[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7g5TK1PrqAFmm6s7IUmVpDOnsjQFd6Y8ct_N-1pk4QA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},226,"Vanhoista kätköistä","Nervander, Emil (nimim. Emlekyl)",1840,1914,"226-nervander-emil-vanhoista-katkoista","226__Nervander_Emil__Vanhoista_kätköistä",null,"romaani",[],[],"fi",1906,24228,161000,false,17812,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Vanhoista kätköistä\" by Emil Fredrik Nervander is a novel written in the early 20th century. It revolves around the life of Aleksis Salminen, a young man from a rural background who navigates social relationships, romantic feelings, and family expectations. The story opens with a vibrant dance scene in Forssa, where the lively atmosphere sets the stage for the characters' interactions, particularly between Aleksis and Regina, a humble factory girl with a mysterious background.  At the start of the narrative, the setting is established during a festive dance in Forssa, attended by a mix of local youths celebrating the arrival of a German brass band. Among the participants is Aleksis Salminen, a shy young man who quickly finds himself captivated by Regina, a girl with a hint of sadness in her demeanor. Their first dance marks the beginning of a budding connection, highlighting both their attraction and the social barriers standing between them. As the opening unfolds, hints of Aleksis's inner conflicts and family dynamics emerge, foreshadowing the challenges he will face as their relationship develops amidst societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],323,"Kertomuskokoelma sisältää proosaa ja historiallisia kulttuurikuvauksia eri puolilta Suomea. Teksteissä liikutaan muun muassa Forssan puuvillatehtaan nuorison parissa, joulunvietossa sekä Rauman kirkon vaiheissa 1600- ja 1700-luvuilla.","Emil Nervanderin 'Vanhoista kätköistä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 226. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","VANHOISTA KÄTKÖISTÄ\n\nKirj.\n\nEmil Nervander\n\n\n\nYrjö Weilin, Helsinki, 1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nForssan-valssi\nLudvig Åkerfeltin joululahjat\nHän on tullut hulluksi\nNeljä lapsellista tyttöä\nPienois-kultuurikuvia Rauman kirkosta 1600- ja 1700-luvulla\n    I. --\n   II. --\n  III. Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin\n       hame, sametista se myös\n\n\n\n\nFORSSAN-VALSSI.\n\nERÄS ELÄMÄNKOHTALO.\n\n\n\n\nI.\n\nTANSSIT FORSSASSA\n\n\nOli tanssiaiset Forssassa muutamana pyhäiltana heinäkuun loppupuolella\nmonta vuotta sitten. Nuorisoa, poikia ja tyttöjä, jotka palvelivat\nisolla pumpulitehtaalla, oli lukuisasti tullut saapuville; kuusimiehinen\nsaksalainen torvisoittokunta, joka oli näille seuduille osunut, oli\nsekin omiansa tänä iltana tilaisuuteen viekoittelemaan.\n\nTavallisuudesta poiketen tanssittiin tällä kertaa suuren väenpaljouden\ntakia ulkona, sillä tanssitupiin ei mahtunut. Vuorotellen pistettiin\nvalssiksi ja polkaksi, soitto kajahteli niin voimakkaana ja\ntahdikkaasti, että tanssivien luku hetki hetkeltä kasvoi.\nTottumattomimmatkin kavaljeerit hairahtuivat vasten tahtoaankin\nhyppimään, pyörähdellen toistensa kanssa aivan sekaisin, ja koko\ntanssikenttä jyskyi ilosta ja innosta. Kas niin! tämäpä oli aivan toista\nmenoa, kuin oli tavallista nähdä käsiharmonikkain vinkuessa.\n\nMutta vetopeli oli kuitenkin, jos kohta ainoastaan puoleksi tunniksi,\nsaava kunniansa, sillä nuoriso tahtoi välttämättömästi tanssia tuota\nkotimaista \"purppuria\", kansantanssia, jota paitse tämmöistä tilaisuutta\nei Hämeessä ole ajateltavissa.\n\nSaksalaiset soittoniekat saivat täten nauttia vallan tarpeellisen\nlepohetken niiden olutpullojen ääressä, joita heille runsaasti oli\nhankittu. Pojat ja tytöt asettuivat parittain ahtaaseen piiriin, joka\nkuitenkin tahtoi tulla melkein liian avaraksi. Sillä tämän tanssin\ntunnusmerkkinä on, että parit taitavasti kulkevat risteillen toistensa\nsivuun, niin että tottumaton silmä ei huomaa muuta kuin sekavaa hyppyä,\njossa tanssijat kovaa vauhtia rientävät edestakaisin eri suuntiin. Ei\nmikään tanssi sovellu hämäläiselle niin hyvin kuin tämä rasittava ja\npitkäveteinen purppuri, hän kun on sitkeä, voimakas, kestävä ja vähän\nvaihteleviin huvituksiin tottunut.\n\nPoloneesi, jolla tanssi aletaan, oli nopeasti suoritettu, ja parit\nolivat taasen joutuneet omille paikoilleen. Nyt ruvettiin toista vuoroa\njäntevästi ja voimakkaasti polkemaan, ja tämä onkin tanssin päänumero.\nTanssivien piiri supistui huomaamatta yhä pienemmäksi, ikäänkuin ei\nmillään muotoa olisi tahdottu jäädä tuota hyvin tunnettua\npurppuritungosta tuntematta.\n\nKun vihdoin oli päästy vilkkaimpaan ja reippaimpaan, \"suutarin\" nimellä\ntunnettuun vuoroon, nähtiin joukko nuoria, pulskia poikia tulevan\nMustialasta päin ja lähestyvän tanssikenttää. Heidän esiintymisessään\noli jotakin omituista, jota itsetietoinen yhteishenki luopi, he\nkantoivat siistejä talonpoikaispukujaan taitavasti ja heidän\npitkävartiset, kiiltävät saappaansa antoivat heille puolittain\nsotilaallisen leiman.\n\nTämä pieni joukko oli oppilaita Mustialan maanviljelysopiston alemmalta\nosastolta, joka opisto sijaitsee noin puolen peninkulman päässä\nForssasta, jonne uutinen saksalaisten torviniekkain tulosta jälkeen\npuolenpäivän oli tullut nuorten talonpojanpoikien korviin.\n\nHelposti saattoi huomata, että pojat olivat tervetulleita vieraita\nnuorille tehtaantytöille, jotka naurusuin iskivät kujeellisia silmäyksiä\nja vartoivat tilaisuutta saadakseen kuiskata joitakin sanoja toisilleen,\nkun sitä vastoin nämät tulokkaat näyttivät olevan kokonaan\nvälinpitämättömiä siitä huomiosta, joka tyttöjen puolelta tuli heidän\nosakseen.\n\nViimein loppui pitkä-tanssi, ja heti sen jälkeen, kun vastakkaiset parit\nvielä kiittivät toisiansa, kai'utti saksalainen torvisoittokunta\nvalssin, johon hikoilevat parit uupumusta tuntematta heittäytyivät.\nMuutamat rohkeammat Mustialan pojat, jotka voitonvarmoina joukosta\nhakivat tuntemansa tytöt, olivat nyt vauhtia lisäämässä.\n\nTanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista\npojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi\nolla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta\nei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja\nnuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot,\nmutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa\nja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan\nkatseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja\nvilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen\nääneensä hieno sammallus -- jotakin vähemmin usein suomalaisessa\nyleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen -- se oli hänen nimensä --\nheitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli\nnähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin\nottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia\nsilmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat\nolivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki\nhetkeltä.\n\nLyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin\nviehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa\nääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan\nheittäytyi tanssin pyörteeseen.\n\nMyöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa\ntuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi\nlähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.\n\nTyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän\noli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen\ntukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän\nmaan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä\npikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan\nhavainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä\nnostamatta.\n\nMutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän\ntuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä\npilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.\n\nHetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he\npitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät\nkohdanneet toisiansa. -- Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset\nsävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin\nsydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: \"Ah, kuinka minä\nlemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!\" Ei useampia kuin nämä\nharvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko\nvalssin suurimman osan.\n\nTunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja\nherttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun\naikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.\n\nSilloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi\nystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: \"kiitos, se oli hauskaa!\"\n\nVasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili,\nmutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt\nvasta olisi oppineet hymyilemään.\n\n-- Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.\n\n-- Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.\n\n-- Regina.\n\n-- Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä tänä\niltana tanssimme?\n\nJa taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis,\nystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis,\nettä Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt\nsellaisia, ihmeellisiä, tummia silmiä.\n\nSitten he erosivat.\n\n-- Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen\nkanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli\nheihin liittynyt.\n\n-- Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.\n\n-- Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä\nkuuluu olleen mustalainen.\n\n-- Vai niin, vastasi Aleksis. -- Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa\nolla yhtä hyvä kuin muut tytöt.\n\n-- Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat\npoikamaisesti.\n\nAleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten\nhänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja\nkenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.\n\nSill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat\nkäsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät\npidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon\nkaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: \"ah kuinka sinua lemmin!\"\n\nKun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut\nnuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja\ntytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista\njättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. -- Aleksiskin oli\nReginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi\npiteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän\nkatseensa totisina toisiinsa.\n\nKun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä\noltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin\npeninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle,\njonka rinnalle hän oli pysähtynyt:\n\n-- Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen\nvastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.\n\n-- Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.\n\n-- Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä\nomiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti\neteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.\n\nSilloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja\nvieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.\n\n-- Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan\nnyt hyvin!\n\n-- Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin\nhän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.\n\nSen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään\nentistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen\nmatkaa hänestä edellä.\n\nHe kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa\nhyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia --\njota heti alkoivat nimittää nimellä \"Forssan-valssi.\"\n\nValssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen huulensa\nolivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien lauluun vähän\nväliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat: \"voi, kuinka\nsinua lemmin!\"\n\n\n\n\nII.\n\nMETSÄSSÄ.\n\n\nAleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta\nennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat\nkadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.\n\nKun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli\ntullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi\ntämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä\njaettaisiin. Sisarillakin -- Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida\nkahta vuotta vanhempi kuin Aleksis -- oli aikomus jättää autio talo\nHämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi\nHelsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta,\nkoska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten\nkäsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten\ntulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila\nsekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä,\nolisi myytävä ja pesä jaettava.\n\nVielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18\nvuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka\nkurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän\nyritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa,\nasettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat\nerityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle\nsoveltuisi vaimoksi.\n\nAleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt\nkuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin.\nHän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan\nsisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti\nmyöntyi heidän tuumiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin\noppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli\nalkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan\n-- tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui\nopiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin\ntehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja\nnauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen\nnuorin rakastettavin poikansa oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nForssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin\ntyönsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista,\ntotista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin\nusein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä\nseuraavana pyhänä? -- No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!\n\nKuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän\najatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli\ntanssinut.\n\nRegina -- niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän\nkesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla\nhämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan.\nHän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että\nhänen oli kiittäminen Jumalaa -- mistä, sitä hän ei itselleen\nselvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta.\nHän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli\noltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut\nhäntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset\nsilmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin\nomituisen hauskalta hänen korvissaan.\n\nKun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena\npari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa -- hän, jok'ei\neläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.\n\nReginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään\ntorpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas\nmies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden\njälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä\npimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka\ntavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta\nmustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut\npaikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina\nmustilaispenikaksi.\n\nOn ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan\naina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä\nruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento\nolento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan\ntavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli\nmustalaisverta.\n\nKun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa\npois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten\nhankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi\nluonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.\n\nRegina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui\nmelkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen\nkohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin\nmaailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi\nolo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.\n\nKerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti\nlapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän\nopetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä\ntyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä\najalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä\nrauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko\nolennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi\nsuuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin\nparemminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa\nkuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin\nhuomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen\nloppumattomassa kärsivällisyydessään. -- Tämmöiseen kärsivällisyyteen\noli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä\nlahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista\nperintöä.\n\nVihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että\nhänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin\nlieventää vanhusraukan loppuhetkiä.\n\nRegina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas\nmaantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi\nkerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi,\nhankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan\nsikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.\n\nHiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi\nniukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen\njoukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota\numpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin\nsai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa\nsaakka tottunut.\n\nPitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli\nauringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.\n\nMustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet\nlomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja\ntoiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.\n\nSilloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä\nkuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui\nhuoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti\nastelemaan suoraa tietä Forssaan päin.\n\nSaavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti\nsattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama\nyksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että\nkaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.\n\nKun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan\ntervehtineet, sanoi Regina:\n\n-- En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.\n\nVeitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti\nkuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi\nvastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa\neteenpäin sanaakaan virkkamatta.\n\n-- Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen\näänettömyyden.\n\n-- Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.\n\n-- Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi\nhänen kättänsä.\n\nRegina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan\nhuiviansa, joka oli niskaan luistanut.\n\nHe olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun.\nHeidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen\nmuuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.\n\n-- Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.\n\n-- Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan\nyksinkertainen vastaus.\n\nAleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden,\nlaineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.\n\nTaas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.\n\nKun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi\npapinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa\nvartaloansa.\n\n-- Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.\n\n-- Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.\n\n-- Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.\n\n-- Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi\nvuonna ostan itselleni oman talon.\n\n-- Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.\n\n-- Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.\n\n-- Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen\nkatseen.\n\nHän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön\nasti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia,\njotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis\nheittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä\nsuoraan silmiin.\n\nMatkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli\nkiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.\n\n-- Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla.\nKalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä\nolemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.\n\n-- Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin\ntotisesti.\n\nAleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä.\nTuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten\nhienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.\n\n-- Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole\nmitään oppinut.\n\nAleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo\nvieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika\nkätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä\nvasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta\ntämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti\nja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.