[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHpPXrH_XJv5mWYPlPaadscXjFZaNtclS8pa33q-a4hY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2261,"Kuopus ja muita kertomuksia","Tihlä, Hilda",1870,1944,"2261-tihla-hilda-kuopus-ja-muita-kertomuksia","2261__Tihlä_Hilda__Kuopus_ja_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1910,25652,153907,false,62305,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Kuopus ja muita kertomuksia\" by Hilda Tihlä is a collection of stories written in the early 20th century. The central focus seems to explore the life and experiences of young Hermanni Toivola, capturing themes of childhood, loss, and the complexities of growing up in a changing world.   The opening of the text introduces us to six-year-old Hermanni, who grapples with the death of his father and his feelings of inadequacy compared to his older brothers. As he navigates the emotional landscape of his father’s funeral, he oscillates between moments of childish defiance and poignant introspection. The narrative vividly portrays his feelings of alienation, particularly in his interactions with his brothers and their differing perceptions of adulthood and familial responsibilities. As he observes the behaviors of adults around him, he struggles to understand the dynamics of love, loss, and societal expectations, setting the stage for his journey toward maturity. (This is an automatically generated summary.)",[],164,"Viiden kertomuksen kokoelma, jonka nimitarina kuvaa perheen kuopuksen suhdetta vanhempiin ylioppilasveljiinsä isän kuoleman jälkeen. Teoksen muut kertomukset käsittelevät maaseudun arkea, häätöjä ja isännyyttä.","Hilda *Tihlän 'Kuopus ja muita kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2261. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nRiikka Alho [Hilda Tihlä]\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus Oy Kansa,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKuopus.\nLintupari.\nHäätö.\nIsäntä.\nLauantai-ilta metsämailla.\n\n\n\n\nKUOPUS\n\n\nI.\n\nHermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni\nToivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo\nsuorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.\n\nIsot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,\npyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut\ntuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.\n\nAina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun\nolivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin\nlakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,\nheille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,\njoita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen\nnainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän\nvihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.\n\nMistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut\najatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että\nylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat\nolleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman\naikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja\ntyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi\nvihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.\n\nHänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei\nollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen\nverhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat\nisoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä\näidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään\näidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt\nja hoitanut.\n\nMutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän\nylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän\nlapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja\nnaiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,\ntonttuja eivät ollenkaan.\n\nJa kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai\nvaleesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä\nsisimmästä häpesi, -- häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi\nja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima,\njoka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien\nvoima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin\nsilloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse,\nniin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko\nmaailma.\n\nIsän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.\n\nHän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja\nja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille\nja Mäntylän patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat\nkeskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän\nherra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska\nveljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.\n\nKun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni\ntikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan\npäivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin\nne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja\nodotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta\nylemmäksi tikapuille.\n\nPatruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään.\n-- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta\nminäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen\nsijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.\n\nTämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle.\nSuureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa\nvastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden\njoukkoon.\n\nHetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen\ntikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:\n\n-- Irvistitkö sinä patruunalle?\n\n-- Irvistin!\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.\n\n-- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle\npyytämään anteeksi!\n\n-- En tule, en!\n\n-- Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä.\nTule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.\n\n-- En, en.\n\n-- Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.\n\n-- En, en, en.\n\nHermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli\nmenehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä\npatruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä,\nHermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä\nkättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?\n\nPian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että\nsisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena\nja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli\nsisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen\nääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä\nherkut häntä eniten viehättivät.\n\n-- Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami\nsilitellen Hermannin päätä.\n\nSaman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.\n\nMitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä,\nennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja\nankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi\nsängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia.\nEräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen:\nnyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi\nsängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi\nsängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle\ntapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.\n\nSiitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut\nmitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava\nhenkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se\npuettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin,\nveisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin\njoulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista\nja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun\nhautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä\nhän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät\nheille molemmille, -- vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että\nmitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut.\nNythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.\n\nKeittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli\nkäskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen\nmuistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.\n\n-- Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule... isä lähtee kohta...\n\nÄidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni\nalkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.\n\nIsän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he\nväistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.\n\nPoikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin\nkammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet\ntuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.\n\nVeljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi\njättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni\nkorvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille,\nett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän\nkäteen -- mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä\n-- loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä,\nkaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!\n\nÄiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan,\nkun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika\npujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli\nhänen leikkipaikkansa.\n\nIsä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan\npieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä\npieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta\naukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut.\nVarmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen\nodottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu\nkuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa\nkorkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja\nkatselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee\nankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni,\npelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, -- hän loikahtaa alas\nkarhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa\npaikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu\nkyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten\nkiven kylki liikahtelee... Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa\nvimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä\nja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue\non lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu\nHermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa.\nÄiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät\nitkettyneinä. Missä se nyt on?\n\n-- Äiti, äiti!\n\n-- Täällä, -- kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni\njuoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.\n\n-- Mihin te lähdette, äiti?\n\n-- Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.\n\n-- Minä tulen äidin kanssa.\n\n-- Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.\n\nSaattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä\nviiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen\naavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen\nkaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat\naina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...\n\nHermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden\nhakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten\njälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami\nkorjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.\n\n-- Mitenkä nyt käynee, -- sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten\npuheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen\najatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?\n\nSitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä,\nettä isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että\nse vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa\njonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin...\n\nHermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen\njännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.\n\n\nII.\n\nJonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli,\nMooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni\nensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies.\nPoikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle\nja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.\n\nHautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut\nniin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan\ntorunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, -- mutta jälleen\noli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi,\nparrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy\nruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan...\nOllapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin\nhän juoksisi pois kotoa!\n\nHän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri\nja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.\n\nHermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän\nkirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni,\nHermanni, tule tänne!\n\n-- Mitä minä siellä teen? -- kysyi Hermanni.\n\n-- Tule tervehtimään enoa.\n\n-- En minä.\n\n-- Tule nyt, pian!\n\n-- Enkä tule...\n\n-- Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.\n\nSiinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen\ntultua taloon heti alkaa toinen komento.\n\nPelokkaana hän lähestyi enoa.\n\nVarsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat\nkirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli\nnaurussa.\n\n-- Tulepa lyömään kättä enolle. -- Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta\nsiinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle\nrohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.\n\n-- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. --\nMitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?\n\nEihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua\nenon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon\nkysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan\nlattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui\nenon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja\nkuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.\n\nMitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän\npiti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin\njuhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen\nvoi täydellisesti luottaa... täydellisesti!\n\nSen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja\ntämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin\nkehittyi enoa kohtaan.\n\nVeljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he\nverrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka\naskeleista lattian palkit jymisivät!\n\nHermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava\nja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee.\nEuropan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen\ntuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi -- ja jo piti olla\njotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan!\nEnossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas\nvapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin\njalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno\nnauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.\n\nVaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan\nkuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli\ntehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa,\nPietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.\n\nKesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä,\nhän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei\npaljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän\npitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa\nkultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai\nmiehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut,\nsen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli\nsilmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara\nvaleesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula\ntarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli\nääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon\nampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja\nvoimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.\n\nJa rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta\nveljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti\nröykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli\ntoista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien.\nSellaista menoa, hii...!\n\nVeljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä\nhaltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren\nhenget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa\nsynkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä\nja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää\nmyös olla hyviä sinipiikojen karjalle.\n\nSinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni\npäätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin,\nhyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno\npuhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa\nPietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja\nparrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.\n\nEikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa,\npitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään:\nVuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä,\nHermanni ja minä!\n\nSilloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu\nsen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä\naukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.\n\n-- Ken kutsui minua? se kysyy.\n\n-- Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. -- --\n\nTapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.\n\nEnon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon\nsatumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena\nisännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti\npojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.\n\n-- Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.\n\nJa tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli\nvoimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä\nuuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.\n\nNiin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.\n\nEräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin\nsängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.\n\nEno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa\npaholaiselle.\n\n-- Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.\n\n-- Tulehan nyt vain.\n\n-- Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen\nkömpiessään enon yli lattialle. -- Minä tulen pian.\n\nHetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun\npurskahtamaisillaan.\n\n-- Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi\nja alkoi rajusti itkeä.\n\nEnon leuka värähti oudosti.\n\nSe hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut\nleikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla\nlähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui\nturvaa etsien enon kylkeen.\n\nÄiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. --\nEi se äiti ole, vaan veikot... koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.\n\n-- Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä\npuhua, -- tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä,\njoskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.\n\n-- Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.\n\n-- Mitäpä minä... enhän minä mitään... kaiketi se sentään on\nkouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista\nlapsista ole muuta kuin harmia.\n\nSiihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli\nvain mietiskellen eteensä -- ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli\nvoimaton tässä asiassa.\n\nHermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja\nsydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle\nleikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta\nhänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.\n\nMilloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän\nollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin.\nYksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt\nkeväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta\nomaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot\nveljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin\nuutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli\nmilloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen\nautomobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli\nhän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää\nkupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala\nkultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään\npäällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita\nihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä,\nvenyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän\nmuisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa\nhurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää\nperäsintä, heittää alas painoja -- ei, ei auta. Suhisten, sihisten,\nsäkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo\nnäkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako\nhän asematalon katolle?... Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton.\nHän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään\naikaan hän ei tiedä mitään... liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa\nsilmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa...\nvaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä\nilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä... Ehjä on! Se on kestänyt\ntäräyksen, hänen ilmalaivansa!