[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxIA_AQDa_mTpTvQn9n8lJCa0X94bC8jLUsy6ogY_kPc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2259,"Kaappaajan kynsissä","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"2259-frich-vre-richter-kaappaajan-kynsissa","2259__Frich_Øvre_Richter__Kaappaajan_kynsissä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1915,1918,39670,256612,false,62293,[24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Adventure","Novels","\"Kaappaajan kynsissä: Romaani\" by Øvre Richter Frich is a novel written in the early 20th century. The story is likely set against the backdrop of World War I, following the adventures of its protagonist, Ambroise Vilmart, a young Belgian engineer who finds himself entangled in a world of intrigue and possibly criminal enterprises as he seeks purpose and identity. With a blend of maritime themes and personal discovery, the book hints at a thrilling journey involving danger and decisions that will shape Vilmart's fate.  The opening of the novel introduces us to Ambroise Vilmart, who is depicted in a shabby hotel room in Dieppe, recovering from his experiences related to the war. The narrative details his background, including his connection to a mysterious Englishman, Dick Anstey, who possesses a rather shady reputation. Vilmart's past is shadowed by his uncertain origins, as he was abandoned as a child but raised by a kind old engineer. As the story unfolds, Vilmart learns of his father's legacy and the possibilities tied to a brilliant invention he's created—a device capable of detecting enemy ships. The chapter sets the stage for Vilmart's transformative journey, hinting at themes of heroism, rebellion against authority, and the allure of the sea, while introducing a host of colorful characters whose lives intertwine through their shared exploits. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Partio, Tahvo",255,"Vauhdikas seikkailuromaani seuraa Ambroise Vilmartin vaiheita kansainvälisen rikollisuuden ja juonittelun keskellä. Tarina kuljettaa lukijaa merellisiin tunnelmiin, joissa kohdataan vaarallisia vastustajia, vakoilua ja teknisiä keksintöjä.","Øvre Richter-Frichin 'Kaappaajan kynsissä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2259. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KAAPPAAJAN KYNSISSÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nØVRE RICHTER-FRICH\n\n\nSuomentanut\n\nTahvo Partio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Ensimäinen.\n     II. Toinen.\n    III. Kolmisin.\n     IV. Malaytan lähetyssaarnaaja.\n      V. Keksintö ja torpedovene.\n     VI. Hyvää ja harvinaista urheilua.\n    VII. Suuren nostoranan takana.\n   VIII. Viimeisessä hetkessä.\n     IX. Laittomien liitto.\n      X. \"Hai\".\n     XI. Sodanjulistus.\n    XII. Englannin meriministeriössä.\n   XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus.\n    XIV. Vaara ilmasta.\n     XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone.\n    XVI. Kynnet, jotka kasvavat.\n   XVII. Näyttämön tähti.\n  XVIII. Ralph Burns.\n    XIX. Meriministerin virkahuoneessa.\n     XX. Kaksi nuoranpätkää.\n    XXI. Itse piru.\n   XXII. Uhkaus ja kasvot.\n  XXIII. Kosinta.\n   XXIV. Viisikymmentä minuuttia.\n    XXV. Vihkiäiset.\n   XXVI. Pieni teatteritemppu.\n  XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö.\n XXVIII. Merkillinen kohtaus.\n   XXIX. Cottet Parisissa.\n    XXX. Ensimäinen varoitus.\n   XXXI. Yllätys.\n  XXXII. Verinen ratkaisu.\n XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri.\n  XXXIV. Sankaritar.\n   XXXV. Näyttelijättären paljastukset.\n  XXXVI. Satimessa.\n XXXVII. \"Hain\" hampaissa.\nXXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa.\n  XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu.\n     XL. Urhoollinen sotilas.\n    XLI. Matkalla Lontooseen.\n   XLII. Kukkais-pääkallo.\n  XLIII. Myöhäinen vieras.\n   XLIV. Kahden kesken.\n    XLV. Yserin kersantti.\n   XLVI. Delman kynnet.\n\n\n\n\nI.\n\nENSIMÄINEN.\n\n\nSängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä\nDieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.\n\nHotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä\npiilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset,\njoilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa.\nHuoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät\nolivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.\n\nVanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei\npannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky.\nRikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena\nnäissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät\nviihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.\n\nSängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella\ntyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan\nvaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin\njonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat,\nja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas\nkihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin\npiireissä.\n\nMutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet\ntunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan\nvoinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain\nherttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.\n\nHän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin\nkehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää\nmuistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin\nisot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.\n\nSilmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan\nkuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka\nsuurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne\nolivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.\n\nNuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot\nmerimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti.\nJuuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi\ntehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.\n\nSiihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin\nsopimaton.\n\nMies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta\nmenettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa\nmahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä\nkalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen\nhirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.\n\nMutta _Ambroise Vilmart_ ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka\nhänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli\nensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin\nkaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä\nei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä\nmakaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno.\nSiinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu\npumpulilla.\n\nSattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen\njuopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut.\nOmantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn\nhaltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin\nvoimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi\nvoimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus\noli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista\nenemmän humalassa.\n\nTheodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt\nviime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli\npudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut\nnimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore\nVilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen\nitsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen\nhumalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta,\njosta oli korjannut ottopoikansa -- nuoren, toivorikkaan insinöörin.\n\nSiitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi\nBelgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa,\nmissä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin.\nHän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun,\nsai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka\nsaattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka\nlähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan\nDieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta\ntuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin\nhuono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli.\nSaksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean\nkäden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään _Dick Ansteyltä_ hänen\nsuunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi\ntyömieheksi rikosten viinamäessä. -- Kun belgialainen päästettiin\nsairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.\n\n-- Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan\nyksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa... meillä\nkahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun\ntarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa.\nMinun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka\nEuropan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri\nmuutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin\nsovelluttaa käytäntöön --, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat\nsemmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja\nminä... Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin\nhotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun\nkehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse\nminä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.\n\nNiin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten\nkanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna\ntoukokuussa 1915.\n\n\n\n\nII.\n\nTOINEN.\n\n\nAmbroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä,\nJerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan\njuttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.\n\nPienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen\niho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa\nkuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.\n\nMutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus\nkuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus\nmaailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä\nylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.\n\nHän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä\nleveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset\nnäyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton,\npäättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli\nmiehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä\nmerkillisimmistä koukuista ja kulmista.\n\nJa kasvot?\n\nYksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi\nnäihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli\njotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin\npäin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä\noli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin\nlaskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle\nkaulalle.\n\nNäki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat\nisot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että\nolivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.\n\nSiinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu,\nsuuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.\n\nRavintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän\nkäsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti,\nettä huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.\n\nRavintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut\nyksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti\nomille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan\nvaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon\nkäyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi\nhänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti,\nettä toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä,\njota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina\nsota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin\nantaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden\npuuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori\nhautakappelissa.\n\nSilloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan\nasiaan.\n\n-- Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn\nvälinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla,\nvieraanvaraisella kädellä... Oikein kiharatukkainen mies, jolla on\nsemmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi\nkuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että\nmenköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi\nnähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut\npelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.\n\nTuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä\nmitä tahansa.\n\nIsäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä\nsuurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.\n\n-- Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi\ntapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin --\nsillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä\ntänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?...\n\nIsännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja\nkysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.\n\nMutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää.\nHänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa\näänettömyyttä.\n\nJerôme-vaari puri huultaan.\n\n-- Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta\nkoetti tehdä välinpitämättömäksi.\n\nTammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää\nkohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään,\nettä oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti\nja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa\npäätään.\n\nRavintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi.\nHuomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen\nmiehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava\nhillitsemään itsensä.\n\n-- Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi\npuolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä\nennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko\nunohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin\nkolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?...\nOlisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria\nolisi ollut... Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä\nsaa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?...\n\nNäytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman\nmiehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen\nsuunsa...\n\nMutta siihen se jäi.\n\nMatalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nastui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies.\nHänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat\nsilmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin,\nhiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia\nryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen\nkäsivarsi.\n\n-- Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla\näänellä. -- Ja kuuluuko mitä uutta?...\n\nJerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa\ntuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut\nomituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n-- Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. --\nMutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka\nhuimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.\n\nJa niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään\nwhisky-pullon pöydältä.\n\n\n\n\nIII.\n\nKOLMISIN.\n\n\nJerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi\nnurkkaan. -- En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja\nystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.\n\n-- Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun\npienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua,\nmutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden\nraitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että\nminä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen\nenglantilainen sotilas, Jerôme-vaari.\n\nRanskalainen hymyili ivallisesti.\n\n-- Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen\nkokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä\ntiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia.\nMutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja\nsen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä\nAlgierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym\ntuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin... Mutta nyt olet käynyt\nkoppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä.\nMutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi...! Minä olen laittanut\njärjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää,\nennenkuin tulet luokseni kontillasi.\n\nDick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan.\nSitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen\npahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan\npuheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.\n\n-- En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi.\nSinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.\n\nRanskalainen kumartui tiskille.\n\n-- Oh-hoh! hän melkein kiljasi... En ole mikään nauta, Dick hyvä.\nSinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän\nenemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta\nneljäkymmentä miestä -- sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän\ntuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä\nse kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä\nhänellä on tekemistä?\n\nEnglantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei\nollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.\n\n-- On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä\nsaastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun\non ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on\nminun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin\nvesikuopissa. -- Isäntä katsoi häntä suu selällään.\n\n-- Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se\nsyhyttää vasenta käsivarttani.\n\n-- Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja\npunainen risti saaneet sinut...\n\nHänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli\nnoussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä\ntiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui\näänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:\n\n-- Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman\nihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta\nkiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi\nmaksaa sinulle kerran kaulasi...\n\nPikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui\npäättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o\n3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.\n\n-- Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä\näänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan\nhuoneen. -- Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.\n\n-- Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. --\nAmbroise Vilmart hymyili.\n\n-- Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun\nvieraanne suvaitsevat moittia teitä.\n\nJerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti\nulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi\nvälinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.\n\n-- Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui\niloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset\npäästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?...\n\nTammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi\nneliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja\nnyökäytti päätään ajatuksissaan.\n\n-- On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen\nsäpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. -- Ambroise\nVilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.\n\n-- Tunnetteko isäni?\n\n-- Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. -- Nuori mies\ntarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.\n\n-- Hänen nimensä oli François Delma.\n\n-- Ja äitini?\n\n-- Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä\non yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme\nteihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta.\nOlette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä...\n\nNuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.\n\n-- Sepähän nähdään, hän murahti.\n\n-- Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa\nsilmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. -- Nuori mies nyökkäsi\najatuksissaan päätään.\n\n-- Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi\nvakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä...\n\n-- Herstalin torilta...\n\n-- Niin, mistä sen tiedätte?\n\n-- Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.\n\n\n\n\nIV.\n\nMALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.\n\n\nPieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä\nolevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.\n\nOlipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi\nhaaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli\nsukkasillaan.\n\nEnglantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku\nheikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän\nmakasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka\naukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.\n\nHätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti\nsieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti\nvain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen,\njota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi\nhuolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa\npamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran\nhiljainen haukahdus.\n\nNurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty\ntuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt\nselvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. -- Sitten oli taas\nkaikki hiljaista.\n\n-- Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi,\npuhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin\npiipusta... Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin\nmikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin\nuteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.\n\nAmbroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään\nakkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä\nja kivettynyt ilme. -- Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.\n\n-- En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.\n-- Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi\nkaukaista kekälettä.\n\n-- Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä.\nEnkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä\nepäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte\npikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi\nteidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te\njäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen... Isänne oli minun\nystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli\nsanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.\n\n-- Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi...\n\nRaajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. -- No, hän sanoi hiljaa, sitten\nolette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt -- siitä saakka, kun\nsota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. -- Hänet surmattiin, toinen\njatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa\nvain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.\n\n-- Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.\n\n-- Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap\nvan Huysmann. -- Syntyi lyhyt äänettömyys.\n\n-- Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän\nviivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä.\nSaatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen\nbelgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla.\nÄitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja\nuhrautuvaisen isän... Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen.\nTuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten\nolin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No... mutta minun\noli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun\nvarrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta\ntoimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen\nhenki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin\nvuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille...\nAlkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa\ntapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille.\nHän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa,\nettä olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä\narkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan\nihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta\nikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa\nkysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty\nCanterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön...\n\nMeistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja\nprofeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen\nja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla\nSalomonin saarten pakanoille... Meidät laskettiin maihin Malaytan\nsaarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle\nihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun\nverran, josta voi olla hyötyä... Uskallan sanoa, nuori ystävä, että\nteimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että\njyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta\nverantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli\nrunsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia... Meidän oli pakko ampua\nheistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia;\nmutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja\nmeidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt\nniin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin\nsaarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa\ntarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.\n\nMutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme.\nPalvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin\nniiniköysiin.\n\nMuutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava\nkuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin\nolen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät\nkehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat\nlihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän\npoppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain\nväliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua\ntunnollisesti, niinkuin näette... Lopuksi minut nakattiin pois\nkelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä... Mutta seuraavana päivänä\nminut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan\nPricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana -- innokas ja\nuuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen\nkunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä,\npaikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen\nihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän\nsai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti\ntapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina\nOxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.\n\nSiinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä.\nMutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa,\nFrançois Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa\nraajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.\n\n\n\n\nV.\n\nKEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.\n\n\nDick Anstey nousi.\n\n-- Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä\nmeidän kanssamme siitä, että on toimittava.\n\nAmbroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen\nlevisi halveksiva hymähdys.\n\n-- Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi\npisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti\nitselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun\nmakuuni... Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani...\n\nPleym katsoi ylös.\n\n-- Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani.\nSinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi... Ja jos olet\nisäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana,\njolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti...\nValtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole\nmeidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan.\nOdotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta\namerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain\nkuulla sinun keksinnöstäsi...\n\nNuori mies katsoi hämmästyneenä.\n\n-- Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka...\n\nAnstey oli noussut seisomaan.\n\n-- Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti.\nKyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut\nlentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin...\n\nPleym katseli malttamatonna englantilaista.\n\n-- Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan.\nSitä paitsi hän tuntee minun kynteni... Niin, se keksintö ei\nmerkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan.\nMutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa\nyksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan\njoka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan...\n\nAmbroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli\nhävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko\noli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai\nhänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.\n\n-- Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi,\njota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta\nvasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin\nsemmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen\nyhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli\nsemmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se\nvoisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti\npäähäni... eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen,\nettä voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy -- sekä etäisyyden että\nsuunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen\nsähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän\nyli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin,\nkuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka\nmäärätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain\nmäärätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin\nlaittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä\nsuunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli -- jos nimittäin se oli\nrakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin\npiirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla\nsäällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö\nsemmoisen keksinnön merkitystä.\n\nAmbroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat\nliikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen\nkiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin\nhänen sielussaan kasvaisi kynnet -- käyrät ja tukevat miehenkynnet,\njotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki -- säälimättä ja\ntunnottomasti.\n\nDick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin\nainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin\nliikkuivat.\n\n-- Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä\nniinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa\ntaloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä\nisäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen\nmies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat\nihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni.\nMutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan... ja Ansteynkin tekee mieli\nolla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä\noikean käden.\n\n-- Piru heidät periköön, englantilainen murahti.\n\n-- Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön\npahaa puhetta tulko ihmisen suusta... Mutta palatakseni lähtökohtaamme:\nMitäpä \"Emdenin\" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi\nollut ne magnetineulat, joista puhuit!... Hänhän olisi silloin voinut\nleikkiä \"kissaa ja hiirtä\" koko Englannin laivaston kanssa.\n\nVilmart hymyili.\n\n-- Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut\npelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän\naparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet -- ollen\nse erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin\nvoimakas ilmaisemaan.\n\nPleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan\nhänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.\n\n-- Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.\n\n-- Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä\nnykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet\nlaittaa ne siihen...\n\n-- Panssarilaiva?\n\n-- Niin, taikka torpedovene.\n\n-- Torpedovene?... No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain\nmaltat odottaa vuorokauden.\n\nVilmart nauroi.\n\nMutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen\nkasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.\n\n-- Torpedovenekö? hän kysyi.\n\nDick Anstey astui hänen eteensä.\n\n-- Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25\nsolmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on\nhuomenna iltapäivällä meidän.\n\n\n\n\nVI.\n\nHYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.\n\n\nPekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut.\nHän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän\nrehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon\npuhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori\njuuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin\nmukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin\nRotterdamiin, missä hän karkasi.\n\nSiitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli\nitseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui\nyhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä\nyhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.\n\nPainittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka\nnimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen,\njonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa\nleimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen\ntämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli\nhollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä\nsiinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla\nkauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin\npois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien\nsiunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli\nkauhea ihmisen nähdä.\n\nInnostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden\ntämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut\nonnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja\nkun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa\nhäntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun\nbuskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka\nPleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen\nystäväinsä luo.\n\nNyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien\nviimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni.\nOliko puhe vain torpedoveneestä?... No niin, se hänellä oli. Se oli\nkäytettävissä.\n\nMutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija.\nNautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin.\nSattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian\nsaaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni\nhiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten\ntulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen\ntorpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.\n\n-- Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman\narvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun\nneljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme\nmotoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy\nkarttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.\n\nEn voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen\najelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja\nviipotti nyt tuuliajolla.