-- Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.\n\nEugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.\n\n-- Kuka kertoi sinulle asian?\n\n-- Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan\nsalaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman\nkuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja\nsiten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia\nyksinvaltiaita.\n\n-- Kirotut! sanoi Eugen.\n\n-- Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua\nhävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle\nenemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on\nkelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun\nharkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan\nhänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan?\nOletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja.\nKysynpähän vain.\n\n-- Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui\nEugen-herttua teennäisellä rohkeudella.\n\n-- Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha\ntuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?\n\n-- Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että\nnainen, jota nimität \"punahattuiseksi naiseksi\", on oleva viimeinen\nhullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.\n\n-- Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?\n\n-- Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki\nselvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän\non hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa\nrakastaa enkeliä.\n\n-- Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.\n\n-- En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria.\nHe ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä\nselvät paperit.\n\n-- Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas\nAribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään\nnaimisiin Anna-prinsessan kanssa.\n\n-- Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.\n\n-- Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään\nheille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle\nmiljoonaa.\n\n-- Selitä, mitä tarkoitat.\n\n-- Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain -- se on hirvittävä sana,\nmutta meidän täytyy käyttää sitä -- Ostendessa.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Tiedätkö miksi?\n\n-- Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen\nrikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä\nsaaneet, kiitos sinulle siitä.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He\ntiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut\npahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei\nole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa\nkohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?\n\n-- Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.\n\n-- Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa\nEnglannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi\nSampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni\nolisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko\nkoko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada -- sellaisia\nvakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?\n\n-- On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta\nkatso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista\nlähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen,\nmuutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen...\n\n-- Ennen?\n\n-- Ennen kesäkuun loppua.\n\n-- Ennen kesäkuun loppua?\n\n-- Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.\n\n-- Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan\nlainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut\nvanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku\nsalaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua\nvastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?\n\n-- Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.\n\n-- Miksi juuri Bosniaa?\n\n-- Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa\nItävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee\nmielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.\n\n-- No, menköön vaan!\n\n-- Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.\n\n-- Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.\n\n-- Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa\nhän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on\nvirittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja\njonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan\nkanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää\nsinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo\nmennä naimisiin hänen kanssaan.\n\nEugen kävi kalpeaksi.\n\n-- Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että\npidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.\n\n-- On.\n\n-- Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni\navioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?\n\nAribert nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n-- Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt.\nOlet ollut levoton turhan takia.\n\n-- Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?\n\n-- Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.\n\n-- Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa\njuonesta, Eugen-parka.\n\n-- Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön\nkanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään\naamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.\n\nAribert pudisti päätään.\n\n-- Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut\nhänen kanssaan asioissa?\n\n-- Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani\noleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin\nkanssa?\n\n-- En minä ainakaan, sanoi Aribert.\n\n-- Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon\nvastaanottaa mr Sampson Levin.\n\nRuhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja\nEugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita,\njotka Hans oli järjestänyt pöydälle.\n\n-- Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson\nLevi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne\nvoi toivottavasti hyvin.\n\n-- Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.\n\nVaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista\nsyntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen\nihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt\ntuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan\nnäiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti\nsielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot\ntulipunaiset ja vähän hikiset.\n\n-- Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja\nistukaa, mr Levi.\n\n-- Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.\n\n-- Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet --\npuhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.\n\n-- Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.\n\n-- Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni,\nettä asia päätettäisiin nyt heti.\n\n-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta...\n\n-- Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen\ntyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden\nolevan jotakuinkin omituista laatua.\n\nKoron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu\nonnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla.\nJa kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu.\nMinä -- minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden --\nkuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin -- lopulta nousevan noin\nviiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa\npuntaa teidän englantilaisessa rahassanne.\n\nHerttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti\nrahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.\n\n-- Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on\nse, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on\nasianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun\nasti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut\nennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä\nvoinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset\nasiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen,\nettä teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun\nraha viime kuukausina on ollut niin halpaa.\n\n-- Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua\nmahdollisimman mahtipontisesti, -- tärkeiden tehtävien vuoksi. En\nole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan.\nOlisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni...\n\n-- Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella\nhäikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta\nrahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa\n-- voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme\nlainanneet ne Chilen hallitukselle.\n\n-- Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun\non saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.\n\n-- Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän\nylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys.\n\n-- Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena,\nettette voi hankkia tuota miljoonaa?\n\n-- Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden\najalla...\n\nHerttua teki vihaisen liikkeen.\n\n-- Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte\nerään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä\nsanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten\nharmistuneena seisomaan, _minä_ en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä\nkerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän\nsanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.\n\nJa mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen\nkumarruksen.\n\n-- Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa.\nKaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä...\n\n-- Ethän vain aio... Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti\nhämmästyneenä.\n\n-- Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian\nniin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.\n\n\n\n\nXXI.\n\nFELIX BABYLONIN PALUU.\n\n\nSen päivän iltana, jona Eugen-herttualla oli ollut kohtalokas\nkeskustelu mr Sampson Levin kanssa, harhaili Racksole sangen\nlevottomana ja hajamielisenä Grand Babylonin ja läheisten käytävien\neteishallissa.\n\nViimein hän kulki suoraan hotellin läpi ja ulos toisesta\nsisäänkäytävästä sekä pientä mitätöntä syrjäkatua ylös kapean ja\nahdinkoon asti täynnä olevan Strandin kuohuvaan ihmisvirtaan.\n\nHän kulki juuri hajuvesitehtaan ohi, kun eräs herra, joka hiljalleen\ntuli vastakkaiselta taholta, lähestyi häntä hiljaisella äänellä\ntervehtien: Hyvää iltaa, mr Racksole! Miljoonamies ei heti tuntenut\npuhujaa, jolla oli yllään matkatakki ja kädessään matkalaukku. Mutta\nsitten hänen kasvoilleen välähti pieni iloinen hymy, ja hän ojensi\nkätensä.\n\n-- Niin, mr Babylon, hän tervehti toista, kaikista maailman ihmisistä\nolen kaikkein mieluimmin halunnut tavata juuri teitä.\n\n-- Te mairittelette minua, sanoi pieni englantilaiseksi valettu\nsveitsiläinen.\n\n-- En vähääkään, vastasi Racksole, se ei kuulu minun enempää kuin\nteidänkään tapoihinne. Toivoin saavani pitkään ja hauskasti tarinoida\nkanssanne ja kas, tässä te nyt olette! Mistä matka?\n\n-- Lausannesta, sanoi Babylon. Olin suorittanut tehtäväni siellä eikä\nminulla enää ollut siellä mitään tekemistä; silloin tunsin koti-ikävää.\nHalusin takaisin Lontooseen ja niin saavuin tänne juuri sellaisena\nkuin minut näette. Ja hän nosti matkalaukkuaan Racksolen nähden.\nHammasharja, partaveitsi ja pari tohveleita! Hän lisäsi nauraen: Kysyin\nepäillen itseltäni käydessäni katua eteenpäin, mistä saisin asunnon --\nminä, Felix Babylon, ilman kotia Lontoossa.\n\n-- Neuvoisin teitä menemään Grand Babyloniin, vastasi Racksole, hänkin\nnauraen. Se on hyvä hotelli ja tunnen omistajan mieskohtaisesti.\n\n-- Jokseenkin kallis, vai kuinka? huomautti Babylon.\n\n-- Teiltä, herrani, sanoi Racksole, tulee perittäväksi kaiken kaikkiaan\ntasan 2 1/2 shillinkiä viikolta. Suostutteko siihen?\n\n-- Suostun kyllä, sanoi Babylon lisäten: Olette kovin ystävällinen, mr\nRacksole.\n\nHe kulkivat takaisin hotelliin sanomatta mitään erikoista, mutta\ntunsivat olevansa hyvin tyytyväisiä saadessaan olla toistensa seurassa.\n\n-- Paljon vieraita? kysyi Babylon.\n\n-- Kyllä, koko runsaasti, virkkoi Racksole, koettaen esiintyä\nhotellinomistajan tapaan, mikäli siihen kykeni. Luulenpa voivani sanoa\n-- kauppapuotien omistajien puhetapaa käyttääkseni -- että jos mitään\nkauppoja tehdään, niin minä ne teen. Tänä iltana ovat kaikki vieraat\npengermällä ja pylvästössä -- on niin äärettömän kuuma -- ja jäätelön\nmenekki on suorastaan suunnaton -- melkein yhtä suuri kuin se olisi\nNew-Yorkissa.\n\nTheodore Racksole sytytti Havanna Rotschildin, jonka Babylon hänelle\ntarjosi, ja he astuivat sisään hotelliin käsikoukussa. Mutta he\neivät olleet kunnolla kerinneet ylimmälle ulkoportaalle, ennenkuin\npienikasvuinen Felix sai osakseen lukemattomia tervehdyksiä. Nähtävästi\nhänen entiset vieraansa olivat paljon pitäneet hänestä. Vihdoin\nhe saapuivat johtokunnan huoneeseen, jossa Babylonille tarjottiin\nkananpoikapaistia ja Racksole auttoi häntä Heidsieck Monopol, Carte\nd'or-pullon tyhjentämisessä.\n\n-- Tämä kananpoika on miltei täydellisellä taidolla paistettu, sanoi\nBabylon lopuksi. Se tuottaa talolle kaikkea kunniaa. Mutta miksi te,\nrakas Racksole, miksi taivaan nimessä te jouduitte riitaan Roccon\nkanssa?\n\n-- Olette siis kuullut siitä puhuttavan?\n\n-- Kuullut puhuttavan? Rakas ystävä, sehän oli painettu jokaiseen\nsanomalehteen koko mannermaalla. Muutamissa niistä ennustettiin, että\nGrand Babylon saisi sulkea porttinsa puolen vuoden kuluttua, koska\nRocco oli kääntänyt sille selkänsä. Mutta minä käsitin luonnollisesti\nasian paremmin. Tiesin, että teillä oli täytynyt olla pätevät syyt\nkehottaessanne Roccoa jättämään paikkansa ja että edeltäpäin olitte\nryhtynyt toimiin saadaksenne jonkun hänen tilalleen.