\n\nKeksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän\nitse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet\nolivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä\nvälittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.\n\nKesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai\nenon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni.\nOpettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten\nahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet.\nHermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen\npitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.\n\nHermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua.\nHän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi\nhänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli\nhänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan.\nEno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta\nsaada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja\nsen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei\nmaailmassa sen vertaa!\n\nVoi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja\nkasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva\npoikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden.\nHänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla\nheidän kaltaisekseen.\n\n-- Sinusta tulee sittekin mies, -- lohdutteli eno, kun poikanen hänelle\nvalitteli surujaan. -- Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä\nihan varmasti tiedän.\n\nSe lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.\n\n\nIII.\n\nSyksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät\nja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä.\nKauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.\n\nKoulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli\ntutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän\navaraan... Kenties hän ei kykene siihen. -- Toiset lapset liikkuvat\ntäällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua,\nmikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia!\nMiten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä\nhuoli.\n\nOpettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi\nsen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät\npieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli\nmaiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden\nympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.\n\nHermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja\nnäytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi,\ntäplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli\npelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin\nHermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli\ntoinen, kolmas, neljäs, viides... loppumattomiin, eikä hän enää\nkuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan\nkysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan\nkevyesti:\n\n-- Mitä vaikeata se on? -- ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.\n\nAsunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen\nmetsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta,\npäätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.\n\nVai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei\nollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen\ntakana oli maata vielä laajalta, laajalta...\n\nMaailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan,\nja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon\nrautatietä ei ollutkaan...\n\nEi ollutkaan, ei...\n\nLienee eno valehdellut, -- vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän\nsinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat\nnauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.\n\nHermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta\nja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita\nja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki\nhänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman\npilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.\n\nSiksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla\npuhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti\nrintaansa.\n\nVapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi\nyksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle,\njoka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon\nsopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä\nsuunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin\npensaan juurella.\n\nSyyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta\nnäkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi\nkaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa,\njonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne\nlähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa\naina kaupunkiin osasi. -- Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne.\nAurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän\nvaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat\nhuolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen...\n\nEteenpäin, yhä eteenpäin...\n\nVasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa.\nNyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen\noma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse\nasiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli?\nEihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään\nnäytellä. --\n\nSiitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian\nsuuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit\nlaskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli\nalistuttava.\n\nHermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi\nmielikuvitusten suunnaton työskentely, -- mutta sekin vika korjautui,\nkun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset\najatuksellisen syventymisen sijalle. --\n\nKouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan\ntalo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat\ntoteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.\n\nNyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti\nuudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen\njälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen\nisäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta\nkäytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno\nMooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi,\nsen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään\ntodellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli\nse vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn\ntaivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana\nhän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän\nparhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä\noli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.\n\nToivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen\nhenkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa,\nkaunishohteista muinaisuutta.\n\nSamoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja\nkesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.\n\nSamaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada.\nLapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin\npaljon, paljon muita kuvia.\n\nToisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni\ntahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja\nkauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän\njutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen\nniiden suhteen.\n\nHermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi\nmistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut,\nkun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa.\nHymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui\njuroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, -- kokonaan toiseksi kuin hän\noli muiden ihmisten kanssa.\n\nEroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen,\ntuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi,\nsilloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon\npuolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua,\nselittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä\nole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan\nsama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa\nja tulla mieheksi... sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen\npurkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta\nkoulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja\nluonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa,\nettä luontoa sitä koulussakin tutkitaan.\n\n-- Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus\njotakin oppia, hän selitti. -- Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita,\nja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi\ntietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin\njärjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.\n\nEno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän\nkatseen, -- lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan\nniin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei\nhän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:\n\n-- Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse...\n\nSitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:\n\n-- Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta\nsiihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta\nturpeenkääntäjää... Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin\nilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka\ntaitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta\ntyöstänsä...\n\n-- Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, -- hän Hermanniin kääntyen\njatkoi, -- en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole... Ja raha on niinikään\nhyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin\npojat viisastuvat... Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on\nluontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on\nsäveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät\neivät kypsy yhdellä käden käänteellä. --\n\nEnon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä\nja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka\nlaiskoina söivät ahertajien ansiosta.\n\nHän koetti enolle perin pohjin selittää sen _henkisen_ työn arvoa,\njota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai\nainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee\ntaistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla\nollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja\nkuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja\nHermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina\nsama: töihinsä lähtien eno mutisi -- ikäänkuin ei mitään keskustelua\nolisi ollutkaan:\n\n-- Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy\ntähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa\npitämään. -- -- --.\n\nVihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon\nhaltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä\nja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata.\nPerinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli\nkivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.\n\nHänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä\nsyntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito\noli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä\nlehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä\nalkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja\nmiehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.\n\nSellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.\n\nYhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle\nhänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen\nalaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä\nvalossa.\n\nSillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan\njätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus,\nsiihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli\nollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt\nvoimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi\nse kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää,\nettä kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli\nlihasvoimiaan uhraten tehnyt.\n\nHermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni.\nHarvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno\nhänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle\ntuuheiden kulmakarvojen taakse.\n\n\nIV.\n\nKouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.\n\nSuutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta\nakkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen\nasunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla\nkoko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat\nhäntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt\nviha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai\nkuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja\nse kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten\nkertoja itsekin -- tavallisesti vanhempi pojista, -- monen monta kertaa\noli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä\nsotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen,\nettä rukiinen mies vehnäpojan voittaa...\n\nNiitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava\nja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.\n\nEnsi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys\nonnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin\nmaalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.\n\nKerran Santeri -- se oli oppipojan nimi -- kysyi, tiesikö Hermanni,\njoka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti\ntietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus,\nsyystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei\nSanteri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan\nsuutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja\nkengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan\nveijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.\n\nSitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan\nhän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille\nkuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään,\nHermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee\nikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.\n\nSilloin Santeri alkoi nauraa:\n\n-- Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos\nasettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että\nhampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin,\njoutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän\nhampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin\nja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat\njälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö\nsinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on\nkokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy\nsen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?\n\nPoika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton\nja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään\nsaanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai\nhänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli\nkuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt\njärkensä, -- ja hän mainitsi siitä Santerille.\n\n-- Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika\nitsetietoisen varmasti. -- Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein,\nniinkuin minä.\n\nSenjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi\nsyrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja\nvastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan\nja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies,\nett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä,\nhänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs\nsuomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä\nei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa\nympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa\nhienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei\nedes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi\nasian pilkatakseen.\n\nHermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti\nsalaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää\nmiten kukaan saattoi sellaista tehdä.\n\nSanteria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään\nuskoa toiselle salaisuuksiaan, -- sitä Hermanni ei koskaan voisi.\nIkiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä\nsanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa\nja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei\nollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta.\nJos hän keksisi ikiliikkujan, niin... Hänen kuvitelmansa keskittyi\nväkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon.\nEno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas\nniin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut\njotakin... Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään\npuhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia,\nettä niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.\n\nKaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä\noli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan,\n-- hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro,\nharvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.\n\nEräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että\nhäntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja\nihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet\nsaamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän\noli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.\n\nMiten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut?\nEi edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän\nkulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee\nläksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan -- vaikka hänellä ei\nole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!\n\nJos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli\nlukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi\nutuisina, pieninä ja epäselvinä... vaikka kaupungit olivat niin suuria,\nihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!\n\nHän petti opettajia ja kaikkia!\n\nToisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä\nminkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?\n\nToisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa\neivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan\nopettajia ja tovereita.\n\nSanterista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin\nkaihtoi häntä ulkona -- hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan\nkoulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta\nolisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän\nherraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, -- mutta\nkotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot\nliikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä\noli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli\nuinut niinkuin ei mitään... ja järven toisella puolella oli kirkko ja\nhautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli\njärven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt,\noli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.\n\nSellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja\nvoimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen\nkaltaisensa.\n\nTietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat\ntiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui\nturkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut\nniiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa\nympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää\nnäyttänyt mitään tolkkua tulevan -- ja yks' kaks' olivat sormet jälleen\nvapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen\ntoistaan kummempia.\n\nSellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin\nomintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä -- suuremmoisia --\njuonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta\nja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta\njos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja\nsuunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän\nkoskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat,\nsaanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.\n\nYhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.\n\nSanterin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä\ntempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi.\nSiinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.\n\nHermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain\nsalaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän\nkoetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta\npenniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin,\njoista Santeri piti vielä enemmän.\n\nYstäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta\nkalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua,\neikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia\ntunteita.\n\nEräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni\nväitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.\n\n-- Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta\nnyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.\n\n-- Jaa... vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin\nihmiselläkin, kinasi Hermanni.\n\n-- Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi,\neikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.\n\nSe oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään\nsanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän\nja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti\ntaistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun\nja silmät tuijottivat.\n\n-- Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, -- oletko sinä kipeä?\n\n-- En. Minä tuumin.\n\n-- Mitä sinä tuumit?\n\n-- Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka\nihmisellä on sielu.\n\n-- Entä sitte!\n\nHermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi\npainostaa.\n\nJos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri\nsyövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.