[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT0eYtg0NfjNHxmw5lc59GsGcg0BfAUDX_3b6ycITrC8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},227,"Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906","Erkko, J. H.",1849,1906,"227-erkko-j-h-kootut-teokset-ii","227__Erkko_J._H.__Kootut_teokset_II",null,"runous",[],[],"fi",1910,38249,228127,false,18301,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Kootut teokset 2: Runoelmia 1886-1906\" by J. H. Erkko is a collection of poems written in the late 19th century. The work reflects the poet's exploration of themes such as love, freedom, and the human condition, revealing a deep connection to nature and societal issues. The poems, ranging in tone from joyful to melancholic, delve into personal and universal experiences, signaling a profound reflection on individual and communal struggles.  The opening portion of the collection introduces readers to a variety of thematic explorations through different pieces, each contributing to a rich tapestry of emotions and insights. For instance, in \"Maltu, mieleni,\" Erkko speaks directly to the mind, advocating for inner peace while reflecting on the turbulence of human thoughts, hinting at the quest for truth in life. \"Häkkilintu\" tells the poignant tale of a caged bird yearning for freedom, symbolizing the universal desire to escape constraints. Other poems like \"Vapautta\" resonate with themes of liberation and the intrinsic call for autonomy inherent in all beings. Overall, the beginning establishes a contemplative atmosphere, inviting readers to ponder the nuances of existence through Erkko's exquisite and thought-provoking language. (This is an automatically generated summary.)",[],357,"Runokokoelma sisältää runoilijan tuotantoa vuosilta 1886–1906. Siihen kuuluu tunnettuja isänmaallisia lauluja, kuten Hämäläisten laulu, sekä yhteiskunnallisia kantaaottavia runoja ja matkakuvauksia eri puolilta Eurooppaa.","J. H. Erkon 'Kootut teokset II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 227.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET II: RUNOELMIA 1886-1906\n\nKirj.\n\nJ. H. Erkko\n\n\nOtava, Helsinki, 1910\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVUOSI 1886.\n\n_Havaittuani_.\n\nMaltu, mieleni\nToinen aika\nHäkkilintu\nVapautta\nIhmisyys\nPois epäilys\nKeväällä\nTyynellä järvellä\nHavaittuani\nKummitus-aika\nLapsesi\nHaluni\nKastevirsi\nEn itse\nPalaus\nPyhänä\nSinun me\nLoppuhymni\n\nVUODET 1887-1890.\n\nHelmeni puolesta\nLinnunpoikaset\nHaaveita\nTumma ja vaalea\nVeldeslaakso\nSyyslaulu\nKäynti kotikylässä\nElias Erkko\nJouluhymni\nJohannes Takasen kohtalosta\nSurun kevätlaulu\nKevätruno\nAnarkisti\nTähän aikaan\nViisauden paikka\nTottunut\nNuot ja me\nEntinen juoksija\nSt Denissä\nSe kolmas\nMiksi?\nSeinen rannalla\nRanskan tyttö\nSe tyttö\nPariisin kahvilassa\nVietiin pois\nVieraat silmät\nIlmojen mukaan\nJoka aika\nMatkan jälkeen\nMieleni\n\n_Helli_.\n\nKevätlinnulle etelässä\nHän kotona\nMatkavaunussa\nYöllä\nVältän pulan\nAurinkoni\nHenkeni\nMuistellessa\nVilskeessä\nMerellä\nSe\nUnessa\nSiitä herättyä\nTotelkoon!\nIloitse\n\nVUOSI 1891.\n\nUunna vuonna\nAhtaissa oloissa\nKansanopistoruno\nElämä ja lepo\nYksin\nSe naikkonen\nKoululinna\nValitus miehestä\nNaisesta\n\nVUOSI 1892.\n\nIlta tyynellä järvellä\nYks\nHämäläisten laulu\nKaksi nälkää\nAjatus ja julkisuus\nJulkisuus\n\nVUOSI 1893.\n\nMerimatka\nSuomalaisen teaatterin synty\nTyökansan marssi\n\nVUOSI 1894.\n\nNuorukaisen muistikirjaan\nHallitsijaparimme hääpäivänä\nRautatiellä\nKukka lumessa\nSyystunne\nJok' aika\nIhanteelleni\nHöyhenkengälle\n\nVUOSI 1895.\n\nKohtaus hangella\nKukkia talvessa\nMökinpojan laulu\nMustiakin joutsenia\nMeille kaikille\n\nVUOSI 1896.\n\nOmpelijatar\nTurvaton äiti\nKuopassa\nLohdutteeksi\nUusimaa\nValon valvattia\nAamusumussa\nNuorille\nSydämmeni on viety\nJanne Sibeliukselle\nRajoitettu\nOn tulossa\n\n_Tumma orvokki._\n\nIltalaulu\nKäy kanssani!\nPulassa\nKahleeton rakkaus\nKuin ihminen\nOikein, armahani\nSekö palkkani!\nNeula\nLemmen-onni\nKäännekohta\nVaihtuu yhtenään\nSairas lempi\nHän viisas on\nHyvästi\nJumal'auta!\n\nVUOSI 1897.\n\nSuomalainen sävel\nNuorten liitto\nSuomalaisen teaatterin sydän\nMinna Canthin muisto\nSeminaarilaismarssi\nRuusukuumeessa\nSyys-ilta\nSuksilla\n\nVUOSI 1898.\n\nEtten sammuisi\nLauluun yritys\nAino Achtélle\nMeranin laakso\nKevään eleitä\nHerhiläitä\nNimetön kukka\nKorkealla\nLaula, tyttö!\nOma tupa\nRhonen joutsenet\nAlppimuistoja\nPihlaja etelässä\nAidan takana\nMontblanc\nLiian kallis\nEtelässä\nSuljettuna\nPerholleni\nTunnelmissaan\nTotuudessa\nLaulu kuusta\nEukalyptus\nKaksi ruohoa\nSuihkukaivo\nÖljypuitten alla\nEri kieliä\n\nVUOSI 1899.\n\nRaajarikkoinen\nPois valon tieltä!\nSuljettu puutarha\nAlahalla\nTomuinen\nPensaita ja puita\nViirimme\nRajamailla\nUutta, uutta\nJumala hylkysillä\nMurhelintu\nMeren rannalla\nSankari\nKevätvirrat\nSveitsi\nPalaustunnelma\nElämän lahjat\nKäy vastakin!\nAlas vääryys\nValossa\nTaivaasen\nVielä kaipaa\nMennyt\nJärki ja sydän\nSuuret lahjat\nIhmis-eläimiä\nMuistossa\nKohtaus lähteellä\nKahleeni\nKoko taivas\nPuhtoinen\nJouluyö Rivieralla\n\nVUOSI 1900.\n\nVuosisatain vaihteessa\nYhteiskoulu\nKäsitysten\nMeranin ruusu\nLeirilaulu\nPienten sankari\n\"Rosenhügel\"\nKukka kalliossa\nTule!\nSuurten laulu\nSuomalaisen teaatterin peruskivellä\nPikku tytölle\nMiesten laulu\nNuoriso!\nKallioniemessä\nJouluaattona\nKäy voittamaan\nTunnustus arvostelijalleni\nKarjalainen loitsu\nSun kanssasi\nSua ajatellessani\nOnni!\nEi kostoa\n\nVUOSI 1901.\n\nPikku Paavolle\nSuurelle laulajattarelle\nHemmoteltuja\nHiihtäjän laulu\nKukko\nVanhan emännän mentyä\nLehtityttö\nPakkasella\nKevät-aamu\nSuo meille johto!\nHäähymni\nPäivänpoika\nNuori prinsessa\nOpettajani Nestor Järvinen\n\nVUOSI 1902.\n\nSanattomasti\nAmerikkaan lähdössä\nKeskus\nNuorten liitto\nVanha vamma\nNuolien liesi\n\nVUOSI 1903.\n\nHulluuden kaaos\nMielen mato\nPerhosen satu\nUlla Riepu\nTunnelman valta\nEi rauhaa saa\nKauhutauti\nTarttuvan taudin ajalla\nViel' onko ken järjessään?\nOuto\nPieni\nEräissä hopeahäissä\nTh Rein\nKesä ilmestyy\nEnempi tilaa\nKansalaismarssi\nVapaudesta\nOnneton heikkous\nValkoruusu\nKaarlo Bergbom 60-vuotiaana\nEksyttäjille\nMinne?\nLuojan linnulle\nOdottaessa\nMyrsky hullujen huoneessa\nSuuttunut\nHe ja me\nLastu ulapalla\nRaskas syksy\nSveitsin Rheinillä\nNuorelle veljyelle\nKerran\nViipurin kaupungin 500-vuotiselle muistolle\nJaakko Häkliä muistellen\nKyyhkyn pojat\nAamutoitotus\nPäivän laskussa\n\nVUOSI 1904.\n\nKevätkirje kesäpaikalta\nNuorison kevätlaulu\nEvästys\nEri aikoja\nEsilaulu \"Ilmojen lauluihin\"\nLoppulaulu \"Ilmojen lauluihin\"\nVaiheissa\nYhteisnuotta\nJärjestykää!\nEdla Soldan\nOrjia\nTalvipäivän pysäys\nHerra meitä varjele\nLeski\nUhri\nKotipääskyn kaipaus\nSotamies\nMyrsky ja kotiväki\nRuotulainen\nJoutuos!\nHeikko tuuli\nLuonnon yö\nKarpale\nSelin\nKaikkialla\n\nVUOSI 1905.\n\nPäivän säde\nPäivän impi\nUusi kevät\nKun jälleen näin\nMaanpaosta palaaville\nKotilamppu\nLuonnonmaassa\nValtalaulu\nKultarannassa\nJuhannusnuoriso\nKesäkuumassa\nToiveita\nAlbert Edelfeltiä muistellen\nVaihtelua\nOnnen oppi\nTuttu tähti\nPaimenlauluja\nOlvilaulu\nViipyessäni\nAik'ihminen\n\nVUOSI 1906.\n\nVallanhimoni\nMarjapuuni\nLumitähtiä\nHymni\nMaamies\nElämä on loputon\n\n\n\n\n\nVUOSI 1886.\n\n\n\n\nHAVAITTUANI.\n\n\n\nMALTU, MIELENI.\n\nMaltu, mieleni!\nTaltu tasaiseen,\nNiin voit airoella aukealle.\n-- Airot särryt on\nKiihko Kullervon. --\nHilli luontosi,\nLennä vakaiseen,\nNiin voit sinkoella loitommalle.\n-- Louhi raivossaan\nKatkoi sormiaan. --\nTotta puuhaat, etsit oikeata\nLemmen voimin.\nKäytä mielenvartta vakavata\nTöin ja toimin.\nSuojaa intoasi lemmenlasta,\nLemmonlasta hurjaa torjuen\nTahdon ohjaksia tempomasta,\nHengen valtasuuntaa häiriten.\nMissä kiihko, kiivaus,\nMielen-ärty, riivaus,\nSiinä kohtaa kompastus,\nPalkka mielten ylpeitten.\nVakaa Luojan kokko vasta\nMerest' auttoi hukkumasta\nVäinämöisen, henkimahdin,\nValon vahdin.\nTartut maailman\nRattaaseen,\nTunnet kulkevan\nVerkalleen,\nSurvaltaa sen tahdot vauhtihin --\nHuomaatkin\nKuin se vyöryy vakavasti,\nSurvaisee sun helpommasti.\nJoll'et seuraa, se sun survaiskaan!\nParas muisto maailmalle,\nParas palkka: aikanaan\nMusertua edistyksen vauhtipyörän ale.\n\nViipuri 13/4\n\n\n\nTOINEN AIKA.\n\nAika lakata on valamasta\nKiiltokulkusia onttoja,\nAika kieltää suita soittamasta\nHengetöntä sananhelinää;\nKauppimasta kissankultia,\nKuoritotta pettävää,\nTaikka säkittäisin helpeitä,\nJoiss' on hyppyistäysi jyviä.\nAika lakata on laittamasta\nKirjapainoksia paksuja,\nJoista mielehen jää tyhjä muoto,\nAutio kuin louhipohja luoto.\n\nAika mieltyä on soitelmiin,\nJoissa henki liittyy säveliin;\nAika kuulla kullanhuuhtojaa,\nVaikka köyhä onkin Lapinmaa,\nElämän ei virta kullaton,\nHelmiäkin puhtait' on.\nMiksi korjaella hallanviljaa\nMehutonta?\nSalolammen luona kypsyy hiljaa\nSarkaa monta,\nJoissa terve suurus rehottaa,\nHengen suurus, hengen maa.\n\nAika uimahan on oppia,\nElämässä uimaan uppoomatta,\nSukeltamaan haahten aarteita\nSyväst', elävästä virrasta\nUupumatta.\nSukeltamaan ennen särkyneet\nIhmishengen onnenpirstaleet,\nRakenteeksi ehjän aikajakson,\nJossa yhtyy kansain säveleet,\nKurjain huuto vaikenee,\nSorretut saa sovituksen, makson,\nEdistyksen suunta selkenee.\n\n14/7\n\n\n\nHÄKKILINTU.\n\nLinda äsken pääsi koulusta,\nHoitelee nyt häkkilintua.\nLintu pyrähtelee häkissään,\nTekis mieli ulos lentämään.\nRautalangat lausuu: \"Vaarallista!\nEksyt, hukut! -- tääll' on turvallista.\"\n\nLintu pyrähtelee yhtenään.\n-- No, jos koetteeksi päästetään --\nVapaus! ah, tuntuu hyvältä!\nOikein tekis mieli etemmä,\nTekis mieli laulaa vuorimailla,\nJoss' on salit seiniäkin vailla.\n\nSiell' ois nähdä maat ja taivahat,\nTunnustella tuulet vapahat,\nKuuluis ehkä laulu loitompaa,\nVoisi kilpausta koettaa. --\nTuoss' on auki akkuna -- he heijaa!\nSiitä lintu ulko-ilmaan leijaa.\n\nLinda itkee: \"Nyt sen surma vie!\"\nLintu laulaa: \"Tääll' on auki tie!\nVaivun varhemmin tai myöhemmin,\nLauluni on vapaa kuitenkin.\"\nLinda tuntee jotain kaipausta,\nKaipausta, rinnan ahdistusta.\n\n\"Siivet kun on lentokuntoiset,\nVapahina leijaa lintuset.\n'Vaarallista!' mulle huudetaan,\nItse kun vaan ajattelenkaan.\nTuhat veruketta, pahaa paulaa\nTurhan luulon rautalangat laulaa.\"\n\nAntrea 9/6\n\n\n\nVAPAUTTA.\n\nLinda, linnun vapahan\nSaaos hengen siipyet!\nVapahina taivahan\nMenestyvät lintuset,\nVapaast' ajatella voivat,\nVapaat säveleensä soivat.\n\nVapaan ilman hengitys\nAutuus kukkamaailman,\nKevään uusisyntymys\nTyö on poven vapahan.\nLuonto tuoss' on ulkonamme\nKuva sisämaailmamme.\n\nAhdas henki, maho maa,\nOrja vuoden mennehen.\nVapaa henki, viljamaa,\nKohtu uutten satojen.\nHengi rintaas vapautta,\nKahleiksi vaan -- rakkautta!\n\n13/4\n\n\n\nIHMISYYS.\n\nYhteiskunt' ois mantteliko vanha puhki palvellut?\nKorjatkaa se! Paikatkaa!\nVoitte poiskin viskata,\nMutta uusi ommelkaa!\nIhmiskunta oisko vaan kuin patarani rikkunut?\nUudestaan se valakaa,\nTehkää kello sointuva,\nJonka kunniasta maa\nKajahtaa!\n\n       *   *   *\n\n    Hyv' on huutaa, valvoa,\n    Mutta pelko pois!\n    Vaikka puhki katuja,\n    Talot raunioina ois:\n    Katu kasvaa umpehen,\n    Uusiakin aukee teitä,\n    Talot kilpaa kohoten\n    Kotinamme suojaa meitä.\n    Elämä luo muotoja,\n    Vanhat hylkää, uusiin vaihtaa,\n    Edistyksen sulkuja\n\n    Tieltään työntää, väistää, kaihtaa.\n    Vaikka eksyy ihmisyys\n    Toisinaan,\n    Usein käypi kestävyys\n    Uupumaan,\n    Elämää maass' aina asustaa,\n    Joka aikanaan taas puhkeaa,\n    Usein ottaa aimo pohdin,\n    Ryntää tarkoitusta kohdin\n    Koskenaan.\n\n        *   *   *\n\n    Elämä\n    Ihmistä\n    Johtaa vallassaan.\n    Elämä\n    Hänessä\n    Toteuttaa tahtoaan.\n    Elämän\n    Liekkivän\n    Näet rakkaudessa --\n    Elämä on Jumala.\n\n    Ihmiskunta elävä on puu,\n    Vuosituhannet se kukoistuu,\n    Kantaa hedelmää,\n    Siittää elämää.\n    Kuivuu oksia,\n    Monta haaraa lahoaa,\n    Mut taas uusia\n    Uhkeoita puhkeaa.\n    Vaikka moni verho lankeaa,\n    Kevät uutta vaippaa valmistaa,\n    Sillä sisällä\n    Asuu elämä.\n\n        *   *   *\n\n    Eikö kodissa\n    Äiti rakasta,\n    Koska tarvitsee hän rakastaa?\n    Pikku sisko hoitaa siskojaan\n    Mielihalust', aivan luonnostaan,\n    Siit' ett' oikein posket punoittaa.\n    Hyve salassa\n    Kukkii kainona,\n    Tuntee palkakseen,\n    Kun saa elääkseen.\n    Uhrauksen innostusta\n    Viel' on ihmiskunnassa,\n    Aatevaltain lumousta\n    Hehkuu nuorukaisissa:\n    Henkivirrat heitä tempaa\n    Aikakautta johtamaan,\n    Yhteishyöty alhaisempaa,\n    Sorrettua nostamaan.\n\n        *   *   *\n\n    Suotta ennustaa\n    Huuhkat kuolemaa:\n    Ydin ihmisyydessä\n    Terves on ja elävä;\n    Vaikka vanhat verhot lankeaa,\n    Uudet aatokset,\n    Voimat, nestehet\n    Kansoja taas kirkastaa.\n    Sinnes kuin maa muotoaan\n    Aina pukee uudestaan,\n    Uumenistaan voimaa uhkuen,\n    Sinnes pienoismaailma,\n    Suurin pienist', ihminen,\n    Uudestaan on versova,\n    Sillä sisällä\n    Asuu elämä.\n\nLeppävirta, Tanssikallio 28/8\n\n\n\nPOIS EPÄILYS.\n\nMaa yöhön synkeäänkö uppoais? --\nSe usein näyttää niin,\nKuin päivä kuolis, kesä haudattais\nYön, hangen peitoksiin\nJa ihmishenki sortuis syvyyksiin.\n\nNiin näyttää kuoltavan kuin synnytään,\nKosk' yht' on molemmat:\nPois kuollen vanhast', uuteen herätään,\nNiin vaihtuu maailmat,\nNiin uudet aamut, keväät koituvat.\n\nTääll' elän päiväni, niin haudan yö\nTaas päivään synnyttää,\nEi auringolta puutu päivätyö,\nEi hengelt' elämää,\nYö sammuttaa, mut aamu sytyttää.\n\nEi syksyihinsä sorru ihmisyys,\nEi talven tainnoksiin:\nUus voima nousee, uusi henkevyys,\nKuin luonnon ytimiin.\nLait luonnon ylttyy hengen ongelmiin.\n\nEi kuole lapsi luonnon siittämä,\nJumalan ihminen,\nHän kasvaa, versoo verraks isänsä,\nEteenpäin pyrkien,\nVaikk' käykin tie kautt' yön ja varjojen.\n\nEteenpäin riento, kaiken tarkoitus,\nTie ihmiskunnan on\nJa kaiken liikevoima rakkaus\nVie voitost' voittohon.\nPois epäilys, jos syys tai kevät on!\n\nAntrea 7/6\n\n\n\nKEVÄÄLLÄ.\n\nYökynttilänne pankaa pois!\nJo päivä täyttää loukot,\nMaailman valtaa valkeus,\nElämä johtaa joukot.\nSe luodut henkiin nostattaa,\nJäät sydämmistä sulattaa.\n\nMiss' ennen hohti kylmä jää,\nSiin' nousee lämmön asteet,\nJumala ilmaan hengittää,\nLuo pilvet, kaataa kasteet:\nElämän virrat lonsiaa\nJa viljavoituu hengenmaa.\n\nMaa pohjan vaihtuu etelään,\nIkuisen kesän maaksi,\nJa hetki lietsoo lempeään,\nLuo kansan autuaaksi:\nYks toistaan tuntee veljekseen,\nElämän armaaks isäkseen.\n\nJumalan, joka lapsissaan\nItsensä ilmi antaa,\nKuin kotka siipipankoillaan\nKaikk' ihmisheimot kantaa,\nHeit' tekee verraks toisilleen\nJa omaisiksi itselleen.\n\nHeit' yhdistää kuin perhettä,\nJoll' yhteiset on juuret,\nOn tarkoitukset ylhäällä\nJa perimykset suuret:\nMaa aina valmis hedelmiin\nJa uusiin kevätkukkasiin.\n\nAntrea 8/6\n\n\n\nTYYNELLÄ JÄRVELLÄ.\n\nNuo taivaan hopeavuoret\nJa kultaiset kunnahat\nSyvyyden kirkkaudesta\nNiin tyyninä loistavat.\n\nJa syvyys rantojen paltaat\nNiin kauniisti kuvastaa,\nEtt' aivan henkeä hurmaa\nTää armas aaltojen maa.\n\nTuon tahtoisi kaiken kauniin\nMun sieluni omistaa\nJa unhotuksien aaltoon\nMaan kurjuuden painaltaa.\n\nVaan noin sulorunsas rauha,\nKuin järvikin heijastaa,\nSe taisteluiden on tuoma,\nSit' ilmaiseksi ei saa.\n\nKallavedellä 26/7\n\n\n\nHAVAITTUANI.\n\nJo olin vapaa syntyjään,\nMiks orjan mieltä yhtenään,\nKuin perintöä, kannoin?\nJumalan aatos alussa\nMun siittänyt on vapaana,\nMiks aarteeni pois annoin?\n\nMiks eksyin Herrast', uskomaan,\nEtt' orjina hän omiaan\nVaan pitää pelvon alla;\nKuin itämainen valtias,\nOn heille julma, oikukas,\nLyö rautavaltikalla.\n\nHän suuttuneena omansa\nPois sulkisiko luotansa\nIkuisen tuskan yöhön;\nHän leppyisikö lahjuksiin\nJa mieltyneenä muutamiin\nNe ottais päivätyöhön.\n\nNe ryömijät ja lahjojat\nJa teurashärkäin uhraajat\nHän kutsuis pitoihinsa,\nMuut jättäis ulos parkumaan\nJa hammastansa puremaan\nIkuisiin tuskihinsa.\n\nJa pojastansa parhaasta,\nKun hänet näkis uhrina\nIhastuis isä vasta,\nJa sitten hänen kauttansa\nVaan vapahtuisi muutama\nIäksi hukkumasta.\n\nMik' isä, vaikka maallinen\nJa kuinka julmaluontoinen,\nNoin ankara tok' oisi?\nVaikk' kuinka lastaan kurittais\nJa tuskain kautta paimentais,\nEi ikiorjaks soisi.\n\nNiin yksityist' ei ainoaa\nTää Isämme voi unhottaa,\nVaan tahtoo tasallensa:\nMeit' edistykseen ainaiseen\nHän vihkinyt on vierelleen\nKuin oman Kristuksensa.