[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8udw9UvFb3CBvduT99eb45cXqxu-eFvHjUGrx7kv54g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2263,"Herrana ja heittiönä","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"2263-pekkola-sulo-weikko-herrana-ja-heittiona","2263__Pekkola_Sulo-Weikko__Herrana_ja_heittiönä","Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta","muistelmat",[],[],"fi",1927,null,42196,299339,true,[],[],[],"Pekkolan muistelmateos kertoo jääkärin kokemuksista ensimmäisen maailmansodan ja Suomen itsenäistymisen vuosilta. Kirjoittaja kuvaa arkisesti ja kaunistelematta työtään värvärinä ja toimintaansa etapeilla sekä harjoitusleirillä.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Herrana ja heittiönä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2263. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRANA JA HEITTIÖNÄ\n\nPommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta\n\n\nKirj.\n\nSULO-WEIKKO PEKKOLA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nTarkoitukseni näillä muistelmilla ei suinkaan ole esittää joitakin,\ndiplomaattisen tärkeitä tapahtumia tai pöyristyttävän rohkeita\nsankaritekoja, -- niistähän on jo runsaassa jääkärikirjallisuudessamme\nkerrottu enemmänkin kuin tarpeeksi. Tahdon vain kuvata muutaman\netapille komennetun jääkärin matkojen vaiheita samoinkuin joitakin\nmielialoja ja sattumia harjoitusleirillä, siten kuin ne kylmästi\nkatsoen mieleeni muistuvat. Olen niinmuodoin jättänyt tuon pyhän\nja salaperäisen -- ja usein myös harhaanjohtavan glorian pois, ja\nesiintyvät kuvaamani henkilöt tässä arkivaatteissaan kuten muutkin\nkuolevaiset.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nISÄNTÄ VAIHTUU.\n\n\n    Antakaa keisarille, mikä keisarin on.\n    Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.\n\nValju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden\nvaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat,\nkun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran\njuurella. Oli pakkasta siinä 35° C, puut paukahtelivat metsässä, ja\nhuurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä\nvain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten\ntukollisen havuja nokkaansa.\n\nOlin silloin -- vuonna 1915 -- määrätty hoitamaan Jongunjoen\nhoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa\ntukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan\nkupeella.\n\nLunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä,\njoten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme\nhiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai\nvähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi\nkorvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman\njäähdytellä höyryäviä ohimoita.\n\nNäinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. -- Kun\näkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti\ntähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan\ntavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan\npuun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän\npimentoihin.\n\nNiin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä\nsopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi\nantaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka\nväriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan\nvarjoon.\n\nTällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa,\nvaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle. --\nNiinkauankuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä sauhuja,\nei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän tyhjyyden,\nsilloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta hetkeä voisi\npidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja, tarjotaan\nvosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista pientä hommaa\nriittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin täten tienataan\nlyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.\n\nKivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana\nMuurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei\nsuon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle\nolisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.\n\nSe läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita\nhevosmieheksi.\n\nKen ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla\nsaloilla, ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen\nilmestys sikäläisessä asukkaassa -- vaikkapa vain satunnaisestikin\nsiellä-eläjässä -- herättää.\n\nKatsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka\nluokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran\nisännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa\nlupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että \"hollirekihän sillä\nonkin.\"\n\nKaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei\nkulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon\nkulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. \"Kuka kumma saattoi -- -- --?\"\n\nReki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon\nalla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle\ntielle.\n\nMies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään\nmeitä kohti.\n\nYltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni\nmies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin\nvankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.\n\nAntti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti\npoikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.\n\nEn heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan\nesiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan\njärvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä\nsaapua sinne jahdille.\n\nAntti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan\nja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi\nminulle paperin:\n\n\"Sähkösanoma herra vosmestarille!\"\n\nVai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! -- Jopa täytyy olla\ntärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut\nkoko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa\ntai määräystä. -- Vaikka eihän tämä \"viran puolesta\" voinut\nollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten\nMetsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:\n\n\"Ensi tilassa\", merkitsee kolme kuukautta, \"viipymättä\" on yhtäkuin\nyksi kuukausi, ja \"aivan heti\" on noin kaksi viikkoa.\n\nSaattoiko tiedonanto koskea siis \"sitä\" asiaa, josta jo syksyllä\nvalmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun\naikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?\n\n\"Mistä sait tämän?\" kysyin Antilta.\n\n\"Ylivosmestari Brander käski tuomaan.\"\n\nAvasin paperin, -- lähtöpaikka Helsinki -- ja luin:\n\n\"Saavu heti, Wili.\"\n\n-- On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen\näkkisysäyksen tultua, -- kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka\naamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta\nkeittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi\nkutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa\ntarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli\nvalmistettu.\n\nNiinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys,\nnykyisyys että tulevaisuus. Ajatuksissani myllersivät käsitteet\nsellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset,\nsukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu\noli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet\nsentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran\njättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti\naivojani. -- Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä\ntehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita\nja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.\n\nMutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana\nkavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet\ntarkkailivat kasvonilmeitäni. --\n\nEi sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani\nvirkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä\nmuutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan.\nMuuten vain tuntui niin oudolta -- -- --\n\n\"Minkäs teet, niin tee pikemmin\", muistui mieleeni ja komensin miehet\nkortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja\nvielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.\n\n\"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari\npalajaa\", sanoivat.\n\n\"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi\nsentään, että on selvät tilit.\"\n\nIltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat\nkaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita\nkäsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista\nvakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: \"Leikit anteeksi\".\n\nPakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. -- Nythän sitä\njouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin.\n\nEnsimmäinen tunne oli sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan\nhengessäni astunut Rubiconin yli, ja arpa oli heitetty.\n\nYötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni\nkäytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli\nsaatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen\nyksityisasiakin selvitettävänä.\n\nKun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle\nLieksaan, olivat \"käytännölliset\" toimenpiteet jo teoreettisesti\nselvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan\naamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella\ntilannetta.\n\nJo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena\nkuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä\nkuului se näin:\n\n\"Saavu heti. Hei sun --. Eläköön Sulo. -- Wili, Oikki, Wäiski, Keppari,\nArvo.\"\n\nTäysi tosi oli siis tekeillä. -- Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen,\n13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.\n\nKun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun\npyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman\n\"yksityisasioiden järjestelyä varten\", kuten tavanomainen sanamuoto\nkuului.\n\nJoensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne\noli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen\nkunniaksi.\n\nMinä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä\npeitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut\npeitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten\npuute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä\npoliisimestarin \"daamina\", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta\nkuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli\nyhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.\n\nTuristin \"tantalle\", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen,\nlausun myös tämän ohessa tunnustukseni \"daamille\" tarjotuista\nkaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki,\nastuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät\nihmisetkin. -- Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat\nentiset tavat. -- Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu\nkämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen\npoliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: \"Minulla on oikeus ampua teidät\nvaikka tähän paikkaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen\nisänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli\nkuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni\nmatkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin\nsaanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta\nminäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin\nnäkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.\n\nSain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin\nrauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme \"periaatteessa\"\nyhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian \"käytännöllistä\"\npuolta. -- Olihan minulla vielä-provinsseista saapuneena --\ntuliaisetkin pitämättä -- -- --.\n\nTämä seikka kaipaa parisen sanaa selvitykseksi:\n\nTapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme\njonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat\ntosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia\npääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän\ntupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme\nkiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.\n\nNyt olin tuonut paketin \"dunajevan\" palturitupakkaa ja kaksi arkkia\nsätkäpaperia.\n\nKutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani\ntarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.\n\nIlta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan\nvuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. -- Jäljestäpäin\nkuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut\n\"tunaskille\", ja minun huoneeni lähes kuukauden.\n\nOstrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella\ntarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.\n\nJotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin\npyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä\nMetsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä\niltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten\nmatkani päämäärästä.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen\n\"Heikki Maisterin\" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös\nvirallinen kuin ainakin keisarin ritari -- hänet oli muistaakseni\nedellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan\njäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös\nylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.\n\nAsiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska\nylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:\n\n\"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja aikoo matkustaa Afrikkaan?\"\n\n\"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja\nsieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on.\"\n\n\"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja haluaisi kai saada eron jo tänään?\"\n\n\"Juu, kyllä ottaisin sen niinpiankuin mahdollista.\"\n\n\"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä\npaperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. -- Onnea\nvain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä.\"\n\nHarvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti\nkuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin\nvapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli\njärjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt\nleimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.\n\nHeikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen\niltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.\n\nNäistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään\nyksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani\nhänet komennusmatkallani. -- Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen\nasuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa.\nMies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi\nsydämensä minulle näin sanoen:\n\n\"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia\nmiten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi.\"\n\n\"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa\ntehneeni.\"\n\n\"Katsos, kertovat, -- sitä on nyt niin vaikea sanoa, -- että sinä\nolisit vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua\nnyt haetaan poliisivoimalla.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta\nhoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten\ntiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää,\nmissä kunnossa kassa oli lähtiessäni.\"\n\n\"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan\nuskonutkaan noihin juoruilun.\"\n\nNyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat\nhienoksi kunnioitukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa\nolin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa\npääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita,\njotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä\nodotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani\ntunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä\nmaailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni\nnostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon -- kuten Mussoliini\nnyt myöhemmin on tehnyt --, ja huutaa korkealla äänellä: \"Morituri te\nsalutant\", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.\n\nVäiski -- tohtori V. Lindén -- oli ottanut suorittaakseen erinäisiä\nvärväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle.\n(Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit\nlaahasivat hänet Shpalernajaan.)\n\nSyvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen\nmääräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman\nviinilasin ääressä.\n\nKoska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei\nlasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos\nsellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme\najurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.\n\nKolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean\ntuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä\nosakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran\nsilmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:\n\n\"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus,\najattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi\nkanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?\"\n\n\"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja\nkansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka\", vastasin\nhänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: \"Eiköhän\nsinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?\"\n\nKävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin,\nnähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan\nkievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä\nsuuhunsa.\n\nSurku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä\nselvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman\naikojaan.\n\nVaan minähän tein matkaa. Oikin \"perhesuhteet\" eivät olleet vielä\nselvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.\n\nSumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen\nluokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin\nelämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin\nkyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin\njonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan\nsantarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme,\njoten sieti olla varovainen.\n\nRiihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen.\nHeti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua\nvarsin tungettelevasti.\n\nHän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa.\nSitten tuli se välttämätön kysymys: \"Minne olette matkalla?\" Kun\nminulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti,\nettä \"Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun.\"\n\n\"No, sittenhän meillä onkin sama matka\", tuli vastaukseksi.\n\nTunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että\ntiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti\nkeskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.\n\n\"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin\nluulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin\nHernösandiin.\"\n\nNyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä\nmieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon.\nKysyin sentään vielä:\n\n\"Kuinka voitte sellaista otaksua?\"\n\n\"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät\ntuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo.\"\n\nNyt haihtuivat epäilykseni.\n\nSiirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa,\nlyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon.\nHän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo\nkerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.\n\nSaatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei\nvaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen\nja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.\n\nTampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän\nkävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei\nolisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen\nnuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin\nimmyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.\n\nEnnen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi\nHeiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.\n\nVarovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta\ntoisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme\npasseinemme.\n\nEn malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin\nsiellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän\nmyönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta\nniin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui\nmielipide melko neutraaliseksi. \"Kyllä te sieltä vielä häntä koipien\nvälissä palaatte\", lausui hän loppupontenaan.\n\nMies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja\npassintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista\nKarungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan\npuukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.\n\nSiihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin\nsaavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut\ntavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.\n\nTottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju\nkäymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat\nsaivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei\nvain virastosta palautettu.\n\nAsemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti\nmeidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa\npassiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan\nselvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi.\nSihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka\npuolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä,\nselvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa.\n\nAinakin puoli tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes\nlopulta odotukseen kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta\npassitoimistoa. Hän johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn\nkaksiosaiseen vaunuun, jonka atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa\nkansallisuuden. Toisesta osastosta kuului mahtava sinfonia, josta ei\nkäsittääkseni puuttunut muuta kuin rummut ja tykit.\n\nMelko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän\nsanamme \"virastoon\". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi\n-- taisi olla vaikka upseeri --; punakka oli naamaltaan ja melko\nhyvällä tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain\nelein ja liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon\nminäkin otin kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt\nmuuta kuin innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.\n\nRantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla\njoelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: \"Onnea matkalle\", johon\ntoivotukseen äänekkäästi yhdyimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin\nKarungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun.\nTunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin\nsai vapaamman sävyn.\n\nValtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa\nnuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut\nriikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla\nja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin\nmyöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista\nlauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin\nkenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla\nmukaan koekaniineiksi.\n\nProfessori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme\nsaksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa\nkysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, -- ja\netunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan\nmitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen\nmies astui ristittäväksi.\n\nTällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään\nkohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet.\nHeiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene.\nOmat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen\nvertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi\nomaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo\npoliittisistakin syistä.\n\nKuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut\nlausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu \"Pecker\".\nAina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin\nPecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan\nattribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen\nniin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä\n\"Der Pecka\".\n\nHeti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.\n\n\n\n\nENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.\n\n\nTalviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne\nsaapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä\n\"helles\" että \"dunkles\" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella;\nkielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää\nsamoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.\n\nMutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin\nhupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja\nsilloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua\narabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes\nkurkistamaankaan \"konttoriin\", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty,\nvaikka kuinka nöyrästi kumarsi.\n\nLokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena\njoukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja\nluulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin\ntuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.\n\nKun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja\nmarssimme kasarmille.\n\nSiellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden\nmukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava\ntoiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.\n\nPaljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on\nensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan\nsamanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni.\nSurkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat\nesimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi\njo kuin tavaravaunussa.\n\nJa enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin\nkasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin\nrautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi.\nTalvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri\navovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole\nvarsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla\nostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa\ntoisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu\nkäyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on\ntapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa\nripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se\nkieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä\nsaanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti\ntoimia.\n\nNäytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat\npfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin\nklasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut\npartioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri\ntosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille\npitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten\nsopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan\nhän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä\nsitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:\n\n\"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä\nketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään,\nmutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta.\"\n\nEsitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta -- ajattelimme\n-- eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja\njatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:\n\n\"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kantiinissa ottamassa selkoa, paljonko\ntupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta\nsigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole\nvallan kuulumatonta?\"\n\n\"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta\nmiestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa\np-pausseilla ja loput lukutuvassa.\"\n\n\"Hm, -- eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkäinen piikkilanka verkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin\npysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun \"suuntanamme\"\noli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti\nkieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne -- sen\npakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin -- oli meissä niin\nvoimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista\nuhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen\niltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista\nkylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän\naliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin\nhän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä\npalatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa.\nSeuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.\n\nPalaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan\nsementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava\nreikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, -- nimittäin paluumatkalla.\nPäivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.\n\nMyöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n\nviereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin\nkaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa\nollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään\ntuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän\nsuostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo\ntaas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa,\nkunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia.\nTohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin\nasiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja\nryömi avaamastaan aukosta läpi. -- Pataljoonan nikkari sai taas hänkin\npuolestaan työtä.\n\nKomppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa.\nHän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni\nhän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva\nhenkilö sitten frakissa tai rääsyissä.\n\nKerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä\nmonikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli\nkäsiään ja sanoi:\n\n\"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin\nolisimme jo voittaneet tämän sodan.\"\n\nRöyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.\n\nPiper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann\nei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä\njutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten,\nmilloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: \"Der\nHauptmann kommt\", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta.\nHän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja\nkomialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.\n\nSairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta.\nSitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon\nvastattiin kaikuvalla äänellä: \"Hier\"!\n\nMusketööri Meurman sairasti -- omien puheittensa mukaan -- kroonillista\nvatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina\nja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei\nenää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli\nsairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa\n\"antreteniin\".\n\nKerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun\nvääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta\n\"hier\". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin\nläsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta\nhetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa\nMeurmannille. -- Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin.\nKomppaniaamme kuuluva Gruppenführer Kari käytti mielestämme liian\npitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut\nsitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en\nmuista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o\n16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja\npäätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti\ntoimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin\nlainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin\nnukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi\nensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi\nkilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari\nkilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin.\n-- Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin\njo siihen kehoitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella\nhän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen\nkielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.\n\nYliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen\nkasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas\nkoetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena,\nmuutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön\nkysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: \"Eines kleines\", kun taas\ntoinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: \"Ein pisschen.\" --\n\nÄkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan,\njoten väärinkäsityksiäkin sattui. -- Hauptmann Knaaths tapasi kerran\nkomppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: \"Oletteko nähneet Hauptmann\nBade'a täällä?\" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla\näänellä vastasi: \"Heute Abend kein baden.\" -- Luuli kait Knaathsin\nolevan saunamatkalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa\nmeitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän\nkestävän retkeilyn Hampuriin.\n\nEnsi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden,\nraatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että\nkaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot.\nSitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka\njälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä\npelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle,\ntutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi\nparhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk.\nrauhanaikaista rahaa. -- Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen\nmeitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. -- Vaan olivatkin\nnämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa\npaitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin\nmaksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää\nhetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.\n\nErikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas\nynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies,\nluultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle\nhän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla\nmillimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai\nkuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen\nsama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja\nsellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun\njulmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon,\nsiellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella.\nSen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista\nkehoituksista: \"Onko kellään mitään kysymistä\", huolimatta, vaikka\nmieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin\nhanskat olivat.\n\nIllalla meidät vietiin oopperaan katsomaan \"Lentävää hollantilaista\".\nSe olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en\nollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä\ntanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden\njäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän\nlentäjään läheisemmin.\n\nHauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten\nvaratuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme\njälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla\nsivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille.\nSiellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.\n\nMeitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa,\njottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä\npäivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat\n\"dunkles\" ja \"helles\". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme\nkuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin\nosoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin\nvastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä\nhoukutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänäesiintyminen alkoi\nminua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin -- sen linssit olivat\nakkunalasia -- heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja\naikakin kului hupaisammin.\n\nMajurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut\nviatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian\nkunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen\nsopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä,\nmarssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet\nkoko lentonäytöstä.\n\nKuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian\noman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle\nantanut muistutusta.\n\nVielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä\nvoi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen; joka sanoo, että\n\"pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen\nsekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan\nmuutakin urheilua.\n\nAmpumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät\nurheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa,\nkaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä\nmuutakin.\n\nOmasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään\ninnokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut\nparasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian\nn.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan\nkun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en\nterveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme\nottelun.\n\nSitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki\nkomppaniassamme miehestä mieheen kysyen: \"Heitättekö te?\"\n\nEn ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista\ntiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä\nHauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; \"Jawohl, ich werfe.\" --\nNythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle\näskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.\n\nKäsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat\nasemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme\njonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita,\nolisi tietysti hävinnyt.\n\nNyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu\nuhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin ne\nmahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. --\nTässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä\nmuukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri\nja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin\nolivat katselijoina.\n\nHyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa\navasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan\npäässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä\nuskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen,\nlopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja\nläksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin\nammuin, jotta piippu höyrysi.\n\nVierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen jo\nsaaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. -- Elossa oli\nvielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään\npiittaamatta vihamiehistä.\n\nKun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen\nkoituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.\n\n\"Ammu sinä peevelin Meurmanni.\"\n\n\"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään\",\nvastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeurmanin \"pyssy\" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin\nnähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa\njärjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa,\nvaan suljetussa, -- Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen\nvaroa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä\nsaattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.\n\nOlimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti\nkamalaa vihollista. Silloin, \"pang\", Meurmanin \"pyssy\" laukesi, ja\nkuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta,\noliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta\nhän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.\n\nIlmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin\ntoinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä\nruumiiseeni. -- Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.\n\n\n\n\nPITENNETTY LOMA.\n\n\nPuolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet\nsuuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva\nsotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen\nlähemmäksi kotimaatamme.\n\nAlunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen\nmaihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin\noli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat\nmielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä\nhistorian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:\n\n\"Sotamiehen täytyy aina odottaa.