[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO0dv7t8BnvD5zRekq0kuTnUb9TS4A8mFM_Y7iaY6_nE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2260,"Savolainen soittaja","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"2260-kauppis-heikki-savolainen-soittaja","2260__Kauppis-Heikki__Savolainen_soittaja","Romaani","romaani",[],[],"fi",1915,null,41865,243721,false,62294,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Savolainen soittaja: Romaani\" by Kauppis-Heikki is a novel written in the early 20th century. The narrative unfolds around the life of Kustaava, an impoverished widow who is adapting to her new life after losing her husband. The novel delves into themes of rural life, social dynamics in a small village, and the struggles of a woman navigating societal expectations while raising her child.  The opening of \"Savolainen soittaja\" introduces the setting of Heinäjärvi, a small lake in Northern Savonia, and presents the local community dynamics through the eyes of Kustaava and her journey. As two women set out on a path towards the Kivimäki estate, Kustaava reflects on her past and the judgments she faces for her circumstances, including her need to leave her former home. The text captures the tension between Kustaava and other characters, particularly her former employer, highlighting societal judgments and expectations. It sets the stage for Kustaava’s personal struggles as she grapples with her identity in a community awash with gossip and scrutiny. (This is an automatically generated summary.)",[],112,"Pohjois-Savon Heinäjärvelle sijoittuva romaani kuvaa pienen kyläyhteisön arkea ja talojen välisiä suhteita. Tarina seuraa paikallisten sukujen elämää, jossa avioliitot, varallisuus ja sosiaalinen asema määrittävät ihmisten kohtaloita ja valintoja.","Kauppis-Heikin 'Savolainen soittaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2260. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAVOLAINEN SOITTAJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAUPPIS-HEIKKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nHeinäjärvi, yksi Pohjois-Savon pienimmistä järvistä, saapi vetensä\n\"taivahan teitä\" myöten: lumihiutaleina ja vesipisaroina. Siinä ei ole\navarampaa vettä, selkää, ainoastaan kolme lahdelmaa. Eteläisin näistä,\nEtelälahti, on suurin, ja sen kahden puolen ovat kylän huomattavimmat\ntalot ja niiden pellot. Toinen lahdelma on luodetta, kolmas koillista\nkohti. Niiden rannoilla ovat kylän niityt.\n\nKoillislahden puoli on korkeampaa maata. Siellä oli ainoastaan yksi\npieni talo, järven puoleisella rinteellä. Sitä ympäröi kolmelta\npuolelta havumetsät. Talon nimi oli Kivimäki. Se näkyi sieltä\nkaikkiin muihin kylän taloihin, näkyipä Etelälahden päitse menevälle\nmaantiellekin, jos huomasi katsoa, mutta harva sen huomasi, ja vielä\nharvemmat tiesivät, ketä tuolla talossa asui.\n\nEtelälahden rantatalot olivat suurempia. Pari kolme niistä kuului\nrikasten kirjoihin. Itäisellä rannalla olevaa Naurisharjua pidettiin\nrikkaimpana ja sen isäntää, Nevalaista, kyläkunnan viisaimpana.\n\nSiinä maineessa oli ennen pidetty Naurisharjun vastapäätä olevaa\nHyttilän taloa ja siinä asuvaa Hyttisten sukua. Sen maine oli kuitenkin\nviime aikoina kärsinyt, kun viimeksi kuollut isäntä yli kuudenkymmenen\nikäisenä leskimiehenä nai nuoren ja köyhän palvelusihmisen. Eihän\nsellainen naimiskauppa soveltunut sille, joka tahtoi kuulua rikasten\nja viisasten kirjoihin. Niin ajatteli moni, ja naapuri Nevalainen oli\nsanonut sen kihlausaikana Hyttiselle itselleenkin. Mutta tämä oli\nselittänyt ottavansa, vanha mies, itselleen hoitajan, kun tyttäret\nolivat jo naimisissa eikä ollut miniätäkään. Naapuri oli tyytynyt\nselitykseen, vaikkei hän myöntänytkään mitään kauppaa viisaasti\ntehdyksi, josta ei tullut rahallista voittoa.\n\nNaapuri Nevalainen oli solminut ainoastaan yhden naimiskaupan, mutta se\nolikin edullinen. Sen sijaan hän oli tehnyt monen monta maankauppaa,\nostanut pakkohuutokaupoista ja sitten niitä voitolla myynyt tai\nvaihtanut. Hän ei ollut kateellinen, vaan toivoi, että parhaat naapurit\nja sukulaiset toimisivat samalla tavalla, ja oli valmis heitä neuvoilla\nja rahallakin auttamaan. Niinpä hän kymmenisen vuotta aikaisemmin oli\npuuhannut toisessa kylässä asuvan sisarensa pojan Kivimäen ainoalle\ntyttärelle mieheksi, joka sitten vanhan Kivimäen isännän kuoltua tuli\nvarsinaiseksi isännäksi. Hän oli toivonut, että sisarenpoika muistaisi\ntehdyn hyväntyön ja isännäksi päästyään vaihettaisi Kivimäen tilan\nenolleen karjanlaitumeksi. Mutta siinä suhteessa eivät Nevalaisen\nsuunnitelmat toteutuneet.\n\nLähinnä Kivimäkeä, luoteisen lahden toisella rannalla, oli rappeutunut\nPorraspuron talo. Sen oli ennen omistanut eräs Lipponen, joka vanhoilla\npäivillään köyhtyi. Talon osti pakkohuutokaupasta Nevalainen ja\nantoi sen vanhan, ahkeran työmiehen, Kurkisen viljeltäväksi. Tällä\noli aikamies poika, ahkera ja siivo, jota pilkkakirveet nimittivät\n\"Siivo-Simoksi\". Nämä \"ahkerat ja siivot kurjet\", kuten heidän yhteinen\narvonimensä kuului, kyntivät Porraspuron peltoja niinä vuosina, jolloin\nNevalainen odotti vanhan Kivimäen isännän kuolemaa, jolloin oli sopiva\naika mennä puhumaan sisarenpojalle vaihtokaupasta. Mutta kun tuo sopiva\naika joutui, vaatikin sisarenpoika Porraspuron kaikkine niittyineen ja\nvielä tuhansittain päällisiä, vaikka eno oli suunnitellut, että hänen\ntäytyi saada päällisiä, tai ainakin yksi niittylohko itselleen. Niin\njäi vaihtokauppa tekemättä ja Kivimäki säilyi joutumasta Naurisharjun\nNevalaisen karjakartanoksi.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista\nkävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman\nsuuntaan.\n\nEdellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta\nja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa\nikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:\n\n-- Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.\n\nTämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja\nvesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.\n\nIlmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:\n\n-- Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy\nlapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä\ntyyntynyt ja päässyt veneellä.\n\n-- Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. --\nOlisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.\n\n-- Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.\n\n-- Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.\n\nVaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:\n\n-- Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen\nvuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt\nhän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.\n\n-- Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden\nvivahdukset. -- Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä\ntehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä\nlapsia latelemaan.\n\nVaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:\n\n-- \"Lapsia latelemaan\"... Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.\n\nHyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.\n\n-- Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia\nniin monesti nähty.\n\n-- Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo\nnureksien ja meni toisiin huoneisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle,\njosta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen\nmättäälle ja sanoi: -- Levätään vähän.\n\nHän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli\nmatkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.\n\nVaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa,\njota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten\ntunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi\nja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta.\nSen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä\nvähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.\n\nNyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä\nkylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta\nhänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet\nvähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä\nulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja\npalvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä\nkaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.\n\nNyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan\nalla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli\nkävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi\nmelkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun,\nvaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia\nvesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois\nkämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:\n\n-- Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai\nmalkaa.\n\nAnnastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin,\nettä hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat\nsilmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta,\nkatsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään\ntoveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut\nsiihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet\nsilmissään hän sanoi:\n\n-- Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä,\nitkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella,\nettä paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.\n\n-- Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. -- Mutta oliko sinun pakko\nlähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen\nlähtevät nurkkakivet.\n\n-- Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. -- Isäntä\nuhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos\nei makseta olovuosilta palkkaa.\n\n-- Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. -- Pistäisin\nnurkan alle tulen.\n\nKustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan\njäänyt äänettömäksi.\n\n-- Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. -- Ei minun\nluonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.\n\n-- Milläs niille kostaa, jos ei jollain?\n\n-- Olkoon kostamatta.\n\n-- Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. --\nAlmeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.\n\n-- Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä\nmielellä. -- Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.\n\n-- Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. -- Mutta\nsellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen\ntavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun\nvain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.\n\nKustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui\nsamaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi\nihmetellen Annastiinaan.\n\n-- Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. -- On niiltä\nahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.\n\n-- Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. -- Ei minulta ole kukaan\nmitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun\nasti, jos en tehnyt tätä rikosta.\n\nHän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.\n\n-- Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. -- Oliko se nyt sen\nsuurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä\njälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin\nkerjäläistä.\n\nKustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä\nalkoi inhottaa tämä puhetoveri.\n\n-- Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. -- Minulla oli hyvä\nmies, kun vain olisi elänyt pitempään.\n\n-- Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. -- Oliko siinäkin\nhyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään\nkuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja\nperintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut,\nja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun\nkuolet.\n\nKustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin\ntylysti:\n\n-- Mistäs Annastiina tietää, kuka se \"se\" on? Enpä minä muista\nkenellekään sanoneeni.\n\n-- Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. -- Ja\nkyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit \"syöttänyt\"\nitseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.\n\n-- Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. -- Puolustatko sinä\nsellaistakin.\n\n-- Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän\nkululle?\n\n-- Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. -- Ja toisekseen, onko kukaan\nsaanut miehen taikojen avulla.\n\n-- On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.\n\n-- Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.\n\n-- Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan\nilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei\nhän tuota \"kalehvata\" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.\n\n-- Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti\nKustaava. -- Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa\nnimitellä \"kalehvaksi\", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään\niloa.\n\nAnnastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.\n\n-- Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. -- Jos syöttämällä\nalottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos\nsillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei\nsiitä tule pahaa sopua.\n\n-- Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. -- Ei väkisin vävyksi eikä\nylen mielin ystäväksi.\n\nHän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen\nkotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli\nottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla,\neikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan\nja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä,\njoiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan\npäästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.\n\n-- Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, -- Etkö\nsinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa\nkaikki tavarat.\n\n-- Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi\nKustaava kuivasti. -- Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia.\nKerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.\n\n-- Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta,\nhuomautti Annastiina.\n\nKustaava naurahti.\n\n-- Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin\neihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään\nverran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.\n\n-- Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.\n\n-- Miten minä sitä olisin kartuttanut?\n\n-- Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.\n\n-- Ei minun luonnollani varastetakaan.\n\n-- Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina\noikein kiivastuen. -- Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen\nsemmoiseen enkä pidä varastamisena.\n\nKustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin,\nmutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:\n\n-- Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin\nosakkaita.\n\n-- Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. -- Minä toki\nuskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.\n\n-- Tässä ovat takavarikot.\n\n-- Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?\n\n-- On minulla rukki.\n\n-- Rukki, jamasi Annastiina. -- Kehräämälläkö kuin köyhät akat?\n\n-- Mikäpäs muu minä olenkaan.\n\n-- Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.\n\nAnnastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana.\nNiin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä\nollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu\nhuivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä\npalvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän\ntaisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa\nkahvipannuakaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei\nsiinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista\n\"luudan päältä lattialle\". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä\nhairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin\nalle.\n\nKustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat\noikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä\nhalveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli\nkäynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.\n\nViimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin \"mustassa penkissä\"\nistumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen\npaikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä\nystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten\nteossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli\nsattunut samana vuonna.\n\nMonesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan\nkeskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat\npuheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran\nkevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:\n\n-- Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?\n\nJollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei\nmuistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:\n\n-- Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.\n\nHeta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:\n\n-- Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi\nilmaisi rakkauttaan?\n\nKustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja\nvastasi iloisella äänellä:\n\n-- Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai\nvanha... Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?\n\n-- Niin, että mitenkä sellainen taitava mies... myönnytti Heta.\n\n-- Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. -- Minä olin Alapihan\nnuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että\non sillä jotain mielessä.\n\n-- Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?\n\n-- Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. -- Siitä editse meloi ja\nhiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan\npainoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.\n\n-- Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. -- Olisihan se voinut\nolla leikkiä.\n\n-- En minäkään vielä siitä, selitti toinen, -- mutta kun sanoin, ettei\nminulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen\npainoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos\nolisi lupa... ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä\nsillä on mielessä.\n\n-- Ja sinä saitkin nähdä.\n\n-- Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.\n\n-- Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli\ntoinen.\n\n-- Eikö mitä, sanoi Kustaava. -- Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin\nsuuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä,\nhän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin\nmiehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä.\nOlinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä\ntaivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.\n\n-- Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.\n\n-- Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.\n\n-- Etkö sen katkerammin ajattele?\n\n-- Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan\nsiitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin\nvalmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten\nsilloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa\ntyytymään kohtalooni.\n\nHeta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:\n\n-- Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne\naikana kovin vanhan näköinen.\n\n-- Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. -- Monen nuoremman kasvoilla on\nsuurempia kureita.\n\n-- Laitettiinko teille häitä?\n\nKustaava naurahti.\n\n-- Palvelustytölle häitä! Ei toki... Pappilassa käytiin vihilläkin.\n\n-- Missäs sitä ennen \"kirjan päälle\"?\n\n-- Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei\npuhemiestäkään.\n\n-- Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää... Kävittekös\nkuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?\n\n-- Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.\n\n-- Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta\naremmalla äänellä.\n\n-- En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. -- Sen kumminkin muistan,\nettä Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.\n\n-- Et muista, olivatko he kuulemassa?\n\n-- En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.\n\n-- Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin\nsinäkään?\n\n-- Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. -- Siinä on\nluullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut\nnaimiskauppaansa alusta aikain.\n\n-- Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.\n\n-- Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia\nkuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin\njuhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen\nalkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos\nei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.\n\n-- Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. -- Vai Agaatan\naittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.\n\n-- Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.\n\n-- Muistan, vastasi Heta varmasti. -- Olin samana yönä\netelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.\n\n-- Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. -- Minä\nen tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka\neivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja\nkumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei\nsyrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään\npahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä\npilkkanimenkin... En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan,\nmutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan\nniiden keskinäinen sopu.\n\n-- Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.\n\nKustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas\nsurunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:\n\n-- Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää\nväliä ollut.\n\n-- Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.\n\n-- No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?\n\n-- Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.\n\n-- Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.\n\n-- Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.\n\n-- En minä sitä usko, epäili toinen. -- Mutta jos ei isäntäkään ole\nrohjennut tulla pyytämään.\n\nHeta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:\n\n-- Mitä sinä tuosta aina isännäksi \"karahteeraat\". Sano Kaspoksi,\nniinkuin minä ja kaikki muutkin.\n\nKustaava aivan hämmästyi.\n\n-- Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.\n\n-- Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi,\nKaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.\n\n-- Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.\n\n-- Älä usko, väitti Heta. -- Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat\nKaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta\non penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä\nhänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin\npitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot\nsilloin \"se\", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen\ntyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.\n\nKustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut\nilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne\näänettömyydellä, vai miten?\n\nHän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo\nHaverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä,\nettä olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi\nKaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran\ntapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi\njotenkin tylysti:\n\n-- Mistä sinut siihen nakattiin?\n\n-- Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa\nikkunaan katsahtaakseen metsään päin.\n\n-- Sinnekö ne toiset jäivät?\n\n-- Sinne... Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.\n\nTätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan\nkuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.\n\n-- Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.\n\n-- Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan,\nselitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle\nperästä. -- Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne... Vai\notanko minä...?\n\n-- Sinuthan minä sinne...\n\nHeta nousi ja sanoi mennessään:\n\n-- Istu nyt tuon kiireesi aika.\n\nKaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi\nlyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän\ntyömiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.\n\nJa samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa\neväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.\n\nHeta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:\n\n-- Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan\nluokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää\ntakaisin työpaikalle.\n\nNaiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään\nja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki\nmetsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille.\nEdellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa,\nmaalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava\nhuiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin\nuuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja\nvirkkoi viimein tuskaisella äänellä:\n\n-- Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä,\nmutta eihän tältä pääse mihinkään.\n\n-- Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. -- Asetappas\ntämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt\nsiihen nukkuisi.\n\n-- Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää\ntuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.\n\n-- Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella\näänellä. -- Ei se vaivatta huuda.\n\n-- Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. -- Aivan\non hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.\n\n-- Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.\n\n-- Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään\ntekemään.\n\n-- Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä,\nlohdutteli Heta. -- Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun\nhoidettavakseni.\n\n-- Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon\nlattialle kaatuisin.\n\nHeta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:\n\n-- Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.\n\n-- Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. --\nOn tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin\nsikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.\n\nViimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana\nvavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa\nvähän aikaa sanoi:\n\n-- Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole\npelkoa.\n\n-- Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. -- En ole koko\npäivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.\n\n-- Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja\nkatsoi vakavasti puhuteltavaansa. -- Sivalla vain, niin sanotaan, että\nlapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä\nasiaa tule kukaan tutkimaan.\n\nVihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi\nhän tukahtuneella äänellä:\n\n-- Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?\n\n-- Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.\n\n-- Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?\n\nKustaava alkoi itkeä katkerasti.\n\n-- En minä mitään luule, selitti toinen. -- Itsehän sinä puhuit\nsivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.\n\n-- Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta,\nluule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.\n\n-- Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.\n\n-- Mutta miksikäs sinä niin sanoit?\n\n-- Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. --\nVihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.\n\n-- Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua\npelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön\nkuoliaaksi.\n\n-- En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin,\nettä voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.\n\n-- En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen\nlastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. -- En\nminä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.\n\n-- Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.\n\n-- En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että\ntuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei\ntällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan\nvaikka miten.\n\n-- En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi\nHeta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli\ntiukka katse. -- Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo\ntai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä\ntietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.\n\nKustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.\n\n-- Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein\nsanoi. -- Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä\nja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista\ntietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin,\nja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.\n\n-- En sittenkään, väitti Heta. -- En tosin ole ollut leskenä, mutta\ntyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi\ntulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän\nhevoskaupan.\n\n-- Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. -- Ei minussa raukassa\nole sellaista lujuutta.\n\n-- Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.\n\n-- En uskalla sanoa.\n\n-- Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. -- Taitaisit olla valmis\nkuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.\n\n-- Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. -- Silloinhan saisit\najaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin\nsinä.\n\n-- No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen\nväsymyksen yhä lisääntyvän.\n\n-- Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän\nistumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada\nnukkumaan.\n\nKustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle,\njoka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi\nhänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko\nruokahuoneen ovi. \"Ulos se meni\", ajatteli Kustaava. \"Jokohan vei minun\ntietämättäni\". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki,\nettä Heta vei lapsen latoon. \"No jauhakoon vain\", hän ajatteli. \"Ei\nsitä syntiä minulle lueta.\"\n\nHän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua\npitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului\naskeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. \"Nyt se juottaa\nlapselle maitoa. Saahan nähdä.\"\n\nKohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen\noman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:\n\n-- Saapa nähdä, eikö poika nuku.\n\n-- Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.\n\nMinä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.\n\n-- Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.\n\n-- Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.\n\n-- Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven\npäällä.\n\n-- Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.\n\n-- Eikö se huutanut?\n\n-- Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin\nvuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.\n\n-- Pitikö siinä loihtia?\n\n-- Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.\n\n-- Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.\n\n-- Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?\n\n-- Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.\n\n-- Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. -- Mutta hae\nnyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.\n\nKustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa\nhaukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja\ntuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin\napulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon\nemäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun\nsaapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin\nkummaa nuijaroimista.\n\nHän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva\ntuskan pääll'... Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen\nlurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla\nyhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHetan virsi ei ennättänyt loppua, kun metsässä ollut miesväki tuli\npäivälliselle. Isännällä itsellään oli vielä toimitettavaa tallissa,\nmutta talon ensikymmenen lopulla oleva poika, Veerti, kiirehti tupaan\nkatsomaan, oliko ruoka pöydällä. Perästä seurasi talon silloinen\ntyömies, mustapartainen Jaakko, jota sen vuoksi sanottiinkin\nParta-Jaakoksi. Tämäkin katsahti heti ovesta astuttuaan pöydälle, ja\nkun ei siinä näkynyt mitään, niin tiristi tyytymättömänä silmäkulmiansa\nja mytisti samalla suutaan niin pitkään ja kovasti, että kulma- ja\npartakarvat melkein koskettivat toisiinsa. Samanlainen silmäkulmien\nja suun liike seurasi aina, milloin Parta-Jaakko jotain ajatteli. Jos\najatus oli mieluinen, kohoilivat ja tiristyivät kulmat ehtimiseen, ja\nhuulet laajenivat ja mytistyivät sitä mukaa. Jos ajatus oli oikein\nhupainen, pääsi yhtäkkiä kuuluva naurun posaus.\n\nNäistä kasvojen eleistä voi jo huomata, ettei hänellä ollut \"kaikki\nkotona\". Mutta hän ei tehnyt kellekään pahaa, vaan teki työtäkin, kun\noli mukana muita, jotka osasivat sävyisästi irroittaa noista pitkistä\najatuksista ja ohjata työhön. Olipa hänellä käsityötaitoakin. Uusi\nkätkyt, jossa lapset parhaillaan nukkuivat, oli hänen tekemänsä.\n\nEmäntä Heta tiesi työmiehensä ruokahalun ja kohoten rukkinsa äärestä,\nsanoi:\n\n-- Tule, Veerti, liikuttelemaan kätkyttä, niin minä noudan ruokaa.\n\nPoika lähestyi vastahakoisesti kätkyttä ja kysyi:\n\n-- Tuleeko äiti sitten liikuttelemaan, että minä pääsen syömään?\n\n-- Kyllä sinä pääset, sanoi Heta ulos mennessään.\n\nKun ei ruuan hakija heti palannut, alkoi Jaakko käydä rauhattomaksi\nlavitsalla istuessaan. Kulmat ja huulet myträhtelivät ehtimiseen, ja\njopa täytyi nousta kävelemään ympäri tupaa.\n\n-- Tuossako se on tuokin, tokaisi hän tullessaan kätkyen lähelle,\nkurtistaen samalla kulmiaan. -- Eikö se omassa \"lotiskossaan\"...\n\n-- Siinähän tuo on, ja sitten on niin raskas liikutella, virkkoi Veerti\nkenkänsä kärjellä kätkyen jalkaa pukkiloiden.\n\n-- Nosta pois! kehoitti Parta-Jaakko. -- Mitä se akan pentu siinä.\n\n-- En minä, esteli toinen.\n\n-- Nosta vain, nosta vain! kehoitti Jaakko yhä kiihkeämmin. -- Olkoon\nvanhassa lotiskossaan.\n\nVeerti ei näyttänyt halukkaalta. Parta-Jaakolla oli kova kiire saada\ntahtonsa toteutumaan.\n\n-- Nosta nyt sukkelaan, niin minä teen taas sen...\n\nPoika nosti ihastuneena päätään ja kysyi:\n\n-- Senkö sen?\n\n-- Sen sen, kun vain et anna äitisi särjettäväksi.\n\n-- Milloinka sinä sen teet?\n\n-- Iltasella saunassa... nosta, nosta.\n\nSe auttoi. Liepsaus vain, niin Kustaavan poika oli vanhassa\nkätkyessä. Liittolaiset istuivat paikoillaan, Parta-Jaakon huulet\ntekivät tyytyväisyyttä osoittavia liikkeitä, ja hänellä oli kova työ\npidätellessä naurun posahduksia.\n\nKohta tuli Heta kantaen ruokaa pöydälle. Hän ei huomannut mitään koko\ntapahtumasta, vaikka Jaakko samoin kuin Veertikin olivat tavallista\nhitaampia hyökkäämään pöydän ääreen.\n\n-- Siinä on, hän huomautti Jaakolle ja meni kätkyen luokse.\n\nVeertikin aikoi siirtyä pöytään, mutta silloin huomasi Heta asian ja\nkysyi ihmetellen:\n\n-- Kuka tästä nosti pois Villen? Kustaavako?\n\nPojan äänettömyys ja hätääntyminen ilmoitti, ettei sitä ollut Kustaava\ntehnyt, ja hän kysyi lujemmin:\n\n-- Sinäkö, Veerti, nostit? Äläpä tartu leipään, ennenkuin selität, mitä\nvarten niin teit.\n\nVeertin silmiin alkoi kohoilla vesikarpalot, ja hän tunnusti:\n\n-- Jaakko käski nostamaan uudesta kätkyestä vanhaan.\n\n-- Vai niin, sanoi Heta tiukasti. -- Pitikö sinun totella Jaakkoa? Ja\nmitä varten Jaakko meni sellaista neuvomaan?\n\nParta-Jaakko mutisti pari kertaa kulmiaan ja sanoa tokaisi:\n\n-- Mitä se talon lapsen kätkyessä... huoripentu...\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi Heta. -- Minä sen siihen asetin, ja\nkun siitä ei minun lapseni pahene, niin anna olla siirtelemättä.\n\nParta-Jaakko olisi ehkä unohtanut koko asian ja syventynyt\nmielityöhönsä, syöntiin, mutta kun Kustaavan lapsi nostettiin takaisin,\nniin vielä tosahti:\n\n-- Se on minun tekemäni kätkyt.\n\n-- No eiköhän tuo saa nukkua sinun tekemässäsi, sanoi Heta naurahtaen,\nvaikka harmissaan. -- Siitä saattaa tulla paljon parempi mies kuin\nsinusta, hupelo.\n\nParta-Jaakko oli herkkä suuttumaan \"hupelon\" nimestä, mutta kärsi\nkumminkin niiden sanovan, jotka hänelle antoivat ruokaa. Niinpä hän\nnytkin sivuutti sen puolen ja murahti:\n\n-- Ei tule huoripennusta.\n\nHeta jätti Jaakon laisekseen ja kääntyi puhuttelemaan poikaansa, johon\npelkäsi tarttuneen samaa halveksimista. Hän kyseli moneen kertaan,\nmitä tämä ajatteli nostaessaan, ja selitti, etteivät lapset saa\nhalveksia toisiansa, sillä kaikilla on sama Jumala ja kaikki ihmiset\novat syntisiä. Hän jätti pojan rankaisematta, kun se itkusilmin lupasi\nhoitaa ja suojella Kustaavan poikaa yhtä hyvin kuin omaa pientä\nveljeänsä.