\n\n-- Totta puhuen en ollut ryhtynyt mihinkään toimiin edeltäpäin,\nsanoi Racksole ikäänkuin katuen, mutta onneksi olemme toisessa\nkeittiömestarissa tavanneet taiturin, jota etevämpi ei ole kukaan muu\nkuin Rocco itse. Mutta tämä oli vain onnellinen sattuma.\n\n-- Aivan varmaan oli epäviisasta luottaa sattumaan niin vakavassa\nasiassa, sanoi Babylon.\n\n-- Minä en luottanut sattumaan. En luottanut mihinkään muuhun kuin\nRoccoon itseensä, ja hän petti minut.\n\n-- Mutta miksi riitaannuitte hänen kanssaan?\n\n-- En joutunut riitaan hänen kanssaan. Tapasin hänet eräänä yönä\nbalsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa.\n\n-- Mitä te tapasitte? Babylon melkein kiljaisi.\n\n-- Tapasin hänet balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa,\ntoisti Racksole mitä rauhallisimmalla äänellään.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiaan, ja sitten Racksole uudestaan täytti\nBabylonin lasin.\n\n-- Kertokaa, sanoi Babylon, istuutuen nojatuoliin ja sytyttäen sikaarin.\n\nRacksole kertoi koko Posenin jutun kaikkine pienine yksityiskohtineen,\nmikäli hän itse sen tunsi. Se oli pitkä ja monimutkainen kertomus,\nja siihen meni noin tunti. Tänä aikana ei pienikokoinen Felix\nvirkkanut sanaakaan eikä liikuttanut lihastakaan, ainoastaan hänen\npienet silmänsä tuijottivat sinertävän savupilven läpi. Kaakeliuunin\nreunustalla oleva kello löi kaksitoista yöllä.\n\n-- Mihin aiotte ryhtyä vastaisuudessa, jos saan luvan kysyä? sanoi\nBabylon hänen lopetettuaan.\n\n-- Senpä juuri itsekin haluaisin tietää, sanoi Racksole.\n\n-- Noo, lausui Babylon hetkisen vaitiolon jälkeen, ruvetaanpa\nmiettimään. Ensiksikin teitä huvittanee tietää, että sattumalta tapasin\nJulesin tänään.\n\n-- Vai niini huomautti Racksole aivan rauhallisesti. Missä?\n\n-- Varhain tänä aamuna Parisissa, juuri ennen lähtöäni sieltä. Kohtaus\noli aivan satunnainen, ja Jules tuntui kokolailla hämmästyneen minut\ntavatessaan. Hän kysyi kunnioittavasti, mihin olin matkalla, ja minä\nsanoin olevani menossa Sveitsiin. Sinä hetkenä luulin olevani matkalla\nSveitsiin. Olin saanut päähäni, että siellä tulisin onnellisemmaksi ja\nettä oli parasta kääntyä takaisin ja olla enään palaamatta Lontooseen.\nKuitenkin peräydyin kerran vielä ja päätin jatkaa matkaa Lontooseen\nsilläkin uhalla, että siellä tuntisin itseni onnettomaksi ilman\nhotelliani. Sitten kysyin Julesilta, mihin hän aikoi matkustaa, ja hän\nkertoi aikovansa lähteä Konstantinopoliin, jossa hän oli osakkaana\neräässä uudessa ranskalaisessa hotellissa. Toivotin hänelle onnea ja\nsitten me erosimme.\n\n-- Vai Konstantinopoliin! sanoi Racksole. Erinomaisen sopiva paikka\nhänelle minun mielestäni.\n\n-- Mutta, jatkoi Babylon, näin hänet vielä kerran.\n\n-- Missä?\n\n-- Charing Cross-asemalla muutamaa minuuttia ennenkuin ilokseni tapasin\nteidät. Mr Jules ei yhtäkaikki ollutkaan matkustanut Konstantinopoliin.\nHän ei huomannut minua, muuten olisin sanonut hänelle, ettei ollut\ntapana kulkea Lontoon kautta, jos tahtoi matkustaa Parisista\nKonstantinopoliin.\n\n-- On siinä miehessä häikäilemättömyyttä! huudahti Racksole.\nSuurenmoista ja uhkarohkeaa häikäilemättömyyttä!\n\n\n\n\nXXII.\n\nGRAND BABYLONIN VIINIKELLARISSA.\n\n\n-- Tiedättekö mitään tämän Julesin entisyydestä? kysyi Racksole ja\nkaatoi lasiinsa whiskyä.\n\n-- En yhtään mitään, sanoi Babylon. Ennenkuin te siitä minulle\nmainitsitte, en luule tietäneeni, että hänen oikea nimensä oli Thomas\nJackson, vaikka luonnollisesti olin selvillä siitä, ettei se ollut\nJules. Minulla ei totisesti ollut aavistustakaan siitä, että miss\nSpencer oli hänen vaimonsa, vaikka olinkin kauan epäillyt, että heidän\nsuhteensa toisiinsa oli paljon sydämellisempi kuin heidän tehtäviensä\nlaatu hotellissa välttämättä edellytti. Kaiken kaikkiaan tiedän\nJulesista -- hänen nimensä tulee aina olemaan Jules -- ainoastaan sen,\nettä hän vähitellen jonkun salaperäisen mieskohtaisen voiman avulla\npääsi huomattuun asemaan hotellissa. Hän oli aivan varmaan lahjakkain\nja älykkäin tarjoilija, minkä koskaan olen tuntenut ja hänellä oli\nerikoisesti vallassaan tuo vaikea taito säilyttää arvokkuutensa\njoutumatta ristiriitaan toisten arvokkuuden kanssa. Pelkään tämän\ntiedon olevan hieman liian ylimalkaisen, jotta siitä olisi jotakin\nkäytännöllistä hyötyä käsillä olevan vaikean kysymyksen selvittämisessä.\n\n-- Mikä se käsillä oleva vaikea kysymys on? kysyi Racksole tyhmän\nnäköisenä.\n\n-- Arvelen, että tuo vaikea kysymys on saada selville syy miehen\nLontooseen saapumiseen.\n\n-- Sen voi helposti arvata.\n\n-- Kuinka niin? Luuletteko hänen haluavan antautua oikeuden käsiin tai\ntavan voiman sitovan hänet hotelliin?\n\n-- En kumpaakaan, sanoi Racksole. Jules aikoo vain koettaa onneaan\nkerran vielä. Siinä koko juttu.\n\n-- Koettaa onneaan mihin nähden?\n\n-- Eugen-herttuaan nähden. Joko tavotella hänen henkeään tai\nvapauttaan. Sangen todennäköisesti edellistä tällä kertaa; melkein\nvarmasti edellistä. Hän on käsittänyt, että meidän intomme pitää\nEugen-herttuan tila salassa on meille haitallinen, ja hän käyttää\nhyödykseen tätä seikkaa. Koska hän jo, oman tunnustuksensa mukaan, on\njokseenkin rikas, täytyy hänelle tarjotun palkinnon olla suunnattoman\nsuuri, ja hän näkyy varmasti päättäneen voittaa sen. Hän on äskettäin\nmonta kertaa osottautunut rohkeaksi mieheksi; ellen erehdy, näyttäytyy\nhän ihan kohta vielä rohkeammaksi.\n\n-- Mutta mitä hän sitten saattaa tehdä? Ette kai tahtone väittää hänen\naikovan tehdä murhayritystä Eugen-herttuaa vastaan täällä hotellissa?\n\n-- Miksei? Jos Reginald Dimmock menetti henkensä jo pelkästään\nsenvuoksi, että epäiltiin häntä uskottomaksi salaliittolaisille, miksei\nEugen-herttuaakin voitaisi tappaa?\n\n-- Mutta se olisi kuulumaton rikos ja vahingoittaisi äärettömästi\nhotellia.\n\n-- Niinpä kyllä, myönsi Racksole hymyillen.\n\nPieni Felix Babylon näytti kokoovan rohkeutta käsittääkseen noin\neriskummallisen ajatuksen.\n\n-- Kuinkahan se saattaisi käydä päinsä, kysyi hän vihdoin.\n\n-- Dimmock myrkytettiin.\n\n-- Niin, mutta silloin oli Rocco täällä, ja Rocco oli salaliitossa\nosallisena. On käsitettävissä, että Rocco olisi voinut sen tehdä. Mutta\nilman Roccoa en koskaan voi pitää sitä mahdollisena. En edes saata\nuskoa, että Jules sitä yrittäisi. Katsokaa, Grand Babylonin tapaisessa\npaikassa on ruuan, mitä minun teille ei tarvitse huomauttaa, käytävä\nniin monen käden kautta, että olisi kovin arveluttava asia myrkyttää\nyksi ainoa henkilö tappamatta kenties viitisenkymmentä. Sitäpaitsi\nEugen-herttuaa, ellei hän tapojaan ole muuttanut, aina palvelee hänen\noma palvelijansa, vanha Hans, jonka vuoksi jokainen yritys turmella\njo valmistettu ruoka juuri ennen sen tarjoilemista olisi äärettömän\nuskallettua.\n\n-- Myönnetään, sanoi Racksole. Mutta viiniin pääsee kenties helpommin\nkäsiksi. Oletteko sitä ajatellut?\n\n-- En, tunnusti Babylon. Te olette kekseliäs teoreetikko, mutta minäpä\nsatun tietämään, että Eugen-herttua aina avauttaa pullonsa ollessaan\nitse läsnä. Hans se epäilemättä avaisi hänen viinipullonsa. Senpä\nvuoksi ei viiniarvelu pidä paikkaansa, ystäväni.\n\n-- En saata käsittää, miksei, sanoi Racksole. En tiedä sanoa mitään\nviinistä asiantuntijana, ja juon sitä hyvin harvoin, mutta minusta\ntuntuu, kuin vallan hyvin voisi tehdä viinille jonkun kolttosen\nsen vielä ollessa kellarissa, varsinkin, jos hotellissa olisi joku\nrikostoveri.\n\n-- Luulette siis, ettette vielä ole päässyt kaikista\nsalavehkeilijöistänne?\n\n-- Luulen, että Julesilla voisi olla vielä joku rikostoveri talossa.\n\n-- Ja että viinipullo voitaisiin avata ja uudelleen sulkea korkilla,\nilman että koko toimituksesta voisi huomata jälkeäkään? kysyi Babylon\nhieman purevan sukkelasti.\n\n-- En voi huomata, että pullon avaaminen olisi välttämätöntä, jotta\nviinin voisi myrkyttää, sanoi Racksole. En koskaan ole koettanut\nketään viinipullolla myrkyttää, enkä väitä itselläni olevan mitään\nluonnonlahjoja myrkynsekottamiseen, mutta luulen voivani keksiä useita\nkeinoja työn suorittamiseksi. Myönnän luonnollisesti, että olen\nsaattanut kokonaan erehtyä Julesin aikomuksiin nähden.\n\n-- Todellakin, sanoi Babylon. Hotellin alla sijaitsevat viinikellarit\novat Lontoon merkillisyyksiä. Toivottavasti te tiedätte, mr Racksole,\nettä ostaessanne Grand Babylonin, samalla ostitte Englannin, ellei koko\nEuroopan oivallisimman viinivaraston. Myyntiarviossa arvioin viinin\nkuuteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Ja sanonpa, että aina huolehdin\nsiitä, että kellareita hyvin vartioitiin. Itse Julesinkin olisi ollut\nvaikea murtautua niihin viinikirjanpitäjän myötävaikutuksetta, ja\nviinikirjanpitäjä on tai oli lahjomaton.\n\n-- Minua hävettää mainita, että en vielä ole viinejäni tarkastanut,\nsanoi Racksole hymyillen. En ole ajatellut niitä vähääkään. Yksi tai\nkaksi kertaa olen vaivautunut kulkemaan yltympäri hotellin, mutta\nkellarissa jätin käymättä kierroksillani.\n\n-- Mahdotonta, rakas ystävä! sanoi Babylon, jota tämä tunnustus\nhuvitti, koska se hänestä -- suuresta hienojen viinien tuntijasta ja\nystävästä -- tuntui melkein uskomattomalta. Mutta teidän on todellakin\ntarkastettava ne huomenna. Jos sallitte, tulen teidän mukaanne.\n\n-- Miksei tänä yönä? esitti Racksole tyynesti.\n\n-- Tänä yönä! On kovin myöhä. Hubbard on luultavasti jo mennyt\nnukkumaan.\n\n-- Kuka Hubbart on, jos saan kysyä? Muistan vain hämärästi tuon nimen.\n\n-- Hubbard on Grand Babylonin viinikirjanpitäjä, sanoi Felix jotenkin\npainokkaasti. Neljänkymmenen ikäinen vakaantunut mies. Hänellä on\nkellarien avaimet. Hän tuntee joka pullon jokaikisessä komerossa,\nsen iän, ominaisuudet ja arvon. Ja itse hän on ehdottomasti raitis.\nHubbard on nähtävyys. Mitään viiniä ei kellareista voi poistua\nhänen tietämättään, eikä kukaan voi päästä kellareihin hänen\nmyötävaikutuksettaan. Niin oli ainakin minun aikanani, lisäsi Babylon.\n\n-- Herätetään hänet, sanoi Racksole.\n\n-- Mutta kello on yksi yöllä, huomautti Babylon.\n\n-- Ei tee mitään -- nimittäin jos te suostutte tulemaan seurakseni.\nKellari on yhtäläinen yöllä kuin päivillä. Siis, miksemme mene nyt heti?\n\nBabylon kohautti olkapäitään. Niinkuin tahdotte, sanoi hän myöntyen\naina yhtä kohteliaasti.\n\n-- Ja nyt haetaan tämä mr Hubbard, jolla on kaapin avaimet, sanoi\nRacksole heidän yhdessä poistuessaan huoneesta.\n\nVaikka oli myöhäistä, ei hotelli luonnollisesti ollut yöksi suljettu.\nMuutamia vieraita oli vielä jäljellä, ja muutamia väsyneitä\ntarjoilijoita oli toimessaan. Yksi näistä jälkimmäisistä lähetettiin\netsimään tuota merkillistä Hubbartia, ja onneksi tämä ei vielä ollut\nmennyt levolle, vaikka juuri oli menemässä. Hän antoi mieskohtaisesti\navaimet mr Racksolelle, ja hänen vähän aikaa puheltuaan entisen\nisäntänsä kanssa, suuntasivat Grand Babylonin nykyinen ja entinen\nomistaja askeleensa kellareihin.\n\nNämä kellarit vievät yli toisen puolen siitä pinta-alasta, jonka\nkoko hotelli käsittää, sen pituussuuntaan ulottuvan puoliskon, joka\non lähinnä Strandia. Riippuen siitä seikasta, että maa Strandista\nviettää jyrkästi jokeen päin, on Grand Babylon niin sanoaksemme syvempi\nStrandin kuin joen puolella. Thamesiin päin on sisäänkäytävän tason\nalapuolella maakerros ja tämän alla yksi kerros. Strandiin päin on\nyksi maakerros, yksi kerros tämän alla ja sen alla isot viinikellarit.\nKuljettuaan palvelijakunnan neljät portaat alas ja pitkän, keittiön\nkanssa yhdensuuntaisen käytävän läpi, olivat nuo molemmat miehet\nsaapuneet erään oven eteen, josta, kun se avattiin, pääsi vielä yksiin\nportaisiin. Sen juuressa oli kellarien pääsisäänkäytävä. Sisäänkäytävän\nulkopuolella oli viinihissi, joka välitti noitten maukasten nesteitten\nsiirtämistä yläilmoihin, ja sisäänkäytävän vastapäätä oli mr Hubbartin\npieni konttori. Kaikkialla oli sähkövalo. Babylon, joka oli eniten\ntottunut avaimia käsittelemään ja kantoi niitä, avasi ison oven,\nja sitten he tulivat ensimmäiseen kellariin, ensimmäiseen viidestä\nperäkkäin sijaitsevasta. Racksolea hämmästytti ei ainoastaan paikan\nviileys, vaan myös huoneuston tilavuus. Babylon oli ottanut käteensä\nsiirrettävän sähkökäsilampun, ja liikutti sitä ympäri, jotta Racksole\nsaattaisi nähdä huoneen mittasuhteet. Tässä salamantapaisessa\nvalaistuksessa näytti tämä maanalainen huone aavemaiselta ja\nsalaperäiseltä numeroituine lokeroineen, jotka ulottuivat kovin kauas,\nkunnes valo supistui kaukaiseksi välähdykseksi, valon silloin tällöin\nsattuessa jonkun pullon kuperaan pintaan. Sitten Babylon sytytti\nkiinteät sähkölamput, jonka jälkeen Racksole hänen johdollaan kiersi\nsen osan aluettaan, joka oli melkeinpä mielenkiintoisin.\n\nKellarien rivin äärimmäisessä päässä oli lasiovi, josta nähtävästi\npääsi ylimääräiseen, pienempään kellariin, noin viiden-, kuudentoista\nneliöjalan mittaiseen huoneeseen.\n\n-- Jotakin erikoista tuolla sisällä? kysyi Racksole uteliaasti, kun\nolivat ehtineet ovelle, ja katsoi sisään pullojen vieri-vierekkäin\noleviin pohjiin.\n\n-- Ah, huudahti Babylon, melkein huuliaan maiskuttaen, tuolla sisällä\non kaiken kerma.\n\n-- Todellakin! sanoi Racksole. Menkäämme sinne. He menivät kiviholviin,\njota miltei saattoi pitää pyhänä sen sisällön kallisarvoisuuden vuoksi,\nja Racksole katseli ympärilleen omituisen läpitunkevasti ja uteliaasti.\nTakaseinässä oli ristikkoikkuna, josta tuli heikko valo.\n\n-- Se on vain tuuletusikkuna. Hyvä ilmanvaihto on mitä tärkein,\n\n-- Näyttää olevan rikki, vai kuinka? huomautti Racksole ja lisäsi\nsitten, asettaen yhden sormensa Babylonin olkapäälle: Siellä on joku\nsisällä kellarissa. Ettekö voi kuulla hengitystä tuolta alhaalta tuon\nlokeron takaa?