[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBWlcEJrF1swmr5VkwbwTbi0HXpbAu9aFdPx17mP9-vk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2258,"Hopeaparvi","Beach, Rex",1877,1949,"2258-beach-rex-hopeaparvi","2258__Beach_Rex__Hopeaparvi","Seikkailuromaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1909,1923,74713,491487,false,62245,[24],"Alaska -- Fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Hopeaparvi: Seikkailuromaani\" by Rex Beach is a novel written in the early 20th century. The story immerses readers in the rugged and frigid landscape of a remote fishing town called Kalvik, where two weary travelers, Fraser and Emerson, encounter a series of challenges while traversing the harsh winter terrain. The narrative begins to explore themes of survival, camaraderie, and the unexpected kindness found amidst adversity, particularly as the characters navigate their way to safety.  The opening of the book introduces the two main characters, known as \"Sormeton\" Fraser and Boyd Emerson, as they are undertaking a difficult journey through the snow-covered wilderness. Battling fatigue and bleak weather, they propose clever banter and discussions of food, revealing their personalities in the midst of trying circumstances. Their situation turns dire when they unexpectedly fall through thin ice, prompting a rescue by a mysterious figure, adding an air of intrigue and hinting at further adventures. This first chapter effectively sets the stage for a tale rich with adventure and human connection against a backdrop of both natural beauty and danger. (This is an automatically generated summary.)",[],115,"Seikkailuromaani sijoittuu Alaskan rannikolle Kalvikin pikkukaupunkiin. Tarina seuraa Boyd Emersonia, joka kullanetsinnän sijaan päättää rikastua lohenkalastuksella ja säilyketeollisuudella. Matkalla on voitettava niin luonnonvoimat kuin häikäilemättömät kilpailijatkin.","Rex Beachin 'Hopeaparvi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2258.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HOPEAPARVI\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nREX BEACH\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut O.E.N.\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina\n       hilpeä toverinsa.\n   II. Laupias samarialainen.\n  III. Eräs vieraanvarainen koti.\n   IV. Houkutteleva ehdotus.\n    V. Sopimus tehdään.\n   VI. Myrskyssä ja pakkasessa.\n  VII. Uusia seikkailuja.\n VIII. Seattlessa.\n   IX. Vielä vuosi armonaikaa.\n    X. George kohtaa vihollisensa.\n   XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa.\n  XII. Neiti Wayland kahden vaiheella.\n XIII. Tilanne kärjistyy.\n  XIV. Vihollinen näyttäytyy.\n   XV. Epätoivon partaalla.\n  XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan.\n XVII. Jännittäviä päiviä.\nXVIII. Marsh johdetaan harhaan.\n  XIX. Kapina tekeillä.\n   XX. Fraser palaa.\n  XXI. Yöllinen seikkailu.\n XXII. Hopeaparvi.\nXXIII. Taistelu jatkuu.\n XXIV. The Grande Dame saapuu\n  XXV. Musertava isku.\n XXVI. Tilinteko.\nXXVII. Unelma, joka toteutui.\n\n\n\n\nI.\n\nERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.\n\n\nPohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie,\njoka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin\nKalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on.\nKesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta\ntalvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy\nsilloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies,\njoka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin\nhurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa,\neteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta\nsanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti\nmatkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin\nkaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella\nkeinottelevat liikemiehet tietävät.\n\nKreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja\npitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa --\nsäilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta -- kas siinä koko kaupunki.\nEnsi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin\nkaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla\npenikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl.\npenikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat\nkatot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja\nniiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen\njäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät.\nAlkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä\nkukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka\nniiltä toimeentulonsa verona perii.\n\nEräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen\npuuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden\nuupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta\npäivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen\nhämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa,\nmikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava\nusva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki\nmaiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti\nkaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat\nsumuun tuijottaessaan.\n\nMiehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä\näänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät\nkuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka.\nKatse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki\nsulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.\n\n\"Sormeton\" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan\nja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit\ntempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista\ntuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa\nkohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.\n\nFraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin\nkoirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita\njalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita\njääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät\njaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni\nniiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän\npuhdistuksen. Fraser istahti rekeen.\n\n\"Onpa tämä raatamista!\" huokaisi hän. \"Ellen näe pian puita tahi\njotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin\ntulen varmasti hulluksi.\"\n\n\"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat\",\nhuomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan\najokkoidensa jalkoja. \"Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää\nkaukana.\"\n\n\"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan\nkoko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun\naskeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin\nkulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte\npaistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?\",\n\n\"Älkää hassutelko!\" naurahti koirien viereen polvistunut mies.\n\n\"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua\", nauroi\nFraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän\ntotesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.\n\n\"Tuokin pakana on jäätynyt\", harmitteli hän. \"Näyttääpä totisesti\nsiltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa\niloinen, että pian pääsen täältä.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja\nistahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.\n\n\"Kuten jo äsken sanoin\", jatkoi Fraser, \"en ymmärrä, miksi te\noikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien\nkynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän\nolemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden\nteitte sen, Bo? Sanokaahan.\"\n\n\"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä.\"\n\n\"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan\nliian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee\nvain sentähden, että kaipaa seuraa.\"\n\n\"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin\nkyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi\nItsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija\", lisäsi\nEmerson harvakseen.\n\n\"No sitähän minäkin\", innostui Fraser, \"olin varma, että teilläkin\npuristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla\ntoisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole\nvielä milloinkaan kielitellyt.\"\n\n\"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte\nluulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni\nkunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi.\"\n\n\"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen\nkuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani\ntiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata\nvalikoida helpoin ja mukavin.\" Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja\nkiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin\nkasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän\nuteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta\nkiusannut. \"Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla\nsellaiseksi\", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. \"Etevämpää\npokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön\nkuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun\npelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa.\"\n\nHän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja\nruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan\näänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.\n\nNoin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin\nkinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein\näkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä\nedessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden\npuristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden\nkorkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä,\nnäkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen,\nkoirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa,\npuhaltautuessa täyteen laukkaan.\n\nHetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen\nhaara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin\ntäytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka\nlumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen\npian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit\nosoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.\n\nEteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät\nreestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse\nkiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski\nharjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä\nkierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään.\nRöykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka\ntoisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin\ntäydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava\nrusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan,\nhulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät\neteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja\nhän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka\njalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta,\nliukui myös avantoon, vetäen mukanaan \"sormettoman\" Fraserinkin,\njonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi\näkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se\nuiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli\nnäyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman\nsekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat\nkamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt\ntuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa\navannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat\nliian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta\nkertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan,\nvaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.\n\nFraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella,\nja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui\nluihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat\nsäälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin\nEmerson huusi kumppanilleen:\n\n\"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!\" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen\nja kalisevin hampain änkyttäen:\n\n\"En -- en osaa uida!\"\n\nEmerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä\nvetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta\nja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa\nreen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä\nvaljaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin\nkehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei\nkuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui\njoka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi\navantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne\nnäytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä\nlujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta\nsiinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa\nnojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin\nhänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein\nkaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen\nkulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.\n\nLumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet,\ntäyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon\nvaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla\nhätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan\nnähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia,\nharmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita,\nettä jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki\noli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen\nnähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.\n\nNiihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä,\njolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti\nonnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko\noli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun\nmies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan\npoikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan,\njossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui\npitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä\nkädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen\nsitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen,\njolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.\n\nTehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja\nkätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa,\nponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen\nheikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän\nalas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen\nEmersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.\n\nPulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui\nnyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla\näänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.\n\n\"Penikulma -- valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan -- palellutte.\"\nHän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla\ntien toista haaraa.\n\nFraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli\nnyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.\n\n\"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?\" tiedusteli hän.\n\"Kaikki varusteemme ovat kastuneet.\"\n\nTyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.\n\n\"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä\nvoi viipyä kauemmin.\"\n\nHän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka\nlähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan\nseisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä\nhuudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat\nvalkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet\nsuuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina\nnopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä\nheidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.\n\n\"Huomasitteko?\" huudahti Fraser. \"Hyvä Jumala, sehän oli _nainen!_ Ja\n_kaunis_!\"\n\nEmerson liikahti. \"Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen\",\nmurahti hän.\n\n\"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!\" intti toinen.\n\nIrtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle\npaikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla\nlämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva.\nPäällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi,\nniin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä\nei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä\nolosuhteissa kuolemaa.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren\nrakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän\nlumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan\nlumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani\nilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat\nja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti\nvastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin\npystyssä pysyivät.\n\n\"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja\nväsyneet\", lausui Emerson. \"Päästelen sillä aikaa koirat valjaista.\"\n\nFraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli\nkuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet\nolivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin\nkaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat\nirti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty,\nja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään\ntuvalle.\n\nMutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan\nomituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän\nnäköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.\n\n\"Muista tavaroista ei ole väliä\", virkkoi Emerson kalisevin hampain.\n\n\"Eipä olekaan\", vastasi Fraser. \"Meitä ei päästetä sisään.\"\n\nEmerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.\n\n\"Ja miksi ei?\" huudahti hän. \"Onko tuvassa joku sairaana?\"\n\n\"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä.\"\n\nMies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti\npäätään ärjäisten: \"Niin on laita! Täällä ei ole tilaa.\"\n\n\"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys\", virkkoi Emerson. \"Putosimme\njäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy\npäästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä\nolisi kuinka ahdasta hyvänsä\", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty\nkainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.\n\n\"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää\nsinne!\"\n\nEmerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen\nmytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin\ntämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa\nkursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa\nolikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei\nehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui\ntupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä\nkiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja\nkomenti karskisti:\n\n\"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!\"\nKääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän\nlisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: \"Täällähän on, hyvä\nmies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan\nnyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä\nihan luita ja ytimiä myöten.\" Hänen aivan musertava sydämellisyytensä\ntukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.\n\nMatkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja\nmuutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä\nvaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat\nisäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt\nvastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään\nhuoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.\n\nFraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti\nkumppanilleen:\n\n\"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!\"\n\nHyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän\nvastasi:\n\n\"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä\nolisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin -- hänellä on kieltoonsa\nvarmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos --\"\n\nToiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi\nkynnykselle.\n\n\"Tänne ette voi jäädä\", sanoi hän. \"Toimintaohjeeni, joita minun täytyy\nehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset.\"\n\nEmerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut,\nja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli\nkansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä\njyrkemmin:\n\n\"Ulos tuvastani ja sukkelaan!\"\n\nVieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään\nmitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä\nläheten samalla uhkaavasti:\n\n\"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!\"\n\nHän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten\nulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti\nEmerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta\nleimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin\nniin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle.\nRuotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten\nsuuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies\nmelkein lensi vastapäiseen seinään.\n\n\"Nyt leikittelen vain kanssanne -- en tahtoisi tehdä teille pahaa\",\nkuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.\n\n\"Ulos majastani!\" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia\nkohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson\nväisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää\nvälttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui\nkuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen\nhalki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä\npotkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi\nsisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.\n\n\"Sormeton\" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin\nennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman\narasti naurahtaen:\n\n\"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan\nsitä lajia.\"\n\nKun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa\ntaskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän\nnojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän\nreunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:\n\n\"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin.\"\n\n\n\n\nII.\n\nLAUPIAS SAMARIALAINEN.\n\n\nNoin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen\nkerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen:\n\"Mennyt!\"\n\nEmerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen\nvälienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan,\nja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen\nkappaleen _Don Quixote'n_ englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan\nvaiti.\n\n\"Sanoin, että hän on mennyt\", toisti Fraser.\n\nEmerson sulki kirjan.\n\n\"Mihin sitten?\" kysyi hän.\n\n\"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan.\"\n\nEmerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:\n\n\"Keittäkää meille kahvia.\"\n\n\"Kahvia!\" huudahti Fraser; \"miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin\nnälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa.\"\n\n\"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä\", vastasi toinen.\n\n\"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin\nkantaa rekeen vain.\"\n\n\"Varas en ole.\"\n\n\"Niin, mutta --\"\n\n\"Vaiti!\"\n\n\"Sormeton\" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.\n\n\"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui\",\nvirkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden\nvaiheilla.\n\n\"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet\", sanoi Fraser.\n\"Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin -- ja\nlatuskanenäinen _squaw_ -- niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka\ntulisi antamaan _minulle_ ohjeita.\"\n\nVaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja\nverkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja\nvaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja\ntiedusteli ihmeissään:\n\n\"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille\", vastasi Emerson katsomatta\nylös.\n\n\"Mutta jalkani ovat verillä\", valitti toinen.\n\n\"Joko taas?\" Emerson naurahti epäilevästi. \"Niin ollen on sitten\nparasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne.\"\n\n\"Nythän tulee jo pimeäkin.\"\n\n\"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain.\"\n\nEmerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin\npainuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.\n\nOli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään\nseisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä\nyksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja\nanoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.\n\n\"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet\", selitti\nEmerson. \"Maksamme hyvin.\"\n\n\"Tänne ette voi jäädä\", vastasi mies tylysti.\n\n\"Miks'emme?\"\n\n\"Ei ole tilaa?\"\n\n\"Onko tässä jokin majatalo lähellä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi\", ärjäisi Emerson, jonka veren\ntoisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.\n\n\"Pyrkikää naapuriin hieman alempana\", sanoi mies hätääntyneesi! ja\nlöi oven lukkoon. \"Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa\nteidät luoksensa\", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.\n\n\"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta\nsaapumisemme johdosta\", huomautti Fraser, \"vai mitä arvelette?\" Mutta\nhänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden\nFraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi\nparhaaksi olla jatkamatta keskustelua.\n\nSeuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin\nentistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.\n\n\"Koetan vielä kerran\", mutisi Emerson hammasta purren heidän\nkääntyessään jälleen pimeyteen. \"Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän\nnähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin.\"\n\n\"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi\", virkkoi \"sormeton\" Fraser. Mutta\nkun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun\nrakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon\nristi, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa\nvastattu.\n\n\"Autio! -- ja sen he tiesivät.\"\n\nRuoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin\nselvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen\nkärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan\nvoimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon\npartaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen\nkerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin\npysähtyivät kehoituksetta.\n\n\"Riisukaa!\" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä,\nlähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti\nFraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti,\nettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas,\nvaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja\nhirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty\nedelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja\nikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet\nneliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet,\nvaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa\njotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka\nlukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.\n\nMiehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja\ntyöntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen,\njoka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin\nsilmin.\n\n\"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan\", tuumi Emerson silmäillen\nympärilleen. \"Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan\",\nlisäsi hän naiseen kääntyen.\n\nSeinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja\npitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä\nvieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta\nsuloinen lämmin hohti joka taholle.\n\n\"Mitä haluatte?\" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka\nparhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori,\nmelkeinpä tyttö vielä -- alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu\nja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle\nsykerölle niskaan.\n\n\"Ruokaa! Lepoa!\" vastasi hän.\n\n\"Tänne ette voi jäädä\", lausui tyttö lujasti.\n\n\"Kyllä\", vastasi Emerson. \"Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan\non ruokaa\", -- hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.\n\nTyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta:\n\"Constantine! Constantine!\"\n\nHuoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi\nroteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.\n\n\"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin\", huudahti Fraser.\n\"Hyvää iltaa, Constantine!\"\n\nTulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät\navannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän\nosoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin\nantaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset\nmiehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.\n\n\"Tänne ette jää\", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle\nriuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.\n\n\"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet\", selitti Emerson\nrauhallisesti. \"Maksamme puolestamme.\"\n\nConstantine äyhkäisi entistä lujemmin: \"Ei\", mihin toinen vastasi veren\nkihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: \"Jäämme!\"\n\nEmerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä\nkalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: \"Täältä emme poistu,\nennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän --\nymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille\njotakin syötävää. Sukkelaan!\"\n\nSekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta\nsanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut\nväärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs\npehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.\n\n\"Constantine\", lausui ääni.\n\nMatkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli\näsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn\nsuloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi\nheidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Nämä eivät jää tänne!\" huusi Constantine kiukkuisesti. \"Te käskette,\nja minä heitän heidät ulos.\"\n\n\"Pyydän -- pyydän tuhannesti anteeksi\", alkoi Emerson --\n\"tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me\nolemme aivan uuvuksissa -- kukaan ei ole huolinut meistä -- muuta\nneuvoa ei ollut --\"\n\n\"Yrititte tehtaille ylempänä?\" keskeytti tyttö.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?\" Hän naurahti sointuvasti.\n\"Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut\nteille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin.\"\n\nHän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle,\njolloin nämä poistuivat huoneesta -- Constantine vastahakoisesti kuin\nvahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.\n\n\"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille\ntänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta\", lausui Emerson.\n\"Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi\ntunkeutuneet taloonne tällä tavoin.\" Hän tunsi olevansa sangen onneton,\nkun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi\nhäneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:\n\n\"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen\npienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa\npäästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu\nkuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat\novat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta\nlääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa\npysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja.\"\n\n\"Ellei -- tuota noin -- isällänne --\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ellei miehellänne -- haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi\npäiväksi. Maksusta --\"\n\nTyttö auttoi häntä jälleen.\n\n\"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun.\" Hän teki\nvalkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi\nniin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta\ntunteesta. \"Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä\ntäällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin\nvieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön\nväkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan\noikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo.\"\n\n\"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos\", selitti Fraser rennosti,\n\"ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen.\"\n\n\"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa\nkenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine\nhuolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen\non myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian,\nettä aterioitte kanssani\", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että\nEmerson joutui jälleen hämilleen.\n\n\"Mielihyvällä\", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli\ntämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka\nkäyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut\nja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?\n\nHän havahtui \"sormettoman\" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. \"Tämä\non herra Emerson, ja minun nimeni on French -- Virginian Frenchejä,\ntiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein\nkunnon väkeä.\"\n\nTyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla\nujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:\n\n\"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser -- 'sormeton'\nFraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin\nhänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin\nkynsiin joutumasta.\"\n\n\"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan\", kielsi Fraser aivan\nröyhkeästi. \"Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun\nminä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin\ntietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia\npapereita, siinä kaikki.\"\n\n\"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin\", huomautti Boyd olkapäitään\nkohauttaen.\n\n\"Ei suinkaan! Ei suinkaan!\"\n\nTyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti\nhuvitti, keskeytti väittelyn.\n\n\"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet\",\nlausui hän. \"Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen\npoliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran.\"\n\n\"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta\",\nhuudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.\n\n\"Ymmärrän.\" Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa\nvakavasti: \"Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo\nennemmin sanoa.\"\n\n\"Ch--\", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen\nkatseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot\npunehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö\nkääntyi samassa häneen päin.\n\n\"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?\"\n\n\"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani\nseuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin\nvaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri,\nvaikka hän onkin auttamaton nahjus.\"\n\n\"Varmasti\", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään\njärkyttää. \"Nimiä en tahdo oikein muistaa\", -- hän katsahti tyttöön --\n\"mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava.\"\n\n\"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'\", oikaisi Emerson.\n\nSitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja\nmahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen\njuteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen\npoistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen\nlaittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti \"sormeton\" Fraser huulensa\näänettömään vihellykseen huomauttaen:\n\n\"No, jopa jotakin!\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.\n\n\"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin\nkunnioitettava henkilö.\"\n\n\"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?\" Emerson\nviittasi ympärilleen. \"Ja aivan yksin?\"\n\n\"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään\", vastasi Fraser.\n\nSeikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi,\nmutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään\nkannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi\nvalmistautumaan päivälliselle.\n\nHetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät\nkäytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he\npysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla\nsiirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen\nmaailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu\nja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu,\npyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti\nommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot\nkimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa,\njoiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat\nsinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät\nsilmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia\nlaseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty\npehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat\nhyvää makua.\n\nKun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa\nalastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on\nmiellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta\neletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut\nikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu\nvain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes\näkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri\nkaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan\nsitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä\njohdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat.\nSenpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden\nmielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja\nsanattomina.\n\n\"Tämähän on aivan -- aivan käsittämätöntä\", mutisi Emerson muistaen\nsamassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa\nja pakkasessa halkeilleet kätensä. \"Pelkään, ettemme ole\nesiintymiskunnossa.\"\n\n\"Olettepa niinkin\", sanoi tyttö. \"Olen iloinen saaressani puhua jonkun\nkanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen.\"\n\n\"Hieno paikka\", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki.\n\"Mistä tämä kaikki on kotoisin?\"\n\n\"Toin tavarat mukanani Nomesta.\"\n\n\"Nomesta?\" huudahti Emerson.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten\ntavannut teitä siellä.\"\n\n\"Olin siellä vain vähän aikaa\", vastasi tyttö, kuten Emersonista\ntuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen\nsamalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi\nilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson\nollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan\nunhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät\nolivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut\ntoivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu,\nnuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat\njälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen?\nMikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin?\nMutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi\npainava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen\nhuomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä\nharvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen\nnäiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän\nnyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti\nviinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili\nmitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin\nitsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa\nkäydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä\nsynkäksi.\n\nTämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan\ntotisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä,\nniin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän\npuoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi\nkohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se\nollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän\nnäki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita\nikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen\neron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut\nmiesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras\niloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa\ntuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt\nkasvoilleen.\n\n\"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta\nsuojaa matkamiehille\", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan.\n\"Mistähän se mahtaa johtua?\"\n\n\"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää\nkultaa näiltä seuduilta.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien\nsuuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden\nsäilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää\nvieraita asettumasta tänne.\"\n\n\"En oikein käsitä --\"\n\n\"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika\non niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava\ntyöväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat\nkaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa,\njolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien\nsatojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee\nuuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi\nsiinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi\nkullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että\nkalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen\nlaskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä,\nmiksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja\nleipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä\nparemman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit\neivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat\nnääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista.\"\n\n\"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?\"\n\n\"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat\ntyömiehiäni varten.\"\n\n\"Työmiehiänne?\"\n\n\"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa.\nTämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa\nkullanetsintäretkillä.\"\n\n\"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?\" nauroi Fraser.\n\n\"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat,\nminkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja\npurjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla,\nja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset\nvalmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse\njäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet.\"\n\n\"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?\"\nkysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori\nnainen oli nyt kokonaan vallannut.\n\n\"Oh, kyllä!\" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. \"Kun mies himoitsee\nrahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin\nunhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin\nvaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa\ndollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he\neivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan\nniitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he\nsitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta\nkaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden\nmiehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh -- Willis Marsh, eikä hän ole\nluonnollisestikaan minun ystäväni.\"\n\n\"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin\nkaadumme'.\"\n\n\"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan,\njoten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi.\nKuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä -- aamulla\nnäytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa\najoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka\nkuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja,\najatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta\nkorvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa\nmuka ollut ainoatakaan lyhtyä.\" Cherry Malotten silmät tummenivat\nnärkästyksestä. \"Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa\nlyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu\nkauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun\nne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en\nsittenkään säikähtänyt, surmasi hän -- olette ehkä kuullut siitä --\nyhden mieheni.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Boyd.\n\n\"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda\nmitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa\nei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole\nmilloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia.\"\n\n\"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?\"\n\n\"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in\nmiesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin -- hän oli viinaan\nmenevä -- ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat\npäättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta\nWillis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu\nportailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!\" Tytön silmät\nhämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.\n\n\"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne\"? ihmetteli Emerson.\n\n\"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja\nsitäpaitsi, _suunnitelmistani en aio luopua_\" -- lasin kanta, jota hän\noli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki -- \"en, vaikka mitä\ntapahtuisi.\"\n\nÄäni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön,\njoka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen,\nmutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi\nkaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden\nsuunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja\ntoimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään,\nEmerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista\nvastarintaa uhmaten -- sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin\ntarmokkaankin miehen kaikki voimat -- ja tyttöhän oli kuitenkin\nniin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut\nmilloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.\n\n\"Kalastusaika on onneksi lyhyt\", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn\nilmestyessä otsalle, \"mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua.\"\n\n\"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon\", huomautti\nFraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.\n\n\"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan\"? kysyi Emerson.\n\nCherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. \"Jotakin he varmasti\nyrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja\nteidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä.\" Kohtaus, jonka\nhän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään.\n\"Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja\nmuistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin\n'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?\"\n\nTyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän\nhämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: \"Toisessa huoneessa\nvoitte tupakoida, jos haluatte.\"\n\nEmerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan\nymmällään ja seurasi häntä \"sormeton\" Fraser kintereillään.\n\n\n\n\nIII.\n\nERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.\n\n\nRuokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus\nolivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän\nnäki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään\nmitään loppua -- ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli --\npiano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit,\nkirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä -- kaiken\ntuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano -- Kalvikissa!\n\n\"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?\" virkkoi tyttö\nhuomaten katseen. \"Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla\ntoimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja\najelen valjakkoani.\"\n\n\"Ja pelastelette hukkuvia\", lisäsi Emerson tietämättä oikein,\nmiellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat\nkokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat\nsaattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja\nitseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset\nolivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei\nollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä\nmaailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on\nkaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo\ntodetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä\ntyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.\n\nEmerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään\nponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan\ntuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän\nläsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön\nkärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:\n\n\"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin\nkerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta\nseuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni\nkäyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään\", lisäsi hän\nikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.\n\nNoin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut\nsanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon\nääreen.\n\n\"Välitättekö musiikista?\" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta\ntoinen ehätti vastaamaan:\n\n\"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija.\" Tyttö ei ollut vastausta\nkuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.\n\n\"Mistä lajista pidätte enimmän?\" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa\nedelle:\n\n\"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori.\"\n\nCherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen\nkoko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä\nsoitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi\nistuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä\nkuin ennenkin.\n\n\"Tuo jotakin oli\", sanoi Fraser ihaillen. \"Tuommoisesta juuri pidän,\nniin että lisää vain samaa lajia.\" Ja nähdessään, että tämä kuunteli\nvilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin\ntällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri\nalkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti:\n\"Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä.\"\n\nTyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin\npian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että\nrakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta\nsoitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat,\nvilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat\nWagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan,\nja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin\nhän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen\nesityksiään.\n\nOmituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin\npaatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja\nkuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi\nCherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin\npari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä\nsävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan\nhänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan\nsanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä\nsuurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka\nteki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson\nlauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas\nbaritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.\n\nKun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu\noli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä\nkostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken\naivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä\nkirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli\nluonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.\n\n\"Oi, _kiitos_\", hengähti tyttö.\n\n\"Samoin\", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. \"Onpa siitä aikaa, kun olen\nviimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja\ntyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin\nmajassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan\nmusertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten\nloimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa\nniiden pohjasävelen -- ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen\näänettömät, ettekö tekin ajattele niin?\"\n\n\"Niin, aivan niin\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani\nsammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin\nnauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!\"\n\nHän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti\najatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat\nliian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän\nhuomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.\n\n\"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja\nsilkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen\nsovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa\nollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin\nsoittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin\ntyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan\nkuollut ja tunteeton, soraääniä täysi.\"\n\nHän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella\nkiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua.\nKaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut\nluontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan\nluonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen\nmyötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan\nja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä\nlämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen\nihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista\nhetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat\nhe ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat\nhyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken\nmiehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi \"naisellinen nainen\" -- hento,\nvilkas ja viehättävä.\n\nFraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin\nhämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä\nsilmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen\nmuutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon\nylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan\nsilloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi.\nHäntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman\npuheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.\n\nEmerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän\nkatsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo\nvaloisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä\nhymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi\n-- hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun,\npunan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki\nlehteä pitelevän käden vapisevan.\n\n\"Oletteko lukenut tämän lehden?\" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen\nFraserin yksinpuhelun.\n\n\"En aivan. Se tuli viime postissa.\"\n\n\"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte.\"\n\n\"Kiitos\" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan\nlehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä\ntehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta,\nyhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin\nhyvin kaukana.\n\nTämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön\nkärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä\nminkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin\njonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja\nhilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias\nsaamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen\nei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua\nkelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä\nsamalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.\n\n\"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata\nmusiikkia\", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. \"Hyvää\nyötä.\"\n\nCherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta\nhän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut\nsietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut\nedes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen\ntavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän\njäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä.\nTuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle\ntäytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman\nitsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi\nrohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta\nuteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta\naivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista,\nepäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin\npitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat\npoistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi\nselailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!\n\nYläreunassa oli otsake: \"Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria\", ja\njoka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs\nnainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta\nkokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä\noli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten\nmuotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden\njoukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä\nvain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu\nkasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti\njännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli\ntullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa\nhuomiota lehden tähän osaan.\n\n\"No, entäpä sitten?\" naurahti hän mietteistään havahtuen. \"Hän rakastaa\njotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää,\nminkänäköinen tuo nukke on.\" Hän kohautti huolettomasti olkapäitään,\nmutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin\nrutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.\n\nMatkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina\nseuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät\nvarastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti\nhetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.\n\n\"Missä neitinne?\" tiedusteli Boyd.\n\n\"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan\", vastasi intiaanityttö.\n\"Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit\nrakastavat häntä.\"\n\n\"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?\" kysyi Boyd\nvarastohuoneen tavaroita tarkoittaen.\n\n\"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä\nrahastakaan ole väliä, ellei sitä ole.\" Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin\npeläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan\nkatseen. \"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"No, eipä juuri miksikään?\"\n\n\"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?\" tiukkasi tyttö. \"Valehtelin teille.\nTäällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli\".\n\n\"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille\", huomautti Fraser,\njolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.\n\n\"Te tunnette Willis Marshin?\" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas\nilme.\n\n\"No, no!\" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. \"Älkää katsoko minuun\nnoin, ennenkuin olen juonut kahvini.\"\n\n\"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?\"\n\n\"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran.\"\n\n\"Arvatenkin valehtelette!\" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd\ntoisti väitteensä.\n\n\"Ei, emme tunne häntä lainkaan.\"\n\n\"Miksi sitten puhutte hänestä?\"\n\n\"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten\nnäyttänee, tuo Marsh?\"\n\n\"Hieno, kaunis mies\", vastasi Chakawana; \"lihava ja pulska ja hiukset\nkuin -- kuin tulta.\"\n\n\"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi tyttö hieman epäröiden.\n\n\"Onko hän naimisissa?\"\n\n\"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo.\"\n\n\"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat\nhevosvarkaan tapaisia valehtelijoita\", huomautti Fraser kumppanilleen.\n\n\"Mihin olette nyt matkalla\"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.\n\n\"Etelään, Yhdysvaltoihin\", vastasi Boyd.\n\n\"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä\nkerrottekin hänelle --\"\n\n\"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö,\nmutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että\nkohtaamme hänet\", nauroi Emerson.\n\n\"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?\" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.\n\n\"Ehkä. Entä sitten?\"\n\n\"Mainitsette nimeni?\"\n\n\"Emme varmastikaan.\"\n\n\"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet\", sanoi Fraser\nkiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän\nhuudahti nopeasti:\n\n\"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle\nmitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan\nniin kiltti, ettette puhu mitään?\"\n\nTytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo\nhenkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.\n\n\"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien\nkeskuudessa\", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan\nvarastohuoneen kamiinan ääressä. \"Tyttöhän oli aivan suunniltaan.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi toinen välinpitämättömästi.\n\n\"No, varmasti. Näkihän sen selvästi.\"\n\n\"Taisipa olla.\"\n\nSamassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti\nConstantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa\nsyöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä\nhänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät\nsäihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas\nja eloisa.\n\n\"Hyvää huomenta!\" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista\nturkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville\nsilmilleen ja hohtaville hampailleen. \"Mikä ihana aamu! Jos tahdotte\nsaada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros\nConstantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa\nseitsemässätoista minuutissa.\"\n\n\"Entä miten on potilaanne laita?\" tiedusteli Fraser.\n\n\"Paranemaan päin, kiitos kysymästä.\" Hän astui ovelle päästäen\nsisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen,\nrakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi\nsylissään turkiskääröä. \"Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!\"\n\nIntiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen\nlapsen kasvoilta.\n\n\"Kuulkaa! Älkäähän toki!\" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari\naskelta. \"En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria.\" Mutta Chakawana ei\nollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä\nhellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.\n\n\"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?\" kysyi tämä uteliaasti nähdessään\nlapsen vaalean ihon.\n\n\"Hän intiaani\", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat\nsilmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä\nvihamielinen.\n\n\"Hän pieni veljemme\", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka\ntuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari\nsanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta\nveljensä seuraamana.\n\n\n\n\nIV.\n\nHOUKUTTELEVA EHDOTUS.\n\n\n\"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin\", huomautti Emerson\nCherrylle myöhemmin päivällä.\n\n\"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa.\nSilloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua.\"\n\nHän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen\nkarkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei\nnäyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen\nei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet\ntuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.\n\n\"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista\", jatkoi Emerson\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin\nmerkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan\nnoin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat\nsynnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että\nne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin,\nei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien\nsalaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa,\nja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään\nravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin\nkutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi\nkolhiintuneina -- kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu,\nkuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy\nniiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin\nmerenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri\nsiihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan\nsivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan\nvieraaseen.\"\n\n\"Tuo on minulle jotakin aivan uutta\", sanoi Boyd. \"Kuvauksenne oli\nhyvin mielenkiintoinen.\"\n\n\"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin\nmitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun'\nalkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia,\noikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja\nsyöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät\neteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija,\nkaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On\naivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua.\nNe ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset\nolennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden\nnelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat\nvainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa\nperimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti\neteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen\nsähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa\näärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän\nsarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän\nsinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä\nnukkumisesta ja levosta ole puhettakaan.\"\n\n\"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?\"\n\n\"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin\novat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska\nkaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille\nja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri\nvieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen.\"\n\n\"Kuinka kauan tuota kestää?\"\n\n\"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat\nsammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan\nviileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen\nkuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä.\"\n\n\"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!\" huudahti Boyd ihaillen. \"Mutta\nen oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on\nniin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria\nsummia.\"\n\n\"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko\nyritykseen sijoitetun pääoman kesässä.\"\n\n\"Mahdotonta!\" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin\ntaikaiskulla.\n\n\"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden\nkoneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä\nmukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella\nkiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti\ntiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu\nhinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime\nkesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti\nhintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää,\nmistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia\ntoimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi\npresidentti ryhtyy toimeensa.\"\n\nBoyd purskahti nauruun. \"Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi\npolitiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai\ndemokraatti?\"\n\n\"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte\nsitä sosialistiksi\", nauroi Cherry vastaan.\n\nEmerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. \"Niillä tehtailla on siis\nkaikilla samat ansiomahdollisuudet?\"\n\n\"Aivan samat\"\n\n\"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä\nniin hyvin.\"\n\n\"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta\nasiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta\ntoivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden\nvartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda\nedes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta,\nja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena.\"\n\nNuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt.\n\"Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?\"\n\n\"Sellaisiin tuloksiin on päästy.\"\n\n\"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden\nkäynnissäpito maksaisi?\"\n\n\"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin\nvoi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi.\"\n\nMies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: \"Voisiko mikään estää\nminua ryhtymästä tuohon hommaan?\"\n\n\"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?\"\n\n\"Ehkä. Eikö muuta?\"\n\n\"Tehtaan paikka?\"\n\n\"Se lienee helposti saatavissa.\"\n\nCherry nauroi. \"Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on\nhyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat\nluonnon tarjoamat edut välttämättömät -- kuten esimerkiksi raitis,\njuokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki.\"\n\n\"Minä ymmärrän.\" Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen\nnojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun.\n\"Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!\" mutisi hän sitten\nhammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi\nhäneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan\nhänen läsnäoloaan.\n\n\"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan\"? kysyi Emerson hetkisen\nkuluttua mietteistään havahtuen. \"Jatkamme matkaa päivän tahi parin\nkuluttua.\"\n\n\"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä\nKatmal-solan kautta?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei\nmuuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin,\nmutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden\nkehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa\nse on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin.\"\n\nToinen nyökäytti päätään myöntävästi. \"Mitäpä turha uhkarohkeus\nhyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin\nkorvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun\nosuimme luoksenne.\"\n\n\"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!\" huudahti tyttö. \"Jos\neläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia,\nniin ei selityksiä kaivattaisi.\"\n\nPäivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen\nseurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa\nFraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan\nkatseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry\nsoitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi\nistuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena.\nVieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat\nrypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä\npohtien. \"Ihmettelenpä, tekisikö hän sen\"! virkkoi hän vihdoin. \"Ja\nkykenisikö hän siihen!\" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten\npäättävästi: \"_Jotakin_ täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua,\nja -- kukapa tietää -- ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on\nlähettänyt hänet luokseni.\"\n\nElämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat\nkohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain\nkohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku\nhavainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo\nnuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki\ntullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin\nhavahtuen meni levolle.\n\nSeuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko\nportaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka\nsamassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:\n\n\"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin.\"\n\nÄänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia\nmyöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse\nkannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan\nkaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen\nvauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.\n\n\"Valjakkonne on verraton\", huomautti Boyd katsellessaan harmaita\nselkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa\nsäännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.\n\n\"Paras täälläpäin\", hymyili tyttö. \"Sata penikulmaa päivässä on niille\nvain leikkiä.\"\n\nRaitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet\nnuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa\nseudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa,\njosta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.\n\n\"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?\" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän\nposken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista\nvillaa vasten.\n\n\"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti\", vastasi Boyd.\n\nTuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän\nsilmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu.\nHän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän\ntarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen\nsoveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen\nvarassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.\n\n\"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme\nlohenkalastuksesta\", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.\n\n\"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään\ntehtaan paikkaa ollut enää saatavissa.\"\n\n\"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia\nsellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä.\nKuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei\nole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut\nomastani.\"\n\n\"Sinnekö olemme nyt matkalla?\"\n\n\"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin\nettä vien nyt teidät katsomaan paikkaa.\"\n\n\"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä.\"\n\n\"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään\", hymyili tyttö. \"En möisi paikkaa,\nvaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan,\nniin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta.\"\n\n\"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä\", vastasi Emerson hetkisen\ntuumittuaan. \"Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa -- parisataa\ntuhatta dollaria, eikö niin?\"\n\n\"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata\nsadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen\ntarvittavat rahat?\"\n\n\"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä\",\nvastasi Boyd vältellen. \"Mutta varma en ole.\"\n\n\"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä.\"\n\n\"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten\nkykene siihen.\"\n\n\"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa\nmenestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja\nsaatte työt sujumaan.\"\n\n\"Oh, kyllä, sen taidon osaan.\" Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun\nhän veti syvän henkäyksen. \"Kertokaahan suunnitelmanne.\"\n\n\"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää\nlohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on\nollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti\nensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui\nMarshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia\nmiehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi,\nrakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä\nseurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten\nhänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän\ntyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo,\nmutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös,\njonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin\nehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää\nyrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden\nvaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää.\nEtujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja\nkuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja\nvalkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.\n\n\"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä\nainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia\nvälttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan\nhän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat\nhänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin\nhenkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies,\nmutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän\nei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko\ntämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan\nalalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa\nilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea\nreunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä,\nmutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen\nnäköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta\nhopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin\nspitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle\nminkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein\nmielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän\nkostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen\nvarma, että hän vielä kerran tappaa Marshin.\"\n\n\"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa\", huomautti\nBoyd, joka oli kuunnellut tarkasti.\n\n\"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte\nryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä\nhäikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte\nolla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka\nkukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin.\" Hän vaikeni ikäänkuin\npunnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: \"Ja minä olen varma,\nettä te olette siihen kuin luotu.\"\n\nMutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle\nmääräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan\ntoista latua.\n\n\"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?\" sanoi hän.\n\n\"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen,\nja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan\nseuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi\nsamoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa,\nettä voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä\nsulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin\nkokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle,\nja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi\npakottaakseen hänet luopumaan apajastaan.\"\n\n\"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?\"\n\n\"Halukasko\"! Cherry nauroi. \"Odottakaahan, niin näette.\"\n\nHe saapuivat perille -- korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun,\njohon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi\nvaljakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän\nsitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin\nsusilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.\n\nHe nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että\npaikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi\nkuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut\ntekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.\n\n\"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta\",\nsanoi Boyd viimein, \"mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon\nkaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä\non paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla\non kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta\ndollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi\nkaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on\naika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne\ntakaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan\nkaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että\nyrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen,\nala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia\nvaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne\najoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan\nhankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja --\"\n\n\"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän\nkyllä tietää kaikki nuo seikat\", keskeytti Cherry päättävästi.\n\"Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja\ntäytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin.\"\n\nMutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori,\noli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen\nperiaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi\nlopullisen vastauksensa.\n\n\"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki\", mietti hän, \"sillä tämä maa\non erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä,\nja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan.\"\n\n\"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret\", myönsi tyttö, \"mutta\nvoitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään\nmuotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen.\nJokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren\nsuopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen\narvoiseksi.\"\n\n\"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille\",\nvastasi Emerson hieman ivallisesti, \"mutta käytännössä huomaatte, että\nmenestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken\nmainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia\nasianhaaroja, jotka --\"\n\n\"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te\nitse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on\nryhtynyt siihen\", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan\ntiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. \"Voihan sattua,\nettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa\nolla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää\nlaskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka\ntakaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään\npelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden\npuutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden\nmerkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja -- te\nolette _mies_. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan\nilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää\nhänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla\nmandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton\nja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana\nneuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin\nkysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa\nasia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka\nihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se\nsuunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin\nseurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko\npaikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin\nkun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään.\"\n\nSanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen\ninnostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi\nhäntä vaikenemaan ja jatkoi:\n\n\"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä\nja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja\nluottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka\novat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma,\nettä teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette\nnuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt\nteille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte\nkahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja\npettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole\nsentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt\nteidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut\nja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä\nvihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte.\"\n\nEmerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen\nkintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja\nkasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui\nnyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja\nsiirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus\nolisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.\n\n\"Olette oikeassa!\" lausui hän lujasti. \"Lähetämme vielä tänä iltana\nsanan Baltille.\"\n\n\n\n\nV.\n\nSOPIMUS TEHDÄÄN.\n\n\nToimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen.\nHän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä,\nvaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies,\njonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle.\nKotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten\nvyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä\nhenkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.\n\nConstantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä\nvaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat\npäivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin\nlähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli\nsaanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa\nhyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää\nkaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt\nennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä\nkäsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää\nkaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.\n\n\"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku\nammattimies\", huomautti Cherry viikon kuluttua. \"Uskon melkein, että\nosaatte jo rakentaa sellaisen.\"\n\nEmerson hymyili. \"Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu\nalaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa.\"\n\n\"Siitä pitää taas Balt huolen.\"\n\n\"Mutta miksi hän ei tule jo?\" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä\nja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada\nhänet malttamaan mielensä.\n\nFraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen\nmuutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.\n\n\"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?\" tiedusteli hän kerrankin\nCherryltä. \"Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa,\nsillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli\nennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin\nsairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi\nentistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin\nvälistä sangen toivorikkaan näköinen.\"\n\n\"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa.\"\n\n\"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia\", selitti tyttö painolla.\nHän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta\nkuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.\n\n\"Oikeastaan olen samaa mieltä\", vastasi Fraser. \"Näyttää aivan siltä,\nettä hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun\noven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki\ntoiveensa ja kaiken tarmonsa.\"\n\n\"Samoin on minunkin laitani\", sanoi tyttö. \"Väkeni on valmis luopumaan\nminusta, eikä -- eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun\npuille paljaille!\"\n\n\"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne\", irvisteli\nFraser. \"Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys.\" Silmät\nvälähtivät viekkaasti.\n\n\"Minkälainen sitten, pyydän?\"\n\n\"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle\nnaiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton.\"\n\nCherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli\njääkylmä.\n\n\"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta.\"\n\n\"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette\nliikenainen\", sanoi seikkailija.\n\n\"Oletteko siis\" -- tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen\n-- \"jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?\"\n\n\"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni\nvälistä ihan kiusalliseksi\", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi\nkysymystä kuullutkaan. \"Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen,\njoista kerrotaan romaaneissa.\"\n\n\"Ette ole vastannut kysymykseeni\", tiukkasi Cherry.\n\nFraser suisti jälleen puheen toisaalle. \"Jos tuo Marsh käy tänä kesänä\nkimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia\nminulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille\nsellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun\nhallussani.\"\n\n\"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani\", vastasi tyttö\näänellä, joka lopetti keskustelun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä myrskyisenä iltana -- Constantine oli jo ollut toista viikkoa\nmatkalla -- ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin\npyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä.\nNuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille\nvajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että\nmatka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen\npenikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta\nsuupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt\nhakemaan häntä.\n\n\"Mikä on hätänä?\" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.\n\nTyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin\nkatsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei\nollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen\nolennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat\nnäkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot\nkertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista\nviimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse\noli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät\nruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen\nilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin\ngraniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja\nkäheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen\ntahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu\nmerelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja\nsen vaahtojen raivo hänen vereensä.\n\nKun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille\nhymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat\nja sulkeutuivat ahnaasti.\n\n\"Tarkoitatteko täyttä totta?\" hoilasi hän Emersonille.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Osaatteko tapella?\"\n\n\"Osaan kyllä.\"\n\n\"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?\"\n\n\"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta\nteidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani\ntäysin itsenäisesti ja omalla tavallani.\"\n\n\"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä\", varoitti\nBalt.\n\n\"Sitä en aio minäkään tehdä\", vastasi toinen kylmästi ja\npahaaennustavan rauhallisesti. \"Olen _päättänyt_ voittaa, niin että\nälkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion\nmennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan.\"\n\nJättiläinen nauraa hykersi kuivasti. \"No, vaikka henkeni heittäisin.\"\n\n\"Tiesinhän sen!\" huudahti Cherry säihkyvin silmin.\n\n\"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!\" kiljaisi\nBalt vetistävät silmät vihasta liekehtien. \"Antakaa minulle jotakin\nsyötävää\", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, \"sillä olen nälissäni\nsyönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi.\"\n\nHän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle\nkamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen\ntoisten seuratessa jäljessä.\n\nCherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan\nkasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka\nmelkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin\nhänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty\nmitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia\ntuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan\nvastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka\nsilmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan,\neikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän\nnousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:\n\n\"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä\nkohmetuksissa.\"\n\nLevolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja\nkun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä\nsanoilla:\n\n\"Asia on selvä. Huomenna lähdemme.\"\n\n\"Huomenna?\" toisti Cherry ymmällään.\n\n\"Huomennako?\" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. \"Eihän toki! Jalkani\novat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle.\"\n\n\"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä\", vahvisti Emerson.\n\nCherry kääntyi kalastajaan. \"Niin pian ette voi mitenkään lähteä\njälleen matkalle, George.\"\n\n\"Olen valmis vaikka paikalla\", vastasi Balt.\n\nCherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille\ntapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja\nGeorge Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin\nsäikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet\nolisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin\nsilmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen\nkajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen\nkäsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia\nasiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi\nkauhukseen:\n\n\"Yhdytämme postilaivan Katmaissa.\"\n\n\"Katmaissa!\" huudahti Cherry. \"Sanoitte menevänne Iliamnan tietä.\"\n\n\"Toinen on lyhyempi.\"\n\nTyttö pyörähti Baltiin päin. \"Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä,\nettette ehdota mahdottomia\", tiuskaisi hän vihaisesti.\n\n\"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse\", vastasi Balt.\n\"Hän suorastaan vaatii niin.\"\n\n\"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme\nsuunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen\", virkkoi Fraser\npiippuaan rauhallisesti ladaten.\n\n\"Te ette tule mukaan\", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.\n\n\"No helvetti!\" räjähti toinen. \"Miksi en?\"\n\n\"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi --\nymmärrättehän.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin\nsaakka\", kapinoi seikkailija. \"Ette voi jättää minua tänne\nyksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran _lupasitte_.\" Hänen\nhätänsä oli ilmeinen.\n\n\"No olkoon menneeksi\", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. \"Jos\notatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen\nsaakka.\"\n\n\"Seattle menee kyllä mukiin\", vastasi Fraser ilostuen. \"Siellä keksin\naina jotakin, mutta Kalvik -- huh!\"\n\n\"Miksi teillä on niin kiire?\" kysyi Cherry Emersonilta toisten\npoistuttua huoneesta.\n\n\"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis.\"\n\n\"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva\nvoi myöhästyä parikin viikkoa.\"\n\n\"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä\nkokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen\npäivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan.\"\n\n\"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen\nonnellisesti yli\", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja\nsurumielinen sävy.\n\n\"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu.\"\n\n\"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras\nolla puuttumatta tähän yritykseen\", sanoi toinen hieman epäröiden.\n\n\"Kuinka niin?\" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. \"Luulin,\nettä olitte asiaan innostunut.\"\n\n\"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt\", sammalsi\ntyttö, \"mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain -- vain\nitseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja\nvaikeudet, mutta --\"\n\n\"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni\", keskeytti Boyd, \"Mikä on\nsaanut teidät nyt horjumaan?\"\n\n\"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt\nantaudutte\", vastasi Cherry kiihtyneesti. \"Ette tunne miehiä, joiden\nkanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette\nhenkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään -- kuuletteko -- ei\nmistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään\nmuutamasta dollarista.\"\n\n\"Vai ei!\" Emerson naurahti käheästi. \"Te ette tiedä, mitä olen valmis\nuskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen\nvoi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn\ntoiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston --\nluulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä.\"\n\n\"Oh, eihän!\"\n\n\"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin\nolen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä -- niin vastaan\ntuleen tulella.\"\n\nKasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo\nhämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen\nsynkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja\npahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.\n\n\"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?\" jatkoi Emerson\nheikon punan noustessa tytön poskille.\n\n\"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä\",\nvastasi Cherry vakavasti. \"Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat\nnopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja\nminä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette\nliian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George\nBaltin on käynyt.\"\n\n\"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille\nvaaralliseksi.\"\n\n\"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?\" pyyteli tyttö.\n\n\"Kuulkaahan\", virkkoi Emerson. \"Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä\ntarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa\nsuunnitelmani. Tarvitsin rahaa -- hyvä Jumala, kuinka olin sen\ntarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät\nihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja\ntavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa\non sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä\nvälittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen\njännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo\nmetalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne\ntulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin\nolisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon\nolin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni\nolisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska\nminulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun\ntäytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään\nvaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että\nolisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni,\nkunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei\nsuonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa\nväsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun\npaitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja\nkohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin\njuuri, kirous!\n\n\"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei\nalkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää,\nseurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi\nsananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä\nnopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.\n\n\"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen\nolla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut\nvaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen,\nkunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin\nriisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut\ntoivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät\nvoineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin\nolisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja\nsiirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo\nkaupunki paloi.\n\n\"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana\nsiitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni\ntyöskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli\nvaltaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi\nlakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää.\nVuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt\nloppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin\nusein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään\ntekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti\nsärkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs\nlahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä\nlyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.\n\n\"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus\noli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään\ntulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku\nvieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle,\ntuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta\npakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka\nmuutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli\najanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta\nkohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan\nreen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa.\nKuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka -- olette nähnyt\npostimerkit, joten ymmärrätte.\n\n\"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua,\nvaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet\novat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia\ntilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut\nniin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin\ntottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.\n\n\"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja\nkauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt\nsittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin\n-- ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin\npyrkimään kotiin. Kotiin!\" Emerson hymähti katkerasti. \"Tuo sana\nei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla\nmasentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte\nminulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että\ntässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut\nsateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin\ntilaisuus on vielä jäljellä -- en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä\njoku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani.\"\n\nCherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata\nkertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias\nsaamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut\ntuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli\nmelkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.\n\n\"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli\npäättynyt jo kauan sitten.\"\n\n\"Ehkä\", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. \"Siitä juuri aionkin\nnyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä.\" Hän\nkääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: \"Kun olette nyt sysännyt minut\nliikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä,\nniin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa\nkohti.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.\n\n\nMiehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja\nEmerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan,\nmutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili\nmelkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman\nkauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja\nmilloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.\n\nNäennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen\nmurheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin\npelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön\nerämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään\nystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen\nEmersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään\nnuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.\n\n\"Onko hän mieleisenne?\" kysyi hän kerran Baltilta.\n\n\"Kyllä. Hän on 'all right'\", vastasi jättiläinen. \"Juuri sellainen,\njota tarvitsen -- hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun\ntosi tulee.\" Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän\nmuisti kaikki kärsimänsä vääryydet. \"Onhan kyllä paljon asioita, joista\nhän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen\nmeidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala\ntekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni\non vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan\nmitään, minkä kerran kuulee.\"\n\nTuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen\nodotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi,\nettä voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli\nhoukutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi\njälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.\n\nIllan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan\nvarastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo\npyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis,\nja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten\ntaikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken\njäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä\nmiellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen\nsydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää\ntämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina\nunelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen\nviehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti\nhuolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle\nmieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa\nluo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet\nväräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi\nEmerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän\nviimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista\ntaljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä\naivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa\nasioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata\nvierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt\ntulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja\nepämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet\nkuitenkin silloin tällöin havahdutti.\n\nJäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut\naikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma\noli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi,\nkoettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin\najattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään \"Jos tämä maa\nolisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia,\njoka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään,\nvaan päinvastoin kehoittaisin, mutta --\"\n\nEmerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan\nhuolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja\nsuuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan\nelämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.\n\n\"Hyvästi!\" nauroi hän silmät sädehtien. \"Kas siinä vastaukseni!\" Hän\nheittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja\npian oli koko matkue liikkeellä.\n\nToiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään,\nhuutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä\nja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt\nja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät\nnäkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen\nja Chakawaman luo.\n\nPohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta\ntaipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli\nerikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean\nvuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen\nyli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin\nautioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen\ntorahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu\nnoin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput\novat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin\nterävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka\nvaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät\nsateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat,\nmutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu\nsade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin\neteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten\nmatkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla\nrannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien\nmerenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat\njonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että\nkulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen\nraivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien\ntaistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean\nuhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän\nalkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa\nvuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla\nkiinnitetty maakamaraan.\n\nSinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain\nkapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin\nalastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa\npäissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin\nsen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson\nei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti,\nettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei\nvoinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä\npysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.\n\nViikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren\njääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja\nkituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut\nopastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin\ntoimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin\ntyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten\nhuippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka\nnyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Mitä nyt?\" ärjäisi Emerson. \"Miksi emme lähde liikkeelle?\"\n\n\"Ei tänään\", vastasi Balt. \"Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat.\" Hän\nosoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä,\njotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. \"Lunta, kuivaa\nlunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti\ntyyntä päivää?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin.\"\n\n\"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain.\"\n\n\"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään.\"\n\n\"Tuulenhenki!\" Balt nauroi. \"Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin\npyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta\nkuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on\nkolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi\npysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle.\"\n\nEmersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi\nlaitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja\nhoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat\nkalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn\nympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät.\nMikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen\nkyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.\n\nSeuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin\nnorsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät\nsolaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat\nleijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi\njoka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä\nseinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat\nkinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata\nluotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös,\nkoirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä\nkaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää\nja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että\nkorkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen\npeitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen\neteen.\n\nKeskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja\naution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen\nkallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi\nainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän\nvalkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan\nvarjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka\nuurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa\nja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia\nherkeämättä.\n\nParin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa\nBalt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.\n\n\"Onko jotakin hullusti?\" murahti Emerson.\n\n\"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme\", vastasi jättiläinen\npäätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti\nja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä\nhenkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan\nkuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan,\nhuomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja\nväreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla\nkadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he\ntiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan\njoka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön\nkäsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo\nkajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin\nmatkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti\nniiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet\nkääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan\nkorvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät\nvaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.\n\nFraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan,\nja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson\nkiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan\nalkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi\nvihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista\nkäsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen,\njoka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi\nilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui\nkokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen\nkorkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen\nlepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki\nirrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä -- kahvikupit,\nruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä\nhankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin\npaljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää\nkepposta.\n\nIlma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän\nmuutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli\ntämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä\nraivolla.\n\nLäheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui\nmerkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja\nvaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa\nhetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi\nnäkyvistä kaikki tien viitat.\n\nBalt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:\n\n\"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?\"\n\n\"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?\"\n\n\"Noin kaksitoista penikulmaa.\"\n\n\"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta\npäivää.\"\n\nOli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että\nhe jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn\najamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet\nlumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.\n\nEteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin\nmyötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka\ntäytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä\nhangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa\ntäytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan\nhuudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat\npian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat;\nviiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat\nja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat,\nmutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu\npoiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen\npusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä\nvihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean\npinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo\npuutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata\nvaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.\n\nKaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen\nyllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen\ntilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta\nheidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa\nolosuhteissa on uupumus pian edessä.\n\nPaljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta\nkestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan\nintiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa.\nAlkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima\nja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen\npukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen\nheikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas\nalkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä\nvastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja\nnousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa,\njoka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He\nkoettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän\ntullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen\nkulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota\nmiespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.\n\nHän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja\nFraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta\npuhuttavankaan.\n\n\"Hän kuolee kuitenkin\", väitti kalastaja. \"Hän on jo melkein kuollut\",\nlisäsi Fraser, \"ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä.\"\n\n\"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin\",\nsanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin\nkykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt\nsynkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo\nennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan\nkulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin\nja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa\nkuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana\nkuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen\nelonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään\ntuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien,\nvaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.\n\nFraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa,\nmutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli\nhänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt\nolikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.\n\nVihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt\nei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin\nosoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria\nja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta\nheidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää\nvähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja\nmistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä\nehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se\nolisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni\neteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan\nsen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai\nkinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin\nvierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa\nsiellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion\nrohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja\njyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon\ntuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain\npuiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.\n\nKului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan,\nsillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata,\nsemminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.\n\nCherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi\nFraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta\nsiihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti\nlunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille,\nkunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen\navun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.\n\nHe juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän\ntunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman\nvaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan\nnuotion hohteella.\n\nPäivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle\nnäreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että\nheidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään\nlaaksoon kylää kohti.\n\nPäivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain\nrappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty\nkahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti\nmaahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään\nja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän\nlievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.\n\nMatkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi\nEmerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni\ntiedustella postilaivan kulkuvuoroja.\n\n\"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen\", vastasi kauppias.\n\n\"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?\"\n\n\"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös.\"\n\n\"Mitä!\" Emerson tunsi päätään huimaavan.\n\n\"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat\nmyrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa.\"\n\n\"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?\"\n\n\"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä.\"\n\nNuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn\naiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen\nlaskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen\ntoiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme\nvuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain\nlujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän\noli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli\njuuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin\nviivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana\nkumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja\niso George nukkui kamiinan ääressä.\n\nHän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan\nsilmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan\nhaparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka\noli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään\nhän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten.\nKasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja\nvälinpitämätön.\n\n\"Antakaa meille vuoteet\", lausui hän; \"olemme levon tarpeessa.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nUUSIA SEIKKAILUJA.\n\n\nKun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot\nuutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen\nosoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän\nepätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua.\nHermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden\nrauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti\npuoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina\nseuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus\nkuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia\nkestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun\nhän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa,\njoka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt\nraivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat\nsinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja\nmasentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja\ntoivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.\n\nFraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja\nhänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli\nhäntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan.\nBalt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut\nmitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni\nkestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota\ntuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.\n\nKun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen\nvälisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi\nvasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä.\nHän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri\nlopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin\njotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson\ntiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.\n\n\"Hänet tuotiin aamulla\", vastasi kauppias. \"Ruumis on kirkon vieressä\nolevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu.\"\n\n\"Miesparka\", surkutteli Fraser. \"Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen\nsaappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi\nvainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa.\"\n\n\"Miten on paleltumienne laita\", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen\nvarovasti.\n\n\"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat.\" Hän näytti kättään, joka\noli hyvin ja taitavasti sidottu. \"Toivon kuitenkin saavani pitää\nliipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle.\"\n\n\"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Me myöhästyimme.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi iso George hätääntyneestä\n\n\"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa.\nLaiva on mennyt.\"\n\n\"Mutta tuleehan se uudelleen\", aprikoi kalastaja.\n\n\"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua\", vastasi Emerson\npäätään ravistaen. \"Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme.\"\n\nBaltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan\näänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen\nhänen mieleensä.\n\n\"Sanonpa teille, mitä nyt teemme\", mylvähti hän riemuiten. \"Siirrämme\nkoko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta.\"\n\n\"Mahdotonta\", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. \"Ellen voi\ntoteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat\nkaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte\nKalvikiin, George.\"\n\nBalt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin.\nMahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta,\nsaattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään\nheristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin\nkauhistui.\n\n\"Älkää, älkää\", pyyteli hän; \"heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät\nkaikki onnettomiksi.\"\n\nMutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä\nmanaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa\nastui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä\nkauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:\n\n\"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?\"\n\n\"Jossakin lännen puolella, arvelen.\"\n\n\"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne\npaluumatkalla?\"\n\nKauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. \"Se ei käy palatessa muualla\nkuin Uyak Bay'ssa.\"\n\nEmerson katsahti ylös. \"Missä on Uyak Bay?\"\n\n\"Kodlakin saarella\", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi\nkuulusteluaan.\n\n\"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution\nsäilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan!\nYhtiön juonia kaikki, sanon minä.\"\n\n\"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään\", sanoi Petellin.\n\"Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen\"?\n\n\"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla\", virkkoi\nEmerson synkästi. \"Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä\nkurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme.\"\n\nIso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta\nvarovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin,\nmutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten\nlakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.\n\n\"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?\" kysyi Emerson.\n\n\"Viikon kuluttua korkeintaan.\"\n\n\"Onko sinne pitkäkin matka?\"\n\n\"Eikö mitä -- noin viisikymmentä penikulmaa vain\", hymähti Petellin,\nmutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi\nkiireesti: \"Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella\npuolella -- Shelikoffin salmen, ymmärrättehän.\"\n\n\"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja --\"\n\n\"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime\nvuonna merisaukon metsästyksessä.\"\n\n\"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli,\nlienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?\"\n\n\"Ei muita kuin nahkaisia -- kajakkeja ja bidarkoja -- tiedättehän, ja\ntähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt\nraivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein\nja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa.\"\n\nEmerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.\n\n\"Haukatkaahan hieman aamiaista\", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti\nvain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia\ntehtäviään toimittelemaan.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta\", huomautti\nFraser. \"Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli\nKodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan\ntodellinen helvetti.\" Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi\nseikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: \"Olen tähtenne\nvilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo\nkeksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut.\"\n\nEmerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten\näkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui\nulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit\nolivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia\nmyöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:\n\n\"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!\"\n\n\"Miten sitten?\" ärähti kalastaja.\n\n\"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene,\noomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania\nviemään meidät Uyakiin.\"\n\n\"Mahdotonta\", murahti iso George. \"Shelikoffin salmi on tähän\nvuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa\npistä.\"\n\n\"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa.\"\n\n\"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin\nviisisataa -- ellette ole aivan erikoinen onnen poika.\"\n\n\"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?\"\n\n\"Menkäämme Petellinin puheille\", vastasi iso George.\n\nKun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.\n\n\"Kesällä kyllä, mutta ei nyt\", sanoi hän. \"Aivan mahdotonta. Salmi\non aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä\navonaisessa veneessä -- palellutte kuoliaaksi.\"\n\n\"Aiomme kuitenkin koettaa.\"\n\n\"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte\nsuunnasta ja --\"\n\n\"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö,\nniin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse.\"\n\n\"Olen varma, etten saa ketään lähtemään\", selitti kauppias. \"Kaikki\ntietävät, mitä se merkitsee, ja --\"\n\n\"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan\", keskeytti\nEmerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen\npäätään vieraiden mielettömyydelle.\n\nKun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä\ntapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä\", selitti iso George.\n\n\"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä --\"\n\n\"Kyllä\", keskeytti Emerson tylysti. \"Teidän ei tarvitse tulla mukaan.\"\n\n\"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun\nolen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää\nmitään sattumien varaan.\"\n\n\"Voittehan odottaa postilaivaa.\"\n\n\"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä\nlähtien, niin että voitte olla huoletta.\"\n\nToivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta\nrohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia\nmetsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta\nvastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen\nvenäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset\nkolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään\nja puhelivat keskenään.\n\n\"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara\", selitti Petellin.\n\"He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä.\"\n\nEräs alkuasukas virkkoi: \"Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen\nveneen upottavat aallot heti.\"\n\n\"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla\", väitti Emerson,\njoka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat\nmursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä\npieni aukko soutajaa varten. \"Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä\ntakaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin\nsuuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista\nsummaa.\"\n\nPetellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan.\nKun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:\n\n\"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta.\"\n\n\"Sata dollaria\", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.\n\nEmerson kääntyi Georgeen päin. \"Luuletteko meidän tulevan kahden\ntoimeen?\"\n\nKalastaja epäröi. \"Kaksi on liian vähän\", vastasi hän, \"mutta hankkikaa\njoku kolmas, niin olen valmis.\"\n\nEmerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat\nvastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman\nheimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi\nehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle\nlähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen\nja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle,\nkun samassa \"sormeton\" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua,\nlausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:\n\n\"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on\naina ollut, hitto soikoon.\"\n\n_\"Tekö\"!_ huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta\noikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia\nja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä\nyrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.\n\n\"Niin, _mielelläni_ en tätä tee\", kiivastui Fraser, \"siitä voitte panna\nvaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat\" -- päännykäys\nintiaaneihin päin -- \"ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin\neihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?\" Hän katseli\närsyttelevästi vuoroin kumpaakin.\n\n\"Osaatteko hoidella venettä?\" tiedusteli iso George.\n\n\"Osaanko hoidella venettä!\" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen.\n\"Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule\nolevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja\nkädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset\nkänsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin\nsuuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä\ndollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan\ntuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon\nkyllä osaan.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser\", virkkoi Emerson. \"Pelkään, ettette ole\nvielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että\nsaamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta\nja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten\ntiedätte, ette te --\"\n\nFraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.\n\n\"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!\" huudahti hän. \"Otaksun teillä\nolevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani,\nmiten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen\nvain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät\nraajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin\ntekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? _Jalkani olivat\nverillä_.\" Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: \"Mutta tänään en lähde\nminnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos\nodotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti,\nniin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme\nsitten itsemurhan kaikki yhdessä.\" Hän loi kumppaneihinsa närkästystä\nuhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä\nhämmästykseltään.\n\nPariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin\nvoimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja\nvastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä\nkuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja\njuomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti,\njoka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.\n\nTuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta\nsiitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä\nja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät\nolleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä\nvarmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten\nyöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä\ntuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa,\njoka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson\noli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten\nyhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten\nei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin\ntoivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä\nliikkeelle -- päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen --\nkävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät\nhädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein\npuolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen\ntoipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso\nGeorge menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:\n\n\"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka\nyksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta.\"\n\n\"Niin juuri\", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt\nseikkailijan nalkutukseen. \"Koetamme suoriutua ilman häntä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin?\" puhisi Fraser. \"Nyt kun olen kyllin terve\nkyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte\nminut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin,\neikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen!\nNiin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen\npyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!\"\n\n\"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies.\"\n\n\"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin.\nKärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä.\"\n\nPetellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät\nmatkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin\npaljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa\nei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon\naluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta\ntehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat\nistuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana\noli jokainen vetänyt ylleen väljän \"kamlikan\" eli hylkeenrakoista\nvalmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat\nkäyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja\nkiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut\nsidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla\njollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan\nvartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus\non aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle\nmiehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen\nvaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin,\nsaivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.\n\nMainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui\näkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen,\nhäipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä\npaksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja\nmereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin\ntaukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen\npenikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä\nmelomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti\nkerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi\nvähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään,\nsillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja\nkeskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla\nselällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä.\nMutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt\nleikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä,\nkun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean\nristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen\nsoutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi\nsentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja\noikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä\nhellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.\n\nKello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan\nvartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden\nperukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle,\nhuomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista\nmiestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen\ntäytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei\nlainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin\nkummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi\nlaivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä\nlääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson\nolivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän\ntajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.\n\n\"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla\", surkutteli\nvartija. \"Laiva käy täällä vain kerran kuussa.\"\n\n\"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?\" kysyi iso George.\n\n\"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas -- tänään on 22\n-- se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää.\"\n\n\"Meidän täytyy tavoittaa se\", huudahti Emerson. \"Jos viette meidät\nKodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä\nvain pyydätte.\"\n\n\"Kernaasti, jos vain voisin\", vastasi mies. \"Olen täällä aivan yksin\nnäettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija.\"\n\n\"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun\nsuuruudesta en välitä.