\n\nSitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä\nnojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:\n\n-- Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen\nnaimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.\n\n-- Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.\n\n-- Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. -- Luulen kyllä että he\ntarkoittavat minun parastani.\n\n-- Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.\n\nTaasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa,\njonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:\n\n-- Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika\npoistua.\n\nAleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin\nedellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan\nvaihdettiin.\n\nMolemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon.\nAleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein\nkaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut\nmikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli\nkasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut\nturvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada\njotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata\nkernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä\nkulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan\nsuotu?\n\nSilloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan\nsanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän,\nhalveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä\nsykki lämpimästi hänelle.\n\nMutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät\nhavainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he\nsaapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren,\nvarakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää\ntyönaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät\nmutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat\ntarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja\nhiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.\n\nLähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret\nolivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita\ntoisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: \"Sinä olit vallan kiltti,\nkun tulit\", johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: \"Ole rauhallinen,\nRegina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät\nkotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän\nveteli \"Forssan-valssia\", mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet\nAleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla\ntuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut\nnäkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen\nvapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä\nnyt näytti siihen voimaa puuttuvan.\n\nKotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei\nuni tahtonut mitenkään tulla.\n\nEnsimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren\nsydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän\nei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita\nvähitellen heikkeneviä kolkutuksia. -- Ehkä kotona hänen parastaan\nkuitenkin tarkoitettiin!\n\nNiinhän oli aina ollut.\n\n\n\n\nIII.\n\nERONHETKI\n\n\nKiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä,\nniin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät\nsikseen.\n\nSyyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen,\njossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän\njo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän\njatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan\ntehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat\nsisarille tiedon saattaneet. \"Ethän koskaan ajatelle\", kirjoitti hän,\n\"tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun\ntodellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi?\nSinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän\neläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle\nnuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille\npesän, sanoo meidän Herramme\", -- siten jatkui kirje sekä loppui\nkylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja\nnuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.\n\nPunastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä\nherätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta\non joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja\nsadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten\nristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä\nmyötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta\ntyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut\nnuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle\nenkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle;\nse tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi\navattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.\n\nOllen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita\nniin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät\nhänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä\nherättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään:\nmiehuullisen uhkamielisyyden.\n\nEnsi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen,\npyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi\nheille eikä itselleen mitään häpeällistä.\n\nSittenkun hän -- se tapahtui muutamana pyhänä -- oli kirjoittanut tämän\nkirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä,\njossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun\nAleksis saapui.\n\nIlo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka\nhänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja\nRegina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että\nhän oli tullut häntä tapaamaan.\n\nAleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui\nvienona ja rakkautta uhkuvana.\n\nKun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä\nsydämellisesti.\n\nRegina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan.\nSilloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja\nkertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle\nkirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan\nolivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää\nollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat,\nerittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.\n\nVihdoin sanoi hän:\n\n-- Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän,\nett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin\nohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.\n\nRegina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut\ntotisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi,\nettä hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi\nhän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa\nhuoneeseen päin.\n\n-- Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi\nasentoansa muuttamatta.\n\n-- Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui\neteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.\n\n-- Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. --\nSinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen\nsiitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan\nolin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin\nsinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun\nkanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.\n\nJa Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän\npeitti silmänsä käsillään.\n\nHuoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua\nolisi siellä ollut.\n\n-- Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni,\nvirkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle\nrakas?\n\nSilloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin\nettä hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien\nkäsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.\n\n-- Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen,\neivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa\nsilmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua\nrakastat.\n\nJa hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän\nei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis\nistui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui\nvaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin\nomituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein\nsanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.\n\nVihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui\nhiljaa:\n\n-- Regina!\n\nTämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti\nmolemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:\n\n-- Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!\n\nHän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin\nmaksoi.\n\nSitten sanoi hän hymyillen:\n\n-- Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin\nminä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me\nolemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina.\nEn ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot,\nniin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja\nomassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja\nettä minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai\nkirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä\npakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en\nsitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi\nsinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin\nsanoilla voin ilmaista.\n\nAleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa,\nja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean\nloisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes\ntarvinnut puhettansa keskeyttää.\n\nPihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa\nsanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut\nhuoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo\ntyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan\nitsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa\nkoko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille\nmolemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen.\nJoskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta\nsiihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa\ntilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: \"Ole rauhallinen, Regina,\nkyllä ne minun parastani tarkoittavat\", ajatellen silloin sisariaan.\n\nVihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi\ntyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten\nkehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti\nniin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä\nForssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää\nReginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän\nhäntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja -- Reginasta.\n\n\n\n\nIV.\n\nSISARET TALOSSA\n\n\nEteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä\nvälin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli\nparas, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni\ntavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä\nkunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema -- ihan kaupunkiin vievän\nlaivakulkuväylän vieressä -- oivallinen.\n\nAleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä\nmyöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat\nsisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin\nsisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000\nmarkkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa,\njotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen\nsaman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja\ntäydellä syyllä, oli talon isäntänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin,\nvarsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen\ntyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka\nherrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä\nvirkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille\nlevitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja\ntekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi.\nSisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet\nyhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät\n\"perheneuvotteluja\" Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.\n\nNäissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä\nkohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka\nhe oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin\nJohannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin\nrahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset,\njoita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta\nsanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä,\njäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta\nalttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle\nkoristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan\nehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään\nerimielisyyttä.\n\nAleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos\nhän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan\ntuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna,\nalistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse\nhiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan\npäin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta -- \"sillä eihän se sovi\", lisäsi\nhän, \"että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.\"\n\nAleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno\nruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti\nvalmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin\nteevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta,\nliha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro\njäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.\n\nKun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä\nikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien\nseuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden\nmukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää\nkuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät\nkuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä\nhuvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset\nsisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut\nsaada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä\nkehnointa, mitä tyhmintä.\n\nTottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen\nmuuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta\nja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut\nluulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen\nväsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu\ntoimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan\nvastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät\nsyys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen\nkeinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta\nkernaasti näytti hänelle suovan.\n\nSilloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita\nsävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse\nhennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti\nja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade\nusein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti\nvinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä\nkoittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä\nkasvoi yhä voimakkaammaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa\nUrjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua\nsotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein\naavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten\ntullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa\nsekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä\nkahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.\n\nNyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää\nUrjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.\n\nTämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja\nsiitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä\nparhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla\nlahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka\nnöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes\niltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.\n\nAleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa,\nerittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät\nIidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti\ntämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin\nerään \"ystävättärensä.\" Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka\nvärjäritehtailijan -- millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin\nsuvaitsi itseään kutsuttaa -- ainoa tytär.\n\nYstävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin\nAleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän\nnäytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan,\njoka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat\nsormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan\nhilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän\nsekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut\nmukanaan.\n\nAleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli\nhyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen\nosakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui\nmuitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.\n\nAteriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen\nreserviläinen ja Aleksin ystävä -- muuten ylioppilas -- oli pyydetty\nosaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi\noli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen\niloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen\nnähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: \"kun *minä* juon, on se\noikein!\"\n\nMyöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan\nleirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin\nhauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja\nkasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset\nreserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin\ntanssi komean Aleksin kanssa.\n\nKauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä\nikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien\nposkiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun\nhän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa,\nvetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä,\nhetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt\nRegina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen\nrakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella\näänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: \"Anna minun kerran sinua\nsuudella.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui\nsiinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan\ntanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen\nkasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun\nvalssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina\nkaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: \"voi! kuinka\nsinua rakastan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena\nsiitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen\najatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea\noivaltaa ystävättärensä aikeita.\n\nKun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi\nArvid nauraen:\n\n-- Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.\n\n-- Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.\n\n-- Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.\n\n-- Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä\ntiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö.\nArvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa,\nseurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään\nsyksyyn saakka.\n\n\n\n\nV.\n\nUUSIA VEHKEITÄ.\n\n\nEttä Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli\npäättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät\noikeuksiensa loukkaamiseksi.\n\nIidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut\nsulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän\nepäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet.\nEntisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin\nrattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se\nherätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun\npäivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat -- mikä\nmuutoin ei ollut ensinkään harvinaista -- iski Arvidille\nveitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät\npikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret\neivät huomanneet niukentaa, sekä \"kastoivat kaulaansa\" kaljalla\ntäytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän\nherkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa\nväijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin\nniiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein\nvalhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu.\nNoiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he\nkoettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan\nihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.\n\nKerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin\nruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja\nniukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja\nyhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis\nvaljastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän\nrengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.\n\nJa kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta\nei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja\nportteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa\npäivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset\nlopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät\npelastivat.\n\nSelvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen\nmaailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä,\nminkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin\nse uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään\nolisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten\nvälttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli\nvallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi\ntoteltaman. \"Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani\" oli\nhänellä tapana silloin lausua.