[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMriAq1pnOuIfeNtvVtBVS5TsPYARg3PPfQifOzruxis":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2257,"Pulska Musta","Sewell, Anna",1820,1878,"2257-sewell-anna-pulska-musta","2257__Sewell_Anna__Pulska_Musta","Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat","romaani",[],[],"fi",1877,1895,22471,137599,false,62237,[23,24,25,26],"Great Britain -- History -- 19th century -- Juvenile fiction","Historical fiction","Horses -- Juvenile fiction","Human-animal relationships -- Juvenile fiction",[28],"Novels","\"Pulska Musta: Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat\" by Anna Sewell is a novel written between 1871 and 1877. Told as an autobiography from a horse's perspective, it follows Black Beauty from his carefree days as a foal through hardships pulling cabs in London to eventual retirement. Through Beauty's encounters with cruelty and kindness, Sewell advocates for animal welfare while teaching sympathy and respect for all creatures. This groundbreaking narrative became an immediate bestseller, selling over fifty million copies worldwide. (This is an automatically generated summary.)",[],149,"Hevosen itsensä kertoma elämäntarina seuraa Pulska Mustan vaiheita varsasta työhevoseksi. Suomalaiseen ympäristöön sovitettu kertomus kuvaa eläimen kokemuksia erilaisten omistajien hoidossa ja painottaa hevosten hyvää kohtelua sekä ymmärrystä ihmisen ja eläimen välillä.","Anna Sewellin 'Pulska Musta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2257.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PULSKA MUSTA\n\nHevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat\n\n\nKirj.\n\nMiss A. Sewell\n\n\nVapaa suomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nENSI LUKU.\n\nLapsuuden kotini.\n\n\nLahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja\nvanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä\nsain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa\nkulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa\nkyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen\nrinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat\nlyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen\nantautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin\nkovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka\nasetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä\nkunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon\npäin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja\nnavettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa\nrupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja\npalata luokseni vasta illalla.\n\nLaitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat,\nmuutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin\nvainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät\naina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja\ntappelemaan.\n\nKun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän,\nhirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:\n\n\"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo\nvarsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole\nollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi\non toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja\nisoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa.\nIsoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan\nnäykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä,\nkelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina\nniskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea\ntappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään.\"\n\nNäitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli\nviisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo.\nNimenä sillä oli oikeastaan \"Herttuatar\" mutta tavallisesti sitä\n\"Herttaseksi\" kutsuttiin.\n\nIsäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja\nriittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti,\npuhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme,\nemäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se\naina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja\nmairitteli \"herttasekseen\" ja kyseli että \"mitenkä nyt poikasi, pulska\nMusta, jaksaa\". Minua hän näet kutsui \"pulskaksi Mustaksi\", koska olin\nkiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan\ntai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan,\nvaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, -- emälläni hän\naina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.\n\nHakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin,\nlaiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta\nusein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään.\nMutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan\ntakaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla\nsaadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme\ntavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan.\nMonasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän\ntaas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin\ntämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me\nlaukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:\n\n-- Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo\nennenkin, vaan nyt se jo riittää, -- saat mennä, minun leipääni et\ntarvitse enää syödä.\n\nSen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti,\noli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.\n\nKun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en\nkoskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti\nlaitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa\nnakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen\nkanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten\nrantojen lävitse vieri järveen.\n\nParooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän\nisäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä\nhurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli\nhyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti\nystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia\nkilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa\nkyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja\nlaskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he\ntällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin\nonnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä\nesimerkki.\n\nNiin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella\npureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja\nhuutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan\nja lähti huudahtaen että \"sieltä tulee ratsastajia\" aika vauhtia\nlaukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle\npysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja\nisäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.\n\n\"Nyt niillä on taas kilpa-ajot\", virkkoi emäni. \"Jos ne tämän kautta\najavat, niin saamme nähdä koko lystin.\" Samassa sieltä tulikin\nratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin.\nSellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen\nja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko\nherroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.\n\n\"Nyt ne saavat hänet kiini\", virkkoi emäni.\n\n\"Kiini, miksi kiini?\" kysyin minä.\n\n\"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään,\nmutta tuo on heistä hauskuutta\".\n\nMutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti\njyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki\nja meitä kohden.\n\n\"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa\", virkkoi emäni ja samassa työntyi\nkoko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät\naidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat\nsyrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.\n\nKatselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan,\nmitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi\nsilmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen\nmakasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan\nkupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena\npurosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.\n\n\"Siltä on niskat poikki\", sanoi emäni. \"Se on oikein hänelle\",\narvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani\nvastaan.\n\n\"Niin ei saa ajatella\", sanoi hän. \"Mutta vaikka olenkin vanha hevonen\nja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut\nkäsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he\nitsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman\nmitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme\npelkkiä hevosia\".\n\nEmäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat\nlaskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan\nnuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon,\noli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin\nalas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat\nhervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty\neikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin\nisäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori\nparooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka\nsuunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin\nvanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun\neläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan\nhevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta\nja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn;\nlaukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.\n\nEmäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten\nhyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä\nhän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.\n\nMoniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään\nja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista\nmustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja\nniitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat\nlakkaamatta.\n\nNuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet\nvietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet\nhänen hurja huvituksensa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMinua totutetaan valjaisiin.\n\n\nSanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin\nansaitsinkin \"Pulskan Mustan\" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja\nväri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin\nsukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut,\nmutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; \"sillä\", sanoi hän,\n\"lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten\nniinkuin täysikasvuisten\". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä\ntalveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän\ntutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta,\nharjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja\nhän virkkoi: \"Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen\".\nIsäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei\ntahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana\npäivänä koulunkäyntini alkoi.\n\nEivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin\ntotuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja\nluokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään\nrekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan\nsiivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja\nmäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut,\njuostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa\narastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä\nhirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei\nsaa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan,\nisännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja\npahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä\nuupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.\n\nPäitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli\ntalutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja\nohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja\nhyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti\nkaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut\nkuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun\npistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen\npäälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä\nkiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä\nkahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, -- se on todellakin\ntukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja\nkaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään\nsamanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja\nsyöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti\nsietämään suitsia.\n\nOpetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti\nisäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti\nsatulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän\nvihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa.\nTuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin\nkantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.\n\nSeuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman\nrautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä\nseurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi\neikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä\nja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä\nviipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut\nensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa\nkun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän\nrautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin\njalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti\nnaulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua\nollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin\nkankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua\nsittemmin ensinkään haitanneet.\n\nSillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika\nkengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi\nlopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen.\nKengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty\ntaitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka\nlyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä\nolivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä\nolin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget\npainoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen\nsuoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua\nmyös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni\nviskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni,\njoka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja\nvähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin\nemäni ja muut hevoset.\n\nKertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota\naina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli\nisäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka\non rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti\nminunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi\nohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan\nkupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä\nkauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin -- näin kamalan\nesineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli\npitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään.\nTein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen\npäähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän\nkuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin,\ntoiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne\nvinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut\nkäsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos\nei mitään olisi tapahtunut, -- tuskin viitsivät koko tuota mustaa,\nsavuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa\nsyödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan\nlaskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua\nsiihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa.\nSen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan\nnähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni\nhuolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa\ntallissani.\n\nSiitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren\nhevosen.\n\nUsein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut\nkaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin\ntyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi\nkuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta\nnoudattaa ajajan tahtoa. \"Mutta\", lisäsi hän, \"ihmisiä on monenlaisia,\non hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen\ntahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka\neivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta\nuskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia\nja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä\nturmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen\nymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät\nkumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen\nkoskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se\nkaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi\nmihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi\".\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKallioniemessä.\n\n\nEräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen\nlähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan\nisäntä virkkoi: \"Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee\naina paraasi.\" En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin\npistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja\ntalutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä\ntulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.\n\nLaaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille\nkasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten\nsai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi\nkorkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas\ntuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka\nmolempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli\nrakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset.\nSiellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä\nosastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta,\nse oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja\nsiitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri\nneliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä,\ntavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen\nirrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli\nkauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja\nsiihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt.\nSeinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni\njoka taholle.\n\nRenki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.\n\nSyötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi\npieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin\npäätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: \"Hyvää päivää,\nkuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?\"\n\nHarmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti\nsekä virkkoi: \"Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja\nkäytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden\nminulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki\nminua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan\ntuossa seinän takana?