\"\n\n\"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään\nkylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja\nJohnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan.\"\n\nEmerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana\nlysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan\nsilmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla\nhuulillaan väkinäinen hymy:\n\n\"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren\nensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja\nvaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia,\non siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun\njuhlien ja iloiten. Senpätähden olikin _Doran_ miehistö sangen\ntyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa\novat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti\ntervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien\nsisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien\nkamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on\nlevonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren\nvaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana\nlaski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä\noli soutajina kolme valkoista miestä -- joita tuskin saattoi valkoisiksi\nsanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan\nvereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät\nja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista\nposkista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata\ntautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin\nlumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti\nkylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei\njaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun,\nsoperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien\nleireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti\nlaahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja\nhartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina\nsivulla heilahdellen.\n\nKolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle\npäästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi\nsitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä.\nSilmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet\nhuulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän\nnosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti\nkäsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSEATTLESSA.\n\n\nViikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen\nhäipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka\nJuneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa\nvoitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja\nviikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto\nolivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät\nvammat.\n\nGeorge, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi\nvihdoin äänettömyyden.\n\n\"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?\" kysyi hän.\n\n\"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu.\"\n\n\"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti\npuettuna\", jatkoi George.\n\n\"Kyllä, ainakin meihin verraten.\"\n\n\"Oikeinko hännystakeissakin?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"No, vie sun --\" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki.\n\"Oikeinko todella?\"\n\nBoyd naurahti. \"Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni,\nmutta muuten sitä käytetään vain illalla.\"\n\nGeorge tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän\nkertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun\ntahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?\"\n\n\"Aivan totta.\"\n\nBalt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:\n\n\"Oletteko te -- tuota noin -- antanut milloinkaan kiilloittaa\nkynsiänne?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\nBalt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä\nja huomautti: \"Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes\npalaatte.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" vastasi toinen nopeasti. \"Tarvitsen teitä rahoja\nkuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme\nkäytännölliseen puoleen nähden.\"\n\n\"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän\nminäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista\ntytöistä. Eihän tätä kauan kestä.\"\n\n\"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?\"\n\n\"Neljä vuotta sitten.\"\n\n\"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?\"\n\n\"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy.\"\n\n\"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta\", hymyili Boyd.\n\n\"Sormeton\" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja\nläheni hilpeästi tervehtien.\n\n\"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan\", virkkoi hän. \"Olen\npuhdistanut melkein koko haahden.\"\n\nSeikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan -- Boydin\nsuureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä\n-- joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia\nlukemattoman joukon yksityiskohtia.\n\n\"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken\npuhtaaksi kynityksi\", jatkoi Fraser kerskailuaan. \"Pyyhkäisin taskuuni\nkolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä.\"\n\n\"Kolmesataaviisikymmentä _dollariako_?\" kysyi Balt.\n\n\"Kuinkas muuten?\"\n\n\"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?\" tiedusteli Boyd.\n\n\"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä.\"\n\n\"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?\"\n\n\"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä\",\nnauroi Fraser. \"Ukko oli heti valmis.\"\n\n\"Petittekö tuota kunnon vanhusta?\" huudahti Emerson kiukkuisesta\n\"Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi--\"\n\n\"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi\ntehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!\"\n\n\"Teillä ei ole kaivosvaltauksia.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja.\"\n\n\"Itsehän sanoitte niin.\"\n\n\"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta\nnoustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin.\nTeidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia\netujani ja onnistunut oikein hyvin.\"\n\nEmerson kohautti leveitä hartioitaan. \"Joudutte ikävyyksiin. Ja jos\nniin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani\nhyväksenne.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne tähteni\", vastasi Fraser itsetietoisesta.\n\"Asiani osaan kyllä hoitaa.\" Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja\nalkoi vihellellä huolettomasti. \"Milloin lähdemme Chicagoon?\" kysyi hän\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Lähdemme?\" toisti Emerson. \"Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain\nSeattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?\"\n\n\"Ehkäpä\", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen\nhyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän\nmitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana\nhotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi\ntoisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja\nEmerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään,\njossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden\nkäänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä,\nsillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät,\nniin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas\nliike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen\nja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu\nsanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä\nväsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen\nvavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.\n\nKun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan,\nharppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.\n\n\"Olen uneksinut näistä neljä vuotta\", selitti hän, \"enkä voi enää\nhillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi\nsitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa\naina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni.\"\n\nKun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin\nEmersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.\n\n\"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta\", selitti reportteri,\n\"joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten.\"\n\n\"Athens! Billy Athensko?\"\n\n\"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän\nyliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko\nMichiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson.\"\n\n\"Kyllä\", hymyili Boyd. \"Billy Athens oli taitava pelaaja.\"\n\n\"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja\ntoista mielenkiintoista\", jatkoi sanomalehtimies, \"mutta olen jo\ntoveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta\nmenestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu.\"\n\n\"Toveriltani?\"\n\n\"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä\ntarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne.\"\n\n\"Frobisher!\" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.\n\n\"Niin juuri -- hän tuolla.\" Puhuja osoitti \"sormetonta\" Fraseria,\njoka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen\nsilmänsä ja kohautti suupieltään.\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein\", sammalsi Boyd. \"Vai kertoi _Frobisher_!\"\n\n\"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte\ntuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen\nsanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte\ntoimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria\nsummia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että --\"\n\n\"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?\"\nkysyi Boyd uteliaasti.\n\n\"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa\npoikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen\nlähtöänne.\"\n\n\"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa\", sanoi Emerson luoden\nseikkailijaan tuiman katseen, \"niin että suokaa anteeksi. Luulen,\nettemme tarvitse uusia osakkeita.\"\n\n\"Ette siis huolikaan minusta.\"\n\n\"En ainakaan tällä haavaa.\"\n\n\"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani\nlyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan.\nKun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää\nniukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän\nklondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte\nminulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?\"\n\n\"Ehkäpä\", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti\nFraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan\npitkä sikari suupielessä.\n\n\"Kuulkaahan, herra Frobisher\", virkkoi hän matalalla äänellä,\n\"mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin\nvalheisiinne?\"\n\nFraser veti suunsa nauruun. \"Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher',\neikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan\nsiitä toistaiseksi.\"\n\n\"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran\nyritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun\",\nuhkasi Emerson. \"Painakaa se mieleenne.\"\n\n\"No, no\", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; \"teinhän\npuolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin\nvain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä\nsaavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis\nostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin.\"\n\n\"Esimiehelleenkin!\" huudahti Emerson säikähtyneesti. \"Tuo esimies\non hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta\npalatessani.\"\n\n\"Niinkö! Sitä en tiennyt\"\n\n\"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut\nkeinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta\npalvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan\nasian poliisille.\"\n\n\"Älkää nyt olko lapsellinen\", nuhteli seikkailija. \"Liittykää minuun,\nniin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja --\"\n\nEmerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan\nturhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen\nverensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa,\nsillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi\nnyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää\ntehtäväänsä.\n\n\"Milloin lähdemme?\" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies\nei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen\npeseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon\nkaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon\nRantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon\npäänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi\nsähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti.\nSitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua\nriemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin\nlumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.\n\n\"Katsokaahan!\" huudahti kalastaja ihailevasti. \"Nehän ovat puhtaat kuin\nkoiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään.\"\n\n\"Olen toimittanut asiani pankissa\", riemuitsi Boyd. \"Onnistuin niin\nhyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria.\"\n\n\"Suurenmoista\", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; \"kerrassaan\nsuurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?\"\n\n\"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt\nkäy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet\nnäkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi\naivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka\nKalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan,\nsanottiin minulle.\"\n\n\"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin\nklondykeläiseksi\", huomautti George, \"koska hän oli niin kovakourainen.\nMutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja\nistahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan\nmitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja\nkun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän\nvierailuni. Todellakin _hirveän_ hieno tyttö.\"\n\n\"Olkaahan varuillanne!\" nauroi hänen kumppaninsa. \"Noihin kynsiä\npuhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella\npohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole\nnyt aikaa kuherteluun.\"\n\n\"Häneltä en saisi edes silmäystäkään\", sanoi kalastaja punastuen.\n\nIltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen\npäivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta.\nYhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät\nseikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he\neivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan\npalveluksista, jotka hän oli tehnyt.\n\n\"Tämäpä kummallista\", huomautti Boyd. \"Jäähyväiset hän olisi ainakin\nvoinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä.\"\n\n\"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan\nhäntä\", vastasi George. \"Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin\ntekeillä.\"\n\nAsemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti\ntoivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun\nloukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan\nliikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen\nseikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan\nhilpeästi:\n\n\"Halloo, te siellä!\" -- ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään\nheidän hämmästykselleen hymyillen.\n\n\"Mitä te täällä teette?\" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.\n\n\"Minäkö? Olen matkalla itään.\"\n\n\"Itään? Mihin sinne?\"\n\n\"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy.\" Hän istahti\nja sytytti pitkän sikarin.\n\n\"Oletteko matkalla Chicagoon?\" ihmetteli George.\n\n\"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat.\" Seikkailija\npuhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. \"Mukava juna, eikö\ntotta?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai\nharmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. \"Missä vaunussa\nolette?\"\n\n\"Samassa kuin tekin.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?\"\n\n\"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole\nmahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen\npaikka kotiutuvalle pohjankävijälle.\"\n\nEmerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: \"Olen melkein varma, että\nsekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat\nrautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä\naion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin\naiotte ryhtyä johonkin rehelliseen --\"\n\n\"Rehelliseen!\" keskeytti Fraser närkästyneesti. \"Suunnitelmani ovat\nkaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse\nkenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä,\nniin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä.\"\n\n\"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne\nosan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella\nvälityspalkkiolla.\"\n\n\"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani\nja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman\nsäilykeosakeyhtiön --\"\n\n\"Jos perustatte oman --\" riehahti Boyd.\n\n\"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen\nsinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta\nparempaa.\"\n\nNuorempi mies ravisti päätään. \"Olette auttamaton\", virkkoi hän, \"enkä\nkuitenkaan voi olla teistä pitämättä.\"\n\nHe valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän\npuhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen\nsulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin\nkuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä\nmukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.\n\nChicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan\nsamaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon\njonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi\nkuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei\nhänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo,\njolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi\nja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan\ntuttavuutta tarjoilijan kanssa.\n\n\"Georgeko?\" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. \"George\nlähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka\nhevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan\nhurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin.\"\n\n\"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden\ntoivon teidän pitävän häntä hieman silmällä\", sanoi Boyd.\n\n\"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta\njos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren\nkaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa\nvaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen\nja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle\nsellaisesta.\"\n\nTäsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan\nkaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi\nhänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt,\njoka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen\npujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän\nvälillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö\ntaipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin\nja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa.\nHän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan\nepävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun\nsuljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi\nsuuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi\najuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat\njo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui\nulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet\ntuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi.\nKuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!\n\nNyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat\ntuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat\nveistokset irvistivät hänelle ivallisesti.\n\nMieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut\njäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei\nollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän\nollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa\nja köyhyyden toivottomuutta.\n\nAjoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin\nsanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen\njulkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi\nvapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää\npystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta\nhän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet\nsaavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.\n\n\"Päivää, Hawkins\", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus\navasi oven ja saatteli hänet sisään. \"Muistatteko vielä minut?\"\n\n\"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir.\"\n\n\"Onko neiti Wayland kotona?\"\n\n\"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin\nhyvin.\"\n\nBoyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka\nsalasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota\nhän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja\nkuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät\nolivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin\ntervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten\nsanottu jäähyväiset.\n\nHawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten\nsulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä\ntyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi\nhiljaa: \"Mildred\"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.\n\n\"Boyd! Boyd!\" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen\npovelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta\nväsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi\nomaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta\nkilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nVIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.\n\n\n\"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat\", sanoi Mildred\nWayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, \"ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman\nhuono-onninen.\"\n\nTyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.\n\n\"Älä käytä tuota sanaa\", huudahti hän. \"En voi sietää sitä --\nluultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että\nmenestyksesi on viivästynyt.\"\n\n\"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut\nsanojen valikoimistaidon.\"\n\nHe istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan\nhäirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin\nhän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta\nsana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään\nsama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt\nse oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja\ntunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu,\njossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin\nkykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa\nja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.\n\n\"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni\", kuiskasi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Muuta neuvoa ei ollut.\"\n\n\"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin\nvaaroihin -- vain minun tähteni.\"\n\n\"Tietysti. Vaarat -- hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan --\neivät merkitse mitään.\" Hän näpsäytti sormiaan. \"Yksinäisyys ja erämaan\nkolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli\nraskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi --\"\n\n\"Lorua!\" Mildred oli todella närkästynyt. \"Pyysin sinua itse määräämään\najan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi -- välittänytkään sinusta,\nolisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland.\"\n\n\"Siis rakastat minua, Mildred?\" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.\n\n\"Tiedäthän sen kysymättäkin\", kuiskasi tyttö, \"lapsuuden aikainen\nkiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin\nsinuun?\" Hän naurahti pehmeästi. \"Olit mielestäni maailman paras\njalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota\nsamaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se\n_on_ kestänyt -- ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika\nminunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?\"\n\n\"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain\nmuistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet\nihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja\nihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain --\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä\nseurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä\naina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui\nkuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin\nmielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin\nkiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta\nkaameita asioita ja --\"\n\n\"Kaameita asioita -- minusta?\" Tyttö katsahti häneen lempeän\nnuhtelevasti. \"Onko tuo imartelua?\"\n\n\"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin\nkosijoita.\"\n\n\"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla.\"\n\n\"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin\npaikkansa\", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. \"Hyvä Jumala,\nkuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät\najattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin\nunta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun\nensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä\nsokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta\nsinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi.\" Hän\nvaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: \"Ah, Mildred,\nkuinka kaunis sinä olet!\"\n\nEikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti\nniin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä,\njoita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja\nhuulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan\nvartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty,\ntummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja\nvaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen\nhienostunutta suloutta.\n\nNuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon\ntavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja\nhän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran,\nkuka tämä oli -- nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän\ntuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää\nkäytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin\nosoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen\nylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo\nvanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän\nhemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa\nrahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään\noman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen\nylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa\njoukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet.\nEmerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut\npäästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja\nniin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän\nepäili erehtyneensä.\n\nToverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän\noli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti\nsiitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon\nkaikki muut asianhaarat -- rikkautensa ja yhteiskunnallisen\nasemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen\nasemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti\nkun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan\ntyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle\nsuosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui\nkaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi\nasemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain\nse, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt\nsytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta\nsiitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti\ntuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli\nvuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa\nseurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän\noli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut\nluoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.\n\nKuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja\nmiten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän\nvälillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!\n\nWayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli\npuhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha\nja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten\nrakkautta.\n\n\"Mildred on rikas tyttö\", oli tuo vanha rahamies sanonut, \"jopa\nmaanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni -- niin, mitä voitte te\ntarjota?\"\n\n\"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette\", oli\nBoyd vastannut. \"Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin\n-- ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää.\"\n\n\"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä\noli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin,\nniin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen\nhemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri\nkaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat\nrikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja\nsaamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin,\nmeillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka,\nvaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista\nsäädyistä jyrkästi eroava.\"\n\n\"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred\nköyhä\", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.\n\n\"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa\nja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei\npäinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun\ntietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän\nmiehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen\nolosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko\nolemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä -- siitä\nolen varma -- jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän\nitse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen\näitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi\npian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri,\nmutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja\nmies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen\nminä hänet kirotun onnettomaksi!\" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät\nuhkaavasti.\n\n\"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan --\nhenkilökohtaisesti, tarkoitan?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Hän rakastaa minua.\"\n\n\"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla\naivan ohimenevää.\"\n\n\"Ette siis anna suostumustanne?\" oli Boyd kysynyt.\n\n\"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan\nhiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää\nhätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille\nnyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään\nminun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä\nseurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä\naivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin\nja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää\nolosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette\nkansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä,\nherra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin\nkuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan\nsilloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin\nlähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien\npuolesta.\"\n\n\"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen.\"\n\n\"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa.\"\n\nEmersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt\nlaskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään,\nsitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä\ntuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti\nvastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän\nkaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin\nkuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja\nsamalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä\nhän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja\nvaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta\nkilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.\n\nTulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet,\nmutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan\noikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt\nalallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut\nkursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova\nkuin timantti.\n\n\"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin.\nTiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani.\"\n\nNähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja\naavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin\njärjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra\nWayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:\n\n\"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi\nsitten lausumieni sanojen totuuden.\"\n\n\"Teiltä en apua pyydä\", oli Emerson vastannut. \"Itsestäni ja\nMildredistä kykenen kyllä huolen pitämään.\"\n\n\"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan\nhuomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja\nelämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka\novat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan\nkuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?\"\n\n\"Ei, enkä välitäkään siitä.\"\n\n\"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta\nseuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla\nminua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä\nvain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin\nte ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä.\"\n\n\"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!\" oli Mildred keskeyttänyt\ntuskastuneesta \"Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on\nsiunauksen asemesta raskas kirous -- kuin joku hirveä painajainen.\nMuusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain\nmeille antaa -- ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista,\nautoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon\nelää, todellakin _elää_.\" Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin\nolkapäälle. \"Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin.\"\n\nTilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa\noli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta\nilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin\nylpeys kohonnut.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra\nWayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen\nminulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa.\nHän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja\nolosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän\nsinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa\nuhkapelissä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä --\"\n\n\"Alaskassa!\"\n\n\"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että\nmahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion\nlähteä sinne.\"\n\nHän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen\ntäytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja\nMildred oli odottanut.\n\nHän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä\nviehättävämpi -- väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja\nsyventänyt hänen sydämensä kaipuuta -- mutta samalla hänestä entistä\netäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen -- vakava, arvokas,\nja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin\nliikuttavampi ja ihmeellisempi.\n\nTarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla\ntulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:\n\n\"Odotatko vielä vuoden?\"\n\nMildred naurahti. \"Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas,\njoten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma,\nsaisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin.\"\n\n\"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet\nmennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?\"\n\nTyttö hymyili välinpitämättömästi. \"Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta\npääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät\nuseammat.\" Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan.\n\"Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista,\njotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin.\"\n\n\"Ja Alton Clyde!\"\n\n\"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas.\"\n\n\"Entä onko muita?\"\n\n\"Vain pari kolme.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Heitä et tunne.\"\n\n\"Joku kilpailija?\" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.\n\n\"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota\", vastasi neiti\nWayland. \"Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani\nikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit\nkuvitella miten runollinen tulos on.\"\n\n\"Ken on tuo onnellinen?\" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli\nmennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua\nkylmän välinpitämättömästi:\n\n\"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin\nitse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja.\" Hän kääntyi ja katsoi\nBoydia suoraan silmiin. \"Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta\nja seuraamaan sinua?\"\n\n\"En ole sitä hetkeksikään unhottanut.\"\n\n\"Et sallinut sitä.\"\n\n\"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä.\"\n\n\"Oletko vielä samaa mieltä?\" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.\n\n\"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni\ntakia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata\n-- maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et\nymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi.\"\n\nTyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. \"Olen iloinen,\nettä otat asian siltä kannalta. Luulen -- luulen, että olen itsekin\ntullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja\noma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon --\nolenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä -- itsekkäämpikin. En osaa\nsitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa\najatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas,\neivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään -- en voi\n--\" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi:\n\"En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun,\nymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa\nminut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta\nja murhetta.\" Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja\nlisäsi vienosti: \"Olen niin hirveän hemmoiteltu.\"\n\nEmerson veti hänet hellästi puoleensa. \"Ymmärrän sinut täydellisesti,\nkultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään\nriistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä,\ntahdothan?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi tyttö ripeästi. \"Niin kauan kuin vain haluat.\"\n\n\"En aio sinusta luopua!\" huudahti hän kiihkeästi. \"Sinusta tulee\nvaimoni.\" Hän toisti hiljaa sanat: \"Minun vaimoni.\"\n\nMildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy.\n\"Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua\nja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut\ntäydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun\nkerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla\npohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää\nja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei\nminuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa,\nsen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava\nmeri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut\nviluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen\nmielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta _miksi_\nsuoritit tuon kaiken ja _miltä_ sinusta oikein tuntui, se --\" Hän teki\nliikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. \"Ymmärräthän, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä\npettymystä. \"Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista.\"\n\n\"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys\", jatkoi Mildred, \"sillä\nalan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan,\nmutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin\nkäsityöhön -- varma oire. Olen _kaksikymmentäviisi_ vuotta vanha.\"\n\n\"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!\" huudahti Boyd.\n\nOvelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt\nmelkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään\nja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.\n\n\"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen.\"\n\nHän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella\nsydämellisyydellään. \"Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin\nlomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?\"\n\n\"Kolme\", oikaisi Emerson.\n\n\"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja\ntouhussa.\"\n\n\"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan\", virkkoi Mildred. \"Hän jää\nluoksemme päivälliselle.\"\n\n\"Aivan niin.\" Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. \"Entä\npalaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko\nPizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä.\" Ja\nvanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.\n\n\"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman\", hymyili Boyd.\n\"Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta,\nmutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni.\"\n\n\"Palasitteko jäädäksenne tänne?\"\n\n\"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua.\"\n\nVastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka\nkäytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.\n\n\"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni\",\nvirkkoi hän, \"mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne\nmielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle,\nettä saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on\nherännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan.\"\n\n\n\n\nX.\n\nGEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.\n\n\nOli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti\nMildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa,\nei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin\nsuureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina\noopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe\nhitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa\nhänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän\noli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta\nsamassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti\nolkapäälle.\n\n\"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen.\"\n\nHän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka\nvärittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.\n\n\"Halloo, Alton!\"\n\nHe tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon\npurkauksiaan.\n\n\"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?\"\n\n\"Alaskassa, tarkoittanet?\"\n\n\"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että\nsaamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka\näsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta\nole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on\nFroelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?\"\n\n\"Enpä luule.\"\n\n\"Tiedät hänestä varmasti.\"\n\nClyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. \"Kuten tiedät\nolen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä\npohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin\ntuonne Nebraskaan --\"\n\n\"Alaskaan.\"\n\n\"-- karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman\nkestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra\nFroelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa\nyhdessä -- tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian\nköykäinen.\"\n\nHerra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään,\njolloin Emerson huudahti närkästyneesti:\n\n\"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne?\nLuulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'.\"\n\n\"Tämän miehen nimi on Fraser\", lisäsi hän Clydeen kääntyen, \"ja hänellä\non se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä.\"\n\n\"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä\", huomautti Fraser\njärkähtämättömän tyynesti. \"Oikein hieno ja --\"\n\n\"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee\", keskeytti Boyd istuutuen. \"Hän\non maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle\nkäden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten\nnostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä,\nettä olen nyt täällä.\"\n\nAlton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: \"Sitten oli tuo Nomeen\nperustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan --\"\n\n\"Varmasti!\" nauroi Emerson. \"Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan\nkintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.\n\n\"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.\"\n\n\"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa\noivallinen.\" Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen\nkäteensä.\n\n\"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä\nperätön?\" ilkkui hän.\n\n\"No tietysti\", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. \"Ankara\nverenmyrkytys ne vei eikä mikään muu.\"\n\nClyde remahti hillittömään nauruun. \"Tämäpä kaunistat Kerrassaan\nsuurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin\nahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe\n-- Fra--, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha!\nha!\"\n\nFraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa\nylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla,\nmikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä\nvääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja\nsilmät kyynelissä.\n\n\"Missä George on?\" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.\n\n\"Vuoteessaan luulisin\", vastasi Fraser jäykästi. \"Kellon lähetessä\nyhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei\nollut muuta tekemistä, tulin tänne.\"\n\n\"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?\"\n\n\"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa\nvoima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten\nvietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen.\"\n\n\"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?\" tiedusteli\nClyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä\nhalveksivasti.\n\n\"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen\nvastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä.\"\n\n\"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta\", hymähti Fraser. \"Ne\npuhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on\nsuorastaan hurmannut hänet.\"\n\nClyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. \"Saanhan tutustua\nhäneenkin\", pyyteli hän, \"ja ottaa hänet mukaani kaupungille?\nHauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään.\nSaanhan?\"\n\n\"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla\", vastasi\nEmerson.\n\n\"Asioilla?\" toisti Clyde. \"Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta.\nEn ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt\njotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee\njotakin aivan erikoista.\"\n\n\"Etkö siis tee mitään?\"\n\n\"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia,\nmutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen\nallekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa.\nToivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika.\"\nEmerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan\nja kokemuksiaan.\n\n\"Tarkoitan mitä sanoin\", jatkoi Clyde. \"Ajattelehan menestystäsi\nyliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M\n--\" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin.\n\"Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita\npoikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran\nkuukaudessa ja aina täyden kuun iltana.\" Hän huojutteli Juhlallisen\nvakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. \"Paitsi sinua on vain yksi,\njolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse.\"\n\n\"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan\", hymyili\nBoyd.\n\n\"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on\nnyt eräs uusi kilpailija.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En\nole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät\nChicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä.\"\n\n\"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli\njotakin tekeillä.\" Boydin katse oli terävä ja vaaniva.\n\n\"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä\nhuolen pitää\", jatkoi Clyde. \"Sanon sinulle, että hän on kaivannut\nsinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet\nonnellisempi kuin tiedätkään.\"\n\n\"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita --\"\n\n\"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen\njuuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä,\nolen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin\nmielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei\nsiitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi.\"\n\n\"Annan sinulle tilaisuuden yrittää\", virkkoi Boyd. \"Olen täällä\nhankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen.\"\n\nClyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. \"Jos sanot, että se on edullinen,\nniin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa\nsitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta.\"\n\n\"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää.\"\n\n\"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä\nsen, niin olen pelkkänä korvana.\" Hän kuunteli tarkasti selostusta\nja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan\nyliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä\ntuo suhde ollut vieläkään muuttunut.\n\n\"Hupaista hommaa, vai mitä?\" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi.\"\n\n\"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä\", sanoi Emerson\nhämmästyneesti.\n\n\"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin.\" Hän suoristi\nkapeita olkapäitään. \"Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään\nnähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa.\nMetsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun\npysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne\ntarkoin.\"\n\n\"Tämä on aivan toista\", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi\nvain.\n\n\"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa.\"\n\n\"Käytämme verkkoja.\"\n\n\"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren\nvalikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko\njoki vaahtoaa.\" Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten\nlohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut\nmikään masentaa.\n\n\"Anna minulle edes jokin tehtävä -- sellainen, jossa minun ei tarvitse\nkanniskella raskaita esineitä -- ja saatpas nähdä, että osaan olla\nahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän\nhankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta\ndollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini.\"\n\n\"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan\", nauroi Boyd. \"Kun\npalaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on\nkaikkialla villien kukkien peitossa.\"\n\n\"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen\ntehdä jotakin muuta.\"\n\n\"Osaatko kirjanpitoa?\"\n\n\"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa\", ehdotti Clyde\ntoivehikkaasti. \"Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan\nhullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin.\"\n\n\"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?\" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.\n\n\"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta --\"\n\n\"Ottakaa hänet\", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. \"Hänhän voi\nistua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella\nmiestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta.\"\n\n\"Älkää laskeko leikkiä\", sanoi Clyde vakavasti. \"Haluan todellakin\nmukaan.\"\n\n\"Minäkö leikkiä?\" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. \"Mitään\nvarmaa en voi vielä luvata\", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti\nsamassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.\n\n\"Minulleko nauratte?\" tiuskaisi Clyde.\n\n\"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka\nsattui isälleni\", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun.\nClyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan\nliian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen\nEmersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:\n\n\"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme\nkaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa\nheillekin suunnitelmasi.\"\n\nBoyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että\ntämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa\nvaikeni ja huudahti:\n\n\"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa\nkättenhoitosalongissa.\"\n\nEmerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon.\nTohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä\nkaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan,\nkoska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti\nviittailla.\n\n\"Pyydä hänet tänne\", sanoi Clyde nopeasti. \"Haluaisin mielelläni\ntutustua häneen.\" Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle,\njoka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui\nepäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti\noli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan\nhän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan\njakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka\nympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän\nanteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa\nvasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.\n\n\"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet\", virkkoi\nFraser. \"Hän särkee varmasti jotakin.\"\n\nTietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti\nmalttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria\nhikikarpaloita.\n\n\"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa\", sanoi Boyd.\n\"George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä.\" Hän oli tuskin lausunut\nsanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin,\njohon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:\n\n\"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni,\nastun jalallenne.\" Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija\nluopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja\nkumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen\nhiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä\ntuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti\nerääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.\n\n\"Limonaadia ja joutuin!\" käski hän, \"sillä olenhan aivan hiestä märkä.\nNämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon\naskelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt\nteitä katseillani\", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.\n\n\"Onko jotakin hullusti?\"\n\n\"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo\nkolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta\ntekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka\ntoinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta\nkuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja --. Emmekö voisi löytää jotakin\nrauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?\"\n\n\"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia\", vastasi Boyd. \"Totutte pian\nkaikkeen tuohon.\"\n\n\"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan.\"\n\n\"Hurraa!\" huudahti Clyde. \"Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne.\"\n\n\"Mitäs tämä on?\" tiedusteli George.\n\n\"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta\ndollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun\ntehtävän\", selitti Emerson.\n\nGeorge katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän,\nkiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja\nhymyili sitten leveästi.\n\n\"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo\nvastaan panna.\"\n\nClyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia\nsynnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin\nhyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni\nheitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään,\nja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan\nsinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot\nolivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.\n\n\"Se on hän!\" kiljahti George. \"Tuo saastainen koira!\"\n\n\"Hiljaa!\" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa\ntaaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja\nsormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa\nsilmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi\njättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.\n\n\"Älkää käyttäytykö järjettömästi\", varoitti hän.\n\nClyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen\nmuutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.\n\n\"Se on hän!\" toisti George verestävin silmin; \"Willis Marsh.\"\n\n\"Missä?\" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää\nvihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin\nukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman\nhämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko\nja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään\nsangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine\nhuulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta\nhuolimatta sopusuhtainen.\n\nHän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa.\nKohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille\nmiellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui\nlähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser\nhuomautti nopeasti:\n\n\"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua.\"\n\n\"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut?\nTuskin uskoin silmiäni.\" Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi\nteeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä\nei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George,\njoka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti\ntuimasti:\n\n\"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren\ntahrima.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" Marsh hymyili. \"Olkaamme jälleen ystävät, George,\nja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin\nkuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis --\"\n\n\"Te saastainen rotta!\" sähähti George.\n\n\"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi --\" Willis Marsh kohautti\nhuolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu --\n\"niin minulla ei ole teille mitään sanomista.\" Hän katsahti kysyvästi\nGeorgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa\nodottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin.\n\"Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä\nliikeasiasta\", lausui hän tyynesti, \"minkä toivoin jo unhottuneen.\nAivan mitätön seikka --\"\n\nBaltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti\nlähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.\n\n\"Malttakaa mielenne!\" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan\noli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet\nympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti\nohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän\ntunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli\ntämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan\nsilmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle\nja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti\nvangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään\nmahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti\nkätensä ja sanoi hiljaa:\n\n\"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki.\"\n\n\"Hän rohkeni tarjota minulle kättään\", mutisi George, \"_minulle!_ Tuo\nvarasteleva nulikka --\" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä\nkirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta\nhänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan\nhämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä\ntuo purkaus oikein johtui.\n\n\"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän\ntäytyy taistella\", sanoi Boyd. \"Hän on Kalvikin säilyketehtaitten\nyhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin\ntahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään.\"\n\n\"Sitten on asia minuun nähden selvä\", sanoi Clyde vakavasti.\n\n\"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?\"\n\n\"_Ettenkö halua?_ Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo\nkymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nBOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.\n\n\nOli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle\nvastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä\nrasittaneet.\n\n\"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan\", virkkoi hän.\n\n\"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne.\"\n\n\"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot\nmurtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa\nmistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja\nystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin\nluovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan.\"\n\n\"Summa on hirvittävä\", myönsi George huoaten.\n\n\"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään\", vastasi Boyd. \"Ja\nilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan.\"\n\n\"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää.\" Iso-George\ntuumi hetkisen. \"Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä\nmeidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä\nkaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?\"\n\n\"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme\nClyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta.\"\n\nKuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka\nolivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut\nvaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa,\nja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei\nollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille\nja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet\nvälistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen,\nsäännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja\ntoistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja\nhillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute,\nja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen\nsijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti\nsangen arveluttava.\n\nPohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella\nkiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut\nmilloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin\ntämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä\nkohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden\nhän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin\nalentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin\ntuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni\nja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon,\njota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.\n\nOli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia,\nvaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan.\nEikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta\niltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan,\njos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta\nMildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut\ntehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi\npysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.\n\nMildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen\nläsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo\nvaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle\nhenkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut\nsuinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra\nWaylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille\nepäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään\nhänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen\nlevottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan\nja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että\nsaattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä.\nHän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet\naivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista\nvälittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja\nvartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti\nsillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa\nosallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei\nolisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen\nhermostuttavaa.\n\nGeorge taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän\noli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon\nyksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman\nkerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei\nolisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä\nja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja\nhiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti\npiilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan.\nHän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut\nmitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä\nsitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi\nvoinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta\nonneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.\n\nKaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään\nhankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet\nEmersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä\nkannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että\ntoiveet olivat hyvin vähäiset.\n\n\"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet\", hän sanoi.\n\"Tämä murtaa Cherryn kokonaan\", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua\nalakuloisesti.\n\n\"Häntä en muistanutkaan\", tunnusti toinen.\n\n\"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa.\"\n\n\"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas,\nmutta --\"\n\n\"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään\npuoliaan Marshia vastaan.\"\n\n\"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?\" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen\nsamalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät\nmietteensä.\n\n\"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua\npuhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin.\nMuuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka\nmihin.\" Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen\nsukeltautuessa esiin kätköistään.\n\nBoyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui\nAlton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava\nDerby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.\n\n\"Tervehdykseni, toveri kalamies!\" huudahti hän. \"Tulin neuvottelemaan\nyksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi.\"\n\nBoyd ravisti päätään.\n\n\"Turha vaiva\", sanoi Balt\n\n\"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?\"\n\n\"En saa mistään rahaa\", tunnusti Boyd.\n\n\"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?\" kysyi Alton.\n\n\"Niin puuttuvat.\"\n\n\"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina -- vaatteet --\nenglantilaiset siimat ja --\"\n\n\"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse\", murahti George, \"ellette hanki\npari overall-pukuakin.\"\n\nClyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa\nmiettivästi rypyssä. \"En saa enää irti senttiäkään ja samoin on\ntoistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo\nkertonut hänelle?\"\n\n\"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä\nhänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan\nmahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni.\"\n\n\"Olen hirveästi pettynyt\", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni\nsitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: \"Hankkikaa minulle\nheti ajuri -- herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti.\"\n\nHän kääntyi Ja huomautti: \"En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin,\nmutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle\nhyvää ja taistelu houkuttelee.\" Hän heilautti keppiään ja astui ovelle\nkalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. \"Huomenna saatte kuulla\nminusta. Näkemiin!\"\n\nHänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti\nhänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että\nIso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä\nkättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.\n\nAjatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut\nhänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten\nhänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari\nastui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan\nseteleitä sanoen huolettomasti:\n\n\"Kas siinä. Laskehan.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään\nole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti\nja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta\nminulla oli hansikkaat käsissäni.\"\n\nEmerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt\nkorviaan.\n\n\"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ovatko rahat omiasi?\"\n\n\"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa\nlevittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan\npaljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan\npuolelle.\"\n\n\"Mistä ihmeestä sait summan, Al?\"\n\n\"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!\" Hän hymyili iloisesti\nja löi kepillään pohkeeseensa. \"Voit panna osakkeet nimelleni.\"\n\nBoyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri\nhuonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja\nmieli oli jälleen reipas ja toivehikas.\n\n\"Lopeta! Lopeta jo!\" rukoili Clyde. \"Pukuni on rypistynyt aivan\npilalle. Älä koske minuun\", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen\nhengästyneenä erääseen nojatuoliin.\n\n\"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä\nkohtaan?\"\n\nClyde katsoi maahan. \"Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka\nonnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En\nvarastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden\nvaihdoin maksuosoituksenkin.\"\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi Boyd; \"tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi.\nOlen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat\nkotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin\nne.\" Hän alkoi kiireesti pukeutua. \"Olet hyväntekijämme, Alton, ja\nvoit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa\nmandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen\npankkiin, ja huomenna lähdemme.\"\n\n\"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi.\"\n\n\"Puvustoa -- mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä\ntarvitset.\"\n\n\"Minun täytyy saada puvustoni mukaan\", vältti Clyde. \"En tule ilman\ntoimeen.\"\n\n\"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan\ntulla sinne myöhemmin.