\n\nKun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä\nmatkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse\nsanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.\n\nHämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet\nsanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden,\njota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle\nmenneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat\nvanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.\n\nTämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta\nperäytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi.\nPäivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.\n\nTämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä\nsydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas\ntäydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja\nkoetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa\nja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei\nkoskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa\nääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen\nharmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin\nForssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin\nennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää\nystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.\n\nLokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia\nnaisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.\n\nHeikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän\noli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen\npäässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja\ntekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla\nvanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi\nainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan\npysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.\n\nRömppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin\nitsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku\nomainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä\ntavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.\n\nMuutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha\nkaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät\nuudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin\nemäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse\ntarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.\n\nMainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita\npuuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli\npaikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista\nrengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä\ntehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja\njonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli\nsiihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen\nkerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut\nkyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa\najattele.\n\nSill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä,\ntarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja\nantoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa,\nvirkkoi hän äänekkäästi: \"Sen tytön maljan me juomme pohjaan!\" Niin\nkävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin,\neikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän\nvirkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.\n\nJoulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä\nFrans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä,\npitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana\npitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.\n\nIidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää -- päättäen siitä\nmitä veli Aleksille myöhemmin uskoi -- kuin tämän asettamista\nholhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan,\nmutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja\nvakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa\nnaisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen\nkolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja\nvoivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa.\nNämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.\n\nSen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli\nsuostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria,\nvälinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja\nsamalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän\ntalonostossa oli avustanut.\n\nAleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan\nantamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot\nhänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet\nsisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä\nmenettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin\nseurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja\nAleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu\nkiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.\n\nHarvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä\nne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä\nasevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat,\nja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä\nikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa\nhuolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen \"koukkujensa\"\nnenässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin,\npäättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli\nheidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.\n\nSiinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä\nveljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä\npuolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki\nrahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin\nkyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon,\njonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan,\njättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä\nkirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia\nkaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi\nsulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista\näidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.\n\nAleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea\nAmalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.\nKun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti\nasiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan\nyksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.\n\nSisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa\npuhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet\nsoimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori\nveljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.\n\nKun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli\nkaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei\nsuinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen\nhuomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi\nkyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän\nistui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien\ntunteiden kiusaamana.\n\nViheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi\nkävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa\neivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin\nkatseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita,\nkellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva\nsyyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat\njäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan\nhymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon\nja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi\nauringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten\nyhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.\n\nHän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi\nsitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen\nlempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.\n\nKun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse,\nhän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari\nlasia ja soitti sen jälkeen \"Forssan-valssin\". Tämä kaikui nyt kerta\ntoisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu\nkätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.\n\nPuoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen\nkasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen\nsilmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet.\nVoimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten,\nniin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden\nsekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa\nsilmänräpäyksessä.\n\n\n\n\nVI.\n\nHÄÄT\n\n\nSeuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi\nkohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä\nja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman\nmuitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa\nseurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.\n\nKoska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen\nrunsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään\nestettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian\nkuin suinkin olisivat vietettävät.\n\nKoska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli\nasettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo\nsuuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan,\nja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen\nviekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä\npaitsi Aleksiin rakastunut.\n\nHeidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa,\njonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla\nkaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin,\nsillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän\ntahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen\npohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.\n\nNäiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen\nhäitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella\nkomeudella kaupungissa.\n\nTuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna\npuheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla,\njonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin,\njossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään\nsiitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan\nei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän\nnäytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten.\nVihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen\nkotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen\nnäytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän\nkoko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.\n\nMorsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman\nompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean,\nkallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen\nulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan\noli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.\n\nVihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli\nkokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan\nvilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei\nollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta\ntanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen\nahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui\nkuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä\ntanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten\ntyttöjen kanssa.\n\nPulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona\ntalvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa,\njonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui\nulos porstuaan \"näyttämään itseänsä\" meluavalle ja eläköön-huutoja\nkohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin\nsukkeluuksia ja pistosanoja.\n\nJoka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt\noli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että\nhän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän\nnähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet\neivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.\n\nKun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs\nvahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri\nsaaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.\n\nPäällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein\nlapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.\n\nAleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja\nluki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä\nilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:\n\n      \"Hyvä Aleksis!\n\nNyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan\nsinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta.\nÄlä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin\nonnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun\nparhaaksesi, toivottaa ystäväsi\n\n      Regina\".\n\nAleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin\nhellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui,\nkuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut\nlempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.\n\nHän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön\npimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen\nlevoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt\nrauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: \"Kiitos, pikku\nRegina!\"\n\nSilloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia\ntahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka\njälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä\nväkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen\njuhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: \"Jospa minä voisin tehdä\nsinut onnelliseksi!\"\n\nIhastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt\nensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian\nylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen\nilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt\nheitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.\n\nEläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen\nkatseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista\nedempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet\nvaikka tuhansien joukosta eroittanut.\n\nHänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan,\nhänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä\nseisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän\nkätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.\n\nKun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja\nvielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen:\n\"Aleksis raukkaseni!\"\n\nAleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka\nvoimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo\nalkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista -- se oli\nhänen ystävänsä Arvid -- hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: \"Nyt\nmennään sisälle.\"\n\nKalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen.\n\"Odotahan\", kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja\nhorjahti. \"Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon\nlevätä\".\n\nArvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet\nsiihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat\nhänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin\nlääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.\n\nSamassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet\nvähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan\naaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.\n\nOllen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen\nväsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä\nsaadaksensa uinua.\n\nLääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä\nlääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli\npotenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen,\njotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala\nkuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku\nmielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka\nkaikeksi onneksi nyt oli ohi.\n\n-- Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain\nponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran\nalaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin\nneuvoja sairaalle.\n\nAleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli\njotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä\nkeskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän\nvain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen\nnojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa\nilmeet olivat kuitenkin iloiset.\n\nLääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä\npyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta\ntanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:\n\n-- Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme\nhänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.\n\nAmalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti\nhilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä;\nhän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.\n\nAleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa\npidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen\nkasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin,\nettä hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu\nveitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä\njuhlallisessa tilaisuudessa.\n\nKuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! \"Jumala ohjaa kyllä\nkaikki parhaimpaan päin\", toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään\nsulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista\nhuolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään\nhuomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen\nvoima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain\naikonut mennä asemalle kirjettä viemään.\n\nHänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä\neikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen\nsielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen\nvaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.\n\nHetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista,\nautiolla maantiellä.\n\nSilloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin\nniskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:\n\n-- Kuinka minä rakastan sinua!\n\nNiin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni\neteenpäin yön pimeässä.\n\nHänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta,\njotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän\naikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen\nmies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa\ntosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan\nole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi\ntalviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. --\n\n\n\n\nVII.\n\nLOPPU\n\n\nUupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari\npäivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli\nsill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta\nhäiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle\nlapselle kuin hän oli.\n\nAmalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli\nsaanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen,\njotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka\nvaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä\ntaipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka\nnyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan\nrakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin\nhyvin.\n\nKun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin\nsydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan\nvarovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä\nvoimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti,\nhelpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä\nhuonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden --\nkalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.\n\nAmalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt\nsuhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään\nhalua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren\nkiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis\nheidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla\ntoimeen ventovierasten ihmisten parissa.\n\nLepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin\nhänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt\ntullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin\nhääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa\nhiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.\n\nAmalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista\nolivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka\nsilmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät.\nHe riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia\nhämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa\nveljen tykö häntä kovin häiritsisi.\n\nEräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia\nsaattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa\njäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella,\nhalusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä\npuhuttelemaan.\n\nAleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän\nvirkkoi:\n\n-- On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen\nliian väsyneeksi.\n\nNe, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät\ntavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä\nkummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat,\neivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat\notaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat.\nHeistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja\npaikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on\nsammumassa.\n\nKun Amalia lisäsi: \"Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat\nulkona salissa\", nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän\nkatseen eteensä.\n\nSisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja\nsilittelivät hänen otsaansa.\n\nAleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan\nluotuna:\n\n-- Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän\nHerramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin\ntahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin\nvain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt\nolen tehnyt pahaa Amalialle -- ja ehkä eräälle toisellekin --, mutta\nJumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois.\nEi ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot -- antakaa minulle\nanteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.\n\nKyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran\nsiunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä\nhäirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet\nvihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset -- silmäykset ystävälliset kuten\nainakin -- seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja\nlempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.\n\nIllalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi\ntilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi\nseurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili\ntaloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.\n\nSeuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä\ntervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän\nei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista\nilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta\nunestaan.\n\nHiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus\noli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon\nennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut\nhänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution\nasunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat\nmyöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.\n\n\n\n\nLUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\nKuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu\nviettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.\n\n\nEräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla\nkadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin\nkolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin\nvuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein\naina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien\nluku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa\nhän piti asuntoa.\n\nTarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä -- ja hänen\niloisissa terveissä maalaiskasvoissaan -- aikoinaan ylioppilaspiireissä\nhyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin,\njoka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme.\nHän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin\nkiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä\nIreneä, siitä herttaisesta \"jaa\" sanasta, jonka tämä nykyisin postissa\noli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun\nkosimakirjeeseensä.\n\nMorsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut\nisällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja\nvaltioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän\nluokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt\nLudvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä,\njosta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka\npuolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.\n\nHän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen\nnyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen\nentisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä -- kaksi nuorta lääketieteen\nylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät\ntuota iloista maalaisserkkua.\n\n-- No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö\nyhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme\noopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten\nmuinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun\nmaljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri!\nOikealle, niin saatte kuulla enemmän.\n\nSydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia\noopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain\nsoodavesipullojen ja konjakin ääreen.\n\nNo, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin\nkylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen\nonnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina\noli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi\nhyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin\nannettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä\nsenkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä\nehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.\n\nTurhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes\najatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: \"Ho\nhoi, ja jaa!\" mutta mikään ei ollut auttanut. \"Kuta enemmän päin seiniä,\nsitä hauskempi\", oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan\nsitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että\npyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää\nmiten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet\nkaikkiin joululahjoihin.\n\n-- Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12--14 kappaletta, joista\nmelkein puolet on jo ostettu. --\n\nKalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he\nkaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin\nLudvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja\nyliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja\nhänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi\nkäsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni\nsai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja\nvasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen\nkeilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan\noli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta,\n\"makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties\nmistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan,\nniin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa\nkun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa,\nastui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen\nkuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen,\nLudvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja\nveitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja\nsuun ympärillä.\n\nSiitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit\nmaustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja\npienistä hetkellisistä hairahduksista.\n\nSitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja\nkahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet\nkäsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti\nLudvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes\nyhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin\nhitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä.\nEsitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän\nkahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas\nBirger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, -- niin, vieläpä taidetta\nymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun\nperheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa\npainoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas\naviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille,\njonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala\nilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti\nsikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui\nliköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: \"No, kuten tahdot!\"\n\nVarmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi\nlehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja\nniiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein\nerinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan -- ties mitä\nmallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat\nja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän\nsaanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli\nheittänyt luvut sikseen. -- Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju\nmitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle\nvielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla\nhienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo\nherttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet!\nValtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de\nGothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen\nompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias\nkehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen\nteaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja\nja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen,\npainoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin\nsuinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig\nhänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä\noli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan:\n\"Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.\"\n\n-- Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig.\nKoeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua\nkoko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen\nkello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin\njoskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin\ntahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan\nniihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta\nSeurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä\nvaraisännäksi minun poissaollessani. \"Paina nappia\" ja pitäkää hauskaa\nsillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois\nlasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on\nsinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä -- tämä kelvannee\nvähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin -- ja kas noin, ja\nkiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta\nrunoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin\n-- comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien\nsydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren.\nKippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!\n\nLudvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä\nmatkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan\nkukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.\n\nKello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti\nkukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa\nhän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka\nvoisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä.\nLopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän\nomisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään\njonkun uuden alkuaineen.\n\nSeurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon\nväkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean\nkuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin\nkeittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden\ntilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa\nSeurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran\nNaantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt\nrakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran\nsamannäköinen \"vifti\", kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän\ninnokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille\nmaalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa\ntapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa,\nlävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.\n\nKokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt\nvihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä\njoululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla\ntulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä\niloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan\nväsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi\nhänen uusia joululahjaostoksiaan.\n\nJo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja\nkun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme\nystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi\nkäärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä\nja osoitteiden laadinnassa.\n\nTykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä\nluonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön\nnäköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin\narvosteltavaksi.\n\n-- Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen\nmuoto tuli näkyviin.\n\nPuheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti\nvain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati\nLudvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan\ntuonut, sekä niitten jakamisesta.\n\n-- Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja\ntilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja\ntaloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. -- Ja kas niin, pojat, nyt\nme kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä!\nMaljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen\nnäen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut\npuhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen\nsielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella\npäälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.\n\n-- Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista\",\nhuudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman\nkevyitäkin. Millä aletaan?\n\n-- Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin\ntietää?\n\nHuomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus\nkätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:\n\n-- Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on\nkaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:\n\n      Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,\n      Käyn hiljaa tyynehesti;\n      En taaksepäin käy milloinkaan,\n      Vaan eteen tasaisesti.\n      Jospa vaan sydämes vartia oisin\n      Ja huolilta maailman sen varjella voisin,\n      Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa\n      Kuunnellen onnen kuiskettansa.\n\n-- No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun\nmielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit\nrakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte,\npojat?\n\n-- Palaa -- salaa -- valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan\nystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.\n\nYhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja\nlevitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen,\njoiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai\nkäsiinsä säkeen:\n\n      Oi sua, veli pörröpää,\n      Koitappas tukkaas silittää!\n\njonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin\nsydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.\n\n-- Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä,\nKalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. \"Pörröpää\",\nsehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.\n\n      Oi sua, veli Pörröpää,\n      Koitappas tukkaas silittää!\n\nkertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.\n\n-- En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin\nymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava\nminulle kunniaa tänä iltana.\n\nJa toverit nauroivat hillittömästi.\n\n-- Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee\nhauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?\n\n-- Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi\nKalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset\ntiensä.\n\n-- Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna\nNassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus\ntyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua\nkapteeni Blomagoffin, Viaporin \"provianttirotan\" kanssa. Hän kutsui\nminua sinne tänään keilaradalla.\n\n-- No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa,\nnauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa\nhypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin!\nEi täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on\ntalonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan\nvaltioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki\nnämät minun poissaollessani?\n\n-- Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan.\nMaljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!\n\nJa sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa\nnyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.\n\nJospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen\nSeurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää\nlakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin,\nnaurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista\nolisikaan. --\n\nVihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen\nkorin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä\njälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.\n\nKun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone\nsaanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin\nharvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit\ntäytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko\nLeppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin\nsäntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti\npukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla\nitsekseen puoliääneen kertasi: \"Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä\nmyöskin vuorostani olen teitä auttava!\"\n\nKello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä\nitseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa\nilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.\n\nOllen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme\nensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig\nÅkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät\ntuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja\nkuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.\n\n\nJo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo\nsiellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista\njoulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat\nperheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat\nharvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi\nnuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki\nkuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita\nperheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig\nhieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.\n\nValtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen,\nkäytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain\nisäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin\nhyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. -- Valtioneuvoksetar, ollen\nkotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva,\nmurtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan\nkaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja\nkehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen\npunaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku\nmaaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän\nvelvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa\nlähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen\nhuomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden\nsuojelijattarena. --\n\nNuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia\nja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika\nRikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin\ntarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja\nsikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli\numpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan\nhyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien\nhemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan\njotakuinkin kaunis tyttö.\n\nRuokasalissa -- jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti -- sai\nLudvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba\nVesterlundin kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla\noli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden\nsaman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä;\nkasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin\nkielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan\nklassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.\n\nNiin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa\nottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi\njoululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan.\nNuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku\nSissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja\nveivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin,\nluki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein\nherättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.\n\nMyöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla\nosoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis\nvalkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä\nkiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa\nnoita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka\nvaltioneuvos lausui hyvällä painolla.\n\nSitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:\n\n      Vuosi vuodelta,\n      Päivä päivältä\n      Heikko ihminen katseensa luo\n      Ylös korkeuteen,\n      Tuonne taivosehen --\n      Luoja kerran sielt' apunsa tuo.\n\nRikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti\nesiin suurenmoisen postillan: \"Hartauden harjoituksia joka vuoden\npäivälle\", hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle\nsoturille.\n\nTäti Sohvi, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi\nalkulehteä, sanoen: \"Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard\", jonka\ntämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli\nnaapurinsa.\n\nRikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään\nkiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa\njoulukuusen luona: \"Minä sain postillan.\"\n\n-- Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!\n\n-- Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian\npäälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.\n\nSamassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:\n\n      Vaikka ootkin varaton,\n      Elos vapaa, huoleton,\n      Niin jos perheen varat käsiis saat,\n      Kohta ystävilles jaat.\n      Hienot, hienot päivälliset,\n      Monet pienet illalliset\n      Ymmärrät sä toimeenpanna.\n      Huudetaan vaan: \"Vielä anna!\"\n\nValtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi\nhän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen.\nValtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:\n\n-- No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota\nseurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin\nGustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa\nrunosäkeessä:\n\n-- Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.\n\nLudvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta\nluettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä\ntaloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan\njoululahjain harmillisen vaihdoksen. \"Jumalan kiitos\", ajatteli hän, kun\nBirger oli lausunut epäluulonsa, \"minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa.\nMutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme\nkahden kesken!\"\n\nTaaskin joululahja! \"Valtioneuvos, ritari y. m.\" Kun osoite oli luettu,\nrykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja\nluki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:\n\n      Oi sua, veli pörröpää,\n      Koitappas tukkaas silittää!\n\n-- Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti\nhymyillen.\n\nAukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta\nhopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.\n\n-- Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän\nse lienee!\n\n-- Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten\nlahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa.\nOffenbach on oikeassa sanoessaan: \"Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta\nsukkelia?\"\n\nLudvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. \"Oi sua veli pörröpää\", joka\nniin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle\nkunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan\njo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig,\nuskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan\nrikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:\n\n-- Isällä on paljon kadehtijoita.\n\nEi, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä\ntäytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja\nhäveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa\nmielessään toisti kuin mitäkin säveltä: \"Koitappas tukkaas silittää!\nKoitappas tukkaas silittää!\" Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo\nkirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa\nteetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.\n\nTuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen\nkaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki\npuheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin,\nhuolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa\ntakaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine\nrunosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin\ntilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota\nviimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea\ntoistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme\nyhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.\n\nMutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin\nsyvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen\njälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:\n\n      Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä,\n      Miten somasti onkaan se saksia vievä!\n      Nyt innostuneena hän hommailee,\n      Sulosuunsakin kauniisti hymyilee.\n      Ja paikata, leikata, ommella saa,\n      Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!\n\nValtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä\ntyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein\nkuiskasi -- suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle.\nOnnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut\nrunosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan\nkeskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi\npisteli.\n\nMutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön\notti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku\nesinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen\nsormustinta rouvalleen:\n\n-- Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin\nhienoja ja komeita.\n\n-- Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan,\nsanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva\nvaltioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi\ntäti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:\n\n-- Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.\n\nMyöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti\nsetä Lasselle:\n\n-- Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria.\nJouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat\nvieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö\nniin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja.\nÄänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna\nnäkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?\n\nHelpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka\nvieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen\nGustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.\n\n-- Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin\nseiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin\nnekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!\n\nTultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan\nnoita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli\nosakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen.\n\"Mutta eihän tuota enää voi auttaa\", ajatteli hän ja vaivaten mitä\nsurullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä.\nVieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi\nkihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo\n\"kadehtija\" ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää \"Pörröpääksi\", ja\nkäskenyt tämän -- huh sentään!\n\n-- No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti\nluutnanttein triosta.\n\n-- Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme\njouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?\n\nJa Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen\ntuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin\njuomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin\nolivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas\njoululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo\nSissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.\n\nNäin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin.\nValtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe,\nettä hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan\nsuonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa\nsohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja\nvaltioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:\n\n      Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,\n      Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,\n      Sua aina, sua aina jos käyttää voisin\n      Sun avullas kauniita -- -- -- -- -- --\n\n-- Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti\nvaltioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka\nsanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja\nkääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:\n\n-- En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta\nvähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä\nmaalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.\n\n-- Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä\ntavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen\nkapine, rakas Sohvi.\n\n-- Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.\n\n-- No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar\nhyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!\n\nMutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän\nsäkeen jatko piano pianissimossa: \"kauniita nilkkoja nähdä soisin\"\nsalaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista\nnaista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas\nkirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois\nja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.\n\nJa sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista\nsalaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin\nilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman\nkätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja\nkuunteli iloisena runosäettä:\n\n      Nuo tummat ja sorjat,\n      Nuo vaaleat norjat\n      Sun lempeäs syttymään koittaa.\n      Niin onnekas oisin,\n      Jos vainen voisin\n      Sinut puoleeni kerran voittaa.\n      Sua, armasta, muille en sois!\n      Vain sulle salaa\n      Mun lempeni palaa\n      Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.\n\n-- Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar\nhilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi\naukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:\n\n-- Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä\nystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen,\nmutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät\nnäkyvät olevan hyviä.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät\nmahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään\ntupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät\nniistä 40 markkaa sadalta.\n\n-- Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään\nnostaen.\n\nMutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän\njoululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin\nkärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa\nherttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin\ntarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli\nhäntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän\nhalua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista,\nkun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä,\nsanoi:\n\n-- Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa\npetää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla\nsattuu olemaan.\n\nTuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle\ntuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän\nkyyneleet silmissä, aivan hiljaa:\n\n-- Minun hyvä, parahin -- rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta\ntyhmästä pilasta -- sinä et saa olla pahoillasi!\n\n-- Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen\nsigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka\nolet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?\n\n-- En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig\nääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.\n\nJa valtioneuvoksetar nauroi niin, ett'eivät he vähään aikaan paljoakaan\nkuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki\njoululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei\nsuinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.\n\nTaasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli\nneiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa\nviivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan\nlahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:\n\n      Jouluaatto ilon tuopi\n      Sulle se myös \"viftin\" suopi.\n\nJa neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän\nkotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti\nkaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä\nvalkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.\n\n-- Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni\nolisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva\nantajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen\nviuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen\nLudvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan\nsaajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan\nkohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.\n\nJa neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi\nleyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin\nvaloisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa\ntulla tupsahti.\n\nNyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti\nylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen\nvaivansa, sekä huudahti:\n\n-- Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne\nottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona\nkeskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.\n\nIrene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:\n\n      Ulkomuoto kaunis on,\n      Mutta sydän kylmä, kova.\n      Sydän lapsen koita suojella\n      Ett'ei maailma sais -- turmella.\n      Ensi joulu varmaan tuopi\n      Monta moista lahjaa sulle,\n      Ehkä vielä silloin suopi\n      Syleilynkin armaan mulle.\n\nViipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä\nlopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa,\nja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä\nkerrata:\n\n      Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,\n      Käyn hiljaa tyynehesti;\n      En taaksepäin käy milloinkaan,\n      Vaan eteen tasaisesti.\n      Jospa vaan sydämes vartia öisin\n      Ja huolilta mailman sen varjella voisin,\n      Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa\n      Kuunnellen onnen kuiskeitansa.\n\nMolemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana --\nmitä hän ei enää voinut salata -- lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta\nveti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin\ntutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat\nsamettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät\nvastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä\nhän ikinä oli nähnyt.\n\nNäky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja\nvaltioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja\nliittynyt ryhmään, huudahti:\n\n-- Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä\nmahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?\n\nOli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten\npiirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja\nkunnioittavasti sitä suudellen sanoi:\n\n-- Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin\nkoko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat\njoutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen\nylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin\npäivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä,\nkuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna\nkokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin\non käynyt, niin että -- niin että en koko tänä iltana ole tiennyt,\nolenko valveilla vai uneksinko.\n\nNauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen\npuhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan\nkuitenkin avomielisesti.\n\n-- Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen\narmahdetaan.\n\n-- Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig\nmielihyvissään, minulle ja tovereilleni!\n\n-- Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen\nkätensä itämaalaisella kumarruksella.\n\n-- Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä,\nvoimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene\nleikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?\n\n-- Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään,\nottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.\n\n-- Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja\nhyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle,\nkauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.\n\n-- Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin,\nsanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.\n\n-- Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi\nvaltioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin,\nvyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?\n\n-- Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig,\nollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän\noli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon\nsetä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat\nrunosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa\nvastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, \"Veli Pörröpää, tahtoisit\ntukkaas silittää\", ja antaa keittokirjan --.\n\n-- Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien\nnauraessa.\n\n-- Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti\nVesterlundille.\n\n-- Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli\nsaliin.\n\n-- Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett'ei niin komea lahja ollut\nminulle aijottu?\n\n-- No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin,\nkevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin\nkäsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!\n\n-- Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja\nantoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin\nkauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään.\nSanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta\nlahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.\n\n-- Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle\nsynninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti\nVesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.\n\n-- Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun, vaan ikiajoiksi,\nmitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan\nmorsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja\nviimeinen joulu, jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä\npääkaupungissa.\n\n-- Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman\nkumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän\non niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää\nsen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku,\nkäsivartesi, ole hyvä!\n\nEmäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa\nillallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja\njuodessa.\n\nOnnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä\nja iloiselta saadessaan tämän \"kauniin kapineen\", kuin aikoinaan\nsaadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr.\nSvanljung Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin\nkunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen\nlisäksi.\n\nJa niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja\nviimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat\nhäät olemaan.\n\n\n\n\nHÄN ON TULLUT HULLUKSI!\n\n\n\n\nHÄN ON TULLUT HULLUKSI!\n\n\nMuutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski\npienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa,\ntuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli\nhänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut.\nNeljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin\nhänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka\niloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa\nvoitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen\nvuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei\nmilloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä.\nHän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja\nkokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen,\ntyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.\n\nKyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin\nhallussa -- Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi -- mutta\nmuut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille,\nenimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin\ntaiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle\nseudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä\nhyyryläisiksi -- ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin\nsuurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä\nkauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta,\njos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja\nlasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi\ntapahtua.\n\nJa niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon.\nHän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien\nalut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista,\nhän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla\nsanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti\nkaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen\nnukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli\neri sisäänkäytävä.\n\nRouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin\nharvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen\nhuoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja\niltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä\nrautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta\ntämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin\nmitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä,\nettä hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä\nkävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja\ntaasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin\njälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.\n\n\"Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen\", virkkoi rouva aina vähän\nväliä. \"Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen,\nmutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.\"\n\n\"Hm!\" mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta\nrakkaudesta puhuttiin.\n\nJa siihen se jäi.\n\nEräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti\nlevolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta\nhänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle,\nniin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.\n\nMutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä,\njoka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti\nlattia vielä kovemmin samassa huoneessa.\n\nSäikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja\nihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin\ntiheämpään ja jyrkemmin.\n\n\"Mitä hän mahtaakaan ajatella?\" kuiskasi rouva. \"Mitä hän mahtaa hommata\nnäin keskellä yötä?\"\n\n\"Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan\", sanoi Sanni ja kuunteli\nmielen jännityksellä.\n\nSitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin\nsaattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja\nlopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena\nkesä-yönä.\n\nMutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti\nmelkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi\ntahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki\njonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku\ntoistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista,\nvaan molempia painojaan yhdellä kertaa.