\n\nSanteri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua\nhavainnoistaan elukoiden suhteen.\n\n-- Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa\nalitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille\nkieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.\n\n-- Mitähän se pelkää, -- kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut\ntekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.\n\n-- Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. -- Kerran\nkun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori\nminua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi\ntakajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja\nnäytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi,\npani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.\n\nHermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen\nsellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.\n\nSamassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen.\nKerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen\nluokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta\nkuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään...\nHevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen,\ntyönsi kielensä ulos, -- hevonen ei liikahtanutkaan. Hää -- hää,\npelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.\n\nKuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin\noppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että\nolivat menehtyä.\n\nSanteri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli\nkekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen\nHermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja\npoltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen\nkeskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.\n\nKun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää\nvoinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja -- Santeria\nei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin\ntukevan selkäsaunan.\n\nJa siihen sekin ystävyys loppui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän\nsittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa\ntakia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus\nsaada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän\nkykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan,\nja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään --\nteeskentelee vain tietävänsä -- vaikka hän niin monta vuotta on\nkulkenut opin tietä.\n\nLopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta\naamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu\noli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, -- pelko ja\nomantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa.\nKoulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa\nsen puolelta.\n\nToverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia\nyhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun\nvain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen\npäähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän\nole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut\nteeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin\nihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki,\najatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin\nhän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän\nhuomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. -- Hän oli jälleen\npettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa.\nNyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja\najatella omia ajatuksiaan.\n\nKerran kevättalvella -- seitsemännellä luokalla -- kun jo pitemmän\naikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa,\nopettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko\nrunon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät\nkävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi -- tästä\nuhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli\nnäkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli\nesiytyessään.\n\nHän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa\nhänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin\nmasentaa.\n\nHän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin,\nettä hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään\nteeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee... ja tekee\ntäydellä todella!\n\nHermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen\nmenettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä.\nVielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli\nillat ja yöt.\n\nKun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin\nlujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme:\nmitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui\nluokan eteen.\n\nYht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät\nhymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli\ntäysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet\ntehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään\noli syvä, helähtelevän varma sointu.\n\n    J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois,\n    Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois\n    Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille\n    Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.\n\nVärsy toisensa jälkeen seurasi, -- kaikki yhtä tyynesti, ilman\nhätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi\nhiljaisuus.\n\n-- Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. -- Sinä\nvoit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein\nolemaan laiskanpuoleinen.\n\nSe oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen,\nmutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti,\nkuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,\ntyhjänpäiväiseksi... mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista\nkuin oli, -- valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi\nolla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten\nkaltainen, vapaa ja rehellinen.\n\nSen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta\nrunostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi\nsalaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi\nmitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista\nherkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän\nmielestään vain hiukan omituinen.\n\nKahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.\n\nKun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta\nkotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista\nja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman\nikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää\nsujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja\nvaroen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn\nja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi\nja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois\ntavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat\ntarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.\n\n-- Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat\nkannan, kehotti renki.\n\n-- Mitä sinä minua herraksi... lapsuuden toveri, -- Hermanni koetti\nolla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä\nvaatimattomaksi ja häntä hävetti.\n\n\nV.\n\nTänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin\nmuitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa\nnuorimmankin pojan suhteen. --\n\nNäihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen\nmahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet\neivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti\nomassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen\nkanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen\nystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.\n\nKotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat\nvoimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi\nitsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne\nliikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään\nvoiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän,\njohon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän\nlämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen\nselvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä\npäivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea\nitsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.\n\nRaadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä\ntyöpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se\nherättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja\ntalonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on\nherra, halveksi ruumiillista työtä, -- ja luulottelee, että työväki\nsitte häntä ihailee.\n\nKun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja\nnaureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä\nviittaus: eihän tämä työ herralle sovi. -- Kiireellisenä heinä-aikana\näiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle\ntultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa\nmyöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan\ntyöskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista\nhän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa\nloma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.\n\nNiin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli\nsuuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. -- Tällaisissa\nmielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa\nkuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa,\nkaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, --\ntäytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina,\nmutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja\nniissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan.\nSen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen\n-- nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia -- sen\nHermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka\nantaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.\n\n-- Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, -- aivanhan\nsinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa\nheittelemään.\n\nSellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne\npaljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla\nne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen\noli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä\nympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä\noli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita\nkoskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa\nvilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat\ntoiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi\npuhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, -- kuuli oman äänensä,\nkuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli\nvaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa\nvoisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään\näärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä\nkiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi,\nseurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.\n\nMitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä\nhuviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet\nitseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun\nhän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa\nsietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi\nlevottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli\nläpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet\nnäkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti\nkoki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy:\nsattumaltahan minä vain täällä.\n\nMuutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan\nohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä.\nHuvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli\nhuomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon,\nhän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.\n\nHän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan!\nHän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on\nyksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!\n\nTässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan\npelästyi.\n\nEnon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja\nystävänsä, -- tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei\nvaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä --\nsuuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.\n\nHermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.\n\nKotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan\ntuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan\nkatot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja\nkartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä\nsitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten\nelämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä... Kestääkö hän yksinäisyydessä?\nJos nämä -- toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän\nyksin -- joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa,\nvaan työssä ja toimessa?\n\nÄskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus\ntoimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, --\n\nMutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa\nrauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee,\nne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee\ntyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai\nliikkeeseen.\n\nSiellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen,\nkolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin\nnurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa\njoukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä,\nomat ajatuksensa... kuitenkin se kaikki sisältyy tähän... yhteen\nainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei\nseutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa...\n\nTäällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan,\nmielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui\ntarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on\nsuurta.\n\nHyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa\nhavuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä,\nvaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.\n\nSitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.\n\nJokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti,\ntoimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden\naivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia.\nElämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena\nkatselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä\nkirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä\najatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus\nja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä\nelämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina\nyksinäisyyden hetkinä...\n\nSitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun\nseinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä\npieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.\n\nSe ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain\nvaloisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy -- sitte se katoaa jättäen\nhänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä\nvastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä\nhän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä,\nhänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä\nruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden\nsivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella,\nihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä\ntäyspainoista työtä... Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan\nheidän tietonsa ja ajatuksensa!\n\nHermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta.\nAjatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen\nteki mieli paeta, mennä kauas erämaihin... Hän laittaa itselleen\npesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada\nolla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää... hän on niin pieni,\nheikkohenkinen ja vähäpätöinen... ei hän tee mitään hyötyä ihmisten\nyhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.\n\nNiin, -- ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen\nnurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven\nviimaa vastaan...\n\nLevottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei\nenää voinut sitä tyynnyttää.\n\nMitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät... Mietteet sekaantuivat,\nkuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän\nlähti liikkeelle.\n\nKotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui\nhuoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi\npääkaupunkiin.\n\nEno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt\nja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää,\nvieroittavaa vihamielisyyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.\n\nKun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat\nmolemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi\nyllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan\nlesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää\nmatkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja\nsamalla kertoi miten oli ne saanut.\n\nEno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte\npiippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava\nloiste.\n\n-- Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja\ntarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat\novat, hitto vie!... Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit\nsain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja\nminun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät\nlähteneet!... Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää\nnaisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut,\njonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin...\n\n-- Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori\nväkinäisesti nauraen sanoi.\n\nEno vaaleni.\n\n-- Mitä sinä sanot?... Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota\nturkkejansa!\n\n-- Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, -- eihän nykyään\nkukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.\n\n-- Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle,\nettä karhu nykyään itse myö nahkansa?... Sinusta, Hermanni, minä olen\ntoivonut miestä, edes jonkinlaista...?\n\nHän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän\nloi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.\n\nHermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.\nJälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,\nja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana\nKarhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.\n\nHermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä\nkerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja\navuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut.\nTuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei\nhän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi\nkarkotettu satu-urosten maailmasta.\n\n-- Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. --\nEttehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte --\nhän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi -- mitä\nmiehiä me olemme?\n\nTuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli\njälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.\n\nHermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata\nentisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja\nalkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan\nja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.\n\nSaman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen,\nsillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli\ntutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei\nviehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen\nliikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman\npoikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.\n\nMooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän\nsaakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen\nhaltuun.\n\n\nVI.\n\nVuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat\nihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.\n\nLuonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin\nhillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat\nenossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat\nitsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli\nkorkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten\nheistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut,\nujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin\ntapaisia.\n\nVihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui\nauliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.\n\nItsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön,\nei sen enempää kuin ennen koulupoikana, -- tuskin niinkään paljoa.\nMutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan\nolisi tehnyt, -- eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta\nmihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä\nvastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden,\ntietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus,\nkovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut\nsivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään\nelämän tuntemukseen.\n\nSiten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.\n\nHän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen\nulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.\n\nMilloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä\nviattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon\nsijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän\npoissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana\nja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. --\nPitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi\ntukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti\nliikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä\nja parantuneena.