\n\nMolemmat miehet seisoivat äänettöminä ja jännittivät kuuloansa hetkisen\nkatossa olevan yksinäisen sähkölampun alla. Toinen puoli kellaria oli\npimeässä. Vihdoin meni Racksole päättäväisesti pitkin keskikäytävää\nlokeroitten välitse ja kääntyi nurkkauksessa oikealle.\n\n-- Tule esiin, lurjus! sanoi hän matalalla, melkein ilkeällä äänellä ja\nveti esille kokoon kyyristyneen olennon.\n\nHän oli odottanut löytävänsä miehen, mutta oli iskenyt kiinni omaan\ntyttäreensä, Nella Racksoleen.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLISÄÄ TAPAHTUMIA KELLARISSA.\n\n\n-- Kuule, isä, lausui Nella hämmästyneelle isälleen, sinun pitäisi\nhankkia varmuus siitä, että olet saanut käsiisi oikean henkilön,\nennenkuin panet liikkeelle koko hirvittävän lihasvoimasi. Luulenpa\ntodella, että olet taittanut olkaluuni. Hän hieroi hartioitaan lystikäs\ntuskan ilme kasvoillaan ja nousi sitten pystyyn molempien miesten\nedessä. Hänen tummanharmaa hameensa oli rikkirevitty ja tahrainen, ja\ntuo tavallisesti niin soma Nella näytti siltä, kuin olisi hän kulkenut\npurjekankaisen hengenpelastuslaitteen läpi. Hän silitteli koneellisesti\npukuaan ja järjesti hiukan hiuksiansa.\n\n-- Hyvää iltaa, miss Racksole, sanoi Felix Babylon kohteliaasti\nkumartaen. Tämä oli odottamaton hauskuus. Felixin salonkitavat eivät\nkoskaan pettäneet häntä, oli tilaisuus millainen tahansa.\n\n-- Saanko kysyä, mitä sinulla on minun viinikellarissani tekemistä,\nNella Racksole, sanoi miljoonamies hiukan jäykästi.\n\n-- Sen sanon sinulle, virkkoi Nella. Istuin ja luin myöhään yöhön\nhuoneessani -- oli niin helteinen yö. Kuulin parlamenttitalon kellon\nlyövän puoli yksi. Panin kirjan syrjään ja menin ulos ikkunan\nulkopuolella olevalle verannalle hengittämään vähän raitista ilmaa,\nennenkuin menisin vuoteeseen. Nojasin hyvin hiljaa verannankaiteen yli\n-- niinkuin muistat, asun nyt kolmannessa kerroksessa -- ja katselin\nalas pieneen syvälle vajonneeseen pihaan, joka erottaa hotellinmuurin\nSalisbury Lanesta. Hämmästyin aikalailla nähdessäni jonkun olennon\nhiipivän pihan poikki. Tiesin, ettei hotelliin ollut sisäänkäytävää\nsiltä puolelta, ja sitäpaitsi piha on viisitoista tai kaksikymmentä\njalkaa kadun pinnan alapuolella. Pidin siis outoa silmällä. Hän kulki\nseinän vierustaa ja katosi näkyvistäni. Kurottauduin verannan yli niin\npitkälle kuin uskalsin, mutta en voinut nähdä häntä. Voin kuitenkin\nkuulla hänen liikkeensä.\n\n-- Mitä voit kuulla? kysyi Racksole kiivaasti.\n\n-- Kuulin kuin sahaamista, sanoi Nella, ja sitä kesti pitkän aikaa --\nlähes neljännestunnin luullakseni -- jonkinlaista raapimista.\n\n-- Miksi ihmeessä et tullut ilmoittamaan minulle tai jollekulle muulle\nhotellissa olevalle asiasta? kysyi Racksole.\n\n-- En tuota niin tarkoin tiedä, isäkulta, vastasi Nella\nrakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse\nvoivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän\nja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä\naika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan\nesiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla\ntai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen.\nTunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut\nsisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku\npoliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan.\nHyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä\ntulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen\nja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr\nBabylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea.\nNäin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa\nhän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin\nWestminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin\nhänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun\noli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas\nja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas\npisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten -- kun\nvain ensin oli päässyt pisteaidan yli -- oli hyvin helppo laskeutua\nalas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella\nnäkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja\nkiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni\nrepesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa\nmelkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista\njalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä\nei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt\nsahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä\nlujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui,\njääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä\nsisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä\ntehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä\npienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?\n\n-- En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi\nuudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan\nhänen lähellään.\n\n-- No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista\nkolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat\nsisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun\nonnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla\ntunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän\nkuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi\nryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras\nuudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän\nyrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin\nasetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta\nja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla\nollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin\njuuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin\naskeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että\njouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen.\nMinulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos\nolisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut \"huul\", olisitte te\nhypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti\nilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö\ntodella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?\n\nNuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa\nvallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen\nvastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.\n\n-- Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle\nhyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi -- hyvin kiitollisia.\nMutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee\ntapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi\nviimeisen dollarini.\n\n-- Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti\nNella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.\n\n-- Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan\npaljon pahempaa kuin murtovarkautta.\n\n-- Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö?\nNiin sanomattoman hauskaa!\n\n-- Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui\nRacksole hiljaa.\n\n-- Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti\näärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun\nluo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.\n\n-- Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.\n\n-- Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi\nNella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.\n\n-- Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen\näänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä\nRacksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.\n\n-- Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin\nsynkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän\njotakin kepposta viinipullolla -- pullolla, jonka Eugen-herttua\nmahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut\nolla Jules?\n\n-- En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta\nsamassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin\ntavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.\n\n-- No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko\naikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian\n-- ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli\najatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi,\nhänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven\ntoiselta puolelta.\n\n-- Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota\ntämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän.\nVarmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa\nepäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.\n\n-- Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian\npitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun\njuoni jo on näin pitkälle kehittynyt.\n\n-- Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni,\njos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne,\nkoska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin,\nettä Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos -- ei\nainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle\npuolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin\nheti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä.\nJos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti\ntilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.\n\nSytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille\ntietä ulos pienestä kellarista.\n\n-- Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä\ntietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa.\nJos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet\nepätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään\nmieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.\n\nSeuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä\nkellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta\nhänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni\ntunki heidän korviinsa -- pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa\nraastettiin pois.\n\n-- Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.\n\n-- Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä\njännitetyssä äänettömyydessä.\n\nJoku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti\nristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi\nnähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään\nmeni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se\noli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet.\nBabylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa\nruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen\ntarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään\ntuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron\neteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.\n\n-- Romanée-Conti -- Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon\nkuiskaamalla.\n\nJules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä\ntarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti\ntaskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa.\nOttaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan\njuuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä\noli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut\npullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti\nluukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:\n\n-- Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne -- meidän\ntäytyy pidättää hänet.\n\nMutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta\nkuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja\nvaromattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin\nnotkea vartalo kadonnut.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nVIINIPULLO.\n\n\nMitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin\nulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt\nviinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista\naukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta\nGrand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka\ntuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia\nportaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän\nvuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut\nodottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa.\nOli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti\nSalisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin\nerään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi\nnauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on\nSalisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää\nkilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä\npoliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti\nlainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä\nhyvällä päällä.\n\n-- Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran\nhatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se\nepäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on?\nMihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja\ntarkasteli hänen kasvojaan.\n\n-- Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja\njättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja\nhieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa\nmatkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin\nvangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle\nja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse,\nkunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi\nketterästi pisteaidan -- oman hotellinsa pisteaidan -- yli ja oli\njuuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi\ntarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti\nhänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli\nlaskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä\nrauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa\nseurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä\npisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan,\nja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan\nmiljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen\nsisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia --\nnimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja\nsiellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi\nRacksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä -- silloin\npoliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella\nollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä\ntodistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja,\njoitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin\naina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin\ntoiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun\ntoverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.