\n\nMe lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä\nristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei\nollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän\nensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita\nkallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme\ntorpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen\nkallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.\n\nSaksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan,\njotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut\nepäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva!\nSe on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen\nolleen koematkallaan... Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina\nkäytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi\nhiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.\n\n-- Mutta, intti nuori mies -- --\n\n-- Ei siinä ole mitään \"mutta\", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat\nkai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän\njoukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori\nLontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut\nja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me\nselviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä\nolit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien,\njonka sallimus on meille osottanut... Rikoksen ijankaikkinen taistelu\nkaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan... Ymmärrätkös\nnyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on\nuskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen... No!\n\nAmbroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi\nkovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan\nkuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.\n\nDick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat\nsilmänsä loistivat kuin näädällä.\n\n-- Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme\netupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata\npreussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät\nrautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa?\nHerstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat\nkokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni --\nsinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään\nkostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat\ntämän sodan aiheuttaneet.\n\nSyntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon\nnaksuttava käynti.\n\nOli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.\n\nSilloin nuori mies nousi hymyillen.\n\n-- No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon\nhitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en\nole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi\non minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus\nhiukkasesta merirosvouksesta...\n\n-- Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut\nkaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.\n\nOliko Jean Bart merirosvo -- taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja\nCalais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.\n\n-- No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi.\nKun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on\nhyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.\n\n-- Ja se on? Anstey kysyi.\n\n-- Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen\npäätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!\n\n\n\n\nVII.\n\nSUUREN NOSTORANAN TAKANA.\n\n\n-- No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä\nhuolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla\npääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?\n\n-- Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava\nsilkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50\nmiehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät\nranskalaisen salapoliisin ympärille.\n\n-- Ja mitä teette Guernseyssä?\n\n-- Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? --\nSivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen\nruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa\nseurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen\npoliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja\nvilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut,\nja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla\nmerimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa\nympärillään oleviin naamoihin.\n\nSe oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen\nhyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä,\nkuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan\nruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon\nja Neapelin merimieskapakoissa, -- olipa joukossa muutamia semmoisia\nmustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka\ntekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. -- Ja\nkuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin\nmiehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.\n\nRanskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen\ntämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja\nja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki\nlaillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli\nsir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi\nsalapoliisin päästää heidät menemään.\n\n-- Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla\nkoristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän.\n-- Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan\nsilmiin. -- Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.\n\n-- Salapoliisi kohautti olkapäitään. -- Sen kai itse parhaiten\ntiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos\neivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. -- Lähdemme täältä\ntunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka\nlontoolaisille.\n\n-- Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.\n\nKalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt\nolevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.\n\nSalapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. -- Hitto ties', mitä\nJerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen\nlikaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia.\nSiihen oli kirjoitettu:\n\n    \"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on\n    piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille\n    hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua\n    Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta\n    varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.\n\n                                               Jerôme-vaari.\"\n\nSalapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia\nkohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti\nosasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.\n\n_Pierre Cottet_ ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli\nansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja\nnyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta\ntarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa,\nmikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen\nantamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. -- Hänet oli\nvallannut eräänlainen levottomuus. -- Eiköhän hänen olisi ollut paras\npidättää noita salaperäisiä kalastajia?...\n\nPierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän\npoliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi\nveressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti\nennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän\nveti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli\ntosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä,\nja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota\ntarvittiin, tapahtui Belgiassa.\n\nMutta kuitenkin -- Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan\ntuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki --\nei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman\nkäden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa.\nCottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut\nkadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.\n\nEtäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.\n\nSalapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän\nlöysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään.\nPimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta\nhän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi\npimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut\nranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan\nympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.\n\n-- Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. -- Mutta mies ei\nvastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa\nse pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä\nkuin Cottet'n.\n\n-- No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?\n\nKun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi\ntuon äänettömän miehen kasvoja.\n\nHän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan\nravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis\nkuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli\nohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja\nhänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat\nolivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVIIMEISESSÄ HETKESSÄ.\n\n\nPierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään\ninhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään\nja keltainen hammasrivi loistaen. -- Häntä inhotti kajota tuohon\nruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin\nmielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa,\njos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin\ntuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. -- Cottet\nhuusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi\nihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi\nkäskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin\nsalapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista\ntarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. -- Cottet soitti\nensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.\n\n-- Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän\nkysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.\n\n-- Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.\n\n-- Onko se laiturissa?\n\n-- Se lähti viisi minuuttia sitten.\n\nCottet oli vähällä kirota.\n\n-- Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.\n\n-- On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta...\n\nSalapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen\nvoitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.\n\n-- Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.\n\n-- Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.\n\n-- Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.\n\nJa mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä\nja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.\n\nSiellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät\nkipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan\ntorpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt\nolivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista\nsaadakseen potkureilleen vapaata tilaa.\n\n-- Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.\n\n-- Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen\nkannelta. Onko teillä jotakin määräystä?\n\nCottet puri huultaan.\n\n-- Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte\niloita. Joka minuutti on kallis.\n\nMaihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi\nkevyen aluksen kannella. -- Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.\n\n-- Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No -- mitä siis tahdotte?\n\nSalapoliisi ei menettänyt malttiaan.\n\n-- Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli\nkuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko\nsalaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa,\nmutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.\n\n-- Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi\nterävästi.\n\n-- Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen\nkuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä\nniistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia\nmiehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin\nvain hirtetyn miehen.\n\n-- Sepä pirua!\n\n-- Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä\nmurhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin\nnämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30\nhevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän\ntäytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta\nkuin puoli tuntia.\n\n-- Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan\nepäluuloisella äänellä.\n\n-- Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta\nmerkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina\nole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen\nvarma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen\nvakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja...\n\nNuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.\n\n-- Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.\n\n-- Cottet!\n\n-- No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti!\nKyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.\n\n-- He ovat koko joukon edellä.\n\n-- Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.\n\n-- Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?\n\n-- Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa\nsoutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että\nmeillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei... Kapteenin käytös\nmuuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.\n\nKapteeni ei vastannut.\n\n-- Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.\n\n-- Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti\nrupesi käymään hiljempaa.\n\nHeidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti\ntakkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi\nkauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.\n\n-- Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.\n\nSamassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä\nniin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän\nsalaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.\n\n-- Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo\nmukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan\nalle.\n\nMutta äkkiä hän heristi korviaan.\n\nAivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton\nmeri-eläimen sydämentykytys.\n\n-- Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa\ntykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä\nkohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli\nviimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi\nirti ja hävisi jälleen sumuun.\n\n-- Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.\n\nEi kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja\njyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa\neteenpäin!\n\n-- Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja\nnenä tallella, seuraamme sitä.\n\nMutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja\niloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.\n\n-- Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!\n\nSitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään\nääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen\n\nNeljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta\nlaiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.\n\nNiin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka\nPleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä,\njoka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.\n\nJa sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat\nilta-auringon valossa.\n\n-- Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan\nruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi\nhänen hengestään tällä hetkellä.\n\n-- En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin\nkietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole\nkiusaa.\n\n\n\n\nIX.\n\nLAITTOMIEN LIITTO.\n\n\nSumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan\njyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin\nmietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen\nporinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.\n\nErotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli\nVälimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta -- kieltä,\njonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman\nseikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se\non kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen\npelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.\n\nSe on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään\nkielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut\nkielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan\nsaamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen\nkanssa.\n\nAmbroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä,\njoita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän\nymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden\npuhuttiin.\n\nJoukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset\npojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta.\nPäinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen\nsilausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun\nverran haistelleet tämän maailman oppia.\n\n-- Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä.\nSe on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina,\njota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä\nei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta\nhe ovat _sivistyneitä_ pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia\nammatissaan... En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan\n\"yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi\". Ne ovat työskennelleet monet\nvuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet\nniille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista:\nhyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma,\ntunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka\ntehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät,\ntutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa\nheille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa _vastaan_. Tässä näet\nyhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin\nvoi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja\nlujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista.\nTäällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän\nkanssa... Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös\ntuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin\nkanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan\nsaada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä\noli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet\nhöyrykonetta. No -- kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää.\nJa siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit\nkirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen...\nNyt hän on meikäläisiä... Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea\nmies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli\nkerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen\nasiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä\nsuurimmista risteilijöistä. Lugeni -- niinkuin me häntä kutsumme --\nkohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään\nerään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi.\nSe on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa... Saat\nnähdä, että hänen seurassaan on hauska olla... Ja tuo japanilainen.\nMeidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran\nParisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi\nkiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi,\nettä hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä\nilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi\nsiitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi\nsekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä... Vilmart\noli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä\njännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon\ntavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä.\nSitten hän nyökkäsi.\n\n-- Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä\nkysyvästi.\n\n-- Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli\nloistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui\ntekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin\nvoimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta\nhänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.\n\nNuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet\nluonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset.\nKun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta\nhänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, -- niistä ikäänkuin pistivät\nkynnet ulos.\n\nAnstey vaikeni.\n\n-- Mitä sitten? nuori mies kysyi.\n\n-- Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin\nniistä pistävät kynnet esiin.\n\nHe vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella,\ntuijottivat jännittyneinä eteensä.\n\nPikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt\nkorkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä\nedes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta\nsyöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.\n\nMutta miehet eivät hievahtaneet.\n\n\n\n\nX.\n\n\"HAI\".\n\n\nOli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät\ntuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui\npäällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja\niloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän\nosasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.\n\nKonehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat\nkiireesti jokaista koneosaa.\n\n-- Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle\nantamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on\nniin hyvä, kuin suinkin olla voi.\n\nLugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista\ntykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät\nloistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.\n\n-- Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista\njärjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli\nvoin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella\nWhitehead-torpedolla.\n\nDick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.\n\n-- Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei\nnäytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja\ntuore liha.\n\nEi ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka\nelävät aivan tykkien suun edessä... Ja totta puhuen, whiskystä on\npuute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva,\njossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.\n\n-- Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta\nelävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja.\nAntakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?\n\n-- On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään\nhapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa\nheinä-arojen karjalle...\n\nAmbroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan,\ntutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.\n\n-- Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä.\nMutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja\neristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo\nkäyntiin. Kyllä se käy.\n\n-- Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo\nkäynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja\nkirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät.\nKoko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan\nminä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa.\nMaailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat.\nJa niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise...\nMutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen\nsumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja\nsitten... yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen\nkasvoilla... Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui.\nPikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi\njotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa,\nettä annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz\nja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa\nja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn\npöytärukoukseensa... Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen,\njolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan.\nMutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat\nsuurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita\nvoivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin... Ymmärrätkö? Tämä pikku\nlaiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan...\nOlenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa\nkäyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme\nkaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa,\nrehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän\nsotalaivastonsa... Onko se mieleesi?\n\n-- Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi\nhymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla.\nMutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka\nmahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.\n\nTanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.\n\n-- Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen\nmuodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan\nsiitä... Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä\nMacpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla\noli hyvä nimi taidemaalarina... Olen hankkinut suuren lipun, johon on\nkuvattuna pääkallo -- niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää\nMacpherson huolta hirvityksen muusta osasta... Nimi on yksinkertainen.\nOlemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan \"Hai\".\n\n\n\n\nXI.\n\nSODANJULISTUS.\n\n\nOli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni\nyhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena\nväsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli\n6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän\njälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen,\nheittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili\nolevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko\nmaailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa\noli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen\npaperossia poltellen... Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen...\nEikö joku nauranut?\n\nEiköhän hän ollut erehtynyt?\n\nEi, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi\nnaurun -- itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.\n\nSihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti\nEnglannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä\nodottamattomalla mielenpurkauksella?... Hän ei muistanut kuulleensa\nsir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime\nlohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt\noudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit\nja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia,\njosta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi\ntuoliltaan.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.\n\n-- Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara,\nhän sanoi tyynesti... Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen\nasiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se\ntuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä\npäivästä alkaen uusi vihollinen.\n\nSihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.\n\n-- Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin\nlaittomien leiristä. \"Hai-kalat\" ovat viskanneet meille hansikkaansa.\nNyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!\n\nSir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden\nsihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.\n\nMutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen\nasiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen\nunohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.\nSe kuului:\n\n    \"Sir Edward Grey!\n\n    Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä\n    päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten\n    miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää\n    yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa,\n    on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa\n    sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret\n    ovat -- Englannin suurista sanoista huolimatta -- vielä vapaina\n    vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja\n    Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei\n    yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin\n    kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla\n    rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat\n    ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.\n\n    Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.\n\n                                              Hai-kalat.\n\n    Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty\n    toisille sotaa käyville valloille.\n\n                                              Samat.\"\n\nSihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen\nasiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua.\nTuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet\ntuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli\njotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa\n-- ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.\n\nHetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään\nsalapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.\n\n-- Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut\npahantekijäin maailmassa mitään liikettä... Syynä kysymykseeni on\neräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua\nulkoministeriössä...\n\nPoliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.\n\n-- Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies\nvastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet\ntiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä.\nSamaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko\nepäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat\nviime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli\npassit, joissa oli sir Edwardin nimi. -- Sihteeri höristi korviaan.\n\n-- Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime\nviikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia.\nSouthamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet\nerinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa...\n\n-- Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen\nvuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin\ntarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla\nhävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa.\nNähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä\nlomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja\ntuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.\n\n-- Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? --\nMutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo\nkadota?\n\n-- Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat\nkalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti\nliikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä\nole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta... ei\ntiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.\n\n-- No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.\n\n-- Ei, tietysti.\n\n-- Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta.\nMinulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään...\n\nSihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun\nhuoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä\noli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän\npoikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.\n\nSihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.\n\nSe oli \"_The first Sealord_\", ensimäinen merilordi, sir Winston\nChurchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen\nEnglannin laivaston sivilipäällikkö.\n\n-- Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.\n\nSihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.\n\nNämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin\nhallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.\n\n-- No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas\nystävä.\n\n-- Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi\nkiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden\nneljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.\n\n-- Saakelin saksalaiset, Grey murahti.\n\n-- Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru\nvieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi\njoku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.\n\n-- Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?\n\n-- Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli\nmennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä...\n\n-- Terveisiä?\n\n-- Niin -- terveisiä teille.\n\n-- Minulle?\n\n-- Niin, terveisiä sir Edward Greylle -- Hai-kaloilta.\n\nSilloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.\n\n\n\n\nXII.\n\nENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.\n\n\nKolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen\nistunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka\nherättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.\n\nMe vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme,\nsanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja\nmistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi\nAtlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista\n15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit\novat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat\nvarustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat.\nPuhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista\nmatkustajain kalleuksista.\n\nAsiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy\nhirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä\nlopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle,\nkäsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä\ntämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.\n\nSir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten\nkesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät\nnäihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.\n\n-- Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman\npoikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme... tähän\ntulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että\nkaksi \"Messageries maritimes\"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen\nryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä\nsatamasta... Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?... hän kääntyi\npöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat\nja miehekkäät kasvot.\n\nAmiraali lordi Fischer of Kilverstone kohautti olkapäitään.\n\n-- Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme\ntekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva,\nvoi onko niitä useampia?\n\n-- Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan \"Campanian\" kapteenin\ntulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin,\nmeriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.\n\nTämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi\nherra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.\n\n-- Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä\nkuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut\nhiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet\nsuurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?\n\nLordi Fischer rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty\nKanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on\ntapahtunut.\n\n-- Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.\n\nSir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir\nPercy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että\nEnglannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta\nsillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin\nvaroitushuutoa. Nyt -- kun sir Percy oli vanhentunut -- oli tämä ajatus\ntullut hänellä melkein kiihkoksi.\n\n-- Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla\näänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten\nmusertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä\nmeidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin\nesittämään suullisen raporttinsa.