[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1t0aYpAf4OXM4h6Es8lXB2LtaK6dvo7gwU76htUlVPw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2262,"Aallotar","Motte Fouqé, Friedrich de la",1777,1843,"2262-motte-fouque-friedrich-de-la-aallotar","2262__Motte_Fouqué_Friedrich_de_la__Aallotar","Kertomus","romaani",[14,15,16],"rakkaus","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1811,1911,20025,135195,false,62331,[26,27,28],"Fairy tales","Knights and knighthood -- Fiction","Water spirits -- Fiction",[30,31,32],"Novels","Romance","Science-Fiction & Fantasy","\"Aallotar: Kertomus\" by Freiherr de Friedrich Heinrich Karl La Motte-Fouqué is a romantic fantasy novella written in the early 19th century. The story revolves around the enchanting figure of Undine, a mysterious water spirit, and her connection with a noble knight named Huldbrand. Themes of love, magic, and the exploration of human emotion are likely central to the narrative.  At the start of the tale, the reader is introduced to a tranquil lakeside setting where a humble fisherman and his wife live peacefully. One evening, a noble knight arrives, seeking shelter, and is enchanted by the beauty of the fisherman's daughter, Undine, who has a captivating and mischievous nature. The fishing couple discusses Undine's childlike behavior, indicating her magical origins, while the knight becomes increasingly drawn to her charm. As the narrative unfolds, the stage is set for a blend of romance and supernatural elements. The opening portion effectively encapsulates the whimsical and mysterious atmosphere that permeates the novella. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Hämeen-Anttila, Väinö",234,"Saksalainen satunovelli kertoo vedenneidosta, joka saa itselleen sielun menemällä naimisiin ritarin kanssa. Tarina sijoittuu ritarilliseen taikamaailmaan, jossa yliluonnolliset olennot ja ihmiset kohtaavat. Teos kuvaa Undinen ja ritari Huldbrandin rakkautta sekä sitä seuraavia traagisia käänteitä.","Friedrich de la Motte Fouquén 'Aallotar' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2262. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AALLOTAR\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH DE LA MOTTE FOUQUÉ\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Esipuhe..\n 1. Ritari tulee kalastajan luo.\n 2. Undinen joutuminen kalastajalle.\n 3. Undinen löytyminen.\n 4. Ritarin seikkailut metsässä.\n 5. Ritarin oleskelu niemekkeellä.\n 6. Vihkiminen.\n 7. Mitä hääiltana edelleen tapahtui.\n 8. Häiden jälkeinen päivä.\n 9. Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.\n10. Kaupunkiin asettuminen.\n11. Bertaldan nimipäivä.\n12. Lähtö vapaakaupungista.\n13. Elämää Ringstettenin linnassa.\n14. Bertaldan paluu ritarin kanssa.\n15. Matka Wieniin.\n16. Huldbrandin toinen rakkaus.\n17. Ritarin uni.\n18. Ritari Huldbrandin häät.\n19. Ritari Huldbrandin hautaus.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSaksalaisten nuorromantikkojen piiristä, joiden loistokausi sattui\nsata vuotta takaperin, saavutti kait enimmin kansansuosiota parooni\n_de la Motte Fouqué_ (1777-1843). Monen aatetoverinsa tavoin\nkoettaessaan jälleen herättää henkiin ritarillis-haaveellista\ntaikamaailmaa hän kätevästi käsitteli useitakin kirjallisuuden\nmuotoja. Hänen pohjoismaiset sankaridraamansa sisältävät paljon\nkaunista, lyyrillisiä runoja ja sotalauluja sepitti hän oivallisia,\nritariromaani \"Taikasormus\" on onnistunut ajankuvaus. Walter Scott,\nhistoriallis-romanttisen romaanin luoja, oli hänen ihailijoitansa.\nAika on Fouquén teoksista säästänyt vain sen parhaan helmen;\nsatunovelli \"Aallotar\" (Undine) yhäti viehättää lukijaa näytteenä\nyleisesti tutun tarinan taiteellisesta kertomisesta.\n\n\n\n\n1. LUKU.\n\nRitari tulee kalastajan luo.\n\n\nSiitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina\niltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa\npaikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas\nnurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon\njärveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut\nsiniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen\ntunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli\nlempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine\nruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi\ntoisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.\n\nIhmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan\ntavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta.\nNiemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys\nja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja\naaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia\nihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin\nvälttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki\nhäiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin\nniemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin,\njoka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.\n\nMetsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä\nsyystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin\nhurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi\npeljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja\nvilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.\n\nNyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi\naavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja\ntämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina\nmyrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä\nkertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään\ntaas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä\nnyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää\nkohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä\nnyökkyilevän miehen astuvan esille.\n\nMutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle\nollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha\nhenki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella\nniemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään\nraamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja\nmelkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.\n\nValkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin\ntutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen.\nTöminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli\nratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana\nhulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä\nlitteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä;\nkultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti\nkoristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on\nmuulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli\nnurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän\nvähintäkään vauriota.\n\nVanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään,\nvaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut\nmitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään\nlähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen.\nRitari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen\nsaada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.\n\n\"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra\", vastasi kalastaja, \"enpä tiedä\nsille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa\nrehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni\npikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi\nsuoda.\"\n\nSiihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan,\njonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja\njätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:\n\n\"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi,\nkelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää\ntänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä\ntaivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon\nihmeelliseen metsään!\"\n\n\"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu\", arveli kalastaja ja vei vieraansa\nmajaan.\n\nLiedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden\nvierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan\nastuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui\ntakaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen\nvirkkoi silloin kalastaja:\n\n\"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta\nkäytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa\nsellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille.\"\n\n\"Mutta, ukkoseni\", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, \"mitä\najatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka\nvoisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja\nihmisiä istuimiltansa? -- Istuutukaa, nuori herra\", jatkoi hän ritariin\nkääntyen, \"joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette\nliian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää\nkovinkaan tukeva.\"\n\nRitari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä\ntuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut\nkaukomailta tänne kotiinsa.\n\nNämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin\ntuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan\nkerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri\ntietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella\nnäin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä\nvastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin\nkertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä\nlinnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.\n\nKesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan\ntaholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle\nropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin\nvihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista\nsisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti\nikkunaan päin:\n\n\"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle\npäätteeksi vieras herra täällä luonamme.\"\n\nUlkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa.\nKalastaja selitteli istumaan palaten:\n\n\"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties\nvielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa.\nKasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota\nvieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin\nlienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu,\npohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä.\"\n\n\"Kelpaapa sinun sanoa!\" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. \"Noin\nkalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa\nolla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän\npitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä\nkärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä\nijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain\ntorjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta.\"\n\n\"No, no\", myhäili isäntä, \"sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi\nminun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta\npidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja\nvastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?\"\n\n\"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa\", vastasi hänen puolisonsa\nmyöntävästi hymyillen.\n\nSilloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen\nluikahti nauraen sisään ja huudahti:\n\n\"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on\nvieraanne?\"\n\nMutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi\nhämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi\nsuloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä\nrakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön\nhämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi\nhänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin\naivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö\nluottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen\nkultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa\nrinnallaan:\n\n\"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan\nvihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis\nvuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme\nosasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?\"\n\nToruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon\nsiivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine\npienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa\nja sanoi leppeästi:\n\n\"Minä teen työtäni tässä.\"\n\nKalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on.\nHän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää\npuheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän\ntivasi:\n\n\"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole\nvielä vastannut minulle.\"\n\n\"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni\", selitti Huldbrand; ja tyttö\njatkoi:\n\n\"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä\nihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet\nsiellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan.\"\n\nHuldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi\ntahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä\nehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa\nkummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen\npimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin\nhän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko\nkeskeytti hänet tokaisten:\n\n\"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan\notollinen.\"\n\nSilloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit\nkäsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:\n\n\"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää,\npitääpä vainkin!\"\n\nJa sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään\ntapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että\nHuldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein\nvielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen\ninnostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti\npidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen\ntottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja\nkelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:\n\n\"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa\nyksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!\"\n\nJa nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.\n\n\n\n\n2. LUKU.\n\nUndinen joutuminen kalastajalle.\n\n\nHuldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää\nvihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli\nUndine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa\npienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut\nlähteä juoksemaan.\n\nHuldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin\nolisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut\npelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat\naikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi\npartaansa:\n\n\"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä\ntuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä\nkuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla\ntavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti.\"\n\n\"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!\" huudahti\nHuldbrand huolissaan.\n\nVanhus vastasi:\n\n\"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne\nlähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat\nsääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän\non livistänyt.\"\n\n\"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan\", arveli\nHuldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: \"Undine, oi\nUndine! tulehan toki takaisin!\"\n\nVanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin\nturhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta.\nSamalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta\nkaameaan yöhön:\n\n\"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran\ntakaisin!\"\n\nSiten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään\nkuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut\nsallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien\nlopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan\nhiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään\nniin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt\nlevolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita\npäälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka\nlaski vieraansa eteen.\n\n\"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari\", puheli hän,\n\"ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin\nheittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?\"\n\nHuldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet\nmakuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja\nhaastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin.\nTosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus\nsilloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista\nkahdesta ylös ja sanoi: \"Hän tulee!\" Sitten he tuokioksi vaikenivat,\njälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa\nhuoahtaen ja päätänsä pudistellen.\n\nMutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin\nUndinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä\ntavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa\nsen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:\n\n\"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon\nsankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt\nkotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä\nsyystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa\nijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja\nme jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi\nkauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa\nasutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä\nihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari;\nmutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. -- No\nniin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli\nminulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun\nminun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa\ntohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan\nhiljaisemmassa! -- Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan;\npäin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin\nmyös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään\najatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt\nsiellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa\nvarjopaikoissa mukanani Herra.\"\n\nVanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa\nrukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti\nkertomustaan.\n\n\"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni\nkohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut\nsurupukuun.