\n\nParta-Jaakko ei enää kuunnellut tätä keskustelua, vaan puri ja nieli\nniin tempomalla kuin nälkäinen lehmä, joka on päässyt apilaspeltoon.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuu valaisi hämärästi Kivimäen tuvan, jossa kaikilla joukoilla oli\nnukkumapaikkansa, paitsi Parta-Jaakolla, joka nukkui mieluimmin\nsaunassa. Heta oli herännyt ennen puolta yötä ja käynyt ulkona\njäähdyttelemässä. Sieltä palattuaan hän huomasi, ettei Veerti ollutkaan\nvuoteellaan, ja meni hätäisenä herättelemään Kustaavaa, joka nukkui\nlapsensa kanssa uunin kupeella.\n\n-- Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on\njoutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.\n\nKustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.\n\n-- En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään\nhaparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.\n\n-- Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.\n\n-- Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole\nottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se\nparhaansa teki.\n\n-- Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.\n\n-- Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka\npaleltuu, voivotteli Heta. -- Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin\nmennään yhtenä katselemaan jälkiä.\n\nKohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He\nhyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan\njälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.\n\n-- En minä näe mitään, sanoi Kustaava. -- Jos olisi mennyt Parta-Jaakon\nluokse saunaan.\n\n-- Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se\npainajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin\njauhamassa pois sinun lapsestasi.\n\nKustaavakin alkoi jo kauhistua, että hänen lapsensa tautta lienee\ntuollainen kirous tarttunut talon lapseen. Hän ei kuitenkaan ilmaissut\ntätä ajatustaan, vaan koki uskotella pahaa paremmaksi ja sanoi:\n\n-- Minä käyn kuitenkin katsomassa saunasta.\n\nHän juoksi sinne ja palasi takaisin ilosta läähättäen.\n\n-- Siellä se on! Minä vilkaisin ikkunasta, niin tuli näkyi ja puhelu\nkuului.\n\n-- Sepä oli hyvä, ihastui Hetakin. -- Mutta mitä varten se on näin\nkeskellä yötä mennyt sinne.\n\n-- Mennään ja kuunnellaan hiljaa oven takaa, ehdotti Kustaava.\n\nHe hiipivät oven taakse, jossa oli harvat raot, joista näki ja kuuli,\nmitä saunassa tehtiin. Jaakko istui selin oveen ja vuolla tohelti\nniin työhönsä syventyneenä, että pinnistyksestä pullistuneet huulet\npuksahtelivat käden liikkeen mukaan. Veerti piteli palavaa pärettä ja\nkatsoi tarkasti työhön.\n\n-- Noinko vahvaksi sinä jätit kaulan? kysyi Veerti.\n\n-- Vuollaan vielä, vuollaan vielä.\n\nAlkoi taas kuulua säännöllinen puh... puh...\n\n-- Nyt se kaula välttää.\n\n-- Jo nyt, myönnytti Veerti.\n\nKustaava suhki oven takana Hetalle, että puuhevosta ne varmaan tekivät.\nHeta ei ennättänyt vastata, kun Veerti sanoi:\n\n-- Rallatappas vielä sitä \"littuttaata\", että minäkin oppisin.\n\n-- Etkö sinä vielä muista, tokaisi Parta-Jaakko. -- Ei tässä joutaisi.\n\n-- Rallattele vuollessasi.\n\n-- No kuuntele sitten:\n\n    Littuttaa liukkaalla jäällä,\n    ei ole kuka mua auttaapi täällä...\n    toiset köyhät toisia köyhiä\n    armossansa auttavat.\n\nJaakko aikoi kiekutella saman sävelen toiseen kertaan, mutta Heta\nkeskeytti sen tempaisemalla auki saunan oven. Saunassa olijat\nsäikähtivät, ja Jaakko piilotti veistoksensa selkänsä taakse.\n\n-- Mitä renkutusta täällä Jaakko opettaa Veertille? kysyi Heta\nkiivaasti.\n\n-- En minä mitään, en minä mitään, pulpatti Jaakko hätäisenä.\n\n-- Vai et mitään. Minä kuuntelin oven takana.\n\n-- Itse pyysi... itse pyysi.\n\n-- Niin teki. Mutta mikä se on se kapine, jota pitää yöllä tehdä?\n\n-- Sitä ei akoille näytetä, tosahti Parta-Jaakko.\n\nEnempää puhumatta sivalsi Heta tuon piilotetun kapineen ja nähdessään\nsen viulun tekeleeksi, löi yhtä kyytiä kiukaan kiveen kappaleiksi.\nParta-Jaakon huulet ja kulmat mutistuivat niin kamalan näköisiksi,\nettä Heta kiirehti ulos ja kutsui Veertin mukaansa. Saunan edessä hän\nriipaisi vanhasta vastasta varvun ja alkoi piiskata poikaansa. Mutta\ntuskin oli ennättänyt kahta kertaa hotaista, kun saunan ovi aukeni ja\nnyrkin kokoinen kivi lennähti Hetan hartioita kohti. Kustaava huomasi\nkiven heiton ja kiljaisi: nyt se hullu... mutta Heta makasi jo suullaan\npoikansa jaloissa. Kustaava alkoi huutaa ja käski Veertin mennä\nkutsumaan isäänsä. Peljäten Jaakon heittävän toisella kivellä, alkoi\nKustaava kainaloista kannattaen vetää Hetaa saunatietä pitkin tupaan\npäin. Rappusille päästessä tuli Kaspo unenpöpperöisenä vastaan ja alkoi\nkysellä, mikä Hetalle on tullut. Kustaava selitti, että Parta-Jaakko,\nhullu, heitti kivellä selkään.\n\n-- Missä heitti kivellä ja mistä syystä? tiedusteli Kaspo ihmetellen.\n\n-- Se oli Veertin kanssa tekemässä saunassa viulua, selitteli Kustaava.\n-- Ja kun Heta särki viulun, niin silloin se...\n\n-- Se siitä sitten tuli, alkoi Kaspo kiukutella. -- Mitä varten sinne\ntarvitsi mennä. Olisi antanut hupelon pitää viulunsa.\n\nKustaavakin jo tuskastui.\n\n-- Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. -- Tarpeellisempi on\nkatsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi\nsekin hupelo sitoa köysiin.\n\n-- Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte.\nOlkoon ja menköön minne hyvänsä.\n\nHeta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka\nveri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut\nkylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman\nansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko\nkevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan\nhoitoon.\n\nVasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä\nväsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty\nviulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.\n\nSamana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle\nja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni\npalkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä,\nmutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa.\nToinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä.\nAinoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan\nnuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin\npellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion\nympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon\nlaiteella.\n\nAitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen\nkaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.\n\nAitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi\nHeta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli\nKustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.\n\nVirren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta\nräystään alta.\n\nSairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:\n\n-- Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.\n\nKustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:\n\n-- Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.\n\n-- Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi\nsairas. -- Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja\ntule sitten tänne.\n\nKustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään\nhuoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi\netsimistään ruispellon pientarille.\n\nPellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet\nolivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien\npäällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja\nsiksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja,\nmutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain\njoutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä.\nMutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista\nja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia\nkorvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi,\nettä vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain\ntanssisäveltä.\n\nKustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan\ntullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa\nparhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa\nvinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka\nJumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan\nniitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia\nsiepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana,\nmutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi\nlasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi\nitkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena\ntapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä\nVeertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä\nhäntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. \"Mitähän piti\ntehdä\", ajatteli Kustaava. \"Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se\ntulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi\nollenkaan.\"\n\nHän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan\nlasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten\nomatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä\nmukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: \"Minä toitan, minä\ntoitan,\" Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä\nja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan\nkieliä.\n\nKustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. \"Eihän tuo päreviululla\nkitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti\", hän lohdutteli itseään.\n\"Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään.\"\n\nKustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään\ntaivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama\nsaattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen\nja kauniin näköinen oli taivaanranta.\n\nAitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.\n\n-- Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.\n\n-- Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. --\nTuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.\n\n-- Sinnekö ne jäivät?\n\n-- Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.\n\n-- Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin\nlukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.\n\n-- Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.\n\n-- Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti\nHeta. -- Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää\nkäskemässä.\n\n-- Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. -- Minä laitan tästä\nlähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina\ntervavettä, niin kyllä sinä paranet.\n\n-- Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. -- Minä tunnen,\nettä loppu lähenee.\n\nKustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:\n\n-- Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.\n\n-- En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut,\nettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.\n\n-- Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.\n\n-- Mitä se sillä tiedolla tekee.\n\n-- Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja.\nOnhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole\nrohtoja.\n\n-- Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.\n\n-- Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole\nkukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.\n\n-- Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.\n\n-- Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit,\nmutta eihän siltä menekään.\n\n-- Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun\nasti.\n\n-- Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. -- Hourailuahan tuo on.\n\n-- En minä houraile, vakuutti sairas. -- Minulla on selvempi ymmärrys\nkuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä\nymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani\nistuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien\nkiskonnassa.\n\n-- Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.\n\n-- Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin,\nmutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki\njumalattomaksi.\n\nKustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.\n\n-- Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. --\nSe minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun\nkuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä\nsinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi.\nVai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit\nymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?\n\n-- Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Kustaava. -- Oliko se puhe sittenkin totta, että\nsinä pidit Kurkisen Simosta?\n\n-- Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä\npidin.\n\n-- Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. -- Kaikki ihmiset\nsanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.\n\n-- En minä hylännyt, sanoi sairas. -- Mutta minkä minä taisin, kun Simo\ntakertui Agaattaan.\n\n-- Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.\n\n-- En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta\noli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.\n\n-- Niin on ollut, myönnytti Kustaava. -- Ja kyllähän Kaspo on\nkunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa\ntaloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän\nKaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.\n\n-- Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: -- Ottaisitko sinä\nKaspon mieheksesi?\n\nKustaava aivan ällistyi.\n\n-- Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.\n\n-- Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.\n\n-- Vaikka olisikin, sanoi toinen -- niin mitä sinä mainitsetkaan\nminusta, köyhästä akasta.\n\n-- Älä pahastu, pyyteli sairas. -- En minä sano tätä leikillä enkä\nkadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen\nkuin sinä olet.\n\nTämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi\nitku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin\nnyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään\naikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.\n\n-- Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. --\nÄlä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. --\n\nArvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin,\nmitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi\nrakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on\nperintöä.\n\n-- Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. -- Mutta lupaa\nkumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.\n\n-- Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. -- Mutta jos Kaspo käskee, niin\nsilloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.\n\n-- Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. -- Minä puhun vielä ennen\nkuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee\nisäänsä.\n\nSairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä\nseurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava\nauttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä\nkuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan\nsairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut\njotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli\nkuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja\nhän sanoi:\n\n-- Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon\nsaituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi\nmaksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä\nkivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.\n\n-- Sallittu se oli, huomautti sairas. -- Ei se olisi heittänyt, jos\nymmärsin kohdella taitavammin.\n\n-- Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?\n\n-- Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut\nkellekään.\n\n-- Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.\n\n-- Ei se ole tarpeellinen tietää.\n\n-- Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: -- Parta-Jaakko oli\nsuuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano\nnytkään.\n\n-- Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.\n\n-- Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. -- Et sinä sitä\nmuuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä\nolisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.\n\n-- Entäs lapsesi? sanoi sairas.\n\n-- Herra on orpojen isä.\n\n-- Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. -- Mutta ettet tyhjää\narvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian:\nParta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen\ntekemäänsä uuteen kätkyeeseen.\n\nKustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni\npian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen\nlapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.\n\n-- Älä voivottele suotta, sanoi Heta. -- Ei se ole sinun syysi, eikä\nvoivotellen parane.\n\n-- Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi\nsait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?\n\n-- Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. -- Ja jos tahdot vielä\nsovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.\n\nKustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon\npuhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan\npyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia.\nMennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut\nkiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan\npaineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi\ntämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut\nverihaavaa.\n\n-- Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen\nsyliinsä. -- Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei\näitisi tarvitse niin paljon huolehtia.\n\n-- Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.\n\n-- Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti\nalkaisi taluttaa veljeänsä.\n\nMutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen,\nja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi\nKustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava\nymmärsi asian ja sanoi:\n\n-- Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.\n\nVeertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää\nsalaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja\npalattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:\n\n-- Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut\nsalaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla\nvalppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki\nmuutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen\nalkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.\n\nLipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa\ntervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti\nsiitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan,\nettä se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan\nventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.\n\nAnnastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton\npyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja,\nsaatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:\n\n-- Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi\nkäsien.\n\n-- Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. -- En\nole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.\n\n-- No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan\nvalittelematta, lohdutteli Annastiina.\n\n-- Mikä helppo se sitten puolen vuoden perästä tulee? kysyi Kustaava.\n\nAnnastiina tuuppasi Kustaavaa olkapäähän ja silmää iskien supakalta\nsoplatti:\n\n-- Katsos tätä, kun ei ole ymmärtävinään. Puolen vuoden kuluttuahan\nmiehet saavat ottaa toisen emännän.\n\n-- Ottakoon vain vaikka vähän ennenkin, sanoi Kustaava ääntänsä\nalentamatta. -- Tämän viran luovuttaa mielellään milloin hyvänsä.\n\n-- Älä sinä puhu leikilläsikään tuolla tavalla, supatti Annastiina. --\nHyvä tässä, velattomassa talossa, on olla emäntänä.\n\n-- Eivätpä tuon Heta vainajankaan päivät kovin kadehdittavilta\nnäyttäneet, sanoi Kustaava.\n\n-- Mitä tuosta Hetasta, virkkoi Annastiina halveksien. -- Isältä\nperitty koti ihmisellä ja sittenkin totteli Kaspoa niin, ettei\nkeittänyt kahviakaan kuin suurimpina juhlina.\n\n-- Mistäpä keittänee, jos ei isäntä tuo, sanoi Kustaava antaen huomata,\nettei ole nytkään kahvin toivoa.\n\n-- Sen nyt tietää, ettei Kaspo tuo, jos ei itse hanki. Mutta luulisi\ntuon sinulle tuovan, kun tietää, että olet emäntänä ollessasi juonut\njoka päivä.\n\n-- Missä pakossa se minua herkuttelisi enemmän kuin omaa emäntäänsä. Ja\nhyvin näkyy tulevan toimeen ilmankin.\n\n-- No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. --\nMutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan\nkahvitta, jos pääset tähän emännäksi.\n\nKustaava kiivastui.\n\n-- Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon,\nniin ei se näin köyhää ota, ei vaikka...\n\n-- Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, -- Sano\nHyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat\nvelkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.\n\nKustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.\n\n-- Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati\nsitten Kaspo Haverinen.\n\n-- Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi\nAnnastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: -- Sellainen\npuhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.\n\nKustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:\n\n-- Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei\nrahoja löytyisikään?\n\n-- Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain,\nettä ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse\neteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse\nmainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun\nollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin\nvoit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä\njuhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.\n\nKustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi\nihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti,\nettä tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä\nhänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet\nja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi\nlapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun\nsitä ystävällisesti puhuttelee.\n\n-- Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.\n\n-- Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.\n\n-- Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. -- Ja niin minä olen\nkuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon\nvanhusta.\n\n-- Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja\npojalle.\n\n-- No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.\n\n-- Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon\nelättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin\ntoisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään\nnäissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään\nkipenen voita talven varaksi.\n\n\"Nyt se on pula edessä\", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:\n\n-- Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä\nkysyä.\n\n-- Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.\n\n-- Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.\n\n-- Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti.\nJos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon\npäälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.\n\n-- Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan\nkuin anteeksi pyytäen. -- Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi\nliikutella toisen tavarata.\n\n-- No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.\n\nHänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on\nloppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä\nsurulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.\n\n-- Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä.\nSiellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole\nollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne\nmuistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.\n\nKustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.\n\n-- Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan\nvilpittömästi. -- Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani\njääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?\n\n-- Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.\n\nKustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. \"Olisiko sittenkin\npahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla\nja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka\ntietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän\nemännäksi.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHeinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat\nniityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun\naikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä\ntakaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei\nollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.\n\nTällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa\nkanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika\nVille lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa\nväsyttää, ja hän kysyi:\n\n-- Milloinka Olka tulee pois?\n\n-- Ei se tulekaan, oli vastaus.\n\n-- Minkätähden ei tule?\n\n-- No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja\näiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.\n\n-- Minkätähden ne menivät? uteli poika.\n\n-- Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.\n\n-- Minkälainen on parempi mökki?\n\n-- Et sinä sitä vielä ymmärrä.\n\n-- Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?\n\n-- Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja\nhevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä\nsentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.\n\n-- Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.\n\n-- Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.\n\n-- Mennään me sinne.\n\n-- Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään.\nMeidän täytyy olla täällä. -- Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.\n\nPoika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin\nentisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut\nlukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan\ntarpeettomalta ja ikävältä.\n\nKustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä\npaljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään\nniinkuin \"köyhällä akalla\", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä\nnimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli\nköyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain\nkiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.\n\nPoika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra\nsinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala...\n\n-- Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä\nole \"kiuvas\". Katso sinä tarkemmin.\n\nPoika alotti uudestaan, mutta \"kiuvas\" siitä sittenkin pyrki tulemaan.\n\n-- Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. -- Ei kirjassa puhuta\nsaunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän\non kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana\n\"kiivas\" ja mikä \"etsiskelee\"?\n\n-- En minä, vastasi poika.\n\n-- Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti\nKustaava. -- Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia\nvanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti\nsinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut\nnähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin\nhuomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit\nja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään\nkylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.\n\nVille ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu\nja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat\nvalua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.\n\nKustaava koetti lohdutella:\n\n-- Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin\nkäydään aina yhdessä.\n\nNämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran\nelämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi\nniin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.\n\nNyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen\npakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden\nitkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että\nhänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä\npiti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset\nkehrättävät loppuun.\n\nKun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen\nja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika\nvalpastuikin ja virkkoi:\n\n-- Äiti, minulla on nälkä.\n\n-- No, pitää ottaa vähän kakkua.\n\nKustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja\nhaki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu\nlusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.\n\n-- Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää\nleikatessa karisseita muruja.\n\n-- Jo, kuului hiljainen vastaus.\n\nPoika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:\n\n-- Onko äiti itkenyt?\n\n-- En, muuten ovat silmäni kipeänä.\n\nPoika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään.\nÄänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että\nVilleltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen\nitkeneen.\n\nHe asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut\nkumpaisenkaan silmiin.\n\n-- Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.\n\n-- Täällä on ikävä yksinään... pelottaa, valitti poika.\n\n-- Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.\n\n-- Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.\n\n-- Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. -- Pane\nnytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.\n\nVille alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: \"Silmän' nyt\nkiinni painan\" ja sitten: \"Levit' nyt siipes päällen'\", joka päättyi\nsanoihin: \"Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja\nolla Vartian'\". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se\noli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut\npoikansa mukanakaan sanoa: \"viimein täältä auttaa taivaan iloon\nvissist'\".\n\nHerransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat\nviimeksi.\n\n-- Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin\nei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.\n\nKohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVille heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen\npäähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven\nraolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi\nkokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen\npäässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko\npakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti\nalas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan\nkalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle\nvedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja\nodottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska\npyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut\nlaskeutua alas.\n\n-- Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan\nviimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.\n\n-- Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.\n\nPerunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun,\nkoettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi\nja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa.\nHän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan\nkasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä\nkurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi\nuunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava\nhyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.\n\n-- Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.\n\nKustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho\nvahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.\n\n-- Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä\nJumalaa, ettet palanut pahemmin.\n\n-- Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.\n\n-- Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit\ntullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en\nminäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.\n\n-- Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.\n\n-- Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.\n\nKustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.\n\n-- Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi\nlopetettuaan työnsä.\n\nVille sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina\nkorviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi\nruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten\nkovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko\ntukka-asiasta.\n\nEnnen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän\nheti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä.\nKustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään.\nSilläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan.\nKuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan\nsuuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä\npoikaa lohduttamaan.\n\n-- Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu\nperillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.\n\n-- Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.\n\n-- Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin,\nettä minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.\n\nNyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien\nsalaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää\nyksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei\nköyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. \"Kun tuo poika kasvaisi\nvähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset\", hän ajatteli.\n\nNyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.\n\nVille siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon\nylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran\njälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen\npienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse,\njolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.\n\nNukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti\nheti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin\nsuksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän\npuita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona\nkasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se\noli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä\nnoutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä,\nja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä,\nettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä\npellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon\npientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat\nsuurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat\nhänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja\nihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli\nvihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu\nolisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika,\nmutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä\nja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä\nse oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen\nPyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka,\njonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan\nhänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi\ntullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan.\nHän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla\ntakaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika,\nkun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt.\nEiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.\n\nTästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja\nkolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli\nhän nukkumassa.\n\nAivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä,\njoutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.\n\n-- Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava\nhiihtämisestä hengästyneenä.\n\nHän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen\npäällä suuri nyytti villoja ja liinoja.\n\n-- Saitteko voita? kyseli Ville.\n\n-- Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt\npäästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.\n\n-- Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.\n\n-- Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti\nKustaava.\n\nHän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat\nkämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli\nsydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat\neläinten muodossa.\n\n-- Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. -- Tuo\nsydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki\npahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat\ntuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.\n\nVillen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun\nallakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.