\n\nSiinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.\n\nMutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän\noli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen\npiti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän\nvakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, -- mutta sitte kiintyi\najatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä\nselvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi\nasian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta.\nSilloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä\nsyventyy kirjoihinsa -- ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa -- lukee,\ntutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää\nitseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita\nselvennystä etsien, -- kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja\nlukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa\nvain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti\nhämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja\npakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän\nopintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja\nkuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen\nmukaisia suunnitelmia, -- kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.\n\nHänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi\nvieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän\nvalmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies\nnäyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.\n\nMutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni\nsaavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas,\nalkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori,\njoka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta\nrantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni\nvähitellen valmistuisi joksikin.\n\nSilloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän,\naikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen...\n\nHän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä\nlukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua\najatuksia ja mielikuvitteita vastaan.\n\nMutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun\nedellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen\nlaskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa\nmietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan,\nmutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan\nmahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja\ntarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi\nnäköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja\nlähteä kulkemaan omille teilleen.\n\nTodellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat,\nne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota\npuoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa\nmuodoissa.\n\nEntä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä\npäinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin\nhänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän\nhuolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?\n\nKuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa\nimarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena\nhän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen\nylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas\najatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan\nehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta\nvetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä\nkuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla\nkertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin,\nkäsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan,\nteoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi,\njokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle\nitselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin\najatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi\nmuuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi.\nEihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi.\nEllei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei\nhänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut\nja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle\npelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä,\nkun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään\nvarten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista\npuheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.\n\nJospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian\nsekä omalta kannaltaan, että oppineitten... silloin!\n\nJa ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen\nmielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.\n\n... Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä\nmielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi\nkätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan\najatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen\njohtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen\nmahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän\nepämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä.\nTällöin sivistys vain on verho, johon heikko -- tai heikonnettu --\njärki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on...\n\nTodellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä\nkuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla\nkävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili,\nväitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin\nmuisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se\nhäntä.\n\nVeljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään\ntulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.\n\nSilloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä\nlujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa\nyhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.\n\nHuone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala,\nja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan\nihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin\nliikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset\nkohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko\nhalpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.\n\n\nVII.\n\nTyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa.\nEnsimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä\nyht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana\nhän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat\nmoniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista\nlevottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut\nsyventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen.\nNäin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.\n\nPäästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän\nkuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei\nnäkynyt.\n\nSepä omituista...\n\nAivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!\n\nKerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut\nnimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se\nsellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?\n\nHer-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä\nomituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni,\njolla hänen olemustansa kuvataan... Mitä kummaa siinä nyt on\nolevinaan...\n\nJa kuitenkin... onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse... minä itse...\n\nHän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli\nhiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi\nesiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään\novat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat\nitsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.\n\nHänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta.\nYhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti.\nHermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi\nsattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka\nhänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli,\nsaattaa olla noin ilmeetön ja eloton... Jos nyt olisi edessäni satoja,\ntuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä,\npyöreitä... Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei\npeloitti.\n\nSitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä\nse vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin\nolemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia,\nsytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa,\nmieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen.\nSiellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat... Huoneen seinät olivat\nniin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän\ntäällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat\nottavat kummitusten muotoja.\n\nHän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa\nprofessoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä\ntakana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli\nollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka\nsilmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin\ntyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.\n\nNiin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan,\nkuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä\nsuurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi\nsiinä muurahaisia, -- niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen\nasti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli\nkuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon\nponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni\nhän suoriutumaan tutkinnosta.\n\nPoistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät\nhäämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia,\nliikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä\nniin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien\nsuurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut\naarre-aittaan, -- mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä\nmitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.\n\nTorille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi\npalttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui...\n\nSamassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin\npahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja\nrinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli... Ei tiedä ketä\nkohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari,\nsenaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui\nsiihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa,\nvaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt\nkyyneleiksi purkautumaan.\n\nVasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään,\nomaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta,\njoka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan\naineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla\nkymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista...\n\nTahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita... unohtaa, että hänelle\novat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset...\nEikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että\nensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin\nlakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin... miten\nelämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena,\njonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä\non siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen\nelämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, --\nlapsuudesta miehuuteen saakka, -- hänen laittamansa esteet ovat sille\ntulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa\nkulkuaan.\n\nMinne se kulkee?\n\nEnsi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet\nhänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen\nniinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee\noppineeksi, saa viran... Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne\nolivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä\nsanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen\ntoisille sanoa, miksi hän aikoi. -- Sellaisena kuin kysymys nyt\ntuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava\nvastauksen vaadinnassaan.\n\nMinne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän\nkykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen\nelämänsä sumua, -- höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun\nse ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?\n\nHän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat\nmietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas\nlapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen\netsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.\n\nKerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt\nvelvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän\nei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana\nhäntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet.\nEnovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se\noli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka\noli ollut mieleistä...\n\nHänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului.\nLapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen\njohdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan\ntottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä,\nvieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja\nnyt kaiketi vaaditaan _häneltä_ tiliä kuljetusta matkasta.\n\nKesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten\nvoidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä\nkulettaneet?\n\nJos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin\npienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin... mikä hän nyt olisi,\n-- olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?\n\nMieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen\nkirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa -- muistui mieleen\nmahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon\nnäköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet...\n\nHermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.\n\nPitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin\npienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?\n\nHuumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta\nja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän\njälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas\netäisyyteen.\n\nLentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä\nmiten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset\njännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin\ntyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti\npyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on\nsiinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty,\nkelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta...\nNöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene\nrauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.\n\nIlta oli pimentynyt.\n\nHermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella\ntulevaisuuttaan.\n\nHän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan,\nmieluisimmin jonkun entisen torpan... Siinä on kaksi huonetta, pirtti\nja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän\npitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän\nkummallisiin kysymyksiin.\n\nMinkäänlaista karjaa hän ei pidä... Navetta, joka muutenkin on liian\nlähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. --\nPaikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt,\nmutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin\nsuorittaa yksin, kenenkään näkemättä. --\n\nUuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta\nsilmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten\nhän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun\nkaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten\nMooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen\nkukkivia omenapuita.\n\nUnensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen\nalkoi ajatella.\n\nHän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä\nenää mikään poikanen... Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten\ntalutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt\nolla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja\nkaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea\nelämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt\nmaalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi\nraskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman\nvalinnan oikeudelle.\n\nHänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta\nkiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua\nelämään.\n\nHänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt,\nett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen\npyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.\n\nVakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.\n\n\nVIII.\n\nVihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän\nkotiinsa.\n\n-- Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. -- Entä miten noin\njuhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.\n\n-- Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.\n\n-- Mitäpä siitä...\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä\nviimeisen kerran.\n\n-- Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? -- Vihtori kävi aivan kalpeaksi.\n\n-- No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun\nen minäkään... Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä\nesi-isieni toimeen.\n\n-- Sinä! _Mihin_ toimeen!\n\n-- Maanviljelijän, tietysti.\n\n-- Jaha, jaha.\n\nVihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys.\nHän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä\nsanomalehden ja alkoi sitä lukea.\n\n-- Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta\nkatsettaan.\n\n-- Täyttä totta se on.\n\n-- Hm. -- Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi\nlukemistaan.\n\nSeinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa\nja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli\npieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas.\nVihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen,\nHermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen\nomaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus:\nhän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin\npihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa,\njolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.\n\nVeljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan\nhiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut\npitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman\npainostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista\nasioista.\n\nVihdoin Vihtori pani pois lehtensä.\n\n-- Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, -- hän veljeensä\nkääntyen kysyi.\n\n-- Niin, -- ei mitään taloa, palstatila vain.\n\n-- Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. -- Se sanottiin\näänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan\ntulla mitään.\n\nHermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:\n\n-- Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja\nkuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut\nmaanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.\n\nViimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun\nhän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:\n\n-- Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa\nsinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi,\nmutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin\nsekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi\nminulle liian epävarma liikeyritys?\n\n-- Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta\n\nVihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen\nvirkata.\n\n-- Olen toivonut sinusta jotakin, -- alotti Vihtori Hermanniin\nkääntyen, -- olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut\nhuomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy...\n\nHän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.\n\n-- Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, -- virkkoi Hermanni\npuolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän\ntunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä\nelämästään selkoa toiselle ihmiselle. -- Minä pelkään, että joudun\nkokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista\nkutsumusta huoneessa-istujaksi.\n\n-- Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, -- kysyi Vihtori\nharvaan ja pilkallisesti.\n\nHermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä\npilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt\nkaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä.\nSinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.\n\n-- En tiedä, -- hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi...\nkykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että\nsiellä minä voin elättää itseni, -- hyvin tai huonosti, sehän sitte\non kokonaan minun asiani... Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan\nole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa,\nriippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi\nmitään odottaa... Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja\njalkaini alla...\n\nVihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä\njalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli\nlyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan\nsaapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa\nkatsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa\nsilmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin\nja punastui.\n\n-- Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä,\njota minä aion, -- Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että\nkäly häpesi miehensä takia. -- Mielestäni on parempi, että kukin\nkäyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes\nkokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, -- kuin että sen tuhlaa julkisuuden\nsamallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten,\nlahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua\nsellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua\nhoukuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin.\nViisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea\ntarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista\ntarkotusta.\n\n-- Ai, miten kaunista, -- virkkoi Vihtori pilkallisesti -- ja milloin\non herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en\nennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin\nvain yht'äkkiä kuin sieni sateella.\n\nHermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää\nmieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.\n\n-- Jo kauan, -- hän sanoi, -- olen aavistanut, ett'ei elämäni ole\nsellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen\nkulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat\nMooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin\ntahtoisin olla.\n\n-- Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja\nmilloin aiot muuttaa maalle?\n\nKysymys pani Hermannin säpsähtämään.\n\n-- Onko sinulla jo maatila tiedossa? -- Vihtori oli pilkallisen totinen.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten\ntyöstään, -- niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.\n\nHermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly\nhalusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään\nHermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että\nhän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.\n\nKäly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi\nepäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja\nniskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin\nmuisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän\njoskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja\nsilloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja\npunastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle\nja korvan lehdelle.\n\n-- Minä tarkoitan, -- toisti Vihtori, -- onko sinulla maatilan ostoon\ntarpeellinen pääoma tiedossa?\n\n-- Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.\n\n-- Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, -- sillä\nsamahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan\nhänestä vain jotakin tulee.\n\n-- Siinäpä se, -- Vihtori sanoi, -- _jos_ hänestä tulee jotakin.\nMinä pelkään ettei hänestä tule mitään... Hermanni on jo monta\nvuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan\ntutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko\nikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle\nlaiskottelemaan.\n\n-- Sinäkö, -- kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, -- millä _sinä_\nminua mihinkään kustannat.\n\n-- Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.\n\nHän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.\n\nMyöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä\nkerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa\nja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja\nasemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli\nsallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni\nolikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa\nanteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on\ntähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä\nHermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian\nherkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!\n\nVihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja\nkävi aivan Hermannin eteen.\n\n-- Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää\nminulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa.\nMinä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä\nedelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään\nodotettavissa minulta.\n\nHermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka\nvihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.\n\n-- Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, -- eihän asiasta niin ollen\nole sen enempää keskustelemista.\n\n-- Ethän toki noin hyvästele, -- hätäili käly, -- tuntuu kuin aikoisit\nsanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?\n\n-- En, enhän toki... minun on vain sääli sinua.\n\nSen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut\nkokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.\n\n\nIX.\n\nIloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia\nuhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa,\nvain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen.\nHermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa\nvoittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi\nvoinut pyörähtää.\n\nIllalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä\najatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.\n\nMies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on\nedessä... samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden\nelämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.\n\nKuolemaan asti...\n\nTodellakin! Ei sen edemmäksi... Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen.\nSiihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti... Pitkä\ntodellakaan ei ole tie.\n\nHermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.\n\n... Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin\nkerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä\nluonnollista kuin se nyt on minulle -- eikä jonkun ajan kuluttua\nminuakaan enää ole.\n\nTämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.\n\nTurhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin\nlyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole.\nParas on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin\nkauan kuin se kestää.\n\nHänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten\ntavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua\nyhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie\n-- -- sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.\n\nHermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi\nja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat\nköykäisillä aloilla.\n\nJo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot -- tutut kaukaisilta\najoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.\n\n-- Hyvää iltaa, farbror, -- tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta\nkatsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja\nsopersi: Hermanni-herra...\n\nHermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.\n\nSilloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä\nmuiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt\ntäysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.\n\nMutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?\n\nTytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa.\nHattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja\nponnistetun julkea.\n\n-- Teistä on tullut iso ihminen, -- Hermanni sanoi jotakin sanoakseen,\n-- olitte lapsi silloin, Toivolassa.\n\nHän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei\nyleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta\nkun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään\npois, ihmiset katsovat, -- hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi\nympärilleen, -- merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies\niskee silmää...\n\nHe lähtivät kävelemään sivukadulle.\n\nJotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä\nhävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi\nkulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein\nhuonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja\nsen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja\nsanoi iloisesti:\n\n-- Nyt me mennään yhdessä johonkin!\n\n-- Ei, hyväinen aika, ihmiset... minä en tahdo. -- Tytön silmiin tuli\nvainotun metsäneläimen katse.\n\nSitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi\nsuunnitellen kysellä:\n\n-- Missä herra asuu? -- Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? -- Eikö\nsiellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?\n\nHän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen,\npelokas sointu.\n\nVaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat\nHermannin asuntoon.\n\nHuoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen\nja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.\n\nHermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön\nasuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.\n\n-- Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja\nhattua ja istua peremmälle?\n\nTyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan\nsohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.\n\nHänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula\nohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin.\nTuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin\ntutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka...\n\nSamassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin\nkatseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin\noli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys -- muistoja --\nkaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton\nepätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi\nkova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi\npäänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.\n\nMitä hän itki? -- Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei\nluo kuvitteita erityisistä surun syistä.\n\nVihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.\n\n-- En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan... vain\nsilloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai\nluuletteko... Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin,\nkun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin\nsilloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän\nole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu\nlinnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.\n\n-- Kuulkaa, -- hän samassa kysyi, -- uskotteko te, että Jumala valitsee\nomansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko... Jos ei Jumala\nolisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi...\n\nHermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:\n\n-- Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua\nvainoovat, -- ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä\ntee kenellekään pahaa...\n\nEtehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.\n\nTyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni\naukaisi oven -- siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi.\nVaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän\noli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan\nhuoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.\n\n-- Minun täytyy nyt lähteä, -- virkkoi tyttö vavahtaen... hyvä Jumala,\njos se menee sanomaan poliisille...\n\nHän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen\nmukaansa.\n\nKadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:\n\n-- Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.\n\nHän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.\n\nKun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:\n\n-- Minä menisin mielelläni kotiin... voisiko herra antaa minulle yhden\nmarkan?\n\nHermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.\n\n-- Näin paljon!\n\n-- Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.\n\n-- Te olette hyvä... samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.\n\nHermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän\nkoetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän\nei saanut sitä selville, -- tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan\ntietänytkään.\n\nMiten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken\nkysynyt...\n\nOli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken\npaikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat\nhänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut\naskeleitaan asuntoonsa, -- sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä\n-- vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.\n\nKuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse\nsuurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.\n\nHänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.\n\nHän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava... Häntä peloittaa suuruus,\nkauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa\nvauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan,\n-- mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!\n\nMinäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, -- sydämen polttava tuska,\nei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko\npitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy... itsekään en tiedä koskaan\nolleeni... Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain\njotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla.\nJos ei olekaan ketään, eikä mitään... harhakuvia vain, tai kaikuja...\n\nMuuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla\nse hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä\nkuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun\njo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän\nnähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.\n\nEikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä...\n\nKuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja\npoliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.\n\n\nX.\n\nKun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen\najatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli\njokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen\nolivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi.\nHän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.\n\n-- Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta\nminusta...\n\nSitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko\nhän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista\ntäällä!\n\nVastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena\nHermanni meni aukaisemaan.\n\nVaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.\n\n-- Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani,\nmuistakaa se!\n\n-- Mitä?\n\n-- Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan\nkadulta naisia ja...\n\n-- Mistä te tiedätte kuka hän oli?\n\n-- Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan\nherran huoneeseen.\n\n-- Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?\n\n-- Ei pidä valehdella... Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan,\nherra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin... Jos\nminä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä\nolen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo,\nenkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani...\n\nSanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut\njo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja,\nkunniallinen vaimo -- muoto kuihtunut, sormet leinin syömät -- onpa\nsiinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa...\n\nKunniallinen vaimo...\n\nEi ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui\nusein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen\nhiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja,\nenemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita,\nniillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. --\n\nPuhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta\npuhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän\non kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas!\nMitkä vastakohdat!... Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen\nvälittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja\nistutettuun luulotteluun? -- Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli\nkuullut. Niinhän puhuivat kaikki. -- -- --\n\nMielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi\nniistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan\nmuista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita\nkiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen\nhelmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa...\n\nKalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli\nvain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä\nhitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle\noutoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä,\nett'ei hän elämästä mitään tiedä.\n\n\n\n\nLINTUPARI\n\n\nHäkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni,\nettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko\nikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon\nvanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet\nparempaa kaivata.\n\nJoskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu,\nkulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta\nvapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä\nseiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he\nunissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan\nkauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja\nmissä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.\n\nNe olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista\ntoivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen\npäin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen\nrouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on,\nsitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli\npieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan.\nHän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli\nse, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan\nuskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat\nuutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.\n\nVanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka\nkovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten\nahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata\nedesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.\n\nNyt alkoi linnuille uusi aika.\n\nRuosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle\ntuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä\noli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni\neri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia\nporsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.\n\nNeiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja\niloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa\nolentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.\n\nMutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta\nja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät\nhuimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen\nja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he\nlauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.\n\nEräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat\nsiitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he\nistuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka\nsuunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin\nmielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta,\nettä hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.\n\nVihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika,\npulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja\nviserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä\nja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo\noikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka\nvain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen\nkaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen\ntalvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja\nviikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.\n\nOnnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä\nheistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin\nmäärin saivat akkunan lävitse katsella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen\nsylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava\nelämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.\n\nNämä olivat sangen erilaisia luonteita.\n\nKoira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään\ntäysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita\najatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta\nkun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään\nalentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä\nmahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan,\nja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja\nneidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja\nkiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.\n\nTavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet\nolivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä\nsovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli\nihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa\nvoisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua,\njos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti... Ne olivat\nvanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. --\n\nLintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään.\nKissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen,\nmissä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua\nkielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa\nyksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset\nsänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.\n\nNeiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli\nlintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone\nlämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän\nvaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä\nseurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen\ntoisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat\njo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista\noli tällainen elämän ilta.\n\nNiin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa\nulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta\nnypittäväksi.\n\nKissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.