\n\n\"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'\n\n\"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme\nnyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. -- Hain pienoista ruumista;\nsilloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli\nvaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja\nonnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä\neteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee\nvielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta\nsiinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä\nkäsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa\netsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.\n\n\"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti\nkahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua,\njos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme\nliesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja\nihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti\nsomisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi\nhämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku\ninehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan\nkultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että\nkaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.\n\n\"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan\nrakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä\nmeidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille\ntehdä.'\n\n\"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle\nlämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän\nhymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.\n\n\"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut,\nja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta\nsiitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla\nsyntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään\nhänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan\npuhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö\nhän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta\nkultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta.\nSelvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle\nhuviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa\nvasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.\n\n\"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin\nvarsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää\nja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi\nkastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli\nJumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi,\nvastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon\nkuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.\n\n\"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa\nole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian\nvähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan\naprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet\noikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten\nsoveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja\nhän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä\nsurkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan\nsanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [_unda_ = aalto] ja\ntahtovansa Undinena pysyäkin.\n\n\"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään\nkalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa.\nHänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni\ntaivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani\nkastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi\nsomistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin\nkerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja\ntoisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta\nkyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä\noli ollut Undine-nimeä vastaan.\n\n\"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen\naikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen\nkuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika\nlailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi\nteille kertoa --\"\n\nRitari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa\nhillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo\naikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi\nmajan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle.\nSilloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä\njuoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan\nmukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.\n\nMyrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista\npilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi\nmeurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä\nlatvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien\npyörteiden yli.\n\n\"Undine! Jumalan tähden, Undine!\" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään\nvastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he\netsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.\n\n\n\n\n3. LUKU.\n\nUndinen löytyminen.\n\n\nHuldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä\nkauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli\nollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin,\nolisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään\nvielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei\npitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa;\nmutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan\nsurullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.\n\nVihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että\ntämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä\nsuoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän\nitsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon\npelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan,\nkoska minä en saanut siitä hänelle kertoa, -- ja nyt on virta paisunut\nvälille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!\n\nHäneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja\nsuistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja\nkahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen\nmieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle\njo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla.\nEtenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän\nliiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä\nrannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti,\nkoska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa\nja yksinänsä.\n\nJo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen\nvilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä\npysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi\nsuloinen ääni hänen vieressään:\n\n\"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!\"\n\nHän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa,\njoka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi\naaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa\nkohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.\n\n\"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni\nilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten\nsinä, rakas, rakas Undine!\"\n\nTämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.\n\n\"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää\nnuorukainen!\" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan\nnäki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden\noksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen\nhymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.\n\nKuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan\nnuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän\nvuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen\nviereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja\nturvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut\nja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa,\nsiten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.\n\n\"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni\", sanoi hän\nkuiskien, \"täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen\nkuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme.\"\n\n\"Se on taivas!\" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen\nmielistelevää kaunokaista.\n\nSillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli\naaltojen molemmille nuorille:\n\n\"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon\nmiehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette\nkasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön\nselkään juoksentelemaan hänen perässään.\"\n\n\"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni\", huusi ritari vastaan.\n\n\"Sen parempi\", sanoi kalastaja, \"mutta tuokaakin hänet nyt\nsiekailematta tänne kuivalle maalle.\"\n\nMutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli\nmieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin\ntakaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä\nritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne.\nSanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:\n\n    Alhosta aalto juoksi\n    ja etsi onneaan;\n    se saapui meren luoksi\n    ja jääpyi ainiaan.\n\nVanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä\nnäyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli\nlemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:\n\n\"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se\nminun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!\"\n\nKummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli\nviimein verkalleen ja empien:\n\n\"Jos totta tarkotat, -- hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä\ntahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän\nvastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja --\nno, muusta kyllä selviämme.\"\n\n\n\"Tulehan vain, tule!\" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi\nsaamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden\nja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen,\njolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja\nHuldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.\n\nAntamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori\nritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen\nyli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse.\nVanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen\nriemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili\njälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut\npuhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan\nylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja\nrakkauden osotuksia.\n\nVihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo\nkajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut\nvisertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin\nluvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti\nhänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin\naamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, --\nUndine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa\nsuostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan\ntapaan.\n\n\n\n\n4. LUKU.\n\nRitarin seikkailut metsässä.\n\n\n\"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan\nvapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin\npantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä\nminä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni\nvoittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista\nponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini\nihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä\nulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että\ntenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan\nkasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän\nnuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt\nsitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan\nkumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana.\"\n\nHänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä\nHuldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan.\nUndine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti\nsamalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria\nleppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:\n\n\"Sikäli tekin teette.\"\n\nSitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti\nhämmennyksissään ja miettiväisenä.\n\n\"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään\nminua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja\nkolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska\nhän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä\nsattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte\nminulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa\nmetsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt,\nmutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna\nkahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen.\"\n\n\"Te olitte kai hänelle rakas?\" keskeytti hänet Undine.\n\n\"Siltä näytti\", myönsi Huldbrand.\n\n\"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä\", huudahti tyttö nauraen. \"Ajaa\npois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään\nkerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani\nsaaneet odotella!\"\n\n\"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna\", pitkitti ritari,\nystävällisesti hymyillen Undinelle. \"Puunrungot välkkyivät niin\npunaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle\nruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun\ntäytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla\nherttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin\nkuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja\nennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä\nenää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.\n\n\"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa\nmetsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka\ntäällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi\ntarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan\nkorkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen\noksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen\nsäilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä\nja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin\npaistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?'\nJa oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja\npillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä\nlemmon otus siellä oikein olikaan.\"\n\n\"Sitä nimeä ette saa mainita\", huomautti vanha kalastaja tehden\nristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli\nlemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:\n\n\"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella\npaistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!\"\n\nRitari pitkitti kertomustansa:\n\n\"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui\nhikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää\nitseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin\nminusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut\npuolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen\njälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään\nvalkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä\nkunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun.\"\n\n\"Kiitoksia, rakas puro!\" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha\nkalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä\nmietteissä.\n\n\"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas\nkunnollisesti ohjaksiin\", jatkoi Huldbrand, \"kun jo seisoi sivullani\nkummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan\nruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen\nitse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja\nkunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.\n\n\"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä\nihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä\nitselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä\naurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän\nkorkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla\nkäänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.\n\n\"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut\nhelposti nurin.'\n\n\"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi,\n'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin\nhevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla\nkivirotkossa! huu!'\n\n\"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka\nvalehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä,\npoloinen vätys!'.\n\n\"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli\nkerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän\närähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.\n\n\"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin\ntukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin\npuolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen\nruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja\nkoikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti,\nväärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta,\nettä olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan.\nRuma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.\n\n\"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota\nvieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä\nkintereilläni!'\n\n\"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja\nhöpisi:\n\n\"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä\nryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'\n\n\"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se\nollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa\nkirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin\nkieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla\nja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma\nkumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi\nnoiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja\nosotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten\npoukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti\nminulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja\nnämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti.\nViimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun\npäin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja\nvauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin\nvaltasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat\nkannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin\nmetsän uumeniin.\n\n\"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien\nlomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin\njohtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta\nlumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat,\nvilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta\nminne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin\nviimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua\nja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi\nsoaistuneina kääntyä.