\n\nSilläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä\nulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta,\nalhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi\nkerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen\nsattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan,\njolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin\nsai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään\nrantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin\nja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään.\nHän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin\njuosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan\nmäärättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi\nhämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän\nniin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan.\nMutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina,\nettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin\najatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies\nhöyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen\nkeskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi\näänettömään sumuun. Racksole oli voimaton...\n\nVaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa\ntappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon\nja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten\nkuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa\ntällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan\nsivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta.\nHän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.\n\nSeuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja\nruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja\nilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä\nRomanée-Contipullolle oli tehty.\n\n-- Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?\n\n-- Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia,\nihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.\n\n-- Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?\n\n-- Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka\nviivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.\n\n-- Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin\non onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin\nonnistuisi myrkyttää teidät?\n\n-- Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää.\nTuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen\nuhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti\nsamalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse\npelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä\nsen vaarattomaksi.\n\n-- Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole\ntyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan\nRomanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota\njuuri sen pullon hänelle -- ja teille.\n\n-- Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?\n\n-- Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada\nilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan\npitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard\njuuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle\nkerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä.\nHän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa\ntulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta\nkaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin\nsanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.\n\n-- Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te\nluulette myrkytyksen toimeenpannun?\n\n-- Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on\nannettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli\nvoidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin\nlokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä\nmyrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.\n\n-- Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?\n\n-- Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin\nvähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on\nhyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa,\njos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?\n\n-- Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo\nuskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.\n\n-- Mutta otaksukaapa, että Hans... Racksole vaikeni.\n\n-- Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan\nmahdoton.\n\nSamana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa\nseurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili\nvastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert\nhuomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi.\nEdellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti\nkeskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä\nitsemurhan sellaisella tavalla, \"joka perästäpäin näyttäisi vain\nonnettomuudelta\", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan\nkunniasanansa, ettei tekisi sitä.\n\n-- Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha\nHans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.\n\n-- Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.\n\n-- Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.\n\nAribert katsahti nopeasti ylös.\n\n-- Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi\nEugen-herttua.\n\n-- Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin\nmietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin\nsamppanja.\n\nTätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa.\nVanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen\nkorkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka\nantoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen\nlaskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla.\nHän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus,\nmutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan\nherättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi\nEugen-herttua pöydän yli:\n\n-- Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.\n\nRuhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan\nHansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla\nRomanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä\nkantapäähän.\n\nEugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.\n\n-- Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.\n\n-- Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.\n\n-- Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja\nmurheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire.\nItsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja\nkorkki oli eheä.\n\n-- Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi\nHans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo\nminua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä.\nMinä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä\nhetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin\nrikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan\nkädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi\nlattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen\nja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja\nAribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena\nveltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret\nriippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän\noli tajutonna.\n\n-- Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?\n\n\n\n\nXXV.\n\nHÖYRYPURSI.\n\n\nMr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella\noli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen\nmielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä,\nmikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli\nkiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin\npyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän\ntunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin\nhiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei\nJulesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia\nvaikeuksia.\n\nRacksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren\nlöytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt\npilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu,\njonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä\nvene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi\nmaalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia\nlaivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä\nilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin\n Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki\nhän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja\nnuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei\nlöytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että\ntuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella.\nTullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin\nkorkeassa asemassa olevaa virkamiestä -- arvoltaan kenraalitirehtöörin\nvertaista -- jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa\nja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren\nmiehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä\nkeskustelu -- keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain\nmäärin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että\ntuo korkea virkamies soitti kelloa.\n\n-- Pyydä mr Hazelia -- huone n:o 332 -- tulemaan luokseni, sanoi\nvirkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi\nsenjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa,\nparas mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.\n\n-- Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui\nsisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen\nkesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja\nruskea leukaparta sangen kaunis.\n\n-- Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore\nRacksolelle -- tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi\nhän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt\nolemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä\non kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja\ntarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin\nsaakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se\nsellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.\n\n-- Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti\npudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr\nHazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.\n\n-- Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo,\nettä te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä\njokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan\nteitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta,\nosaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte\ntekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille.\nYmmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua,\nettä olette ollut kohtelias mr Racksolelle.\n\n-- Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.\n\n-- Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran\nulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne.\nYmmärrättekö?\n\n-- Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.\n\n-- Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen\nkunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin\ntilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.\n\n-- Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell,\ntullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat\nkahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta\ntavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.\n\n-- Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.\n\n-- Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä\nmerkinnän, ja sitten olen vapaa.\n\n-- Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte\nminua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä\nmatkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata\nmiehistönne.\n\n-- Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat\nlaiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät\nliikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja\nymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan\nminkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat\npalkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.\n\nSamana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden\nystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista\ntulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat\nvapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia,\njoita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.\n\nSoutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi\nTowerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille\nsoutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta,\nmutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell\nsoveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.\n\n-- Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän.\nTämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän\non saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata\nryhtyä.