\n\nEi yhtä suosi liiemmin,\nOn yhtä rakas kaikkihin,\nJokaista tahtoo nostaa;\nKen orja on ja pakenee\nHänt' omat työnsä rankaisee,\nTyöt pahat pahan kostaa.\n\nSiis auki hengen kahlehet,\nVapaaksi pääskää sydämmet,\nJumalan kevät koittaa!\nOn totuus vapahduksemme\nJa rakkaus on voimamme, --\nTää usko kaikki voittaa.\n\nTää ihmislapset nousemaan\nSaa halvast' orjantilastaan\nJumalan ihmisiksi.\nNiin Herra maata valloittaa\nJa rakkaus kaikki kirkastaa\nEntistä ehommiksi.\n\nJa kansat, suurta sukuaan\nKun tuntee, syntyy uudestaan,\nHäveten halpaa työtä.\nTaas Isä ilmi elävin\nLihaksi syntyy lapsihin\nJa poistaa pelvon yötä.\n\n15/6\n\n\n\nKUMMITUS-AIKA.\n\nMin' olin pelvon jo perinyt\nJa vavistuksen vanhemmilta,\nVereeni lasna jo imenyt\nKamalat kummat suuremmilta.\n\nJoin peikkomyrkkyä kotona\nIhanat puhteet istuessa,\nJa kuulin helvetin tuskia\nPyhänä Herran huonehessa.\n\nSiit' öillä valvoin ja vapisin,\nNuo kummitukset silmissäni.\n\"Rukoile, lapsi!\" Ma rukoilin,\nVaan haahmot kiehtoi henkeäni.\n\nKun äiti otti mun vierelleen,\nSain unenkultaa rauhaisata.\nJos tiesin hänenkin peljänneen,\nOis ollut tuskani kauheata.\n\nNiin kasvoi heikoksi varteni,\nPäänpakkoa sain sairastella,\nJa eukot kuoloa ennusti,\nMa koetin vastaan hangotella.\n\nTein syyksi: \"Annahan, Jumala,\nMun ensin hyödyks elää täällä!\"\nSe auttoi; viel' olen elossa,\nVaan hyödyst' ollaan eri päällä.\n\nNiin kauan pelkäsin Jumalaa,\nKuin ryöstömiestä ankarata,\nJok' armahtaa vaan lahjojaa\nJa poikiensa tuttavata.\n\nTok' uhkamielisnä yhtenään\nMa rikoin itse Herraa vasten:\nEn tuntenut Hänen lämmintään,\nEn oikeutta kaikkein lasten.\n\nVaan tuntui tuo salakaipaus:\nJos äidin armautta saisin,\nNiin katoaisi yökummitus\nJa rauhan unta uinahtaisin.\n\n\n\nLAPSESI.\n\nSun perhees ihmiskunta on,\nMe kaikki lapsiasi.\nJos ken on kurja, onneton,\nSe painaa tuntoasi.\nSun isänsydämmes ei sois\nYht' ainokaista luotaan pois.\n\nEt pety tarkoituksissas,\nKuin pettyy ihmiskäsi,\nVaan sinnes jatkat keinojas\nKuin laps' on sylissäsi.\nNiin meitä kanssas nousemaan\nViet kunniasta kunniaan.\n\nKuink' isä toisin tehdä vois?\nJos luotaan luovuttaisi,\nKuin hylkylapsen heittäis pois --\nKen häntä rakastaisi?\nKen nauttii, Herra, armostas,\nJos joukot kärsii kostoas!\n\nSä Isämme, me lapses myös,\nTee meitä verraksesi,\nTee suurin rakkaudentyös\nJa nosta rinnallesi!\nIlmesty meissä lihaksi,\nNiin tapahtuu Sun tahtosi!\n\nNiin työmme on sun töitäsi.\nTää maa Sun valtamaasi,\nOn henkemme Sun henkesi,\nMaa kukkii kunniaasi.\nNiin keskelläkin pauhinaa\nTää maa on meille rauhan maa.\n\nMaa, jossa Herra, rakkaus,\nKuin päivä, lämmön valaa,\nJa totuus, pyhä valkeus\nKuin sähköliekki palaa,\nJa totuutehen rakkaus\nOn kuolemasta vapahdus.\n\nSuovu 11/7\n\n\n\nHALUNI.\n\nJos ken, niin minä olen syntinen,\nJos ken, niin minä armos tarvitsen,\nJumala, pyhä ykseys!\nSinussa syntieni sovitus,\nSinussa armon lähde, rakkaus,\nMun puutteheni täyttamys.\n\nMinuhun rakkautes vuodata,\nAnteeksi antamahan opeta,\nMinusta hukkaa katkeruus.\nAnteeksi antaville anteeks suot,\nJa heihin henkes majan luot;\nMinuhun tee siis templis uus!\n\nTee minust' asuntos, se valaise,\nSun totuudellas kirkastuta se,\nMun totuus vaan voi vapahtaa:\nSiis toteuta minuss' itsesi,\nNiin kirkastan sun maailmassasi,\nJa nostan luokses maailmaa.\n\nKun janon loit, myös annoit juomia,\nIsoovan nälkä taukoo ruuasta,\nNiin kaipuun täyttää tyydytys:\nIäti Sinuss' elää haluan,\nIäti kanssas kasvaa rakastan,\nSe halu oisko pettymys?\n\nKun petosta et, Herra, rakasta,\nEt ihmiseesi luonut janoa,\nJot' et vois itse sammuttaa.\nEi Isä poista lasta luotansa,\nEt kättä hylkää ojennettua,\nJonk' oma lapses tarjoaa.\n\nSua rakkautes vaatii tarttumaan\nJa rinnoillesi minut nostamaan,\nSä itse voit mun puhdistaa.\nMun riistä synneistäni irralleen,\nLuo tahtos, tarmos mulle sydämmeen,\nAut', että voin Sua rakastaa!\n\nJa ihmiskuntaa Sinun kauttasi,\nEtt' ynnä Isässään se kasvaisi\nSun totuuksias tuntemaan;\nEtt' ihmisistä maasi kaunistuis\nJa rauhan valtakunta rakentuis\nSun oikeuttas noutamaan.\n\nEi voitonhimo mua kiihota,\nEn yksinäni luokses halaja,\nMeit' ota, Herra, kaikkia!\nMun kansani ja kansat suuremmat\nNiin laita, että luokses nousevat,\nSun omas on jok'ainoa.\n\nSen teet ja luotkin meidät uudestaan.\nKun Isäkseen ken tuntee Sinut vaan,\nEi hirmuherraks orjien:\nHän sisältänsä kasvaa, uudistuu,\nHän tuortuu, nuortuu, vaikka vanhentuu,\nSun kanssas, Herra, halliten.\n\nSuovu 29/7\n\n\n\nKASTEVIRSI.\n\nTään lapsen, Herra, tuomme sylihesi,\nHän Sinust' on, Sinuhun palajaa.\nHänt' auta, että pyhä siemenesi\nOraasen, putkeen, tähkään puhkeaa.\nHänt' estä saastumuksen halloista,\nSun aittaas hengenvilja tallenna.\n\nHän, lapseksesi siinnyt hengestäsi,\nNyt puhtauden kansaks siunataan.\nHänt' ohjaele, hoida kädelläsi\nJa auta Sinuss' aina kasvamaan.\nOn tulta kastehesi, rakkaus,\nSiit' elämän on kasvu, uudistus.\n\nKenelle aukee rakkautes povi,\nHän halulla Sun töitäs toimittaa.\nKen omas on, ei sille synti sovi,\nHän sukuansa muistaa korkeaa.\nKun häness' asut, Herra, henkenä,\nSun tahdolles hän uhraa verensä.\n\nHänt' itsekaltaisekses kasvattele,\nKuin sopii rakkautes luontohon,\nTotuuden valkeuteen valvattele\nJa auta oikeuden voittohon.\nHän neuvo maailmaa niin käyttämään,\nEtt' edistyy hän Sinuss' yhtenään.\n\nParanna, kasvata ja puhdistuta,\nJos lankeaa, niin nosta uudestaan!\nEt hänest' armoasi poikkeuta,\nJos kuritatkin usein ankaraan.\nSuo hälle Sinuhun vaan uskallus:\nOn rakkautes uusi nousemus.\n\nSylisi ain' on lämmin lapsillesi\nJa katuville armost' anteeks suot,\nJokaisen tahdot painaa povellesi,\nKotihin viimein kaiken laumas tuot.\nKuin kulkeneekin lapses elintiet,\nKun hänet viimein kotihin vaan viet.\n\nVaan rakkauteen kasvattaakses meitä\nSoit seurahamme omas pienosen,\nHänt' et tok' yksin ihmishoitoon heitä,\nSä kasvattaja keskenkasvuisten.\nMe kaikki Sinun, Sinä meidän myös,\nSiis meissä täytä suuri hengentyös!\n\nOn parannuksen merkki kasteen vesi,\nSe lapsen ohjaa puhdistuksehen,\nVaan rakkauden sana, hengen mesi,\nLuo voimaa elämähän uutehen.\nSiis ilmestytä itses lapsessa,\nNiin lapsi löytää kasteen Sinussa.\n\nHän kasvaa kautt' elämän myrskysäitten\nJa henkeäsi huokuu maailmaan,\nEi väisty tieltä vihan vaahtopäitten,\nOn valmis kärsimään ja kuolemaan.\nKun häness' asut, Herra, elämä,\nEi kuolemassakaan hän häviä.\n\n27/7\n\n\n\nEN ITSE.\n\nVast' äsken nostit mun rinnoilles,\nJa painoit povellesi.\nJo tunsin tykkivän sydämmes,\nHyvyytes, autuutesi.\nJo vapauttasi hengitin,\nJo uskoin, toivoin ja rakastin.\n\nSä laskit lapsesi astumaan,\nPois juoksin johdostasi,\nNiin lankesin yhä uudestaan\nJa rikoin neuvojasi:\nNyt kärsin töitteni tuloksen,\nNyt olen arka ja epäilen.\n\nOn, Herra, kasvosi pilvessä,\nMun tukkehessa tieni.\nSuur' olin Isäni sylissä,\nNyt poistuneena pieni.\nMun tempaa luoksesi uudestaan,\nTaas ala tietäni aukomaan!\n\nJok' askeleella käy kanssani,\nSun korkuiseks asti.\nKun omakseni teet henkesi,\nTeen tahtos nuorteasti.\nJään muuten orjaksi ainiaan,\nJos isänkättäs et anna vaan.\n\nEn orja, vaan Sinun sukuas,\nSun leimaas tahdon kantaa;\nSun täytyy mulle siis johtoas\nJa voimanhenkes antaa.\nJos rikkoi ihminen minussa,\nJumala minuss' ei lankea.\n\nHän vapahaksi mun uudistaa,\nSen tunnen hengessäni:\nKosk' uskon, toivon, voin rakastaa,\nOn Herra ystäväni.\nEn itse, vaan Isä minussa\nOn hyvän alkuna, voittona.\n\nKuopio, Suovu 1-2/8\n\n\n\nPALAUS.\n\nJumalani, Herrani!\nHylkäisitkö lapsesi?\nLuotasko mun luovuttaisit\nSiks ett' olen syntinen,\nKodistasko karkoittaisit\nLapses tuhattuskaisen?\nMistä armo ammentuis,\nJos Sun sylis sulkeuis?\n\nNäin kuin olen, luokses käyn,\nKatso, Herra, miltä näyn.\nPuhdista ja tee mun siksi\nMiksi mieles halajaa,\nKaikki käy sen parahiksi,\nJoka sinuun uskaltaa.\nMuu on apu pettävä,\nHerra, Sinuss' elämä.\n\nOlen ilman puoltajaa,\nJoll'ei Sinuss' auttajaa.\nEn voi muiden hartialle\nSyntejäni lastata.\nPojallesi tuhlaajalle\nArmosylis avaja!\nSyleilysi voimasta\nElän Sinuss' uutena.\n\nAnteeksi suon kaikille,\nAnteeks, Isä, minulle!\nMieli uus luo henkeheni,\nOma mieles minuhun;\nIstuta mun ihmiseni\nJumalaani, Sinuhun!\nNiin Sun valtakunnassas\nOlen altis palvelijas.\n\nPalaus 11/8\n\n\n\nPYHÄNÄ.\n\nJumala, Sinun päiväsi\nMaan päivistä on vapain,\nKun emme vaipuis orjiksi\nVaan tuhmain ihmistapain.\nSun tahtosi on: rakkaus\nJa pakkotöistä vapaus.\n\nOi päivää, jonka rakkaus\nNoin vihkii vapahaksi.\nTee, Herra, täällä vaellus\nVaan pyhäks ainoaksi:\nLuo meihin työhön mieltymys,\nTyön kautta mielen ylennys!\n\nPyhänä kukin omans' on,\nJokainen oma Herran;\nTee meille toimet arkion\nMyös vapahiksi kerran,\nEtt' orjamieli katoais\nJa väkivalta haudattais.\n\nPyhänä kutsuu temppeli\nJa Herran helma, luonto,\nVaan pakkoa ei sietäisi\nJumalan hyvänsuonto:\nHänelle pakkorukous\nJa pakkotyö on kauhistus.\n\nTee mitä mieles halajaa,\nVaan seuraukset kestä.\nJumala hurjan kuolemaa\nEi väkivalloin estä.\nHän tietää: Herran tahto vaan\nTapahtuu meissä aikanaan.\n\nElämän saarnakirjasta\nSe oppi selv' on meille:\nSe rikkoo Herran tahtoa,\nKen eksyy orjan teille,\nJa luonnon lain tallaaja\nOn ihmis-onnen sortaja.\n\nSun vapautes ilmassa\nTotuuden kukkaa kantaa,\nOn hyve siellä luontoa,\nSe runsaan sadon antaa.\nVaan pakkovallan orjissa\nKäy petos ulkokullassa.\n\nPyhitä meissä päiväsi,\nJumala, johtajamme!\nTee tahtos meissä luonnoksi,\nSen että oivallamme.\nNiin luontohonkin juurtuen\nTok' yllätymme taivaasen.\n\nNiin maasi kauneuksillaan\nTääll' evästelee meitä\nPyhyyden vapaavalkamaan,\nTotuuden viittateitä.\nNiin löytää kansas pyhän maan\nVapaana, uunna, loistossaan.\n\nSuovu 8-9/9\n\n\n\nSINUN ME.\n\nKaikk' ihmisesi, Herra, me\nSun pappikuntas olemme,\nLuo meihin valkeutta.\nTotuuden tulkit meistä tee,\nEtt' ilki vääryys pakenee\nSun valtaas, oikeutta.\n\nTee meistä uhripappeja,\nEtt elämämme altisna\nAin' ois Sun tahdollesi;\nNiin vakauta mielemme,\nEtt' ois myös altis henkemme,\nKun vaatii totuutesi.\n\nSun aatelisi, Herra, me\nSun sotaväkes olemme,\nTee meistä urhokkaita!\nTee kestäviksi jalossa\nSun ihmiskuntas sodassa,\nKun hyvyys valtaa maita.\n\nMe lapset suuren kuninkaan,\nJumalan kaikkivaltiaan,\nEi sovi halpuus meille.\nKun muistamme Sun, Isämme,\nNiin totuus valtaa veremme\nJa viittaa käskyis teille.\n\nKen sukuas on korkeaa,\nHän tahtoasi rakastaa\nJa pyrkii pyhyytehen.\nKuin lapsi äidin rinnoista,\nNiin vahvistuu hän Sinusta\nJa kasvaa hyvyytehen.\n\nMin hyvää, pyhää, oikeaa,\nSen lapset Isäst' ammentaa,\nHän yksin nostaa meitä.\nHän korjaa vajavuutemme,\nHän täyttää varrenmittamme,\nEi kesken työtään heitä.\n\nOi, Herra, suurin kuningas,\nSuot meille voimas, kunnias,\nSuot armost' autuutesi!\nKen Sinua ei rakastais,\nKen mainettas ei kuuluttais\nJa rientäis rinnoillesi!\n\nLeppävirta, Tanssikallio 26/8\n\n\n\nLOPPUHYMNI.\n\nSun olemukses täyttää avaruuden,\nIkäsi kaiken iankaikkisuuden.\nTuoll' ylähällä Sinä asustat\nJa maassa pienimmänkin paimennat.\n\nSun neuvos ohjaa koko maailmata,\nMaan kansakuntaa myös jok' ainoata:\nSiis meidän kansaa myös et unhota,\nVaan asut meissä tahtos voimalla.\n\nKumoa täällä hengen orjavallat,\nPois perkaa saastan suot, yöhuurut, hallat,\nEtt' ylentyisi touot tohisten\nJa sato kasvais satakertainen.\n\nEtt' aina uutta viljaa versoaisi,\nNiin kansas hengen luonne puhkeaisi\nJa kasvais kypsi, täysi tähkäpää,\nSe tähkä, jota kaipaa kansa tää.\n\nSe siemen, joka ihmishengen antaa\nTotuuden voimallista viljaa kantaa:\nSiit' on Sun vapautes valossa\nUus elon-aika kerran koituva.\n\nNiin asut, Herra, meissä valtiaana\nJa koko maa on Sulle viljamaana.\nVaan tuulten arka, päivän pelkääjä\nEi istuintasi tohdi lähetä.\n\n\n\n\n\nVUODET 1887-1890.\n\n\n\nHELMENI PUOLESTA.\n\n\"Hän on julma Antikristus,\nSuuri syntinen;\nVältä hänen ystävyyttään,\nKunnon ihminen.\n\nHän ei usko niinkuin uskoo\nKansa kristitty:\nKieltää pirut, pyhimykset,\nHän on villitty.\n\nKieltää, ett'ei Jumala ois\nVerenhimoinen, --\nVaikka Brutus konsulikin\nOli semmoinen.\"\n\nNiin ne kuiskaa siellä, täällä.\nOnpa ihme vaan:\nYmpärilläni on kansa\nTyynnä, rauhassaan!\n\nPuolueeton on se, näkee\nPelkän ihmisen;\nMua suosivi ja multa\nViepi sydämmen.\n\nVaan jos kuulis papin huudon:\n\"Väärän uskon mies!\"\nKansan uskovaisen viha\nPolttais mun kenties.\n\nSuloiset ois polttohaavat\nTunnonrauhassa. --\nTok' ei moista onnentuskaa\nEnään ansaita.\n\nTerve, syytöksien keihäät,\nTeitä syleilen!\nYstävinä rintahani\nPainan jokaisen.\n\nVaikk'ei muut kuin surma yksin\nYstäväni ois,\nVakuutuksen helmeäni\nTok' en vaihtais pois.\n\n29/3 1887\n\n\n\nLINNUNPOIKASET.\n\nKun linnunpoikaset pesästään\nKesällä kypsyvät elämään,\nViel' eivät taida ne laulella,\n\"Tiutiu, tiu tiu\" vaan tiukkua.\nSen verran oppivat äidiltään.\n\nSuo heidän kulkea maailmaa,\nKokea, kärsiä, oivaltaa,\nNiin ensi kevähän tultua\nOn syvä, sointuva laulunsa\nJa sydämmiin se jo vaikuttaa.\n\nPain. 13/12 1887\n\n\n\nHAAVEITA.\n\nOlenko vaan yksi noista\nMiljonista elukoista,\nJotka hetken hengittää?\nYksi noista tuhansista\nKuolevista kukkasista,\nJotka jälleen häviää?\n\nHäviää kuin rakkulainen,\nNiinkuin liekki sammuvainen,\nJok' ei tiedä itsestään.\nMiksi synnyin tietäväksi,\nKaipaavaksi, etsiväksi,\nMiksi toivon yhtenään?\n\nMiksi aavistuksen sarven\nTungen yli tähtiparven,\nYli äärimaailmain?\nElämä jos loppuu tähän,\nMiksi synnyin etsimähän?\nLuomistyö ois petos vain!\n\nPettää voivat kangastukset,\nToki silmän huomaukset\nTosi luonto synnyttää.\nSaari, jonka näen tuolla,\nOnkin ehkä vastapuolla,\nKerran voin sen yllättää.\n\nKerran, jossain hienommassa\nSuuren luonnon saarelmassa\nItseni voin saavuttaa.\nSaavuttaa tuon korkeamman,\nPuhtahamman, ihanamman,\nJota henki aavistaa.\n\n16/4 1888\n\n\n\nTUMMA JA VAALEA.\n\nLeski-äidillä\nKaksi tytärtä\nOli: tumma ja vaalea.\nTytär tumma se\nKoko kunnalle\nTuli kuuluksi kauneinna.\n\nTytär vaalea\nKävi kirkossa\nSekä seuroissa uskovain.\nVäki vanha sen\nNäki kiitellen,\nKylän nuoriso naurahtain.\n\nTytär tumma se\nPojat ymmälle\nPani luonteenhehkullaan.\nMonen liekistään\nSaatti syttymään,\nMonen herätti toivomaan.\n\nTytär vaalea\nYhä ankara,\nYhä vakavan muotoinen.\nSulon hymysuu,\nIlonliike muu\nOli outoa hänellen.\n\nTytön tumman sen\nJoka poikanen\nOlis tanssihin tahtonut.\nJa hän naurusuin,\nYhä innostuin\nMonet yöt oli tanssinut.\n\nTytär vaalea\nRukouksissa\nYhä valvoi hartaammin,\nJa hän haaveissaan\nKävi kuihtumaan,\nKävi silmät jo kuoppihin.\n\nÄiti vaaleaan\nToki luottaa vaan:\nHänen tiensä vie taivaasen.\nMutta tummasta\nHän on murheisna:\n\"Heitä maailma, lapsonen!\"\n\n\"Ennen kuolisin\nKuin ma hylkäisin\nIlot ihanan nuoruuden.\"\nTumma lausui niin\nJa hän temmattiin\nKylän tanhujen pyörteesen.\n\nMeni yö ja kaks,\nKovin vaaleaks\nKävi tummikot poskuet.\nVeri aamulla\nTuli rinnasta\nSekä silmistä kyynelet.\n\nTytär vaalea\nRukouksissa\nPäin käänsihen Jumalaan:\n\"Sun on kunnia,\nEttä siskoa\nOlet alkanut kutsumaan!\"\n\nVeri nuoruuden\nPian terveyden\nTuotti tummahan tyttöseen:\nSydän entistään\nTunsi liekkiään\nPaloi tanssihin uudelleen.\n\nMeni yö ja kaks,\nKovin vaaleaks\nKävi tummikot poskuet.\nJopa tanssissa\nYönä kolmanna\nVeri ruskosi vaattehet.\n\nVeren purppura\nPursui rinnasta,\nKaasi kalmahan tyttösen.\nKaasi päivikseen,\nEttei uudelleen\nNoussut tummikko tanssillen.\n\nTytär vaalea\nRukouksissa\nTaas käänsihen Jumalaan:\n\"Hyvin, Herra, teit,\nEttä siskon veit --\nHän ei totellut kuitenkaan!\"\n\nKellot soivatten,\nNuorten kantaen\nTummaa tyttöä hautahan.\nMutta vaalea\nÄiti raukalta\nVietiin -- hourujen hoivalaan.\n\n26/10 1888\n\n\n\nVELDESLAAKSO\n\nYli-Krainissa, Itävallassa.\n\nKomeat on Karavankivuoret,\nJuliset on alpit uhkeat.\nNe ne Veldesjärven laaksomailta\nMyrskyn tuhotöitä torjuvat.\n\nPaljon aurinko suo paistettansa\nSoman Veldeslaakson lapsillen,\nKansaa pulskeata kasvatellen,\nHedelmiä maasta kansallen.\n\nVapauden hedelmää ei vielä\nKasva toki Veldeslaaksossa,\nVaikka siellä vuorituulet huokuu,\nIlma puhdast' on ja raitista.\n\nVaikka raikkahasti iltasilla\nKansa joskus juo ja kirkuaa,\nHengen kielet sen on soinnutonna,\nLuonto ääniään vaan irroittaa.\n\nVaikka laakson kymmenkunnat kirkot\nSoittelevat kilvan kellojaan,\nSoittavat öin, päivin, illoin, aamuin,\nKansaa eivät nosta kuitenkaan.\n\nSoittakaatte, kirkot, kellojanne,\nPois ne kansan työstä nukuttaa:\nVelttona vaan taivas-armoon luottaa,\nMutta taistelunsa unhottaa.