\n\nJa niin syntyi taas hiljaisuus.\n\nSilmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät\näidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva\nseinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.\n\nSilloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven\nselälleen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea\nkohti ja huusi korkealla äänellä:\n\n\"Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!\"\n\nHän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että\nkajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen\ntuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.\n\nVerkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi -- juuri tuollaiset hiljaiset\nja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että\nsiitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.\"\n\nNyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.\n\n\"Hän tuli takaisin\", kuiskasi rouva, \"nyt kai hän uudestaan taas alkaa\nelämöidä.\"\n\nPikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä\näitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.\n\n\"Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä\", sanoi Sanni\ntotisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. \"Mutta\nkyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt\npainaa sen tyynyä vasten\", lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.\n\n\"Poika raukka\", huokasi rouva säälittäen.\n\n\"Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone\", torui Sanni itsekseen,\nistuessaan sänkynsä laidalle.\n\nNiin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista,\nett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt;\npäinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton\nkuorsaus jonkun kerran katkaisi.\n\nVäsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat,\nmutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla,\nkuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden\nkohtaus.\n\n\"Pois menköön talosta jahka herää\", päätti hän toistamiseen mielessään.\n\"Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.\"\n\nKello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven\nja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta \"hän\" ei löytäisi\nsitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.\n\nSitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin\nhiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta\nnuorukaista.\n\nNyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle\nkahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille\nheittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen\ntekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.\n\nPäättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu\nkyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista\nsilmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä\nrappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.\n\nKun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa,\nsamassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti,\nmutta käskevästi hänelle:\n\n\"Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä\nhuudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren\nherran tuolla sisällä.\"\n\nBrax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas\nseuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan\nasentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy\nuteliain katsein kynnykselle.\n\nNuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen\nhuulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi\nSanniin tämän mielestä tylsän katseen.\n\n\"Enkö minä ollut oikeassa\", ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui\ntotisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.\n\n\"Hyvää huomenta!\" sanoi ylioppilas iloisesti. \"Ettehän vain heränneet\nsiitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?\"\n\nJa Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:\n\n\"Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli\nlaattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita\nilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin\nniillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa\nniin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö\nsyöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä\nhypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa,\nniin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen\nsuuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla\nlyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties\nte ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä\", virkkoi hän\nystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen\nkertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti\nniin viattomalta.\n\nMutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin,\nminkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua\nSannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen\njuoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja\njatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat\nvarovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.\n\nJa ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin\nhuoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi\nsitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:\n\n\"Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet\nviime yönä herätin!\"\n\nKun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen,\nvieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa\nperästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki\nveitikkamaisesti häntä katselivat.\n\nJa niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen\njutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät,\njotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät\nkaikille.\n\n\"Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään\najatelleeksi!\" huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.\n\nSiitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja\nhän, nuo molemmat \"hupsut\", tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita\novatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas\nkamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta\nkaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä\nole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä\nhuoneesta, jolloin he nauraen huutavat:\n\n\"Nyt herätti Gösta setä meidät taas!\"\n\n\n\n\nNELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.\n\n\n\n\nNELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.\n\n\n\n\nI.\n\n\nJos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin\nhauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen\nsuurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.\n\nErään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa\nollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa\nnuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin\nolevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja\nsotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on\nparast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa \"sukunsa valtiollisia\nmielipiteitä\", mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä\ntoukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.\n\nMutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään,\nhovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä\nesittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja\nvierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta\ntalon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti\nEditiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu\nenglantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.\n\nNyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta\nystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat\njäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista,\nseitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, -- hiljaista ettonehetkeä\nei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos\nkauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet\npuistoon.\n\nEnin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon\nystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta\nkahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo\ntyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen\nhyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän\nsaisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava\nsunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3--5 välissä on tottunut tuottamaan\nhänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön\nvieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli\nkokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan,\nvaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän\nainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista\ntuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari\nBomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle\nkäsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran\noli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina\nlepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori,\njoka oli ollut \"mestarin\" hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut\nuuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka \"mestari\" oli\nunhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, -- missä sitten\nmeni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania\nollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti\nPlanchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään,\nniin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia\nposkihampaalleen -- se vähän aina rauhoitti.\n\nOlimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan\nvieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin:\nkomeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies,\neverstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään\ntalossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin,\nperinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon\nradalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan\nmenevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että\nlaiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin\nkolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi\nodotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin\niltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen\ntakaisin.\n\nAjopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän\nmyöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo\nvanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä\nlemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan\npappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon\nvaroituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon\nkotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu\nodottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa\nvaltiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja\nvihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra\nnousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota\nesittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit\nkädessä virvoittavan maljan ympärillä.\n\nNuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita\nhe ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa.\nItse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät\nviikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi.\nKukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.\n\nJa nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on\npantava suuri pääharjoitus toimeen.\n\n-- Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette,\nettä oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan,\nherttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit\nja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja -- ja\nsitten lauletaan!\n\n-- Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun\nneitoset, -- siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy\nharjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?\n\n-- Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti\ntaloudenhoitajatar.\n\n-- Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä\nolisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä\ntahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet\nesiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat,\nsuomalaiset ylioppilaat!\n\n-- Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet\novat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy\nharjoitella ilman pukuja.\n\n-- Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.\n\nJa tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi\nkätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: \"oi kuinka\nujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.\" Naurellen\nseurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien\nkulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja.\nMutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita\ntalvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen\nkäytettäviksi.\n\nPettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin\nrappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.\n\n-- Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.\n\n-- Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette,\npysähtyen sulkemaan oven.\n\n-- Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti\nlentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.\n\n-- Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. --\nMinusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä\nsisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?\n\n-- Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä\nvastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.\n\n-- Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen\nkorviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin,\ntietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.\n\nTäällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia,\nhuonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin\nPlanchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita\nvalvomisvelvollisuuksiaan.\n\nHänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi\navonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:\n\n-- Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen\nvarasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!\n\n-- Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle,\nnostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia\npukuja.\n\n-- Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon\näänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. -- Elkää koskeko niihin,\ntytöt!\n\nToisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä\nastui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen\npassoäänellä: --\n\n-- Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion\nlöydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on\noltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää\nlukua joka kappaleesta.\n\n-- Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat\nepäillen: -- Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?\n\n-- Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.\n\nMutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen\njohdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: \"Planchette!\nPlanchette! Planchette!\"\n\n-- Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. -- Ei\nkukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin,\nminä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.\n\n-- Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin\ntyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa\nmukana hekin.\n\n-- Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella,\nhuokaili Planchette vielä.\n\n-- Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse\nmurhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: -- Kas niin, Bertta saa\ntämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa!\nEllen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan,\nhän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.\n\n-- Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso,\nkatso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.\n\n-- Soma se onkin, toistivat toisetkin.\n\n-- Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi\nEdit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.\n\n-- Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja\nhyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka\nmaahan masennettuna huokaili: \"elkää taivaan nimessä!\" Hän vaipui\nvoimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi\nnauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin,\ntulevan \"apulähetin\", huoneen esiintymällä siellä valkoisissa\nalusvaatteissa.\n\nSeuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa,\nja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut\nyksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi\npukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä\non tavallinen.\n\nPoistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne\nsisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse.\nSoitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset\njaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää\nja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille\ntuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti.\nVieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti\nosaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin\nkoteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.\n\nEverstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan\noli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen,\nlausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä\nnoita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja\nluistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä\nkulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät -- siinä oli nyt\ntuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi,\nmutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja:\nhatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset.\nKuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen\ntyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.\n\nOlipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti.\nHän oli puhunut viisaasti ja maltilla.\n\nNeiti Julia huomautti vähän opettavasti: \"Niin, Vorsicht ist besser als\nNachsiht.\"\n\nHovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin,\njotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti,\nettä monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan\nmyöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von\nZweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan\nihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin\nkäsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin\nkumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo\njotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen \"pientä lisätilkkaa\", koska\nystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.\n\nEverstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä\njuuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin -- ylioppilaslakkia vailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman\näsken lähti.\n\nSäntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei\nmyöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti\nneljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui\nkumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa\nhänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa\nvahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen\njälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova\nnuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman\njunan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.\n\nHän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä\naikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen\npäivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis\nnyt keskeytettävä.\n\nHra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä\najopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi\nhän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin,\nkuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.\n\nMe voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa\nja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä --\nPariisissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole\nhetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi\nkorkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen\nseisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla\nainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään\nsiinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja\nhän huoahtaa valittaen: \"Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!\"\n\nNyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan\nviinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan\ntarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden\nliehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia\nposkihampaalleen.\n\nNuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä\nreipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.\n\n-- Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes\nihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. -- Kuule, nosta housunlahkeitani\nvähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi -- ja minä kun olin luullut olevani\nainakin yhtä pitkä kuin hän.\n\n-- Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin\nkanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. -- Minä ainakaan en voi olla\npunastumatta, kun hänet kohtaan.\n\n-- Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta,\nja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.\n\n-- Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. -- Kuinka minä\nhakkailisinkaan teitä kaikkia.\n\n-- Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle,\nfrakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat\npiiritanssiin mukaansa.\n\n-- Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu,\nkehoitti Planchette.\n\n-- Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. -- Kyyppari,\ntuo samppanjamme, heti!\n\n-- Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on\njärjestyksessä. -- Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen\nsiihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.