\n\n-- Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä\nvastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki\npuhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät\nole enää niin turjakkeet.\n\nHän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen.\nJa huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen\nkiireesti ja sanoi:\n\n-- Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä... se on synti.\n\nVille häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon\nalitse.\n\n-- Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. -- Tässä on\nhurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee\nsarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen\npää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla.\nTässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee\njumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen\ntuliseen järveen.\n\nTässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan\nnäköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.\n\nKustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.\n\n-- Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville\narasti.\n\n-- Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät\nrusahtelevat, selitti Kustaava.\n\n-- Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen\npelokkaasti äitiinsä.\n\n-- Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.\n\nHän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa\neväitä kontista.\n\n-- Tässä on voita.\n\nVillen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi.\nSe oli sittenkin voita.\n\nElantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen\nköyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan\nVille painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin\nsuinkin pääsi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla\nkääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: -- Mikä\nkolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.\n\n-- Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi\näitinsä viereen istumaan.\n\nPojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta\nkammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä\npidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä\ntalvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän\nkerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.\n\nNyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko\nyhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin\nsiivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen\ntuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi\nhyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän\nsaamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista\nsuuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.\n\nKustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita\nrikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle\nmahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan\nnousematta.\n\n-- Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.\n\n-- Eipä kuulu entistä enempää; -- mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella\näänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.\n\n-- Terveenäkö ovat kotijoukot?\n\n-- Terveeksi nuo jäivät.\n\n-- Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?\n\n-- Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona\nsairastavan.\n\n-- Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.\n\nKuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli\njo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy\nhänen kertoa Heta vainajan terveiset.\n\n-- Mitähän tautia sairastanee?\n\n-- Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli\nvoimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.\n\nKustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa\nsointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.\n\n-- Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin\nsairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten\nolisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi\nsaanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.\n\nSimo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella,\nsanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy\nenemmänkin, niin kysyi:\n\n-- Tulitteko tänne töihin?\n\n-- Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät\nkelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin\nlämmitellä?\n\nKustaava naurahti.\n\n-- Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein\nmieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta\npääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.\n\n-- Eikö tämä Ville olisi yksinään?\n\n-- Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta\nsuuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että\nsitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime\nviikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään.\nValittaa vain pelottavan.\n\n-- Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä\nja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu\nkuin hyvin harvoilta. -- Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin\nkyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.\n\nVilleäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä\nviereltä.\n\n-- Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava\nja antoi kädellään alkua pojan askelille.\n\nSimo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:\n\n-- Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi\nkylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt,\näläkä ujostele.\n\n-- Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.\n\n-- Mikä ruskaa?\n\n-- Tämä tupa ruskaa.\n\n-- Eihän tämä nytkään ruska.\n\n-- Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän\nrohkeammin.\n\n-- Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.\n\nSimo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:\n\n-- Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja.\nOsaatko sinä minkään virren sanoja?\n\n-- En minä osaa.\n\n-- Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. -- Osaathan sinä \"Armostas o\nisä lainaa\" ja \"Silmän nyt kiinni painan\".\n\n-- Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.\n\nSimo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä\nlaulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.\n\nKustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui\nkallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle\nkaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta\nei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä\najatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan\nolla tämän Simon kanssa.\n\nLaulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja\nrupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.\n\n-- Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.\n\n-- Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.\n\n-- Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle.\nViikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on\naivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan\ntäällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.\n\n-- Vai lehmä, naurahti Kustaava. -- Näkyy olevan tietämistä, kun saan\nleipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.\n\n-- Niin, myönnytti Simo. -- Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta.\nMutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi\nsäästössä.\n\nKustaava joutui vähän hämille.\n\n-- Vai ovat niinkin puhuneet... Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi\nuskoa, että se ja monet muut jutut ovat \"hyväin\" ystäväin nostelemia.\nEi minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.\n\nSimo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan\nmieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.\n\n-- Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa\naikamieheksi.\n\n-- Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi\nauttamaan, sanoi Kustaava.\n\nVille ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska\nsuu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän\nsittenkin miellytti Simon lausuma \"aikamiehen\" nimi.\n\nVille olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten\nhalkoja hakataan.\n\n-- Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.\n\n-- Suksilla Simon latua myöten.\n\n-- Minne asti lienee mennytkään.\n\n-- Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.\n\n-- Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.\n\n-- Katsoisin, kun Simo hakkaa.\n\n-- Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit\nkarttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos\nolisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit,\nja minä kehräisin.\n\nVillellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja\naikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän\non poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen\neikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut\nreippaalla mielellä, ja kyseli:\n\n-- Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?\n\n-- Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään\npaleltumaan.\n\n-- Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. -- Pitää toki\nantaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja\nsaadaan sinne tulikin.\n\nVillen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.\n\n-- Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. -- Tehdään\ntervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.\n\nVille alkoi tuhertaa itkua ja urahti:\n\n-- Minä en osaa kartata.\n\n-- Mitä kartata? uteli Simo.\n\nKustaavaa nauratti.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi\nolla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.\n\n-- Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. -- Leikilläänhän se\näitisi on niin sanonut.\n\n-- Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. -- Poikalapsesta on vain\nelatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia\nsiitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille\nkuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa\neikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.\n\nKustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä\nmuuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan\nkatseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja\nherättääkseen Simon huomiota lisäsi:\n\n-- Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu\nmilloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?\n\nIlman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko\nasian äänettömyydellä.\n\n-- Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. -- Ei ole kehumista\nkummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.\n\n-- Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.\n\nSimo nosti päätään ja kysyi:\n\n-- Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen\näidiksi?\n\n-- Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?\n\n-- Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon\npoikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.\n\n-- Ettäkö jos kuolisi?\n\n-- Ei, vaan pojan eläissä.\n\n-- Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.\n\n-- Niin, niin, myönteli Simo. -- Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi,\nettei saa olla omainkaan lastensa isä.\n\n-- Kuka sen voipi estää... En minä ymmärrä...\n\nKustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se\nolisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin\nonneton isä on.\n\nSimo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä\ntullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa\näänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet\nterveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän\nikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:\n\n-- Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?\n\n-- En ole kuullut, sanoi Simo. -- Mutta tuskinpa on raskinut panna\nrahojaan.\n\n-- Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. -- Eihän se Hetallekaan\nhommannut mitään.\n\n-- Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.\n\n-- Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. -- Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi\nvain, että \"mitäpä häntä -- näet Kaspoa -- niillä vaivaamaan, kun ei\nomasta halustaan hae\". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli\nsilloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.\n\nSimolta seisattui päreen kiskonta.\n\n-- Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?\n\n-- En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli,\nettä Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.\n\n-- Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?\n\n-- Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.\n\n-- Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin,\nettä Heta halveksi minua.\n\n-- Ei se ole halveksinut.\n\n-- Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten... Ohhoh... ohhoh...\n\nSimo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.\n\n-- Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. -- Se asia alkoi\njo unohtua... ohhoh... Kunpa olisi tuon tietänyt silloin... ohhoh...\nKuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?\n\n-- Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?\n\n-- Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään\nkoske.\n\n-- Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs\nSimoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?\n\n-- Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun\nmuut pilkkasivat.\n\n-- Kuka pilkkasi ja missä?\n\n-- Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni\nonnettomimpana iltana.\n\n-- Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. -- Se on varmaan sama\njuhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?\n\n-- Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun\ntäytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten\ntöitä.\n\n-- Ja muut sille nauroivat, Hetakin?\n\n-- Niin. Minä näin sen.\n\n-- Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. -- Mutta Simo\nsaapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.\n\n-- Niin, niin, huokasi Simo. -- Siinäpä minä taisin erehtyä\nsurkeasti... Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita,\njotka eivät tule takaisin... Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää\nminunkin.\n\nIstualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.\n\n-- Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.\n\n-- Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.\n\nSimo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.\n\nKustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:\n\n-- Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.\n\nHän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle\nkarsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun\nalusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona\nparemmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui\nitsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen\nvaloa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa\nkahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta.\nSimolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska\noli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta\npäretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä\nniin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten\nrasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin\naikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä,\nvai muutenko aikansa kuluksi?\n\nKustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten\nSimo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa,\nvei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui\npäreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin\njuuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.\n\n-- Saiko Simo hyvästi nukutuksi?\n\n-- Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän\nvalvottamaan.\n\nVillekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan\nkupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt\nkoko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.\n\n-- Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.\n\n-- Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.\n\n-- Ei.\n\n-- Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja\nalkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.\n\nVille oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti\npyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä\ntaivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan\noli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen\nlihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä\npalkitsematta.\n\nMutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon\neteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:\n\n-- Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen\nkopsavasua tekemään.\n\n-- Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. -- Tuon verran\ntekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan\njonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän\nsäiliön tavaroilleen.\n\nVillellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti\nkädellään kosketella.\n\n-- Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.\n\n-- Mitä sinä vasua sinne veisit?\n\n-- Poimisin siihen kuusenkäpyjä.\n\n-- No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.\n\n-- Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi\nSimo.\n\nTyöpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon\noli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin,\nmitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika,\npuoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle.\nMiehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä\nsuksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta\nsauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.\n\nKustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa\nriittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui\nmieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi\nSimollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut,\nettä on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen\nnokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka\nkerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä,\nkun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen.\nMahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.\n\nKustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein,\nmutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin\nottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat\nsiirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun\nei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja\nvakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän,\nei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen\nkiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt\ntervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt\nsiihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia\noksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.\n\n-- Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan\npäässä hakkasi.\n\n-- Ei vielä, kuului vastaus. -- Odotahan siellä, ettei mene lunta\nkenkiisi, kyllä minä tuon.\n\nVähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen,\njossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät\nne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan,\nmutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista\njalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna,\nniin tikku tarttui.\n\n-- Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.\n\n-- Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.\n\nMäärän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita\nvalkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.\n\nVille rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin,\nkatseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden\nlatvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti\nvirren:\n\n    \"Kosk' ajattelen ahkerast'\n    mun entist' elämääni,\n    niin karvastelee katkerast'\n    suruista sydäntäni;\n    se tulee ratki raskahaks'\n    ja aivan paljon painavaks',\n    pois poistaa luistan' rauhan.\"\n\nVille aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun\nhuomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi\nhattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti\nlaulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei\nVille häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun\nSimon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä.\nPojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää,\nettä se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään\nuutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia\nvanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia\nparannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita\nmerkkejä.\n\n-- Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.\n\n-- Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.\n\n-- Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään\nhavumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.\n\n-- En minä sinne, vastusteli Petter.\n\n-- Mennään vain, siellä on tulikin.\n\nPetter ei puhunut mitään.\n\n-- Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. -- Siellä saat nähdä\nisäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.\n\nPetter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki\nentiset pukimet enää kelvanneetkaan.\n\n-- En minä ota huivia.\n\n-- Miksi et ota?\n\n-- Ei ole Petterilläkään.\n\n-- Jos ei korviasi palella, niin mene vain.\n\nEihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.\n\nUlompaa hän jo huusi:\n\n-- Simo! Kuulkaa Simo!\n\n-- Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.\n\n-- Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.\n\n-- Kuka on tuonut?\n\n-- Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona\nvalkea?\n\n-- Ei siellä ole valkeata.\n\n-- Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.\n\nEi kuulunut enää vastausta.\n\nHe menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli\npalanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville\nuudisti huutonsa.\n\n-- Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.\n\n-- En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.\n\nVille aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:\n\n-- Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.\n\nVille katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:\n\n-- Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.\n\n-- Ei tule nyt, vakuutti Petter.\n\nHeidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan.\nSuksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:\n\n-- Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.\n\n-- Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.\n\n-- En minä isältä, sanoi Petter. -- Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä.\nSaat tämän \"riskun\".\n\nPetter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville\nolisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi\nkiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa,\nettä Petterin on nälkä ja se antoi \"riskun\". Kustaava joutui vakaviin\najatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:\n\n-- Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?\n\n-- En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.\n\n-- No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse \"riskua\" antaa.\n\nPetter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti\nselittämään:\n\n-- En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.\n\nKustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.\n\nKohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin,\ntuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava\nsattui olemaan ulkona.\n\n-- Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi,\ntuumi Ville. -- Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä\npitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.\n\n-- Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. --\nPetterkö tämän teki?\n\n-- Niin, Petter, teidän Petter.\n\n-- Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. -- Minä vien tämän\nmetsään ja tuon tullessani paremman.\n\nVille katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen\nnäköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:\n\n-- ... lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan...\n\nKustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:\n\n-- Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.\n\n-- Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. -- Ei Simo ole niin\nrumasti sanonut.\n\n-- Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.\n\n-- No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä\nkerro kenellekään muille.\n\nKustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta\neikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. \"Mitähän semmoinen\nmerkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele\", ajatteli Kustaava.\n\"Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se\nole pojan syy... Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa\".\n\nHän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa\nillalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut.\nTasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt\npuusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä\nveitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään\nvietyä härkäänsä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nViikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä\nvalmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi\ntaaskin ikävöimään.\n\n-- En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.\n\n-- Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.\n\n-- Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. -- Mutta\nvoisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon\nalkupäivinä päättyvän.\n\nKustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan\nsiitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi\nkaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava\nlauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen\nravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.\n\n-- Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä\npois, valitti Kustaava.\n\n-- Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.\n\n-- Onko teillä se kirja?\n\n-- On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.\n\n-- Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo\ntarkoitti. -- Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.\n\n-- On se toisilla, huokasi Simo. -- On ollut Kristityllä, josta Bunyan\nkertoo \"Kristityn vaelluksessa\".\n\n-- Kirjako se on?\n\n-- Kirja on, hyvin kaunis kirja.\n\n-- Onko siinä kuvia? kysyi Ville.\n\n-- Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron\nsunnuntaina.\n\n-- Kertokaa jo nyt.\n\n-- Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko\ntalvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen\nmuisto jäikin jokaiselle.\n\nAikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja\nkotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen\nmielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa\nkapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni\nVille pyytämään:\n\n-- Kertokaa nyt sitä satua.\n\n-- Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.\n\nJa hän rupesi kertomaan.\n\n-- Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla\noli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut\nkaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se\nkaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin\nlähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma\nselässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt\nminnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset\neivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki\npalaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.\n\nTähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli\nsuu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa\nkantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan\nupposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei\nlöytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli\nkesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat\nolivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä\nApollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa\nääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli\nkumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville\nensimäiseksi:\n\n-- Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?\n\n-- Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata,\nselitti Simo.\n\n-- Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.\n\n-- Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse\ntaivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi\nheitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan\nohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja\nlaskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas\nkärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi\nrukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään,\nvaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: \"Entäs meitä?\" \"Ja\nteitä myös\", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.\n\n-- Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.\n\n-- Ovat ne sitten päässeet.\n\n-- Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?\n\n-- Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä,\nselitti Simo.\n\nIltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen\nVilleäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä,\njoutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti\nkatselleensa \"sydämen kirjaa\" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin\npanematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko\nnäiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.\n\nIllan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä-\nja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli\nkuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.\n\n-- Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. -- Olisihan se ehkä mielellään\nelänytkin.\n\n-- Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. -- Haveriseltakin jäi\nkovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.\n\n-- Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. -- Vanhin poika tulee muutamien\nvuosien kuluttua aikuiseksi.\n\n-- Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. -- Sitä viulua\nkuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin\nkuoli.\n\n-- Nytkö, hymähti Simo. -- Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun\nja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa,\nkun on päässyt.\n\n-- Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän\npahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi.\nOlivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.\n\nVille oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän\nsielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen.\nMiksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö\nhe sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään\nkatsomassa eikä kuulemassa?\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSimon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä\nkerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen\nhiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:\n\n-- Tänne tulee vieras.\n\n-- Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. -- Näkyy\nolevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.\n\nVille jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän\nvieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista\nnuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava\nmeni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.\n\n-- Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin\nsuuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. -- Eikähän\ntuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.\n\n-- Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.\n\n-- Se on sitä \"nälkäkurjen\" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän\nemännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.\n\n-- Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava\nhiukan tivakammin.\n\nSamassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.\n\n-- Kyllä sinä... ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole\nikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja,\nmilloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin\nheitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita\nhelvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta\netpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa\ntapoit siltä akankin.\n\nKustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:\n\n-- Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.\n\n-- Anna pojan olla, kivahti Agaatta. -- Sittenpähän kuulee\nkorvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä\nsilmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.\n\n-- Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin\nsukkelaan.\n\nKun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:\n\n-- Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole\nollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä\npuolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.\n\n-- Kyllähän sinä... uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli\nAgaatta vastaan. -- Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi\nkotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin\nkeitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut\nestämässä.\n\nKustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:\n\n-- On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko\nsen hyväksi vaiko pahaksi.\n\nHän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.\n\n-- Kun et mennyt metsään Simon luokse.\n\nVille ei puhunut mitään.\n\n-- Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. -- Mennään\nsaunaan pakoon.\n\nVähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen\näänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan\nikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain\ntutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan \"nälkäkurjen\" nimen.\n\nMutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen\nkapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.\n\nKun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta\nAgaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin\nmuutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.\n\nTänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava\nkävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun\nkuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua\nnukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta\ntekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin\nvalveella.\n\nKustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen\npäätään virkkoi:\n\n-- Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.\n\n-- Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen\nviipynyt.\n\n-- Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?\n\n-- Asiaako! toisti Simo. -- On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.\n\n-- Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten\nhiihtänyt tämän matkan.\n\nSimo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:\n\n-- Joko Ville nukkuu?\n\n-- Jo.\n\n-- No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin\nmonta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen\nsiitä asiasta.\n\n-- Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. --\nLapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.\n\n-- Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen\nhaukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on\nkymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta.\nSe hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin\nhaukkumaan minua.\n\n-- Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.\n\n-- Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä\nsanallakaan sanoisin vastaan... Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä\nkukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi\nryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.\n\n-- On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava.\n-- En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi.\nEpäileekö se kaikkia?\n\n-- Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan\nminulle yhdenkään ystävällisen sanan.\n\n-- Mistä se on saanut alun luulolleen?\n\n-- Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa\nkukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.\n\n-- Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.\n\n-- Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.\n\n-- Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. -- Tuntisinko minä sen?\n\n-- Tunnethan tämän.\n\n-- Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja\ntottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.\n\n-- Viehättävää, äännähti Simo. -- Onhan pirussakin viehättävää\nsiihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä\najatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo\noksaa.\n\n-- Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. -- Milloinka?