\"\n\nTaikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä\nsuurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:\n\n\"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa.\nJa sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi\nvuonna 1915 tai 1920.\"\n\nTällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin\nolimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis\ntulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona\nasioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei\nollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden\nkuluttua vai vuonna 1920.\n\nKeskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista,\npäätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme\nkuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois\nkoko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:\n\n\"Habt ihr denn kein Mut mehr?\" jonka lauseen käsitimme siten, että\n\"onkos sisu jo painunut housuihin.\"\n\n\"Kyllähän meillä sisua vielä riittää\", vastasimme, \"vaan kun tämä\nkasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää\nkotipuolenkin asiat kuntoon.\"\n\n\"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja\ntervetuloa takaisin.\"\n\nSeuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme,\nkansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä\nmusketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.\n\nBerliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän\najan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää\nsiellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja\nkansatieteellisiin tutkimuksiin.\n\nArvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten\nostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta\nkäytetyn saketin neljänäkymmenellä markalla. Sen verhoamana\nliikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta\nkuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen\nihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä\nkahdellakymmenellä markalla.\n\nIlman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi\nturvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme\noppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia\nminkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä\nmukanamme. Joskus vain murahteli meille, että \"kyllähän teidän nyt on\nhyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän,\nminkälainen se oikea morsian on!\"\n\nSuvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään\nkangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin\nturistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä\namerikkalaisina, -- silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa\nsaksalaisten kanssa, -- ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin\ntällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten\n\"thank you\", \"knock out\", \"never mind\" ja muita sellaisia, joilla\nnäytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja\n\"Friskosta\" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta,\nCharlottenburgista tai Wannsee'stä.\n\nTämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle\nrahallisesti kohtalokkaaksi, -- jos nimittäin mukanani olisi ollut\nvaltakunnanpankin shekkikirja. -- Ohimennen sanottuna ei sellaista ole\nvielä koskaan uskottu haltuuni.\n\nKerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen\nvarrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut\nviereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:\n\n\"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich.\"\n\nValituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni\nperiaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle\nja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman\ntoivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman\npilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki\nAmerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut\ntäyttää tätä pyyntöä.\n\nMolemminpuolinen pettymys oli ilmeinen.\n\nRauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja -- tässähän olen nyt\nlupaukseni täyttänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat\npasseihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka\nlaivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa\nRügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen\nmääräystään.\n\nHotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen\nvedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin\ntorpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan\nkolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus\nkuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin,\nuteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.\n\nIltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana\neivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme\nTrelleborgiin.\n\nViikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa\njärjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori\nGummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli\nkuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen\nkoko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön\nvirkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin\ntoistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa.\nGummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli,\nettä kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.\n\nMielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan\nelämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten\ntohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.\n\nMuistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia\nKristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika,\noli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja\nJens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet\nsoutukilpailuissa Helsingissä.\n\nArvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja\npäätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen\nrajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo\nhäämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani\njossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli\nparemmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä\non paljon konekirjoittajia.\n\nEn tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei\nNorjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi.\nVuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman\nläheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia ja\nsiellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.\n\nVasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin\nkeskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi.\nUudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama\nkuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.\n\nErikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa\nnäimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin\nlaitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme\nmekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä\nkertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia\njuttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme\nniin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet\nmaksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.\n\nNäihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä\nKristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun\njälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen\nniskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut\nturvautumaan erinimisten kylttien suojaan.\n\nKarl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa\nvaroitettiin: \"Älä sylje katukäytävälle.\"\n\nEn aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta,\nkatukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa,\njoten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta\nmyöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut.\nNorjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa\ntai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.\n\nTupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti\nkiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä\nvoimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.\n\nJos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania\nmitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua\nsieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä\nkeskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, -- ettei tarvitsisi tehdä\nsen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja\nhousuihin tarpeet.\n\nTutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja,\nhavaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei\nmatkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65\näyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme\nja lohdutuksenamme.\n\nAlakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme\nvirkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä\näyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea\nkoirilta rauhassa.\n\nMatkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme\nkadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen\nseurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän jäljissään\ntoivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen\nkuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa\nhyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.\n\nJälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat\nmuistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan,\njoka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.\n\n\"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät\nenglantilaisen syntyperäni?\" kysyi hän.\n\n\"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän\nsilmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta,\nemmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi\nkohtaan.\"\n\n\"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki\nenglantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette\nsaksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään\ntoimenpiteisiin hyväksenne.\"\n\n\"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes\ntikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään\ntehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia\ntai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla\nengelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. -- No, ei\nsitten muuta, fare well.\"\n\n\"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua\netemmäksi. -- Tarvitsetteko rahaa?\"\n\n\"Kiitos, emme; sitä on meillä kylliksi.\" (15 äyriä.)\n\nKäännyimme jo palataksemme kaupunkiin, kun hän huusi jälkeemme:\n\n\"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin\nmielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme\nsiitä?\"\n\n\"Sopii meille mainiosti.\" Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; -- ei\nniitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo\npjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin\nkohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.\n\nKun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat\nniukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin\nja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin -- olin niin hermostunut,\netten muista enää kerrostakaan -- ja pyysimme tavata nuorempaa herra\nSkjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini\nsekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni\nhuomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän\nkohteliaista kumarruksista.\n\nHeti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi\nkeskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme\nynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän\nmyös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui\nSkjerve junior.\n\nEllei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai\nlähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset\nmustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen\ntavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme --\nsamoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme -- oli siksi herkullinen,\netten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni\nhankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän\nlisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita, ostereita\nsekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine, kuhunkin\nlaatuun soveltuvine viineineen.\n\nMoniaita päiviä vierähti taas, ja auliin isäntämme järjestämissä\ntilaisuuksissa tutustuimme yhä lähemmin Kristianiaan ja sen\nympäristöön. Teimme hiihtomatkoja Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme\ntarkastamassa ylioppilaskunnan soutuklubin in- ja utriggarit ja\npaahtavina huhtikuun päivinä soutelimme puolialastomina utriggarilla\nKristianian vuonoa pitkin, poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa\nerään intialaisen tohtorin esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun\nylioppilastanssiaisiin. Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten\nSuvesta ja menin tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.\n\nAamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja\nkuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:\n\n\"Ei meittiä nyt juuri voisi kutsua kuin huononpuoleisen epäjumalan\nkuvaksi.\"\n\nHartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa\neripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin\nedustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan\nkun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei\nSuvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli\nkatua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. -- Luulen muuten\nSuven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan -- maatessaan\nmatolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että \"saat lukea vaikka\ntuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois\nnäitten nuorien sisäpuolelta.\"\n\nKahdeksan kolausta hän muistaakseni laski saaneensa yläpäähänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta\ntarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme.\nUlosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä\nhommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia\nliikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.\n\nTuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä\nkaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut\nSuomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni\nLøvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.\n\nToukokuisena aamuna kävelimme sitten hänen luokseen työnhakuun.\n\nEsitin itseni, ammattini ja asiani.\n\n\"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä\nteidänlaisellenne miehelle\", oli vastaus esitykseeni.\n\n\"Eikö ole halonhakkuuta?\" kysyin.\n\n\"Mitä, tekö halonhakkureiksi?\"\n\n\"Kyllä vainen, jos Norjassa vielä halkoja poltetaan.\"\n\n\"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani\nØienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä\nlähden itse mukaan. -- Milloin voitte lähteä?\"\n\n\"Vaikka heti.\"\n\n\"Lähdemme siis huomenaamuna Bergenin junalla. Tapaamme asemalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa,\nvertaan sitä aina mielessäni \"Kristiina Lauritsantyttären\" maisemiin,\nvaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan\ntunnelmaa.\n\nMeille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä\ntunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin\nkirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo\nhiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä\npeitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet\nsuksetkin matkaamme.\n\nEnsimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä\nkuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta\npuoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5\nkruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.\n\nLuovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon\njälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta\ntyöpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein\nlyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä\ntukinvieritykseen, oli tarjottu \"ylöspanijan\" virka minulle tervetullut.\n\nSuvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli\nkuin itsekseen:\n\n\"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen?\nKunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä\nvesihommiin.\" Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka\nhampaattomaksi, minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä\n\"määräämisvallasta\" ja \"luulee olevansa jotain.\" Rauhassa sitten\nsentään keräsimme kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan.\nKolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika.\nVaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia\nFolketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen\nherätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului\nkimeä laulunsa:\n\n\"It's a long way to Tippariiriii -- -- --\", ja jatkui sitä koko\nriisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.\n\nMies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään\nkallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa,\ntanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti\nmeidät: \"-- -- -- long way to Tippariiriii -- -- --\".\n\nVakavasti sanoin hänelle, ettei sinne niinkään pitkälti ole, jos\ntällaista menoa jatkat yökaudet, vaan ei hän ottanut sanoistani vaarin.\n-- Miten lienee miesparan käynyt! -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukinuitto alkoi täydellä voimalla, ja aamusta iltaan jylisivät jyrkät\nahteet tukkien vieriessä vuolaaseen virtaan. Lämpimän toukokuunauringon\npaahtaessa sulivat tunturien valkovaipat ja ylämaiden järvien rantajäät\nvaluttaen kohisten talvelliset kahleensa Hakedalin 15 metrin korkuiseen\näkkijyrkkään putoukseen.\n\nVaikka norjalainen onkin kuin luotu merimieheksi, en heidän joukossaan\nsentään tavannut suomalaisen veroista pölkyllätanssijaa. Kapeat ja\nvuolaat joet eivät anna siihen tarvittavaa tottumusta. Minäkin, joka\nharjoitustöissämme Parkanossa upposin keskimäärin 15 kertaa päivässä,\nlöin laudalta uittosakimme miehet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun loppupuolella saapui kaksi valtionmetsien edustajaa katsomaan\nvastavalmistunutta tukkiränniä ylimmillä tuntureilla. Metsänhoitaja\nKildal kehoitti meitäkin mukaan retkelle, se kun varmasti tarjoisi\nkiintoisia nähtävyyksiä.\n\nKahdella autolla tulimme jokivartta seuraavaa maantietä pitkin\nHarestuen-nimiselle järvelle, josta alkoi jalkapolku aina yhä ylöspäin.\nJärven rannalla poikkesimme huvilanmalliseen metsänvartijan asuntoon.\nMinulta kysyttiin, minkälaisia Suomen valtionmetsien metsänvartijani\nasunnot ovat, ja täytyi häpeäkseni tunnustaa, etteivät ne juuri näin\nhienoja ole. Niissä on pirtti ja kamari; edellisessä hallitsevat\nrussakat, jälkimmäisessä luteet.\n\n\"Eihän meilläkään toki kaikkialla tällaista ole, sanoi kysyjä ja kertoi\njutun eräästä englantilaisesta, joka oli tullut ampumaan metsoja\nsoitimelta. (Norjassa on metsojen ampuminen keväällä sallittu). Kun hän\npalasi matkaltaan ja kysyttiin, montako hän oli ampunut\", vastasi hän:\n\n\"Minä olen vanginnut -- -- --\" sitten selattiin sanakirjaa, \"-- --\nviisi kirppua\".\n\nSitten he halusivat tietää, kuinka suuria viljelyslohkoja yleensä\nkuuluu Suomen valtionmetsänhoitajien virkataloihin, mutta minä näin\njotain mielenkiintoista pihamaalla ja poistuin sinne. Enhän ilennyt\ntunnustaa, että valtio, jonka metsät antavat noin 80 % koko maan\nviennistä, ei jaksa rakentaa kaikille metsiensä hoitajille edes\nvirkataloja, vaan saavat useimmat asua kuin renkipojat, ja monasti on\nsellainenkin asunto tiukassa; tiesinhän sen omasta kokemuksestani. --\nMitäs tämän jälkeen voidaan enää puhua viljelyspalstoista.\n\nNousimme siitä tunturille. Matkalla oli ensin parin kilometrin nousu,\nsitten järvi, taas nousu ja järvi ja ylimpänä vielä järvi. Ylimmällä\njärvellä vallitsi arktinen ilmasto, ja puolimetrisellä jäällä ajettiin\nhevosilla tukkeja koskenniskaan, tukkirännin alkupäähän, jossa\nvedenpinta jo pyöräytteli silmiään.\n\nValtava oli katsella tämä 850 metrin pituinen tukkiränni. Paikoin kulki\nse puittenlatvojen tasalla, paikoin hipoi taas maata aina rotkojen ja\nnousujen mukaan. Huikean kyydin siinä tukit saivat, ja sydäntä kutkutti\ntunne kehoittaen hyppäämään pölkyn selkään ja laskemaan sileän mäen.\nMöljän selkä oli sentään turvallisempi.\n\nMetsänhoitaja Kildal oli nähtävästi puhunut puolestani vieraillemme,\nmetsähallituksen herroille, koskapa toinen heistä illalla yläverannalla\nkahvia juodessamme ilman valmistavia keskusteluja ilmoitti, että\nsaisin paikan valtion metsissä, Trondjemin läänissä toimitettavissa\nmetsänarvioimistöissä. Onneksi vaiko onnettomuudeksi olimme kuitenkin\naamulla saaneet Tukholmasta kirjeen, jossa Gummerus kertoi pääsyn\nleirille olevan taas vapaan, joten voisimme palata milloin vain. Ellei\nsitä kirjettä olisi saapunut, hoitelisin kenties vieläkin Norjan\nkruununmetsiä.\n\nKovasti piru kuiskutteli korvaani, että \"jää tänne, jää tänne\", vaan\nminähän taas en jäänytkään. Kiitin tarjouksesta ja minua kohtaan\nosoitetusta huomaavaisuudesta maanpakolaisena, mutta koska tehtävämme\nvaativat meitä toisaanne, en ikäväkseni voinut ottaa tarjottua paikkaa\nvastaan, kun viikon lopulla jo oli aikomuksemme matkustaa.\n\nVaikka emme sanallakaan olleet kosketelleet matkamme tarkoitusta ja\npäämäärää, vaistosivat he nähtävästi jotain sinnepäin, sillä keskustelu\nliikkui pääasiallisesti Saksan asioissa. Erikoisesti huolestutti heitä\nsaksalaisen metsänhoitajakunnan kohtalo, josta jo siihen -- toukokuuhun\n1915 -- mennessä oli rintamalla kaatunut noin 45 %. Saksassa olivat\nkaikki metsänhoitajat jääkäriupseereita joutuen siis uhatuimmille\nrintamaosille, ja siitä johtuivat nämä suuret tappiot. -- Meillä täällä\nSuomessa ovat asiat vähän toisin. Jokainen, joka on käynyt esimerkiksi\nRäävelissä, pitää itseään jääkäriupseerina, ja metsänhoitajat ovat dipl\n--. No, olkoon sanomatta.\n\nPuoliyön korvissa kehoittivat harjoitustöitään suorittavat\nmetsänhoidonkandidaatit Jakobsen ja Meyer lähtemään mukaansa tunturille\nmetson soitimelle. Kävelimme keskijärvelle saakka, mutta kun minulla\nei ollut puukkoa pitempää tappoasetta, en viitsinyt lähteä tuntureita\nrämpimään, vaan jäin nukkumaan kosken lähellä olevaan latoon, jonka\noven edustalla roihusi tukkilaisten nuotio.\n\nLienenkö nukkunut tunnin verran, kun jo heräsin kovaan hälinään.\nSenverran sain puoliunissani selville, että läheiseen koskeen on\nsyntynyt suuri ruuhka, joka voidaan purkaa vain räjäyttämällä. Siihen\ntarvittava dynamiitti oli säilytettynä ladossa, vaan nyt ei sitä\nlöydetty mistään.\n\nOlin nähnyt tarpeekseni tukkiruuhkia, joten käänsin kylkeä ja nukuin\nuudelleen, kunnes joku alkoi nykiä pehmeätä päänalustani huutaen:\n\n\"Täällähän se on. Tämä peijakas on ottanut dynamiitin tyynykseen.\"\n\nEn viitsinyt ilman tyynyäkään nukkua ja läksin katsomaan pamausta. Kun\nJakobsen ja Meyer samalla saapuivat tuloksettomalta metsästykseltään,\nlaskeuduimme Harestuenin metsänvartija-asunnolle pehmeämmille vuoteille.\n\nKolme päivää sen jälkeen olimme Suven kanssa matkalla Tukholmaan.\nHakedalin kaunis laakso ja siellä kohtaamamme ihmiset eivät sentään\nnoin vain jääneet mielestämme. Vielä unissanikin junavaunussa olin\nkuulevinani huonetoverimme kimeän:\n\n\"It's a long wejjjj to Tipparii-riii -- -- --\"\n\n\n\n\nALOKKAITA JA LOMALLAOLIJOITA TUKHOLMASSA.\n\n\nTukholmaan saavuttuamme kuulimme, etteivät asiat vielä olleetkaan\nlopullisesti selvinneet, vaan saisimme yhä jatkaa odotustamme.\nRatkaisevan päätöksen piti kuitenkin tulla aivan lähipäivinä.\n\nSinne oli silloin jo kerääntynyt melkoinen joukko meikäläisiä,\nniinhyvin lomalle saapuneita kuin alokkaiksi pyrkijöitä. Useita\ntapaamiani lomallaolijoita en myöhemmin enää koskaan tavannut leirillä.\nHeiltä oli nähtävästi sisu loppunut tykkänään, ja aikansa Tukholmassa\nrähjättyään painuivat kuka minnekin. Jo pikaisestikin muistellen\nvilahtaa mielessäni kymmenkunnan entistä pfadfinderiä, jotka livistivät\ntiehensä ja jättivät kesken alkamansa työn. Itsepähän häpeänsä\ntuntenevat.\n\nSiellä tapasin myös erään jo gruppenführeriksi ylennetyn tupatoverini,\nL:n, jolla nähdäkseni olisi ollut suuretkin edellytykset sotilasuralla.\nHän oli jostain syystä suutahtanut koko pfadfinderijoukkoon, jonka\nvuoksi pyysi lomaa Tukholmassa käydäkseen. Sieltä suoristaan painui\nEnglantiin ja otti pestin armeijaan. Kolmisen viikkoa äkseerattuaan\nkarkasi espanjalaisella laivalla Välimerelle ja sieltä Sweitsiin.\nMiehen myöhäisempiä vaiheita en tunne. -- Tehköön koira kunniansa hänen\nkohdallaan.\n\nHuokeitten hintojensa takia valitsimme Tukholmassa asunnoksemme\nkaatumaisillaan olevan hotelli Frankfurtin Skeppsbrolla. Toivon, että\nse nyttemmin on jo kaatunut. Eihän siellä juuri muut hirvinneet asua\nkuin meikäläiset, mutta kun kahdenhengen huoneen sai puolellatoista\nkruunulla vuorokaudessa ja alakerran usvaisen pimeässä ruokasalissa\nmelkoisen aterian 75 äyrillä, kelpasi se meille hyvin kortteeriksi.\n\nKokonainen ryhmä meitä sinne kertyikin, puolet pfadfindereitä, toinen\npuoli alokkaita. Päivisin annoimme alokkaille opastusta jalossa\nsotataidossa.\n\nVaikka kohtelu hotelliväen puolelta oli kutakuinkin moitteetonta,\nsattui kuitenkin kerran isännän ja erään lomallaolijan välillä\nvallan vähäpätöisestä asiasta riita. Se ei päättynyt suureen ja\näänekkääseen sanatulvaan, kuten berliiniläisten ajurien jokapäiväiset\nja katuelämälle niin kauniin leiman antavat riidat, vaan tässä isäntä\nrohkein ottein kävi miehemme takinrinnuksiin aikoen ilmeisellä\nmielihalulla heittää hänet ulos.\n\nTeko oli kuitenkin liian uskallettu, ja seuraavassa hetkessä tunsi\nisäntä periskoopeissaan kivääriotteissa kovettuneiden nyrkkien\nominaisuuksia vaipuen nopeammin kuin tavallinen henkilöhissi neljännen\nkerroksen portaita alas.\n\nAlokas Hakkila, joka aikaisemmin oli Suomessa toiminut\nrikosasiainkomissaariona, nuhteli vakavasti asianomaista pfadfinderiä\nja sanoi, että tästähän tulee nyt aivan mahdottomia, vaan sai\nnäyttämötaiteellisella kädenhuiskauksella annetun ylimielisen\nvastauksen:\n\n\"Ol' vait', kyll' minä ain' näiss' hotelliloiss' klareeraan. Jos ei muu\nauta, niin tyrkkään koko tään rötöksen nurin.\"\n\nKumma kyllä, ei isäntä turvautunut esivallan apuun. Saapui\niltahämärissä huoneeseemme lauhkeana kuin kotieläin ja kysyi, millä\ntavoin voisi poistaa silmiinsä ilmestyneet mustat renkaat.\n\nMuuan pfadfinderi, joka ei tiennyt aamullisesta tapauksesta mitään,\nkysyi puolestaan, onko isännällä tapana valvoa myöhään iltaisin\nja selitti yövalvomisen vahingollisuutta varsinkin pimeämmissä\nkaupunginosissa.\n\nItse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin\nkokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että \"huomenna muuttuu\nväri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina\ntiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa\nhaihtua, tulee terveen ihon loiste -- mikäli sitä isännällä on --\nesille. Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon.\"\n\nTalon puolesta tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin\nvillakoriin. Emme kuitenkaan malttaneet olla lausumatta\nhalveksumistamme osoitetun töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme\nmuuttavamme toiseen hotelliin, ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi\nkorvata erehdyksensä ja alentaa vuokria 25 äyrillä huonetta kohti.\n\nKotvan keskusteltuamme hyväksyimme yksimielisesti tehdyn ehdotuksen,\nja senjälkeen minäkin, Hasselströmin kanssa yhdessä asuen, maksoin\ntoisen kerroksen parhaimmasta huoneesta vain kruunun ja neljänneksen\nvuorokaudessa.\n\nSattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken.\nKerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja\nHakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja\nsaimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme\nja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja\nkaikenlaatuisiin tippoihin.\n\nKerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän\nruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön\nkuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön\njuttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen\nsäde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti\ntoimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen\nsotaharjoituksen.\n\nBirgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran\nkoivuhalkoja kulkijain haitaksi.\n\nPidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti\npainostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa\nkoivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen hyväksi,\notimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman kreivi\nHamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin hänen\nasunnolleen.\n\nVastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet porttiholviin\ntai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät, vaan\naselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.\n\nSuuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa\nlauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan\nkansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta\nhockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat\n\"Porilaisten marssi\", \"Här är gudagott\" y.m. kunnes alemman kerroksen\nasukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi\npitäisi hiukan pienempää ääntä.\n\n\"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain\nlyönyt hiljalleen\", vastasi isäntämme.\n\n\"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'\", kuului ääni, ja puhelin\nlyötiin lukkoon.\n\nMeistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan\nkun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme,\npoistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme\ntietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti\nkomensi: \"Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar.\" Mälarin\nrantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.\n\nKaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli\nnähtävästi tuttu viranomaisille.\n\nMuulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja\nystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan\nsuhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen\nkolleegansa.\n\nLomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka\noli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta.\nSilloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme\nvain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja\npääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä\niltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä\nkovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla\noli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta\nkehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta\nvaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa\nhotelliin.\n\nAjatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi\npuhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä\nsuinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä\nodottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen,\nkuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen\nkilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut\nhänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.\n\nH:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi\nkaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset,\njoissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa,\nkoko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.\n\nEi ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä,\nSuomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai\nKristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.\n\nTanskanmaalle hän sitten kiiruusti painuikin.\n\nTapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki\nluokseni ja imelästi hymyillen kysyi: \"Kommer du ihåg -- -- --?\"\nTarkoitti niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain\nrumaa, vaan kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin\nvain: \"En minä muista yhtikäs mitään\", ja poistuin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia\ntilanteita. -- Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana\nodotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä\nmajasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen\nveljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.\n\nAamulla varhain, M:n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa\nhuonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta\nryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka\nsisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun\nsaksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää\ntavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.\n\nHetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan,\nmielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta\nsotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo\nseuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin,\nmutta uutta passia ei ilennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi\nasianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.\n\nPohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin\nivallisessa äänikerrassa -- hän oli nimittäin kanttori ja siinä\nominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja -- ilmoitti, että \"jos\nheti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin.\"\n\nTuntien uhkauksen voiman vastasi M:\n\n\"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä\niltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä\nmeillä on tusinoittain.\"\n\nKeskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa\noli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs\nkäytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.\n\nLausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia\nlauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen\nsoittamaan uruilla surumarssia ryssille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori\nHellbergiltä, -- alias Gummerus -- riitti vain vajavaisesti\nruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee\nkatkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme\navustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin\npelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä\nolimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.\n\nKun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu\neteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin\ntavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien\nkyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä\nsuuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.\n\nLäheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti\npuettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona\nseisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin\n\"fan\"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin\nnimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:\n\n\"Minuako täällä niin kaivataan, vai mikä on hätänä?\"\n\n\"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton\npuolukkatynnyri valuu hukkaan.\"\n\nKolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta\nmaistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyväliä söin niitä kapan\nverran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu,\nja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien\njoukossa.\n\nKoko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan.\nJoko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se\nkuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja\nravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.\n\nViikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara\nsiirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta\nsiitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin\nraastuvanoikeuteen, -- tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin\ntietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää.\nKun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on\nvähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin\nlahtihuone.\n\n\n\n\nSOTAOPINTOJA JATKETAAN.\n\n\nAnkarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen,\nkunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.\n\nPieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo\nBerliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.\n\nLeirille sentään veti mieli -- tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä\nsellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka\nkertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme\nsiis hyvällä kannalla.\n\nNiin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan\nensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä\ntervehti se meitä tänä paluuiltanamme.\n\nSää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen.\nPoppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon\norkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme\nsotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta\nkorkeammalle.\n\nViettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa\nkerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten\n\"da capo\"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun\nluonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä,\nmuuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli\ntosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.\n\nSamassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi\nniiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli\nmahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut \"aufstehen\", ja\nmuut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo\nsängyssään paitasillaan ja alkoi:\n\n\"Vet ni pojkar, va ja drömde nyss?\"\n\nSitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti\nvahvasti mielikuvituksen höystämänä -- minä en muuten usko, että\nsellaisia unia voi katsellakaan, -- kunnes koko Stube nauruun\npakahtumaisillaan sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku \"dienstfähig\"\nläksi noutamaan pesukannulla kahvia.\n\nVastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä,\nja minä tunnettuna konemiehenä, -- omistinhan parisen vuotta sitten\nFordinkin, -- pääsin k.k. osastoon.\n\nMuuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut\nkommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa\nja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta\nkeskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä\nkerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä\ntuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni\nyrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni.\nEntiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä\nja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen\nympäri.\n\nTohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan\nvaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani\nPikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä\npääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo\nsattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan\njyrkästi viistoon.\n\nSovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella\nsitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin\nsitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa\nStube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen\nkermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin,\njoilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni\ntodenpitäväisyyttä.\n\nStubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa.\nTaktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen\nhumaanisesti.\n\nHarjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli pari hehtaarin\nsuuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin teimme\nuhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla huudolla\nvaltasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.\n\nTuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus\nkasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin\nsuojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina\nohjesäännönmukaisen kuulovartion -- Hauptmannin varalle.\n\nIstuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme\ntupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa\nkonekiväärinosista oppimansa läksyn:\n\n\"Das Maschinengewehr ist eine Waffe, die durch j.n.e.\"\n\nMyöhemmin sai tämä lause toisen muodon, kuuluen:\n\n\"Das M. G. ist ein Affe, der j.n.e.\"\n\nKaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten\nollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.\n\nKun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi\nkomppanianpäällikkö sanoilla: \"Hören sie mal\", ja sen jälkeen saimme\nkuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.\n\nUsein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme\nkuulovartion huutoon: \"Der Hauptmann kommt\", ja silloin pöllysi taas\nnummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.\n\nAamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei\nminuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti\nHauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon\nkohdalla.\n\n\"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka kello\non vasta viittä vaille yksitoista?\" Komppanianpäällikkömme hätääntyi\naluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:\n\n\"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann:\ntämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että\nne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen.\nKunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se\nottaa ajan takaisin.\"\n\n\"Gut, das glaube ich\", sanoi Hauptmann ja ratsasti kasinolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet\nryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo\nsaksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan\nhevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.