\"\n\n\"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni\nvoisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko\nyön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo\nkiire\", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.\n\nBoyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei\nollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä\nmuutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa\ntuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen\nkahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa\nhän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan\nodottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan\nmelkein lattiasta koholle.\n\n\"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut.\"\n\n\"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen.\"\n\n\"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle.\"\n\n\"Oh!\" Tyttö työnsi hänet luotaan. \"Huomennako jo, sinä ilkimys!\nNäytätpä olevan siitä iloinenkin!\"\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista --!\" Hän\nnäytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui\nvakavaksi.\n\n\"Oletko pahoillasi?\"\n\n\"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!\" Hän kohautti paljaita olkapäitään\nja heilautti päätään. \"Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin\niloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!\" Samassa hän Painautui\nviehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: \"Kerro nyt minulle kaikki,\nole niin kiltti, kaikki.\"\n\nBoyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. \"Aamulla oli mieleni\nsyttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt\nväliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista\nkuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset\nVastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää\npelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista\non mahdoton kuvitellakaan.\"\n\n\"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan\", sanoi\nMildred.\n\n\"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista,\nkultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita\nvain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata.\"\n\n\"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut\",\nsanoi tyttö, \"mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni\nkuulla enemmän.\"\n\n\"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista\", hymyili Boyd,\n\"vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi,\nmahdollisimman romanttiselta.\" Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja\nvaikeudet, jotka hän oli voittanut. \"Nyt on reitti selvä\", lopetti\nhän. \"Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi,\nsillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä\ntäydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta\nlähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni\nminua ajatellessasi.\"\n\n\"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin\"? virkkoi Mildred.\n\n\"Sangen proosallista, vai mitä?\"\n\n\"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse\nmihinkään sellaiseen?\"\n\n\"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia.\"\n\n\"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?\"\n\n\"Ei\", nauroi Boyd.\n\n\"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa.\"\n\nTyttö mietti hetkisen. \"Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin\nmitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia.\"\n\n\"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja\", muistutti Boyd,\n\"joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat.\"\n\n\"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta\nmielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan\nAlaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin\nystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta\nmahdollisimman tarkat tiedot.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan.\"\n\n\"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä\nkilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?\"\n\n\"Pelkosi on aiheeton\", naurahti tyttö, \"eikä henkilö, jota nähtävästi\ntarkoitat, ole muita salaperäisempi.\"\n\n\"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta.\"\n\n\"Oma syysi\", vastasi Mildred hieman kylmästi. \"Ethän käy enää missään.\nMutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne\npäivälliselle.\"\n\n\"Tänäänkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää\nyhdessä\", sanoi Emerson vakavasti. \"Emmekö voisi olla kahdenkesken.\"\n\n\"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on\njoku uusi liikeyritys tekeillä.\"\n\n\"Siis Waylandin liiketuttavia\", ajatteli Boyd. \"Kuka hän on?\"\n\n\"Vain eräs --\" Mildred kuunteli. \"Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä,\nOthello.\"\n\nKuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: \"Saanhan olla\nhetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan.\"\n\n\"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan\", vastasi tyttö.\n\nSamassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra,\njonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten\nmyllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin\naivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei\nvoinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita\nollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo\nniin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras\nastui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui\njuuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:\n\n\"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh.\nLuultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen.\" Marsh kääntyi\nluopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä\nojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin\nhuomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.\n\nHe mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen.\nKohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä\njoka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän\nrakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon\nlevottomuutta herättäviä ominaisuuksia.\n\n\"Olette oikeastaan vanhat tuttu\", virkkoi herra Wayland; \"herra Marsh\ntuntee maanne tarkoin, Boyd.\"\n\n\"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?\" huudahti Marsh.\n\n\"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan\", sanoi Mildred, \"että hän palaa\nsinne jo huomenna.\"\n\nMarshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain\nmielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa\nsattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen\nChicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta\nselvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi\nhämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain\nhänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen\nyrityksensä koko menestykselle -- menestykselle, jonka varassa hänen\nelämänonnensa oli.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän varovasti. \"Alaskalainen, jolla ei ole ollut\nonnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?\"\n\n\"Kultaa kaivamassa.\"\n\n\"Vai niin\", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra\nWaylandiin ja lisäsi: \"Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset.\nTuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin\nkullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin.\" Ylenkatse, joka\npiili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä\nhuomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä\naiheuttaa onnettomuuden.\n\n\"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin\nkullankaivaminen. Puhelimme siitä kun --\"\n\n\"Kun keskeytitte meidät\", huudahti Emerson melkein suunniltaan\nsäikähdyksestä. \"En ehtinyt selittää yritykseni laatua.\"\n\nTyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse\npakotti hänet vaikenemaan. \"Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden,\nenkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan\", sanoi hän\nsitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi\nisänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: \"En odottanut sinua\nnäin aikaisin.\"\n\n\"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan\", vastasi herra Wayland,\n\"minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes\nhän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt\nhänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä\niltana.\" Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.\n\n\"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti\nWaylandin seurasta\", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai\nBoydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän\nsileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin\ntummaa lievettä. \"Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä\ntulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan.\"\n\n\"Mikä lurjus!\" ajatteli Emerson.\n\n\"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma\", sanoi isä, \"sillä\nnythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta\nvuodelta '86.\"\n\n\"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?\"\nkysyi Mildred.\n\n\"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni\", vastasi\nvanhus käsiään hykerrellen. \"Olen herra Marshin avulla toteuttanut\nerään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut.\"\n\n\"Arvatenkin joku uusi trusti.\"\n\n\"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli\nWillis'in, jota saamme kiittää kaikesta.\"\n\n\"Ei suinkaan! Ei suinkaan!\" vastusteli tämä. \"Olen isänne rinnalla vain\npieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja.\"\n\n\"Mainio yritys, vai mitä?\" huudahti herra Wayland.\n\n\"Suurenmoinen.\"\n\n\"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?\" rohkeni Emerson tiedustella\nihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.\n\n\"Kyllä\", vastasi Wayne Wayland. \"Asia ei ole enää salainen ja huomenna\non siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen\nmeren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka\nnimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö.\"\n\nBoyd tunsi päätään huimaavan.\n\n\"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?\" kysyi\nMildred.\n\n\"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä\nprosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni\nollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut\naavistaakaan, vai kuinka?\"\n\n\"En, sir\", sammalsi Boyd.\n\n\"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat\ntarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys,\nmitä olen milloinkaan alullepannut.\"\n\nNäkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän\nkysyi:\n\n\"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?\"\n\nMarsh nauroi. \"Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta\nkysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen\nvarma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset,\njoita onkin vain neljäkymmentä prosenttia.\"\n\n\"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja\", selitti Wayland, \"Ja uskon,\netteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia,\nkoska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai\npariksikin, jos tarvitaan.\"\n\nMildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: \"Tuo on\nmielestäni suorastaan rikollista!\"\n\n\"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka\npäivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?\"\n\nTämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:\n\n\"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että,\nviimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet\njäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt\npuolensa pitämään.\"\n\n\"Niin juuri\", vahvisti isä. \"Sääli ja tunteellisuus ovat\nliikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa\nantaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et\nymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen\nkaristamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne\nreippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen.\" Hän poistui\nhymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.\n\n\n\n\nXII.\n\nNEITI WAYLAND KAHDENVAIHEELLA.\n\n\nHuomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua,\nosoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt\nhänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys\nMildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut\ntyydyttänyt häntä.\n\n\"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan\njotakin parempaa kuin kullankaivaminen.\" Hän oli kuin lihallistunut\nsydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa.\n\"Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin\nedullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän\nviereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea.\"\n\nNeiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota\najatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen\ntäydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti\nvarottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi\nainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja\nmerkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän\nainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän\ntaas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan\ntrustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.\n\nJos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään\nyhdessä Kalvlkiin -- Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen\n-- tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä\ntälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin\nmieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan\nvälinpitämättömältä huomauttaessaan:\n\n\"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi.\"\n\n\"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani --\"\n\nBoyd naurahti. \"Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen\nkoskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän\nkaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa.\" Itsekseen hän lisäsi: \"Taivas\nvarjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen.\"\n\n\"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!\" vastasi toinen. \"Neiti\nWaylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä.\"\n\n\"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua\", vastasi Boyd\nhuolettomasti.\n\n\"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?\" kysyi Marsh\nikäänkuin jotakin uumoillen.\n\nBoyd myönsi kohteliaasti.\n\n\"Olitte siellä George Baltin kanssa?\"\n\n\"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin\nperäti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin\nYhdysvaltoihin.\"\n\nMarshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen\nuutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon\nodottamattoman tapaamisen jälkeen.\n\n\"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka\nvihaa minua aivan hillittömästi\", selitti hän Mildrediin päin kääntyen.\n\"Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään,\npanin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni,\njoka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella\nhämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä\npöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista,\najatelkaahan.\"\n\n\"Kuinka omituista!\" huomautti neiti Wayland. \"Entä mitä hän teki?\"\n\n\"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään\nmeteliä syntynyt -- muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu\npuolustamaan itseäni.\"\n\nBoyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh\ntodellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin\nmahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George\nBaltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä\nhuomaavaisin ja kohteliain mies.\n\nKun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti\nohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan\naivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä\nvain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen,\njonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin\nse usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi\nvihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen\nkilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta\ntahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa\nolivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään\nvakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden\ntäytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen,\nrautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa\navannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut\nasettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.\n\nSamalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut\nsalaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi\nkäyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi\nvanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös\npetturina, joka oli armotta murskattava.\n\nYritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma\nja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt\naivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä\nvastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti,\ntuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän\ntiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä\nolisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli\nilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle\nolisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä\ntukahduttaa.\n\nBoyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä\nsitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin\nansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään\nja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta\npakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse\nperuuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut\nhänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada\ntytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi\nmiten kävi.\n\nIlmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät\nmietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka\npujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis\nMarshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.\n\n\"Merkillinen mies\", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen --\n\"kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin\nettä kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin\nteidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii\nesikuvaksi kenelle hyvänsä.\"\n\nPäivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta\nsitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin\näskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta\nPohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista\nmielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland\nvoinut olla siitä huomauttamatta.\n\n\"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?\" ihmetteli hän. \"Ethän ole\nmilloinkaan ennen puuhistani välittänyt.\"\n\n\"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti\", pyysi hän. \"Olen aivan tosissani,\ntahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi.\nPieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua.\"\n\n\"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär\", huomautti Marsh\nihailevasti. \"Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?\"\n\n\"Oh, kyllä\", vastasi Mildred hymyillen. \"Eikö totta, Boyd?\"\n\nPuhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.\n\n\"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä\", jatkoi tyttö. \"Ette voi kuitenkaan\nmuuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme\nsiis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu\non hirvittävän väsyttävää.\"\n\n\"No, no!\" huudahti hänen isänsä. \"Seuraukset yhdessäolosta noiden\nkesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä.\" Hän oli selvästi\nhyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis\nnoudattamaan tämän mielijohdetta.\n\nHän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn,\njohon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei\ntarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin\ntoivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita\nheillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat\nleikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi\nkaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja\nneuvokkuutta.\n\nEmerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko\nMildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla\naavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen\nmerkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti,\nminkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän\nvälilleen nostanut.\n\n\"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä\",\nsanoi Wayne Wayland lopuksi, \"mutta tulevaisuudessa toivon saavani\nnauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut\npientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä\ntutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten\nhuvin ja hyödyn.\"\n\n\"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin\", huomautti\nMildred.\n\n\"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa,\njoka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi\njohtokunnan käytettäväksi.\"\n\n\"Kuinka kauas aiotte mennä?\" kysyi Boyd.\n\n\"Marshin asemalle saakka.\"\n\n\"Kalvikiinko?\"\n\n\"Niin on tarkoitus\", puuttui Marsh puheeseen. \"Maisemat ovat ihanammat\nkuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. _The Grande Dame_ on\nsitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan\njäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden\nreunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille\nmitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä,\nsillä toivon teidän tulevan mukaan.\"\n\n\"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred\", lisäsi herra Wayland.\n\nBoyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka\nei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi -- olisiko\nhänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui\naivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi\nsamalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren\nvaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain\nomaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:\n\n\"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin\nmerimatkaa.\"\n\n\"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia\", kehoitteli isä. \"Teemme\ntodellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin\nmaalaispoika sirkukseen päästessään.\"\n\nMarsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta\nEmersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.\n\n\"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä\", sanoi hän katsahtaen\nBoydiin, \"mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka\non jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin\nettä kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi,\nja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi.\" Katseessa oli uhmaa,\njota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.\n\n\"Olen suuresti pahoillani\", tunnusti Marsh vilpittömästi. \"Maassamme ei\nole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi\nhymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä\nitseään että tovereitaan.\"\n\n\"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä.\"\n\n\"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan\nlukeneeni niistä.\"\n\n\"Hirveitä olentoja\", selitti Marsh. \"Latuskanenäisiä ja hyvin -- hyvin\nlikaisia.\"\n\n\"Ei sentään aina!\" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei\nBoyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia\nkohtaan. \"Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin\nsekarotuisia.\"\n\n\"Missä sitten?\" kysyi toinen epäilevästi.\n\n\"Esimerkiksi Kalvikissa.\"\n\n\"Kalvikissa!\" huudahti Marsh.\n\n\"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan\n'Lumilinnuksi'?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin.\"\n\n\"Ah, jokin salaisuus!\" huudahti neiti Wayland.\n\nMarsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:\n\n\"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain\nylimalkaan -- onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän\nerehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista\nnaista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?\"\n\n\"Kyllä\"! myönsi Boyd. \"Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen.\"\n\n\"Lisää paljastuksia\", nauroi neiti Wayland. \"Kuka hän on, pyydän?\"\n\n\"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää\", vastasi Emerson.\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti Mildred. \"Ensin kaunis intiaanityttö ja\nsitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin\nmielenkiintoinen paikka.\"\n\n\"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen\", vastasi\nMarsh. \"Hän on aivan tyypillinen -- miten nyt sanoisin, tuommoinen\nkaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan\ntiellemme.\"\n\n\"Ei suinkaan\", huudahti Boyd vihaisesti. \"Neiti Malotte on hieno\nnainen\" -- Marsh naurahti lyhyesti -- \"ja kun vertaa hänen käytöstään\nmuihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton.\"\n\nMarsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille\nanteeksipyytävästi: \"Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi\nkeskustella.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte\"? kysyi Cherryn sankari. \"Voitteko moittia häntä\njostakin?\"\n\n\"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut\nmeille suurta harmia.\"\n\nNyt oli Boydin vuoro nauraa. \"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Parahin herra Emerson\" -- Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään\n-- \"jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi\nvirkkanut sanaakaan.\"\n\n\"Hän on ystäväni\", sanoi Emerson lujasti, \"ja minä ihailen häntä, sillä\nhän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata\nohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat\nja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni.\"\n\n\"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää\nhuolen.\"\n\n\"Ja George Balt, eikö niin?\"\n\nNeiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. \"Kuunnellessani väittelyänne\nluulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa.\"\n\n\"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä\netumme turvataksemme\", selitti Marsh toisille. \"Matkamiehet, joiden\nmielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein\nsangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää\nhuolta kaikista.\"\n\n\"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi\nuseita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut\nsaattaa teidät pulaan ensi kesänä.\"\n\n\"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme\nheille työtä ja siinä kaikki.\"\n\n\"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole\nalkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta\nsiitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa\nmainitsemanne Constantinen pikku veljen.\"\n\n\"Constantinella ei ole veljeä\", vastasi Marsh. \"Tiedän sen, sillä hän\noli työssäni.\"\n\n\"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen.\"\n\n\"Ah!\" Huudahdus oli terävä. \"Mikä tauti hänessä oli?\"\n\n\"Tuhkarokko.\"\n\n\"Paraniko hän?\"\n\n\"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin.\"\n\nToinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: \"Miltä hän\nnäyttää, tuo salaperäinen nainen?\"\n\n\"Nuori, hienostunut -- ja kaikin puolin viehättävä.\"\n\n\"Ja varmasti kauniskin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nTyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo\npäättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden\nhän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan.\nMutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin\nsyventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista\nponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili\nhajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.\n\n\"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?\" kysyi Mildred\nBoydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.\n\n\"En tullut häntä ajatelleeksi.\"\n\n\"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista\nelämää ja oli sinulle vieraanvarainen --\" Tyttö heilautti päätään.\n\n\"Oletko mustasukkainen?\" kysyi Boyd hymyillen.\n\n\"Sellaiselleko? En varmastikaan.\"\n\n\"Muuta en toivoisikaan\", tunnusti Boyd rehellisesti. \"Jos olisit oikein\ntodella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta\nikäänkuin varmempi, näetkös.\"\n\nTyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.\n\"Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon -- tuon Cherry Malotten?\"\n\n\"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit.\"\n\n\"Yhtiötoverit!\" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. \"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: \"Vaikuttaako tuo\nisän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?\"\n\n\"Siitä en ole vielä oikein selvillä\", vastasi Boyd sydämessään\nsama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken\naiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.\n\n\"Mitä tahtoisit minun tekevän?\"\n\n\"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan\naikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä\naivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja -- ikävyyksiä ehkä\nvoitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle\nniin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä.\" Tyttö\nnyökäytti päätään.\n\nToiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset.\nTullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä\nvaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia.\nWillis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen\nsynkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista\ntoivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut\nsyynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla\najattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen\nhyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi\nkerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa\nhänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen\ntoiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä\nvietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen.\nTuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja\nluonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui\nkirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.\n\n\"Tämä on ollut minulle voittojen päivä\", virkkoi hän lopuksi,\n\"enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla\nsaavutuksella.\"\n\n\"Älkää olko ahne\", varoitti tyttö.\n\n\"Miehelle ominaista.\"\n\nMildred naurahti. \"Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne,\ntahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö\nkunnianhimollanne ole mitään rajaa?\"\n\n\"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne.\"\n\n\"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin.\"\n\n\"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada.\"\n\n\"Varoitan teitä.\"\n\n\"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka -- vaikka en tiedäkään, miten\noikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta,\nmutta minulle kyllä -- sen vannon -- ja merkitsee minulle kaikki. En\nole siitä milloinkaan ennen puhunut -- teidän on täytynyt huomata se\nkatseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt -- olen\nluonteeltani juro, -- mutta --\"\n\n\"Pyydän, älkää --\" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:\n\n\"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy\nteitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin -- voisin\nvannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti -- Mildred, mutta\nsellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos --\"\n\n\"Olen pahoillani --\"\n\n\"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu\nkyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän\nvallassanne.\"\n\nTyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää\nvastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta,\nsillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta,\njoka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin\nodottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten\nsiten suuresti tytön silmissä.\n\n\"Onhan se kovaa\", hymyili hän, \"mutta älkää antako tämän millään\ntavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä\ntervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin.\"\n\n\"Enemmänkin, jos tahdotte.\"\n\n\"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika\". Hän\nhymyili yhä.\n\nMildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:\n\n\"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät.\"\n\n\"Minulla on kerrottu niin\", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.\n\nTuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää -- jotakin merkillisen varmaa,\nmikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia\nmyöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.\n\nHerra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista\nsaapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän\nkatsahti ylös ja kysyi:\n\n\"Onko Willis mennyt?\"\n\n\"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään.\" Tyttö lisäsi\nhetkisen kuluttua: \"Hän pyysi minua vaimokseen.\"\n\n\"Tietysti\", hymähti vanhus, \"senhän ne kaikki tekevät. No, mitä\nvastasit?\"\n\n\"Samoin kuin aina.\"\n\n\"Hm!\" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen\nnenänsä korkeaan kyömyyn. \"Huonommankin voisit valita. Olen häneen\nhyvin tyytyväinen ja pidän hänestä.\"\n\n\"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on\ntodellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma,\nmutta --\" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.\n\n\"Toivottavasti et loukannut Häntä?\"\n\nMildredin kulmakarvat kohosivat.\n\n\"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää --\" Isä tuijotti hetkisen\nkirjaan edessään. \"Olet aina niin merkillisen -- tahtoisinpa sanoa --\nmelkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa.\"\n\n\"Oh, kyllä\", arveli tytär. \"Alton Clyde esimerkiksi --\"\n\nHerra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella,\netteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen\nmielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.\n\n\"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät\",\nneuvoi hän. \"Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt\nylimalkaan --\"\n\n\"Olen jo tehnyt sen -- heti herra Marshin mentyä.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti herra Wayland.\n\n\"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa\nmajassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon\nääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä,\njonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään\nväikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut\nhänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka\näänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen\nsoinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen\nnyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen\nsoppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään\nunhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTILANNE KÄRJISTYY.\n\n\nHotellissa tapasi Emerson Clyden ja Fraserin Baltin huoneessa, jossa\nvallitsi sangen äänekäs ja riemuitseva mieliala yrityksen onnistumisen\nja välittömästi alkavan toiminnan johdosta.\n\n\"Tämän homman saattaminen onnelliseen päätökseen on kirvoittanut\nsydämeltäni raskaan taakan\", lausui Fraser.\n\nEmersonin täytyi hymyillä.\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä\", kysyi hän, \"lepäillä laakereillanne, vai --?\"\n\n\"Takaisin rannikolle. Täällä alkaa olla jo liian levotonta.\"\n\n\"Aiotteko tulla mukanamme länteen?\"\n\n\"Tietysti. Pelihän on vasta alulla.\"\n\n\"Kuinka kauan saamme vielä nauttia apuanne?\"\n\n\"Vaikea sanoa. Haluan nähdä teidän lähtevän taipaleelle kaikki\nkunnossa, olisin kovin pahoillani, jos laskelmanne pettäisivät.\"\n\n\"No, mutta kaikkea sitä --\"\n\n\"Antakaa hänen olla. Meille hän ei voi mitään tyrkyttää.\"\n\n\"_Minä_ olen joka tapauksessa tehnyt, minkä lupasinkin\", virkkoi Alton\nClyde ojentautuen mukavaan asentoon nojatuolissaan huulillaan niin\nautuaallinen hymy, että Fraser huudahti:\n\n\"Nyt ei puutu muuta kuin että alatte kehrätä, mirriseni, ja nuoleskella\nnoita kanarialinnun untuvan tapaisia viiksenalkujanne.\"\n\n\"Tämä onkin ensimmäinen yritykseni liikealalla. En ole milloinkaan\nennen tehnyt mitään hyödyllistä, joten olen tietysti ylpeydestä\npakahtumaisillani.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ole millään tavalla kerskailla\", sanoi Fraser\nvaatimattomasti, \"mutta sen sanon, että jokainen järkevä ihminen, joka\nosaa vähänkin ajatella, huomaa heti suuret ansioni menestykseemme\nnähden, ja --\" hän loi toisiin profeetallisen katseen -- \"pankaa se\nmieleenne, pojat, ettei yrityksen lopullinen menestys ole avuttani\nmahdollinen. Kun te riehutte ja raadatte, olen minä aina tarvittaessa\nkäsillä öljypullon ja puhdistuslapun kanssa. Aivan totta, sir!\nVarastossani on neuvoja ja temppuja loppumattomiin saakka, ja tarpeen\nvaatiessa voin aina hankkia, mitä ikinä kaipaattekin, niin että ottakaa\nminut vain mukaanne. Olen mies, joka pystyn vaikka mihin.\"\n\nBoyd kertoi heille uutisen Marshin säilyketrustista ja teroitti\nkaikille, että nyt oli heidän yrityksensä salassapysyminen\nmenestykselle monin verroin välttämättömämpi, ilmaisematta kuitenkaan\nomia syitään, miksi tuo salaperäisyys oli nyt onnistumisen ainoa ehto,\nsyitä, jotka olivat kaikista tärkeimmät ja vaikuttavimmat. Hänen\nkumppaninsa eivät siis ymmärtäneet lähimainkaan, mitä tuon uuden yhtiön\nperustaminen oikeastaan heille merkitsi, ei edes silloinkaan, kun he\nseuraavana päivänä junassa lukivat selostuksen sanomalehdistä. Balt\nvain raivostui suunniltaan vihollisensa hyvästä onnesta kuullessaan.\n\nAlton Clyde oli taas ylpeämpi kuin konsanaan osallisuudestaan\nsalaliittoon, jota niin peloittava vihollinen uhkasi, ja kun Emerson\nteki hänestä jonkinlaisen yksityissihteerin, jonka pääasiallinen\ntehtävä oli viedä ja noutaa sähkösanomia, oli hän ylen onnellinen.\nHänestä tuli aivan sietämättömän itserakas, ja hänen suurenmoinen oman\ntärkeytensä tunto pani Fraserin monelle kovalle koetukselle, joka\nviimeksimainittu ei tehnyt muuta kuin mietti uusia ja mahdollisimman\npurevia ivasanoja tuon pöyhkeän keikarin nujertamiseksi. Seikkailija\nsaattoi tunnittain etsiä sopivia vertauksia, millä todistaa tuon\nklubisankarin täydellinen tylsyys ja kelvottomuus, mitkä kuitenkin\nkaikki kilpistyivät tämän järkkymättömän omahyväisyyden lujaan\nhaarniskaan.\n\nMatka länteen oli tuskin alkanut, kun Emerson jo ryhtyi laskelmiensa ja\nsuunnitelmiensa lopulliseen tarkistukseen. Georgen kanssa pohdittiin\nmonet tärkeät yksityiskohdat ja useita sähkösanomia lähetettiin, niin\nettä heidän saapuessaan Seattleen oli joukko eri liikkeiden edustajia\nheitä odottamassa. Boyd sijoitti aikaa tuhlaamatta kumppaninsa erääseen\nhotelliin, hankki taitavan ja luotettavan pikakirjoittajan ja kiiruhti\npankkiin, jonka johtajan kanssa hän oli tehnyt alustavan sopimuksen\nennen Chicagoon lähtöään. Herra Hilliard tervehti häntä sydämellisesti.\n\n\"Olette, näen mä, suorittanut osanne ohjelmasta\", sanoi hän, \"mutta\nennenkuin teemme lopullisen sopimuksen, tahtoisimme mielellämme tietää,\nmiten tuo uusi trusti vaikuttaa säilykkeiden valmistukseen.\"\n\n\"Tarkoitatte P. A. S. Y:tä?\"\n\n\"Niin. Chicagossa oleva asiamiehemme ei tiedä muuta kuin mitä olemme\nlehdistä lukeneet -- nimittäin, että tuommoinen yhtymä on muodostettu.\nMeidän täytyy luonnollisesti olla hieman varovaisia samanlaatuisen\nyrityksen rahoittamisessa, kunnes saamme tietää trustin kannan\nkilpailuun nähden.\"\n\nTämä oli pulma, jota Boyd oli pelännyt, minkätähden hänen vastauksensa\nolikin hieman hätääntynyt.\n\n\"Trusti tarvitsee rahaa suunnattomasti eikä ole muodostunut tavalla,\njonka voisitte hyväksyä. Olette sitäpaitsi jo rahoittanut niin monta\nsamanlaista yritystä kuin minulla nyt on tekeillä, että tiedätte aivan\nyhtä hyvin kuin minäkin niiden suuren kannattavaisuuden.\"\n\n\"Nyt ei ole siitä kysymys. Emme epäröisi hetkeäkään, mutta tuo\nWayland-Marsh-yllätys voi kumota kaikki laskelmat. Jos vain tietäisimme\n--\"\n\n\"Tiedän kaikki!\" sanoi Boyd rohkeasti. \"Herra Wayland selitti minulle\ntarkoin suunnitelmansa, ennenkuin trustista tiedettiin julkisuudessa\nmitään.\"\n\n\"Niinkö? Tunnetteko Wayne Waylandin?\" kysyi herra Hilliard uteliaasti.\n\n\"Tunnen hänet hyvin.\"\n\n\"Ah! Parhaimmat onnitteluni. Ehkäpä -- ehkäpä teillä onkin Waylandin\nrahoja käytettävänänne?\"\n\n\"Siitä en ole oikeutettu keskustelemaan\", vastasi Boyd huolettomasti.\n\"Antaakseni lainastanne varmat takaukset olen ryhtynyt toimenpiteisiin\nmyydäkseni koko ensi kalastuskauden saaliin etukäteen. Välittäjät\nsaapuvat kaupunkiin näinä päivinä ja heille sitoudun luovuttamaan koko\nsaaliin jostakin määrätystä hinnasta. Riittääkö se?\"\n\n\"Aivan mainiosti\", vastasi herra Hilliard sydämellisesti. \"Hankkikaa\nkoneet ja kaikki mitä tarvitsette.\" Kun Boyd nousi mennäkseen,\nlisäsi hän: \"Voitteko sanoa, onko Kalvikin ympäristössä tavattu\nmetallinpitoisia kivennäisiä ja missä määrin?\"\n\n\"Eipä sanottavasti; alue on vielä niin tuntematon. Kalvikissa on muuten\neräs -- nainen, joka on antanut toimittaa etsintöjä minun kuitenkaan\ntietämättä, millä tuloksella.\"\n\n\"Cherry Malotte?\"\n\n\"Tunnetteko hänet\"? kysyi Boyd hämmästyneesti.\n\n\"Kyllä ja oikein hyvin. Olen ollut hiljattain hänen kanssaan\nkirjeenvaihdossa, sillä olen sijoittanut rahoja useihin\nkaivosyrityksiin tuolla pohjoisessa -- aivan yksityisesti\nluonnollisesti\", kiiruhti hän lisäämään, \"sillä eihän pankki voisi\ntietystikään tehdä mitään sellaista. Tutkitutan parhaillaan muutamia\nuusia löytöjä.\"\n\n\"Onko neiti Malotte tehnyt jonkun löydön?\"\n\n\"Ei nyt aivan, mutta eräitä sangen lupaavia kuparisuonia hän on\nkeksinyt.\"\n\n\"Hm! Tuo on minulle jotakin aivan uutta. Maailma on sentään sangen\npieni, eikö totta?\" Hän olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta\nmalttoi mielensä syventyen hetkisen kuluttua tehtäviinsä sellaisella\ntarmolla, että asia häipyi kokonaan hänen mielestään.\n\nNyt oli George Baltin vuoro osoittaa, mihin hän kykeni, ja seuraavina\npäivinä olivat hän ja Boyd työssä aamusta iltaan, sillä nyt oli\nsaatava kaikki valmiiksi käden käänteessä. Heillä ei ollut aikaa\nsiekailla ja puutavara- ja konekauppiaat, hiilien hankkijat ja laivojen\nvälittäjät, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin, vannoivat, etteivät\nhe olleet milloinkaan tavanneet miehiä, jotka olisivat tehneet\nnopeammin päätöksensä ja työskennelleet, ei vain niin hämmästyttävän\njoutuin, vaan myös sellaisella erehtymättömällä varmuudella. Hinnoista\nei tingitty eikä aikaa hukattu eri tarjousten edullisuudesta\nväittelemällä, ja kun George tiesi aina tarkalleen, mitä tarvittiin,\noli valikointi verraten helppo tehtävä. Hän tunsi alansa pienimpiä\nyksityiskohtia myöten pitkän kokemuksensa nojalla, eikä ollut sitä\nkoneenosaa, jota hän ei tuntenut melkeinpä paremmin kuin sen tekijä.\nValikoidessaan hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä ostanut mitään\ntarpeetonta. Häntä huoletti vain se, ettei tilauksia suoritettaisi\najoissa ja täsmälleen silloin kun hän oli määrännyt.\n\nKolme viikkoa kului kuin siivillä, ja eräänä aamuna heräsivät\nkumppanukset tietoisina siitä, että kaikki oli melkein valmista.\nTilaukset oli tehty, laiva vuokrattu ja lähtöpäivä määrätty. Olihan\ntosin vielä yhtä ja toista järjestelemistä, mutta työ oli käynnissä\neikä se mitä oli jäljellä, merkinnyt mitään. Vimmatusta kiireestään\nhuolimatta he eivät olleet tehneet mitään erehdyksiä, mikä oli\npääasiallisesti Ison-Georgen ansiota.\n\nClyde oli ollut koko ajan kaikessa heidän innokas, vaikkakin heikko\navustajansa, ja nyt kun jännitys oli ohi, ratkesi hän juomaan,\nkatsoen sen ainoaksi sopivaksi tavaksi ilmaista suuren ilonsa. Ollen\nluonteeltaan vilkas hän kaipasi seuraa ja tietäen kohtaavansa jyrkkää\nvastarintaa ystäviensä puolelta hän keräsi ympärilleen muutamia\ntyhjäntoimittajia, joilla ei ollut mitään huolia ajan kulusta ja\njotka olivat aina valmiit kuuntelemaan pitkiäkin puheita, etenkin\nkun niiden pitäjällä oli paksu kukkaro. Risteillessään kaupungilla\nkeskiyön vaiheilla seikkailuja etsien näki \"sormeton\" Fraser hänen\nhorjuvan kadunkulmassa parin herrasmiehen seurassa, ja kuullessaan\nmainittavan Kalvikin kalastamoita hän raastoi nuorukaisen kotiin ja\ntunki vuoteeseen, minkä tehtyään hän lukitsi oven ja heitti avaimen\nporraskaiteen yli poistumatta ennenkuin oli varma, että toinen nukkui.\n\nVarhain seuraavana aamuna heräsi seikkailija siihen, että Emerson\nhakkasi hänen oveaan aivan raivoissaan.\n\n\"Mitä tämä on?\" tiuskaisi Boyd tunkien erään aamulehden Fraserin nenän\neteen.\n\n\"Sanomalehti\", haukotteli toinen -- \"aivan tavallinen sanomalehti.\"\n\n\"Mistä tämä juttu on lähtöisin?\" Boyd osoitti sormellaan erästä lihavaa\notsikkoa, joka kuului:\n\n             LOHITRUSTIN UUSI VIHOLLINEN!\n\n    Ensimmäinen laukaus ammuttu taistelussa kalastamoiden\n                     herruudesta!\n    P.A.S.Y. vannoo taistelevansa viimeiseen saakka!\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ette tiedä?\"\n\n\"En. Luen sanomalehdistä vain pikku uutiset ja pilajutut. Mitä siinä\nsanotaan?\"\n\n\"Yrityksemme täydellinen selostus, mutta naurettavasti vääristeltynä\nja liioiteltuna. Väitetään, että olen perustanut uuden säilykeyhtiön\nnujertaakseni trustin. Georgen ja Marshin välinen vihamielisyys\nkuvataan tarkalleen ja että me molemmat olemme kaikessa hiljaisuudessa\nvalmistautuneet tuhoamaan Marshin. Hyvä Jumala! Tämähän voi vaikuttaa\nsen, että pankki kieltää meiltä luoton ja koko suunnitelmamme raukeaa.\"\n\n\"Minä en ole lörpötellyt.\"\n\n\"Mutta koko tyyli ja kertomatapa viittaavat teihin\", selitti Boyd\nharmistuneesti. \"Alton vannoo, ettei hän tiedä tästä mitään, joten\nteidän on aivan turhaa pyrkiä pakoon. Sepustuksessa on niin paljon\ntotta, että sen kirjoittajan on täytynyt haastatella jotakin, joka on\nasioistamme perillä.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Tehtyä ei enää tekemättömäksi saa, mutta minun täytyy saada tietää,\nkuka on syyllinen.\" Kun toinen vain tuijotti häneen uteliaasti\nsanaakaan virkkamatta, ärjäisi hän: \"Miksi ette voi tunnustaa?\"\n\nEnsi kerran heidän tuttavuutensa aikana näytti \"sormeton\" Fraser\nnolostuvan niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, Emersonin voimatta\nkuitenkaan sanoa, johtuiko se häpeän tunteesta vai jostakin muusta.\nSeikkailijan luonne oli niin kiero, että oli useimmiten aivan\nmahdotonta tietää, mitä tämän mielessä kulloinkin liikkui, ja hänen\nhuomautuksiensa sisintä ajatusta oli sangen vaikea saada selville.\n\nNytkin hän murahti otsa rynkästi rypyssä: \"Teille annan\nkaikki anteeksi\", ja painautui takaisin vuoteeseen kasvot\nmielenosoituksellisesti seinään päin, välittämättä katsahtaakaan\novelle, kun Boyd syöksähti huoneesta siinä varmassa vakaumuksessa, että\nFraser oli kaikkeen syypää.\n\nKoko sen päivän odotteli Boyd pelko mielessä jotakin tiedonantoa\nHilliardilta, mutta ilta tuli eikä mitään kuulunut, ja kun useampia\npäiviä kului mitään tapahtumatta, uskalsi hän hengittää hiukan\nkeveämmin. Hän oli jo alkanut varmistua, ettei tuolla sepustuksella\nollut ollut mitään merkitystä, kun eräänä iltana tuo peloittava\nkutsu saapui. Häntä pyydettiin puhelimessa saapumaan pankkiin kello\nyksitoista seuraavana aamuna.\n\n\"Jotakin hullusti\", virkkoi hän synkästi Georgelle.\n\n\"Eihän sitä vielä tiedä\", vastasi kalastaja. \"Jos kirjoitus olisi\njotenkin vaikuttanut Hilliardiin, olisi hän todennäköisesti käynyt\nkimppuunne jo seuraavana päivänä.\"\n\n\"Olemme jo tilanneet kaikki, mitä tarvitsemme. Käsitättehän, miten käy,\njos hän nyt peräytyy?\"\n\n\"Täydellisesti. Siinä tapauksessa menemme johonkin toiseen pankkiin.\"\n\n\"Väännän Fraserilta niskat nurin\", murisi Emerson. \"Meillä on ollut\nmuutenkin vastoinkäymisiä riittävästi.\"\n\nHän oli sangen hermostunut kysyessään pankinjohtajaa määrätyllä\nkellonlyönnillä. Virkailija pyysi häntä odottamaan sanoen, että herra\nHilliardin puheilla oli parhaillaan eräs toinen asiakas.\n\nHimmeän lasioven takaa kuului jonkun naisen ääni ja naurua, mikä\nkaikki rohkaisi Boydia hieman, sillä olihan Hilliard kaikesta päättäen\nainakin hyvällä tuulella, mutta ollen liian hermostunut voidakseen\nistua paikallaan hän meni ikkunan ääreen ja alkoi hajamielisesti\nkatsella kadun ihmisvilinää. Toisella puolella oli erään sanomalehden\nkonttori, jonka ikkunoissa oli paljon kaikenlaisia tiedonantoja, muiden\nmuassa uutinen, että postilaiva _Kuningatar_ oli saapunut viime yönä\nSkagwaysta. Boyd ihmetteli miksi Cherry ei ollut kirjoittanut hänelle\nriviäkään. Hän oli varmaankin unhottanut ilmoittaa osoitteensa.\n\nSamassa aukeni ovi Hilliardin huoneeseen ja hän kuuli naispuvun kahinaa\nja sitten nimeään mainittavan. -- \"Sisään, herra Emerson.\"\n\nHänen huomionsa oli nyt keskittynyt alkavaan neuvotteluun, niin ettei\nhän katsahtanutkaan poistuvaan henkilöön, kunnes tämä pysähtyi äkkiä\nulko-ovelle ja lähestyi kädet ojennettuina.\n\n\"Boyd!\"\n\nPuhuteltu kääntyi ympäri ja näki edessään Cherry Malotten ilosta\nsädehtivät kasvot.\n\n\"Tekö, Cherry!\" huudahti hän, \"mitä maailmassa --\" Hän tarttui\ntytön molempiin käsiin ja nauroi iloisesti. \"Mistä ihmeestä te nyt\nilmestyitte?\"\n\n\"Saavuin viime yönä _Kuningattarella_\", vastasi Cherry. \"Ah, olen niin\niloinen teidät nähdessäni!\"\n\n\"Mutta mikä sai teidät tänne? Luulin teidän olevan Kal--\"\n\n\"Sh--h!\" Tyttö painoi sormen huulilleen katsahtaen sisähuoneen oveen.\n\"Puhutaan siitä myöhemmin.\"\n\n\"Herra Hilliard pyytää teitä nyt puheilleen, sir\", ilmoitti\nvahtimestari Emersonille.\n\n\"Minun täytyy saada heti puhutella teitä!\" sanoi Boyd nopeasti. \"En\nviivy kauan. Voittehan odottaa hetkisen?\"\n\n\"Kyllä, odotan täällä. Mutta kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\"\n\nJälleennäkemisestä vilpittömästi iloissaan hän puristi sydämellisesti\ntytön molempia käsiä ja astui hymy huulillaan Hilliardin pyhättöön. Se\noli kuitenkin poissa, kun hän puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen\nnäkyviin; vaihtunut ilmeeseen, joka sai tytön hätäisesti kysymään:\n\"Mitä nyt? Onko jotakin hullusti?\"\n\nHän nyökäytti päätään, mutta vastasi vasta ulko-ovella: \"Niin, jotakin\non varmasti hullusti\", lisäten ikäänkuin vastaukseksi tytön seuraavaan\nkysymykseen: \"Malttakaa hetkinen; olen liian vihainen voidakseni nyt\npuhua. Menkäämme johonkin välipalalle; kerron sitten kaikki. Mutta\nennen kaikkea tahdon kuulla, miksi tulitte tänne tähän vuodenaikaan?\"\n\n\"Olen ollut hiljattain paljon tekemisissä herra Hilliardin kanssa\nkaivosasioissa, ja tulin hänen pyynnöstään. Tiedän tuskin, mistä\nkertomukseni aloittaisin. Mutta muistanettehan minun kertoneen teille\nKalvikissa ollessanne, että toimitutin etsintöjä.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, viime kesänä paljon ennen käyntiänne löysi eräs mieheni\nsangen lupaavan kuparisuonen.\"\n\n\"Siitä ette puhunut kertaakaan.\"\n\n\"Kun ei ollut mitään puhumista -- ei ainakaan silloin vielä. Olin\nlähettänyt näytteet tutkittaviksi ja odottelin tulosta, joten en\ntiennyt, olivatko ne edes minkäänarvoiset, mutta vähän sen jälkeen kuin\nolitte lähtenyt sain ilmoituksen, että löytöni oli näytteistä päättäen\ntodellakin arvokas. Nyt seuraa kaikista merkillisin. Mies, joka teki\nlöydön, oli tietämättäni lähettänyt toisiakin näytteitä ja kirjeen\neräälle ystävälleen, joka asuu täällä Seattlessa. Tämä oli sitten\ntutkituttanut näytteet ominaan ja mennyt herra Hilliardin puheille\ntarpeelliset todistukset tuloksesta saatuaan sillä seurauksella, että\nhän ja eräs herra Hilliardin palkkaama asiantuntija saapuivat heti\nensimmäisellä laivalla Katmaihin ja sieltä Kalvikiin postin mukana.\nOlimme sillä aikaa jo alkaneet murtaa malmia, eikä viipynyt kauan,\nennenkuin nuo miehet olivat puuhistamme selvillä. Heillä olivat\nehdotukset heti valmiit, ja kun kieltäydyin, houkuttelivat he minut\nmukaansa tänne -- tuo ovela herra Hilliard oli aavistanut kaikki ja\nkehoittanut miehiään suostuttelemaan minut tulemaan hänen puheilleen,\nellen rupeaisi neuvottelemaan hänen edustajiensa kanssa. Olin\nverraten myöntyväinen uhri ja siten olen nyt täällä aikeissa ryhtyä\ntyöskentelemään yhdessä herra pankkiirin kanssa edellyttäen, että\nsovimme ehdoista. Mitä pidätte minusta liikenaisena?\"\n\nBoyd hymyili hänen innostukselleen. \"Olette kaikinpuolin erinomainen ja\ntoivon, että pelaatte häneltä kaikki hänen rahansa. Minä en saa häneltä\nkolikkoakaan.\"\n\n\"Vaadin kosolta sekä rahaa että aikaa täydentääkseni kaivokseni, enkä\nhellitä ennenkuin olen saanut valvontaoikeuden -- hän on jotakuinkin\nsitkeä, tuo ukko.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Emerson. \"Hän on juuri sinkahuttanut leiriimme\npommin, joka sai hampaani kalisemaan. Hän lupasi lainata minulle\nsatatuhatta dollaria, mutta tänään hän peruutti sanansa, ja aivan\nehdottomasti.\"\n\n\"Kertokaa kaikki ja alusta alkaen\", käski tyttö. \"Kuolen\nuteliaisuudesta saada tietää, mitä olette toimittaneet, mutta alusta\nsaakka, muistakaa.\"\n\nHe olivat saapuneet Emersonin hotelliin, ja saateltuaan tytön\nruokasaliin alkoi hän tilinteon siitä hetkestä alkaen, jolloin he\nolivat sanoneet toisilleen jäähyväiset Kalvikin hangilla, ja ateria,\njonka hän tilasi, oli päättynyt kauan ennen kuin hänen kertomuksensa.\n\n\"Tänään kutsui Hilliard minut puheilleen ja ilmoitti kylmästi, ettei\npankki voinut lainata summaa, jonka hän oli luvannut, vaikkakin olin\nhänen sanoihinsa luottaen tilannut kaikki, mitä tarvitsemme. Tavaratkin\novat jo alkaneet saapua.\"\n\n\"Eikö hän maininnut mitään syytä, miksi hän oli nyt muuttanut mielensä?\"\n\n\"Kyllä. Syitä oli paljonkin, mutta ne hän kietoi kaikki suurenmoisella\npuheliaisuudellaan sellaiseen sumuvaippaan, että sain niistä vain\nhämärän aavistuksen. Pankissa ei ollut muka rahaa, ja johtokunta oli\nsitäpaitsi kieltänyt uusien lainojen myöntämisen.\"\n\n\"Ja te olette kuitenkin, mikäli ymmärrän oikein, myynyt saaliinne jo\netukäteen sovitusta hinnasta?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tämäpä kummallista. Pankkihan voisi olla täysin levollinen.\"'\n\n\"Hän tahtoi päästä mahdollisimman pian erilleen minusta puhuen puuta\nheinää, ja kun yritin tehdä vastaväitteitä, suistuin ladulta.! Tunsin\nilman jäähtyvän heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, ja olen\nvarma, että jotakin merkillistä on tapahtunut, mutta en tiedä, mitä.\"\n\n\"Meidän täytyy saada tuo summa jostakin, tahi muussa tapauksessa on\nasemamme toivoton\", sanoi Cherry lujasti.\n\n\"Tietysti!\" myönsi Boyd katkerasti hymähtäen.\n\nTyttö naurahti. \"Äsken puhelin herra Hilliardin kanssa vain sen verran,\nettä tutustuimme, mutta menen hänen luokseen jälleen kello neljä.\"\n\n\"Viettäkäämme sitten ilta yhdessä ja parannelkaamme toistemme haavoja\",\nehdotti Boyd. Cherryn läheisyys oli ihmeellisesti virkistänyt häntä\nja tytön iloisten ja pirteiden kasvojen näkeminen antoi hänelle uutta\nrohkeutta ja luottamusta, jonka kaltaista hän oli tuskin tuntenut\nsitten Kalvikista lähtönsä. Huolet ja vastoinkäymiset olivat melkein\nunhottuneet, nauru helähti herkästi ja vilpittömästi ja nuoruus tuntui\nsiunaukselta.\n\n\"En suostu vielä mihinkään\", vastasi Cherry. Samassa hän muuttui\nvakavaksi ja lisäsi silmät sädehtien: \"Herra Hilliard huolehtii\nkaivoksestani ja minusta tulee rikas -- rikas! En voi sanoa teille,\nmitä se minulle merkitsee -- ette ymmärtäisi. Saan jättää koko pohjolan\ntaakseni ja olla mikä haluan -- ja mikä oikeastaan olen.\"\n\nBoyd näki katseessa kuvastuvan kiihkeän kaipuun ja sanoi kätensä\nojentaen hiljaa:\n\n\"Jos voin auttaa teitä jotenkin, niin teen sen suurimmalla\nmielihyvällä.\"\n\n\"Olette kunnon mies\", vastasi tyttö luoden katseensa alas, \"ja\nolen iloinen, että olette ystäväni. Antakaa anteeksi itsekkyyteni,\nannattehan? En tarkoittanut, että kohdistan harrastukseni vain omien\netujeni valvomiseen, kun teillä on niin paljon vastoinkäymisiä.\"!\n\n\"Kaikki meni oikein hyvin\", sanoi Boyd, \"kunnes törmäsin tähän; --\ntähän jäävuoreen.\"\n\n\"Mahtoikohan tuo sanomalehtisepustus säikähdyttää herra Hilliardin?\"\n\n\"Siitä en saanut selvää.\"\n\n\"Katsokaamme! Tänään on melkein viikko siitä kun se oli lehdissä.\"\n\n\"Viisi päivää, tarkalleen.\"\n\n\"Ja matka Chicagosta tänne kestää kolme päivää, eikö niin?\"\n\n\"Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä.\"\n\n\"Eikö teistä ole tuntunut sangen omituiselta, että Hilliard antoi\nteidän kietoutua korvianne myöten kaikenlaisiin sitoumuksiin ja\nsopimuksiin, ennenkuin hän ilmoitti teille huonot uutisensa?\"\n\n\"Jos tarkoitatte, että tämä on tuon Chicagolaisen yhtymän ansiota,\nniin miksi he odottivat näin kauan? Jos täkäläinen lehdistö lähetti\nuutisen Chicagoon, tahi jos he saivat asiasta muuten tiedon, niin miksi\nhe eivät sähköttäneet? Tuo kaikkihan olisi järjestetty siten käden\nkäänteessä.\"\n\n\"Sellaisia asioita ei voi toimittaa sähköteitse tahi postin\nvälityksellä, eikä Willis Marsh menettele sitäpaitsi milloinkaan\nsillä tavalla. Jos tuo uutinen on ollut Chicagon lehdissä ja hän on\nnähnyt sen, niin sanonpa, että teidän on sangen vaikea saada luottoa\nSeattlessa.\"\n\n\"Sitä en usko, mutta aion joka tapauksessa ottaa heti asiasta selvän.\"\nHän nousi. \"Tulen luoksenne kello seitsemän ja uskallanpa lyödä vaikka\nvetoa, että pelkonne on aiheeton.\"\n\n\"Seitsemän täsmälleen\", suostui tyttö. \"Huvittelen sillä aikaa\ntekemällä hiukan ostoksia, sillä olenhan nykyisessä asussani kuin\nmikäkin kuvatus.\"\n\nKun hän kello seitsemän astui hotellin seurusteluhuoneeseen saatuaan\nilmoituksen, että herra Emerson oli tullut, tapasi hän tämän\nharppailemassa pitkin askelin edestakaisin otsa tuimassa rypyssä.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi hän.\n\n\"Puhuitte profeetan suulla. Seattlessa on raha huvennut äkkiä hyvin\nvähiin.\"\n\n\"Kuinka monessa pankissa kävitte?\"\n\n\"Kolmessa. Jäljellä olevat koluan huomenna. Entä te? Oliko teillä\nparempi onni?\"\n\n\"Olipa niinkin. Tunnen, että herra Hilliard on sangen pian nöyrä\nvankini. Mutta nyt jätämme liikeasiat, ymmärrättekö? Niistä ei tänään\nenää sanaakaan! Olette väsynyt ja levon tarpeessa Ette ehkä tiedäkään,\nettä kasvonne ovat aivan kalpeat ja riutuneet?\"\n\nBoyd myönsi hetkisen kuluttua: \"Taidattepa olla oikeassa. Olen -- olen\nhyvin iloinen, että tulitte, Cherry.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nVIHOLLINEN NÄYTTÄYTYY.\n\n\nBoyd Emerson nukkui hyvin sinä yönä päivän häiritsevistä ja\nlevottomuutta herättävistä tapahtumista huolimatta, sillä Cherry oli\ntaitavasti saanut hänet unhottamaan kaikki liikeasiat, trustit ja\nsäilyketehtaat, kuten jokainen ymmärtäväinen urheilijain neuvojakin\nantaa miestensä levätä kilpailupäivän aattona. Aivotkin ovat\nvain lihaa ja verta ja tarvitsevat kuten muutkin lihakset lepoa;\ntaukoamaton kiinteä ajatteleminen johtaa auttamattomasti väsymykseen ja\nsynkkämielisyyteen.\n\nHe olivat syöneet kahden hauskan päivällisen, josta tytön pulppuava\nhilpeys oli kartoittanut kaikki huolet ja kaiken jäykkyyden, ja kun\nhe hiukan myöhemmin viettivät iltaa yhdessä Ison-Georgen ja Alton\nClyden kanssa, oli Boydin henkinen virkistyminen Cherryn suureksi\ntyydytykseksi silminnähtävä.\n\nVaadittiin todellakin tytön koko taitavuus estämään tuota rotevaa\nkalastajaa puuttumasta asioihin ja kysymyksiin, jotka täyttivät hänen\nsydämensä ääriään myöten, mutta hän oli tytölle kuuliainen kuin koira\nja käsitettyään, että hänen tavallinen puheenaiheensa oli nyt jyrkästi\nkielletty, hän mukautui nöyrästi ja alkoi muhoillen katsella kynsiään,\njoita hän silloin tällöin hieroi tarmokkaasti nenäliinallaan.\n\nAlton Clydestä, tuosta hienosta ja välinpitämättömästä klubikeikarista\noli heti tullut Cherryn harras ihailija, mikä vain todisti, että\ntytöllä oli suuri vaikutusvoima kaikkiin ja kaikenlaisiin miehiin.\nFraser oli ainoa, joka ei ollut saapuvilla, jotta seurue olisi ollut\ntäysilukuinen. Hän oli kyllä huomannut heidät ja tullut tervehtimäänkin\nCherryä, mutta miehen suulauden harmilliset seuraukset olivat Boydilla\nvielä niin tuoreessa muistissa, ettei hän voinut pyytää tätä yhtymään\njoukkoon. Fraser olikin, merkillistä kyllä, poistunut heti ja\nmennyt sitten levolle hetkisen yksinään ja ikävissään harhailtuaan.\nAamulla herätti eräs Mildred Waylandilta tullut kirje Boydin täyteen\ntietoisuuteen siitä, kuinka pulmallinen hänen nykyinen tilanteensa oli.\n\n\"Minulla oli isän kanssa jälleen kohtaus tähtesi\", kirjoitti tyttö.\n\"Riitelimme ensi kerran, ja olen sen takia aivan sairas. Kaikki\nsellainen kauhistuttaa minua, ja me sovimmekin, ettemme enää kajoa\nasiaan. En ymmärrä, mistä hän saattoi niin raivostua.\"\n\nMutta Boyd tiesi, eikä tuo tietoisuus ollut omansa lisäämään hänen\nmielensä rauhaa.\n\nNäytti todellakin siltä, että trusti oli merkinnyt hänet koko\nrahamaailman silmissä, sillä kaikki pankit, joissa hän kävi,\nkieltäytyivät myöntämästä luottoa ja tavalla, joka sisälsi neuvon,\nettei enempi yrittäminen maksanut vaivaa. Esitetyt syyt olivat kyllä\nsangen hämärät ja ylimalkaiset, mutta ratkaisevat, koska kaikki\ntodistelut olivat olleet hyödyttömät, ja kun ilta alkoi hämärtyä, oli\ntilanteen arveluttava ja yllättävä kärjistyminen, mikä kaikki oli\ntapahtunut vain kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa, säikähdyttänyt\nEmersonin melkein suunniltaan. Henkilöt, jotka olivat sijoittaneet\nrahojaan hänen yritykseensä, olivat kaikki hänen henkilökohtaisia\nystäviään, jotka olivat luovuttaneet vaivalla ansaitut dollarinsa\nvain hänen vakuutuksiensa ja laskelmiensa houkuttelemina ja niihin\nvarmasti luottaen. Hän oli saanut heidät luovuttamaan suurempia\nsummia kuin heillä oli varojakaan, ja vaikka lopullinen romahdus\nvoitiinkin välttää, niin täytyihän tuntua enemmän rikolliselta\nvälinpitämättömyydeltä kuin ajattelemattomuudelta luopua kaikesta\ntärkeimmällä ajankohdalla, voimatta tarjota velkojille muuta kuin\nlaivanlastillisen tarpeettomia koneita Seattlen laiturilla. Häntä\nuhkasi tuho.\n\nHädässään hän kiiruhti tietysti Cherryn luo, joka kuunteli hänen\nvastoinkäymistensä selostusta kulmat rypyssä harkiten tilannetta niin\nvakavasti, että olisi luullut hänen olleen kaikesta vastuunalaisen.\n\n\"Taistelu on alkanut ennemmin kuin luulinkaan\", virkkoi hän lopuksi.\n\"En osannut uneksiakaan, että he saisivat pankit niin pian puolelleen.\"\n\n\"En usko sittenkään, että tämä on trustin ansiota. Miten he olisivat\nvoineet näin lyhyessä ajassa aikaansaada niin paljon?\"\n\n\"Toivon erehtyväni\", vastasi Cherry, \"mutta jotakin odottamatonta on\ntäytynyt tapahtua, kun herra Hilliard muutti niin äkkiä mielensä.\nVoisiko se olla mitään muuta kuin painostusta ylempää?\"\n\n\"Onko hän vihjaissut teille jotakin sellaista?\"\n\n\"Ei suinkaan. Hän vahtii salaisuuksiaan kuin saituri aarteitaan.\"\n\n\"Samaa on minullekin kerrottu. Hän kuuluu tuohon merkilliseen luokkaan\nihmisiä, jotka ovat virkavelvollisuuksiensa täyttämisessä yhtä\nsäännölliset ja tinkimättömät kuin he ovat yksityisessä elämässään,\nniin periaatteissa kuin tavoissaankin, huikentelevaiset.\"\n\n\"Niinkö!\" Cherry näytti hyvin uteliaalta.\n\n\"Mutta kun tuo näyttämöntakainen meno alkaa vasta kello 10 illalla ja\npäättyy kello 10 aamulla, ei se vaikuta mitään hänen yhteiskunnalliseen\nasemaansa. Mutta on aivan tarpeetonta, että tuhlaamme kallista alkaa\njärkeilemällä hänen luonteenominaisuuksistaan; onhan meillä muutakin\najattelemista yllin kyllin. Tuletteko kanssani päivälliselle, niin että\nsaamme jatkaa neuvottelua?\"\n\n\"Syön päivällistä herra Hilliardin kanssa\", vastasi tyttö.\n\n\"Herra Hilliardin!\" Boydin äänessä oli pettynyt sävy, mutta salatakseen\nmielipahansa hän lisäsi huolettomasti: \"Sittenpä olette pian\ntervetullut kaupungin hienoimpiin piireihin. Olen kuullut, että hänen\npalatsinsa on suurenmoinen.\"\n\n\"En -- en minä hänen kotiinsa.\" Cherry epäröi ja Boyd katsahti häneen\nterävästi. Tytön poskille kohosi heikko puna, kun hän selitti: \"Hänellä\nei ollut tänään aikaa puhutella minua konttorissaan, minkätähden hän\npyysi minua syömään päivällistä kanssaan.\"\n\n\"Ymmärrän.\" Boyd huomasi äänessään jonkun aivan oudon sävyn. \"Aion\nhuomenna koettaa onneani Tacoman pankeissa ja olisin hyvilläni,\njos tahtoisitte tulla mukaani retkelle. Lähden aamulla ja salmi on\ntodeltakin näkemisen arvoinen.\"\n\n\"Sehän olisi hauskaa\", huudahti Cherry. \"Ja minulla on ehkä jotakin\nkerrottavaa, jos vain saan Hilliardin puhumaan.\"\n\n\"En ole lainkaan utelias, mutta tahtoisinpa mielelläni tietää hänen\nvaikutteensa.\" Kaikki naiset ovat enemmän tahi vähemmän epäluuloisia,\ntuumi hän, ja toisilla on sangen terävä havaintokyky, mutta sittenkään\nhän ei voinut uskoa, että Willis Marsh oli tähän kaikkeen syypää.\nMietteissään hän lehteili verkalleen erästä kuvalehteä ja aikoi juuri\nhellittää sen kädestään, kun hänen kasteensa osui samassa kasvoihin,\njotka hän niin hyvin tunsi. Hän hätkähti ja katsahti päivämäärään.\nLehti oli sama, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen Cherryn\nkodissa Kalvikissa. Hän kohotti päätään ja kohtasi tytön tutkivan\nkatseen.\n\n\"Ei, nyt ette saa irroittaa tuota lehteä\", sanoi tämä nauraen hieman\nväkinäisesti.\n\n\"Mistä saitte tämän?\"\n\n\"Eräästä kirjakaupasta; etsiskelin sitä koko aamupäivän. Tiedättehän,\nettä uteliaisuus on naisluonteen erikoinen ominaisuus?\"\n\n\"Pelkään, etten oikein käsitä --\"\n\n\"Tuo puuttuva lehti ei ole suonut minulle yön eikä päivän rauhaa, mutta\nnyt olen kuitenkin yhtä ymmälläni kuin konsanaan. Siinä onkin kaksi\nkuvaa, yksi kummallakin puolella, ja molemmat viehättäviä. Kumpi se on\n-- tuo juuri kukkaan puhkeava hienostokaunotarko, vai tämä primadonna?\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte\", vastasi Boyd hieman jäykästi. Hänen\nrakkautensa Mildred Waylandiin oli aina ollut jotakin niin pyhää ja\nloukkaamatonta, että Cherrynkin suora ja vilpitön kysymys tuntui\nsopimattoman tunkeilevalta. \"Tulen niin hyvissä ajoin aamulla, että\nehdimme yhdeksän laivaan\", lisäsi hän nousten. \"Ja koettakaa nyt saada\nherra Hilliard puhumaan; pieninkin vihjaus voi olla meille suureksi\nhyödyksi.\"\n\nIllan hän vietti mieltäsynkistävässä yksinäisyydessä miettien\nmiettimästä päästyäänkin jotakin keinoa, millä päästä pälkähästä,\nmutta samalla vaivasi häntä koko ajan ajatus, että Cherry oli\nHilliardin seurassa. Tuo ajattelematon teko oli ehkä aivan viatonta\nlaatua, mutta hänen oli joka tapauksessa sangen vaikea antaa tytölle\nanteeksi pieninkään poikkeus soveliaisuuden vaatimuksista. Täytyihän\ntämän itsensäkin ymmärtää, että kahdenkeskinen seurustelu tuon\npankkimiehen kanssa oli jotakin aivan sopimatonta. Ja Cherry oli liian\nhyvä joutuakseen millään tavalla huonoon valoon. Hän koetti kyllä\ntodistella itselleen, ettei tytöllä voinut tietystikään olla mitään\nmuita vaikutteita kuin pelkät liikeasiat, mutta katsoipa hän asiaa\nmiltä kannalta tahansa, hän ei päässyt tulokseen, joka olisi häntä\ntyydyttänyt. Ei, Cherryn käytöstä hän ei voinut missään suhteessa\nhyväksyä.\n\nMutta kun hän aamulla jälleen kohtasi Cherryn, oli tuon tuomitsevan\nkannan säilyttäminen hänelle sula mahdottomuus. Tyttö oli jo lopettanut\naamiaisensa, kun hän tuli, ja odotti häntä yllään tummanruskea\nsamettileninki, joka sai solakan vartalon sulavat ääriviivat näkymään\nkaikessa viehkeydessään. Ruskeat kengät, samanlaiset hansikkaat ja\naistikkaasti kiedottu turbaani, jossa loisti kultafasaanin heleä sulka,\ntäydensivät taulun. Hän oli yhtä ihastuttava kuin aamukin.\n\n\"Ilmaisikos Hilliard pankkimaailman kätkettyjä salaisuuksia?\" kysyi\nBoyd matkalla rantaan.\n\n\"Kyllä. Nyt tiedän kaikki.\"\n\n\"Tuo sanomalehtikirjoitus oli siis säikähdyttänyt hänet.\"\n\n\"Välillisesti ehkä, mutta siitä hän ei puhunut mitään.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Eipä juuri mitään.\"\n\n\"Eikö mitään! Mistä sitten --\"\n\n\"Hän kertoi teidän olevan rakastunut tuohon hienostotyttöön eikä\nnäyttelijättäreen. Hän sanoi, että olette kihloissa neiti Waylandin\nkanssa.\"\n\n\"Aivan niin, mutta mitä hän sanoi lainahommastani?\"\n\n\"Vain sen, mitä jo olen teille kertonut, ja jos olisitte ollut\nhiukankin avomielisempi, olisin heti tiennyt, mistä kaikki\nnämä ikävyydet olivat lähtöisin. Wayne Wayland ja Willis Marsh\ntyöskentelevät yhteisvoimin, ja koska te olette _persona non grata_ --\"\n\n\"Kuka on teille sanonut, että olen _persona non grata_?\"\n\n\"Te itse, vaikka tahtomattanne. Jos olisitte ollut tervetullut\nsulhanen, olisitte saanut ilman mitään vaivaa vaikka kaksinkertaisesti\ntuon tarvitsemanne summan Chicagosta, ja sitäpaitsi muistan aivan\nhyvin tarinanne, jonka kerroitte minulle Kalvikissa -- silloisen\nmielentilanne ja monta muuta seikkaa. Olihan kaikki niin selvää.\"\n\n\"No, entä sitten? Mitä tuolla kaikella on tekemistä tämän pulani\nkanssa.\"\n\n\"Kuulkaahan! Aiotte mennä naimisiin naisen kanssa, jonka isä on\nmaan mahtavimpia trustien luojia eikä huoli teitä vävypojakseen.\nSitten ryhdytte yritykseen, joka vakavasti uhkaa hänen omia etujaan,\nminkä yrityksen avulla, jos se onnistuu, voitte uhmata häntä tuohon\ntoiseenkin seikkaan nähden, ja kaikki käy hyvin, kunnes hän saa vihiä\nsuunnitelmistanne, jolloin hän iskee vastaan omilla aseillaan. Sana\nsinne ja toinen tänne, pieni vihjaus pankeille, ja ylväs linnanne\nsortuu päällenne tuokiossa. Luulin teillä olevan enemmän huomiokykyä.\"\n\nÄäni oli terävä ja kasvoilla tuo sama väsähtänyt ilme, jonka Boyd oli\nennenkin pannut merkille, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, mitkä\nkatkerat kokemukset olivat opettaneet tytön ajattelemaan noin kylmästi\nja missä merkillisessä ympäristössä hän oli hankkinut niin syvän\nelämäntuntemuksen.\n\n\"Marshin läsnäoloa emme ole kuitenkaan missään tunteneet\", sanoi hän\närsytellen.\n\n\"Hän on siitä huolimatta ohjaksissa, minkä aion teille tänään\ntodistaa. Olkaa ensiksikin niin hyvä ja kiinnittäkää huomionne tuohon\nvaatimattoman näköiseen mieheen tuolla, jolla on harmaa puku -- ei nyt!\nÄlkää kääntäkö päätänne. Näette hänet muutenkin kadun toisella puolella.\"\n\nBoyd vilkaisi sinne ja näki erään kapeakasvoisen ja vastenmielisen\nnäköisen mieshenkilön, joka oli kaikesta päättäen myös matkalla\nTacomaan lähtevälle laivalle.\n\n\"Seuraileeko hän meitä?\"\n\n\"Näen hänet kaikkialla, mihin menen.\"\n\nBoydin kasvot synkkenivät ja silmissä leimahti, jolloin Cherry\nhuudahti: \"Älkää nyt vain ruvetko jäljittelemään Isoa-Georgea, sillä\nsiinä tapauksessa emme saa enää milloinkaan mitään tietää.\"\n\n\"Vakoilijoita en kärsi.\"\n\n\"Tahdotte siis joutua vankilaan?\"\n\n\"En suinkaan. Otaksumanne voi ehkä olla oikea, mutta sitä teidän ei\ntarvitse pelätä, että minut pantaisiin rautoihin jonkun Willis Marshin\nkätyrin pieksämisestä.\"\n\nCherry katsahti häneen tutkivasti ikäänkuin jotakin selitystä etsien ja\nhuomautti sitten hiljaa: \"Neiti Wayland lienee teille hyvin rakas?\"\n\nBoyd huokaisi syvään ja käänsi hitaasti päätään mitään virkkamatta,\nja nähtyään katseen ei tyttö tarvinnutkaan muuta vastausta. Hän sanoi\nvain: \"Toivottavasti hän on niitä aniharvoja, joiden tähden kannattaa\nkärsiä teidän laillanne, Boyd.\" Sitten hän ei puhunut enää mitään,\nmutta hänen sydämensä oli niin sanomattoman raskas.\n\nHe saapuivat rantalaiturille näkemättä urkkijaa enää missään, mutta\nheti laivan lähdettyä ilmestyi tämä jälleen, ja vaikka he eivät\nkumpikaan puhuneet hänestä, tunsivat he kuitenkin miehen läsnäolon koko\najan.\n\nHeidän edessään kohosi majesteettinen Rainier-vuori korkealle\npilviin, rosoiset rinteet punertavan autereen peitossa ja luminen\nhuippu aamuauringossa kultaisena hehkuen. Alapuolella kimalteli lahti\nkuin suunnaton välkkyvä hopealevy metsäisten harjanteiden helmassa,\njotka ulottuivat kauas tuntemattomaan etäisyyteen hurmaavana ja aina\nvaihtelevana maisemana, ja tyynenä päilyvään pintaan kuvastuvat saaret,\njoiden sankka metsä ulottui aivan vedenrajaan saakka, näyttivät aivan\nkuin kumartaen tervehtivän kuvastinkuvaansa. Hymyilevistä salmista\nnäkyi heleitä hiekkarantoja ja tuossa liukui ohi synkästi tuijotteleva,\ntumma kallionseinämä, joka siinä ikäänkuin syviin mietteisiin\nunhottuneena katseli yksinäistä ja tyyntä kuvaansa. Päivä oli ihana,\nhurmaava, ja seutu, jonka halki matkattiin, kauneudessaan niin\nsuurenmoinen, ettei Boyd voinut olla huomauttamatta:\n\n\"Jos esivanhempamme olisivat osuneet ensin tänne, niin ei Uutta\nEnglantia olisi konsanaan keksittykään\", huomautus, johon Cherry\npäännyökkäyksestä päättäen täydellisesti yhtyi.