\n\nMolemmat amiraalit nyökkäsivät.\n\nMeriministeri soitti.\n\n-- Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen\ntulleelle palvelijalle.\n\nMinuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen\nistuntosaliin.\n\n-- Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja\nkertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne\n\"Campanialla\".\n\nSullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän\nei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän\nluo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.\n\n-- En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä\noli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme\nCape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6.\nSillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene,\njoka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on\npysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle.\nEi kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa\nmielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva\nei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle,\njoka juuri katseli kiikarillaan.\n\n-- Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä\nkäsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.\n\nAlus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani\nZeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa\nsen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain,\nja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan\noli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän\nhai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat... Ja samassa kohosi\nsen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia\ntunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja\ntoinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva\nei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se\noli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä\nmerirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos\nemme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla\noli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.\n\nKymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun\nlaivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä\nvanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen\nkimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen.\nEnsiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä\njoukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.\n\nAjattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta\ntullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun\nmerirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000\npuntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni\nmuistaessani asemamme turvattomuuden.\n\n-- Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne\nsyhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa\nheti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!... Pyydän\nteitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten \"Campania\" ei enää koskaan\nnäe Liverpoolia!...\n\nKapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä\notsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.\n\n\n-- Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi\nmasentuneella äänellä... ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota\nkohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja\nlaivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä... _Well_, käskin perämiehen\nvaroittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He\nnostivat kauhean metakan, mutta...\n\nRyövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja\nperinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He\npenkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat\nraivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun\nverran.\n\nKun muuan amerikalainen nainen kiljasi:\n\n-- Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:\n\n-- Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se\nole suinkaan vähän arvoinen...\n\nTurhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän\naikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän\nMarconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka\ntaholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja,\nmutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei\nollut 100 neljännespeninkulman alueella.\n\nSitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat\nmereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita\nja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät\nlaskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun\ntorpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet\nja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa\nLiverpooliin enemmittä selkkauksitta.\n\nKapteeni Sullivan rykäsi.\n\nLordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille\nverikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.\n\n-- Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten\nmitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.\n\nSullivan nyökkäsi innoissaan.\n\n-- Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin\nymmärtää, oli se _saksalainen_ II luokan torpedovene. Olen katsellut\nulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman\nmallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape\nClearin ryövärilaivassa.\n\n-- Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä\nsaksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.\n\nKapteeni Sullivan pudisti päätään.\n\n-- Piru minut periköön -- anteeksi, että kiroilen! -- jos ne eivät\nolleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.\n\nMeriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi\nharvakseen:\n\n-- Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut\nirlantilaisia?\n\n-- Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan\nniistä, jotka kotkottivat \"Campanialla\", ääntänyt irlantilaisen\ntavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.\n\n-- En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti\nsanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että\nyksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.\n\nSullivan pudisti paksua päätään.\n\n-- Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies\noli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä\nDublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri\nsemmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.\n\n-- Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.\n\n-- Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi\npoikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen\nolleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti\nkaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen\npelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä\nkatsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama... Mahdollista\non, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset\nsäikähyttää hengiltä.\n\n-- Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.\n\n-- En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. --\nMeriministeri nousi.\n\n-- Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä\nesityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka\nsillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua\nrikoksiaan.\n\nSullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.\n\nNuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina.\nKukaan ei virkkanut sanaakaan.\n\nViimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.\n\n-- Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme\nsuvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.\n\n-- Mutta _jos_ hän pääsee? sir Percy murahti.\n\n-- Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.\n\n-- Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.\n\n-- Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori\nammatissaan. Mutta _hän_ tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin\nkuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut\ntilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta...\n\n-- Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.\n\n-- Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on _Ralph\nBurns_.\n\n\n\n\nXIV.\n\nVAARA ILMASTA.\n\n\n-- Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan \"Hain\"\nlangattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise\nVilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti\nvavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä.\nTanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä\nlevyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset\nneulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä\nolentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.\n\nNuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.\n\n-- Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa,\njoka äkkiä ponnahti koilliseen... tuolla tulee suuri laiva 15\nneljännespeninkulman päässä.\n\n-- Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä,\nettä tulossa on valtainen teräsruho... Tuo vihreä, neula, joka vapisee\nkuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä...\nTuo punainen on vähän levottomampi... sanokaamme, että se tietää\ntorpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta\nheiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai\nlastihöyrylaivaa.\n\n-- Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi.\nPohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa.\nNe ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä.\nJa mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla... Lännessä\non liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan\nkaakkoon päin... Sukelluslaiva on lähinnä... Se on tällä hetkellä 4\nneljännespeninkulman rajalla... Mutta otettuamme signaalimaston alas,\non sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.\n\n-- Näetkö muita laivoja?\n\n-- Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva.\nSe on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen\ntunnin kuluessa.\n\nPekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä\nentinen lähetyssaarnaaja hymyili.\n\n-- Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui.\nTässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata\njonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten\nrypälenestettä.\n\n-- Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen\nhuomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia.\nMikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie.\nSe on kaakkoon... Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista\npanssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos\nvalonheittäjä keksii meidät yöllä.\n\n-- Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin\nkanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä\nhetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut\nlevähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme\nVälimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne\neikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä,\njoka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme\nvihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa... Siitä syystä\non meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen... Äläkä\nsinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää.\nMutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin...\najattelevat vielä taivasta ja helvettiä... Mitä taivaaseen tulee...\n\nPekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista,\nsillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.\n\n-- Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin\n2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.\n\nPekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät\npainuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi\nkylmäverisestä merirosvosta aivan heti.\n\n-- Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.\n\n-- Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni\nsitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut\nEnglannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai\npuuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.\n\nPleym nousi vaivalloisesti.\n\n-- Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki,\nettä meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.\n\nItalialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen\nmiellyttävää naurua.\n\n-- En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.\n\n-- Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä,\nPleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan,\nettä muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää\nharhaan parin sadan metrin päästä...\n\nVesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään\nja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn\nnostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa\nvastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua,\njoka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.\n\nKului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä\nkuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.\n\nSamassa räiskähti kuularuisku... Vesilentokone teki kuperkeikan, joku\nolento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan\nmetrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone\nleijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.\n\n-- Mitä teemme? italialainen kysyi.\n\n-- Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.\n\nMutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme\nihmisiä.\n\nPleym katsoi häntä hämmästyneenä. -- Minkä tähden? hän kysyi melkein\nnöyrästi.\n\n-- Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja\ntoiseksi, koska hän on nainen.\n\n\n\n\nXV.\n\nHAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.\n\n\nAmbroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta\nkohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet\nolivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan\nlentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt\nviimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo\nlentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt\nkoneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka\noli tullut ulos takaraivosta.\n\nAmbroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota.\nHänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui\npitkissä mainingeissa.\n\nLaivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon\nvihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten\nsulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit\nheiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen\nsydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli\nhänen kohtalonsa.\n\nHän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu\nnaisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.\n\nIhmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat\nsiinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen\nääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.\n\nNuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti\npurkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt\nhänen lentäjäpukunsa ympäri.\n\nAmbroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli\nharvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista,\nsillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli\ntäynnänsä kysymystä -- halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää,\nmihin häntä vietiin.\n\nAmbroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli\nkaatumaisillaan pirteästä tuulesta.\n\nJos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon\nnaisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.\n\nNeito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun\nkaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti,\nvalittavasti kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas,\nmutta aivan väritön... No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi\nhuomattuaan nuoren miehen hämmingin.\n\nAmbroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän\nei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan\nkylkeä vasten.\n\nTarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin\nnuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä\nolivat norjat ja vähän poikamaiset.\n\nAmbroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä\nrypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan\nsyntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.\n\n-- Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen\nkädenliikkeen.\n\nNuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia\nja kaikkea.\n\n-- Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut\nsalata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen\nympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli\ntummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset\nkuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.\n\nLugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon\nuteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.\n\n-- Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on\nkunnia puhua?\n\nPikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan\nhattua, joka peitti hänen tukkansa.\n\n-- Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta\nvalahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.\n\n-- Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.\n\n-- No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.\n\nLugeni hymyili.\n\n-- Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata\nvielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon\nkuin tekin.\n\nNuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen\nympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle\nmitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja,\nja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä\npysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän\noli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen\nkiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin\npikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.\n\n-- Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten\njoukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom\nMurphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen\nvankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen?\nTahdon tietää sen.\n\nHän polki jalkaa kanteen.\n\nSilloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.\n\n-- Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi\nsuklaatia.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKYNNET, JOTKA KASVAVAT.\n\n\nTorpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat\nhämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä\nvihanryppy.\n\nNuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin\npuhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan\nsuklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen\nsuurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.\n\n-- Kuka se on? hän virkkoi.\n\nSilloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli\nhävinnyt kuin puhaltamalla.\n\n-- Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut\nmerkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei\nole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti.\nMe käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden\ntullen viedään teidät maihin.\n\nNuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää,\nvoimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen\nilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut\nniin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.\n\n-- Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte\nsuklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan\nitseänne. Jos...\n\nHän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet\nlopettamaan keskustelun... Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän\nkiiruhti pois...\n\nNuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään\nolivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä\nja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin\nmuuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki\nkyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen\njakelevan komentohuutoja... Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla\ntorpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.\n\nNuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen\njärjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan\nhyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan\nhänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.\n\nHetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin,\npidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri\noli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen\npitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin\ntapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta\nja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa\njoukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli\nkaukaa dynamon jyskytystä.\n\nLaivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli\nnyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa.\nHaaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän\nnäytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui\nohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään...\n\nAnnettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että\nlaiva nosti Englannin laivaston lipun.\n\nHän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen\nhuulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain\nnoin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.\n\nSe oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta\ntorpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se\njatkoi matkaansa etelää kohti.\n\nSamassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan\nrupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se\noli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.\n\nSilloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista,\nmutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.\n\nKuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala\nmuutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.\n\nMutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti.\nKaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena\nhyökkää taisteluun -- esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen\nesihistoriallisen eläimen kimppuun.\n\nSukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se\nei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy\nkeulassa suoraan hirviön päälle.\n\nNuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä\nkohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi\nteräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään\nkiehui... Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.\nSeuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta\nsukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.\n\nAmbroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä\nolivat kovat ja julmat.\n\n-- Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa,\njoka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa,\njota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.\n\nMutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon.\nVaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa\npelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti\npuristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet\nkauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.\n\nSe muistutti karvaista petolinnun kynttä -- taikka orangutangin\nvaltaista surmansormea.\n\nSitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän\nnauroi sen nähdessään.\n\n-- Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.\n\n\n\n\nXVII.\n\nNÄYTTÄMÖN TÄHTI.\n\n\n-- Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.\n\nTämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei\nollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa\npikku englannittareen.\n\n-- Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä\non pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota\nsanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se\non hyvää hermostumisessa.\n\n-- En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en\nole semmoinen, kuin luulette.\n\nAnstey hymyili.\n\n-- Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.\n\nNeiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä.\nMutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.\n\n-- Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon\njälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti,\njoka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa\niltaruskossa.\n\n-- Oli, Anstey vastasi.\n\n-- Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa\nnähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla\non rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen\nlentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen\njäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä\nkansallista yhtenäisyyttä.\n\nDick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti\nnyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana,\njoista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli\nnähnyt vain miesten katseissa.\n\n-- Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.\n\nNeito kohautti olkapäitään.\n\n-- Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän\notti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin\nohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin\njalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.\n\n-- Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.\n\nNuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa\noli hienoista ivaa.\n\n-- Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta...\nEnemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen\ntehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä...\n\n-- Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi... Emme kuulu mihinkään\nlaivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme\nniitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu.\nTehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin\nlipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat\ntaistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä\ntäällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin\ntakaisten herrojen kanssa.\n\n-- Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti\nperäsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän\nniskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli... Loppujen\nlopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.\n\n-- Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen\nnainen, mutta me teemme _miesten_ työtä -- vapaitten ja riippumattomien\nmiesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.\n\nNeito mietti hetkisen.\n\n-- Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä\nlaiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.\n\nAnstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.\n\n-- Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi\nkursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa\nmerkityksessä on nimitys kylläkin hyvä... Tämän laivan kaikkein\npyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä\nmerirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän\nkauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän\nkertoo teille, että me harjoitamme kaappausta... Tämä laiva on hänen\nkuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen\npäivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se\non laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on\nasiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää\njutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät.\nHän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.\n\n-- Hänellä on kaunis ääni.\n\n-- Ja kaunis sielu.\n\n-- Onko hän englantilainen?\n\n-- Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana...\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään\nja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui\nhämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.\n\n-- Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.\n\nEnglannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.\n\n-- Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.\n\n-- Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti.\nMutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette\nvaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.\n\nNuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului\nväkinäiseltä.\n\nAnstey katsoi häntä tarkkaavasti.\n\n-- Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut\nnäyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?\n\n-- Mutta kuinka te voitte tietää?...\n\n-- En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen\ntavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet\nminut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut\nheidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja\nvahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia\nhe ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua\nnauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen\nmiehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt\nminusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään...\nSe on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna\nLyall Empire-teatterista -- 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen\n\"principal boy\"?...\n\nNuori nainen nyökkäsi myöntäen.\n\n-- No, oletteko nähnyt minut?\n\n-- En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka\n\"Magazine\"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa\nnumerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä\nammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta... Sanokaas, vieläkö lordi\nAvondale on elossa? Onko hän rintamalla?\n\n-- Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.\n\n-- No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla\ntaistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.\n\nNuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.\n\n-- Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi\nkiivaasti.\n\n-- Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä\nnaisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on\nnuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä... Mutta olkaa varuillanne,\nhänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien\nmuittenkin lausua teille tunnustukseni...\n\n-- Mistä?\n\n-- Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRALPH BURNS.\n\n\nNoin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein\npahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot\nkirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset \"bob'it\"\nseisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.\n\nOli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista,\nvilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa,\neivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa\nväreissä kuin muuten.\n\nMutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat\nhämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle,\nniinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti\njohonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa\ntaikka syventyi \"Empire\"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin,\nkiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka\nmuodosti \"Empiren\" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan.\nMies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen,\nnojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua\npuuta vasten.\n\n-- Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän,\nkun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus\nnuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen\nvesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja\nuhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun\nsotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti\nkatsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään\ntiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli\nlöytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen\nneljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.\n\nMies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat\nkasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen\nolennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret,\nsipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei\nollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on\nluonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin\njalkainsa alla.\n\nÄkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin\nolisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä\nseisoi kolme -- neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi\nheistä nyökkäsi tulijalle.\n\n-- Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?\n\nPitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.\n\n-- Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi\nleveitä hartioitaan... Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen\nrintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään\nrikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa... Minä näännyn, Jones\nhyvä.\n\n-- No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat\nkasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.\n\nBurns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.\n\n-- Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli... Yksinpä\nanarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut\naivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä\nsinä arvelet?\n\n-- Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen\npunaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt\non niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa.\n\"Empiressä\" on nykyään paljon kauniita naisia.\n\nBurnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.\n\n-- En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi\nainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.\n\n-- Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut\nasian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta\nvesilentokonetta ja Murphy-vainajaa... Ei ole lainkaan varmaa, että\nkaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät\npinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee\nsaksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.\n\nRavintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen.\nHänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen\nBurnsin suunnattomiin hartioihin.\n\n-- Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.\n\n-- Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika\nsanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma...\nOlen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs,\njoka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun \"Empiren\" kohdalla. Ja\nsilloin minä ajattelin...\n\n-- No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti\nsähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.\n\nHänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy.\nHänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.\n\n-- No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä,\nmitä sähkösanomia sinä saat?...\n\nMies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti\nkokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti\nsilmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä\nhänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä\nsävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään\nolevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja\nriensi ulos.\n\nHänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.\n\nMutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen\nkiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen -- niin\nääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli\nsen.\n\n\n\n\nXIX.\n\nMERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.\n\n\nSir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää\nsormillaan.\n\nOli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat\nmuuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää\ntunteneet sir Winstonia.\n\nMutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea\nseikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla\nhartioillaan _vastuunalaisuuden taakan_. Hänen itsensä huomaamattakaan,\njokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei\nkoskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen\nvahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut,\njotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa,\nkuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen\nsuurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten\nomituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa\nne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen\nhuomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen\ntärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan\nhädästä ja ahdingosta.