\n\n-- Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan\nlihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan\nponnistukseen.\n\n-- En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se\nkuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä\ntuntevani sen, jahka saan sen nähdä.\n\n-- Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta\nmitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin,\nsaanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha\nsaa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista\ntaipumusta ivaan ja suulauteen.\n\n-- Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole\nyhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui\ntyöskentelevän ontuen.\n\nMolemmat soutajat purskahtivat nauruun.\n\n-- Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra\nhaluaa tavottaa. -- Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti\nnimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on\nmennyt poikki.\n\n-- Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos\nte sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin\nrannassa.\n\n-- Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan,\nsanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua\nvirran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista\nmonessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet,\njotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä\ntäysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä,\nselitti Hazell miljoonamiehelle, että \"Ankerias\" oli joen huomatuimpia\npursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta\nrahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen\nja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen\nmyötävaikutusta. \"Ankerias\" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia\nkertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti,\npäässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja\nkaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä\nkoskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta\nteosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi\nmitään varmaa \"Ankeriaan\" omistajasta, vaikka monet sen entisistä\nvuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime\naikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut\nhuonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta\noli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti\ntunnettavaan.\n\n-- Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton\nvuokratessaan \"Ankeriaan\". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi\ntoki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä\njuonen perille.\n\nTällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli\nohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi\nerottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä.\nTulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat\nmiehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei\nvoinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien\nlepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen\nison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran\nsuuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri\nkun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja\ninnostuneena:\n\n-- Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin\nvasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut \"Ankerias\" mukavasti\nankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä\nsen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen\nsivulle.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.\n\n\n-- Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle.\nAnnan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa\nkäsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen\nperinpohjin.\n\nVirkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä\njotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. \"Ketä\non laivassa?\" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi.\nHazell huusi silloin: \"Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia\naluksen\", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan\nsalonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä\ntuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän\npalasi.\n\n-- En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen,\nja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:\n\n-- Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne\nmiss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei\nsiellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän\ntahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä\ntehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni\njoka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä\non parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi\nvain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.\n\n-- Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.\n\n-- Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa\ntutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan\npituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.\n\n-- Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.\n\n-- Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui\nRacksole epäröiden.\n\n-- Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen...\n\n-- Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen\nmiehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole\nenemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen\nlaivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.\n\n-- Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet.\nKymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!\n\n-- Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi\najamaan takaa.\n\n-- Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.\n\n-- Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole\njuuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan\ntiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut\nmolskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään\nmeidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.\n\nVene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta\nja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen\nnuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen\ntörmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti\nlaivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti\nympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua\nja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin\ntyynesti:\n\n-- Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme\nhänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin\nkahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja -- joka nyt meloi rajusti\n-- oli selvästi Jules -- Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja\nhuopahattuun.\n\n-- Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan\ninnostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen\norkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia\npojan vedestä.\n\n-- Ylähangan puolelta, komensi Racksole.\n\n-- Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko\ntulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.\n\nJa he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että\nhänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun\nvälitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.\n\nLihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi\nsamassa.\n\n-- Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on\nhän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava\nsinne ja otettava hänet sieltä.\n\n-- Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja\nääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.\n\n-- Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta\ntotisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr\nHazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi\nhädässä.\n\nHe peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.\n\n-- Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan\npääsen tuonne ylös?\n\n-- Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette\nsaa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua.\nSaisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi,\nja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus\nkiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on\nmäärännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin\neroamaan virastani.\n\n-- Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan\nkaikesta.\n\n-- Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren\nosan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua\ntakaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.\n\n-- Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi\nhalusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan\nmuita uria.\n\n-- Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista.\nVoimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa\npakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte -- ja hän\nluovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte,\nkunhan teette sen sievästi melua herättämättä.\n\nMuutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä\nliikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan\npuoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies.\nÄkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi\nsen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu\npaistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin\nusein tapahtuu suurilla joilla.\n\n-- Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä\nnäkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama -- tumma, synkkä ja\nivallisessa hymyssä.\n\n-- Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on,\nniin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut\nja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko\npituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta\nvastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän\noikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. -- Kas niin, mr Racksole,\nolette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette\ntule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin\nkehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama\nrehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi... Ja Jules naurahti\nlyhyesti ja läpitunkevasta.\n\nSitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.\n\n-- Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen\nhento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa\nhiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta\noli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi\nheti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki\nhurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet\nylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä\noli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla\n-- proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin\nJulesinkaan -- oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen\nviikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui\nJulesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.\n\n-- Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.\n\n-- Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän\non saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.\n\nJules ei virkkanut sanaakaan.\n\nEnnenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules\nonnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat\nolivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.\n\n-- Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.\n\n-- Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin\nherkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan\npunnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen\ntietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän\noivallisen aamiaisensa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nTOM JACKSONIN TUNNUSTUS.\n\n\nKävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina,\njotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt\ntyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut.\nMitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja\nyhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa\npalvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa -- vaikkapa\ntuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on\ntavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän\nmoraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin\noli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa\nhotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti\nkuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän\ntehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules\nhavaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti\nseurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut\nhotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten -- harmaahapsisen\nmiehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira.\nMennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat\nsidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.\n\nSitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin\nlujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä\naikana ei vanki avannut suutaan -- hän vain hymyili halveksivasti.\nVihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut\nja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti\nläksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen\ntaskuunsa.\n\n-- Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille\nSaat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta\npienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin,\nettä voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään.\nEn tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja\nsinä voit luottaa minuun.