\n\n\"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja\njättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien\nvielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme,\nmutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus\nkäännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin\nkasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta\nmonasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava\nsuihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen.\nUupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän\nnyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein\nmenee, oikein menee!' -- Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta\ntänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne.\nPitkä valkea mies katosi samassa.\"\n\n\"Hyvä, että hän on poissa\", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi\npuhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä\nseurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa\nitsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:\n\n\"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun\non lähdöstäni puhe?\"\n\n\"Koska et voi lähteä\", vastasi Undine. \"Koetahan vain pinnistää\npaisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi\ntekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella\najelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä\njärveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas\nulapalle.\" Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen,\nkuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi\nleikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan\noikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle\nniemekkeelle, kunnes tulva laskisi.\n\nHeidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari\npienoisen korvaan:\n\n\"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi\njäämisestäni?\"\n\n\"Myh\", vastasi tämä nyrpeästi, \"antakaa minun olla. Ellen olisi teitä\npurrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta\nesiintynytkään!\"\n\n\n\n\n5. LUKU\n\nRitarin oleskelu niemekkeellä.\n\n\nOlet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa\nristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä\nolla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan\nrakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine\nlapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana,\njälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa\npaikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä\nerehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan\nkuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo\nmieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi\njälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan\ntervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa\nritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.\n\nHän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä\npäivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja\nleveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä\npitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha\nvarsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut\nkuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi\npaisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan\nsaaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän\nniin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä\nherttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä\nitkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan.\nMutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin\nmoitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen\ntaitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja\näyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä\nvihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti\nkoetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla\nhyväilyillä.\n\nVanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he\ntuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui\nmantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä\neristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että\nhän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien\naaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei\nainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten\nyhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin\nritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti\nhänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen\nkultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta\nhänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän\ntyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut\nmikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin\njostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.\n\nVain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea\nhänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta\nihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa\nkajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan\nväärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne\nnuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi\nemäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.\n\nMutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli\nollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona\nkuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun\nääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli\naijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo\nlailla nyreissään.\n\nUndine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen\nleikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt\nmajasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun\nhämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi,\nhypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön\nkotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi\nkertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti\ntaputtaen käsiänsä.\n\n\"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei\nteidän tarvitse mitään antaa\", jatkoi hän, \"sillä minä olen jo\ntyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän\npitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan;\nmetsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi\nkokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia.\"\n\nMiehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä\nrannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon\njuoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä\nrajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen\nvaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen\nsadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia\nvoimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa\nkohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:\n\n\"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään\npääsemässä katon alle!\"\n\nVanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö\ntirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa.\nPäin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina\nsaaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja\nsen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä\npilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä\naalloilla.\n\nPian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi\nriittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä\nlaskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden\nlämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin\ntotiseksi tullen:\n\n\"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle\nse ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä\nheittää sen tähden.\"\n\n\"Eihän nyt sentään ihan niinkään!\" arveli Undine ja kaatoi ritarin\nlasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:\n\n\"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa,\nniin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä\npahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan\njälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai\nhänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin.\"\n\nSe ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi\nnyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta\nUndine huomautti Huldbrandille:\n\n\"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo\nperästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin\nsilmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja\ntahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?\"\n\n\"Totta kai\", vastasi Huldbrand hymyillen.\n\n\"Siispä olet puhunut tyhmästi\", sanoi Undine. \"Sillä kukin on itseänsä\nlähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?\"\n\nEmäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin,\nkalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.\n\n\"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten\nkasvattama!\" lopetti hän saarnansa; \"Jumala sen anteeksi antakoon\nminulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!\"\n\n\"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu\", intti Undine, \"olkoon minut\nkasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!\"\n\n\"Vaikene!\" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti\npelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja\nkysyi häneltä ihan hiljaa:\n\n\"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?\"\n\nRitari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa.\nSanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta\nUndinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit\nnyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.\n\n\n\n\n6. LUKU.\n\nVihkiminen.\n\n\nTässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti\nkaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että\nodottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen\nmieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän\nläheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille\ntulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä\nseurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta\nsilloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:\n\n\"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta.\"\n\nUndine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja\nrohkeasti:\n\n\"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä\nVilpo teille opettaa parempaa.\"\n\nToisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen\nkatselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan\nmielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:\n\n\"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa\nmaallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa,\nte majan asukkaat, niin avatkaa minulle!\"\n\nSamassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä\nyötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan\nnähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän\nkait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin\nihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän\nrukoilla:\n\n\"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!\"\n\n\"Minä en ole mikään aave\", sanoi Undine myhäillen; \"näytänkö niin\nrumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään\nhurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä\nmyöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän\nmeidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien\nihmisten seuraan.\"\n\nHengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti\nvarsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman\nkauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan\nvalkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja\nantoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen\nkuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja\nsydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän\nmillään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan,\nharmaan päällystakin.\n\nHe palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän\nistuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut,\n\"sillä\", sanoi hän, \"te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle\npäätteeksi hengenmies\".\n\nUndine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli\nmuulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin\nvanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand\nkuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi\nhyvin totisesti:\n\n\"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole\nleikin asiaksi.\"\n\nRitari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja\ntämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt\nlähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan\npiispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään\nnykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät.\nSamaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut\nkuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin\navulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.\n\n\"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin\", jatkoi hän,\n\"kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu\nympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä\nhurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin\nkuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä\nulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron\nluonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo\nnäimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui\nyhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai\nminäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä\ntuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden\nsuojaan saarellenne.\"\n\n\"Niin, saarelle!\" sanoi kalastaja. \"Vielä äskettäin oli tämä\nniemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun\nmetsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet.\"\n\n\"Jotakin sellaista huomasin\", jatkoi pappi, \"kun hämyssä hiiviskelin\npitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani\nnäin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt\nhavaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä\nvoi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta\npelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten\nihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää,\ntokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä\nnähdäkseni.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi kalastaja.\n\n\"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?\"\nvastasi hengenmies. \"Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi\nminun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva\ntuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja\nmetsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä,\nkunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku\nkalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman\nasukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki.\"\n\nVanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:\n\n\"Siitä Jumala varjelkoon!\"\n\nMutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:\n\n\"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle,\nvaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin\nmetsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun?\nVast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne\njäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä\nsiis mitä parhaiten voittaisit.\"\n\n\"Enpä tiedä\", väitti emäntä; \"kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella\nolevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei\nmuuten tunne eikä näe.\"\n\n\"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!\" kuiski\nUndine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin\nHuldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin\nmielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt\npapin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen\nluotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi\nyhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku\nmaakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla.\nLisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen\nneitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin\ntiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten\nsanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat,\nhänen kääntyessään pappiin:\n\n\"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos\ntällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan,\nniin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana.\"\n\nMolemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä\nuseinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet\nasiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi,\ntuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli\näkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin\ntiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.\n\nAsiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä\nläksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään\nvihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli\njo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia\nvitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä\nvaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä\nmietiskelystään ja virkkoi:\n\n\"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle\nlähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että\ntällainenkin ilta minulle koituu.\"\n\nHän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi\nkallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti\nitse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä\nenemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan\narvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.\n\n\"Vanhempani\", selitti Undine, \"ommelluttivat nämä kapineet siihen\nkauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin\nluoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä\nkenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa\nottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti.\"\n\nPappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt\nvahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä.\nHän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha\naviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja\nmietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:\n\n\"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat\nasukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli\nvastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne\nsisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte\nhänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja\npudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli\nitsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan\nhupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli\ntäytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä\nlieden ympärille.\n\n\n\n\n7. LUKU.\n\nMitä hääiltana edelleen tapahtui.