\n\n-- Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin,\nvastasi Simo, painaen alas päänsä. -- Kun erosin sieltä ivaajain\njoukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä,\nniin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin\nse kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen\nrohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen\nrannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna\nAgaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on\nkestänyt... Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.\n\n-- Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. -- Kukapa täällä ei erehtyne.\nMutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla\nalituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.\n\n-- Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. --\nVielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.\n\n-- Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin \"koikaletta\",\nuhkaili Kustaava.\n\n-- Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.\n\n-- Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla\nmetsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.\n\n-- Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. --\nIloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman\nkäsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin\nnäyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes\nolisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun\nen olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.\n\n-- Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. -- Minä olen tähän\nasti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.\n\n-- Väärä luulo, sanoi Simo. -- Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin\nsyrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä\nkylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen,\nniin elät vieläkin paremmin.\n\n-- Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. -- Mutta\nolematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän\njuoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.\n\nSimo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:\n\n-- Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka\nmitä.\n\n-- Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. -- Me menimme saunaan\npakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.\n\n-- Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan... Ohoi, ohoi,\nhuokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. -- Sunnuntaina\npuhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä \"Kristityn vaelluksesta\", ja\nnyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.\n\n-- Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. -- Minä kestän\nAgaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi\najaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se\nmuistele mitään.\n\n-- Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt... Ohhoi, ohhoi... unipa jo\ntuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.\n\nKustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt\nuunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun,\nja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki\npuuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota\nrapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka\njälkeen seurasi hiljaisuus.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSimon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi\ntehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö\nketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana\nolevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.\n\nEräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.\n\n-- Tulkaa katsomaan! hän tolkkusi äidilleen. -- Tänne tulee hevonen,\njolla on punainen reki.\n\nKustaava tunnusteli tulijaa ja virkkoi:\n\n-- Se voisi olla Kivimäen ruuna, ja niin se onkin. Veerti on ajamassa.\n\n-- Mitä se tänne tulee? uteli Ville.\n\n-- En tiedä, mutta ehkä minä arvaan.\n\n-- No sanokaa.\n\n-- Ole nyt rauhassa ja istu hiljaisesti, kielteli Kustaava. -- Ei\nvieraan tullessa pidä joutavaa riemastella eikä jäädä ikkunasta\nkatsomaan.\n\nVeerti oli ennättänyt pihaan ja asetteli hevosensa eteen heiniä.\n\nKustaava meni rukkinsa taakse, mutta ei pannut sitä pyörimään. Ville\noli epätietoinen, mihin sovittaisi kätensä: povelleko vai polville.\nSelän taakse ne viimein vieraan tupaan tullessa sujahtivat.\n\nKustaava nousi tervehtimään ja kyseli kuulumisia.\n\n-- Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin\nsanovan.\n\n-- Eikö mitään? huomautti Kustaava. -- Tänne kerrottiin, että Veertin\nisä on kuollut.\n\n-- Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.\n\n-- Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.\n\nKustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä\nVeertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen\nmerkkiä.\n\n\"On mahtanut itkeä itkettävänsä\", ajatteli Kustaava ja auttaakseen\npoikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:\n\n-- Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin\ntuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.\n\n-- Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen\nkäteen. -- Tule tähän istumaan.\n\nKustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.\n\n-- Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.\n\n-- En, vastasi toinen.\n\n-- Lähtisitkö minun kanssani ajamaan?\n\n-- Ei äiti laske.\n\n-- Mutta jos äitikin lähtisi?\n\n-- Sitten minäkin.\n\nVilleä jo nauratti.\n\nKustaava arvasi, että Veerti oli häntä noutamassa kotiinsa, ja\njouduttaakseen asiaa kysyi:\n\n-- Tuliko Veerti minua hakemaan?\n\n-- Niin. Laittoivat pyytämään, että lähtisitte pesemään huoneita ja\nolisitte saman tien hautajaisissa keittäjänä.\n\n-- Pitää lähteä, myönnytti Kustaava. -- Veertikö siinä on hautajaisia\npuuhannut?\n\n-- Enhän minä niistä tiedä, sanoi Veerti ujostellen, kun kuuli itseänsä\nnäin suurten puuhain alkuunpanijaksi ajateltavan.\n\n-- Kukapa siinä senkään vertaa, rohkaisi Kustaava.\n\n-- Aappo-setä siellä kävi kutsumassa arkun tekijän ja haki\nhautajaistarpeita.\n\n-- Vai niin. Onko ollut setien kanssa puhetta, miten teillä ruvetaan\ntaloa hoitamaan hautajaisten jälkeen?\n\n-- Niinhän se setä sanoi minulle, että annetaan arennille, mutta muille\nkuuluu sanoneen, että myötäväksi se tulee.\n\n-- Antaisiko Veerti myödä?\n\n-- Minkäpä minä sille taitanen, jos myövät?\n\n-- Kyllä sinä taidat, sanoi Kustaava osaaottavasti. -- Se on äitisi\nperintötalo, ja isäsikin on siinä tehnyt työtä niin paljon, että sanot\nvain, ettei sitä saa myödä, ja rupeat itse hoitamaan, niinkuin olet\nnähnyt isäsikin hoitavan.\n\n-- En minä osaa, epäili Veerti.\n\n-- Osaat sinä, innostutti Kustaava. -- Otat taitavan rengin. Minä\ntulisin mielelläni karjanhoitajaksi, ja Ville alkaisi opetella\nrengiksi. Jo tämä saapi halot tupaan.\n\nVeertiä alkoi esitys miellyttää.\n\n-- Jos setä suostuisi, mutta ei se ehkä suostu, koska aikoi ottaa pikku\nOton luoksensa ja minun sanoi pitävän ruveta renkipojaksi tai oppiin.\n\n-- Kumpaanko rupeat, jos et saa kotiin jäädä?\n\n-- Ennen minä oppiin.\n\n-- Rupea vain oppiin, vaikkapa sepän oppiin, jotta osaat takoa\ntyökaluja, kun joudut isännäksi.\n\n-- En minä sepän oppiin, siinä pitäisi olla monta vuotta. Mutta mestari\nTarvainen ottaa yhdeksi vuodeksi, kun saapi tynnyrin rukiita.\n\n-- Joko siitä on puhuttu? kysyi Kustaava.\n\n-- Jo setä puhui, kun Tarvainen oli isälle arkkua tekemässä.\n\n-- En minä toivoisi Veertiä mestari Tarvaisen oppiin, säälitteli\nKustaava. -- Saisivat muut tehdä kuolleiden arkkuja ja länkiä.\n\n-- Tekee se tuulimyllyjäkin ja vaikka mitä, kehui Veerti vilkastuen. --\nSanoi nuorempana tehneensä viulujakin.\n\nKustaava ei sittenkään ihaillut tätä oppipaikkaa. Hänelle jo selvisi,\nmiksi Veerti oli enimmän taipuvainen mestari Tarvaisen oppiin. Olisi\nhalunnut kieltää koko viulu-harrastuksesta, mutta kun oli yhteen\nmatkaan lähtö ja vieläpä hautajaisiin, niin jätti sanomatta.\n\nHän kävi ottamassa halkoja tuvan uuniin kuivamaan. Palatessa on tupa\nkylmä, joten on hyvä saada puut heti palamaan. Muita valmistuksia ei\nollutkaan. Parempana säilyneet vaatteet oli vielä otettava mukaan\nhautajaisten ajaksi.\n\n-- Mutta mitenkähän Ville tarkenee istua reessä nyt mennessä?\n\n-- Toin minä siltä varalta turkin, ilmoitti Veerti.\n\n-- Muistit toki ottaa.\n\n-- Arvasinhan minä, ettei ole, selitteli Veerti ja meni reestä\nnoutamaan.\n\n\"Aivan yhtä avulias ja hyväsydäminen kuin äitinsäkin\", ajatteli\nKustaava liikutettuna. Hän laitteli kiireesti Villen ylle vaatteita,\nja kun turkkia vähän lämmitettiin liedellä, oli kaikki matkakunnossa.\nViimeksi pönkkä oven taakse merkiksi, ettei ole ketään kotona.\n\nTie kulki heinäladon ohitse.\n\n-- Onko tämä -- Ville käynyt talvella heinässä? kysyi Veerti.\n\n-- Kenenkäpä kanssa tämä olisi käynyt? selitteli Kustaava.\n\n-- Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.\n\n-- Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. -- Taitaa olla parempi, jos\npysyttelee Oton toverina tupasalla.\n\n-- Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli\nVeerti. -- Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee\nturkin sisässä.\n\n-- Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. -- Hyvähän on oppia\nhevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille\nrengiksi.\n\nVeerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:\n\n-- Rupeatko sinä minulle rengiksi?\n\n-- Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.\n\nKustaava nauraa hymähti:\n\n-- Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin\nmahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.\n\nPerille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla\nleivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua\noli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu\nvetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi\nosanneensa valita mieluisen \"pestin\". Mutta talon nuorempi isäntä\nkatseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata,\nniin jo ärähti: se on meidän leipää.\n\nVille peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:\n\n-- Älä kuuntele tuota, syö vain pois.\n\nVillen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena,\nkumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja\nVille siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat\nsinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä\npöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun\nkirjani.\n\nVille irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua\nkurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.\n\n-- Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.\n\nNyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat,\nmikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka\nkutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin\ntupaa.\n\nVeerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua\nkupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä\nmyöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:\n\n-- Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi\nhautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska\nolla.\n\n-- Jos äiti lupaisi.\n\n-- Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Jää vain. Minulla on nyt oikea, hyvä viulu. Oletko sinä nähnyt\nviulua?\n\n-- En.\n\n-- Vai et. Se soipi hyvin kauniisti. Ja kun et sano Otolle etkä\nkenellekään, niin minä huomenna näytän sinulle.\n\n-- Missä se on nyt?\n\n-- Se on tuvan lakassa piilossa, ettei Otto löydä ja särje.\n\n-- Minkätähden se Otto särkisi?\n\n-- Isä oli käskenyt etsiä ja särkeä.\n\n-- Missä se on nyt sinun isäsi?\n\n-- Se on tuolia riihessä arkussa. Mutta särkisi se Otto vieläkin. Se\ntekee yhäkin, kuten isä neuvoi sairastaessaan. Vahtii kaikkia eikä\nantaisi muiden syödäkään.\n\nVille ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi\nriiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat\nhänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään\npitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja\nitsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.\n\nHeillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä\npihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:\n\n-- Näitkö sinä isäsi kuoleman?\n\n-- Näinhän minä, vastasi toinen.\n\n-- Mitenkä se kuoli?\n\n-- Se vain herkesi huokumasta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.\n\nVeerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin\nkertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja\nmihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä\ntietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan.\nVettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista\nhankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja\nluutien sussutus kuului kartanolle asti.\n\n-- Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty\nkertaakaan, arveli Kustaava.\n\n-- Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi\npalvellut nainen. -- Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani\nvastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.\n\n-- Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.\n\n-- Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi\nviimeksi.\n\n-- Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.\n\n-- Siitä, selitti toinen. -- Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan\npäälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan\nvastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut\nvähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta\nkuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut\nverta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja\nviimeinen vähitellen sairastamisen aikana.\n\nSillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan\nkuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa\nnaapuritaloihin astioita lainaamaan.\n\nOtto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän\ntavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa,\nsillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin,\nettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa\ntoiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta\nmuistilta: \"Kyllä minä sanon...\"\n\nMatkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja\nkyseli:\n\n-- Oletko milloinkaan ollut näin kiivaassa kyydissä?\n\n-- En milloinkaan, vastasi toinen pidellen reen laidasta.\n\n-- Pelottaako?\n\n-- Ei pelota, vakuutti toinen, vaikka ääni vavahti.\n\nYhtä kyytiä he ajoivat aina Naurisharjun kartanolle asti. Siellä oli\nisäntä Nevalainen kopistelemassa rekeä ja virkkoi:\n\n-- Minä tässä katselin, kuka sieltä niin porhakasti ajoi, mutta\nKivimäen nuoret isännäthän sieltä tulivat.\n\n-- Ei tämä ole Otto, selitti Veerti hevosta kiinni sitoessaan.\n\n-- Kukas se on?\n\n-- Kustaavan Ville.\n\n-- Minkä Kustaavan?\n\n-- Sen, joka asuu Raivion mökissä.\n\nNevalainen tuli reen luokse ja Villeä leuasta kohottaen puheli:\n\n-- Vai sen Hyttilän entisen Kustaavan poika. Joko tämä on näin suuri.\nEipä näyttäisi naamaansa.\n\nVille oli kovasti hämillään, kun häntä noin katseltiin, ja koetti\nvetäytyä turkin kauluksen suojaan.\n\n-- Terveen näköinen poika, sanoi Nevalainen irroittaen kätensä Villen\nleuasta. -- Ketä sinun isäksesi sanotaan? Vai etkö sinä tunnekaan\nisääsi?\n\nNevalainen näki, ettei tullut vastausta, ja kääntyi Veertiä\npuhuttelemaan.\n\n-- Mitä sinä tulit noutamaan?\n\n-- Pannua ja astioita.\n\n-- Pitää antaa astioita. Tulkaahan tupaan, niin tytöt katselevat.\n\nVeerti seurasi kehoitusta, mutta kun huomasi Villen jäävän rekeen\nistumaan, niin kääntyi takaisin.\n\n-- Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.\n\n-- Ei minun ole kylmä, urahti Ville.\n\n-- Vaikkapa ei olisikaan.\n\n-- En minä.\n\n-- Miksikä et?\n\n-- Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.\n\nVeertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet,\njotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi\nviihdytellen:\n\n-- No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.\n\nKohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat\nhoukutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen\nsuojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.\n\n-- Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen\nkasvoja näkyviin.\n\nMutta kun he huomasivat, että pojalla oli vedet silmissä, kääntyivät\npois, ja toinen sanoi:\n\n-- Vätyspä olet, kun pelkäät ihmisiä.\n\nNyt ei enää tullut kukaan puhuttelemaan, ja hän oli hyvillään, kun\nviimeinkin kaikki astiat olivat reessä ja Veerti alkoi kääntää hevosta.\n\nIsäntä oli tullut katsomaan poikien lähtöä.\n\n-- Minnekkä sinä siitä? hän kysyi, kun ei Veerti kääntänytkään hevosta\nsinne, josta olivat tulleet.\n\n-- On asiaa Simo Kurkisen mökille, selitti Veerti.\n\n-- Mitä asiaa? tiedusti Nevalainen.\n\n-- Kutsun hautajaisiin veisaamaan.\n\n-- Älä kutsu Simoa, kielsi Nevalainen. -- Kutsu joku muu.\n\n-- Sitä Kustaava käski kutsua.\n\n-- Vaikkapa. Kustaava ei ole ajatellut. Simo saattaisi veisailla\nsopimattomia virsiä.\n\n-- Kuuluu se ennenkin veisanneen hautajaisissa.\n\n-- On veisannut, mutta jos veisaa isällesi rumia pilkkavirsiä.\n\n-- Kirjastahan se veisannee, huomautti Veerti.\n\n-- Kirjastapa kirjasta, mutta kyllä sieltä löytyy pilkkavirsiäkin,\nselitti Nevalainen.\n\nVeerti ei muuttanut päätöstään, vaan alkoi ajaa Simon mökille.\nKartanosta ulommaksi tultua kohotti Villekin päätään ja kysyi:\n\n-- Mitä se isäntä sanoi Simosta?\n\n-- Sanokoonpa mitä hyvänsä, tänne me menemme, vastasi toinen.\n\nSimo oli metsässä, mutta Veerti ilmoitti asiansa Petterille, joka\nhakata nyhräsi halkoja mökin lastukolla.\n\nNyt oli nämä asiat toimitettu.\n\nKivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.\n\n-- Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta,\nja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta\nlupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.\n\nMuistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä\nnäköinen tuo viulu on.\n\n-- Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.\n\n-- Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. -- Se on puusta ja siinä on\noikeat kielet.\n\nVille ei päässyt selville noista \"oikeista\" kielistä, jotka soivat\npuhaltamatta.\n\nTupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että\nkajahteli puhellessa.\n\nVeerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään\nhuomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka\nkyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi\nruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla\noli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla\ntupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei\nuskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen\npiti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.\n\nKustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä,\nmutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan\nhän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään\nlähtiessä.\n\nPoika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava\nvakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja\npeittelemättä.\n\n-- Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.\n\n-- En kenellekään, vakuutti Kustaava.\n\n-- Se oli Veertin viulu.\n\n-- Viulu, ihmetteli Kustaava. -- Mitä se teki viululla heinässä\nkäydessään?\n\n-- Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu\nsoipi, selitti Ville.\n\n-- Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. -- Sanoiko Veerti\nsinulle, mitä hän soitti.\n\n-- Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi\npaleltamaan sormia.\n\n-- Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?\n\n-- Oli, myönnytti poika.\n\n-- Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. -- Kyllähän\nVeerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee\nviulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi\nraukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse\ntaivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä\nennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua\nsoitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan.\nEthän?\n\n-- En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan\novi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui\ntuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä\nalkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka\nsitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.\n\nPöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen\nmies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä\ntehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut\nja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat\npyyhkivät vesikarpaloita silmistään.\n\nVillekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun\nhuomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin\npalasi nurkkaan takaisin.\n\nKatselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä\nkirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka\nsillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa\nollessaan.\n\nKustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi\nnurkkaan Villen luokse ja virkkoi:\n\n-- Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi\nnaulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.\n\nÄidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun\nkupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät\nkammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei\nvain kuollut liikahtaisi.\n\n-- Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava\nsurullisella äänellä. -- Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään.\nKosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.\n\nKoskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi\nulommaksi. Muistui mieleen \"sydämen kirjan\" kuvat, joista ei yksikään\nollut noin pelottava.\n\nKun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville\ntakaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden\nsyöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin\nei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi.\nVäliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle,\nettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen\nsielua.\n\nRuokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat\nkumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä\nOttoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?\n\nSamassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin\nsiellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa\non tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka\nuskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa\noli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.\n\nLeveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja\nalkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja\nkammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan\nlyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa\nkuolleen liikahtamisesta.\n\nJoukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton\nisävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.\n\nSimo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat\nkirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.\n\nLeveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.\n\n-- Kuka tuopi luokkiin merkin?\n\nKustaava kävi etsimässä valkean liinan.\n\n-- Ovatkos eväät matkassa?\n\n-- Ovat tuolla toisessa reessä.\n\nVillekin oli tullut eteisen ovelle lähtöä katsomaan, ja hän pääsi\nkuin mistähän pihdistä nähdessään tuon pitkän mustan kirstun\nkatoavan kartanolta. Muutkin kotiin jääneet ihmiset alkoivat puhella\niloisemmin. Parasta kaikesta oli, että pääsi syömään valkeata leipää\nilman että Otto oli vihaisesti katselemassa. Ja Simo lauloi näillekin\nviimepöytäläisille ruokavirren, joka nyt kun kuollut oli pois viety\nkuului Villenkin korviin aivan yhtä kauniilta kuin siellä mökin tuvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt aamupäivällä alkoi Kustaavan varsinainen toimi, hautajaisväelle\nkeittäminen. Sitä varten täytyi puhdistaa navettakodan suuri karjapata,\njohon tyhjennettiin sukulaisten ja naapurien tuomat maitoastiat.\nSimo pienenteli keittopuita ja valmisti leveän melan, jolla pataa\nhämmennettiin. Ville hääräsi kolmantena.\n\nSiinä pataa hämmennellessään alotti Kustaava keskustelun.\n\n-- Kukahan tähän taloon tullee asumaan poikien alaikäisenä ollessa? hän\narveli.\n\n-- Eikö tuo Nevalainen ostane, sanoi Simo. -- Sehän tätä on mieluillut\npitkin aikaa karjansa laitumeksi.\n\nKustaava raapasi kipakasti nenäänsä.\n\n-- No eikö siihen kauppaan ole orvoilla itsellään mitään sanomista?\n\n-- Mitä ne välittävät alaikäisistä! Poikain setä, lähin sukulainen,\nasetetaan holhoojaksi ja hän luultavasti myöpi Nevalaiselle.\n\n-- Mistä pakosta? tiukkasi Kustaava. -- Ei tässä ole velkoja.\n\n-- Holhoojan on huokeampi hoidella rahoja, ja ehkä itsekin tarvitsee,\nselitteli Simo, korjaillen tulta padan alle.\n\n-- Mutta saapiko setäkään niin vain ottaa orpojen rahoja omikseen?\n\n-- Ei muuten kuin velaksi. Mutta se on parempaa velkaa kuin syrjäisen\nvelka. Oton elatuksella kuittautuvat korot.\n\n-- Entäs Veerti?\n\n-- Olen kuullut, että Veerti pannaan tämän myllymestarin,\nkirstuntekijän oppiin.\n\n-- Kyllä minä jo sen puuhan tiedän, mutta ei suinkaan se siinä monta\nvuotta ole.\n\n-- No sitten saapi olla missä haluttaa.\n\nKustaavan nenää kutkutti yhä kipakammin.\n\n-- Tietääkö Simo varmaan, että niillä on sellaiset hommat?\n\n-- Mestari Tarvainen sitä kertoi ja hän tietää, kun on kummankin talon\nhyvä ystävä.\n\n-- Onpa kaunista sukulaisten hommaksi, harmitteli Kustaava. -- Mutta\njos ei muu auta, niin minä rupean pahapääksi ja käyn tuomarille\nkantelemassa, että siellä aiotaan tehdä suoraa vääryyttä. Tuomarin\ntäytyy estää kauppa.\n\n-- Mutta sukulaisetpa suuttuvat eivätkä anna sinulle työtä eikä ruokaa,\nhuomautti Simo.\n\n-- Olkoot antamatta. Minä lupasin Hetalle hänen kuolinvuoteellaan, että\npidän lapsista huolta, niin paljon kuin voin. Ja nyt minun täytyy pitää\nja pyytää muitakin avukseni.\n\n-- Ehkä Veertinkin kielto jotain vaikuttaisi, huomautti Simo.\n\n-- Pitäisi sen vaikuttaa, jos sillä vain olisi rohkeutta mennä sanomaan.\n\n-- Menkää yhdessä, kehoitti Simo.\n\n-- Se on hyvä neuvo, tunnusti Kustaava. -- Mutta vielä varmemmin se\nasia tulisi selvitetyksi, jos Simo olisi kolmantena.\n\n-- Minäkö? sanoi Simo hämmästyen, -- En minä kykene enkä uskallakaan\ntästä asiasta puhua kuin enintään nyt, jolloin ei ole ketään muita\nkuulemassa.\n\n-- No miksikä?\n\n-- Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.\n\n-- Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain\nhaittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. -- Mutta pidetään\nsalassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään.\nVeerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.\n\n-- Minäkö tähän! sanoi Simo. -- Ei toki ajatellakaan sellaista.\n\n-- No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.\n\n-- Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. --\nSe oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan\nentiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on\nainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.\n\nKustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja\nalkoi varovasti lohdutella:\n\n-- Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa\nvain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville,\nsanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. -- Sinä jaksat köyhänä ja\nparjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa\nkaikkien muidenkin.\n\nKustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli\nrupesi kuohumaan yli laitojen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen\nmiespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat\nhänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä\nniillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut\nkotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan\npuhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi\ntoisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään.\nJa jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen\nkostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja\njoka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin\nolisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta\nkolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja\ntavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten\nlopputoimitusta.\n\nVainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja\ntullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:\n\n-- Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen.\nTe olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä\nole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette\nmitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.\n\nOtto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä,\nmutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen\nkuultuaan toiseen paikkaan istumaan.\n\nKustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta\npitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa\nosoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut\nnostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan\nkylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan\ntyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan\nkokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja\nhänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa\nhautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt\nniin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä\nvaroittamaan. \"Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin\nminä sanon suoraan\", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä\nnämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa,\nainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan,\nmilloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.\n\nVeloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo\nvainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli\nsäilyttänyt takanaan.\n\n-- Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. --\nRahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?\n\n-- Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. -- Viepi pienimmän\nja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.\n\n-- Kukas se viepi?\n\n-- Osaahan Veerti viedä.\n\nMutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun\nrovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:\n\n-- En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.\n\n-- Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.\n\n-- En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. -- Minä en osaa\nsanoa mitään.\n\nKeskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka\nvoi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:\n\n-- Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua\nmitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.\n\n-- Jo toki, myönsi holhooja. -- Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan\nkanssa.\n\n-- Lähden minä sitten, lupasi tämä.\n\nAsia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän\ntalutus.\n\nVille jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan\ntavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton\nisäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne\nisä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa\nkysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin.\nHän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi\nhiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.\n\nAlakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä\nasteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle\nnäkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai\npuhella.\n\nHe olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:\n\n-- Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?\n\n-- Enhän minä, urahti toinen.\n\n-- Sen vuoksi, selitti Kustaava, -- kun kuulin hautajaisten aikana,\nettä setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä\nvarmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille,\nettä hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain\nsanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.\n\n-- En minä osaa sanoa, esteli Veerti. -- Minä olisin siellä tuvassa sen\naikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.\n\n-- Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. -- Pitäisi\nsinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua\nmonta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa\ntunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari\npäivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee.\nEhkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen\nkanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua\nsoittamassa, vai etkö muista?\n\n-- Muistan, yrähti Veerti.\n\n-- Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. -- Aivan samana päivänä hän\npuhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte\nlukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin\nhuolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut\nisänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi\nkuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että\nvoisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka\niloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin.\nSainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja\nmiten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin\nminullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin\nnuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin,\nettä hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt\nemännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä\nluona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin\nrauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö\nVeertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.\n\n-- On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.\n\n-- Niin on, vahvisti Kustaava. -- Se on niin erillään kaikesta kylän\nmelusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne\ntaipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne\nliikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan\nruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät\nolisi antaneet ottaa vakituista renkiä.\n\nVeerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.\n\n-- Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän\nsanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.\n\n-- Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin\nmyöntyväisyydestä. -- Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti\nestetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi\npeltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä,\nniin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet,\njos vain kelpaisimme.\n\nKustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin\nsilmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:\n\n-- Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin,\nmutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää,\nmiten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa,\nsillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä\nja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan\nsyrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa\nVeerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa\nja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä.\nSiihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten\nleikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa\najan kulua.\n\nKustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän\naavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain\nrauhallisesti:\n\n-- En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa,\njos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta\nVeertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi\nluettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.\n\nKustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein -- vähimmän\nmiellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan\nsenkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:\n\n-- Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa\nvaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole\nennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä.\nNiin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut\nsen jälkeen?\n\nNyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka\ntulikin.\n\n-- Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.\n\n-- Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin,\nniin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei\nsiinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai\nruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.\n\nKustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain\nhauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella\nmistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä,\nKustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:\n\n-- Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?\n\n-- En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. -- Mitenkä?\n\n-- Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten\nasukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen\nraha-arkun.\n\n-- Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?\n\n-- Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan\ntotta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin\nvanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa\nmaitopytyssä.\n\n-- Minnekähän ovat panneet sen arkun?\n\n-- Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne\nmuutamat talot muutenkin.