\"\n\n\"Niin lie tarkoitus\", vastasin.\n\n\"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista,\njotka näykkivät\".\n\nSamassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen.\nSillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset.\nSe oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, --\nvenäläistä rotua -- ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: \"Vai sinä\nse olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen.\nKaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", vastasin minä, \"en ole ajanut ulos sinua enkä muita.\nTähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen\ntulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen\nnelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään\nkanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa\".\n\n\"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun,\nlapsen, kanssa sanasotasille.\"\n\nMinä en vastannut mitään.\n\nKun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä\nyhtä ja toista.\n\n\"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä\nhampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin.\nKun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään\nsalakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin\nkäsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti\npelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää\nuskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt\nsiivolla etkä pureksi\".\n\n\"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan\nravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä\".\n\n\"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan\", selitti Virkku, \"se on sillä\nvain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut\nystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin\nhyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä\nsitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski\nVille on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki\ntekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä,\n-- mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös\", lisäsi\nharmi viisaan näköisenä, \"minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla\non paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin\nkuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies,\non palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on\nharvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun\npilttuusi vietiin\".\n\nKuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla\nhän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja\njuuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin,\ntuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. \"Ajattelin nyt\naamupäivällä lähteä tällä ajelemaan\", puhui hän Villelle, \"mutta en\njoutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele\nkappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet\nvillavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros\nmyllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee\".\n\nVille valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni\nrouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.\n\n\"No, kuinka se kulkee?\"\n\n\"Vallan mainiosti, herra parooni\", vastasi Ville. \"Ja kun tulimme\nmetsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä.\nMutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti\nkorviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa\neteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen\nja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja\npelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät\nhevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni\ntyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että\nsitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin\nherkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia\".\n\nSeuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin,\nsitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun\ntulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.\n\n\"No miltä tuntui?\" kysyi hän.\n\n\"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi.\"\n\nVille olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni,\njotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina\nhänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia\nymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän\n_tarkoitti_ ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli\nlempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän\nharjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun\nhän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat\nomansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.\n\nNeljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli \"Majuri\". Se oli vanha\nja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja\nse sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä\ntehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä\najaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin\nkohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin\nNäykinkin luottamuksen.\n\nHyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin\nkaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä.\nTalli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää\nkaipasin?\n\nNiin, vielä kaipasin vapautta!\n\nPuolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla\ntäydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä\nseistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin\nmilloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen\nnäköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina\nmarhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan,\nsehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja\nvirkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli\nvapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki\nja pitkin, -- sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä\nitse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa,\ntunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli\nvaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä\ntuli, niin minusta tuntui, mutta nyt _täytyy_ saada kimpasta pikkuisen.\nOlen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti,\nmutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.\n\n\"So, so poikani\", oli hänen tapa sanoa. \"Nyt lähdetään jalottelemaan,\nniin ei kutku noin pahasti kavioitasi\". Kun silloin oli tielle päästy,\nantoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja\nsitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli\npoissa. _Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan\nusein vikureiksi_, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä\nrankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi\nsyyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa\nvivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen\näänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän\nminuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.\n\nMainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin\nvapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei\najopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa.\nSiellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä\ntahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä\nennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja\nlevättiin kalveen puolella.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nToverini Näykki.\n\n\nKun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme\npitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun\nkasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.\n\n\"Niin\", sanoi se, \"jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi\nminusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt\njään kai ijäkseni tällaiseksi\".\n\n\"Miksi niin?\" kysäsin.\n\n\"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista\", vastasi\nse. \"Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä\nihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin\nemästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin\nmuitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei\nollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka\nminua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan\nmeitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta\nmeistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki\nusein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia\nmeistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja\nrupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten\nvallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä.\nMutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika.\nUseita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet\nminut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi\nturvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi\nväkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he\nkuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen\nhosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa.\nEi koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin\ntahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella\nhurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli\nseistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja\nrupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla\nvapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat\nvielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.\n\n\"Oli yksi -- talon vanha isäntä, -- joka luullakseni olisi jaksanut\nhillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten\nhoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse\nhän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva,\nvallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän\nvielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen\nedessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara\nkoura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään\nmuuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, _hevoslihaa_\", -- Näykki\npolki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas\nrauhallisempana jatkoi:\n\n\"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui\nja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan\nkerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi,\nsen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut\nminua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin\ntunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana\naamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas\npitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen\nhän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet,\nmerkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta\nsatuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut\nja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin\nsuussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi\nkitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön.\nHän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko\nluontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin\nhuimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan\nminä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä\nerilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle,\nrahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin,\nkunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen\nhuokasemaan.\n\n\"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen\nkatajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei\nvettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki\nmieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja\nohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella,\nettä nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei\nanneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen,\njoka leppeästi kutsui minua, -- se oli vanhan isännän ääni, jonka\ntuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän\nluokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita.\nHänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän\nantoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että\nsitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää\nmulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt\nlähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin\nrauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän\nkatsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän\nhyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan\nikävä juttu.'\n\n\"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen\nohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois\ntieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta\nole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista',\nvaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan\nhyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään\nminut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi\nminut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli,\nja _yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää_. Suuni oli niin pahasti\nhaavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat,\npudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä\nmaistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni\nja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei\nkoskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.\n\n\"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve,\nuskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja\npitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi\".\n\n\"Kun oppiaikani oli kulunut\" -- jatkoi tamma kertomustaan -- \"osti\neräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla\nja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa.\nSiellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin\nja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka\nkomean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa,\nmutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa\nvarustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa\nherrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin\nsatuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla\nselkään. Siinä saattoi tulla hulluksi\".\n\n\"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?\" kysäsin.\n\n\"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat\nolemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä,\nrengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle,\nettä mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen\nolisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei _hän_\nkyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui\nja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes\nolisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin\nhalukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun\nkoreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa\nja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä,\nusein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi\nja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli.\nTallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin\nvaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni\ntukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin\nenkä asettunut millään. Silat särkyivät -- ja sen jälkeen minua ei enää\nniiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä\nmyömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan\npahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs\nhevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti\nerilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä.\nJa ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä\nhevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko,\nmutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin\nmuutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen\nja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos\nen pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi\nhän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki,\noli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää\nminua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä\nkun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän\nsuuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä\nuskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä\nkäytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista\ntavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin\nminut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti\nminut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen\nsinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut\nkäsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli\npuolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan\nkukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten\nsinä, mutta sitä en voi\".\n\n\"Mutta\", virkahdin minäkin, \"olisi minusta sentään häpeä jos sinä\nrupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa\".\n\n\"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran\njo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan\nensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja\ntaputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure\".\n\nOlin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä\nollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin,\nettä kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi,\nsen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä\nihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: \"Luulenpa\nettä meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo\nhirnahtelee, kun minä talliin tulen\".\n\n\"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin\nPulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke\".\n\nIsäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi\nvaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin\nkaunista kaulaa ja virkkoi: \"Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan\ntoinen hevonen kuin taloon tullessasi\".\n\nIkäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön,\nparoonin sitä hyväillessä.\n\n\"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä\", sanoi pakooni.\n\n\"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä\non tullut toinen hevonen\".\n\nVille puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi\nniiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat\nkokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli\nlisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina\ntarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä\nannettava hevosille nautittavaksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKeskusteluja tallipihalla.\n\n\nMeitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä\nkäytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan,\nettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka\neivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin,\njotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä\nkesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin\nratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet.\nMinulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli\nsiis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset\nratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta\nhuvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi\nlaukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti\nnaisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta\nrepimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän.\nHevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole\nturmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin\nliikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu\nkoskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla\najelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.\n\nKun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi\nMajurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin\nsiltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman\nkautta menettänyt häntänsä. \"Tapaturman,\" naurahti tämä katkerasti,\n\"kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä,\njulmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on\nlyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä\non aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole,\nettä minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu,\nettä minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei\nmuistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen\nalinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä\nhuiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu _muoti_, joka tähän oli\nsyypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa,\nettä esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt,\nlienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin\nviisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on\".\n\nTuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen\nmäärään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä\nkokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät\nkoiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät\nniiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman\nnäköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan\nja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa\nsen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi\nluonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein\nlämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo\nrupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa\nkatkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta\nsiihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän\nvastalauseensa.\n\n\"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan\novat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen\nvuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja\non hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän\".\n\nNämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka\nerittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin\nasioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:\n\n\"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?\"\n\n\"Ei, sitä en voi sanoa\", vakuutti Majuri, \"sillä niistä ei ole\nminkäänlaista hyötyä\".\n\n\"Yleinen luulo on\", selitti Virkku, \"että kun hevoset eivät voi\nnähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita\ntapaturmia\".\n\n\"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?\"\n\n\"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton\najohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan\non, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee\nlukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä.\nOnhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian\nlähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa\nnuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme\nja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo\nvähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin\noutoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on\npilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin,\nmutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut\".\n\n\"Minun luullakseni\", virkkoi Majuri, \"ovat kaihtimet varsinkin öiseen\naikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin\nkuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen\nolisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka\neräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi,\njoka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli\nhevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti\nsyvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin\npelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle\nheti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky\nosaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä\nloitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat\nasemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin\nsyvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta\nkuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut\nsilmälippuja, niin olisi _se_ kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä.\nNyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin\nnahkansa\".\n\n\"Minun mielestäni olisi parasta\" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan,\n\"että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla\nsyntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän\naina luulevat voivansa korjata luontoa\".\n\nTaas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku\nkohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: \"Voinpa mainita\nteille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka\nosottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran\nsanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin\nilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä\nulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin\ntottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. -- Mutta\nheretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne\nkujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea\".\n\nVirkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken\ntemmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSelviä sanoja.\n\n\nKuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa\nisäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun\nasukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä\nkaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin\nhevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko\ntilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi\npitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut\nilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi.\n-- Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo\noli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin\nliian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri\nmaata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka\noli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja\nvedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä\nvähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni,\njoka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin\ntöissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui\npahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla\nteetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta\notti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä\nhänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti.\n\"Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne\", niin sanoi silloin\nisäntäni, \"vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä\nenemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen\nihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä\nvastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että\non olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran\njoudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme\neläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely\nluontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta\".\n\nJa paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria\neläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin\nolisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen\nsumman. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt\ntehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja,\njätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni\noli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu\nasemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit\nasuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä\nn.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi\nkäyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa\nomasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti\nsäästävät hevosen voimia.\n\nIhmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan,\nnim.: \"millainen herra, sellainen palvelija\". Meidän talon palkollisiin\nse ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt\nlausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei\nmuu auttanut.\n\nNiin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä.\nPaluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan\nkonin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha\nviisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea,\neikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä\nkääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein\nkäsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään\nnousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä\nmenemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan.\nLähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja\nviskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan.\nOhjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä\nnauratti tämä juttu: \"kutti parahiksi pojalle\", puheli hän.\n\nPoika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan\npäästä sieltä ylös. \"Tulkaa auttamaan\" vikisi hän.\n\n\"Auttamaan!\" vastasi Ville pilkallisesti, \"juuri siellä sinun paikkasi\nonkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies\nseljässä hyppäämään korkean veräjän yli\". Ja Ville ajoi edelleen.\nMutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen\nitsekseen puhuvan: \"kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin\nkuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa\nkautta ja kerrotaan, jos joku kysyy.\" Ja niin ajoimme lautamiehen talon\nohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi\nsäikähtyneenä ovella.\n\n\"Oletteko nähneet poikaani?\" kysyi lautamies. \"Hän lähti äsken viemään\nhevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä\".\n\n\"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies\nniin ilkeästi ajaa\", vastasi Ville.\n\n\"Miten ilkeästi?\"\n\n\"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt\nveräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti,\nvaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä\nvahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää.\"\n\nEmäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan \"Pekka\nraukkaansa\". Vaan lautamies vastasi vakavasti: \"Pysy kotona sinä, Pekka\ntarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt.\nMutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne\".\n\nMe jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen\nmyhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin\nmielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. \"Tunnen hänet, käytiin\nyksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä\noli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa\nmiten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi\nniiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle.\nHän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja\nettä oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin\nopettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui\nsilloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa\nselkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän\nja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin\nvakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi\nmeille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia\neläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita\nkohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä.\nSitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat\nystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä\nJumala on rakkaus\".\n\n\"Siinä puhui opettajanne toden sanan\", virkkoi Ville, \"sillä ei ole\nuskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan\nsuuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi\nihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, -- paljasta\nlorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy\noikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMyrskyinen päivä.\n\n\nMuuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle\nasioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi\nitse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset\nja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt\nsateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli\nkuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli\nkuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen\nvaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat\nsiltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan\npidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli\nja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden\nvallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin,\nniin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä\najoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua\nannettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa\ntakia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin\nmyöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä\nkuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut\nennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta\ntuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili\ntielle.\n\n\"Soisinpa että oltaisiin jo kotona\", kuulin isännän lausuvan.\n\n\"Niin\", vastasi Ville, \"tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista\".\n\nMelkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui\njyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen,\njuurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin\npahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua\nennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin\nja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui\npääni luo.\n\n\"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta\", virkkoi isäntäni. \"Mutta\nmitä tehdään nyt?\"\n\n\"Puun yli emme pääse\", selitti Ville, \"eikä sitä kiertääkään voi. Ei\nauta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä\npitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy,\nmutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt\".\n\nTienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu\nsillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli\nsillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä\nhiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille,\ntunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin\nvaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin.\n\"No, astu pois, Musta\", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla.\nMutta minä en paikaltani päkähtänyt. \"Astu, astu!\" komensi isäntä\ntiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta\neteenpäin en kulkenut.\n\n\"Tässä on jokin este\", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti\nedelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa\nminua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin\nselvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului\nhuutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli\nkuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.\n\n\"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin,\" huusi hän minkä kulkusta lähti.\n\n\"Mikä on sitten hätänä?\" kysyi isäntäni.\n\n\"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te\najatte jokeen jos ajatte\".\n\nJo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut\nvarovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta\nylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa\nkohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö\noli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain\nrauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun\nsuuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme\nsaapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan\nmatalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni\npuheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut\nedelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja\nrenki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla\nepäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että\nJumala on antanut _ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella;\neläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta\njoka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat\neläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen_.\n\nPitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika\noli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden\nollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon\ntapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse\nulos ja virkkoi:\n\n\"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen\npeljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut\".\n\n\"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin\nme, niin joessa me kaikki nyt olisimme\".\n\nEnempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut\ntalliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja\nlevitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä\nolinpa todellakin sangen väsynyt.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nVanha tallirenki.\n\n\nMuuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan\nerään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö\nTurussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan\npäärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville\nportin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä.\nHotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli\nvanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka\nkoukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan\naisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti\nkaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista\npilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi\nkatsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman\nkevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka\npaikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että\ntuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja\ntasanen kuin silkki.\n\n\"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti\", virkkoi\nihmeissään Ville, \"mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja\nhyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt\".\n\n\"Kas, se on tottumuksen voima\", virkkoi vanha nilkku tallirenki.