\n\n\"Toivonkirkko\" tuolla sinivehreen\nVeldesjärven saaress' uskottaa:\nKuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu,\nHän sen voittaa, minkä toivottaa.\n\nPetosta ja kansan peijausta!\nToivonkello kunkin rinnass' on.\nJokaisen on sitä helppo soittaa,\nMutta työ vaan viepi voittohon.\n\nVeldeslaakson kansa nukkuu vielä,\nOmia ei tunne kellojaan:\nMaa on herrain, kansa kirkon orja,\nKumpikin on jäykkä vallassaan.\n\nTerveyttä vuorituulet huokuu,\nVapahina virrat kohajaa:\nMukahanne, vapauden virrat,\nVeldeslaakson kansa temmatkaa!\n\n28/10 1888\n\n\n\nSYYSLAULU.\n\nNiin synkkä, kylm' on päivä,\nOn syys jo Suomessa.\nKun säilyis toivontuike\nSydämmen pohjassa!\n\nPois väistyi laululinnut\nNiin kauas Suomesta.\nKun säilyis laulunhenki\nSydämmen pohjassa!\n\nEi kukka päätään nosta,\nSe vaipui turpeesen.\nKun nousis raitis mieli,\nSydämmen kukkanen!\n\nPalaa ne linnut vielä,\nKohoo ne kukkaset,\nElämä vaan kun valtaa\nSydämmen syvyydet.\n\nViel' armas päivä nousee,\nValaisten Suomea,\nKun säilyy valo ja lämmin\nSydämmen pohjassa.\n\n14/11 1888\n\n\n\nKÄYNTI KOTIKYLÄSSÄ.\n\nKun kuljin kotilaaksoon,\nSit' tuskin tunsinkaan.\nSiell' oli kaikki toisin\nJa uutta kerrassaan.\n\nEn vanhaa nähnyt muuta\nKuin kuun ja päivyen\nJa vanhat valtatuulet\nJa virran savisen.\n\nMaa, pohjaltansa vanha,\nMyös näytti muuttuneen:\nNyt suurusviljan antaa,\nMut ennen ohdakkeen.\n\nSe mökki, jossa synnyin,\nMatala, ränstynyt,\nSe uuden uljaan tieltä\nJo pois on väistynyt.\n\nJa naapuritkin vanhat,\nNyt nuoren näköiset,\nEi niinkuin ennen juopot,\nVaan selvät, puhtoiset.\n\nKapakkarähjän kohtaan\nOn koulu noussunna:\nEi kuulu rekivirret,\nVaan laulu sointuisa.\n\nMyös kirkko, \"koulun äiti\",\nOn uusi seiniltään.\nMut ken se siellä nyyhkii\nJa itkee yhtenään?\n\nKaikk' uudistuu ja nuortuu,\nSiis miksi huudellaan,\nEtt' uusi polvi kaataa\nKumohon kaikki vaan?\n\nJos ränstyneet se kaataa,\nNiin uutta rakentaa.\nMyös sen työt aikanansa\nUus suku uudistaa.\n\n20/11 1888\n\n\n\nELIAS ERKKO.\n\nSyntyi 12/4 1863, kuoli Meranissa Tiroolissa 21/11 1888.\n\nTäällä kirjoist', elämästä etsit\nTotta, kaunista ja oikeaa.\nSuuntia loit tehtävihin suuriin,\nEttä iloinnut ois isänmaa.\n\nKultalankaa mieles kehräeli,\nKertorunon kerran luodakseen\nSuomen herännästä, nousennasta,\nSuomen vyölle siitä kaunisteen.\n\nSuomen edistys ja Suomen nousu,\nKoko kansan hengen kasvanta,\nMieltäsi ne lämmitti ja loisti\nKöyhyydessäkin ja sairasna.\n\nJoudutella halusit tuot' aikaa,\nJolloin kansa luontaisvoimistaan\nSuomalaisen hengen värit painaa\nSivistyksen joka tuotelmaan.\n\nNiinpä hautui mielessäsi suurta,\nAattehesi pyrki elämään,\nMutta surma armotonpa särki\nParhaat hankkehesi yhtenään.\n\nSärki niinkuin myrsky puuta pirstoo,\nKunnes kaikki oksat irroittaa,\nSitten rungon lehvättömän luhtoo,\nSuojattoman varren kukistaa.\n\nNiin sun nuori elämäsi riutui,\nAattehesi kuihtui nupussaan.\nVäärin sulle, väärin Suomellemme,\nJollei toivos toteuisikaan.\n\nSulle siellä, täällä Suomellemme\nPuhkee kukka, kasvaa hedelmä;\nSulle siellä, täällä Suomellemme\nMyrskyn jälkeen päivä selkeä.\n\n15/12 1888\n\n\n\nJOULUHYMNI.\n\nJumala valkeus maailman,\nJumala kirkkaus taivahan,\nJumala kaiken alkujuuri,\nJumala elämän voima suuri,\nSinulle kiitos ja kunnia,\nSinulle valtakunta meissä!\nKuin kätes ohjaa taivaita,\nKuin tahtos johtaa tähtyeissä,\nNiin meitä ohjaa, johdata,\nTotuuttas meissä soinnuta,\nAsusta, Herra, itse meissä!\n\n19/12 1888\n\n\n\nJOHANNES TAKASEN KOHTALOSTA.\n\nTää kansa ulkokullattu\nSun haudallasi itki;\nSen päälle kylvi kukkia\nJa ohdakkeet pois kitki.\n\nSe nosti kiven kaunihin\nSun hautakummullesi\nJa hurskaat virret veisaten\nSe kätösensä pesi.\n\nMut eläessäs ahkeraan\nSait veistää nälissäsi,\nSait sairastaa ja kuollakin --\nEi auta kansas käsi.\n\nTää hetken kansa tuhlaten\nJos hylkii parhaitansa,\nSen hengen viljat halla vie\nJa mierost' elää kansa.\n\nSe muilta aina lainaten\nEi muille mitään maksa;\nEi miehen varren mitallen\nSe koskaan nousta jaksa.\n\n13/4 1889\n\n\n\nSURUN KEVÄTLAULU.\n\nKevähällä käyskelen\nHautakumpuin päällä:\nEtsin velivainajaa --\nHän ei nuku täällä.\n\nNukkuu hänkin, nukkuu vaan\nKaukan' etelässä.\nEn voi hänen haudallaan\nKäydä itkemässä.\n\nSyksy hänet hautasi,\nKevät vaan ei nosta.\nMiks et, Herra elämän,\nKuolemalle kosta?\n\nJoka kevät kukkia\nUudestaan voit luoda,\nMiks et veljyt armasta\nTakaisin voi tuoda?\n\nRuoho maasta puhkeaa,\nNoustaksensa kukkaan,\nHedelmäänkin -- veljeni,\nHänkö sortui hukkaan?\n\nHänessäkin kauneus\nPyrki puhjetakseen.\nPyrki Suomen kunniaa\nHänkin kukkiakseen.\n\nKevät hänen rinnassaan,\nNiinkuin lintusella.\nLintu laulaa, hän ei vaan\nSaanut lauleskella.\n\nKevät, jospa noutaisit\nVeljyt kultaseni!\nMaani toivot maksaisit,\nSurut sydämmeni!\n\n16/4 1889\n\n\n\nKEVÄTRUNO\n\nSuomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889.\n\n\nI.\n\nValon, päivän pojan, sydämmessä\nSyvä lempi paisui polttavaksi.\nLäksi kultalinnastaan hän maahan,\nKosimahan maata morsiokseen.\nMissä liikkui, kylvi kultiansa,\nLuonnon suurisyntyisen tavalla,\nElämäksi kaiken luomakunnan.\n\nSuomi vartoi armast' auttajakseen\nYön ja kylmän orjakahlehista;\nMonen kovan takatalven kesti,\nIdän imut, pohjan puuskaukset,\nKevähän tok' uskoi koittavaksi.\n\nTaivaan seitsenkaarta kulkiessaan\nValo näki Suomi-neiden, mieltyi\nKaunihimpaan sinisilmäisistä.\nSeitsenkaarelt' astui kukkulalle,\nSiitä hongan latvahan laseiksen,\nAlentiiksen koivun, pihlajan ja\nPajupuun ja lepän, tuomen oksiin --\nHuutehessa hohti metsän hapset. --\nSiitä laski immen poven päälle,\nMutta vaippa valkoinen sen peitti,\nValkovaipan alla nukkui Suomi,\nRinnassa vaan heikko toivo tykki.\n\nValo luonnonsyntyinen ei säiky:\nPoven lämmitti, niin sydän sykki,\nVaippa valui immen ryntähiltä,\nHymy vieno värjyi poskipäillä,\nMut on silmä himmeä ja kylmä.\n\nValo luonnonsyntyinen ei säiky:\nLämpimillä lemmensuudelmilla\nVapautti immen sinisilmät\nSokeudesta, jäisen kaihen alta.\n\nNyt ne loistaa päivän päilyessä,\nKuvastavat kaiken luomakunnan.\nSaimaa, Päijänne ja Roine läikkyy,\nVälkkyy etelän ja pohjan virrat\nNiinkuin Suomenlahden lainehetkin --\nTalvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui.\nNyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet\nMorsiamen kaulan kaunisteena.\nMut häävaattehit' on impi vailla.\n\nValo suurisyntyinen ei säiky:\nKutoi armahansa kukkasihin,\nTuorehisin, luonnonsyntyisihin,\nTeki tukkametsät tuuheoiksi,\nVehreöiksi painoi hienot helmat,\nEttä kuohahteli immen rinta,\nKevät-tuntehet kun siellä tulvi.\nValollen jo sykki Suomen sydän,\nLämpimästi lainehteli mieli.\nMut on soitto vielä suorimatta,\nRiemunkielet kesken jännitystä.\n\nValo luonnonsyntyinen ei säiky:\nEtelästä kutsui päivän poika\nLinnut tänne, täällä syntynehet,\nKutsui soittajoiksi valon häihin.\nSytytti ne linnut sätehillä,\nSätehetpä muuttui säveliksi,\nEttä kaikui kaikki ilmanrannat,\nIlontiusketta kun piti peippo\nLeivon, sirkun, kerttusien kanssa.\nNousi riemu runsahimmillensa,\n\nSatakielisen kun soitto helskyi.\nYlimmilleen yltyi juhlahenki,\nKäki valon kunniaa kun kukkui.\nNiin ne juhlalaulut lainehteli\nYli järven, niittyjen ja pellon,\nKylän kautta kallionkin rintaan,\nJosta kaiku vastasi ja kertoi,\nEttä vuori ihastuksest' itki,\nKuullessansa valon vihkivirttä.\nSäveliä tuore tuuli kantoi\nJoka kukkasenkin kuulustella:\nEri nuotti eri lintusella,\nEri kukkasella eri tuoksu.\nYhtehen ne sointuivat tok' kaikki,\nSuomen linnut, Suomen kukkasetkin:\nSytyttihän sama valo heidät.\n\nNiin kun kaikui valon vihkivirsi\nSuomen laululintusien suusta,\nVapautti paimenen ja lauman\nRikkahille luonnon laitumille;\nSäikkyi halla, karsas luonnon impi,\nKietasiiksen usvavaippahansa,\nNousi suolta, läksi liikkehelle,\nPimeässä rauhatonna piili,\nKunnes, kevätkielten sointuessa,\nItse yökin poistui pohjolasta --\nHalla hukkui valon valtakuntaan.\nValonvirttä, kevätkieltä kuullen,\nSuomen suuri toukoaika alkoi:\nHöyryt vinkuivat ja lastilaivat\nSuomen sinivettä viilteleivät.\n\nToiset mailta vierahilta toivat\nSeitsemiä touonsiemeniä,\nKoetteeksi kodistuuko täällä\nSuomen oman siemenen ohessa\nUlkomaitten uusi toukovilja.\nSuomen suuri toukoaika alkoi,\nKävi kuokka, uudenmoinen aura,\nVanha pelto siementä sai uutta,\nElämän loi siemenehen valo.\n\nNiin se valo Suomi-neiden voitti,\nEttä immen kasvot kirkastuivat.\nNiin se paloi rakkautta Suomi,\nEttä taivas tulta soilehteli.\nNiin se kaikui Suomen kevätlaulu,\nEttä syttyi koko Suomen sydän,\nYhtyi kansa valon vihkivirteen.\n\n\nII.\n\nTiedonvalo ennen loisti\nOpinkukkuloille vaan.\nHarva saavutti sen sieltä,\nKäytti kohta valtanaan.\n\nJoukko valonjanoisena\nKuihtui hengenköyhyyteen.\nJoskus tiedonsirun löysi,\nNiinkuin lasinsirpaleen.\n\nSirut voivat vahingoittaa,\nMutta huolin hoivaten\nTaito niistäkin voi laittaa\nMökin seinään ruutusen.\n\nSiitä valonsäde tuikki\nLaakson mökki huonohon.\nVaan ken sätehen on nähnyt,\nPyrkii päivän valohon.\n\nValonjano juurtui, suurtui,\nHenki alkoi viljomaan.\nValon arvon kautta kansa\nTunsi omaa arvoaan.\n\nTunsi, etsi oikeuttaan,\nSuurempata soihtua.\nNoustiin opinkukkuloille,\nHuudettihin: \"Tietoa!\"\n\nVihdoin tiedon teljet särkyi,\nValo vyöryi virtanaan,\nPyrki päästä joka laaksoon --\nSiellä täällä torjutaan!\n\nValo nosti puoltajoikseen\nPojat päivärintaiset,\nAlkoi Suomen kevätkesä,\nKuohui kaikki sydämmet.\n\nNaiset nousivat kuin miehet,\nValo, valo huulillaan.\nSydänmaankin syvät joukot\nLäksi valon noudantaan.\n\nLäksivät kuin paimenetkin\nMuinen valon kehdollen,\nSieltä kantoi kallihinta\nKotihinsa jokainen.\n\nHengen hedelmät ne nousi,\nNousevat nyt yhtenään:\nValon, vapauden joukko\nNuorisossa näytetään.\n\nAika huutaa: Päästäkäätte\n_Valo kaiken kansan luo!_\nValtava kuin kevätvalo,\nJoka uudistusta tuo.\n\n\nIII.\n\nPois raunioilta laulamasta\nJa jumaloimast' entis-aikaa!\nKun vanhain kunto johtaa lasta,\nNiin uudet laulut suusta raikaa.\n\nApina luotiin matkijaksi,\nMut ihminen ain' uutta luomaan:\nMeit' etehen vie jalkaa kaksi,\nAin' uutta työtä valmiit tuomaan.\n\nMit' entisess' on oivanlaista,\nSe luonnostaan on perustamme,\nMut mekin jotain kelpaavaista\nMyös jälkeisille rakennamme.\n\nSiis eteenpäin, työ johtajamme\nJa silmät kauas aikaan luomme!\nMe uuden jakson aloitamme,\nMut jälkeistenkin alkaa suomme.\n\nElämä juoksee jaksoellen,\nPuu kasvaa kerkin vuodessansa,\nNiin korkeuteen päin vähitellen\nMyös kasvi pyrkii -- samoin kansa.\n\nJa noustessaan soi luonnon kielet,\nSen huomaa parhain leivosista.\nSoi Suomikin, sen reippaat mielet\nNe kaikuu kevätlaulelmista.\n\nSoi, Suomen laulu, nyt kuin ennen,\nEtt' yön ja sorron vallat nukkuu!\nEi herätäksensä kuin ennen,\nVaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.\n\nSoi, Suomen laulu, nyt kuin ennen,\nEtt' aina valvehill' on kansa!\nEi velttoon horroksehen mennen,\nVaan vartioiden soihtuansa.\n\nSoi, laulu, nuorna, tuorehena,\nTotellen omaa luontoasi!\nVapaana valon kukkasena\nMyös vapaa olkoon maailmasi.\n\nNiin laulu aikain vaihtuessa\nKeväimet jälleen palauttaa\nJa maailmankin vanhetessa\nSe kansan hengen nuorennuttaa.\n\n\n\nANARKISTI.\n\nMies näki niin paljon rikkaita,\nNe näyttivät onnellisilta.\nMut köyhä raukka hän kerjäsi\nJa usein vilussa värjätti.\nMies näki niin paljon rikkaita,\nMut itse hän kerjäsi.\n\nHän kerjuhun eksyi tehtaasta,\nKun siell' oli murtanut jalkansa.\nSiit' asti köyhtyi ja vaimo läks\nLuo naapurin, rikkaan ystäväks.\nHän kerjuhun eksyi tehtaasta,\nLapsjoukko jäi leivättömäks.\n\nJa katuja lapset kuljeksi.\nMut vanhinpa heistä kelpasi.\nSe oli niin kaunis tyttönen,\nSenvuoks se kelpasi valloillen.\nMuut neljä katuja kuljeksi,\nYks kelpasi valloillen.\n\nNyt isä on aivan raivossaan.\nLie tuskin terve hän aivoiltaan.\nHän kulkee noituen valtoja.\nMuut pitävät häntä hulluna.\nJa kyllä hän onkin raivossaan,\nMikä liekin aivoissa.\n\n19/5 1890.\n\n\n\nTÄHÄN AIKAAN.\n\nTotta se mahtaa maailma olla\nHullu ja kurja sentään,\nKoska ne toinen toistaan syövät,\nOnnea etsien sentään.\n\nPienempiään syö suuret kansat,\nRikkaat köyhempiänsä,\nSärkevät lemmen, luottamuksen,\nPolkevat ystävänsä.\n\nSyöväthän raa'at Afrikassa,\nNekin syö toisiansa.\nSieltäkö lie ne suuret rikkaat\nEtsineet esikuvansa.\n\n9/6 1890.\n\n\n\nVIISAUDEN PAIKKA.\n\nHän ennen näytti kuin kerjäläinen,\nOli arka, raukka ja tyhjäpäinen.\nMikä lie tehnyt sen?\nNyt hän on reipas, rohkea,\nKuin valtakunnan vartija.\nMikä sen siksi sai?\nOn viisas, voipa, mahdikas\nKuin vanha virkavaltias.\nMikä sen siksi sai?\nVoi kuinka on tuhma maailma,\nKun syitä ne eivät oivalla:\nHän syödäkseen kuin sai!\n\nNo niin, nyt ymmärrämme sen,\nMies köyhä on neuvoton,\nOn tyhmä, arka nälkäinen,\nVaan vatsassa viisaus on.\nSiis iloitkaamme, riemuitkaamme,\nKun vatsassa viisaus on!\n\n1890.\n\n\n\nTOTTUNUT.\n\nPapukaija kartanolla\nOli aivan valloillaan,\nKuitenkin kuin sidottuna\nSeinän luokse napukkaan.\n\nSiit' ei liikkunut hän kauas,\nPäivät päästään pakisi,\nSamat jutut mitkä muinen\nTalon tytär opetti.\n\nKerran siinä istuttaissa,\nJuodessani kahvia,\nKysyin: \"Siivet sull' on, lintu,\nMikset lennä ulomma?\"\n\nLintu päätään kallisteli,\nNäytti kuin ois tuuminut.\nSitte luulin lausuneen sen:\n\"Olen tähän tottunut.\"\n\n\n\nNUOT JA ME.\n\nNuo luulevat itsensä oppineiksi,\nJotk' eivät usko kuin vaan näitä\nTäänpäiväisiä tähkäpäitä.\nHe eivät tahtoisi muuttua meiksi,\nJotk' uskomme myös vanhaa viljaa\nJa uutta omistamme hiljaa.\nHe ovat uuden päivän narrit,\nMe edistyksen rattaan jarrit.\nHe eteenpäin muka tahtovat viedä --\nMut sit' emme, suoraan sanoen, siedä.\n\n\n\nENTINEN JUOKSIJA.\n\nNiin kaunis oli se nuorena,\nNiin uljahasti se juoksi,\nEtt' aika harva sen ohasi\nJa harva ennätti luoksi.\n\nSit' ylistettiin ja ihailtiin\nJa voitti se palkinnoita\nJa päivälehdissä mainittiin\nSen suuria ansioita.\n\nMut köyhän miehenpä tallissa\nSe laihtui nälkiä nähden.\nSe kiskoi raskaita kuormia\nVaan elatuksensa tähden.\n\nNiin synnyltään jalo juoksija\nKävi ahdasrintahiseksi,\nSai pattijalkana ontua\nJa joutui hylkiömeksi.\n\nNiin Polle kuihtui ja kuoli pois,\nSe haudattiin tässä tuonaan.\nMut kenties taivas nyt kohtelee\nHänt' armollisemmin luonaan.\n\n\n\nST. DENISSÄ.\n\nSt. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa\nRanskan ruhtinassukujen hautaholvit.\n\nNäinkö ahtaat hautaholvit\nOn se valtakunta,\nJossa Ranskan ruhtinaat nyt\nVetää pitkää unta?\nIäkseenkö itsevalta\nTänne vaipui maailmalta?\n\nEnnen takkikin ja tukka\nTottelivat heitä;\nNoudatteli puu ja kukka\nHeidän kätyreitä.\nKansaa painoi heidän eljet,\nPuissa viel' on saksen jäljet.\n\nVaan nyt ahdingotta kansa\nVersoo vapahasti.\nPuu ja kukka voivat nousta\nVaikka pilviin asti.\nMiss' on valta jälkeistenne,\nMissä sukusuuruutenne?\n\nKysyin. Vastasiko kaiku\nVaiko joku haamu:\n\"Meidän vallan maassa murti\nTieto, opin aamu.\nKansa kasvoi suuremmaksi,\nNousi itse valtiaksi.\"\n\nMutta jälkeisenne, mitä,\nMitä niist' on tullut? --\n\"Muiden vertaisia taikka\nOvat suuruushullut.\" --\nEikö siitä pelastusta? --\n\"Kyllä -- laittakaa yö musta!\"\n\nLausuin: Tok' on kirkossa nyt\nVielä yksinvalta.\nMahtaa teille tuntua siis\nTäällä mieluisalta. --\n\"Kyllä, kun vaan kestäis tätä\nKirkollista hämärätä.\"\n\n\n\nSE KOLMAS.\n\nTiroolin kauniissa vuorimaassa\nSe vaunu kiiruhti kulkuaan.\nSiin' istui vaunussa kalvas sulho\nJa nuori morsian rinnakkaan,\nJa kolmanten' oli kuolema.\n\nSe vaunu vierisi vuorten halki\nJa halki virtavan laaksomaan.\nNiin voimakkaina ne virrat hyökyi\nJa vuoret nostivat huippujaan.\nMut kulki sielläkin kuolema.\n\nSiell' lehdet ilmahan tuuli puisti\nJa kylvi ne virran vietäviin,\nJa surma paineli suukkojansa\nJo kauniin rannikon kukkasiin.\nNiin kulki sielläkin kuolema.\n\nMut vaunu vierisi loitommaksi,\nMeranin laaksohon lauhkeaan.\nJa morsian seuras sulhoansa,\nSen sairasvuoteelle, hoitamaan,\nJa kolmanten' oli kuolema.\n\nJa käsivartensa kietoi neiti\nSen nuorukaisensa kaulahan,\nJa nuorukainen niin kiihkeästi\nSe näytti neitoonsa tarttuvan.\nMut kolmas siin' oli kuolema.\n\nOi auta, rakkaus, kuolemasta,\nMies nuori Suomelle pelasta!\nNiin paljon hänestä toivotaan ja\nNiin paljon hällä on toivoja.\nMut kolmas siin' oli kuolema.\n\nSe kolmas painalti nuorukaisen\nNiin liki luisia ryntäitään:\n\"On turha kaivata talven maata,\nJää tänne luokseni etelään!\"\nSe kolmas, se oli kuolema.\n\nSe julma riisti sen nuorukaisen\nJa painoi etelän multahan.\nJäi pohja poikaansa kaipaamahan,\nJäi itkemään polo morsian.\nSe julma, se oli kuolema.\n\n\n\nMIKSI?\n\nJo aikaisin, kun olit piennä,\nIhailin sinuss' ihmistä,\nAvujen tielle syntynyttä,\nElämään ilman vilppiä.