\n\n-- Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia\nedeltä.\n\nPlanchette hiipi varovasti alas, jälestä \"ylioppilaat\" käsi kädessä,\nmahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.\n\nEnnen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin\nliikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen,\nyhä korkeammin lauloivat: \"Vapaita hengen lapsia!\"\n\nMutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen\novella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään\nportaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä \"ylioppilasta\"\nlaskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina\njoka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa\ntuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka\noven he sisältä päin salpasivat.\n\nMitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin\nyht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut\nselvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville\nolennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa\nistahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia,\nsäntillisesti ja varmasti.\n\nMutta \"pukuhuoneessa\" oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin\nhuumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti\nruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään\neikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän\noli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet\nvarastamasta.\n\n-- Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo\nmiettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille.\nSilloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.\n\n-- Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi\nPlanchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta,\nvaan ei voinut.\n\nAh, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas\neivätkä palanneet koskaan!\n\nRovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja\ntavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet.\nMutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla\ntuulella.\n\nOudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon\nemäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.\n\n-- Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. --\nFreyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.\n\n-- Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja\nkuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.\n\nSeurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen\nuteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut\nkukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin\nvalittavan äänen:\n\n-- Äiti, äiti!\n\n-- Missä olet lapseni?\n\n-- Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.\n\nLevotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. \"Missä\nte piilette, lapset?\"\n\n-- Täällä, äiti, herra ... herra Freymannin huoneessa.\n\nTuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle\nhuutaen:\n\n-- Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!\n\nTytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen\nPlanchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä\nkainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja\nkerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:\n\n-- Isälle paluujuhlaksi... Malja kuistiin... Laulavia ylioppilaita...\nPääharjoitus... Kaikki poissa... Freymannin vaatteet niin sopivat...\nPlanchette-raukka on viaton... Freyman tuli vastaan eteisessä...\nPlanchette puettiin kyyppariksi... Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä...\nAuta meitä äiti...!\n\nNiin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai\nvihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan,\nmietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:\n\n-- Nyt menemme kaikki alas -- pääharjoitukseen!\n\nVastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.\n\n-- Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne\nrangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!\n\nSitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:\n\n-- Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää\nhuolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää\nolla pukuhuoneena.\n\nEikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.\n\nKiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset\nsilmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:\n\n-- Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina\ntiennyt.\n\nJa iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:\n\n-- Planchette! Planchette! Planchette!\n\n-- Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän\ntarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.\n\n-- Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. -- Mutta minä olisinkin\nhävennyt silmät päästäni.\n\n-- Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. -- Nythän ollaan\nnaamioissa.\n\nJa arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan\nperästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:\n\n-- Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. -- Ja niin he\nlaskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.\n\nSiellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä\nikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan\nkättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:\n\n-- Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän\nhuvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni\nkotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa\nnousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin\nsaa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä\nolemaan kuin kotonaan tässä talossa.\n\nKohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä\niltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.\n\nSitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja\nhurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen\nmiehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren,\nvallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan\nEdit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa\nenglantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla\nhiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista\nelämänohjettaan: \"Vorsicht ist besser als Nachsicht.\"\n\nSitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa\nneiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:\n\n-- Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!\n\n-- Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. -- Veli\nBernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.\n\n-- Niin kyllä, myönsi Bertta. -- Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa\nhuomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä\nvallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.\n\n-- Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.\n\n-- Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, --\nettä hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi.\nKun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.\n\n-- Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka\nuskaltaa peukalonsa siitä?\n\n-- Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla\n-- peukalonne sen asian puolesta!\n\n-- Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette\nniin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että\nmyllärin eukon. -- Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen\nrouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!\n\n\n\n\nPIENOIS-KULTUURIKUVIA\n\nRAUMAN KIRKOSTA\n\n1600- ja 1700-LUVULLA\n\nI--III\n\n\n\n\nPIENOIS-KULTUURIKUVIA RAUMAN KIRKOSTA 1600- ja 1700-luvulla\n\n\n\n\nI.\n\n\nMyönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu\nkirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset,\nummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala\n1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista\nhoukuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä\nsulkemaan tuon paksun rämän.\n\nMutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja\ntarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä\nmyöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen,\nmiten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko\nelämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen\nlaimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia\nhistorian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen\npitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa\ntulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana\nedistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin\nihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea\ntarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä\nradalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.\n\nJa heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää\nnähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru\nheittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot\ntemmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan\nunhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta\nesiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.\n\nNe poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja\nkestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta\nkirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni\nmenoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja\nKreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat\nnimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä\nmyöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on\npiirretty kirjan lehdille.\n\nVakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen\nelämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja\nomituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin\ntarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa\ntuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken\ntulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.\n\nMuutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään\nkirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin\nläpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan\nmuutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille\nasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on\nmeidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin\nkirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla,\nseinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka\nasianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.\n\nOn kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen\novat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä\nseurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.\n\nSiellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä\ntuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta\nriitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä\nkunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin\nniitä kutsuttiin \"kunniallisemmille\" säätyläisille. Toisessa penkissä\nistuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme\narvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja\nauskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten\nyhtä monta porvaria.\n\nToisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata\nraatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin\narvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja\nviisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo\nmaaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen\nkiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja\njumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista,\njonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota -- kuten tuo\närtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa -- olivat\nkäyttäneet hän itse ja \"hänen esi-isänsä\", jonka vuoksi pastori itse\npiispalle valitti tästä \"vastenmielisestä lahjasta\", mitä suurimmaksi\nhäväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.\n\nSuuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille\nja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja\npalovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle\nseinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa\nkahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik\nNaula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut\nhänet kaikesta kunniallisesta väestä.\n\nJa nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin\nrouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi\npenkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat\nsaisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten\nja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä\npostimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin\npenkkiriveihin.\n\nKapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja\nSonckin piijat, \"vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle\"\nseisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä\nseurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja\npastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot\nja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä\nseuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.\n\nPikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin\nporvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä\nsekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla\npikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, --\nsen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja\nAnna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.\n\nLapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla\noleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset\nensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, \"palvelusväki ja muut\nirtolaishenkilöt\" kauimpana takana.\n\nSuuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat\ntalonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat\nja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit,\njoista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin\npaljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua,\njonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa\npitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.\n\nVaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu\nuhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän\nvoimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa\nrenkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja\njotka hän nyt -- 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan -- kuljettaa\ntöllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.\n\nJos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen\nalkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan\nväkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin\npahennusta ja sitä koetettiin hävittää.\n\nHuuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän\naikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä\nsuurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja\nvallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja\nTykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin\njumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin\njoksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot\noli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2\ntaalaria kirkolle \"tappelustaan\", kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse\njoulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä\npoikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä\n1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta,\nrouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1\ntaalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä,\nluultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.\n\nEttei Rauman kirkko ollut ainoa maassa, jossa tuollaista tapahtui, käy\nselville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet\nSass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat\nasian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän\nsen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan\nriitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että\nläiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja\njumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.\n\nNyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat\nlaulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi\nsanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin\netteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia\nkehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka\nulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon\nistuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat\nliikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän\nsunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät\nhäpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina,\n\"olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.\" Kasvoiko heidän\nkristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.\n\nHeidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs\nsyntinen, lapio kädessä. Se on muuan \"kirkonpalvelija\", eräs\nhaudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska\nhänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne\ntapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit\nmultaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa\n10 hopeataalaria sakkoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin\ntehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta\nprotestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka\ntäyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle\nhaudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa\npaikassa maatamme.\n\nYhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli\noikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle -- rahasta. Kuten\nmeidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka\nmukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja\nensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria\nkuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5\ntaalaria.\n\nRauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei\nvanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735\nehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä\nja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden\nkirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän\njohtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen\näänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät\nkumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin\nmyöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta\nsyystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä\nentiselleen.\n\nKuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen\ntapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin\nkerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut\nkuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla\nollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime\nhetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä\nhenkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin,\nettä ne olivat pidettävät kirkossa. -- Meidän aikamme on palannut\nvanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla\nvainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten\nantajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.\n\nEnnen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa\nruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen\naikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v.\n1773.\n\nMaahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden,\nkaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä\nvai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai \"kaikkien\nsuurimmalla\" paariveralla, -- hienoin, jos se toimitettiin kummallakin\nviimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää\npitkillä, valkoisilla[1] \"käsiliinoilla\", varattomat tyytyivät yhteen,\nmutta varakkaammat \"pistoovasivat\" itselleen 4 jopa 6 \"käsiliinaa.\"\nKumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat\nkirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka\nunohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella\nkäsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen\nluutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän\nkomeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.\n\n[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia\nreunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee,\nerittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni\nyhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan\nkohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja\nsuurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla,\nkynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on\ntaidehistoriallinen arvo.\n\nOllaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli\nmelkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista,\nmitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista\nsattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja\nhopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia\npelätystä jalkapuusta, _locus peccatorum_.\n\nHienompien sakkojen joukossa olivat n. s. \"huikentelevaisuussakot\",\njotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan,\nja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.\n\nToinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta\nmelkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta\nse, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä\nlähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia\ntarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole\nmeidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.\n\nTilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka\nvuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin\nkovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi,\nettä hän 15 vuonna \"kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina\nerinä\" kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea\nkorvausta kirkkoväärtiltä, \"joka oli sallinut anastukset\", ja jonka\npalkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia\ntahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin\nmatkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan\nj. n. e.