\n\"Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta,\nellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin\nriippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi\nkuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin\ntekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja\nsiirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee\nkaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa\ntyö tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt\nolen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15\nvuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin\nja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin,\npotkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta\nsiltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja\nhoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää\nmulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin\nhoidettua hevosta. _Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten\nhevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa,\nniin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on_. Katsos tätä, näin\ntyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja\ntahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä\njoka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny\npilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on\narka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on\nkohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi;\nse on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä\nluonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. _Hevonen on\nkuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa_.\"\n\n\"Te puhutte viisaasti\", myönsi Ville. \"Se on ollut mielipide meidänkin\ntalossa.\"\n\n\"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen\nherra\".\n\n\"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä.\"\n\n\"Vai hän\", vastasi vanhus vilkastuneena, \"olen jo kuullut hänestä\npuhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä\".\n\n\"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen\npoikansa sai surmansa ratsastusmatkalla\".\n\n\"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta\najaja oli varomaton, -- aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on\nsellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina\nmuistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä\nvoi helposti mieskin mennä\".\n\nNyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat\nhyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTulipalo.\n\n\nIllan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen\ntalliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa\nseisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:\n\n\"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle.\n_Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi_!\"\n\nKuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja\nheittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa\nmeitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään.\n-- Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja\ntunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja\npainostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki\nhyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta\ntalli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.\n\nSavu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin\nsieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja\nsihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä\näänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan.\nToisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja\npolkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo\nouto mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin\nhätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin\nkömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa\nei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään\neivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja\njuoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme\nseuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen,\nvaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa\nsisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä\nkiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin\nhohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: \"Tuli on\nirti!\" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta\ntyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan\nsilloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.\n\nKuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.\n\n\"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos\". Minä seisoin lähempänä\novea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti\nminua. \"Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos\".\nSaatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi\nsilmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista.\nPihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: \"Pidelkää\ntätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi\".\n\nVille juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti\nminä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli\nsuureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei\nse millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri\nsekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja\nja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin\nikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta\ntunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti\nliekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin:\n\"Ville, oletko siellä, tule ulos\". Ei kuulunut vastausta.\n\nMutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen\ntulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja\nryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.\n\nParoonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen:\n\"Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?\"\n\nVille puisti päätään ja ryki, -- ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui\nitse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin\npihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot\npaukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. \"Ruisku tulee,\nruisku tulee, pois tieltä\", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme\ntäyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät\nletkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.\n\nMutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä\nporttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä\nvei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: \"Minun täytyy rientää\nvaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja\npyydä talonväeltä mitä tarvitset\". Ja sitten palasi hän takasin, ei\njuossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät\nuuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset,\njotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, -- kamalaa oli\nse kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti\nmeitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan\nVilleä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli\nVille, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.\n\nParoonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan\njatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla\nperustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän\nkertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää,\nmistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että\nHeiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä\npalatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli\nkieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana\npidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja\nsiellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon,\njonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, _ettei kenenkään koskaan\nollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin_. Sitä neuvoa\nolisi täälläkin pitänyt noudattaa.\n\nVille kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja\nseinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat\nhiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nSananvienti lääkärille.\n\n\nLoppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen\nherraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan,\nhauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme\nja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: \"Senpä\nnäkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä\nvaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai\ntulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne\neivät _tahdo_, ei yksi kymmenestä\".\n\nViivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin.\nOlimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä\nyönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt\nnukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla.\nJoku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon,\nmutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. \"Nyt Musta, nyt sinun\nkerran pitää koetella miten koipesi oikeavat\", virkkoi hän ja työnsi\nsamalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän\ntempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty\nkädessä ja puhui:\n\n\"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, -- emäntäsi henki on\nkysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje\ntohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä\nehdit\".\n\nSeuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki\nja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että\nsyrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. \"Kas\nniin, Musta, nyt koeta parastasi\". Ei repinyt hän suitsista eikä\nruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, --\ntuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin\njuossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä\nverkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma\noli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas\nannoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista\ntuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut\nminkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle,\ntuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos\nkysyen, mikä on hätänä.\n\n\"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori\nheti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje\".\n\n\"Odota, minä tulen\".\n\nHetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.\n\n\"Pahinta on\", sanoi hän, \"että hevoseni on äsken palannut matkalta ja\non aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?\"\n\n\"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos\ntarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin\nminä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni\nmieluisinta\".\n\n\"Hyvä, sitten lähden yksin heti\".\n\nTuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa.\nVille huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee\nkyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. \"Varokaa vain\nhevosta, ettei sille tapaturmaa satu\". Tohtori lupasi tehdä parastaan\nja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.\n\nJa hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia\ntarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan\nhillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti\nvauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä\nkovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas\nreippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla\nvastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi\nkärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut\ntallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä\ntuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki\njuoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle\nvettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui\nhyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä.\nMutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin\nväristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja\nrintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani,\nvaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua!\nMuutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin\nääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin\nVille talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja\ntoi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi\njuotavakseni. Sen juotuani nukahdin.\n\nRenkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden\nhän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja\njättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää,\nkuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä\nsairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää.\nMutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin\nminua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli\nhoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja\nvirkkoi: \"Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen\nsinä pelastit\". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että\nemäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet.\nVille vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen\njuoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä\noli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, --\nainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin\nsuinkin ja että se kiire oli emännän takia.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nJäähyväiset.\n\n\nKauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja\nsain vanhat voimani takasin.\n\nKolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa,\nmutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset\nkohtalonvaiheet.\n\nKuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan\nhuononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman\nnäköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä\nkotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko\ntalossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä\nmukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois\nmaatilaltaan, -- muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.\n\nVille kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää\nvihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin\naseman väliä edestakaisia -- meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi\nlähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa\nmeillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää --\nvanha se jo olikin -- ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria.\nPian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin\nja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni\nHjelmille, Uudellemaalle -- vakuutettiin että siellä meille tulisi\nhyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain\nilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun\njo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai\nsen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin\npaikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja\nkatsovansa.\n\nIltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä\nmuutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen\näänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, -- luulenkin\nhevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.\n\n\"Noo\", kysyi hän Villeltä, \"joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä\npalveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?\"\n\n\"En ole\", vastasi Ville verkalleen. \"Minulla on ollut vähän tuumaa\nlähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä\nkengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin\nsurkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään\".\n\n\"Oikea tuuma\", arveli paroonikin. \"Sittenhän olet tilaisuudessa\nmuutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus.\nJos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni\".\n\nJa hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville\npuolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle\nja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä\nlähti isäntä tallista.\n\nLähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle,\nisäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa\nvedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja\nseisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle.\nAsemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että\nrenkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo\nmiehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään\npoispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.\n\nPaluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: \"Rouvaa me\nemme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään\". Allapäin ajelivat\nmiehet sitten verkalleen kotiin, -- joka ei enää ollut meidän yhdenkään\nkoti.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nSariola.\n\n\nSeuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain\nnelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu\nja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi\npoika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä\nhyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen,\ntalutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin\nkulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas\nUudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa\nhoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa\nsiitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä\nVillen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli\nkylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana\npäivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin\nsuureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen\nmies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä\ntoisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen\nsisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja\nmeidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja\nnoin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä\nkatsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä\nkotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:\n\n\"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta\nse on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat\nomituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava.\nKerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä\".\n\n\"Nämä ovat hevosia\", vastasi silloin Ville, \"joita parempia tuskin\nluulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin\nerilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan\nolen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu\neikä kovasti kohdeltu -- ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei\nvarsanakaan -- ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä\nraudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin,\noli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä\ntalttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin\nMusta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo\nkohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin\nluulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri\".\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi Antero, \"mutta vaikea on tällaisessa talossa,\njossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta.\nPanenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta\".\n\nHe olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja\nvirkkoi: \"Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole\nkummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että\naikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma\".\n\n\"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään\nkomeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on\", virkkoi\nAntero.