\n\nSe mitä aattehissa etsin,\nSinussa näytti elävän\nJa sinuss' itsekkyyttä vailla\nNäin tahdon puhtaan, ylevän.\n\nSe tahto, niinkuin lähteen suoni,\nPoreili tyynnä povestas,\nSiit' ensi lauluvirtas hertyi,\nLapsuuden aamulaulelmas.\n\nNiin itse iloitsit ja muihin\nLoit rakkauden lämpimän,\nMut veljyesi sydän silloin\nSe liikkui muita enemmän.\n\nHän innostui ja aatos lensi:\nTuost' armas Suomi miehen saa,\nKun koulu lahjat kukkasehen\nJa avut tähkään kasvattaa.\n\nNiin kouluun pääsit. Uusi onni\nSukusi täytti toivossaan.\nJokainen askel uusi voitto\nJa huonosti et noussutkaan.\n\nMut koulun ahdas tunkka-ilma\nSöi hennot voimas nuorena.\n(Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt\nSinua luonnon rinnoilta.)\n\nJo laulus elpyi -- surkastuikin\nTaas niinkuin touko kylmyyteen.\nMut koulutunkan jätettyäs\nHeristyi henkes uudelleen.\n\nTaas lapsimieles puhdas into\nSäteili vapaudessaan,\nEtt' ystäväsi tuolla täällä\nSinusta toivoi parhaintaan.\n\nNyt itselles et rauhaa suonut,\nVaan luonnosta ja kansasta\nJa ajanvirran pyörtehestä\nKokoilit kauniit' aarteita.\n\nNe niinkuin tähtimaailmasi\nValaisi mieles taivasta\nJa armahalle kansallesi\nNe kerran tahdoit tarjota.\n\nMut voimas sortui innon alle,\nKuin hento ratsu juoksussaan\nJa aartehias isänmaalle\nEt ehtinytkään tarjoomaan.\n\nNiin sorruit niinkuin työmies sortuu,\nAseensa vasta takonut,\nJa työhön nähnyt pystyviksi,\nMut silloin käsi rauennut.\n\nHalusit silloin hartahasti:\n\"Niin mielelläni eläisin!\"\nSukusi rukoili ja itki\nJa morsiames kiihkeimmin.\n\nMut taipumaton oli taivas\nJa Herran korvat lummessaan:\nHänt' ehkä väärin kiusasimme,\nHän kenties teki parhaintaan.\n\nNiin moni huima hurjaellen\nElänyt harmaapääksi on.\nMiks sortui häness' ennen aikaa\nElämä siivo, nuhteeton?\n\nTai entispolvienko synnit\nHänessä etsi kostoaan,\nNuo synnit, joita harjoitellen\nSovitusvereen luotetaan?\n\nTai yhteiskunnan yhteistauti\nSöi hänet niinkuin hallayö,\nJok' usein uutismailla hiipii\nJa jyvän tähkäpästä syö?\n\nVai liiaksiko, taivas, annoit\nSun rikkauttas Suomellen,\nKun monen monta toivon tähkää\nNoin murrat kesken kukkien?\n\nNyt tuolla nukkuu nuorukainen\nTiroolin vuorilaaksossa,\nMut morsian itkee, suku itkee\nTääll' isänmaassa kaukana.\n\n\n\nSEINEN RANNALLA.\n\nViinitarhojen rintehellä,\nAstuen Seinen rannalla,\nMieleni on niin musta, raskas,\nMieleni kolkko, katkera.\n\nMikä se vaivaa miehen mieltä,\nMikä se tuottaa murhetta?\nKirkas on ilma, kaunis luonto,\nKaunis on täällä maailma.\n\nSuru se vaivaa, karvas murhe:\nKuollut on kallein ystävä,\nEik' ole armast' ainoata,\nMaailma puuttuu lämpöä.\n\nVielä se kaivaa katkerammin\nSuomeni kansan kohtalo.\nPilvi se peittää Suomen taivaan,\nSynkempi uhkaa turmio.\n\nPois suru sairas! Miehen murhe\nTyössä se näyttää suuruuttaan.\nTyötä se vaatii ystävän muisto,\nTyötä kunnia synnyinmaan.\n\nLemmettömänkin lohdutus työ on,\nSiinä hän etsii onnea.\nSairaankin paras onni on työhön,\nMielityöhönsä sortua.\n\n\n\nRANSKAN TYTTÖ.\n\nImi viiniä hän jo äidistään,\nJoi janoon sitä ja syödessään.\nNiin kasvoi kuutehentoista.\nNyt on hän viiniä puhdasta,\nSitä hehkua enin huulilla.\nMoni lie jo juopunut noista.\n\nNiin kuohuu nyt hänen luontonsa\nKuin puhtahin Ranskan sampanja.\nSe kirpoaa yli laitain.\nSenvuoks' ei siedä hän kahleita,\nEi jähmettyneitä muotoja,\nVaan kapsahtaa yli aitain.\n\n\n\nSE TYTTÖ.\n\nHän yritti lehteä puusta,\nTuo viehkeä tyttönen.\nHän yritti lehteä kauan --\nEi käynyt se kätehen.\n\nMin' aattelin: riemastuttaa\nVoin tyttöä -- ruhjaisin\nPuun lehvän ja hälle annoin.\nHän otti ja kiittikin.\n\nMut halp' oli hälle lehvä,\nSen lehtoset halvat vaan:\nNe leikkien maahan riipi\nJa tallasi jaloillaan.\n\n\n\nPARIISIN KAHVILASSA.\n\nTyttö kaunis istuu\nTiskin takana,\nViehkeästi kiehtoo,\nHurmaa pakana.\n\nSinne silmät tähtää\nNuorten herrojen,\nLuota olven, viinin,\nKahvitassien.\n\nPunehdu ei neiti:\nPosken hipiä\nOn kuin alabaster\nHieno, hempeä.\n\nKelle hymyn heittää,\nKelle silmän luo,\nJokainen voi ottaa\nOmaksensa nuo.\n\nKuinka monta yötä\nLie hän hymyillyt,\nKun noin huulten puna\nPois on hälvennyt.\n\nMut on kauneus kaikki\nYleistavaraa,\nJoll' on mieli auki,\nNauttii, nauttikaa!\n\nTuota nähden juopi\nLasin mielellään,\nKäy tääll' useammin,\nLähtee myöhempään.\n\nKahvila on hetken,\nHetken hauskutus.\nKauemminko kestäis\nTuon tytön rakkaus?\n\n\n\nVIETIIN POIS.\n\nNyt se tyttö viedään pois,\nNyt se viedään pois.\nAivan niinkuin myöty ois,\nNyt se viedään pois.\n\nRikas sill' on sulhanen,\nKun se viedään pois.\nTyttö tahtoi toisellen --\nKuinka vanhin vois! --\n\nKuinka vanhin antaa vois\nLastaan köyhällen,\nArvostaan hän eksyis pois,\nEksyis alhaallen.\n\nRikas mies sen viepi nyt,\nOttaa vaimokseen.\nTyttö köyhän säästänyt\nOn -- rakastajakseen.\n\nNiin se tyttö vietiin pois,\nNiin se vietiin pois.\n\n\n\nVIERAAT SILMÄT.\n\nNuo silmät suuret ja ruskeat,\nPalavat etelämaiset,\nNe sydämmestäni poistivat\nSinisilmät suomalaiset.\n\nEteläilmojen aurinko\nNyt taivahallani loistaa.\nKenties sen hehkuvat sätehet\nVoi katovuosia poistaa.\n\nJos sitten etelän runsaus\nMinussa puhkeaisi,\nNiin Suomi laihon ja hedelmän\nTok' aina korjata saisi.\n\n\n\nILMOJEN MUKAAN.\n\nKaunihilla ilmall' elän satavuotiseksi.\nRumaksi kun ilma kääntyy,\nMuotonikin vääräks vääntyy --\nSilloin tuskin eläväni uskon huomiseksi.\n\n\n\nJOKA AIKA.\n\nLämpö seuraa valoa,\nKukka kevät-aikoja,\nTunne ajatuksia,\nRakkauspa nuoruutta.\nMinua nuo kaikki kahdeksan\nTunnen joka aika seuraavan.\n\n\n\nMATKAN JÄLKEEN.\n\nMatkustaissa hiukan muututaan:\nNyt on mulla housut Pariisista,\nLiivi sekä takki Englannista,\nHattu Belgiasta perujaan.\nAlusvaattehet on entiset,\nSuomen villaa, kotikutoiset.\nMielenikin, juro karttavainen,\nMuuttumaton on ja Suomalainen. --\nMissä ovat uudet aattehet?\n\n\n\nMIELENI.\n\nKuinka lie niin mieleni\nHerkkä kaunihille:\nMiellyn joka kukkaseen,\nMinkäs teen mä sille!\n\nMiellyn joka rantahan,\nMiss' on suloisuutta.\nMietin: tuohon rakennan\nKotiani uutta.\n\nAion paikan omistaa,\nSilloin vasta pula:\nHuomaan, että toivoni\nPettymys on sula.\n\nMilloin muut jo hallitsee\nKoko seudun yli,\nTai se mulle kylmenee\nNiinkuin vieras syli.\n\nKylmenee. Mut kaunista\nUutta nähdessäni,\nTuntuu niinkuin näkisin\nParhaan ystäväni.\n\nNähdä saan ja tuntea,\nOmistaa en -- miksi?\nSärkynytkö onni lie\nHetken kuplasiksi.\n\nOlisko vaan kauneus\nPelkkä laulun aine:\nSydämmeeni koskettaa, --\nVäistyy niinkuin laine.\n\nUuden kauneuden suo\nKohdallensa tulla,\nEttä laulun ainetta\nAina riittäis mulla.\n\nSenkö vuoksi tyttönen\nMinut ihastutti?\nLaulatutti hetkisen,\nJätti, kutti, kutti!\n\nLentotähdet, jättäkää!\nViel' on tyttö yksi,\nAurinkoni, tok' ei hän\nSaane hyljätyksi.\n\nHän jos hylkää, sortukoon\nKoko luomakunta.\nSitte tiedän elämän\nOlleen valheunta.\n\n\n\n\nHELLI.\n\n\n\nKEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ.\n\nTäält' etelästä sinne pohjolaan\nJo kevätlinnut lentää laulamaan.\nOn sydän heillä Suomen lapsillen\nNiin hellä, lämmin -- kyllä tunnen sen.\n\nOlette, linnut, täynnä lauluja,\nSuloa, rakkautta, sointuja\nJa keväthenkeä -- ne kaikki, ne\nMyös lahjoittakaa Suomen lapsille.\n\nJa lasten joukosta hän etsikää,\nJok' uskollinen on ja ymmärtää.\nHänelle tiukuttakaa erikseen\nMun sydämmeni laulut sydämmeen.\n\n2/4 1888\n\n\n\nHÄN KOTONA.\n\nHän on kuin rauha, järjestys,\nKuin kevät-aamun henkäys.\nJa hänen pikku kammarinsa,\nSen pöytä, tuolit, kirjasto\nJa lelut -- joutilaat nyt jo --\nNiin somasti ne sointuu toisihinsa,\nEtt' aavistan kuin armahaksi\nHän kerran kodin kaunistaa\nJa kuinka hänen henkeänsä\nJokainen kohta heijastaa.\n\nKun palajaa hän koulustaan,\nNiin kohta muistaa serkkujaan.\nNiin itse unhottuu hän heihin\nJa tietämättä palvelee.\nMut aina sentään hallitsee:\nHyvehen valta suur' on meihin,\nKuin valo muovaa kukkasia,\nNiin hänkin ympäristöään.\nAh, onnellista aikaa silloin\nKuin valaisee hän perhettään.\n\n7/8 1888.\n\n\n\nMATKAVAUNUSSA.\n\nMinä myrskyssä ja pakkasessa\nKuljen kaupunkihin kaukaiseen.\nMatka viipyy tuiskun tuprutessa,\nKylmänhenki pyrkii sydämmeen.\nKenties jähmettyisin pakkasehen,\nJollet sydäntäni lämmittäis.\nMieleni nyt siirtyy keväimehen,\nVaikka kuinka nurkat jyskyäis.\nVaikka torkun matkavaunussa,\nVieras kansa ympärilläni,\nMielessäni kotivalkea\nLeimuaa, kun muistan silmäsi.\n\nKönigsberg 5/3 1888.\n\n\n\nYÖLLÄ.\n\nNuku, armas, siellä kotosella,\nSisko kultasesi kupehella.\nSilmiesi sinitaivosen\nKattaa kansi tummaripsinen.\nUnelmista\nSuloisista\nPunehtuvat poskuesi,\nRauha täyttää sydämmesi.\nSydäntaivahasi kirkkahan\nUni verhoo untuvainen.\nSinust' annan kaiken maailman,\nOllessas noin ihanainen.\nMutta yö sun näkee vainen.\n\nKönigsberg 4/3 1888.\n\n\n\nVÄLTÄN PULAN.\n\nSinä kullan murunen,\nKullan puhtahimman.\nMinä vasken palanen,\nVasken ruosteisimman.\nMinä kultahan kun sulan,\nVältän ruostumisen pulan.\n\n21/3 1888.\n\n\n\nAURINKONI.\n\nKuu kiertää maata yhtenään,\nSe siit' ei pääse minnekään.\nMaa aurinkoa kiertelee,\nSiit' elää, siitä riemuitsee.\nJa minun sydämmeni, se\nOn pyhitetty Hellille:\nHän maani, aurinkoni on\nJa taivahani tahraton.\n\n1888.\n\n\n\nHENKENI.\n\nMun henkenikö vanhettuis?\nEi koskaan, milloinkaan!\nSe on kuin taivaan tähtönen\nIkuinen loistossaan.\n\nSe yhtyy tähtein kiertohon\nJa kulkuun auringon,\nMaan kaikkein maitten keväimeen\nSe yhdistynyt on.\n\nJa kaikkein kansain innostus\nMinussa puhkeaa\nJa kaikkein aikain toivehet\nMun toivomahan saa.\n\nJa kiihkot kaikkein hurjimmat\nMun nostaa kuohumaan.\nMut sydämmeni kuvastaa\nMyös taivaan kirkkainnaan.\n\nSyliini tullos, immyt, siis\nKevääsen ainaiseen!\nSun nuoruutesi kautta taas\nMa liityn nuoruuteen.\n\nJos sitten tappais minut syys\nJa talvi hautoais,\nNiin joka kevät henkeni\nElohon puhkeais.\n\nJa niinkuin meri virrat maan\nPoveensa painaltaa,\nNiin suonet kaiken elämän\nMinuhun pulppuaa.\n\nl5/1 1889.\n\n\n\nMUISTELLESSA.\n\nMaailman pauhinassa\nSinutko unhotan?\nSinua muistellessa\nUnhotan maailman.\n\nSinua muistellessa\nMieleni rauhoittuu.\nMaailma pauhatkoonkin,\nMieleni rauhoittuu.\n\nKuvasi sydämmeeni\nSuloa ammentaa,\nKuvasi mielestäni\nPahuuden kukistaa.\n\nSinua muistellessa\nKatselen taivaaseen,\nTarkastan kotijärven\nTyynehen syvyyteen.\n\n\n\nVILSKEESSÄ.\n\nJoukot vilskuu ohi silmiäni,\nYksin, armas, asut mielessäni.\nIstun, syön, juon täällä ulkona\nAatokseni seuraa sinua.\n\nKatua kun astun valtavata,\nSilmissäni huomattavaa sata,\nJoukossa tok' etsin sinua,\nSilmies ja sielus suloa.\n\nSilmä etsii, joutuu petetyksi:\nYks on Suomi, Hellikin vaan yksi.\nSilmää viehättää voi tuhannet,\nYksin sydäntäni hallitset.\n\nKatuvarret kantaa loistavinta\nTavarata kaikkein kallihinta.\nSilmiäni kiehtoisivat ne,\nJos ne ostaa voisin Hellille.\n\nSit' en voi. Ne hylkään hyvillensä.\nKöyhä lahjoittaa vaan sydämmensä.\nKaksi uskollista sydäntä\nKaks on rikkauden lähdettä.\n\n\n\nMERELLÄ.\n\n\nI.\n\nSyvästi meri huokaa,\nSen rinta kuohuaa.\nMut rauhallisna taivas\nValoa vuodattaa.\n\nMin' olen meri, minä,\nLevoton, aaltoinen.\nSin olet taivahani,\nValoisa, rauhainen.\n\n\nII.\n\nJos kanssani laivass' oisit,\nJos ynnä nyt kuljettais,\nNiin maailman myrskyt meitä\nEi epäilyksehen sais.\n\nVaan saaren kaukaisen rantaan\nMeit' tuuli tuutien veis.\nSiell' ain' olis kevät-ilma\nJa lintuset lauleleis.\n\nSiell' aina on kevät-ilma\nMiss' asuvi rakkaus:\nSiell' onnellisten on saari\nJa riemujen rikkaus.\n\n\nIII.\n\nKuvasi, armas, kannan\nNyt vasten rintoain\nJa sinut itses kätken\nSyvällä sielussain.\n\nVoi laivan myrsky murtaa\nJa kenties uppoan,\nMut sinut sielussani\nVien aallon pohjahan.\n\n\n\nSE.\n\nKen ei voisi loistoakin voittaa,\nKun sit' elämänsä läpi koittaa?\nKen ei ulkokauneutta saisi,\nKaikkensa jos sille lahjoittaisi?\n\nRakkautta tuskin ostaa jaksaa,\nMyös ei myödä: -- lempi lemmen maksaa.\nSe on rikkain, jota rakastan,\nKaunihin se, jonka omistan.\n\n\n\nUNESSA.\n\nSinua suutelin unissani.\nNiin puhdas oli se kohtaus.\nOlin äärettömästi onnellinen.\nNiin syvä oli se rakkaus.\n\nEi himon hiutua karkeata\nViel' yhtynyt siihen suudelmaan,\nVaan murheen sortama mieli siinä\nSammutti onnenjanoaan.\n\nMut sitten erosimme -- sin' itkit\nJa minua vihloi niin haikeaan.\nSen teki aatos, tuo julma aatos,\nEtt'emme yhtyisi milloinkaan.\n\n\n\nSIITÄ HERÄTTYÄ.\n\nMiks uskonut olen joka solun\nJa joka rahtusen, hiukkasen\nMeiss' olleen toisiamme varten?\nNo miksi houkko nyt uskoin sen!\n\nKaikk' usko onko vaan pettymystä,\nVaan hetken lievitys sairaallen?\nTotuutta varmaa vartoessa\nVaan satu kerrottu lapsellen?\n\n\n\nTOTELKOON!\n\nOn hulluus järjen silmillen,\nKun Helliä rakastan.\nMut luonnonlait on sydämmen\nJa niitä noudatan.\n\nEi järki kauan vainottu\nJa vaivaiskasvuinen,\nVoi luonnon mieltä ymmärtää --\nTotelkoon nöyrtyen!\n\nTai kasvakoon ja nouskoon se\nSydämmen suuruuteen,\nNiin eivät aina riitele,\nVaan käyvät rinnakseen.\n\nJa sitten -- sen jo aavistan --\nEi naura järkikään,\nEtt' Helliäni rakastan\nKuin valo lämmintään.\n\n\n\nILOITSE.\n\nIloitse, Helli, pilvet pois,\nJa nauti elämästä!\nSydämmes auki luonnolle!\nJuo reippautta mielelle\nElämän hyörinästä.\n\nSiks on niin kaunis maailma,\nSiit' että iloitsemme.\nIloa suosii Jumala,\nVaan murhe pitää nurjana,\nIlo on kiitoksemme.\n\nIloitsee päivänperhonen,\nIloitsee kevätkukka.\nSyy iloita on ihmisen,\nElämä olkoon ikuinen\nTai periköön sen hukka.\n\nIloa, tyyntä riemua\nSiis sydämmeesi päästä.\nEi kevätpäivä valoa\nJa lintuin riemulaulua\nMaan asujilta säästä.\n\nKun joutuu syys, niin silloinkaan\nIloa elä heitä.\nSe sydämmeesi rauhaisaan,\nKuin lampun valo varjossaan,\nMaan myrskysäiltä peitä.\n\nKun kuihtuu ruusut nuoruuden,\nKeväimen lyhyt laina,\nSydämmen ilo hiljainen,\nElämän puhtaan kukkanen,\nSe suojaa, armas, aina!\n\nKun kohtaat milloin murhetta,\nSe kestä uljahana.\nSiit' ylene taas puhtoisna,\nKuin valkojoutsen aallosta,\nIloisna, kirkkaampana.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1891.\n\n\n\nUUNNA VUONNA.\n\nOn vaipunut vanha vuosi.\nJa yöhön se haudattiin.\nJa katkerat muistovirret\nSen haudalla laulettiin.\n\nSe vuotten parvesta painui\nKuin rosvokin joukostaan,\nJok' ahneuskiihkossa ryntää\nTyökansahan rauhaisaan.\n\nViel' uhkaushuudot soivat\nJa kansa on vauhkona --\nUusvuosi, oi tervetullut,\nJo Suomea rauhoita!\n\nUus aika, oi tervetullut,\nJo viihdytä voimakkaat,\nEtt' onnentoukoa tehdä\nVoi pienet kansat ja maat.\n\nMut voima jos raa'ast' uhkaa\nLait polkea pohjiltaan,\nUusvuosi ain' uskollisna\nKäy oikeutta puoltamaan!\n\nVie Suomen kansa kuin ennen\nOhi nielujen, kuilujen,\nVie vierellä kansakuntain,\nLäpi turmion tuiskuisen!\n\nUusvuosi, säilytä miehet,\nAin' alttihit uhraamaan:\nOman voiton, onnen ja hengen,\nKun vaarassa on etu maan.\n\nUusvuosi, varjele maata,\nElä synnytä pettäjää.\nJos syntyy, sammuta henki,\nEtt'ei elinpäivää nää.\n\nJa syntynyt liekkö jo kurja,\nSe painajaisvaivoin lyö!\nJa ruumiinkoi hänen luunsa\nJa hengentarmonsa syö!\n\nMut uskollismieliset, uljaat,\nUusvuosi, jo siunaa ne!\nJa kunnioin, onnenpäivin,\nUus aika, ne palkitse!\n\nJa kansa jos missä torkkuu,\nSen korvihin toitota:\nOlemustasi vaara uhkaa,\nPysy virkkuna, valveilla!\n\n\n\nAHTAISSA OLOISSA.\n\nKorsikossa pörriäinen\n    yritteli lentoa,\nMutta varvut vaiveroiset\n    tielle loivat vastusta.\nTyönsin sille sauvan pään:\nNousi -- läksi lentämään!\n\nKeskeltä tuon törkyjoukon\n    onkin nousu hankalaa:\nYlös ahdingosta koittaa --\n    silloin alas tupsahtaa.\nVaivoin, vaikka siivet on,\nSiitä pääsee lentohon.\n\n30/6\n\n\n\nKANSANOPISTORUNO.\n\nHämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.\n\n\nI.\n\nNouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa.\nKuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa,\nKylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin,\nLiike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.\n\nMissä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet,\nSiellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset.\nMissä sorsa rauhass' ennen souti -- höyry huhkii nyt.\nSitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.\n\nNähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan,\nMut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan.\nVankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään,\nKestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.\n\nMeidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät,\nKuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät.\nLännen opit, oikeudet omistivat voimakseen,\nKansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.\n\nSuomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena.\nOmast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa.\nKulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää,\nVihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.\n\nNytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään?\nPimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään?\nKansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan?\nLuopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?\n\nLännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään!\nIdän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään?\nPimeyden joka pilkku, raakuus -- viekää meiltä ne!\nMutta Suomen mieli, kieli -- niiss' on meidän valtamme.\n\nSiin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty,\nSiltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny!\nSiitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys,\nSiitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.\n\n\nII.\n\nNiin muinen kerran raaka rosvojoukko\nSe syrjäkylän viljamaille marssi,\nSe pellot polki, ryösti kuhilaat\nJa kylän kansan, itse isännät,\nNuo viljelijät, pellon perkaajat,\nTuon vapautta nauttinehen heimon\nSe kytki käskettäviks orjikseen\nJa armottomast' otti heiltä maan.\nEi auttanut, vaikk' uljas kyläkunta,\nKuin sankarit, maatilkkujansa puolti,\nJa moni silloin taistellessaan sortui,\nPerintömaataan hurmein kostutellen,\nKun illan rusko kultaa päivän laskun\nSiin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa,\nJok' auringon taas nostaa taivahalle,\nTuo linnut laaksoon, maille vapauden.\nEi auttanut, vaan joukko suuren suuri\nLöi kylän kansan, painoi pakkotöihin\nJa herraks asettui se toisen maalle,\nKuin omin vaivoin viljellyt sen oisi\nTai omat isät panneet perustuksen.\n\nEi siinä kyllin, että kylän sorti:\nTuo rosvojoukko vielä julkeasti\nJa ylvästellen kertoi maailmalle,\nMink' oli suuren sankar'työn se tehnyt,\nKun suuri joukko pienen heimon voitti\nJa onnelliset onnettomiks painoi.\n\nMut mennyt on se rosvovallan aika,\nSe aika, jolloin huokas ihmissydän,\nKun riutua sai julman voiman alla.\nOn kylä taaskin kahlehistaan vapaa,\nSen oma henki särki väkivallan,\nSen sankarien työt ne päivän nosti\nJa vapauden linnut kutsui laaksoon.\n\nMut miksi vielä meidän päivinämme\nSuur' kansakunta pientä poljeksii,\nSit' ahdistellen, varsin vainoellen,\nKuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?\n\nPien' edistystä rauhoin, rakkauksin\nVain etsii, noudatellen luonnettaan, --\nEi muita sortaen ja solvaellen,\nEi karsastellen suurten kunnioita --\nTuot' oikeutta itse luonto puoltaa.\nMiks tallataan siis luonnon kantalait?\n\nMut kaikki sorto jäännöstä on noista\nAjoista julmista ja katkeroista.\nViel' luonnon oikeus ja ihmisyyden\nVoi häätää vääryyden ja pimeyden.\n\n\nIII.\n\nTää meille armas Suomen luonto\nSe meitä muodostellut on,\nSen ankaruus, sen hyvänsuonto,\nNe vaativat työn, taistelon.\nMe korvet täällä viljelimme,\nNe kesytimme, valloitimme --\nKen uhkaa meille turmion?\n\nMeit' ei lie koskaan hemmoteltu,\nSiit' ansio on kohtalon;\nVaan koeteltu, kiusaeltu\nMeit' usein raskaastikin on.\nKun Luoja myötämatkan antoi,\nNiin työmme hedelmiä kantoi,\nSiit' aina kiitos soikohon!\n\nMut väärän vallan myrkkykohtu\nJos maahan sorron synnyttää,\nNiin silloinkin on meillä lohtu,\nKun kansa uskolliseks jää:\nKun itseään ei Suomi petä\nJa oikeuden tiet' ei jätä --\nKen voisi meidät hävittää?\n\nMeiss' yksin, meissä itsessämme\nVoi olla meidän puoltajat:\nKun mielet, voimat yhdistämme\nNiin ylhäiset kuin alhaisat;\nKun tiedon tornit matkallemme\nMe rakennamme johdoksemme,\nNiin väylät selvät aukeevat.\n\nKuin rautaverkko yhdistääpi\nMaakunnat toisen toiseensa;\nKuin järvet järviin vieriääpi\nMaan halki ranta rannalta,\nNiin yhtyköön myös Suomen kansa\nJa veren-, hengenvoimallansa\nItselleen olkoon muurina.\n\nPois kuolkoon vanha heimokiista\nJa ahdas nurkkakuntaisuus!\nMeill' yhteinen on hengenriista,\nSam' entisyys, sam' aika uus.\nLait, laitokset meill' ovat samat,\nIsien kätten vahvistamat\nJa niihin vakaa luottavuus.\n\nTät' oikeuden vankkaa pohjaa\nSiis Suomi seuraa riennoissaan,\nMut valistus meit' uutta ohjaa\nSen perustalle laittamaan.\nEi jähmetyksen kuolemata,\nVaan edistystä kasvavata\nNuor' etsii Suomi innoissaan.\n\n2/8\n\n\n\nELÄMÄ JA LEPO.\n\nBismarck lausuu: \"Anna maata sen,\nJok' on levollinen, rauhainen.\"\n    Miksi sittenkin\n    Päivyt aamusin\n    Nousee taivahalle?\n    Miks se nostaa maan\n    Öisest' unestaan,\n    Elämää luo maailmalle?\n    Miksei luonnon maata suo\n    Rauhassa kuin nukkuu nuo\nVaipunehet kirkkonurmen alle?\n\nJos on valvovien huoli se,\nEttä nukkuvia tuudimme:\n    Miksi keväimet,\n    Nuoret, tuorehet\n    Tervehtivät meitä?\n    Miksei karhua\n    Talvimajassa\n    Lumi ainaiseksi peitä?\n    Eläväiset miljoonat,\n    Kukat, lintuin laulelmat --\nMiksi, päivyt, herättelet heitä?\n\nTytär nukkuu päivän noustessa,\nUinuu neitsehisnä, armasna\n    Unta autuaan.\n    Miksi äiti vaan\n    Nyyhkii viatonta?\n    \"Nouse, huoleton,\n    Veljes vesill' on,\n    Päivä tehtävää tuo monta!\"\n    Miksei umpukan\n    Suoda uinuvan,\nNeiden nähdä unta huoletonta?\n\nSuurin, voimallisin elämä!\nMikset mertenkin suo levätä?\n    Miksi lähetit\n    Maahan sankarit,\n    Tapausten luojat!\n    Itsetuntohon\n    Kansa noussut on,\n    Hyljännyt jo unensuojat.\n    Tuntee onnenaan\n    Käyttää lahjojaan,\nItsessänsä löytää turvan tuojat.\n\nBismarck lausuu: \"Anna maata sen,\nJok' on levollinen, rauhainen.\"\n    Maatkoon vainajat!\n    Unet rauhaisat!\n    Emme häiri heitä.\n    Maatkaa, väsyneet,\n    Paljon palvelleet,\n    Mekö moittisimme teitä!\n    Mutta, luontaiset\n    Voimat, tuorehet --\nEttekö jo unenhelmaa heitä!\n\n       *    *    *\n\nNäen kuinka soita ja auhtoja\nKetoja muokataan.\nMaan luonto nuortuen, tuoretta\nKäy viljaa kasvamaan.\nJa järki kättä ja työtä käyttää\nJa koneet ihmisneroa näyttää.\nNäen kuinka auringon valkeus\nTyön avuks kiiruhtaa,\nJa tieto, kansojen kirkkaus,\nValloittaa maailmaa.\nMut muut' ei luonto voi rauhaa antaa\nKuin minkä toimi ja työmme kantaa.\n\nJa onni, minkä suo mielityö,\nOn maassa varminta.\nMut milloin -- harvoin se hetki lyö --\nTyö löytää omansa?\nSe yhtä harvinaista on varmaan\nKuin löytää oikean oman armaan.\n\nToki levon rauhankin löytää se,\nKen työss' on tunnokas,\nKen vieras ollut on vilpille\nJa muille armias.\nTyön sota, riennotkin vaikka pauhaa,\nTää vanha keino ain' antaa rauhaa.\n\n\n\nYKSIN.\n\nYksin istun ja armastelen\nLuonnon suurta maailmaa,\nEn voi kuiskata kullalleni\nMitä tunnenkin ihanaa.\n\nYksin astelen murhemielin,\nOlen matkalla murtua.\nKenen kanssa voin neuvotella,\nKuka tahtoisi kuunnella?\n\nYksin aattelen lentomielin\nKauas taakse ja eteenpäin,\nSyvällenkin ja korkealle --\nMutta yksin, vain yksinäin.\n\nYksin eksyn ja erhetynkin,\nYksin nousen ja lankean,\nYksin, itseeni luottamalla,\nTyöni, matkani suunnitan.\n\nLämmint' etsin tok' ympäriltä,\nRakkautta tok' ikävöin:\nSenpä puute on kurjuuteni,\nSiitä kärsin mä päivin, öin.\n\n\n\nSE NAIKKONEN.\n\nAllegoriia.\n\nOn nainen kiehtovan kaunis,\nKuin Vuoksikin niskaltaan;\nSen pyörteeseen kuka eksyy,\nOn hukkuva kerrassaan.\n\nSe kielin viekkahin kietoo,\nYhä tarjoten kultia,\nDonrannan ja Krimin viinaa\nJa tähtien loistoa.\n\nLupaellen untuvavuoteet,\nMaat, mannut ja kartanot,\nMun vapauttani väijyy\nSen naikkosen suutelot.\n\nHän hekkumoiksensa vaatii,\nEtt' itseni unhotan,\nEtt' unhotan kansani, maani\nJa kieleni kalleimman.\n\nHän hekkumoiksensa tahtoo\nMua hallita orjanaan,\nEtt' tahrisin kansani maineen\nPetosjuonehen kurjimpaan.\n\nMun onneani ei etsi\nSe kiehtovakielinen:\nHän haalii vain himon ruokaa,\nMun toivoni tallaten.\n\nHän multa nauttisi tenhon\nJa mieleni saastuttais,\nNiin katkeruutta, en muuta\nMinä palkaksi siitä sais.\n\nSe portto viskaisi viimein\nMun nauruksi lapsilleen:\nTe suomalaisen nyt näätte,\nPetetyn sekä pettäneen.\n\nMut tuot' ei sieluni siedä,\nEi Suomeni kunnia:\nValon puolehen kansa kääntyy,\nSielt' etsien voimia.\n\nEi loisto, hekkuman pyörre\nSit' eksytä aaltoineen,\nJok' aina valkeutt' etsii\nJa oikeutt' ohjakseen.\n\nJos unhotan sinut, Suomi,\nMun itseni parhaimman,\nSuon yöksi päiväni käyvän,\nSuon silmäni sammuvan.\n\nJos unhotan oman kansan,\nMun henkeni hettehen,\nMun hyljätköön kotiranta\nKuin särjetyn ruokosen. --\n\nNaisnaapuri kiehtovan kaunis,\nKuin Vuoksikin niskaltaan,\nSun orjaksesi ei suostu\nMun henkeni kumminkaan.\n\n\n\nKOULULINNA.\n\nNyt sotakäskyn kuulla saatte,\nSiis laukku selkään ottakaatte\nJa linnaan astukaa!\nSe linna kylässä on tuolla,\nMäen rintehellä, päivän puolla,\nHei, sinne astukaa!\n\nSe Suomen kivist' on ja puista,\nIsien töistä siunatuista\nSe linna noussut on.\nEi pyssyin pauke, tykkein kauhu\nSielt' uhkaa eikä ruudin sauhu,\nTok' on se pelvoton.\n\nOn linnan muoto kirkas, jalo,\nSen ikkunoista paistaa valo\nJa mieli lämpöinen.\nOn linnan uljas komentaja\nEi kenraali, vaan opettaja, --\nOn koulu linnanen.\n\nNiin, sotakäskyn kuulla saatte:\nNyt laukku selkään ottakaatte\nJa kaikki tarpehet:\nNe kynät, vihkot, muste, taulut,\nJa kirjat sekä Suomen laulut,\nJa olkaa urhoiset!\n\nKen kestää linnan harjoitukset,\nHän suuret voiman ilmaukset\nVoi kerran osoittaa:\nHän näyttää, ett' on suomalainen,\nJokainen, vankka muuri vainen,\nJot' ei voi kukistaa.\n\nJokainen oppii aikanansa,\nEtt' on myös luotu Suomen kansa\nAseeksi korkeimman.\nJa kukin yksityinen meistä\nEi syntynyt lie turhan eistä,\nVaan syntyi valtahan:\n\nMe itseämme vallitsemme\nEdistykseen; mut orjaks emme\nSuo Suomen henkeä.\nOn maassa paljon murtuvaista,\nMut mikä meiss' on suomalaista,\nOn aina säilyvä.\n\nSiis, kaunis koululinna, loista\nJa hengen velttoutta poista,\nVapaiksi meitä tee!\nKun kukin meistä kohdastansa\nOn vapaa, silloin koko kansa\nVapaana työskelee.\n\n\n\nVALITUS MIEHESTÄ.\n\nMiehet -- nehän maailman\nTällaiseksi loivat,\nNaissuvulle katkeran\nKärsimyksen toivat,\nItse herrastellakseen\nNaisen loivat orjakseen.\n\nMies on tehnyt raamatut\nVarsin väärät, nurjat,\nJoiss' on Eevat kuvannut\nSekä Saarat kurjat,\nJoilla vaan on huolena\nOmenat ja lapsensa.\n\nSenpä vuoksi vielä nyt\nNainen lasta kantaa.\nRuokahuolet, keittelyt\nMies nyt hälle antaa.\nTuskin naisen salliskaan\nPistää päätään maailmaan.\n\nMies -- no kukas sitten muu!\nNaisen pisti häkkiin,\nJossa raukka tuhmentuu,\nJääpi niinkuin säkkiin.\nKureliivit -- eikö net\nLie tuon häkin jäännökset.\n\nKen se neuvoi uskomaan\nMiestä naisen pääksi?\nJuuri miesi, noustuaan\nOikein itsekkääksi. --\nIkäänkuin ei naisessa\nÄly oiskaan hienointa!\n\nMies, se julma, kylmä pää,\nNytkin ottaa, jättää.\nNainen tuskin hirviää\nTarjotakkaan kättään.\nMies -- se hävyttömintä! --\nMont' on yksin jättännä.\n\nSama mies, se vietävä,\nKaikki vallat johtaa.\nSenvuoks sota verisnä\nMaailmaa nyt kohtaa.\nOlis nainen vallassa,\nSodat käytäis sanalla!\n\nOlis nainen vallassa\nEdes miehen verran,\nSilloin totta maailma\nParannettais kerran,\nEpäkohtaa tuskin jäis --\nPois ne kaikki pyyhittäis.\n\nVaan nyt voittoon pyrkien,\nSotaa, sotaa käymme;\nKaikki keinot koitellen\nSalaa, julki näymme:\nMiehen sydän -- ensin se! --\nJärjen kyllä voitamme.\n\nSitten, naisen johdossa\nKun on kaikki mielet,\nMaassa saadaan oikeutta,\nSoipi sovun kielet.\nMieskin, vanhan tavan vuoks,\nPääsee neuvopöydän luoks.\n\n\n\nNAISESTA.\n\nMaankulkijoitten kummana\nKäy pyrstötähti taivasta.\nSibillan lailla ennustaa\nSe sotaa, nälkää, kuolemaa.\nSit' uskoo taikain uskojat,\nMut järjelliset nauravat:\nTuo kaasutähti ennustais!\nSen arvon sais,\nVaikk' itsetietoista ei sielua\nSen löyhäss' ainehessa asusta.\nMist' äly sille puhkeais?\nInehmo itsetiedoton\nVain luonnon leikkihyrrä on.\n\nKun usva aamun silmillä\nOn vailla rajapiirteitä,\nNiin aurinko ei armainnaan\nSen läpi pääse loistamaan.\nSiks etsii usva muotoja\nJa siittää kultakastetta:\nNiin päivyt seitsenvärisnä\nVoi päilyä,\nJa kastehelmen kautta kuultaen\nOn valo mettä luonnon huulillen\nJa luonnon sielu säihkyy helmestä. --\nTät' ennen nainen usvana\nOn ollut järjen otsalla.\n\nNyt tiedon päivän noustua\nOn nainen helmi loistava:\nKun uskon kaaos haaveineen\nOn saanut järjen rungokseen,\nKun tunteen-usva piirteet saa\nJa taide mieltä kirkastaa,\nNiin nainenkin täys-ikäisen\nOn kasvuinen.\nJa silloin yhtä hyödyllistä on\nMies taikka nainen johtaa taistelon,\nKun ihmiskunt' ei kulje ontuen,\nVaan sukupuolet, ymmärtäin\nTointoistaan, käyvät vierekkäin.\n\nSiis edistyksen vapaus\nOn meillä yhteiskalleus.\nSen kautta aukee yhteistie,\nJok' eteenpäin meit' ynnä vie.\nSiis vapahaksi naisen työ!\nPois naisen hengen tieltä yö!\nPois ahtaat aatekerrokset,\nYön jättehet!\nNiin näköpiirit uudet aukeaa\nJa olot täyteläämmät puhkeaa,\nKun kunkin luonto voittaa oikeudet.\nMut nainen tok' ei milloinkaan\nVoi luopua naisluonnostaan.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1892.\n\n\n\nILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.\n\nTuoll' alhaalla välkkyvi pilviä,\nSiell' aivan siintävi taivas.\nJa siellä, aaltojen kulkija,\nNäen riippamastoisen laivas.\nJa eiköpä siellä leijaile\nMaailma, jonnekka kuljemme.\n\nKuu siell' on ja laskeva aurinko,\nOn metsä, kallioranta.\nMut huiput niillä on hornaan päin\nJa korkeuksissa kanta.\nSiell' astuu nauta ja ihminen\nKuin kattolautoja kärpänen.\n\nMaa siellä on aivan nurjin päin,\nMut taivas on taivaanlainen.\nMaan oloja järvikö pilkkaa näin,\nNiin onko se veitikkamainen?\nTai liekkö sen käännetty maailma\nVain aallon nukkuvan unelma.\n\n\n\nYKS.\n\nOn maassa monta rientoa,\nMont' uskoa ja toivoa\nKuin metsän latvoja.\nNe rinnan kilpaa kasvakoon,\nNe vievät työhön, taisteloon.\nMut kalleinn', armainna\nOn sielujemme suvantoon\nTää maamme painunna.\n\nJos riennot nostaa kiistoja,\nSe elämän on luontoa,\nYht' emme unhota:\nTaas vaaran, sorron uhaten\nMielt' yht' olemme jokainen\nKuin vuorta harmaata:\nTää Suomi, summa rientojen,\nOn meidän runkona.\n\nMeit' innostuttaa valistus,\nLain turva, voima, vapaus,\nMeit' ohjaa oikeus.\nMut niille työtä tehden, ne\nKun kansan omiks tahdomme,\nMeiss' yks on toivomus:\nEtt' isänmaalle, Suomelle\nNiist' elpyis kukoistus.\n\nKun toimi, taito, ahkeruus\nJa hyve, kaunis kuntoisuus\nTääll' ilmi puhkeaa;\nKun karttuu riista, rikkaus\nJa viljelyksen vilkkaus --\nNuot meitä innostaa.\nMut intoon liittyy ajatus:\nNoin kukkii Suomenmaa!\n\nJa viljelys kun versoo niin,\nEtt' ihmishenki kauneimpiin\nHelähtää kukkasiin;\nKun tiede, taide helmivät\nJa soiton, laulun helkkinät\nKun suoltuu sydämmiin:\nSaa Suomi mielet kylmimmät\nIhastuskyyneliin.\n\nKun kansa kaikin lahjoineen\nOn hedelmöivä Suomelleen\nKuin pelto viljava,\nNiin hallan hammas murretaan,\nEi vihollisen sortokaan\nVoi maata turmella.\nKen ihmisyyttä laihossaan\nVoi suohon sulloa?\n\nKuin järvet sadat tuhannet\nJa virrat, kosket kuohuiset\nTät' yhtä kaunistaa,\nNiin rikkahimmat rientomme\nNe kuohuvat kaikk' yhdelle:\nSe yks on Suomenmaa.\nOn sydän meille maamme, se\nElomme nuorentaa.\n\n\n\nHÄMÄLÄISTEN LAULU.\n\nUusi laitos.\n\nSuin emme suurentele me,\nTok' arvoamme tunnemme,\nKun meilläkin on työ:\nMe viljelyksen vartijat\nJa korven kolkon raatajat.\nEi leikin, jouten, mieroten\nTää kansa leipää syö.\n\nTyö tyyni, jäykkä, kuuluton\nLoi viljat meidän peltohon\nJa poisti hallayöt.\nNiin savinen kuin liejumaa\nSe kasvaa viljaa, pellavaa,\nNiin nostaa kylät, kaupungit\nJa kultaa vetten vyöt.\n\nNää laajat viljelykset me\nAin' uskollisna suojaamme,\nKuin ennen, vasta myös.\nNäill' armahilla rannoilla,\nHämeemme kyntökunnailla\nSä, entispolvi ponnekas,\nYöt voitit, synkät yös.\n\nYöt kestit, sorron, kuoleman,\nMyös voitat öistä julmimman,\nSokean hengen yön.\nOn Häme hidas, moititaan,\nMut valonviljaa korjaamaan\nSe ensi miesnä rientänyt\nOn, tehnyt suuren työn.\n\nHitaita milloin kiusataan\nMeit' itsestämme luopumaan\nJa mit' on kalleinta.\nMut aikanaan myös pontevat:\nKun muut jo rientoon uupuvat\nJa kesken heittäisivät työn,\nOn meissä tarmoa.\n\nJa vapauden ytimen\nMe tallennamme Suomellen:\nItseisen luontomme.\nVapaana kun tää pohja on,\nNiin vilja Hämeen vainion\nMyös kattaa kauneudellaan\nJa kypsyy korjuulle.\n\nOn Häme pellon, vetten maa,\nTyön, toimen, viljelyksen maa\nIhanarantainen.\nKun minkä tänne istutat,\nSen juuret syvään juuttuvat.\nMuut laulun tallensivat, me\nTotuuden siemenen.\n\nVoi aika muuttaa kuortamme,\nMut sydämmemme luonne se\nOn Suomen selkäpii.