\n\nNiin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen\nsielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt\nkaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.\n\nNyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli\nopettanut Englannin meriministerille -- että täytyy osata odottaa, kun\non taistelussa.\n\nJa merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta,\npöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi\nodottamisen hyödyllisen taidon.\n\nOli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi\navattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului\njuttelevan sihteerin kanssa.\n\nMeriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.\n\n-- Onko mr Burns täällä? hän kysyi.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin\npöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.\n\nSir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan\nastuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi\nkiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.\n\n-- Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti... Ja pitäkää\nhuoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse... Meillä on\nvakavia asioita.\n\n-- Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti\nheidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa\ntyöhuoneessa.\n\n-- On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen\nsanoi.\n\n-- Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla\näänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin\nmetsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.\n\n-- Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti.\nMutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi\nja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja\nrevolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen\nmukiinmeneviä.\n\n-- Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.\n\n-- Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla\nkiikarissa. Mutta nyt...\n\nChurchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.\n\n-- Nyt, te sanoitte... on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa\npoikkeuksellinen olotila?\n\n-- Niin...\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla\nse syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että\nnuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta...\n\n-- Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä\nei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen\nkutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka\noikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin\netuja tuntuvassa määrässä.\n\nBurns rypisti kulmiaan.\n\n-- Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä\nLontoossa...?\n\n-- Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt\nsaatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta\nsalapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?\n\n-- Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan\ntulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.\n\n-- Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt\nmeille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko\nepäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli\nkaikilla ulkoministerin passit.\n\n-- No...?\n\n-- Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei\nkoko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä\ntässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla\nselville, ketä nuo miehet ovat? -- Salapoliisi hypähti istuimellaan.\n\n-- Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on\nsuhteita Dieppessä -- eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat\nniistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan\nJerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.\n\n-- Ei käy, hän sanoi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen\nnostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset\nlähtivät Dieppestä.\n\nBurns hypähti seisomaan.\n\n-- Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!... No, silloin on\nkansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van\nHuysmann on palannut Amerikasta... Ja mitä muuta on tapahtunut?\n\nMinisteri vähän vitkasteli.\n\n-- Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi,\nlaittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille\nsotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.\n\n-- Ja te luulette?\n\n-- Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet,\njoita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He\novat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta\nsuuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon\nsodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä\nverisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme\n-- eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.\n\n-- Mutta eikö Englannin laivasto...?\n\n-- Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni\nmerirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin\nkaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi\nkäsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois\njostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut\nsitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet\ntoivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että\nsaksalaisetkin ovat saaneet tuntea \"Hain\" hampaita.\n\n-- \"Hain\"?\n\n-- Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi... Se on\nviime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä\nei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden\nmeidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö\nmeidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita...\nSaatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee\ntehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen\nvaltuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain\ntahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.\n\nBurns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan\nsiinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet\nnyrkissä.\n\n-- Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle\nnopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle.\nSitten saamme nähdä, eikö \"Hai\" joudu kiinni.\n\n\n\n\nXX.\n\nKAKSI NUORANPÄTKÄÄ.\n\n\nPierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva\nlaiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja\nmatkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua.\nSaksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän\nvaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja,\njoka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut\nmieliin rauhoittavasti.\n\nCottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän\nseisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien\nkauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.\n\nCottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot\nja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja\nhän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein\ntarkkaan.\n\nJa kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja\nnyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä\nhyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin\npapereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.\n\n-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen\nepäilyksen vivahdus.\n\n-- Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti\nCottet, kuuluisa Pierre Cottet?\n\n-- Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen,\npikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen\nja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut\nmahdollinen.\n\n-- Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen\nsaadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla\non erikoiset terveiset mr Redpathilta.\n\nRanskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.\n\n-- Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän\nsanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten\nCrawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin\nniin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia,\nmutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.\n\n-- Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä\npuuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne\nolivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa\nanarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri\nkohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi\ntaivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään\nsaisi vähän kylmää olutta.\n\nMolemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli\nkoko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.\n\n-- Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.\n\nCottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.\n\n-- Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta\nkuinka...?\n\n-- Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku,\njoka tunsi tehtävänsä.\n\nCottet katsoi terävästi virkaveljeään.\n\n-- Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.\n\n-- Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni\nJerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.\n\nCottet nyökkäsi.\n\n-- Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä\njouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies.\nMutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin...\n\n-- \"Hai\" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä\nluulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille\ntulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.\n\n-- Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme\nviikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan\nsuorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää\nsilmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.\n\n-- Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa?\nhän jatkoi vilkkaasti.\n\n-- Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.\n\n-- Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että\nJerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten\nmiesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.\n\n-- Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi...\n\n-- Enemmän... meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka,\nvaan kokonainen manillanuora.\n\n-- En ymmärrä teitä oikein...!\n\n-- No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa\nmeille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.\n\n-- Ei tietysti.\n\n-- Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja\nmukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme\ntyöskentelevät.\n\nCottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri,\nenglantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli\niskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan\najatellutkaan.\n\n-- Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja\nmilloinka käymme toimeen?\n\n-- Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan\nvoileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.\n\nMiehet pysähtyivät \"Grand Hotel'in\" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen\nja sai riittävän määrän olutta.\n\nSinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari\noli surmattu.\n\nBurns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja\nvertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.\n\n-- Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole\nkaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa -- niin ohkaista\nja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin.\nOletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?... Ettekö?... Hän oli sen\nkansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet\nvuodet etsineet.\n\nTuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut\nerään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt\npujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi\nSimpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi\nmeidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta\nsuunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa\nanarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista\nvarokeinoista huolimatta.\n\nTuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut\nmanillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen\nmukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.\n\nSuuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen\nJerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.\n\nCottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.\n\nSillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi\nvesipisaraa.\n\n-- Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka\ntapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät\nsuoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta --\n\n-- Tarkoitatte?\n\n-- Hai-kaloihin!\n\n\n\n\nXXI.\n\nITSE PIRU.\n\n\n-- Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti\nlautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän\naterian jälkeen?\n\nCottet hymyili ja heitti tutkivan silmäyksen ruokalistaan.\n\n-- Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät\nMarennes'n...\n\nBurnsin silmät leimahtivat.\n\n-- Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n\nosterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt\nmeiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme\ntusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista\nmeriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta\nhuolimatta.\n\n-- Taidatte olla aikamoinen herkuttelija, ranskalainen nauroi.\n\n-- Minäkö? -- No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa\nmaterialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se\nvahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni...\n\nSiitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin,\nRalph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin\nasiantuntijan-nautinnolla.\n\n-- Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä\nasioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin\nme salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta.\nSynteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian -- minua ei\nkoskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja\neritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: \"Kansanvälinen liiga\nrikoksen edistämiseksi\" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä.\nSe ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen\non tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa\nvedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa... Jos saisimme tietää,\nkuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä\nnuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?\n\nCottet nojautui häntä kohti.\n\n-- Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on\nhävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän\narveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.\n\n-- Ja oletteko käynyt Guernseyssä tutkimassa asiaa?\n\n-- En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän\npaikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää\ntyydyttävää tarkistusta.\n\n-- Sitten tulevat roistojen tuntomerkit? Voitteko muistaa niistä mitään?\n\n-- Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin\nkiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla\noli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin\nylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta\nhänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä\nhuolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman\ntuuman korvan alapuolelle.\n\nBurnsin silmät leimahtivat.\n\n-- Kuolema ja kadotus, hän huudahti. Sen täytyy olla Lugeni.\n\n-- Kuka? Cottet kysyi innokkaasti.\n\n-- Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin\nasti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen,\njoka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa\nviranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän\non hyvin suosittu... Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta\nkertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli\nkäymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten\nasiat eivät ole oikealla tolalla. Niin -- Lugeni kuului sivistyneeseen\nrikollisten köyhälistöön... Sitten toiset?\n\n-- Heidän joukossaan oli eräs japanilainen.\n\nBurns hyppäsi tuolillaan.\n\n-- Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät\nkuin japanilaisilla yleensä?\n\n-- Se sattuu aivan paikalle.\n\n-- Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja\nharjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja\n-- kuka hitto se on?\n\n-- Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi\nhetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli\nvoimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen\nkäytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.\n\nBurns pudisti päätään.\n\n-- Ettekö muista enempää? hän kysyi.\n\n-- En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt\nhuomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen,\neräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että\njostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi.\nKun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen\nilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä...\n\nMutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan\nerään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen\npalveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin\ntotta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt\nhirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin\nsäikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi\npeloissaan pakoon... Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin\noli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.\n\nAsia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä\nasianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes\nlopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.\n\nKävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin\n-- ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin\nsalaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän\nalkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta,\nja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi\ntehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin\nilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.\n\n-- Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole\nnähty sen jälkeen?\n\n-- Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.\nMutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi\npuheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka\nkuin itse piru...\n\nBurns hyppäsi pystyyn.\n\n-- Olen lukenut kapteeni Sullivanin, \"Carmonian\" kapteenin, raportin,\nhän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat\nryöstivät hänen laivansa... Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.\n\n-- Tarkoitatteko, että orangutangi...?\n\n-- On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen\npirun hirsipuussa.\n\n\n\n\nXXII.\n\nUHKAUS JA KASVOT.\n\n\nKului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä\nkalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.\n\nMutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli\njotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon\ntuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko\nsen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein\nuskomattomalla varmuudella.\n\nEi ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka\nolisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei\nryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia\nryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi\nmilloin tahansa.\n\nRalph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti\nodottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään,\nmutta kaikki ponnistukset olivat turhat...\n\nLontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen\npäämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä\ntorpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen\nkäytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut\nhäntä millään tavalla.\n\nTämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut\nsen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon\nkatuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi\nenglantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut\nsen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen\nkeinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.\n\nEdna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin\npaljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään\nrehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä\nsaakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli\nkiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka\npäivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten\nkeskuuteen.\n\nMutta tällä \"Empiren\" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka\nei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja\nseikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.\n\nLontoon yleisön istuessa \"Empiressä\" ymmällä ihastuksesta katselemassa\nkaunista \"Hurmaaja-Prinssiä\", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar,\njolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa\nAfrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.\n\nEdna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten\novelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta\nkirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä\nhänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi\nonni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.\n\nEdna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä\nloistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva\nja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli\nkauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen\nhyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut\nlordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman\nkalliiseen maineeseensa.\n\nSitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan,\nmaineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on\nverrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin\nhurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä -- ja\nniin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja\nammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin\nottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka\nTom Murphyn vei kuolemaan.\n\nNo niin -- nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna\nitse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että\nmiellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.\n\nMutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle\nkunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat\nAmbroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi\nsamalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan\nja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään -- joka\nsai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut\nnuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon\nnuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, -- ja miss Edna\ntunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.\n\nMutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen\nmakuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.\n\nEräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti\nhiukan koetella merirosvon suonta.\n\n-- Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen\nkiemailevasti: \"Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?\"\n\nAnstey hymyili.\n\n-- Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.\n\n-- No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen.\nMinun tekisi mieleni takaisin \"Empireen\".\n\n-- Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi.\nMuistan teidät vielä \"Cinderellassa\"... teidän kauniit säärenne...\n\n-- Lopettakaa nyt jo nuo \"kauniit sääret\"!... Kertokaa minulle\nmieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta.\nMinua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.\n\n-- Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin\nmeillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen\naparaattinsa...\n\nMiss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen\nliikkeensä ja lopetti heti keskustelun.\n\nSyntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin\nsolmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla\nkädellään piippunysänsä.\n\n-- Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy\nenemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä\non enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot\nnukkuvat.\n\n-- Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?\n\n-- Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen.\nJonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne\nmeidät. Te tiedätte liian paljon.\n\nHän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.\n\n-- No? Anstey kysyi ankarana.\n\nNuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.\n\n-- En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.\n\nAnstey hymyili.\n\n-- Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän\nsanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä\nantaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua,\ntiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole\nsovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma\non niin ankara... _Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin\nmaailma_.\n\nDick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.\n\nEdna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia\nlemmestä, ruusuista ja keväästä.\n\nMutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään\nperäsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän\nei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa\noli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa\nkanssa leikkivän käärmeen päässä.\n\nKului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista\nhymyään.\n\nMutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKOSINTA.\n\n\nSeuraavana päivänä \"Hai\" yllätti erään matkustajalaivan 25\nneljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs\n\"Messageries Maritimes\"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja.\nPuolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen\nmiljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät\njälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua\nvihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka\npuolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään\nsotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen\nlaivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle \"Hai\" oli kadonnut.\nRanskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta\npienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin\nhyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta\nuhkarohkeasta merisissistä.\n\nPalatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut\njohtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen\nmatka-arkku.\n\nPikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä\nmatka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili.\nVain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle\nkärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, -- oli synti sanoa, että\n\"Haissa\" ei osattu olla ritarillisia.\n\n-- En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise\nsanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia.\nMinä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori\nbrasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan\nsäätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän\njokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis... mutta\nvähän sinnepäin...\n\nNuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen\nhämmingistään.\n\n-- Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen\nveikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda\nvähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos\nkäytän brasilialaisen hameita?\n\nAmbroise kiivastui.\n\n-- Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme\nomaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme\nparemmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin\nse voi tapahtua vaarantamatta itseämme.\n\nHän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää\nepäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui\nvaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli\nollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen\ntoiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret\n& Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen\nverkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.\n\nSaatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa\nihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita.\nNiin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja\ntuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa\nmitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.\n\nHimokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista\nuhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet\neivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.\n\nNe olivat hänen -- kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä\nmonella, monella numerolla.\n\nHän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut\nhyttiin astunutta nuorta belgialaista.\n\nAmbroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut\nkohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.\n\n-- Sopivatko? hän kysyi.\n\nPikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua,\nikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä... Mutta hän malttoi\npian mielensä.\n\n-- Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean,\ntutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin\n-- sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää\nkuolemanhyppyä.\n\n-- Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä.\nHän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren\nmiehen raivokkaan tunkeilevaisuuden... Mutta en tiedä, voinko ottaa\nvastaan teiltä kaikkea tätä.\n\nBelgialainen näytti tyytymättömältä.\n\n-- Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.\n\nNeito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut\naikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä.\nMutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.\n\n-- Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun\npäivälliselle, hän lausui ystävällisesti -- hyvin mielissään siitä,\nettä oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.\n\nMutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava\nveri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta\noikeaan tai vasempaan.\n\n-- Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän\nvirkkoi kulmiaan rypistäen.\n\nMutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta\nhän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä,\njoitten suun sai tukkoon namusilla.\n\n-- Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti\nhyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa\nyllin-kyllin, mikäli minä tiedän.\n\nHän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen\najatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli\nnyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.\n\n-- Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä.\nEn tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti\npuhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä\ntaivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut... Otaksun myös, että\nEnglannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.\n\nMiss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon\nnuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas\nepävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:\n\n-- Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä\nrakastan teitä.\n\nTämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli\npitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että\ntämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta\nuseimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei\nollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian\nhaaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.\n\n-- En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen\nhänen vaikenemistaan... Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?... Mutta\ntäytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä,\nkun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me\nemme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne\ntäällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä\ntulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi\nmeikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä\ntähti...\n\nMiss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan,\njoka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana\nhänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella\ntekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla\nAmbroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.\n\nJa taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista,\nkarvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se\nkukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa\nkyllä tulisi.\n\n-- Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.\n\n-- Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään\nmuuta kuin se, minkä näette edessänne -- uhkarohkea, rikolliseksi\nsyntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa\nminulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat,\nseikkailut loistavat vanavedestämme -- ihanaa elämää sille, joka on\nnuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.\n\n-- Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen\nhirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:\n\n-- Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä\nniin nuori... Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä\nnaimisiin ilman papin vihkimistä.\n\nHän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.\n\nAmbroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.\n\nSilloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.\n\n-- Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä\nolen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla.\nLähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa... Voimme ryhtyä\ntoimeen viidessäkymmenessä minuutissa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nVIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.\n\n\nKuuluisa näyttelijätär, \"Empiren\" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.\n\nHänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän\noli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä\nhänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä\nkuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä\näänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin\nihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus,\njota ei voinut välttää.\n\nTämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän\nmuisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui,\nkuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen\nteräspedon sielussa.\n\nEdna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri\nsiitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne\neivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen\nsilmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi\nrohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa\nja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.\n\nJa nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen\nkanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.\n\nEdna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä\nnaimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla\nhirsipuun portailla -- mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi\ntyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin\npienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita\nhän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä...\n\nSilloin hän taas kuuli äänen käytävästä. -- Kehoitan teitä ottamaan\npäällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä\nemme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen\nodottaa!\n\nNuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi\nja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään\neteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.\n\n-- Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää\nomaa ääntään.\n\nSitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat\nkaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen\nhuoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen\nrinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki,\nhohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?...\nTässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja\nvoimansa: Pehmeä \"Liberty\", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille\nkuin kultainen panssari, loistelias \"Taffeta\", joka kuiskutti aisteja\nhurmaavia sanoja miesten korviin.\n\nNiin -- kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten\nryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä\nhän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien\nnimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen\nrakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut\nvaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän\ntunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän\noli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt\nkoko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki\npaljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun\nesikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä\nkultakolikoilta.\n\nMutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi\npyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa.\nSillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut\nhänelle moniin vuosiin. Well -- se ei ollut, niinkuin lordi Avondale\nkuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi\nkultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen -- ei, se oli hänen\nöittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus.\nJuopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi\nloasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon...\n\nOi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi\nensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen\ntulevaisuuttaan kohtaan!\n\nHän polki jalkaa lattiaan.\n\nJa nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan\nnaimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!\n\nMutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli\nvahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa...\nHäntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä... ja\ntaas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine,\nepäinhimillisine ryppyineen...\n\nHänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli\nnoita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä\nkoskaan haihtuneet.\n\nJa verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään\noleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja\nhimoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa...\nHän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima\nEnglannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia\ntoalettitaiteen aseita. -- Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja\nvalikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.\n\nHän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen\nrohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se\nmuistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin\n-- englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella\nhänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen\nhurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja\nvarieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja\nhän esittäisi osansa hyvin!... Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä\nmiestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan... Sen miehen\nonni loppuisi lyhyeen.\n\nJa kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin\nkuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet\nvaltasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä\ntuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla\nvapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo\nAmbroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä?\nHän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi\nautonohjaajaa tai lakeijaa...\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan\nhyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt\nkauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli\nkarkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei\nmuistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin\nse, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.\n\nMutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi\ntäydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.\n\n-- _Bellissima_, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren\nystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät\nvihkipallille.\n\nEdna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat\nsilmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki,\nja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa\nvoimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla\nharmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.\n\nNeito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen\nnaimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla\nliikkeellä.\n\nMutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän\nihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen\nhalveksimaan naisia.\n\n-- Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen,\nkuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. -- Hän\nkeskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.\n\n-- Ja teidän tulee muistaa yksi asia.\n\n-- Mikä?\n\n-- Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta\nkynnet sille, jota hän vihaa.\n\nNeito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys\nolisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet -- nuo hirmuiset\nkynnet.\n\nSitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.\n\n\n\n\nXXV.\n\nVIHKIÄISET.\n\n\nPekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen.\nEntisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli\npukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua\nsemmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti\nalkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.\n\nHän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli\nseikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä\nhänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa\nsulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi\nFrançois Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja\nläpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen,\nei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli\ntähän saakka ollut vain \"mukana\" niissä valtavissa yrityksissä, joita\ntuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen\nvahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten\nhistoriassa.\n\nPekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava\nristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä\nmaailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti\nvallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.\n\nJa tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut\nnäkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu \"Haihin\". Ja\nvielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta\npikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä,\neivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa\ntähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa\ntyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja\nPekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen\nsuun.\n\nKoko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle\nnuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan\nvalon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua\nkokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin,\njotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.\n\nMutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin\nvoimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin\nkoristettu kuin \"Hain\" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka\nPleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli\nottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen \"Empiren\" tytön kanssa. Ajatus\noli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall\nsai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin\njumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.\n\nSalonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli\nripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli\nlevitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä\nranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni\nalttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä\nistui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen\nsilkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.\n\nOn hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan\nhengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä -- hän erehtyi\nsurkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli\nollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai\nkiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin\nrumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa,\nsai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.\n\nSalongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki\njuhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä\nhännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan\nja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli\nJarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa\nja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen\nja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata\nhihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen\nkultasankaisia kakkuloitaan.\n\nAmbroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä\nolevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku,\njoka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan,\npuki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt\nolevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli\nonnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen\nkaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa -- niinkuin olisi\nkuunnellut jotakin kaukaista ääntä.\n\nAmbroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita,\nmutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti,\nettä ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää...\nHänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin\nkärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt.\nHän oli alottelija -- vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen\nkäärmetarhan matelijoita. No niin -- siitä hän saisi kärsiä!...\n\nÄkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita\naskeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.\n\nOvi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja\nkynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta\nhymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat\nvalkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän\ntarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin\ntahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.\n\nEdna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja\nhänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.\n\nJa se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin\nsydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.\n\nMutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan\nkamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät,\nsuloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.\n\nSilloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi\nrunnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.\n\n-- Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä\näänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten\nmiesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa,\nniinkauan kuin olette meille uskollinen...\n\nNuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva\nääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää\nnäyttäneet pelottavan häntä.\n\n-- Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus\non tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma.\nElämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut\nmeille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen -- nuorimman\nja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää\nisänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi\nmaailmassa, jota te olette rakastava.\n\nJa entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin\nunessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin\nkamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja\navioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän\nviipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.\n\nJa kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa\nmitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja\nvirsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPIENI TEATTERITEMPPU.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin \"Hai\" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn\nluona. -- Tullessaan kannelle, mrs Vilmart -- niinkuin kaikki häntä\nnyt kutsuivat -- pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne\nsilmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja\npilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli.\nAivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen\nmiehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan\nkaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.\n\nKeulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi\nhänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen\nkirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja\nonnellinen hän oli.\n\nSuloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo.\nNoille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei\nkaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se\nkesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti,\nhän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi\nrakastajaansa.\n\n-- Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.\n\nHän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi\npaperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.\n\n-- Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan\nsävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle -- ja\nonnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta\nse tekee mielen katkeraksi.\n\n-- Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä\nterävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista\nmiestä.\n\n-- Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei\njuuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin\nepäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua.\nAinoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö\nSunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana\naika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan\nvaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen\nsuuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin.\nMinä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän\nja syvästi tunteinani surun vallassa.\n\nVilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan\nujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna\nhymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren\naviomiehen ymmälle.\n\n-- Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita\ntuhkanharmaita kutreja.\n\nEdna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan\nkatseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey\nasteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin\nolisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.\n\n-- Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi\npitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin.\nMinä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle\nkahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!\n\nEdna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta.\nAmbroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut\nviime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä... Nyt\nmies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi\nmiehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan\ntehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.\n\n-- Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi\npitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä\nrakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini... eikä\ntehtävämme ole vielä päättynyt.\n\nNuori mies katsoi häntä vakavasti.\n\n-- Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän\non lähettänyt minulle yhden enkeleistään.\n\nEdna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä\nkyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.\n\n-- Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies\nvoisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät... että minä seuraan\nsinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa\njotakin...\n\nHän pudisti päätään.\n\n-- Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne.\nHuomenna lähdemme jälleen ajoon.\n\nEdna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.\n\n-- Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin\näänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle \"Hain\" hampaat. Mutta minä vain\npelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni,\nja silloin...\n\n-- Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet...\n\n-- En oikein ymmärrä sinua.\n\nAmbroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja\nkyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti,\nminkälaisen aparaatin oli keksinyt.\n\nNainen kuunteli tarkkaavasti.\n\n-- Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka\non varmaan miljonien arvoinen.\n\n-- Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.\n\n-- Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi\ninnokkaasti.\n\n-- Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.\n\nEdna katui kysymystään.\n\n-- Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida\nvahingoittaa -- tavalla taikka toisella?\n\nAmbroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto\nmairitteli häntä.\n\n-- Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs\nmenetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni\nvaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko\naparaatti on hyödytön.\n\nEdna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei\nuskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa\nsuuteloon.\n\nAmbroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.\n\n-- Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään.\nEn minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja\nnerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.\n\nMies kumartui hänen ylitseen.\n\n-- Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa\nminä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni\nsilmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni\niloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun\nsuutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua\nrakastan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa,\nraskasta rykimistä.\n\n-- Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?\n\n-- En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on\nluultavasti meri-ilma... rintani ei ole vahva...\n\nNuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.\n\n-- Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä\nrasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot\nRivierasta?\n\n-- Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta\nyskäkohtausta vastaan.\n\n-- Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni\nläpi koko Ranskan.\n\n-- Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.\n\n-- Sen voi joka lapsikin hoitaa.\n\n-- Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna...\n\nMutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta\nnäyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän\nharjoitellessaan \"Kamelianaisen\" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm\nTreen johdolla.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nOLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.\n\n\nMaassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.\n\nRanskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat\nmainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä.\nMerituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa\nmaata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä.\nPienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui\nrannikon vaarallisten särkkien yli.\n\nPeräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.\n\n-- Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!\n\nVene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät\nmainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen\nympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.\n\nMutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta\nvilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei\nkuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin -- ei pienen\nmajakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella,\nsuunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen\nmuutamien metrien päähän rannasta.\n\nPerämies nousi seisomaan.\n\n-- Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta\nnousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät.\nMenkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on\ntuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta\nja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen\najamaan \"Ulkomaalaisten hotelliin\" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna\nmenee juna Parisiin... No, vie rouva maihin, Jean!\n\nPitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua,\nkahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin\nturkiskappaan kääritty.\n\n-- Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja\nkumartui nuorta miestä kohti... -- Sinä menet vaaralliselle retkelle.\nOle varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle,\nettä sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja\njos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden\nherpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä\nennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi... ymmärrätkö, poikani!\n\n-- Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti...\n\n-- Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta\nepäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin _meidän_\ntähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi.\nOsota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos\nhän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi...\n\nAmbroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.\n\n-- Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi.\nSinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle,\nettä se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki\nMonte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja\nrakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen\nkolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa --\njoko vaimoinesi tai ilman häntä! -- Ambroise puristi raajarikon käyriä\nsormia.\n\n-- Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.\n\nSitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo,\nsanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.\n\nMutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä\nmökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli\nikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti\nmerelle.\n\nAmbroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi\nkiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo\ntuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin\nja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.\n\n-- Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.\n\n-- Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen,\nAmbroise vastasi äreästi.\n\n-- Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.\n\n-- Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.\n\nMiehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.\n\n-- Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti\npaikalla.\n\nKelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.\n\n-- Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset.\nEi kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan\nenglantilainen salapoliisi.\n\n-- Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.\n\n-- Se oli ovela mies, kalastaja vastasi... hänellä oli hajua. Hän\nkyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi\npunaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli\nhän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.\n\nEdna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen\njälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.\n\nKalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan\nhänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin\ntulpan suuhunsa.\n\n-- Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.\n\n-- Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.\n\nKalastaja mietti hetkisen.\n\n-- En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan\nsotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?\n\n-- Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.\n\nPieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat\nsilmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät\nhänen käsiinsä.\n\nNämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.\n\n-- Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan\nhevosta.\n\n-- Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain\nei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se\nenglantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä\ntuntuu kamalalta.\n\n-- Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla\nParisiin.\n\nEdnan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.\n\n-- Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla\nlaukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.\n\n-- Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.\n\n-- Ja ne ovat sinun?\n\n-- Ei. Ne ovat \"hai-kalojen\" yhteistä omaisuutta.\n\n-- Mutta kuka ne nyt saa?\n\n-- Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.\n\n-- Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä\nsemmoisia suhteita?\n\nAmbroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan \"meillä\". Olipa\nhän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.\n\n-- Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.\n\n-- Ketä tarkoitat?\n\n-- Pankkiiria.\n\n-- Sen hän kyllä jättää tekemättä.\n\n-- Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään\nkassavaillinkeja.\n\n-- Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle\nsaarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja\nmeillä on siksi kovat kourat.\n\nEdna nyökkäsi hajamielisenä.\n\n-- Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat\nparhaassa turvassa meillä?\n\n-- Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.\n\nEdna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja\nsuur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.\n\nMutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja\nhänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia\nsuunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa\nkiitollisuuden.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nMERKILLINEN KOHTAUS.\n\n\nBarnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa\nsähkösanomaa.\n\nOli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan\npäänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja\nluisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland\nYardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli\nsatamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut\nkoskaan elämässään ollut niin huono onni.\n\nMutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo\nsalaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä\nrosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut\njoku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta\nmihin satamaan?\n\nRalph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli\nauttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän\nhänestä loitolla.\n\nOdotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi\nasemalle.\n\nBurns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä\nolevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa\nkahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti\nmerkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja\ntavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä\nvaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana\npainissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.\n\nNyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran\nnäki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland\nYardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella\nmielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja\nhänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät,\njotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.\n\nBurns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa\nistui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki\nmatkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan,\nmutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen\ntunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä\nhänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.\n\nNuori nainen käänsi hitaasti kasvonsa nuorta seuralaistaan kohti.\n\nBurns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi\nnaisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?\n\nHän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei\nhuomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi\nkädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa.\nSitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran\nnimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt\nvain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti\nkuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti\nharson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän\ntarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.\n\nBurns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni.\nNyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön -- monet monituiset\nkerrat. Mutta missä? -- Herran nimessä missä?\n\nSalapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen\nsilmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen\nammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi\nharmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä\njonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.\n\nSiitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää\nmuistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita\nhampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat\nkutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.\n\nRalph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran\noli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan\njokaiset näkemänsä kasvot.\n\nMutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut\nmitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta\nsittenkin.\n\nEi tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista.\nJa Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun\nhänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin\nrukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.\n\nSalapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista\nkuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin,\njota ei tahtonut uskoa miehelleen.\n\nEttä tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut,\nhimmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä\nsuhteessa kyllin selvää kieltä.\n\nBurns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä\nliikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa\nei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa,\nniin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla,\noli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että\nhänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen\nkiemailevista silmistä.\n\nTämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan \"Daily Mail'in\" ja\nrupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.\n\nMutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja\nparin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen\nsattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti\ntuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!\n\nBurns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori\nnainen oikeastaan kurkisteli?...\n\nSilloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että\nhänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan\noli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!... Hän yritti\nlukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen\nmiehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut\npitää ajatuksiaan koossa. Ahaa... tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua.\nNyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen... Oliko hän sattumalta\njoutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei\nollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä\nmuita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.\n\nSillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut\nnoita vaarallisia silmiä.\n\nSillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun\ntapaansa katselemaan matkustajia.\n\nNuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin\nkäteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi\nnäki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.\n\nKaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa\nkokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa.\nAsemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen\nsilmäyksen.\n\nSalapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle\nselvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja\nvartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.\n\nEnglannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa --\nkadonnut ja itkien kaivattu _Edna Lyall_ se oli ilmestynyt hänen\nsilmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa --\nkauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.\n\nMutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa\nselvä.\n\nJuna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun\nsähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre\nCottet'lle Dieppeen.\n\nSitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nCOTTET PARISISSA.\n\n\nPierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä\ntunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.\n\nHänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt\nasemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen\nsähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä\nolihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä\nkovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen\npikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen\npölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.\n\nHänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista.\nKuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan\nKanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle\nmiehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta --\n\"_never mind_\", niinkuin englantilainen sanoo -- täällä hän nyt istui\nParisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen\nTaverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut\niloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.\n\nNo niin -- hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka\ntoisi \"Empiren\" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria\ntoiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta\ntavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan\npilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä\nhauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan\neriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden\nja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain\nperusteeton epäluulo.\n\nMutta sittenkin -- --\n\nCottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät\naprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän\nriensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän\nvihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen\nkautta Gare St. Lazaren asemalle.\n\nRanskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti\npaperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään,\nja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti\nvalaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti\nmielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen\nvähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa\nvalosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.