\n\nTacomassa Boyd jätti hänet yksikseen asioilleen mennäkseen, palaten\nvälipalan aikaan ilosta loistaen.\n\n\"Nyt minulla oli parempi onni Rahat luvattiin, ja huomenna saan kuulla\nlopulliset ehdot.\"\n\n\"Näkikö tuo Haukansilmä teidän käyvän pankissa?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Huomispäivällä on sitten suru itsellään.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että pankki kieltäytyy?\"\n\n\"Aivan niin, jos vain olen käsittänyt tilanteen oikein. Lyön vaikka\nvetoa, että täällä ollaan yhtä varovaisia kuin Seattlessakin, eikä\ntarvita muuta kuin pari sanaa puhelimessa, niin asia on selvä.\"\n\n\"Luulenpa, että kiinnitän tuohon varjoon hiukan enemmän huomiota\",\ntuumi nuorukainen, mutta kun Cherry tiedusteli, mitä hän oikein\ntarkoitti, hymyili hän vain vakuuttaen olevansa varovainen.\n\nPaluumatkalla oli mies jälleen matkustajien joukossa, mutta Boyd ei\nnäyttänyt huomaavan mitään, ennenkuin laiva läheni laituria, jolloin\nhän asettui Cherryn kanssa maihinnousuaukolla tunkeilevaan joukkoon\naivan tuon harmaapukuisen miehen taakse, ja tyttö huomasi, että\nvaikka Emerson keskusteli vilkkaasti, oli katse nauliintunut koko\najan edessä seisovan miehen selkään. Hän ei voinut sanoa, mitä tämä\noikein merkitsi, ja vasta sitten kuin maihinmenoportaat oli saatu\npaikoilleen, aikoi hän aavistaa mitä Boydilla oli mielessä. Laivan ja\nlaiturin välissä oli nyt noin metrin levyinen aukko, ja kun he astuivat\nportaille, luiskahti Boydin jalka, niin että hän melkein kaatui. Cherry\nei tiennyt, mitä oikeastaan tapahtui, paitsi että Boyd hellitti äkkiä\nhänen käsivartensa ja horjahti raskaasti tuota harmaapukuista miestä\nvasten vieressään. Kaikki kävi silmänräpäyksessä, kuten todellinen\nonnettomuustapaus ainakin, ja samassa suistui tuo tuntematon laivan\nja laiturin väliin koettaen epätoivon vimmalla iskeytyä kiinni laivan\nsileään kylkeen Boydin saadessa kiinni käsinojaköydestä, ikäänkuin\nhänkin olisi ollut vaarassa menettää tasapainonsa.\n\nÄänekäs loiskahdus ja miehen surkea hätähuuto aiheuttivat hetkellisen\npakokauhun, jolloin Cherry ja Boyd tyrkättiin laiturille, mutta häiriö\nasettui heti kun eräs laivamies heitti köyden onnettomalle, joka\npuhalteli ja pärskyi alhaalla. Hetkistä myöhemmin tuo närkästynyt ja\nsyljeksivä urkkija seisoi laiturilla.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, sir\", pyyteli Boyd anteeksi; \"kaikki oli minun\nsyytäni. Kompastuin ja menetin tasapainoni, sillä päätäni rupeaa aina\nhuimaamaan, kun minua seuraillaan ihan kintereillä -- jonkinlaista\nheikkoutta, näettekös.\"\n\nMies herkesi kiroilemasta ja katsahti puhujaan terävästi, mutta\noli vielä niin äskeisen kylmän kylvyn tyrmistyttämä, ettei voinut\nmuuta kuin raivoisasti änkyttää. Boyd jätti hänet siihen ja kiiruhti\ntapauksen aiheuttamaa hämminkiä hyväkseen käyttäen Cherryn keralla\nkaupunkiin, jonne päästyä tyttö kääntyi katsomaan häneen vavahdellen\npidätetystä naurusta.\n\n\"Boyd\", huudahti hän järkytetyllä äänellä, \"te -- tehän olisitte voinut\ntappaa hänet! Otaksutaanpa, että hänen päänsä olisi sattunut johonkin\nhirteen?\"\n\n\"Olisihan se ollut ikävää\", sanoi Boyd vakavasti, mutta purskahti\nsamassa nauruun nähdessään tytön ilmeen. \"Luulenpa hänen pysyvän\nnyt minusta erillään, sillä ensi kerralla en enää leikittele hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Älkää! Älkää! En ole nähnyt teitä milloinkaan sellaisena. Tuollainen\ntekohan on murha!\"\n\n\"Entä sitten?\" Hän katsoi tyttöön uteliaasti.\n\n\"En -- en luullut sitä teistä.\" Tyttö värisi, mutta Boyd kohautti vain\nolkapäitään ja sanoi äänellä, joka lopetti enemmän väittelyn:\n\n\"Hän on urkkija! En siedä, että minua vakoillaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaateltuaan Cherryn Hilliardin pankkiin Boyd meni hotelliinsa, jossa\niso George tervehti häntä kiihtyneesti.\n\n\"Helvetti! Emme saakaan tuota laivaa.\"\n\n\"_Margaretiako?_ Miten niin? Olihan asia jo sovittu.\"\n\n\"Välittäjä soitti, ettemme saa sitä.\"\n\n\"Ilmoittiko hän mitään syitä?\"\n\n\"Ei. Hän sanoi vain, että ei, ja sillä hyvä.\"\n\n\"_Margaret_ on salmen ainoa käyttökelpoinen alus ja tavaramme ovat\ntäällä parin viikon kuluttua.\"\n\n\"Osaksi ainakin.\"\n\n\"Osaksi --?\"\n\n\"Kattilat viivästyvät.\"\n\n\"Kattilat?\"\n\n\"Niin. Kas tässä, lukekaa.\" Balt ojensi hänelle erään sähkösanoman.\n\n\"'Lähetys viivästynyt'\", luki Boyd. \"Tämähän alkaa jo huvittaa.\" Hän\nsieppasi puhtaan kaavakkeen ja kirjoitti nopeasti sanoman, jolla tilaus\nperuutettiin. \"Onpa hyvä, että tavaroita saa muualtakin\", sanoi hän\nsitten. \"Luulenpa Cherryn olevan oikeassa. Marsh koettaa saada meidät\nmyöhästymään.\" Hän alkoi selostaa aamun tapahtumia, mutta ennenkuin hän\nehti lopettaa, pyydettiin häntä puhelimeen.\n\n\"Lisää huonoja uutisia\", huudahti hän palatessaan. \"The Jackson-Nebur\nCompany ilmoittaa, ettei tilauksiamme voida suorittaa. Mikähän lienee\nseuraava.\"\n\n\"Riittää jo\", sanoi George.\n\n\"Näistä iskuista on jokainen erikseen kyllin voimakas meidät tuhoamaan.\"\n\nNoin tuntia myöhemmin astui Cherry huoneeseen ilmoittamatta edeltäpäin\ntulostaan.\n\n\"Kiiruhdin kertomaan teille jotakin uutta. Toimitettuani asiani\npankissa menin asuntooni, mutta hissipoika vei minut erehdyksessä yhtä\nkerrosta ylemmäksi, ja kun mitään huomaamatta menin eteishallin läpi,\nniin kukas muu syöksyy eräästä ovesta melkein minuun pahki, ellei\nmeidän urkkijamme! Kuulin hänen sanovan ovella, että 'hyvä on, sir,\nilmoitan huomenna'.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"En tiedä. Pari minuuttia myöhemmin soitin teille, ja kun odottelin\nkeskuksen vastausta, kuulin seuraavan merkillisen keskustelun. Johdot\nolivat varmaankin jotenkin keskenään yhteydessä.\n\n\"'Sopimuksemme käsittää viisikymmentätuhatta rasiaa, viisi dollaria\nkappale. Arvelimme hintamme olevan ainakin kaksikymmentä senttiä\nyleistä hintaa halvemman.'\"\n\n\"Aioin juuri soittaa uudelleen, kun samassa muistin, että olitte myynyt\nviisikymmentätuhatta rasiaa viidellä dollarilla kappaleen Bloc &\nKumppanille, minkä tähden kuuntelin edelleen ja kuulinkin erään toisen\näänen vastaavan --\"\n\n\"Kenen äänen?\"\n\n\"En tiedä. Vastaus kuului: 'Hintamme, jonka olemme jo määränneet, on\ndollaria halvempi'.\"\n\n\"'Hyvä Jumala!' huudahti ensimmäinen puhuja, 'siinä tapauksessahan\non tappiomme --' ja sitten en kuullut enää mitään. Arvelin olevan\nviisaampaa tulla itse kertomaan teille asiasta kuin luottaa puhelimeen.\"\n\n\"Ja te ette tuntenut kumpaakaan puhujaa?\"\n\n\"En. Mutta konttorissa näin, että huoneet 610 ja 612 -- josta näin\nurkkijan tulevan -- on luovutettu eräälle herra Jones'ille New\nYorkista, joka saapui kolme päivää sitten, ja uskallanpa lyödä vaikka\nkuinka suuren vedon, ellette kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kuule\njotakin Bloc & Kumppanin taholta ja ellei tuo noiden hotelli Bullerin\nhuoneiden asukas ole itse Willis Marsh.\"\n\nIso-George alkoi murista uhkaavasti. \"He näyttävät saaneen tiedon\nkaikesta, mistä hyvästä saamme kiittää vain Fraserin kielevyyttä.\"\n\n\"Oli miten oli, mutta pelin aion pelata loppuun saakka ja voittaa\";\nsanoi Boyd lujasti. \"Jos saan rahat Tacomasta --\" Puhelin soi jälleen\näänekkäästi.\n\n\"Bloc & Kumppani\", ennusti Cherry, mutta erehtyi kerrankin.\n\n\"Puhelu Tacomasta\", lausui Boyd kuulotorvi korvaa vasten painettuna;\n\"varmaankin Kansallispankista. Eivätpä malttaneetkaan antaa minun\nodottaa huomiseen saakka.\" Ovi oli raollaan, joten sanat kuuluivat\nselvästi toisten kuunnellessa jännittyneinä.\n\n\"Halloo! Kyllä! Puhelimessa Boyd Emerson.\" Sitten seurasi\nvaitiolo, jolloin etäisen puhujan ohut ja räsähtelevä ääni kuului\nkäsittämättömänä, yhtäjaksoisena muminana.\n\n\"Kuinka niin? Ja mistä syystä? Luulin teidän sanoneen --. No, hyvä.\nHyvästi.\"\n\nEmerson ripusti kuulotorven varovasti paikoilleen ja kääntyi hitaasti\nympäri ystäviinsä päin. Hän nyökäytti päätään ja heilautti käsiään\ntavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.\n\n\"Mitä! Nytkö jo?\" huudahti Cherry.\n\n\"Asia on varmaankin järjestetty puhelimessa.\"\n\n\"Ehkäpä tuo urkkija soitti jo sieltä Marshille.\"\n\n\"Tacomassa ei siis enää kannata yrittää, sillä toiset pankit ovat\ntietenkin saaneet myös varoituksen tahi saavat ennen pitkää. Jos pääsen\npujahtamaan tieheni kenenkään huomaamatta, koetan heti Vancouverissa,\nmutta toiveeni ovat sangen heikot.\"\n\n\"Tilanne alkaa näyttää arveluttavalta, eikö totta?\" sanoi Cherry.\n\n\"Tällä haavaa kyllä\", myönsi Boyd. \"Hallussamme on nyt sadantuhannen\ndollarin arvosta hyödyttömiä koneita ja varusteita, joita ei kukaan\nosta eikä tarvitse.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nEPÄTOIVON PARTAALLA.\n\n\n\"Sanohan, vanha veikko, miten me kaikesta tästä selviydymme?\" kysyi\nAlton Clyde kun hän joitakin päiviä myöhemmin oli saanut Boydin\nistahtamaan hetkiseksi. \"Enhän peijakas vie tiedä mitään, mitä on\ntekeillä.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tuota sanomalehtikirjoitusta saamme kiittää kaikesta.\" Emersonin\nhampaat kirskahtivat vihaisesti, ja Clyde hätkähti. \"Fraser ei pitänyt\nkieltään kurissa, ja pankit sulkivat minulta heti ovensa. Olen\nkäynyt niissä jokaisessa tässä kaupungissa samoin kuin Tacomassa,\nVancouverissa ja Viktoriassakin, mutta näyttää siltä, että ne ovat\nkaikki samalla kielteisellä kannalla kalasäilykkeiden valmistukseen\nnähden. Laivamme vietiin, ja vaikka olenkin saanut toisen, en tohdi\nlastata sitä, ennenkuin olen tulevaisuudesta varma. Tilaamani\ntavaratkin -- hiilet, tina, kattilat ja sen semmoiset -- ovat myös\nviivästyneet. Sinua emme ole kaikilla noilla ikävillä asioilla\nhuolineet kiusata. George ja minä olemme melkein unhottaneet, mitä yön\nlepo on. Bloc & Kumppani tahtoo nyt kaikin mokomin saada puretuksi\nsopimuksen ostaa saaliimme.\" Emerson huokaisi raskaasti ja vaipui\nsyvemmälle tuoliinsa kasvoillaan äärimmäisen väsynyt ja masentunut\nilme. \"Pelkään, ettemme voi enää mitään. En ainakaan minä.\"\n\n\"Amen\"! lausui Clyde juhlallisesti otsallaan hullunkurinen huolestunut\nryppy. \"Kun sinä väistyt, niin on aika korjata luunsa.\"\n\n\"En aio väistyä, vaan teen kaiken voitavani, mutta tilanne, johon\nolemme nyt joutuneet, on kerrassaan pirullinen. Osa varusteita on\ntäällä, toiset mikä missäkin, ja osa näyttää kokonaan joutuneen\nharhaan, joiden tilalle meidän on täytynyt hankkia uusia. Laskelmat on\njo ylitetty, ja -- mutta eihän se puhumalla parane! Tarvitsemme rahaa.\nRahaa! Ilman sitä emme kykene mihinkään. Kun Hilliard kielsi meiltä\nluoton, nousi tiemme heti pystyyn.\"\n\n\"Siihen ne minunkin kymmenentuhatta sitten hupenivat\", virkkoi Clyde\nsurullisesi!. \"Kymmenentuhatta sydänvereni punaisinta pisaraa! Hyvä\nJumala\"!\n\n\"Entä ne hankkimasi kaksikymmentäviisituhatta dollaria?\" muistutti\nEmerson.\n\nClyde naurahti kimeästi.\n\n\"Niitä en muistanutkaan. Onpa tämä sentään hiton hullunkurista.\"\n\n\"Kaikkea muuta\", huomautti Emerson kuivasti.\n\n\"Olisit kanssani varmasti samaa mieltä, jos vain tietäisit kaikki,\nmutta kuten muistanet, lupasin olla ilmaisematta, mistä nuo rahat ovat\nkotoisin, ja kun annan sanani, olen äänetön kuin sfinksi. Mutta hullua\nse vain on!\" Hetkisen kuluttua hän lisäsi vakavasti: \"Jos yrityksemme\nrahoittaminen on vain Hilliardin vallassa, niin miksi et turvaudu\nCherryn apuun?\"\n\n\"Cherryn! Miten hän voisi auttaa?\"\n\n\"Häneltä ei Hilliard kiellä mitään\",\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Raha-asioista en ehkä tiedä mitään\", huomautti Clyde, \"mutta kun tulee\nnaisista kysymys, olen ovela kuin rotta. Olen pitänyt häntä silmällä\nja hän on todellakin suurenmoinen; kaupungilla on jo alettu siitä\npuhua. Loisteliaita päivällisiä ja teattereissa käyntejä joka päivä ja\norchideoja ja muita harvinaisia kukkia kasoittain ja niiden keralla\nsilloin tällöin kalliita jalokivikoristeita. Hilliardin auto on aina\nhänen käytettävänään, ja kuljettajaa kohtaan hän on ylenkatseellisen\nvälinpitämätön. Ellei tuo kaikki merkitse --\"\n\n\"Lorua!\" huudahti toinen närkästyneesti. \"Cherry on sellaiseen liian\nhyvä ja kunnollinen. Olet tulkinnut väärin Hilliardin kohteliaisuuden.\"\n\nClyde, joka ei kärsinyt, että hänen elämäntuntemustaan epäiltiin,\npuolustautui itsepintaisesti. \"Vannon sinulle, että Hilliard on\nhorjahtanut tasapainostaan; vanha tohtori Clyde tuntee oireet hyvin.\"\n\n\"Sanoit sen herättäneen yleistä huomiota?\"\n\n\"Niin sanoin. Kaupungissa tietävät asian kaikki muut paitsi sinä ja tuo\nsokea sanomalehtien myyjä tuolla kulmassa.\"\n\nEmerson nousi tuolissaan ja alkoi kävellä edestakaisin hitain askelin.\n\"Jos Hilliard on huomaavaisuudellaan pannut tytön pään pyörälle, niin\n--\"\n\nClyde purskahti raikuvaan nauruun. \"Hänen tähtensä sinun ei tarvitse\nolla huolissasi -- surkuttele paremminkin Hilliardia, joka saa huvin\nmaksaa.\"\n\n\"Cherry ei ole sitä lajia\", epäsi Emerson suuttumuksen puna poskillaan.\n\n\"Älä nyt ole lapsellinen, aika mies. Hänellä on jo Hilliard-ukon\nkassaholvin avaimet hallussaan, eikä tarvitse muuta kuin pyytää häntä\npistämään salkkuunsa meidänkin varalle muutamia nippuja.\"\n\n\"Ellen suoriudu muuten, niin heitän koko homman.\"\n\nClyden silmiin ilmestyi sama omituinen katse, jonka Boyd oli kerran\nennenkin huomannut ja jonka hän olisi nyt ehkä tulkinnut sanoiksi,\nellei Cherry itse olisi samassa astunut huoneeseen \"sormeton\" Fraser\nkintereillään.\n\n\"Miten Vancouverissa kävi\"? kysyi tyttö.\n\n\"Kehnosti. Pankeissa ei puheitani otettu kuuleviin korviinkaan.\"\n\n\"Miksi ette usko minulle osakkeiden myyntiä?\" esitti Fraser. \"Tarkoitan\ntäyttä totta.\"\n\nEmerson pyörähti ympäri. \"Sen olette osoittanutkin. Jos olisitte\npitänyt suunne kiinni, olisimme jo merellä.\"\n\nMiehen kasvot kalpenivat hieman, kun hän vastasi: \"Olenhan jo sanonut,\netten ole tehnyt mitään sellaista, josta nyt minua syytätte.\"\n\n\"Vaiti!\" ärjähti Emerson voiden enää tuskin hillitä kiukkuaan. \"Muusta\nen välitä, mutta valhetta en kärsi.\"\n\nHuomaten rajuilman lähestyvän Clyde soluttautui nojatuolistaan ja\nsanoi hätäisesti: \"Luulenpa, että menen nyt.\" Hän sieppasi hattunsa ja\nkeppinsä ja kiiruhti huoneesta Fraserin vihaisen katseen saattelemana.\nSeikkailija näytti olevan räjähtämäisillään.\n\n\"En usko sepustuksen perustuvan Fraserin puheisiin\", virkkoi Cherry.\n\n\"Siitä voitte mennä vaikkapa valalle\", sanoi tämä luoden tyttöön\nkiitollisen katseen. \"Lurjus ehkä olen, mutta en raukka enkä petturi,\nja sanani osaan varoa, milloin tarvitaan. Istuin kerran viisi vuotta\nlinnassa aivan syyttömästi, kun en ilmaissut erästä kunnon miestä, joka\noli todellinen syyllinen, ja saman voin vieläkin tehdä -- jos niin\ntarvitaan.\" Hän painoi hatun syvään korvien yli ja poistui arvokkaasti.\n\n\"Hän puhuu varmasti totta\", sanoi tyttö, \"ja on hirveän loukkautunut\nsiitä, että epäilette häntä.\"\n\n\"Ehkä\", vastasi Emerson astellen hermostuneesti edestakaisin. \"Kun\najattelen mikä järjettömyys tämän kaiken aiheutti, voisin kuristaa\nhänet, minkä tekisinkin, ellen olisi itsekin syyllinen.\" Hän vaikeni\nja tuijotti tyttöön näkemättömin katsein. \"Odotan romahduksen\ntapahtumista, ennenkuin menen hotelli Bulleriin neuvottelemaan 'herra\nJones'in kanssa New Yorkista'.\"\n\n\"Suunnitteletteko oikein tosissanne sellaista dramaattista loppua?\"\nkysyi tyttö.\n\n\"Kun kohtasin teidät ensi kerran Kalvikissa, sanoin, etten kavahtaisi\nmitään menestyksen saavuttamiseksi. Tarkoitin, mitä sanoin. Ja nyt\nolen kaikista vastoinkäymisistä aivan suunniltani. Olisin voinut aivan\nkylmästi nähdä tuon miehen, tuon urkkijan, hukkuvan, koska hän rohkeni\nasettua tielleni. Voisin mennä Marshin huoneeseen ja hirttää hänet, jos\nvain tietäisin, että sillä jotakin voittaisin. Niin\" -- hän ei sallinut\ntytön puhua -- \"tiedän olevani väärässä, mutta sille en mitään voi.\nOlen pusertanut itseni kuiviin. Olen raatanut, hikoillut ja kärsinyt\nkolme vuotta ja koko ajan olen kiemurrellut kirotun huonon onnen\njulmassa otteessa. Olen useamman kerran ollut aivan onnistumaisillani,\nmutta joku pieni seikka, yhtä mitätön kuin tämäkin, on saanut kaikki\nraukeamaan. Ihmetyttääkö se teitä, että käsitteeni ovat sekaantuneet ja\nhämärtyneet? -- etten enää välitä keinoista eteenpäinpyrkiessäni? Tähän\nsaakka olen ollut rehellinen ja kunniastani arka, mutta nyt on jouduttu\nsiihen kohtaan, etten enää välitä mistään saadakseni sen mitä haluan --\ntytön, jota kaipaan.\"\n\n\"Olette hermostunut ja liiaksi rasittunut\", virkkoi Cherry hiljaa.\n\"Ette tarkoita sitä, mitä puhutte. Tämän yrityksen menestyminen,\ntehköönpä se teidät miten onnelliseksi hyvänsä, ei ole ihmishengen\nveroinen; ei edes kärsimystenne arvoinen.\"\n\n\"Ehkäpä ei, teidän kannaltanne katsoen\", sanoi Boyd jurosti iskien\nsitten nyrkkinsä kämmeneensä. \"Mikä idiootti olinkaan, kun ryhdyin koko\nhommaan -- ajatellen, että voittaisin aseitta ja apunani vain eräs\npuolihullu kalastaja ja aivojenpehmenemistä poteva tyhjäntoimittaja --\"\n\n\"Ja eräs nainen\", lisäsi Cherry. \"Syyttäkää minua, sillä minähän olen\noikeastaan kaiken tämän pahan alku ja juuri.\"\n\n\"Syytän vain itseäni, ja mitä hyvänsä te lienettekin tehnyt, olette\nvahingoittanut vain yhtä ainoata henkilöä -- teitä itseänne.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Cherry ymmällään.\n\n\"Olkaamme avomieliset\", sanoi Boyd. \"On parasta puhua tällaiset asiat\nkerralla selviksi ja siten päästä niistä. Kaupittelin ystävyyttäni\nrahasta ja olen nyt puilla paljailla, ja te pelaatte kunniastanne\nHilliardin pankkiosoituksia vastaan.\" Tytön katse pyysi, rukoili ja\nkäski häntä lopettamaan, mutta toinen vain kiihtyi. \"Oh, en ole nyt\nsillä päällä, että puhuisin lempeästi\", sanoi hän, lisäten, äänessään\npistävän halveksiva sävy: \"En uskonut teidän maksavan juuri sitä hintaa\nkuparikaivoksestanne.\"\n\nCherry Malotte kalpeni huulia myöten, ja ääni oli omituisen käheä,\nkun hän sanoi: \"Selvemmin, olkaa niin ystävällinen; en tiedä, mistä\npuhutte.\"\n\n\"On parempi, että alatte ymmärtää, oman itsenne takia, sillä on\nolemassa jotakin, mitä kukaan nainen ei saisi kaupaksi tarjota.\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Olette päättänyt kietoa Hilliardin lumoihinne, ja mikäli olen kuullut,\nolette onnistunut. Hän on naimisissa ja teitä kaksi kertaa vanhempi.\nHän on yleisesti tunnettu henkilö -- mikä kaikki teidän täytyy tietää,\nja kuitenkin olette myynyt itsenne hänelle jostakin hinnasta.\"\n\nTyttö seisoi samassa hänen edessään silmät liekehtien ja koko ruumis\nvavisten.\n\n\"Millä oikeudella te latelette minulle tuommoisia syytöksiä?\"\nhuusi hän. \"Hetkinen sitten myönsitte olevanne murhaaja -- ainakin\najatuksissanne -- ja sanoitte, ettette välitä mistään päämaalinne\nsaavuttaaksenne. Luuletteko, että minäkin olen samanlainen, vai\nvoidaanko menettelytapani leimata ilman muuta häpeällisiksi, kun\nomanne ovat rikokselliset? Ja entäpä jos olisinkin! Luuletteko te,\nettä te ja teidän rakkautenne tuohon tunnottomaan naiseen, joka sallii\nteidän raataa, kärsiä ja hikoilla sielunne kuivaksi tuon hirveän maan\nkaameassa yksinäisyydessä, olette piste, jonka ympäri koko maailma\nkieppuu?\"\n\n\"Hänestä emme nyt puhu\", keskeytti Boyd terävästi.\n\n\"Puhummepas. Sanotte, että olen määrännyt hintani Hän se on määrännyt\nhintansa, vaikka ette sitä huomaa. Kunnianne, joka on himmentynyt, oli\nhänen hintansa, ja omatuntonne, joka on mädäntynyt. Olette maksanut\nsen, ja maksaisitte kerran vielä, jos hän sitä vaatisi. Tehkää mitä\ntahdotte, mutta tähän älkää puuttuko; teillä ei ole mitään oikeutta\narvostella käytöstäni tahi tekojani eikä päätellä, mitä olen tälle tahi\ntuolle miehelle maksanut.\"\n\nBoyd ei ollut milloinkaan ennen nähnyt suuttumuksen aikaansaavan\nsellaista muutosta kenessäkään naisessa. Silmät olivat melkein kiinni,\nkasvojen pingoittunut ilme kova ja järkähtämätön ja koko olemus\nuhmailevan kiivauden jännittämä. Naamio oli irtautunut ja Boyd näki\nvilahdukselta tytön sielun, alastoman ja intohimoisen, joka oli nyt\npohjiaan myöten kuohuksissa, -- näky, joka, omituista kyllä, häntä\nkummallisesti viehätti.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi hän. \"Olette oma herranne ja teillä on oikeus\ntehdä, mitä parhaaksi näette.\"\n\nTyttö kääntyi ja meni ikkunan luo pysähtyen tuijottamaan\nvilkasliikkeiselle kadulle koettaen rauhoittua. Huoneessa oli hetkisen\naivan hiljaista lukuunottamatta ääniä, jotka vaimentuneina kuuluivat\nalhaalta; sitten hän kääntyi jälleen, ja Boyd näki, että hänen silmänsä\nolivat kyynelistä kosteat. \"Olen koko ajan tahtonut saada teidät\nkäsittämään\", lausui Cherry, \"että ymmärrän asemanne täydellisesti.\nEllette onnistu, ette vain menetä tyttöä, vaan olette muutenkin\nmennyttä miestä, sillä ettehän voi milloinkaan hyvittää henkilöitä,\njotka luottivat teihin. Kaikki tuo merkitsee miehelle äärettömän\npaljon, sen tiedän, ja joku keino, mikä pelastaa teidät pälkähästä,\ntäytyy olla olemassa -- kuten aina on. Ehkäpä se ilmaantuu ennenkuin\naavistattekaan.\" Hän katsahti Boydiin väsyneesti hymyillen ja veti\nhunnun kasvoilleen.\n\nBoyd nousi ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. \"Antakaa anteeksi\nkarkea suorasukaisuuteni. Sellaisia asioita käsittelemään olen sangen\nkömpelö, mutta samat sanat olisin sanonut sisarellenikin jos minulla\nolisi sellainen.\"\n\nVilpitön yritys lohduttaa tyttöä, mutta tulokseton. \"Hyvästi\", sanoi\nCherry; \"älkää menettäkö rohkeuttanne.\"\n\nKoko matkan hotelliinsa hän toisteli katkeralla mielellä Boydin\nviimeisiä sanoja. \"Hänen sisarensa! hänen sisarensa!\" kertasi hän\nyhä uudelleen. \"Hyvä jumala! Eikö hän jo ymmärrä?\" Jos Boyd olisi\nosoittanut olevansa hivenenkään mustasukkainen Hilliardia kohtaan,\nolisi elämä tuntunut paljon kevyemmältä, mutta tuo puolueeton\nsuhtautuminen asiaan saattoi tehdä toisen aivan mielettömäksi! Tuolla\nmiehellä oli elämässä vain yksi ainoa päämaali, eräs unelma, näky\n-- eräs toinen nainen. Huoneeseensa päästyään tunsi Cherry vieläkin\nkäsivarttaan polttavan kohdalta, johon Boyd oli kädellään koskettanut,\nja tuon unhottuneen suudelman muisto värisytti häntä jälleen. Kuinka\nusein hän oli tuntenutkaan sen poltteen huulillaan ja mitä ihania\ntuulentupia hän olikaan rakennellut sitä muistellessaan! Mutta Boydin\nvälinpitämättömyys oli niin jyrkkä vastakohta hellyydelle, joka oli\npakottanut häntä auttamaan tätä hinnalta millä hyvänsä. Mikä esti\nhäntä nyt kaiken tämän jälkeen ottamasta vastaan sen, mitä hänelle\ntarjottiin, ja jättämästä tuon miehen oman onnensa nojaan? Miksi ei\nmuodostaa elämänsä sellaiseksi kuin hän oli suunnitellut ennen tämän\nilmestymistä? Korvauksen hetki oli tullut -- hänen ei tarvinnut muuta\nkuin käyttää sitä hyväkseen ja antaa miehen tuhoutua tuon jäänaisen\nuhrina, jota tämä niin sokeasti jumaloi.\n\nIlta alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin lopetti kävelynsä edestakaisin\nja meni puhelimeen kasvoillaan jäykkä ja uhmaileva ilme. Hän soitti\nRainier-klubiin pyytäen tavata herra Hilliardia.\n\n\"Olen ehdotustanne tarkemmin harkittuani nyt toista mieltä\", sanoi hän;\n\"voitte lähettää auton kello seitsemän.\" Sitten ikäänkuin vastaukseksi\njohonkin, pyyntöön hän naurahti ja virkkoi kalpein huulin: \"Niin\n-- sininen puku, jos se teitä miellyttää. Kyllä. Sama sininen ja\navokaulainen.\" Hän hellitti kuulotorven ja seisoi hetkisen paikallaan\nkädet yhteen puristuneina tuskallisen väristyksen vavahduttaessa hänen\nsolakkaa vartaloaan. Sitten hän avasi vaatesäiliön oven ja kiskaisi\nvälinpitämättömästi erään leningin koukustaan.\n\n\"Tähänkö siis kaikki hyvät päätökseni raukenevatkin\", naurahti hän\nsilmäillen pukua. \"Mutta olkoon menneeksi; eihän kaupassa keinoista\nvälitetä.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nWILLIS MARSH ILMAANTUU PIILOSTAAN.\n\n\nKun Emerson seuraavana iltana astui hotellin kahvilaan, istuivat\nGeorge Balt, Clyde ja Fraser siellä eräässä nurkkauksessa synkeän\näänettömyyden vallitessa laseihinsa tuijottaen, mutta ennenkuin hän\nkerkesi mitään sanoakaan, aavistivat toiset jotakin tapahtuneen, sillä\nhän oli niin hajamielisen näköinen ja käyttäytyi niin omituisesti, että\ntoiset kysyivät kuorossa:\n\n\"Mitä nyt? Oletko sairas?\"\n\n\"En\", vastasi hän. \"Mutta olen luultavasti tullut -- tullut hulluksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"On tapahtunut käänne.\"\n\n\"Käänne?\"\n\n\"Niin. Olen saanut rahat.\"\n\nBalt ja Clyde hypähtivät ylös kiljahtaen niin, että muut kahvilavieraat\nsäikähtyivät pahanpäiväisesti, ja alkoivat sitten rajattomassa\nriemussaan hurjasti hyppien tanssia pöydän ympäri. \"Sormettoman\"\nFraserinkin ilmeettömät kasvot revähtivät hämmästyksestä leveään hymyyn.\n\n\"Hilliard soitti yhdeksän tienoissa ja pyysi minua heti saapumaan\npankkiin puheilleen. Hän sanoi vielä kerran tuumineensa asiaa ja oli\nnyt halukas luovuttamaan rahat. Kaikki on reilassa. Hän antaa rahat,\nmistä minulla on jo mustaa valkoisella -- satatuhatta dollaria ja\nenemmänkin, jos tarvitsemme.\"\n\n\"Sinun on täytynyt olla kerrassaan loistavan kaunopuhelias\", virkkoi\nClyde.\n\n\"Eikö mitä. Hän se vain puhui tarjoutuen luovuttamaan summan\nyksityisenä lainana, jolla ei ole pankin kanssa mitään tekemistä.\"\n\n\"No jopa jotakin!\" huudahti Iso-George.\n\n\"Nyt menen ilmoittamaan uutisen Cherryllekin. Hän tulee varmasti hyvin\niloiseksi.\"\n\n\"Sanoinhan jo sinulle, että hän kyllä asian järjestää\", sanoi Clyde\nnauraa hihittäen.\n\n\"Tämän teki Hilliard aivan omasta aloitteestaan\", huomautti Boyd\njäykästi. \"Hän vain tarkisti päätöksensä, ja --\"\n\n\"Ja muutti mielensä.\"\n\n\"Niin. Puhelin Cherryn kanssa viimeksi eilen illalla, ja tohdin vaikka\nvannoa, ettei hän ole tavannut Hilliardia senjälkeen.\"\n\n\"Mutta minäpä satun tietämään, että hän on. Näin heidät yhdessä, kun\ntulin illalla kotiin. He tulivat juuri tuosta kadun toisella puolella\nolevasta ranskalaisesta kahvilasta ja nousivat Hilliardin autoon.\nTyttö oli korea kuin ponihevonen.\"\n\n\"Mitä ihmettä tuo kaikki tähän asiaan kuuluu?\" kummasteli Fraser.\n\n\"Sitä vain, että hän nipisti ukkoa säärestä\", selitti Alton.\n\n\"Antaapa nipistää. Eihän se ollut teidän säärenne, vai oliko?\" murahti\nFraser äreästi.\n\n\"Eipä suinkaan. Tarkoitan vain, että hän on hiton ovela.\"\n\n\"Jos voisin epäillä, että hän on kaiken tämän takana\", sanoi Emerson\nharvakseen, \"niin en koskisi rahoihin sormellanikaan.\"\n\n\"En välitä rahtuakaan, mistä tahi miten rahat on saatu\", murisi Balt.\n\n\"Mutta minä välitän ja aion ottaa asiasta selvän.\"\n\n\"Älä nyt vain pilaa hyvää asiaa\", varoitteli Clyde pelästyneesti.\n\"Ethän ole tässä ainoa asianomainen, niin että ajattelehan hiukan meitä\nmuitakin ja hillitse ajoista tuo vanhurskauden puuskasi, ja muista aina\nkun tulet tuommoiselle Martti Lutherus-tuulelle, että minäkin olen\nalttarillesi uhrannut kymmenentuhatta hiellä ja tuskalla haalittua\nropoa.\"\n\n\"Niin juuri!\" vahvisti George; \"ja ajatelkaa Cherryä ja minuakin.\nYrityksemme menestys merkitsee hänelle aivan yhtä paljon kuin meille\nmuillekin, ja jos hän on saattanut asiat oikealle tolalleen jälleen,\nniin olkaa varma, että hän kyllä tiesi, mitä teki. Eikä teillä ole\nsitäpaitsi mitään oikeuttakaan asettua nyt poikkiteloin.\"\n\nMutta Boyd seisoi kannallaan niin itsepintaisesti, että hänen oli\nvaikea sitä itsekin ymmärtää, ja toisten väitteet vain ärsyttivät\nhäntä. Matkalla Cherryn luo hänellä oli aikaa ajatella asiaa, niin\nettä vaikka epäluulot vahvistuivatkin, ehti hänen kärsimättömyytensä\nhaihtua, joten hän ei voinutkaan perillepäästyään käydä asiaan käsiksi\nniin häikäilemättä kuin oli aikonut. Hänet valtasi merkillinen arkuus,\nja pelko saada kuulla totuus vei häneltä rohkeuden. Tyttö näytti\nsitäpaitsi melkein sairaalta. Surulliset kasvot olivat kalpeat ja ilme\nvälinpitämätön, ja kun Boyd kertoi iloiset uutisensa, hymyili hän vain\nheikosti ja virkkoi:\n\n\"Sanoinhan teille, että älkää menettäkö rohkeuttanne. Apu on aina\nlähinnä silloin kun kaikki toivo näyttää turhalta.\"\n\n\"Oliko tämä aivan odottamatonta -- teillekin?\" kysyi Boyd jurosti.\n\n\"On melkein aina odottamatonta -- kun jotakin hyvää tapahtuu.\"\n\n\"Ei sille, joka sen aiheuttaa.\"\n\n\"Mistä päättelette, että minulla on tämän kanssa jotakin tekemistä?\"\n\n\"Olitte Hilliardin seurassa eilen illalla.\"\n\nTyttö nyökäytti päätään. \"Päätimme eilen kaupan, josta olemme jo kauan\nneuvotelleet.\"\n\n\"Onnistuitteko pitämään puolenne?\"\n\n\"Hän ottaa valtaukset haltuunsa ja huolehtii, että työt sujuvat\nsäännöllisesti.\"\n\n\"Mikä siis merkitsee sitä, että olette nyt täysin riippumaton; voitte\nheittää pohjolalle hyvästit ja tehdä mitä haluatte. Ette näytä\nkuitenkaan lainkaan iloiselta.\"\n\n\"En! Mutta älkäämme nyt puhelko minusta. Olen -- olen tänään sangen\nväsynyt.\"\n\n\"Olen pahoillani, ettette enää tule Kalvikiin\", sanoi Boyd todella\nsuruissaan.\n\n\"Mutta minähän tulen\", vastasi Cherry nopeasti. \"Teidän ja Georgen\nkeralla, jos vain sallitte. Haluan nähdä, miten yrityksemme päättyy.\"\n\n\"Cherry, toivottavasti ette puhunut siitä sanaakaan Hilliardille?\"\n\n\"Mitä pahaa siinä olisi ollut?\"\n\n\"Koska en ole vielä menettänyt kaikkea miehuuttani\", vastasi Boyd\ntylysti. \"Eilen sanoitte olevanne syypää kaikkeen tähän hermoille\nkäypään levottomuuteen ja puhuitte uhrauksista -- ja -- no niin, en\ntunne naisia; mutta kaiken sen nojalla, mitä tiedän, olen melkein\nvarma, että kauppaa päättäessänne teitte jotakin sellaista, jota --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jota vielä kadutte.\" Hän huomasi vihdoinkin heikon välähdyksen tytön\nsilmissä.\n\n\"Entäpä jos teinkin. Eikö se olisi teille aivan samantekevää?\" Tutkiva\nkatse sai Boydin kiusallisen hämilleen.\n\n\"Otaksutaanpa, että Hilliard vaati minulta jonkun suuren uhrin,\nennenkuin hän antoi nuo rahat. Sallisitteko sen vaikuttaa asioiden\nkulkuun?\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Boyd, ja voimatta enää istua hiljaa hän nousi\nkasvot punaisina.\n\nTyttö jatkoi:\n\n\"Entäpä jos siten joutuisitte puille paljaille, menettäisitte rahat,\njotka ystäviltänne keräsitte, rahat, jotka haltuunne uskottiin, ja --\nja neiti Waylandinkin? Eiköhän äskeinen kysymykseni esiintyisi siinä\ntapauksessa teille aivan eri valossa, vai olisiko tuokin kaikki siihen\nverraten samantekevää? Vastatkaa nyt rehellisesti\" -- hänen äänensä\nsoinnahti pehmeämmin -- \"olisiko?\"\n\n\"Ei tietenkään!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Asemani on sangen tukala\", vastasi Boyd hitaasti, \"ja kuten tietysti\nymmärrätte, en voi noudattaa omaa päätäni, kun olen toisista\nriippuvainen ja kaikesta vastuussa.\"\n\nCherry naurahti hieman pilkallisesti. \"Suokaa anteeksi tuhmat\nkysymykseni\", sanoi hän sitten sydämellisesti. \"En olisi niitä\ntehnytkään, mutta tahdoin auttaa teitä selviytymään pulastanne.\"\nBoyd alkoi tehdä kiivaita vastaväitteitä, mutta hän jatkoi niistä\nvälittämättä:\n\n\"Ajattelette useimpien miesten lailla, ettei naisella ole mitään\nmuuta kuin tuo äsken tarkoittamanne, mitä kaupaksi tarjota, mutta jos\nsiitä huolimatta tunsin olevani vaikeuksistanne vastuunalainen, niin\nsehän oli minun asiani, ja jos olin päättänyt auttaa teidät tielle\njälleen, niin sehän ei liikuta ketään muita.\" Boyd astui eteenpäin\njotakin sanoakseen, mutta tyttö käski hänen olla vaiti polkaisemalla\npientä jalkaansa kiivaasti permantoon. \"Tämä vanhurskaudenpuuskanne\non sitäpaitsi aivan hetkellistä\" -- Boyd aikoi keskeyttää -- \"se on\n-- joten voitte nyt olla aivan levollinen sydämenne kevennettyänne.\nEtte ole lainkaan johdonmukainen, sillä olettehan alati toistanut,\nettette kavahda mitään keinoja saadaksenne neiti Waylandin omaksenne.\nOlisin teihin paljon tyytyväisempi, jos olisitte rahapulan selviydyttyä\nryhtynyt empimättä jatkamaan keskeytynyttä työtänne, välittämättä\nrahtuakaan, mistä tuo käänne johtui. Se olisi ollut alkuperäistä --\njotakin aivan luonnollista -- sellaista, joka on kaikille naisille\nmieluista.\"\n\nBoyd, joka oli sangen huono väittelijä, kuunteli äänettömänä,\nvoimatta sanoa sanaakaan. Hänen vaikuttimiensa terävällä arvostelulla\noli tyttö kumonnut kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, auttamatta\nhäntä kuitenkaan sen enempää ymmärtämään omaa itseään, ja asioiden\nilahduttavasta käänteestä huolimatta hän oli poistuessaan sangen\nhuonolla tuulella. Hotellinsa eteisessä hän kohtasi saman\nsanomalehtimiehen, joka oli heidän Alaskasta tullessaan joutunut heti\nFraserin lumoihin. Mies tervehti häntä kiihkeän sydämellisesti.\n\n\"Mitä kuuluu, herra Emerson? ja mitä uutta kalastamoilta?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Luulen, näettekös, saavani kuulla hieman uutisia tuon kirjoitukseni\nnojalla.\"\n\n\"Tosiaankin! Teidänkö kynästänne tuo sepustus olikin lähtöisin?\"\n\n\"Niin. Hyvä, vai mitä?\"\n\n\"Epäilemättä, sanomalehden kannalta katsoen. Mistä saitte ainehiston?\"\n\n\"Herra Clydeltä.\"\n\n\"Clydeltä! Fraser -- Frobisherllta, -- tarkoittanette.\"\n\n\"Ei suinkaan. Haastattelin eräänä iltana Alton Clydeä, joka oli silloin\nsangen puheliaalla tuulella.\" Reportteri naurahti merkitsevästi.\n\n\"Toisin sanoen päissään?\"\n\n\"No, ei nyt aivan, mutta aika hiprakassa kuitenkin. Sanottavansa hän\njoka tapauksessa tiesi. Ehkä voitte nyt antaa hiukan lisätietoja?\"\n\n\"En\", Boyd kiiruhti huoneeseensa harmistuneena ja katumoissaan. Fraser\noli sittenkin puhunut totta ja kärsinyt kaikki epäluulot, ennenkuin\nilmaisi ystävänsä, mikä oli täydellisesti hänen omituisen luonteensa\nmukaista. Boyd tapasi molemmat miehet yhdessä, joille hän heti kertoi\nkuulemansa.\n\n\"Ja nyt pyydän teiltä anteeksi\", lopetti hän Fraseriin kääntyen, joka\nhymyili leveästi ja oli niin merkillisen häpeissään, ettei saanut sanaa\nsuustaan. Emerson kääntyi Clydeen päin. \"Miten saatoit sallia minun\ntekevän sellaista vääryyttä?\"\n\n\"Tar-tarkoitukseni ei ollut ilmoitella mitään salaisuuksia -- e-enkä\nmuista sitä tehneenikään\", puolusteli Alton heikosti. \"Tiedäthän minun\nsietävän niin kirotun vähän. Vannon, etten muista siitä mitään.\" Boyd\nsilmäili häntä kylmästi, mutta kun nuorukainen näytti niin surkealta,\nniin säälittävän avuttomalta, ja hänen katumuksensa niin rehelliseltä,\nei hänellä ollut sydäntä lisätä taakkaa. Vain vastarinta saa veren\nkiehumaan, eikä mielenkuohu voi luonteen puutteita korjata.\n\n\"Kun silloin joit itsesi juovuksiin, et vain aiheuttanut meille\nraskaita vastoinkäymisiä, vaan sallit jälkeenpäin minun tuomita väärin\nerään sangen uskollisen toverin\", sanoi Boyd. \"Fraserilla on tosin omat\ntiensä ja kiukuissani olen välistä sanonut hänelle sangen säälimättömiä\nsanoja, mutta palveluksista, joita hän on minulle tehnyt, ja\nosoittamastaan uhrautuvaisuudesta en ole kiittämätön. Olet nyt, Alton,\nyhtynyt meihin erästä hurjaa suunnitelmaa toimeenpanemaan, ja kuta\npitemmälle menemme sitä raivokkaammaksi käy vastustajaimme vastarinta.\nEllet siis voi hillitä kieltäsi, kuten sinulle on sanottu, niin on\nparasta, että palaat heti Chicagoon. Tällä kerralla auttoi harvinainen\nonnenpotkaus meidät pulasta, mutta vastaisuudessa en usko olevani niin\nonnellinen.\"\n\n\"Eiköhän riitä jo\", välitti Fraser; \"hän on osansa saanut. Uskallan\nkahdeksan yhtä vastaan, ettei hän enää tee töistä samanlaista\nerehdystä.\"\n\n\"En varmastikaan. Olin silloin niin täysi, etten muista edes\npuhuneenikaan koko lohensuolaushommasta, mutta nyt särjen korkkiruuvin,\nja tästä hetkestä alkaen aina siihen saakka, kunnes palaamme tänne\njälleen, olemme minä ja tuo rommipaholainen vihan veljet. Hyvä uutinen,\nvai?\"\n\n\"Otat kaikki leikin kannalta, eikö totta?\" huomautti Boyd. \"Mutta ellei\ntämä retki tee sinusta miestä, niin on tilasi totisesti toivoton. Nyt\nminulla on työtä meille kaikille -- teillekin, Fraser.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Menkää johonkin ajuritoimistoon ja tehkää sopimus koneiston\nlaivauksesta, sillä aikaa kuin minä --\"\n\n\"Siitä ei tule mitään. Jos tarvitsette rahaa ja aivan viipymättä, niin\notan veitseni ja ryövään summan joltakin heikkouskoiselta tahi keksin\njonkun muun sukkelan juonen, mutta tämä ajureiden käännyttäminen ei\nkuulu alaani. Pilaisin vain koko asian.\"\n\n\"Luulin teidän tahtovan auttaa.\"\n\n\"Sen teenkin, ihan varmasti teenkin, ja olen sangen iloinen, kun\nkaikki on hyvin, mutta kaikista kuormauslaskuista ja laivauspapereista\npysyttelen kunnioittavan välimatkan päässä.\"\n\n\"Sulaa laiskuutta\", hymyili Emerson. \"Mutta jos tiukka kohta tulee,\nniin panen teidät työhön kaikesta huolimatta.\"\n\n\"Olen tarvittaessa aina käytettävänänne\", virkkoi Fraser hilpeästi\nsytyttäen uuden sikarin. \"Mutta lasten askareista en välitä.\"\n\nKumppaneita seurasi nyt pysyväinen menestys, ikäänkuin keskustelu\nHilliardin kanssa olisi todellakin ollut käänteentekevä. He\nryhtyivät työhön uudella tarmolla, ja onni suosi heitä monella\naivan odottamattomallakin tavalla. Boyd yhdytti erään tarkoitukseen\nsopivan höyrylaivan, joka juuri purki lastiaan Tacomassa, Balt\nhankki kiinalaiset käden käänteessä, ja nuo sinne tänne hajautuneet\ntarveaineet, jotka olivat hukkuneet tielle tahi jollakin salaperäisellä\ntavalla unhottuneet jonnekin, alkoivat saapua kuin itsestään. Tavarat,\njoita heidän oli ollut mahdoton hankkia, saatiin nyt vaivatta ja\nuseinkin paikoista, joista he eivät tienneet mitään, ja ennenkuin he\naavistivatkaan oli _The Bedford Castle'n_ lasti purettu ja laiva hiiliä\nottamassa.\n\nKokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli\nIlmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille\nlähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta\nsanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka\nkeskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin _The Bedford\nCastle_ paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa,\njolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista\nväsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa\noivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä,\nkäskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja\nmerkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.\n\n\"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään\", virkkoi Balt.\n\n\"Niin näyttää\", myönsi Emerson. \"Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit\nneljän vuorokauden kuluttua -- siis 15:ntenä.\"\n\n\"Taitaapa tullakin varhainen kevät\", huomautti kalastaja ilmaa\ntunnustellen, \"ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun\nensimmäisellä viikolla.\"\n\n\"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä\non laita?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Jospa saavummekin liian varhain?\"\n\n\"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä,\nmikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa.\"\n\n\"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja\ntiedä mitä kaikkea hän voi keksiä.\"\n\nGeorge nyökäytti päätään. \"Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme\nvastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä\nonkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet\nharjoitella.\"\n\n\"Menen nyt Cherryn puheille\", sanoi Boyd, \"että hänkin tietää\nlaittautua lähtökuntoon.\"\n\nHänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään\nhän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle\nvihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen\nkiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta\nsivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä,\nhyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis\nMarsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Marsh!\" huudahti hän.\n\nPuhuteltu pyörähti ympäri.\n\n\"Mitä? Ah!\" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan\nrypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja\nkasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. \"Te -- tekö,\nherra Emerson? Mitä kuuluu?\" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson\npuristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: \"Kuulin\nteidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?\"\n\n\"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin\ntulitte?\"\n\n\"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me -- herra\nWayland ja minä, tarkoitan -- puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni.\nOlimme -- hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja\nsuunnitelmia.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua.\"\n\n\"Onko hän sitten harmissaan jostakin?\"\n\n\"Luonnollisesti\", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. \"Olosuhteisiin\nnähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan\njärkähtämättömän varma siitä, että häntä on -- petetty, mistä kaikesta\nette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa\nkaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään\nmoitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne\nhänen luonaan päivällisellä.\"\n\n\"Teitte hyvin puolustaessanne minua\", sanoi Boyd niin yksinkertaisen\nsydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. \"Ja kun\ntulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua\nteihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää\nsanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia.\"\n\nMarsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman\nystävällisesti.\n\n\"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia\", virkkoi hän heilauttaen päätään\ntakanaan olevaan rakennukseen päin.\n\n\"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin\nedullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen\nhänen kanssaan.\"\n\nMarshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten\nsamalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa\ntappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin\nyhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen\nvihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin _The Bedford\nCastle'n_ saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa\nja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen\nkäytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton,\nmikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen\nsamalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.\n\n\"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin\", jatkoi hän\nviattomasti. \"Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä\nkuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan\nmyöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla.\"\n\n\"Hauskaa kuulla\", sanoi Marsh. \"Milloin lähdette?\"\n\n\"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna.\"\n\n\"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne.\"\n\n\"Minkätähden niin kiire?\"\n\n\"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme,\njonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja\nMildred saapuvat.\"\n\n\"Mildred!\" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes\nloukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. \"Tuleeko\nhänkin sinne?\"\n\nToinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.\n\n\"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi\ntutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset,\nsuunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme\nkotimatkalle, mutta kuten --\" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään.\n\"Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille\nmuutamia hyviä ohjeita.\"\n\n\"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan\nkesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua\nseuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista.\"\n\nMiehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä\nkerran: \"Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla.\"\n\n\"Olette siis muuttanut?\" huomautti Boyd huolettomasti.\n\n\"Muuttanutko? En suinkaan!\"\n\n\"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone\n610.\" Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen\nMarshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera\npiirre.\n\n\"Se roisto!\" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli\nkadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon,\njonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti,\nja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja\nsammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti\ntiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.\n\nEnsi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden,\nettä nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi\nkuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla,\nsyöksyi sisään ärjäisten:\n\n\"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla\nvalvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin --\nyksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa\nrettelöipi sen tähden, että _The Bedford Castle_ purki lastinsa\nrikkurein avulla.\"\n\n\"Tacomassako?\"\n\n\"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään.\"\n\n\"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?\"\n\n\"Hän -- mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä\ntäällä en voi hänen sanojaan toistaa.\"\n\nHe kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi\nmurjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin\npuheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.\n\n\"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja -- pähkähulluja\", julmistui\nhän. \"Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli\nolevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen,\nettä lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin\nsuoritan heille jonkun aivan mielettömän summan.\"\n\n\"Mitä vastasitte?\" tiedusteli Emerson.\n\n\"Mitäkö vastasin?\" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle,\npyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille\nsellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät\nkuulijat voineet muuta kuin hymyillä. \"Sitten potkaisin hänet ulos ja\nheitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar\nAnnan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut\nneljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut.\"\n\n\"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?\"\n\n\"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka\nhyvänsä töitä tehdä.\"\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä\"?\n\n\"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän\nsuorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!\" Hän\npimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti\nteelasiaan.\n\n\"Marshin ansiota jälleen\", sanoi Iso-George. \"Varmasti\", vastasi\nEmerson. \"Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa\nkäyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja\nkapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt\ntänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan\njohtajan kynsiini.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nJÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.\n\n\nKun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin\nIso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.\n\n\"Selvitittekö jupakan?\" tiedusteli kalastaja.\n\n\"En\", vastasi Boyd. \"En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain\nkiusantekoa.\"\n\n\"Sepä hyvä.\"\n\n\"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan\ntyörenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin.\"\n\n\"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?\" kysyi\nGeorge.\n\n\"Voitteko tehdä sen?\"\n\nBaltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin\nettä keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi\nennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota\nvilliä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.\n\n\"Kuulkaahan!\" sanoi Balt naureskellen. \"Minulla on tuolla rantakadun\nvarrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa\ntoivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä.\"\n\n\"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin\nkalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät\nosaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä\nnyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu\npoliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä\nvain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta\nvormuniekan kimppuun.\"\n\n\"Voitteko taivuttaa heidät töihin?\"\n\n\"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat\nsiirtyvät _The Bedford Castle'en_ käden käänteessä, enkä lainkaan\nihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan\nrepiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan.\nMitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko\ntoimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan.\"\n\n\"Milloin ryhdymme työhön?\"\n\n\"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin\ntietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari\ntusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla.\" George loi tarkastelevan\nkatseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä\nristeileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti:\n\"Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän.\"\n\n\"Haluatteko, että tulen mukaanne?\"\n\nJättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. \"Enpä luule. En ole nähnyt\nteitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää,\nettä tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin.\"\n\nBoyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla\nhotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle\nmukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin.\nEnsi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta\nkun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki\nolivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli\nopittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet\namerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien\nkansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista\nmaailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki\nolivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista\nkieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta,\nPortugalista ja Mainesta -- kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä,\nsivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa\nsyntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä\nvammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä,\nhuomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä\nleikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan\nelefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä\nyhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän\nhuomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit.\nHuulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli\nilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.\n\nTakit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa\nhukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä,\n\"järjestymättömät\" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset\nolivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli\nsiitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita\nkuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle\npalaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd\nnäki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät,\nriisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan,\nminkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin\nedestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain\npunertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin\nhuvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki\nolivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo\nja kysyi ylpeästi:\n\n\"Mitä arvelette heistä?\"\n\n\"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?\"\n\n\"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään\", vastasi George\ntunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat\nja veriset, \"mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös,\nniitä kaikista siivoimpia -- kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos\ntäällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman\nmuuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät\nhe olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä.\"\n\n\"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on\ntekemistä enemmän kuin kylliksi\", virkkoi Boyd synkästi.\n\n\"Niin varmasti kuin elän!\" huudahti George toivehikkaasti. \"Tarvitsemme\nvälttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa\nkuntoon.\"\n\nEräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään\nGeorgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle\nveljellisesti silmää.\n\n\"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!\"\närjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan,\nvaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten\nkouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:\n\n\"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt\nsinusta selvän.\"\n\nBalt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa\ntakana.\n\n\"Tappelitteko?\" kysyi Emerson.\n\n\"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta\", vastasi\nkalastaja. \"Hän on muuten parhaita miehiämme.\"\n\n\"Mistä teille tuli riita?\"\n\n\"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme\nviime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme.\"\n\n\"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen\", nauroi\nBoyd. \"Hän on antanut teille vasten suutakin, näen.\"\n\n\"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni\nhänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei\nolekaan täällä tänään.\"\n\n\"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään\", neuvoi Boyd.\n\"Valvon töitä sillä aikaa.\"\n\nGeorge epäröi. \"Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko\non hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän\npälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he\neivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina\nvalmiit.\"\n\n\"Teen parhaani.\"\n\nBalt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä\nkerran: \"Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä\nsilloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa.\"\n\nBoydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni\nkumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat,\nettä työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä\nmaata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä\nja vaati röyhkeästi:\n\n\"Anna meille ryyppy; meitä janottaa.\"\n\n\"Tuossa on vesihana\", vastasi Emerson. \"Ota itse.\"\n\n\"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa.\"\n\n\"Ei käy laatuun.\"\n\nMies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen\nmaleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella\nmiehen eteen.\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Ryypylle tietysti.\"\n\n\"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?\"\n\nMies katseli häntä hetkisen ja vastasi: \"Ei! Työ on all right, mutta\nminua janottaa.\"\n\nLähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät\nkuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:\n\n\"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä?\nTulkaa pois, pojat; minä maksan.\" Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus,\nja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi\närjäisemällä karskisti:\n\n\"Työhönne takaisin, ja joka mies!\" Mutta äskeinen yllyttäjä ei\nvälittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi\nhänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi,\nmutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja\npainava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että\nkaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.\n\n\"Nyt työhön\", käski hän rauhallisesti. \"Ja ellei se teitä miellytä,\nniin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan,\nisken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!\"\n\nSanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun\nja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle,\njonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja\nsyljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että\njotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin\npienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki\nentistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli\nmies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota\nhän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen\nja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely\nei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua\nilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä\nkohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi tulija.\n\n\"Laputtakaa sitten tiehenne!\"\n\n\"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa.\"\n\n\"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne.\"\n\n\"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa.\"\n\n\"Menettekö hyvällä?\"\n\n\"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita\nlaivatakaan niin vain\", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui\nhäntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin\nväkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti\nvankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle\nhuutaen varoittavasti miehen jälkeen: \"Katsokaa, etten tapaa teitä\ntäällä toistamiseen!\"\n\n\"Olen renkaan miehiä\", ärjyi mies, \"ja vannon, etteivät rikkurit lastaa\ntuota laivaa.\" Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi\nuhkaus, että \"tämän muistatte vielä.\" Boyd viittasi häntä korjaamaan\nluunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia\nvartioimaan.\n\nHe olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta\npääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni\njoka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien\nkehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten\nrauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan\nruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan\nkonttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja\nkun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen\nraivata itselleen tie työpaikalle.\n\nIltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla,\nsillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä\nyhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle\ntuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi\nrynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ\nkuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen\nmetelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille\nnäytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti\nlakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan\nkatseen hän huomautti Emersonille:\n\n\"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun\nolisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt.\"\n\nSamassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi\niskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että\ntuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa\nmetelöitsevästä joukosta.\n\n\"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni\", neuvoi Emerson\nkapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.\n\n\"Siitäpä näyttää\", myönsi tämäkin. \"Hehän ovat aivan järjiltään, eikö\ntotta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä.\"\n\n\"Sitä juuri toivonkin\", sanoi George Balt. \"Jos illalla kotimatkalla\npoikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä.\"\n\nHänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä\noli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu\nkiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja\nsaattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain\nsuurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun\nkalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta,\nsuhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.\n\nGeorgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat\n\"järjestymättömät\" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen\ntyökuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen\nkeskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon\ntehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina\nomaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin\nkanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen\nvalvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi\nollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa\nnämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta\nhuolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut\nkuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa\nsuurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin\nasukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus\noli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon\nvartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan\nkaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.\n\nKun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän\nkiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa\nsuhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin\nvastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että\nheille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä\npäivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti\ntapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa\njännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas\nvaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi\nharmiksi.\n\nNeljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman\nharmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin.\nHän osoitti miehen kumppaneilleen -- Fraser ja Clydekin olivat\nuteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen -- ja Clydellä oli heti\nsuunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta\nulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa\nkidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta\nhänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti\nivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.\n\n\"Ei suinkaan!\" huudahti hän. \"Soturi en ole, mutta taitava kenraali.\nKuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni.\"\n\n\"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut\", ivaili Fraser.\n\n\"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi\", puuttui Balt puheeseen.\n\"Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se\non juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen\nluitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne.\"\n\n\"En minä ainakaan\", sanoi \"sormeton\" Fraser nopeasti. \"Olen vain\nsivustakatsoja enkä välitä tapella.\"\n\n\"Taidatte pelätä?\" kysyi Emerson.\n\n\"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua\nasiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole _minun_\nsäilyketehtaastani kysymys.\"\n\nMieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin\nuhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun\nsen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta\nsaattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin\naikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän\niltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta\ntelakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys\ntapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut\npuhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko\nmurtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli\ntömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat\nmoninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen\nsiten vain yltyessä.\n\nAalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät\nvalloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen\najatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi\nkoetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi\nkorvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa\nriehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget.\nKorkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta\nja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.\n\nBoyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä\nkorkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän\nkeksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän\nsieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman\ntilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt\nniin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta.\nSamassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi\narvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä\npäästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan\ntarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen.\nIskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin\näskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon\nsyöksyessä ohi.\n\nKalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui:\nnostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän\nrintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä\nryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti\nsäikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi\nmiehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi\nraivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon\njalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.\n\nEmerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla\noli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien\nläpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää\nsinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri\nraivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti\nsillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen\nhän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään.\nAikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui\nkaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis\npuolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:\n\n\"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle.\" Hän alkoi asettaan heilutellen\nraivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta\neteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta\nhe olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja\ntarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia\nkohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville\nmiehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä\nja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun\nensimmäiset iskut alkoivat sadella.\n\nEtunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki,\njolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen\nkädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies\noli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle\nkäyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti\nBoydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain\nnyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein\npyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui.\nIskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin\nsinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni\njokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni\nkaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan\nja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti\npotkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin\nsuunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti\nnyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa\nmennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui\nhuumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.\n\nHänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka\noli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä,\nmutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti\nkiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät\ntotelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja\nkohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi\nkohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä\nlaukaus -- ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa\n-- ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle\ntarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin\nhän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen\nkaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen\nvavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen\nedessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan \"sormettoman\"\nFraserin syliin, joka huudahti terävästi:\n\n\"Oletteko haavoittunut, Boyd?\"\n\nOllen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki\nmaassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella\ntuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian\nmetelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd\naikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi\njonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.\n\n\"Antakaa minulle tuo pistooli!\" huohotti hän, mutta Fraser pudisti\npäätään.\n\n\"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään\", sanoi hän.\n\"Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan.\"\n\nAstuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin\nkainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin\nhän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla\nraahata häntä _The Bedford Castle'a_ kohti. He pääsivät onnellisesti\naivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä\njoutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni\nPeasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä,\nöljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin\nsiltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja\nköydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään\nhyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.\n\n\"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan\", neuvoi\nseikkailija, \"sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt\nmenen Georgea etsimään.\"\n\nBoyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin\nvielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen:\n\"Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!\"\n\nTappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan\nuseamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka\ntyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti\nrimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä\nja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä\nhuolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka\nIso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili\ntyöpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten\nitse niiden päälliköksikin.\n\nSamana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla\npoikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs\nkalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen\nkuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko\nlievempiä vammoja saaneita.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMARSH JOHDETAAN HARHAAN.\n\n\nSeuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä,\nheidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja\nolla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä\njoka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka\ntehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun\nse jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä\nselkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä\nhyvänsä satamalaiturilla.\n\nAsema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten\nrenkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä\ntietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä\nyhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä,\ntavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan\nuskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.\n\nEräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu\nyritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen\nkuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt\nnähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu\nniin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut\nymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä\nkerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen\nseuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh\nolisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä\nmitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että\nsäilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei\nvoinut vainoansa ulottaa.\n\nPuolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi\nlastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui\nsellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen\nMarshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle,\njosta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri,\njoka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät\nmilloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn\nvimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti\nkumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.