\n\n-- Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.\n\n-- On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?\n\n-- Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi?\nselitti Veerti.\n\n-- Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi\nyksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri\ntuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän\nperintönä pojallekin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja\nparemmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin\nviime vuosina kotonaan.\n\nMestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla\nkuin \"hyypiän hävitetyssä kaupungissa\", niin oppipoikaa hän säälitteli\nja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä,\nvalitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille\nannettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.\n\nAappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten\nveljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli\nAappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella\noli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.\n\nAappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen\nolkapäihin kuin \"valetut\". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy\nottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista,\nsiitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu\nkävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota\nhe nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän\nkieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty\nnykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:\n\n-- On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun\nkehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse\nkurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä\nsellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia\nlänkiä.\n\n-- Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.\n\n-- Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että\nsinultakin tulee huonot.\n\n-- Niinkö sanoi?\n\n-- Niin sanoi.\n\n-- Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta\ntieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon\nhevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne\nhuoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon\nsitten, jos on moittimista.\n\n-- Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. -- Hevonen pitää tuoda nähtäväksi.\nMinä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät... Mutta\nopeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.\n\n-- Minä olen jo opettanut, kehui mestari. -- Sinä saat nähdä, että se\nosaa jo nytkin tehdä.\n\nMestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:\n\n-- Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.\n\n-- Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain\nlautaa.\n\n-- No, tuohan pois, kiirehti mestari.\n\nVeerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi\nmestarille.\n\nMestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:\n\n-- Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?\n\nAappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle\nkatseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista\nkoristusta.\n\n-- Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.\n\n-- Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. -- Minä en ole niistä\nirtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat\nja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.\n\n-- Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. -- Minun pitää saada\nnämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi... Veerti, kuulehan! Annatko\nsinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet\noppinut.\n\nVeerti vain höyläsi.\n\nMestari suhahti jotain sedän korvaan.\n\n-- Kuulehan, Veerti! uudisti setä. -- Minä annan näistä sinulle 50\npenniä. Tule tänne, niin saat heti.\n\nVeertin höylä seisahtui.\n\n-- Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. -- Onhan meillä puita tehdä\ntoiset.\n\nVeerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan.\nSetä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:\n\n-- Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut\noppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.\n\n-- Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. --\nTulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron,\nettet ole ennen nähnyt.\n\n-- Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.\n\n-- Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. --\nToivat tähän ruumisarkun tekeet.\n\nAappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:\n\n-- Kuka on kuollut?\n\n-- Se entinen Porraspuron Lipponen.\n\n-- Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen\nasentoon. -- Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää\nLipposelle arkun?\n\n-- Kylän ruotukunta.\n\n-- Vai kylän ruotukunta.\n\nMestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea\nhoikkasi:\n\n-- Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.\n\n-- Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. --\nVeertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä\nväkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt\nmeidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei\nmaistanut... Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta\nniin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä\nKivimäen myöntijutusta?\n\n-- Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?\n\n-- Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin\nmyönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa\nmyödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti\nkielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan\nVeerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?\n\n-- No, en ymmärrä, arveli mestari. -- Ei se vielä antaudu aikamiesten\nkanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan\nsen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta\nmitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt\nkieltämässä?\n\n-- Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. -- Alkaisi ehkä epäillä, että\nminä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni\npoikien etua minä katsoisin.\n\n-- Tietääpä tuon, vahvisti mestari. -- Mutta kukahan sillä olisi ollut\nasiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja\nvaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.\n\n-- En minä toki sinua, sanoi Aappo. -- Enimmän minä epäilen äitiäni,\npoikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä,\nettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja\nhöpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan\nkäydyksi.\n\n-- Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. -- Kyllä meillä saapi\nlukea.\n\n-- Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni\nmoneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen\nkiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin\nkäydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin.\nKyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.\n\n-- Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. -- Vaikka kyllähän minun\nluonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa.\nOletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?\n\n-- En ole kuullut. Soittaako se?\n\n-- Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.\n\n-- Käskeppäs soittamaan!\n\n-- Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.\n\n-- Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. -- Sinä kuulut\nsoittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä\nparhaiten osaat.\n\n-- En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.\n\n-- Anna joku lantti, suhahti mestari.\n\n-- Kuulehan vielä, jatkoi setä. -- Soitatko, jos annan 10 penniä?\n\n-- En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.\n\n-- Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.\n\nMestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:\n\n-- Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan\nvalssia.\n\nJo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja\nmuistutti:\n\n-- Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.\n\nNyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti\nsupakalta:\n\n-- Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.\n\nVeerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja\nalkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen\nnytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta,\njohon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni\nmielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan\nihastuksen vallassa ja hoki:\n\n-- Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa\ntoveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.\n\n-- Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.\n\nMuori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.\n\n-- Pakoonpa meni, nauroi mestari. -- Mutta onpa meidän niin huokea\nkuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se\nnytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se\non muun työn lomassa.\n\n-- Onko sillä oma viulu? kysyi setä.\n\n-- Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.\n\n-- Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.\n\n-- Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.\n\nSetä ei ollut kitsaalla päällä.\n\n-- Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli\nmennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri\nviulunsa ympärille vaatetta. -- Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain\nahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita\nvain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun.\nMestari on luvannut, ja muista nyt mennä... Mitä sinä tässä höyläät?\n\n-- Arkun laitalautoja.\n\n-- Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä\nmennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja... Minun\npitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja\nvanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.\n\nJa vesissä silmin poistui setä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNaurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa\nharmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava\nhämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä.\nNuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin\nkasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä\nkepin kädestään ja virkkoi:\n\n-- Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota\nvakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin\niltapäivällä väsyttää.\n\n-- Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.\n\nTalon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:\n\n-- Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn\npäälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.\n\n-- No, minäpä menen, myönnytti emäntä. -- Mutta mihinkäs Kustaava\nheittäytyisi levähtämään.\n\n-- Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.\n\nMutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan\nkuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:\n\n-- Nyt sukkelaan villat vakkaan... ja sitten... ennenkuin miehet\ntulevat.\n\nLattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella\nsutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.\n\n-- Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. --\nKatso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta.\nSano heti meille, kun näet tulevan.\n\nJotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan\njuosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin\npolvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.\n\nKohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja\nsipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen\nsohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti\nrallaa, josta se ei vaihtunut.\n\nVille tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen\nhuiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti\njoutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen.\nVille uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut\npäätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä\ntyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle,\nettä tämä lähtisi hänelle toveriksi.\n\n-- Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.\n\n-- Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.\n\n-- Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.\n\n-- Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.\n\nJo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin\nei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.\n\nVille kiintyi vahtimisensa ohella tähystelemään tähtiä, joita illan\nhämärtyessä ilmeni yhä enemmän. \"On siellä kirkasta\", hän ajatteli:\n\"Sinne ne autuaat pääsevät... Tuolla aukeni taivas, välähti vain.\nSilloin sinne pääsi joku autuas sielu. Vieläköhän päässee toinenkin\ntänä iltana.\"\n\nVaikkei Ville ensinkään epäillyt välähdysten merkitystä, niin sittenkin\nne häntä hiukan pelottivat. Se oli niin ihmeellistä ja tapahtui\naivan tietämättä. \"Niinhän se kuuluu maailman loppukin tulevan,\naivan tietämättä\", hän jatkoi ajatuksiaan. \"Saattaa tulla vaikkapa\njo tänä iltana, ennen iltaisen syöntiä. Ja saattaa se tulla vieläkin\nsukkelammin, jo ennen miesten pihaan tuloa... Voi, kun ei kuitenkaan\ntulisi tänä iltana eikä koko talvena... tulisi ennemmin kesällä.\"\n\nEi Ville osannut itselleen selittää, miksi juuri kesä oli sopivin aika\nmaailman lopulle. Ehkäpä sen vuoksi, ettei kesällä näkynyt tähtiä eikä\nollut pakkanen. Häntä alkoi vähän pelottaa tuo selän takaa kuuluva\njalkojen sipsutuskin, ja hän rupesi kiihkeästi toivomaan, että miehet\najaisivat kartanolle, ennenkuin tulee aivan pimeä. \"Ja jos ne joutuvat\nennen\", hän ajatteli, \"niin silloin ei tule maailman loppukaan.\" Hän\naivan riemastui, kun alkoi kuulua jäätyneen reen ratinaa ja hevonen\npisti tallin solasta näkyviin.\n\n-- Nyt tulevat miehet! hän kuiskasi niin yhtäkkiä, että itsekin sitä\nvavahti.\n\nSamassa hän käännähti lattialle päin ja ennätti nähdä, miten tanssijat\nlennähtivät penkille istumaan. Hämärässä ei oikein selvästi nähnyt,\nkuinka monta penkille pyörähtäjää oli, mutta hänelle jäi pieni epäilys,\nettä niitä oli neljä. Se asia ei päässyt sen pitemmälle Villen mieltä\nvaivaamaan, sillä naiset alkoivat sytytellä tulta lamppuun ja katsella\nkarttaus- ja kehräyskapineitaan.\n\nEmäntäkin oli havahtunut rekien ratinaan ja tuli silmiänsä siristellen\ntupaan.\n\n-- Ennättikö emäntä nukahtaa? kysyi Kustaava rukkinsa takaa.\n\n-- Jo minä jonkun verran, vaikkei se enää tällä iällä tartu niin\nnäpäkästi kuin ennen nuorempana, puheli emäntä. -- Se on tuo ruumis jo\nniin raihnautunut, että vaate päällä pitkällään ollessa tuntuu, kuin\nlattia ja sänky vähän tutiseisivat.\n\nTupanaiset eivät yhtään ihmetelleet emännän raihnautuneen ruumiin\nkolinoita. Kustaava veti vakavana lankaa ja tyttäret myhäillen, kasvot\npunoittavina, karttasivat villoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVille oli edellisenä talvena Simon ja Kivimäen Veertin mukana ollessaan\nmielistynyt katselemaan miesten töitä. Niinpä hän nytkin, nähdessään\nNaurisharjun vanhan riihen kupeella hirsien pintaajan, meni sinne\nhirren päälle istumaan ja katsomaan, miten pyöreän puun pinta irtautua\nloksahtaa leveän piilun putoillessa. Hän katseli kumminkin vähän\nulompaa, sillä mies ei näyttänyt niin ystävälliseltä kuin Simo. Tällä\noli tukkakin leikattu lyhyeksi samaan tapaan kuin tietä kulkevilla, ja\npiippu roikkui pitkässä letkavarressa. Ville aikoi aikansa katseltuaan\nlähteä pihaan, mutta mies pysäytti työnsä ja sanoi:\n\n-- Älä mene vielä! Rupea minun toverikseni riihtä tekemään.\n\nMiehen ääni oli karkea, siinä ei ollut ystävällistä sointua, vaikka\nVille ymmärsi, että se koettaa puhua leikkiä.\n\n-- Etkö halua ruveta? jatkoi mies. -- Sinä taidat olla laiska. Rupea\nminun pojakseni, niin minä opetan sinut tekemään huoneita. Eipähän\nsinua oma isäsi opettane. Minulla ei ole poikaa eikä mitään joukkoa,\njoten meidän sopii ruveta yksiin töihin.\n\nJos mies olisi pyytänyt ainoastaan huoneiden tekoon, niin siihen\nolisi Ville heti mielistynyt, mutta kun mainitsi isästä ja pojaksi\nrupeamisesta, niin se puhe pilasi asian, ja hän siirtyi vielä ulommaksi.\n\n-- Etkö aiokaan suostua? sanoi mies. -- Minäpä otan äitisi.\n\nMies nauraa hohautti niin ilkeästi, ettei Ville halunnut enää olla\nlähistöllä, vaan lähti pihaan.\n\n-- Pakoonko lähdet? huusi mies jälkeen. -- Otan minä äitisi, vien\nyöllä, ja kyllä sinunkin täytyy tulla perästä.\n\nVillelle tuli kiire joutua pois miehen näkyvistä, ja hän katsahti vasta\nhuoneiden suojaan päästyään taaksensa. Pihassakin vaivasivat miehen\nuhkaukset hänen mieltänsä. Niissä oli jotain pahaa ja ilkeätä.\n\nKun sama mies tuli toisena päivänä käymään pihassa, niin Ville jo\nennakolta nousi uunin päälle. Hän tunsi vihaavansa tuota ilkeätä\nmiestä ja seurasi tarkalleen sen kaikkia liikkeitä. Nyt se väänteli\npiippunsa letkavartta, nyt siveli partaansa, nyt sylkäisi ja kenoili\nniin kummasti. Pahimmin häntä vaivasi, kun mies katsoi hänen äitiinsä\nja aikoi puhutellakin. Ja Villestä tuntui, että äiti oli oikein paha,\nkun vastaili tuolle miehelle aivan ystävällisellä äänellä. Ja kun mies\nsiirtyi istumaan vieläkin lähemmäksi, harmitti se niin kovasti, että\nitku pakkautui kurkkuun. Jos olisi ollut voimia, olisi hän mennyt ja\nlyönyt kuoliaaksi tuon ilkeän miehen. \"Tuon näköinen 'mulipää' joutaisi\nkuolla\", hän ajatteli vihaisena.\n\nTuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti\nnyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:\n\n-- Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta -- --\n\nVillen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi\npitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.\n\nMiehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja\nkatkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä\npäivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä\nliikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet\naikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan\nsuojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas\ntullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä\nmielellä nurkkaan pitkälleen.\n\n-- Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. -- Kerkiät\nvielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se\nkelkka valmistuu.\n\nKelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla.\nMutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin\nei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin,\nja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli\nkuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. \"Siellä ei varmaan\nollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä\", hän ajatteli. \"Jos\nsinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan.\"\nMuistui mieleen kelkka. \"No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja\nVeerti?\" Vielä muistui mieleen Olkakin. \"Ehkäpä sen on hauskempi olla\nkotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi\nperille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun.\nKuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan\nhevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten\nmatkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu.\nVille pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä\non tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten\nnauravat, kuten usein ennenkin. \"Mutta jospa kelkka on jo valmis ja\nsaan sen jälkeeni.\"\n\nVille voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi\noven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi\nkaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli\nvaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun,\njoka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin,\njoka sen kupeella, selin oveen, soitti \"littuttaa\" säveltään. Ville ei\nnäin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli\nkuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi,\njonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.\n\nVille oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti\nkenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle\npäin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä\nkävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin\nkuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu.\nJumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin\nhuono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se\nviimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.\n\nVille ei uskaltanut katsoa taaksensa, ettei vain sieltä mitään kauheata\nnäkyisi ja kuuluisi. Tuntui oikein hyvältä, kun pääsi Naurisharjun\npellolle ja siitä kartanolle.\n\nMiehet eivät olleet vielä pihassa eikä lamppuakaan oltu sytytetty.\nVille pysähtyi oven taakse. Sisäpuolelta kuului hiljaista jytinää.\nHän tiesi, mitä se oli, ja tämä herätti uuteen eloon tuon\nmaailmanlopputunteen. Pitääkö hänen mennä sinne ja yhdessä joutua\ntuliseen järveen. Jos uskaltaisi mennä saunaan, mutta sekin oli pimeä\nja kylmä. Hän aukaisi hyvin hiljaa tuvan oven. Vaikka tanssijat\nhuomasivatkin Villen melkein samassa, ennätti hän kumminkin nähdä\naivan varmasti, että äitikin oli yhtenä pyörimässä. Ja mikä vieläkin\nkatkerampaa: tuo riihen hirsien hakkaaja oli täällä samassa joukossa.\n\nKustaava kiirehti poikaansa puhuttelemaan.\n\n-- Etkö sinä mennytkään mestarin mökille?\n\nVillen korviin kuului tämä kysymys nuhtelulta, ja hän urahti jotain\nsinne päin, että oli käynyt.\n\n-- Mitenkä sinä näin sukkelaan. Eikö kelkka vieläkään ollut valmis?\n\n-- Ei ollut, urahti Ville taas ja meni nurkkaan pitkälleen.\n\nHänen mielensä oli niin raskas ja olo niin ikävätä ja vaikeata, että\nolisi toivonut äidin tulevan luoksensa istumaan. Mutta se näytti\nkokonaan unohtavan hänet, alkoi vain kehrätä ja siinä kehrätessään\npuheli iloisesti nauraen tuon ilkeän miehenkin kanssa.\n\nVille kääntyi seinään päin ja antoi kyynelten valua vastustelematta.\n\nVaikka Kustaavan elämässä oli taas iloisempi ajanjakso alkamassa, ei\nhän kumminkaan ollut välinpitämätön poikansa mielentilasta. Kun hän\nhuomasi, että Villen äänettömyys ja yksinään itkeminen alkoi tuosta\nillasta, jolloin se kävi viimeksi mestarin mökillä, ajatteli hän, että\nsitä oli siellä jollain tavalla loukattu tai pahasti kohdeltu, ja meni\nmuutamana päivänä Villen tietämättä tiedustelemaan asiaa. Mutta hän\npalasi sieltä pettyneenä. Mestari ja Veerti eivät olleet nähneetkään\nVilleä. Mestarin emäntä sanoi huomanneensa, että jokin poikanen\npistäytyi pikimmältään oven sisäpuolella, mutta ei sattunut katsomaan\nennenkuin ovesta mennessä.\n\n-- Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua\nnähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.\n\n-- Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.\n\n-- Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: --\nMutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?\n\nSiihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.\n\nKustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään\nkoskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.\n\n-- Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee\nvain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja\nkohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.\n\nNämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta\nsalaisuudessa hän itki vielä sittenkin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNaurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville\nyksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden\nylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia\nnäkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan\nsupattamaan:\n\n-- Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?\n\n-- Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. -- Sinulla ei\nole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien\nnutun lainaksi.\n\n-- Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. -- Simon\nPetter ja Annastiinan Ansu jo menevät.\n\n-- Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. -- Ei sinne ole vielä\nkoulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei\nmalttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.\n\nKustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella\nylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt\nvertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä\nvielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli\nhän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin \"susi puhteella\", kaateli\nja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja\nvoiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin\nvain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä,\nkiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu\nsolalla vastassa ja huusi toisille:\n\n-- Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin\nsolmitaan nuo hihat yhteen kiinni.\n\nVilleä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat\nnauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut\nkuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.\n\n-- Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.\n\nKartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä\nhuomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista,\nsanoi:\n\n-- Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule \"turpailemaan\"\naikamiehille.\n\n-- Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.\n\n-- Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.\n\n-- Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa\nsyötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.\n\n-- Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan\nsyöttösikana, vastasi toinen.\n\nPoikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi\nopettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet\nja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen\nvalmiina koulun alkaessa.\n\nVille oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua\nodotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo\nedeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä,\nmenee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään.\nMutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin\nsuuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.\n\nVille oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa\nja kysyi:\n\n-- Onko sinulla virsikirjaa?\n\n-- On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.\n\n-- Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. -- Mutta istutaan\nrinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.\n\nPari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle\niloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja\nantoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä\nnähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja\nvaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle\nuuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin\nhänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja\nmaailman lopun.\n\nVeertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan\nlehtiin kysyi:\n\n-- Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?\n\n-- Olen, vastasi toinen.\n\n-- Luistaako hyvästi?\n\n-- Luistaa.\n\nTätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.\n\n-- Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen\nluistaa, kehui Veerti.\n\nHe keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli\ntoinenkin asia, josta hän halusi kertoa.\n\n-- Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. --\nMinä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut\nrahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia\nkometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei\nminun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä\nmarkkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut\nsiihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies\nsanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi\nsoittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois.\nSanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi\npalkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä\ntoki tuntemattomien matkaan. -- Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan\nhyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi\nmaalattu laatikko.\n\nVeerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi\nhuomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään\nymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan\nyksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean\nnäköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.\n\nKohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia\nkokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta\nistumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki\nvirren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei\nole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa,\nja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan\nmukanakin.\n\nOpettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus\nheräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama\noli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun\ntulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.\n\nOlipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.\n\n-- Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. -- Alotetaan yhden\nnumerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.\n\nAlapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti\nolikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen\nnumerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs\nopettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:\n\n-- Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?\n\n-- Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa,\nsanoi Antti.\n\nSilloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:\n\n-- Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se\non syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi\nLipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se\non Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin\nhautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron\nnumerolle -- sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja\ntämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee\nrikastunutkaan -- mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.\n\nOpettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:\n\n-- Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.\n\n-- En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. -- Sehän minua\nharmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen\nja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.\n\n-- No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. --\nSiellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.\n\n-- Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.\n\n-- Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli\nopettaja.\n\n-- Ei tule siinä, sanoi Annastiina.\n\nVillen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin\nviimeinen.\n\nNyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi\njälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen\nAnshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei\nkenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen\nAnshelminsa.\n\nTämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin\nopettajan puheille.\n\n-- Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.\n\nOpettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:\n\n-- Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.\n\n-- Jos lienevät, sanoi Annastiina, -- mutta mitä varten täällä luetaan\ntuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun\nAnshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa\ntoiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja\nvasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.\n\n-- Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. -- Tällä viikolla se\nkuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa\neikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli\naapiset.\n\n-- Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä\nlukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.\n\nTällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen\nkarttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin\nkärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle,\nettä ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä\n\"kirjaan\". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin\nkartun vahdiksi.\n\n-- Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti\nPetter.\n\n-- Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. -- Jää vain etsimään.\n\n-- Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.\n\n-- Jääköön sitten Ansu.\n\n-- Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa\nAnsuksi.\n\n-- No miksikäs?\n\n-- Anshelmukseksi.\n\n-- Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.\n\nAnsukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi\nVeertille:\n\n-- Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa:\nkalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.\n\n-- Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin\nsyöttösika, ilkkui Veerti.\n\n-- Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.\n\nSiihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:\n\n-- Mitä ne taas sinulle tekevät?\n\n-- Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.\n\n-- Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään,\nlohdutteli Annastiina. -- Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on\nkoirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä\nminä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain\nhaltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.\n\nAnnastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan,\nmutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\n-- Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen\nkoulusta palattua.\n\n-- Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.\n\n-- Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko\nsiellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että\nVeerti on ollut koirana?\n\n-- En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti\nVille.\n\n-- Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä\nluetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?\n\n-- Aapinen se oli, selitteli Ville. -- Sen kannessa on kukon kuva\nja siitä luettiin, että \"aita on kallellaan, voi huonoa aikaan\" ja\n\"lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse\".\n\n-- Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt\nenempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea\ntoisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti\nVille kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten\nei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet\nlaskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.\n\nPahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat\nlöytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin\nkarjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä\nlähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa,\nsepipaju irtopoikki ja jalas viassa.\n\nVilleltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen\ntavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka\noli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.\n\n-- Kuka sen on särkenyt?\n\n-- Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona,\ntiesi joku.\n\nVeertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:\n\n-- Sinäkö särit Villen kelkan?\n\n-- En ole särkenyt, väitti Ansu.\n\n-- Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.\n\n-- Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on\nnähnyt.\n\nAnsu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:\n\n-- Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on\nsinun korjattava tai maksettava.\n\n-- Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa,\nreuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi\njuosta.\n\nMutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta\npidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että\nAnsulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset\npojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän\nalkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää\nNaurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että\n\"Haverisen päreviulu pieksi\", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.\n\nEi viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt\ntehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta\nkun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava\nselonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan\nei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän\ntiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli\ntärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:\n\n-- Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen\nillalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin\npääsi kotiin.\n\n-- Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.\n\n-- Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta\nei sitä osattu pitää totena.\n\n-- Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.\n\n-- Ei taittaisi pitää totena, vaikka köyhän orpolapsi hakattaisiin\nkappaleiksi. Mutta kyllä minä opetan sille rikkaan kitupiikin\nperilliselle, kenen lasta hän on piessyt. Jos ei täältä tule apua, niin\ntulee muualta. Neljä vierastamiestä on katsonut, minkälaiset mustelmat\novat vieläkin poikaraukan takapuolissa. Ei saanut koko yönä nukkuakaan.