\n\nPierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä\nensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren\nparin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin\nmielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.\n\nHän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien\ntarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja\ntuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä\nkoskaan hänen silmiinsä oli sattunut.\n\nAivan oikein -- nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa\nvain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n\ntarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen,\nettä vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall,\nniin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.\n\nCottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja\nnyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai\ntyönnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja\nollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti\nenglanninkielellä:\n\n-- Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?\n\nPitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta\nkatsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen\nhuulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on\nhyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis\nnäköala Tuilleriain puistoon.\n\nCottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle.\nTuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt\nhetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.\n\nSillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin\nvarma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai\nd'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.\n\nEikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat\nastuivat autosta hotellin edustalla.\n\nCottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta\nvarovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta.\nTuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti\nolevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä\nolikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta\npoliisin puolelta.\n\nVarmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka\nhyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat\nolivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he\nolivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja\nolivat tilanneet illallisen huoneeseensa.\n\nSilloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin\nvakoojiksi.\n\nOvenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui,\nasettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.\n\nSiitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet,\njoka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen\nhavaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle\nkatseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän\nesiintymisen.\n\nSinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä\nmiehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.\n\nMutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut\nvanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen\nsuunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut\nhäntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan\nettä Englannin poliisi oli jäljillä.\n\nKuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat\ntäynnä merirosvojen aarteita.\n\nNiin -- nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta\naviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi\nhankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian,\nettä hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa\nuusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa\nnoille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä\nnaisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät\nhirsipuussa, joka ikisen.\n\nAmbroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.\n\n-- Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.\n\n-- En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma\nrakas poikani.\n\n\n\n\nXXX.\n\nENSIMÄINEN VAROITUS.\n\n\nPierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6,\npariskunta oli jo ylhäällä.\n\nNuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella,\nnaureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua,\nnuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.\n\n-- Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan\nsilmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee\nommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti.\nLähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä...\n\n-- Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen\nkohteliaasti.\n\nHän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.\n\nKäytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää\njalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan\nkengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen\nvarovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli\naivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti\nei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre\nCottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin\nhuumannut hänen sieluaan. Se kuului:\n\n    \"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin\n    Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen\n    laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden\n    johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa\n    minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin\n    antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi\n    erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto...\"\n\nCottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.\n\nOli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän -- köyhä, tuntematon\nranskalainen -- pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan\nmätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet\näänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona\nläpi sodan pauhun.\n\nJa tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran\nKarnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.\n\nPierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui\nnäihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli\nhuumautunut onnestaan -- ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt\nei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä\noli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja\nrakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä\nnäyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi\npuhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta...\n\nMutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän\ntunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot\nkaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys\nvaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa\neteen, katsoen kelloaan.\n\n-- Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.\n\n-- On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä\nnäihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun...\n\nMies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen\nväräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.\n\n-- Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole\nliian vähissä vaatteissa...?\n\n-- En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan\nkerro mieluummin suunnitelmistasi!\n\nHän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.\n\nAmbroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka\nPleym sanonut. Älä vaimoosikaan.\n\nKun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.\n\n-- Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen\nhaaveksivasti kattoon;... tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt\nkoneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan\nvoisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että...\n\n-- Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan\nylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta... Niin kauan kuin kukaan ei\ntunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen\nvaikutuksilta.\n\n-- Mutta _voiko_ siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen\näänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka\nPleymin varoitusta.\n\n-- Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on\nkeksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa\ntulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva\non loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö\ntekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin\npitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle:\nkoneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa --\nsukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.\n\n-- Lentolaiva siis?\n\n-- Niin -- jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin\nensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.\n\nEdna tuskin kuuntelikaan häntä...\n\n-- Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan\nainoastaan sinusta ja sinun... Sinä pidät minua varmaan hirveän\ntyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta\nkeksinnöstäsi.\n\nHän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. -- Senkin häjy poika,\nhän kuiskasi.\n\nAmbroise punastui mielenliikutuksesta.\n\n-- Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.\n\n-- Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka\nse olisi mahdollista?\n\n-- Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle\nsanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu\nsähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä\nitsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani...\n\nHän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.\n\n-- Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen\nhänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni\nkeltanen kiilto...\n\n-- Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden\nkatseensa alas...\n\nOvelle koputettiin.\n\nNuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja\nAmbroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.\n\n-- Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä\nsupistuivat ja katseensa valpastui...\n\n-- Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.\n\nKoputettiin uudestaan.\n\n-- Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.\n\n-- Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi.\nNainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen\nmäärä tulla kello puoli kymmenen.\n\nNäyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut\nmitään kynsien hoitajaa.\n\nMutta äkkiä hän oivalsi.\n\n-- Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti... Rakas\nAmbroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.\n\n-- Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin\nkuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven... Tätä tietä, rouva, hän\njatkoi, osottaen käytävälle.\n\n... Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä\ntähden, sitä hän ei voinut selittää -- hermostunutta levottomuutta,\njoka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.\n\nTämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran\nvaroitushuudon.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nYLLÄTYS.\n\n\nNuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen.\nEikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie\nvoisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä\nvastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut\nBelgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi\nhänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.\n\nMutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa\nAmbroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika -- nuori mies, jolla on\nrautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen\nnuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun -- urheiluun ja työhön.\nNaiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti,\njolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen\nrakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän\nkuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen\ntietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan\nkesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä\nsiitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella\njotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota\nsiveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt\nsuojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.\n\nHän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään --\nrikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin\nsanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin\nhyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli\nniin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat\nhänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!\n\nJa hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa\nodottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten\nkanssa hän oli ollut \"Haissa\" toista kuukautta.\n\nEnsiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen\nkonna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla\nlähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä... Sitten Dick Anstey, hieman\nsuvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt\nkaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta\njoka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen\nkuvan... Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha\nuudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa\ntaisteluun -- ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään.\nHänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja\nsilmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa.\nHän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.\n\nHän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset\nkynsienhoitajat!... Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle\nkansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan\nkiitos, se oli aivan lähellä!\n\nSitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä\nostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen\nsaada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi\nkoko elämänsä -- tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka\nsuuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa\ntulevaisuutta... Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan -- tämähän oli\nvielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja\nkuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!\n\nAmbroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen\najatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin\nraatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!... Hänen\ntoverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten\nsanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä... Hän katsoi niitä tavallaan\ninhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut.\nPelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla\noli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian\nkonepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi.\nHän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli\nsuorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen\nvahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain\nkäsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.\n\nJa merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen\ntunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa,\nniissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin\nSamsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa\nkätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä\nelämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki\nhänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta\nja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.\n\nTaas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta\ntuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?\n\nSilloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.\n\n-- Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja\nkirjoittaisi nimensä päiväkirjaan... Niin herran ei tarvitse mennä\npoliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se\nhotellin puolesta.\n\n-- Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?\n\n-- Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta\nvarovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava\nhotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä\nmenee takaukseen vieraistaan.\n\nVilmart nyökkäsi ja astui käytävään.\n\n-- Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen\nheti takaisin.\n\nSitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui\npitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.\n\n-- Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra\nVilmart?\n\n-- Olen.\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi\nkohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.\n\nHän nousi seisomaan.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan\ntodistajaksi?\n\nVilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli\ntarjoilija portaita alas.\n\n-- Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.\n\nVilmart nyökkäsi.\n\nIsäntä viittasi tarjoilijalle.\n\n-- Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.\n\nTarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä,\nkun Ambroise Vilmart tarttui kynään...\n\nKuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä.\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta\nasemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä\npanneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.\n\nVale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle\nsalapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.\n\n-- Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.\n\nBelgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.\n\n-- Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.\n\n-- Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta.\nTeillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.\n\n-- Ja vaimoni?\n\nCottet kohoutti olkapäitään.\n\n-- Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään\nnäytöksiä häntä vastaan.\n\n-- Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?\n\n-- Ei.\n\nJa muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella\nolevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.\n\nBelgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet\nolivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut\nkiehumaan.\n\nHän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa,\nainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään\nluukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan\nhänen suonissaan.\n\nHotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään\nmolemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille\ntarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nVERINEN RATKAISU.\n\n\nTuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin\nliian ahtaaksi.\n\nHän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä\nsilmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi\nkaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut\nummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi\nhänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva\nmylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki\nhyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty\nhärkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti\nöitään.\n\nPierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään\nsohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva\nsalapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän\nosaa, seisoi vahdissa oven edessä.\n\n-- No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin\nsurullinen.\n\n-- Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut...\n\n-- Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä\nkadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin\nepätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!\n\nVilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen\ntaaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot,\njoilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet.\nPehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme,\nja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä\nkasvoja.\n\nBelgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen\nkovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja\nhänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.\n\nSilloin Vilmart aukaisi suunsa.\n\n-- Onko _hän_ ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan\nsyvältä kuin haudasta.\n\n-- Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.\n\n-- Vaimoni.\n\n-- Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli\nhyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme\nhuolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.\n\n-- Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut\nhänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan \"Haista\".\nTe puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te\nvoitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.\n\n-- Niin, teidän vaimonne _vastoin_ tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän\nkatui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja\nmyöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat\nhänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.\n\nVilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat\nvääristyneet kuin kouristuksessa.\n\nSalapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan.\nMutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa,\nastui vankia kohti.\n\n-- Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.\n\nBelgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä...\n\n-- Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.\n\nVilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset\nkätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi\nranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat\nolleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa\napulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan,\nniinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti\nrevolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart\noli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen\nkätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta\nhirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen\nsilmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi,\npäästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo\nhänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n\nkädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja\nsilmistä tuijotti suunnaton kauhu.\n\nBelgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän\nhuohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä\ntulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. -- Ulkopuolelta ei kuulunut\nääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään\nhuomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman\napulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli\nvasemmassa kädessään.\n\nOmituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen\nkasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut\nvoimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua -- se\nsopi.\n\nSitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän\nlöysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.\n\nSitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan\ntai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli\nvain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti\nja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.\n\nHotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui\nsiihen.\n\n-- Olen tilattu, ohjaaja sanoi.\n\nAmbroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.\n\n-- Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta\nnopeasti!\n\nOhjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain\nsillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.\n\n-- Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen\nbulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi \"Tourtel'ille\", tilasi\nkupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla\nmuutaman lasin.\n\nSitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen \"Magasin aux trois quartiers\"\nja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin.\nHän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän\nmeni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta\numpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta.\nVanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel\nd'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko.\nHotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli\niso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.\n\nMutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nBONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.\n\n\nBonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään\nnykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se\nnäyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja\nsinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.\n\nAmbroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti\nympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon\nmatkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.\n\nEi ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla.\nNeliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:\n\n      Parmentier.\n\nEi mitään muuta.\n\nVilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen\ntunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei\nnähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.\n\nViimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko\nnostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos\nvanha, virnistävä pää.\n\n-- Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.\n\n-- Parmentier'ta, nuori mies vastasi.\n\n-- Konttori avataan vasta klo 12, ja...\n\n-- Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi...\n\nVanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.\n\nBelgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään.\nHän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin\nvaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa.\nPihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso,\npaksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään\nsieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan\npoikki ja avasi erään oven.\n\n-- Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra\nParmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta.\nKoputtakaa kolme kertaa -- nopeasti peräkkäin!\n\nBelgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta:\nastukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se\nkääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.\n\nAmbroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali,\npuoleksi konttori.\n\nToisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi.\nPöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä\ntaiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja\nvoimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän\numpimielisyyden ja tahdonvoiman.\n\nMies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan\nvierastaan vastaan.\n\n-- Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.\n\nBelgialainen nyökkäsi.\n\n-- Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä\nmonta tuntia.\n\nAmbroise katsoi häntä ihmetellen. -- Oo, meillä on omat tapamme,\nParmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin\nteistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?\n\n-- En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.\n\n-- Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli\ntoimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana\nFrançois Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli\nkosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.\n\nAmbroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin\nisä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki\nedessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni\njoka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.\n\n-- Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.\n\n-- Nauroinko minä...\n\n-- Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua...\nSanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?\n\n-- Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.\n\nJa sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän\noli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen\nkertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään.\nSäälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa\nkuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa\nvälistä.\n\nParmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla\nosanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen\nmenettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta\npetoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta\nruumiinsa.\n\nAmbroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.\n\n-- Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on\nollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen\nkutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla.\nEn tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma.\nHän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin\nkyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä,\nmihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero.\nEi kukaan osaisi ohjata \"Haita\" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen\nnäköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla\nsemmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi\ntulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa... Ja Anstey on liian\nveltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse\npiru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä... Josias\nSaimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään\nhallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin\nrotta loukkuunsa... Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on\nhän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään\noma pikku maailmansa.\n\nMutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja\nrohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että\nkäsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta.\nSodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö\nkäsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja\nhopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole\nsulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles,\njonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko\ntouhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen:\nmitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä\nsitten?\n\nAmbroise oli noussut.\n\n-- Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.\n\n-- Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät\nvalepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.\n\nNuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen\naivoihinsa.\n\n-- Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.\n\nParmentier ei katsonut häneen.\n\n-- Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän \"Hain\" piilopaikan?\n\n-- Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta\nkeksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että\naparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa\non yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on\nkäsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän\naseen.\n\nParmentier tuijotti ulos hämärään.\n\n-- Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta\nse on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me\nolemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen\nkäsissä... Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on\noleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa\n10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt\novat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä\nkuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte\nkyllä kostaa... Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka\nPleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain\nkehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota\nsanotaan \"Kenguruksi\". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme,\nkun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi\nsynti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä\n\"Hai\" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön\nsilmällä naista.\n\n-- Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina.\nJa merkkikieli on kielletty.\n\nParmentier hymyili hieman ivallisesti.\n\n-- Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän\nsanoi. \"Kenguru\" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin\ntarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta\nsäästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa\nhänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nSANKARITAR.\n\n\nUlkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen\nväsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain\ntyötä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin\nvähän vaihtelua.\n\nMr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut\ntähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn\nkaikkein pyhimmän etuhuoneessa.\n\n-- No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!\n\nOlikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien\npikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla\nloruillaan ja kaikilla arveluillaan...\n\nMutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin\nnuori ja taajaan hunnutettu nainen.\n\nKauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä\nonnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.\n\nHän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.\n\n-- En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen\nharson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien\nihanimpina.\n\n-- Mutta ettekö te olekin...? sihteeri sopersi.\n\n-- Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet\nhymyillen. Kuolleista ylösnoussut.\n\n-- Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät\ntervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne\nja nyt... Mutta kuinka...\n\nEdna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo\nasia.\n\n-- Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.\n\n-- Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli\nlöydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko\nhänet ampuivat?\n\n-- Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa\nselityksen sir Edwardin läsnä ollessa... Luulen voivani tehdä\nisänmaalleni arvaamattoman palveluksen.\n\n-- Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire,\nmutta niin kauniille naiselle...\n\nLoput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin\ntyöhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle\nnaiselle vastaanottoa.\n\nEnglannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli\npiirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta\nhänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.\n\nHän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen\nhymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.\n\n-- Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne\nja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa... Olette luultavasti\nselvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn\nunohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on\nsovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa\nhänen alas luoduista silmistään... Mutta olen saanut kalliisti maksaa\najattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward...\n\nSuuri valtiomies kumartui eteenpäin.\n\n-- Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun\nkuulla, mitä teillä on kerrottavana.\n\nNäyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen\ntuohon mahtavaan mieheen.\n\n-- Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että\n-- isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!... Mutta\ntoivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.\n\n-- Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.\n\n-- Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone\nmennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli\nampunut lentokoneen.\n\n-- Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?\n\n-- Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka\nteki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan...\n\n-- Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi...\n\nNäyttelijätär pudisti päätään.\n\n-- Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene,\njolla ei ole isänmaata -- merirosvo...\n\n-- Kuinka?\n\n-- Sen nimi oli \"Hai\".