\n\n\nPeräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen\nedellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat\nihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin\nkuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä\ntuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla\nlapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen\nkäyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa,\njoilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti\nritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän;\nmutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva\nhuomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, -- ja\nse tapahtui moniaan kerran, -- kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui\nhänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin\nkorvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti\njälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan\nleikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta\npappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:\n\n\"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella;\nmutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen,\nettä se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua.\"\n\n\"Sielulle!\" naureli hänelle Undine. \"Tuo kuulostaa varsin sievältä ja\nsaattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen\nsääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin\nsoinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani.\"\n\nSyvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja\nkäänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen\nhänen luokseen ja sanoi:\n\n\"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte\nvihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa\nja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei\npuolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain\nkärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä\ntarkotan.\"\n\nHänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta\näkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi\nvuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää\ntienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja\nerilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia\nvakavasti katsellen:\n\n\"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen\npelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä\nsiitä ainiaan osattomaksi?\"\n\nHän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat\nehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät\npöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen\nkasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi\ntuntui toisista kovin kauhistavalta.\n\n\"Raskaasti täytyy sielun painaa\", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle\nvastannut, \"hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa\nminua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin\nrattoisa!\"\n\nJa hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi\nastui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja\nvannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa,\njos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen,\nkerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen\ntahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies\nritarille:\n\n\"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen\nteihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa,\nmutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja\nuskollisuutta.\"\n\nHän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden\nristinmerkin.\n\nPolvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti\nkatsahtaen Huldbrandiin:\n\n\"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan\ntehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!\"\n\nHän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että\nhänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen\nhänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili\nkyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.\n\n\"Sinä et voi minusta luopua!\" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja\nsilitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta\nkarkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa\npohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty\nhaltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan\nhenkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen\nhuuliltansa melkein tahtomatta:\n\n\"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä\npuhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi\nmainitsit Vilpo-nimeä?\"\n\n\"Satuja, lastensatuja!\" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen\nrattoisuuteensa palautuneena. \"Ensin olen minä saanut teidät\nahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja\nkoko hääillan.\"\n\n\"Ei, eipä olekaan\", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti\nvahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin\nkuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.\n\n\n\n\n8. LUKU.\n\nHäiden jälkeinen päivä.\n\n\nAamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi\npeitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen.\nJoka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet\nkummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen\nyrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, -- kauneista naisista, jotka\nyht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista\nnä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä\nikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle\noli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi\nhänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille\nhuulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.\n\nKaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän\nitseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa\nhänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin\nsanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä,\nhuokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä\nsanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä\nennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään\nnyreyttä häntä kohtaan.\n\nHän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme\nistuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan\nrohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen\nrukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt\nnähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin\nkasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin\nsävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi\nhymähteli.\n\nValmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat\nastua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin\nvieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta.\nPappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä\nrakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui\nkaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi\npapilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia,\njoita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin\nliikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte\nhän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen\ntulleesta hyvyydestä kiittäen:\n\n\"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän\npaljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!\"\n\nHän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa,\nmutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo\nhänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan\nkelpo muorin vähääkään vaivaantua.\n\nHän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja\nhuolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva,\nneitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa\ntunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta\nluonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo\npetti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei\nlaisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan\nsulhaselle:\n\n\"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman\nvälitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää\nijäistä ja ajallista menestystänne.\"\n\nIllemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja\nveti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti\nkultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren\nvaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan\nväikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi\nvain tuskin kuuluvina huokauksina.\n\nVaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa\nsanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään\nsuoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden\nja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen\nmetsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän\nhiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja\npaisumuksestansa.\n\n\"Huomiseksi se kokonaan ehtyy\", sanoi nuori vaimo itkusilmin, \"ja sinä\nvoit silloin esteettä matkustaa minne tahdot.\"\n\n\"En ilman sinua, Undineni\", vastasi ritari naurusuin. \"Ajattelehan: jos\nminulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja\nhengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda\npakolainen sinulle takaisin.\"\n\n\"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu\", supisi pienoinen\npuolittain itkien, puolittain myhäillen. \"Luulenpa sentään, että pidät\nminut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna\nminut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon\nratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta\nsinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin\nolen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä.\"\n\nHuldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle\nmitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse,\nnyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli\ntytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän\nlaski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua\nkauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:\n\n\"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin\nhuulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan.\"\n\nJa hän alotti:\n\n\"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja,\njotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin\nesiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii\nsalamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia,\nmetsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja\npuroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien\nkristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen\nkatselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen\nloistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli\nkauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin\nkaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen\nverhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt\nupeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien\nvesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita\nsammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat\novat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia\nkuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän\nvedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan.\nHän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä\nneitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä\nnäet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä.\"\n\nRitari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin\nhänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä\nvärikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen\nvakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen\nvakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä\nsanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen\nkertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä\npohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:\n\n\"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, -- sillä\nihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja\nruumiiltamme olemmekin, -- mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja\nmeidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme\nhenkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun\nte toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet\nminne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä\nmyöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä\nusein, niin kauvan kuin elämme, -- hajottaa meidät aina tomuksi heti\nkun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten\nkuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset.\nMutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni,\nmahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan\nsielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin\nmonia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat\nsaada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa\njohonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä\nsielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja\nkiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni.\nSillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta\npetoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee\nse nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on\nsetäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana\nmuista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen\nja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut\nsilloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin\nvanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon.\"\n\nHän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä\npohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin.\nSiellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä\nsuloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli\nkreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen\nkauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa\nkäveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt\nvasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota\nylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.\n\n\n\n\n9. LUKU.\n\nRitari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.\n\n\nKun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso\nhänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne\noudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse\nolivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä\nastahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen\nlaidalle ja puheli:\n\n\"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä\nsanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa\nja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen\nystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki\nalkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja\nsinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat.\"\n\nHuldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin\nvaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin\nsalasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin\nväleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän\nkanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine\nvesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin\nviihdyttäväksi, että virkahti:\n\n\"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään\ntyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä\nkätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin\nauringonlaskua vielä täällä.\"\n\n\"Kuten herrani suvaitsee\", vastasi Undine leppeän nöyränä.\n\"Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein\nmielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean\nsielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä\nkunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle.\nVielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin\nsellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla,\nja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin\nminua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta\nuhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän\nmaallisen olon ajaksi, -- ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos\njäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?\"\n\nHuldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja\npuhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi\nsaattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon\nratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen\nvierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää\nkohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat\nääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut\naavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.\n\nMatkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan\nsiimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun\nkaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla\nratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa\npappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori\nritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään.\nHuldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään\nvain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he\njoutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein,\nvasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon\npappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen\nneljännen matkakumppanuksen kanssa.\n\nHänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen\npäähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin\nlaajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki\nkoolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista\njärjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen\nkävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:\n\n\"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä,\nkunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän\nkäsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä,\nkuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä\nerityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin\nsuuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua\nhuvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä\nsiimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin\naavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä.\"\n\n\"Te olette perin merkillinen mies\", huomautti pappi, \"ja mielelläni\nperehtyisin teihin lähemmin.\"\n\n\"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?\" kysäisi vieras.\n\n\"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi\", vastasi hengenmies, \"ja tulen\nMariantervehdyksen luostarista järven takaa\".\n\n\"Vai niin\", puheli vieras. \"Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita\ntahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo,\nsillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin.\nNiinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa.\"\n\nJa siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle\nihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle\njotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:\n\n\"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne.\"\n\n\"Hohoo\", nauroi vieras, \"kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette\npäässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole\nmuistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi\nteidät näille seuduille?\"\n\n\"Mutta minä pyydän teitä\", vastasi Undine, \"ett'ette enää ilmesty\nnäkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua\nkammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?\"\n\n\"Veljentyttöseni\", sanoi Vilpo, \"et saa unohtaa, että minä olen täällä\nsaattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä\ntyperää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne;\nvanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte\nmuistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen\nminun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan\ntodellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi\naluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten.\"\n\nUndine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti\nvaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine\nhuomautti:\n\n\"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja\nainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä\nsen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan\nmatkaamme!\"\n\nSiitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti\nUndinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen.\nSalaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja\nheilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin\nvesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän\nvieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka\nmilt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:\n\n\"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme\nylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen\nja osannut puhua.\"\n\nHuldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:\n\n             Ritar' reima,\n             ritar' raisu,\n             enpä suutu,\n             enkä soimaa,\n    vain varjelloskin kaunovaimoas\n    ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!\n\nPikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki\nlevittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava\nilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.\n\n\n\n\n10. LUKU.\n\nKaupunkiin asettuminen.\n\n\nRingstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli\nherättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta\nasukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen\ntaitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen\nystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua\npaikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa\nhänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon,\ntoimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan\npitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat\nrajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän\nkauniin muukalaisen varmaa perikatoa.\n\nBertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään\narmottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle\nratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa\nolivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät\njäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin\nkohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria\nritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta\nkättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin\ntoivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi\nnauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa\nhenkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.\n\nNyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille\nriemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri\nBertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että\nhän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi\nIsä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli\nensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja\ntoisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen\ntunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi\nsiedettävänä pitää.\n\nSiitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen\ntavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin\nUndinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta\nmetsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä\nitseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten\nkierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta\nlavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan\npalannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien\nluulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta\nlaidasta tietää muita enemmän.\n\nUndine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.\n\n60\n\n\"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme\", tapasi hän\nsanoa, \"tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman\nsyytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin\nkiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin.\"\n\nEikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista\nja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin\narvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista\nkilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden\nosasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa\nlykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut\npuhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan\nUndinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.\n\nSiitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään\ntähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä\nkauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan\nkävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla\ntuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa\nilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa\nihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä\ntuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse\npilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään\nhumisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu.\nOltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka\nsuunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt\nhankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme\nvoineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea\nvähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.\n\nHeidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria\nastui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja\nsanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja\nhäiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman\nkanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla\nkielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli\nhäneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä\nkysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena\ntaputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä\npudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi\nsuihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda\ntaasen kysyi:\n\n\"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?\"\n\nNuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:\n\n\"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen.\"\n\nSen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän\nvälityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle,\nja pian jälkeenpäin erottiin.\n\n\"Vilpo?\" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa,\nheidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään\nhämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.\n\n\"Niin, hän se oli\", vastasi Undine, \"ja hän tahtoi ladellakin minulle\nkaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan\nilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti\ntietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä,\njotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda\nsuuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin\nsinäkin yllätyksestä osasi.\"\n\nRitari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi,\nja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:\n\n\"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin\nsanomaa, rakas, rakas Bertalda!\"\n\n\n\n\n11. LUKU.\n\nBertaldan nimipäivä.\n\n\nSeurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä\nBertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla,\nkasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen\naterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten\nmaitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa\nvallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia\nkatselijoille.\n\nHuldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen\nlupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin\npäinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen\nvain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen\nsuunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki\nilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä\nsiirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin\nlapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand\nyhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä\nodottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.\n\nSilloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui\nosuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:\n\n    Auerta aamu,\n    loistoa luhta,\n    ruohikko tuoksua rauhan\n    vierellä väilyvän veen!\n    Mikä heleä hohtaa\n    nurmella noin?\n    Keijuiko valkea kukkanen\n    pilvistä niityn povehen?\n    Oi, laps' on hento! --\n    Leikkii, lieto kukkasilla,\n    päivän sätehiä poimii. --\n    Mistä, mistä, oi, sa kauno? --.\n    Kaukorannan mailta kantoi\n    sinilaine tänne sen. --\n    Ei, ällös, armas, herkeemättä\n    hapuile pikku kädelläs;\n    ei vastaas kurkoteta kättä,\n    vait' on kaikk' kukka-ystäväs.\n    Osaavat kauniiks kattaa maata\n    ja tuoksuella tuhansin,\n    syleillä vain ei ykskään saata,\n    pois äidin povi joutuikin.\n    Voi, pikku parka, noin jo varhain,\n    viel' autuus taivaan kasvoillas,\n    kadonnut sult' on kaikkein parhain,\n    vaikk' et voi tietää murhettas. --\n    Ylhäinen urho katsojaksi\n    nyt ratsain sattuu saapumaan;\n    jaloksi, tietorikkahaksi\n    hän kasvattaa sun linnassaan.\n    Mut voitit vaikka minkä verran\n    ja vaikka etsit vertojas,\n    voi, kaikkein parhaat riemut kerran\n    sä heitit kaukorantahas.\n\nKaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan\nherttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.\n\n\"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen\", sanoi\nherttua syvästi liikutettuna. \"Kaunis laulajatar ollee oikeassa:\nparasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan.\"\n\n\"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on\nkäynyt\", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:\n\n    Äiti hiipii huoneissansa,\n    säilyjänsä katsastain,\n    niinkuin etsis murheissansa,\n    vaikk' on koti tyhjä vain.\n\n    Tyhjä koti! Kolkko tieto,\n    kelle päivin riemuaan\n    siellä helkkyi lapsi lieto,\n    öisin hymys' uniaan.\n\n    Vihannoipi jälleen metsä,\n    jälleen päivä palajaa;\n    ällös etsi, äiti, et sä\n    armahintas jälleen saa!\n\n    Illan leyhkän huokuessa\n    käypi kotiin taattokin,\n    milt'ei hymy katsehessa,\n    mut se peittyy kyynelin.\n\n    Taatto tietää kamareissaan\n    kuolon rauhan vuottavan,\n    vaimo voihkii askareissaan,\n    laps' ei naura vastahan.\n\n\"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?\" huusi Bertalda\nitkien. \"Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä\nihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut.\nOvatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?\"\n\nHänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan\nvaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin\nUndine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä\ntulvillaan.\n\n\"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?\" kysyi hän, ja\nvanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille.\nHeidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin\nkauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.\n\n\"Hän se on!\" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja\nJumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn\nkaulaan.\n\nMutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän\nsyleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen\njälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen\nloistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten\nsilkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi\nhänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti\nnöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi\nUndinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: \"petturi\" ja \"lahjottuja\nkätyreitä!\" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha\nkalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:\n\n\"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen\nsydämessäni, että hän on minun synnyttämäni.\"\n\nVanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa,\nett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.\n\nUndine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja\nBertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa\ntaivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut\nunessakaan kokenut.\n\n\"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?\"\nhuusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen\nväkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta\ntahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä\nhillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue\nkiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin\narvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki\nhiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän\nyläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui\nseuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:\n\n\"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin\nsäälittömästi tärvellen rakkaan juhlani -- oi Jumalani, minä en teidän\njärjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt\nenkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut\nnurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan\nteistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi\nonkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on\nsanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo\nteille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle\nsen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja\njälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen.\"\n\n\"Hän on loitsijatar\", huusi Bertalda, \"velho, joka on tekemisissä\npahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse.\"\n\n\"Enkä tunnusta\", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää\nviattomuutta ja varmuutta. \"En ole mikään noita; katselkaahan vain,\nolenko!\"\n\n\"Siispä hän valehtelee ja kerskuu\", tokaisi Bertalda, \"eikä voi pysyä\nvakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi.\nHerttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä\nseurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata.\"\n\nMutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen\npuolisonsa sanoi:\n\n\"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala\nvarjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!\"\n\nSilloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle\nja sanoi:\n\n\"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy\nteille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä\non orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman\njalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan\nsalista!\"\n\n\"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!\" tokaisi Bertalda,\nylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.\n\n\"Mutta minulle kaiketikin sentään\", huomautti herttuatar hyvin\nvakavasti. \"Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus\ntulee mukana.\"\n\nHe katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen\nodottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana,\nja herttuatar sanoi:\n\n\"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa\nemäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen\nenempää ei tässä ole tarvis tietää.\"\n\nHerttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan\nviittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat\nhajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui\nhaikeasti itkien Huldbrandin syliin.\n\n\n\n\n12. LUKU.\n\nLähtö vapaakaupungista.\n\n\nRingstettenin ritarille olisi tosin ollut mieluisempaa, jos kaikki\nolisi tänä päivänä käynyt toisin; mutta näinkin ollen täytyi hänen\niloita ihastuttavan vaimonsa hurskaudesta, hyvänsuopaisuudesta ja\nsydämellisyydestä. \"Jos minä olen hänelle sielun antanut\", täytyi hänen\nsanoa itsekseen, \"niin annoin hänelle kait omaani paremman\"; ja nyt oli\nhänen ainoana huolenansa viihdytellä itkevää ja heti seuraavana päivänä\npoistua hänen kanssaan paikkakunnalta, joka tietenkin oli Undinelle\ntuon kohtauksen jälkeen vastenmielinen. Totta kyllä on, ett'ei Undinea\nkukaan arvostellut hankalasti. Kun häneltä jo ennestään odotettiin\njotakin ihmeellistä, ei Bertaldan syntyperän merkillinen ilmitulo\nherättänyt kovinkaan suurta huomiota, ja ainoastaan jälkimäiselle oli\nsuutuksissaan jokainen, joka sai kuulla jutun ja hänen rajun\nesiintymisensä siinä. Tästä eivät kuitenkaan ritari ja hänen vaimonsa\nmitään tienneet; sitä paitsi olisi toinen mielipide ollut Undinelle\nyhtä surettava kuin toinenkin. Eipä siis muuta kuin mahdollisimman pian\njättää vanhan kaupungin muurit taaksensa. Aamun sirotellessa ensimäisiä\nsäteitään pysähtyivät sirot vaunut majatalon portille noutamaan\nUndinea; Huldbrandin ja hänen asepoikansa oriit kuopivat niiden\nvieressä katukivitystä. Ritari saatteli kaunista vaimoansa ulos ovesta;\nsilloin astui heidän eteensä kalastajatyttönen.\n\n\"Emme tarvitse tavaraasi\", sanoi hänelle Huldbrand; \"olemme juuri\nmatkalle lähdössä.\"\n\nKalastajatyttö puhkesi katkeraan itkuun, ja nyt vasta näkivät\naviopuolisot, että hän oli Bertalda. He palasivat heti hänen kanssaan\nhuoneeseensa ja kuulivat häneltä herttuallisen parin olevan niin\npahastuksissaan hänen eilisestä kovuudestaan ja kiivaudestaan, että\nolivat kokonaan kieltäneet häneltä hoivansa, kuitenkin lahjottaen\nhänelle runsaat myötäjäiset. Kalastaja oli niinikään saanut runsaita\nlahjoja ja vielä saman päivän iltana lähtenyt kotimatkalle vaimoineen.\n\n\"Minä olisin tahtonut mennä heidän muassaan\", jatkoi hän, \"mutta vanha\nkalastaja, joka muka on isäni.