\n\nNyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja\njalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta\nprosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä\nknallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi.\n\nHevosten hoito toi myös viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin\nviisi tuntia päivässä. Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä\ntarkastettiin, ja päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa\nratsastusta.\n\nJoka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka\nkonekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, -- paria Streberiä\nlukuunottamatta, -- en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin\nviettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä\nkasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.\n\nPäiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme\nhuutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle.\nVänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.\n\nOlisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin\npannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät\nkantiinin kassalaatikkoon.\n\nTallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen\ntupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään:\n\"Alle zu hause\", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin\nhalusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.\n\nSaksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden\nkomppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut\nsairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset\nranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain\nkulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden.\nNiinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen\nnimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.\n\nBurschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys,\njota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä\nnähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman\npäässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan,\npaitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään\nvaahtoavan ratsunsa huostaamme.\n\nEräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla\ntienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus\nHungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia\nkuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta\nhävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin\npilveen.\n\nTietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua,\nsillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka,\narvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi\noli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä\nsiis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin\nolleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina\nkarjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.\n\nOdottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti\ntahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: \"surutonta hetkeä en muistakaan\".\nVänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa\nsaksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme\nhevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä\nuskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä\nkeskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään\nkääntämättä saattoivat sitä kuunnella.\n\nLuonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi\nkasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin\nkivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: \"Tür aufmachen!\"\n\nSekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi\nkomppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.\n\n\"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen\nsilloin tarkastamaan!\"\n\n\"Käskystä herra yliluutnantti!\" Hevonen oli tosiaan sikamaisesti\npidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen etujalan kenkä poissa.\n\nAnnoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin\nkuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.\n\nTäsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin\njumalattomasti tallinovelle.\n\n\"Machen Sie die Tür auf!\" kuului komppanianpäällikkömme tuttu ääni.\n\nPuomi nostettiin, ja vinkuen lensivät taas ovenpuoliskot auki.\n\n\"Wo haben Sie das Pferd?\"\n\nVänä talutti Jennyä pihalle, minä kolusin lyhtyä nipottaen jälessä.\n\nKoeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset,\nkunnes kuulimme tuomiomme:\n\n\"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon.\n-- Tässä on teille.\"\n\nSuureen kouraani lykkäsi pullon konjakkia ja poistui.\n\nOli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan\npäivän käyttää lepoon tai muuten \"gemütlich\". Vänän kanssa vietimme\nseuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti\nottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta\nselvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani\nmatkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle\nBahiaan tai Rio'on.\n\nKuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme\ntuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka\nseikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta\nkalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti.\n\nSuomalaisen maha vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä\nantanut, keksi jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.\n\nHevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen\nruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän\ntallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös\nmaissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä.\nOtimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja\npureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.\n\nKerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme,\nseisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu\ntäynnä maissia.\n\nHän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen\nsisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä.\nLemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä\nparantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä\npermannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko\nmäärän maissia.\n\n\"Onko teillä niin nälkä, että täytyy syödä hevosenruokaa?\"\n\n\"Nälkä, kovin nälkä on, herra yliluutnantti.\" Lemke meni suoraa\npäätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on annettava\nkaksinkertaiset päivällisannokset.\n\nTämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu\nhuomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki\nuseita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin\nvatsoin kalusimme vain kovia jyviä silläaikaa, kun Sairio pehkuilla\nhuokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen\nmyöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton\nhumoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille\nhauskuudeksi.\n\nKerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti\nsai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista\nupseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan\nlaihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti tehtyyn\nkysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella äänellä\nvatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn.\n\nLuutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään,\notti asian leikillisesti.\n\n\"Jos voimistelet vähän aikaa, saat ryypyn.\"\n\nSairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni\nsuojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti\nja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:\n\n\"Jetzt beginnen wir mit Turnen!\"\n\n\"Hände hoch! Fersen hebt! Rumpfrollen!\"\n\nKomensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin\nilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen\nhaisunäätää.\n\nSaksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja\nluutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat\ntotisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli\nseurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.\n\n\"Lopeta, lopeta\", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. \"Ota,\nota, mene, mene; ulos!\"\n\n\"Hyvää tavaraa niillä tuntui olevankin\", sanoi Sairio ulostultuaan.\n\nKämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus.\nDesinfisioimista ei tarvittu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta\nhän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä.\nJollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa,\nkoska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan\nodoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas\ntalvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies\nentisellään.\n\nKerronpa tapauksen siltäkin ajalta.\n\nKesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen\nkomppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.\n\nEn tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan\nhän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä\nkomppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua.\nÄkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.\n\nKun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului\ntavanmukainen tervehdys:\n\n\"Guten morgen Kompanie!\"\n\nMe kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen\ntaso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin\nnaismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivijääkäri hyvinkin\nvastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit aamuisin\nvastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:\n\n\"Guten Morgen Jäger\", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän\nvastatervehdyksen: \"Guten Morgen Herr -- -- --\", ja titteli tietysti\narvon mukaan.\n\nEräänä sunnuntai-aamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz\nnähtävästi pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut\ntervehtiä jääkärejä heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi\ntikkusuorana seisovalle komppanialle:\n\n\"Guten Morgen Leute.\"\n\nKoko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia\njääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute\nsanan ottaa.\n\nOli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen.\nSitten kuului Sairion rämähtävä ääni:\n\n\"Guten Morgen Gorilla.\"\n\nEn tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme\noli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin\nkatsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut\nfasaadiani Rützin naamaan, -- enkä turvallisuussyistä muutakaan\nruumistani.\n\nSairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme\nja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon\npunertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille\nvarattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti \"blau\". Minä\nolisin kutsunut sitä kredliiniksi.\n\nTarkastus alkoi ja Rütz komensi: \"Eturivi kolme askelta eteenpäin.\"\nKaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä\nseisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu,\nsaappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa,\nettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.\n\nRützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin\nnykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään\nluentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä.\nHeikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti\nlausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä\nesiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin\nkotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa\ntavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.\n\nSairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz,\ntarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi\nhän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä\nsuomeksi:\n\n\"Mitäs se sanoi?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen\nja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme\nseuraavastakin:\n\nKonekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti\ntehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja\nsenvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään\nsanoilla: \"Guten Morgen Schützen\".\n\nEräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella\nollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain: \"Morgen\nSchütz(en).\"\n\n\"Morgen Rütz\", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta\nputosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan\nmiesten aamiaiseksi. -- Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian\nmuonitusmestarina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatkaamme takaisin Lockstedtiin.\n\nSyyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä,\njoka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin\ntietopuoliseenkin kehitykseen nähden.\n\nHarjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian\nrintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja\nsikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat\nihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa,\nkertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme,\nettä komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka\npaljon.\n\nNiinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen\nmajuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle.\nHän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja\nperusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä\ntallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.\n\nMajuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on\ntullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että\ntuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt\nhousut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät\nauttaneet. Leirille saimme jäädä.\n\nMuistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa\nlähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta\nkenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen\ntallivahdin toimen sentään hoitelinkin; -- kapteenina taidan kuollakin,\nelleivät sitäkin titteliä ota pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme\nlisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin\nsuuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.\n\nNäytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa\ntapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan\nparanisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen\nvärväystarkoituksessa.\n\nAsiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet\npataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten\nJernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi\nmiestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä\niltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät,\nvaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani\nriippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien\nvaan matkustaa.\n\nKului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa.\nJonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat\npfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he\nuusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa\nei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn\nkirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille \"asento\"-käsitettä,\nkarjaisi: \"Hiljanen seisoo pärkkele\", kun taas kentän toiselta laidalta\nkuului: \"Vaikka minä olen komentanut 'hait', niin te sittenkin vielä\nhaittaatte.\"\n\nKerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta.\nHaluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän\nGadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.\n\nGadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen\nkarjaisi:\n\n\"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja.\"\n\nMiehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle.\nSitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: \"Haista p-a.\"\n\nSuomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä\nmiehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa\nja laukkasi kentän toiseen laitaan. -- Vastaisuudessa ei hän enää\nyritellyt pelotella miehiämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin\notti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat\nsaapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat\nkaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä.\nMeillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa\niltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.\n\nKen ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään\nvoi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän\nyksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa\nensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti\nklubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat\nmelkoisesti tasoittuneet.\n\nSattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään\nsiellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta\nsaapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja\naloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin\nviinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli\nlasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:\n\n\"Annappa vielä vinkerporillinen.\"\n\nHetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan\nlasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:\n\n\"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua.\"\n\nAlokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä,\nasetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa\ntyönsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta.\nTarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan\nnieluunsa. Ja sitten: \"Annappa vielä vinkerporillinen.\"\n\nHetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä\nnopeasti kuin oli tullutkin.\n\n\n\n\nVÄRVÄRINÄ.\n\n\nLokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme\nkuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin\npataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään\npahoja viime aikoina. -- Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin\nmuistella: Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime\nsunnuntaina oli Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi\npitkänpuoleiselle tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin\nolimme eksyneet ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan.\nNiin, ja sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken\npalveluksen Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin\nmielellään kuunteli Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas\nlauluilta, ja silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö\nkasarmin portailla istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.\n\nKerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.\n\n\"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?\" kysyi majuri.\n\n\"Kyllä uskallan, herra majuri.\"\n\n\"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n.\"\n\n\"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri.\"\n\n\"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen,\nvaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on\npysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa\nmiehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille\nasia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y\nsaada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi.\"\n\n\"Ymmärrän, herra majuri.\"\n\n\"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja\nsivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista\nkansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo,\nettä koko Suomen kansa on yrityksemme takana. -- Osaatteko puhua\ntyömiesten kanssa?\"\n\n\"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri.\"\n\n\"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt\nsaapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä\nmatkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen\npalaamistanne. Wiedersehen.\"\n\nLöimme kättä ja minä poistuin.\n\nParin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa\nsuunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain\nsiinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli\npuhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän,\nettä ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin\nperusteella.\n\nKolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan, kanssa Hampuriin.\nVietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin juna lähti vasta\naamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin toisistamme,\nja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt. Kuulaa en\nnähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen. Tiedusteltuani\npaksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan lähtöaikaa, osoitti hän\nminut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä. Olin väsynyt ja nukahdin.\n\nSitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä\npitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi\nkuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin\nsattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen kaupungin\narkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesti.\n\nSassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko.\nEräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut\nkeulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä\nuponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki\nmuut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman\nsattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut\npinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien\nmukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen\nvaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.\n\nHaaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme.\nSuvirinne ja Willamokin olivat taas tulleet \"kuivalle\" ja vetäneet\nmoottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka\nkuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä.\nAsukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin\nSeittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin\nmatka on senkin kämpän kautta kulkenut.\n\nMatkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin,\nja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä\nmuitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita,\njonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:\n\n\"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään\nmetrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten\npoltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi\ntässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja\nsitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria.\"\n\nEväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellälässä oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana\nKuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän\nerään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.\n\nKuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri\nPietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari\npäivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia\nasevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen:\nMauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan\nhaudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia\nniistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin\narsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos\narvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.\n\nRovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli\nvärväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi\nmeitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui\nRovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.\n\nPasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan\nvesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin\ntippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi\nsilloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään\nSaksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin\ntällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja\nniin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän\nRovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. \"Tulen suoraan\nHelsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa\nviivytellä\", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei\nsaa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit\nolivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman\nkaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut\nottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela\nantoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.\n\nHaaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi\nmeille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti\nhaukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen.\nKun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että\npisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli,\nkoska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita\ntokasi: \"Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä\nRovaniemellä.\"\n\nVärväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista,\netten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla,\nvärväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen\ntuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä\nKajaanin radan varteen.\n\nHelsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä meikäläiselle turvallisin.\nKaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä, ja jokainen tunsi\ntoisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä käydessäni vietin kaiken\njoutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen kiristyttyä, kun en enää voinut\nmennä hotelleihin asumaan, sain siellä nukkua yönikin. Vahtimestari ja\ndisponentti Alitalo oli ylen innostunut asiaamme, ja pitkät tovit sain\nkertoa hänelle juttuja sotahommista.\n\nIstuin ken an taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa\npienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme\nolimme tarinoineet, sanoi Leino: \"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä\nsotatemppuja.\" Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin\nkaikki kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, --\nrumputulta vain en uskaltanut esittää.\n\n\"Kyllä minussakin vielä notkeutta on\", sanoi Salminen ja potkasi\njalkansa yläpuolelle päätään.\n\n\"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen\", innostui Eino Leino, nousi\nkeskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän\nlensi istualleen niin, että huone jysähti.\n\n\"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään\nnotkeuttani\", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman\nesityksen.\n\nMoninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella\nja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa\nRuotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja\nöisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään,\nsillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä.\nMiesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan \"omalla\nriskillä\" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon\naikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.\n\nKuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä\ntuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan\nei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat\nmiehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä\ntai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli\nlevitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen\nsaakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät\nHaaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.\n\nSeisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä\ntähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli\nhitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun\nkanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä\nspriitavaroita Suomeen.\n\n\"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne.\"\n\n\"Niin tuommekin, -- tuolta näette, mitä me tuomme.\" Jäältä sukeltausi\nnäkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka\npimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.\n\nSotamies oli ihmeissään. \"Mitä miehiä ne ovat?\"\n\n\"Pakolaisia\", selitin lyhyesti. \"Menevät Amerikkaan ryssien kutsuntaa\npakoon.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö\", sanoi\nsotilas erotessamme.\n\nKun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka\nlisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät\nhoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen\netappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.\n\nJ.W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen\nkymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä\npäivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan\nkun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä\nkoko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle.\n\n\"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän\nmaksaminen käykin yksinkertaisemmin.\"\n\n\"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä\nsitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle\", vastasi\nmies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät\nkoko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.\n\n\n\n\nKOLMENSADAN TAKAA-AJO.\n\n\nSotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän\nsitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään\nsuunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota\nvuoteesi ja ala kävellä.\n\nOlin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä\nReisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen\nsaapua viipymättä hänen luokseen.\n\n\"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan\", arvelimme,\nsillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.\n\nMenimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla\ntehtävämme.\n\n\"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa\nnuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat,\npoikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa\nheti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nicht?\"\n\nPaljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme\ntehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva\npysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä\nmatkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin\nsaakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla\nitse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi\nkahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän\nmennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen\npuhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.\n\nLausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: \"Te matkustatte\niltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki.\"\n\n\"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä\nauttaa, matkustetaan sitten\", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi\nsaaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.\n\nSeuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan\nsatamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.\n\n\"Laiva lähti kaksi tuntia sitten\", oli vastaus, \"mutta poikkeaa\nKristianiassa huomen aamuna.\" Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.\n\"Seuratkaa\", sähkötti hän vastaan. Junan lähtöä odotellessamme vietimme\niltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa.\nKeskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti\nsotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti\npuoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista,\nkakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:\n\n\"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me'\nkriget.\"\n\nSiinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen\non hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan\nAhvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt\nsuorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.\n\nMeillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko\nyön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan.\nTyö oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa\nilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä\npysähdyspaikkanaan Bergen.\n\nSähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.\n\n\"Seuratkaa\", kuului vastaus.\n\nJoku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää\ntavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä.\nYö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.\n\nAamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet,\nja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta,\nkerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien\nsilmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken\ntoisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia.\nVaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti\nlevottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn\nvallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään\njäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen\nnurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien\naiheuttaman jyrinänkin.\n\nOikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet. Koko kaupunki näytti\nolevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain\nyltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei\nkannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei\ntiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä\non satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa\novat ne kolmesataa suom --? -- Palanut. Missä on Atlantin valtameri?\nPalanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.\n\nOli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä\nkaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat\ntupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa.\nOdottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko\npäivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.\n\nKun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.\n\nJonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa\nodottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista\nmerimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä\nlaivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin\nmahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme\nheitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut\ntunturille.\n\nPalasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian\nperin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme\nolimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme\nhiljaa itseksemme).\n\n\"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?\"\n\n\"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa\noleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet.\"\n\n\"No, onnistuitteko?\"\n\n\"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä.\"\n\n\"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?\"\n\n\"Emme aivan niin paljoa.\"\n\n\"No kuinka paljon sitten, sanokaa.\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Neljä?\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Donnerwetter.\"\n\nLuulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin\ntiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui\nja sanoi katkerasti: \"Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia\nmitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?\"\n\n\"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat\nkalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä\nedustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei\ntällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä.\"\n\n\"No niin, -- olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä\ntaas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä\nasutte.\"\n\nMe menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä\npäivällistämme.\n\n\n\n\nYSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.\n\n\nTukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli\nnäihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki\ntummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman\nkieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti\nkaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta\nMuurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat\nsamanarvoisia matkustajia.\n\nTällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä\ntalvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa,\nsaati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän\nsohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.\n\nEnnestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo\npikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen,\nnokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen\nslaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa.\nToinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa,\nsäärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli\npuoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi\nhellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.\n\nEnsi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni,\nollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja\npalasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis\nnuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.\n\n\"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat\", kysyi hän sitten. Tähän\nasti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.\n\nIlmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä\ntulemme toimeen englanninkielellä.\n\n\"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?\"\n\nHyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen\nseuraavasti: \"Tämä kaveri tässä, saanko esittää\", -- silloin me kaikki\nkumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta\nnimeä kuin Sevastopol) -- \"on juutalainen ja kulkee ranskalaisella\ndiplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla\non matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. -- Minä en muuten\ntykkää juutalaisista ollenkaan\", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.\n\nKoko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä\nkäsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin\näänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen\novien läpi.\n\n\"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi\npulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät\", sanoi kapteeni osoittaen\nhyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. --\nMies näytti tuntevan \"mukavastimatkustamisen\" taidon.\n\nYön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi.\nSeilori \"pumppasi\" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti\nminkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.\n\n\"Höö\", pääsi häneltä; \"tämä juutalainen sanoo, että te olette\nsaksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein\nreiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään.\" Ja\nhän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.\n\nPari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän\nlauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.\n\nSeuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka.\nSillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi\nSeilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui\nkuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä\nsanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku\nkainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä\nkäsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä\npapereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli\nhän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa\nsiepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.\n\nJuutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme,\nsillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien\npuheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä.\nKapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.\n\nHaaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina\nyhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.\n\nWhiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, \"vaan onhan minulla\nPietarissa hyvä viinikellari\", lohdutteli hän. \"Tulkaa sinne minun\nvieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva.\"\n\nLupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa\ngeneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.\n\n\"Ah, genever, tästä minä pidän\", sanoi hän pulloa taputellen, nousi\nsitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään\nhyvästiksi.\n\nSiltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.\n\n\n\n\nASEITA ETAPILLE.\n\n\nSuomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada \"kättä pitempää\",\naseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista\nkerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei\nloppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi\neri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa\npäätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.\n\nHaaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu\nJokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen\nluonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin\npuolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia:\n\"Reitti\", se on \"pitkäreitti\" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli\nmiltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat\nmatkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua\ntilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin\nreitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla,\ntuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä,\nettä he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa\nhetkeä.\n\nTähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen\nalamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille\nvarsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa\nsantarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli\nAspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus.\nKoska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme\npahinta. Kuulimme kuitenkin, että \"Pastori\" oli ajoissa -- eikä\nsuinkaan liian myöhään -- muuttanut persoonallisen asuinmajansa\nturvallisempaan paikkaan, -- josta muuten meidänkään kesken ei edes\nkuiskaamallakaan mainittu.\n\nEräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa\npäivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä\niltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan.\nKun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme\nrasvatut, päätimme lähteä.\n\nSovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä\nkulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli\nnäet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui\nparaikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes\njonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa\nsitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä\nturhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen\nkilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin,\nja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä\nen tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän\nkokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan,\nvaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla\nvähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.\n\nMetsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi\nkuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt\nlumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina\nkilometrinkin päähän. -- Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon\nvainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme\nmahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin.\n\nLähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. --\nHiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren\nluona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse\nsisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta.\nPäätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin\nainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että \"etappitiellä ei\nsaa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä.\"\n\nYhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä\neteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. -- Kaikkialla\noli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa\nlähestyimme harvassa jonossa salmea. -- Lieneekö vahti ollut saaren\ntoisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi\nja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni\npohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme\naukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. -- Noin puolen\nkilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli\nryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan\nhangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka\njälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä.\nÄänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin\nsetteri peltopyitä. Makasimme jäällä litteinä kuin imupaperi, kiväärit\nvalmiina. -- Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut\nkarhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että\n\"kyttänä\". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas\noli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin\nlähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa\nvarjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.\n\nPäätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat.\nEikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja\nkurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. -- Puukolla hakkasimme ohuen pinta\njään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.\n\nLevättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme.\nEikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen\nsanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin,\ntunsin itseni perinpohjin \"hakatuksi\". Puolustukseksi mainittakoon,\nettä lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.\n\nLähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin\nnykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä\ntavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt\njäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun\nolimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät\nsangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa.\nMe toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka\nsijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä\nkilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle\npeltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia\nkohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy,\nmutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin\npienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten\ntarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello\nseitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.\n\nJokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä\npalaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle\nlaitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia\nsiekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani\nkuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni\nverilihalle.\n\nVäsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme\njärjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat\nkaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:\n\n\"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo\nsille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä\non oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne,\nei hän paremmallakaan mitään tee.\" Pistooleja oli monenlaisia ja\n-kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta\nniitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs\nmeikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa\nvastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen,\nmissä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan,\nkunnes hän olisi syönyt.\n\nSantarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain\nerikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota\ntavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä,\nettä joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen\ntäyttä laukkaa Allun luo.\n\n\"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät\", sanoi hän,\nnähdessään asevarastomme kamarin lattialla.\n\nKiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti\nvarmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista,\nja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin\nasemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja\npehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi\njohtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. --\nKun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa\nkolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset\nmielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen\nmolemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.\n\nAikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan\nyläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä,\nkun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan\njuuri sillan kohdalla.\n\nTeimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa,\npehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva\nvahtisotilas huomasi meidät.\n\n\"Stoi, stoi, kto tam, tshort vasmi!\" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme\nsuojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme,\nsillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet\nhaaskalla.\n\nKun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle,\nhiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon\nkahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi\nsiellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä\ntuntia.\n\nMajatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman\naikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä\naikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi\nkuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun\ntuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän\nviisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen --\nmerkityn miehen -- taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.\n\nTalosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen\nkyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja\nturkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton\npistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle,\nsamoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein\npassin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta,\npassintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa\nmetriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika\nkiristi vauhtia -- ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä\nelinikää.\n\nLoppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen\npasseja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme\nruveta toimimaan.\n\nSieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut\ntuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.\n\n\n\n\nPOROILLA HALKI LAPIN.\n\n\nTarina kertoo, että kun Suomen ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan\n-- taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen -- ajettiin, tehtiin työ\n\"tuurittain\" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset\ninsinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain\nsellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan\ninsinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli\nmyös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin\nrajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä\njatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.\n\nKatsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000\npiirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki\ntäysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen\nkiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen\nharmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät\nryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama\npäivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan\nsuunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja\naikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se\noli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä.\nVasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja\nryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen\noli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä\nvedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin\nosoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan\nAnnantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.\n\nSuojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai\nsuoremman suunnan.\n\nTapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko:\n\nKansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että\nSuomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä\nKolmikantaan j.n.e. -- Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa,\nvaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km.\nJonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä\non suurehko kivi.\n\nJos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon\nitsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen.\nSiellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme\ntaltalla hakattua kruununkuvaista -- Kalmarin unionin merkki -- (myös\nyleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.)\n\nKolmetoista vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta,\nja jollei aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin\nkruunujen vieläkin olevan näkyvissä.\n\nTämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti\nvedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille yhtä\nmieluisa.\n\nNämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu kertomukseni\npuitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin levähtämään\nrajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. -- Ihmeelliseltä\ntuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa kieltä haastavien\nihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada poistetuksi muulla\nkuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi aikanaan valvonut etujaan\nKarjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä montakaan veroäyriä tipahda.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi.\nNytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä.\nMutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen\nvillapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen\npinnan kananlihalle.\n\nTunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli\nvetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä\nhikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä,\nettä päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös\njyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat.\nOli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan\nelettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta\ntarjottiin halvalla.\n\nKun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo\nmielessäni tehnyt varman päätöksen: \"Tälle ryssien aseiden\nkuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin.\"\n\nIltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman\nsopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin\nkylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun\nnimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.\n\nAamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun.\nNykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin\ntottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella\nvaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti\nkuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan\nvastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme\nsaaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin\npuettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan\nmäärääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan\nsentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.\n\nMajatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan\nKantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden\nkuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.\n\nKahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä\nmeille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.\n\nSängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella\näänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli\nnähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian\npoikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös\nsentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa\najan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.\n\nArvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken,\nsillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi\naloittaa taas uudestaan.\n\nHyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian\nkukkuloitten kahta ensimmäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan?\nMinä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia\naiheita viheltäen \"Kukkuu, kukkuu\" ja \"Voi minua poika raukkaa\", vaan\nyritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä\nseinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy -- --\n\nMinua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja\nMandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet\nviheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.\n\nMääräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle ottamaan\nselkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja venäläisistä\nmerivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä liikenteestä.\n\nIltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan\nvankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi\nuskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.\n\nOlin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni\nhaapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin\ntalosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan\nkuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset,\nettä Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet\nkuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja\nvalmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten\nvääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35,\ntoisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta\nkulu.\n\nKun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo\najoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon,\njosta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme\nvisusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme,\npuuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista.\n\nToimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi,\netenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari\nvarkain tekemääni pistokoetta -- Suven reppu oli näet pyhä paikka,\njonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan -- tapasin siellä muun\nmuassa 15 punttia pikanellia, \"parasta Tanskan punttirullaa\", kuten\nJukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään muuttaa\nruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran täytyy\nesiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana piirutupakkaakin. Minun\nmielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja\nmuistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän.\nSuvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa --\n15 äyriä puntilta -- eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin\nsioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.\n\nSitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti\nsisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni,\naikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:\n\n\"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin\nvoisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa,\nkun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä\non sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin\npompan kuin kallokkaatkin.\"\n\nOmasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut\ntonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani\ntiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen.\nVaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut\nmatkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi\nkäyttää voileipien kääreeksi, -- kuten Lockstedtissa olin havainnut\nerään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi\npuheeni ja murahteli vain, että \"olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä\ntarvitte tulla neuvomaan.\"\n\nVarustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme\naamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna\nvyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä,\nsai mies hyvinkin \"balanseerata\" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja\nkuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen\nreppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja\nTenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.\n\nNousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari\nporonkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti\npulkan, \"se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva\".\n\nKuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen,\nsillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan\nkaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka\npuheestaan päättelin karjalaiseksi:\n\n\"Tulgoa miehet, tulgoa, juogoa koohvia, minä maksan.\"\n\nOtimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä\nmahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja\nautuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:\n\n\"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle.\"\n\nOlihan tuossa jo toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut\nkäsittää, kenellä olisi ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle\nmäelle. Hetken kuluttua sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman\nselityksen. Mies oli näet Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana\nkutsuttu rintamalle. Jostain syystä oli hän kuitenkin saanut\nperuutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen ja siitä iloissaan tarjosi nyt\nkahvit koko kylälle. Vertauksensa oli varsin sattuva, sillä rintama:\nsehän oli ryssän Golgata.\n\nAamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli\nkoitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa\najokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta\ntoinen sarvi heltisi.\n\nToissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi\nSuvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois\nihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat\nja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja\ntempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme\npirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt\nvolttia nurkalla.\n\nVasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani,\nuskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt.\nToissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui\nse kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä.\nÄkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle,\npyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa\nmakasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat,\npikanellit ynnä muut.\n\nPoro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan\najohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi\ntulla jähmäsi perästä tavaroineen.\n\nSain kuulla melko pitkän -- tosin minulle tarkoitetun yksinpuhelun:\n\n\"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut\npulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on.\nTahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi.\"\n\nNäin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta\nhävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan\nunohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.\n\nLapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen\nYleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen\ntulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta\nselko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin\nnurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan,\nsillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia\ntäällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.\n\nKäyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita\nhuomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen\nMatkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v.\n1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten\nhaltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit\nynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani\nmyöten. -- Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni\ntakaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että\n\"kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen\nkulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän\noli jo käsissä Matti, jonka \"toinen silmä vettä vuotaa\". Lunta oli\ntupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä\ntien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin,\nettä kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä\njängällä aina joku paalukin osviittana.\n\nUmpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä\npihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän\nvaljetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen\njälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa\nkasvoillemme.\n\nVesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin\npaksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi\nseurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan\nvaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti\nmulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani\nolin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan\nvirstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa\nperässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.\n\nHiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän\njängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa\neteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä\nkirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja\npäästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi\nkainaloita myöten pehmeään lumeen.\n\nPäivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin\noli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta\ntavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja\nparissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät\nvaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui\nkirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme\nkatselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.\n\nJäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös\nkeloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean\ntekoon.\n\nOlin jo nakutellut vahaisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin\npoikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen.\nEihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken\nolin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen\nkaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme\npikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli\nkadonnut.\n\nKopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää\netsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.\n\nMukanamme oli kauha, sellainen \"vesikuuppa\", jolla tapasimme keittää\nteetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen\nkirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.\n\nSuvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua\neskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä.\nLunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se\noli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta,\njota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois,\nsikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista\nolin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin\nsitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa\npuunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.\n\nKelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja\netsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä\nkäden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin,\njonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja\nsieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen\nkirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.\n\nKohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä.\nVaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla,\nsillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua\nilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C.\nkorvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin\nkuin pirtissä.\n\nHuumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun\nja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia\nmatkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:\n\n    \"Poijasta nousee höyry,\n    Nousee höyry ja nousee höyry;\n    Ja koskas se saadaan se löyly\n    Sumfati rallallei.\"\n\nLöylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä\ntikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.\n\nSaajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan\nkysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin\nvälitöntä toveruussuhdettamme.\n\nNuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi,\nlepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia\nkohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen\nsokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää\nnauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta.\n\nKun kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka\nkoko matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä -- muistaen\nsokerin suuren ravintoarvon -- suunnilleen sorsanmunan kokoisen\nnokareen. Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli\nkuin itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme\nloimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua: \"Ei\ntuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on\nsiksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua.\"\n\nTosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan\nolimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta à 2 markkaa kilo, ja\nolin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi\njyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin\nkristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa,\nkuten poronkoivetkin oli hoidettu.\n\nSuostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys\nrepussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.\n\nNuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla\nsokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme\npäätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon.\n\nMennäkseni tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron,\nettä Inarin Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman\nsokeriosuuteni loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli\nmiltei koskematon. Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran\ntätä keripukkia vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin\nkäsiarviolla pyytämäni määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta\neli siis saman määrän, mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut.\nKolmisensataa kilometriä oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain\ntarkastaakseen, etten minä elänyt tuhlaavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas,\nluulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin\nerilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä\npenikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä,\npohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka\nhyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran\nvaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on\npohjoistuulta kylmempi.\n\nKyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan\ntaakse ja kysyi, oliko meillä \"liikettä\", pyytäen toimittamaan\nhänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä\nhän \"liikkeellä\" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että \"liike\"\noli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin\nperehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.\n\nEnnen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa\nisäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi\naika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme,\nkysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:\n\n\"Ei ole muuta kuin lohta, jos se kelpaa?\"\n\n\"Kyllä vain\", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan\nateriaa.\n\nSeurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli,\nsillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään\nvajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan.\nValtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille\nkolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.\n\nKauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin\nedesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan\nkaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja\nhirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan,\nvaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut\ntolkkua.\n\nNäin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi\nhyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme.\nLuulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset\nsanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni,\nhuuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin\nihmettelin taitoani.\n\nLopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja\nsiitä käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiiotut hänelle ynnä\nvähäläntäiselle eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla\nkuitenkin mielessäni ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän\nmahalaukkunsa olivat valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon\npainoisen lohen. Niin myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta\nvaatimatonta filistealaista, jotka tyytyivät kolmeen leipään ja\nkahteen kalaan, -- jotka vielä saattoivat olla turskia taikka särkiä.\nKirjathan, niin paljon kuin niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti\nvaikenevat saatujen kalojen laadusta. Laatukysymys on taas minulle --\nammattikalastajalle -- varsin tärkeä seikka noteerauksessa torilla.\n\nLappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet\nlohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki\nsitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria\nvalmis.\n\nHyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas\nukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.\n\nJa niin painuimme kaikki poronnahkojen väliin perhesänkyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInarin itärannalla -- taisi olla Vuopioniemessä -- eleli silloin\nkruunun uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka\nluokse poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.\n\nIsäntä runsaasti minun mittaiseni -- kolmen kyynärän pituinen ja\nkämmenen levyinen --, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin\nkolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta.\nKulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli\nnäet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa\nja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.\n\nMeidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme\nsaimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille\nnurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin.\nIsäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja\ntiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko\nvarastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme\nilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen\nisäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.\n\nTällä kertaa osui ennustuksemme kutakuinkin oikeaan.\n\n\"Niin, niin, huokasi isäntä, kunhan nyt vain meidän keisarimme\nvoittaisi.\"\n\n\"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain _meidän_ keisarimme\nvoittaisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin\npohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi,\nväsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli\nKyynelvuonon autiokämppään.\n\nTällaisia autiotupia on poroteiden varsille rakennettu useampiakin\nväsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne, kuten nytkin\nmeille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata, tulitikkuja,\nporonnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi, ja\npidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi\njotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä\novelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi\nhavaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli\nlieden juurella.\n\nTässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet\nporot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian\nlämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen\nkodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille,\nhenkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta\nmaailmalta levähtää.\n\nMutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme\npiankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet\nkunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden\nporontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.\n\nNiinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen\nräiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet\nmonilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen\ntunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella,\nsiitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi,\nkunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.\n\nPerinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme\nlähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon.\nNäky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta\nmetsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä,\nlöytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi\nmonestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta\nkoska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia,\nnakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat\nystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös\nkiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.\n\nYön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä\nJärvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä\ntuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät\nhuoneeseen.\n\nTalo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu\nhyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.\n\nTarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti\nrakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että\n\"kun minä rikastun, tulen naimaan täältä.\" Hän tosin jo Muteniassa\noli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta\narvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis\nlausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen.\nMyöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.\n\nKahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisi\nvuonoon. Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa\nkäsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme\nvielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi\nvaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.\n\nValtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta.\nOlet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä,\nedessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi\ntoisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan,\njoka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä\nhoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän\niäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden\nsyrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan\nmeren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä.\nTuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään\nesinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita.\nMatkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla\nkuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi\nlaaksossa -- kuin käden ulottuvilla -- täydessä touhussa hääräävän\nelämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara\nvaihtavat omistajaansa.\n\nMutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen.\nTalot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava\nmatkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset\nnoin sittiäisen kokoisia.\n\nTätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka\nkohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi\neivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat\navaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta\nsaapuneen silmä on tottunut.\n\nJärvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä\nkortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa\nmannaryynivelliä.\n\nJos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani\nmuistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa\nvuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin\nviikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen\nvarassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.\n\nMinä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka\nnimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin,\nettä syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja\nnäkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.\n\nAamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton\nirtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat,\nja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme\nhyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet\nruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin\nVesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.\n\nMinä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista.\nElämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien\nja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit\noppirahat.\n\nTällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet\nolisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen\npankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:\n\nHaaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua\nSuomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä\nvaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa,\nja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta\nruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että\nluulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja\nhuomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.\n\nNe pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin\nperehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi\nniitä harvoja paikkoja, josta saadaan \"lotaa\" eli villakuoretta,\nturskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.\n\nVuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu\nvillakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä\npyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä\nnuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä\nahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä.\nSilloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla\nammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä\nlaatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa\nturskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.\n\nMatkamme päämäärä oli kuitenkin Vardö eli Vuoreija, josta paremmin kuin\nVesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä\nvälittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa\nperäsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä.\nVinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat,\nlaivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta\nmatkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin\ntaas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina\nylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen\nkahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne\ntänne korkkimatolle.\n\nMutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä\nVarangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko\netukeulan, -- \"taittoi\", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset\novenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko\nkeskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani\nrasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen\nvesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä\nkun säästyi lattianpuhdistus.\n\nMinkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei\nollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.\n\n\n\n\nKIBERGIN KALASTAJANA.\n\n\nVardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta\njohtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa\nastelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme\nryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani\nsikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren\nosan ajokkaani hinnasta.\n\nAsiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että\nminä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet\nsikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi\nuusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä,\nmutta ohimennen saappaallani tehty \"pistokoe\" osoitti hänessä olevan\nsiksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä\nseuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.\n\nKaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli\npoistunut siivosti kohtauspaikalta.\n\nNyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin\nkunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja\nnyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun\ntaas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa\npyryssä kahlasin kaupunkiin.\n\nRakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa\nmatkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Vardö kyennyt\nnäyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.\n\n\"Nuuskatoosa\", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta\nkortteeripaikkaa.\n\nEksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään,\nluolamaiseen ravintolaan.\n\nElämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia,\nkalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni\nsoitteli haikeasti: \"Gud vet, vem kysser dej nu\", ja joku\nsentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.\n\nIstuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli\nmielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.\n\nUteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, -- vai sanoisinko\nsyrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä --\nseuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin\nkäsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla\npelattu.\n\nTämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa.\nVentovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen\nnahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kiellä,\ntulenko Suomesta. En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa\nsyntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi\nja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain\nkuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.\n\nIlmoitin saapuneeni Norjaan \"viskuuseen\", kevätkalastus eli \"viskuu\"\nkun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni\noli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan\nsilmän, huudahti hän:\n\n\"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä\nyhtä vailla. Lähde mukaan!\"\n\nKoko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä\nvahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen\naikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin\nvenekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen\npyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes\nlaivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka\njälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.\n\nPuhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin\njuristejakaan.\n\nPullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme\nlaivalle.\n\nIhmettelin suuresti, että vaikka Vardön satama-allas on kutakuinkin\nsuuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän\nlaiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain\npiankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi\nvoimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin;\nsitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen\ntakia sinne mahtuisikaan.\n\nTuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi\ntukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut\npahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50\nprosenttia tavallisuutta heikompi.\n\nKippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta\njanoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin\nkuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta\nkuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin\nhallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et\nmyöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.\n\nMutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä,\njoka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit\nlaatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai\nmuuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti\nkäytettäväksesi.\n\nMitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat\nmietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat\nkieltolakiongelmamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien\nolevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana\naamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli\nkäytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni\npestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista,\nja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain\nkuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.\n\nMelkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei\nsitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen\nmatkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren\nlaivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on\nEuroopan pohjoisin kaupunki.\n\nTehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin\nSuven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut\nturvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen\nkyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.\n\nPieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin\nSuven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme\noli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille\nlaskiaistanssiaisiin, -- oli näet laskiaistiistai --, eikä heitä\nkuulunut palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan\nääneni hukkui maininkien kollinaan.\n\nHetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta\nkuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua.\n\nIlmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka\nuimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista\nmukinaa, josta erotti senverran, että \"kyllähän sitä voi puheillaan\npröystäillä.\"\n\nTämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee\nuimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, \"isländarin\" ja muun ruumiini\nverhon ja sitten -- pää edellä reelingiltä mereen.\n\nKammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä\nmerenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin\nmustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää\nsuolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin\nsiihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä,\njoista päätin miestemme jo saapuneen.\n\n\"Soutakaa jolla laivalle\", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.\n\nMonta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä\nuintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista\npoikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän\nniinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.\n\nErnst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran\nyli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän\novat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän\nniitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet\nJäämeren yli.\n\nPäästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin voimin\nkyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle ja ruutua\nkoputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä kuumennettua\nolutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli koko tapaus\nunohdettu. -- Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme\nkuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.\n\nNorjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen\njuoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren\nsyvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten\nlähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne\nnyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.\n\nHolkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista\nkaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä\nmaksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista\nja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä\nkerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella\npohjaongella.\n\nLaivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa\nkelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi\npuolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua.\nSyötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa\nhylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja\nse olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden\nkilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin\nmoottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja\nmerivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.\n\nKohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen\npunaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt\ntunnelmaa.\n\nKun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla\nveivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme\nsyltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua\nkäytiin \"veivaamassa\", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa\nsilleen.\n\nKun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin\nlohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi\nsiima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut,\nparisylinen holkeri laivan kupeelle.\n\nJos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin\npitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä,\npitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin\ntynnyreihin.\n\nJos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä\ntoimitettiin tarvittava operatsioni.\n\nHolkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho\npuu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin\nhehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti\nsiitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.\n\nNiin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui\njuksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen\nheti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista\npitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä\njuksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan,\nmutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.\n\nMonasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin\nEtelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi\npyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.\n\nPian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä,\nei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle\nja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä\nkymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti\nuskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni\nhaihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona\nveitsien teroittamiseen. -- Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin\nhietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen\nihon muullekin kuin kananlihalle.\n\nHolkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi\npainunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin\nerästä -- tosin laissa kiellettyä -- keinoa. Tyhjän olutpullon suulle\nlyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai\nmerivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.\n\nEn koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta,\nettä aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku\nyksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään.\nPitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45\nasteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa.\nNiin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan\nlintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa\npuolessa tunnissa.\n\nKaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea\nuusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä,\nkuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä\nvaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen\nammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu\nminkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä\nhankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta,\nvellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa\noli arvottomana liikkunut syvyyksissä. -- Mutta ottajan työ ei ollut\nlastenleikkiä.\n\nErinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön.\nPuhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei\nniistä puoletkaan mahtuisi \"Maapallon eläimistöön\", tein tuttavuutta\nmonen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui\nkeittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni\nuskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta -- se kun näet\nnielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut\nmerenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.\n\nMyrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme\nja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin\nnäytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan\naallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja\nilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne\nnähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni\nniiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.\n\nUteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä\ntuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä\nsallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa\nne taas joutuvat kalastajien liinoihin.\n\nJoku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein\nammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria\ntraanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin\nkalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Vuoreijasta itään, oli\ntunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.\n\nValaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta,\nja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he\nsitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla\ntraanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten\naikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani\nmukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli\nkoko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä\nvalaanpyyntiyhtymää kohtaan.\n\nMinun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata,\nmyrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia\ntanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua\nVuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja\npoliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua.\nHän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään\nVenäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.\n\nSanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä\npoliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.\n\n\"Älä hyvä mies mene sinne\", sanoi Oskari, \"hän vangitsee sinut heti.\"\n\nKaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, \"et sieltä\nkuitenkaan takaisin tule\", sanoivat he.\n\nPysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin\nkadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.\n\nIlmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän\nminut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.\n\n\"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin.\nPoltatteko piippua vai sikaareja\", lausui hän ensi sanoikseen työntäen\ntupakkalaatikon eteeni.\n\nTällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle\ntuolille ja täytin piippuni.\n\n\"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?\"\n\n\"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. -- Ja mistä syystä\ntämä vangitseminen?\"\n\n\"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin\ntehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa\nja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt\nkuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?\"\n\n\"Nimeni on passini mukainen.\"\n\n\"Minulla on täällä kuitenkin kirje\", hän kaivoi kirjeen\npöytälaatikosta, \"jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola\nja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka\nvuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä.\"\n\nTällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen\ntodenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:\n\n\"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja\ntuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin\npuolelle.\"\n\n\"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on\nkuulemma mennyt Saksaankin.\"\n\n\"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden\ntodenperäisyyttä.\"\n\nSeurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi\npoliisimestari hymyillen:\n\n\"Te olette myös ollut Saksassa.\"\n\n\"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?\" kysyin.\n\n\"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti,\npäättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut\nsaada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette\nollut Saksassa.\"\n\n\"Kylläkait asia niin on.\"\n\n\"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin.\n-- Minkä arvon saitte?\"\n\n\"Luutnantin.\"\n\nHän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.\n\n\"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä.\nOlkaamme tovereita. Nimeni on Ole.\"\n\nKeskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli\nmielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset\nylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:\n\n\"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että\nsuurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä\nkäsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta\nupseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne.\"\n\nSitten kysyi hän: \"Minkätakia olet nyt Norjassa?\"\n\n\"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä\nansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä.\"\n\nSelitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:\n\n\"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa\nvalehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään\nasioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa\nkuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain\n'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua\nmatkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?\"\n\nKun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata\nolla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.\n\nErotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan\nluonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta\nkameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin\nsotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.\n\n\"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi\nkirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia\nkalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi.\"\n\nOskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. \"Tulithan sieltä vielä,\nluulin jo, että nyt ne veivät Antin\", sanoi hän. \"Nyt minä ostan pullon\nviiniä tämän päälle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä\nHaaparannassa. -- Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen\nkatselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli\nhänet heti maihin päästyään vangittu.\n\nSuven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin\njärjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria\ny.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista\nhuomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta\npaukkua sekä cowboymallinen puukko.\n\nKun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen,\nsähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän\nRoden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti\npikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois\n\"noitten epäluuloisten norrbaggien maasta.\"\n\nToista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut\nomituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan\nnäki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi\naukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä\nkoetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta,\nollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt\npakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa\neikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi\nakkunasta.\n\nMinä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti,\nettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut\nlyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.\n\nOlimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen\nviimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia.\nSuuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle\nilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja\ntutkin espanjan kielioppia.\n\nÄkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat\naluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan\ntiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja\nkoillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.\n\nKippari kiiruhti kannelle: \"Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota\nette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!\"\n\nPuolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle,\nmutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä,\npurjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa.\n-- Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta\nsellainen hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja\nmyrskyn mukana seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen\njääkerroksen kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin\nkonttaamalla.\n\nOmituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut\nnähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan\nkäsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä\nkiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri\nlaine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli\nulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä\nkuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset\nvesimassat.\n\nIlta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni\nlepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki\ntavarat lentelivät edestakaisin lattialla.\n\nKahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti\nkamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi\novelta: \"Tuokaa kirves nopeasti!\"\n\nSieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu\noli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. \"Lyö poikki\", huusi\nHalvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja\nraakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.\n\nLaine oli \"taittanut\" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä\nkannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti.\nUskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.\n\nIlman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön\naikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti\nnäköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme\n\"vuorelle\", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.\n\nMenin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljytakkia\nvetänyt yltäni.\n\nAamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas\nauringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma\ntuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden\ntuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle\nsaadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti\nhäikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä\nheittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä\ntemmellyksestä.\n\nOlimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen,\nyksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn\nalkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää,\nja holkerien eväiksi olisimme painuneet.\n\nYöllä, vähää ennen meidän saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus\nsatamaan pyrkiessään ajanut möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä\nnäimme rantaan ajautuneen hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja\nkaksi poikaansa jäivät löytämättä.\n\nKesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi.\nHalvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli\npeukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä,\nkun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan\nhavaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja\ntervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme\ntosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.\n\n\n\n\nMITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.\n\n\nVenäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta.\nJoka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin\nsotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis,\nAleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia\nlaivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta\nmeri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä\nArkangeliin, rautatien päätekohtaan.\n\nVienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä\nodottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun\nmennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut\nkapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he\nlaivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei\npäässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.\n\nEnglantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä\nristeilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin\napuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli\nvenäläinen.\n\nMyöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan\nröyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina\nNorjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian\nsaapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien\njäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin\nkatsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä\nvetäytyä kuin koira koppiinsa.\n\nMoni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi\nperille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä \"lossattiin\" kovalla\nkiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen\nvarusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja Ameriikka\ntarvittavia sotavarusteita heikommalleen.\n\nArkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän\npääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain\npurkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia.\nMutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään,\nvalmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan\nSaksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kuljetetuiksi\nrintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus.\nVaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian\nrintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä\nvähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten\nsodassa yleensä on tapana.\n\nSilminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:\n\nLastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin\nlaivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle\nja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys,\nniin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit\nnousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien\npituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä\ntulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä\nsirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui. Ryssät eivät\nkoskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat\nlukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä\nolleen tuhansia.\n\nSamaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä\nvallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva\nräjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin\nnostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat\nkulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin\nsaakka, toiset palasivat takaisin satamaan.\n\nJonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta\npaukkuja.\n\nSinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä\nsotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa\npitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät\nkeskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo\nkesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.\n\nSotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata\nsaataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin\nkuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota\nkäytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli\nlapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.\n\nSuuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja\nesteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi\nihminen ja pisti \"bachsteinin\" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin\nlähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle\nkehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.\n\nMies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli\nkulunut, mölähti hän:\n\n\"Hei suomalaiset, painukaa h-iin, nyt paukkuu!\"\n\nKaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin.\nPakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto\nyksinään, hyljättynä. -- Mitään pamausta vaan ei kuulunut.\n\nSitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää,\njoka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden\nvälistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki,\nkapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta\nja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja\nsamalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä\npyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja\nvedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen sen\nroihuavaksi nuotioksi.\n\nSe oli taas sellainen \"Pax tecum\" ryssille, osviitta, että \"pankaa\naseet pois, kun patruunat palavat täällä tuntureilla.\"\n\nRyssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan\nvaroittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat\nhuudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.\n\n\"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, -- vähemmän on\nvahtimista\", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä\ninnolla.\n\n\n\n\nHYLKEITÄ JA TURSKIA.\n\n\nSiitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa\nKibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti.\nKun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti\nkeskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni\nkibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu.\nKibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille.\nPostinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui,\nkukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän\nse voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund\ntaas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin\nsiskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli\nkeksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että \"eiköhän pojan järki mahda\nvielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen.\" Kibergiläiset\nsaivat uutta ihmettelyn aihetta.\n\nSeurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina\njonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän\npohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä\npassintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain\nsanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen\nmurjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli\nikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini.\n\nKibergissä kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa\nkauppias Moenilta vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan\nyläkerrassa. Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta\niltaan poltimme kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes\nnollassa. Puuta ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes\nvarpuakaan. Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.\n\nMaaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut,\ntuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran\nnähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen\nlikan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että \"tuollaista\nelävää ei olekaan\". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja\nlähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:\n\n\"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat.\"\n\nKatsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi,\njota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen\nmulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia.\nUteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä.\nOlivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa\nvaarallisimman vihollisensa alueelle.\n\n\"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa\", sanoivat toisetkin.\n\nMaihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi.\nNaisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli\njärjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä\nmuutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän\nvenekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.\n\nLenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot,\nlaskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten\nverkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla\nsitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä\nlenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut,\n\"ryssä\" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä\npäivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa \"päkkiä\", ja\npakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen\npäiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.\n\nOskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti\nrehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: \"Pidä varasi, se\naikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä.\" Vardössä ollessani hoiti\nnäet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän\nrajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään\nkuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla\nvastaan muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan\nraivoissaan; pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos\nkahvipannuja, tyhjiä olut- ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita\ny.m. irtaimistoa, jonka ohella hän on ottanut minun Mauserpistoolini\nja paukuttelee sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti\nminua menemästä sinne.\n\nTunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei\nollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita.\nKippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven\nläpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi\nOskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.\n\n\"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit\nminut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli\nilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFinnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä\nmatkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli\nsyntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä\nei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin\nhuonosti.\n\n\"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen\", sanoi hän, kun\ntiedustelin asiain juuria.\n\nKibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia\netelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin\nkansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät\nymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat\niltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi\ntulevan uskonnolliseksi.\n\nYhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin\nsuomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä\nummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä\nihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka\nsentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon\npääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa\nmenneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin.\nMiehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon\nsuulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin\nlaivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli\nkolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.\n\nTenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto.\nSiellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä\noli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta\naikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy\nkuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta\npaikkaa asumaan, -- siellä kummitteli.\n\nJouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä\nkajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.\n\nLiesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia,\nlojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä\npoistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi\nkorkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.\n\nTakaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne\nse vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän\nkertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle\nja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut\nruskeatakkinen mies \"sydwesti\" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään\nnelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut\ntupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää;\nautiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. -- Pakokauhussa keräsimme\nkamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.\n\n-- Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? -- Pois\npiti minun näiltä rannikoilta. --\n\n\n\n\nKILPISJÄRVEN PAMAUS.\n\n\nVapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja\ntunsin taas olevani kuin turisti ainakin.\n\nKolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet\naskarruttivat mieltäni.\n\nAjatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U. S. A. ja\nBritannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien\nkautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.\n\nJo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja\nlentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön\nsatama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä\nkaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa\nkuljettajiaan.\n\nKaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen\nvapauttamiseksi.\n\nEn mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet\ntonnit sotatarpeita kuletettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos\nminulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti\nkontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta.\n\nAntaako tällaisen määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien\nkäsiin? Ei! Se on hävitettävä tavalla tai toisella.\n\nSitävarten istuin \"Polarlysenin\" kajuutassa matkalla etappiin.\nSuunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.\n\nHaaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän\nhyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:\n\nVarustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja\nsamalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.\n\nKun kuitenkin räjähdysainevarastomme oli mitättömän pieni, käsittäen\nvain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää.\nTämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi\neteenpäin.\n\nVoidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä\nTromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle\nlähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita.\n\nKaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.\n\nH. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa.\nRovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin\ntoimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa -- kuin Haapavaaran\nJyrin karhu kierroksessa -- ja Malmbergille tuskailivat, että \"mitäs\ntässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan\".\n\nMalmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen\nsuhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.\n\nMiehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä\nmatkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin\ntoiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan\nSaksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät\nviisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa\nolevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka\ntapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät\ntavarat järveen. -- Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että\ntavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä\nmetrinpaksuisessa jäässä.