\nKuin harmaat louhivuoremme\nMe pettämättä kestämme,\nMeiss' ain' on Suomi vankkana,\nMuut joskin horjehtii.\n\nSiis nouse, loista, Hämeenmaa,\nJa kanna Suomen kunniaa\nAikoihin vastaisiin.\nKuin honka pulska pilvihin,\nNiin nouskoon kirkkain toivoskin,\nMut työsi aina juurtukoon\nSun luontees syvyyksiin.\n\n\n\nKAKSI NÄLKÄÄ.\n\nKamarissa istui koulupoika,\nKäsi poskell', itku silmässä.\nPoloiselta silt' ei luku luista,\nVaikk' on kirja auki pöydällä.\nVasen käsi kantaa pettupalaa,\nSille silmä kyyneliä valaa.\n\nPoski kalpea, hän istuu siinä,\nNeuvotonna kaipaa neuvoa:\nRahaa, ruokaa kodista hän vartoi,\nMutta näytteheks sai pettua,\nMustaa, katkeraa kuin murhe itse,\nJoka polttaa, viiltää sydämmitse.\n\nHyyryt, koulumaksut häntä painaa,\nEväsleipä kaikki lopuss' on.\nKotipuolta köyhyys ahdistaapi,\nTäällä hän on outo, turvaton.\nKouluhun miks äiti lastaan laittoi,\nViimeisen ruisleivän hälle taittoi?\n\nMiksi hälle tiedon-into luotiin,\nVaikka koulunkäynti kallis on?\nMiks ei oppi ostamatta vuoda,\nNiinkuin virtaa säde auringon?\nRaha poistaa rikkahitten surun,\nKöyhäkin tok' kaipaa tietomurun.\n\n\"Viime viljaleivän, poikaseni,\nMukanas sait\", äiti kirjoittaa.\n\"Viime leivän, viime markat annoin,\nNyt en penniäkään irti saa.\nKotona on meillä pettu silkka,\nSille särpimenä maidon tilkka.\n\nIsäsi läks etsimähän työtä,\nRautatielle luulen mennehen.\nMutta kultaa sieltäkään ei kuulu.\nVanhin siskos läksi mierollen.\nNuorin nukkui rinnoilleni vasta,\nTaudin tuska kiusannut on lasta.\n\nLapselta on työläs työhön päästä --\nJospa edes mistä työtä sais! --\nEiköhän ne herrat kaupungissa\nSua, poikaseni, armahtais.\nSitten, kunhan kasvat suuremmaksi,\nVoisit nousta maalles maksajaksi.\"\n\nPoika nousi tuoliltaan. -- \"Oi, äiti!\nKärsimyksiäs en sietää voi.\nSuruttako poikas ruista söisi,\nKun sun mieltäs kurjuus katkeroi?\nAvuksesi tahdon työhön rientää,\nKodin kärsimyksiä niin lientää.\n\nKoettaa tahdon enkö toimeen pysty,\nKättäkin kuin kirjaa käyttämään.\nMies se täytyy minustakin tulla,\nEihän kurjuus kestä yhtenään.\nKerran päivä Suomellekin loistaa,\nRuumihin ja hengen nälän poistaa.\"\n\n\n\nAJATUS JA JULKISUUS.\n\n\"Ei uskon asioista saa\nNoin julki aatella.\nJos mieles muista eroaa,\nSe itse tallenna.\"\n\nJos luonto tuntee rinnassaan\nErikoisen kukkasen,\nSe eikö käyttäis oikeuttaan,\nSen tuoden ilmoillen?\n\nNiin saarnatkaatte orjille,\nMut luonto vapaitten\nEi sammu -- julki puhkee se,\nValohon aueten.\n\nLie Sokrateskin luontoa,\nMut vastoin kansaa hän\nJulisti uutta uskoa --\nSe maksoi elämän.\n\nJa Galileikin munkeillen\nMaan pyöreäksi loi. --\nKun totuus pyrkii ilmoillen\nNiin minkäs sille voi!\n\nNiin Lutherit ja Zvinglit -- he\nMiks eivät vaienneet?\nOis rauha jäänyt kirkolle\nJa kansat uinailleet.\n\nElämä ei voi vaieta,\nVaan uhkuu uudelleen.\nNiin vanhan viljan kuoltua\nUus nousee kukkaseen.\n\nNiin pienillä kuin suurilla\nOn riemu rinnassaan,\nKun valon nähden puhjeta\nHe voivat maailmaan.\n\nValohon, julkisuutehen\nMyös aatos kirmahtaaa.\nKen luvan antoi? -- Luonto sen\nVapaaksi oikeuttaa.\n\n\n\nJULKISUUS.\n\nSe aik' on mennyt menojaan,\nJolloinka munkki yksin luki,\nJa oudon kielen kauhtanaan\nHän kaiken viisautensa puki.\nMaat silloin paavi pannasi\nJa pappi sielut kahlitsi\nSiteillä hirmuisilla.\nNuo kahleet katkoi aika uus\nJa julkisuus.\n\nSen hengen aik' on sammua,\nJok' arkaeli julkisuutta\nKuin konna siivo-seuroja.\nJa ken nyt kätkee viisautta\nJa tietoa kuin saituri,\nHän rakkaudetta kuihtuvi\nKuin kellarissa kukka.\nValohon pyrkii aika uus\nJa julkisuus.\n\nNiin ennen valhe petosta\nOpasti, kutoi juorujansa\nKuin lukki viekas verkkoja\nJa niihin juoksi tuhma kansa.\nNyt ajan sana julkinen\nKuin päivä paistaa kansoillen,\nTuop' oikeudet ilmi.\nNiin kansat ohjaa aika uus\nJa julkisuus.\n\nNiin monta kertaa polkenut\nOn julkisuutta väkivalta,\nMut oikeus on tempaissut\nTaas sanan irti painon alta.\nSe sana, lentoon päästyään,\nTaas levittääpi siipiään\nJa tuomii painajaiset.\nVapaaksi pyrkii aika uus\nJa julkisuus.\n\nValittiin ennen harvat, nuo\nSai kuulla julkisuuden kieltä;\nNyt sanat kiitää kaikkein luo\nJa kuulustelee kaikkein mieltä.\nKuin ilma, päivän paiste, niin\nVapaaksi sana aiottiin\nJa omaks ihmisille.\nNyt jokaist' etsii aika uus\nJa julkisuus.\n\nKäy, vääryys, julkisuuteen, käy!\nNiin oikeus ryntää sulle vastaan.\nKäy, pahe, ilmoillen ja näy! --\nJos pimeys vaan päästää lastaan, --\nNiin hyve, kunto voimakas\nNe valoss' on sun voittajas,\nJa mik' on outo, tumma --\nNe kaikki vatvoo aika uus\nJa julkisuus.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1893.\n\n\n\nMERIMATKA.\n\nLaiva kotirannassa\nKauan vartoi lastissa,\nVartoi myötätuulta,\nViedäksensä maailmaan\nTavaroita Suomenmaan,\nVartoi myötätuulta.\n\nTuuli heräsi,\nPurjeet kohosi,\nKotiranta jäi ja jäi.\n\nMonet hellät sydämmet\nSinne jäivät -- liinaset\nLiehuivat vain sieltä\nRakkauden kieltä.\nKotiranta jäi ja jäi.\n\nOikein oiva vauhtia\nMennään alkumatkassa,\nKautta tuttujen salmien,\nTutun tuulen liekuttaissa,\nLaivan mieli ja miehien\nKiitää kaukaisissa maissa.\n\nMutta mielen lentokuvat\nTosityössä kukistuvat.\n\nJoutuu sitten ilmat kurjat,\nVaihtomieliset ja nurjat,\nTuuli kieppuu siellä täällä\nEikä viihdy millään päällä.\nIdät, lännet, pohjat pyörii,\nKaikki ilman kulmat kierii.\nIlmattaret, hurjat naiset\nPitävät kai tanssiaiset.\nKulkee monet virtaukset\nRistiin, rastiin,\nVaan ei mitkään viimahdukset\nViihdy mastiin.\nPerällä kun pohja teutoo,\nKokass' etelä jo reutoo,\nKumpikin ne jättää pian\nUuden tuulen tulla sijan.\nMoisten henkivirtain kanssa\nLainehet käy kummissansa,\nSinne tänne huikennellen,\nNeuvotonna lieksahdellen.\nMielessä on suuntaa sata,\nMut ei yhtään vakavata.\nJotain uutta tuumaa tässä\nHarkitaan -- lie syntymässä.\n\nNiin akanvihuri äkkipää\nNyt ryöpsähtää.\nSen iilipilvi lennättää.\nSe luulee laivat kääntävänsä\nJa luonnonvoimat säntiltänsä\nJa merenpohjat nurin närin,\nSielt' etsivänsä salakarin\nJa siihen ruhjovansa laivat,\nNiin päättävänsä matkavaivat.\nSe kohisee\nJa tohisee,\nSe nostaa meren huomiota\nKuin nousemass' ois suuri sota. --\nKun laivaväki\nSen kumman näki,\nSe kietasiikse öljytakkiin\nJa rasvalakkiin,\nNiin valvovaksi\nJa hartahaksi. --\nMut iilipilvi vihuroi\nJa räiskää, roiskaa minkä voi.\nSe sataa rapsuttaa\nJa laivaa liekuttaa.\nSe puskee, pauhaa, pohtaa,\nKuin uhkamieli sukeltaja\nTai ahnas aarteen tavoittaja\nSe syvyyksiä kohtaa.\nSe väsyy, taukoaa\nJa jälleen ponnistaa,\nMut väsyy aina vaan\nJa vaipuu, pettyneenä voimistaan.\n\nLaivan mielestä ei jää\nMatkan pää.\nVaikka venhe väylältään\nJoskus poikkeaa,\nSe tok' yhtenään\nSinne palajaa.\nNoutain hetken tuulten tarkoitusta\nMatkustaja voittaa kokemusta.\n\nVanhan tuulen maininki\nSilloin tällöin loiskuvi,\nLaivan kylkeen läikähtää,\nHervotonna siihen jää.\nSekin suunta puski aikanaan --\nRaukeaa nyt vuorostaan.\n\nIllan tullen tuuli herää,\nAallon henki virkoaa.\nVieno myötätuuli\nPurtta tuudittaa.\nLaivan saumoiss' ei nyt ruska\nMyrskyn tuska,\nMennä vierii verkalleen.\nEi se kieku\nEikä lieku,\nVettä viiltää tasaiseen.\nIlmass' ei nyt kuulu uhkaa,\nEi se vongu, sen kuin suhkaa,\nNiinkuin palkeet seppää palvelee.\nYö jo lähenee.\nVilvas tuuli purjeet pullistaa.\nLaineet haastelee --\nKen se luonnon kieltä oivaltaa?\nMerimies nyt harrasna\nSeisoo laivan kannella.\nKirkossa hän nuokuten\nKuuli saarnat pappien.\nTäällä tähtitaivaan alla\nMielellä nyt valvovalla\nLuonnon sanaa tarkastaa.\nLuopi silmät meren yöhön:\nSieltä kiiluu, kimaltaa\nMiljoonia parvia\nKipunia\nKirkkahia\nNiinkuin kiiltomatoja,\nSiin' ne välkkyy öisess' aallossa.\nSyvyydessä helmiä,\nKorkeudessa tähtiä,\nMieless' ajatuksia,\nTyötä, vaivaa matkalla --\nSiin' on luonnon totta, kaunista.\n\nTaasen aamulla\nIlma uinahtaa,\nPurjeet mastossa\nJouten tutajaa,\nLaiva näyttää torkkuvan.\nMerimieskin kopissaan\nKuuluu kuorsaavan.\nToiset korjaa touvia\nTaikka paikkaa purjeita.\nPäivä paahtaa taivaalta.\n\nOn suuren suurta ja mahtavaa,\nOn juhlallistakin täällä,\nKun meri taivasta kuvastaa\nNäin kirkkahalla säällä,\nKun syvyys huokuu, huokuu\nJa laiva hiljaa nuokkuu,\nKun merimies laulussaan\nKäy kaipaamaan:\n\n\"Niin kaukana kuin on maa ja taivas\nToinen toisestansa,\nNiin kaukana täytyy merimiehen\nKulkea kullastansa.\nTuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!\"\n\nTyyntä kestää kauemmin,\nKestää päivän, toisenkin,\nKestää ikäviksi.\nMitä hautookaan\nSyvyys kohdussaan?\nMitä aikoo avaruus?\nIkävä kuin ikuisuus\nÄärettömän suuruuden on hiljaisuus.\n\nMeren laine laiskuuttaan\nHomehtuu;\nLuonto työstä, työstä vaan\nUudistuu.\nKapteen nurkuu: \"Ennen myrsky,\nEnnen hurja aaltoin hyrsky,\nKuin tää veltto toimettuus!\"\n\nOn taas ilta.\nKokkapuolta taivahilta\nÄänettömät liekit väikkyy.\nTuulee täältä, tuulee sieltä,\nVastatusten laineet läikkyy.\nMeri kantaa salamieltä\nSyvyydessään.\n\nMutta yöllä tuuli uhkee\nValtaan puhkee.\nMeri uuden suunnan saa,\nYö ja myrsky liittoon yhtyy,\nTyöhön ryhtyy,\nRaivopäisnä mellastaa.\nVoimallisna aallot riehuu,\nKiihtyy, kiehuu,\nKuohuu, korskuu,\nPauhaa, parskuu,\nYlös mastoon roiskuaa.\nJyskii,\nRyskii,\nLaivan laitaa pommittaa:\nSaumat oihkaa,\nRuskaa, voihkaa,\nNiinkuin sairas kajuutassa,\nOuto merta kulkemassa: --\nHän surkeuttaan vaikeroi,\nKuin kurja sill' on elämä,\nJok' itseään ei auttaa voi,\nNiin kurja, niin kurja elämä. --\nLiekkikäärmeet uivat ilmassa,\nKirjaellen merta, taivasta.\nPauhinalla sortuu pilvet,\nKuin ois yössä inhat ilveet,\nSota julma, miekat, kilvet\nVuoroin siellä singahtaisi,\nKolkko vääryys voiton saisi.\nMeri paisuu palleaksi,\nSyvyys vuorehtii ja pärskii,\nMilloin pyrkii pilviin asti,\nMilloin aalto laivaan tyrskii.\nIlm' uhkii\nJa puhkii,\nSe huokuu\nJa vonkuu\nJa mastoissa vinkuu. --\nJo lasti roikkuu kallellaan,\nMut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan.\nTuntuu kuin ois viime hetki,\nMeren pohjaan suorin retki,\nSynkkää täällä, synkkää siellä,\nViittoja ei laivan tiellä.\nMutta kapteen karjuu yössä,\nMiehet ankarass' on työssä.\nNe kääntää\nJa vääntää,\nNe veivaa\nJa reivaa.\nEivät päästä valitusta,\nTaisteluhun pelko hukkuu.\nRiehukoon yö, korppi musta,\nKerran, kerran sekin nukkuu.\nAikansa\nKaikella.\nVaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu,\nLuonto suuntihinsa suuttuu,\nOttaa uusia.\n\nYön työt päivä paljastaa,\nLastin rippeit' aalto kantaa:\nSiinä uivat pitkät parret,\nPaksut palkit, hoikat hirret.\nTuolta masto loitompaa\nSiintää, niinkuin hukkuvainen\nAuttajalle kättä antaa,\nVaikk' on apu myöhänlainen.\nMiss' on nyt tuon laivan väki?\nRannallako?\nPohjassako? --\nTaivas tietää, myrsky näki.\n\nMut on monta laivaa muita,\nMyrskyn halki ohjatuita:\nToiset suurten perhoin lailla\nPurjesiivet pullistaa,\nJotkut siipiä on vailla;\nNiitä höyry ryskytellen,\nItseenluottain, intoellen,\nSuoraa suuntaa kuljettaa.\nVapahina, uljahasti\nUlappaa kaikk' uivatten.\nMiksi? Mistä? Minne asti?\nItse tietköön jokainen.\nKukin vastaa matkastaan,\nPäästyänsä satamaan.\n\nAamun rinnoilla\nMyrskyn kohdusta\nSyntyi reipas myötätuuli,\nPulloposki, paksuhuuli.\nTarttuu laivan purjeihin,\nNiinkuin poika urhoisin;\nSe kuin pilvissä\nLaivaa lennättää,\nEttä silmissä\nSiintää matkan pää. --\nSydän oikein lämpiää. --\nViippoo, vaappoo, laiva luikuu\nAallon harjalt' toisellen,\nMerikarjut vierell' uivat,\nHyrskis, tyrskis kilvaten.\nMieli rannan riemuja\nKuvaa kultaisiksi.\nTuuli purtta jouduta!\nMiksi viivyt, miksi?\n\nMerimies nyt rauhassaan\nTyöskeleepi laivallaan.\nLasti kalteva\nTäytyy korjata,\nEttä väistyis vaara silloin\nKuin taas myrsky mylvii milloin.\n\nHetipä tuuli tuittupää\nKääntyy toisahalle,\nVinha aalto viilettää\nLaivan loitommalle:\nRiutuu mielen toivehet,\nToiveet liika varhaiset.\n\nTuuli tyyntyy vähittäin,\nNukkuu, raukeaa.\nTuulen vuoteheksi käy\nSumu sankka, tiet' ei näy.\nTuskin huomaa mistä päin\nReitti aukeaa.\n\nMutta merisairas se\nNousee kannelle.\nRantalintuja\nLentää laivalla.\nKalastajat kuutoista\nTuovat kaloja.\nTerve, oudon rannan tervehdys!\nTerve, kaikkein kansain veljeys!\n\nHerää tuuli uudelleen,\nTuutii laivaa hiljakseen.\nIllan suussa sumussa\nVenhosta\nLuotsi nousee laivahan,\nTuttu monen kulkijan.\nYö kun on\nValoton\nEikä kuu ja tähdet riitä,\nNäyttää tulimajakka,\nToinen, kolmas tietä siitä\nMeriportilt' oudolta\nRantaan kaupungin.\nKun on halki päivää, yötä\nNähty vaivaa, tehty työtä,\nJoutuu vihdoin satama --\nKuka vartoo rannalla?\nKenen silmä siellä palaa?\nTerve, ranta rauhaisa!\nJoskus, joskus merimieskin\nRauhaa halaa.\n\nTyynessä nyt valkamassa\nLaiva seisoo rauhassaan,\nKuin ei myrskyss' ankarassa\nTaistellut ois milloinkaan.\nMut sen ympäri ja yllä\nElämää on yltäkyllä,\nPauhinaa ja paukkinata\nPuuttumata.\n\n1889-93.\n\n\n\nSUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY.\n\nKirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893.\nLausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894.\n\nKas kuin lapset leikissänsä\nHäämenoja näyttävät,\nKaks on hääparina tässä,\nOnnelliset, viehkeät,\nKolmas pappi vihkimässä,\nSitten tanssit ketterät.\n\nKaikki käy kuin elämässä,\nLeikiksi ei muisteta,\nLastuviuluansa soittaa\nNuorin poika pankolla,\nIlon, innon valta voittaa\nMielet pienten parvessa.\n\nToinen näytös: lapset leikkii\nVanhain perhe-elämää:\nTyttö tuutii vauvalasta,\nKehtovirttä visertää,\nPoika kengittää hevosta,\nPuuhevosta säyseää.\n\nKaikki käy kuin elämässä,\nLeikiksi ei muisteta,\nOnhan herkkä lapsen tunne,\nMiel'kuvastin kirkasna.\nSinne pienet kiitää kunne\nSuuret ajan virrassa.\n\nKolmas näytös: lapset leikkii\nHautajaisten menoja:\nPieni kuoli, kellot soivat,\nSoipi laulu surkea.\nVanhempainkin mielet voivat\nTuota kuullen mustua.\n\nKaikki käy kuin elämässä\nLeikiksi ei muisteta,\nAik'ihmisten tavat toimeen\nPuhkeavat lapsissa.\nNoin heräisi taide taimeen --\nKun ois tuota hoivata!\n\nNeljännessä näytöksessä\nNuor' on impi tuskissaan:\nIlmoille hän tahtois tuoda\nKuvat kummat sielustaan,\nElämän kaikk' eljet luoda,\nNähtäviksi maailmaan.\n\nTahtoisi kuvata konnan\nKujeillensa, koukuilleen,\nNäyttää narrin naurettavan\nElävänä, ilveineen,\nSankarinkin kunnokkahan\nKantaa arvon kirkkauteen.\n\nTuost' on impi tuskissansa,\nEi voi auttaa äitikään:\nIsä tyttärensä toivot\nPitää melkein leikkinään:\n\"Turhia nuo tuskat, raivot,\nParas mennä miehelään!\n\nPapiksi et kelpaa, tyttö,\nMuuksi et voi toivoa.\" --\n\"Suo mun luoda elämästä\nMaailmalle kuvia!\nElämästä -- juuri tästä\nTulkita suo totuutta!\"\n\nSilloin sankar' immen luokse\nAstuu, tarttuu kätehen;\nTaiteen pappi luontoansa,\nValpas, säihkysilmäinen,\nEuroopainen koulultansa --\nSydän suomalain on sen.\n\nImmen temppeliin hän viepi,\nSiellä hoitaa, kasvattaa.\nAlkaa sitten viides näytös,\nEsirippu kohoaa:\nImmen sanat, kasvot, käytös\nElämätä kuvastaa!\n\n\"Suomalainen teaatteri!\"\nHuutaa kansa innoissaan.\nSilmät säihkyy riemumieltä,\nEläköötä huudetaan,\nTalvi riutuu suven tieltä,\nKukat kasvaa tukkunaan.\n\nKukkihin se impi peittyy,\nLuonnon kevät tullut on,\nLinnut laulukielin saavat,\nSoitto liittyy voittohon,\nParantuvat tuskat, haavat, --\nIhme aavistamaton!\n\nViides näytös kestää vielä,\nSuomalainen näytelmä,\nSama impi toimii siellä,\nKuningatar helmivä,\nElämän, totuuden tiellä\nPalvelee hän ylintä.\n\nPalvelee hän kauneutta.\nMutta ylipappina\nOpin on ja luonnon tuote,\nJolla ain' on varalla\nViisas lause, varma luote:\nKaarlo Bergbom -- kunnia!\n\n\n\nTYÖKANSAN MARSSI.\n\nTyökansa, nouskaamme!\nTuo entisyyden loistoisuus\nJa nykyisyyden mahtavuus\nOn työtämme.\nNyt painavatko meitä ne!\nNe niskoiltamme puistamme.\nTäysikäisiksi kypsyttää\nMeit' aika tää\nJa neuvoo menneisyys.\n\nTyökansa, nouskaamme!\nTyö korkeimman on tahtoa,\nMut kurjuus orjan kahleita --\nNe katkomme.\nSiks emme raada juhtina,\nVaan luonnon eturinnassa,\nValoa kohti pyrkien,\nTöin, taistellen --\nSe meidän valtatie.\n\nTyökansa, nouskaamme!\nOn meissä Suomi suurinna\nJa kansan voima vahvinna,\nMe nouskaamme!\nKun perhekunnat, lapsemme\nMe valvehille nostamme,\nNe uuden voiman tenhokkaan\nTuo maailmaan\nJa Suomen vahvuuden.\n\nTyökansa, nouskaamme!\nMeit' osa kallis vartoaa,\nTöin, toimin, voimin valloittaa\nSen tahdomme.\nTyön kunnia, työn arvo, ne\nJa valistus on toivomme,\nKaikk' oikeudet tasaiset,\nTiet avoimet\nJa veljein vertaisuus.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1894.\n\n\n\nNUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN.\n\nNuorukainen, soihtuasi kannat,\nTulta nostat, nostat korkeaan.\nValaistako maailmaa sen annat\nVaiko tuotat murhaa mailmaan?