\n\nVille kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä\nviimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni\naivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni\nenkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.\n\nSeuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän\nnäytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.\n\n\"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni\nTörne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan.\nSemmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään\".\n\nAntero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä\npakkokuolaimia kohtaan.\n\n\"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois\", sanoi\nkapteeni. \"Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta\nja totuta vähitellen\".\n\nSamana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja\najettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei\nsiellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua\nastui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta.\nHän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän,\njoka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita\nvihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää.\nNytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei \"kankisuitsia\" oltu\nvedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä\ntarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli,\nettä me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa,\nmutta hän käski vain kiinnittää remmejä.\n\nVaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin\nylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan.\nNäykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin\npalattuamme tuli talliin. \"Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos\nsuitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee\ntoinen leikki, -- minä en kärsi sitä\", uhitteli se.\n\nMutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien\nkautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan\nasentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään.\nLuulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen\npäivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä\nkohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus\nolikin vielä kokematta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nTahallisia tapaturmia.\n\n\nEräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos\najelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.\n\n\"Mitäs tuo tuommoinen on\", tiuski hän heti Anterolle. \"Pystömpään päät\nhevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle\".\n\nAntero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän\nkiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan\nasemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton\nsietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli\npäätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä\noli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen\nne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että\nAntero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa\nnämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi\nhyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se\nheitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja\nsiitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä\nriuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä,\nmutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei\nvoinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: \"Riisukaa Musta valjaista,\npäästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä\nsolista auki!\"\n\nKohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon.\nMinut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut\noli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja\nlaukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin\nnytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka\noli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin,\nvapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. \"Siinä oli\nvähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on,\nettä jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan.\nMinä pesen käteni\".\n\nSitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin,\nettä lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni\noli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa\nja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi.\nMutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen\najohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta,\nkunnes syksy tuli ja \"armollinen rouva\" suvaitsi matkustaa pois\nkaupunkiin.\n\nMyöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin,\nainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle\nSariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös\nmaalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona\najelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella\nminulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua\nhyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja\nkernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti\nkernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan\nrotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme\nkyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.\n\nKerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja\nlähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta\nvaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen\nkoura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän\nkysyi ihmeissään sisareltaan:\n\n\"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?\"\n\n\"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin\nopetella tätä Pokua hallitsemaan\".\n\n\"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava\nhevonen\".\n\n\"Mutta veli hyvä\", sanoi nuori neito pisteliäästi, \"älä nyt turhia\nhuolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan\nja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla\nmukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä\".\n\nHän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle,\njota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla\noli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan\nsatuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä\nmatkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori\nherra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan\nodottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.\n\n\"Viiden minuutin perästä tulen takasin\".\n\n\"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani\".\n\nPoku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski\nsuitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän\nsisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien\ntoisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä\nmaantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi\nsieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun\npään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja\nlähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti\nAnna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti\ntarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien\nkäänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä\nirti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki\nirtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli\ntapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä,\nkiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, --\nratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan,\njosta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää\nPokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea\ntietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä\novella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään\noikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta\nkärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta\nennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme\nedestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä\nseisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä,\njoka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut,\nepätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan\npoikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja\npuunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi\nvalloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi\nyhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian\ntapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui\netukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä\nkärryjä.\n\nMutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu\npois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta\nPoku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri\nilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle\nPoku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat\nosaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen\ntäytyi pysähtyä.\n\nMe olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan.\nHän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten.\nVeli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei\nvastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja\nsilmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet\nja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan,\nmistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme\nsivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui\navukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena\nhänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.\n\n\"Osaatko selästä ajaa?\" kysyi häneltä nuori herra.\n\n\"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi\nluonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?\"\n\n\"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo,\nei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja\nkerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen\nkanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä.\"\n\n\"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa.\"\n\nVielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi\nhätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä\nistui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin\ntasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä\nhänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon\nkohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti\nasiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon,\njossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut,\nettä itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.\n\nSuuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti\nrenki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen\nylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin\nvaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi\ntakasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.\n\n\"Paljoahan en tiedä\", kertoi se. \"Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan\nja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra\npiteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa\njotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin\nvielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti\nloukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään.\"\n\nRasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat\nja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti\nsitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua\ntervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi\nAnterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran\nyhtä hyvin kuin hän itse. \"En olisi sillä kertaa voinut Mustaa\npidättää, jos olisin tahtonutkin\". Vielä ymmärsin miesten puheesta,\nettä neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään\nollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani\nhirnahdin pilttuussani.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nRenki Martti.\n\n\nNyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron\npoissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään\nparemmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei\nuskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli\nlempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista\noli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori,\nhän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja\ntaitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut\ntietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin\nsiistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä -- hevoset\npitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies\noli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että\nhänellä oli _yksi_ suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot,\njotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia,\nmutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi\nsilloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi\njokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli\nhänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli\nantanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni\nsaisi siitä vihiä.\n\nMutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava\nisäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että\nhänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois\nkokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai\nMartti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta\nperheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli\njo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin\nkanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero,\nhyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja\njuhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan\nväkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin\npitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi\nMartin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä\nsiihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.\n\nJo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta\nodottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen\ntarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen\nkauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava\ntakasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle\nretkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia\npikkuostoksia varten.\n\nKohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin\nja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski\nkievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello\nneljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä\npaluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa\ntuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa\netujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.\n\n\"Eikö mitä\", väitti Martti, \"kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan\".\n\nHän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui\nmenettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa\nselkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä\nasioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä\nkahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin\nkarkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla\ntuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä.\nKievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti,\nettä \"aja varovasti, Martti\", mutta tämä vain kirasten vastasi ja\nkarautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän\nminut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä\nsuinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä\nkulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo\nmukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä\nenemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä\npäällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti,\nmutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa\nkarautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen\npiiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio\nhalkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.\n\nPitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta\nsärkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja\nhytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun\nvauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti.\nMinä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa\nei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä\nMartin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut\njaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen,\nvaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin\nvalitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta\nhevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä\npäästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa\ntaikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä\nkuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja\nkaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja\nhuuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin\nsiinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin\nvarsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nMikä oli seuraus.\n\n\nPuoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin\nhevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului\ntaas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului\nSariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku,\njoka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä\nvarmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua\ntunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja\nihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja\nihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen\nkohdalle, joka makasi tiellä.\n\nToinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi.\n\"Martti se on\", virkkoi hän \"eikä mies liikuta jäsentäkään\". Toinenkin\nmies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. \"Kuollut se on;\nkoetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on\".\n\nHe nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt\nja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he\nMartin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he\nrikkirepeytyneet polveni.\n\n\"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä\nMustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan\nlangeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei\nhevonen ole liikkunut paikaltaan\".\n\nToinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen,\nvaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.\n\n\"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, -- mitä ihmettä --,\nkoko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut!\nPelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä\ntällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla\nei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi\ntahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas\njoutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli\nkalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli\nhän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää\nkauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti\nmeitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä?\nMeidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan\nhelpoksi käy\".