\n\nAsiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta,\nja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon\nTukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.\n\nKun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua\nalkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva\nräjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten\nmiehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.\n\nKuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä\nSiilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat\nheidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.\nPaikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.\n\nUlkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita.\nSiinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita,\nkenttäpuhelimia y.m.\n\nIltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma\nseuraavaa päivää varten.\n\nVieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät\nmurisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus\ntoisiin käsiin.\n\nTerävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille,\nettä \"herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka\npysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta\npaukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis\ntietää koko asiasta mitään.\"\n\nVartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti -- joskin\nkasvoiltaan hiukan kalpeina -- sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä\nmauserin tunnoton piippu.\n\nNyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut\nräjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten\nkipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.\n\nSeurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita\nvinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita\nvilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin.\nAnnos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.\n\nJuuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä\nkaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien\nlomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen,\nnäki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja\nvälähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti\nmiehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi\ntasajyväliä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä,\nja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.\n\nSuvi korjasi kiveliöstä kauniin pistoolin sotasaaliina.\n\nTämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen,\nkunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona\nLontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.\n\nKapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon\nkäskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren\nkorkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino\noli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki,\ntulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei\nsietänyt mennä sammuttelemaan.\n\nJonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä,\nja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin\nhuoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa\nasennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.\n\n\"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua\ntavaraa tuolla kasassa on\", sanoi Villamo.\n\n\"En minä tiedä, mitä siellä on.\"\n\n\"Ellette ole ennen tienneet, niin nyt ainakin kuulette.\"\n\nUlkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:\nPut, puti put, -- piuuu, put, put prrrr.\n\n\"En minä anna mitään todistetta.\"\n\n\"Vai ette anna?\" -- Mauserin hana nousi naksahtaen vireeseen.\n\n\"Kyllä minä kirjoitan\", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla\ntäysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.\n\n\"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa\nammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään\nhuoneessanne täsmälleen tunnin. -- Jos kovin kiire tulee, niin onhan\ntuolla nurkassa komuuti.\"\n\nSuvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta\nreikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.\n\nVielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana\nviiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville\nlappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman\nnielevästä kansojen kamppailusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää\ntehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä\nannetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu\ntunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.\n\nHaaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan\nuutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten\npainuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille.\nSeuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin\n\"tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta\nkomennusmatkasta.\"\n\nVaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? -- Ei lumppuryssän prenikkaa\nannettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman\nheitä ei olisi tullut yhtään mitään.\n\nEn tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain\najattelen -- -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMalmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä\nTromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni\nyksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo\nnauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko\nRuijan valtakunnassa.\n\nSamana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta,\nsain Malmbergilta sähkösanoman: \"Pojat matkustavat tänään, kirje\nseuraa.\" Tästä käsitin että \"pojat\" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli\nollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri\nvarastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet\nolivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.\n\nOdottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun\nehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä\noli Skibotten.\n\nTämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä\nkilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä,\nettä suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman\napuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut.\nKelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien\ntavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.\n\nTavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla\nSkibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi\ntarvittaisiin \"termiittejä\", sillä kankaisiin, saappaisiin ja\nkenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti\nsitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan\nkehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan\nparin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista\n\"juoksevaa tulta\", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia\nliekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan.\nSellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten.\n\nSkibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä\nseuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla\nvinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.\n\nKuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten\nkeskustelevan, että \"tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat\nAmeriikkaan.\"\n\nKerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa\nlähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen,\nlupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.\n\nIltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot\non räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän\nsilmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko\nesiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä;\nrauhattomaksi tunsin oloni.\n\nKävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui\nsinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:\n\n\"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne\nlaivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne.\"\n\n\"Milloin laiva tulee?\"\n\n\"Puolen tunnin kuluttua sen pitäisi täällä olla.\"\n\nNyt olivat hyvät keinot tarpeen. -- Hyvää maksua vastaan lupasi\nveneukko saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut\nmennä taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti\ntovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen\nläheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.\n\nPuolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa;\nsiellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin\nlaituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.\n\nYötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva\nviiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma\nkevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin\nainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin\nSaksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.\n\nTromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui\nmiltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden\npuhuvan suomea, he heti sanoivat: \"Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi\nottaa.\"\n\nVannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole\nvielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin\nkaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.\n\nAamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta\nmiestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin\nsotahommien miehiä hirvittäneen.\n\nLödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi\nvuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin\nnähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen.\nSää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui\nylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo\nkannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta\nsitä keulasta perään saakka.\n\nLähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä\nvastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi\ntäälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän\nmyöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun\npoliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan\nymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää\npuhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin\nsiksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni\nhänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta.\nNyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se\nroisto miten kykenee.\n\nHaaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista.\nMiehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten\nsiellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin,\nettä räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme\nsiis jännityksellä heidän paluutaan.\n\nKolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset\nsotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa\nvaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt\nkertomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat\nHaaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen\nkäsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa\nsaketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi,\nulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin\nsoveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun\ntaas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani\nhatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi\nostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille,\nenkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.\n\nJossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas\nkalabassipiippuani hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän\nnähtyään huomautti, että \"Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella\ntätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se\non siksi tyyris piippu.\" Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla,\njossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan\niloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti\nkapsäkkiini.\n\n\n\n\nELOKUVIA TUKHOLMASTA.\n\n\nTukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa\nmatkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain\nmukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne\nsyönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin\nyksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani\nkassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni,\nolivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas\nei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.\n\n\"Ehdotan, että annettaisiin asia olla sellaisenaan.\"\n\n\"Tehkää lasku valmiiksi huomiseksi\", määräsi Lassen lyhyesti.\n\nJa teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa\nm.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo\nsokeria Smk. 2:--, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. 1:75.\nryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. -- Laskun\nloppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.\n\nLassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat\nmenivät sekaisin hänen päässään. Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä\nkärsimiäni kurssihäviöitä, käveli hän kassakaapilleen ja maksoi minulle\npuuttuvan summan.\n\n\"Ja nyt te veitte kassan viimeistä äyriä myöten\", sanoi Lassen lopuksi.\n\nOlin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa\nsanottaisiin, räjäyttänyt pankin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli\nmyös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille\nSe oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti\nkatulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme\nkokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun\nsaatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan\nyhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat\ntoiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän\nsaavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että \"kun minä rikastun, niin\nmenen autokurssille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain\näveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä\nasuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen\nkortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli\nkortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi,\nmissä hotellissa oli ollut, vastasi hän: \"Tuollapa nukuin Perseliuksen\npuistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotellimaksuihin ja\njuomarahoihin.\"\n\nOli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät\nkäsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään\nschnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista\nkaristanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut\njurommaksi ja suorasukaisemmaksi.\n\nSaapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja\npuheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne\nmatkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä\nRosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan\nsiellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku\nnimi mainituksi, kysäsi hän:\n\n\"Mitä sinä tykkäät herra ----sta? Minkälainen mies hän on?\" johon\njääkäri ykskantaan vastasi:\n\n\"Kyllä se mies on minun mielestäni suuri p-- --.\"\n\nJonka jälkeen kaikki kolme punastuivat ja katselivat hetkisen eri\nsuuntiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset\nolennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla.\nSenvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä\nasioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.\n\nMuistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin\nkeinoin häätää tungettelija.\n\nLomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja Nordenswanin kanssa istuin\nSkansenilla Novillassa rapuja syömässä. Huoneeseen astui punanaamainen\nmies, jonka tunsin jo edelliseltä vuodelta, jolloin hän hotelli\nReisenissä useampaan otteeseen oli yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo\nsilloin eräänä pimeänä iltana aioimme Bruunin kanssa antaa hänelle\nhieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla, jonne mies oli meitä\nseurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.\n\nNyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen\nkompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut\nolla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin\ntöykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään\n\"massaasiksi\". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena\nravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva\nRosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi: \"Älä lyö\nihan vielä.\"\n\nNyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin\nmuka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin\nodottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman\nnyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen\nsilmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. -- Eipä olisi\ntullut saapasnahkaa siitä miehestä.\n\nMutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä\nsika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin\nmukanaan kaksi poliisia.\n\nKohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni\nilmoitti minulle: \"Ni är häktad.\"\n\n\"Jaha, jaha, mutta ehkä saan ensin suorittaa laskuni?\"\n\n\"Kyllä, olkaa hyvä.\"\n\nKärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun\nja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti\nravintolasta -- tosin ilman musiikkia.\n\nKun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan\nosuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee\naivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn\ntarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.\n\nPianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen\nkuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin\npuolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan, samoin\nmuutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli yltäänsä\nveressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti kaunopuheisen\nesitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani pöydässä.\nKoko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi.\n\nOlin jo laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä\nkarjasi:\n\n\"Minä tahdon tietää, ketä ne toiset olivat siinä pöydässä.\"\n\n\"Tekö täällä kuulustelette vai komisario\", sanoin hänelle ja\nmuistaakseni irvistin.\n\n\"Viekää mies putkaan\", kuului komennus.\n\nJäätyämme komisarion kanssa kahden, kysyi hän:\n\n\"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin\ninnokkaasti tahtoi saada heistä selkoa.\"\n\nNyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin\ntästä uudesta ystävästäni.\n\n\"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian\nsuhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää\nyötä.\"\n\n\"Sitä samaa.\"\n\nLähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he\nvarmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän vielä\nistuvan Novillassa -- asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti --\npoikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: \"tuolla hän on taas\", kuuluivat\nympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä, joka\nkuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen\nruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan\nsanoen:\n\n\"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on\n-- --.\"\n\n\"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. -- Kyllä minäkin\ntämänpäiväisissä kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä\nKallelle.\"\n\nHetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo\nlevottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.\n\nTukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran\nhuvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta,\nettä Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.\n\nSöimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme\nhuomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen\nvalokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.\n\nSeuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen\nsiellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet\nniitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:\n\n\"Jaså, se olikin vain huvimatka.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva\nseurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen\n\"Höyhensaarilla\". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin\nja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai\nkaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun\npääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten\nihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En\nluullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla\npohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.\n\nValtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen,\njosta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti\npitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden\nterä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat\nlyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä\nasiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää\nlehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä\novi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita\nnaamoja.\n\nAamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja\nerehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi\nmonisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen\nasianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä\ntoimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.\n\nPuistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä\noli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka\nheti saapuikin ja tiukasti kysyi: \"Mitä herrat täällä tappelevat?\" Minä\nselitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki kaiken\nolevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.\n\nRuotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat.\nLund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti\nvastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään.\nTällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:\n\n\"Jaa, siinä tapauksessa täytyy hänen pyytää minulta anteeksi.\"\n\nSekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se\ntorjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole\nmitään syytä anteeksipyyntöön.\n\nSaatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti\npyytää anteeksi.\n\n\"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että\njos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka\ntapauksessa.\"\n\nTaas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken\nmietittyään sanoi vastustaja:\n\n\"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min\nursäkt\", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.\n\n\n\n\nKOLMOSET MATKALLA.\n\n\nHeinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa\ntiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, -- luultavasti\njoidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä\nottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat\nuudelleen.\n\nVaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni\narveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä\neikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä\naikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:\n\n\"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua\nhakemaan rahat. -- Mistä aiotte mennä rajan yli?\"\n\n\"Mieluimmin Haaparannasta.\"\n\n\"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?\"\n\n\"Mahdollisimman pian.\"\n\nSaatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan,\njossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikään Saksasta saapuneita\npommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle\n-- ja tietysti sieltä edelleen -- ja Malmberg kysyi, haluaisinko\nlähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan,\nkaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja\nrahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.\n\nKun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa\npommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme\nraskaat matkalaukkumme junaan.\n\nNiin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka\nmatkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa,\nlöytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva,\njoka esittää meidät juuri junaan astumassa.\n\nBodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten\nnousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin,\njossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti\nensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta\nHaaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.\n\nTätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme.\nSuurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme\nsiirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet\nkesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi\nliittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.\n\nTällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti.\nTarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi\nheti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.\n\nTiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä\nhyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa\nherännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä\njuoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi\nmyös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla\nkotiinsa.\n\nAmmattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja.\nKertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista\nkiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä,\nkaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on\npuolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset\nkontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme\nkuulla suuren psykoloogisen totuuden:\n\n\"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin\nvilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa.\"\n\nLausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja\nkeskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten\nsielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei\njunailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että \"heti pysähdymme\nteidän asemallenne\".\n\nLyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.\n\nLuulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja\non siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas\nsotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa\nei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme\nmiellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.\n\nPäivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui\npaitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta\nheillä ei ollut hihoja ollenkaan.\n\nTarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme\nja luonnollisesti esittäydyimme.\n\nMala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin\nsuomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.\n\nOnnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi\ntäydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä\naikaa.\n\nVirinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille\nvarsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä\nsuomenkielellä:\n\n\"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista\nkieltä.\"\n\nMinä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa\nvarsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin\nkertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.\n\nKerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen.\nIstuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin\njokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja,\njoka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut\ntietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä,\njoka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:\n\n\"Bauer, Kauffmann aus Perlin.\"\n\n\"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?\"\n\nTällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen\nsaksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin\nopettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Tonnerwetter, mitä h-iä minä nyt sanon?\"\n\n\"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni\", vastasi Kekoni. Sitten\nuskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei\nhalua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän.\n\nOnnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme\nikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan\nyli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he\nryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään\npakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta\nryssät sen korjasivat.\n\nKasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi\nteräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä\numpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon.\nHe kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan\nlääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko\nnäitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien\nkuullen viitsi mainita.\n\nApteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset\nlääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.\n\nVahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten\nPietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt.\nEivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.\n\nSeurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi.\nEi ollut nyt yrittämistäkään \"soudella uistinta\" aivan Tornion\nlähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä\nyli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion\npohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.\n\nMeitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut\nsaapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli\nkaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin\nseurasivat liikkeitämme siellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutkan kautta tie suorin\". -- Sen älyten ja välttääksemme mielestämme\ntarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.\n\nTarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-Luulaja-Boden-Ylitornion tietä.\n\nKovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme\nSeittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja\nsähkösanomat olivat jo matkalla -- valmistaakseen meille juhlallisen\nvastaanoton Kemissä.\n\nErkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin\nluona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle\nsijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. -- Tullista\nsaisimme itse suoriutua.\n\nVoidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme\nSeittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.\n\nVastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat\ntarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren\nitärannalle niitä koettelemaan.\n\nAikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata\nmetsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja\nruotsalainen patrulli \"piiritti\" meidät.\n\nMinä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: \"Mitä\nherrat ampuvat täällä?\"\n\n\"Harjoituslaukauksia vain.\"\n\n\"Tuletteko Suomesta?\"\n\n\"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla.\"\n\n\"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette\nsalakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?\"\n\nVedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin\nColtin.\n\n\"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä.\"\n\nAseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.\n\n\"Onko teillä patruunoita näihin?\"\n\n\"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin.\"\n\n\"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei\nsaa ampua.\"\n\nTurvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi\naamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella\n-- tosin noin 100 m. välimatkalla -- laivalaiturille. Lakkia heiluttaen\nerkanimme laiturista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPlantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat\npommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne\njo ennen meitä.\n\nSiellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen. Hän\noli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita pakoon,\nsai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon, jossa nyt\nhoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua.\n\nHän oli väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän\nsauvoi venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen\naina uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla\nrantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja\nvastarannalla.\n\nRyssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää Lyytikäisen\nhommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo matkankin päästä.\nKun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään tarvinnut pelätä\nmatkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta oli tulijoita, ilmestyi\nerään asiallemme myötämielisen talon rannanpuoleiseen akkunanpieleen\nvalkoinen liina. Silloin oli Lyytikäinen aina veneellään vastassa.\nMonet kymmenet ja sadatkin kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä\nkuljettaen, milloin taas tiedustelumatkoilla.\n\nKuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin\nturvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli\nepäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta\nluottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa\ntunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan\nsaaneet häntä \"jyvälleen\", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää\npelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä\nkuin sorsa metsämieheltä.\n\nKerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka\nTervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät\nvahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli\nLyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan\nheittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.\n\nViimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja\nlisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään\nmakailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.\n\nMatkaaja kiirehti lähtöä: \"Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy\nniin ristin sielua koko rannalla.\"\n\n\"Älähän hättäile\", sanoi Lyytikäinen, \"vuottelehan tuolla kamarissa.\nMinusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta.\"\n\nHän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen\npäässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan\nkaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin\nheinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille\nheinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin\nhelteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.\n\nMutta Lyytikäistä ei petetty -- -- --. Kului tunti, kohta kaksikin,\nyhä vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin\nouto välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut\nauringonsäde.\n\nLyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi\nrasvatyynen joen yli: \"Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun\np-een olen jo nähnyt.\"\n\nJa katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja\nkäveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle.\nPian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi\nkierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän\nkätköissä. -- Lyytikäinen vaan \"svirvlaili\" haukia ruohikon reunassa.\n\n\n\n\nKORPEA JA KANGASTA.\n\n\nMetsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään\njääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine\ntaakkoinemme painaltaa Kajaaniin.\n\nMajatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme\nkahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.\n\nTunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa\nvaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että\nMetsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun\nei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.\n\nTalon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen\nsanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme\npyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi \"eräälle\nodotettavalle\", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei\nvielä silloin ole ripustettu silmukkaan.\n\nAuto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting,\nasiamme täysin oivaltava mies.\n\nHän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko\nonnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet \"painamaan lusikan\nalas\", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien\ntullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.\n\nLyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset\ntullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien\ntullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa\nPlanting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi,\nsillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään\nmuusta kuin matkatavaroistamme.\n\nTyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään\nvikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen\nhelteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut\nkiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut\nturmiota.\n\nJossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme\nja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.\n\nVene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin,\nettä Suomenpuoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä joen\ntoisella puolen.\n\nLäksimme \"uistelemaan\", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä.\nPitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata\nvoileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien\nsäestyksellä.\n\nLyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan\nhavaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut\nYlitornion kievariin.\n\n\"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle\", sanoi Lyytikäinen, ja\nestelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta\ntoi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.\n\nIltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja\nsiitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne\nsaavuimme aamuyöstä. Joki -- tai oikeammin puro -- oli mielestäni\nsopiva oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin\njokunen kala aamiaiseksi.\n\nOikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle\nsytyttämänsä nuotion ääreen.\n\nMinua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta\nostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala\ntarttuu metsämiehen onkeen.\n\n\"Toiset syö toiset ei\" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin\nodotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.\n\nPaistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani,\npunasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä\ntunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.\n\nJärjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin\nsotaäänellä:\n\n\"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään.\"\n\nEn tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä\nhetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että\nkahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.\n\nSeuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme\npistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä\nmuonavarastoihimme.\n\nAluksi Kolarin -- Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja\nnoudatellen saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien\nratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä.\nVesireitti oli siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla\nkievarista veneen, jolla aloimme viilettää etelää kohti.\n\nJos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin\neteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä\nihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut.\n-- Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen\nperässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.\n\nTutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin\nyllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi\nrahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi\nPetsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla\nkapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat\novat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei\nmuuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi\nkiskoille.\n\nKun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole lähemmin\nkerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi ketään\nottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin kuin\nedellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät\nhirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi\ntyönjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin\ntehdyksi.\n\nKankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka,\nmutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä\nsoita ja nevoja.\n\nTalvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli\nkai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat\nrautatien jäätyneen Baikaljärven yli ja päätti nyt itsekin koettaa\nsamaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja\nniin valmistui uutta rataa kilometrittäin.