\n\nElämätä vaiko kuolemata\nYmpärilles luonet hehkullas?\nRakennatko maata ihanata\nVaiko turmelet sen tarmostas?\n\nElämäsi antaa vastauksen:\nKuinka kesyttää voit luontoa,\nToteutatko maasi toivomuksen,\nSulle totuus onko kalleinta.\n\nHorjahtanet -- nouse pontevasti,\nPyri kehnosta ain' oivempaan,\nPettää voivat voimas useasti,\nHyvä tahtos älköön milloinkaan!\n\n1888-94.\n\n\n\nHALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ.\n\nLausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra\nFeodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa\nteatterissa 26 p. marrask. 1894.\n\n\nI.\n\nNiin sankka usva joskus peittää maan,\nEtt'ei voi siintää valon tuikekaan,\nKäyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla\nJa himmeen silmän kohtaa kaikkialla,\nTöin tuskin toivo jatkaa lentoaan.\n\nSe jatkaa sentään: Halki usvien\nSe pyrkii ilmakertaan kirkkaasen,\nSen silmä etsii tähtimaailmoita,\nSiks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita,\nSe löytää aina valon sätehen.\n\nSe halki syksyn, talven pakkasten\nOn voinut löytää uuden keväimen,\nJa kautta takatalven, keväthallan\nOn toivo löynnyt lämmön, valon vallan\nJa hedelmiä luovan kukkasen.\n\nNiin nytkin Suomi suruharsossaan\nJälestä vankan rauhan ruhtinaan\nLuo silmät puoleen nuoren valtiaansa\nJa lohdutus on hänen rinnallansa:\nIhana \"Päivänpaiste\" loistossaan.\n\n\nII.\n\nKun päiv' on noussut valtaistuimelle,\nOn kevät-aika, luonnossa on häät\nJa siivet kasvaa luonnon nuoruudelle,\nElämän riemun kaikkialla näät.\n\nValoisa lämmin lainehtien kierii,\nAvaten kukkasen ja linnun suun,\nVapaina tuulet tuoksii, virrat vierii,\nVirittää voimat työhön siunattuun.\n\nNäin luonnonvaltakunnat pienet, suuret\nOmia seuraa peruslakejaan:\nOn heillä eri luonne, tavat, juuret,\nMut kaikki luottaa valon valtikkaan.\n\nSe valtikka se seuraa oikeutta,\nIkuista, joka mailmat järjestää;\nHyvyyttä seuraa se ja rakkautta,\nJok' eri muodot sointuun yhdistää.\n\n\nIII.\n\nTerve, nuori oikeuden turva!\nTerve, sulo lemmen \"Päivänpaiste\"!\n\nSulle suuret es'isäsi näytti\nOikeuden, laupeuden tietä,\nJonka kahden puolen kaunihisti\nKansakuntain riennot kukoistavat,\nKaikk' edistys, valistuksen vilja,\nVapauden ilmanalan anti,\nNopeasti nousee tähkihinsä\nAlamaisten onnen vahvikkeeksi,\nHallitsijan töitten kunniaksi:\nKansan onni valtiaalle kiitos.\n\nTällä tiellä kaunis valtapari,\nKauan hallitkoon ja onnellisna.\nNouskoon heille työstä raskahasta\nSato herttaisia hedelmiä,\nSato kukkia ja kunniata,\nKiitoslaulut kansan sydämmestä,\nOnnellisen, uskollisen kansan,\nJonk' ei sydän suulla teeskentele!\nNouskoon kuolemattomuuden kukka\nIät kaikki ihaeltavaksi\nMiljoonien sydämmellä, suulla! --\nParas palkka oikeasta työstä:\nRauhallinen, moittimaton tunto!\n\nOlkoon Valtijaamme ohjaksissa:\nVankka tarmo Ensi Nikolain,\nAleksander Ensimmäisen lempeys.\nAleksander toisen vapaa mieli,\nAleksander kolmannelta rauha,\nNäiden kaikkein oikeudentunto,\nNiin on ohjaksissa suurin kunto.\n\nNuoren suuriruhtinaansa häihin,\nLainkuuliaisna, uskollisna,\nNäitä Suomi sydämmestään toivoo,\nToivoo pitkää onnen viljavuotta!\n\n\n\nRAUTATIELLÄ.\n\nSäkeniä säihkyy yöhön,\nHöyry kulkee, kylvää ne.\nNouskaa edistyksen työhön!\nHuutaa kone kansalle.\n\nMikä jyske, ryske, pauke,\nSeudun kansa kavahtaa:\nUusi aika tästä aukee,\nKun näin matk' on joutuisaa.\n\nLiike vilkastuu ja toimi\nValtaa salon sydämmet,\nTyöhön kutsuu kaikin voimin\nKansan joukot rauhaiset.\n\nVierähtää vaan anna vuotten,\nNiin nuo suotkin kuivataan:\nMiss' on liike, siell' ei suotten\nKansa jouda loikomaan.\n\nMutta valistusta meille!\nMoni voisi hairahtaa:\nEksyy ehkä tuhman teille,\nPyörän alle lankeaa.\n\nSeis! Kas tuolla kansan joukko --\nAsemalle saavumme.\nTerve, toisen seudun veikko!\nNäin nyt helpost' yhdymme.\n\n\n\nKUKKA LUMESSA.\n\nOn nurmen vihreys vielä\nNiin tumma kuin nuorena,\nJa kuihtunut kukka nukkuu\nMun äitini haudalla.\n\nMut tuulen henki on raaka\nJa kalsea aurinko,\nEi hellyytt', armoa riitä,\nVaan luntakin vihmoo jo.\n\nVoi ankaruutt' olojemme!\nVaikk' elämän voimat ois\nJa kukka hedelmän toisi,\nNiin talvi sen sortaa pois.\n\n\n\nSYYSTUNNE.\n\nSyys-ilta on tyynen kaunis\nJa miettivän rauhaisa,\nMut luonnossa hiljaa hiipii\nHimo hillitön: kuolema.\n\nSe hehkuvin, ruskoposkin\nKäy taivahan rantoja,\nJa metsien lehvät hohtaa\nSen kiehtojan kuumetta.\n\nKun missä on heikko, hento,\nSen ahmii se suudellen:\nNiin kaunihin lammen kylmii,\nVie lehden ja kukkasen.\n\nJa hedelmät hienot korjaa\nSe hekkumankiihkossaan,\nVaan muikeat pihlajanmarjat\nJää oksille nuokkumaan.\n\nKäy haikea tunneviima\nLäpi luonnon ja ihmisen:\nSiit' yöksi on hautuva myrsky,\nHimon temmellys kiihkoinen.\n\n       *    *    *\n\nMun mieltäni mustat muistot saartaa:\nNäen veljeni kuolinvuoteellaan\nJa sairaan siskoni kalvaat kasvot --\nMinä jäykistyn heidän vaivoistaan.\n\nNäen julmana vääryyden ja sorron\nYli pienten ja heikkoin tallaavan,\nNäen luonnon neitsyyden raiskatuksi.\nPahan ryöstävän kauniin maailman.\n\nNiin vierien tuskissani vaivun\nSyvyyden kuiluhun -- unta nään:\nOn siellä kolkkoa autiota,\nEi tähteä, kukkaa yhtäkään.\n\nOn painajan taakka rinnoillani\nJa henkeni hiutumaisillaan.\nMut silloin toinnun ja silmät auki\nNäen valkovaipassa kaiken maan.\n\n       *    *    *\n\nHimo kuolema tok' ei ollut,\nSe ei tappanut luontoa,\nSen vaivutti vain univerhoon.\nSe kerran on nouseva.\n\nViel' elämän runko on vankka,\nOn vihreä kuusisto,\nYli maailman kirkas taivas,\nYli taivahan aurinko.\n\n\n\nJOK' AIKA.\n\nJok' aika kevät on,\nJok' aika kesäkin,\nJok' aika syys ja talvi,\nJok' aika kaikkia.\nMut eri maissa vainne\nEr' ajoin viihtyvät.\n\nJok' aika aamu on\nOn aina päiväkin,\nJok' aika iltaa, yötä\nJa unta, valvontaa,\nJok' aika taivaan soihtu\nLakia säätelee.\n\nJok' aika lapsuutt' on,\nJok' aika nuoruutta,\nOn miehuuttakin aina\nJa aina vanhuutta.\nMut puolestansa kaikki\nNe vuoroin vastaavat.\n\nOn aina myrskyjä\nJa aina tyyntäkin,\nSurua, murhett' aina\nJa epätoivoa.\nMut toivokin ja riemu\nNe valvoo ainiaan.\n\nNiin virrat henkiset\nJok' aika rientävät,\nTuhansin muodoin, aalloin\nNe leikkaa toisiaan.\nTuo suunta muunne muutti,\nMuut tänne siirtyivät.\n\nMut kaikkiin muotoihin\nOn luonto väsynnä;\nKehitys, voima, vaihdos\nOn aina kestävä:\nElämä aina kestää\nJa jatkaa muotojaan.\n\n\n\nIHANTEELLENI.\n\nMeist' onko jo tullut loppu,\nNäin kuollaanko nyt jo pois?\nPois kuollaanko toisistamme\nKuin meitä ei ollut ois?\n\nNo, jääpihän muistoksemme\nMaan kummulle kukkaset:\nJää sorrettu rakkautemme\nJa murretut toivehet.\n\nNe saarnaisi maailmalle:\nIhanteet ovat turhat vaan,\nKuin väistyvä taivaan ranta,\nJot' ei saavuta milloinkaan.\n\nToki taivahan rantaa kohti\nYhä maailma matkustaa,\nJa milloin loppuisi yökin,\nJos taivaaton olis maa?\n\nNiin huutaisin surun yössä\nMinä toivoton huohottain:\nVoi maailmaa ihanteitta,\nVoi turhia toivojain!\n\nMut ei! Ihanteitteni taivas,\nPysy kaukaisin rantoines!\nNiin kauan on rintani nuori\nKuin näen sinun kirkkautes.\n\nNiin kauan kuin sinä siinnät,\nHätäpäiv' ei toivoa vie:\nSurun, kuoleman tuolta puolen\nVoi kuumottaa valon tie.\n\nJa toivonkin raunioilta\nViel' elämä virkoaa,\nKuin tuhkasta kaatun kasken\nVihannoitseva viljamaa.\n\n\n\nHÖYHENKENGÄLLE.\n\nAh, jos rikas, nuorikin oisin,\nNiin luoksesi liitäisin\nJa laulaisin sulokielin\nJa hehkuvin tuntehin.\n\nSinut laulaisin ihaninten\nMaan impien maineeseen,\nSydämestäni helmivän virran\nSinun johtaisin sydämmeen.\n\nKuin joutsen joutsenen kanssa\nMe hekkumass' uisimme\nTai yhdessä lentäisimme\nIhanammille ilmoille:\n\nIhanampihin aatemaihin,\nJoiss' ei ole kurjuutta,\nJoiss' ei sydän kylmänä siedä\nLähimmäisensä sortoa.\n\nTai kaksoissieluna nousten\nYli maata, yli maailman,\nMe Suomelle soittaisimme\nValon virsiä kirkkaimman.\n\nValo, lämpö se lauluistamme\nElonvirtana vihmois maan,\nJäärinnat rikkoisi, kansan\nVapauttaisi vammoistaan.\n\n       *    *    *\n\nMinä laulankin, palan, hehkun,\nRikas rintan' on nuoruuttaan,\nIhaelmani suitsutan sulle, --\nSinä tuskin kuunteletkaan!\n\nPojan heilakkeita on parvi\nMesihuulia muistossas,\nNiin pitkä ja hauska on vielä\nSun rakkausohjelmas.\n\nSinä kuuntelet onttoa kieltä,\nKyläjuoruja, mairetta,\nIhaellen kuosien kukkaa,\nHelyporvarin luonnetta.\n\nMukavuuksia mielesi hautoo,\nKotionnea jouteliaan,\nNimiarvojen sointuisuutta,\nRasituksia köyhän maan. --\n\nMut ohjelmaasi kun tanssit,\nPian raukenet, kyllästyt,\nJa rentona, hervakkaana\nKenen rinnoille heittäydyt?\n\nSinä silloin nuorena vanha,\nMinä vieläkin reippaana\nLuon uusia maailmoita\nJa valloitan uusia.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1895.\n\n\n\nKOHTAUS HANGELLA.\n\nSulo tyttönen, hoikka ja reipas\nSe hiihteli hangella.\nOli pakkanen poskia purrut --\nSekö talven on rakkautta!\n\nOli poskuet vaaleat vallan!\nJos pakkanen mies nyt ois,\nNiin sillepä antaisin puustin,\nEtt' ilma ja tantere sois!\n\nTai jospa nyt suudella voisin\nPois impyen poskilta jään! --\nOlin kaino, en tohtinut -- neittä,\nLumin ohjasin vain pesemään.\n\nHän kiitteli teeskelemättä\nJa suorasti. Voi mua, voi!\nHänen äänensä suopea, lämmin\nSydämmessäni soi, yhä soi.\n\n\n\nKUKKIA TALVESSA.\n\nKen lausui, ettei meillä\nKukoista talvimaa?\nPoluilla, mäillä, jäillä\nNäen kansaa kukkivaa.\n\nTuoll' luistimet ja sukset,\nTaas täällä kelkkoja\nJa reimat innostukset\nNe raikuu ilmassa.\n\nVoi lunta ryöppyellä,\nVoi soittaa pakkanen,\nMut Suomen sydämmellä\nOn toivon kukkanen.\n\nEloa posket hohtaa\nJa silmät säihkyvät,\nTäys uskallus se johtaa\nNää mielet leikkisät.\n\nSuo talven meitä purra,\nSe voimat raikastaa;\nEt huoli, Suomi, surra,\nKun nuoruus kukoistaa!\n\n23/3\n\n\n\nMÖKINPOJAN LAULU.\n\nMinä vain olen köyhä poika,\nVähäpalkkainen työmies vaan,\nToki tyttöstäni minä lemmin,\nHänt' en vaihtaisi kultiinkaan.\n\n\"Mihin nait sinä?\" Niin utelette.\nMökin vaaralle valmistan,\nPesän pienen; tyttöni tuopi\nTulen roihuvan takkahan.\n\n\"Vuota vuosia kymmenkunta,\nElä yksin, säästöjä tee!\"\nNiin rikkaat neuvovat mulle.\nMut nuoruus niin hupenee.\n\nNiin kukkien kultainen aika\nOhi lentäen lieksahtais,\nEik' onnenkyyhkyni konsaan\nMun sylihini taas palajais.\n\nNyt terveys, voimien kukka,\nRusot poskiimme hehkuaa.\nKen moisen rikkautensa\nRahavoittoihin vaihettaa?\n\nMaa, annahan töitäsi meille\nJa leipää työstämme tuo,\nMut nuorena meiss' ilon, lemmen\nVerenlämpöä hehkua suo.\n\n\n\nMUSTIAKIN JOUTSENIA.\n\nLapsuudessa mulle laulettiin,\nEtt' on joutsenlintu valkea,\nSiksi luettiin se puhtoisiin,\nMainittihin taivaan lintuna.\n\nMinä kuulin, uskoin vahvasti, --\nMit' ei voisi lapsi uskoa? --\nKuinka valkojoutsent' ylisti\nKaikki, kiitellen sen laulua.\n\nPyhä laulu, laulu taivainen,\nValkojoutsen vaan sen laulaa voi;\nMustat ovat suku korppien,\nNiiden suust' ei moinen sävel soi.\n\nTuota kummastellen kuuntelin,\nKaunis kasku lapsen korvillen;\nValkojoutsenista haaveksin, --\nMutta viisastui myös lapsonen.\n\nKävin kerran eläintarhassa.\nMustan, kaarikaulan linnun näin!\nOnko silmäni nyt harhassa?\nYmmäll' aivan kysyin itseltäin.\n\nNäenkö mustan korppijoutsenen,\nYlevän kuin koskaan valkea?\nKuulenko myös ihmelaulun sen --\nVoinko korviani uskoa?\n\nMusta joutsen taivaslauluineen --\nKahta kauniimpi on maailma!\nKaksin kerroin käypi sydämmeen,\nKun saa kuulla mustaa, valkoista.\n\n       *    *    *\n\nEnnen yksin valkoihmistä\nIhmis-arvoiseksi uskottiin,\nMusta neeker, juhtaeläjä,\nArvattihin orjiin alhaisiin.\n\nMyöskin Valkosista arvoa\nVoittivat vain luokat muutamat,\nJotka tunsi ihmetietoja\nTaikka joitten napit loistivat.\n\nSuuri joukko, \"musta kansa\" vaan\nPeloin kuuli käskyn: \"tottele!\"\nKuivan leivän jyrsi loukossaan,\nKuivemman sai ruuan hengelle.\n\nNytpä toisin. Mustat joutsenet\nJoutseniksi nyt jo tunnetaan,\nNeekeritkin mustapintaiset\nVoittavat jo ihmisarvoaan.\n\nHikiotsa työmies nostaa pään,\nVaatii vapautta, arvoa;\nItse tahtoo johtaa itseään,\nEtsii oikeuden voittoa.\n\nRiennä, työmies, nouse ylöspäin,\nMallinasi musta joutsen on;\nToki toimes maahan kiinnittäin,\nEttet eksyis pilvilentohon.\n\nNiinkuin ilma joutsenlennolle,\nSulle kallis olkoon vapaus!\nNiinkuin johtotähti laivalle,\nRientos ohja olkoon oikeus!\n\nSitten Suomi kaksoisjoutsenna\nJoukoin laulaa virttä vahvempaa,\nMusta olkoon ken tai valkea,\nYhteis-onni meitä innostaa.\n\n\n\nMEILLE KAIKILLE.\n\nTien varrella on talo,\nKomea, valkoinen:\n\"Parantumattomille\"\nSanoivat tehdyks sen.\n\nMut tarkoituksehensa\nOn turhan ahdas se:\nKaikk' asunnot vain riittää\nVoi meille kaikille.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1896.\n\n\n\nOMPELIJATAR.\n\nMinä astuin katua,\nKatuviertä pitkin. --\n\"Herra, kuulkaa, kuulkaapa?\"\n\"Tyttö, mit' on sinulla?\" --\n\"Kaiken viime yötä, nähkääs,\nNeuvotonna itkin!\" --\n\n\"Nuori tyttö houkkio,\nMikä sua vaivaa?\nKurja laiskantautiko?\nVaiko hylkyteillä jo?\nPystyyn pääsi nosta, luota:\nAhkeruus tien raivaa!\" --\n\n\"Kiitos, herra, neuvosta.\nSisään astukaatte!\nEtte huoli tuomita,\nEnsin täytyy kuunnella.\" --\nSisään astuin. Mitä kuulin,\nTekin kuulla saatte.\n\nKaunis, hento, kalpea\nTyttö, hehkuposki:\nPosket hohti kuumetta.\nKumarassa tuolilla\nVaikeroi hän vaivojaan:\nKivut, tuskat koski.\n\n\"Tuohon, herra, istukaa!\nOlen sairas, näätte,\nEikä leivän murenaa,\nYhtä vähän hoitajaa.\" --\n\"Neiti, valituksiltanne\nMinut säästäkäätte!\" --\n\n\"En, en säästä! Vaadin sen,\nEttä kuuntelette!\" --\nNäin hän jatkoi kiihtyen, --\n\"Myöskin teitä syyttelen,\nPuutetta kun kärsin tässä,\nTe vain herrailette!\" --\n\n\"No, no!\" -- \"Uskotteko sen,\nTyöstäni ett' elin?\nSilloin tällöin suuruksen\nSöin kuin heikko kärpänen.\nMutta päivät, melkein yötkin\nIstuin, neuloskelin.\n\nMarkan, puolentoista sain --\nMitä säästyi siitä?\nParempata palkkaa hain,\nHerrasväki moitti vain. --\n'Tyydy, tyttö, onnehesi,\nSiitä herraa kiitä!'\n\nMinä kiitin, sairastuin,\nHerrasväki jätti,\nMinut poisti päin ja suin --\nPian heiltä unhotuin. --\nTauti, kurjuus kuormiansa\nNiskoilleni mätti.\" --\n\n\"Elä kerro enempää!\nLiiaksi jo kuulin.\nNyt voin tuskas ymmärtää.\nMiksi -- mua hävettää --\nSinust' aivan syyttömästi\nHuonoakin luulin!\"\n\nUhkaavasti lausui hän:\n\"Siksikin voin tulla!\nTyö ei näytä riittävän\nKannattajaks elämän --\nPelkään, että hurjatöihin\nLahjoja on mulla!\" --\n\nKaivoin kukkaroani --\nLöysin tyhjän sieltä.\nMillä köyhä auttaisi!\nLauluni, oi, lauluni!\nKutsu kurjan auttajaksi\nKansan kättä, mieltä!\n\n27/2\n\n\n\nTURVATON ÄITI.\n\nJo kahdeksankymment' on eukko,\nOn laiha ja ryppyinen;\nHän mökkinsä kanssa maahan\nOn vaipunut syvällen.\n\nHän vieraan villoja kehrää\nJa kannikan kuivan syö,\nPää illoilla puulle painuu,\nOn turvaton, kolkko yö.\n\n\"Hyv' iltaa, vanhus!\" -- \"Hyv' iltaa!\"\n\"No, miss' ovat nuoremmat?\" --\n\"On mieheni kuollut; lapset\nNe naivat ja poistuivat.\" --\n\n\"Tyly taisitkin olla heille,\nEt antanut oppia kai?\" --\n\"En. Koulua tääll' ei ollut.\nMut rintaa lapseni sai.\n\nLukutaitoa myöskin neuvoin\nTämän rukkini rinnalla.\nKotiantimet ammoin loppui,\nOli jatkona maailma.\n\nNiin vieraantuivat jo varhain\nPois lapseni äidistään,\nTyöt' etsivät maailmasta,\nMinun jättivät yksinään.\" --\n\n\"Mut äitiä mahtavat muistaa\nJa auttavat lahjoillaan?\" --\n\"Kai muistavat, mutt' on lapset\nTaas heilläkin vuorostaan.\n\nJa pieni on raatajan palkka!\" ---\nHän huokasi painavaan.\nKysyjään ei kääntänyt silmää.\nRukin pyörä jäi seisomaan.\n\n27/2\n\n\n\nKUOPASSA.\n\n\"Kun köyhäll' ei ole muuta\nJuur' rikkautt' ollenkaan,\nKai siksi näin viljalta hälle\nToki lapsia annetaan.\"\n\nMaakuopassa raskas vaimo\nNäin lohdutti itseään,\nKun seitsemän törkyistä lasta\nHänen hääräsi liepeissään.\n\nMies herran kuormia kiskoi,\nPui viljat, kynteli maat.\nÖin kuopan mökkihin painui\nHänen raajansa tarmokkaat.\n\nMut huomenna taas sama herra\nHien, voiman mieheltä vie;\nToki ryysyistä perhe raukkaa\nSe herra ei holhonnut lie.\n\nTalo päivänrinnassa pulska\nJalon herran on kartano;\nYli vainion, järven siintää\nNäkö sielt' ylen mainio.\n\nMut herran hienokas perhe\nMökin perhett' ei ymmärrä:\nHe korkeita kouluja käyvät,\nMökin lapset kinkeriä.\n\nOn muutenkin ilkeä nähdä\nLikasiivoa, raakuutta\nJa köyhyyttä noin viheljäistä.\nMiks heitä ei nosteta?\n\n22/3\n\n\n\nLOHDUTTEEKSI.\n\nOlet sairas, kauhean sairas,\nYlen raihnas ja syntinen:\nSillä syntinen aina on sairas\nJa sairas on syntinen.\n\nSinä tahtoisit olla puhdas,\nSillä terve on puhtoinen.\nMut kuka on oikein terve,\nKuka aivan on puhtoinen?