\n\nSir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut\namiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon\nKanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston\nkykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli\nnainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa\nlaivassa.\n\n-- Sepä merkillistä... kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän\ntuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!\n\nMiss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin\nharjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella\ntaidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan\nhänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin\nulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä,\njotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa\nosuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista\nvihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan\ntähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen\nnimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän\nhoukutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin\navulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut\npoliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.\n\nSir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä\ntarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.\n\n-- Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte\njäljille.\n\n-- Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä \"Empirestä\".\n\n-- Minkä näköinen hän oli?\n\n-- Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti\nirlantilaiselta.\n\n-- Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta\nhän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.\n\n-- Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan,\nettä minä olin ollut yhteydessä \"Hain\" kanssa. Mutta hän luultavasti\nsähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä\nolin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä\ntavalla.\n\n-- Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi\najatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi\nsaadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa\nRalph Burns nyt vain olisi ollut täällä!...\n\nTuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.\n\nSihteeri tuli huoneeseen.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs\nhenkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä\nasiassa.\n\n-- Ei ole aikaa!\n\n-- Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.\n\n-- No, mikä mies se on?\n\n-- Hänen nimensä on Ralph Burns.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nNÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.\n\n\n-- Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi,\nesiteltyään hänet miss Lyallille... Melkein kuin salapoliisiromaanissa.\n\nRoteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta\nhänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.\n\n-- Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän\nylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan... Huomaan siis miss Ednan\nBarnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä.\nYmmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa.\nSitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre\nCottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään\nsilmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään\nCherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen\nsähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli\nomituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi,\nettä Cottet oli vanginnut yhden \"Hain\" miehistä, yhden niistä\nmerirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni,\nja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen... Arvelin\nhetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla\nLontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen\nolevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin\nmitään tietää. No -- pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se\nteki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä\nilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani\npoliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni\nteidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!\n\n-- Olette menetellyt hyvin viisaasti, mr Burns, sir Edward sanoi.\n\n-- Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita\ntietoja olostaan \"Haissa\". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun\nlaiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.\n\n-- Minä tiedän syyn, miss Edna sanoi.\n\nMolemmat miehet katsoivat häntä ihmeissään.\n\n-- Se mies, jonka minä houkuttelin pois \"Haista\", hän kertoi lyhyen\ntaiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri.\nHän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli\niso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä\nvoi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli\ntorpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman\nlaajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla\ntakaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen\nnäkyviin, joita tahtovat paeta... Se on varmaankin suurenmoinen\nkeksintö.\n\nMiss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat\nmykkinä hämmästyksestä.\n\n-- Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein... Sanokaahan, miss Edna,\nminkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?\n\nNuoren naisen kalpeilla poskilla näkyi hienoinen punastus.\n\n-- Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet.\nLuulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun...\n\n-- _Kovasti_, sir Edward oikaisi. Eikö totta?\n\nMainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta \"Empiren\" tähti ei\nnäyttänyt sitä huomaavan.\n\n-- Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti.\nMutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.\n\n-- Ja kuinka vanha hän on?\n\n-- Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen\nnuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella\nja eräänlaisella alammaisuudella.\n\nSir Edward mietti hetkisen.\n\n-- Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä\nympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää\nhenkensä?\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, nainen vastasi... Onhan henki rakas\nkaikille.\n\nHän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee\nvapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?... Paljas ajatuskin hänen\nhirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian\nmielensä.\n\nHänet herätti mietteistään Burnsin meluisa ja karhea ääni.\n\n-- Eikö \"Hailla\" ole jotakin piilopaikkaa, neiti?\n\n-- On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan\ntahtonut mainita sen paikan nimeä.\n\n-- Kauanko sieltä kesti matka Barnevilleen? Burns kysyi jännityksellä.\n\n-- Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon\nolleen 6, kun tulimme maihin.\n\n-- Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. \"Hailla\"\non satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin\nGuernseyssä.\n\nSir Edward nousi seisomaan.\n\n-- Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin\nhuoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä\nhallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja\nisänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja\nMacara.\n\nEmäntä tuli hänen soitettuaan vastaanottamaan.\n\n-- Onko täällä käynyt ketään? näyttelijätär kysyi vanhaan tapaan.\n\n-- Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät\nnoutamassa matkalaukut.\n\n-- Mitä te sanotte? Onko laukut viety pois?\n\nNuori nainen meni kalmankalpeaksi.\n\n-- En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan\nvarkaita, hän jatkoi kiivaasti.\n\nEmäntä oli hyvin onnettoman näköinen.\n\n-- Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin\nsähkösanoma. Ehkä se selittää asian?\n\nNäyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun.\nLuettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti\nsähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:\n\n    \"Olen vapaa. Nyt on sinun vuorosi.\n\n                               Ambroise.\"\n\n-- Sitten on Pierre Cottet varmaan saanut surmansa, salapoliisi virkkoi.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nSATIMESSA.\n\n\n\"Hai-kalat\" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi\nympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.\n\nKoko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta\n\"Hai\" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä\nenemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.\n\nPekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise\nVilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä\nmittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja\nvaroituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa\nvapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François\nDelman poikaa.\n\nKova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä\npäivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän\ntoimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.\n\nTanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja\nsuloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on\npaljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä\ntavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet\nja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa -- paitsi\nhänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut\nVilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt.\nSillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren -- hän tunsi sen\nraivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François\nDelman tulisielun liekkejä. Ja niissä \"Empiren\" pikku naikkonen, Edna\nLyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.\n\nOo -- hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun\nne puristuvat kavaltajan kurkkuun!\n\nMutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen\naavistuksensa toteutuivat. \"Hain\" loppu läheni.\n\nPikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä\ntorpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman\nmatkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan\ntuolillaan peräsinhuoneessa.\n\n-- Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.\n\n-- On, italialainen vastasi.\n\n-- Näetkö mitään?\n\n-- En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta\neivät näytä selvää merkkiä.\n\nPleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.\n\nHienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan\npelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se\nlähestyi.\n\n-- Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.\n\n-- Ei, kuului vastaus.\n\nTanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.\n\n-- Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja\nVilmart on poissa.\n\n-- Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän\ntutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet\nepäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku\nvoima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.\n\nPleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n-- Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus\nvoitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten\nvaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen,\nja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?...\n\nSilloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.\n\n-- Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.\n\nPleym repäsi oven auki.\n\nAivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen\ntorpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla\nLizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet\nkäymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi\ntähystäjä:\n\n-- Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.\n\n-- Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä,\nmitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa\nmaihin ja mennä, mihin pääsemme.\n\nLugeni kohautti olkapäitään.\n\n-- Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.\n\n-- Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän\ntekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut.\nMenemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin\npääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli,\nettä joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas\nkiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle.\nValmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi.\nJa laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja\nkäytännöllisesti, kuin voi.\n\n-- Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.\n\n-- 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.\n\n-- Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä?\ntanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa\nseisoi tähystelemässä taivaanrantaa.\n\n-- Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.\n\nPleym huokasi.\n\nTorpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.\n\nVihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja\nsavupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.\n\nMutta \"Hai\" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa.\nTorpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat\npelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit\nsaatava kiinni!\n\nKauheata vauhtia \"Hai\" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä.\nMainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka\nsilmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta\nperäsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen\nläpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.\n\nKuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä,\nja seuraavassa tuokiossa \"Hai\" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon\nryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen\nsen vanaveteen.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\"HAIN\" HAMPAISSA.\n\n\nOli sunnuntai.\n\nOikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi\nolla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat\nkirkkoon menossa.\n\nSilloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin\nkuin rautatieveturi, liehuva \"Union Jack\" perämastossa. Se oli kovin\nharvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.\n\nEi kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet\noikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.\n\nMutta \"Hai\" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille\nvain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja\nrepeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa\nkuin ilmalaivan pärinä.\n\nNyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa\nolla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti\nhän oli tuonut \"Hain\" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut\nvielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta\npresenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta\nlippu valkoisille pääkalloineen.\n\nVanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. \"Hai\"\npiti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli\ntunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua\nkautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän\nistui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa,\nnyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa\nennustavana keskellä hänen päälakeaan.\n\nMutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella,\nhuolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä\nterävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä\nvanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti\ntupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen\nmielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä\nhuolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli\npiilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja\nsiitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän\nhoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.\n\nLugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.\n\nSitten kuului etukannelta Pleymin ääni:\n\n-- Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka.\nLaskekaa sumuraketit!\n\nPikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa\nräjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen\nlaivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset\nsavupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.\n\nPleym nauroi hiljaa mielissään.\n\n-- Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa\nmaalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat\nvuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin\npäässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta\nmennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa\nkokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista.\nJa kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan...\nSiis hyvästi pojat. Tapaamme \"Kengurun\" luona Lontoossa parin kuukauden\nperästä - taikka eräässä toisessa paikassa...!\n\nMuuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin,\njoissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle\nDieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis\nmeni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.\n\n-- No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut\nkeulakannella olevalta tuoliltaan... Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy\nkiirehtiä, sillä usva hälvenee.\n\nMutta tanskalainen ei hievahtanut.\n\n-- Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän\ntoimittamista. \"Hai\" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska\nelukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti... Kiiruhtakaa nyt,\npojat!\n\nJarvis viivytteli vielä.\n\n-- Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin\nja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.\n\nSe hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.\n\nVanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti\nsiinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään\nviisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.\n\nViiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi\nlippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä\nAmbroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen\nlaivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja\nkirposivat jokeen.\n\nSitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla\nmaalle.\n\nKului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet\nhylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä\ntarkastamaan.\n\nMutta \"Hai\" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen\nmiestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan\nhirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.\n\nMelkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja\nheittäytyi levähtämään koivulehtoon.\n\nKuullessaan pamahduksen hän hymyili.\n\n-- Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu \"Hain\" hampaisiin!\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nSUNNUNTAI CORNWALLISSA.\n\n\nMerthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan\nollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.\n\nCornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän\nvanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä\nsunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.\n\nPekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan\nkirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän\nloikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei\nollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.\n\nSiitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut\nenää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet,\nja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha\nmerisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä,\nja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö\nmahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu\nvaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien\ntoimitukset -- sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta -- olivat\nkovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa.\nSanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka \"Hain\" kohtaloa\noli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät\nainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli\nkapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta\norangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin\nluettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen\nkuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. \"Hai\" oli syönyt\nmiljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat\nlehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta\nsillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan\nmiehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri\njoukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan\nyksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.\n\nKaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä\nhän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli\nleppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja\ntoista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi -- erinäisiä kauniita ja\nmoralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten\nvuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä\nmaassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!...\n\nTakaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja\njumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia\nkasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea\nmies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista,\nja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli\nrukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan\nniinkuin saarnaansa muisteleva pappi.\n\nSilloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa\nkuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen.\nMukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti\nmiltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan\nsanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja\noli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.\n\nPappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni\noli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa\npapin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.\n\nJa samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt\nniin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin\nkaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle\nmiesraukalle.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että\nryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä\nehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle\nhyvästä sydämestänne.\n\nPappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty\nläheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä\ntuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.\n\n-- Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän\nystävällisesti... ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne.\nValitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme\nkultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.\n\nKiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli\nhieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä\nteki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni,\nmutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.\n\nSitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin\nsystemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta\nkuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.\n\nVälistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym\nja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.\n\nRosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata\nmontaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi\npelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään\ntehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen\nmaailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa\nkiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.\n\nVihdoinkin -- kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat\nkärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym\nkulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.\n\nEi todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän,\nmustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan\nhuoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti\npäätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä\nnähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi\nhänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan\nkirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä\nvirrellä.\n\nUrkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan\noikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka\nsijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.\n\nAlkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille.\nItse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon\nlattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa\nräikeään epäsointuun.\n\nSitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen\nensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat\ntulleet itse paratiisista.\n\nHän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen.\nUuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi\ntulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan\nlähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden\nja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain\nverenhimoisesta julmuudesta...\n\nSillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui\netäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän\npuhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.\n\nEikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nLÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.\n\n\nEi koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo\nmuodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella\näänellään.\n\nEikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin\nvalloilleen päästetty vuolas virta -- kauan pidätetty vesijoukko, joka\nvyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.\n\nHän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille,\nravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet,\nettä liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja\nettä hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä\nmerkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla\nkaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?...\n\nAh -- arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei\nkoskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.\n\nSillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan\nkuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen\nsiihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten\nkalinaa ja melua.\n\nJa mitä se oli?\n\nEtunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja\nkirkollisessa vaatetuksessa -- ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa\n-- ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.\n\nPekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä\ntietävinäänkään. Päinvastoin!\n\nHetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt\nsuoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota\nlempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt\nhämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.\n\n-- Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi\nja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on \"Hain\"\norangutangi.\n\nSeurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka\npysyi tyynenä.\n\nJa se oli Pekka Pleym.\n\nKaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin\nvangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi\nhuonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan\nsen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.\n\nTämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia -- sitten hän\njatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi\nhän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin\nreunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään\nepäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin\nsuutaankin.\n\nPari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää,\nmutta vanha pappi asettui välittäjäksi.\n\nUudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He\nojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin.\nMutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli\nheidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät\nvoineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja\nsuunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin\ntoverinsakin.\n\nSitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski\nrevolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.\n\nMutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut\nseurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne\nkymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet\nitselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.\n\nPekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.\n\nVanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.\n\n-- Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan\nhuonetta tahrittako verellä.\n\nPleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki\nvaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista\nääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen\naaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin\nmaininkien pauhu.\n\n-- No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.\n\n-- Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten\nsaarnatuolin laidalle.\n\n-- Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.\n\nPekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.\n\nVanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen.\nPääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja\nentinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.\n\n\n\n\nXL.\n\nURHOOLLINEN SOTILAS.\n\n\nEräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn\nkaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa\nsijaitsevasta Falmouthista.\n\nSotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa,\nmutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn\ntytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli\ntois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.\n\nMutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta\nhuomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun\nLontooseen.\n\nEräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.\n\n-- Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs\nte tulette?\n\nPitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen\nja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan\npaikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.\n\nPienellä herralla kihosi veri päähän.\n\n-- Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.\n\n-- En tunne teitä, sotilas murahti.\n\nPunaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä\nja näytti korpraalille salapoliisin merkin.\n\n-- Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie,\nsano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen\nympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa... No, mitä te\nkysyittekään?\n\n-- Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.\n\n-- Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen\nkuukautta.\n\n-- Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.\n\n-- Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen\nkäsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.\n\nMiesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä,\njotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom\nAtkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]\n\n-- On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai...\n\n-- Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja\navatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani.\nSiitä näette minun samaisuustodistukseni.\n\nSalapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin\nsoturi oli pyytänyt.\n\n-- Dick Anstey hän luki, korpraali... Siihen hän pysähtyi ja katseli\nnolona ympärilleen.\n\n-- Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän\ntäytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä\ntiedä, että \"Hai\" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on\npaennut.\n\n-- \"Hai\", mikä se on?\n\n-- Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?\n\n-- En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.\n\nSalapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.\n\nDick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.\n\n-- Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.\n\n-- Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti\nja miettien... he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä\nja raihnaisilta... Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui\nhyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa\nkaivoksia, mutta olivat eksyneet... Heidän oli määrä mennä pohjoiseen,\nsanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille\nsiiloin tien Redruthiin.\n\nSalapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi\nhyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.\n\nMutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä\nheikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti\nvirkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti,\nkun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman\nparas apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.\n\nJa nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta\najojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin\nvuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.\n\nHän nousi hitaasti.\n\nSilloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti\nheinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.\n\nDick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan\nsen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi\nrattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja\nveriset.\n\nIloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli\nniiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa\nhelisivät käsiraudat.\n\nDick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli\ntuntenut Lugenin.\n\nKiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.\n\n-- No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko\nsaaneet hyvän saaliin?\n\n-- Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme\nhänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei\nvoinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.\n\n-- Ja nyt hänet viedään Lontooseen?\n\n-- Niinpä niin.\n\nAnstey hymyili synkästi.\n\n-- Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.\n\nSamassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.\n\nAnstey nyökkäsi hitaasti.\n\nSitten hän nousi junaan.\n\n\n\n\nXLI.\n\nMATKALLA LONTOOSEEN.\n\n\nDick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea\nsotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän\nsaattajille.\n\n-- No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun\nmerirosvon.\n\n-- Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja\nrauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka\nkatkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.\n\nSidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä,\nalistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten\nse tuijotti jälleen etäisyyteen.\n\nMutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä\nkuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin\ntaistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi\nvaununakkunaan...\n\n-- Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.\n\n-- Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei\nymmärrä, mitä me sanomme.\n\n-- Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin\nMaltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen\non nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on\nruokittava hyvin.\n\nMiehet nauroivat.\n\n-- Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä\nlajia hän on miehiään.\n\n-- All right... Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko\ntehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.\n\nLugeni pudisti päätään.\n\n-- Et mitään, hän vastasi. Kyllä -- tosiaankin. En näet tahdo joutua\nvapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut\nliian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään\nympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään.\nOnko sinulla mukanasi Saton pillereitä?\n\n-- Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana.\nMitä se ukkonen sanoo?\n\n-- Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu.\nViaton ja yhä viaton!... Ja sitten hän valittaa nälkää.