\n\nApua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun\nkirkon varoista. Nämä köyhät \"Turkista tulleet vangit\" ovat seisovia\neriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä\n\"turkkilaisia vankeja\" oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko\nlahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen\nriivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama\nsuosituskirja; v. 1686 \"kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti\nvaivasi\"; v. 1733 kahdelle \"juutalaiselle\" y. m.\n\nMutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä\nkaksi nimellä \"Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book\" (Rauman palaneen\nkaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa\nkirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682--87, jolloin Raumalta\nlähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita\napuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka\nolivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna\npoltti kaupunkia.\n\nNämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt\nsuuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta.\nNimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä\nyhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin\nsäännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen.\nTaiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen\najan suurille lapsille.\n\nYksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä\nsummiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin\nja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: \"vähistä\nvaroista\", \"varoista\", \"hyvästä sydämestä\" y. m. Ylhäiset näkivät\nhyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan,\nesim. \"Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen\npuolesta\" tai \"Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra\nGustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.\"\n\n1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker,\nStrohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja\nmuita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää\ntäällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat\n\"muun löysän kansan\" joukkoon. -- Mainittu Petrus M. Nicander oli\nkonrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa,\njotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: \"Kun\nnyt ei ole leveää takkia (\"vid kaftan\") ja varojen puutteessa annan\niloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.\"\n\nMelkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman\nkirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä:\n\"signor\", \"seigneur\" ja \"monsieur\", joka kuuluu kylläkin kauniilta:\nsignor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur\nMukell y. m.\n\nIsoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721\noli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut\ntilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun\ntuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat,\njoka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat\nhävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat\nja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä\nkupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi \"mies, joka kantoi ne\ntuomiokirkosta\" Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9\näyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti\ntukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi\nkaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata\nkulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.\n\nLähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme\npari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat\nkirkossa.\n\nKirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja\npormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.\n\nRiidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja\nkirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että\nalati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee,\nettä kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa\nsaapuvilla, \"vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.\"\n\nKun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina\nhyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka\nvuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun,\njota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän\nkiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä\nkauhulla tätä, kuten hän sanoo, \"hävytöntä ja siveetöntä rakennusta,\njossa on sileä hirsi\" matalan oven yli, ja siinä ylhäällä \"kaksi\nhävytöntä kärkeä tolpanpäissä\", vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat\nsahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata\nkaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.\n\nLiikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä,\nja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.\n\nMutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa\nasian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla\nnupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että \"tämmöistä lahjaa kapteeni\nJerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia\nhänelle, pormestarille\", jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä\nalkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika\nsiistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta\ntilityksestä y. m.\n\nVilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen\nmielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli\nneuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli\nvastannut, \"ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu\ntupakkaa.\"\n\nNo hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari\nnäki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä\nasia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin\ntarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että \"kohtuullista on,\nettä, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi\nlahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti\nkunnioitettava.\" Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja\nkullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.\n\nSillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai\ntoisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin\npormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän\nensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka\nlienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.\n\nTuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni\navasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle\nosoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei\nluottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan\npenkinjakoon. Tämän johdosta hän -- Lahden kapteeni -- tahtoi omaa\npersoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*,\naivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan\netevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita\npalvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä\n\"ja niitten eturivissä rovastin\"!\n\nSeurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä\nsillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla\nlehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin\nlehterin laitaa, \"joka seikka suuresti miellytti puheenalaista\nkapteenia.\"\n\nHämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui\nsuloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen\npenkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman\nkunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista,\nkun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä\n\"hävyttömän\" sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun\npiispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus\nniistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen\ntoimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja\nkäsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua,\nettä piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori\nStåhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman\nmessupaidan johdosta.\n\nTäydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka\npapisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä\npiispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (\"luststugor\") pidetään\npyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on,\ntoimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä\nepäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita\nsilmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä\nsiveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen\nalaisiksi, oli vielä v. 1784 -- Kustavi III:n päivinä.\n\nViimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti\npiispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1]\nvaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia,\njoka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei,\npöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä\nasianomaisten pappien käsiin -- jotka kumminkin useimmiten olivat\nasianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa\nkuntakokouksissa tulivat puheiksi.\n\n[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä.\nTuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä\neivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten\nmuodostuivat sukunimet: _Ilvan_ Havaisten kylästä Eurassa; _Pagvalin_\nPakalan ja _Panelius_ Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa;\n_Yrjander_ Yrjälän talosta Eurassa; _Kållberg_ Kollan ja _Kordelin_\nKortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; _Eurén_ Euran ja _Lapenius_\nLapin pitäjästä.\n\nPiispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v.\n1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: \"Opettaja\n(\"pädagogus\") Fridéen\" sanotaan pöytäkirjassa, \"oli omavaltaisesti\nlähtenyt tiehensä (\"strukit sin väg\"), johon epäilemättä syy oli ollut\nettä hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison\nkuulustelua.\" Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!\n\nJa lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen\nja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka\nriidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun \"fennomaanin\" rovasti\nAdam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja\n\"svekomaanin\" koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun\ntaistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä,\nniin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua,\nja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.\n\n\n\n\nIII.\n\nEdesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se\nmyös.\n\n\nNimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on\nhyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos\nsaa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä\non uskottava.\n\nSiis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan\nsamettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.\n\nTiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta\nrouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina\nmeidät vie.\n\nRauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin\nperinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva\nmuurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta\ntasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.\n\nSinne haudatuista mainitaan ensiksi \"entinen eversti, sitten maaherra\"\nMichael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin,\nluutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi\nsanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen\nlaskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara,\nluvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta -- edesmenneen everstin\nsamettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.\n\nEversti-vainajan \"sanotaan\" olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin\npäivinä ja \"sanotaan\" niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen\nedelleen \"sanotaan\" saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan,\njonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.\n\nRauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta\nsikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli\njoutunut hänen \"puolalaiseksi sotasaaliikseen\" -- kun saa kirjoittaa\n\"_puolalaiseksi_ sotasaaliikseen\", niin se on, totisesti, mieluista ja\nvirkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää\nitsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut,\njoita on tavattu Suomessa, ovat tulleet \"30-vuotisen sodan aikana\" --\nvahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641\nvuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen\nsodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa.\nMutta kuten sanottu: _puolalaista_ sotasaalista, niin tietää\ntraditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.\n\nNiiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli\n\"kallisarvoinen kullattu alttaritaulu\", s. o. suuri, puinen,\nveistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin\non kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen;\nhelmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää\nmenneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen\neverstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.\n\nMutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun\nkiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään\n1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan\nsamettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.\n\nNiin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa\nsekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja\nhänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle\nristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja\nalkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista,\njoka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin\njuhlallisissa tilaisuuksissa.\n\nKun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, \"Navossa,\nSauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa\"\nnähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja\nmuhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka\nkirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja\nkunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden\nkunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen\nhuhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin\naikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se\nvihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita\naikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa -- edesmenneen Jordanin housuja.\n\nKun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen\ntaidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti,\nmutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain\nhuhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko\nne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen\nratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten\ntaidearkeoloogien selvitettäväksi.\n\nNo, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun\nsilloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan?\nHän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan,\njoka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella -- hänen oma\npaikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana\nnaisväen puolella -- mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies,\njoka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä,\nettä olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että\nolisi antanut ratkoa ne auki \"Jumalalle kunniaksi ja kirkolle\nkaunistukseksi\", kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli\nkysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan\ntehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista -- sitä\nei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin\nvuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin.\nRouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin\nnarin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan -- luvalla sanoen --\nhameen, jota hän ja hänen \"esi-isänsä\" (kuten kirkon asiakirjat\nväittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa\ntilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen\nsamettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että\nse näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan,\njonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, -- samalla kun hän\nkaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja\nniistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun\nlahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että\nköyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä\nneuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää\nvanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten\npappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin\nkateutta ja sakkaa.\n\nTuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 -- mikä sunnuntai\npaastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi --\njolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin\nmessupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin\nkirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä\nsydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen\nkomministerien käyttää sitä.\n\nTämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori\nStåhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui\ntästä \"vastenmielisestä lahjasta\". Hän odotti aikaansa, sillä ei\nvähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle\nitselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva\nBartramin hameesta.\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo\nmaaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius\ntulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston\nhetki.\n\nLeikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti\nanomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin\npiispantarkastuspöytäkirjaan.\n\nKerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin \"ja hänen\nesi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta -- (kirjaimet _s. v._\nmerkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: _sit venia_, jotka\nvastaavat suomeksi: \"luvalla\") -- jatkaa Ståhlberg:\n\n\"ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan\nhuoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään,\njotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska\nse koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista\nvaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille\nihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra\nkirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa\ntyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten\nvedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin,\njotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut:\nettä syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa\nentispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on\nmessupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut\nkirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen\nmessupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut\nhousuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa\ntakaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi\nseurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat\nsokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon,\nkunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä\nja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella\nsiinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan\npalveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta\ntietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja\nvastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut.\nSen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä\nkirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon\nmukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat\nniiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja\nkunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä\nsaituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin\nosaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea,\npois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa\nja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja\nteeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.\"\n\n[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat\nihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen\nlaita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät\nolleet, ja skandaali noita \"saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä\"\nlahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi\nsaada toimeen.\n\nPiispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella\ntahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta --\nmahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin\nkanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten\nsanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan\nperästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain\nsuhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan\nlyhyesti, että konsistoori on jo \"antanut vastauksen yksityisesti\nasianomaiselle pastorille.\"\n\nTätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty,\nja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten\nsattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto\nantaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei\nenää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin\notettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate\nsyrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei\nenää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa\nmessu-pukujen kokoelmassa.\n\nHäväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna\n1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla,\nettä hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman\nkirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä\ntuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin\nkuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742\nja Bartram vasta v. 1750.\n\nMutta edesmenneen eversti Jordanin \"housut\" riippuvat valmiina\nsiirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin\nhistoriallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän\nhistoriallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: \"hameet häipyy, housut\nsäilyy\" -- ainakin Rauman kirkossa.\n\n\n\n"]