\n\nSeuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa\nlaivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta\nhajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat\nvetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa\nkullekin paikkansa, kun \"sormeton\" Fraser uuden uutukainen puku\nyllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti\nmaihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua\nhotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta\nmatka-arkkua.\n\n\"Tuletteko mukaan?\" kysyi Boyd.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto.\"\n\n\"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni.\"\n\n\"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi.\"\n\n\"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen\nsopimuksen, että saan majailla hänen hytissään.\"\n\n\"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?\"\n\n\"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut\njäädä tänne.\" Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. \"En\naloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti\nsanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on\nvelvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin.\" Hän naurahti ja pani\nkätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: \"Minusta ei\nole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä\npidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin\nvielä jokin tehtävä ilmaantuu -- eihän sitä osaa sanoa.\"\n\nEmerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen\nomituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä\nilahduttamatta.\n\n\"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko\", sanoi hän sydämellisesti.\n\"Olemme kaikki siitä iloiset.\"\n\nSille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan\nkalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen.\nHälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja\nmyöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se\nhirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.\n\nTyönjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä\nhäipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään;\njoukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija,\nollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan\njärjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes\nsaavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu,\nsillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa.\nJoukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa,\nja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin\nsäikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään\nkurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on\n\"viiltäjiä\", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia,\nkalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen\npeloittava ase.\n\nJapanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia,\nvaltaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina.\nJokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään\nja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä\ntavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.\n\nVaikka tämä _The Bedford Castle'en_ sijoitettavien itämaalaisten\naikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä\nmitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat\nalkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja\nriidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta,\nmutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin\nmitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus\nmoneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika,\njolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa\nkuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen\nelämään asianomaisin juhlamenoin.\n\nTelakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian\nmitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle,\nmiehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien\nrakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla\nräyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös\neräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään\nvarten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja\nmielenkiintoinen.\n\nLaituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki\nkannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat\nolivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä\nkalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä\nastiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen\nja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan\nmissään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta\njyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja\nkääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita\ntaakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet\nköysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja\nkaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta\nkärpäsparvea.\n\nSiihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään,\noli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä\nmelkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin\nkovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen,\njossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa\nkuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä\nkadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet\nnäyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä\nhyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta\ntelakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui\nripeästi kaikki sellaisen yritykset.\n\nKun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he\ntapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko\ntelakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta\npitemmälle aika kului.\n\n\"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet\", sanoi Boyd\nhuolestuneesti kapteeni Peasleylle, \"sillä jos tuo ulkopuolella oleva\nroskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään.\nTämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta.\"\n\n\"Ovathan ne todellakin hieman levottomia\", myönteli kapteeni. \"Olen\nvalmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee\nparasta antaa miehille käsky nousta laivaan.\"\n\nBoyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä\nsuorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille\nvoitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut\nkuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea,\njoka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat\nolleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt\nautioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen\nja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna,\nhänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun.\nVoitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste,\nunelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan\nviipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän\njalkojen juureen, ja silloin --. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä\ntietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla\nriemuitsevilla lauseilla:\n\n\"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos\nvain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni!\nOlemme voittaneet!\"\n\nHän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun \"sormeton\" Fraser syöksyi sisään\nvärittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.\n\n\"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia\", alkoi\nhän hengästyneesti; \"pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen,\njolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi\npitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että\njos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen\nsuomat edut täydellisesti hyväkseen.\n\n\"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä\", jatkoi Fraser,\n\"niin että suoriudu nyt pian tiehesi.\"\n\n\"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!\"\nKadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön\nkiivenneen kalastajan herjaukseen. \"En pääse minnekään, ja jos joudun\nnoiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä.\"\n\n\"Mitä siis teemme?\" kysyi Fraser terävästi. \"Peittoammeko heidät\nriekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin --\"\n\n\"Ei, ei -- tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia.\"\n\n\"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti.\"\n\nBoyd väänteli käsiään epätoivoissaan. \"He saivat minut sittenkin\nsaarroksiin\", lausui hän katkerasti.\n\nHänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä\nivaa!\n\n\"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä\", sanoi Fraser. \"Kuulin\nheidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että\nehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään.\"\n\n\"Mutta miten\"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. \"Telakka on aivan autio\n-- kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden.\"\n\nTakaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala\nkatoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta\nparia tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät\nlaivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen\ntoimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui\ntyöhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella,\noikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon\nrautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta,\njosta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo\nmolemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä.\nEmersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi\nhiljaa:\n\n\"Tuolla ne nyt ovat!\" ja he näkivät parin miehen keskustelevan\nIson-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi\nhuolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja\nryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.\n\n\"Antakaa tänne hattunne ja takkinne\", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin\nyltään kuumeisella kiireellä. \"Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas\nniin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki.\" Boyd loi pelokkaan katseen\nkirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt\nsellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:\n\n\"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä -- näin!\" Hän\nsiirtyi paikaltaan takaoven edessä. \"Itse astun ulos toisesta ovesta,\njossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta\ntietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?\"\n\n\"Entä te --\"\n\nEtsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.\n\n\"Luotan onneeni. Hyvästi.\"\n\nAikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja\nastui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden,\njotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.\n\n\"Oletteko herra Boyd Emerson?\"\n\n\"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella\", vastasi\nseikkailija töykeästi.\n\n\"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson.\"\n\nBoyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän\nastui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen\nkatsomaan toisesta ovesta.\n\nFraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. \"Vangita\nminut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!\"\n\n\"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti.\"\n\nBoyd kuuli terävän huudahduksen -- \"Käy kiinni, Bill!\" -- ja sitten\nankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin\nja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä.\nBoyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser\noli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt\nirti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin\nvainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet\npoliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli\nodottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa\ntilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota.\nLakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi,\nkaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta\nja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen\npoliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.\n\nNyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin\nsuojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri\njoukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin\nluovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.\n\n\"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!\"\nkiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille,\njosta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:\n\n\"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!\" _The Bedford\nCastle'n_ kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja\nköysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä\nlaidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd\nmaihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta\nhän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan\nuhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä\nhengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta\nhänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys,\nettä miehet katsoivat parhaaksi totella.\n\nNe kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita,\nkiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan\nmerkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta\nkorkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin\niskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka\nhäilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi\npuhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.\n\nKapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään\nhuutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin,\nja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin\npaikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa\nkilpaa. Vihdoin kajahti käsky: \"Kaikki laivaan!\" jota heti seurasi\npitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: \"Silta ylös! Vetä-kää!\"\njonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi\nkorkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken\nväkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat\nkiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.\n\nIso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän\noli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten\nirroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin.\nHän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan\nkohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko\najan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut\ntarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut\nainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat\noli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään\nsyytä viivytellä.\n\n\"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?\" karjaisi Emerson, mutta\nhuuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi\nhitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja\nsuunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa\njättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa,\nkasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua\nhänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen\nja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi\nuskaltanut.\n\nLaiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät,\noli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua\nsiirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein\nhuomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut\nalkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti\nkirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä\nGeorge vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin\njättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui\njäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti\nkannelle.\n\nEmerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden\nhermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut\nunhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista\nveijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta\nkiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä\npeläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt\nmilloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys\nhuomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi\nlujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa _The\nBedford Castle_ merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni.\nHän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni\nPeasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi\nCherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen\nseurasi näytelmää alhaalla.\n\nLakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen\nkalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen\nvoimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli\npuoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla\nräyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta\nsitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin\nsekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui\nviheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta\nmastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan\nääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen\nviettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa\niltataivasta vasten.\n\n\n\n\nXIX\n\nKAPINA TEKEILLÄ.\n\n\nLaiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin\nseisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse\nhäipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä,\njonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli\nhuomattu.\n\n\"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port\nTownsendin\", virkkoi hän Cherrylle vieressään.\n\n\"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea.\"\n\n\"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis-\nja vangitsemismääräyksen.\"\n\n\"Niin, jos erehdys on huomattu.\"\n\n\"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa\nsaadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti.\nVauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle\nhirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta\nväliä. Mutta siihen mennessä --\" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua\nväsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että\nhänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.\n\n\"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti\", sanoi hän\näänellä, jossa väreili hellä myötätunto.\n\n\"Ja minä voitan!\" vastasi Boyd väsähtäneesti; \"sitä vartenhan olen\ntälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin\ntoisella puolella.\"\n\n\"Mitenkähän Fraserin käy?\" tuumi Cherry.\n\n\"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan\ntoimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä\nväärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta.\"\nHetkistä myöhemmin hän lisäsi: \"Mutta oli miten oli, minun on joka\ntapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En -- en ole vielä\nmilloinkaan jättänyt toveriani pulaan.\"\n\n\"Teitte aivan oikein\", sanoi Cherry lämmöllä.\n\n\"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys\nonnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele\nnyt vain omia etujani silmälläpitäen.\"\n\nTyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen,\njoka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän\nmuistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut\nhäntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli\nviimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin\nuskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime\naikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota\nkiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti\nhän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli\nodottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut\nolla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen,\nBoydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut\nmitään.\n\nCherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän\nvaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti\nolla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi\nhänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä\nepäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa\nkiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei\nkatunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti\nhäpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen,\njohon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen\nasemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut\nilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä\nhuomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt\nsiihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.\n\nPäivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston\nsaattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan\nomituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet\nheittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia\nkeveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat\njyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen,\njossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne\ntänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen\nhengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun\nsurumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin\nkeulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija\ntuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä\nalas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen\nhänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä\nyöksi.\n\n\"Pari tuntia vielä\", sanoi Boyd kun laivakello soi. \"Sitten voin syödä,\nnukkua ja vaikkapa -- laulaakin.\"\n\nJonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin\nja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen\nvalonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley,\njoka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti\nyökaukoputkensa -- Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa\nastui kapteeni heidän luokseen.\n\n\"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?\" Jonkun\nmatkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka\nalkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. \"Mitähän nyt on tekeillä?\nNo jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!\"\n\n\"Ette suinkaan aio pysähtyä?\" kysyi Emerson.\n\n\"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta.\"\n\nAlukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin\nkaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. _The Bedford Castle'n_\nvalonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi\npimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti\nlyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:\n\n\"Ohoi! Mikä laiva?.\"\n\n\"_The Bedford Castle_, matkalla Bristolin lahteen!\" hoilasi kapteeni\nPeasley vastaan.\n\nMies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:\n\n\"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!\"\n\nKapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo,\nmutta Emerson hypähti hänen tielleen.\n\n\"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka\novat saaneet määräyksen vangita minut.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Kysykää heiltä.\"\n\nKapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan\nalukseen:\n\n\"Keitä olette?\"\n\n\"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!\"\n\n\"Sanoinhan minä\", huudahti Emerson.\n\n\"Mitä tahdotte?\" ärjäisi kapteeni.\n\n\"Erään matkustajanne -- Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!\"\n\n\"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään\",\npahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen,\nmutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.\n\n\"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun\ntuhoamisekseni.\"\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!\"\n\nVeneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla\nsyntyi levoton hälinä.\n\n\"Väistykää\", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut\nkuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:\n\n\"Varokaa itseänne! Olen suunniltani.\"\n\n\"Pysäytänkö laivan, sir?\" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.\n\n\"Ei!\" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin\nvalossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille\nhämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan.\nKalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven\nauki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen\npaikaltaan huohottaen:\n\n\"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!\"\n\n\"Autoimmehan mekin teitä\", muistutti Emerson, \"eivätkä nuo voi teitä\nväkivoimalla pysähdyttää.\"\n\nVene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta\nolisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli\nsilmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien\nviiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa\npaljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.\n\n\"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän\nmaineen.\"\n\n\"Korvaan vahinkonne\", kuiskasi Emerson nopeasti.\n\n\"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra.\"\n\n\"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin.\"\n\n\"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut\", kiivastui kapteeni lisäten\nsitten hiljemmin: \"mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai\nkuinka?\"\n\n\"Ei varmastikaan!\"\n\n\"Käskekää niiden mennä helvettiin!\" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta\nheidän yläpuolellaan.\n\nVeneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon\nkasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. \"Miksi ette pysähdytä?\"\nkarjaisi eräs ääni.\n\nPeasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: \"En voi, hyvä mies! Eivät\nsalli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan,\nmiten parhaiten taidatte.\" Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen\nmahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.\n\nPerämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson\ntarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa\nbrittiläisen muristessa:\n\n\"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa\npuntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan.\"\n\nMoottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti\njälleen äänensä: \"Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!\"\n\nPoliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan,\nennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin\nhän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi\ntahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa\nhänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi\ntuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön\nkannelle.\n\n\"Nyt syökäämme\", sanoi Cherry.\n\n\"Ja juokaamme myös\", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.\n\n\"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi.\"\n\n\"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi\", toisti Boyd. \"Juomme\nsen seisaaltaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin poikkesi _The Bedford Castle_ matkan varrella\nUnalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista\npohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli\nvuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät\ntienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja\nomaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa\nkaartaen varovasti takaisin itäänpäin.\n\nJäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi\npohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja\nkun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka\nmaininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa\npurkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen\nerämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.\n\nAamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse\npujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä\nniiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi _The Bedford Castle'n_\nteräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley\nkäsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla,\nmutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei\nvoitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon\navautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie\ntaas sulkeutui.\n\nJos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä\npäivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin,\nennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin\nluonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen\nlaiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle,\njoka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne,\nja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä\nmelkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.\n\nEräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja\nseuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman\npäässä lännessä jäissä kiinni.\n\n\"_The Juliet_\", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; \"sällykeyhtiön\nlaivoja.\"\n\n\"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä\", huomautti Boyd.\n\n\"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana\", lisäsi Cherry.\n\"Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä _The\nJuliet_ on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu.\"\n\n\"Mitä se häntä hyödyttäisi?\" ihmetteli Clyde. \"Eihän kala syö --\ntarkoitan, nouse -- vielä pariin kuukauteen.\"\n\nEmerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.\n\nCherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä\ntäällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd\njälleen oma itsensä -- nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä\noli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina\nheidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän\ntäytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa\nvietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä\nAlton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka\npäättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen\nsamalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä,\nettä Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada\nolla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen\nnainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.\n\nPari päivää _The Juliet'in_ ilmaantumisen jälkeen he keksivät\ntoisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren\noikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin\njäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan\nsohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä,\ntyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli\nohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen\npenikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.\n\nAuringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun,\njonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin\nmikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät\nheikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja\nsäilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn\nnäköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon\nharjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja\nnopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry\nväitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen\nepäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen.\nHän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen\nGeorgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut\nkalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja\nkaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.\n\nCherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa\ntoivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten\nmielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä\ntapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä\nkäsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt\ntoimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä\nhaukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan\nuutta ja outoa.\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti hän. \"Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa\n-- eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin!\nTunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa.\"\n\nKun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen\ntyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan\nollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka\njälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka,\nmitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli\nhuoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen\nkaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen\nConstantinen kanssa.\n\nCherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen\nveneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle,\njonka kohdalla _The Bedford Castle_ oli ankkurissa ja jossa he\nviipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he\nsaapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta\nsen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina\nja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen\nhenkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo\nkevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut\nsen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi\npimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.\n\n\n\n\nXX.\n\nFRASER PALAA.\n\n\nIso-George oli aloittanut työt sellaisella vauhdilla, että suuret\nhinausveneet olivat jo vesillä ja tukeva lautta tekeillä laivan\nkyljessä, joka heti valmistuttuaan kuormattiin kukkuroilleen tavaraa\njoka lajia ja hinattiin rantaan. Ensimmäistä seurasi heti toinen ja\nkolmas, ja laivan kansi kumisi koko yön vilkkaasta ja taukoamattomasta\ntoiminnasta soihtujen kirkkaasti loimottaessa. Aamulla lähetti Boyd\njoukon kalastajia raivaamaan paikkoja, joihin rakennukset piti\nrakennettaman, lastin purkamisen jatkuessa pysähtymättä koko päivän.\n\nTuhansien yksityiskohtien huolehtiminen ja valvonta vaativat mitä\nsuurinta valppautta ja taitoa, mutta ollen ammatiltaan insinööri\noli Boyd perehtynyt tehtäväänsä yhtä täydellisesti kuin Iso-George\nomaansa, niin että tuohon toivottomalta näyttävään sekamelskaan alkoi\npian ilmestyä järjestystä ja tarkoituksenmukaisuutta. Työ edistyi\nkuumeisella vauhdilla, ja kaikkia heidän ohjeitaan ja määräyksiään\nnoudatettiin innolla, joka on kerrassaan harvinaista, niin että kun\n_The Juliet_ Marsh mukanaan viikkoa myöhemmin saapui jokisuulle, olivat\nparakit jo valmiit ja käytännössä.\n\nKalvik-joen suu on useampia penikulmia lavea, mutta täynnä melkein\nvedenkalvoon ulottuvia hiekka- ja mutasärkkiä, joiden lomitse kapea,\nsyvässä kulkeville laivoille ankkuripaikaksi sopiva uoma polveilee,\nja kun säilyketehtaat on siroteltu sinne tänne rantamille ja sangen\nkauaskin jokea ylös, on kaikki tavarat niin puoleen kun toiseenkin\nkuljetettava lotjilla. _The Juliet_ ankkuroituikin aivan _The Bedford\nCastle'n_ läheisyyteen, sillä väylän kapeuden takia ei valinnan varaa\nollut.\n\nWillis Marsh, ennestään jo raivoissaan kepposesta, jonka jäät\nolivat hänelle tehneet, totesi nyt kirvelevällä sydämellä, että\nhänen kilpailijansa oli ehtinyt tuntuvasti edelle. Hänen täytyi nyt\nastua salasta julkisuuteen ja jatkaa taistelua avoimella kentällä\nvastustajanaan mies, joka ei, kaikesta siitä päättäen, mitä hiljattain\noli tapahtunut, myöskään välittänyt keinoista tarkoituksensa\nsaavuttaakseen.\n\nEmerson oli vielä unelmoiva nuorukainen, joka pyrki maailmassa\neteenpäin haaveidensa kuningattaren rakkauden saavuttaakseen, mutta\nhän oli samalla synnynnäinen taistelija, joka oli kaikessa osoittanut\nolevansa täysin ovelan ja kokeneen vihollisensa veroinen.\n\nNähdessään, mitä Emersonin hyvin suunnattu tarmo oli jo saanut\naikaan, tunsi Marsh sydämessään jotakin kouristuksentapaista. Nyt\nhän oli kuitenkin omalla alueellaan ja kilpailijaansa monin verroin\nvoimakkaampi, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut tukahduttamaan\ntuota kilpailevaa yritystä ihan alkuunsa, ei hän ollut vielä\nlähimainkaan kaikkia keinojaan koettanut. Hän oli utelias näkemään\nkilpailijansa työn touhussa ja päätti lähteä tätä tervehtimään ja\nsamalla hieman maaperää tunnustelemaan.\n\nIltapäivällä hän tekikin sitten pienen tarkastusmatkan päätyen vihdoin\npaikalle, jossa Emerson työskenteli. Vastaanotto oli kohtelias,\nvaikkakin kylmähkö, ja kumpikin tiesi, että muodollisuuksien aika oli\nnyt ohi virallisesta kohteliaisuudesta huolimatta. Täällä pohjolassa he\nseisoivat vihdoinkin mies miestä vastaan.\n\n\"Teillä näkyy olevan useita vanhoja kalastajiani\", huomautti Marsh.\n\n\"Niin, onnistuin saamaan joukon parhaita ammattimiehiä.\"\n\n\"Teillä on ollut kaikessa onni myötänne. Olette harvinaisen hyväonninen\nnuori mies.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No olihan teillä aivan selittämätön onni kyetessänne suoriutumaan\nmatkalle lakosta huolimatta.\"\n\n\"Mitä vielä. Olihan aivan hiuskarvan varassa, että pääsin pujahtamaan\nviime tingassa tieheni\", nauroi Boyd hilpeästi. \"Mitenkähän muuten tuon\nmiehen kävi, jota he erehdyksessä luulivat minuksi?\"\n\n\"Pääsi luultavasti menemään. En kiinnittänyt seikkaan sen suurempaa\nhuomiota.\" Marsh oli koko ajan silmäillyt ympärilleen ja nähdessään,\nettä työ oli edistynyt paremmin kuin mitä hän oli voinut otaksuakaan,\nkykeni hän tuskin salaamaan pahan tuulensa. \"Luulenpa, että saatte\nnäinä päivinä selitellä koko joukon asioita\", virkkoi hän ilkeästi.\n\n\"Kun olen saanut viisikymmentätuhatta lohirasiaa _The Bedford Castle'n_\nruumaan, selitän kaikki, ja ellei poliisi voi odottaa siihen saakka,\nniin menköön helvettiin!\" Nuorukaisen kylmän varma äänensävy ärsytti\ntoista kuin henkilökohtainen loukkaus.\n\n\"Seattlestä pääsitte, mutta Dutch Harbourissa on myöskin\npoliisiviranomaisia, jotka kenties ovat vangitsemismääräyksen\ntoimeenpanemisessa muita hieman nokkelammat.\" Marsh ei jaksanut enää\nhillitä ääntään, joka nyt aivan vapisi kiukusta.\n\n\"Tiedän, olette tietysti lahjonut heidätkin?\" vastasi Boyd tahallisen\närsyttävästi, nähdessään toisen kiihtymyksen.\n\n\"Mitä!\"\n\n\"Olette kuulemma ostanut heidätkin.\"\n\n\"Tarkoitatteko --?\"\n\n\"En tarkoita mitään. Kuulkaahan, Marsh! Olemme nyt paikassa, jossa\nvoimme puhua peittelemättä, ja tämä salassa vehkeileminen kyllästyttää\nminua. Teitte kaiken voitavanne estääksenne lähtöni, koetittepa saada\nminut hengiltäkin --\"\n\n\"Te uskallatte --\"\n\n\"Mutta kaikesta päättäen ei johtunut mieleennekään, että minä voin olla\naivan yhtä häikäilemätön kuin tekin.\"\n\nMiehet mittelivät toisiaan vihamielisin katsein, mutta syytös oli\ntullut niin äkkiä ja vasten silmiä, että Marsh joutui sanattomaksi.\nEmerson jatkoi samaan nuottiin: \"Murtauduin lävitse teistä huolimatta\nja olen nyt täällä täydessä työssä, ja jos haluatte elää sovinnossa\nkanssani, niin olkoon menneeksi, mutta suunnitelmieni tielle en salli\nkenenkään asettua, ja jos lahjomanne viranomaiset koettavatkaan\npidättää minut, ennenkuin olen tehtäväni suorittanut, pyyhkäisen teidät\nolemattomiin. Ymmärrättekö?\"\n\nLeimuava katse ja vihasta punehtuneet kasvot saivat Marshin\nhätkähtämään. \"Olette järjiltänne\", huudahti hän.\n\n\"Ehkä.\" Emerson naurahti käheästi. \"Niin paljon ainakin, että voin\ntehdä, mitä sanoin. Ette ole arvatenkaan sellainen, joka ehdoin tahdoin\nantautuu käsikähmään, minkätähden lienee selvintä, että kumpikin\nhoitelee vain omia asioitaan. Tulen yksinkin hyvin toimeen ja ehkäpä\nvielä paremminkin, jos pysyttelette poissa alueeltani, kunnes lähetän\nteitä hakemaan.\"\n\nMarshin punaiset ja täyteläiset huulet olivat kalpeat raivosta kun hän\nvastasi: \"Siis sota?\"\n\n\"Miten vain haluatte.\" Boyd viittasi rannalle. \"Soutajanne odottaa.\"\n\nMarsh puraisi huulensa verille ja lähti veneelleen kompastellen koko\nmatkan kuin sokea.\n\nSeuraavien viikkojen kuluessa alkoivat purjelaivatkin saapua,\nryhmittyen molempien höyrylaivojen ympärille, sillä kun jäät olivat\nsiirtyneet pohjoisemmaksi, oli pääsykin esteetön ja satama vilisi pian\ntulvillaan savua tupruttelevia hinaajahöyryjä, kömpelöitä lotjia ja\nlukemattomia kevyempiä aluksia. Siellä, missä äsken vain susikoirien\nulvonta ja alkuasukasten matalat ja verkkaiset äänet häiritsivät\nerämaan syvää hiljaisuutta, työskenteli nyt äänekäs ja meluisa joukko.\nSäilyketehtaitten katoilta alkoi nousta savupatsaita, rasioiden\nvalmistuskoneet pantiin käyntiin, ja vasarat ja sahat heiluivat\ntaukoamatta. Uudella tehtaalla laskettiin vesille kuumeisella kiireellä\nkokoonlyötyjä tasapohjaisia lotjia, joiden saumoissa vielä piki kiehui,\nrakennukset nousivat nopeasti, ja joukko miehiä oli lähtenyt virtaa\nylös tarvepuita hakkaamaan.\n\nEräänä aamuna, jolloin viimeinen laiva oli saapunut, kohtasi Emersonia\nkumppaneineen todellinen yllätys. Cherry oli myös saapuvilla kuten\ntavallisesti -- ei mennyt päivääkään ettei hän olisi käynyt paikalla --\nja Clyde oli juuri ilmestynyt rannalle syötyään myöhäisen aamiaisen.\nIso-George ohjasi parhaillaan erään lotjan vesillelaskua ja kaikki\nseurasivat mielenkiinnolla hänen puuhiaan, kun samassa tuttu ääni\nlausui heidän takanaan hilpeästi:\n\n\"Halloo, te valkoihoiset! Tässähän olemme kaikki yhdessä jälleen.\"\nHe kääntyivät ja näkivät erään roistomaisen näköisen miehen, joka\nkatseli heitä suopeasti hymyillen. Hän oli likainen ja rääsyinen,\njonka kuihtuneiden poskien kalpeus häämötti rehevän parransängen alta,\nlopen laihtunut ja kurja. \"Sormeton\" Fraser epäilemättä, mutta kuinka\nmuuttunut ja kuinka erilainen kuin se tyhjäntoimittajain loistava\nkukka, jonka he olivat tunteneet! Ulkoasu kertoi nälästä ja puutteesta,\nja luisevat nivelet näyttivät tunkeutuvan niitä peittävien risaisten\nvaatteiden läpi. Heidän seisoessaan siinä hämmästyksestä sanattomina\nhän teki tempun, jolla hän todisti henkilöllisyytensä täydellisesti.\nHän nimittäin työnsi kielensä kärjen toiseen suupieleen ja sulki\nsamalla hitaasti toisen silmänsä kuin ylenpalttisen oveluuden merkiksi.\n\n\"Fraser!\" huudahtivat kaikki kuorossa ja saartoivat hänet keskelleen\npudistellen hänen laihoja käsiään ja taputellen häntä selkään, niin\nettei hän voinut lopulta muuta kuin yskiä heikosti. Iso-Georgekin\nkiiruhti paikalle huudon kuultuaan ja naurahti käheästi tuntiessaan\nentisen toverinsa.\n\n\"Hauskaa nähdä teidät, vanha veikko!\" huudahti hän, \"mutta miten\npääsitte tänne?\"\n\nFraser suoristautui loukkautuneen arvokkaasti ja vastasi muljauttaen\nsamalla synkästi silmiään, niin että valkuaiset hohtivat: \"Raivasin\nitselleni tien.\"\n\n\"Näyttää aivan siltä kuin olisitte patikoinut jalkaisin\", tuumi George.\n\n\"Aivan niin, sir; tein työtä. _Työtä_!\"\n\n\"Mitä? Ja missä?\"\n\n\"Tuolla tuulenpuskijalla.\" Hän heilautti pitkää kättään teatraalisesti\nsatamaan päin.\n\n\"Entä poliisi\", kysyi Boyd.\n\n\"Oh, siitä selviydyin helposti, sillä teitähän ne vain himoitsivat.\nNiin, sir, _tein työtä_.\" Hän loi kuulijoihin surumielisen katseen.\n\"Olen kyökkipiika, niin että sen nyt tiedätte.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kuten sanoin. Olen tyhjennellyt jäteämpäreitä niin kauan, että ruoan\nhajukin pusertaa kylmän hien otsalleni, ja vaikka olen nälkäinen\nkuin nälkiintynyt kuubalainen, alkaa sisälmyksiäni kääntää, kun vain\nnäenkään veitsen ja haarukan.\" Hän pyörähti äkkiä Alton Clydeen\npäin, jonka tirskuminen loukkasi häntä. \"Älkää itkekö nuori mies,\nmyötätuntonne järkyttää mieleni.\"\n\n\"Kertokaahan\", pyysi Cherry.\n\n\"Mitä se hyödyttäisi\", kiukkuinen silmäys Clydeen. \"Eihän tuo luupää\nkuitenkaan mitään käsitä.\"\n\n\"Mitäpä hänestä\", välitti Boyd kyeten vaivoin pidättämään naurunsa.\n\"Kaikesta päättäen olette todellakin tehnyt työtä ja oikein olan takaa.\"\n\n\"Sanon teille, että olen ainoa koko maailmassa, joka todellakin tietää,\nmitä kova työ on.\"\n\n\"Alkakaa alusta -- siitä kun teidät vangittiin.\"\n\n\"Häpeästä en suuriakaan välittänyt\", selitti Fraser, \"sillä olihan\nselvää, etteivät he voineet pitää minua vankina julistamatta samalla\nteidät vapaaksi, ja kun en käytä milloinkaan unipulveria, vaan olen\nvaruillani joka hetki, pujahdinkin kolmannen ryypyn ajalla tieheni.\"\n\n\"Entä sitten\", tiedusteli Cherry, kun Fraser vaikeni.\n\n\"Kun tähän kylpypaikkaan ei pääse Pullman-vaunuissa, niin piilouduin\nerääseen hiilien haaskaajaan, mutta niin huonosti, että minut\nhuomattiin ja kuskattiin takaisin maihin. Sitten koetin lyöttäytyä\nerääseen kalastajajoukkoon, mutta kun en ole kyllin hyvin perehtynyt\ntuon ammattikunnan kieltensekoitukseen, niin ei sekään keino vedellyt,\njoten häädyin viimein ryömimään _The Blessed Isle'n_ ruumaan -- laiva,\njolla tulin. Siellä pysyttelin, kunnes arvelin voivani näyttäytyä,\nmissä tarkoituksessa kapusin eräälle ilmareiälle ja naukaisin kuin\nkissa, sillä seurauksella että minut huomattiin, raastettiin ylös ja\npeitottiin pahanpäiväiseksi -- kaikki vain parhaassa nousuhumalassa\nolevan miehistön suureksi huviksi. Tarjouduin maksamaan matkan, mutta\nhe loukkautuivat. Ei, laiva ei ollut heidän, eivätkä he voineet\nottaa maksua vieraalta! Ei millään muotoa. Mutta _työtä_ sain kyllä\ntehdä ja siten korvata heidän vieraanvaraisuutensa. Kyökkipoika oli,\nnäettekös, livistänyt tiehensä, ja hänen tehtävänsä uskottiin nyt\nminulle, minkä toimen otinkin vastaan, kun ei muu auttanut; muuten\nainoa pysyväinen työpaikka, missä olen konsanaan ollut. _The Blessed\nIsle'ssä_ on vain kolmesataa miestä, ja säännöllinen tehtäväni oli\nauttaa kokkeja, kanniskella ruokia, palvella pöydässä, pestä astiat,\nlakaista permannot, korjata ja valmistaa päällystön vuoteet, kuoria\nkolme hehtoa perunoita päivässä ja pestä pyykki, muista tehtävistä,\njoita ei tässä sovi mainitakaan, puhumattakaan. Olihan siinä hommaa\nainakin ajankuluksi -- pesurievun näkeminenkin saa minut nyt aivan\ntyrmistymään. Unissani näenkin vain perunankuoria ja lihajätteitä,\nveteni on miedontunut tiskivedeksi, ja koko maailma näyttää\nharmahtavalta ja rasvaiselta. Olin luonnollisesti niin onnellinen, että\nlaiva, johon hiivin, oli niitä kaikkein hitaimpia; makasimme jäissä\nkolme viikkoa, eikä kukaan muu tehnyt työtä kuin minä ja lokit.\"\n\n\"Tänä aamuna sitten karkasitte.\"\n\n\"Niin. Jätin paikkani päällystön käytettäväksi, enkä halua nyt muuta\nkuin kylvyn, hiukan puhtaita vaatteita ja unta aivan mahdottoman\nmäärän.\"\n\nUudella säilyketehtaalla ei herättänyt mikään hänen mielenkiintoaan\neikä hän ilmaissut sanallakaan kiinnittäneensä vähintäkään huomiota\ntehtyihin saavutuksiin, kieltäytyen lähtemästä katselemaankaan paikkaa,\nminkätähden hänet toimitettiin laivalle, jossa hän vietti monta päivää\nnukkuen ja päivää paistatellen ja kovia kokemuksiaan yhä uudelleen\nkuvaillen.\n\nKoneiden maihinkuljetus, varsinkin raskaampien, oli sangen vaikea ja\nsuurta huolta vaativa tehtävä, kun otetaan huomioon meriveden nousu\nja lasku, vuoksi ja luode, jotka olivat Kalvik-joen suulla erittäin\nvoimakkaat. Ensimmäinen onnettomuus sattui suuria kiehutuskattiloita\nkuljetettaessa, mikä tapaus ei ollut Boydin mielestä mikään sattuma,\nvaan edeltäpäin harkittu ja suunniteltu teko, tarkoitettu tuhoamaan\nhänet yhdellä iskulla. Kun nuo suuret laitteet laskettiin ja\nkiinnitettiin vakavasti _The Bedford Castle'n_ kyljessä odotteleviin\nlotjiin, purettiin toistenkin laivojen lastia parhaillaan suurella\nkiireellä, niin että joella liikehti kaikenlaisia ja kokoisia aluksia\ntaukoamatta kaikkiin suuntiin. George miehineen seurasi lotjien mukana,\nEmersonin jäädessä laivalle. Saattue oli jo hyvässä järjestyksessä\nmenossa, kun joko sattumalta tahi tarkoituksella useampia kilpailevan\nyhtiön hinaaja-aluksia, jotka olivat kiinni viereisen laivan kyljessä,\nlähti myös pyrkimään rannalle, ja kun satamassa vallitsi kiusallinen\nahdinko vilkkaan liikenteen takia, minkä lisäksi kuuden penikulman\nlevyinen suunnaton vuoksiaalto kohisi jo jymisten rantaa kohti, oli\nyhteentörmäyksen vaara mitä uhkaavin.\n\nKuullessaan rannanpuolelta sekavaa melua ja hätääntyneitä huutoja,\nkiiruhti Boyd laidalle ehtien juuri näkemään, miten eräs yhtiön\nhinaajahöyry jäljessään pitkä jono lotjia ajautui vuoksiaallon\nkiidättämänä suoraan hänen työläästi eteenpäin pyrkiviä lotjiaan kohti.\nVälimatka oli jo niin lyhyt, että onnettomuus näytti mahdottomalta\nvälttää. Balt huitoi hurjasti käsiään ärjyen ja kiroten, ja miehet\nhyppelivät hädissään mikä minnekin, mutta hinaajahöyry ei vain\nmuuttanut suuntaansa. Boydkin alkoi huutaa ja karjua, mutta mitään\nei olisi voitu enää tehdä, vaikka hänen äänensä olisi kuultukin.\nTilanteessa tapahtui kuitenkin samassa odottamaton muutos.\n\nHöyrypursi oli jo niin lähellä, että väliä oli enää tuskin kaksi\nkertaa sen pituus, kun Boyd näki Ison-Georgen lopettavan kiihkeän\nviittomisensa ja kiskaisten revolverinsa ojentavan sen suoraan\nhinaajan ohjaushyttiä kohti. Aseesta pöllähti pari savuhattaraa, ja\nsamassa syöksähti peränpitäjä lasiseinäisestä hytistään kiireimmiten\nkannen alle turvaan. Hinaajan keula kääntyi heti poispäin, niin että\nse törmäsi sivuittain Baltin alukseen, jossa olijat horjahtivat\nkaikki polvilleen sysäyksen voimasta. Jäljessä tulevat lotjat\nsotkeutuivat toisiinsa ajautuen sitten hinaajavenheen päälle lähestyvän\nvuoksiaallon ruvetessa kieputtamaan laivuetta hitaasti ympäri. Emerson\ntörmäsi veneeseen, joka onneksi oli käsillä, ja kiiruhtaessaan\nonnettomuuspaikalle, hän näki, että vieraan hinaajan kannella oli\nsukeutunut hurja tappelu, joka oli kuitenkin jo ohi hänen saapuessaan\npaikalle, sillä virta oli jo erottanut laivueet toisistaan. Iso-George\noli kaikesta päättäen hyökännyt hinaajan kannelle samassa kun törmäys\ntapahtui ja pieksänyt kapteenin tiedottomaksi, ennenkuin tämän miehet\nolivat ehtineet apuun.\n\n\"Onko lotja vahingoittunut\", huusi Emerson.\n\n\"Saihan se vuodon, mutta maihin pääsemme kyllä\", vastasi George\nrauhallisesti.\n\nToinen hinausköysi kiinnitettiin Emersonin veneeseen, ja niin saatiin\nkallisarvoinen lasti yhteisvoimin rannalle, noin penikulman verran\ntavallisen maihinnousupaikan alapuolella.\n\n\"Tilkitsemme sen pakoveden aikana\", sanoi George tyytyväisenä, että\npälkähästä oli selviydytty niinkin onnellisesti. Sitten hän alkoi\npurkaa sappeaan miehille, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.\n\n\"Mitäpä heistä, kun ei kerran tämän hullummin käynyt\", tyynnytteli\nBoyd. \"Ellei hinaaja olisi muuttanut suuntaansa, olisi se ajanut lotjan\nupoksiin.\"\n\n\"Perämies teki kaiken tahallaan\", vannoi George. \"Merimiehet eivät\nole milloinkaan niin huolimattomia. Hän tosin selitteli olevansa\njuovuksissa, mutta tämän hän kyllä muistaa.\"\n\n\"Jos kaikki oli tahallista, niin mikä taitaa, etteivät he yritä\nuudelleen\", tuumi Boyd.\n\n\"Lataan kuusipiippuiseni heti uudelleen, ja uskallanpa vaikka\nlyödä vetoa, etteivät he tohdi tulla äänen kuuluviinkaan ilman\nteräshaarniskaa.\"\n\nKuta rauhallisemmin Emerson harkitsi tapahtumaa, sitä enemmän hän\nihmetteli hyvää onneaan. \"Olemme nukkuneet tähän saakka\", virkkoi hän,\nmutta nyt on aika herätä todellisuuteen. \"Jos Marsh oli suunnitellut\ntämän, niin onnettomuudet eivät pääty tähän.\"\n\n\"Niin. Olemme mennyttä, jos menetämme yhdenkään kattilan\", myönsi\nGeorge alakuloisesti. \"Sijoitan tänne vahvan vartioston, sillä nämä\nlaitteet ovat kaikista tärkeimmät.\"\n\nMutta päivä kului iltaan mitään mainittavaa tapahtumatta, ja tehtaalla\nedistyi työ keskeytymättä, _The Bedford Castle'n_, joka oli purkanut\nlastinsa, kääntäessä keulansa ulapalle palatakseen elokuussa.\n\nKesäkuun puolivälissä ilmestyivät ensimmäiset lohet, niin sanottu\n\"kuningaslohi\", suuren hopeaparven edelläkävijä, josta Boyd ei\nkuitenkaan välittänyt, vaan valmistautui huolellisesti vastaanottamaan\nitse pääarmeijaa, jonka piti pian ilmestyä valtamerien salaperäisistä\nsyvyyksistä. Nousun kerran alettua hänellä ei ollut enää tilaisuutta\nhuolehtia rakennuksista ja koneiston paikoilleen asettamisesta,\nminkätähden kaiken täytyi olla valmiina heinäkuun ensi päivään.\n\nRasiainvalmistuskoneet olivat olleet jo jonkun ajan yötä päivää\nkäynnissä kirvesmiesten ja koneseppien täydennellessä töitään;\nverkkomiehet tarkastelivat ja korjailivat pyydyksiään, ja ranta\noli täynnä kalaveneitä. Kolme penikulmaa alempana rakenteli George\nvalikoidun miehistön avulla patoa, joka tehtiin noin puolen penikulman\npituiseksi.\n\nHän työskenteli nyt paikalla, jonka tähden hän oli pääasiallisesti\njoutunut niin julman vainon uhriksi, ja pidettyään vuosikaudet puolensa\nkaikesta sorrosta huolimatta hänellä oli nyt ensi kerran tilaisuus\nkäyttää omistusoikeuttaan hyväkseen, minkä johdosta hän oli melkein\nsuunniltaan mielihyvästä.\n\nBoydin jännitys kiihtyi sitä enemmän mitä varmemmalta hänen\nunelmiensa toteutuminen näytti. Työn ohessa ilmaantuvat lukemattomat\neri asianhaarat pitivät häntä aina jalkeilla vaatien nopeata\npäättäväisyyttä ja terävää arvostelukykyä, mikä kaikki pakotti hänet\npinnistämään valppautensa ja nerokkuutensa äärimmilleen. Hänellä oli\nniin paljon työtä, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Jokainen aamu\nmerkitsi uuden taistelun alkamista, ja kun ilta alkoi hämärtää, tehtiin\nsuunnitelmia seuraavan päivän varalle. Cherry oli aina hänen luonaan\nolematta silti mitenkään tunkeileva, mutta kaikki huomaten ja joka\nhetki valmiina toimintaan. Hänellä näytti olevan jumalallinen taito\ntietää milloin olla vaiti ja milloin puuttua puheeseen, ja häneltä sai\nBoyd monta arvokasta neuvoa, sillä Cherry oli hyvin käytännöllinen ja\nhämmästytti miehekkään terävällä huomiokyvyllään, sekä Boydin että\nGeorgen monta kertaa. Pitempää aikaa ei onni näyttänyt heitä kuitenkaan\nsuosivan, vaikka työ edistyi ripeästi. Eräänä päivänä, kun kaikki oli\nmelkein valmista, tuli eräs työnjohtaja kiireesti Boydin luo sanoen\nkiihtyneesti:\n\n\"Perkkauskoneet ovat rikki, sir; tulkaahan katsomaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"En tiedä, mutta jotakin on hullusti.\" Pikainen tarkastus osoitti,\nettä koneet oli taitavasti tehty täysin kelvottomiksi; osia puuttui ja\ntoisia hennompia oli rikottu.\n\n\"Ne olivat kaikki kunnossa maihin tuotaessa\", selitti mies. \"Joku on\nkäynyt aivan äsken niitä sormeilemassa.\"\n\n\"Kuka sitten? Ja milloin?\" tiuskaisi Boyd. \"Vartijat ovat olleet koko\najan paikoillaan.\"\n\n\"Kukaan ei tiedä mitään. Huomasin ilkityön heti kun aloimme kiertää\nviimeisiä muttereita kiinni.\"\n\nPerkkauskone eli koneellinen puhdistaja oli lohikalastamoiden monista\ntyötä säästävistä laitteista ehkä monimutkaisin. Omituisen näköinen\nvehje, jonka pyöriviä teriä ja valsseja täynnä olevaan kitaan kala\nkatoaa kokonaan ilmestyäkseen vilahduksessa täydellisesti suomuttuna,\nhalaistuna, leikeltynä ja valmiina huuhdottavaksi. Kaksikymmentä\nsalamannopeata \"viiltäjää\" saa heilua hiki otsalla kyetäkseen\nkilpailemaan tuommoisen koneen kanssa.\n\nBoydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan\ntotesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata\najoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat\nsaataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun\noma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille,\njoka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet\nhämmästymään.\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä?\" kysyi hän.\n\n\"Perkata käsin\", vastasi kalastaja.\n\n\"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä.\"\n\nGeorge irvisti. \"Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain\npyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun,\nniin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon\nviiltäjiäkin.\"\n\n\"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan.\"\n\n\"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että\nkeksiköön Willis Marsh jotakin muuta.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nYÖLLINEN SEIKKAILU.\n\n\nHeidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja\nnäkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille\nmahtoi merkitä.\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi George tuijottaen tulijaan. \"Ja tuolla näyttää\nolevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään.\"\n\n\"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä.\"\n\n\"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?\"\n\nPuolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan\nalemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.\n\n\"Olisihan minun pitänyt se arvata.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Marsh aikoo 'korkata' meidät.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten\nsaaliimme.\"\n\n\"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?\"\n\n\"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin\npuolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella,\nhän saa tehdä mitä hyvänsä.\"\n\n\"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään\nlähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille\nsaakka, saamme -- saamme vain, minkä hän laskee tulemaan.\"\n\n\"Sitä hän suunnittelee\", sanoi Iso-George happamesti; \"vanha temppu,\njoka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi\nmilloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja\ntunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala\nparveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda,\nmutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo\nkauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi\nkuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei\nmeidän alueellemme tunkeuduta.\"\n\nBoyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan\nselvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon\naivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla\ntuntuvan tappion.\n\n\"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei\", jatkoi Balt luentoaan;\n\"milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja\nmilloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme\ntiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada\nselville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen,\nettä se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut\noikein.\"\n\n\"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt --\"\n\n\"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä\ntiedetty mitään.\"\n\nValvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson\npäätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat\nrasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi\nhäntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut\njokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu\nvoimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli\nusein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän\nkilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen\nlevottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina\ntehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari\noli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui\ntoimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista\nsisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä\nmaaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä\nlepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.\n\nSäilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan\nCherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea\nvihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla,\nettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle,\njoka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen\npäivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään\ntuntemattoman miehen kanssa.\n\nKalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi\nterävästi:\n\n\"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?\"\n\n\"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan\ntoverin kanssa.\"\n\n\"Kuka hän on?\" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.\n\n\"Herra Marshin työnjohtajia.\"\n\n\"Tämä ei käy laatuun\", sanoi Boyd jyrkästi. \"Marsh'in väki on jo\naiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni\nvetelehtiä täällä.\"\n\n\"Oh, ei mitään vaaraa\", vastasi Larsen huolettomasti. \"Tämän kanssa\nolemme kauan yhdessä kalastaneet.\" Ja ikäänkuin selitys olisi ollut\ntäysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua\nEmersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut\nsiihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.\n\nCherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa\nsydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.\n\n\"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme\", sanoi Cherry asian\nkuultuaan. \"Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa\nkaloja enemmän kuin tarpeeksi.\"\n\n\"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan,\nmaksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan.\"\n\n\"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme\nmaksaa.\"\n\n\"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia\nkäänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että\nsuoriudutte voittajana.\"\n\nBoyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön\nusko häneen virkisti häntä aina.\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?\" jatkoi Cherry.\n\nBoyd pudisti päätään.\n\n\"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä\neräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta\nkotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain\nnahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata\nhintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi\nostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän\nsaanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän\nkoreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa\nnahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken\nvaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika.\"\n\n\"No eipä kumma!\" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen\nlaukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen\nmielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.\n\n\"Toivoisin olevani mies\", sanoi Cherry. \"Tämmöiset jännittävät\nliikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut\njotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta.\"\n\n\"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan\nmeikäläinen.\"\n\n\"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta.\"\n\n\"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin\nviisaasti ja moitteettomasti.\"\n\nCherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:\n\n\"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan\npitkään aikaan.\"\n\n\"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he\nkertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain.\"\n\n\"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?\"\n\n\"En -- enpä osaa sanoa\", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen\näänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus.\n\"Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin --\"\n\n\"Unet ovat siitä ihmeelliset\", pisti Boyd väliin, \"että ne toteutuvat.\"\n\n\"Eivät kaikki -- ihanat unet eivät ole sellaisia\", virkkoi Cherry.\n\n\"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin.\"\n\n\"Olen menettänyt toivoni\", sanoi tyttö surumielisesti päätään\nkääntämättä.\n\n\"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen\nsuuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia,\nja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa\nnäyttäneet.\"\n\nTytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että\nhänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän\npuhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti\nhäntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua\nkuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen\nyhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt,\nmahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän\najan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta\nmielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella\ntämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen\nkiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei\npuhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin\nhämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja\nmitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse\npeitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa,\nettä tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun\narkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa\nsäilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä,\nsen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen\nhurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin\neri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin\nhenkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin\nlähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen\ntämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja\ntuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta\npoikaa -- ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä\najatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.\n\nEhkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön\nmietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen,\njoka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät\nlaajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka,\nsitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin\nohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta\nnuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa\nkokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn\ntyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi\ntulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat\nhiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn\nonnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain\nhetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain\nyksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt\noli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan\nkulua mistään muusta välittämättä.\n\nSoitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he\nsiirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen\nihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin\nkummallisesti viehätti.\n\nJostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä\ntämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö\novea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry\npäätään nyökäyttäen myöntyi.\n\nHe istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa\nhuomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska\nhavahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden,\nettä taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein\nyhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.\n\n\"Viivähdinpä aivan liian kauan\", virkkoi hän hymyillen.\n\n\"Odottakaahan. Haen teille sadetakin\", sanoi Cherry hieman\nhuolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.\n\n\"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta.\"\n\nHän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että\nhän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.\n\n\"Rattoisa ilta\", sanoi Cherry hiljaa.\n\n\"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut\noppia tuntemaan teitä.\"\n\nTyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä\nsanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen\ntytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.\n\nCherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta\nvielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin,\nhän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan,\nettä hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit\ntyynnyttääkseen.\n\nBoyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja\nsopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että\nihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä,\nkaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa,\njotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät\ntoisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu\nvielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton\nMildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen\nenempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän\nyksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti\njoka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen,\njota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen\nharmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen.\nIlma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti\nkiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.\n\nMarshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi\nrannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli\ntullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin\nettä kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen\nmieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen.\nMies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi\nkimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta\nlankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa\nerään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa\njohonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle\nsangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh\naivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka\nhän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä -- juuri\nsellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti\nsentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä\nihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä\ntäytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli\ntekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia\nhän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli\npimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana\nammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä\ntoinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton,\nsillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan\nsalata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä,\nvaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd\naikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi\ntuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää,\njoka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla\nhypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen\nkatsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten\nhän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa\nolentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen\nnurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen\näänettömästi kuin varjo -- hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin.\nEdestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui\nsuoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille,\nmutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin\nhän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla\npimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa\ntorjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta\nhän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen\nsijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja\nsitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin.\nSillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon\nvimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan\nkäheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät,\novelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari\nunenpöpperöistä miestä kintereillään.\n\nBoyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä\nvasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi\nammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki\nvilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti\nhämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta,\njoka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen\navuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli\ntuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka\noli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku\noli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen.\nEräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies\noli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta\nveriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen\ntoiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs\nlähellä oleva ovi oli vielä auki.\n\nEmersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän\noli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh\nvapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:\n\n\"Hän -- tuossa -- aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen\nhaavoittunut.