\n\nNeuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi\nminua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista\nsijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä\ntuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi\nhiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja\nolleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti\ntoinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani\nkatsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani\nlujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä\nyöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies\ntalutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin\ntaisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi\ntuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti\nja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki\npani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka\npuhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla.\nSain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä\ntutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa,\njoten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta\nmuodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin\nhyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli.\nPolvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla\nja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä,\njoka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa\ntarkoituksessa.\n\nKun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut\nsitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin\nväen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut\njuovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä\nkävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista\nmoitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan\nmenehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: \"Hän\noli niin hyvä, niin kelpo mies, -- kaikki oli tuon vihattavan viinan\nvikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!\" -- Martti haudattiin ja\nkun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen\nlapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä\nilottomaan, synkkään vaivaistaloon.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nAlaspäin.\n\n\nKohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle\nniitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita\neläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta\nruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että\nnyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut\nerittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein\nhirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta\nharvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa\nystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset\npäästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja\nmielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että\nNäykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma\nkohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se\nhurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta\nsaataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen\njälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella.\nHän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu\nkilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan,\nja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan\nkestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä\nselkäkin oli venähtänyt.\n\n\"Näin olemme nyt täällä molemmat\", lausui Näykki surunvoittoisesti,\n\"taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren\nhurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin\nsurullista\".\n\nJa me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta\nhauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet\nympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme\nrinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät\nvastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.\n\nEräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan.\nKun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua\nluoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen\nnäköinen.\n\n\"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna\", sanoi hän;\n\"mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille\nvanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt\nmolemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan\nnähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä\nmeidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin\".\n\n\"Totta se on, herra kapteeni\", toisti Antero, \"mutta sellaisessa\npaikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä\nhevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan\".\n\nJa niin he jättivät meidät.\n\nNoin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella\nhakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois.\nEi siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki\nja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta\nhirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.\n\nRautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli\nostanut minut ajohevosekseen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nVaras ja silmäinpalvelija.\n\n\nUudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan\nsuuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri\ntalossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän\nitse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi\nettä minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla\nuudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei\ntiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa\nriittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain\npäiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että\nrenki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana,\nharjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän\nollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään\nasettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä\nhuomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja\nmuutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät\nolivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa\npitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin\nkului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin\noli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella\nlähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä\nluo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon\nperinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja\nvirkkoi: \"Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se\nollut sairaana?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni\", vastasi tohtori, \"mutta sen olen kyllä\nhuomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen;\nmutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin\nkäyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen\".\n\n\"Syyspuoleen -- mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun\nhevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka,\ntarvitseisi noin ruveta näivettymään\".\n\nJa hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten:\n\"_Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö_.\nAjoitko kovin tänne tullessasi?\"\n\n\"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen\".\n\n\"Koetteleppas tästä\", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden\ntunnustelemaan kaulaani ja lapojani.\n\n\"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä\nruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä.\nEn epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en\ntarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko,\nmiten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat\nsydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon\".\nSitten sanoi hän rengilleen: \"Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos,\nvalitse parhaita kauroja\".\n\n\"Mykkiä eläinraukkoja\", -- niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin\nvoinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen\nkauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi\npoikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät\nkohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun\nkoko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka\nkuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri\nsamassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään\nastui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja\nvirkkoi pojalle: \"Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita\nsinä joka aamu kannat kotiisi\".\n\nPoika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon,\nosotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa\njalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun\nhän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan\npoliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata\nkuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin\nansaittu rangaistus.\n\nSamana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja\nkohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli\nsaapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki\nhän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon\nnäkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua\nhuolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja\nhihnat kangistuivat.\n\nHän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä\nhän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä\nsolmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen\nedessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan\nvastannut muuta, kuin että \"kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori\"\nkosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän\noli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli\nsellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli\nitserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se\nhyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se\nhevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei\nhän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani.\nHarvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että\nsiellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät\nsilmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan\nhuononi.\n\nEräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: \"Kuule, miksi täällä\non ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu\ntarkemmin ja huuhtoa vedellä?\"\n\n\"Niinkuin herra tohtori käskee\", vastasi tämä taas heilauttaen\nlakkiaan, \"mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen.\nHevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen\nsairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee.\"\n\n\"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju\ntallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?\"\n\n\"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään.\nNiistä nousee toisinaan ilkeä haju\".\n\n\"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa\".\n\nViemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa\nei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku\nlaitettiin tohtorille -- ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin:\nkun minun _myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla_, rupesi\nterveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: \"En voi\nkäsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin\npelkään sen kerrassaan kaatuvan\".\n\n\"Niin, herra tohtori\", vastasi renki, \"samaa olen itse huomannut, kun\ntaluttelen hevosta jalottelemassa\".\n\nTosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka\ntohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi\nminun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa\npilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi,\njotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut\nrenki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä\ntaitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä\nsen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja\nseuraus oli, että minä yhä huononin.\n\nEräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin\nhellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin\nisännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani.\nTämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:\n\n\"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat\novat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut.\nMerkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia\nnäkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu\npilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan\".\n\nSeuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti\nkavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt\notettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle.\nSillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta\ntallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta\nkäyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nHevosmarkkinat.\n\n\nHevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole\nmitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.\n\nNe markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin\ntorilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia,\njoita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka\njo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen\nkäsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka\nraitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät\npäätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa\nkorkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia,\njoiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin\ntaipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja\ntoivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat\nnuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen\nvuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät\ntienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin\nnuo mainitut.\n\nSiellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin\nlausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että _hevosmarkkinoilla\nlausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä\nrehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa_. Seisoin samassa joukossa\nmuutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan\nnäköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina\nkääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka\nmyöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut\nja langennut.\n\nAina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten\nsilmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti\nsen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla\nhe sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja\nhuolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset\nhivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin,\nikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: \"sinun suostumuksellasi\".\nSaatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he\nminua kohtaan käyttäytyivät.\n\nHeidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen\nminut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin\npitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies;\nhänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia\npitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään\noli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen\nsanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti;\n_ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut_, vaan\npuhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin\nyliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se\nriittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun\nhän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän\nnäköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän\nkulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan\nkauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen\nmies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni\noli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota\noli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin\ntaas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen\npuoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.\n\n\"No, pokuni\", virkkoi hän, \"etkö luule, että me toisillemme\nsovittaisiin?\"\n\nEn voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.\n\n\"Annan siitä 325 markkaa\", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.\n\n\"Sanokaa 350, -- hevonen on teidän\".\n\n\"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai\nettekö?\"\n\n\"No olkoon menneeksi\", virkkoi myöjä. \"Ja sen saatte kokea, että huonoa\nkauppaa ette ole tehneet\".\n\nOli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia\nkatuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman\najuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:\n\n\"Kas Pehkosta; oletko saanut hyvän hevosen?\"\n\n\"Luulenpa saaneeni\".\n\n\"Onneksesi olkoon\".\n\n\"Kiitos vain\". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään\nsyrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi\nnuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina\ntulijaa.\n\n\"Kusti, mene avaamaan tallin ovea, minä tuon sinne kohta lyhdyn\".\n\nTalliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni\ntarkastellen minua.\n\n\"Onko se siivo hevonen, isä?\" kysyi pikku Miia.\n\n\"On tyttöni, siivo se on, ei pure eikä potki. Tule taputtamaan sitä\".\n\nKohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja\nhyvältä.\n\n\"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen\",\nvirkkoi poika isälleen.\n\n\"Se on oikea tuuma. Pane hyvästi jauhoja joukkoon\".\n\nTalli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan\nsain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle\ntuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nHyvän ajurin luona.\n\n\nKuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa\nHanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli\npieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja\nkaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen\npoika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva.\nErittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule\nennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen\nitse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri,\nvalkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä\nvielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi\narvokkaasti, -- saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi\nolleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään\nsuomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan\npäätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka\naliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin\nammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta \"Kenraaliksi\".\n\nSeuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon\nnaiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät\nmulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää,\nettä luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea \"Pulska Musta\", jota\nkaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä\nvuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi,\nettä minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi,\nelleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.