\n\nKello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan -- ei omaan\nsänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei\nkuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan\nhereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias\nsaamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi\npäinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen.\nRacksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa\nnykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi\nikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen\nkerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla\nja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.\n\n-- Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.\n\n-- Ei mitään, herra.\n\n-- Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki\noli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut\nselällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt\netukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen.\nRacksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan\nrevolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle\nrevolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran\nirti lattiasta.\n\n-- Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.\n\n-- Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en\nestä teitä, siihen voitte luottaa.\n\n-- Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.\n\n-- Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin\nniin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.\n\n-- Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.\n\n-- En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.\n\n-- Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole\nkohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata\nteeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei\nniin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani.\nKas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan\nnyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää\njoutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin\npäättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.\n\n-- Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin\nlakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut\nasiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt\nasiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee\nilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille\nja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette,\npyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee\nnaamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te\nopitte tietämään.\n\nKoskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman\nkohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole\ntosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se\noli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa\najatuksiaan.\n\n-- Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti.\nOlette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te\nolette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä\nkutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät,\nniinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja\nriistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät\nsisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama\npäivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä\nsillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen\nvakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä\nteidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän\nsitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä\nvarkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten\nyöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty.\nSellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla\nainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden\nroiston tuottamasta kiusasta.\n\n-- Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.\n\n-- En, sanoi Racksole, sitä en tee -- jos nyt käyttäydytte siivosti.\nMutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään\nlepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä.\nEtte tunne Theodore Racksolea.\n\n-- Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules\nkasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt\ntärkeän havainnon.\n\n-- Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa\ntapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan\nteidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia\ntoiveita -- voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä\nvaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi\nsitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi\npienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä,\nja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille\nvai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille\nsanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin\nsitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen\nmies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja\nkekseliäisyyttänne.\n\n-- Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa,\nniin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla\nolisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen\ntaitavuuttanne vaan onneanne.\n\n-- Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille\nepäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.\n\nJules haukotteli.\n\n-- Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.\n\n-- Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien\nrikostoverienne nimet.\n\n-- Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.\n\n-- Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään\nrikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs\nmäärätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen\nEugen-herttualle. -- Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa?\nsanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että\nsiihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja\nolisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi\nasetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.\n\n-- Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui\nkysymyksessäolevana yönä?\n\n-- Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella\nHubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.\n\n-- Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat\nsalajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?\n\n-- Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan,\nainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni\nsiitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä\nLontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin\nyksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin\njuoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan\nasian Roccon ja Em -- ja miss Spencerin avulla.\n\n-- Onko tuo nainen teidän vaimonne?\n\n-- Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä\nminua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä\nostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä,\njolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni\nteitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin\nturvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut\nottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin\npäätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan\nerinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että\njuuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa,\nsuvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki\nnurinniskoin, ja siten oli minun pakko -- poistaa hänet näyttämöltä.\nHän halusi vetäytyä syrjään -- hän sai vaikean omantunnonherkkyyden\nkohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen\nennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki\nkävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti\naikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme\nOstendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä\nsiitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku\nEugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne.\nEn voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun\nalkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut\nja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr\nSampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia.\nHe olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa\nsairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin\nEugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä\nvahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa\nhe toivoivat, että Eugen-herttua -- poistuisi iäksi. He tarjosivat\nhyvät ehdot.\n\n-- Mitkä ehdot?\n\n-- Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi\nkuollut säädetyn ajan kuluessa.\n\n-- Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?\n\n-- Sitä, totta puhuen, en tiedä.\n\n-- Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset\nviisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.\n\n-- Niin, sanoi Jules, sen tiedän jotakuinkin. Tiedän hänen tulleen\nWienin kautta -- Bosniasta. Sain sen käsityksen, että asia olisi\njollakin tavalla yhteydessä Bosnian kuninkaan aiotun avioliiton kanssa.\nHän on nuori ruhtinas ja tuskin vielä vapautunut valtiollisesta\nholhouksenalaisuudesta; senvuoksi ovat hänen ministerinsä epäilemättä\nkatsoneet parhaaksi järjestää hänen naima-asiansa. He koettivat\ntoissa vuonna, mutta epäonnistuivat, koska prinsessa, jonka he olivat\nvalinneet, oli luonut säteilevät katseensa toiseen ruhtinaaseen. Tämä\nruhtinas sattui juuri olemaan Posenin herttua Eugen. Bosnian kuninkaan\nministerit tunsivat täydellisesti Eugen-herttuan aseman. He tiesivät,\nettei hän voinut mennä naimisiin maksamatta velkojaan, ja he tiesivät\nhänen voivan tehdä sen ainoastaan tuon juutalaisen Sampson Levin\navulla. Minun onnettomuudekseni tahtoivat he viime aikoina päästä\nliian suureen varmuuteen Eugen-herttuan suhteen. He pelkäsivät hänen\nkuitenkin kaikitenkin voivan toteuttaa avioliittonsa ilman mr Sampson\nLevin apua, ja silloin -- niin, loput te tiedätte... Onhan vahinko,\nettei pieni, viaton Bosnian kuningasparka voi saada hänen ministeriensä\nvalitsemaa prinsessaa.\n\n-- Uskotte siis, ettei kuninkaalla itsellään ole ollut mitään osaa\ntässä inhoittavassa rikoksessa?\n\n-- Sen uskon ihan varmaan.\n\n-- Olen iloinen siitä, sanoi Racksole yksinkertaisesti. Eugen-herttua\nelää kaikista juonista huolimatta. Oikeus näkyy tapahtuneen yhtäkaikki.\n-- -- --\n\n-- Mr Racksole on täällä sisällä mutta hän ei voi ottaa vastaan ketään,\nmiss. Nämä sanat lausui kaupunginlähetti oven ulkopuolella. Racksole\nnousi nopeasti ja meni ovelle.\n\n-- Loruja, oli lyhyt vastaus. Väistykää heti tieltä! Ovi avautui ja\nNella astui sisään. Hänellä oli kyyneleet silmissä.\n\n-- Oi, isä, huudahti hän. Sain juuri kuulla sinun olevan hotellissa.\nOlemme etsineet sinua kaikkialta. Tule heti, Eugen-herttua on\nkuolemaisillaan... Sitten näki hän vuoteessa istuvan miehen ja hillitsi\nitsensä.\n\nMyöhemmin, jäätyään taas yksin, sanoi Jules itsekseen: Vielä voin\nmahdollisesti saada nuo satatuhatta.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nVIELÄ KERRAN LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIO.\n\n\nKun ruhtinas Aribert ja vanha Hans välittömästi herttuan ruokasalissa\ntapahtuneen Romanée-ContipulIo-tapahtuman jälkeen huomasivat\nEugen-herttuan lyyhistyneen tajuttomana tuoliinsa, luulivat molemmat\nensi hetkessä herttuan jo ennättäneen maistaa myrkytettyä viiniä. Mutta\nhetken harkinta ilmaisi heille, ettei se ollut mahdollista. Jos Posenin\nsuurherttua oli kuolemaisillaan tai kuollut, johtui tämä hänen tilansa\njostain muusta syystä kuin Romanée-Contiviinistä. Aribert kumartui\nhänen ylitsensä, ja herttuan suusta tuleva voimakas tuoksu ilmaisi heti\nonnettomuuden syyn: tuoksu johtui opiumista. Ja eikö totisesti tämän\nhirvittävän unijuoman tuoksu nyt tuntunut voimakkaana yli koko pöydän.\n\nOikea selitys välähti silloin salamannopeasti Aribertin aivoihin.\nEugen-herttua oli käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Aribertin\nhuomio sattumalta oli kiintynyt toisaalle, ja joutuen äkilliseen\nepätoivon purkaukseen, päättänyt myrkyttää itsensä ja heti panna\npäätöksensä täytäntöön. Hänellä täytyi olla opiumia taskussaan, mikä\nseikka todisti, että onneton ruhtinas jo ennakolta oli päättänyt\ntehdä tämän teon, myöskin senjälkeen kuin oli antanut Aribertille\nlupauksensa. Aribert muisti nyt katkeran selvästi veljenpoikansa sanat:\n\"Minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.\" Heti tämän\nmuodollisen peruutuksen julkilausumisen jälkeen oli Eugen nähtävästi\nyrittänyt tuhota itsensä.\n\n-- Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.\n\n-- Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se\non mahdotonta!\n\n-- Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas\nAribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!\n\n-- Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa\noksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.\n\nHe tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert\nsekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen,\nmutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna,\njoka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja\npuoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti\nkokoon rypistettyinä.\n\n-- Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan\näkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole.\nTotuus ei saa tulla tunnetuksi.\n\n-- Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan\nhuoneesta.\n\nAribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä,\nlöi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki\nturhaan.\n\nHans palasi.\n\n-- Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt\nsanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.