\n\nKestihän sellainen rata keveän työveturin painon, mutta rakentajat\neivät olleet ottaneet huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku\nkoskaan. Kun siis koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle\nradalle, niin -- hupsis -- alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen.\nHädintuskin pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain\nsatutorvi sammaleenpinnalle törröttämään.\n\nHetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat\ntyömiehet, että \"eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on\nkysymyksessä\"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja\npian oli rata taas entisessä kunnossaan.\n\nTämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää,\njoten se on tosi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan\nRovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja\nGottlebenin luona.\n\nSaimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan\nolivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä\noli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat\njäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä\nmoraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.\n\nGottleben itse oli -- jo nimensäkin vuoksi -- \"prikattu\" ryssien\nkirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti,\nettä tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin.\nOsoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt,\nsilloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa\nesi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo\nolisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.\n\nGottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin,\nkoska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. -- Rautateitse emme\nmissään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo\nsantarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat \"germanskij spion.\"\n\nVoimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä\nvälittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina\nPekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.\n\nTäällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään\npitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin\nAuttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme\nkuuluisan Auttikonkään alla.\n\nSakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti\nkertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan\nhänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta.\nLuvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:\n\n\"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua\nAuttikönkähällen kylpömähän\", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun\nluetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:\n\n\"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta\nja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että\nensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa\nsopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä,\nmitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon\nkaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan\nsen vaikuttavuutta.\"\n\nOlimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä\nhäiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta\nveteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.\n\nKalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa.\nTuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun\nsiima vinkasi ja Oikki huikkasi, että \"nyt se nappasi, se iso!\"\n\nOikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin,\nkoska siima usein luisti takaisin sormien välistä.\n\n\"Nykäise se suoraan laidan yli\", sanoin Oikille, peläten sen muuten\nriuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.\n\nOikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi tapsi.\nHetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten painui\nse voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. -- Heikotpa olivat\nhaaparantalaisen kauppiaan vetimet.\n\nSe oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli\njo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.\n\nEnsi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja\nnopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.\n\nRauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin\nkuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme\nkilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä\npuhumattakaan.\n\nRantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan.\nKohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin\noli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista\nahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.\n\nTikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin\niltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen.\nOikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme\nlitranverran teetä.\n\nParisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen\nyksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä\nmurhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet\nyön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja\npolttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.\n\nEhtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven\nitäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun\npeittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti\nsen läpi.\n\nJo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme\nkartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta\nKorojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee\npuolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä\nlaajojen luonnonniitty lakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli,\nettä usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.\n\nKun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat,\nnostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla\nhalkeilemisen estämiseksi.\n\nPosionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan\n\"salongissa\" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli\nTaivalkosken maantie lapikkaan alla.\n\nPuolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä\nsuolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä\nlakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä\nkäymään luonaan.\n\nEn tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui\nminusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli\nmyös nimismies.\n\nKeskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut\njonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies\npoistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua\netsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan\nminua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän\ntuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon\ntulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.\n\nLähin päämäärämme, Kajaani, oli Savonradan loppukohtana tunnettu\nmeikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät\npoliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja\nvähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä\ntarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet\nenempää kuin omat persoonammekaan.\n\nRaskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset.\nKiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt\nkuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan\nseuralaisteni edelle.\n\nKäsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle\ntaipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit\nkärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen\nPudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo\ntehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto\nsyyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.\n\nKatkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti\nmanailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja\npuheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut\nyksitoikkoiselta.\n\nKyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita\npohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa\nkuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka\nhanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria\nkiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan\nreki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan\ntarkastuksen. -- Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin.\n\nIhmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni,\n\"eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan.\"\n\nMinä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.\n\n\"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari,\njotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista\nja puhuivat joistain suojametsistä?\"\n\n\"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen.\"\n\n\"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme\", arveli kyytimies.\nTämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin\nhänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista\nliikkuvani samoilla asioilla.\n\nOletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari,\njotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta\ntutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella,\njoten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla\nkahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi,\nkatetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.\n\n\"Tottakai me yhdessä syömme\", vastasin.\n\nHämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun\nistuutuessani häikäilemättä -- tosin kohteliaasti kumartaen --\nvaratulle paikalleni ruokailuhuoneessa.\n\nKeskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän\npoistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:\n\n\"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?\"\n\nSelvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa,\nolisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui\novelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja\ntungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.\n\nPuurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun\npäin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s.\npääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin\nlusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.\n\nHuoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut,\nmutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa,\netteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen\nmatkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä\nlokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät\nlain suojalla pääsisi ronkkimaan.)\n\nTutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle;\nvielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän\nnurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista\nvirantoimitusta.\n\nMajatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme\nMieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi,\nettä \"ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia.\"\n\nKajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut\nnähdessään hän vallan kauhistui:\n\n\"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö\nsiellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari\nviikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy\nliikkumisesi täällä mahdottomaksi.\"\n\n\"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit\nkiertämään.\"\n\nVeljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti\nkoirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.\n\n\"Jopa on veljessarja joutunut hajalle\", arvelin mielessäni: vanhin\nveljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla,\nkeskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa\nsaksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.\n\nKun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä\nkohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme\nomille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas\nkohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.\n\n\n\n\nOIKIN MARATOONI.\n\n\nMatkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin\nreitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin\nmukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa\nrajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän\notti muutamia \"esineitä\" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne\npuulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet\ntarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta,\nnoudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.\n\nPohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä\nkului.\n\nSamoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme\nhermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin\nasiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään\npidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia\nsalamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan,\neivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.\n\nPostimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta\nkulloinkin oli käytetty.\n\nKohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Eija\nRihtniemen luona Kajaanissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta\ntepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani\nroikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa.\nKaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen\nyön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä\nvuoteesta sitä enempi. Tuntui nänollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä\naamulla herätti minut kuin kasarmissa.\n\n\"Nyt se s-n santarmi otti Suvirinteen kiinni.\" Siristelin unet\nsilmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:\n\n\"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta\npäivällä.\"\n\n\"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin\nseminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt\ntäytyy lähteä.\"\n\n\"Joskerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää\nteen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki\nrauhoittuu.\"\n\n\"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole\nviisainta, että menet metsään piiloon.\"\n\n\"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä.\"\n\nKadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä\nväkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.\n\nArvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en\nhalunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni\nmetsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan\npois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä\nsentään niin paljon \"munitsuunia\" käsillä, että saatoimme räjähdyttää\nvaikka yhden kaupunginosan ilmaan.\n\nKävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä\nPokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:\n\n\"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä.\"\n\nHuutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen\npostimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä\nkatua kuljin.\n\n\"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis.\"\n\nWirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin\nhänelle siitä, sanoi hän nauraen:\n\n\"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi\ntehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia\nnuuskimaan.\"\n\nMainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan\nvangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti\nveturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti\npoliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät,\netteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.\n\nSöimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa\nolosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin\nitseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen\nhaahmossa harppoen pitkin santaista katua.\n\nMainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:\n\n\"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla\netsineet metsästä.\"\n\nNyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:\n\nVillamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta\nosti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja\nsantarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo\nseurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti\nsantarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.\n\nPoliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon\nkäytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen\nkatunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja\niskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen\nkadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, -- Pietarinen\noli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi,\nja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli\nnähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti\nkiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus\noli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä\nsuvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja\nmuutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa.\nSiellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja\nsouteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet\npoliisikamarin portille.\n\nJo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään\nhuitoen huusi hän: \"Ottaga giinni, ottaga giinni\", tarkoittaen\nhuudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten\nhuomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta,\nkerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni\nolettamansa suurrosvon.\n\nRantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:\n\n\"Puolen tietä postille\", -- ja jätkien rintama aukeni keskeltä\nleveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.\n\nVillamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: \"Antakaa joku\nteistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle.\"\n\nJätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.\n\nVillamo hävisi metsän peittoon.\n\nJäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he\nkeskenään tuumailleet:\n\n\"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. -- Vaan kyllä oli miehellä\nhyvät aseet. Seitsemänpiippuista revolveriakin vain heilutteli.\"\n\nToisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku\npaikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä\nampua.\n\n\"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle\", vastasi santarmi.\n\nAsiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.\nSen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä\nota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun\nKajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien\nmukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli\ninnoissaan:\n\n\"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä\nsantarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin\nmiestä, joita olen jo kauan epäillyt.\"\n\nKun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta\nliikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme\nturistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin\nolisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni\nsantarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan\nvälttää hotelleissa.\n\nNyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän\nmahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:\n\n\"-- -- Wer will des Stromes Hüter sein --\" niin että se kuului yli\nhiljaisen kaupungin.\n\nJoukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla\nVillamon jälkeen.\n\nHeti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka\nesiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen\nmiehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin\njollekin asialle. Varjo seurasi mukana.\n\n\"Mitäs helv-ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa\nk-aan\", kivahti Suvi.\n\n\"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.\nOnkohan teillä passiakaan.\"\n\n\"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs\nnähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen\nhommia.\"\n\nMies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme\nturistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla\nkerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin\nmukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. -- Vähänpä tunsivat\nsentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista\npohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen\nmiehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin\nvain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta,\nniin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.\n\nIllan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle\nOulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme\nmahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan\nhuoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut,\nmistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin.\nVuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.\n\nPuolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä\nkäsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei\nollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen\nhuutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.\n\nPihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä\nläheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä\nkohtaamamme henkilö oli -- Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies\nterveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä\nlainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin\nsaamansa osoitteen mukaan.\n\nHän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan\nhatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä.\nIltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti \"lainata\" vene\nja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.\n\nKaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että\n\"painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti\", vaan se ei vielä käynyt\nlaatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin\noli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.\n\nKuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien\nvälisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten\nrakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi\noleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti\noli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki\nnäyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä\npuolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa\netsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen,\nhe hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, -- onnekseen. Jos vain\nkolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä\nhiekkaisella harjulla.\n\nEino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen\nkämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten,\nsaatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja\npoliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina\nSuomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että\nmeitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, \"kolme musketööriä\", eli\nkuten Heldt Tukholmassa sanoi: \"Die drei wilde Kerls da oben\".\n\nAsiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme\nlähteä kohti Lappia.\n\nYö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen\npinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta\nloimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja\nminä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä\nrauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.\n\nÄkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen,\nsellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua\nkuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.\n\nLopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni\nArvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei\nse voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua.\nKulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. --\nAikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska\nhe arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.\n\nKun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia,\nsaattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa\nodotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän\njärvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo\npilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä\nkiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.\n\nEtenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin\nmelko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa\npeloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää\nja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja\nnostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.\n\nÄänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä\nodottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa\nolisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani.\nRiensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti\neteläisen kummun taa \"kuin kuvajaiset hattarojen\".\n\nKuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen;\npirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas\nyli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta\ntulijoillakin olisi lämmintä.\n\nKajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa\nseuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea.\nEnnen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä\nyötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan\noli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. -- Olimmehan tosiaan\npäässeet kuin koira veräjästä.\n\nKaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme\nmetsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi\nesitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä.\nVillamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia,\nja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen\ntienpolven taa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse,\nsiksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot\nsinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä\nmyöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas\nmetsätaipaleella kajahteli: \"Det gingo tre jäntor i solen\". Laulu sopi\nniin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.\n\nPuolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän\nmajataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:\n\n\"Teitä on täällä jo odotettu.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri\nlähtivät rantaan.\"\n\nIhmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt\nperille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti.\nEmäntä kertoi, että Rihtniemen Eija se tänne jo eilen sanan toimitti ja\nkäski saattaa sanan Ukolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy\noli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin\ntarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen:\n\"Vieläkö lyön?\"\n\n\"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin.\"\n\nJa tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan,\nkun minä jo läksin vilvoittelemaan.\n\n\n\n\nKOSKENLASKIJOINA.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli\nerota Hallan suopeista suojista -- --\n\nUkko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parinvirstan verran. Kohisevan\npuron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen\nja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan\nhuudahti: \"Katsokaas pojat, tuolla on hauki\", ja osoitti sormellaan\npientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen\npyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin\nhauenvonkale.\n\nSeuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi\nlaukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.\n\nSuvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin\nollut tarkistettu.\n\n\"Ei tainnut osua\", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken\nkopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin\nkilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja\nkeskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.\n\n\"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea\nvaikka ryssän komppanian läpi\", sanoi Ukko. \"Tämän minä vien muistoksi\nkotiini.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa,\nharvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen\nkievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme\notimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei\nolisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet\nhölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme\nkilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut\nviedäkseen, niin vieköön perille saakka.\n\nEro kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati\nkyytimaksua koko matkalta, -- mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.\n\nKorojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme\nmatkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa --\nvaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen --\nja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa\nrakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä\ntulevalla matkalla koettavat kolaukset.\n\nSeurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme\nmuuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut\npettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme\nvuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat\npystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta\nAuttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo\njo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen\nNorrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata\nnäkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin\nhyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.\n\nTuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme\nAuttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan,\nsillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.\n\nRantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia\nmustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus:\n\n\"Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas;\nsäästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee\nyhden veneen pidättelemään.\"\n\nSanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti\nrännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta\nsitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista,\nSuven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.\n\n\"Pysyykö nyt?\" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama\naskel alaspäin ja hellittää otettamme.\n\n\"Kyllä pysyy\", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.\n\nJa silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi\nluisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa\nvauhtia rännin alapäätä kohti.\n\nSe oli komiata katsella. -- Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia\nkyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois\nveneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan\nOlleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka\nmyöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilliseksi, suuresti häiriten\nyleistä hyvinvointiamme.\n\nTukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi\ntukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin\nnaulattu.\n\nNäytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa\noli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja\nreippaasti laskimme alakoskeen.\n\nEmme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan\nja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene\nkarusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin\ntervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin\nhuolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja\nkeuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta\nheikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä\nkahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.\n\nVesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi\nhengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa\ntoimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin\nhengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta\nolivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin\nrauhallisemmilla vesillä.\n\n\"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin\", arvelimme, ja pieniähän\nsilloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään\nkaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.\n\nKoulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan\nerilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista\nkuin paikallistuntemuksen avulla.\n\nViimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet\nuimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä\nkäsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten,\ntyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja\nsieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan\nvarassa itsekin sinne kerkisimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko\ntalossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei\nole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää.\nSanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään\nkuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta\npiimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita\nja lähes puolenmetrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. --\nVaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin\nvesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.\n\nKoskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan\npihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut,\njutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien\nyläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.\n\n\"Tämä vosmestarihan se kosket laski\", sanoi Villamo minua osoittaen.\n\n\"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?\"\n\n\"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo\nAuttiköngäskin lasketuksi.\"\n\n\"Sus siunatkoon\", päivitteli emäntä, \"ja elävinä pääsitte?\"\n\n\"Niinkuin tässä ollaan.\"\n\nEi hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme,\nmiten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.\n\nAamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja\naamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että \"olisikohan 60\npenniä miehestä liikaa?\"\n\nAjatelkaas -- 60 penniä mieheen -- ja me kun olimme syöneet sen\npuolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen\nlikomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan\nparhaimmassa hotellissa.\n\nMatkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman\nmetsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.\n\nLähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme\nouto aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet\naavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen\nteimmekin, -- tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan\ntoiselleen sanonut, -- ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme\nkaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen\njalkaisin kylään.\n\nRyssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme\nGottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime\nviikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka\ntunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan\nhenkilön.\n\nKiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan\nmukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut.\nRovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia\nkehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki\non aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen.\nOlivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden\nsuojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.\n\nSoutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi\n-- meihin nähden --, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle\nmelkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla.\nKoko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis\nkulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli\nveneen ja 12 mk. laivapilettien osalle.\n\nKievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat,\nja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen\neteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria.\n\"Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden\nmatkatoverin lisää\", sanoi hän lopuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme\nläntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin\nrastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvellä oli pakko kysellä\nsuorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin\noli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa\nvaltion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin,\nvaltion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille\nvirka-apuaan.\n\nKautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden\naikana olivat rajalla muuttuneet.\n\nKomppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin\nMuonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.\n\nVai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun\nkerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.\n\nPuolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan\npolunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon.\nKiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.\n\nPolusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan\nolimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli\nkäsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti\nläheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta\npistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku\nkiiri yli iltatyvenen järven.\n\nVasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven\ntoisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella\npauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili\nkomppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.\n\nKuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui\nleveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla\nleppäviidakoksi.\n\nOlimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien\nmolotusta. Kylässä kalkahtehvat karjankellot, joku pahansisuinen\nkoira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat\nihastuneille ryssille:\n\n    \"Sydämestäni rakastan\n    sua elinaikani\"\n\nAurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme\npensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista.\nKun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana\naukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin,\njoka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten,\naavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin\nkärppä sivuilleen vilkaisematta.\n\nEi kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva\npenikulmainen taival rajalle ja soutu -- tai vaikkapa uinti -- yli\nTornionjoen oli enää vain leikkiä.\n\nYö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten\npääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme\nolevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden \"lainata\".\nYllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut\nmaalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt,\nei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten\nlainaamisten varalta.\n\n\"Emme sentään uimaankaan lähde\", arvelimme.\n\nTullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus.\nHiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme\nsauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.\n\nRantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja\nkäsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain\nrantahiekka narskahteli anturoitten alla.\n\nPian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa\nrantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:\n\nKuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus\nihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut\nsääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla,\npidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä\noli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.\n\nKeskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen\nolemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme \"Die Wacht am\nRhein\".\n\nRiikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin\npitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin,\nettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt.\nSuotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina\nteroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.\n\nJarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle\nilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.\n\nKatselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista\nvesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston\naliupseeri karjaisi:\n\n\"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?\"\n\n\"Nej då\", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.\n\nOvi painui jälleen kiinni. -- Taaskin oli tunnettu kielitaitomme\npelastanut tilanteen.\n\nHetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo\nnukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin\npäivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä,\nruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut,\nalkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.\n\nSiinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.\n\nVaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta\npaennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt\nsaatettiin ihmisten ilmoille.\n\nKaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomani kiveliöiden. Yhden\ntovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan,\ntoinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan\nlappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa\nkunnossa.\n\nSiitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. \"Takaisin\nrintamalle\", oli tunnuslause, \"ja nyt näytetään ryssille, miltä\nkeripukki tuntuu\".