\nKun aina vähän väliin kysyin, koskiko, niin valitti koskevan. Ja\nsiihenkin on kaksi vierastamiestä.\n\n-- Onpa se sitten paha asia, sanoi opettaja. -- Onko Anshelmi täällä,\nettä toimitetaan oikein virallinen tutkimus tapahtumasta.\n\n-- Kyllä se täytyy osata pitää tänne tuomatta, kivahti Annastiina. --\nJos ketä sillä lailla piestään, ei se kykene kävelemään. Halolla tuota\nlienee hakattu.\n\n-- En tiedä, kun en joutunut siihen kahakkaan, mutta ehkäpä se selviää.\n\nOpettaja kutsui saapuneita oppilaita kuulusteltavakseen.\n\n-- Näittekö Ferdinandin pieksävän Anshelmiä?\n\n-- Näimme.\n\n-- Millä se pieksi?\n\n-- Havurangolla.\n\n-- Löydättekö sen rangon?\n\n-- Siellä se on havuläjän kupeella.\n\nKohta juoksutti poika kaivatun oksan.\n\n-- Eihän tämä ole halko, sanoi opettaja käännellen oksaa. -- Onpahan\naikamiehen sormen vahvuinen.\n\n-- Onko se sitten ollut tämä? epäili Annastiina. -- Mistäpä nämä sen\ntunteilevat?\n\n-- Tämä se on, väitti poika. -- Siinä näkyy vieläkin verta.\n\n-- No niin! no niin! innostui Annastiina. -- Nyt sen kuulitte. Siinä on\nvertakin! Ei uskota poikaan koskeneen, vaikka on verille asti hakattu.\n\n-- Ei se ole Ansun verta, oikaisi oksan noutaja poika. -- Veertin\nnenästä sitä juoksi, kun Ansu siihen aluksi nyrkillään löi.\n\n-- Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.\n\n-- Ansu löi ensin, todisti poika.\n\n-- Valehtelee, väitti Annastiina.\n\nOpettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:\n\n-- Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt\nnyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte\naivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.\n\nAnnastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:\n\n-- Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä\nen tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä\ntodistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä\nminä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä\nkoulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen\nja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista\nlinnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.\n\n-- Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. -- Mutta kyllä\nminäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten\nkihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.\n\n-- Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta\nkirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.\n\nAnnastiina erosi hyvästelemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLasten mukana levisi ympäri kylää tieto, että Annastiina manuuttaa\nVeertin käräjiin poikansa pieksämisestä ja käypi sanomassa rovastille,\nettei häntä saa ottaa rippikouluunkaan. Eikä sillä hyvä, vaan\nopettajakin on aikonut kirjoittaa tappelusta kertomuksen ja lähettää\ntuomarille ja rovastille.\n\nVeerti, joka pieksämistutkinnon pelolta ei tullut enää kouluun, uskoi\nnämä uhkaukset ja päätti paeta. Alapihan Antille oli salaisuutena\nsanonut, että hän häviää näiltä kuuluvin. \"Pitkään minua haikailevat\nniin käräjiin kuin rippikouluunkin.\" Mestarille oli ilmoittanut\nmenevänsä setien luokse kyläilemään ja ottanut viulunsakin. Kun\npakeneminen muutamien päivien perästä selvisi, oli mestari kovasti\nhuolissaan ja katui, ettei lainannut viulun päällisiksi tarvittavaa\nviittä markkaa. Hän oli salaa kuullut, että konstin näyttäjä houkutteli\nmukaansa ja lupasi viulun. Nyt se mahtoi mennä sitä tavoittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan paloi keskellä yötä Kivimäen riihi ja sen vierellä oleva\nolkilato, vaikkei riihtä oltu lämmitetty koko talvena. Talossa asuva\nosaviljelijä ei halunnut joutua epäilyksen alaiseksi huolettomasta\nvalkean liikuttelusta ja ryhtyi aamun valjetessa todistajain kanssa\npalopaikan ympärystä tarkastelemaan. Ensimäiseksi löytyi oikean käden\npienoinen parsittu lapanen. Jalan jälkiä oli vaikeampi löytää kovalta\nhangen pinnalta. Kylmä tuulen vihuri oli kumminkin juoksuttanut\nnotkelmapaikkoihin sen verran irtonaista lunta, että jo viimein\nhuomasivat paikattujen kenkien jäljet ja pellon alta vesakosta\ntoisetkin, vähän suuremmat. Miesten täytyi kulkea kumarassa kuin\nvainukoirien pysyäkseen jäljillä, jotka kiertelivät ja kaartelivat\nmilloin minnekin päin. Ja kun ne lopulta veivät Annastiinan asunnolle,\nniin miehet uskoivat osuneensa oikeaan.\n\nPoika nukkui, mutta Annastiina oli valveilla ja heitettyään vihaisen\nsilmäyksen tulijoihin kysyi:\n\n-- Mitäs miehet ovat näin aikaisin liikkeellä?\n\n-- On vähän asiata, vastasi Kivimäen viljelijä. -- Tuolla kun minun\nasuntoni lähellä oli viime yönä liikkunut ihmisiä, joilta oli putoillut\ntavaroita, niin tultiin niitä tuomaan.\n\n-- Ei minulta ole putoillut mitään eikä minulla ollut asiaa siellä päin\nmoneen vuoteen, sanoi Annastiina.\n\n-- Sen parempi, sanoi mies, nostaen samassa naulaan ripustetun nutun\ntaskusta lapasen ja lisäsi: -- Tässäpä näyttää olevan lapanen, joka\nehkä soveltuu pariksi tälle meidän löytämälle.\n\n-- Siinäkö! kivahti Annastiina. -- Tuollaisia turvakoita on joka pojan\ntaskussa.\n\nToinen mies oli nostanut penkin alta pojan kengät ja alkoi niitä\ntaskustaan otetulla tikulla mittaella. Annastiina huomasi sen ja\nkivahti:\n\n-- Mitä tekemistä teillä on minun poikani lapasten ja kenkien kanssa?\nTänne heti, ja menkää sitä tietä, jota olette tulleetkin!\n\n-- Ei tästä nyt mennä, ennenkuin katsellaan ja mitataan, sanoi Kivimäen\nmies. -- Ja kyllä me tahdomme mitata Annastiinankin kengät.\n\nTämä oli kahden vaiheella mitä tekisi. Mutta sitten hän riipaisi kengät\njalastaan, löi miesten eteen ja reuhasi:\n\n-- Siinä ne ovat. Punnitkaa ja syökää!\n\n-- Emme me näitä tarvitse syötäväksi emmekä inyötäväksi, tuumaili mies\nrauhallisesti. -- Tämän lapasen me otamme muutamiksi päiviksi lainaan.\nJa sitten me tahdomme tietää, onko Annastiina ollut tässä viime yön\nliikkumatta.\n\n-- Mitä se teihin kuuluu, liikuinko minä vai olinko liikkumatta?\n\n-- Kuuluu se tällä kertaa, sanoi mies. -- Kivimäestä paloi viime yönä\nriihi, ja tämä lapanen löytyi palaneen riihen läheltä hangelta. Ja jos\nei Annastiina suostu meille selittämään, missä on viime yönä ollut ja\nliikkunut, niin täytyy kutsua kruununmies.\n\n-- Kutsupa vaikka mikä mies, mutta minä en tiedä mitään teidän riihenne\npalamisesta.\n\n-- No, tottapahan nämä toiset asukkaat tietävät ja muistavat, sitten\nkun tarvitaan, missä Annastiina on ollut yötä, sanoi mies.\n\nMukana olevat miehet olivat saaneet kenkien pohjat ja paikkaukset\nmitatuiksi, ja nyt he lähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMalkamäen Aappo ja mestari Tarvainen olivat tulleet Naurisharjulle\ntuumittelemaan päivän tapahtumista. Kun asia ei ollut mikään salaisuus,\nniin he istuivat tuvassa.\n\n-- Mitäs eno ajattelee Veertistä, alotti Aappo. -- Pitäisikö minun\nryhtyä sitä etsimään tai perään kuuluttamaan.\n\n-- Mitä joutavaa, sanoi Nevalainen. -- Kyllä se tulee, kun aikansa\nkävelee.\n\n-- Tulee milloin tulee, vuosien kuluttua, huomautti mestari, joka oli\nehkä enimmän huolissaan. -- Veerti ei tiedä, ettei siitä selkäsaunan\nantamisesta ole mitään pelkoa, kun Annastiina itsekin on pakosalla.\n\n-- Tottapahan pääsee Veertikin tietämään, sanoi Nevalainen. -- Hyvä\nvain, että päästiin siitä Annastiinasta, tulikekäleestä, ja sen\npojasta. Kun vain nyt pysyisivät tietymättömissä eivätkä tulisi\nkruununkyydillä tänne takaisin.\n\n-- Mutta se riihen poltto jääpi siten rankaisematta, sanoi Aappo,\nKivimäen poikien holhooja.\n\n-- Anna jäädä, sanoi Nevalainen. -- Mitä siitä hyötyisi, jos\nrankaisisi: polttaisi sitten sinunkin riihesi. Se sama Annastiina se\npoltti minulta myllynkin. Nyt sen uskallan sanoa suoraan, enkä luule\nerehtyväni.\n\nKustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi\nvoinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli\ntarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun\ntyydytykseksi virkkoi:\n\n-- Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on\nikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu\nviekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.\n\n-- Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan\npuheeseen. -- Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari.\nMinä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka\nkohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut\nvuolemaan länkiäkin.\n\n-- Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi\nNevalainen. -- Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se\nantaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on\nmies syömään, mitä niillä saavat.\n\n-- Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.\n\n-- On se ajatellut. Ei se ole tuhma.\n\n-- Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan\njoutuu oma otsa eteen.\n\n-- Mene tiedä.\n\nToisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene\ntiedä.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSisävesistön vilkasliikkeisessä laivasatamassa varustautuivat laivat\nlähtökuntoon. Höyrykattilain varaluukut sähisivät ja vinkuivat,\nniin että arempikorvaisten täytyi suojata sähinän puoleista korvaa\nkädellään. Laivojen miehistöt liikkuivat jännittyneinä, sillä ankara\nkilpailu oli lähellä, kilpailu siitä, kenen laivan kokka on etumaisena\naaltoja halkomassa.\n\nVanhempi väki oli mennyt laivaan, mutta nuoremmat seisoksivat rannalla,\ntoisiin laivoihin meneviä tuttaviansa puhuttelemassa.\n\n-- Pojat ja tyttäret, tulkaa laivaan, kehoitteli \"Ahti\"-laivan\npäällikkö lipein sanoin. -- Kohta lähdetään, ja nyt mennään jokaisen\nedelle.\n\nUsean pojan taskussa oli kello. Nyt se ainakin oli tarpeen. Sai nähdä\nomasta kellostaan, oliko laivojen lähtöaika, ja tytöt saivat tämän\nlisäksi nähdä, että pojilla oli kellot.\n\n-- Eipä ole vielä kiirettä, vastasi poikien joukosta rohkein ja\nsolautti kellon taskuunsa.\n\n-- Katsos, kun soittajakin on laivaan tulossa, huomautti toinen poika\niloisena.\n\nPoikien samoin kuin tyttöjenkin huulet vetäytyivät hymyyn, kun he\nkääntyivät mainittua tulijaa katsomaan.\n\nSe astui verkalleen, pää pystyssä, suorana kuin seiväs, joten näytti\nkeskikokoista miestä pitemmältä. Soikeita, älykkäitä kasvoja kaunisti\nkorkea otsa, ja totisuutta teeskentelivät harmaat silmät. Hän oli\nparhaassa miehuuden iässä ja olisi ollut kaikin puolin miesten\nkauneimpia, ellei huolettoman kirjava puku ja selässä kannettava\nmusta viululaatikko olisi ulkoasua rumentanut. Mutta hän ei näyttänyt\nkainostelevan pukuaan, eivätkä sitä ajatelleet nekään, jotka rannalla\nseisoen hänen tuloansa katselivat. Ne vain hymyilivät.\n\nJo huomasi laivan päällikkökin tulijan ja antaen sanoillensa\ntuttavallisen soinnun huusi:\n\n-- Tervetuloa meidän laivaan, soittaja Havurinne. Matka ei maksa mitään.\n\nPuhuteltava pysähtyi kuin sotamies ja nostaen kaksi sormea hatun\nreunaan kiinni vastasi juhlallisesti:\n\n-- Ymmärrän, herra kapteeni.\n\nSamassa hän jatkoi matkaansa toisten laivojen luokse.\n\nSiellä huiskutti \"Vellamon\" päällikkö hattuansa:\n\n-- Tänne, tänne, konserttimestari Havurinne, täällä iloa tarvitaan.\nTäällä ovat tyttäret suruun pakahtumaisillaan.\n\nTaas samat sotilastemput kuin toisellekin ja juhlallinen vastaus:\n\n-- Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni.\n\nHän teki vielä lyhyen kierroksen laivojen luona ja tuli sitten\n\"Vellamoon\".\n\nNuori väki seurasi perässä, ja joku niistä kysäisi toiselta:\n\n-- Käypikö tämä laiva nyt teidän laiturissa?\n\n-- Eikä käy, selitti toinen, -- mutta kun tuo soittaja tuli tähän\nlaivaan, niin menen tässä ja juoksen vähän matkaa takahankaan.\n\nKohta oli soittajan ympärillä joukkoa. Eivät ne joutaneet katsomaan,\nmikä laiva pääsi edelle, mikä jäi jälkeen, kuten tavallisesti. Ne\nolivat nyt vapaassa \"konsertissa\", soittajaisissa, jossa oli raha\npääsylippuna ja ohjelmanumeroista sovittiin suusanalla.\n\n-- Tässä raha, nyt minulle.\n\nSoittaja solautti rahan taskuunsa ja kysäisi:\n\n-- Mitä pitäisi olla?\n\n-- \"Kymmenen penniä pojalla rahaa\".\n\n-- No soitetaanpa \"Kymmenen penniä pojalla rahaa, ei ole poika köyhä\".\n\nKun soitto pysähtyi, oli samassa toinen käsi ojennettuna.\n\n-- Minulle \"Lypsäjän laulu\", soittaen ja laulaen.\n\nSoittaja vilkaisi rahaan. Se oli hopeata. Käsi käväisi taskun suulla,\nja samassa sormet ramahuttivat viulun kielistä äänen, joka oli\nerehdyttävän yhtäläinen kuin useasta lehmän kellosta lähtenyt ääni. Ja\nlaulu alkoi:\n\n-- \"Tuoltapa kuuluu karjan kellot, truikut, truikut ranttan, tali tula\ntila tula, tila tula tram.\"\n\nKuulijain silmät säteilivät ilosta, ja rahaa tuli tuiskunaan.\n\nNäin jatkui näitä soittajaisia tunnin ja toistakin, kunnes kaikki\nhalulliset olivat kuulleet mielilaulunsa tai \"jenkkansa\".\n\nJo sai soittaja levähtää. Hän asetti viulunsa laatikkoon ja alkoi\nkierrellä laivan kannella, puhellen milloin minkin kanssa.\n\nPari kainoa tyttöstä istui erillään muista, supatellen keskenään. Jopa\nhuomasi soittaja ne ja kiepsahtaen rinnalle istumaan kysyi:\n\n-- Mistäs nämä \"nessukat\" ovat?\n\n-- Tuolta ollaan Venerannan kylältä, vastasi toinen tyttö punastuen.\n\n-- Talon tyttäriäkö?\n\n-- Ei toki talon.\n\n-- Onko teillä jo sulhaset?\n\n-- Mitäs nyt...\n\nTytöt katselivat toisiinsa.\n\n-- Taitaapa olla. No eivät ole varmaan täällä, koska niin yksin tässä\nistutte. Ovatko ne kaukana?\n\n-- Ei niitä olekaan, väittivät tytöt kainostellen.\n\n-- Kyllä minä näen, että on teillä, puheli soittaja. -- Jos lienee\nviety sotaväkeen. Se on ikävää, mutta kyllä ne sieltä tulevat ja\novatkin tultuaan paljon suorempia ja pulskempia, aivan niin kuin\nminäkin. Minä olin siellä kolme vuotta ja näytänkin nyt näin komealta.\n\nSoittaja suoristi itsensä, että tytöt saisivat katsella sivulta. Mutta\nne katselivatkin takkia eivätkä kasvonpiirteitä. Sen huomasi soittaja\nja naurahti.\n\n-- Älkää katselko takkia. Tämä on torikauppiaalta ostettu kuuden markan\ntakki, kun minulla ei ole \"nessukkata\", jolle koreilisin. Kasvot ja\nryhti miehen kaunistaa. Ovatko teidän sulhasenne kauniita?\n\n-- Emmehän me ole niitä nähneetkään...\n\n-- ... nyt vähään aikaan, lisäsi soittaja. -- Mutta kyllä ne tulevat,\nkun saavat lomaa... Minä soitan teidän puolestanne, että tulisivat jo\nensi sunnuntaina.\n\n-- Ei meille tarvitse soittaa, estelivät tytöt kiihkeästi. -- Ei meillä\nole rahaakaan, millä maksaa.\n\n-- Ei \"nessukkain\" tarvitse maksaa, lohdutteli soittaja. -- Pojat\nmaksakoot, ne veisivät rahansa turhempaan, tupakkaan, viinaan ja sen\nsemmoiseen.\n\nHän otti viulunsa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa:\n\n-- \"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla.\" Siinä ei ollut äskeistä\nkiirettä, ja se kuului sen vuoksi niin kauniilta ja surulliselta, että\nvanhempikin väki kokoontui kuuntelemaan.\n\nLaiva kulki myötätuuleen. Päällikkö oli antanut peräsimen hoidon\nlaivamiehelle ja tuli soittoa kuuntelemaan.\n\n-- Kenellekä se niin surullisen kaunis soitto oli? hän kysyi soiton\nlakattua.\n\n-- Se oli näille tyttö-\"nessukoille\", jotka tässä istuvat.\n\n-- Vai tilasivat tytötkin soittoa, naurahti päällikkö.\n\n-- Eivät nämä ole tilanneet, joutui soittaja selittämään. --\nKieltelivät kovasti, mutta minun täytyy hyvitellä näitä, että\nlaittaisivat vuoteen, kun satun näiden kotiin yöpymään ja kenties\nhuuhtelisivat paitanikin, kun sattuvat olemaan pesurannassa.\n\n-- Vai sillä tavalla, nauroi päällikkö. -- Saisittepa niin suloisesta\nsoitosta huuhdella hyväksikin ja saippuan kanssa... Mutta jos\nnyt soitettaisiin parasta, mitä tuosta viulusta löytyy, oikea\nkonserttikappale.\n\nPäällikkö pisti salavihkaa markan soittajan kouraan. Soittaja nyökkäsi\nja tarttui jouseen.\n\nNyt tuli säveliä, jotka todellakin muistuttivat taidesoittajan\nkappaleita. Kuulijain päät kohosivat, ja eräs tasatukkainen\nmaalaisisäntä läheni askel askelelta aivan soittajan eteen ja soiton\nlakattua lausui:\n\n-- Olen minä joskus ennenkin kuullut viulua soitettavan, mutta en ikinä\nolisi uskonut, että siitä tuollaiset sävelet lähtevät. Onko se aivan\n_tavallinen_ viulu?\n\n-- On tämä vähän parempi tavallista viulua, selitti soittaja. -- Minä\nsain tämän kymmenkunta vuotta sitten eräältä kometialaiselta, konstin\nnäyttäjältä.\n\n-- Miten paljon piti maksaa?\n\n-- Ei minun tarvinnut antaa yhtään markkaa, olin vain muutamia\nkuukausia konstinnäyttäjäin mukana soittamassa.\n\n-- On ollut hyvä kauppa, tuumaili isäntä. -- Tuskin täälläpäin on\nkellään tuollaista viulua.\n\n-- Ei se riipu viulusta, puuttui päällikkö puheeseen. -- Sormien\nliikkeet siinä ovat kaikkein tärkeimmät. Näkihän isäntä miten ne\nhyppelivät.\n\n-- Kyllä näin, sanoi isäntä. -- Eivät nämä työmiehen sormet, joilla\npuristetaan milloin kirvesvartta, milloin kuokanvartta, hyvin hyppele.\n\nIsäntä levitti lyhyet pökyläsormensa ja niitä liikutellen näytti\nhavainnollisesti, miten työmiehen sormet hyppelevät. Se muistutti\njokiäyriäisen jalkojen liikettä.\n\n-- Puristan minäkin kirvesvartta ja veitsen päätä, sanoi soittaja. --\nMitäs nämä ovat?\n\nSoittaja näytti puristamisesta syntyneitä \"kylkiä\" sormissaan.\n\n-- Katsos kummaa, ihmetteli isäntä. -- Minä luulin tuota soittoa\nainoaksi ammatiksi.\n\nPäällikkö ryhtyi selittämään:\n\n-- Eikö isäntä ole kuullut, että tämä soittaja on meidän paikkakunnan\nparas länkien tekijä.\n\n-- Vai niin, ihastui isäntä. -- Sittenpä minä tulen rinnalle istumaan.\nMeillä on neljä hevosta, eikä niillä ole yhdelläkään käypiä länkiä.\nJos vain soittaja joutaisi, niin minä teettäisin jokaiselle, vieläpä\nsärkymisen varaltakin.\n\n-- Onkos luonnonvääriä länkipuita? kysyi soittaja.\n\n-- Ei ole ennen varattuja, mutta on meillä koivuja, kehui isäntä. -- Ja\nehkäpä niitä saisi kaskestakin, siinä on kasken hakkuu alulla.\n\n-- Sehän vetelee, innostui soittaja vuorostaan. -- Minä tulen aivan\nkohta. Mutta kun menette kotiinne, niin älkää antako kaataa yhtään\nkoivua, ei suurempaa eikä pienempää muuten kuin juurineen. Sitten\nkaadettua katkaistaan jokainen juurikka erilleen rungosta. Siitä on\nmonenlaista hyötyä, juurikoista tulee länkipuita, kärrin käyräpuita,\ntuolin selustimia ja vaikka mitä. Huonoimmista riihipuita. Kannot eivät\nole kyntäjän vastuksina, ja niiden paikalle tarttuvat puuntaimet puolta\nnäpsemmästi kuin rikkomattoman kannon juurelle.\n\n-- Sepä oli aivan älykäs neuvo, kiitteli isäntä. -- Onko soittaja\ntehnyt halmetyötä?\n\n-- En kymmeneen vuoteen, mutta näin minä tehtävän poikasena isän\nkotona, ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, miten sitä pitäisi tehdä,\njos tekee.\n\n-- Onko soittajalla koti?\n\n-- Onhan se kotirähjä siellä Heinäjärven kylän takana, mutta se on nyt\nvieraan viljeltävänä.\n\n-- Vai niin, vai vieraan. Kuulin tässä joltain, että soittaja on\nsukuisin Havurinne. Minä en ole ennen kuullut sen sukuisia.\n\n-- Eihän niitä taida muita ollakaan. Isäni oli Haverinen, mutta kun\nhulluimmat haluavat olla jotain muuta, kuin mitä oikeastaan ovat,\nniin minäkin sotapalveluksessa ollessani otin nimekseni Havurinne. Se\nmuistuttaa paljon alkuperäistä nimeä ja kotipaikan maisemaa. Se on\njuuri kivikkoisella havurinteellä.\n\nIsäntä mielistyi uuteen tuttavaansa niin, että pyysi laivan keittiöön\nkahville.\n\n-- Eihän nyt ole juonnin aikoja, esteli soittaja. -- Mutta ehkäpä se on\nlaivan emännöitsijälle mieleen, joten käydään vain.\n\nIsäntä oli erittäin anteliaalla tuulella.\n\n-- Jolta kahvi, siltä tupakkakin, hän puheli ja lisäsi, niin etteivät\nmuut kuulleet: -- Olisi minulla tuolla eväskorissa viinaakin.\n\n-- Ei kaikkia yhtaikaa, sanoi soittaja. -- Ja minä olen ryyppyaineen\nkäyttämisessä poikkeus muista \"pelimanneista\". Enkä minä näin\nloppurupeamalla ole halukas tähän tupakkaankaan. Saanko säilyttää\ntoiseen aikaan?\n\n-- Jo toki, myönnytteli isäntä. -- Mitäpä sitä vetämään, milloin ei\nhaluta.\n\nKahvileivistä antoi soittaja solahtaa enimmän osan taskuunsa.\n\nIsäntä olisi istuksinut keittiössä pitemmältäkin, mutta soittaja\nkiirehti kannelle.\n\n-- Mennään vain kannelle, myöntyi isäntä.\n\nPalatessaan huomasi soittaja keittiön oven takaa pienen pojan, joka\nsiinä ikävissään olevan näköisenä istui.\n\n-- Eikö sinulla ole toveria, kun niin yksin istut? kysyi soittaja.\n\n-- Ei ole, kuului surullinen vastaus.\n\n-- Missä sinun äitisi on?\n\n-- Se on siellä kylällä työssä.\n\n-- Entäs isäsi?\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Eikö sinulla isää olekaan?\n\n-- Ei.\n\n-- Mikä on äitisi nimi?\n\n-- Leena Huovinen.\n\n-- Entäs itsesi?\n\n-- Erkki.\n\n-- Vai Erkki. Onko sinulla evästä?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Vai ei ole evästäkään.\n\nSoittaja otti taskustaan säilyttämänsä kahvileivät ja antoi pojalle.\n\n-- Mistä kylästä sinä olet?\n\n-- Venerannan kylästä.\n\n-- No, kyllä minä muistan: Venerannan kylästä Erkki Huovinen. Onko\näidilläsi muitakin lapsia.\n\n-- On pienempi tyttö.\n\n-- Ohhoh, vai on tyttökin.\n\nIsäntä oli noussut kannelle, mutta soittaja lähti kiertelemään\nalakerran suojia. Hänen huomionsa kiintyi iäkkääseen emäntään, joka\nparhaillaan kaiveli eväskoriaan. Soittaja istuutui ulommaksi ja piti\nsilmällä emännän ruokapuuhia. Kalakukosta oli pohjapuoli koskematta ja\nrieskasta melkein puolet tähteenä. Voivakkasen sisällystä ei nähnyt\nulommaksi. Soittaja siirtyi lähemmäksi ja aivan kuin leikillään\nvirkahti:\n\n-- Onpa teillä makean näköinen kalakukko.\n\nEmäntä naurahti.\n\n-- Onhan tässä kalakukon \"liisteet\" eikä muuta.\n\nMutta kyllä minä tätä antaisin muillekin, ken vain haluaisi.\n\n-- No sepä vetelee, ihastui soittaja. -- Tässä on jo yksi, joka haluaa,\nja ehkäpä löytyy muitakin.\n\n-- Älähän sentään rupea huutelemaan muita tällaisille tähde-eväille,\nkielteli emäntä. -- Mutta jos sinulla itselläsi ei ole, niin on tässä\nlisäksi rieskaa ja vielä voitakin.\n\n-- Jopas minä taas löysin hyväntahtoisen emännän, kiitteli soittaja.\n-- Ei tähän tarvitse voita eikä rieskaa. Tässä kukon pohjassa on\nvielä kahdelle miehelle syömistä. Vieläkö emännän pitää syödä kotiin\nmennessään?\n\n-- Mitä siitä kysyt?\n\n-- Niin että miten suuria viipaleita minä saan tästä leikata?\n\n-- Leikkaa vain miten suuria hyvänsä, en minä tarvitse enää.\n\n-- Olinpa minä taas onnen poika, kiitteli soittaja suu täynnä.\n\n-- Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet, alkoi emäntä kysellä. --\nAlkumatkan sinä huusit ja remusit tuolla laivan kokalla hullujen\nhuviksi, ja nyt olet onnen poika, kun saat kuivaa kukonkuorta.\n\n-- Eikö emäntä ole sattunut kuulemaan, kuka minä olen?\n\n-- Vähänkö sinusta kuulee noilta nuorilta hulluilta, mutta minkä selvän\nminä siitä saan, jos ne kehuvat ja kiittelevät, että se Havurinne se\nsoittaa. Minä vähät semmoisesta, mutta sitähän minä tahtoisin tietää,\nmikä sinä muuten miehiäsi olet.\n\n-- Uskaltaisikohan sanoa, ennenkuin olen syönyt.\n\n-- Sano vain, en minä tule ottamaan leipäpalasta suustasi, oletpa\nvaikka kuinka kumma.\n\n-- No, sillä luvalla. Minä olen tottelematon, kovakorvainen, uskomaton,\nlaiska, vihainen, rietas... Vieläkö pitää jatkaa syntiluetteloa?\n\n-- Jo riittää tuokin, sanoi emäntä. -- Mutta oletko sinä todella rietas?\n\n-- Enhän minä tiedä sanoa, onko se todella vai leikillä, mutta niin\näitivainaja opetti lukemaan.\n\n-- Tottelitko sinä äitiäsi?\n\n-- Ei, hyvä emäntä, en minä totellut, tunnusti soittaja. -- Minun\ntottelemattomuuteni tautta äiti taisi kuollakin.\n\n-- Puhutko sinä nyt totta? kysyi emäntä.\n\n-- Se on totista totta, totesi soittaja.\n\n-- Voi sinua kurjaa, surkutteli emäntä. -- Miten se tapahtui?\n\n-- Se on pitkä ja ikävä juttu, josta ei mielellään kerro kenellekään.\nSanon sen verran, että minun tavaton haluni saada itselleni viulu tuli\nsurmaksi äidille.\n\n-- Suriko äitisi sitä niin kovasti?\n\n-- Ei, vaan eräs hupelo mies paiskasi suurella kivellä äitiäni kylkeen,\nkun hän särki viulun tekeleen, jota se minulle valmisteli.\n\n-- Silloinko äitisi kuoli?\n\n-- Ei silloin, vaan parin vuoden perästä.\n\n-- Et sinä taida aivan paatunut pakana ollakaan, koska tunnustat\nvikasi, puheli emäntä vakavana. -- Sinulla on mahtanut olla hyvä äiti.\n\n-- Liika hyvä näin kovakorvaiselle, sanoi soittaja näennäisesti\nleikillä, vaikka totta hän tarkoitti. -- Kuolemansa jälkeenkin on hän\nminusta huolehtinut.\n\n-- Nyt sinä poikkeat kesken syönnin totuudesta, huomautti emäntä. -- Ei\nhyväkään äiti voi kuolemansa jälkeen huolehtia.\n\n-- En minä puhu nyt leikkiä. On minun äitini huolehtinut. Eläessään oli\npalkannut toisen, joka on hänen puolestaan huolehtinut.\n\n-- Se on erittäin. Mutta oletkos sitä äitisi palkkaamaa huolehtijaa\ntotellut?\n\n-- En uskalla kehua, sanoi soittaja.\n\n-- Voi voi, kun sinulla on vielä paljon korjattavaa elämässäsi,\nsurkutteli emäntä. -- Ala jo nyt mieltyä ja heitä ensi töiksesi tuo\nviulurottelo nurkkaan.\n\nSoittaja väänsi kasvonsa surkeatakin surkeammaksi ja päätänsä pudistaen\nselitti:\n\n-- Voi, hyvä emäntä, mitä te vaadittekaan. Ennen minä voin luopua\ntoisesta silmästäni kuin viulustani.\n\n-- Ei tullut sinusta kalua.\n\nKannelta tuli joku pyytämään \"pelimannia\" soittamaan.\n\n-- Mene sanomaan, että se tulee heti kohta. Nyt, emäntä, tuhannet\nkiitokset ruuasta. Vielä minä käyn teidän kotonannekin juttelemassa...\nMutta joutaisikohan tuo kukonkuoren loppu minulle?\n\n-- Jo minä annan tämän mielelläni, sanoi emäntä, -- Mutta missä sinä\ntätä säilytät?\n\n-- Älkää sitä kyselkö, kunhan annatte.\n\nJa kun emäntä oli pistänyt kukonkuoren soittajan käteen, niijasi ja\nkumarsi tämä yhtaikaa ja läksi kyyryissään juoksemaan laivan keittiöön\npäin kuin pieni lapsi, joka on saanut erittäin mieleisen kapineen.\nKeittiön oven takana hän suikkasi kukonkuoren Leena Huovisen Erkin\nkäteen ja oli samassa laivan kannella laulamassa: \"Tuoltapa kuuluu\nkarjan kellot.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nVuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja\nistui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko\nedessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen\nyhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia\nlaskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni\nVillen \"pää pyörälle\". \"Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen\npala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin\nedellisensä.\"\n\n-- Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. -- Kukahan\ntuotakin tietoa tarvinnee... Taitaisi olla viisainta heittää koko homma\nja ruveta taas rengiksi.\n\nOli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli\ntuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta\nastui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä\nnäytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.\n\n-- Hyvää iltaa, lausui mies. -- Tokko tunnetkaan enää?\n\nVille nousi ja astui lähemmäksi.\n\n-- Jo minä nyt tunnen... Veertihän se on.\n\nÄänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää\npainoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan\nviululaatikon kannakehihnaa kysyi:\n\n-- Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?\n\n-- Jo toki... Onhan siinä oven pielessä naula.\n\nVille koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin,\nettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta\niloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:\n\n-- Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet\ntoisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä\n\"pelimanni\"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten\nkokouksissakaan.\n\n-- Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.\n\n-- Se on aivan oikein, sanoi Veerti. -- Harvoin kuulut käyneen\nsyntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet\nole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että\nnyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.\n\nVillekin jo vilkastui.\n\n-- Niinkö! Entäs Otto-veljesi?\n\n-- Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me\nteimme kaupat. Kivimäki on minun.\n\n-- Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. -- Mutta mitenkä Otto niin heti\npaikalla suostui myömään?\n\n-- Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. -- Minä levitin Oton\neteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja \"se naula veti\".\n\nVillekin aivan hämmästyi.\n\n-- Kolmekymmentä satamarkkasta! Mistä sinä sait niin paljon rahaa?\n\n-- Tuosta viululaatikosta.\n\n-- Viululaatikosta! Entäs viululaatikkoon?\n\n-- Viulusta ja hevosen längistä.\n\n-- Ihanko todella?\n\n-- No ihan todella. Ja on niitä vielä tähteenäkin, vaikka et niistä\ntarvitse huudella ympäri maailmaa.\n\n-- Mitäpäs minä, lupasi Ville. -- Mutta jos pääsevät tietoon ja\nryöväävät.\n\n-- Saapi minut ryövätä, naurahti Veerti. -- Ei minun mukanani ole\nrahoja muulloin kuin nyt. Ne ovat pankissa, korkoa kasvamassa.\n\n-- Vai pankissa... Niin niitä säästyy, jolta tulee säästetyksi...\nMilloinka asetut Kivimäelle asumaan?\n\n-- Minäkö Kivimäelle asumaan! Mitä minä siellä tekisin.\n\n-- Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.\n\n-- Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.\n\n-- En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville.\n-- Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt\nkatsomassakaan.\n\n-- En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet\nrahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua\nlaulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.\n\nNyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset\nolivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista\nvastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä\nrinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt\nhän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan\nrenkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi\nkuin leikillä:\n\n-- Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja\ntuollaisella keinolla?\n\n-- Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.\n\n-- Ei ole hyväkään, vastasi Ville.\n\n-- Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. -- Onko renkipojille\nmitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot\nehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin.\nMutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule\nviedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten\niloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja\nlaulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.\n\n-- Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. -- Ei ne niiden \"kättä\nlämmitä\" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet\npankkiin ja ostelet maita.\n\n-- Nyt sinä sanoit oikein, riemastui Veerti. -- Minä vien pankkiin ja\nostelen maita. Voitko sanoa renkipoikien rahojen olevan missään sen\nparemmassa asiassa.\n\nVilleä alkoi harmittaa kuunnellessaan näin kylmäkiskoista omanvoiton\npyyntöä, mutta hän koetti pysyä tyynenä ja uudisti äskeisen väitteensä.\n\n-- Onhan ne oikeassa asiassa sinua hyödyttämässä.\n\n-- Minuako yksistään, sanoi Veerti. -- Saisivatpahan nähdä, että ne\nhyödyttäisivät muitakin, jos vain olisi äitisi elossa. Minä muistan,\nmitä me puhelimme silloin, kun kävin hakemassa sinua ja äitiäsi Raivion\nmökistä hautajaisten laittajaksi. Etkö sinä enää muista?\n\n-- Enpä paljon, vastasi Ville tullen entistään tarkkaavaisemmaksi.\n\n-- Minä muistan, sanoi Veerti uudestaan. -- Muistan vielä nekin puheet,\nmitä puhuimme silloin, kun äitisi kanssa veimme lehmää rovastille.\nÄitisi toivoi aivan tosissaan, että minä tulisin Kivimäen isännäksi,\nsinä rengiksi ja hän itse karjanhoitajaksi. Ja niinkuin sanoin, jos\näitisi olisi elossa, niin nyt se suunnitelma toteutettaisiin, sillä\npoikkeuksella vain, että sinä olisit isäntänä ja äitisi vanhana\nemäntänä... ja minä itse silloin tällöin käypäläisenä, joka kantaisin\nrahaa, jolla teettäisit työtä ja rakennuttaisit kartanoa.\n\nVille hämmästyi sanattomaksi. Tämä kammoksuttu lapsuuden tuttava kohosi\najatuksissa aivan toiseen asemaan. Että Veerti muisti hänen äitinsä\npuheet ja esitykset näin tarkalleen, se vaikutti kaikkein enimmän,\neikä hän voinut salata mielenliikutustaan. Hän ponnisti pysyäkseen\ntasapainossa ja pyyhkäisten valahtaneet kyynelet kasvoiltaan kysyi:\n\n-- Mistä hyvästä sinä asettaisit minut ja äitini ikäänkuin isänniksi?\n\n-- Enpä sano vielä kaikkia syitä, vastasi Veerti iloisesti aivan\nkuin ei olisi huomannut mitään. -- Tärkein on se, että ilman äitisi\nhuolenpitoa olisi Kivimäki aikoja sitten myöty ja ehkä syötykin. Lehmän\nvientimatkalla puhui äitisi myöntiasiasta rovastille. Minä olin omin\nkorvin kuulemassa. Rovasti otti asian huolekseen ja toimitti kuin mies,\nettei setä saanut myöntilupaa.\n\n-- Vai oli teillä niin paljon yhteisiä puuhia, sanoi Ville. -- Mutta\nolisihan teillä veljeksillä sitä enemmän rahoja.\n\n-- Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. -- Omankin\nomaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne\nolisivat menneet meidänkin perinnöt.\n\n-- Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?\n\n-- Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän\ntäytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen\nMalkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun\nOtto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja...\nMuistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?\n\n-- Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista\nmuistoista.\n\n-- Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. -- Emme\nme soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän\ntuosta pulasta selvittiin... Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän\nvuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään\nAnnastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun\nkiertolaiselämäni.\n\n-- Muistan minä sen, sanoi Ville. -- Kyllä minuakin silloin pelotti.\nMutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut\nvuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.\n\n-- Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.\n\n-- Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun\nkupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten\nsaanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut\nviulun ääntä ja viulun soittajia.\n\n-- Ja minuako myös? kysyi Veerti.\n\n-- Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.\n\n-- No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. -- Minä muistelen kuin\npahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä,\nkävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä... Täytyihän siinä\nsoittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka\nviikko... Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä\nkysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit\npalveluksessa?\n\n-- Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.\n\n-- Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti\nsurkutellen. -- Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla,\nettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi\noli mennyt miehelään.\n\nVillen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:\n\n-- Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.\n\n-- Kummallista, ihmetteli Veerti. -- Minä en olisi uskonut, että äitisi\notti sen miehen, jonka oli ottanut.\n\n-- En minäkään, sanoi Ville. -- Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se\noli niin menevä.\n\n-- Etkö ollut vastaan?\n\n-- Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.\n\n-- Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. -- En minä olisi\nvastustanut äitipuolen tuloa.\n\n-- Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.\n\n-- Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.\n\n-- Ketäs sinä toivoit?\n\n-- Sanonenko sinulle, jos suutut?\n\n-- Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.\n\n-- Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. -- Mutta ajatelkoot muut mitä\nhyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla,\noli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.\n\n-- En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. -- Äidin ansio se on, että\nminusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin\nhyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä\npaljon muuta lisäksi.\n\n-- Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. -- Minun oppipaikkani oli\nsotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla\nsoittamaan.\n\n-- Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.\n\n-- En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin\nolin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan\nnuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.\n\n-- Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. -- Ja onhan minun\najatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan\ntulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.\n\n-- Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan.\n-- Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on\nsoittokone.\n\nHän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.\n\nVille katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:\n\n-- Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja\nsokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?\n\n-- Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.\n\n-- Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.\n\n-- Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään.\n-- Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla\nmaailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo\nmilloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.\n\n-- Niillekö sinä näitä jakelet?\n\n-- Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.\n\nVeertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton\nsäestyksellä laulaa: \"Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo\nisäni on jo musta multa.