\n\n-- Hyvä on, sanoi Aribert. Ehkäpä he kiiruhtavat. Sitten hän istuutui\nja kirjoitti kortille muutaman rivin. Vie tämä miss Racksolelle! Jollei\nhän ole hotellissa, niin ota selville, missä hän on ja mene hänen\njälkeensä. Ymmärrät, että se on mitä tärkeintä.\n\nHans kumarsi ja riensi pois toisen kerran, ja sitten oli ruhtinas\nAribert taas yksin. Hän katsoi kauan Eugeniin ja teki toistamiseen\nhurjan ponnistuksen herättääkseen hänet kuolemantapaisesta\nhorrostilasta, mutta turhaan.\n\nOvi avautui ja sisään astui mies, joka todennäköisesti oli lääkäri.\nMuutamia lyhyitä kysymyksiä, ja hän oli selvillä tapauksen oleellisesta\nluonteesta.\n\n-- Tahtoisitteko palvella minua soittamalla, ruhtinas. Tarvitsen vähän\nlämmintä vettä, yhden väkevän miehen ja sairaanhoitajattaren.\n\n-- Kuka tarvitsee sairaanhoitajatarta? sanoi ääni ja Nella astui sisään\nvallan hiljaa. Minä olen sairaanhoitajatar, lisäsi hän tohtoriin\nkääntyen, käskekää minua.\n\nPahin oire Eugen-herttuan suhteen oli se, että oksennuslääkkeet\nosoittautuivat tehottomiksi. Ei kukaan lääkäreistä keksinyt syytä\nsiihen, mutta selvästi kävi ilmi, että niin oli asianlaita. Tiede oli\navuton. Lopuksi julisti Manchester Squaresta saapunut erikoistuntija,\nettei Eugen-herttualla ollut mitään parantumisen toiveita, elleivät\nhänen luonnolliset ruumiinvoimansa pystyisi ajamaan myrkkyä ruumiista\nilman tieteen apua, aivan niinkuin juopunut makaamalla pääsee\nkohmelosta. Kaikkea oli koetettu keinotekoiseen hengitykseen ja kuuman\nkahvin sisäänruiskuttamiseen asti. Annettuaan tämän lausunnon meni\nManchester Squaren erikoistuntija tiehensä. Kello oli yksi aamulla.\nIhmeellisen ja näennäisesti merkityksettömän yhteensattuman kautta,\njommoiset meitä toisinaan hämmästyttävät aavistuksenomaisesta kohtasi\nerikoistuntija Racksolen ja tämän vangin näiden astuessa hotelliin.\nKummallakaan ei ollut pienintäkään aavistusta toisensa puuhista.\n\nMakuukammiossa valvoi vuoteen ympärillä pieni ryhmä. Hitaasti kului\nminuutti toisensa jälkeen murheellisesti. Kului vielä tunti. Silloin\nhytkähti siihen saakka eloton ruumis vuoteella ja liikkui; hänen\nhuulensa avautuivat.\n\n-- On toivoa, sanoi tohtori ja antoi hänelle kiihottavaa lääkettä,\njonka Nella hänelle ojensi.\n\nNeljännestunnissa oli potilas tullut tajuihinsa. Yhden\nkymmentuhantisista kerroista oli lääkintätaidon historiassa taas terve\nruumiinrakenne tehnyt ihmeen, jota vuosisatoja koottu lääketaito ei\nollut kyennyt aikaansaamaan.\n\nAikanaan poistui tohtori, sanoen Eugen-herttuan olevan \"parantumaan\npäin\" ja luvaten palata muutaman tunnin kuluttua. Aamu oli koittanut\nNella päästi auki isot rullaverhot ja laski sisään valoa virtanaan.\nVanha Hans istui, väsymyksen painamana, nukkuen tuolilla eteisessä\nhuoneen nurkassa. Vastavaikutus oli ollut hänelle liian voimakas. Nella\nja ruhtinas Aribert katsoivat toisiinsa. He eivät olleet vaihtaneet\nsanaakaan itsestään, mutta kumpikin tiesi, mitä toinen oli ajatellut.\nHeidän kätensä yhtyivät ja sulkeutuivat toisiinsa täydellisessä\nymmärtämyksessä. Heidän lyhyt rakkaudenonnensa oli ollut äänetöntä, ja\nse oli hiljaista nytkin. Sanaakaan ei vaihdettu. Himmentävä varjo oli\npoistunut, mutta ainoastaan heidän silmänsä ilmaisivat kevennystä ja\niloa.\n\n-- Aribert! Heikko huudahdus kuului vuoteelta.\n\nAribert meni vuoteen ääreen Nellan jäädessä ikkunan viereen.\n\n-- Mitä nyt, Eugen? sanoi hän. Olet parempi nyt.\n\n-- Niinkö luulet? mutisi herttua. Toivon sinun antavan minulle anteeksi\nkaiken tämän, Aribert. Olen mahtanut tuottaa sinulle sietämättömästi\nvaivaa. Tein sen niin kömpelösti, ja se minua harmittaa. Opiumi oli\nhuono keino, mutta en osannut keksiä mitään muuta, enkä uskaltanut\nkysyä keneltäkään neuvoa. Minun täytyi itse käydä ostamassa sekotus. Se\noli kaikki hyvin nurinkurista. Mutta, jumalankiitos, se ei ole ollut\ntekemättä vaikutustaan.\n\n-- Mitä tarkoitat, Eugen? Olet parempi. Päivän tai parin perästä olet\ntäysin terve.\n\n-- Olen kuolemaisillani, sanoi Eugen tyynesti. Älä anna pettää\nitseäsi. Kuolen senvuoksi, että haluan kuolla. Niin täytyy käydä.\nTunnen sen sydämessäni. Muutaman tunnin kuluttua on kaikki lopussa.\nPosenin valtaistuin on oleva sinun, Aribert. Sinä olet täyttävä sen\narvokkaammin kuin minä olen tehnyt. Älä saata omaisteni tietoon,\nettä myrkytin itseni. Vannota Hansia pitämään se salassa, vannota\nlääkäreitäkin pitämään asia salassa, äläkä sinäkään puhu mitään. Olen\nollut suuri narri, mutta en tahdo, että tulisi tiedoksi minun olleen\npelkurikin. Ehkäpä se ei ole pelkuruutta; ehkäpä se onkin rohkeutta --\nrohkeutta hakata solmu poikki. En voinut kestää ilmitulemisen häpeää,\nAribert, ja olin varma siitä, että velkani tulisivat tiedoksi. Olen\nkäyttäytynyt kuin narri ja olen valmis sovittamaan sen. Me Posenin\nruhtinaat -- me saamme aina maksaa kaiken muun paitsi velkamme. Ah,\nnuo velat! Jos ei niitä olisi ollut, olisin voinut katsoa kasvoihin\nhäntä, joka olisi tullut vaimokseni, joka olisi jakanut kanssani\nvaltaistuimeni. Olisin voinut salata entisyyteni ja alkaa uudestaan.\nHänen avullaan olisin todellakin voinut alkaa uudestaan. Mutta kohtalo\non ollut minulle nurja -- aina, aina! Kesken kaiken, mitä se juoni\nminua vastaan koski, Aribert? Olen unohtanut sen. Olen unohtanut.\n\nHänen silmänsä menivät umpeen. Kuului äkillinen romahdus. Vanha Hans\noli pudonnut tuoliltaan lattialle. Hän nousi hämillään ylös ja hiipi\nhäpeissään huoneesta.\n\nAribert tarttui veljenpoikansa käteen.\n\n-- Loruja, Eugen! Sinä uneksit. Olet pian täysin terve. Nouse ylös.\n\n-- Kaikki tämä yhden miljoonan vuoksi, valitti sairas. Yhden ainoan,\nkurjan miljoonan vuoksi englannin puntia. Posenin kansallisvelka on\nviisikymmentä miljoonaa, ja minä, Posenin herttua, en voinut saada\nlainaksi yhtä. Jos vain sen olisin saanut, olisin kenties taas voinut\nkohottaa pääni korkealle. Hyvästi, Aribert... kuka tuo nuori tyttö on?\n\nAribert katsahti ylös. Nella seisoi äänettömänä vuoteen jalkapäässä,\nja hänen silmänsä olivat kosteat. Hän meni vuoteen sivulle ja pani\nkätensä potilaan sydämelle. Hän saattoi tuskin tuntea sen lyöntejä, ja\nAribertille ilmaisivat hänen silmänsä äkillistä epätoivoa.\n\nSillä hetkellä astui Hans jälleen sisään ja viittasi hänelle.\n\n-- Olen kuullut herra Racksolen palanneen hotelliin ja saaneen kiinni\ntuon Jules-nimisen miehen, jota sanotaan sellaiseksi roistoksi.\n\nUseampia kertoja oli Nella yön aikana tiedustellut isäänsä saamatta\nkuitenkaan mitään tietoa hänen olinpaikastaan.\n\nNyt, kello puoli seitsemän aamulla, oli hotellinpalvelijain kesken\nsalaa levinnyt huhu kuluneen yön tapahtumista. Mistä se oli saanut\nalkunsa, ei kukaan varmasti voinut sanoa, joka tapauksessa se oli\nlevinnyt.\n\n-- Missä on isäni? kysyi Nella Hansilta. Hän kohautti olkapäitään\nviitaten ylöspäin.\n\nNella miltei juoksi ulos huoneesta. Kuinka hän keskeytti Julesin ja\nRacksolen välisen keskustelun on jo kerrottu. Laskeutuessaan isänsä\nkanssa portaita alas sanoi hän uudelleen:\n\n-- Eugen-herttua on kuolemaisillaan -- mutta luulen, että sinä voit\nhänet pelastaa.\n\n-- Minäkö? huudahti Racksole.\n\n-- Niin, toisti hän kivenkovaan. Minäpä sanon, mitä tahdon sinun\ntekevän, ja se sinun täytyy tehdä.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nTHEODORE RACKSOLE KUTSUTAAN AVUKSI.\n\n\nEnnätettyään isänsä kanssa ylimmästä kerroksesta portaita alas --\nhissit eivät vielä olleet alkaneet toimia -- veti hän isänsä huoneeseen\nja sulki oven.\n\n-- Mitä kaikki tämä nyt merkitsee? kysyi tämä vähän hämillään, jopa\nhämmästyneenä tyttärensä kasvojen ilmeitten äärimmäisestä vakavuudesta.\n\n-- Isä, alkoi nuori tyttö, olethan sinä hyvin rikas, eikö niin? Hyvin,\nhyvin rikas. Hän hymyili surumielisesti ja ujosti. Racksole ei voinut\nmuistaa ennen nähneensä hänen kasvoillaan sellaista ilmettä. Hänellä\noli hyvä halu antaa tytölle leikkisä vastaus, mutta hän hillitsi\nitsensä.\n\n-- Olen, sanoi hän. Rikas minä olen, ja johan sinun pitäisi tietää se.\n\n-- Kuinka pian voisit hankkia miljoonan puntaa puhtaassa rahassa?\n\n-- Miljoonan, mitä? huudahti hän. Hänkin hämmästyi kuullessaan tytön\ntyynesti mainitsevan tuon jättiläissumman. Mitä kummaa sinä tarkoitat?\n\n-- Miljoonan puntaa, minä sanoin. S.o. viisi miljoonaa dollaria. Kuinka\npian voisit saada irti noin suuren summan?\n\n-- Oh! vastasi hän, noin kuukaudessa, jos sievästi menettelen. Voisin\nsaada sen verran yhdessä kuukaudessa, aiheuttamatta mitään hämminkiä\nWall Streetillä ja muissa paikoissa. Mutta eräänlainen varovaisuus\nolisi tarpeen.\n\n-- Ei ollenkaan, huudahti tyttö. Etkö voi tehdä sitä nopeammin, jos\nsinun todella olisi pakko?\n\n-- Äärimmäisessä hätätilassa voisin kai järjestää asian viikossa, mutta\nse synnyttäisi levottomuutta, ja minä häviäisin kaupassa.\n\n-- Etkö sinä, jatkoi hän itsepintaisesti, etkö voisi mennä kaupunkiin\nnyt tänä aamuna ja jollain tavalla hankkia miljoonaa, jos kysymys olisi\nelämästä tai kuolemasta?\n\nHän epäröi.\n\n-- Kuulehan Nella, sanoi hän, mitä tällä oikeastaan tarkoitat?\n\n-- Vastaa kysymyksiini, isä, ja koeta olla luulottelematta, että olisin\npähkähullu.\n\n-- Luulenpa melkein voivani saada kokoon miljoonaa nyt aamulla täällä\nLontoossakin. Mutta se kävisi minulle aika kalliiksi. Se maksaisi\nminulle viisikymmentä tuhatta puntaa, ja siitäkös nousisi elämä\nNew-Yorkissa -- arvopaperieni yleinen myynti summakaupalla!\n\n-- Miksi New-Yorkin tarvitsisi siitä mitään tietää? Miksikö New-Yorkin\ntarvitsisi siitä tietää! toisti hän.\n\nTyttöseni, kun joku ottaa lainaksi miljoonan puntaa, tietää koko\nmaailma sen. Arveletko, että voisin mennä Englannin Pankin johtajien\nluo ja sanoa: kuulkaas nyt, lainatkaa Theodore Racksolelle miljoona\nviikoksi, niin hän antaa teille kuitin ja osoitteen osakkeistaan.\n\n-- Mutta sinä voisit saada sen? kysyi hän toistamiseen.\n\n-- Jos Lontoossa on miljoona puntaa, luulen voivani saada sen käsiini,\nvastasi hän.\n\n-- Silloin, isä, sanoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, täytyy\nsinun lähteä hankkimaan se. Ymmärrätkö? Se on minulle. En ole koskaan\nennen pyytänyt sinulta mitään oikein suurta, mutta nyt teen sen. Ja\nhaluan sitä niin kiihkeästi.\n\nHän tuijotti tyttöön.\n\n-- Tunnustan sinun ansainneen palkinnon, sanoi isä lopuksi. Ansaitset\nsen suurenmoisesta ja ihailtavasta kylmäverisyydestäsi. Nyt voit\nilmaista minulle kaiken tämän sekasotkun oikean, sisäisen yhteyden.\nKuinka se kuuluu?\n\n-- Tahdon tuon miljoonan Eugen-herttuaa varten, alkoi tyttö ensin\nepäröiden ja viivytellen. Hän joutuu perikatoon, jollei voi saada\nmiljoonaa velkojensa maksamiseen. Hän on hyvin rakastunut erääseen\nprinsessaan, eikä voi mennä hänen kanssaan naimisiin vain sen vuoksi.\nTytön vanhemmat eivät sitä sallisi. Hän olisi saanut rahat Sampson\nLeviltä, mutta tuli liian myöhään -- Julesin vuoksi.\n\n-- Tiedän tuon kaiken -- ehkä paremmin kuin sinä. Mutta en jaksa\nkäsittää, mitä se sinua tai minua liikuttaa.\n\n-- Asianlaita on se, isä, jatkoi Nella, että hän on yrittänyt tehdä\nitsemurhan -- hän on sellaisessa ahdingossa. Niin, ihan itsemurhan. Hän\nnautti opiumia eilen illalla. Se ei tappanut häntä -- hän on pelastunut\nensimmäisestä kohtauksesta, mutta hän on hyvin heikossa tilassa ja\nsanoo aikovansa kuolla. Ja minä luulen totisesti hänen kuolevan. Jos\nsinä nyt voisit hankkia hänelle tuon miljoonan, isä, pelastaisit hänen\nhenkensä.\n\nNellan kertoma uutinen oli Racksolelle suuri ja masentava yllätys,\nmutta hän salasi tunteensa jotensakin hyvin.\n\n-- En vähääkään toivo hänen henkensä pelastumista, Nella. Minä en\nkovinkaan kunnioita Eugen-herttuaasi. Olen tehnyt hänen hyväkseen\nminkä olen voinut, mutta ainoastaan puolustaakseni oikeutta ja myös\nsenvuoksi, että tunnen vastenmielisyyttä salaliittoja ja salamurhia\nvastaan. On vallan eri asia, jos hän haluaa tappaa itsensä. Silloin\nsanon: tappakoon vain. Kuka siitä on vastuussa, että hän on kokonaisen\nmiljoonan punnan velassa? Siitä hänen on kiittäminen ainoastaan itseään\nja huonoja tapojaan. Luulen kruunun, jos hän sattuisi kuoleman kautta\npoistumaan, joutuvan ruhtinas Aribertille. Ja se olisi lisäksi hyvä\nasia! Aribert on kahdenkymmenen veljenpoikansa tapaisen miehen veroinen.\n\n-- Siinäpä se juuri onkin, isä, sanoi hän innostuneena, käyttäen\ntilaisuutta hyväkseen. Tahdon, että pelastat Eugen-herttuan juuri\nsiksi, että Aribert -- ruhtinas Aribert ei halua valtaistuimelle. Hän\ntahtoo paljon mieluummin päästä siitä.\n\n-- Mieluummin päästä siitä! Älä puhu joutavia. Jos hän on itseään\nkohtaan vilpitön, myöntää hän tulevansa iloiseksi, jos saa sen.\nValtaistuimet ovat niinsanoakseni hänellä veressään.\n\n-- Erehdyt, isä! Ja syy, miksi valtaistuin on hänelle vastenmielinen,\non tämä: Jos ruhtinas Aribert nousisi Posenin valtaistuimelle, olisi\nhänen pakko mennä naimisiin jonkun prinsessan kanssa.\n\n-- Niinpä niin! Prinssin tulee naida prinsessa!\n\n-- Mutta hän ei tahdo. Hän tahtoo luopua kaikista ruhtinaallisista\noikeuksistaan ja elää alamaisena. Hän tahtoo naida naisen, joka ei ole\nmikään prinsessa.\n\n-- Onko tämä nainen rikas?\n\n-- Hänen isänsä on rikas, sanoi nuori tyttö. Oh, isä, etkö voi arvata\nsitä? Hän -- hän rakastaa minua. Hänen päänsä vaipui Racksolen\nolkapäälle ja hän alkoi itkeä.\n\nMiljoonamies vihelsi kimakasti.\n\n-- Nella! sanoi hän lopulta. Entä sinä? Pidätkö sinä hänestä?\n\n-- Nyt olet tyhmä, isä, vastasi hän. Luuletko, että tällä tavoin\ntuottaisin itselleni huolta, jollen hänestä pitäisi? Hän hymyili läpi\nkyynelten. Hän kuuli isänsä äänensävystä, että oli voittanut.\n\n-- On tämä hyvin merkillinen juttu, sanoi Racksole. Mutta jos\nluulet siitä olevan mitään apua, on parasta, että menet sanomaan\nEugen-herttuallesi, että tuo miljoona voidaan hankkia, jos hän sitä\ntodella tarvitsee. Otaksun, että hänellä on kunnollisia vakuuksia,\nmuuten ei Sampson Levi olisi asiaan puuttunut.\n\n-- Kiitos, isä. Älä nyt seuraa minua, ehkä järjestän asian itse.\n\nHän sanoi hyvästi pienellä kohteliaalla niiauksella ja katosi.