\"\n\n\"Hänhän todellakin on se, Bertalda\", keskeytti Undine. \"Katsos, se\nmies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle\njuurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua\nmukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus\nhänen huuliltaan.\"\n\n\"No niin\", sanoi Bertalda, \"isäni -- jos hän muka se on -- isäni sanoi:\n'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi.\nUskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän\nluoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään.\nMutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä\nhänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon\nelää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni\nniukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä\nkuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani.\nMutta mikäpä siinä auttaa! -- Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta\nRingstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni.\nTunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette\ntiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja\nhämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja\nhuuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton.\nAjatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä\njuhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!\"\n\nSanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien\nkietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo\nsyvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui\nhän:\n\n\"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä\nennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele!\nNäetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri\nkohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi,\nett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain\nmeidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme\nkeskenämme, siitä puhelemme siellä.\"\n\nBertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista,\nahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä\nsydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun.\n\"Vanhemmillenne\", sanoi hän, \"lähetämme sanoman, miksi ette ole\nsaapunut\"; -- ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden\nlisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä\nmainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä\nsikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet\nvaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen\najuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet\ntaakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot.\nHilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten\nheitä vei tiensä.\n\nMuutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat\nRingstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja\nmiehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa\nkahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja\nihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään\nkautta koko siunatun Schwabenin.\n\nSilloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien.\nBertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä\nilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä,\njopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja\npäätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten\nläheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:\n\n\"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa\nsinulle tuottaa mitään pahaa.\"\n\nJa samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian,\nilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli\njoutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.\n\nNeitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen\näkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus\nvarmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti\nsoveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä\nsisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä\ntuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista\noli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea\nkunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni\nhänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin\noudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti\nkohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän\naaveelliselta kuin inhimilliseltä.\n\n\n\n\n13. LUKU.\n\nElämää Ringstettenin linnassa.\n\n\nTämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina\nliikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt\nhän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo\nhänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua\nsinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää\nkyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta\nkehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja\nBertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä\nselvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin\nsäälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen\nitkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä\nomantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa\nrakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä,\nmutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja\nihmislapsi Bertaldaa lähenemään.\n\nKirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä,\nkenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian\nkipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä\nkammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen,\nrakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo.\nOnneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut,\nsillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin\nhiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska,\nja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi\nkuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta\ntämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä\npistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että\nsiten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.\n\nUndine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri\ntyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin\npoikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista\npainostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn,\njohon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä\nsokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.\n\nVielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset\nkummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan\nholvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea\nmies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda\naaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja\netenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä\nsairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli\nhänelle Huldbrand liian rakas, -- ja siinä hän vetosi viattomuuteensa,\nkoska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta\ntapahtunut, -- osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata\naskeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan\nBertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin\npiirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan\nvoinut yrittää: \"Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä\nrakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani\nistunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä.\nKunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä\nsilloin kohtaisi häntä kiroukseni!\"\n\nViime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä\nmuistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, -- kuten meillä ihmisillä aina\non samanlaatuisissa tapauksissa tapana.\n\nEräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun\nUndine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski\nsillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon.\nMiehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa\nalhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.\n\n\"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki\", vastasi hän;\n\"mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta\nkaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan\nsiten voimme karttaa suurempaa vauriota.\"\n\nKoko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei\nenempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen.\nTämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun\nBertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka\nkannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä,\neikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine\ntälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin\ntapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien\njärjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä\ntiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.\n\n\"Katsokaa, katsokaahan toki\", huusi Bertalda suuttuneesti ja\ntuskaantuneesti, \"kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se\naijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä\nnäkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!\"\n\nVesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti;\nnäytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine\nvain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin\ntarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti\nBertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti\ntahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine\nnojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden\npintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja\nsyövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi\ntultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan\nluullut siinä ennen havainneensa.\n\nKotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja\nvalituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia\nkatseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän\nmaltillisesti:\n\n\"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka\nvihittyä vaimoansa.\"\n\n\"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon\", vastasi ritari synkkänä\nkatsannoltaan.\n\n\"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!\" huokasi Undine.\n\n\"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen\", arveli ritari.\n\n\"Kyllä, jos niin käsket\", myönsi Undine; \"mutta älä käske sitä! Voi,\nminä pyytämällä pyydän, älä käske!\"\n\nHän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin\nsydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui\nvaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä\nUndine alkoi kertoa:\n\n\"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen\nkohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan\nsairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä\nulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä\nheijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun,\nminun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla\nhetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista\nhankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä\nauttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti\nhäädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani.\nHänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen\nsurut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä\nsisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen\nalta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee.\"\n\nHän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen\ntunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen,\npainautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:\n\n\"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan\ntäytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on\ntuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa,\nlähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun\nmuutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen\nvaltakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin\nsiihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman,\nniin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle.\nIhmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin\nnostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin\nnoudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän\npyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos\nyhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin\nvoisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin,\nsilloin et sinäkään välttäisi vaaraa!\"\n\nHuldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden,\ntämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä\nlisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi\nvaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:\n\n\"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi,\nkuten sinä tahdot, armas Undineni!\"\n\nTämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden\nsanoista ja lausui lopulta:\n\n\"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin\nuskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi\nsama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden\nrajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on\nkatsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin\ntoisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin\nhyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta\nälä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme\ntahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni\noikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta\nvihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni\nasua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös\nluoksesi, -- oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei,\nei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine\nrukka rakastaa!\"\n\nRitari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja\naviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja\nkeskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten\nkanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin\nomaksumaansa yrmeään tapaan:\n\n\"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää\nalas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!\"\n\nMutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti:\n\"Paasi jää paikoilleen.\" Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa\nkohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa\ntyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa\nhuoneisiinsa.\n\nTuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin\nhänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan\ntyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen.\nTämä avasi sen hätkähtäen ja luki:\n\n    \"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen\n    toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa\n    kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa.\"\n\nUndine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia\nkiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet\ntakaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys\nBertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla\nlinnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis\npakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo\nratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä\ntietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.\n\nSilloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin\nMustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari\nportista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä,\ntämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:\n\n\"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan\ntähden minut mukaasi!\"\n\nNähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti\nsatuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan,\nsuostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.\n\n\n\n\n14. LUKU.\n\nBertaldan paluu ritarin kanssa.\n\n\nMustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä.\nSiihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi,\nminkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden\nlomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan\nniin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.\n\nNyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt\nkerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin\npuron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä\npakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään\nrientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä\ntien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle\nlaaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli\noikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä\ntuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän\ntyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä\npelottavampana kaartui laakson yli?\n\nSilloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan\nvuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi\npäin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi\ntakajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman\najanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi\npensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota --, ja sitoi\nkorskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat\nvihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen\nja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti\nniin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan,\njoka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän\nihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä,\nvalkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä\nollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti\nsäiläänsä: toinen ei hievahtanut.\n\n\"Bertalda!\" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei\nkuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla\nponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen\nvastaan: Bertalda! -- mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas,\nmutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä\nnäkyviin.\n\nKun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut\nihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen\nleimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja\ntämä ilmestys huusi kolealla äänellä:\n\n\"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!\"\n\nKauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.\n\n\"Kotiisi!\" örähteli se; \"häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin\nolet minun!\" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.\n\n\"Vilpo-vintiö\", huudahti ritari mielensä rohkaisten, \"sinähän se\ntietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!\"\n\nJa raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja\nihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään\nepäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.