\"\n\nVille istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit\nsuunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen\nmökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan\nkuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet\n\"musta multa\", vaan niinkuin kylmät kivet.\n\nVeerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja\niloisemman, ja viimeksi \"Lypsäjän laulun\".\n\n-- Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.\n\n-- Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. -- Ja sitten sanon, että\nnyt minä jo alan ymmärtää sinua... Me olemme tosin lapsuuden tuttavat,\nmutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet\nsittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.\n\n-- Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä.\n-- Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös\nnimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei\nsen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi\nkivinavetta.\n\n-- Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.\n\n-- Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. -- Mutta ei paljas usko\nauta, täytyy olla puuhassa... Ja kun olen saanut sinusta pois sen\nluulon, että olisin vain renttuileva \"pelimanni\", niin nyt minä lähden\nentistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.\n\n-- Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. -- Saadaan tähän\nnukkumapaikka, ja ruokaa on myös.\n\n-- Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava\nvähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.\n\n-- Minä maksan tuon viisi markkaa, sanoi Ville.\n\nVeerti kääntyi katsomaan tiukasti.\n\n-- Sinäkö maksat... Sanoit ymmärtäväsi minua, ja tarjoat viittä\nmarkkaa... Ei tämän taivahan kannen alla se tule tapahtumaan... Kyllä\nsinun täytyy osata hoitaa rahasi minun olematta \"kasöörinä\", muuten en\nminä ymmärrä sinua.\n\n-- Niin... mutta meillä olisi vielä paljon puhelemista, selitti Ville.\n\n-- Niistä puhelemme joutilaampana aikana, sanoi Veerti asetellen viulua\nlaatikkoon. -- Yksi asia vielä keritään... Mitä sinä oikeastaan puuhaat?\n\n-- Minä luen, vastasi Ville. -- Eikä se ole tällä kertaa lukemistakaan.\nOlen opetellut murtolukuja laskemaan.\n\n-- Missä sinä sitä tarvitset? kysyi toinen.\n\n-- On toivo päästä kiertäväksi lasten opettajaksi, selitti Ville.\n\n-- Opettajaksi?... Osaatko sinä opettaa. Menisit ennemmin\nmaanviljelyskouluun.\n\n-- Mihinkäs minä sieltä?\n\n-- Mihinkä?... Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.\n\n-- Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.\n\n-- Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.\n\n-- Kivimäelläkö?... Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei\näiti ole elossa.\n\n-- Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon\nselkäänsä. -- Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire.\nMinua odotetaan... Hyvästi vähäksi aikaa!\n\nVille jäi yksinään. \"Siitä on tullut omanlaisensa\", hän ajatteli\nasettuessaan murtolukuja laskemaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nVille oli vielä laskento-puuhissaan, kun taas eräänä iltana hänen\nhuoneensa oven takaa kuului raminaa, ja huoneeseen astui vanha,\nkuihtuneen näköinen mies, kaltevalla kannella varustettu pärevakka\nkädessä.\n\n-- Jumalan rauha, lausui tulija hartaalla äänellä.\n\nVillelle oli tällainen tervehdys outoa ja hän joutui hämille. Meni\nkuitenkin lähemmäksi, ja vaikkei ollut aivan varma tuntemisesta,\nojensi kätensä tervehdykseen. Tulija tarttui siihen ja pitäen löyhästi\nomassaan alkoi selittää asiaansa:\n\n-- Kuulin talonväeltä, että tässä huoneessa asuu lasten opettajaksi\naikova, ja tulin tarjoamaan sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa.\n\n-- Vai niin. Mitä se on? kysyi Ville katsoen miehen silmiin.\n\n-- Se on väärentämätöntä Jumalan sanaa, sanoi mies irroittaen kätensä\nja kääntyen samalla vakkansa kantta aukaisemaan. -- Täällä on minulla\nkaupan pieniä kirjasia, mutta ei sellaisia, joita hengellisesti\nkuolleet ja riettaan hengen palvelijat haluavat lukea, vaan sellaisia,\njotka johdattavat Golgatan ristin juurelle, jossa meidän syntimme pois\npyyhittiin ja täydellinen sovinto ja anteeksiantamus valmistettiin.\n\n-- Vai kirjasia, sanoi Ville. -- Milloinka te olette ruvennut\nkirjakauppiaaksi?\n\n-- Tunnetko minut? kysyi mies vähän ihmetellen.\n\n-- Tunnen minä toki Simo Kurkisen, sanoi Ville niin tuttavallisesti\nkuin suinkin osasi. -- Kun näin tuon kirjavakan, niin heti johtui\nmieleeni se melkein saman mallinen vakka, jonka teitte minulle silloin,\nkun asuin äitini kanssa Raivion mökissä ja te olitte siellä havuja\nhakkaamassa.\n\nSimon kasvot ilostuivat, ja hän kysyi:\n\n-- Oletko sinä sen Kustaava vainajan poika?\n\n-- Kyllä minä olen se Kustaavan Ville.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Simo. -- Minä olen kyllä kuullut, että sinä olet\ntäällä päin, näissä herrastaloissa, renkinä.\n\n-- Niin olen ollutkin, selitti Ville. -- Mutta nyt on ollut aikomus\nantautua lasten opettajaksi.\n\n-- Mistä sinä sait ajatuksen ruveta lasten opettajaksi?\n\n-- En osaa sanoa, mutta ehkä siihen on alkujuuret sieltä Raivion\nmökistä.\n\n-- Sieltäkö asti?\n\n-- Sieltä asti. Muistaneeko Simo, kun opetitte minua virsiä laulamaan\nja kerroitte Kristityn vaelluksesta?\n\nVille odotti tämän muiston innostuttavan enemmän kuin kopsavakan teon,\nmutta kävikin toisin. Simon kasvoille palasi äskeinen hartaan kiihkeä\nilme.\n\n-- Hengetön huutaja minä silloin olin, hän lausui. -- Armosta osaton\nhelvetin kekäle, riettaan hengen palvelija, joka täytin vatsani sillä\nravalla, jota siat syövät.\n\nVille oli vähällä joutua neuvottomaksi. Hän ymmärsi, että Simossa on\ntapahtunut suuri muutos, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui ja mihin\nse perustui. Muutamista sanoista hän jo huomasi, että noita entisiä\naikoja on varovasti kosketeltava.\n\n-- Jos ei ole kiirettä, niin istutaan, sanoi hän ottaen kirjavakan\nkatseltavakseen. -- Omilla varoillako olette ostanut nämä kirjat?\n\n-- Ei minun näistä tarvitse antaa rahaa ennenkuin olen myönyt, selitti\nSimo. -- Varakkaammat uskonveljet näitä painattavat, ja köyhät, muuhun\ntyöhön kykenemättömät uskonveljet kuljeksivat myymässä.\n\n-- Ettekö olekaan enää siinä mökissä?\n\n-- En siitä asti, kun tulin uskovaiseksi.\n\n-- Missäs Agaatta asuu?\n\n-- Agaatta on mennyt sijallensa niinkuin Juudas Iskariot.\n\nVille käsitti Simon sanat semmoisinaan ja kysyi hämmästyen:\n\n-- Ettäkö itse lopetti päivänsä?\n\n-- Ei tuo itsekään, mutta eipä jumalattoman kuolema ole muutenkaan sen\nkauniimpi.\n\n-- Mistäpä sen niin varmaan tietää? huomautti Ville.\n\n-- Tietää sen, sanoi Simo. -- Agaatta ei pyytänyt pelastusta eikä\nanteeksiantoa, ja sellainen menee sijalleen.\n\n-- Jospa se on pyytänyt ja saanutkin, puolusti Ville. -- Ja minkä minä\nmuistan, ei Agaatta ollut jumalattomampi kuin muutkaan. Ei hän tehnyt\nkenellekään vahinkoa. Toista oli Lipposen Annastiina, joka poltteli\nihmisten riihiä ja eikö tuo liene muutakin poltellut.\n\n-- Sokea olet vielä, poika parka, surkutteli Simo. -- Sinä tuomitset\ntöitten mukaan. Pidät Annastiinaa suurempana syntisenä, mutta vaikka\nhän olisi sata kertaa suurempi, niin Annastiina on nyt Jumalan lapsi,\nsillä minä tiedän, että hän on tunnustanut syntinsä uskonveljille ja\nsaanut anteeksi.\n\n-- Niinkö? ihmetteli Ville. -- Onko tunnustanut senkin riihen polton?\n\n-- On senkin ja paljon muuta.\n\n-- Onko tunnustanut Veertille, jonka riihen poltti?\n\n-- Veertillekö? Mitä se jumalaton mieronkiertäjä niistä asioista\nymmärtäisi?\n\n-- Ymmärsipä tai ei, väitti Ville -- mutta niin minä ymmärrän, että\nrikos on ensiksi tunnustettava sille, joka on vahingon kärsinyt.\n\n-- On sillekin, myönnytti Simo, -- mutta uskonveljelle tunnustaminen on\ntärkeintä, sillä hän voipi todistaa synnit anteeksi.\n\nNyt oli Ville jo selvillä Simon uskonnollisesta suunnasta, eikä\nhalunnut jatkaa väittelyä.\n\n-- Onpa se kaunista, että Annastiinakin on kääntynyt, sanoi Ville. --\nOnko hän tullut takaisin Heinäjärven kylälle?\n\n-- Ei. Annastiina asuu Pohjalassa poikansa luona.\n\n-- Vai poikansa luona. Minkälainen mies on Ansusta tullut?\n\n-- Tavallinen sahan työmies. Kehui tuo olevan itsellään virankin.\n\n-- Vai virankin, ihmetteli Ville. -- Minkähän viran?\n\n-- Jokin palkaton virka siellä suruttoman työväen kokouksessa.\n\n-- Eikö Ansu ole tullut uskovaiseksi?\n\n-- Ei. Maailman mies se on vielä.\n\n-- Entäs Petter? jatkoi Ville kyselyään. -- Nehän lähtivät muistaakseni\nyhteen matkaan.\n\n-- Petteristä on tullut vielä enemmän maailman lapsi, eikä se asu\nsiellä päinkään.\n\n-- Missäs Petter asuu?\n\n-- Tuolla N:n kaupungissa. Minä tulen nyt sieltä.\n\n-- Tuletteko Petterin luota? ihastui Ville. -- Mikä mies hänestä on\ntullut?\n\n-- Semmoinen mies, ettei tekisi mieli mainitsemaan, jos vain sillä\nsaisi korjatuksi.\n\nVillen mieleen vilahti vankilat ja muut iljettävät paikat.\n\n-- Onko Petter joutunut niin huonoille teille, hän sanoi surkutellen.\n\n-- Huonoille, sanoi Simo, kohottaen kokoonpainuneita hartioitaan. --\nMaailman mielestä saattanee olla hyvälläkin.\n\n-- No mikä ammatti sillä on? uteli Ville.\n\n-- Kurja ammatti... epäjumalain tekijä.\n\n-- Epäjumalain tekijä? ihmetteli Ville. -- En minä nyt ymmärrä. Ettehän\nliene erehdyksessä?\n\n-- Enkä ole. Näyttihän tuo niitä tekeleitään minullekin.\n\n-- Mitä ne olivat?\n\n-- Kuvia, kaikenlaisia veistettyjä kuvia, joista on selvä kielto Herran\nlaissa: \"Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa\", ei taivaassa\neikä maan päällä olevien.\n\nAsia alkoi hiukkasen selvitä Villelle ja hän kysyi:\n\n-- Oliko sillä erityinen huone, jossa niitä kuvia valmisteli?\n\n-- En minä käynyt sen työpaikalla, vaan tottahan siellä on erityiset\nhuoneet, koska kuului olevan opettajakin, joka opettaa niitä\nepäjumalain kuvia tekemään.\n\n-- Nyt minä jo vähän ymmärrän, sanoi Ville. -- Se on sellainen koulu,\njossa opetetaan veistämään kuvia. Mutta mitenkä en ole sattunut ennen\nkuulemaan, että Petter on siellä.\n\n-- Ei tuosta ole vahinkoa, jos ei kuulekaan, sanoi Simo. -- Ja mikäpä\nne tuntee, kun ei huonon isän nimikään enää kelpaa.\n\n-- Onko Petter ottanut toisen nimen?\n\n-- Toisen toki... Kurkela sanoi olevansa.\n\n-- No mitenkä te löysitte Petterin, kun sillä oli toinen nimi?\n\n-- Löysinhän minä, kun kirjoitti ja neuvoi kirjeessä kadun ja talon\nnimen.\n\n-- Eihän tuo sitten ole hyljännyt isäänsä, eikä nimeäkään kokonaan,\nlohdutteli Ville. -- Minä uskon, että Petteristä tulee etevä mies,\nkunhan joutuu. Olen kuullut, että kuvanveistäjät ovat arvon miehiä. Ne\nsaavat töistään hyvän palkan.\n\nTästäkös Simo kiivastui, vaikka Ville oli toivonut aivan toista.\n\n-- Hyvänkö palkan! Niinkö sanot, vaikka aiot lasten opettajaksi. Onko\nhelvetti hyvä palkka?\n\n-- Minä tarkoitin työpalkkaa, sovitteli Ville sanojaan. -- Ja\nvoipikohan kaikkia kuvia nimittää epäjumalain kuviksi, sillä olen\nkuullut, että muutamissa kirkoissakin on apostolien kuvia ja pieniä\nKristuksen kuvia olen nähnyt jumalisten ihmisten huoneissa.\n\nSimo kiihtyi niin, että silmät ja tuo kutistunut vanha ruumis värähteli.\n\n-- Saattaa olla tekopyhäin kirkoissa ja kotonakin, mutta Jumalan\nlapsilla on Kristuksen kuva sydämessä. Kaikki muut ovat epäjumalain\nkuvia.\n\n-- No, enhän minä tahdo väittää, myönteli Ville. -- Haluaisin vain\ntietää, mitä kuvia Petter veistelee: eläintenkö vain ihmisten.\n\n-- Alastomia ihmisiä ne olivat, joita minulle näytti, sanoi Simo hiukan\nrauhoittuen. -- Niitähän ne riettaan hengen palvelijat tarvitsevat.\n\n-- Mutta kertoiko Petter, miten hän oli yhtynyt siihen oppipaikkaan?\n\n-- Kyllä rietas pitää huolen, että hänen ammattiinsa yhtyy, vastasi\nSimo. -- Ansusta erottua oli joku hovinherra ottanut palvelukseensa,\nja kun sillä pojalla oli pienestä pitäin kiihko vuoleksia hevosten ja\nlehmien loivia, niin oli siinäkin joutoaikanaan vuoleksinut, ja herrat\nsiihen vain yllyttivät ja viimein puuhasivat päämestarin oppiin.\n\n-- No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. -- Ehkä siitä\non iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?\n\n-- En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. --\nMenin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin\npääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt\nsiellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin\nsurkeasti... Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän\ntyhjää kiihkoilevan... Niin sanoi oma poika... Joko sinä olet riettaan\npalvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?\n\n-- En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.\n\n-- Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. -- Nyt on\notollinen aika, nyt on autuuden päivä... \"Tänään jos kuulet hänen\näänensä, niin älä paaduta sydäntäsi\"... Jos sinulla on syntiä\ntunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan\nanteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot...\nUskotko?\n\nSimo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja\nsanoi:\n\n-- Jumala on anteeksiantaja.\n\nSimon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:\n\n-- Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren\nmajesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen\npoikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että\n\"teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä... joille te\nanteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut\"... Palkkapaimenten\nsokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta\njokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.\n\nVille olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän\nanteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen\ntapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.\n\nSimonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.\n\n-- Tässä olisi vielä toinen hyvä kirja. Siinä selitetään autuuden tie\nväärentämättömänä. Osta tämä!\n\n-- En nyt tällä kerralla, esteli Ville. -- Olisi paljon muutakin\nlukemista.\n\n-- Mitä varten lukea muuta, kuin mikä on tarpeellista? sanoi Simo. --\nSe on itsensä ravitsemista ravalla.\n\n-- Eihän toki kaikki muukaan liene \"rapaa\", sanoi Ville hyvin\nhellävaroen. -- Vai onko raamattukin?\n\n-- Ei raamattu ole rapaa, jos vain sieltä löydät sen, mikä on\ntärkeintä. Luehan roomalaisepistolan kymmenes luku, niin näet, ettei\nole muuta tietä autuaaksi tulemiseen kuin suun tunnustus ja usko\nsyntein anteeksi saamiseen... Vai onko täällä raamattu, niin minä luen.\n\n-- On täällä uusi testamentti, mutta se on jossain kirjojen joukossa.\n\nSimokin huomasi, ettei testamentin löytämiseen ollut erityistä halua,\nja alkoi kokoilla kirjasiansa vakkaan.\n\n-- Meneekö näitä miten paljon kaupaksi? kysyi Ville osoittaaksensa\njotain osanottoa Simon harrastukselle.\n\n-- Vähä täällä päin ostetaan, kun on kovin harvassa uskovaisia.\nPohjanmaalla menee enemmän ja siellä minä suurimman osan vuodesta\nliikunkin.\n\nSimo otti vakkansa.\n\n-- Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin\npuolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.\n\nSimo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä\nmuistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana\ntehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle\nviulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä\nruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä\npuhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla\npenkillä... Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle\ntuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi,\nja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin\nvoisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii\n\"villiläisiä\" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla\nopettajanakaan.\n\nHänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä\nsiinä oli sanottuna, että \"suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme\".\nMutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä\njopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. \"Toiset\nottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he\novat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?\" ajatteli\nVille yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että \"olkoonpa suorassa tai\nväärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen,\nsillä hän uskoo olevansa onnellinen.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nMestari Tarvainen sai vanhoilla päivillään rakentaa Heinäjärven\nseudun tukkipuille laudoitetun alkutien Etelälahdesta lähtevän puron\nsuuhun. Ennen oli uskottu, ettei niin pientä puroa pitkin voitu\ntukkipuita uittaa, mutta nyt se asia oli korjattu sulkulaitoksella ja\nuittorännillä, jotka olivat aivan lähellä mestari Tarvaisen mökkiä.\nJa kun sulkulaitoksen rakentaminen oli päätetty, silloin Heinäjärven\nympäristön suurimmat havupuut alkoivat kaatuilla. Ainoastaan Kivimäellä\nkasvavat hongat ja kuuset seisoivat vielä entisillä paikoillaan\nja pohjatuulten puhaltaessa nyökkäilivät jäähyväisiä kaatuneille\nnaapureilleen, jotka lähtöä odotellen alastomiksi kolottuina kelluivat\nHeinäjärven pinnalla. Ne täyttivät melkein kokonaan tuon pienen järven,\nvaikka se olikin entistään suurempi, kun niitytkin olivat veden alla.\n\nNiittyjensä kasvusta huolehtien lähti Alapihan nuori isäntä Antti\nsolikoimaan puiden lomitse lahden yli vanhan Nevalaisen puheille.\nNuoremmilla isännillä oli vielä ehdoton luottamus Nevalaisen\nälykkäisyyteen, vaikka tämä olikin jaloistaan köpelöitynyt niin, ettei\nomin apuinsa voinut liikkua muualla kuin huoneen lattialla. Mutta\najatukset olivat vielä virkeät.\n\n-- Tulitpa hyvään aikaan, hän sanoi iloisena Antille, kun tämä saapui\nhuoneeseen. -- Minulla on sinulle asiaa.\n\n-- Asiaa minullakin oli, vastasi Antti.\n\n-- Ehkä onkin sama asia, sanoi Nevalainen. -- Minä halusin puhua\nsinulle tuon Simo Kurkisen hoidosta. Siitäkö sinäkin?\n\n-- En minä ole ajatellut Kurkisesta, vaan noista tukkipuista, kenelle\nniistä pitäisi sanoa, jotta veisivät pois, muuten saattaa vesi turmella\nkaikki rantaniityt, etteivät kasva mitään. Eikä noilta saa verkkojakaan\nlasketuksi.\n\n-- Nyt huolehdit joutavaa, selitti Nevalainen. -- Niityt kasvavat\npuolta paremmin, kun ovat keväällä veden alla. Ja mitä pitemmän aikaa\ntukkimiehet viipyvät kylässä, sitä enemmän tulee rahaa. Kaloja otetaan\nkesällä.\n\n-- Mutta milläpä tukkimiehiltä enää rahaa ottanee, kun lihat ja kalat\novat kaikki myötynä ja syötynä? arveli Antti.\n\n-- Lyö huonointa lehmää lihaksi, neuvoi Nevalainen. -- Silloin sikaa\nsäkkiin, kun se on päin. Niin minä olen antanut tehdä.\n\n-- Se tässä täytynee muidenkin tehdä, myönnytti Antti. -- Mutta mikä se\nSimo Kurkista koskeva asia olikaan?\n\n-- Niin, minun täytyi tällä viikolla maksaa ensi kerran kyläkunnan\nkassasta palkka Simon hoitajalle, selitti Nevalainen. -- Silloin\nmuistin, että Simollahan on poika, Pekkako sen nimi olikaan?\n\n-- Petteriksi sitä sanottiin, muisti Antti.\n\n-- Pekka tai Petter, sama se. Pääasia on, että meidän pitäisi osata\nmenetellä niin viisaasti, että hän lähettäisi rahaa isänsä hoitoon ja\nelatukseen.\n\n-- Missä asti asuneekaan ja lähettäisikö, jos saisi sanankin, epäili\nAntti.\n\n-- Asuinpaikkaa pitää kysyä Simolta. Luultavasti hän tietää. Ja jos\npoika on kohonnut jonkun verran herrasmieheksi, niinkuin olen kuullut,\nniin kyllä hän lähettää ja ottaa velkaakin, jos ei olisi itsellään.\nMutta meidän täytyy kirjoittaa hyvin kauniisti. Kertoa ensiksi, että\nisä sairastaa täällä entisessä mökissään ja on sairastanut talvesta\nasti, jolloin hänen omat uskonveljensä toivat tänne kotikylälle.\nSenkin voisi vanhan tuttavan tavalla kertoa, että se kaupitsi kirjoja,\njosta saaduilla säästöillä on elänyt melkein näihin asti, mutta nyt on\njo kyläkunnan täytynyt antaa apua ja palkata hoitaja... Näin, tähän\ntapaan sille pitäisi kirjoittaa, ja minä ajattelin, että sinä, Antti,\nlapsuuden tuttavana kirjoittaisit.\n\n-- Minäpä kuulen, että isäntä itse osaa kirjoittaa tai kirjoituttaa\nkaikkein parhaiten, sanoi Antti.\n\n-- Asia menee pilalle, jos minä kirjoitan, selitti Nevalainen. -- Poika\nmuistaa minut ja ymmärtää heti, että nyt häntä kyläkunnan puolesta\naiotaan pakottaa isäänsä hoitamaan.\n\n-- Ymmärtäköön, sanoi Antti. -- Onhan, siihen selvä laki, että lapsi on\nvanhempansa hoitaja.\n\n-- Ei sillä lailla, ei sillä lailla, puheli Nevalainen. -- Ei se\nole niin varakas, että saisi pakotetuksi. Mutta jos se on jonkun\nverran herrasmies ja kenties uskovainen, niin varmaan maksaisi\nhoitokustannukset. Nyt se on hyvin täpärällä. Otahan ja kirjoita,\nniinkuin minä neuvoin, niin ehkä saataisiin kyläkunnan kassa\nsäästetyksi.\n\n-- No, pitää koettaa, lupasi Antti.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nSe päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat\nvesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle.\nKen suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja\nmiten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.\n\nRantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin\nlisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten\nseisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä\nmääräyksiä.\n\nEi tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä\nluonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat:\nmusta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota\nhän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat\nyltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.\n\n-- Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. -- Puut eivät ui\nkapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä\nja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä\nollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos\nkaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se\ntuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä\nkotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka\njuoksee niillekin päiville.\n\nMiehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:\n\n-- Onko se varmaa puhetta?\n\n-- Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi\nuittopäällikkö.\n\n-- Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.\n\n-- Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.\n\n-- Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan,\ntenäsi rohkein.\n\n-- Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun\nsuulle haalaamaan.\n\nKohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi.\nPuron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä\nkeksinvarret huiskivat.\n\nUitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja\nkyläläisten kanssa.\n\nVanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa\nkatsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.\n\n-- Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa\nsivellen.\n\n-- Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi\nNevalainen. -- Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.\n\n-- Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. --\nNäkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin\npäiväpalkkalaisen.\n\n-- Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?\n\n-- Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö\nminä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään,\neivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.\n\n-- Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet\nvoittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.\n\n-- Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. -- Miehet saavat\nhelluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin\npuut pääsevät purosta alas.\n\n-- Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti\nNevalainen.\n\nPäällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin\netteivät muut kuulleet:\n\n-- Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei\nymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on\ntässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet\nharmetakin.\n\n-- Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. -- Mennään\nmeille. Minulla on täällä hevonen.\n\n-- Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä...\nNäyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani... Täytyy\nmennä katsomaan.\n\nMuutkin katselijat alkoivat hajaantua.\n\nHeinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja\nerittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät\niloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen\nympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan\nhupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän\nalueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada\nhelluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla\nkisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät\nsenkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista\nole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje\nsoittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan\nsoittamaan.\n\nEipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa.\"\n\nTällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin,\njotka eivät olleet järven rannalla.\n\nMutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä,\netteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa\nmuitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli\nkirjoitettu, että tulisi aivan heti, \"maksoi mitä maksoi\".\n\n-- Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan \"hanurilla\",\nlohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.\n\nVielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta.\nHe olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan\nhelluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein \"kipeimmät\"\nmiehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa\nja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet,\nmutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja,\netteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.\n\n-- Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. -- Ja kylläpäs\najaa tulista kyytiä.\n\n-- Ajaapa ajaa, säesti toinen. -- Kunhan ei vain menisi \"nassakat\"\nrikki.\n\n-- Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.\n\n-- Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.\n\n-- Ei per... ärähti edellinen. -- Muu matkustaja on tuokin, koska on\ntoisella valkea olkihattu.\n\n-- Niin on saa...\n\nMiehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle.\nKohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:\n\n-- Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?\n\n-- Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. -- Mitä\nsitten?\n\n-- Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään\nja vieläkö hän elää?\n\n-- Emme me semmoisia... murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.\n\nToinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:\n\n-- Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä\neikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.\n\nMatkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen\nsyrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.\n\n-- Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan\nkuin tämä olisi ollut syyllinen \"nassakoitten\" viipymiseen.\n\n-- Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.\n\n-- Pappiko tuollainen \"kaiturainen\"? väitti toinen. -- Eihän tuolla\nollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.\n\n-- Olkoon sitten mikä hyvänsä.\n\nMiehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan\nalkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nHelluntaipäivän iltapuolella huomasi, että tukkipoikien ikävällä\nodotetut \"nassakat\" olivat saapuneet. Niiden sisältö oli jakanut\nnauttijansa kolmeen osastoon. Ahneimmat viinaveikot keturoivat\nvoimattomina pellonpientarilla tai metsissä, toiset kävelivät\nkaulakkain pitkin tietä, laulellen lempilaulujaan, ja ainoastaan\nkolmas osasto puuhasi kokon valmistuksessa. Siitä olisi alkuperäisen\nsuunnitelman mukaan pitänyt tulla korkeimpien puiden korkuinen, mutta\nkyllä se nyt jäi puolta pienemmäksi. Työn suorittanut osasto ei siitä\nkuitenkaan nurissut. Se antoi anteeksi, sillä voihan sattua, että sekin\nvuorostaan kompastuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli Veertikin saapunut sukulaistaloonsa, Naurisharjulle. Hän kävi\nsiinä hyvin harvoin, sillä vanha emäntä ei pitänyt soitosta, ja\nNevalainen, Veertin isoeno, tunkeutui antamaan kovin paljon neuvoja\nperintötilan hoidossa. Tällä kerralla oli moittimisen aiheena se, ettei\nVeerti myönyt puita.\n\n-- Nyt sinä et saa niitä kaupaksi kymmeneen vuoteen, pelotteli\nNevalainen. -- Yhtiön ostaja sanoi kaikille, että myökööt nyt, jos\nmyövät, ei täällä osteta vähissä erissä, se ei kannata.\n\n-- Sen parempi, puut saavat kasvaa, tuumaili Veerti nauratellen.\n\n-- Turhan tautta sinulla on maatila, murisi Nevalainen. -- Metsä kohta\nläpipääsemätön ja kartano \"hierimellä hämmennettävä\". Millä senkään\nrakennat?\n\n-- Antaa vanhan kartanon lahota rauhassa loppuun asti, tottapahan\nsitten keino keksitään, sanoi Veerti.\n\n-- Ei sinusta tule koskaan maamiestä, päätti Nevalainen. -- Veljestäsi\nOtosta voipi tulla, jahka ennättää, mutta, höperö, kun möi sinulle.\nMistä sinä sait rahaakin?\n\n-- Tuolta olen lainaillut ympäri maailmaa, selitti Veerti naurellen.\n\n-- \"Hulivili\" sinusta tuli, nureksi Nevalainen. -- Olisit muuttanut\nnimesikin \"huliviliksi\" eikä Havurinteeksi.\n\n-- Eikö Kivimäki näytä havurinteeltä? kysyi Veerti.\n\n-- \"Lahorinteeltä\" minusta näyttää, sanoi Nevalainen kääntäen\nhänkin leikiksi. -- Isäsi sortui puun alle. Sinä joutaisit sortua\ntahallasi lahottamasi pirtin alle. Mutta ethän sinä käy vuosikausiin\nkatsomassakaan.\n\n-- Käyn minä huomenna tai jo tänä iltana, sanoi Veerti. -- Onko täällä\nnäkynyt Kustaava vainajan Villeä?\n\n-- Onko sekin aikonut tulla tänne? kysyi Nevalainen.\n\n-- Lupasi se tulla, kun kutsuin yhdessä katsomaan entistä asuinpaikkaa,\nselitti Veerti.\n\n-- En ole kuullut Kustaavan pojasta, mutta on tänne muita sinun\nkarkutovereistasi tullut. Viime yönä kuuluu tulleen Simo Kurkisen\nPetter.\n\n-- Täällähän saaneekin tavata kaikki vanhat tuttavat, ihastui Veerti.\n\n-- Niin, jos ne sinua, tuon näköistä laholinnan isäntää enää\ntuntevatkaan, epäili Nevalainen. -- Tukkilaiset olivat nähneet yöllä\nKurkisen pojan ajavan ja olivat luulleet papiksi.\n\n-- Vai papiksi, jopa sitten, ihmetteli Veerti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukkimiesten alipäällikkö tuli kiirehtimään \"pelimannia\" kisakentälle.\nVarsinainen päällikkö oli mennyt pyhien ajaksi kotiinsa.\n\n-- Näinkö aikaisin siellä aletaan, ihmetteli Veerti.\n\n-- Niin täytyy alottaa, selitti alipäällikkö. -- Sinne on jo\nkokoontunut miehiä. Ja kun niissä on juopuneita ja rajupäisiä, niin ei\nniitä ole käsivoimilla hyvä hallita.\n\n-- Milläs ne minä hallitsen? kysyi Veerti.\n\n-- Soittamalla ja laulamalla, sanoi päällikkö.\n\n-- Nytpä kuulette muutkin, kuinka tarpeellinen minä olen, nauroi\nVeerti. -- Mennään sitten villiytyneitä kesyttämään.\n\nKisakenttää lähestyessä alkoi kuulua pallonlyöjäin mekastusta, jossa\nolivat osallisina keskenkasvuiset poikaset. Juopuneimmat miehet\nturisivat petäjikössä, kentän laiteella. Ja aivan kuten alipäällikkö\noli kentälle tullessa kertonut, näkyi kokon lähistöllä kymmeniin\nnouseva miesryhmä, josta kuului reuhaavaa puhetta ja kirouksiakin.\n\n-- Nyt alotetaan helluntai-ilot. Laulu ja soitto kaikumaan! komensi\nalipäällikkö.\n\nVeerti viritti viulunsa ja sillä säestäen lauloi:\n\n-- \"Nythän on taaskin se helluntai, kevät tautisen talven voitti\".\n\nKun ei muista laulajista ollut apua, ei Veertikään halunnut yksinänsä\nhuutaa, vaan alkoi soitella tutumpia tanssisäveliä. Niillä näkyikin\nkeskustelu parhaiten häiriytyvän. Puolijuopuneita miehiä lähti\n\"pölkkyparilla\" pyörimään, mutta jo ensimäisiä pyörähdyksiä tehdessään\nhe kellahtivat kentälle. Se lisäsi iloa.\n\n-- Yrittäkää uudestaan, kehottivat katsojat. -- Ovathan pojat pysyneet\npölkylläkin.\n\n-- Pysytään tässä nytkin, kehuivat \"pölkyt\", mutta kohta he taas\nkellahtivat.\n\nOli toisia, jotka tahtoivat näyttää, ettei koko \"saki\" ollut noin\nhuonossa kunnossa, ja kun nämä ottivat oikein voimahyppäyksiä, niin\neivät pienet puutkaan olisi heitä estäneet.\n\nJo ilmestyi kentän laidalle naisiakin, mutta ne väistyivät ulommaksi,\nkun näkivät, miten \"kavaljeerit\" kellahtelivat ja reuhtoivat. Veerti\nalkoi epäillä, ettei näihin iloihin uskalla naisväki tullakaan, ja\nlakaten soittamasta meni niitä kesyttelemään.\n\n-- Johan tänne on tullut \"nessukoitakin\", hän lähemmäksi tultuaan\npuheli. -- Älkää suinkaan menkö pois. Ei meitä tarvitse peljätä. Täällä\npidetään \"ruuviajoa\", koetellaan, kutka ovat kelvollisia, kun joutuu\naika \"pyörähdellä kultansa keralla\".\n\nHän lausui nämä viimeiset sanat laulamalla.\n\nNaiset alkoivat kursailla:\n\n-- Me tulimme vain kokon palamista katsomaan.\n\n-- Niinpä tietysti, kokon palamista katsomaan, mutta minkäpä sille\nvoipi, jos siitä syttyy palamaan \"rintaan ja poveen\". Mutta tulkaahan\nkumminkin lähemmäksi, jotta kuulette, kun minä soitan, että \"heilani on\nkuin helluntai\".\n\n-- Kuulemme me tännekin, estelivät tyttäret, mutta siirtyivät jo\nkuitenkin vähän lähemmäksi.\n\nAuringon alentuessa kuhisi kentällä joukkoa enemmän kuin koskaan ennen.\nSilloin katsoi päällysmies ajan tulleen ja korottaen äänensä lausui:\n\n-- Nyt sytytetään kokko ja sitten huudetaan.\n\nUseita miehiä hyökkäsi sytyttämään, tuikaten tulen alimpiin oksiin,\njosta se kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kiihtyen korvin\nkuultavaksi huminaksi. Siihen yhtyi ympärillä seisovain ilohuuto, jota\npoikaset jatkoivat, niin että päällikkö jo viimein kielteli lopettamaan.\n\nVeerti lähti kokon palamisaikana kävelemään ulompana seisovain luokse,\njosta oli huomannut Villen.\n\n-- Tulithan sinä sittenkin. Jalanko vai hevosella? hän alkoi kysellä.\n\n-- Alapihan kirkkomiesten hevosessa tulin, selitteli Ville. -- Menin\nsinne ja tulin nyt tietämään, milloin sinä joudat Kivimäelle.\n\n-- Huomiseen se jääpi, sanoi Veerti. -- Jos maltat odottaa tämän\n\"ötäkän\" loppuun, niin mennään yhdessä Alapihaan yöksi ja sitten\naamulla ani varhain Kivimäelle.\n\n-- Kun et viipyisi kovin myöhään, arveli Ville.\n\n-- Puoleen yöhön asti on sopimus, enkä minä halua nyt soittaa siitä\nyli, vaikka paljonkin maksaisivat.\n\n-- Minä odotan sinne asti, lupasi Ville.\n\nSeisoskellessaan kuuli Ville muutaman miehen mainitsevan Simo Kurkisen\nnimeä. Hän kääntyi puhujaan päin ja huomasi, että se katseli kentän\nlähitse kulkevalle tielle, jossa kahden miehen ohjaamana ajettiin\njotain hellävaroen kuljetettavaa kuormaa.\n\n-- Simoa siinä viedään, selitti mies toisille. -- Tuo, joka kävelee\nkärrin kupeella, on Simon poika, joka oli viime yönä tullut ja on tämän\npäivää tiedustellut isälleen parempaa asuntoa. Äsken kuulin, että\nmestari Tarvainen on vuokrannut kamarinsa ja luvannut hoitaa sairauden\naikana.\n\nVille liittyi miesten keskusteluun ja kysyi:\n\n-- Simoko on sairaana ja tuo toinen on Simon poika, Petter?\n\n-- Petterhän se kuvain tekijä poika taitaa olla nimeltään, muisteli\nmies.\n\nVille halusi käydä vanhoja tuttaviaan tapaamassa ja kävi ilmoittamassa\nVeertille, että hän menee mestari Tarvaisen mökille odottamaan. Hän\nhalusi nähdä vielä kerran, ehkäpä viimeisen kerran, vanhaa Simoa.\nHän iloitsi siitä, että Simo saapi ennen kuolemaansa olla poikansa\nhoidettavana.\n\nVille muisti ikävällä ja katkeruudella ettei hän saanut olla äitiään\nhoitamassa sen viimeisillä hetkillä. Katkeruus kohdistui isintimään,\njoka oli tullut heidän erottajakseen. Hänellä oli sellainen ajatus,\nettä äiti eläisi vieläkin, jos ei tuo vihattava mies tullut turmelemaan\nheidän väliänsä. \"Ja jos äiti eläisi\", hän ajatteli, \"niin ehkäpä\nsaataisiin taas asua Kivimäellä\".\n\nVille oli tullut tällä kertaa Heinäjärvelle siinä luulossa, että Veerti\npyytää häntä Kivimäen viljelijäksi tai on saanut päähänsä ajatuksen\navustaa maanviljelyskouluun. Kumpainenkaan näistä ei ollut hänelle\nerittäin mieleinen, mutta hän oli sittenkin utelias tietämään onko hän\narvannut oikein.\n\nHän käveli hitaasti ajatuksiinsa vaipuneena ja aprikoi, rohkeneeko\nmennä Simoa katsomaan näin myöhällä.\n\nMies, joka oli Simon kyydinnyt mestarin mökille, tuli vastaan, ja siltä\nhän sai tietää, että sairas on kovin heikko ja hourailee.\n\n-- Turhan tautta otti kuletellakseen. Olisi hyvin hyvästi voinut kuolla\nsiellä entisessä mökissäänkin, moitiskeli kyytimies.\n\nVille lähti astumaan kiireemmästi. Ovi voipi olla jo lukossa tai Simon\nelämä lopussa, jos viivyttelee. Valveella oli vielä vanha mestari, vaan\nei tuntenut enää Villeä. Sitten vasta muisti, kun sai kuulla kenen\npoika tämä on.\n\n-- Vai sen Kustaavan poika, sanoi mestari maiskutellen huuliaan. --\nVanhan tutun poika. Minä tein äidillesikin arkun... Minnekä on matka\nnäin myöhään?\n\n-- Kävin tuolla tukkimiesten kokolla, mutta kun näin Simo Kurkista\ntuotavan tänne, niin tulin katsomaan, selitti Ville.\n\n-- Vai tulit Simoa katsomaan. Tuolla kamarissa se on nyt, mutta kohta\ntaitaa kuolla, selitti mestari kuin tavallista asiaa.\n\n-- Vieläkö se on täydessä tajussaan? kysyi Ville.\n\n-- Ei ole, sanoi mestari. -- Hourailla taitaa nytkin. Kuunnellaan.\n\nHe siirtyivät lähemmäksi kamarin ovea. Alkoi kuulua katkonaisia\nlauseita.\n\n-- Antakaa, antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi, minä annan kaikille\nanteeksi... Jumala tietää etten minä himoinnut Kivimäkeä... Voi, voi,\nettä minä meninkin sinne juhannuskokolle... Nyt se on myöhäistä...\nAntakaa rakkaat uskonveljet anteeksi...\n\nVille ei ymmärtänyt muuta kuin alun ja lopun ja kysyi hiljaa mestarilta:\n\n-- Mitä se hourailee Kivimäestä, ettei ole sitä himoinnut?