\n\n\"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä\nvika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja\nkevyempää kulkua en ole monasti nähnyt\", virkkoi ajuri itse. \"Minkähän\nme sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen\noli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'.\"\n\n\"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se\", lausui emäntä. Ja\nniin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja\nkodikkaammalta.\n\n\"Kenraali\" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta\npalattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti\najuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti,\nettä silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa,\najettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua\ntarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan\nolleet lempeitä.\n\n\"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi\", sanoi yksi.\n\n\"Liian hieno\", tuumi toinen, puistellen päätään. \"Saadaanpa nähdä, niin\nPehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian\".\n\n\"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii\nvian ajajassa\", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.\n\nEnsi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian\nhuomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti\ntyötäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja _osotti yhtä suurta\nhuolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan_. Hän älysi kohta, että\nminä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla\nkiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi\nvauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen\ntavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.\n\nEnnen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin\nhevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän\nkaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat\nvanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta,\nkoska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa\nseisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi\npilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin\ntahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi\nja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti\nhuolta, että meillä _aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme\njuoda, milloin janotti_, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei\ntarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme\njuotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja\nsiitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen\nkerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että\njanomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät\nmeille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme\nhyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja\nse on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta\nparasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että _saimme pitää sunnuntain\nlepopäivänä_, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä.\nParempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli.\nAina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä,\nmikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli\nvaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan\nrakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla\nsyntyi riita.\n\nKuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin\npoikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna\nsunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen\nvaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.\n\n\"No, mitä nyt, Hanna?\" kysyi mies.\n\n\"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka\npalvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme\nkohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu\nHelsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana\nja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän\nkysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin...\"\n\n\"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja\nhevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää\".\n\n\"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit\nkotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista,\njoka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän\nvanhuksista olisi sairaana, -- ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos\nlähtisitkin kyytiin\".\n\n\"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle,\nettä kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä\ntuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se _olisi\nhevoselle niin paljo heveämpää_, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä\".\n\nHanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli\nsaanut lainata.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Pehkonen, \"pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun\nmulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin\".\n\n\"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi\nmyöhäsempäänkin\".\n\nKymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä,\njotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis\ntoukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä\nhaiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä\najettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.\n\nLiinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja\nsievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi\nlehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen\nnavettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä\nsaisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä\nhäiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti\nja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta!\nAluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko\npiehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä\ntoiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen.\nIsäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan.\nIstui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli,\nkuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron\nluo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa\nMiialleen. Aika kului nopeasti, -- minä en ollut näin vapaana ollutkaan\nlähemmäs vuoteen.\n\nHyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän\nkertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt\npilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella\nlintujen laulua. \"Ja Musta se oli iloinen kuin varsa\", lisäsi hän.\n\nJonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi\nvaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan\nparani.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nKuoli toimipaikalleen.\n\n\nPehkonen oli eräänä päivänä \"Kenraalilla\" vienyt muutamia matkustajia\nasemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski\nsuurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja\nhänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä\nja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata \"Kenraalia\"\nsyrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat\nsärkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui\n\"Kenraalin\" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan,\nsitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä\nse oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen\nmerkiksi. Mutta \"Kenraali\" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin\nse nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta\nja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen\nviedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli\nollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo\nsai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut\n\"Kenraali\" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.\n\nEläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen\nkärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin\nsain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten\ntaas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan\nPehkosen tovereista kysymään miten \"Kenraalin\" laita oli.\n\n\"Tuskin vain se siitä paranee\", vastasi Pehkonen, \"ainakaan se ei\nentiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että\nkaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä\nlaskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät\ntaittamaan _omia_ jalkojaan ja särkemään _omia_ vaunujaan ja\nturmelemaan _omia_ hevosiaan, -- se saisi olla heidän oma surullinen\nasiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne\npuhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, -- kuka korvaa kaiken\ntämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen,\njoka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun\npaheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa\njuoppouspaheen sinne\".\n\n\"So, so Pehkonen\", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski,\n\"johan sinä rupeat kovin ankaraksi\".\n\n\"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian\nkunnon mies ollaksesi tuon tavan orja\".\n\n\"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa\nitsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja\nvaikeaa\".\n\n\"Sitä olen itsekin kokenut\", selitti Pehkonen, \"ikävää ja vaikeaa se\noli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut,\nryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut\noma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava.\nRupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka\nPehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei\nsaa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa\nitseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta\neukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona\noli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut\nkapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän\nhyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella\nja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies,\nkymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä\ntarvitsevanikaan\".\n\n\"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa\", tuumi mies\nmiettiväisenä.\n\n\"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta\ntoveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut\nvoittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli\nluopua kapakkaelämästä pois\". --\n\n\"Kenraali\" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo\nvanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että\nkyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä\nmarkkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta\nlähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja\nkurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut \"Kenraalia\" kylliksi hyvään\nhoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla\nvanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle\nsotahevoselle.\n\nJo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut\npajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei\n\"Kenraalia\" enää ollut tallissa.\n\nMinä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa\nkun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti\ntavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani\nkumminkin siedettävissä.\n\nMutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman\nystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.\n\nSattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen\nkanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle\nSörnäisissä.\n\nSiellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin\nyksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo\ntoinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei\nheinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi\nnälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen\nsilmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun\nluulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: \"Etkö\nolekin sinä Pulska Musta?\"\n\nSe oli Näykki, -- mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja\nylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin\nvaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla,\nkylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina,\nkärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se\nsairaantapaisesti rykäsi.\n\nKävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja\nsurullisen tarinan se todellakin kertoi.\n\nMainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen\nkerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty\npitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas\nolevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä\ntaas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien\nkautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat\nmuutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä\nvielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.\n\nSemmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.\n\nSe sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että\noli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: \"Sinä olet ainoa ystävä,\nmikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian.\nOlen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne\nmitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua\nteurastajalle vietäisi\".\n\nJonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin\njuuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli\nNäykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.\n\nVoi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua\nvanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nYstävä hädässä.\n\n\nPehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen \"Kenraalin\" asemesta, mutta\nkun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän\nkäyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme\ntietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei\ntahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin.\nMuistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa,\nkuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli\njuuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän\nasuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut,\nsylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän\ntaipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja\nlääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen\nmieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen.\nPoika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa,\nitse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon\nsairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä\nlisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne.\nTämä kiitti, mutta virkkoi: \"minä olen köyhä eikä ole mulla varaa\nmaksaa ajopaikkaa\".\n\n\"Mulla on tässä hauska kotini\", vastasi Pehkonen, \"hyvä vaimoni ja\nkaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan\nlapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus\".\n\n\"Palkitkoon teitä Jumala\", vastasi vaimo itkien.\n\nTuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle.\nKun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi\nsiihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: \"Aja\nminkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire\".\n\n\"Tämä hevonen on tilattu\", vastasi Pehkonen tyyneesti.\n\n\"Tilattu? Kuka sen on tilannut?\"\n\n\"Tuo nainen tuossa\".\n\n\"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä\njuomarahoista?\"\n\n\"En\", vastasi Pehkonen, \"minä en juo muuta kuin vettä\".\n\n\"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on\nmeillä myös oikeus ensiksi saada ajaa\".\n\nHymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. \"Minä olen sanonut teille,\nherrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan\nkuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa\".\n\nSen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: \"Olkaa huoleti,\nei ne siinä kauan istu\".\n\nEikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen\njotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan\nedelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen\npitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.\n\n\"Onneksi vain olkoon\", virkkoi Pehkonen, \"toivon poikanne paranevan\".\n\nVaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten\nhänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi\nrankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi\nvahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen\nerästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas\nportaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson\nsilmiltään ja virkkoi: \"Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen\ntavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä\nhetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada\nhevosta tähän aikaan päivästä\".\n\n\"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle\npalveluksen\", vastasi Pehkonen. \"Mihin ajetaan?\"\n\n\"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa\nminulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät\".\n\nHyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen\nsaattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin\npuheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa.\nLopuksi lausui rouva:\n\n\"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna\non joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä\nhuolettaa\".\n\n\"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy\nolla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin\nkutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi\nhevosia huolehdittavinani\".\n\n\"Hyvä on\", vastasi rouva. \"Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille\nettä perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin\nkuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla\nvaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin\nvaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä\".\n\nLähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja\nvirkkoi: \"Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä\nmiten ne parhaiten tulevat käytetyiksi\".\n\nSydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois;\nennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.\n\nTalliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en\nnäihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen\nherran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen \"Hurjapää\", sitä oli näet\nennen pidetty kovin virkkuna. \"Mutta minua seisotettiin tallissa liian\npaljo\", selitti se, \"eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni\nolinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti\npuhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään\nintoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa,\nettä vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä\nputosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan\nja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois\najurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän\nhoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti\".\n\nHeti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa,\n\"Hurjapää\" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPehkosen uusvuosi.\n\n\nAika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun\njälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa,\nkäydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja\najureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat\nhe odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat\nsisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden\nhuvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka\nsaa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.