\n\n\"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota\", sanoi hän ääneensä\nitsekseen; \"hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja\nluovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa\ntämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko\nvedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo,\noikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä\nkäsitä.\"\n\nHän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään\nelvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen\npuolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli\njo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä\nvoimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin\naskelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä\nkiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta\npimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja\nniin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi\nhän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen\nsydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä\nja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi\nmelkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että\nritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka\nnyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin\nvaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois\nlaaksoseudun epämääräisistä varjoista.\n\nMutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan\nvirmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan,\nrajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa\nvapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin\njalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa\ntyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin\nkykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys\nlyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki\njäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä\nsäikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi\nmyöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta\nankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui\nsammalistolle ja sanoi:\n\n\"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani\nja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja\ntuskaan.\"\n\n\"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!\" huudahti Huldbrand turhaan\nkoettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja\nvaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain\npitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä\nhevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän\nhurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia\nloitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä,\nluullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän\npimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään\nolisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön\nja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut\npeljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla\nkavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.\n\nTässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman\nlohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas\nkivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä\nolemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin\npensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen\nmekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea\npurjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu.\nKuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: \"ptruu!\" Hän\nastui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.\n\n\"Huomaan kyllä\", puheli hän, \"mikä elukkaa riivaa. Kun ensin\nkuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin.\nTäällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin\nkonnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos\nsallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis\nyhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa.\"\n\n\"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!\" huusi kärsimätön\nritari.\n\nAjomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui\nsen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi\nkesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen\noli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut\npaljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi\najomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa,\njoihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa\nkääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari\nalkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä\nriehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin\nkauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen\nvankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.\n\n\"Matka käypi alamäkeen\", sanoi hän, \"joten vetäminen on hiirakoilleni\nkeveätä\".\n\nRitari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit\nseurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies\nvierellä.\n\nSumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä\netäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun\nelähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen\nkeskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa\npakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja\nkaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka\nyössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa\nhäntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin\nkuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli.\nSilloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:\n\n\"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot,\najatelkaahan kuntoanne!\"\n\nRitari kumartui vankkureista ja näki hevosten astelevan keskellä\nvaahtoavaa vettä tahi melkein jo uivan; vankkurien pyörät välkkyivät ja\nkohisivat kuin myllynrattaat, ja ajomies oli paisuvan tulvan takia\nnoussut vankkurien etulaudalle.\n\n\"Mikä tie tämä on olevinaan? Sehän käypi keskeltä virtaa!\" huusi\nHuldbrand ajomiehelleen.\n\n\"Ei, hyvä herra\", nauroi tämä takaisin, \"asia on ihan päin toisin.\nVirta käypi keskeltä tietämme. Katsokaahan vain ympärillenne, miten\nkaikkialla vesi virtailee!\"\n\nTosiaankin lainehti ja kohisi koko laakson pohja äkkiä tyrskähtäneinä,\nsilmin nähden nousevina aaltoina.\n\n\"Siinä rehkii Vilpo, samainen häijy vedenhaltija, tahtoen meidät\nhukuttaa!\" huusi ritari. \"Etkö tiedä mitään loitsua häntä vastaan, hyvä\nmies?\"\n\n\"Yhdenpä tietäisin\", vastasi ajomies, \"mutta minä en voi enkä viitsi\nsitä käyttää ennen kuin tiedätte kuka minä olen\".\n\n\"Onko tässä aikaa arvotuksiin?\" kivahti ritari. \"Tulva nousee yhä\nkorkeammalle, ja mitä minuun kuuluu, kuka sinä olet?\"\n\n\"Kuuluupa sentään hiukan\", sanoi ajomies, \"sillä minä olen Vilpo.\"\n\nSamassa hän vääristynein kasvoin nauroi vankkureihin päin, mutta\nvankkurit eivät enää jääneetkään vankkureiksi, hiirakot eivät\nharakoiksi: kaikki pärskähti vaahdoksi, kohahti pois pauhaavina\nlaineina, ja ajomieskin loiskahti jättiläismäisenä aaltona koholle,\ntempasi turhaan ponnistelevan oriin kurimuksiin ja kasvoi sitte yhä\nvaltaisemmaksi, uivan parin päiden yli kohoavaksi korkeaksi torniksi,\nollen juuri auttamattomasti hautaamaisillaan heidät. -- -- --\n\nSilloin kajahti Undinen suloinen ääni pauhinan läpi; kuu pistäikse\npilvistä ja sen mukana tuli Undine ylängön harjalla näkyviin. Hän\ntorui, hän uhkaili alas vesipaljouksiin. Uhkaava torniaalto katosi\nmeuruten ja kohisten; hiljaa soluivat vedet kuutamolla pois, ja kuten\nvalkea kyyhkynen sukelsi Undine alas laaksoon, tarttui ritariin ja\nBertaldaan ja kohotti heidät mukanaan herttaiselle, ylävälle\nnurmenpälvekkeelle, missä oivallisin virkistyksin elähytti heidät\ntoinnuksistaan ja kauhustaan. Sitte hän auttoi Bertaldaa valkean\nkäymähevosen selkään, jolla oli itse saapunut, ja niin palasivat kaikki\nkolme Ringstettenin linnaan.\n\n\n\n\n15. LUKU.\n\nMatka Wieniin.\n\n\nViime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti.\nRitari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden,\njoka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut\npelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi.\nUndine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole\nmilloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja\nlisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus\nmonenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi\nkiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen\nilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso\ntahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi\nMustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä\nsäästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi\nesiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi\njälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen\nenempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja\nriemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin\naivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa\nmuuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.\n\nNoin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät\npilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja\nvaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän\nkuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin\nmatkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas\nTonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta,\nsen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa\nkohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa\nnousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.\n\n\"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!\" puhkesi\nBertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja\nvaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen\nmieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä\nhuvia sanoi hän:\n\n\"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?\"\n\nBertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti\nmitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa.\nHuldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain\nhuolestuneesti kuiskasi Undinelle:\n\n\"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!\"\n\n\"Tulkoonpahan vain\", vastasi toinen nauraen; \"olenhan minä saapuvilla,\nja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä.\"\n\nSiten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja\npian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.\n\nMutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin\non ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee\nmielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä\nvastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja\nsäikäyttävästi ovellemme.\n\nHe olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas\nerinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli\nhe lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta\neräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he\nolivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan\njulkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.\n\nKujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui\nkohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin\nvihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset\nuudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja,\njoten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin\nepäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen\nvallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän\nuumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen\nisäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: \"Sen siitä\nsaapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat\neriskummallisen liiton.\"\n\nItseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän\ntosin useasti samalla: \"Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun\nonnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja\ntärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy.\"\n\nMoisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi,\nmutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi\nmielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja\nvaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta\nponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla\nsikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi\nliekuttelemana.\n\nTuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija\nluuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan\ninhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan\nihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana\nsamalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä\nhäntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman\nkauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin\nmissä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava\nkuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja\nkukin huusi: \"katsokaa tuonne; ei tuonnepa!\" -- silloin näkyivät\nkaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä\nhirmustuttavimpia olentoja.\n\nTästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien\nkatseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand\noli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi\npuhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja\nihan hiljaa pyydellen sanonut:\n\n\"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt\nsuuttumusta minua kohtaan!\"\n\nRitari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle\nkorvaan:\n\n\"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa\nkääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?\"\n\nMutta Huldbrand jupisi äkäisenä:\n\n\"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin\nvain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä\nluonnotonta sukulaisuutta --\"\n\nSilloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän\nvaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä\nhuomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin\nomituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä\npaljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo\njäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi\narvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut.\nKaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain\nvaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli\nhänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä\nihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä\nkimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta\näkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla\nsyvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti\nvirrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja.\nSeisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka\ntahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi\nheidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan\nsäilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta\nkoruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen\npiteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi\nherkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan\nsalaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen\naviomiehelleen:\n\n\"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta\ntäällä älä minua! Tiedäthän.\"\n\nJa tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä\njokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin\ntämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen\nkauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi\nkaikkien silmiä loistollaan.\n\n\"Ota tämä\", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, \"sen\nolen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi,\nlapsi parka\".\n\nMutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä,\nsinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:\n\n\"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien\nnimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan,\nilvehtijätär!\"\n\nJäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen,\nyhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa\nBertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten\nihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin\nhän sanoi heikosti:\n\n\"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään\ntehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta\nlähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi\nmitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!\"\n\nJa hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän\nsiihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta\npian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä\nnyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei\nhaastavan: \"Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!\"\n\nMutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä\ntainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.\n\n\n\n\n16. LUKU.\n\nHuldbrandin toinen rakkaus.\n\n\nPitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole\nmitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme\nlähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme\nkanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu\nvihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes\nverho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä\nihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä\noikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme\nlopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden,\nja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään\noikeata pysyväisyyttä!\n\nSitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme\ntämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti\nitkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään\ntältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin\nkauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten\nhänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena\ntoiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille\ntoisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut\ntuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan\nihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen\nmuistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten\nunohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine\nHuldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi\nja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei\nuseinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat:\nUndinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.\n\nUnikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus\nheikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin\ntuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä\npuhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt\nlinnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin.\nUndinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää\nsallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.