\n\nNyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus.\nHarvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä\nvihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, -- sitä, miten kiihkeästi hänen\nmielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.\n\nEnsin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi\npestä kaukaa korvansa taustaa.\n\nHuoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja\nkäpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, --\nse oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja\nylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.\n\nRauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi\nkynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli\nnukkuvinaan. -- Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi,\nponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi\ntyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi\nnoin vain sivumennen haistella ovenrakoa...\n\nHuoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa\nhavaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna\npääsivät intohimot esille.\n\nMutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian\nhyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti\npermannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili\nja -- hän oli yksin.\n\nHän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin\nja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.\n\nVielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää\nvasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen\nkaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti\nkiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki\nhuoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki\nsähköisiä virtauksia.\n\nHän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia...\n\nVihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu\npudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin.\nJälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät\nkauhistuneina ympäri huonetta.\n\nKissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä,\nhyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä\nkaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi...\n\nNyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy\nkeräksi ja odottaa sopivaa hetkeä...\n\nLintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut\nharso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan\npieluspuihin.\n\nUhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee.\nLiikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa\nmaassa kiinni se hiipii, hiipii...\n\nKeltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa\npäänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen\nja sitte... vimmattu hyökkäys -- ripsis! -- akkunan harso halkeaa\nyläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle\njalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä\nputoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä\nsuunnittelemaan. -- Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan\nrepäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.\n\nSe oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja\nmatka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.\n\nMutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja\nkolmas. Ne alkoivat visertää.\n\nLaulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen\nammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat\nlehdet...\n\nPian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta\nkasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä,\nkauniimpana kuin toisten.\n\nKun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa\nlinnuille.\n\nNe olivat poissa.\n\nKissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus\nhuoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.\n\nNeiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa\nistuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille\ntuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.\n\nLinnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi\niloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.\n\nNeiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat\nitkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen\nmetsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. -- Kissa heräsi neidin\nitkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan...\n\nMutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat,\nniin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan\noli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata\nvaltakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden\naikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut\nsinikatto vastaan...\n\nIllan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä\nhe istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin\nlinnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat\nja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja\nauringosta.\n\nTuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja\nmaa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.\n\n... Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan\nolivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.\n\n\n\n\nHÄÄTÖ\n\n\nSairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua\nlukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin,\nmutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.\n\nHän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet,\nlauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen\nyhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava\nlapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin\nsalaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta\neihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat.\nPimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee\npikemmin kuin aavistaakaan...\n\nSairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.\n\n-- Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen\nmailla, en minä pelkää... yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät\ntakaisin menneisyyteen.\n\nEntiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. --\nAjattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän\npieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! -- Sen kuultuaan\nhän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru\nolikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille...\n\nAjatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa\nja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.\n\n-- Tahdotko sinä vettä? -- Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja\nvei vesituopin hänen huulilleen.\n\n-- Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa\nniin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.\n\nVaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.\n\n-- Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. --\nToivotte pääsevänne, p... t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole,\nsanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä\nsinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni... voih...\nvettä!\n\nEmäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja\nkostutti huulia kylmällä vedellä.\n\n-- Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja,\nraha, tavara, kaikki tyyni minun... minun!\n\nAina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.\n\nSairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja\nikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:\n\n-- Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään\nminun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p... t, että minä elän.\n\n-- Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.\n\nMutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas\nmielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia\nsielunsa tilaa.\n\nJo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut\nkuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä\ntoivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut... kunnes,\nniin... siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi...\n\nRakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan\nsaada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla...\n\nHuulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, -- sydän\naskaroi toisin tavoin.\n\nKun se kuolee... kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi,\nAnna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa\nkamariin läpi valkeiden verhojen.\n\nHyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen\nelää...\n\nAnna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää\nnuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa,\njos, jos...\n\nHän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut\nuskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.\n\nVastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei\nkoskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja\nrasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt,\nemännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan...\n\n-- Vettä, vettä... voih!\n\nSairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa.\nEmäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja\nja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos\ntuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.\n\n-- Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.\n\n-- Anna...\n\n-- Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin...\n\nEmäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, -- epäilystään siitä,\nettä miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta\nlaupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.\n\n-- Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. --\nMitäpä te toisen tavarasta välittäisitte... minunhan nämä kaikki on.\n\n-- Jos olisi haettaa -- lääkäri, ehdotti vaimo.\n\nHän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä\nei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.\n\n-- Lääkäri, ärjäisi isäntä. -- Vai sille sinä ensimäisen osan\nomaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin\ntämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!... Ei kumpaistakaan,\nsanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä\nleivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka\nparantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian!\nP--le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen\nturhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa\nsaran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia.\nPehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata\nkoko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden\nkesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!\n\nEmäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi,\nse oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta\nisäntää tervehtimässä.\n\nSilloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin\noli häntä pelätty, -- oli pelätty ja salaisesti vihattu -- mutta\nnykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta,\nkunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto\nveisi viljan, -- nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla,\nja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä\nvallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus\nharhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä\nkuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet\nkostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet\nilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni\npimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja\noli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut,\n-- kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha.\nUhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen\npeittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa.\nKukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka\nsairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai\ntäytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi\najoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin\nhäätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä\nluonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta\nvoimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja\nvilkkaimmat alkoivat \"nähdä\". Piika näki kummallisen olennon kulkevan\nsaunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli\nihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta\nja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin\nnauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka\ntietää mitä vielä tapahtuu!\n\nAapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi\nhämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa\nvie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä\nmasennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja\nantaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä.\nAntakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta\nsiihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.\n\nHitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta\nHauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen\ntyötä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.\n\nTie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea\naho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista\nkerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin\ntarkka vaisto... Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä\nhuomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja\nlumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että\ntalvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei\nole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella,\ntarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa\nyksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman\nkanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen\nhätä... Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta... soo,\npääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa,\njotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:\n\n    Kun rannalla rommia ryypättiin,\n    niin pullot ne lyötiin rikki,\n    ja kun piikatyttöjä halattiin,\n    niin emännät ne itki,\n\nmutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos\nkurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna\nja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta\nohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin... ja metsässä\nvälkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli.\nMiehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään\nsiunasi, -- sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi\npirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä\nnielaise.\n\nNiin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva\noli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut.\nNukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, --\nsanoi odottaneensa tulijaa.\n\n-- Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, -- se meidän isäntä,\nnähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille\nriihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani\nmeille... ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde\ntälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen\npeltoon, -- vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille\nvoita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.\n\nPekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän\nsiirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei\nvastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies\nmilloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo\nodotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.\n\n-- Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.\n\n-- Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.\n\n-- Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti\nmiellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä... peltoja\nmikkolaiselle on kyllä entisiäkin...\n\n-- Oon, on, myönsi Aapo totisena, -- mutta eihän lisä pahaa tee.\n\n-- Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.\n\n-- Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.\n\n-- Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.\n\n-- Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen\nsäesti.\n\n-- No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä\näkäinen naisääni.\n\n-- Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.\n\n-- Iltaa, iltaa, -- kuului sängystä hiukan lauhemmin.\n\n-- Olisikohan tuonne tultava, -- Hauskala kurotti saappaitaan uunin\nkorvalta.\n\nVaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja\nhaukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:\n\n-- Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa,\nkehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka\nkuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle\ntehnyt sellaista häpeää... en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä,\nja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että\nmilloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen\nomaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin\nEliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä\nte vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja\nitkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte,\nmutta meidän Karoliina...\n\n-- Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, -- minäkö lähtisin akkojen\nasioita juoksemaan!\n\n-- Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja\nhe lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle,\nsillä naisväki ei ole sen arvoista.\n\nMatkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:\n\n-- Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.\n\n-- Tainnee olla kuoleman tauti?\n\n-- Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä -- ja\nminäkin tänne tullessani näin.\n\nJa Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen\nluomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut\nmielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän\nuskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut\nmitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet\nelivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa\ntässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden\nkanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen\nverhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.\n\nApua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into\nheräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle\ntarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan.\nHetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.\n\n-- Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin\nsadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin.\nTakamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana\nemätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa\nharteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen,\nen minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, -- varastelevat --\npahukset!\n\nEmäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää\nelämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut,\nkun isäntä avuttomana virui, -- nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa\ntoteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen\ntuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet.\nHänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä,\njotka sydämessä raivosivat.\n\nSe jää elämään...\n\nHänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!\n\nVaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty\nhäkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki\nsydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut\nharjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen\nkuoliniskun, -- nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.\n\n-- Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi\nisäntä, -- torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari\non käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin\nsellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen\nvarakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa\npoikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin\npojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he\ntahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla... Jos alkaa\noikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua\nvoita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta\nmenköönpä Etelän Pietari.\n\nIsännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden\nperukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen,\nse ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa\nja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet\nheijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.\n\nJa tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään,\nvuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee... Emäntä\nkuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy\nvuoteen omaksi, henki lähtee... Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä\nhäneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut.\nHänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle\nhautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää\npuhalla hänelle, kaikki on pimeää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauskala oli tullut.\n\nEmäntä meni etehiseen häntä vastaan.\n\n-- Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta\nvahinkoa ilmoittaen.\n\n-- Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen\nväentupaa kohden.\n\n-- Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.\n\nHauskala meni.\n\nHän tervehti isäntää.\n\n-- Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.\n\n-- Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin,\nvastasi isäntä. -- Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka\nsanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.\n\nPekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:\n\n-- Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on\nkasvoillanne kuoleman merkki.\n\nEmäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat.\nOven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne\ntulleet salaa kuuntelemaan.\n\n-- Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.\n\n-- Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,\nPekka selitti. -- Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.\n\nEmännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha,\n-- hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli\ntäytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä\nläheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla\ntavallaan.\n\n-- Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri\nristin päällä sai armon ja levon sielullensa.\n\nIsäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi,\nohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina\npeitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.\n\nSitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti\npäätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat\nniinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.\n\n-- Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä\nsydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös\nanteeksi minulle kaikki, kaikki... Johannes, kuuletko sinä...? Herra\nJumala, Hauskala, se kuolee... katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja\nsamaan paikkaan...! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se\nkuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!\n\n-- Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.\n\n-- Häh. -- Se oli Aapon ääni.\n\n-- Mene hakemaan pappia, pian!\n\n-- Enkä mene, yksin pimeään yöhön!\n\n-- Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, -- kieltäytyy\nhakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän\nhelvettiin... Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?\n\nAapo meni kamariin.\n\n-- Onko minun lähdettävä, hän kysyi.\n\n-- On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.\n\nEmäntä oli vaipunut rukouksiin.\n\nKorvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne\ntoisetkin jo ovat vetäytyneet.\n\n-- Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?\n\nAapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset\nkäyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he\npysähtyvät.\n\nTallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon\nleikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se\non kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn\ntulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen\nlaajuudelta.\n\nNaiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet\npalaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan.\nLamppu palaa koko yön, väki valvoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas\nsamallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain\nyhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin\nluona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen.\nEmäntä rukoili.\n\nHän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille\nkumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä\nJumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas\nkostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla,\nnyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se\nvielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi\nsairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja,\narmahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.\n\n-- Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan\nsinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi,\nälä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele,\nettä hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota\nsielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje\nsydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja\nrukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.\n\nAamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen\nkoskaan ollut kuullut. -- Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin\nturhaan ei emännän rukous ole mennyt.\n\n-- Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija,\njota isäntä kerran oli lyönyt.\n\n-- Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.\n\n-- Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.\n\n-- Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.\n\nPäivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi,\ntahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.\n\n-- Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, -- eikä se itse teitä\nhaettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen\nedestä...\n\nJa papin suostumusta odottamatta emäntä alkoi tunnustaa:\n\n-- Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja\nja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut\ntuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi\nkerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä\nhäntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän,\njoka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä\nhyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin\nrankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä\nolen vihannut kaikkein kovimmin. -- Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun\nja ole armollinen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja\nhän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti\nvesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli\nkärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.\n\n-- Miten sinä voit, kysyi tuon tuostakin emäntä.\n\nSairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen\nsydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu...\nJättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa\nlukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.\n\nIlta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain\nkäy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta\nvoitosta, sillä onhan Jumala laupias.\n\nVihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee\nvuoron perään ja nauraa.\n\nHän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain\nja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön\nhänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän\nhäätää Etelän Pietarin!\n\nPietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on\nhänen -- Mikkolan -- eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko.\nHän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta.\nKuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee\nkarjaa... siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset.\nHoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät\nkuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee...\n\nHän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään\non pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän\nkatsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!\n\nJälleen nauraa sairas.\n\nHän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä,\nhän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria... Kultaa alkaa sataa, hän\nkokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä\nkokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta\nkiiltää...\n\nMutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä\nei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen\nselässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän\naavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, --\nsiellä ei ole mitään...\n\nHän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja\novet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat,\nrengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee,\nkoko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa\nhillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen.\nHän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto\nlentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa... Huone on\nkäynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta\nääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei\nemäntä näe häntä...\n\nSiten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään\navaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän\nliitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja\nkuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.\n\nJotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on,\nja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi... Jos hän tietäisi mitä\nhänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se\non. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee\nja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta\ntietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään\nole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.\n\n\n\n\nISÄNTÄ\n\n\nIhmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä\nkyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä\nvaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja.\nNiin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen\nturhia iloja ja kaunisteluita karttava.\n\nHäntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.\n\nAinoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon\nhallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana\nhän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa\ntasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti\näiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.\n\nEhkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä\noli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa\nlapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden\nkanssa oli miltei mahdoton kompastua.\n\n-- Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin\ntemppuihin, neuvoi äiti. -- Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet\nkykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja\njaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä,\npoikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia\novat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu\nniillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole,\nkuin hampaan puolikkaita.\n\nEsakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä\nhän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava,\nja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat\ntutisivat.\n\nJoskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen.\nÄiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja\nraskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan\ntanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi\nkaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi\nrauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä.\nVielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi\njo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä\nvalkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan\nmielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä\nhän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne\nkovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:\n\n-- Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.\n\nNiin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:\n\n-- Mistäpä sen emännän ottaa... eihän niitä nykyään mistään...\n\n-- Ei saakaan, ei, myönsi äiti.\n\nMutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin\nsieltä päin... ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari...\n\nVaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan\npanemaan.\n\n-- Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään.\nEihän ne... Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo... Ei tässä,\nmutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti\nkunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen -- ja rikas.\n\n-- Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja\nmuutenkin oudon näköinen?\n\n-- Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin\nruusun nuppu, ja pyylevä... ja kun se on niin peräti kunnollinen ja\naikaansaapa ihminen... eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että\nhän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.\n\n-- Hm, vanhakin tuo jo on.\n\n-- Vai vanha, ihmetteli äiti, -- ei montakaan vuotta päälle\nneljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa.\nMinä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin\njo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari\nnäillä tanhuilla heiskahtelisi.\n\nEsan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta\nemäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka\nneitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.\n\n-- Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti\npäästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti\ntulkitsi Leuston Marille eduksi.\n\nKynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt\nasioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli\nhän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa\nHelkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli\nhänen vanha uskottunsa.\n\nEnsin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta\ntiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.\n\n-- Se on kerrassaan kunnon ihminen, -- vastasi Leena, -- ei\nsen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee\ntalous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat.\nAamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä\nvalveillaan. -- Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä\ntavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista\npyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!\n\n-- Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä\nmielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka\nLeena jo tiesi.\n\n-- Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän...\n\n-- Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin\nnuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.\n\n-- Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat.\nOlen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää\nAnttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?\n\n-- Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se,\nettä minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa\nkylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin\nsanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale\nja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään\npeilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon,\njohan nyt!\n\n-- Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma\nmeille, -- sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?\n\n-- Samallainen!\n\n-- Sahalan Elli?\n\n-- Sinne päin!\n\n-- Touvilan Sohvi?\n\n-- Ei sitäkään työkkyriksi mainita.\n\n-- Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?\n\n-- Ei vaikka kammalla vetäisi.\n\n-- Toista oli ennen, huokasi emäntä.\n\n-- Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka\nsitte taloissa. -- Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän.\nVaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan,\nmutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista\nlöytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan\nvillasta, pyllistä, liinasta... Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan\nkymmeniä tuhansia...\n\n-- Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi\nsopiva, virkkoi emäntä. -- Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit\nsille terveisiä meiltä.\n\nLeena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella,\nvaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin\nkosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki\nkeikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä\nnaima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin\nkauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.\n\nSitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän\nääntään sanoi:\n\n-- Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen\nminä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin...\n\n-- Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi\nMarille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään\nvarmemmat kaupat.\n\n-- Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä\ntästä Leustoon pistäyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona\nHelsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan\nemännän asioissa.\n\nMari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä\noli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut\nMarille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja\nAnttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti\notti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti\nse toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se\nitsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja\njatkamaan siitä mihin hän lopettaa, -- niin puuttui Marikin pian\npuheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin,\nsillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että,\njos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän\ntahdo vastaan olla.\n\nAsiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana\nvanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien\ntavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä,\nmattoja, tyynynpäällisiä, -- ja nyt olikin täti naimahommissa!\n\nPerujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut.\nRahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja\nmuun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten\ntuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.\n\nKuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä,\njolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi\nkova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.\n\nHän pyrki tätinsä mukana Anttilaan.\n\nSe nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä\nveljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa\nkäyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta\nodottaessa kävi aika pitkäksi.\n\nHiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän\nnähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan\nanoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan\nhuolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että\nisä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman\nomaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja\nsaanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan\nemäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin\nmukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.\n\nVaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin.\nHän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan.\nElli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja\nnaurava.\n\nAnttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, -- miten surkean\npilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin\npuolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen\nveressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton\nole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen\nnäyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen\nolento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka\npörröttää...\n\nOn aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet\nlyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä...\n\nKumma olento!\n\nEsa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.\n\nHento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan,\nsilmät kirkkaat, iloiset ja -- totta tosiaan -- totisestikin, hiukset\npehmeät, ja suu...\n\nKerrassaan joutava olento, myhäili Esa.\n\nJoka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa... Nauraakin,\njoutava, aivan kuin lapsi... Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän\nkatseli Elliä.\n\n-- Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, -- sanoi emäntä\neräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla\nkujeili pienten sianporsaiden kanssa.\n\n-- Ei uskoisi, ei, säesti Esa nauraen ja silmät loistaen.\n\nÄidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä\nja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas\nnainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se\noli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.\n\nSitäkö voisi pieni, kaupungista tuleva tuulenpuuska horjuttaa!\n\nSen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta\nsitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi\narvottomista aineksista.\n\nVieraille tuli lähdön aika.\n\nEsa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt.\nÄiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa\nkaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui\nmatkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa.\nTiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän\nkuuluvat vaimoväen hommiin.\n\nMari ja Elli matkustivat pois.\n\nEsa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi\nlaatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun.\nSiksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen\nsyntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui.\n--\n\n-- No mitä olet ajatellut Marista?\n\nEsa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset\nsianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat\nniin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia,\nkuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen\nhännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!\n\nEi voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.\n\nÄiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä\nveitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:\n\n-- No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?\n\nJa vastausta odottamatta hän jatkoi:\n\n-- Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet\nsaa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan\nvillaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä\nalushametta ja päällyshame yhdeksäs, -- että pitääkin sellaisella\nihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin\nyhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin\nmukaan.\n\nEsan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia\nesiin juuri tuon kuvan...\n\n-- Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, -- vaikka se Mari\nkoettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää.\nKuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?\n\n-- No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.