\n\nKuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse Ylitorniota kohti.\nJouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera ensiksi saamiimme\najoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat. Nelipyöräisille\nasetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme. Jalat roikkuivat\njoko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista. Iltapäivällä\narvelimme saapuvamme Ylitornioon.\n\nKokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies,\nja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa.\nMinä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa,\nkvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti\nvain vaatimattomasti ähkyilee.\n\nPitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan\nkannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun\nen Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut,\npanen tähän siitä pari värssyä:\n\n    Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla,\n    Siellä se ompi pojilla se koti komia.\n    Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai praalialalei,\n    Siellä se ompi pojilla, se koti komia.\n\n    Korkiat kivimuurit kivestä tehty on,\n    Ei sovi poikain sanua, että olen koditon.\n    Sum prallai -- -- --\n\n    -- Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat,\n    Vaan ilo heiltä haihtuu pois, kun kiväärin he saa.\n    Sum prallai -- -- --\n\nSaksalainen laulu \"Ich hatt' einen Kameraden\", oli mielestämme saatava\nsuomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme\nmalttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti.\nLaulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta,\nloppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen\ntuntenevatkin:\n\n    Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät\n    Helsinki on vielä kauniimpi, niinkus näät, j.n.e.\n\nPuhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja\nsaapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä.\nSaksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen\nvuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme\noli isäntä vihjaissut minulle, että \"tuolla kaapissa on sitten\npalanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa\". Ja näyttipä\nkelpaavan.\n\nTapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä\nmatkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa\njoukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi\nepäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee\nhuhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa,\njoten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta\nviisikymmentä.\n\nSimon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon\nliikehtimisestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme\nKarunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä,\npääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä\nja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin\nkai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset.\nUlkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva\ntarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:\n\n\"En minä ole mikään sotavanki -- ainakaan toistaiseksi.\"\n\n\"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain.\" Otin\nkiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme tupakkavarasto\noli matkallamme jaettu ja kulutettu.\n\nKarungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän\nHaaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.\n\n\n\n\nHAAPARANTALAISIA.\n\n\nMaantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä\netappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka\npitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.\n\nSiellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä\ntoimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-,\npommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.\n\nJo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä\nseurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet\npitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut,\nettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan,\nsaapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa\nhuvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa\nvasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä\nkuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan\ntunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.\n\nKekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli\nmyöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina.\nMonta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun\nSuomesta tullutta postia siellä selviteltiin.\n\nSiihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi\nröyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin\nkotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla\nodottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, -- ansaitakseen\nryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin\nsuuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä -- tajuamatta\nvielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski -- tempasi\nsen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan\nhäiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin\nportaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen \"mars, mars\".\n\nVillamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat\nSeittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa\nmuuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksipa hän yllytti\nsahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin\nlopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi\npoistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, -- enkä sitä\nrakkaudella muistelisikaan.\n\nMyöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät\nhe enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan\npäällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme\ntaskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta\nopettavaista, mitä kulloinkin keksimme.\n\nKun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat\nhe henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat \"Värvärin\nlauluksi\", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:\n\n    Minä kuljen niitä teitä,\n    Joita kulkee värväreitä,\n    Ja Saksan agenttei,\n    Ja Saksan agenttei.\n\nToinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:\n\n    Kun yö on maattuna putkass',\n    Ja hantaakit väännetty mutkaks',\n    Niin sitten Tokholmiin,\n    Ja sitten Tokholmiin.\n\nKolmas värssy oli kovin liioteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli\nitsessään vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.\n\nSaapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen\nvuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi\nmyöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella\nhetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin\nnukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:\n\n\"Missäs numerossa minä asunkaan?\"\n\nMuistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista.\n\n\"Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. -- Niin,\nei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin\nkadulla.\"\n\nVarovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: \"Kaveri,\navaa ovi.\" Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas\nalakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.\n\n\"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut\nes menee riitingit sekaisin.\"\n\nEtsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut\nmatkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin\ntoisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen\nripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo\ntodeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.\n\nKeskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies\nrakennusainekauppaan ja osti uudet \"hantaakit\" koko alakertaan, ostipa\nvielä omaankin oveensa, \"ettei se olisi silmätikkuna matkustajille\",\nkuten hän sanoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa.\nKun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä\nmies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten\nheikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen\nammattiinsa kuuluneet.\n\nVaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein\nseurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme\nsaavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku\nuutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:\n\n\"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e.\" tai\n\n\"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat -- --.\"\n\nJokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan\nseuraavanlaisia:\n\n\"Tilanne Suomessa ennallaan.\"\n\n\"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta.\"\n\n\"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala\", y.m., ja vaihdettiin näitä\nilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei \"tilanne\" olisi muodostunut\nliian yksitoikkoiseksi.\n\nUseasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein\npaikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin \"paljon\ntyötä\", ettei mitenkään päässyt lähtemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli\nHaaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea\nristi hänet \"Eesti rahva konsuliksi\". Hän lähetteli kirjallisuutta ja\nlentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun.\nKun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän\npääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli\nryypännyt sinä ja sinä iltana. -- Hän itse puolestaan ei koskaan\nsylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.\n\nMelko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja\npäämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin\ntäyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin\nkanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että \"emme me halua tietää,\nkuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä\nViroon lähetetyt miehet hommaavat.\"\n\nNäitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:\n\n\"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat\nTukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään.\"\n\n\"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka.\"\n\n\"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu\nViroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä.\"\n\n\"Minä ei ole raaporteerannu mitään.\" Keskustelu loppui tavallisesti\nsiihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi:\n\n\"Kaikki suomalainen yliopilainen juoppo.\"\n\n\"Ja kaikki eesti santarmi\", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui\nseurasta.\n\nKaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän\nnäet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja\nheidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista\nvalloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän\nminulle salaisuuden:\n\n\"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat\nminua enemmän kuin heitä.\"\n\n\"Eihän sinua kukaan vihaa\", sanoin. \"Eiväthän ne pojat välitä tytöistä\npennin edestä.\"\n\n\"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne\npitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina.\"\n\nIkävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin\ntiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi\nWalterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:\n\n\"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?\"\n\n\"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti.\"\n\nYksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja\ntalvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan\nkirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:\n\n\"-- -- Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa\nhiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin\ntulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin\nSkånesta.\n\nHän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä\npiitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme,\nettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai\nmuita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja\njoiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi\nummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme\nsuoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä\nsaanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.\n\nLantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän\nsaattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan\nturvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen\nkertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.\n\nAsuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein\nviettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli\nminua herättämään ovelta jo kysyen: \"Har du en trammare?\"\n\nOlihan sitä toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen\nrupattelimme, kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen,\nriipaisi päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän\njo niin tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. -- Hän\nasui parin kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia\nmukavuuksia, ja siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka\nAnna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä\nrakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:\n\n\"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan.\"\n\nAnna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon\nhiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä\nlaatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä\nvartioiden rakastettuaan.\n\nJoskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet\nsyliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: \"Pysy siinä nyt\", ja mies totteli\nkiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.\n\n\n\n\nHOITOKOMITEA.\n\n\nHoitokomitea eli firma oli aivan omaperäinen yhtymä, jonka tehtävät\nvain välillisesti sivusivat jääkäriliikkeen toimintaa, mutta joka\nsiitä huolimatta oli sille välttämätön ja omalla alallaan varsin\ntuntuvasti vaikutti sotatoimiin. Se oli suoranaisessa yhteydessä Saksan\nkorkeimpien sotilasvirastojen kanssa samalla itsenäisesti suunnitellen\nja järjestellen työnsä, joka oli mahdollisimman monipuolista ja liikkui\nkaikkia sota-asioita koskevilla aloilla. Niinkutsuttu Liisankadun\ntoimisto Helsingissä oli sen ensimmäinen päämaja, mutta kun santarmit\njoulukuussa 1915 penkoivat täydellisesti toimiston, jatkoi se\ntoimintaansa Ruotsista käsin.\n\nTukholmassa Birger Jarlin kadun varrella sijaitsi hoitokomitean\npääkonttori, ja sitä hoiteli J. W. Snellman. Se ei ollut mitään\nrauhallista hommaa ainakaan rahastuksen suhteen, sillä usein sai hän\nkeskellä yötä nousta vuoteestaan avaamaan oven jollekin \"satunnaisesti\"\nrahapulaan joutuneelle pommarille. Tavallisesti oli tulijalla paljon\nmuitakin asioita haastettavana ja huolia kerrottavana, kunnes J. W.\nkiukustui ja ajoi miehen ulos. Lopulta hän ei avannut enää oveakaan,\ntyönsi vain oven postiluukusta viisikruunuisen ulkopuolella odottavan\nkouraan.\n\nPommari S. ei komennuksilta saavuttuaan suostunut odottamaan\nHaaparannassa uusia määräyksiä, matkustelihan edestakaisin Tukholman\nja Haaparannan väliä, käyden aina tiukkaamassa rahoja J. W:ltä, joka\nsilloin sai kuulla seuraavanlaisen saarnan:\n\n\"Tänne Tukkisaareen meidät komennetaan, vaan heiniä ei anneta. Tässä\nlaihtuu kohta niin, ettei enää pysty lähtemään komennukselle.\"\n\nJolloin J. W. taas heltyi ja antoi \"heiniä\".\n\nHaaparannan konttorissa pitivät isännyyttä E Malmberg (Lund) ja R.\nHeikel. Edellinen heistä oli salamusteiden erikoistuntija, jotavarten\nkonttorissa oli kemiallista laboratoriota muistuttava osasto;\njälkimmäinen taasen oli innostunut meriasioihin ja tunsi kaikkien\nsuurvaltojen sotalaivat noin kolmen meripenikulman päästä nimeltään ja\nkaliiperiltaan. Ilmankos häntä kutsutuinkin Seiloriksi.\n\nMe toiset hoitokomitean miehet olimme sitten juoksupoikia, jotka\nteimme, mitä kulloinkin määrättiin, -- tai minkä milloinkin havaitsimme\nhyväksi.\n\nHoitokomitean toiminta ulottui laajalle, Moskovaa ja Jäämerta myöten.\nJärjestelyn täsmällisyydestä mainittakoon esimerkkinä, että kun joku\nsotalaiva lähti Helsingin satamasta, sai Saksan Admiralstabi siitä\ntiedon kaksi tuntia myöhemmin sekä välittömästi sen jälkeen Saksan\nItämerenlaivasto ja lentojoukot.\n\nPaljon hoitokomitean suorittamista töistä on jäänyt salaisuudeksi -- ja\njäänee ainiaaksi. Yleisesti tunnettuja ovat kuitenkin sellaiset kuin\nPietarin asetehtaiden räjäytykset, Arkangelin pamaus, Kilpisjärven\nvarastojen hävitys, Kantalahden räjäytykset, Slavan pommitus,\nräjähdykset venäläisissä laivoissa Helsingissä y.m.\n\n\n\n\nPOMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.\n\n\nTutustuaksemme uusimpiin keksintöihin \"pommarialalla\", matkustimme\nBerliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.\n\nSe olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella\nsijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä\nerilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta\nräjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia\ntulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen\nja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja,\nmiten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.\n\nAhkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja\npistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on\njo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti\nsidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen\nsalaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin\nainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä\nolisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä\nvalmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama\nkuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke\nnäet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.\n\nAdmiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla\nulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme.\nKaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama\nhenkilötodistus, joka kuului:\n\nSuomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan\nkaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.\n\nTuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin\nparisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni\nantoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies\nluokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle.\nOlisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen\nmukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta.\nPoliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta\nkun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki\njo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini\npoliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi\npuhuen jostain väärinkäsityksestä.\n\nPoistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja\ntavoistaan poiketen kumarsi syvään.\n\nKerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa\nLeipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä,\nja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä.\nHetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä\nja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja \"verdammte\nAusländereistä\", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo\nuhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme\nyliviinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen\npöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja\nseuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.\n\nTässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. --\nKirjassaan \"Berliini\" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan\nrauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena\nsotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat\naskeleeni varmaankin tähän viinitupaan.\n\nTulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat\njuomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin\nvaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti\nkapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen-\ntai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon\nkäteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme\nseurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä\nyleisöllä ollut valittamisen aihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla,\ntarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten\nrikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä\nkohtelu suopeata.\n\nKerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö\nodotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän\nvieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari\nviinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle,\nei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen\nodotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt\nvaaraa, odotteli vain, että \"minkähän täräyksen tuo nyt antaa?\"\nMinä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään\nfilantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen,\nettä voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon\nvaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi,\nja sitten asetin sen katuvierelle.\n\nKaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman\naiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen\nlähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään,\n-- sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden\nkahden tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku\nmuistutti pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti\naikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa\ntutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme\nkaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.\n\nOlimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla\nauringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia,\ntarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme\nkohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä\nnäillä main.\n\nSiinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan\nkiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä,\njoka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme\nvapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa\nluettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä\numpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi\nkyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta,\njota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla\nusein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen\nturvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin\nvastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa\npitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme\nnäin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin\nmielin asuntoomme.\n\nSeuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija\nasuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta\ntungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä\nsyytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme\nsyyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa\nharkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. --\nSivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin\ntasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.\n\nPerillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan\ntapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli\nsen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen\ntällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa,\nvaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin\nuudestaanrakentamiskulut.\n\nTämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään\nvastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.\n\nSiellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään\njuuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten\npaikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me\nkustannamme työn.\n\nParin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä.\nKyltti oli silloin jo pystyssä -- tosin entisellä paikallaan, ja pian\nsaimme poliisilaitokseltakin laskun:\n\nAn, Berliinin korjaus.......Rmk. 50:--\n\nMaksoimme laskun käteisellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka asuimme täysihoitoloissa -- kerkisimme niitä kokeilla\nuseampiakin -- oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme\neivät tyytyneet yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti\nvalmistettuun kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.\n\nNautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa\nsai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa\nkaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa,\n-- tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, \"Falscher Hase\" eli\nsuomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin\nvain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja\nvadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain\n50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista\npeltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan \"ragu'n\", käsittää jokainen,\nettei ruokalajeista ollut puutetta.\n\nKurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin\nravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka.\nTiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen\nedullisimmin.\n\nHuokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin\nkahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin\noloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:\n\nMutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli\nrintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin\nhäntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa,\njolla oli oravan häntä, -- tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja\nviimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi\nTorinosta Tornioksi.\n\nMutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne\nluonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja\nlukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin\nääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin\nkäytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin\nhän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti\nasian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen\nkrouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on\nkolme synnynnäistä ominaisuutta: 1) naisia nauratteleva käytös, 2)\npiippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui\nnähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan\nbaaria eli lasikauppaa.\n\nMoneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa,\nsitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on\nvaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella\ntutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa\npaikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube,\nAyschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan\nnurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty\npiippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.\n\nViittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen.\nVilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein:\n\"Täällä ei saa rähistä.\"\n\nHiljaisella äänellä tilasimme sitten lasin huonoa olutta ja poistuimme.\n\nKadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: \"Hätäkös miehen on lihoa\ntuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4\nlihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja\nviittii vielä olla noin koppava.\"\n\nNiin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että\npalattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta\nBerliiniä löytääkseen hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun\nlesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina\nkaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi\nlaakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään\noli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään\nneljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään.\nMeidätkin, \"stamkundit\" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla\noleviakin sattui mukaan.\n\nKesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin\nkorkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien\nnähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena\n30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen,\nettä Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että\nhänet täytyi haudata. -- Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan\nasujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: \"Ja kyllä me\nvielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään\ntrenkipoikia heille. Eikös niin pojat?\"\n\nKaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät\nsiihen taputtaen innokkaasti käsiään. -- Puheen suomenkielistä sisältöä\nhe eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin\ntaputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.\n\nEttei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen\nsiviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa\njoskus ystävällisemmin kuin omiin maamiehiinsä. Ainoastaan muutamat --\ntai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat\nmeitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja.\nHeidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa\nvihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui\nedelläkerrottu hääpuhe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua\nmatkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.\n\nH. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle,\nhankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä\nseurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.\n\nAikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan\nkummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti\ntekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen\nmatkakassan. -- Olihan suuria tekeillä.\n\nKiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme\nihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain\nsuunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat\ntehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.\n\nMyöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan\nvääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen\nsähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt,\nilmoituksessa oli vain lakooninen kielto.\n\nNo tämäpä nyt oli. Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän\nlie tullut herrojen päähän!\n\nVääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn asuntoonsa\nasemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille\nkomissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten\nläksimme tarkastamaan rajavartioita.\n\nItä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin,\nvaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan,\ntunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti\nholsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä\nseisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin\nmuumioita.\n\nOlin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt\nTanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän\nvartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:\n\n\"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä\ntehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä\neväitämme. -- Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi\nmarssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä\ndonnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan.\"\n\nLoppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki\nväkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen\nlisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun\nvääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin.\n\nAikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme\njohdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme\npäätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja --\nSant Paulin kaupunginosa nieli meidät.\n\nKolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin\nJukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan.\n-- Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä\nemme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista\njäänyt unhoon.\n\nParisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo\nosoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme.\nLaskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni,\njoka kiireessä jäi junaan.\n\nFregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin\nhämmästellyt, lausuihan vain: \"Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann\nschreiben.\"\n\nKohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns\nolivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken\nSuomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan\nerään ryssän.\n\nTämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja\nkoko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin\nsanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi\nmeitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli\nmurheellinen.\n\nViivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä\nlähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin,\njoista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti\nruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla\nviranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.\n\nNyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme\nkuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide\npainuneen vahvasti ententen puolelle.\n\nEttei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun\nsaapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä,\nminkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista\npistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.\n\nRintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun\ntaas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä\nvälittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin\ntahansa voisi antaa määräyksiään.\n\nKristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana -- tosin vain\nepävirallisena ja erikoistehtäviä varten -- suomalainen \"parooni\nRautenfels\". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri\nkaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran\nNorjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten\nhommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi\nliikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla\nolevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän\nniistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.\n\nOdotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla\nRautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun.\nMatkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja,\nhelvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin\nkuriiritavaraksi.\n\nSuuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan\nKristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää\npassiani Admiralstabista.\n\nKun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua\nkiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä. Sitä\nkäytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten.\n\nAavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa\nkivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.\n\nPäällikköni oli jo huoneessa, ja donnerwettereitä sateli tiheään.\nHän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot\nKristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen\njälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista.\n\nNäiden viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun\nkaikki liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels\nsitävastoin oli Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan\nlähettiläs Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen\nvapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät.\nSilloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan:\nEllei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet\nväkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin\nkuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa\nmatkalla Berliiniin.\n\nPari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli\nvallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt\nhäntä erikoisemmin ilahuttavän.\n\n\"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole\nenää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne\nkuivaan Berliiniin.\"\n\nToiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan\npuolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden\nvankeuteen. -- Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.\n\nTälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin\nRautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä\nkuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo\nsiksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi\ntelkien taakse.\n\nTukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen\nsuomlainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina, mutta\nseurusteli tiheään -- kuten jälestäpäin kävi selville -- Ranskan\nlähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten\nhävisi Kööpenhaminaan.\n\nRautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa\nententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta\nalkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen,\nja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann\nkäskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että\nhänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen\najan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin\npoliisilaitoksen rekisteriin.\n\nSuomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin\n-- kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää\naikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston -- päättivät pitää\npienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.\n\nJäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja\ntällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra\nHauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman\nkorkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi\nmennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa\nhalveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan,\nlopettaen sanoilla:\n\n\"-- -- und die Schweinehunde haben sogar meine Ohren gemessen.\"\n\nPoliisilaitos oli \"erikoisia tuntomerkkejä\" varten ottanut tarkan mitan\nHauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen\nsuuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin\nmitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja\nhavaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen\ntulevaisuuteen.\n\nOdotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi.\nVaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat\nselviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.\n\nTähän loppui monikuukautinen pommarikurssimme Admiralstabissa.\n\nKaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain\nluopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa\npataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja\ntyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta\nkiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.\n\nJa se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen\nherrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit\novat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat\nmiehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille.\nTiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn\nvastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä\narvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.\n\nVasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen --\nvankileirille. -- Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa\neikä lähettänyt heitä pataljoonaan.\n\nMiehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien\nkanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion\nmaahan sanoen: \"Minä en rupia tällaisia töitä tekemään.\" Ystävälliset\nviranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät\n\"kirjavien\" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan\nsontaa. -- Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei\nuusia vaatimuksia enää tehty.\n\nOleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen\nopettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi\nsaattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:\n\n\"Salem aleikum!\"\n\n\"Eskot pas!\"\n\nVastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen\narabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa kuin\nsitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon puheista.\n\nTällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä\nlauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät\nhämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLibausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin\nmiesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että\nheidän \"kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti.\"\n\nPataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes\nkaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin\nmiehet juuri saapuivat \"leiriltään\", tavatessaan toisen heistä\nBerliinissä, viattomasti kysyi:\n\n\"Missä sinä olet ollut, kun ei moniin aikoihin ole näkynyt?\"\n\n\"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa\", kuului totuudenmukainen\nvastaus.\n\nMeitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan\nsaimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai\nmeidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.\n\nOdottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin\ntarpeettomaksi -- siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu -- ja tähän\npäättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.\n\n\n\n"]