\n\n-- Taisi nuorena ollessaan toivoa pääsevänsä Kivimäelle vävyksi,\nselitti mestari.\n\n-- Niinkö...\n\nVille siirtyi ulommaksi. Petter voipi pahastua, jos huomaa, että\nsyrjäiset kuuntelevat hänen isänsä hourailuja. Hän aikoi poistua\nnäkemättä sairasta, kun Petter tuli tupaan noutamaan isälleen vettä.\nPetter oli matkasta ja valvomisesta niin väsynyt, ettei Ville aikonut\nhäntä häiritä ja tervehti pään nyökähdyksellä, kuten tuntematonta.\nMutta mestari ei heittänyt asiaa siihen, vaan alkoi nuorelle Kurkelalle\njutella, että tässä on entinen kasvukumppani, joka on tullut sairasta\nkatsomaan. Petter kääntyi tervehtimään, jolloin Ville huomasi, että\nsillä oli vaatteus ja tervehtimistapa kuten oppineilla herrasmiehillä.\nHän ei ollut heti selvillä, miten alottaisi keskustelun, joten Petter\njoutuikin ennen.\n\n-- Kyllä täällä eletään vielä vanhassa hapatuksessa, hän alotti\nkärsimättömällä äänellä. -- Heikkoa sairasta kidutetaan savutuvassa,\njossa lapset peuhaavat ja jossa on häkää ja kaikkea. Köyhä ei ole\nihminenkään, eikä niille tule mieleenkään hankkia parempaa asuntoa ja\nhoitoa. Ei kirjoitettu minullekaan aikaisemmin. Nyt vasta, kun on aivan\nviimeiset hetket. Enkä ollut saada asuntoa mistään. Tähän viimein sain.\n\nVille kuunteli äänetönnä, aivan kuin hänkin olisi istunut syytettyjen\npenkillä.\n\n-- En minäkään ole ennen tietänyt, hän sanoi.\n\nNuori Kurkela ei vastannut, kääntyi vain kamariin ja sanoi:\n\n-- Täällä isä on, jos haluttaa käydä katsomassa. En joutanut\nvarustamaan vaatteitakaan. Mestarilta sain puhtaamman paidan. Kuvakin\nolisi ollut otettava, vaan ei tullut valokuvauskone matkaan. Pitänee\npiirustaa, vaan olen niin kovin väsynyt.\n\nVille oli seisottunut keskilattialle ja katseli kuolevan mullan\nvärisiksi muuttuneita kasvoja. Näki selvään, ettei se tunne ketään.\nVäliin alkoivat kädet liikkua ja katseen kiihkeästi harhaillessa tuli\ntaas joku hourauslause.\n\nVille ajatteli, että näinköhän lienee äitikin kuollut, ja hänen tuli\nkovin vaikea olla. Hän sanoi hyvästit ja kiirehti ulos.\n\nMaantieltä kuului laulun loilotusta. Tuntui kovin raskaalta ajatella,\nettä tuolla huudetaan ja tanssitaan ja täällä kamppaillaan kuoleman\nkanssa. \"Ei ajattele toinen toisestaan\", hän huokasi. \"Kukin elää\nomaa elämäänsä. Joka kuolee, hän kuolkoon. Sekö on tarkoitus. Miksi\nkuitenkin toiset syyttelevät toisiansa; kaikilla on valittamista.\"\n\nVille meni istumaan puron sillan kaidepuulle ja katseli puroon\nseisahtuneita puita. Aika kului kovin hitaasti ja hän lähti kävelemään\npuron rantaa sulkulaitokselle. Sen lähistöllä istui ryysyinen mies, pää\npainuneena eväskontin varaan. Hän arvasi, että se on sulkulaitoksen\nvahti, ja käveli hyvin hiljaa ettei häiritsisi, jos on nukkunut.\nHän pääsi jo sulkulaitoksen keskelle, mutta silloin siltapuut vähän\nnarahtivat ja samassa ryysyinen mies hyppäsi pystyyn kuin ammuttu ja\nsivaltaen kirveen alkoi tulla kohti, oudolla äänellä hokien:\n\n-- Tänne ei saa tulla, tänne ei saa tulla.\n\nMiehellä oli niin takkuinen musta parta ja pelottava naama, ettei Ville\nyrittänytkään sitä rauhoitella, vaan juoksi mitä kiireimmin puron\ntoiselle puolelle ja sieltä takaisin sillalle. Hän ei muistanut pitkään\naikaan säikähtäneensä niin pahasti.\n\nKisakentältä alkoi palata joukkoa. Kohta tuli Veertikin kiirein askelin\nja lähemmäksi päästyään kysyi:\n\n-- Täälläkö olet seisoksinut koko ajan?\n\nVille alkoi kertoa.\n\n-- Kävin minä Simoakin katsomassa, ja sitten menin tuonne\nsulkulaitokselle, mutta siellä oli niin vihainen ja kamalan näköinen\nukko, ettei se suinkaan liene täysijärkinen. Olisi lyönyt kirveellä,\njos en joutunut pakoon.\n\n-- Ei lyö ketään, vaikka uhkailee, rauhoitteli Veerti. -- Eikä se\nuskalla uhatakaan minua.\n\n-- Mikä mies se on ja miksi se ei uskalla sinua uhata? uteli Ville.\n\n-- Se on Parta-Jaakko, selitti Veerti, -- sama, joka heitti äitiäni\nkivellä. Ja Jaakko tietää, että hänen kivenheittonsa vei äitini\nhautaan, ja siksi se ei uskalla uhata minua.\n\n-- Vai tämä on Parta-Jaakko. Äiti-vainaja kertoi usein siitä kiven\nheitosta, mutta miten en liene ennen tullut miestä tuntemaan.\n\n-- Se oli silloin ensi vuosina pakosalla, toisissa kylissä, mutta nyt\nse kuljeksii tukkimiesten mukana tukkilauttojen vahtina.\n\n-- Vaarallinen vahti, sanoi Ville. -- Jos löisi muitakin kuoliaaksi.\n\n-- Ei se lyö ketään, jos ei mene tekemään kiusaa, piti Veerti yhäkin\nJaakon puolta.\n\n-- No ei suinkaan äitisikään ole tehnyt kiusaa, huomautti Ville.\n\n-- Kiusanteoksi Jaakko otti, kun äiti löi viuluntekeleen kappaleiksi.\nMinähän siinä asiassa oikea syyllinen olin, mutta se ei tule enää\ntakaisin... Ja nyt loppuyöksi Alapihaan.\n\nOli jo yli puolen yön, kun he jutellen kävelivät Etelälahden rantaa.\nLaulurastas heräsi oksalla ja hypähtäen puun latvaan alkoi laulaa\nkevätlaulujaan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n-- Mikä soittajankin ajoi näin aikaisin ylös, ettei kahvikaan kerinnyt\nvalmistua, ihmetteli Alapihan emäntä toisen helluntaipäivän aamuna.\n\n-- Kotiin pitää joutua, selitteli Veerti puuhakkaana kuin huolellisin\ntalon isäntä.\n\n-- Mistä se kiire tuli, vai onko siellä joku odottamassa? kyseli emäntä.\n\n-- Ei meitä odota ei kissakaan, mutta juuri sen vuoksi sinne onkin nyt\nkiire, ettei aina olisi niin tyhjää.\n\n-- Vai niin, naurahti emäntä. -- Soittaja taitaa olla kosintapuuhissa\nja on ottanut tämän lapsuuden tuttavan puhemiehekseen.\n\n-- Emäntä on jonkun verran oikeassa, myönnytti Veerti. -- Mutta\nei tästä ole puhemieheksi. Siihen virkaan tarvitaan vanhempi ja\nkokeneempi. Tämä on vain apulainen, syrjästäkatsoja, että miltä\nnäyttää, näyttääkö miellyttävältä.\n\n-- Nyt on soittaja erehdyksessä, jatkoi emäntä leikkiään. -- Sellainen\napulainen on vaarallinen. Jos näyttää kovin miellyttävältä, niin voi\nryöstää itselleen.\n\n-- Ei tämä ryöstä. Olemmehan me hyvät ystävät ja, kuten emäntä itse\nsanoi, lapsuuden tuttavat.\n\n-- Ei niissä asioissa ystävyys eikä tuttavuus paina mitään, väitti\nemäntä.\n\n-- Koetella tulee, sanoi Veerti. -- Ja nyt taipaleelle katsomaan, onko\nKivimäen talo emännän arvoinen.\n\n-- Olisi otettu aamiaistakin, esteli emäntä.\n\n-- Ei nyt jouda. Apulaisen aika menee hukkaan. Viulu jääköön tänne\npantiksi. Palatessa lunastetaan.\n\nHe lähtivät kahvin juotuaan rantaan.\n\nVeertin iloisuus ei tarttunut Villeen. Hän tunsi olevansa tällä\nmatkalla aivan kuin tuulen heiluteltavana. Eilen aamupäivällä kirkossa,\nillalla tukkimiesten helluntaitulilla, yöllä vanhan kuolevan ystävän\nluona ja nyt -- tiesi mitä varten -- menossa surullisen lapsuusajan\nasuntopaikalle. Hän sai Veertin leikkipuheista sen otaksuman, että\nsillä on aikomus tarjota taloansa hänen viljeltäväkseen. Mutta millä\nehdoilla? Ja vaikkapa ehdot olisivat hyvätkin, niin sittenkin tuntisi\nelävänsä toisen armoilla. Sitäpaitsi, mitäpä kunnollista hänen\ntalonhoidostaan tulisi yksin! Mutta jos toisen taloon turvaten ottaisi\nitselleen elämänkumppanin, niin silloin alkaisi vähitellen kasvaa toivo\nja viimein himo päästä asumansa talon omistajaksi. Siihen syntiin\novat jalommatkin langenneet. Ja nyt hän piti yöllä kuulemaansa Simon\nhourailua ylhäältä annettuna varoituksena. Ehkäpä hän, kuulematta tätä\nvaroitusta saisi kuollessaan huutaa, että hän on himoinnut Kivimäkeä\nomakseen.\n\nTästä ajatuksesta hän sai sen varmuuden, että tarjotkoonpa Veerti\nvaikka miten hyviä asumisehtoja, hän ei suostu.\n\nHe olivat soutaneet Kivimäen puoleiselle rannalle. Heti maalle noustua\nalkoi Veerti hypähdellä iloisena.\n\n-- Nyt seistään omalla pohjalla, ja huomaatko, Ville, että täällä on\npuita. Niitytkin kasvavat puita.\n\n-- Niinpä näkyvät kasvavan, myönnytti Ville, ja hänen täytyi\nväkiselläkin naurahtaa.\n\n-- Sinä naurat minun puu-niityilleni, mutta puuniittyjä ne saavat\nollakin. Sitä sakeamman heinän kasvavat sitten kun aika joutuu. Ja nyt\nmennään katselemaan, mitä sieltä Kivimäen takamailta löytyy.\n\nVillekin päätti olla niin iloinen kuin voipi ja ajatella täällä\nkäyntiään huvimatkaksi.\n\n-- Mennäänpä vain, hän sanoi reippaalla äänellä.\n\n-- Ei malteta käydä huoneessa, selitti Veerti taloa lähestyessä. --\nMinä vain käyn sanomassa, että asukkaan emäntä laittaa ruokaa, jotta\nsaadaan metsästä tultua syödä.\n\nVille jäi katselemaan kartanoa. Jopa se oli rapistunut. Alimmat tuvan\nhirret niin lahoja, että ikkunapenkit olivat melkein lattian tasassa\nja katot niin moneen kertaan tuohilla paikatut, että ne muistuttivat\nkirjavan kissan selkää.\n\nMetsään mennessä seisattui Veerti pellon aidan vierelle, jossa oli\nlahonnut petäjän kanto, ja kysyi:\n\n-- Muistatko mikä kanto tämä on?\n\n-- Enpä muista.\n\n-- Tämä on sen puun kanto, josta veistettiin isävainajan arkunlaudat.\n\nNyt jo Villekin muisti.\n\n-- Tämäkö puu hänet rutisteli?\n\n-- Tämä juuri. Aikoi kaataa pirtin kengityshirren, mutta hirsi\nkaatoikin miehen.\n\n-- Ja pirtti on kengittämättä vieläkin, huomautti Ville.\n\n-- Niinpä on, vaan ei se mitään, myönnytti Veerti huolettomasti. --\nPuut ovat saaneet kasvaa. Ja kunhan kävellään nälkärupeaman kierros,\nniin sinä näet, että on täällä puita jos maatakin. Kivikkoa se on,\nmutta sen parempi. Ei ole verokaan suuri.\n\nAlkoivat astua metsäpolkua. Milloin huomattavasti suurempi puu ilmestyi\nnäkyviin, riemastui Veerti ja juoksi syleilemään kuin lapsi äitiään.\n\n-- Tuoppa sinäkin sylesi tämän ympärille, hän kehoitti toveriaan.\n\nVille muisti aamullisen keskustelun Alapihassa ja kysyi naurahtaen:\n\n-- Eikö riitä, jos minä katselen täältä ulompaa, että miltä se näyttää.\n\n-- Ei, ei, kierrä vaan sinäkin kätesi.\n\nVille veti kätensä ja alkoi ihmetellä.\n\n-- Eivät totisesti yllä sormien nenät toisiinsa.\n\n-- Niin, mitäs sanot, innostui Veerti. -- Ollapa näitä tuhansittain.\nArvaatko mitä näistä maksetaan?\n\n-- Ehkä pari markkaa, arveli toinen.\n\n-- Et arvannut puoleksikaan. Pienimmilläkin täytyy saada kaksi markkaa.\n\n-- Ovatko muutkin talot saaneet?\n\n-- Mitä ne saavat, jotka myyvät summamutikassa! Minä olen pitänyt\nmaailmaa kierrellessäni korvani auki, ja tiedän, mitä tukkipuut\nmaksavat ja miten ne myydään. Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän\ntalon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ja kymmenen vuoden\nkuluttua taas yhtä paljon.\n\n-- Jokohan, epäili toinen.\n\n-- Saat nähdä, vakuutti Veerti. -- Mutta siihen ei ole kiirettä.\nOtto-veli voisi tulla päästä vialle.\n\nVille aivan säpsähti. Hän oli ajatellut jotenkin samaa, ei pään vialle\nmenemistä, vaan että Otto varmaan tulee katkeralle mielelle. \"En minä\nsekaannu tähän asiaan\", hän ajatteli.\n\nPäivä oli puolessa, kun he joutuivat takaisin Kivimäelle. Vaimo oli\nlaittanut pöytään mitä parasta heiltä löytyi, ja mies koetti olla\nvieraille niin kohtelias kuin vähänkin osasi.\n\n-- Onko tämä isännän toveri näitä yhtiön herroja, kun kävitte metsiä\nkatselemassa? uteli hän kaikella kunnioituksella.\n\n\"Isäntä\" ja \"yhtiön herra\" huvitti Veertiä tavattomasti, mutta hän oli\nolevinaan hyvin vakava ja selitti:\n\n-- Ei tämä ole \"yhtiön herroja\", entinen lapsuuden toveri vain. Ja\nkun illalla tapasimme toisemme kisakentällä, niin tulimme tänne näitä\nentisiä elomaita katselemaan.\n\n-- Vai niin, vai niin, myönteli mies. -- Kuulinhan minä, että isäntä on\nollut siellä soittamassa. Miksi ette tuo milloinkaan viuluanne tänne?\n\n-- En minä tuo näihin huoneisiin. Äiti- ja isävainaja kielsivät,\nselitti Veerti vakavana.\n\n-- Tarvitseeko niitä enää totella, kun ovat jo toistakymmentä vuotta\nolleet haudassa, tuumaili mies.\n\n-- On minun toteltava, kun en osannut heidän elinaikanaan totella.\n\n-- Sepä on omituinen päätös, ihmetteli mies. -- Jos sen pitää aina,\nniin eihän isäntä saa milloinkaan soittaa kotonaan.\n\n-- Soitan minä niissä huoneissa, joita itse rakennutan, selitti Veerti.\n-- Ja nyt meillä on viimeisenä tehtävänä katsella minun huoneelleni\nsopiva paikka.\n\n-- Eikö isäntä rakennuta tähän entiselle paikalle? arveli mies.\n\n-- En. Te saatte asua näissä niin kauan kuin haluatte ja nämä kestävät.\n\n-- Eikö isäntä käyttäisi tämän vanhan kartanon hirsiäkään, uteli mies.\n\n-- En pökälettäkään, lupasi toinen. -- Ainoa vanha, jonka haluaisin, on\ntuo vanha kätkyt.\n\nViljelijän vaimo kysyi ihmetellen:\n\n-- Tuoko vanha lotisko? Eihän siitä ole mihinkään.\n\n-- En minä sitä tarvitse lapsien tuudittelemiseen, naurahti Veerti, --\nvaan se on muistaakseni meidän vanha kätkyt.\n\n-- Niin on. Se ostettiin teidän huutokaupasta, selitti vaimo.\n\n-- Sen saapi aivan ilmaiseksi, ehätti mies lupaamaan.\n\n-- Ja minä puhdistan ja vien aittaan, ettei säry, innostui vaimo.\n\n-- Ei sillä ole mitään kiirettä. Jos tarvitsette, niin antaa olla\ntuvassa.\n\nVeerti sanoi tämän aivan vakavalla naamalla; häntä huvitti nähdä\nmiten molemmat joutuivat alussa hämilleen, kunnes vaimo sai ujoillen\nsanotuksi, ettei heillä enää kätkyttä tarvita.\n\nMies ei jatkanut, kääntyi vain kesken jääneeseen asiaan.\n\n-- On täällä isännälle sopivia rakennuksen paikkoja. Tuolla pellon\ntakana, lähteen lähellä on ehkä paras paikka. Muistaako isäntä sen, vai\ntulenko minä neuvomaan?\n\n-- Kyllä minä muistan. Olkaahan täällä. Me katselemme mieluummin kahden.\n\nMies ei pienimmästikään pahastunut, tulipa vielä rappusille asti\nneuvomaan, mistä lähteelle mennään, ja huusi jälkeen:\n\n-- Kävelkää suoraan laihopellon poikki, ei se haittaa mitään.\n\nVeerti ei seurannut kehoitusta, asteli vain tuttua polkua pellon\nyläreunaa.\n\n-- Erittäin palvelevainen mies tuo sinun talosi hoitaja, sanoi Ville.\n-- Olisit antanut tulla mukaan.\n\n-- Hyvä mies, myönnytti Veerti, -- mutta ei sen tarvitse olla meidän\npuheitamme kuulemassa. Nythän me vasta tulemmekin pääasiaan.\n\n-- Eikö huoneen paikan katseleminen ollutkaan pääasia, arveli Ville\nnaurahtaen, muistaen samalla järven ylitse soudettaessa tekemänsä\npäätöksen.\n\n-- Ei pääasia, vaikka siihen se kuuluu. Mennäänhän tuonne suuren kiven\nkupeelle juttelemaan, jossa ennenkin myllästettiin ja päreviulua\nsoitettiin. Sinä et muista niitä aikoja.\n\n-- Enpä muista, myönnytti Ville.\n\nPuolipäivän aurinko oli lämmittänyt kiven kupeen, johon he selkänsä\nnojasivat.\n\n-- Tässäpä istuu kuin kotonaan, kiitteli Veerti. -- Ja nyt sinun täytyy\nkuunnella rauhallisesti, etkä saa väittää vastaan ennenkuin minä olen\nselittänyt suunnitelmani loppuun. -- Sinä näit tuolla tuvassa tuon\nvanhan kätkyen.\n\n-- Näin ja ihmettelen vieläkin, että mitä sinä sillä teet.\n\n-- Se on muisto-kätkyt, sanoi Veerti. -- Aina siitä päivästä, jolloin\nParta-Jaakon yllytyksestä nostin sinut siihen uudesta, veli Otolle\ntehdystä kätkyestä, on minulla ollut paha omatunto ja olen päättänyt\njollain tavalla sovittaa sinulle sen rikoksen. Ja kun minä maailmaa\nkierrellessäni olen tavannut isättömiä poikasia, niin joka kerta\nmuistut sinä mieleeni ja siitä on syntynyt sellainen ajatus, että\nniitäkin on autettava. Tässä tarkoituksessa olen koonnut rahaa kuin\nharjukas tai juutalainen. Siinä tarkoituksessa kiirehdin ostamaan\nveljenikin osan. Ja kun nyt katseltiin tuo metsä, niin sinun täytyy\nuskoa, että sieltä löytyy rahaa enemmän kuin arvaatkaan. Pankissa\non aluksi... Ja suunnitelma on tällainen: me rakennamme kivestä ja\nrosokyljistä puista uuden kartanon. Sinä rakennutat, minä puuhaan\nrakennusmiehiä ja tarpeita -- ja soitan. Kun rakennus on valmis,\ntalutan minä siihen asukkaita, isättömiä, turvattomiksi jääneitä pieniä\npoikia. Niitä olisi minulla heti paikalla tiedossa kymmenittäin,\nmutta ei oteta enempää kuin jaksetaan elättää ja kasvattaa. Sinä\nopetat lukemaan ja työtä tekemään, minä opetan käydessäni laulamaan,\nsoittamaan ja vaikkapa tanssimaankin. Pakottamalla ei opeteta muuta\nkuin työntekoa. Joka haluaa olla pitemmän aikaa ja tekee työtä, niin\nsaapi olla, jos ei, niin menköön etsimään parempaa. Minä kyselen pois\nlähteville palveluspaikkoja ja käyn niitäkin katsomassa, niin kauvan\nkuin elän... Vieläkö jatkan suunnitelmaani, vai joko kysyn, että mitä\nsiitä ajattelet? Suostutko yhteen tuumaan?\n\nVille oli kuunnellessaan tullut liikutetulle mielelle, enemmän kuin\nolisi halunnut näyttääkään ja sanoi:\n\n-- Sinulla on niin merkillinen suunnitelma, että minä olen aivan kuin\npuulla päähän lyöty.\n\n-- Niinkö, ihmetteli Veerti. -- Minusta tämä on aivan tavallinen eikä\nyhtään merkillinen.\n\n-- On se merkillinen sille, joka ei ole asiata ennen yhtään ajatellut.\nJa oletkohan sinäkään ajatellut mitä huolia ja vastuksia siinä tulee\neteen.\n\n-- Olen minä niitäkin ajatellut, sanoi Veerti. -- Mikä sinusta on pahin\nvastus?\n\n-- Enhän minäkään osaa näin kiireelle sanoa. Mutta siinä on jo\nensimäinen vaikeus, että mitkä niistä ottaa kasvattaakseen, sillä onhan\nmeitä raukkoja niin paljon, että tuskin tälle mäelle mahtuu.\n\n-- Sinä käsität väärin koko homman, oikaisi Veerti. -- Ei tähän oteta\nyhtään poikaa, jota tullaan tarjoamaan. Ainoastaan ne otetaan, jotka\nminä huomaan jääneen turvattomiksi ja ovat siivoja ja täysijärkisiä.\n\n-- Toisetpa jäisivät nurisemaan, huomautti Ville.\n\n-- Nuriskoot. Enkö minä saa auttaa ketä tahdon Mikä sinusta on sen\njälkeen pahin?\n\n-- Kukapa se arvaa edeltäpäin, mutta viimeinen paha on se, että miten\nsitten käypi koko homman, kun sinä kuolet.\n\n-- Sitä en ole minäkään ajatellut, mutta ajatellaan nyt.\n\n-- Miten se ajatellaan? sanoi Ville. -- Olen kuullut, ettei vanhemmilta\nperittyä omaisuutta kykene luovuttamaan testamentilla, vaan täytyy joko\nmyödä tai syödä, muuten perii veli.\n\n-- Niin taitaa periä, harmitteli Veerti. -- Mutta kyllä siihen\nkeksitään keino. Minä myön Kivimäen sinulle.\n\n-- Minulle! huudahti Ville. -- Millä minä ostan?\n\n-- Ei siinä tarvita rahoja, selitti toinen. -- Kauppakirja tehdään ja\nkuitataan maksetuksi. Jos minä kuolen ensin, niin sinä jatkat ja teet\nsitten testamentin isättömille pojille. Sinulla ei ole isän eikä äidin\nperintöä, joka estäisi.\n\nVille katsahti hämmästyneenä ystäväänsä, että luottaako se todellakin\nhäneen noin paljon. Veerti huomasi ihmettelevän katseen ja kysyi:\n\n-- Etkö sinä vieläkään innostu tähän asiaan, kun katsot noin pitkään?\n\n-- Älähän hätyyttele, sanoi toinen. -- Minä ihmettelen sitä, että mistä\nsinä olet saanut niin suuren luottamuksen minun rehellisyyteeni, jotta\nuskaltaisit myydä talosi ja merkitä maksetuksi.\n\n-- Jos sinä sitä tietoa kaipaat, niin minä sanon: siitä, että sinun ja\nminun äidillä oli luottamusta toisiinsa, ja tottahan meilläkin täytyy\nolla... Äiti sanoi vähää ennen kuolemaansa, että luottaisin sinun\näitiisi, enkä laskisi pois, mutta isävainaja epäili, niinkuin hän\nepäili kaikkia täysijärkisiä, ja käski pois... Nyt tiedät senkin asian\naivan kaunistelematta.\n\nTämä tieto vaikutti Villeen, ja hän istui pitkän aikaa äänetönnä.\nHänelle muistui mieleen Simon Agaatan käynti Raivion mökissä, jolloin\ntämä haukkui äitiä Haverisen akan tappajaksi ja vaikka miksi.\n\n-- Taisin tehdä pahasti, kun sanoin tämän, virkkoi Veerti. -- Mutta\nymmärräthän, etten minä usko äitisi ottaneen neulaakaan meidän\ntavarasta.\n\n-- En minäkään usko, sanoi Ville. -- Mutta minä epäilen, että onko\nminusta mitään hyötyä sinun suunnitelmallesi.\n\n-- Mitä sinä siitä epäilet. Sittenpähän nähdään.\n\nVille teki pikaisen päätöksen.\n\n-- Jos sinun luottamuksesi perustuu äitiini, niin olkoon menneeksi:\nminä suostun yritykseen.\n\n-- Se on oikein! riemastui Veerti hypäten seisoalleen. -- Mutta\nälä sano yritykseksi. Siitä täytyy tulla tosi, ainakin pienemmässä\nmäärässä... Ja nyt puuhaan! Mistä laidasta alotetaan? Mennäänkö\nkatsomaan kartanon paikkaa?\n\n-- Mennään vain\n\nKulku ei ollut enää astelemista, he menivät hypähdellen. Kohta\nlöytyikin lähde, josta juoksi vettä, niin että lirinä kuului\nulommaksikin.\n\n-- Tässähän on vettä vaikka kuinka suureen taloon, ihaili Veerti.\n-- Tämän alapuolelle kaikki rakennukset, jotta vesi tulee omalla\npainollaan.\n\n-- Mutta tämä tulee paljon alemmaksi kuin entinen kartano, huomautti\ntoinen.\n\n-- Niin sen pitää tullakin, selitti Veerti. -- Tänne ne parhaat\nviljelysmaatkin tulevat. Vanhat miehet raivasivat peltonsa mitä\nkorkeimmalle. Meidän vuoromme on raivata alavat paikat. Ja minä olen\nkävellessäni nähnyt, että parhaat pellot tulevat sinne, missä on\nsavea ja mutaa. Ja tästä järveen asti on yläpuoli savea ja alapuoli\nsuota, jotka eivät nyt kasva heinää kuin nimeksi. Mutta kymmenen\nvuoden kuluttua ja jo ennenkin siinä läjöttää niin kauniita ruis- ja\nheinäsarkoja, että heinäjärveläiset ihmettelevät. Ja ajattelehan, mikä\nmainio työpaikka siinä on meidän kasvattipojille, kun ne pienillä\nkäsikärryillä lankkuja myöten työntää hyristävät savea alas ja suota\nylös.\n\n-- Kukas raivaa puut ja kaivaa ojat? kysyi Ville.\n\n-- Kyllä niitä työmiehiä löytyy. Otetaan jo tänä kesänä Parta-Jaakko\nalottamaan. Siltä loppuu kohta lauttojen vahtiminen, ja Jaakko tulee\nhalusta, jos sille luvataan huoneen paikka ja puut. Se kuuluu kyselleen\nmoneltakin, mutta ei kukaan halua ottaa maalleen asumaan.\n\n-- Minkä vuoksi sinä sitten haluat ottaa? kysyi Ville ihmetellen. --\nMinuakin pelottaa tuollainen mies.\n\n-- Minä ymmärrän sinun pelkosi, myönnytti Veerti. -- Mutta koeta\nsinäkin ymmärtää minun suosioni Parta-Jaakkoa kohtaan. Jaakko oli minun\nensimäinen uskottuni ja avustajani viulu-puuhassa, ja saman Jaakon\nkäden kautta meni minulta hyvä äiti. Ajattele ja sano sitten, kumpaako\nminun pitäisi tehdä: rakastaako vai vihata Jaakkoa?\n\n-- Älä tee kumpaakaan! Anna Jaakon olla oloissaan.\n\nVeerti pudisti päätään ja nauraa hymähti.\n\n-- Ei ole oikein asettua sille kannalle toisiin ihmisiin, varsinkaan\nniihin, joiden kanssa on ollut jossain tekemisessä, hän selitti\nharvinaisen vakavana. -- Ja koska et sinä sanonut, kumpaako minun\non tehtävä, niin minä itse sanon, että minun pitäisi vihata Jaakkoa\nenemmän kuin muiden, kostaa hänelle äidin kuolema. Ja minä kostan sen\nsillä tavalla, että annan rakentaa huone-kötterön tuonne mäen taakse\nja annan ojan kaivua ja niityn raivuuta, josta saapi elatuksensa.\nJaakkokin on vanhetessaan hiukkasen viisastunut. Ja minä uskon,\nettä sinäkin jonkun aikaa yksissä töissä oltuasi huomaat, ettei\nuskollisempaa metsänvartiaa eikä työmiestä löydy.\n\n-- Nyt sinä ajoit minut umpikujaan, tunnusti Ville.\n\n-- Millä tavalla umpikujaan?\n\n-- Sillä tavalla, että vaikka minun pitäisi olla näistä asioista\nparemmin selvillä kuin sinun ja olen ehkä lukenutkin niistä enemmän\nkuin sinä, ei minulle ole vielä kertaakaan johtunut mieleen kostaa\nsillä tavalla vihamiehelle.\n\n-- Jospa sinulla ei olekaan vihamiehiä.\n\n-- En tiedä, onko sellaisia, jotka minua vihaavat, mutta kyllä minä\nvihaan yleensä kaikkia naisten viettelijöitä ja yhtä (jonka nimenkin\nvoisin mainita) vihaan niin, etten ole näkevinäni, jos tulee tiellä\nvastaan.\n\n-- Sano nimi, niin tuumitaan yhdessä, että jos voitaisiin sillekin\nkostaa, kehoitti Veerti naurahtaen.\n\n-- Sanon sinulle. Se on äitivainajan toinen mies, joka vielä elää.\n\n-- Nooo, veteli Veerti pitkään. -- Sille on tuiki helppo kostaa. Se on\nterve, vankka ukko ja osaa huonetöitä. Otetaan huonetyöhön ja aluksi\nkivijalan pohjaa laittamaan. Suostutko?\n\n-- Suostun sillä puheella, että sinä teet hänen kanssaan sopimuksen ja\nselität samalla, että sanokoon minua nimeltäni, mutta ei leikilläkään\npojakseen. Minä puhuttelen häntä myös nimeltään.\n\n-- Se on päätetty asia, sanoi Veerti iloisesti. -- Nyt meillä on\ntiedossa kaksi työmiestä, ja toisia tulee, kun aika joutuu. Niille sinä\nsaat kostaa heidän isäinsä pahat teot siten, että opetat lukemaan ja\ntekemään työtä.\n\n-- Niille kostaminen ei kuulu minulle, sanoi Ville. -- Lukemisen opetus\non kyllä mieleistä työtä, mutta työntekoa opettaessa tulla monta\nvirhettä. Suon ja saven sotkeminen ensinnäkin ja monta muuta seikkaa\nsen lisäksi.\n\n-- Siihenkin keksitään keino, lohdutteli Veerti. -- Minä tiedän\nsellaisen koulun, jossa näitä asioita opetetaan. Se kestää talven, ja\nsiihen otetaan niitä, jotka ovat vähintäin vuoden tehneet tavallista\nmaatyötä. Ja sinähän olet tehnyt montakin. Ensi talveksi menet sinne...\nNiin sekin asia on taas päätetty... Nyt mennään pihaan ja nukutaan\nvähän aikaa... Taisin syödä liika kovasti, kun tuntuu taas vatsan\nkuvetta vihleksivän.\n\n-- Söin minäkin niin lujasti, eikä minun... sanoi Ville. -- Jos olisi\nkysyä, onko näillä asukkailla jotain vatsanväänneroppia.\n\n-- Paranee se ilman mitään \"roppia\", kun vähän aikaa lepään.\n\nHe alkoivat kävellä pihaan.\n\nVuokramies oli odotellut, ja kun näki tulevan, niin meni vastaan.\n\n-- Joko löytyi isännälle kartanon paikka?\n\n-- Jo löytyi.\n\n-- Siitäkö lähteen luota?\n\n-- Siitä, vähän alempaa.\n\n-- Milloinka ruvetaan rakentamaan?\n\n-- Ensi talvena. Perustus ja kivijalka jo tänä kesänä.\n\n-- Isäntä itsekö tulee teettämään töitä?\n\n-- En, vaan tämä minun toverini voipi tulla jo kesän aikana\nalottelemaan.\n\nMies katsahti Villeen ja kysyi:\n\n-- Tähänkö tämä tulee asumaan?\n\n-- Sitä ei ole vielä päätetty, selitteli Veerti edelleen. -- Mutta\ntulipa tähän tai asui muualla, niin jos tämä tarvitsee mitä hyvänsä,\njota teillä on antaa, niin saatte antaa epäilemättä. Luottakaa tähän\naivan yhtä paljon kuin minuunkin.\n\n-- Jo jo minä luotan, kun isäntä sanoo, vastasi mies niin\nyksinkertaista uskollisuutta ilmaisevalla äänen vivahduksella, ettei\nkukaan olisi voinut hänen sanojaan epäillä.\n\nSamassa hän katsahti Villeen samalla tavalla kuin katsotaan pitkän\naikaa poissa olleeseen ystävään.\n\nLampuodin vaimo laittoi ystävyksille nukkumapaikat samaan aittaan,\njossa Veertin äiti oli sairastanut ja kuollutkin. Niitä aikoja he unen\ntuloa odotellessaan muistelivat.\n\n-- Meidän nukkumisestamme ei tule mitään, jos yhäkin jutellaan, huomasi\nVeerti. -- Nyt hiljaa, ja huomenna lakimiehen luokse teettämään kirjat.\n\n-- Mitkä kirjat? kysäsi toinen.\n\n-- Ne kauppakirjat. Etkö muista?\n\n-- Ei teetetä vielä, vastusti Ville.\n\n-- Miksei? Sinähän sen asian ensin huomasit.\n\n-- Enpä kaupan tekoa, vaan että yritys voisi mennä myttyyn.\n\n-- Nepä ne kuuluvat yhteen.\n\n-- Vaikka kuuluvatkin, niin suonethan, että minä vuorostani luotan\nsinuun, sanoi Ville. -- En epäile sinun peräytyvän sanastasi, jos\njätetään kirjain teko sinne asti, kun on saatu jotain näkyvääkin\ntehdyksi. Niin minä ajattelen.\n\n-- No olkoon siinä asiassa sinun tahtosi, myönnytti Veerti. -- Mutta ei\nse saa vuosien taakse siirtyä. En minä mikään maailman pylväs ole.\n\n-- Minäkö paremmin?\n\n-- Olethan ainakin muutamia vuosia nuorempi.\n\n-- Se ei merkitse paljon.\n\nViimeinkin ystävykset nukkuivat.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nLämpöisen lauhkeasti paistoi elokuun aurinko Kivimäen rinteen alle,\njossa kolme miestä hiki hatussa väänteli kiveä. Heillä oli jo\nsäännöllinen, suorakaiteen muotoinen ala tasoitettu ja hiekoitettu.\nHe olivat irroittaneet suuren kulmikkaan kiven, jota parhaallaan\nkatselivat. Miehet olivat Ville ja hänen isintimänsä sekä Parta-Jaakko.\nJaakon nimen alkuosaa ei enää koskaan mainittu, eikä siihen ollut\naihettakaan, sillä tuosta tuuheasta parrasta näkyi ainoastaan musta\nsänki. Ville oli halunnut, että Jaakko on parraton poikamies.\n\n-- Nyt tämä kivi on kuljetettava paikalleen, sanoi Ville uudestaan\ntyöhön ryhtyessä. -- Ukki on osaavin asettamaan telat ja rullat ja\nohjaamaan kiven kulkua. Me Jaakko-pojan kanssa annamme vauhtia.\n\nUkki, joksi Ville oli ilman mitään sopimusta alkanut isintimäänsä\nsanoa, ryhtyi tämän nimen kuultuaan nöyrästi määrättyyn työhön. Hän jo\nasetteli rullia teloille. Jaakko seisoi kiven kupeelle kumartuneena,\nkanki valmiina \"vippaamaan\".\n\n-- Nyt, Jaakko-poika, aletaan!\n\nVaikkei tuo kirvesmiesten kielellä sanottu \"vippaaminen\" ollutkaan\nerittäin vaikeata työtä, pullistuivat parransänkiset posket ja \"puh,\npuh\" kuului joka nytkäykselle.\n\nEhkäpä enemmänkin jännittyneenä oli kiven ohjaaja.\n\n-- Nyt, nyt menee kivi pois teloilta! hän hätäili. Sinä Jaakko siinä...\n\n-- Minuako sinä! tosahti Jaakko.\n\n-- Ei ole Jaakon syytä, kiirehti Ville selittämään. -- Minä tyrkkäsin\nliika rajusti.\n\nTämän työmaan vanhemman polven kesken sattui vähä väliä tämän tapaisia\ntosahteluja, mutta kun Ville kiirehti sovittelemaan, ottaen, missä\nsoveltui, syyn niskoilleen, niin sopu tuli pian entiselleen. Kivi\nliikkui taas tasaisesti nytkähdellen, ja hetken kuluttua se lepäsi\nrakennuksen pohjan nurkalla.\n\n-- Se oli ensimäinen nurkkakivi tähän rakennukseen, sanoi Ville\niloisena, pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Nyt olisi huudettava eläköön,\nmutta voisivat luulla meitä hulluiksi.\n\nJaakko oli samaa mieltä.\n\n-- Niin, ei huudeta. Järvellä näkyy joku soutelevan. Luulisi hulluiksi.\n\nHe istuivat kiven päälle levähtämään, ja Ville alkoi työväkeänsä\nviihdytelläkseen puhella:\n\n-- Kuinkahan monta kiveä tässä on silloin, kun meidän isäntä tulee ensi\nkerran katsomaan?\n\nJaakollakin oli oman talonsa teko mielessä, ja hän sanoi vilkkaasti\nkulmiaan kutrautellen:\n\n-- Tulisi vain heti, että saisin kysyä pohjahirret siihen minun...\n\n-- Onhan Jaakon tupaan luvattu pohjahirret ja kaikki puut mitä siihen\ntarvitsee, kun latvukset joutuvat, selitti Ville.\n\n-- Minäpä löysin kuivan, kaatuneen hongan. Siitä tulisi lujemmat.\n\n-- Se on eri asia, myönnytti toinen. -- Kyllä isäntä Veerti antaa sen\nJaakolle aivan varmasti, kun tulee käymään kotona. Ja se voipi tulla\nvaikka tällä viikolla. Siitä on jo viikko tai enemmänkin, kun kirjoitti\nolevansa aivan terve ja pääsevänsä pois sairashuoneesta.\n\nJaakon huulet ja kulmat tekivät mielihyvää ilmaisevia liikkeitä, ja hän\npuhkesi ylistykseen:\n\n-- Ovat ne tohtorit hyviä miehiä, kun osaavat leikkailla ja paikkailla\nsuoletkin.\n\nToiset naurahtivat, ja Ville selitti:\n\n-- Ei niiden toki ole tarvinnut leikkailla eikä paikkailla monesta\npaikasta, ainoastaan sormen pituinen pala, umpisuoli.\n\n-- On, on tuota siinäkin, sanoi Jaakko.\n\nHe olivat aikeessa lähteä vääntämään toista kiveä, loin heidän\nhuomionsa kiintyi tulijaan, joka oli soutanut järven ylitse ja käveli\nsuoraan työpaikkaa kohti. Jaakko varmaan ajatteli tupansa pohjahirsiä,\nsillä hän oli aivan kovaan nauruun posahtaa sanoessaan:\n\n-- Se on Veerti, isäntä!!\n\n-- Ei ole, väitti Ukki. -- Isäntä Veerti on pitempi.\n\nVille katseli äänetönnä. Hän oli jo ulompaa katsoen nähnyt, ettei\ntulija ollut Veerti. Mutta miehen astunnassa oli jotain yhtäläisyyttä,\nja se katseli aivan kuin ahmien joka suunnalle: pelloille, niityille ja\nsiinä sivussa rakennuksen pohjalle. Ja samassa Ville tunsikin tulijan\nOtoksi, Veertin veljeksi. \"Mitäs asiaa sillä on tänne\", hän ajatteli ja\ntunsi tulijaa kohtaan vastustamatonta vastenmielisyyttä. Syytä siihen\nhän ei osannut eikä kerinnytkään itselleen selittää.\n\nOtto saapui rakennuksen pohjalle, ja Ville meni tervehtimään.\n\n-- Mitäs kuuluu? hän kysyi hyvin tavalliseen tapaan, jossa ei ollut\nvivahdustakaan lapsuuden tuttavuudesta.\n\n-- Eipä niin mitään, vastasi Otto vieläkin kuivemmin ja istahti\nkivelle. -- Täällä väännellään kiviä?\n\n-- Niin alotettiin. Minnekkä on matka?\n\n-- Tulin vain tänne. Oletteko kuullut mitään erikoista Veertistä?\n\n-- Ei, vastasi Ville säpsähtäen ja katsahti tutkivasti kysyjään.\n\n-- Veerti on kuollut, ilmoitti Otto suoristaen selkäänsä ja katsellen\nympärilleen kuin voittoisa sankari.\n\nToiset kolme seisoivat kuin kysymysmerkit. Ville tointui ensiksi\npuhumaan.\n\n-- Veertikö kuollut?! Mutta eihän siitä ole kuin viikko tai vähän yli,\nkun sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti olevansa melkein terve ja\npäässeensä pois sairashuoneesta.\n\n-- Niin oli päässyt ja mennyt niille omille matkoilleen, soittamaan,\nselitti Otto kylmän kuivasti. -- Mutta sillä matkalla oli ottanut\nuudestaan. Ja kun sitten sairashuoneella leikattiin toisen kerran, niin\npäivän perästä kuoli. Minulle tuli sairashuoneelta ilmoitus.\n\nVille kuunteli typertyneenä ja kysyi:\n\n-- Eikö minulle tullut mitään sanaa tai kirjettä?\n\nOtto katsahti kylmästi ja vastasi:\n\n-- Mitäpä minun veljeni kuolema kuuluu syrjäisiin. Veerti on nyt\nhaudassa. En minäkään joutunut hautaamaan. Sieltä olivat vieneet ja\nlaittoivat rahain mukaan kuitatun laskun. Kalliin kirstun olivat\nostaneet. Mestari Tarvainen olisi tehnyt enempää kuin puolta\nhuokeammalla, ehkäpä entiselle oppilaalleen neljännellä osalla niistä\nkaupungin hinnoista.\n\nOton kylmä vastaus \"syrjäiselle\" ja saiturin typerät selitykset kirstun\nhinnoista veivät Villen niin ristiriitaisten tunteitten keskelle, ettei\nhän vähään aikaan osannut eikä halunnutkaan sanoa mitään. Siirteli\nvain työkapineita ja aina toisiin selin kääntyessään pyyhkäsi vesiä\nsilmistään. Viimein hän tuskin kuuluvalla äänellä urahti:\n\n-- Tämä työpaikka saanee loppua.\n\n-- Niin saapi loppua, myönnytti Otto isäntä-äänellä. -- Sitä minä\ntulinkin sanomaan. Ei Kivimäellä tarvita näin suuria rakennuksia kuin\ntämä pohja näyttää, eikä niitä rakenneta niityn laitaan. Nämä ovat\nniitä hullujen höyhäyksiä.\n\nVillen sisällä kuohahti. Hän oli, vainajaa puolustaakseen,\nsanomaisillaan syyn rakennuksen pohjan suuruuteen ja paikkaan. Mutta\nhän kerkesi ajatella, että kun lopullinen tarkoitus on pidetty salassa\nasiaa ymmärtäviltäkin, niin Otolle ilmoittamalla vainajan jalo ajatus\ntulisi melkeinpä kuin häväistyksi.\n\nHän oli astumaisillaan askeleen pois työmaalta, kun kuuli Parta-Jaakon\nkysyä tokaisevan:\n\n-- Entäs minun tupani? Isäntä on minulle luvannut...\n\n-- Mitä se on sinulle luvannut? kysyi Otto äreästi. -- Tuvanko?\n\nJaakon koko naamarakenne tärisi, kun hän vastasi:\n\n-- Tuvan on isäntä Veerti luvannut tehdä tuonne mäen taakse.\n\n-- Kaikille se on tässä lupaillut. Ei sitä tehdä.\n\n-- Minä itse sen teen, tokaisi Jaakko. -- Siellä on jo nurkkakivet.\n\n-- Olkoon vaikka kolmet kivet, mutta et tee. Minä se olen, joka nyt\nmäärään mitä rakennetaan ja mitä ei rakenneta.\n\nVille oli jo ennen väittelyn päättymistä alkanut astella pihaan vievää\npolkua. Kohta tuli Jaakkokin, kulmat ja huulet vihaisesti liikehtien.\nUkki käveli kolmantena, pää alas painuneena. Viimeisenä asteli Otto,\nmutisten turhan työn tekijöistä.\n\nPihaan päästyä alkoi työväki kokoilla tavaroitaan. Jaakko oli\nensimäisenä lähtökunnossa ja näytti aikovan poistua kenellekään\nhyvästiä sanomatta. Ville huomasi sen ja pistäytyen Jaakon jälessä ulos\nkysyi:\n\n-- Meneekö Jaakko kylälle päin?\n\n-- Sinne menen.\n\n-- Jos Jaakko voisi odottaa, niin mennään yhtä matkaa.\n\n-- Minä odotan, lupasi Jaakko ja jäi seisomaan kartanolle.\n\nVillen tupaan palatessa kertoi Otto parhaallaan lampuodin joukoille\nVeertin kuolemasta, ilmoittaen samalla, että hän on nyt tämän talon\nisäntä ja että Veertin alottama rakennustyö keskeytetään.\n\nTämän kaiken kuuleminen oli Villestä niin vaikeata, että hän kesken\nselitysten meni sanomaan Ukille ja lampuodin joukoille hyvästit. Oton\nhän jätti viimeiseksi, sillä sen kanssa oli ennen eroamista tehtävä\nlopputili. Vaikeata se oli, mutta ei voinut Jaakonkaan tavalla erota.\nHän meni Oton eteen ja sanoi:\n\n-- Minä luultavasti joudan pois. Mutta me olemme entisen isännän\nluvalla syöneet talosta. Kuka ne nyt maksanee? Mekö, vai nykyinen\nisäntä?\n\nOtto ei vastannut vähään aikaan. Hän mahtoi harkita asiaa lain ja\noikeuden kannalta. Viimein hän sanoi:\n\n-- Turhia maksuja ne ovat minulle, mutta milläpä tekään maksanette,\nkuten tuokin Jaakko hupelo.\n\nVillen luonto kuohahti uudestaan. Käsi meni jo ottamaan rahakukkaroa,\nmutta tuli ajatelleeksi, että nekin markat lisäisivät tuon onnestaan\njuopuneen perijän iloa, ja päätti jättää koetteeksi sen maksettavaksi\nomankin osansa.\n\n-- Minä olen siis huoletta, ja saatte periä tältä nykyiseltä isännältä,\nhän sanoi lampuodin miehelle, joka huolissaan odotteli mitä tämä\nnykyinen isäntä käskee tai määrää.\n\nVille sanoi hyvästi Otolle ja vielä uudestaan Ukille, joka jäi alla\npäin istumaan Kivimäen tuvan penkille.\n\nLampuodin emäntä tuli Villen lähtiessä ulos ja vesissä silmin kysyi:\n\n-- Poisko teidänkin täytyy lähteä?\n\n-- Niinpä täytyy lähteä.\n\n-- Meillä on nyt uusi isäntä.\n\n-- Uusi on isäntä.\n\n-- Menettekö käymään entisen isännän haudalla?\n\n-- Kyllä käyn, ehkäpä kohtakin.\n\n-- Minäkin kävisin, jos isäntä olisi päässyt oman kirkkomaan multaan,\nmutta ei päässyt. Se oli niin hyvä isäntä. Ei ahdistellut meitäkään.\n\nEmännän suru tarttui Villeenkin, ja osoittaakseen, että hän ymmärtää\nsurun syyn, sanoi hän vielä kerran kättä puristaen kiitokset hoidosta\nja lohdutteli:\n\n-- Koettakaahan kestää. Kerran tämä ahdistus kumminkin loppuu.\n\nJaakko odotteli rauhattomana ja saatuaan kirjanivakan kannettavakseen\nalkoi kuin paeten astua polkua alas. Mäen alla hän pysähtyi odottamaan\nja kädellään viitaten rakennuksen pohjalle tokaisi:\n\n-- Siihen jääpi työpaikka.\n\n-- Siihenpä jääpi, vastasi toinen.\n\nJaakko antoi siitä alkaen Villen kulkea edellä. He astelivat\nsamaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin\nkaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin. Eri suuntaan he vain kulkivat,\nja erisuuntaiset olivat ajatuksetkin. Äiti katui sitä, että oli\navioliittoa solmiessaan suostunut tekemään välikirjan, ja poika sitä,\nettei yhteistä yritystä alottaessaan kiirehtinyt tekemään välikirjaa.\nLoppu-ajatus molemmilla oli yhtäläinen, että varmaankin tämä oli näin\nmenevä.\n\nHyttilän ja Alapihan peltojen lähelle tultua pysähtyi Ville ja kysyi:\n\n-- Tuleeko Jaakko Alapihaan?\n\n-- En, oli lyhyt vastaus.\n\n-- Sitten meidän täytyy sanoa hyvästi ja erota ehkä pitkäksi ajaksi,\nkun se meidän hyvä ystävämme, Veerti isäntä, kuoli.\n\nJaakon huulet mytyilivät surua ilmaisevasti, mutta kohta ne\npinnistyivät, ja katsahtaen vihaisesti Kivimäelle hän lausui lyhyeen\ntapaansa:\n\n-- Tuo... juutas... olisi saanut ennemmin kuolla.\n\nVille näki, että Jaakko tarkoitti sanoillaan totta ja tunsi aluksi\nmielihyvää. Mutta samassa hän muisti ystävävainajan sanat, ettei meillä\nole lupa ketään vihata.\n\n\n\n"]