\n\nKersantti näytti nololta.\n\n-- Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein\ntuoretta, hän puolustihe.\n\nDick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman\nkätensä kopeloidessa taskua.\n\n-- Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.\n\nSitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli\nrasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten\nhitaasti sidotulle vangille.\n\n-- Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen\nsointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.\n\nMutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain\nlihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi.\nSitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.\n\n-- Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!\n\n-- Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.\n\n-- Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten\npaikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?\n\n-- Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka\nmies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi\nottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa.\nLuulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään,\nennenkuin viikko on ummessa.\n\nDick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.\n\n\n\n\nXLII.\n\nKUKKAIS-PÄÄKALLO.\n\n\n\"Empiressä\" oli suuri juhlanäytäntö -- semmoinen ensi-ilta, joita\nLontoossa harvoin näkee.\n\nEsitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan\nsanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee\nmoitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti\nisänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten\nja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja\nsotarunoutta bengalivalaistuksessa.\n\nSe oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin\ntunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan\nisänmaalliseen kuosiin.\n\nMutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen\nkoristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna\nLyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.\n\nYleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin\nsydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan\nollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen\nsalamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet\nselville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis\nnäyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta\nhänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja\nkaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana\nse, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.\n\nOli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään\nKanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä.\nVarmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa\nHyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta\nosotettaan.\n\nAsia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan\njalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli\nhengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan\nerääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana\nyksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa,\nmutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.\n\nKului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä\noli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut\n\"Hain\" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli\nsaatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli\nammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen\nSt. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia,\nja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he\nehkä olisivat tulleet Lontooseen.\n\nJa nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.\n\nJuhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan,\nnauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko,\ntyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa\nelostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun\ntaiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.\n\n-- Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen\nkaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta... Se\non melkein kuin pääkallo.\n\nSuuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli\ntehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia\nesikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.\n\nMiss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita\nhuomattavampaan kukkalaitteeseen.\n\n-- Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä...\n\nPieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss\nEdna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.\n\nSillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka\noli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo\nkukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt\nhän käsitti kaiken. Se oli \"Hain\" lipun tunnusmerkki, se naurettava\nmerirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin\nromantiselle luonteelle.\n\nHän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista\npunoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.\n\n-- Hyvät herrat, hän sanoi hämillään... En voi oikein hyvin... Kaiken\nmyötätuntoisuuden valtavuus... Te ymmärrätte... minun täytyy pyytää\nsaada jäädä yksin!...\n\nMinuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.\n\n-- Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona\nautoni luona... nopeasti!\n\nSalapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti\npeloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan\nnäkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että\nuhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli\nluonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.\n\nMutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän\nmalttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.\n\n-- Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on\nuhkaus vihollisiltani.\n\nBurns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.\n\n-- Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut\nilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan\nnäyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti\nhajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle\nkultareunainen kortti.\n\nBurns otti sen ylös.\n\n-- Sepä omituista, hän sanoi.\n\n-- Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt\ntuon kamalan kukkavihkon?\n\nBurns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä\nhuonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt\nnäyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko\njoku piilottautunut sinne.\n\n-- Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia\nsormiensa välissä.\n\n-- Onko vaara uhkaamassa?\n\n-- Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen... Mutta kyllä me\nteidät suojelemme.\n\n-- Ettekö voi selittää minulle?\n\n-- Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja\nse on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet\nsalapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones --\nOlaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty\nBoulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä\nsopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme.\nTeillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin\nsuhteen.\n\n-- Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on\nkädessänne?\n\nBurns pudisti päätään.\n\n-- Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka\nseuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä\non asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me\ntiedämme?... Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme\ntodenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme\nuskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle... Mitä\nsitten on uskottava?... Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se\nkyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:\n\n    \"Ihaillen kauniita sääriänne.\n\n                         Tois-kätinen.\"\n\nEdna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.\n\n-- Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista.\nHänen nimensä oli Dick Anstey... Olen hukassa...\n\n\n\n\nXLIII.\n\nMYÖHÄINEN VIERAS.\n\n\nEdna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä\nleveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin\nkokonainen keijukaismaailma.\n\nMutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn\nmonet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen\nomituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä\ntuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain\nfosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta\npalttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli\nikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka\nhän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa...\n\nHän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton.\nSuosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät\ntuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä\naamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin\naikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle\nheiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa\nhänen ilonsa.\n\nEttä hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin\nminkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen\nasemassaan.\n\nOlivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.\n\nSe oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle\navoin.\n\nYhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.\n\nNaimisissa!... Hän nauroi sille ajatukselle.\n\nMutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja\nkummalliselta.\n\nEhkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli\nvihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän\ntaas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:...\nMutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin\ntahansa jalkanne astuttekin!\n\nHän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen\naivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä\nolihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.\n\nHän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan\ntuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli\nkuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja\nmiellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli\nelossa... Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla?\nNiin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise\nolikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli\nvoidessaan täyttää ne!\n\nMutta sittenkin -- tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise\noli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu\nnaimisiin -- hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet\nalistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.\n\nPikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen\nlapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan\nsitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle\nmitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään\nnäyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin\noppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa\nhyvin...\n\nTuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa\noli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt\nsiitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori\nlordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen\navioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla\nLontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että\nolisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut\nviedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut\nsopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön\nsilmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.\n\nMinkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle\nmitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun\nhän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti\nkovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi\nkeskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He\narvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin\nsotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka\neräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.\n\nSinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui\nkamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.\n\nJa maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa\nja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi\ntehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten\nkäynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti\naviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli\nravistanut päätään ja valittanut kovin!...\n\nNo niin -- mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili\nhäijysti, sitten hän ummisti silmänsä... Ja todellisuus alkoi\nverkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui\nsyvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet\navautuivat kevyesti... Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien\nsiitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän -- niin,\naivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin \"tähtiä\", joita\noli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa,\nmissä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän\nnäki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön\nkuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!...\n\nSitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati\nkeltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi\nkeinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa\nmukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi\nihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä\nkosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan\nylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi.\nAaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti\nvaltaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa\nparvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.\n\nKuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt\nympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli\npuolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän\nvilliyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan\n-- olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen\naseensa varmuutta.\n\nMutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan\noivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli\nmerkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut\nistumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi\nkajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.\n\nEdna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin\nhänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen\njääkylmäksi kauhusta.\n\nJa yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon.\nSe tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen\ntuolin kaatumiseksi.\n\nHän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten\nhän väänsi sähkönappulaa.\n\nHän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria\npoltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nKAHDEN KESKEN.\n\n\n-- Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä\nnojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi,\nrakas rouva, että tupakoin.\n\nEdna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies\noli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli\nselittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä\nhän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli\nkohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt\nrouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.\n\n-- Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä\nvierailustani, Anstey jatkoi levollisesti... Mutta mitä tehdä? Tämä\ntalohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli -- tuo Ralph\nBurns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut\nhänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen\nruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin\nYser-kanavassa... No, mitä piditte kukkasista?...\n\nEdna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan\nsangen lystilliseltä.\n\n-- Te ette säikähyttänyt minua, hän sanoi, hymyillen hurmaavasti.\n\n-- En, tietysti... Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten\nolisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat\ntarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan\nepäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla\nkukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä\nodottaa.\n\n-- Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko\ntarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.\n\n-- Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut.\nKäytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin\nalkoholi... Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka\nmaitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen,\nkun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan\ntavallaan jalostavat sen -- ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja\nsehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda\njotakin?... Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin\nhyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään\nuhkaavia vaaroja.\n\n-- Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey,\nnäyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.\n\n-- En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä.\nMinusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa.\nTeillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni.\nTeidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne...\n\nYöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.\n\n-- Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan\nvuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan.\nSuvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän\nhuoneen täyteen salapoliiseja.\n\nAnstey huokasi syvään.\n\n-- Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille,\nhän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon\npoikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.\n\n-- No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna\nkirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!\n\n-- Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista\nääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä\nrevolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset\neivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään,\njotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan\nmuuta kuin leikkikalu naisen kädessä.\n\nParhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina\nhuonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät\ntaitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta\nteeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.\n\nEikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin\nnaispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät,\nturvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä,\nturvattomasta naisesta?\n\nDick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille,\nmonien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat\nkaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut\npois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen\njuovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista\nnahkaisista kellonperistä.\n\n-- Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen\nontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en\nsaarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän\non kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta...\nVoitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä\nkuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan\nperinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin\nluetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi,\nsalakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen\naskarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta\nkassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa\nkelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta -- kaunis rouva. Dick\nAnsteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina\nollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa\nole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään,\nmikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!...\nMutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille\nominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte\nmeidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla\nlapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti\nteistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte\nsalapoliisille: tuossa hän on!...\n\nJa vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte\ntakaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte\nisänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen\nmuotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä\nviattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä\npirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku \"Nana\",\njoka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä\ntunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan\nkajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon\nnaiseen!... Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen\njälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä\nminut on ajanut tänne tänä iltana.\n\nAnstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli\nkuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat\nnostattivat hänen kasvoilleen toivon...\n\n-- Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi\nvärähtelevällä äänellä.\n\nTois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli\nleikitellyt.\n\n-- Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi\nkiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa\nteille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin\nkananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan\nnurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne\ntuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.\n\nPikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se\naamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen\nkauniitten jäsentensä ympärille.\n\n-- Ette suinkaan tarkoita... hän kuiskasi vapisevin huulin... että...\n\n-- Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin\nroteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.\n\nAnstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär\nsieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey\nkohautti olkapäitään.\n\n-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen\nvoimakasta salapoliisia tuntijan katsein.\n\n-- Kuten suvaitsette, mr Anstey, jättiläinen vastasi. Menitte ansaan,\nsir.\n\n-- Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen.\nMinä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on\nminun tehtäväni täytetty... Teillä on luultavasti kiire... Hyvästi,\nrouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!\n\nSitten tuo tois-kätinen herrasmies kumarsi ja kääntyi Burnsin puoleen.\n\n-- Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven\ntakana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.\n\nNuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen,\njoka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.\n\nMutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen\nystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa\nmuristen vankinsa perästä.\n\n\n\n\nXLV.\n\nYSERIN KERSANTTI.\n\n\n-- No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt\npuhua?\n\nSyntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten\ntäynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen\nälykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän\nloppuaan.\n\nMutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa\nmiestä.\n\nTuomari ei odottanut hänen vastaustaan.\n\n-- Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi\nreippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut\nmerirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen\nkuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi\nteidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.\n\nSyytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua,\njoka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään...\n\n-- Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä,\njoka kuului melkein ilkeältä... Teidän pitäisi itsenne olla hiukan\nvilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni\npaperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän\nkohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti\nkansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.\n\nTuomari punastui.\n\n-- Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte,\nherra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns,\njoka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään\nmiehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut\nolevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.\n\nLakimies tarttui mustaan hattuunsa.\n\n-- On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.\n\n-- Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.\n\nKoko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä\ntodistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär\noli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään\nvälkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen\nkauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey\noli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän\nrupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin\nitse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin...\n\nSamassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut\nnuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään\noli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä.\nSe kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä\nmenettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa...\n\nSilloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman\nkynnyksellä.\n\nSalin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi\nhiljaisuutta kuin kirous kirkossa.\n\n-- Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.\n\n-- Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin\nsydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä\npelastaa minut hirsipuusta.\n\nNuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili\nriemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä\ntilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen\nnimelleen loistoa.\n\n-- Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta\nkehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen\nsiksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran\nomituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut\nolevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan\nlausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan\nrangaistuksen täytäntöönpanoon.\n\n-- Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.\n\n-- Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole\nmitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo\ntulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.\n\n-- Ja minkä tähden?\n\n-- Koska hän on sotilas.\n\n-- Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.\n\nKaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli\nYorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden\nsairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui\nvarovasti.\n\n-- Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta\nsillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan\nniin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen\ntuota miestä.\n\nHän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.\n\n-- Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt\ntuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti\nAnsteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut\nvanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa\nhänet, jos tahdotte, herra tuomari... Anstey on seisonut pyssynsuun\nedessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä...\nHän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella.\nSaksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja\nlähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme\nmääräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta\nkahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen\nsataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä.\nSilloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun\nsaksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.\n\n-- Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni.\nTämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!\n\n-- No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi.\nTeidän täytyy sitten lähteä mukaan?\n\nKoetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta... Ja tiedättekö,\nmitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!...\nLähtikö hän käpälämäkeen?... Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä\nja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit\nrepivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni,\nniinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan\nlöysillä patroneilla... Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja\nsamalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli\ngranatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren... Hän pelasti\nhenkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus.\nEnglannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman,\nminkä tuo mies. Hän on pahantekijä -- well, sitä en tiedä. Mutta että\nhän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja,\nnylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä... te aijotte tavallisena\nryövärinä hirttää... miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.\n\nHaavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut\nitseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.\n\nHänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin\nlevollinen ääni.\n\n-- Miksi ette ole maininnut tästä mitään?\n\nDick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.\n\n-- Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla\nhirtetyksi...\n\n-- Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta\nosottavalla äänellä.\n\nAnstey hymyili.\n\n-- Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia\nopiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa,\nmutta puolustajalleni voin sanoa osotteen...\n\nTuomari nyökkäsi myöntäen.\n\nSeuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin\nkunnianosotuksin!\n\n\n\n\nXLVI.\n\nDELMAN KYNNET.\n\n\nHounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva\nmies, mutta hän oli kurjassa asussa -- niin huonossa, että Pearin\nmaailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi\nasiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.\n\nMutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet\njättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän\nvaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret,\nälykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu\nirtolaislainsäädännön piiriin.\n\nSamassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies,\ntähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa\npoliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.\n\nHän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka\nvielä katseli epäröiden maankiertäjää.\n\n-- Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta\nvähän epäilyttävältä.\n\nKonstaapeli tervehti kunnioittavasti.\n\n-- Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole\njuovuksissa.\n\nJones nyökkäsi.\n\n-- Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti\nitsekseen. Ja Herra ties... Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän\nlisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.\n\nMaankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi\nsilmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.\n\n-- Kuka te olette? hän kysyi.\n\nToinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.\n\n-- Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se,\njota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin\nmatkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.\n\nKulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei\nvirkkanut mitään.\n\n-- Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun\nlaistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?\n\nKonstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.\n\n-- Otetaanko hänet? hän kysyi.\n\nJones kohautti olkapäitään.\n\n-- Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen,\nja tiedättehän, että...\n\n-- Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme\nantaa olla...\n\n-- Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi,\nkatsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen... Olen juuri etsimässä\nerästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului\nhai-kaloihin... Hän oli heistä kaikkein vaarallisin... Ja Jumala\nties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään\ntapauksessa pääse meiltä... Näkemiin!\n\nSitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli\nkadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka\nmuistuttivat suden ulvontaa.\n\nSalapoliisi pysähtyi käynnissään.\n\nNyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti\nhymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.\n\nAuto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi\nohjaustangossa rotevan, leveän olennon.\n\n-- Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se\noli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa\nturvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli\nmenneeksi!...\n\nSitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva\ntulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.\n\nAuton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt\npuoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen\nkirkaisu.\n\nAuto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi\nulos. Mutta hän myöhästyi.\n\nOli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei\nollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein\nkohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä\nedessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän\nsäestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta\nja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen\nperästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta\nliian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä\njälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna\nLyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet...\n\n-- Missä olen? hän kysyi raukeasti.\n\n-- Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.\n\nSilloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan\nalkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän\noli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja\nnyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli\npiehtaroinut.\n\nBurns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat\npullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.\n\nKuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa\nsavuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän\nvieressä, ohimo kuulan lävistämänä.\n\nBurnsilla oli raivoisa huudahdus huulilla.\n\n-- Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti... Etkö tiedä, että meidän\non käsketty vangita heidät elävinä?\n\n-- Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään\nkohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.\n\nBurns muokkasi.\n\n-- Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti,\nkumartuen katsomaan belgialaista.\n\nMutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut\ntyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten\nkiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt\nhymyilevä sävy.\n\nHänessä oli vielä henki, mutta hän oli menettänyt tajunsa.\n\nVain hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja kouristuivat...\n\n-- Katsos käsiä, Burns kuiskasi, niissä on kuin tiikerin kynnet...\n\nSitten he nostivat ruumiit autoon.\n\n-- Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen\nmatkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä\nerottaa, kuolema yhdistää... Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja\nelämän pelissä... Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli\nvaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet...\n\n-- Ne ovat François Delman kynnet, Jones murahti, paljastaen päänsä.\n\nBurns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa\ntakaisin suurkaupungin usvaan.\n\n\n\n"]