\n\n-- Et taida uskoa!\n\n-- Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.\n\n-- Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!\n\n-- No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta\nmihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!\n\n-- Oletko siinä, vehlo. -- Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä\nlaskea. -- Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä,\nsiltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta,\nmutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat\nhapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa\npoikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen.\nJos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella\nja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku\nheikale minun askeleitani astumaan... Esa, Esa, ota Mari, niin teet\nsellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!\n\nEsan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen\nmieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa\nsilmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen,\nja nuori, kevytpukeinen tyttönen.\n\n-- Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.\n\nÄiti nauroi väkinäisesti.\n\n-- On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja\nihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden\ntekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se\nsinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi...\n\nEsa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää.\nÄitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan\nhätävalheeseen.\n\nHetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:\n\n-- Jos se sitte olisi ottaa se Mari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu\nrikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on\nsiisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa\novat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita\nvalkenemaan.\n\nTalon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea,\nkovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä\nvedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon\nkamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena\nja säveänä enimmät aikansa. -- Mutta mikä lienee mummoon tullut,\nlepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan\nhäiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile\nsille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen\nkatseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin\nkaihoisa...\n\nKaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat.\nIsäntä yksin on surkastuneen näkönen.\n\nVanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu,\nkuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila\njää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi,\nlihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan\nrikastuu...\n\nMari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa\nja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa\npitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut\nsuuressa talossa.\n\nErään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa\nhänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse\nmaalle kesää viettämään.\n\n-- Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa\nedestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin\nakkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen\nkarjan, porsaat ja kanat.\n\nEsa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.\n\n-- Hä, otetaanko se?\n\n-- Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.\n\nSen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. --\n\nKauan käveli Esa ympäri pihoja.\n\nKarjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki\noli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä\nliikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.\n\nSikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen\nja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa\nmeni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia\nsian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä\ntallin oven eteen hakotukille.\n\nSiihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta\npuhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli\nlaskeutuvaa aurinkoa.\n\nMetsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen\nmukana tuli muistoja.\n\nKerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori\nneitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli\nvallattomasti hulmuuttanut. -- -- --\n\nPienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki,\nhuomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.\n\n-- Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?\n\n-- Ei, ei se tule, vastasi Esa.\n\nÄiti ja Esa katsoivat toisiinsa, -- tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.\n\n\n\n\nLAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA\n\n\nLapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen\naikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo\ntullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin\nkuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget\novat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu\nalkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja,\nvaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja\nvievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget\nliikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun\nhirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin\nja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien\nhenkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen\nraikkaaseen sunnuntai-aamuun. --\n\nMutta sinne on vielä pitkältä... Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei\nmörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen\notollisin aika.\n\nLapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla\nole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet\novat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin\nja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi,\nsilloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä\nsäilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.\n\nIlta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä\nlisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.\n\nMuori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän\nei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa\nolekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja\netäisyyden värittämiä.\n\n-- Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin\nsilloin nuori tyttönen...\n\nVanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua,\nsiihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha,\nniin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että\nmielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi.\nSe on tarua mitä hän sanoo, se on satua \"oli kerran\"...\n\nMutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan\nläsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja\npelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen...\n\n-- Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli\nminua yhtä vuotta vanhempi... hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta\nhaudassa, -- lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin\nkauan haudassa maata!\n\n-- Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri\nhänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan\nvietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis,\nposki kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava... niin kaunis\nhän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin...\n\nMummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa\nmuistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä\nhiukan nauratti.\n\n-- Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika...\nSisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena\nkotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.\n\nEräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa\nja sanoi:\n\n-- Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun\ntätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää\nkuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi\npyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi\nautuutta.\n\nSisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin\nkaulaan ja itkien sanoi:\n\n-- Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin\nnuori... Äiti, enhän se ollut minä?... sinä näit väärin, se varmaankin\noli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa...\n\n-- Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. -- Sinun on kuoltava\nja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.\n\nSiskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili...\nrukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä\nrukoilin siskoni kera... Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton\nkuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei\nhän voinut peruuttaa, -- mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle\nvoi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.\n\n-- Minä en voi kuolla, valitti sisareni. -- Minä rakastan Kallea ja\ntahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan... Äiti, minä tahdon nähdä\nlapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja\nauringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua... minä en tahdo\nkuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi... minä revin\nkasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni,\netten enää miellytä... mutta minä en tahdo kuolla.\n\n-- Sinun täytyy, lapseni.\n\nSisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti\nja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen\nkamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.\n\nSisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen\nrauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, -- silloin\noli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli\nhiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle,\nkun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en\nsitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin\nvaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän\noli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen\nkeskustelun äidin kanssa.\n\n-- Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista\nolentoa, joka yhä läheni.\n\nTuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän\nkaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini\nsisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.\n\nMummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta,\nsillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon\nheinätallissa...\n\n-- Niin se on, virkkoi emäntä, -- kun nuoret eivät ajattele mitään\nmuuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat\ntanssista tanssiin... voi, voi sentään.\n\n-- Jaa, mutta kun kerran, -- alotti renki saadakseen muorin\nkertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, -- kun kerran neljä\nmiestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan...\n\nLapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin\nselkää.\n\n... Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen\nja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen\nseinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen\nperällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja\nrupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita\nkun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne\nkuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille.\nJa jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.\n\nSe pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta\nkuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, -- mutta mitä\nnämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean\nkielensä liikkeelle.\n\n-- Olkaa varovaisia, miehet, -- sanoi se pelokas, -- sillä jos kuollut\npanee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!\n\nEihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta\npanneet puupölkynkään arvoiseksi.\n\nVihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta\nmiestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut,\nehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.\n\n-- Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas,\nsehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!\n\n-- Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta\näitisi turviin!\n\nSilloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että\nkestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta\nruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan\nsiihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta,\npani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt,\nettä päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi,\nkomensi hän ruumista.\n\nSitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä\non tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä\nottanut osaa peliin, vaan katseli vain.\n\nMiehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai\nmuuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He\nunohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet\npeliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:\n\n-- Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!\n\nPohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen\nvastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.\n\nTuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi\nkauhistusta -- ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.\n\n-- Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.\n\n-- Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.\n\n-- Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!\n\nHe kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa\nnaurussa.\n\nSilloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan\nantanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:\n\n-- Mitä pirua se homenokka virnistelee!\n\nJa kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen\nnurkasta kuului äänekäs nauru.\n\nSe pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos\nriihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön\nhänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään,\neikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni\nhän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen\nulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo\novea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa\nrukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän\nraossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja\nrukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa\nhengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin\nlujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja\nkieli suusta.\n\n-- Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät\noven suussa.\n\n-- Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä\nnähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.\n\nJa sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia\nkatsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.\n\nKauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta\nheidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus\nmiehelle, joka oli pilkannut pyhää... ja kuitenkin oli miehessä jotakin\nihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset\nihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun\nasti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä\noli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se\npohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi,\nolisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti\nmennyttä.\n\nHuu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on\nsellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet\nlapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys\nkarmii ruumista, peikko puristaa sielua, -- puristaa niin kovasti ja\nkuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina\nhe odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.\n\nAikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain\nsamaa kuin lapsetkin...\n\nNuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:\n\n-- Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen\nkanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut,\nja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi\npuheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan.\nTyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin\ntyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa\ntakaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.\n\n-- Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan,\nkinasi renki.\n\n-- Minä menen, vastasi tyttö.\n\nJa niin hän meni aittaan.\n\nRenki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin\nsalpaan.\n\nMelkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi\nkolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.\n\nTyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa\nvirnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.\n\n-- Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi -- minun sieluni autuuden takia, --\nhuusi tyttö, -- muori liikuttaa itseään!\n\nVieläkään ei renki ollut tietävinään.\n\n-- Nyt muori jo istuu laudallaan, huusi tyttö, auttakaa!\n\nRenki antoi tytön huutaa.\n\n-- Herra Jumala, auta minua, -- parkui tyttö, -- muori lähtee jo\nliikkeelle!\n\nJa samassa kuului aitasta romahdus.\n\nRenki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on\npoikkipuolin hänen päällänsä. --\n\nTuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:\n\n-- Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta.\nEn tiedä, miten sen selittäisin, -- oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko\npahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli...\n\nSe tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin\nYlätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään\ntekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme\nja...\n\n-- Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa\npitää pitkiä esi- ja sivupuheita.\n\n-- Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin\nettä hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin.\nEnkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan... oli\nmiten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta\nniinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja\njossa se on se häkäinen pirtti, -- sama, missä minä kerran olin katkuun\nkuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit\nliian aikaiseen kiinni ja...\n\n-- Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti\nmuori.\n\n-- Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi\nminua hupakkoa sentään...\n\n-- Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä?\nohjasi renki.\n\n-- Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin\nisännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun\nedelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän\nsen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon\nanteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä,\nnaineesta miehestä, monen lapsen isästä... minä, näet, ajattelin,\nettä nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa.\nKiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että\npahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä,\nyskäisin aika kovasti ja sanoin:\n\n-- Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. --\nPistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.\n\nOli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa\nhaukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän\nkääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä\nkuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin.\nSäpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin\nvaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin\nlepytellä ukkoa:\n\n-- Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, -- minä sanoin, --\ntiedänhän minä, ettei isäntä... eihän toki... ja jos niikseen tulee,\nniin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista... eihän\nisännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.\n\nOnkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään\npuhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta.\nKävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä\nhänelle olin sanonut.\n\nMutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä\nriiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua\nse oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun\nmatkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:\n\n-- Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne\nmiehet ovat!\n\n-- Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin\npuusta pudonneina.\n\n-- Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.\n\n-- Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää\nkatsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti,\n-- käskin renkiä, -- mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt,\njos poiskin on lähtenyt.\n\n-- Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana\nkasvoiltaan. -- Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi,\nettä isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.\n\nEn osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko\nmatkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En\nikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt,\nkuka minun edelläni kulki.\n\nSe oli kestivaimon kertomus.\n\nHiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit\nvetelevät haikuja piipustaan.\n\nLapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.\n\n-- Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen\näärestä.\n\n-- Ei vielä... äiti kulta, ei vielä... eihän...\n\nKauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.\n\n-- Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.\n\nVarpaisillaan he hiipivät peräsänkyyn maata.\n\nHiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy,\nsyntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.\n\nAikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja,\njoita liikkuu ja hiipii kaikkialla.\n\n\n\n"]