\n\nNellan palatessa loistokerroksen makuukammioon olivat sekä lähellä\nasuva lääkäri että tuo erikoistuntija jälleen saapuvilla. Molemmat\nlääkärit läksivät vuoteen äärestä, kun tyttö astui sisään, ja alkoivat\nhiljaisella äänellä puhella keskenään ikkunasyvennyksessä.\n\n-- Omituinen tapaus, sanoi erikoistuntija.\n\n-- Niin, taudin perustuksena on, kuten sanotte, hermostunut\nluonnonlaatu. Kun sellainen luonnonlaatu ja voimakas ruumiinrakenne\nvaikuttavat vastakkain, saattavat seuraukset olla sangen omituiset.\nKatsotteko olevan mitään toivoa, sir Charles?\n\n-- Jos olisin nähnyt hänet silloin, kun hän tuli tajuihinsa, olisin\nsanonut, että toivoa on. Suoraan sanoen, kun yöllä tai oikeammin tänä\naamuna läksin täältä, en odottanut tapaavani herttuaa enää elävänä --\nsaatikka sitten täydessä tajussaan ja puhumaan kykenevänä. Kaikkien\npelin sääntöjen mukaan pitäisi hänen nyt vallan helposti ja täysin\nvarmasti voittaa häiriö, minkä alaisena hänen olemuksensa on ollut.\nMutta sitä en luule hänen tekevän. En luule hänen sitä toivovankaan.\nJa lisäksi luulen hänen edelleen olevan itsemurhakiihkon vaikutuksen\nalaisena. Jos hänellä olisi partaveitsi, viiltäisi hän kaulansa poikki.\nTeidän tulee koettaa ylläpitää hänen voimiaan. Jos käy tarpeelliseksi,\ntehkää ruiskutuksia. Pistäydyn katsomassa iltapäivällä. Nyt minun\non lähdettävä St. James Palace'en. Ja erikoistuntija kiiruhti pois\ntehtyään siron kumarruksen ja lausuen muutamia kohteliaan rohkaisevia,\nnopeita sanoja ruhtinas Aribertille.\n\nErikoistuntijan mentyä kutsui ruhtinas Aribert toisen lääkärin syrjään\nluokseen.\n\n-- Unohtakaa kaikki muu, tohtori, sanoi hän, ja ajatelkaa vain, että\nminä olen ihminen ja te samaten. Sanokaa minulle totuus! Kykenettekö\npelastamaan hänen ylhäisyytensä? Sanokaa minulle totuus!\n\n-- Ei ole mitään totuutta, vastasi tohtori. Tulevaisuus ei ole meidän\nkäsissämme, ruhtinas.\n\n-- Mutta toiveita? Onko vai ei? Tohtori katsoi ruhtinas Aribertiin.\n\n-- Ei, sanoi hän lyhyesti. Niitä minulla ei ole. Minulla ei ole koskaan\nsilloin toiveita, kun potilas ei ole puolellani.\n\n-- Te tarkoitatte...?\n\n-- Tarkoitan, ettei hänen kuninkaallisella ylhäisyydellään ole mitään\nhalua elää. Sen kai olette huomannut.\n\n-- Liiankin hyvin.\n\n-- Ja tiedätte syyn? Aribert nyökkäsi myöntäen.\n\n-- Sitä ei voi poistaa?\n\n-- Ei, sanoi Aribert. Hän tunsi jonkun koskettavan takinhihaansa. Sormet\nolivat Nellan. Elein tämä viittasi häntä tulemaan eteiseen.\n\n-- Jos niin tahdot, sanoi hän jouduttuaan ruhtinaan kanssa kahden\nkesken, voidaan Eugen-herttua pelastaa. Minä olen huolehtinut siitä.\n\n-- Oletko sinä huolehtinut siitä? Hän kumartui Nellan puoleen melkein\nkauhun ilme kasvoissaan.\n\n-- Mene sanomaan hänelle, että nuo miljoona puntaa, jotka hänen onnensa\nedellytyksinä ovat niin välttämättömät, ovat tulossa. Sano hänelle,\nettä hän voi saada ne tänään, jos se voi häntä rauhoittaa.\n\n-- Mutta mitä sinä tarkoitat, Nella?\n\n-- Tarkoitan, mitä sanonkin, Aribert, ja hän tarttui Aribertin käteen\nsulkien sen omaansa. Juuri mitä sanon! Jos miljoona puntaa voi pelastaa\nEugen-herttuan hengen, on se hänen käytettävänään.\n\n-- Mutta kuinka -- kuinka olet voinut sen järjestää? Minkä ihmeen\nkautta?\n\n-- Isäni, sanoi hän lempeästi, tekee kaikki, mitä häneltä pyydän.\nÄlkäämme hukatko aikaa. Mene sanomaan Eugen-herttualle, että kaikki on\nkunnossa ja että kaikki käy hyvin. Mene!\n\n-- Mutta me emme voi ottaa vastaan tätä -- tätä kuulumatonta, tätä\nuskomatonta palvelusta. Se on mahdotonta.\n\n-- Aribert, sanoi hän nopeasti, muista, ettet ole Posenissa ja pidä\nvastaanottajaisia hovissa. Olet Englannissa ja puhut amerikalaisen\ntytön kanssa, joka aina on tottunut saamaan tahtonsa toteutetuksi.\n\nRuhtinas teki torjuvan eleen ja meni takaisin makuukammioon. Tohtori\nistui pöydän ääressä kirjoittaen lääkemääräyksen. Aribert lähestyi\nsänkyä voimakkaasti pamppailevin sydämin. Eugen vastaanotti hänet\nheikosti, väsyneesti hymyillen.\n\n-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert, kuuntele tarkkaan, mitä minulla on\nsanottavaa. Tuon uutisia! Ystäviemme avulla olen saanut aikaan, että\nsinä saat lainaksi miljoonan. Se on ihan päätetty asia ja voit luottaa\nsiihen. Mutta sinun on parannuttava. Kuuletko, mitä sanon?\n\nEugen miltei nousi istumaan vuoteessa.\n\n-- Sano minulle, etten houri! huudahti hän.\n\n-- Sitä et luonnollisesti tee, vastasi Aribert. Mutta et saa istua\nylhäällä. Sinun täytyy olla varovainen.\n\n-- Kuka lainaa rahat? kysyi Eugen heikosti, onnellisesti kuiskaten.\n\n-- Älä huoli siitä. Sen saat myöhemmin tietää. Huolehdi nyt\nparantumisestasi.\n\nIltapäivällä oli Eugen huomattavasti ja ratkaisevasti parempi.\nLääkärit, jotka taudin kulku kolmannen kerran oli pannut pyörälle,\nilmoittivat nyt kaiken vaaran olevan ohi. Ilmoituksen sävy tuntui\nilmaisevan, että onnellinen tulos kokonaan johtui saavuttamattomasta\nlääkärintaidosta, mutta kenties Aribert erehtyi. Olipa sen asian laita\nkuinka hyvänsä, oli hän sangen ihmisystävällisessä mielentilassa ja\nvalmis antamaan anteeksi mitä hyvänsä.\n\n-- Nella, sanoi hän vähän myöhemmin, heidän taas ollessaan kahden\neteisessä, mitä minun on sinulle sanottava? Kuinka voin sinua kiittää?\nKuinka voin kiittää isääsi?\n\n-- On parasta, ettet kiitä isääni, sanoi hän. Hän on olevinaan sitä\nmieltä, että koko asia on pelkästään liiketoimi, niinkuin se tietysti\non. Mitä minuun tulee, niin saat -- niin saat...\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Suudella minua, sanoi hän. Kas niin! Oletko varma siitä, että olet\nsuorastaan kosinut minua, mon prince!\n\n-- Oi, Nella! huudahti hän sulkien hänet uudelleen syliinsä. Ole omani!\nMitään muuta en kaipaa!\n\n-- Tulet kyllä huomaamaan tarvitsevasi myöskin isäni suostumuksen!\n\n-- Tuleeko hän tekemään vaikeuksia? Ei kai hän tule tekemään, Nella --\nei toki sinulle!\n\n-- Parasta, että kysyt häneltä, sanoi hän leikillisesti. Hetkistä\nmyöhemmin astui Racksole itse huoneeseen.\n\n-- Käykö kaikki hyvin, kysyi hän, viitaten makuukammioon.\n\n-- Mainiosti, vastasivat molemmat rakastavaiset yhteen ääneen punastuen\nkumpikin.\n\n-- Vai niin! sanoi Racksole. No, jos niin on asianlaita ja teillä on\njoku minuutti joutoaikaa, tahtoisin näyttää teille jotakin, ruhtinas.\n\n\n\n\nXXX.\n\nLOPPU.\n\n\n-- Minulla on koko joukko asioita teille kerrottavana, alkoi Racksole,\nheti kun he olivat ehtineet ulos huoneesta, ja samoin, niinkuin sanoin,\njotakin teille näytettävänä. Tahdotteko tulla huoneeseeni? Puhutaan\nsiellä vasta. Koko hotelli on mielenliikutuksen vallassa.\n\n-- Mielelläni, sanoi Aribert.\n\n-- On ilahduttavaa, että hänen ylhäisyytensä Eugen-herttua on\nparanemaan päin, sanoi Racksole, ollakseen kohtelias.\n\n-- Oh, mitä siihen tulee... alkoi Aribert.\n\n-- Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, puhutaan siitä asiasta\nmyöhemmin, ruhtinas, keskeytti Racksole hänen puheensa.\n\nHe olivat ennättäneet hotellinomistajan yksityishuoneeseen.\n\n-- Haluan kertoa teille kaikki viime yön tapahtumat, jatkoi Racksole,\nkuinka vangitsin Julesin ja kuulustelin häntä tänä aamuna. Ja hän\nrupesi juurta jaksain tekemään selkoa kaikesta pienimpiä yksityiskohtia\nmyöten. -- Näette siis, päätti hän, että epäilyksemme Bosnian suhteen\nolivat jotenkin oikeat. Mutta mitä Bosniaan tulee, niin kuta enemmän\nsitä ajattelen, sitä varmemmalta minusta tuntuu, ettei mitään voida\ntehdä sen rikollisten ministerien saattamiseksi edesvastuuseen.\n\n-- Entä Jules sitten? Mitä hänelle aiotte tehdä?\n\n-- Tulkaa tätä tietä, sanoi Racksole ja vei Aribertin toiseen\nhuoneeseen. Erästä siinä olevaa sohvaa peitti liinavaateverho. Racksole\nnosti pois verhon -- hän ei koskaan voinut olla käyttämättä hyväkseen\ntilaisuutta nauttiakseen dramaattisesta esiintymisestä -- ja paljasti\nmiehen ruumiin.\n\nSe oli Jules kuolleena, mutta hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään\nnaarmua tai mustelmaa.\n\n-- Olen lähettänyt noutamaan poliisia -- ei katukonstaapelia, vaan\njotakin Scotland Yardin virkamiestä, sanoi Racksole.\n\n-- Kuinka tämä on tapahtunut? kysyi Aribert hämmästyneenä. Olin\nkuulevinani teidän lausuvan, että hän oli varmasti suljettuna entiseen\nhuoneeseensa.\n\n-- Niin hän olikin, vastasi Racksole. Menin sinne ylös nyt iltapäivällä\nviedäkseni hänelle vähän ruokaa. Kaupunginlähetti oli vartioimassa\noven ulkopuolella. Hän ei ollut kuullut mitään melua, mitään\neriskummallista. Mutta astuessani huoneeseen oli Jules poissa. Hän\noli tavalla tai toisella irroittanut köytensä ja sitten onnistunut\nnostamaan saranoiltaan vaatekaapin oven. Hän oli siirtänyt sängyn\nikkunan ääreen ja työntämällä ikkunasta ulos kolme neljättäosaa\nvaatekaapin ovesta ja lykkäämällä sen sisäpuolelle jääneen osan\nsängynpään ristikon alle oli hän laittanut itselleen jonkunlaisen\nkiikkuvan lavan ikkunan ulkopuolelle. Kaiken tämän hän oli tehnyt\nilman vähintäkään kolinaa. Sitten kai hän on mennyt ulos ikkunasta\nja seisonut tällä tavalla. Hän on silloin sormillaan juuri ja juuri\nulottunut hotellin katon alla olevan leveän reunuksen ulkolaitaan.\nPelkillä käsivoimillaan on hän sitten vivuttanut itsensä tuolle\nreunukselle ja päässyt itse katolle. Hänellä on silloin ollut koko\nkatto käytettävänään. Sillä puolella rakennusta, joka on Salisbury\nLaneen päin, on rautaiset paloportaat, jotka ulottuvat katonharjasta\nsuoraan alas pieneen alhaalla olevaan pihaan, joka on kellarien\ntasalla. Jules on mahtanut luulla pakonsa onnistuvan. Mutta pahaksi\nonneksi on yksi rautaportaitten puolapuista ollut ruostunut hauraaksi,\nsenvuoksi että se on ollut huonosti maalattu. Se meni poikki, ja Jules,\njoka ei tiennyt sitä varoa, putosi maahan. Sellainen oli kaiken hänen\nälykkyytensä ja oveluutensa loppu.\n\nLakattuaan puhumasta levitti hän jälleen verhon ruumiin ylle eleellä,\njoka ilmaisi jonkinlaista kunnioitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Posenin suurherttuan\ntäydellisen parantumisen jälkeen, ilmaisi ruhtinas Aribert, joka\nyhä edelleen asui Grand Babylonissa, toivovansa saada puhutella\nmiljoonamiestä. Eugen-herttua oli, Hansin ja muutamien luokseen\nkutsumiensa hovivirkailijain seuraamana, matkustanut pois suurella\nkomeudella, varustettuna tuolla rauhoittavalla miljoonalla, todella\ntekemään valmistuksia kihlaustaan varten. Tuohon miljoonaan nähden oli\nEugen-herttua antanut tyydyttävän mieskohtaisen vakuuden, ja rahat oli\nmäärä maksaa takaisin viidessätoista vuodessa.\n\n-- Haluatte puhua kanssani, ruhtinas, sanoi Racksole Aribertille, kun\nmolemmat olivat istuutuneet edellisen huoneeseen.\n\n-- Tahdon sanoa teille, vastasi Aribert, että olen aikonut luopua\nkaikista oikeuksistani ja arvonimistäni Posenin kuninkaallisena\nprinssinä ja vastaisuudessa käyttää nimeä kreivi Hartz -- johon\narvoon äitini puolelta olen oikeutettu. Niinikään tahtoisin mainita,\nettä minulla on yksityisiä tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa ja\nlinna ja kaupunkitalo Posenissa. Sanon teille tämän senvuoksi, että\nolen tullut pyytämään tyttärenne kättä. Rakastan häntä ja olen kyllin\nturhamainen uskoakseni hänen rakastavan minua. Olen jo pyytänyt häntä\nvaimokseni ja hän on suostunut Odotamme teidän myöntymystänne.\n\n-- Tuotatte meille suuren kunnian, ruhtinas, sanoi Racksole hieman\nhymyillen, useammallakin tavalla. Saanko kysyä, miksi luovutte\nruhtinaallisesta arvostanne?\n\n-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että vihaan morganaattisen avioliiton\najatusta yhtä paljon kuin te ja Nella sitä vihaisitte.\n\n-- Hyvä on!\n\nRuhtinas nauroi.\n\n-- Otaksun teidän käsittävän, että kymmenentuhatta puntaa vuodessa on\njokseenkin pieni tulo teidän asemassanne olevalle henkilölle, sanoi\nRacksole. Nella on äärettömän ylellinen. Tiedän, että hän joskus\nyhdessä ainoassa vuodessa on käyttänyt kuusikymmentä tuhatta dollaria,\nomistamatta vuoden lopussa minkäänlaista säästöä. Hänhän veisi teidät\nvararikkoon yhdessä ainoassa vuodessa.\n\n-- Nellan täytyy tehdä parannus, sanoi Aribert.\n\n-- Jos hän siihen suostuu, on kaikki hyvin. Silloin minäkin suostun.\n\n-- Kiitän teitä omasta ja hänen puolestaan, sanoi ruhtinas vakavasti.\n\n-- Ja, jatkoi miljoonamies, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä parannusta\nliian äkkipikaa, tahdon hänen hyväkseen täydellä omistusoikeudella,\nkuitenkin silmälläpitäen teidän lapsianne, jos teille sellaisia\nannetaan, luovuttaa pienen summan viisikymmentä miljoonaa dollaria,\ns.o. kymmenen miljoonaa puntaa hyvinä, valikoituina rautatieosakkeina.\nOtaksun sen olevan noin puolet omaisuudestani. Nella ja minä olemme\naina jakaneet kaiken tasan.\n\nAribert ei vastannut. Molemmat miehet puristivat vaieten toistensa\nkäsiä, ja sitten tuli Nella sattumalta huoneeseen.\n\nSinä iltana käveli Racksole ystävänsä Felix Babylonin kanssa\npäivällisen jälkeen edes takaisin Grand Babylonin pengermällä.\n\nFelix oli alkanut keskustelun.\n\n-- Otaksun, Racksole, oli hän sanonut, ettette ole alkanut kyllästyä\nGrand Babyloniin?\n\n-- Miksi sitä kysytte?\n\n-- Koska minä olen alkanut kyllästyä olemaan sitä ilman. Olen tuhansia\nkertoja, myytyäni sen teille, toivonut voivani purkaa kaupat. En jaksa\nsietää toimettomuutta. Tahdotteko myydä sen?\n\n-- Voisin, sanoi Racksole, voisin taipua myymään sen\n\n-- Mitä aiotte vaatia, ystäväni? kysyi Felix.\n\n-- Sen, minkä olen maksanut, kuului nopea vastaus.\n\n-- Mitä? huudahti Felix. Minä myin hotellin teille Julesineen,\nRoccoineen ja miss Spencereineen. Te hukkaatte nämä kolme\nkunnioitettavaa palvelijaa ja tarjoatte sen sitten minulle takaisin\nsamasta hinnasta. Sehän on kuulumatonta! Pieni mies nauroi\nsydämellisesti omalle sukkeluudelleen. Mutta siitä huolimatta, lisäsi\nhän, älkäämme kiistelkö hinnasta. Hyväksyn ehtonne.\n\nJa niin oli päättynyt se tapahtumain sarja, joka alkoi sillä että\nTheodore Racksole tilasi häränkyljyksen ja pullollisen Bass-olutta\nGrand Hotel Babylonin ruokasalissa.\n\n\n\n"]