\n\nMinun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi\nseisomaan ja isäntä pelkäsi \"Hurjapään\" pahemmin vilustuvan. Isännän\nyskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen\nvaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena\npihalle vastaan.\n\nEräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa\nnämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11.\n\"Mutta\", lisäsi toinen herroista, \"aikaa voi mennä siitä vähän ohikin,\nsillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko\".\n\nLyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina\nsäntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli\nkohta 12 eikä herroja kuulunut.\n\nOli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä\nsuojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut\nhuolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin\ntömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan\npysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän\nnousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin\njalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi,\nvieläkö hänen tuli odottaa herroja.\n\nVielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän.\nPehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä\nhän virkkoi.\n\nYhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen,\nvirkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin\nkankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä\nnostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista.\nPehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta\nnekin rahat olivat kalliisti ansaitut.\n\nKotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki\nlyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa\nmiestään.\n\n\"Kiitos\", vastasi tämä, \"anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita\nmullekin jotain lämmittävää\".\n\nVaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin\nhuolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä\nyliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän\noven ja meni tiehensä.\n\nMyöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui\nsilloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät\nseisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei\nlaulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli\nhän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka\nitki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen;\nlääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi\npäivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi\nainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.\n\nKolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava\najuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. \"En tahdo\nmennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita\", kysyi tämä.\n\n\"Hyvin huonosti\", vastasi Kusti. \"Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan\nkeuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin\ntai kuolemaan\".\n\n\"Sepä ikävää\", valitti mies. \"Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla\nkuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki\ntoivoa\".\n\n\"On\", vastasi Kusti, \"ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman\nmahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo.\nEilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä\nolisi jo lopettanut\".\n\nVieras, joka oli ryyppyyn menevä mies, oli nolostuneen näköinen:\n\n\"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai\nparanee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas\nkuulostamassa\".\n\nSeuraavana päivänä hän jo tuli aamulla talliimme.\n\n\"No, mitä kuuluu?\"\n\n\"Isä on parempi. Toiveita on, että hän paranee\".\n\n\"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja\nminä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan\npane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa;\nvoithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka\nkävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä\nnuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi\nvikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos\".\n\n\"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten\ntiedä mitä sille tekisin\".\n\n\"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja\notan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä\najoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua\nhevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee.\" Niin\nsanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.\n\nPäivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat\n\"Hurjapään\" selkään ja vei sen ulos.\n\nJa niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän\nesiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen\nomille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät\nolisi lepoa saaneet.\n\nPehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää\nantautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä\nneuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin\nalkaisi ansaitsemaan.\n\nEräänä iltana tuli \"Hurjapää\" hyvin märkänä ja likasena kotiin.\n\n\"Kadut ovat yhtenä rapakkona\", selitti ajuri, \"saat nyt Kusti työpaikan\ntämän puhdistamisessa ja kuivaamisessa\".\n\n\"Oh, hyvä siitä tulee\", vastasi Kusti. \"Isä on opettanut miten on\nmeneteltävä\".\n\nKustin pestessä ja harjatessa \"Hurjapäätä\" tuli Miia hyvin tietävän\nnäköisenä talliin.\n\n\"Äiti on saanut kirjeen Hämeestä ja hän on hyvin iloisen näköinen,\njuoksi heti isälle kertomaan. Keltähän tuo mahtaa olla?\"\n\n\"Minäpä arvaan. Se on siltä majuurinleskeltä, jonka palveluksessa äiti\nennen on ollut ja joka viime kesänä lähetti isän mukana meille viisi\nmarkkaa kumpasellekin\".\n\n\"Vai se, josta äiti niin usein on puhunut. Mistähän tuo mahtanee\nkirjoittaa?\"\n\n\"Kas äiti kirjoitti hänelle viime viikolla. Kuulithan hänen sanoneen\nisälle, että jos isä kerran aikoi luopua ammatistaan, niin ilmoittakoon\nvain hänelle. Juokse kuulemaan, mitä se on kirjoittanut\".\n\nKusti jatkoi edelleen \"Hurjapään\" puhdistamista ja teki sen hyvin\nhuolellisesti. Hetken kuluttua tuli Miia iloisena talliin.\n\n\"Oh, Kusti, hauskoja uutisia. Äiti kertoo rouvan tahtovan, että me\nkaikki muuttaisimme hänen Kaukolan tilalleen. Hänen kuskinsa muuttaa\npois kevääksi ja hän kutsuu isän sijaan. Me saamme pienen torpan\nasunnoksemme, johon kuuluu perunamaata, puutarhaa j.n.e. Sinä voit\nsiellä saada työtä läheisessä herrastalossa joko puutarhaoppilaana\ntaikka tallipoikana. Ja kansakoulu on lähellä, jossa minä saan käydä.\nÄiti on niin iloissaan että hän nauraa ja itkee sekasin ja isäkin on\ntyytyväisen näköinen\".\n\n\"Hei siitä tulee hauskaa\", toisti Kusti. \"Se paikka juuri sopii isälle\nja hauskaa on, kun minäkin saan palveluspaikan\".\n\nKohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin\nmaalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.\n\nMulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla\nvanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista\npalveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut\nmissään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden\nolo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin,\netten ollut enää sama hevonen kuin ennen.\n\n\"Hurjapään\" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän\nvakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta\nPehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut\nmatkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja\nmyötäväksi.\n\nJäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei\njaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi\nhyvästelemään. \"Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut\nmukaamme\", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten\ntalutettiin minut pois tutulta pihamaalta.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nAlaspäin ja ylöspäin.\n\n\nEräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta\narveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti\ntyötä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi\nja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä\noli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi\nonneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika,\nettä hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli,\nettä sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka\nsitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää.\nOlipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei\nollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan,\n_että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi\nvalaistusta_. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on\nhevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini\noli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa\npäädyssä yksi kapea ikkuna.\n\nTuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse\nheikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon,\nhuikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja\nkompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani\nasetin.\n\nLuulenpa varmasti, että minusta olisi tullut _sokea_, jos minun olisi\nollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen\ntuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät\nole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa\nvaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan\nheikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä\npitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta\nsiitä -- rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!\n\nKuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta\nvaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä _vaikeinta_ ollut.\nKatkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies,\n-- täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän\nsellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät\nankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui\nääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli\nkamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri\nsaattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan\nallekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa\nluonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä,\nihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.\n\nToisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani\nkuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä\nviheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.\n\nMuuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita\nraskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli\nkäsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä\nlähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin.\nVaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin\nkumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta\nsorrosta ja vääryydestä huolimatta.\n\nHyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä\npääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska\neikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti\njalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä\nmakasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin,\nettä nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää\nympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: \"Hepo raukka; on rikollista\nnäin rääkätä ja rasittaa eläintä.\" Siihen kuulin ajajani sydämmettömän\näänen vastaavan: \"Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään\njos se kuoleekin, se on vakuutettu.\" Mutta silloin tuli siihen\npoliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä\nkaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani\nhengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman\nystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka\ntaputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain\nturhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin\ntaluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman\njauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.\n\nIllalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin.\nSielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun\noli käynyt.\n\nSeuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en\nvarsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. \"Jos hevosella olisi\nollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan,\nvaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka.\nJos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä\nmyödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti\nei koskaan enää ole.\"\n\nArmoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin\nisännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää\nruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani\ntaas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin\ntorilla.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKoti loppuijäksi.\n\n\nNäillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten\njoukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla\nkaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, -- useimmat niin onnettomia, että\nniille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.\n\nMinuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan\nluontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi\nvaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni\npystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.\n\nJos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama\nuseiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka\nkoettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä\nmarkalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan\nvaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten\nkoventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä\nrahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen\nleivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä\nihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia,\njoita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska\nhe lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.\n\nNäin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan\nkulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas,\nleveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen\nhattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän\npysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen.\nNäin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja\nhäntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin\nkatseeni häneen ja kohotin korvani.\n\n\"Kas tuossa, Ville,\" lausui hän pojalleen, \"tuossa on hevonen, joka on\nnähnyt parempia päiviä.\"\n\n\"Vanhus parka!\" sanoi poika. \"Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan\nhieno vaunuhevonen?\"\n\n\"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena,\" virkkoi ukko astuen minua\nlähemmäs; \"katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja\nlujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa.\" Ukko taputti minua\nystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani,\njota poika hyväillen hiveli.\n\n\"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja\nnuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?\"\n\n\"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan\nniin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu.\"\n\n\"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka\npulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat\nvielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla.\"\n\nVanha herra naurahti. \"Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä\nkuin enosi.\"\n\n\"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen\nhintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja\nnuortuisi.\"\n\nRenki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua\npuheeseen.\n\n\"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on,\nettä hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole\najettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti\nkun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin\nja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se\nkevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa.\"\n\nVanha herra hymähti ja poika katsoi häneen pyytäen.\n\n\"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin\nluulitkaan. Osta nyt tämä sijaan.\"\n\nVanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: \"Kolmentoista\ntai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!\"\n\nOikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin\njuoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.\n\n\"Mikä on huokein hinta, johon teillä on lupa myödä tämä hevonen?\"\n\n\"Sata markkaa; alle ei luvannut isäntä mennä.\"\n\n\"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen\nmaksaisi,\" virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen\nkouraan. \"Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?\" kysyi hän.\n\n\"Joudan kyllä.\"\n\nJa niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä,\njälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan,\noli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää\nviemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä\nHelsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa\ntulisi olemaan.\n\nVanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa\nmulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain\nvapaasti syödä haassa. \"Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen\nhuolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu,\"\nsanoi ukko sisarenpojalleen.\n\nArvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen\nmieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta.\nJoka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina\njotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti,\njoten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua \"vanhaksi veikoksi\" ja\nminä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.\n\nTuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen\nliike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu\npalasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat,\nettä tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha\nisäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.\n\n\"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan\nsäännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen.\"\n\n\"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi\nsille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo\nantaa.\"\n\nEräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.\n\n\"No, mihin nyt lähdetään, eno,\" kysyi poika.\n\n\"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että\nmajorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen\nhelpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa\nvanhan Mustan.\"\n\nRintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan\nisäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!\n\nVoittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten\nvanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.\n\nMajorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset\nsuositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää\nrauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.\n\n\n\n"]