\"\n\nBoyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.\n\n\"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin --\"\n\n\"Hän valehtelee!\" huusi Marsh kimeästi. \"Katsokaa! Hän löi minua\npuukolla.\"\n\n\"Sitä en tehnyt\", toisti Boyd lujasti, \"enkä tiedä, kuka häntä iski.\"\n\n\"Kuka se sitten oli?\" kysyi joku.\n\n\"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan\nvarassa, ettei murhaa tapahtunut\", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.\n\n\"Tämä käy teille kalliiksi\", uhkasi kolmas.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan.\n\"Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin\nerään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin\nhäntä pahoinpitelemästä.\"\n\n\"Naisen!\" huudahtivat miehet.\n\n\"Kuten sanoin.\"\n\n\"Mihin hän on hävinnyt?\"\n\n\"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka\ntielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin.\"\nBoyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.\n\n\"Valetta!\" kiljahti Marsh.\n\n\"Totta joka sana\", väitti Emerson lujasti. \"Hänellä oli sitäpaitsi eräs\nmieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin.\"\n\n\"Älkää valehdelko.\"\n\n\"Olen haavoittunut\", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään\nmiestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: \"Mitä\nte töllistelette? Köyttäkää hänet.\"\n\n\"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko\",\nsanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. \"Tarkastakaa minut, jos\nhaluatte.\" Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.\n\n\"Onhan siellä kuusipiippuinen\", jurahti joku.\n\n\"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin\", vastasi Boyd\nrauhallisesti.\n\n\"Hän on ehkä pudottanut puukon\", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia\npermantoa toisten avustamana.\n\n\"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra\nMarshia\", aprikoi Boyd. \"Ehdin parahiksi näkemään, miten he\npainiskelivat.\"\n\n\"Täällä ei ole ollut ketään naista\", ärjäisi Marsh.\n\n\"Eikä puukkoakaan\", ivasi Boyd.\n\nMiehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui\ntotta, Marsh vai tuo vieras.\n\n\"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla\njoku kanssarikollinen\", penäsi Marsh.\n\n\"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten\nte jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon\nrakennukseen.\" Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti\nhuomattavasti nolostuvan. \"Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla,\nettä jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin\ntodellinen syyllinen saataneen piankin ilmi.\"\n\nMarsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:\n\n\"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa\nsitoa haavoja.\"\n\nEnempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa\njäljessä.\n\nKukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa\nihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä.\nHän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja\nmitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa\npaikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin\nsalamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma.\nMarsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen\nvihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi\nkuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa\nmenemään kuin alistui kuulusteluun.\n\nBoyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut\ntörmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja\nniissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja\niski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa\njotakin.\n\nAjatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa\nedustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet\nsisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli\nsaanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta\nhänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.\n\n\n\n\nXXII.\n\nHOPEAPARVI.\n\n\nNousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun\nensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt,\ntehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi\nmeren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu\nalkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään\nsulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden\nvälkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi\nmeri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla\ntapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.\n\nLähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren\nsyvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän\njoukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä\nsyöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin\npuettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi\nkuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin\nkisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja\nkauneudestaan.\n\nVälistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi\nkuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi,\njoka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen.\nHimmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista\nnäkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä.\nJoukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden\npaetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä,\nnoudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi\nsitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan\nyrittänytkään vastustaa.\n\nKalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä\nperhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen\nvieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista\ntäynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen\nluona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita\nsatimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja\nahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä\nmiehiä melkein lanteisiin saakka.\n\nNyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään;\nkaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta\nollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.\n\nEmersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun\nviisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana\nsärkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille\npäätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista\nvälittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin\ntehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä,\nja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli\nollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo\nvierailemaan.\n\nBoydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti\nsamassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät\ntehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi\npäivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen,\njohon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan.\nMarsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat\nhankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada.\nSäikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan\nvihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista,\nmutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut\nmihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.\n\n\"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä\",\nvastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. \"Minkä minä sille voin, että\ntyömaani on miesten mielestä mieluisempi.\"\n\n\"Pakotatte minut menettelemään samoin\", sanoi Boyd. \"Alan vuorostani\nviekoitella teidän miehiänne.\"\n\nMarsh naurahti ylimielisesti. \"Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei\nvoi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni -- ja mielestäni\nteidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään\nsellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan.\"\n\nNeuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd\npoistui mieli aivan lamassa.\n\nSeuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä\nneuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko\nyön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään\nharmitteluun, vaan kysyi suoraan:\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan.\"\n\n\"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia\nhinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään.\nMarsh on aina varuillaan.\"\n\nCherry nyökäytti päätään. \"He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän\nei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät.\nJäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Montako venettä?\"\n\n\"Kymmenen.\"\n\n\"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää\npahalta. Entä pato?\"\n\n\"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin\nsuunnitelma korkata se onnistui sittenkin.\"\n\nCherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä\nsuhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä\nseuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi.\nHilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria\nvaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja\nmuista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton\naavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin\nyksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle\nsanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen\nviimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen\nratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis\ntavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys\nonnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku\nääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien\nnaisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja\nauttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen.\nMitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd\noli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän\noli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan\nsaattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa\ntilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään\nBoyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti;\nkatseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen\nymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa\nhänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas\nhuokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.\n\n\"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät\",\nvirkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.\n\nKuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla\nniin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli\ntosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:\n\n\"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu\"?\n\n\"Kaikki.\" Väsähtäneet hartiat kohosivat. \"Mutta masentunut en vielä\nole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun\ntäytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille\nkoko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin\nonnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin\npaljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä.\"\n\n\"Ja ellei se käy -- ellei Hilliard myönnykään odottamaan\"?\n\n\"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään\nparemman puutteessa.\"\n\nCherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma\npyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki\nohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon\nvalossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun\nsävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin\nvaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä\nkanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen\nrauhallisesti ja päättävästi:\n\n\"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä.\"\n\n\"Miten?\" kysyi Boyd nopeasti.\n\n\"Mitäpä siitä -- saanko veneen?\"\n\n\"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä.\"\n\nSaatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi\nBoyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön\navuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan\nkun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.\n\n\"Sormeton\" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa\njotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon\nClydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.\n\n\"Tämähän on kamalaa\", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. \"Miehet\nsanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Korjaan, mitä onnistumme saamaan\", vastasi Boyd.\n\n\"Häviämme suunnattomasti.\"\n\n\"Todennäköisesti.\"\n\n\"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan\", valitti Clyde. \"Jos olisin\nChicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt\nkotiin rahojani vahtimaan.\"\n\n\"Tiesit yhtä paljon kuin mekin\", sanoi Boyd lyhyesti.\n\n\"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin\npyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan\nentiselleni, jos nyt menetän rahani.\"\n\n\"Älä nyt tuossa ruikuta\", virkkoi Boyd jäykästi. \"Jos kerran menetät,\nniin menetä kuin mies peliin antauduttuasi.\"\n\n\"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?\" huudahti Clyde\nheikosti. \"Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa\nmeidät. Kuulehan\", lisäsi hän hetkisen kuluttua, \"Cherryhän auttoi\nmeidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän\njotakin Marshillekin.\"\n\nBoyd katsoi puhujaan terävästi. \"Mitä sinä tuolla tarkoitat?\"\n\n\"Cherry voi vaikuttaa häneen, jos vain tahtoo, samoinkuin\nHilliardiinkin.\"\n\n\"Marsh on toisenlainen eikä välitä neuvotteluista. Olenhan jo\nkoettanut.\"\n\n\"Kuka tässä on neuvottelemisesta puhunut? Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.\"\n\n\"Tyhmyyksiä.\"\n\n\"Kuinka niin? Onhan tässä minullakin sananvalta.\" Clyde alkoi suuttua.\n\"Sijoitin vakuutuksiisi luottaen yritykseen kymmenentuhatta omia\nrahojani ja kaksikymmentäviisituhatta vieraita, joten osuuteni on\nkolmekymmentäviisituhatta suurempi kuin sinun.\"\n\n\"Siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta loukata tyttöä.\"\n\n\"Loukata häntä! Pyh! Älä nyt hassuttele, Boyd. Mikä sai Hilliardin\nmyöntämään lainan?\"\n\n\"Arvatenkin hän oli siihen halukas.\"\n\n\"Mitä tuo saivarteleminen hyödyttää? Tiedäthän aivan yhtä hyvin kuin\nminäkin, että saamme kiittää siitä yksinomaan Cherryn vaikutusvaltaa,\njota tämä on nytkin valmis käyttämään, jos vain pyydät. Hän tekee, mitä\nvain tahdot.\"\n\n\"Olen jo kuullut tarpeeksi, Alton, niin että nyt vaiti\", ärjäisi Boyd.\n\"Ymmärtäähän sen nyt jokainen, joka ei ole aivan auttamaton idiootti,\nettä Cherry on sellaiseen aivan liian hyvä ja kunnollinen. Ja paina se\nmieleesi, että loukatessasi häntä loukkaat minuakin.\"\n\n\"Hyvä hän kyllä on\", ivasi Clyde. \"Kaikkihan ne ovat hyviä, mutta ehkä\nei siten, kuin sinä luulet.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"_Minä_ en tiedä mitään, mutta kyllä Fraser. Hän on tuntenut Cherryn\njo vuosia. Eikö totta, Fraser?\" Mutta seikkailijan kasvot olivat kuin\npuuhun veistetyt toisten kääntyessä häneen päin.\n\n\"En tiedä kerrassaan mitään\", vastasi hän ihailtavan\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Päätä itse\", Clyde kääntyi jälleen Emersoniin. \"Voitko sanoa, kuka\nhän on ja miten hän on tänne joutunut? Ja miksi hän on täällä aivan\nyksin? Vastaahan. Hänellä on nyt yrityksessämme aivan yhtä suuret\nedut valvottavanaan kuin meillä muillakin, ja ellet sinä pyydä häntä\nkoettamaan jotakin, niin menen itse neuvottelemaan asiasta hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Sitä et tee\", sanoi Boyd kylmästi.\n\nClyde hypähti ylös ja sopersi kiihtymyksestä tukahtuneella äänellä:\n\n\"Olet tähän kaikkeen syypää, ja nyt joko selvität tämän pulman tahi\nostat osuuteni.\"\n\n\"Tiedäthän, ettei minulla ole rahoja osuutesi lunastaakseni.\"\n\n\"Sitten myyn sen ensimmäiselle ostonhaluiselle. Tarvitsen rahani, ja\nmuista, että tarjosin sitä ensin sinulle.\"\n\n\"Teitte viisaasti seuratessanne mukana Kalvikiin\", sanoi Fraser.\n\"Menkää koetteeksi Marshin puheille.\"\n\n\"Sen teenkin\", selitti Alton.\n\n\"Sellaista konnamaisuutta et sentään tuumine?\" kysyi Emerson nopeasti.\n\n\"Miksi en? Ethän sinäkään kuuntele neuvojani. Pelaat toisten rahoilla,\nja sinulle on aivan samantekevää, voitatko vai häviät. Jos tämä yritys\nmenee myttyyn, alat luultavasti puuhata heti toista.\"\n\n\"Ulos!\" karjaisi Boyd sellaisella äänellä, että Clyde livahti ovesta\ntavallista vikkelämmin.\n\n\"Tunsitteko Cherryn jo ennen kuin tulimme Kalvikiin?\" kysyi Boyd\nFraserilta hetkisen kuluttua.\n\n\"Tapasin hänet kerran sattumalta.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Nomessa -- suuren kultakuumeen vuonna.\"\n\n\"Mitä hän teki?\"\n\n\"Hoiteli asioitaan, johon hän kyllä kykenee\", Fraserin silmät olivat\njälleen vihreät ja ilmeettömät kuten tavallisesti.\n\n\"Mitä tiedätte hänestä?\"\n\n\"Sen vain, että useimmat olisivat rynnänneet vaikka tuleen hänen\ntähtensä. Nomen kullankaivajat olisivat antaneet oikean silmänsäkin,\nainoan lapsensa ja vaikka mitä, jos hän olisi pyytänyt.\"\n\n\"Mitä muuta?\"\n\n\"Hänelle aivan sateli naimatarjouksia --\"\n\n\"Niin, niin, mutta mitä tiedätte hänestä itsestään. Kuka hän on? Ja\nminkälaiset ovat hänen elämänsä vaiheet?\"\n\n\"Olen hirveän kehno salapoliisi, sir\", vastasi \"sormeton\" Fraser,\n\"minkä huomion olen usein tehnyt. Jos minua miellyttäisi nuuskia\ntoisten asioita ja kuunnella kaikkia juorupuheita; niin voisin ehkä\nvastata kysymyksiinne, mutta sellainen en ole. En kelpaa todistajaksi.\"\n\nBoyd olisi vielä jatkanut kyselyään, mutta samassa kuuluivat ulkoa\nGeorge Baltin raskaat askeleet, jotka lähenivät nopeasti. \"Saitteko\nmitään\"? tiedusteli Boyd kiihkeästi heti kun ovi aukeni.\n\n\"Mitä vielä\", murahti George. \"Nousu on kyllä hyvä, mutta patomme on\nkorkattu.\" Hän riisui kumisaappaansa ja lennätti ne vihaisesti penkin\nalle.\n\n\"Entä veneet?\"\n\n\"Sama juttu. Marshin miehet saartavat verkkomme, eikä meillä ole\ntarpeeksi veneitä pitääksemme vieraat loitolla.\" Hän loi Boydiin paljon\nsanovan katseen tuuheiden kulmainsa alta ja kysyi: \"Kuinka kauan aiomme\ntätä vielä sietää?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Olen lähettänyt miehiä värväämään uutta väkeä.\"\n\n\"Tarkoitukseni ymmärrätte kyllä\", murisi jättiläinen verestävin silmin.\n\"Vastaamme Marshille samalla tavalla.\"\n\nEmerson loi nopean katseen Fraseriin, joka tuijotti hievahtamatta\nIsoon-Georgeen.\n\n\"Meitä on jo niin kauan kiusattu, että jonakin kauniina päivänä tässä\ntapahtuu murhia, ja sitä parempi kuta pikemmin\", riehui kalastaja.\n\"Nitistämme hänet jo tänä iltana.\"\n\nBoyd kääntyi hitaasti ikkunaan päin toisten seuratessa häntä\nkiihkein katsein. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Etempää\nkuuluva koneiden melu tuntui nyt julmalta ivalta. Tämä viimeinen\nvastoinkäyminen oli Baltille kaiken sen vuosia kestäneen, säälimättömän\nvainon huippu, jonka pelkkä muistokin sai hänet raivostumaan, ja hänen\nkumppanilleen se merkitsi lemmittynsä menettämistä, eroa Mildred\nWaylandista, tytöstä, joka oli ollut tämän kaikkien suunnitelmien\nkeskipiste. Boyd ajatteli katkeralla mielellä kaikkia ponnistuksiaan\nja kärsimyksiään, nälkää niin ruumiillista kuin henkistäkin, jota hän\noli tuon tytön tähden kärsinyt. Hän näki jälleen toiveidensa raukeavan\nja unelmiensa sortuvan, maa vajosi jälleen hänen altaan, kuten se oli\nennenkin niin usein tehnyt, ja hänen sisimmässään alkoi kyteä synkkä\nviha. Jokin sanoi hänelle, että tämä oli viimeinen yritys; hänellä ei\nolisi enää rohkeutta ryhtyä johonkin uuteen, mikä ajatus raivostutti\nhänet melkein suunniltaan.\n\nVielä edellisenä iltana kalastajien lähtiessä matkoihinsa, häntä oli\nlohduttanut se toivo, että Georgen pato pelastaa heidät, kunhan nousu\ntoden teolla alkaa, mutta sekin toivo petti; joki oli lohia tulvillaan,\nmutta pato pysyi tyhjänä. Hän oli täydellisesti masentunut ja toivoton,\nsillä Kalvikissa ei ollut ketään joutilaita, jotka olisivat olleet\nhalukkaat ryhtymään työhön ja Mildred Waylandin piti sitäpaitsi myös\npian saapua -- laivaa odotettiin joka päivä -- eikä apua voinut mistään\nsaada. Ja mikä pahinta, Mildred saisi kuulla senkin, että kaikki oli\nMarshin ansiota. Boyd tiesi kyllä, että Mildred luotti häneen, mutta\nnaisen luottamus kestää vain aniharvoin nöyryytyksen häpeää, eikähän\nole inhimillistäkään aina luottaa taittuneen kaislan tarjoamaan\ntukeen. Mildred kääntyisi varmasti toisaalle -- ehkä juuri mieheen,\njoka oli kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttanut. Tuota mahdollisuutta\najatellessaan Boyd kirosi synkästi.\n\n\"Mitä?\" kysyi Balt.\n\n\"Sitä vain, että olette oikeassa. On jo aika vaatia tuo konna tilille\",\nvastasi Boyd käheällä ja luonnottomalla äänellä.\n\n\"Hyvä!\"\n\nBoyd vilkaisi vielä kerran ulos huulillaan joku katkera sana, mutta\nsamassa hän hätkähti ja kumartui kiihkeästi eteenpäin. Vene, jonka\nCherry oli lainannut, lähestyi nopeasti väkeä kukkuroillaan jäljessään\npitkä jono kanootteja, nekin miehiä täynnä.\n\n\"Katsokaahan!\" huudahti hän.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Cherry -- Cherry on hankkinut väkeä.\" Ääni petti ja hän törmäsi ulos\nIson-Georgen hypähtäessä ikkunaan.\n\n\"Intiaaneja, Jumal'auta!\" kiljaisi jättiläinen ja malttamatta kiskoa\nsaappaita jalkoihinsa hän syöksyi avojaloin Boydin ja Fraserin\njälkeen ennättäen näiden kanssa laiturille juuri parahiksi Cherryä\nvastaanottamaan.\n\n\"Töihinkö?\" kysyi Boyd henkeään pidättäen ja miesjoukkoon viitaten.\n\n\"Niinpä tietenkin\", vastasi tyttö. Vene ja kanootit tyhjenivät\nnopeasti ja pian parveili laiturilla tumma joukko vinosilmäisiä ja\nkuparinruskeita aleuteja.\n\n\"Sain viisikymmentä miestä -- jokilaakson parhaat\", jatkoi Cherry, \"ja\nkoetin saada enemmänkin, mutta -- ne ovat jo tässä kaikki.\"\n\n\"Sormeton\" Fraser löi kämmenen reiteensä niin että läjähti, ja Boyd\ntarttui kiinteästi tytön käteen.\n\n\"Olette oikea aarre, Cherry!\" Äskeinen epätoivoinen päätös häivähti\nhänen mieleensä, ja äänessä väreili rajaton kiitollisuus.\n\n\"Älkää minua kiittäkö!\" huudahti Cherry. \"Constantinen avutta en\nolisi saanut paljoakaan aikaan, niin että kaikki on enimmäkseen hänen\nansiotaan.\"\n\n\"Sittenkään en oikein käsitä. Nämähän ovat Marshin väkeä.\"\n\n\"Niin ovatkin, mutta minä autoin heitä parhaani mukaan, kun he viime\ntalvena näkivät nälkää, mihin kaikkeen nyt vetosin. Huonoja kalastajia\nja hirvittävän laiskoja, jotka eivät suorita puoltakaan valkoisen\nmiehen työstä, mutta sen parempia ei ollut tarjolla.\" Hän naurahti\niloisesti onnellisena katseesta, jonka Boyd häneen loi. \"Antakaa nyt\nminulle jotakin syötävää. Olen nälkään nääntymäisilläni.\"\n\nOivallettuaan asianlaidan Iso-George rupesi heti joukon johtajaksi,\nja ennenkuin toiset olivat ehtineet keittiöön, oli hän jakanut miehet\nsopiviin ryhmiin, joille hän jo jakeli verkkojaan. Lohi nousi ja voitto\noli näkyvissä -- mitä hän muusta välitti.\n\nIltapäivällä natisi laituri hopeakylkisten lohien painosta, ja\nkiinalaisten viiltäjien väsymättömät veitset liikkuivat salamannopeasti\nhalkoen, leikaten ja viiltäen juottoahjojen sähistessä avarassa\ntehdasrakennuksessa, jonka seinissä koneiden melu ontosti kumahteli.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nTAISTELU JATKUU.\n\n\nBoydista tuntui, että seuraavat päivät olivat hänen elämänsä ihanimmat.\nHän laski leikkiä miestensä kanssa ilahduttaen ja kiihoittaen heitä\npäivänpaisteisella hymyllään ja väsymättömällä tarmollaan, eikä hän\nollut milloinkaan joutilaana, paitsi niitä niukkoja hetkiä, jolloin\nhänen täytyi pakostakin nukkua joku tunti. Hän oli yhtä aikaa\nkaikkialla, eikä ainoakaan pyörä seisahtunut eikä yhtään määräystä\nkoneisiin nähden annettu hänen tietämättään. George Balt vimmastui\nlopulta hänen kiihkolleen, sillä intiaanit eivät ole valkoisten\nmiesten kaltaisia; saaliin hankkiminen niiden avulla pani jättiläisen,\njoka oli tottunut käsittelemään väkeään säälimättömän esimiehen\nmelkeinpä rikollisella julmuudella, kovalle koetukselle. Äärimmäisistä\nponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut kuitenkaan saalista\nniin paljon kuin tehdas olisi niellyt, mistä kaikesta hän syytti\nsankarillisesti vain itseään.\n\nBoyd oli, siitä huolimatta ettei saalista tullutkaan toivottua\nmäärää, sangen hyvillään, sillä hän arveli joka tapauksessa voivansa\npelastua täydellisestä häviöstä, ja päästyään kerran kunnialla tämän\nkesän yli ei Marsh eikä mikään muukaan mahti kykenisi häntä enää\nmurskaamaan. Vaikka nuo ihanat unelmat suurenmoisesta menestyksestä\neivät toteutuneetkaan, laski hän joka tapauksessa saavansa kohtuullisen\nvoiton.\n\nTrustin päämajassa oli rajuilma riehahtanut valloilleen. Marsh oli\nvimmoissaan, ja kaikki, joille se vain oli mahdollista, karttoivat\nhäntä. Työnjohtajat ja päällysmiehet, jotka oli käsketty yhtiön\npunaiseksi maalattuun konttoriin kesken kiireen, poistuivat kulmat\nrypyssä ja arkoja silmäyksiä olkansa yli heitellen. Monet heistä\nsaivat pitää paikkansa vain tekemällä yhtiölle palveluksia, joita ei\nmilloinkaan kirjoihin merkitty, mutta nyt pudistelivat hekin päätään\nkiroten, että jotakin tavallista kummempaa oli tekeillä.\n\nMarsh olisi voinut olla aivan levollinen ja antaa ajan lopettaa,\nminkä hän oli alkanut, ellei Boyd olisi ollut niin varovainen, että\nmyi saaliinsa etukäteen. Tuo temppu uhkasi kumota kaikki Marshin\nsuunnitelmat. Trustin suunnattomat käyttövarat tukenaan hän olisi\nvoinut polkea hinnat niin alas, että Emerson olisi joko joutunut\nkokonaan tappiolle ja puille paljaille tahi saanut pitää saaliinsa\nseuraavaan vuoteen, mitä hanketta Wayne Wayland olisi varmasti\nlämpimästi kannattanut. Mutta asiain näin ollen olisi sellainen\nmenettely aiheuttanut vain suuria tappioita kaikille välittäjille ja\nsamalla trustille itselleenkin. Sentähden täytyi tuo nuori mies saada\ntuhotuksi jo Kalvikissa ja heti.\n\nMarsh tiesi viipyneensä jo aivan liian kauan Kalvikissa, sillä hänen\nläsnäolonsa oli välttämätön toisissakin paikoissa kaukana etelässä,\nmutta hän ei voinut luovuttaa tätä taistelua toisiin käsiin. Hän odotti\nsitäpaitsi kiihkeästi _The Grande Dame'n_ tuloa, jolla Mildredin ja\nherra Waylandin piti saapua.\n\nPyynnin kolmantena päivänä tuli Constantine Boydin puheille mukanaan\njoukko aleuteja, joiden tulkkina hän toimi. Miehet pyysivät saada\npalkkansa.\n\n\"Eivätkö he voi odottaa viikon loppuun?\" tiedusteli Boyd.\n\n\"Ei! Ellei rahaa, ei ruokaakaan. Pienokaiset nälissään ja raha nyt\ntarpeen. Ostettuaan ruokaa he palaavat heti työhön.\"\n\n\"Hyvä on. Anna tämä maksumääräys kirjanpitäjälle.\"\n\nBoyd kirjoitti pari sanaa muistikirjansa lehdelle, jonka hän repäisi\nirti ja antoi Constantinelle.\n\n\"Oletko tuntenut Marshin jo kauankin.\"\n\n\"Hyvin kauan.\"\n\n\"Pidätkö hänestä?\"\n\nTummat silmät välähtivät.\n\n\"Kyllä. Hän hyvä mies.\"\n\n\"Olet ollut hänen työssään?\"\n\n\"Kyllä?\"\n\n\"Miksi lähdit pois?\"\n\nConstantine epäröi hetkisen. \"Minä teke nyt työtä Cherrylle.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Hän kovin hyvä pikku veljelle. Te näki pienokainen -- noin iso.\"\n\n\"Aivan niin. Sievä lapsi. Muistatko muuten iltaa pari viikkoa sitten,\njolloin olin Cherryn luona -- iltaa, jolloin menit ulos sisaresi\nkanssa?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Mihin menitte?\"\n\nConstantine muutteli jalkojaan, joissa oli mursunnahalla pohjatut\nsaappaat. \"Miksi kysytte?\"\n\n\"Mitäpä siitä. Mihin menitte?\"\n\n\"Intiaanikylään. Miksi kysytte?\"\n\n\"Ilman vain. Jos muuten sattuisit joutumaan selkkauksiin Marshin\nkanssa, niin voin ehkä auttaa sinua. Pidän sinusta, mutta en hänestä.\"\n\nSekarotuinen murahti jotakin ja kääntyi mennäkseen, mutta samassa\nojensi Boyd kätensä siepaten miehen vyössä roikkuvan puukon tupestaan.\nConstantine pyörähti ympäri hätäisesti huudahtaen, kasvot nytkähtelivät\nja sieraimet värisivät kuin säikähtyneellä hevosella, mutta Boyd ei\nollut häntä näkevinäänkään, vaan tunnusteli huolettomasti puukon terää.\n\n\"Harvinainen ase\", virkkoi hän luoden mieheen omituisen katseen. \"Olen\nsitä usein ihaillut.\" Hän ojensi hymyillen veitsen Constantinelle, joka\nsolahdutti sen nopeasti paikoilleen poistuen sitten sanaa sanomatta.\n\nPari tuntia myöhemmin huomasi Boyd intiaanien, joille hän oli antanut\nmaksumääräyksen, keskustelevan kiihkeästi laiturilla. Nähdessään\nConstantinen joukon keskellä hän meni kysymään, mitä siellä oli\ntekeillä, jolloin Constantine ojensi hänelle hopeisen dollarin rahan\nsanoen:\n\n\"Nämä miehet sanovat tämä raha ei hyvä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Raha ei hyvä. Yhtiön kauppa ei huoli siitä.\"\n\nBoyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.\n\n\"Lorua! Mikä vika siinä olisi?\"\n\n\"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän\nei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja.\"\n\nConstantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.\n\nEräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:\n\n\"Tahdomme tämmöisiä rahoja.\"\n\nBoyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi.\nRahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön\nkuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että\nkysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan\ntunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat\nyhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä\nsaivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät\nottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä\nkaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti\nkehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla\nolevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli\nkumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden\nyhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä\nja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta\nviisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun\nsanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:\n\n\"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä\ntarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina.\"\n\nHän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai,\nmitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.\n\nIltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli\nlevottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.\n\nBalt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin\nmiesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli\nsaarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli\nlopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat\nsaaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin\nrakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että\ntilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän\npihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin,\nBoydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja\nsoutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan\nalkuasukkaat palaamaan.\n\nTyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen,\nkun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.\n\n\"Minne menette?\" kysyi hän.\n\n\"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja --\"\n\n\"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan.\" Hän katsahti arasti\ntaaksensa.\n\n\"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?\"\n\nTyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.\n\n\"Ketä?\" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen\nkirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi\nhuomauttaen Boydille:\n\n\"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset\nviime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka\non ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on\nnyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään\nja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että\naivan hermostuttaa.\" Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja\nriensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. \"Eikö hän ole sievä?\" lisäsi\nCherry. \"Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää.\"\n\nKylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet\nmukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa,\nkuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille\ntohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja\ntyönantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka\neivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja\nolkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.\n\n\"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä\", virkkoi\nCherry lopuksi.\n\n\"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi\", vastasi Boyd alkaen\nmenettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. \"Käskekää\nheidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen,\nvaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen.\" Mutta joukkoon\nei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo\nihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.\n\n\"Näitä raukkoja ei voi moittia\", sanoi Cherry. \"He ovat oppineet\npelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli,\nniin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta,\nnääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!\" Tyttö polkaisi vihaisesti\njalkaansa. \"Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin\ntodellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää\nmitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani.\"\n\n\"Samoin minäkin\", huokaisi Boyd. \"Näiden viidenkymmenen aleutin avulla\nsaimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!\" Hän heilautti käsiään\ntoivottomasti. \"George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit\novat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä.\"\n\n\"Laiva! Mikä laiva?\"\n\n\"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten\npäämiesten ja -- Mildredin keralla.\"\n\n\"Tuleeko -- tuleeko neiti Wayland tänne?\" kysyi Cherry jäykästi.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?\"\n\n\"Luulin sen olevan teille samantekevää.\"\n\n\"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta\nsaakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?\" Katse\npainui alas ja piirteet kovettuivat.\n\n\"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään\ntavalla.\"\n\n\"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne\", sanoi Cherry\nvihaisesti. \"Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä,\nvaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain\nvälikappaleita -- George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette\nvalmistautunut vain tuota hetkeä varten.\" Hän naurahti katkerasti.\n\n\"Nyt ette ymmärrä\", sanoi Boyd. \"Neiti Wayland --\"\n\n\"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin\nvapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan,\nja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme\njoutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät.\"\n\nBoyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen\npuhua.\n\n\"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä\nriemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti\niloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille\ntäydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä\nväistyn. Ymmärrättekö?\"\n\nEmerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin\naivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa\nkiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.\n\n\"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa\",\nvastasi hän rauhallisesti, \"ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään\nvastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun\nhanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän\nkaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus.\"\n\n\"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä\"? kysyi Cherry. \"Niinkö vähän\nhän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala\nasemanne on.\"\n\n\"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin.\nHän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan\nluomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes\najatellakaan sinnepäin -- hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin\nvastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa\nhänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei\nsiedä velttoja henkilöitä.\"\n\n\"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään\nnainen -- hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa,\nluuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä?\nJos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin\nneuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai\nodotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni\nastumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin\ntuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En\nkonsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä\nhänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on --\nrahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat\nvastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin\nheittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin\nja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä\nauttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän\nseuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä.\"\n\nSanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.\n\n\"Tätä ette ymmärrä\", sanoi Boyd. \"Olette alkuperäinen ja vapaudessa\nkasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus\non hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli\nensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä,\noloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä\ntoisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun\ntiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan.\"\n\nCherry nykäisi niskojaan. \"Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on\naina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on\n-- en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen\ntehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää,\nvaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?\" kysyi Boyd äkkiä.\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka\nsyvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. \"En ole Luojan kiitos, noita\nkeinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!\"\nPunaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.\n\n\"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä\", sanoi Boyd. \"Mutta hän\nrakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy\nolla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella.\"\n\nCherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä\nkoko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin\nuskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään\nvaitioloa rikkoa.\n\n\"Sormeton\" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. \"Missä helvetissä\nolette ollut?\" huusi hän.\n\n\"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?\"\n\n\"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten.\"\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin\nmiesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin\nlaidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta\nhankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat.\"\n\n\"Särkiltä meitä ei karkoiteta\", kiljahti Boyd. \"Hoilaan rantamiehet\nheti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki\nsaatavilla olevat miehet.\"\n\n\"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa.\"\n\n\"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa.\"\n\nHän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet\nsaapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari\nvahtia tehdasta vartioimaan.\n\nLahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä\nhämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa\npuolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja\nsauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta\nsankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti\nsilvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien\nkölien alitse.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\"THE GRANDE DAME\" SAAPUU.\n\n\nAamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi\nutuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi\nvaltameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen\nsuuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan.\nHopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan\nedessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi\nvaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin\nrannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.\n\nPienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva\nvirheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman\nläpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta\nuupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista\nilmestystä.\n\nBoyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen.\nNähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut\nja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen.\nSydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen\nolisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä\nvastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa\n-- hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta\nmärkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli\nvarmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun\nmaa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi\nMildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi,\npaikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän\ntutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin\nkomentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen\nkimaltelevat messingit. _The Grande Dame_ oli jo niin lähellä, että\nkoneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla\näänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt.\nHyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien\nvielä nukkuvan. _The Grande Dame_ liukui ohi hänen seisoessaan siinä\nsydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä\nruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.\n\nHän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.\n\n\"Mikä laiva tuo on?\" tiedusteli tämä.\n\n\"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi.\"\n\nJättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.\n\n\"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti\", huomautti hän, \"niin\nettä käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin.\"\n\n\"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa.\"\n\n\"En välitä. Menen padolle.\"\n\nEmerson kohautti hartioitaan.\n\n\"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan.\"\n\n\"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan\nnähnyt lohien tekevän näin\", murisi Balt. \"Elleivät ne tänään kulkeudu\npatoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin\npuolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin.\" Sanoja\nseurasi sarja synkkiä kirouksia. \"Teimme sittenkin erehdyksen toissa\npäivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään\nliian myöhäistä.\"\n\n\"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen\nkuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän\ntiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja\nkerron kaikki.\"\n\n\"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?\"\n\n\"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia -- tuumia tuota ehdotustanne.\nEn suoraan sanoen pidä siitä.\"\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan\", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi,\nniin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. \"Olen pohtinut asiaa koko yön\nja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka\ntapauksessa langettanut ja -- te olette minua nuorempi, jolle semmoinen\nei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten\nhyvänsä.\"\n\nBoyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.\n\n\"Ei, Balt\", lausui hän; \"murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan\nrikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani,\nenkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin\nteitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi.\nOnpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen\ntyttärensä on, näettekös -- tuota noin -- tahtoisin -- tahtoisin kovin\nmielelläni nähdä hänet.\"\n\nBalt katsoi häneen kiinteästi. \"Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne\nniin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni\ntieltä pois -- hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan\nsitten minulle, mitä vanhus sanoi.\"\n\nBoyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi,\netteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään\njärkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle\nminkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut\nvain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että\njos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä\ntätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä\nnyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi\nitsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta\nellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi\nenää mitään syytä säästää vihollistaan.\n\nTehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja\nkiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski\nhänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista\nhaukattuaan.\n\nMatkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet\nvallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi\nkerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä\nkerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet\njälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta\najatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin\ntoivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään;\nettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies,\njoka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo\nnäyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea\ntehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.\n\nWillis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten\nseurassaan joku kolmaskin -- Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon\nvartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred\nhuomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.\n\nHän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja\njäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden\nliuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet\ntuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä\nvuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen\ntuli ja hymy oli vain hänelle.\n\nBoyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt\nhuomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja\nviileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili\nhänelle.\n\nAlton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän\nkätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi\nmennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen.\nVanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä\nsanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti\nja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle\nalkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta\nhuomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä\nolan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen\nsävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi\nollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava.\nVieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella\nympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen\nhuomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan.\nKeskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi\nvaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät\npitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut\nmitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen\nyhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli\nvain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle\ntutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin\nettä Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken\nlemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen\nitse viereen.\n\n\"Vihdoinkin\"! hengähti hän. \"Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin.\"\n\n\"Niin, Boyd.\"\n\n\"Oletko iloinen?\"\n\n\"Kyllä. Ihana matka.\"\n\n\"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet\ntodellakin täällä -- etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti.\"\n\n\"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?\"\n\n\"Hyvin -- niin ainakin arvelen -- en ole, näet, joutanut lainkaan\nitseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!\" Ääni värähti hellästi ja hän laski\nkätensä hyväillen tytön käsivarrelle.\n\nTämä vetäisi nopeasti kätensä pois.\n\n\"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt\nsinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen.\"\n\n\"Olen väsynyt\", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia\nkestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa\ntuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: \"Rakastat siis\nminua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?\"\n\n\"En vähintäkään. Entä sinä?\"\n\nSyvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. \"Haluan\nolla kanssasi kahdenkesken\", huudahti hän sortuneella äänellä;\n\"käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon\nnääntymäisilläni.\"\n\nKukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman\nvastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin\nliikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa\nposkille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.\n\n\"Olet aina sama\", hymyili hän. \"Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut.\nTäällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä.\nEn ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi.\"\n\n\"En välitä --\"\n\n\"Mutta minä välitän.\"\n\n\"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen\nsaanut aikaan.\"\n\n\"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia.\"\n\n\"Marshia!\"\n\n\"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa\nsitten syömme aamiaisenkin -- minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!\"\nhuudahti hän valittavasti. \"Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain\nsäilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa\npuheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot -- muusta\nen ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja\nisä on tietysti koko joukon pahin.\"\n\nBoyd katsahti rannalle. \"Et ole vielä nähnyt minun -- meidän\ntehdastamme.\"\n\n\"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin\ntoisetkin.\" Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: \"Ainoa, mikä\nniissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla\nkiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset\npiippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman\nhullunkuriset.\" Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin\nettä rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin\ntoivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan\nsamanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt\npitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.\n\n\"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin\nnäkeväni sinut\", virkkoi hän.\n\n\"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta\nuntani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin.\"\n\nBoyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili\ntaampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.\n\n\"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?\" kysyi Boyd.\n\n\"Tietysti\", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.\n\nBoyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja\nvastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli\nvoittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan\nvierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli\npäätään pudistellen.\n\n\"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit,\nenkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd.\nVastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin,\nettä olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla\nvarmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole\nsinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun\ntarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan\npaljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on.\"\n\n\"Suurempia!\" huudahti Boyd. \"Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein\nja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle\nhengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee\nkymmeneenmiljoonaan dollariin.\"\n\n\"Oh, antakaamme tilaston olla\", sanoi Mildred torjuvasti, \"saan\nsiitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes\nverrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin;\nhäntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd,\nmutta silmäilehän pukuasi.\" Hän purskahti nauruun. \"Näytäthän aivan\ntavalliselta työmieheltä.\"\n\nBoydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten\nkarkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä\npuhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki\nohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja\nujostuttaa.\n\n\"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani\", myönsi hän\nnolona, \"mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun.\"\n\n\"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He\nluulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja.\"\n\nBoyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta\nMildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa\nhuolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi.\nHän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen\npuheenaihetta:\n\n\"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Cherry Malotte.\"\n\n\"Niin. Mistä sen tiesit?\"\n\n\"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte\nsaapuneet tänne samalla laivalla.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli\nkerallasi Seattlessa?\"\n\n\"En tiedä -- en tullut sitä ajatelleeksi.\" Mildred silmäili häntä\nkylmästi.\n\n\"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?\"\n\n\"Mistä tämä uteliaisuus?\"\n\nTyttö kohautti olkapäitään. \"Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti\nminua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan\ntuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle.\nOlisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei\nluultavasti tule, vai mitä arvelet?\" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin\nlevottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään\", vastasi hän. \"Cherry\nMalotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä,\nkeksi joku toinen keino.\"\n\n\"Kuinka niin?\" Mildredin kulmakarvat kohosivat.\n\n\"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin\nvain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta.\"\n\nTytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan,\nminkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin\nalkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei\nhän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei\nollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja\nvälinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.\n\n\"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta\", virkkoi\nhän vihdoin. \"Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan\nentisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein\naika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin\nhauskoja.\"\n\nSamassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin\nkajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:\n\n\"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä.\"\n\n\"Milloin saan taas tavata sinua?\" kysyi Boyd nopeasti.\n\n\"Tule illalla takaisin.\"\n\nBoydin silmissä leimahti, kun hän vastasi: \"Minä tulen.\"\n\nToiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:\n\n\"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää.\"\n\n\"Herra Wayland on kajuutassa\", huomautti Marsh auttaen naisia\nveneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään\njäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.\n\nHerra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi\nilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli\nvalmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta\nodottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita\nraajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta\nsalonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu\npöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat\ntupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat\ntäynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta\nhäämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi\nsuloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon\npehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.\n\nHerra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.\n\n\"Minulla on teille paljon sanottavaa\", alkoi Emerson, \"ja pyytäisin,\nettä kuuntelisitte loppuun saakka.\"\n\n\"Alkakaahan.\"\n\n\"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin\nepäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian\nmies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen\nmenettelytapojaan minua kohtaan.\"\n\n\"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes\nhän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla.\"\n\n\"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet\nsaapuville, jos niin tahdotte.\"\n\n\"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte.\"\n\n\"Oikeutta.\"\n\n\"Muistattehan sopimuksemme?\"\n\n\"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta.\"\n\n\"Toisin sanoen jotakin palvelusta.\"\n\n\"Sitä se ei mielestäni ole.\"\n\n\"Hyvä. Jatkakaahan.\"\n\n\"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään,\nkäsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin --\"\n\n\"Oletteko te menetellyt rehellisesti?\" keskeytti vanhus nopeasti.\n\n\"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä,\nettä olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin\njo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis\nMarshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin\nSeattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia:\nlaiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät\nhuolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä,\nja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä\nrannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain\nvastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan\nkaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina\nkintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä\nseurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi\nhenkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma.\"\n\nHerra Wayland hymyili. \"Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä\ntuon lakkolaisen kuolemastakin?\"\n\n\"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun\nniskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta?\nKun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä\nhanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni\nkelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen,\nsillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä,\njolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa,\nniin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen -- sulaa\nkiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja\ntilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja\nuhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset\nolisi totelleet.\n\n\"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan\nja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä,\neikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu -- eilen\nillalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta\nmiestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille\nkaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän\nmahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut -- ei kilpailun takia, vaan\nhenkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko\najan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen\nmenettely lopu, olen mennyttä.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani\nsäilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön\nkykenemättömät.\"\n\nTrustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua\nkertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen\nkylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:\n\n\"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis\nMarsh on mies paikallaan.\"\n\nTästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd\nhuudahti:\n\n\"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta\nsaamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut\ntehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa\nkaiken vastustuksen.\"\n\n\"Tuon kaiken käsitän\", sanoi Emerson terävästi, \"mutta pitääkö minun\nmyös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan\nminut?\"\n\n\"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin,\nettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne\nvastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä\npulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta\nsangen helposti.\"\n\n\"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin\nmiksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut\nkoko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?\"\n\n\"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset.\"\n\n\"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?\"\nBoyd alkoi menettää malttinsa.\n\n\"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää\nalusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi\nmiesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen\npäinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet,\netteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän\notti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan\ntiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten,\nettä teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä\nhaluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys\nmistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen.\nValituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin\npuoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh\non koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden\nkuitannut välinne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Iskemänne haava on vieläkin siteissä.\"\n\nEmerson hypähti seisoalleen.\n\n\"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on\nvalehdellut teille.\"\n\n\"Emme rupea nyt siitä väittelemään\", huomautti Wayne Wayland lyhyesti.\n\"Mitä haluatte minun tekevän?\"\n\n\"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle.\"\n\n\"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät.\"\n\nEmerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. \"Siihenpä taidamme\nlopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä\nvääryyttä..\"\n\n\"Kieltäydyn.\" Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset,\nterveet hampaansa napsahtivat yhteen. \"Saatte nyt aivan ansionne\nmukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun\nolitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään\nmoitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta\nristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua.\"\n\nBoyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja\nhänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:\n\n\"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian\nmies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan.\nMutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut\nohjeitanne alusta alkaen.\"\n\n\"Uskokaa mitä haluatte.\"\n\n\"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole\nvielä päättynyt.\"\n\n\"Vastarintanne ei hyödytä mitään.\" Herra Waylandin piirteet olivat kuin\nrautaan valetut.\n\n\"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt\nvoitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken\nläpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!\"\n\nWayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:\n\n\"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte\nminua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin.\"\n\n\"Rohkeata puhetta!\" virkkoi vanhus. \"Mutta teillä on sadantuhannen\ndollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä\naikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut.\"\n\n\"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!\" huudahti toinen. \"Mutta\nasian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän\nrahaa ja he kyllä tukevat minua.\"\n\n\"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te.\"\n\nEmerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:\n\n\"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua\nasioihini, niin --\"\n\nWayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät\nliekehtien.\n\n\"Tiehenne laivasta!\" jyrähti hän. \"En salli itseäni loukattavan,\nenkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin\nhalusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!\" Hän ojensi\nsuuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet\nnapsahtelivat. \"Noin minä teidät rusennan!\"\n\nBoyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.\n\n\"Tehtaalle!\" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat\nrypyssä _The Grande Dame'een_, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi\nrauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan\nhän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen\nymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt\noli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko\ntaipua tahi -- Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä -- kostaa.\nHänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta\nhän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi\nsenkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen.\nHänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän\ntaistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä;\nseikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin\nsitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne\nWayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän\noli tehnyt lopullisen päätöksen.\n\nHetki oli hänen elämänsä synkin ja -- kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä\neivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin\nlähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä\nentistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän\non sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja\nvelttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin\ntehdessään.\n\nMutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys\nmuuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin.\nHän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet\nsärkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin,\nja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja\nkatoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia\nkatkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä\nääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän\nkuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla.\nHän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka\nautteli lotjan tyhjentämisessä.\n\n\"Mistä -- mistä nämä kalat?\" huudahti hän hengästyneesti.\n\n\"Padosta.\" George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. \"Ne\ntulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee\ntuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta\ntämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon\nsirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka\neivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä\nei näe kuin kerran eläissään.\"\n\n\"Laskelmamme pitävät siis paikkansa -- saamme mitä tarvitsemme?\"\n\n\"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt\nlöytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin\nkoko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme\nenää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo\nvuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko\npohjolassa.\" Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään\njoka oli paljas melkein olkapäätä myöten. \"Rakensimme tämän tehtaan\nkeittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon\nteille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?\"\n\n\"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!\" Emersonin päätä huimasi niin,\nettä hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.\n\n\"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot\nlahovat paikoilleen.\" Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. \"Olemme\nvoittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!\"\n\n\"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!\" ärjäisi Boyd kuin\nunesta heräten. \"Joudu, joudu, George!\" Hän kääntyi ja kiiruhti\ntehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren,\nettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä\nkukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella\nhän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella,\nastuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.\n\n\n\n\nXXV.\n\nMUSERTAVA ISKU.\n\n\n\"Olen kuullut uutisen!\" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin\npäivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa.\n\"Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa\", vastasi Boyd.\n\n\"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman\nkäytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin\nhuutaa; haluan puhella kanssanne.\"\n\n\"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia\", sanoi Boyd\nsaatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden\nleimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin\njohonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. \"Mutta mielelläni\nistahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi\ntuntia yhteen menoon.\"\n\n\"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?\"\n\n\"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi,\netten tohdi poistua tunniksikaan.\"\n\n\"Aivan liikaa yhdelle miehelle\", sanoi Cherry.\n\n\"Oh, nukun huomenna.\"\n\n\"Näittekö -- hänet?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän lienee teistä sangen ylpeä\", sanoi Cherry hartaasti.\n\n\"Luulen, ettei -- ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä\nponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut\nsellainen kuin olin toivonut.\"\n\n\"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?\"\n\n\"Siitä en puhunut hänelle mitään.\"\n\n\"Miks'ette?\"\n\n\"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?\"\n\n\"Mitäkö\" -- Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen -- \"hän voisi\ntehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia\nvastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah,\nolisinpa vain hänen sijassaan!\"\n\n\"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla -- se ei johtuisi hänen\nmieleensäkään -- joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään.\" Boyd\npunastui kiusallisesti. \"Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen\npadon.\" Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen\nkohtauksen.\n\n\"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät\", virkkoi Cherry,\n\"mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa.\nNyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta\nvastustuksesta huolimatta.\"\n\nBoyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se\nvaivasi häntä. \"Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa\"? kysyi\nhän.\n\n\"Oletteko nähnyt Chakawanaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä\nlöydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa -- olen kovin levoton.\"\n\n\"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?\"\n\n\"Constantineko? Constantinehan on täällä.\"\n\n\"Tänään en ole häntä nähnyt.\"\n\nCherry nousi hermostuneesti. \"Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He\novat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia.\"\n\n\"Olette nyt aivan yksin kotonanne\", sanoi Boyd miettivästi. \"Eiköhän\nolisi parasta, että tulette tänne.\"\n\n\"Eikö mitä.\"\n\n\"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan\nturvaton.\" Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa\nja lähestyi rauhallisesti.\n\n\"Jumalan kiitos\"! huudahti Cherry. \"Hän tietää kyllä, missä toiset\novat.\"\n\nMutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine\nvain: \"En tiedä. En nähnyt Chakawanaa.\"\n\n\"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään.\"\n\n\"Hm! Luulen he all right.\"\n\n\"Tässä piilee jotakin\", sanoi Boyd. \"Missä olet ollut koko päivän?\"\n\n\"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen.\nChakawana myös pian kotona.\"\n\n\"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla\nja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan.\"\n\nConstantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla\nvaltiattarensa keralla rantaa ylös.\n\nKun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä\npienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka\nkatselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö,\njota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun\nmaalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki\nerään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä\nkivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi\nvaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.\n\nCherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen\ntielleen.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi hän, \"mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo\nränsistyneeltä näyttävä rakennus on?\" Hän viittasi ylöspäin.\n\n\"Kreikkalaiskatolinen kirkko.\"\n\n\"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?\"\n\n\"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä\nnyt jumalanpalveluksiaan.\"\n\n\"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava.\" Hän\nkatsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn\nurheilukenkiin. \"Asutteko täällä?\"\n\n\"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla.\"\n\n\"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte\npoissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa.\" Mildredin äänessä\nja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen\nkauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä\naivan vastakkainen käsitys.\n\n\"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin,\nneiti Wayland.\"\n\nMildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki\nhuvitti Cherryä suuresti.\n\n\"Olen ymmälläni\", sanoi hän, \"sillä en luullut, että olisimme toisemme\nennenkin kohdanneet. Olette --?\" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.\n\n\"Cherry Malotte, luonnollisesti.\"\n\n\"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä.\"\n\n\"Sepä ikävää.\"\n\n\"Pyydän anteeksi.\"\n\n\"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta.\"\n\nMildred hymyili kylmästi. \"Ette kaikesta päättäen pidä hänestä?\"\n\n\"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?\"\n\n\"En ole alaskalainen, näettekös.\"\n\nCherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään\nBoydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna\nvieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei\nollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin\nsaatuaan kuulla totuuden.\n\n\"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin\nsyytä?\"\n\n\"Boydin?\"\n\n\"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö -- puhuttelen häntä\nristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa\nBoyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen.\"\n\n\"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?\"\n\n\"Tulen juuri hänen luotaan.\"\n\n\"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma,\nettä hän olisi siitä minullekin puhunut.\"\n\n\"Sitten ette tunne häntä.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä\npuolustamaan.\"\n\n\"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä\nkuultuanne totuuden.\"\n\n\"Minäkö? Ja miten?\"\n\n\"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta\nvääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä\nauttamaan.\"\n\n\"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?\"\n\n\"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole\nteidän -- teidän vaikutusvaltaanne.\"\n\nMildred kohautti olkapäitään. \"Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä\nauttamaan?\"\n\n\"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia.\"\n\n\"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat.\"\n\n\"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään\",\nvastasi Cherry ylpeästi. \"Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut\nja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin\nyrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain\nse, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin\nahtaalle.\"\n\n\"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh\noli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen\nhenkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen.\"\n\n\"Murhayritykseen?\"\n\n\"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä.\"\n\n\"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan\nsietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin\nhäntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia,\nuskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän\nparemmin kuin hän. Mutta ei -- uskottelua se ei ollut. Sellaiseen\noli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin\ntilanteen niin tukalaksi.\n\n\"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen\", jatkoi Mildred,\n\"ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen.\"\n\n\"Ette näe Boydia tänä iltana\", sanoi Cherry.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla.\"\n\n\"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!\" Toisen kasvojen ilme ärsytti\nMildrediä.\n\n\"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee\nparhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa.\"\n\nMildred nykäisi niskojaan. \"En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt\ntästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet\nsaatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin.\"\n\n\"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset\naivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja\nuhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla.\"\n\nMildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.\n\n\"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi.\"\nPäätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin\nkiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan\nkokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli\nsaanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla\ntuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut\npakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko\najan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia\nhenkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli\njoutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän\noli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä\nmerkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua.\nBoydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi --\n\nConstantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko\nkeskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo\nkysyen:\n\n\"Kuka tuo on?\"\n\n\"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine.\"\n\n\"Umph!\"\n\n\"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä\nomistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä --\ntiedätköhän, mikä rautatie on?\"\n\n\"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?\"\n\n\"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin\nsinä minulle.\"\n\nOllen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja\nConstantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.\n\n\"Hieno neiti\", myönsi hän. \"Paljon kaunista silkkiä hänen yllään.\"\n\n\"Silkkiäpä hyvinkin.\"\n\n\"Hän kauniimpi kuin te\", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti.\n\"Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra\nMarshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään.\"\n\n\"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on\nja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin.\"\n\nSekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti\njalkineiden pehmoisten pohjien alla.\n\n\"Herra Marsh aikoo _naida_ hänet?\" toisti hän ikäänkuin korviaan\nepäillen.\n\n\"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun -- he tahtovat\nmolemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet,\nviekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan --\nymmärrätkö?\"\n\n\"Minä ymmärrän\", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka\noli alkanut mennä. \"Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin\nteidän kanssa.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia.\"\n\n\"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?\"\n\n\"Silloin ottaa herra Marsh hänet.\"\n\nHetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: \"Arvelen Marsh\nkirotun paha mies.\"\n\n\"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra\nEmersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on.\"\n\n\"On sangen hyvä teko -- mennä naimisiin\", sanoi Constantine hämärästi.\n\"Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse\nnaimisiin.\"\n\n\"Sitä en usko\", nauroi tyttö.\n\n\"Se on totta\", vakuutti toinen itsepäisesti. \"Hän, pappi, sano niin, ja\npappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen\nmenemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule\npienokainen, hän myös mennä helvettiin.\"\n\n\"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän\ntekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen\nlakiaan.\"\n\n\"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei\nnähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko\nse totta.\"\n\n\"Kyllä -- tavallaan.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!\" huudahti Constantine\nkiihkeästi.\n\nBoyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja\nsähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen\ntärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut\nikävöiden _The Grande Dame'n_ kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi\ntyöhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se\noli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran\ntoden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka\nmiehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan\nsaalista oli juuri saapunut padolta.\n\nKymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin\nasuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään\niloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa\nveroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta\nvahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen\nennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä -- hiili,\nteräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän\nsaattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.\n\n\"Sormeton\" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen\npuku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.\n\n\"Minne matka?\" kysyi Boyd.\n\n\"Vierailulle.\"\n\n\"Laivalleko Clyden keralla?\"\n\n\"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen\nomasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin\nettä menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku\nnäppärä perijätär siepattavissa.\" Hän iski merkitsevästi silmää.\n\"Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin\nmorsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin\nmiljoonan.\"\n\nBoyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea\nmatkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan\nhetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun\nreunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja\nnautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.\n\nPuku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että\nFraser päätteli heti:\n\n\"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!\" lausui hän sitten\nääneen.\n\nTyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään,\njolloin \"sormeton\" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu\nkädessään hänen lähettyville sanoen:\n\n\"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana\npäivä?\" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: \"Olen de Benville\n-- neworleansilaisia -- tehtaani on tuolla.\" Hän viittasi suuntaan;\njosta oli tullut.\n\n\"Niinkö?\" virkkoi tyttö.\n\n\"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja.\"\n\nTyttö näytti hyvin huvitetulta.\n\n\"Luulin, että tehdas on herra Emersonin.\"\n\n\"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko\nhänet?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään. \"Kyllä. Herra Clyden tunnen myös.\"\n\n\"Altoninko?\" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. \"Sittenhän meillä\non yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit.\" Hän\npudisti päätään paheksuvasti. \"Oikea harminkappale se Alton.\"\n\n\"Pyydän anteeksi.\"\n\n\"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin\nkaltainen, joka onkin miesten mies -- kaikin puolin all right. Pidän\nhänestä paljon.\"\n\n\"Tunnetteko hänet lähemmin?\"\n\n\"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari.\" Tytön kasvojen ilmeestä Fraser\npäätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: \"Autan aina\nmielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan\nheille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta\nchance = onnenkauppa, sattuma] de Benville -- aina valmis tilaisuuden\ntarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?\"\n\n\"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä.\"\n\n\"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein.\nHoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet\npitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin\nasiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat\najattelemattomia.\" Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut\nkaiken maailman viisauden. \"Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi,\nja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta\njos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja.\"\n\n\"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista.\"\n\n\"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa\", vastasi Fraser nopeasti.\n\n\"Onko -- onko herra Emerson sairas?\"\n\n\"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen\nluolaan.\"\n\n\"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan.\"\n\n\"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin\naamukävelylleni.\"\n\n\"Missä hän on sitten ollut koko yön?\"\n\nÄänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. \"En tiedä\",\nvastasi hän rauhallisesti, \"enkä välitäkään. Minulle on aivan saman\ntekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa\ntehtävänsä moitteettomasti.\" Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään\nurkituksi.\n\n\"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia\", virkkoi tämä\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?\"\n\n\"Tuskinpa.\"\n\n\"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois.\"\n\n\"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä\npaljon.\"\n\n\"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari.\"\n\n\"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla\ntukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen\ntarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman\nmitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät\npersikat.\"\n\n\"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä.\"\n\n\"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista\npitemmät\", vastasi Fraser hilpeästi, \"mutta Emerson on kova kuin\nkallio. Häntä ei voi mikään järkyttää.\"\n\n\"Tyttö on harvinaisen kaunis\", huomautti toinen jäykästi.\n\n\"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta -- vaaleaverisistä en välitä.\"\nFraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja\npyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. \"Tummat ovat aina olleet\nheikkouteni -- suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän.\"\n\nTyttö kokosi kukkasensa ja nousi.\n\n\"Nyt minun täytyy mennä.\"\n\n\"Tulen kanssanne.\" Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.\n\n\"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin.\"\n\n\"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni --\"\nFraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin\njäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.\n\n\"Kiitoksella kuitattu\", mutisi hän yksin jäätyään. \"Jäykkä kuin\nsuolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on.\"\n\nYlempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären\nja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari\nminuuttia.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Clyde, \"menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte\nmuusta huolen.\"\n\nMildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti:\n\"En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan.\"\n\nClyde vastusteli heikosti. \"Ehkä erehdytte ja --\" Vihainen käden liike\npakotti hänet vaikenemaan.\n\n\"Se on minun asiani. En voi sietää häntä.\"\n\n\"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille.\"\n\nKun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi\nneiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja\nsuuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.\n\nBoyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään\niltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas\nhellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta\nmieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa\nkuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen\nlopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.\n\n\"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne\", ilmoitti mies.\n\n\"Neuvo konttoriin.\" Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen\nrakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in.\nVanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:\n\n\"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan\ntehdastanne.\"\n\n\"Se ei ole myytävänä.\"\n\n\"Onko saaliinne suurikin?\"\n\n\"Ei kuulu syrjäisiin.\" Boyd kääntyi herra Waylandiin. \"Enpä odottanut\nnäkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?\"\n\n\"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas,\njoten minulla on oikeus nähdä paikka.\"\n\n\"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?\"\n\n\"Kolmekymmentä viisi.\" Wayland heitti pöydälle tukun papereita. \"Ja\nChicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille,\nettä saatte minusta aikanaan kuulla.\"\n\n\"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?\" sanoi Emerson.\n\"Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella\nolevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi.\"\n\nVanhus hymyili julmasti: \"Minua ei ole petetty.\"\n\n\"Sitten on Clyde myynyt!\" huudahti Boyd.\n\n\"Niin. Maksoin hänelle kymmenentuhatta dollaria, minkä summan hän oli\nsijoittanut yritykseen, ja otin omalle nimelleni ne kaksikymmentäviisi\nosaketta, jotka tyrkytitte Mildredille.\"\n\n\"Mildredille!\" Emerson hätkähti kuin piiskaniskusta. \"Oletteko\njärjiltänne? Eihän Mildredillä ole -- Alton ei sanonut kenen rahat\nolivat!\"\n\n\"Älkää väittäkökään, ettette tiennyt sitä!\" tiuskaisi Wayland. \"Kun\nolitte väsyttänyt kaikki ystävänne, lähetitte tuon hutiluksen tyttäreni\npuheille tietäen, ettei tämä voinut kieltäytyä.\"\n\n\"Mistä saitte tietää, että hänellä oli osakkeitani?\"\n\n\"Hän kertoi itse.\"\n\n\"Sitä en usko. Ellei hän ole asiasta ennen puhunut, niin hän on nytkin\nvaiti, ja väitteeseenne, että olisin tyrkyttänyt hänelle osakkeitani,\nvastaan vain, että hän on toiminut omasta vapaasta tahdostaan. En ole\nosannut uneksiakaan, että nuo kaksikymmentäviisituhatta dollaria olivat\nhänen. Mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\n\"Uhraan tuon summan kymmenkertaisesti, pelastaakseni tyttäreni.\"\n\n\"Minulla ja ystävilläni on vielä osake-enemmistö.\"\n\n\"Ystävillänne!\" huusi herra Wayland. \"Murskaan teidät ja teidän\nystävänne, vaikka siihen menisi koko omaisuuteni.\"\n\n\"Vastenmielisyytenne minua kohtaan käsitän, mutta kumppanini eivät ole\nteille mitään pahaa tehneet.\"\n\n\"Kumppaninne! Ja ketä he ovat? Henkipatto pahantekijä, joka on vannonut\nmurhaavansa Willis Marsh'in, ja eräs tanssipaikkojen irtolaisnainen.\"\n\n\"Varoitan teitä!\" huudahti Emerson jyrkästi.\n\nVanhus heilautti kättään. \"Tiedätte kyllä, kuka ja mikä hän on.\"\n\n\"Entä te? Sanokaa sitten minullekin.\"\n\nWayne Wayland käänsi selkänsä voimatta enää puhua kiukultaan. \"Ettekö\nsitä todellakaan tiedä?\" kysyi Marsh'in pehmeä ääni.\n\n\"En.\"\n\n\"Minua hämmästyttää, ettette ole milloinkaan kuullut hänestä ylimaissa\nollessanne\", sanoi Marsh. \"Hän oleskeli kullankaivajien leireissä ja\neli kuten muutkin sellaiset naiset. Korttipelissä vertaistaan vailla,\njonka kerrotaan pitäneen pelihelvettiäkin eräässä suuremmassa leirissä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Seattlessa sain kuulla hänen koko tarinansa. Hän on -- no niin --\naivan yleisesti tunnettu.\"\n\n\"Tuota samaa kerrotaan melkein jokaisesta Alaskan naisesta.\"\n\n\"En tullut tänne hänestä väittelemään\", keskeytti herra Wayland.\n\n\"Olette jo puhunutkin tarpeeksi, niin ettei todisteita tahi\nanteeksipyyntöjä lainkaan tarvitakaan.\"\n\n\"Jos todella haluatte todisteita, niin onhan oma suhteenne häneen jo\nkyllin pätevä. Mildredkin on jo kuullut siitä.\"\n\n\"Hänelle voin selittää asian parilla sanalla.\"\n\n\"Samalla voitte ehkä selittää, mikä sai Hilliardin tekemään niin\nodottamattoman käänteen, mutta luultavasti ette tiedä siitäkään mitään.\nMiehillä, jotka ottavat vastaan rahoja tuollaisilta naisilta, on oma\nerikoinen nimityksensä.\"\n\nEmerson kalpeni hirvittävästi ja huudahti:\n\n\"Tarkoitatteko, että -- että lähetin hänet Hilliardin luo?\"\n\n\"Hilliard sanoi sen melkein peittelemättä. Ihmettelettekö siis,\nettä olen halukas uhraamaan vaikkapa koko omaisuuteni suojellakseni\ntytärtäni teidän kaltaiseltanne mieheltä? Nujerran teidät. Minulla\non jo yrityksessänne jalansija, eikä kauan viivy ennenkuin olen\nkarkoittanut teidät kokonaan, minkä teen, maksoi mitä maksoi. Potkaisen\nteidät takaisin katuojaan, josta olette kotoisinkin.\"\n\nBoyd kuunteli hämmästyksestä sanattomana tuota hillitöntä\nraivonpurkausta. Vanhus oli varmaankin menettänyt järkensä.\n\n\"Tätä ette tullut tänne minulle sanomaan\", lausui hän viimein.\n\n\"En. Tulin Mildredin puolesta ilmoittamaan, että hän sysää teidät kerta\nkaikkiaan luotaan.\"\n\n\"Sanokoon hän itse minulle sen. Välittäjistä en välitä, sillä voin\nselittää kaikki.\"\n\n\"Sitä odotinkin. Jos haluatte kuulla hänen omat sanansa, lukekaa\ntuosta.\" Vanhus lennätti vapisevin sormin pöydälle kirjeen. \"Lukekaa!\"\n\nBoyd avasi kuoren ja luki kirjeen, jonka käsialan hän niin hyvin tunsi.\nKirje kuului:\n\n    \"Parahin Boyd!\n\n    Olen viime aikoina tullut siihen vakaumukseen, että olemme tehneet\n    suuren erehdyksen. Yksityiskohtiin kajoaminen on tarpeetonta, joten\n    säästykäämme molemmin puolin siitä kidutuksesta. Tiedän kaikki,\n    mitä isä tulee sinulle sanomaan, ja tunnen samoin kuin hänkin, niin\n    ettei pitempiä selityksiä kaivata.\n\n                                                      Mildred.\"\n\nBoyd rutisti kirjeen palloksi ja heitti luotaan.\n\n\"Hyvin saneltu\", lausui hän tyynesti, \"mutta minä kerron hänelle\ntotuuden, ja hän --\"\n\n\"Ettepäs. Ette edes näe häntä enää. Olen pitänyt siitä huolen. Mildred\non nyt kihloissa Willis Marsh'in kanssa, niin että pysykää poissa.\nKihlaus on julkaistu kaikille ystävillemme laivalla.\"\n\n\"Sanon teille, etten huoli erokirjaani keltään muulta kuin häneltä\nitseltään. Tulen illalla laivaan.\"\n\n\"Minulla ja herra Marsh'illa lienee siihen myös jotakin sanomista.\"\n\nBoyd pyörähti Marsh'iin päin niin hirmuisella katsannolla, että tämä\nperäytyi pari askelta.\n\n\"Jos asetutte tielleni, pieksän selkänne kirjavaksi, kunnes ulvotte\nkuin koira!\"\n\nMarsh'in punakat kasvot kalpenivat ja kieli kävi äkkiä niin kuivaksi,\nettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta Wayne Waylandiin eivät uhkaukset\ntehonneet.\n\n\"Varoitan teitä vielä kerran pysyttelemään poissa tyttäreni\nlähettyviltä!\" huusi hän raivoisasti.\n\n\"Ja minä vannon, että tulen tänä iltana laivalle aivan yksinäni.\"\nTrustin pääjohtaja kääntyi ja poistui adjutanttinsa seuraamana sanoja\nenempää tuhlaamatta.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nTILINTEKO.\n\n\nTullessaan jokapäiväiselle käynnilleen Cherry Malotte näki Willis\nMarsh'in ja herra Wayland'in juuri lähtevän tehtaan laiturista,\nminkätähden hän kiiruhti päärakennukseen ihmetellen, mitä oikein mahtoi\nolla tekeillä. Kaikkialla oli yhtä kiire kuin eilen illallakin ja hän\nnäki, että miehet olivat olleet työssä koko yön. Toiset lopen uupuneet\nolivat heittäytyneet mikä mihinkin pitkälleen saadakseen hetkisenkin\nlevätä, ennenkuin työnjohtaja potki heidät paikoilleen takaisin.\nKiinalaisten kädet liikkuivat samassa nopeassa tahdissa, ja keltaiset\nkasvot olivat ponnistuksesta ja väsymyksestä kalpeat; perkkauspöytien\nääressä työskentelikin vielä eilinen miehistö käyden urhoollisesti\nkalakasojen kimppuun, jotka eivät näyttäneet lainkaan alenevan. Toiset\nalkoivat jo keskeyttää ja horjuivat parakkeihinsa, toisten jatkaessa\nitsepintaisesti jalat pitkästä seisomisesta ja suolaisesta merivedestä\nniin turvonneina, että jalkineet oli täytynyt viiltää auki.\n\nBoyd seisoi konttorin ovella ja kertoi muutamin sanoin herra Waylandin\nuhkauksesta.\n\n\"Luuletteko hänen voivan tehdä meille vahinkoa?\" kysyi Cherry\nhuolestuneesti.\n\n\"Sitä en epäilekään.\"\n\n\"Sanokaahan -- minkätähden kääntyi hän teitä vastaan näin äkkiä? Mikä\nsai neiti Waylandin suuttumaan teille?\"\n\n\"Siihen on minun hieman -- hieman vaikea vastata.\"\n\n\"Kuinka niin? Olenhan yhtiön osakas, jonka pitäisi saada tietää kaikki.\nTe, George ja minä liittäydymme nyt entistä lujemmin yhteen, niin että\nälkäämme salatko toisiltamme mitään.\"\n\n\"No niin, ehkäpä onkin parempi, että tiedätte kaikki\", vastasi Boyd\nharvakseen. \"Mildred ei pidä teistä, ja hänen isänsä mielen on Marsh\nmyrkyttänyt. Ystävyytemme näyttää heitä harmittavan; he uskovat ja\nluulevat -- kaikenlaista.\"\n\n\"Olen siis kaikkien teitä kohdanneiden ikävyyksien aiheuttaja.\"\n\n\"Minua moititaan aivan yhtä paljon -- enemmän kuin teitä. Marsh on\ntodennäköisesti ottanut selkoa elämänne vaiheista ja kertonut sitten\nheille kaiken kuulemansa lorun, jonka he tietysti uskoivat tuntematta\nteitä kuten minä. Ystävyytemme ymmärrettiin väärin, mutta selitän\nkaikki Mildredille. Ehkäpä saan herra Waylandinkin huomaamaan olleensa\nväärässä. Muuta mahdollisuutta ei ole.\"\n\n\"Mitä on Marsh minusta kertonut?\" kysyi tyttö.\n\nHän oli kuolon kalpea.\n\n\"Paljonkin, minkä kaiken olisin jollakin toisella kerralla iskenyt\nhänelle kurkkuun. Teidän avullanne teen sen heidän kaikkien\nläsnäollessa, niin että se nautinto siirtyi vain hiukan tuonnemmaksi.\nTästä teille puhuminen on minulle sangen vastenmielistä, mutta meille\non mitä tärkeintä, ettei asioita enää vääristellä; koetan varustautua\nmahdollisimman hyvin tulevaisuuden varalle.\"\n\nCherry oli vaiti.\n\n\"Jättäkää tuo kaikki minun huolekseni\", sanoi Boyd lempeästi. \"Pidän\nhuolen siitä, että Marsh peruuttaa puheensa.\"\n\n\"Ei ole väliä\", vastasi tyttö väsyneesti. \"Marsh on puhunut totta,\narvaan.\"\n\n\"Totta! Hyvä Jumala! Ette tiedä mitä sanotte!\"\n\n\"Kyllä.\" Hän loi Boydin kauhistuneisiin kasvoihin uhmailevan katseen.\n\"Onhan teidän täytynyt tietää, kuka olen. Fraser tuntee minut ja on\nkertonut teille. Tiesitte minun seurailleen kullankaivajien leirejä,\nja miten elin ja mitä ihmiset minusta ajattelivat. Koettelin onneani\nyhdessä toisten kanssa ja olin pakotettu suoriutumaan kaikesta vain\nomaan neuvokkuuteeni luottaen. Välistä voitin ja välistä hävisin.\nTunnettehan pohjolan olot.\"\n\n\"En tiennyt mitään\", sanoi Boyd hitaasti, \"enkä olisi voinut sellaista\najatellakaan -- aivan mahdotonta.\"\n\n\"Miten niin? Eihän sillä ole teihin nähden mitään merkitystä. Olette\nelänyt ja niin olen minäkin. Olen tehnyt erehdyksiä -- kenelle tytölle\nei sellaista tapahtuisi, jonka täytyy itse itsestään huolehtia? Mutta\nmenneisyyteni on omani, asia, joka ei muita liikuta.\" Toisen ilmeinen\nhämmästys sai hänen ylpeytensä heräämään. \"Oh, olette järkytetty!\nLuulette varmaankin, että kaikki naiset ovat neiti Waylandin\nkaltaisia. Eikö mieleenne ole milloinkaan juolahtanut ajatus, ettette\ntekään ole enää sama henkilö kuin yliopistosta päästessänne? Nyt\ntiedätte, minkälainen maailma on; olette saanut maistaa sen pahuutta.\nVaihtaisitteko elämänkokemuksenne silloiseen viattomuuteenne ja\ntietämättömyyteenne? Tiedätte, ettette sitä tekisi, joten teillä\nei ole oikeutta tuomita minuakaan mitenkään erilailla. Eikö ole\naivan samantekevää, kuka olen ja mitä olen tehnyt? En tiedustellut\nelämänvaiheitanne, kun annoin teille tilaisuuden voittaa neiti Wayland\nomaksenne, eikä teillä kummallakaan ole liioin mitään oikeutta vedota\nminun entisyyteeni.\"\n\n\"Sen myönnän.\"\n\n\"Leirien elämän jätin parjausten pakottamana -- minulle tehtiin aina\nvääryyttä, ja mikä hyvänsä lienen ollutkin, olen aina käyttäytynyt\nrehellisesti tuota tyttöä kohtaan. Mieltäni pahoittaa, että hän nyt\nminua syyttää. Rakkautenne häneen olen nähnyt enkä ole milloinkaan\nkoettanut sitä häneltä riistää. Oh, älkää näyttäkö siltä, etten olisi\nvoinut toisin menetellä, jos olisin tahtonut. Olisin voinut häntä\nsangen helposti vahingoittaa, jos olisin ollut sellainen, joksi\nhän minua ajattelee. Mutta minä autoin teitä miten suinkin osasin,\nuhrauduin ja tein tekoja, joita hän ei olisi milloinkaan tehnyt.\"\n\nHän vaikeni ollen itkuun purskahtamaisillaan, ja Boyd tunsi, että hän\noli oikeassa. Boyd ei voinut unhottaa, miten uskollisen uhrautuvainen\nhän oli ollut koko tämän pitkän taistelun ajan. Hän muisti ainakin\nsadannen kerran palveluksen, jonka Cherry oli tehnyt Hilliardilta\nlainaa hankittaessa, mikä ajatus täytti jälleen hänen mielensä\ntuskallisella ahdistuksella.\n\n\"Miksi -- teitte tämän kaiken?\" kysyi hän.\n\n\"Ettekö tiedä?\" Cherry katsoi häneen heikosti hymyillen.\n\nSiiloin valkeni hänelle koko totuus ensi kerran. Yllätys sai hänet\nmelkein sanattomaksi, ja hän sopersi:\n\n\"En, luulin -- minä --\"\n\n\"Sen vähän mitä tein, tein rakkaudesta teihin\", sanoi tyttö väsyneesti.\n\"Eihän hyödytä sitä enää salata, sillä nythän se on samantekevää.\"\n\n\"Olen -- olen pahoillani\", sanoi Boyd liikutettuna. \"Mikä narri\nolenkaan ollut.\"\n\n\"Ei, olitte vain niin syventynyt omiin asioihinne. Elin, näettekös,\nomaa elämääni, johon olinkin jotakuinkin tyytyväinen, kunnes te\ntulitte, mutta silloin muuttui kaikki. Toivoin kauan, että alkaisitte\nminua rakastaa, kuten itse teitä rakastin, mutta turhaan. Ja kun näin\nkuinka syvät ja rehelliset tunteenne olivat tuosta toista kohtaan,\najattelin, että nyt oli minunkin vuoroni uhrautua. Kovaahan se oli,\nmutta parhaani tein. Ajattelin, että minun täytyy rakastaa teitä\nsamalla tavalla, kuin te häntä, Boyd, eikä maailmassa ole mitään, mitä\nen tekisi tehdäkseni teidät onnelliseksi. Siinä onkin pieni, surullinen\ntarinani kokonaisuudessaan, jolla ei ole enää mitään muuta merkitystä\nkuin ettemme voi enää seurustella kuten ennen; minulla ei ole enää\nmilloinkaan rohkeutta tulla luoksenne. Toteutukoon toiveenne ja olkaa\nonnellinen neiti Wayland'in kanssa. Siitä olen vain pahoillani, että\nolen aiheuttanut teille ikävyyksiä -- etten kykene enää auttamaan! En\nvoi! On vain yksi seikka, minkä voin vielä --\"\n\n\"Ei mitään uhrauksia enää!\" huudahti Boyd sortuneella äänellä. \"Olen\nollut sokea. Olen jo saanut teiltä aivan liian paljon.\"\n\nTyttö seisoi hetkisen virtaa katsellen ja vastasi sitten:\n\n\"Minulla on nyt paljon ajattelemista. Menen kotiin. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi\", vastasi Boyd jääden tuijottamaan pois rientävän tytön\njälkeen, jonka silmät olivat olleet kyynelistä kosteat.\n\nVasta iltapäivällä Boyd näki \"sormettoman\" Fraserin tiedustellen tältä,\nmiten löytöretki oli onnistunut.\n\n\"Turha vaiva\", vastasi seikkailija. \"Näyttely nujersi minut.\"\n\n\"Kylmiä, vai mitä?\"\n\n\"Niin. Olin vähällä vilustua.\"\n\n\"Tapasitteko todellakin jonkun heistä?\"\n\n\"Varmasti. Kohtasin koko joukon, mutta nimiä en ehtinyt kuulla.\nPeninkulman kuljettuani yhdytin ensimmäisen -- solakka ja ryhdikäs\nneitonen, jonka äänessä oli jääsirpaleiden kilinää.\"\n\nBoyd katsahti ylös. \"Esittelittekö itsenne?\"\n\n\"Tietysti ja nimellä Chancy de Benville, joka tekikin suurenmoisen\nvaikutuksen, mutta puvussani oli luultavasti jokin vika. Olisipa\nminulla ollutkin 'liemi ja kala'-vaatteeni ja parin hehdon vetoinen\nhattuni, niin olisin mennyt herrasmiehestä aivan iltikseen. Hiukan\nmyöhemmin kohtasin toisen, tuommoisen pienen maduronhameisen, jolla oli\nlitteä nenä.\"\n\n\"Neiti Berry, arvatenkin.\"\n\n\"Auttelin hänet maihin eräästä soutuveneestä ja sanoin olevani herra\nYonker New Yorkista. Hän oli jo hyvällä alulla, mutta Clyde pilasi\nkaikki sanomalla minua Fraseriksi. En välitä enää tuosta nimestä, ja\nkadun, että otinkin sen.\"\n\n\"Tarkoitatteko, ettei Fraser olekaan oikea nimenne?\" kysyi Boyd\nymmällään.\n\n\"Eikö mitä. Switzer on ollut nimeni syntymästäni saakka, mutta se on\nvielä huonompi kuin Fraser.\"\n\n\"No jopa jotakin!\" henkäisi Boyd. \"Olette totisesti saavutusten huippu\nsillä alalla.\"\n\n\"Koska tässä nyt tuli vaatteista puhe, niin totean teidän olevan hienon\nja korean kuin hedelmäsalaatti. Mihin nyt? Laivalleko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Menkää sitten sukkelaan, sillä laiva lähtee nousuveden tultua.\"\n\n\"Lähtee?\"\n\n\"Alton kertoi niin ja sanoi seuraavansa mukana.\"\n\n\"Siitä Jumalalle kiitos, mutta tuota toisten äkillistä lähtöä en oikein\nymmärrä. Tunsitteko Cherryn ylimaissa ollessanne?\" lisäsi hän voimatta\nenää hillitä uteliaisuuttaan, sillä tuo kysymys oli ollut koko ajan\nhänen kielellään.\n\n\"En.\"\n\n\"Hän sanoi päinvastoin.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\"\n\n\"Kyllä. Hän luuli, että olette kertonut minulle, kuka hän on.\"\n\n\"No helvetti! Olisihan hänen pitänyt tietää, etten milloinkaan\nlörpöttele. Se on hänen asiansa -- minulla on tämän tehtaan\nvalvomisessa muutenkin ikävyyksiä enemmän kuin tarpeeksi.\"\n\n\"Pahoittelen, ettette sitä tehnyt.\"\n\n\"Miksi? Mitä se olisi hyödyttänyt? Voiko kukaan elää elämänsä\ntoistamiseen ja tahtooko kukaan nykyisyyden toistuvan? Tulevaisuus se\nvain on, jota varten kannattaa elää, ja omasta puolestani uskon, että\nhänen tulevaisuutensa on yhtä hyvä kuin kenen toisen hyvänsä.\"\n\n\"Se, mitä hän kertoi, järkytti mieleni.\"\n\n\"En ymmärrä, miksi\", murahti Fraser. \"Cherry on ihanteeni, jos joskus\nmenen naimisiin, sillä en voisi sietää vaimoa, jota minun pitäisi\nhuvittaa paperinukkeja leikkelemällä. Ei, sir! Jos otan kerran\nitselleni elämänsulostuttajan, niin valikoin sellaisen, joka tietää\nyhtä paljon kuin minäkin; sellainen ei lähdekään tiehensä ensimmäisen\nparhaan mustasilmäisen keikarin mukana, joka sattuu oveni avaamaan.\nOletteko milloinkaan kuullut, että joku todellakin viisas nainen\nolisi ryhtynyt kotiaan hävittämään? Ette varmastikaan. Sellaista\ntapahtuu vain noille juuri koulupenkiltä päässeille punaposkisille\npumpulivauvoille.\"\n\nFraser teroitti hammaspuikon ja jatkoi:\n\n\"Cherry Malotte on parhain tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja\nvaikka hänet on useasti ehkä pantukin lujalle elämän kilparadalla, ei\nhän sittenkään keskeytä, vaan kestää maaliin saakka ja voittaa. Siihen\nkyetäkseen täytyy olla täysiverinen, joten se onnellinen, joka hänet\nsaa, voittaa myös elämänsä Derby-juoksun. Ovathan ne nuokin laivalla\nolevat tytöt hienoja ja hyvin ruokittuja, mutta te ette tiedä, mihin ne\nkykenevät.\"\n\n\"Emme puhu nyt avioliitosta\", sanoi Boyd nousten.\n\nHänen mentyään alkoi Fraser jahkailla ääneen: \"Ehkäpä ei. Olen\nyksinkertainen mies, joten ehkä puhelimmekin vain ilmoista. Mutta\njos pyydystelette tuota villikukkia poimiskelevaa neitosta, jolla on\nniin kylmän kalsea ääni, Cherry Malotte'n asemesta, niin toivon, että\nsaattekin hänet. Makuasioista ei kannata väitellä, ja tänä aamuna tein\nhyväksenne minkä voin.\"\n\nWayne Wayland ei ollut suinkaan varma siitä, ettei Boyd täyttäisi\nuhkaustaan saapua illalla laivalle, minkätähden hän tahtoi valmistautua\nkaiken varalle. Mitään kohtausta _The Grande Dame'n_ matkustajain\nläsnäollessa ei voitu ajatellakaan, ja jos tuota nuorukaista\nkohdeltaisiin huonosti, tekisi se hänestä marttyyrin Mildred'in\nsilmissä. Hän puhui asiasta Marsh'ille, joka ehdotti, että matkailijat\nsöisivät päivällisen maissa ja viettäisivät illan hänen luonaan\ntehtaalla. Kun laivalla ei ollut muita kuin Mildred isänsä keralla, ei\nmitään häväistystä voinut syntyä, vaikkapa Emerson olisikin niin hullu,\nettä saapuisi.\n\n\"Olen sitäpaitsi antanut määräyksen olla valmiit lähtemään nousuveden\ntultua\", sanoi herra Wayland. \"Tuo mies on vaarallinen, ja kuta\npikemmin saamme Mildredin pois hänen läheisyydestään, sitä parempi. Te\ntulette mukaamme, poikaseni.\"\n\nMutta kun hän meni puhumaan toimenpiteistään Mildredille, oli tämä\nhyvin kiihdyksissä.\n\n\"Miksi julkaisit kihlaukseni herra Marsh'in kanssa?\" kysyi tyttö\nkiivaasti. \"Laivalla ei puhutakaan muusta. Millä oikeudella teit sen?\"\n\n\"Oman itsesi takia\", vastasi vanhus. \"Emerson, tuo pentu, on pitänyt\nmeitä molempia jo kyllin kauan narreinaan.\"\n\n\"Mutta en rakasta Willis Marsh'ia!\" huusi tyttö. \"Unhotat, että olen\ntäysi-ikäinen.\"\n\n\"Mitä joutavia! Willis on hieno mies ja rakastaa sinua, ja ikäänsä\nnähden etevin liikemies, mitä olen milloinkaan tuntenut. Hän on minulle\nsovelias ja sillä hyvä.\"\n\n\"Aiotko pakottaa minut hänen kanssaan naimisiin vastoin tahtoani.\"\n\nHerra Wayland huomasi myrskyn lähenevän.\n\n\"Järjetöntä! Ota niin pitkä miettimisaika kuin ikinä haluat; huomaat\nlopulta, että olen oikeassa. Tuo lurjus, jonka kanssa olit jo\nkihloissa, uhmasi minua ja vieläpä puolusti tuota naista.\"\n\nHän kertoi myrskyisestä kohtauksesta Boydin luona lopettaen: \"Olipa\nonni, että silmämme avautuivat, Mildred. Sinua olen varjellut koko\nelämäni ajan, ja sinulle olen antanut kaikki, mitä rahalla voi saada.\nOlen säilyttänyt sinut puhtaana, suloisena ja hyvänä -- ja ajatella,\nettä tuommoinen mies --\" Hän aivan vapisi kiukusta. \"En voi sietää\nhenkilöitä, jotka ovat kaikkia siveyskäsitteitä vailla. Olen elänyt\npuhtaasti ja samaa vaadin pojaltanikin.\"\n\n\"Sanoitko, että Boyd uhkasi tulla laivalle tänä iltana?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kyllä. Mutta minä vannoin, ettei se tapahdu.\"\n\n\"Ja hän toisti uhkauksensa siitä huolimatta\"? Mildredin silmät olivat\nmerkillisen kirkkaat, ja huulet hymyilivät.\n\n\"Niin teki, se roisto! Mutta hänen olisi viisainta pysyä alallaan.\"\n\n\"Sitten hän myös tulee\", sanoi Mildred.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hämärä, kun Willis Marsh soudettiin laivalle. Herra Wayland\nja Mildred istuivat kannella nojatuoleissa kultaisena hehkuvaa\nauringonlaskua ihaillen, ja vanhuksen piipusta kohosi silloin tällöin\nsinertävä savukiehkura tyyneen ilmaan. Marsh kertoi pyytäneensä\nvierailtaan anteeksi, että velvollisuudet vaativat hänet toisaalle,\nja siirsi tuolinsa Mildredin lähelle hyvillään siitä, ettei kukaan\nvoinut häneltä tätä etuoikeutta evätä. Todellisuudessa oli hänet ajanut\nlaivalle pelko, että Emerson voisi jollakin tavalla käyttää hyväkseen\nhänen poissaoloaan. Sitten vasta kun Kalvikin rannat olivat häipyneet\ntaivaanrannan taakse ja kilpailija jäänyt jälkeen, hän saattoi olla\nlevollinen ja tytöstä varma. Hän oli saavutuksiinsa tyytyväinen,\nvaikka hänen ei ollut onnistunutkaan murskata kilpailijaansa niin\ntäydellisesti kuin oli suunnitellut. Taistelun jatkaminen oli siirtynyt\nvahvemmille hartioille ja hän oli saanut naisen, jota hän rakasti. Hän\noli sitäpaitsi saavuttanut Wayne Waylandin, lännen melkein mahtavimman\nraharuhtinaan, rajattoman luottamuksen, joten hänen kunnianhimoisten\nunelmiensa toteutuminen näytti ehdottoman varmalta. Hän melkein\ntoivoi Emersonin tulevan saadakseen nähdä tämän surkean häviön, siinä\nodotellessaan parhaansa ollakseen mahdollisimman miellyttävä ja\nrattoisa.\n\nHetkisen kuluttua tuli toinen perämies ilmoittamaan, että eräs neiti\npyrki herra Waylandin puheille.\n\n\"Eräs neiti?\" kysyi vanhus hämmästyneesti.\n\n\"Niin, sir. Hän tuli juuri nyt pienellä veneellä parin alkuasukkaan\nkeralla. Pysähdytin heidät portaille, mutta hän tahtoo tavata teidät\nheti.\"\n\n\"Ah! Jälleen tuo sama nainen.\" Herra Wayland nipisti huulensa tiukasti\nyhteen. \"Käskekää hänen mennä tiehensä. En halua häntä puhutella.\"\n\n\"Ymmärrän, sir.\" Mies kääntyi, mutta Mildred huudahti: \"Odottakaa!\nMiksi et halua puhutella häntä, isä?\"\n\n\"Tuota ihmistäkö? Minulla ei ole hänelle mitään sanomista.\"\n\n\"Aivan oikein\"! kannatti Marsh luoden puhujaan aran silmäyksen.\n\"Hänellä on varmasti joku kepponen tekeillä.\"\n\n\"Hänellähän voi päinvastoin olla jotakin todella tärkeätä sanottavana\",\nväitti tyttö.\n\n\"Ei.\"\n\nMildred kumartui eteenpäin ja sanoi perämiehelle. \"Neuvokaa hänet\ntänne. Tahdon tavata häntä.\"\n\n\"Mildred, sinä et saa puhutella tuota naista!\" huusi herra Wayland.\n\n\"Todellakin ajattelematonta\", säesti Marsh pelokkaasti. \"Hän ei ole\nhenkilö, jota --\"\n\nNeiti Wayland loi häneen musertavan katseen ja viittasi perämiehelle\nnojautuen sitten jälleen tuolinsa selustaan.\n\n\"Olen keskustellut hänen kanssaan ennenkin. Hän ei ole lainkaan\nvaarallinen.\"\n\n\"Tee sitten tahtosi\", murahti isä. \"Mutta hyvään tämä ei lopu, sillä\nolen varma, että Emerson on hänet tänne lähettänyt.\"\n\nWillis Marsh kääntelehti hermostuneesti tuolissaan, katse kiinnitettynä\nylähangan puoleiselle laidalle ryhmittyneeseen joukkoon ja kasvoilla\näärimmäisen jännittynyt ilme. Sormet puristuivat lujasti käsinojan\nympärille, ja syvään henkäisten hän hypähti äkkiä ylös ja kiiruhti\ntiehensä.\n\nLaidan yli oli noussut Cherry Malotte mukanaan huopiin kietoutunut\nmokkasiinijalkainen intiaanityttö -- hento ja arka poloinen, joka\nkäsiään väännellen ja aivan ymmällään katseli ympärilleen säikähtynein\nsilmin. Heidän takanaan seisoi jättiläiskokoinen kuparinruskea\nsekarotuinen, joka oli merimiehiä päätä ja hartioita pitempi, pieni\nlapsi sylissään.\n\nHerra Wayland ja Mildred näkivät Marsh'in puhelevan tulijoiden kanssa,\nmutta sanoja ei voinut erottaa. Intiaanityttö kavahti pelästyneesti\ntakaisin, ja huudahtaen jotakin omalla kielellään pudisti kiihkeästi\npäätään ja viittasi valkoihoiseen seuralaiseensa. Marsh oli liidun\nkalpea ja heristi nyrkkiään Cherry Malotte'n silmäin edessä. Näytti\nkuin hän olisi aikonut lyödä tätä, mutta silloin astui Constantine\nväliin luoden vastustajaansa synkän ja uhkaavan katseen, jolloin Marsh\nperäytyi askeleen jotakin kiihkeästi selittäen. Cherryn ääni kuului\nkirkkaana ja selkeänä:\n\n\"Liian myöhään, herra Marsh. On selvintä, että kuuntelette kerrankin\nmaltillisesti.\"\n\nMerimiesten kummastuneiden katseiden seuraamana hän meni joustavin\naskelin vanhuksen ja tämän tyttären luo, joka oli noussut, Chakawana\nhihaan takertuneena ja tuo roteva sekarotuinen äänettömästi\njäljessä seuraten. Willis Marsh'in värittömät huulet nytkähtelivät\nhermostuneesti ja hän koetti turhaan tavoitella kiinni Constantinea\naikoen sanoa tälle jotakin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi herra Wayland.\n\n\"Kuulin teidän olevan aikeissa lähteä, minkätähden kiiruhdin\npuheillenne --\"\n\nMarsh keskeytti käheästi: \"Hän on huono nainen, joka on tullut tänne\nvain minua parjaamaan.\"\n\n\"Parjaamaan!\" huudahti Wayne Wayland. \"Sitähän ajattelinkin.\"\n\n\"Kuuluu ammattiin. Hän on tullut rahoja kiristämään.\"\n\nCherry kohautti olkapäitään ja hymyili, niin että valkoiset hampaat\nhohtivat.\n\n\"Herra Marsh on kovin hätäinen. Voitte itse arvostella, onko hän\noikeassa.\"\n\nMarsh aikoi vastata, mutta Mildred Wayland, joka oli tarkastellut häntä\nkiinteästi, ehätti ennen.\n\n\"Kuka lähetti teidät tänne, neiti?\"\n\n\"Ei kukaan. Jos herra Marsh voisi olla hetkisen hiljaa, niin\nselittäisin, mitä varten tulin.\"\n\n\"Älkää kuunnelko häntä --\"\n\nCherry pyörähti Marsh'iin päin. \"Kun ette kerran voi päästä tästä\nmihinkään, niin olkaa vaiti.\"\n\nMarsh vaikeni.\n\n\"Kuulimme herra Marsh'in seuraavan mukananne, minkätähden tulin\npyytämään häneltä rahaa lapsensa ylläpitoon hänen poissaollessaan.\"\n\n\"Lapsensa!\" Wayne Wayland kääntyi tyttärensä sulhaseen kasvoillaan mitä\nsuurin hämmästys. \"Willis, sano hänelle, että hän valehtelee.\"\n\n\"Hän valehtelee\", toisti Marsh kuuliaisesti, mutta kaikki näkivät hänen\nkasvoistaan, että syytös oli tosi.\n\nCherry kääntyi nyt välittömästi neiti Waylandin puoleen. \"Olen nyt\nelättänyt tuota pikku miestä ja hänen äitiään vuoden ajan\" -- hän\nviittasi Constantinen käsivarrella istuvaan punatukkaiseen poikaseen\n-- \"ja olen jo siihen kyllästynyt. Kun te saavuitte, suostutteli Marsh\nChakawanan viemään pienokaisen erääseen ylempänä olevaan kylään ja\npysyttelemään siellä, kunnes olitte menneet. Mutta Constantine oli\nkuullut hänen aikovan naida teidät ja saatuaan myös tietää, että hän\naikoi lähteä tänä iltana, hän nouti sisarensa kotiin toivoen Marsh'in\ntekevän mikä on oikein. Marsh oli, näettekös, jo kauan ennen teihin\ntutustumistaan luvannut ottaa Chakawanan puolisokseen.\"\n\nCherryn kasvojen ilme sai Mildredin niin suunniltaan, että hän olisi\nvoinut tehdä vaikka murhan. Tuo nainen, jota hän oli halveksinut, oli\nnyt hänet peräti nöyryyttänyt. Leimuavin silmin hän kääntyi isäänsä:\n\n\"Koska olit niin kiihkeä julkaisemaan kihlaukseni, niin ehkä voit sen\nperuuttaa yhtä jyrkästi.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mikä häväistysjuttu, jos tämä vain on totta!\" Wayne\nWayland siveli otsaansa.\n\n\"Oh, totta joka sana?\" sanoi Cherry.\n\nSeuranneen äänettömyyden vallitessa pienokainen soluttautui\nConstantinen käsivarrelta kannelle ja painautui äitiään vasten\nnähdäkseen kaikki nämä vieraat paremmin. Pienet kasvot olivat laihat\nja alkuasukasten kuosiset vaatteet risaiset ja likaisetkin, mutta\nhipiä oli paljon vaaleampi kuin aleuteilla, niin ettei kukaan, joka\nhänet näki, voinut syntyperää epäillä. Merimiehet olivat ryhmittyneet\nympärille ja katselivat näytelmää niin kiinteästi, ettei kukaan\nhuomannut kanoottia, joka sujahti peräntakaa maihinmenoportaille.\n\nWayne Wayland oli kerrankin niin ymmällään, ettei hän tiennyt,\nmitä sanoa, eikä Willis Marsh, jonka pyöreähköt kasvot olivat\nkalpeat ja hiestä märät, voinut vielä käsittääkään kukistumisensa\nperinpohjaisuutta, vaan odotti pelokkaasti, mitä Mildred tekisi. Tämä\nloi häneen vihdoin leimuavan katseen, joka sai hänet tekemään viimeisen\nepätoivoisen ponnistuksen.\n\n\"Älkää uskoko häntä!\" huudahti hän. \"Hän valehtelee suojellakseen omaa\nrakastajaansa!\" Hän viittasi Chakawanaan. \"Tuo tyttö on lapsen äiti,\nmutta isä on Boyd Emerson!\"\n\n\"Boyd Emerson kävi Kalvikissa ensi kerran viime joulukuussa\", sanoi\nCherry. \"Lapsi on kolmen vuoden ikäinen.\"\n\n\"Täällä näyttää olevan minusta puhe\", lausui samassa eräs ääni heidän\ntakanaan. Emerson tunkeutui joukon läpi ja astui suoraan Marsh'in\neteen. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\nMildred Wayland painoi vapisevan kätensä sydäntään vasten ja hengähti\nsyvään. \"Tiesinhän hänen tulevan.\"\n\nConstantine puuttui nyt puheeseen ensi kerran ja lausui Mildrediin\nkääntyen:\n\n\"Tämä pienokainen herra Marshin. Hän lupaa otta Chakawana vaimokseen,\nmutta hän valehteli: hän otta teidät, koska te rikas tyttö\" Hän kääntyi\nMarsh'iin päin. \"Miksi te valehtelette?\" Katse oli peloittavan julma\nja uhkaava. \"Sanoinhan teille kauan sitten minä tapan teidät, ellette\nhuoli sisarestani.\"\n\n\"Nyt ymmärrän!\" huudahti Boyd. \"Sinä juuri annoit hänelle puukon iskun\nsilloin illalla tehtaalla.\"\n\n\"Niin! Chakawana selitti hänelle mitä pappi sano vaimosta, joka ei\npääse naimisiin. Sisareni sano hän mennä helvettiin, eikä siitä välitä,\nmutta pienokaiselle on väärin joutua myös helvettiin.\"\n\n\"Mitä oikein tarkoitat?\" kysyi herra Wayland.\n\n\"Isä opettaa: jos valkoinen mies ottaa intiaaninaisen luokseen eikä\nmene hänen kanssaan naimisiin, niin tuo nainen joutu helvettiin\ntuhanneksi vuodeksi -- ehkä kahdeksi, kolmeksituhanneksi. Hän raukka\nei saa milloinkaan nähdä Jeesuksen taloa. Ja se olla hyvin -- hyvin\npaha asia!\" Sekarotuinen ravisti huolestuneesti päätään. \"Chakawana\nhyvä tyttö ja käydä ahkerasti kirkossa -- minä anta papille aina paljon\nraha, mutta pappi sano se ei auta -- Chakawana mennä naimisiin, tahi\npala helvetissä iankaikkisesti pienokaisen keralla. Chakawana kovin\npahoillaan ja pelkää, sillä pienokainen viaton. Herra Marsh hän sano\nvain, että kaikki valetta; hän ei välitä vaikka pienokainen joutu\nhelvettiin. Kuulittehan sen? Hän ei välitä pikku lapsestaan.\"\n\nConstantinen silmät olivat kyynelöityneet hänen vaivalloisesti sanellun\nuskonnollisen luentonsa kestäessä.\n\n\"Chakawana kovin pelkää tuota pahaa paikkaa ja pyytä jälleen herra\nMarshia ottamaan hänet vaimokseen, mutta silloin Marsh lyödä häntä.\nMinä olisi tappanut herra Marsh'in, ja ellei herra Emerson tulla niin\nsukkelaan, herra Marsh mennä itse helvettiin.\"\n\nWayne Wayland kääntyi Marsh'iin päin.\n\n\"Miksi ette sano mitään?\"\n\n\"Sanoinhan jo, ettei tenava ole minun!\" huusi Marsh. \"Ellei se ole\nEmersonin, se on Cherry Malotte'n.\"\n\n\"Naitteko sisareni?\" kysyi Constantine.\n\n\"En!\" sähähti Marsh. \"Menkää helvettiin ja ottakaa lapsi mukaanne --\"\n\nSekarotuinen hypähti samassa ilman pienintäkään varoituksen huutoa\nnopeasti eteenpäin, ja läsnäolijat näkivät jotakin välähtävän hänen\nkädessään. Emerson hyökkäsi häneen käsiksi, ja kaikki kolme kaatuivat\nkannelle yhteen rykelmään. Mildred kirkaisi, mutta merimiehet sysäsivät\nhänet sivulle, jolloin hän säikähdyksestä suunniltaan pakeni isänsä\nturviin koettaen kätkeä kasvonsa tämän rintaa vasten. Mutta jokin\npakotti hänet kääntämään katseensa takaisin paikkaan, jossa miehet\ntaistelivat. Hän kuuli Boydin ärjäisevän merimiehille:\n\n\"Pitäkää varanne! Pois tieltä!\" Ryhmä hajaantui, ja Mildred näki Boydin\nja intiaanin päässeen jaloilleen ja paiskautuvan hurjasti painiskellen\nkajuuttaa vasten, jonka ikkunaruudut pirstoutuivat helähtäen\nsäpäleiksi. Sekarotuisen kädestä vääntynyt puukko singahti kieppuen\nlaidan, yli virtaan. Cherry Malotte syöksähti paikalle ja hänen äänensä\nkuullessaan Constantine rauhoittui heti.\n\nWayne Wayland riistihe irti tyttärensä käsistä ja kiiruhti merimiesten\nlomitse tunkeutuen kannella makaavan miehen luo, jonka hän oli\nmäärännyt vävypojakseen. Emerson polvistui hänen viereensä ja nousi\nsitten nopeasti huudahtaen:\n\n\"Onko täällä ketään lääkäriä\"?\n\n\"Tohtori Berry! Lähettäkää joku hakemaan tohtori Berryä! Hän on\nmaissa!\" huusi herra Wayland.\n\n\"Joutuin! Joku heti noutamaan tohtori Berryä!\" käski Boyd.\n\nMerimiesten hajaantuessa joka taholle Mildred Wayland näki näyn,\njoka sai hänet sulkemaan silmänsä ja melkein pyörtymään. Hän kääntyi\nja pakeni sokeasti kajuuttaan, jossa Emerson tapasi hänet hetkistä\nmyöhemmin lepäämässä tajutonna eräässä nojatuolissa ranskalaisen\nkamarineitsyen nyyhkyttäessä vieressä.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nUNELMA, JOKA TOTEUTUI.\n\n\nBoyd Emerson istui melkein tunnin aivan yksinään _The Grande Dame'n_\nkannella Mildrediä odotellen. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä\nmatkailijat, jotka olivat kiiruhtaneet laivaan tohtori Berryn keralla,\nkarttoivat häntä, eivätkä merimiehetkään noudattaneet saamiaan ohjeita,\nniin että hän sai rauhassa pohtia tätä tilanteen äkillistä muutosta.\nMarsh'in odottamaton kukistuminen ja hänen oman yrityksensä siten\njoutuminen aivan toiseen valoon eivät häntä niinkään järkyttäneet\nkuin muutos, joka oli tapahtunut hänen omissa tunteissaan ja\npyrkimyksissään. Hän oli saapunut laivalle uhkamielellä näyttääkseen,\nettä hän oli mies ajamaan tahtonsa läpi, ja pakottaakseen Mildred\nWayland'in oivaltamaan asian oikean laidan, mutta nyt kun hän oli\nperillä eikä tiellä ollut mitään esteitä, hän alkoi tutkiskella\nitseään pääsemättä selvyyteen, mitä hän oikeastaan tahtoi ja toivoi.\nAjatellessaan kirjettä hän tunsi ahdistavan mielipahan asemesta suurta\nhelpotusta, ikäänkuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mikä\ntunne teki hänet kumman levottomaksi. Oliko tuo kolme vuotta kestänyt\ntaukoamaton ahertaminen uuvuttanut hänet niin, että luopuminen tytöstä\ntuntui hänestä nyt todellakin helpotukselta, tytöstä, jota ajatellen\nhän oli niin uskollisesti raatanut? Vai oliko syy siinä, että hän\ntäällä erämaassa, kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaana, näki\nheidät molemmat, itsensä ja tytön, aivan uudessa valossa? Hän ei\ntiennyt.\n\nAurinko oli jo mennyt mailleen, kun Mildred ilmestyi kannelle, jolla\nBoyd käveli edestakaisin sikari hampaiden välissä.\n\n\"Missä on neiti Malotte seuralaisineen?\" kysyi hän.\n\n\"He menivät maihin. Marsh ei halua ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin\nintiaania vastaan.\"\n\n\"Kuulin, ettei haava olekaan niin vaarallinen.\"\n\n\"Niin, mutta läheltä piti.\"\n\nMildred värisi. \"Se oli hirveätä!\"\n\n\"En osannut uneksiakaan Constantinen tekevän jotakin sellaista, mutta\nhän on enemmän venäläinen kuin aleuti, ja sekä hän että hänen sisarensa\novat täydellisesti papin vaikutusvallan alaiset. He ovat kiihkeän\nuskonnolliset ja heidän käsityksensä iankaikkisesta kadotuksesta on\nsangen syvälle juurtunut.\"\n\n\"Oletko tavannut isää?\"\n\n\"Puhelimme hetkisen.\"\n\n\"Teittekö sovinnon?\"\n\n\"Emme! Mutta luulen, että asiat alkavat hänelle vähitellen selvitä --\nainakin Marsh'iin nähden. Muu onkin sitten vain ajan kysymys.\"\n\n\"Miten saatoitkaan sallia isän ilmoittaa, että olin kihloissa tuon\nmiehen kanssa?\"\n\nEmerson tuijotti häneen ymmällään. \"Minäkö? Suo anteeksi -- mutta\nsillehän en mitään mahtanut.\"\n\n\"Olisit karttanut joutumasta riitaan hänen kanssaan. Näytät välittävän\nminusta sangen vähän.\"\n\nBoyd katseli sikarinsa tuhkaa silmissään huvitettu vivahdus, kun\nMildred jatkoi:\n\n\"Tuo nainenkin käytti tilaisuutta hyväkseen nöyryyttääkseen minut perin\npohjin.\"\n\n\"Mielestäni hän teki sinulle suuren palveluksen, enkä epäilekään, ettei\ntilanne ollut hänellekin aivan yhtä kiusallinen.\"\n\n\"Lorua! Hän sai tilaisuuden kostaa ja riemuitsi voidessaan tehdä minut\nnaurunalaiseksi.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut hänen tehneen mitään ala-arvoista\", sanoi\nBoyd harvakseen. \"Hän on auttanut minua lukemattomat kerrat, enkä olisi\nilman hänen apuaan kyennyt milloinkaan suunnitelmiani toteuttamaan.\nPaikka, johon tehtaan rakensin, kasvaisi yhä puita ja jäkälää ja itse\nolisin vieläkin avuton uneksija.\"\n\n\"Teet tietysti oikein ja kauniisti antaessasi hänelle tunnustuksen\nkaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta nyt ei hänen apuaan enää tarvita.\nLopetat tietysti heti seurustelusi hänen kanssaan kaiken sen jälkeen,\nmitä on tapahtunut.\" Boyd ei vastannut, ja pitäen äänettömyyttä\nmyöntymisen merkkinä Mildred jatkoi: \"Pelkään, että kotimatka on\nhirvittävän ikävä ja yksitoikkoinen. Ajattelin -- sanon isälle, että\nhän pyytää sinua palaamaan meidän kanssamme.\"\n\n\"Mutta nythän on kiirein aika. Tehdasta en voi jättää.\"\n\n\"Tehdasta! Onko tuo tehdas sinulle tärkeämpi kuin minä? Et luultavasti\nkäsitäkään, kuinka hirveästi tämä kaikki on minuun koskenut -- olen\nvieläkin peloissani. Hermostun kuoliaaksi, ellei luonani ole joku,\njonka kanssa saan puhella.\"\n\n\"Aivan mahdotonta! En -- en yksinkertaisesti halua lähteä nyt.\"\n\n\"Niinkö? Ja eilen illalla sinun oli epäilemättä samasta syystä mahdoton\ntulla.\"\n\n\"Niin oli. Pato täyttyi, joten en voinut poistua.\"\n\n\"Tuo nainen ei päästänyt sinua, tarkoittanet\", huudahti Mildred. \"Ja\nvain hänen tähtensä kieltäydyt nytkin lähtemästä mukaamme.\"\n\n\"Älähän kiihdy, pyydän\", lausui Boyd hiljaa. \"Siinä mielessä en ole\nhäntä milloinkaan ajatellut --\"\n\n\"Tule sitten pois tästä kirotusta paikasta. Vihaan koko tätä maata --\nkalastamoita, asukkaita, kaikkea. Olet aivan väärässä ympäristössä,\nniin että miksi ei lähteä täältä nyt heti ja alkaa jotakin uutta,\njotakin suurta ja mainehikkaampaa?\"\n\n\"Oletko selvillä, mitkä toiveet, sieluntuskat ja epätoivoiset\nponnistukset tähän yritykseen sisältyvät?\" kysyi Boyd.\n\n\"Mutta se ei miellytä minua\", kiivastui Mildred. \"Se ei ole mikään\nhieno yritys. Voithan luovuttaa tehtaan isälle, ja jos tarvitset rahaa,\nniin minulla sitä kyllä --\"\n\n\"Vaiti!\" keskeytti Boyd jyrkästi. \"Istuhan, haluan hiukan puhella\nkanssasi.\" Hän kietoi huovan tiukemmin tytön hartioiden ympärille\nja saatteli hänet erääseen nojatuoliin. Hänessä tapahtunut muutos\nalkoi näkyä yhä selvemmin, muutos, jonka hän nyt huomasi tapahtuneen\njo silloin kun hän kohtasi Mildredin ensi kerran _The Grande Damen_\nsaavuttua. Silloinkin oli Mildredin myötätunnon puute loukannut häntä.\nTämä ei ollut antanut hänen uurastukselleen pienintäkään tunnustusta\nja oli nyt osoittanut olevansa täydellisesti kykenemätön käsittämään,\nmihin kunnia hänet velvoitti. Hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan,\nettä velvollisuuden tunto ja uskollisuus jotakin toista henkilöä\nkohtaan voisivat syrjäyttää hänen tahtonsa. Hän ei huomannut siinä\nmitään petosta, että Boyd jättäisi Georgen oman onnensa nojaan.\n\nBoydille selveni kerta kaikkiaan, että heillä oli sangen vähän\nyhteistä. Mildred oli auttamattomasti kietoutunut omien mielitekojensa\nlujaan verkkoon ja noudatti vain oman tahtonsa lakia, johon toisetkin\nsaivat luvan myöntyä. Ja mikä vieläkin valitettavampaa, hän ei\nymmärtänyt, lainkaan toisen vilpitöntä riemua saavutetun menestyksen\njohdosta, eikä hänellä ollut aavistustakaan ylpeydestä ja mielihyvästä,\njota jokainen tosi mies tuntee jonkun vaikean tehtävän kunnialla\nsuoritettuaan, tunteesta, joka on jokaisen tosi miehen elämän suola.\nHän, Boyd, oli taistellut urhoollisesti ja epätoivon vimmalla ja\nsaavuttanut voiton, jonka veroista ei kukaan mies eläessään toista\nsaavuta, ja nyt, juuri kun hän oli osoittanut toveriensa silmissä\nolevansa mies, luja ja luotettava, vaati Mildred häntä raukkamaisesti\nluopumaan kaikesta. Oman itsekkyyden sokaisemana tämä vaati häneltä\nsuurempaa uhria kuin konsanaan. Nyt kun hän oli näyttänyt, mihin hän\nkykeni, Mildred tahtoi sitoa hänet kultaisilla kahleilla -- tehdäkseen\nhänestä orjan. Johtuiko se ehkä toisen tytön pelosta? Olihan Mildred\nennenkin koettanut häntä auttaa -- omalla tavallaan -- sen hän tiesi,\nja oli liikutettu sitä ajatellessaan, sillä Mildred, jonka hän oli\ntuntenut, oli aina toiminut pelottomasti ja vähääkään välittämättä,\nmitä isä teki tahi sanoi. Boyd ei ollut milloinkaan ollut niin varma\nhänen rakkaudestaan kuin tällä hetkellä, mutta nyt hän ajatteli sitä\nkuin jotakin, joka kuului menneisyyteen. Mildredin ansiot olivat\njoka tapauksessa sangen heikot hänen vaikutusvaltaansa verrattuina.\nMildred oli antanut huolettomasti omasta yltäkylläisyydestään, kun taas\nCherry --. Boyd näki nyt selvästi ja äkillinen yhteenkuuluvaisuuden ja\nkunnioituksen tunne tyttöä kohtaan, joka oli todellakin ollut hänelle\nuskollinen koko ajan, hulvahti hänen sydämeensä lämpöisenä laineena.\nSe oli jotakin aivan erilaista kuin hänen tunteensa Mildrediä kohtaan,\njota hän oli aina matkan päästä jumaloinut. Mildred oli ollut hänen\nunelmansa, etäinen ja saavuttamaton mutta Cherry oli samaa olemusta\nkuin hän itsekin.\n\nHe istuivat kauan jutellen näiden mietteiden vähitellen lujittuessa\nvarmaksi vakaumukseksi Boydin mielessä, ja vaikka kansi oli autio,\nei neiti Waylandin tarvinnut lainkaan pyytää kerran niin kiihkeätä\nkosijaansa pysymään alallaan.\n\nBoyd ei kyennyt sanoilla tulkitsemaan mielenmuutostaan, mutta Mildred\nnäki sen, ja ymmärtäen lopulta sen merkityksen hän alkoi taistella\nkuin äiti rakkaan lapsensa puolesta. Jos Boydin herääminen oli ollut\nhidasta, oli Mildredin vieläkin hitaampaa, mutta huomattuaan mistä nyt\noli kysymys, ettei hänellä ollut enää Boydiin mitään vaikutusvaltaa,\nMildred käsitti yhä selvemmin, mitä hän nyt oli menettämäisillään.\n\nOllen nainen hän luopui vihdoin vaatimuksestaan. Mitäpä se merkitsi,\nvaikka Boyd jäikin tänne kaikkien harrastuksiensa keskukseen?\nPohjola oli vallannut hänet ja Mildred aikoi odottaa, kunnes Boyd\ntuli häntä noutamaan. Hän koetti kaikin keinoin saada liekin, joka\noli niin tasaisesti palanut, jälleen syttymään, mutta turhaan, ja\nkun viimeinenkin toivonkipinä alkoi sammua, luopui hän kaikista\nvaatimuksistaan. Hän ei pyytänyt enää mitään muuta kuin saada omistaa\nBoydin rakkaus. Kaikki muu oli toisarvoista. Vihdoinkin hän näki\nitsensä selkeästi. Hän oli huudahtaa muistaessaan, ettei Boyd ollut\nsuudellut häntä sittenkuin Chicagosta lähtiessään, ja kun hän huomasi,\nettei Boyd aikonutkaan sitä enää tehdä, alkoi tuon viimeisen hyväilyn\nmuisto polttaa ja kirveliä hänen sydäntään. Hän oli melkein iloinen,\nkun isä rannalta tulleen höyrypurren saavuttua yhtyi heihin.\n\nMiehet olivat toisiaan kohtaan jäykkiä ja muodollisia, voimatta\nunhottaa vielä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hetkisen\nkuluttua Boyd nousikin ja sanoi molemmille jäähyväiset, sillä nousuvesi\nalkoi kohota ja lähdön hetki oli käsissä.\n\nMuutamia merkityksettömiä sanoja ja käden puristus kajuutan ikkunoista\ntulvivassa valossa, Mildredin värittömät huulet ja säikähtynyt katse,\nja Emerson kapusi laidan yli häipyen pimeyteen.\n\nTyttö painautui isäänsä vasten ja kuunteli kuin jähmettyneenä airojen\netenevää loisketta, joka hiljeni hiljenemistään tauoten vihdoin\nkuulumasta. Sitten hän kääntyi.\n\n\"Hän tuli -- kuten näit!\" kuiskasi hän.\n\nVanhus näki kasvoilla kuvastuvan tuskan ja vastasi lempeästi:\n\n\"Niin lapseni!\" Hän taisteli silmänräpäyksen. \"Ja jos tahdot, niin hän\nsaa tulla toistekin.\"\n\n\"Mutta hän ei tule. Senpätähden tämä onkin niin kovaa; hän ei tule enää\nmilloinkaan takaisin.\"\n\nMildred kääntyi poispäin ja silloin näki Wayne Wayland jotakin, jonka\nestääkseen tämä olisi luovuttanut puolet mahtavasta omaisuudestaan. Hän\nhuudahti närkästyneesti, mutta Mildred arvasi hänen ajatuksensa.\n\n\"Ei, ei, et saa häntä enää milloinkaan vahingoittaa, sillä hän oli\noikeassa ja me väärässä. En -- en sitä ymmärtänyt.\"\n\nIsä jätti tyttärensä tuijottamaan yöhön ja poistui raskain askelin.\n\nEmersonin valtasi suuri helpotus ja vapauden tunne, kun hän istahti\nsoutamaan, ja hänen sydämessään soivat ihanat sävelet sulautuivat\ntäydellisesti veden suloisen hilpeään ja viihdyttävään liplatukseen\npurren laitoja vasten; hän tunsi ensi kerran moneen kuukauteen olevansa\nnuori ja vapaa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tyttö oli kyllä\nsuloinen ja hyvä, mutta -- kolme vuotta olivat saaneet aikaan hänessä\nitsessään muutoksen, suuremman kuin hän käsittäkään. Samana iltana,\njolloin Cherry oli kertonut hänelle elämäntarinansa, hän oli alkanut\npäästä selville omasta itsestään. Tytön avomielisyys oli havahduttanut\nhänet unelmien maailmasta, ja kun hän oli kerran saanut nähdä oman\nitsensä kaikessa alastomuudessaan, seurasi kaikki muu itsestään.\nHän oli vielä epäröinyt laivalle tullessaan, mutta siellä sattuneet\ntapaukset olivat ratkaisseet pulman. Nyt hän oli varma, että maailmassa\noli vain yksi ainoa nainen, jota hän rakasti, mihin varmuuteen\npäästäkseen hän oli saanut käydä sydämessään kiinteätä taistelua omia\nennakkoluulojaan ja ulkopuolelta tulleita vaikutteita vastaan. Fraserin\npuheista ja Cherryn omista sanoista hän tiesi, ettei tämän entisyys\nollut sellainen kuin hän olisi toivonut, mutta kun rakkaus tyttöön kävi\nylivoimaiseksi, haihtui kaikki epäröintikin ja hän teki valintansa.\n\nAinoa, mitä hänen oli vaikea ajatella, oli Cherryn suhde Hilliardiin.\nMuut tyttöä vasten sinkautetut syytökset olivat hämäriä ja häilyviä,\nmutta tämä oli tosiseikkoihin perustuva, jotka hän itse kaikki\ntunsi. Voidakseen suhtautua siihen rauhallisesti hän tarvitsi kaiken\nrohkeutensa, mutta samalla hän vannoi, ettei Cherryä olisi mikään\nvoinut horjuttaa, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Ja oli miten\noli, Cherry oli tehnyt kaiken vain rakkaudesta häneen, joten oli\nenemmän kuin halpamaista nyt epäröidä. Entisyydestään vastasi Cherry\nitse. Boyd puri hampaansa yhteen ja suuntasi keulan päättävästi\nCherryn rantaan koettaen karkoittaa mielestään tuon kiusallisen\nmuiston kohdistamalla ajatuksensa tyttöön itseensä. Taistelu, joka\nnyt riehui hänen sydämessään, oli hänen elämänsä katkerin, mutta kun\nhän kiinnitti purtensa laituriin, oli voitto saavutettu. Hän tunsi\nriemuiten, että tuo kiusallinen tapaus oli ainiaaksi pyyhitty pois\nhänen mielestään. Noustessaan törmää ylös hän kuuli Cherryn soittavan\nja päästyään lähemmäksi hän erotti selvästi sävelenkin, vienon ja\nhellän -- saman, joka oli heidän ensi kerran toisensa kohdatessaan\nsaanut hänet hetkiseksi unhottamaan kaikki surut ja huolet. Ikkuna\noli auki ja pysähtyen ulkopuolelle hän näki Cherryn soittavan ilman\nmitään nuotteja; sormet liukuivat koskettimien yli uneksivasti ja\ntiedottomasti. Boyd yhtyi lauluun, hiljaa ja vienosti, hyvän ja\nsointuvan äänensä koko sykähtelevällä hellyydellä:\n\n    \"Sinusta, lempi, unta mä näin\n    Sä lupasit mun --\"\n\nCherry vaikeni kuin huumautuneena, sillä hän oli ollut kuulevinaan\nerään toisen äänen yhtyvän omaansa, mutta sitten hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja purskahti itkuun tietäen hyvin, ettei se ollut muuta kuin\nhänen omaa kuvitteluaan. Hämärän hetkinä unelmoidessaan hän oli niin\nusein kuullut tuon pehmeän äänen säestävän omaansa, havahtuen aina\nsiihen, ettei se ollutkaan muuta kuin mielikuvituksen leikkiä, erään\nmuiston heijastusta, joka ei milloinkaan häviäisi.\n\nPäivä oli ollut hänen elämänsä raskain ja tämä hetki kaikista\nlohduttomin, niin että suru, joka oli jo kauan hänen mieltään kalvanut,\nmutta jonka hän oli tähän saakka sankarillisesti hillinnyt, sai nyt\nvapaasti riehahtaa valloilleen.\n\nKohtaus laivalla oli johtunut vain hänen rakkaudestaan Boydiin, hänen\nkoko olemuksensa oli kapinoinut sitä vastaan, mutta hän oli ollut\nsamalla tietoinen siitä, että joku ratkaiseva isku tämän puolesta oli\nnyt välttämätön. Muussa tapauksessa olisivat Boydin kaikki toiveet\nja saavutukset rauenneet. Ajatus käyttää Constantinea ja Chakawanaa\nvälikappaleina oli syntynyt melkein sattumalta, sillä vasta edellisenä\niltana hän oli saanut tietää näiden salaisuuden. Niin täydellistä\nmenestystä, kuin minkä hän oli saavuttanut, hän ei ollut tohtinut\ntoivoakaan, voimatta myöskään aavistaa, että kohtaus loppuisi\nniin traagillisesti. Hän oli yksinkertaisesti vain toimeenpannut\nsuunnitelmansa, ja nyt kun tehtävä oli suoritettu, hän antoi surulleen\nvallan ja itki kuin pieni tyttönen. Siellä hän nyt on, Boyd,\nlemmittynsä luona -- hänelle, orvolle tytölle, heidän onnensa luojalle,\nheiltä ei liikenisi enää ajatustakaan. Boydin hilpeästä ja välittömästä\nystävyydestäkään hän ei saisi enää nauttia -- sekin oli nyt mennyttä,\nkun totuus oli tullut ilmi.\n\nSuudelma, ensimmäinen ja ainoa, jonka tämä oli hänelle antanut, poltti\njälleen hänen huuliaan. Hän muisti illan, jonka he olivat viettäneet\nkahdenkesken tässä samassa huoneessa, jolloin Boydin katse oli saanut\nhänen toivonsa elpymään, jolloin Boyd oli näyttänyt horjuvan. Tuon\nmuiston järkyttämänä hän parahti ääneen ikäänkuin hänen sydämensä olisi\nollut pakahtumaisillaan:\n\n\"Boyd! Boyd!\"\n\nSamassa kiertyivät voimakkaat käsivarret hänen ympärilleen, ja tuttu\nääni kuiskasi hellästi:\n\n\"Niin, armas!\"\n\nCherry hypähti ylös säikähtyneesti huudahtaen ja irroittautui hänen\nsyleilystään. Piano särähti valittavasti, ja kavahtaen takaisin kuin\njonkun yliluonnollisen ilmestyksen edessä hän tuijotti hetkisen\nBoydin punehtuviin ja hymyileviin kasvoihin hengähtäen sitten tuskin\nkuuluvasti:\n\n\"Te! Miten -- miten olette täällä?\"\n\n\"Koska rakastan teitä.\"\n\nCherry sulki silmänsä ikäänkuin ihanan musiikin lumoissa ja ojensi\nsitten kätensä sanoen rukoilevasti:\n\n\"Menkää, pyydän, ennenkuin huomaan jälleen vain näkeväni unta.\"\n\n\"Unelmanne ovat toteutuneet\", vastasi Boyd hiljaa ja tapaili hänen\nkättään.\n\n\"Ei, ei!\" Ääni sortui. \"Sitä ette tarkoita. Ette -- ette tullut\njäädäksenne.\"\n\n\"Jään luoksesi ainiaaksi, jos vain sallit, armaani.\"\n\nCherry irroitti kätensä ja siirrähti etemmäksi.\n\n\"Mutta miksi olette täällä? Kun lähdin, jäitte sinne -- hänen luokseen\n-- raivasin kaikki esteet tieltänne. Voinko enää tehdä enemmin? Hyvä\nJumala! Voinko enää tehdä enemmän?\"\n\nHän huohotti kuin säikähdyksestä suunniltaan.\n\n\"Voit. Tulemalla vaimokseni teet minut onnelliseksi.\"\n\n\"Ette tiedä, mitä puhutte.\" Tyttö ravisti päätään toivottomasti. \"Tehän\nrakastatte neiti Waylandia.\"\n\n\"En. Neiti Wayland lähtee tänä yönä enkä näe häntä enää milloinkaan.\"\n\n\"Sitten ette mene hänen kanssaan naimisiinkaan?\"\n\n\"En.\"\n\nTumma puna nousi Cherry Malotte'n poskille; hän nieleskeli ikäänkuin\nhänen kurkkunsa olisi ollut aivan kuiva ja sanoi vihdoin viivytellen:\n\n\"Hän siis sysäsi teidät luotaan kaikesta huolimatta, ja se, mitä\nteille tänään sanoin, on saattanut teidät nyt minun luokseni. Teitte\ntämän säälistä -- tahi siksi että olette hänelle suutuksissanne. Ei,\nei, Boyd. Sitä en tahdo. Sääliänne en tarvitse ja siitä, minkä hän on\nheittänyt pois, en huoli.\"\n\n\"Kesti kauan, Cherry, ennenkuin pääsin selville omasta itsestäni,\nsillä olen ollut erään näyn sokaisema\", vastasi Boyd. \"Olen uneksinut\nkoko ajan ja vasta tänään havahduin täydellisesti. Olen tullut omasta\nvapaasta tahdostani luoksesi, koska rakastan sinua ja tulen sinua aina\nrakastamaan.\"\n\nTyttö painoi kätensä sydäntään vasten.\n\n\"Unhotatte, mikä olen -- ollut!\" huudahti hän sydäntä särkevästi. \"Ette\nvoi huolia minusta -- vaimoksenne!\"\n\n\"Jo tänä iltana\", vastasi Boyd ja ojensi kätensä häntä kohti. \"Sinua\nrakastan ja sinut tahdon omistaa. Muusta en välitä.\"\n\nSamassa lepäsi Cherry hänen povellaan nyyhkyttäen ja vavisten ikäänkuin\njostakin suuresta vaarasta pelastuneena, ja Boyd upotti kasvonsa hänen\npehmeisiin kiharoihinsa helliä sanoja kuiskaillen. Hetkisen kuluttua\nCherry kohotti ujosti päätään ja painoi hänen huulilleen pitkän\nsuudelman, sanoen sitten vartaloaan hiukan taaksepäin taivuttaen kasvot\nonnesta sädehtien:\n\n\"Ehdit vielä pelastua, jos tahdot. Annan sinulle nyt siihen viimeisen\ntilaisuuden.\"\n\nBoyd pudisti päätään.\n\n\"Sitten olen tehnyt velvollisuuteni!\" Hän painautui lähemmäksi. \"Ja\nsinä et ole mistään pahoillasi?\"\n\n\"En. Suren vain sitä, etten voi antaa sinulle muuta kuin nimeni, sillä\njos herra Wayland toteuttaa uhkauksensa, voi käydä niin, että saan\nlähteä jälleen maailmalle ja alkaa taas alusta. Minusta voi tulla\nköyhääkin köyhempi.\"\n\n\"Silloinhan saan tilaisuuden osoittaa kuinka hellästi sinua rakastan.\nMaalliseen tavaraan nähden et voi olla minua köyhempi.\"\n\n\"Onhan sinulla ainakin kuparikaivoksesi.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään kaivoksia\", vastasi tyttö. \"Ei edes pienintäkään\nosuutta sellaiseen.\"\n\n\"Mutta -- nyt en ymmärrä.\"\n\nTytön katse painui alas.\n\n\"Herra Hilliardia ei ole helppo saada taipumaan. Minun täytyi antaa\nhänelle kaikki valtaukseni.\"\n\n\"Tarkoitat, että myit osuutesi hänelle?\"\n\n\"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni\nkaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle\nvihainen?\"\n\n\"Vihainenko!\" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. \"Et tiedä,\nmiten -- miten onnelliseksi olet minut tehnyt.\"\n\n\"Kuuletko\"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä\nkantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.\n\n\"_The Grande Dame_!\" huudahti Boyd. \"Se tekee lähtöä.\"\n\nHe menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat\nvalot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti\nnäkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.\n\n\"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa\", sanoi hän.\n\"Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin\nniin köyhä, -- köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että\nhän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!\"\n\nJa _The Grande Dame'n_ kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään\npuuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen\nkatseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin,\njotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan\nviimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi\nja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja\nkurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.\n\n\n\n"]