\n\n\"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni\nvai eikö\", puheli hän, \"mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä\nse puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista.\"\n\nTämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan\nlähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä\nuhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä\noli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin\nmieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.\n\nKalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan.\nUndine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan\nvielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut.\nMutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan\npohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla\nsyytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn\nlemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon;\nlisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen\ntyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän\nlopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan,\nja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä\nHeilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja\nUndinen liiton.\n\nMutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen,\nkun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja\noli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja\nraajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:\n\n\"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan\nperillä, raihnainen ruumis!\"\n\nJa uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja\nvaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui\nlinnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin\npuiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään.\nHeti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja\ntunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.\n\nMutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan\nlinnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:\n\n\"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken,\nherra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa,\nja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin\nkuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että\nensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu\nsiltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän\nlienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta\nhurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole\nepäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt\nvuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja\nehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä!\nOi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en\nymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin\ntänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen.\nLuopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu\nvielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla\nposkillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo\nminulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan\nkonsanaan ole iloissanne.\"\n\nKaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden,\nmutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo\nniin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat\nnäinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja\ntuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia\nvastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin\npoistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan\naamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita.\nMutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut\npäähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään\nluostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin\nvihkimisen toimittaa lähipäivinä.\n\n\n\n\n17. Luku.\n\nRitarin uni.\n\n\nYön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi\nvalveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen,\nniin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva\npelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos\nhän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään\nleyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka\nkerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin\nepämääräiseen tilaansa.\n\nMutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä\ntuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja\nkuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan\nsäestyksellä.\n\n\"Joutsenen joiku, joutsenlaulu\", täytyi hänen tuon tuostakin hokea\nitsekseen, \"sehän merkinnee kuolemaa.\"\n\nMutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin\näkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan\ntörähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin\nkatsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni\ntähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt\nhän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän\nitki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina\naikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa,\netenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle\nTonavanmatkalle lähtöä.\n\nRitari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti\najattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen\nluokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen\nkyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä\nylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.\n\n\"Joskin asun täällä vetten alla\", sanoi hän, \"niin olen toki tuonut\nsielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään\ntajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten\nkaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu.\"\n\nVilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:\n\n\"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen,\njoten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee\nuusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi.\"\n\n\"Hän on vielä tänä hetkenä leski\", vastasi Undine, \"ja rakastaa minua\nmurheellisessa sydämessään.\"\n\n\"Mutta samalla hän on sulhanenkin\", naureskeli Vilpo pilkallisesti, \"ja\nkunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja\nsilloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon\ntuottajaksi.\"\n\n\"Minähän en voi\", myhäili Undine vastaan. \"Olenhan sinetinnyt kaivon\nitseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen.\"\n\n\"Mutta kun hän loittonee linnastansa\", huomautti Vilpo, \"tahi joskus\nuudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee\nkaikkia tuollaisia seikkoja.\"\n\n\"Siksipä juuri\", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa,\n\"siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja\nuneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti\njärjestänyt siten.\"\n\nSilloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja\nammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin\npaisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas\njoikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja\nlipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan\nja heräävinään vuoteellaan.\n\nHeräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen\nasepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla.\nNuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä\noli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja\nrisuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut\nsiunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:\n\n\"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen\nole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun\njuhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo\nja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin\nummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa.\"\n\nRitari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa\njohdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on\nkerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.\n\n\n\n\n18. LUKU.\n\nRitari Huldbrandin häät.\n\n\nJos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa\nvietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on\nvälkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan\nsuruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus\nvähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen\nkatoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa\ntärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten\nkummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista, kalastajasta ja\nkaikista vieraista tuntui siltä, kuin olisi vielä päähenkilö puuttunut\njuhlasta ja kuin olisi tänä päähenkilönä tullut olla kaikkien\nrakastaman, leppoisen Undinen.\n\nMilloin vain ovi avautui, tuijottivat kaikkien silmät väkisinkin sille\nsuunnalle, ja kun tulija ei sitten ollut muu kuin pöydänkattaja uusia\nruokalajeja kantamassa tahi edeskäypä yhä jalompaa viiniä tuomassa,\nkatselivat kaikki taas apeina eteensä, ja siellä täällä ehkä\nsingahtaneet leikin ja raton kipinät sammuivat kaihoksi van muistelun\nkasteeseen. Morsian oli kaikista kevytmielisin ja siksi tyytyväisinkin;\nmutta yksinpä hänestäkin tuntui toisinaan kummalliselta, että hän istui\nvihreä seppele päässään ja kullalla kirjailtu puku yllään pöydän\nyläsijalla, Undinen maatessa kylmänä ruumiina Tonavan pohjassa tai\najelehtiessa edelleen aalloilla merta kohti. Sillä siitä asti kuin\nhänen isänsä oli tuohon tapaan lausunut, kaikuivat sanat alati hänen\nkorvissaan eivätkä etenkään tänään ottaneet hetkeksikään tauotakseen.\n\nSeurue poistui tuskin yönkään ollessa alulla, ei sulhasen toivovan\nkärsimättömyyden hajaannuttamana, kuten häätilaisuuksissa muulloin,\nvaan ainoastaan ilottoman alakuloisuuden ja turmaa ennustavien\naavistusten erilleen painostuttamina. Bertalda läksi riisuutumaan\nnaissaattueensa, ritari palvelijainsa kanssa; leikkisän iloisesta\nneitosien ja nuortenmiesten morsian- ja sulhassaatosta ei tässä\nsumeassa juhlassa ollut puhetta.\n\nBertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin\nlahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä\nmäärätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja\nherttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen\nhaastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä\nvastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin\nsyvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen\nkatsoen huokasi:\n\n\"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?\"\n\nToiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta\nviehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain\nparansi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli\nsen kuitenkin aina jäävän virheeksi.\n\n\"Ja minä pääsisin siitä eroon\", pahotteli hän viimein. \"Mutta linnan\nkaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani\npuhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!\"\n\n\"Sekö vain pulana?\" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.\n\n\"Eihän hän niin hupakko liene\", kysyi Bertalda mieluisasti\nhämmästellen, \"että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden\nsijoiltaan?\"\n\nSilloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta\nnähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä\nkaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.\n\n\"Se on kyllä tahtoni mukaista\", myhäili Bertalda; \"kunhan ei vain\nkestäisi kauvan.\"\n\nJa ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen,\nmikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä\nkuutamoisella linnan pihalla.\n\nMiehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku\nhuokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä\ntuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan.\nOli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.\n\n\"Ihanpa tuntuu siltä\", puhelivat miehet kummissaan keskenään, \"kuin\nolisi kaivosta tullut suihkulähde.\"\n\nKorkeammalle ja korkeammalle nousi paasi, ja melkein miesten avuttakin\nvieri se verkalleen kumeasti jymähtäen pihakivitykselle. Mutta kaivon\naukosta kohosi valkean vesipatsaan näköinen juhlallisesti esille;\nensimältä he ajattelivat suihkulähteestä totta tulevan, kunnes\nhavaitsivat ilmiön valjuksi, valkeaan harsoon hunnutetuksi\nnais-olennoksi. Se itki katkerasti, kohotti kätensä päänsä yli\ntuskaisesti niitä väännellen ja asteli hitain, vakavin askelin\nlinnarakennusta kohti. Hajalleen säntäsi linnanväki kaivolta; valjuna,\nkauhun kangistamana, seisoi morsian palvelijattarinensa ikkunassa.\nEdetessään sen alitse katsoi olento vaikertaen ylös häneen, ja Bertalda\noli hunnun alta tuntevinaan Undinen kalpeat kasvonpiirteet. Mutta\nohitse kulki vaikertaja raskaasti, väkinäisesti, viivytellen, kuin\ntelotukseen. Bertalda kirkui, että piti huutaa ritaria saapuville;\nkamarineidoista ei yksikään uskaltanut hievahtaa paikaltaan, ja\nmorsiankin mykistyi jälleen, kuin omaa ääntänsä säikkyen.\n\nNaisten jäädessä ikkunan ääreen liikahtamattomiksi kuin kuvapatsaat,\noli inha kulkijatar ehtinyt linnarakennukseen, noussut ylös tuttuja\nportaita, astunut läpi tuttujen suojamien, yhä kyynelehtien. Oi, kuinka\ntoisin olikaan hän aikoinaan täällä käyskennellyt!\n\nRitari oli päästänyt palvelijat luotansa. Puoleksi riisuutuneena seisoi\nhän apein mielin ison kuvastimen edessä; vahakynttilä paloi himmeästi\nhänen vieressään. Silloin naputettiin ovelle hiljaisen hiljaisin\nsormin. Undine oli ennen sillä tavoin naputtanut, tahtoessaan tehdä\nhänelle herttaista kiusaa.\n\n\"Pelkkää kuvittelua kaikki!\" virkahti ritari itsekseen. \"Minun on\nmentävä häävuoteeseen.\"\n\n\"Niin onkin, mutta kylmään!\" kuuli hän oven takaa itkevän äänen\nsanovan, ja sitte hän kuvastimesta näki oven avautuvan, vitkaan,\nvitkaan, ja valkean kulkijattaren astuvan huoneeseen, säveästi vetäen\noven perässään kiinni.\n\n\"Ovat avanneet kaivon\", hän sanoi hiljaa; \"nyt olen täällä, ja nyt\nsinun täytyy kuolla.\"\n\nRitari tunsi salpautuvassa sydämessään, ett'ei mitenkään voisi toisin\nollakaan, mutta peitti käsin silmänsä ja pyysi:\n\n\"Älä saata minua kuoleman hetkellä järjiltäni hirmusta. Jos kannat\nkauhistavia kasvoja huntusi alla, niin älä sitä kohota, ja tee minusta\nloppu minun sinua näkemättäni.\"\n\n\"Oi\" vastasi haamu, \"etkö siis tahdo nähdä minua vielä yhden ainoan\nkerran? Olen kaunis kuten silloinkin, kun minua järven niemekkeellä\nkosit.\"\n\n\"Voi, jospa niin olisi\", huokasi Huldbrand, \"ja jospa saisin kuolla\nsinun suudelmaasi!\"\n\n\"Varsin hyvin, lemmittyni\", vastasi toinen. Ja huntunsa hän heitti\ntaaksepäin, ja taivaallisen kauneina säteilivät hänen suloiset\nkasvonsa. Rakkautta ja kuolon läheisyyttä vapisten kumartui ritari\nhäntä kohti; tämä soi hänelle taivaallisen suudelman, mutta ei\npäästänyt häntä enää irti, vaan puristi häntä kiihkeämmin rintaansa\nvasten ja itki kuin tahtoen sielunsa sulaannuttaa itkuna. Kyyneleet\npulppuilivat ritarin silmiin ja aaltoilivat armaana tuskana hänen\nrinnassaan, kunnes hän veti viimeisen hengähdyksensä ja vaipui\nkauneilta käsivarsilta hiljalleen lepovuoteensa pieluksille.\n\n\"Olen itkenyt hänet kuoliaaksi\", sanoi haamu muutamille palvelijoille,\njotka kohtasivat hänet eteishuoneessa, ja asteli peljästyneiden\nkeskitse hitaasti ulos kaivoa kohti.\n\n\n\n\n19. LUKU.\n\nRitari Huldbrandin hautaus.\n\n\nIsä Heilmann oli saapunut linnaan heti kun Ringstettenin ritarin\nkuolema oli tullut seudulla tiedoksi, ja ihan samalla hetkellä saapui\nhän, kun onnettoman parin vihkinyt munkki kauhun ja kammon valtaamana\npakeni linnasta.\n\n\"Ei ole sillä väliä\", vastasi Heilmann, kun hänelle tästä mainittiin;\n\"nyt alkaa minun virantoimitukseni, enkä minä tarvitse kumppania.\"\n\nHän alkoi lohdutella leskeksi joutunutta morsianta, niin vähän hedelmiä\nkuin kehottelut kantoivatkin hänen maailmallisessa sydämessään. Vanha\nkalastaja sitä vastoin mukautui, joskin sydämensä pohjasta suruissaan,\npaljoa paremmin tyttärensä ja vävynsä saamaan kohtaloon, ja Bertaldan\nherkeämättä soimatessa Undinea murhaajattareksi ja velhoksi, sanoi\nvanha mies nöyrästi:\n\n\"Ei varmaankaan voinut käydä toisin. En siinä näe muuta kuin Jumalan\ntuomion, eikä tietenkään ole Huldbrandin kuolema kenenkään sydämeen\nkoskenut kipeämmin kuin sen, jonka täytyi saattaa hänet päiviltä,\nhyljätyn Undine-poloisen!\"\n\nHän autteli hautajaisten järjestämistä vainajan arvon mukaisiksi. Tämä\noli haudattava erääseen kirkkokylään, jonka kalmistossa kaikkien hänen\nesi-isiensä haudat olivat ja joita he, kuten hän itsekin, olivat\nsuosineet runsailla vapautuksilla ja lahjoilla. Kilpi ja kypäri olivat\njo arkun kannella, joutuaksensa mukana hautaan, sillä Ringstettenin\nHuldbrand oli kuollut sukunsa viimeisenä. Surusaatto lähti kolkkoon\nkulkuunsa, veisaten herttaisen hiljaiselle sinitaivaalle valitusvirsiä;\nHeilmann asteli korkeata ristiinnaulitunkuvaa kantaen edellä, ja häntä\nseurasi vanhan isänsä tukemana lohduton Bertalda.\n\nSilloin nähtiin äkkiä mustapukuisten itkijänaisten keskessä\nleskisaattueessa lumivalkea olento tiheään hunnutettuna; kiihkeästi\nvoihkaillen väänteli tämä käsiänsä. Hänen naapurinsa alkoivat tuntea\nsalaista kammoa; he väistyivät taamma tahi sivumma, liikehtimisellään\nvielä enemmän säikyttäen toisia, joiden rinnalle valkea vieras nyt\njoutui, niin että pelkästään sen takia alkoi surusaatossa syntyä\nepäjärjestystä. Muutamat soturit olivat siksi rohkeita, että tahtoivat\nolentoa puhutella ja häätää hänet saatosta, mutta heiltä hän ikäänkuin\nsormien välitse väistyi ja näkyi taas kuitenkin verkkaisen juhlallisin\naskelin etenemässä ruumissaaton mukana. Viimein hän palvelijattarien\nalituiseen väistellessä tuli ihan Bertaldan taakse. Nyt hän pysytti\nkäyntinsä hyvin vitkallisena, joten leski ei häntä huomannut, hänen\nhyvin nöyrästi ja säveästi kulkiessaan takana kenenkään häiritsemättä.\n\nKirkkomaalla ruumissaatto asettui piiriin avoimen haudan ympäri.\nSilloin havaitsi Bertalda kutsumattoman seuraajattarensa, ja puolittain\nvihasta, puolittain kauhusta hätkähtäen käski hän tätä poistumaan\nritarin lepopaikalta. Mutta hunnutettu pudisti päätänsä hiljaisesti\nkieltäen ja kohotti kätensä kuin nöyrästi pyytäen Bertaldaa kohti. Tämä\ntunsi suurta liikutusta ja oli pakotettu kyynelin muistelemaan, kuinka\nystävällisesti Undine oli Tonavalla tahtonut hänelle korallikaulanauhan\nlahjottaa. Lisäksi viittasi Isä Heilmann hiljaisuutta vaatien, kun\ntahdottiin hiljaisessa hartaudessa rukoilla vainajan puolesta, jonka\nkumpu alkoi kasautua. Bertalda vaikeni ja vaipui polvilleen; kaikki\npolvistuivat, haudankaivajatkin, valmiiksi lapioittuansa.\n\nMutta kun jälleen noustiin seisaalleen, oli valkea vieras kadonnut.\nHänen polvistumapaikallaan kumpusi hopeankirkas lähde nurmikosta. Se\nUrisi ja lirisi edelleen, kunnes oli melkein kokonaan kiertänyt ritarin\nhautakummun; sitte se kulkuansa jatkaen valui kalmiston sivulla olevaan\nhiljaiseen lampeen. Vielä myöhäisinä aikoina kuuluvat kylän asukkaat\nosotelleen lähdettä ja olleen siinä varmassa käsityksessä, että tämä\noli hyljätty Undine-poloinen tuolla tavoin yhäti lemmittyänsä\nsyleilemässä leppein käsivarsin.\n\n\n\n"]