\n\nPese elämän karkea kuona,\nHiki, ihvekin itsestäs,\nParannuksella hoitele haavas\nToki päättyy tää elämäs.\n\nYhä muotoja muuta ja vaihda,\nYhä ainettas uudistele,\nMut ainekin on hivuvaista,\nElinvoimalle kestä ei se.\n\nKaikk' aine ja muodot sortuu\nElinkuonahan raskaaseen.\nMut sortuuko voimakin? -- Eikä.\nSe on elpyvä uudelleen.\n\nElämämme on voima, jok' etsii\nYhä uusia muotoja vaan,\nJa se muotoja vaihtaen nuortuu\nEikä ennätä loppuakaan.\n\n30/3\n\n\n\nUUSIMAA.\n\nTäynn' ihanuutta Suomi on\nKuin rinta nuoren morsion.\nMut rikkain, runsaslahjaisin\nOn tytär Uusimaa.\nSe kasvaa viljaa, kansaakin,\nOn aittana pääkaupungin\nJa merta kansoittaa.\n\nSe kasvanut on urhoja,\nMaan, kansan rakastettuja,\nHeit' emme koskaan unhota,\nVaan työllä seuraamme:\nJo kansa tääll' on valvova,\nTyön, uhrin altis, ahkera,\nValohon rientää se.\n\nValohon, vapautehen\nKäy kansa kevätrientoinen.\nEdistys kutsuu kaikkia\nMaan onnen valvontaan.\nMaan, merten rikkauksista\nOn uusi vilja versova:\nValistus voimassaan.\n\nUusmaa on meille kultala,\nMaan kukka, kruunu, valtikka.\nTäält' alkaa Suomen yhteys\nJa heimot katoaa;\nTäält' ystävyys ja veljeys\nJa sortohengen hälvennys\nMaan nostaa, vahventaa.\n\nSiis nouse, kansa Uudenmaan,\nEsille lahjas kantamaan!\nUusmaa on Suomen heimojen\nKotoinen yhteismaa.\nKun kansaa kaikkein seutujen\nTääll' yhtyy rantaveljehen,\nNiin Suomi soinnun saa.\n\nMit' olkoommekin heimoa,\nNiin kaikki suomalaisina\nMe työtä tehdä, palvella\nMaat' yhtä tahdomme.\nTään Suomen voitto, kunnia\nOn kallihinta, korkeinta,\nOn meidän onnemme.\n\n16/4\n\n\n\nVALON VALVATTIA.\n\nSinikukkasesta syntyi perho,\nSinivärinsä se siltä otti;\nPunahtava punakukan luota\nHeräsi ja purppuraisna lensi;\nTumma perho tumman orvonkukan\nPovelt' aivan synkeäksi syntyi;\nPäivänperho valkea se liljan,\nValkokielon huulilt' ilmaan lähti.\nJokainen ne toukkina jo joivat\nItsehensä värin ympäriltään. --\n\nMinä synnyin, piennä uinaelin\nKaikkivärisien kukkain luona,\nIlon, toivon, tuskan tuutimana:\nSiks on kaikki kukat kultiani,\nVärit kaikki värjyy mielessäni,\nTunnossani kaikki kiihkot telmii.\nMutta kaikissakin kukkasissa\nMinä valon valvattia lemmin:\nValohan on kukkasien äiti.\n\n22/6\n\n\n\nAAMUSUMUSSA.\n\nSäveleeseen.\n\nPäiv' ei pääse paistamahan,\nKuu on valtaa vailla,\nIhmissilm' ei kauas näytä\nAamu-usvan mailla.\nMutta meill' on oiva usko,\nEttä päivä voittaa,\nSiksi mieli kirkastuupi,\nÄäni raikas soittaa.\nAamu-usvan mailla\nPäivä vielä voittaa.\n\nSiksi Suomi taisteleepi,\nSiksi teemme työtä,\nEttä valon henkivoimat\nViihtyisivät myötä,\nEttä meissä selkiäisi\nSumut Suomen maasta,\nEttei veljyt veljyttänsä\nRiistä eikä raasta.\nMe kun teemme työtä,\nSumut poistuu maasta.\n\n\n\nNUORILLE.\n\nKun muodot jähmettyvät\nJa riento uinahtaa,\nKun harrastuskin sammuu\nJa voima raukeaa,\nKäy esiin, nuorten parvi,\nJa ihanteesi tuo,\nJa niille uudet muodot\nSydämmes lämmöin luo.\n\nPuhalla riennonhenki\nSun kansas sydämmeen,\nJa harrastuksen hehku\nVerehen hyyteiseen.\nJa Vuoksen kevätvoimin\nVapaaksi aate tee,\nNiin toimenkukka puhkee,\nUus vilja korkenee.\n\nVaan jos on rintas auhto,\nKäy luontoon, kansahan.\nOn suuri oppikirja\nElämä maailman.\nSielt' opi rakkautta\nJa voimaa kestävää:\nHimoilta minkä säästät,\nSe innollesi jää.\n\nElä luontoasi sorra,\nSit' ohjaa, hallitse,\nKuin villivarsaa nuorta\nTotuta kuormille.\nIloitse, leiki nuorna,\nKun hetki tarjotaan,\nMut kuntoaskin käytä,\nKun työhön kutsutaan.\n\n\n\nSYDÄMMENI ON VIETY.\n\nHän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti,\nEi sydämmellään, ei.\nHän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi,\nMut sydämmeni hän vei.\nSiks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton,\nKun sydämmeni on viety, poveni ontto on.\n\n\n\nJANNE SIBELIUKSELLE\n\nHänen Kullervosymfoniiansa kuultuani.\n\nKuin meren mahti voimakas\nOn sinun sävelmaailmas;\nNiin syväkin, niin riehuvainen\nKuin kiihkohurja karkulainen,\nKuin intohimoin raivo myrsky\nSe vasten kallioita tyrskyy\nJa halkoo vastuksien vuoret,\nHerättää vanhat, nostaa nuoret.\nMut on se tyynikin toisinaan,\nVakava, ankara voimassaan.\nSe suomalaisen on hengen meri,\nJok' ajan myrskyssä taistelee,\nSe ahdistettu on kansan veri --\nMut kerran valvova voittanee.\n\n\n\nRAJOITETTU.\n\n    Elämä on rajoitettua toimintaa, joka\n    pyrkii laajentamaan rajojansa.\n\nSun sydämmesi, omatuntosi\nOn neulansilmä, ahdas portti, josta\nTie käypi itse taivaan valtakuntaan,\nTie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen.\nMut seisten portilla jos luulet jo\nKaupungin kaikkinensa tuntevasi,\nNiin yhtä oikeassa olet varmaan\nKuin hermonystö, joka tuntevansa\nAjujen kaiken tietomäärän luuli,\nTai suuri pullo täynnä kirkast' ilmaa,\nKun avaruudeks itseänsä uskoi,\nVaikk' oli siitä hieno hiven vain.\nMut pulloavaruus jos suljetaan,\nSe ummehtuu ja saastuu, homehtuu;\nMaailma-avaruuteen yhtymällä\nSe raikas-ilmaisena tallentuu.\nNiin hermonystökin on toimeton,\nJos katkaistu se aivoin liitost' on.\nMyös herkäst' alkuhunsa liittyen\nOn sydämmesi kirkassilmäinen.\nOsia nähden kokonaisehen\nSe pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten.\n\n\n\nON TULOSSA.\n\nMiks onkin hurjat ihmiset,\nVihaiset käärmehet?\nHe toisiansa lyövät,\nPurevat, toistaan syövät.\nOi, joukot, mikä teillä on?\n-- Pimeä heillä on.\n\nPimeä ihmismieli on\nJa kylmä, armoton.\nOn sydän talven jäässä\nJa väärät juonet päässä.\nOi, joukot, mikä teillä on?\n-- No, talvi heillä on.\n\nEi veljyt suosi veljyttään,\nVaan sortaa yhtenään.\nHimoa kiehuu itsekästä,\nEi huoli kevätlämpimästä.\nMik', ystäväiset, teillä on?\n-- Yö, kalma heillä on.\n\nKen tulossa, ken tulossa?\nMies soihdun kantaja!\nSen silm' on lemmentulta\nJa sydän puhdas kulta.\nKen on se ihme? Ken se on?\n-- Se joulusankar' on.\n\nSe joulu on! se joulu on!\nPois sydän tunnoton!\nPois kansa kalvat heittää\nJa peto kynnet peittää,\nValoa vuoret heijastaa\nJa kevät sarastaa.\n\n\n\n\nTUMMA ORVOKKI.\n\n\n\nILTALAULU.\n\nKun illoin en nää tulta tuikkivan\nMun kultani ikkunasta,\nNiin on kuin rakkain tähti taivahan\nOis sammunut maailmasta;\nOn mieleni rauhaton,\nPois onneni tähti on,\nSiks aatokseni eivät viihdy työssä,\nVaan mustin mielin harhaelen yössä.\nOi syty, mun onneni tähtönen,\nPala lohtuna kaipaavan sydämen!\n\nKun sammut kokonaan,\nMun mieleni synkkä on;\nKun tuikat hiemankaan,\nJo virkoan toivohon;\nKun täysin liekin käyt loistamaan,\nValaiset mulle kaiken maan.\n\n\n\nKÄY KANSSANI!\n\nJätä, kultani, taattosi rikkaus,\nKäy kanssani, lähdemme pois:\nKaikk' aarteet korvaisi rakkaus,\nSe onnen ja nautinnon tois.\n\nKäy kanssani, lähdemme loitollen,\nSalon sointuvan siimekseen,\nSiell' lauluja kuullen ja laulaen\nSulot nautimme hiljalleen.\n\nHimon kiihkeän, hempeän, hennokkaan\nSalon raittius raikastaa\nJa voimaksi vaihtaa, -- tarmollaan\nKäsi kirvestä heiluttaa.\n\nJätä, kultani, kaupunki kiihkoineen,\nSun sylihini tempaisen,\nVien kanssani kansan sydämeen,\nSen rientojen rinnoillen.\n\nSiell' into ja rohkeus siivet saa\nJa sielumme kirkkauden,\nIhanuuksille mielemme aukeaa --\nSe on ansio rakkauden.\n\n\n\nPULASSA.\n\nMinä peljäten\nJa vapisten\nLähenin hänen huonettansa --\n\"Hän avanneeko oveansa\" --\n\nHän avasi,\nOi onneni!\nMut pelon, toivon vaihemailla\nNyt varmuutta viel' olen vailla.\n\nTaas peljäten\nJa vapisten\nYritän tehdä tunnustusta --\nMaailma silmissäni musta.\n\n\"Oi, impeni,\nSun kutrisi\nOn minun musta maailmani --\nJo tunnen siihen hukkuvani.\"\n\nMinä soperran:\n\"Sua rakastan.\"\nMut turhaan toivon vastausta --\nOi, pelastusta! pelastusta!\n\n\n\nKAHLEETON RAKKAUS.\n\nJo rakastaa, jo rakastaa,\nJo rakastaa hän mua!\nHän mun jo sallii valloittaa\nSatakin suutelua.\n\nMin' iloitsen ja riemuitsen\nKuin hurja hurmatusti.\nHänt' etsin, seuraan, ihailen\nKuin haltijaansa Musti.\n\nNiin kestää onnenhurmaus --\nOn vähält' etten lennä;\nOn mulla harras aikomus\nAvioliittoon mennä.\n\n\"No, vaihdammeko sormukset\nJa kiiruhdamme häitä?\" --\nMut impeni: \"Pois kahlehet!\nElä toiste haasta näitä!\"\n\nMe rakastamme muuten siis,\nNaisvapautta suosin!\nJa vanhoist' avioista viis,\nAlamme uuden kuosin.\n\nHän rakastaa, hän rakastaa,\nMolemmat rakastamme!\nOi ihanata maailmaa,\nVapauden maailmaamme!\n\n\n\nKUIN IHMINEN.\n\nOi impeni, pikku tekopyhä,\nMun suuteloitani vastaan yhä\nSotia käyt\nJa siltä näyt\nKuin rakkautta et tuntiskaan.\nMinä rakastan ja ryöstän vaan.\nElämä rakkaudeton\nOn ruumis kylmä, sieluton,\nKeväätön kesä vain se on.\nJa rakkaus suuteloitta se\nEi tunnu ihmislemmelle:\nSe on kuin kiitos sanaton,\nKuin tunne laiha, teoton,\nKuin ajateltu sävel vaan,\nKuin runo vailla muotoaan.\nEn ole tolstoisti, en,\nVaan rakastan kuin ihminen.\nTok' ilman rakkautta suukko\nOn varkaus, on murhapuukko.\n\n\n\nOIKEIN, ARMAHANI.\n\nTeet oikein, armahani,\nKun hillit kiihkoani,\nMua joskus väistyen.\nEi aina onnenhellettä,\nOn usein päivä pilvessä\nJa ilma itkuinen.\nYöhetken jälkeen vilvakan\nNäen päivän kirkkaan koittavan,\nHeleemmän, helteisen.\nNiin onnemmekin maallinen\nSe kautta yön ja pilvien\nKäy uunna ilmoillen.\nTeet oikein, armahani,\nKun hillit kiihkoani,\nVälistä väistyen.\n\n\n\nSEKÖ PALKKANI!\n\nOi onnellista hämärää!\nMe istumme, kaks lempivää.\nKuu kurkistaa meit' ikkunasta.\nOi, taivaan tähti, maailmasta\nVoit löytää paljon autuaita,\nKun rakkaus vain valtaa maita.\nSe valtaa,\nSe valtaa!\nMinä hurmattuna suutelen. --\nVaan kihlasormeeni pistoksen\nSaan ruusuni hempeän vyöstä --\nSekö palkkani lemmentyöstä!\n\n\n\nNEULA.\n\nKunpa saisin, kunpa saisin\nKultanuppisen sormineulan,\nVarvasneulan,\nSilmäneulan,\nKorvaneulan,\nTukkaneulan,\nKukkaneulan: --\nTytön piikkisen, pistävän,\nPoven liekkisen, lempivän!\nRintahani sen painaltaisin,\nHurjasti sitä rakastaisin.\nPolttavasti se pistää voisi,\nMutta kaunis, se kaunis oisi.\n\n\n\nLEMMEN-ONNI.\n\nKun istut polvellani\nJa kuulet kuiskettani,\nKun painut rinnoilleni\nJa valtaat sydämeni,\nKun hehku poskillasi\nKuvastaa rakkauttasi,\nKun koko maailmani\nVavahtaa povellani, --\nNiin tunnen hurmausta,\nRakkauden tenhousta,\nJot' ei voi kielet maan\nKuvailla konsanaan. --\n\nKuvailla voisitko\nSen, kevät-aurinko? -- --\nSen voit! sen voit! -- Kun maa\nKukoistaa, tuoksuaa,\nJa suonet mantereen\nKun sykkii säntilleen,\nKun vetten vuoltehet\nJa satakieliset\nLuo yhteissäveleen,\nKun taivas maata painaa rinnoilleen\nJa koko luonto hehkuu autuuttaan --\nOi, armas, tunnet jo,\nEtt' yksin aurinko\nKuvailla voipi lemmen-onnet maan.\n\n\n\nKÄÄNNEKOHTA.\n\nOli rakkaus kiehuma-asteessaan,\nOli kuumimmillaan, tuhmimmillaan.\nPiti toinen toistansa aarteenaan,\nSydämest' oli aarre kalleimmillaan.\nJa toisiamme, kun rakastimme,\nMe epäluuloin kohtelimme,\nJa luulevasti loukkasimme,\nNiin onnen tuskaksi vaihetimme --\nSiks että rakastimme.\nMaailman onni ja rakkaus, miksi\nTe haihdutte pilviksi, kyyneliksi!\n\n\n\nVAIHTUU YHTENÄÄN.\n\nSyysaurinko ei näytä itseään,\nEi mulle impenikään.\nHän eilen hurmasi mun hehkullaan,\nTänäänpä peittelee hän rakkauttaan\nJa arka, kylmä, nurja on,\nOn mulle valju, tunteeton.\nMut huomenna tai viikon päästä\nTaas sulautuu hän kenties jäästä\nJa lainaa mulle lämmintään,\nNiin vaihtuellen yhtenään.\nTäm' onko lemmen onnea:\nVain pakovettä, vuoksea,\nVain hellettä ja pakkasta,\nIkuista vankkumista vain --\nSe onneako kuolevain?\n\n\n\nSAIRAS LEMPI.\n\nMinä hartahasti katson ikkunaan.\nMiks ei sielt' armas näytä kasvojaan?\nEi kotona! -- Siis missä? -- Hänkö pois!\nNyt silmäni siis hänt' ei nähdä vois.\n\nMinä tahdon nähdä kasvot armahat,\nSiit' ehkä tulkoon silmät sokeat.\nSiis uupumatta tutkin ikkunaa --\nJo näänkin! -- sieltä silmä tuikuttaa!\n\nEn lakkaa; ikkunaan vaan tuijotan\nJa häntä kaipaan, jota rakastan, --\nNiin kasvotkin näen tummin kutrineen!\nJo päivä paistaa mulle sydämeen.\n\nSyliini siis voin hänet sulkea!\nJo veri polttaa mulla poskia.\nKäyn huoneesen -- hän eikö vastassa? --\nOn huone kylmä, tyhjyys kotona. --\n\n\n\nHÄN VIISAS ON.\n\nOo minun tyttöni! -- Ensikseen\nHän puikahti mulle sydämeen;\nVaan siellä hän alkoi mutkitella\nJa kolkasta kolkkaan piilotella --\nHän pääsikin vihdoin valloilleen.\n\nHän tahtoo oppineeksi nyt tulla\nJa sitten on toinen sija mulla:\nEi mielly hän lemmen sokeuteen,\nHän viisas on -- juoskoon vapauteen.\n\n\n\nHYVÄSTI.\n\nOi, rakkaus sormukseton\nVain perhojen leikkiä on,\nVain onnea itsekästä,\nKuin elämä kukkasen,\nJok' ei pyri tähkällen,\nPois kuihtuu hyödyttämästä.\n\nJää hyvästi, impeni,\nJa hyvästi lempesi!\nSydän raukkaani kirveltää\nJa kyynelkin vierähtää.\nTok' ainiaks', impeni, jäät,\nMinä sormuksen tahdon ja häät.\nSiks etsinkin impyen sen,\nJoka suostuu sormuksehen.\nMinä kaipaan täys elämää.\nJää hyvästi, impeni, jää!\n\n\n\n\n\nVUOSI 1897.\n\n\n\nJUMAL'AUTA!\n\nMe nautimme onnenherkkuja,\nNiin luulimme -- onni on luulo --\nMe kuulimme elämänlintua --\nLie väärä tok' ollut se kuulo.\n\nNäköhäiriö, silmien pettymys\nTais olla sun tukkasi musta\nJa herkkien aistien eksytys\nSulo hekkuma suutelusta.\n\nHimo siin' oli kenties paksua\nJa heikosti hengen mieltä,\nSiks ollut on seuraus katkera\nJa murhetta tihkuu sieltä.\n\nJumal'auta mieltäni korkeuteen\nMun tahmean lempeni yöstä,\nVie vaatimattoman rakkauteen,\nJoka onnea etsii työstä!\n\nVie rakkauteen, joka pyrkii vaan\nMuit' onnellisiksi luomaan\nJa kaikille oikeutt' antamaan\nJa vapauslahjoja suomaan!\n\n\n\nSUOMALAINEN SÄVEL.\n\nMikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta.\n\n\nI.\n\nKen lähtee järven rannalle\nJa kuulee kertun kieltä,\nHän huomaa, ettei yksin se\nVain kerro kevätmieltä:\nSen luona laulaa peipponen\nJa kaino sirkku soittaa,\nSoi leivo, nousten taivaasen,\nYörastas kaikki voittaa,\nJa juhlamieli täyttää maan,\nKun käki lausuu kukkujaan.\n\nJos vielä korvaa kallistat,\nNiin kuulet kuherrukset\nJa pääskyn kotirakkahat,\nSuloiset supatukset,\nJa kylmän suonkin poskessa\nKun kuovi laulaa koittaa,\nJa kuinka joutsen kaukana\nRunoa suurta soittaa.\nJa sointuihin luo varjoja\nYökehrääjä ja huuhkaja.\n\nKen tässä sointuvirrassa\nVoi hyttyis-ääntä kuulla,\nKen nurmen sirkkalauluja\nMyös soitannoksi luulla?\nMut kukkaniitty tuntee ne\nJa luonnon korva vieno,\nYks sydän sykkii kaikille,\nYks tunto hellä, hieno.\nNäin suurten, pienten liittymys\nOn yhteissoinnun täydennys.\n\nJa kuolleet luonnonvoimatkin\nTuon soinnun täydentävät,\nKun aalto yhtyy tuulihin\nJa loiskii: kevät, kevät,\nJa metsän, kosken pauhinaa\nKun säestää myrsky huima,\nTai myrskyä taas tuimentaa\nJyrinä, herranvoima --\nNiin kukin luonnon sydämen\nEr' ilmaukset tulkiten.\n\nMaat halki, pitkin maailmaa\nKäy ilmain irtojuoksu,\nMut meillä niistä hulmahtaa\nVain Suomen kukkain tuoksu.\nMyös moni lintu meidän maan\nKäy kaukan' ulkomailla.\nMut ääni niiden oisko vaan\nSydäntä Suomen vailla?\nKen syntyy, kasvaa Suomessa,\nHän täältä lainaa luontonsa.\n\nHän täältä lainaa luontonsa\nJa muillekin luo uutta,\nKun suuren luonnon kuorossa\nHän nostaa sointuisuutta.\nNiin luonnon osat, laulaen\nVapaasti itseänsä,\nMyös muita vievät onnehen\nKuin omaa sydäntänsä.\nSill' onnen pohjatunnelma\nOn kaikkein yhteissoinnussa.\n\n\nII.\n\nNyt kuulkaa Suomen soitto\n    ja laulu luonnikas!\nSe kansan hengen immyt,\n    maailman oppilas.\nJa Suomen sydänmailla\n    sen kansan sydän loi,\nElämän kouluun sieltä\n    sen kova koura toi.\nVaan nyt se kauas kaikuu\n    ja ihanasti soi.\n\nSen Suomen sointutaide\n    omisti armaakseen\nJa voimavasti painoi\n    sen liekkirinnoilleen.\nSiin' on se huolitellen\n    ja hoiten kasvanut,\nOn nuoren nousupolven\n    suloillaan hurmannut,\nOn maailmankin mielet\n    ja maineen voittanut.\n\nMuit' ennen, Suomen kansa\n    on siitä innoissaan,\nJa soinnun tenhotarta\n    se kulkee kuulemaan:\nSe tuntemansa tuskat\n    ja riemut kuulla saa,\nMut taiteen taikakieli\n    nyt niitä verhostaa.\nSe outo on ja tuttu --\n    se kutsuu, tenhoaa.\n\nSen kehtonsakin luona\n    hän kuuli lapsena:\nSe luonnon on ja kansan\n    elämän kaikua.\nMut nyt se voimakkaammin\n    ja suurna ouruaa,\nKun vanha muinaiskannel\n    siin' uunna kajahtaa.\nSiks siit' on haltioissaan\n    tää kansa, kaikki maa.\n\nOn haltioissaan, tuntee\n    nyt soiton omakseen:\nOn meidän lasten laulu:\n    käy meidän sydämeen.\nJa meissä kielet parhaat\n    se tempaa soimahan:\nTyövauhti, toimi, tarmo\n    nyt näyttää nousevan;\nMaa viljan kauniin kasvaa\n    ja toivon uhkean.\n\nSe toivo kauas tähtää\n    vapaaseen aikahan:\nKun ehjä Suomi soittaa\n    ja hurmaa maailman;\nKun kansain liitto kertyy\n    valistusviirin luo\nJa suuri kansain kuoro\n    ihannesoinnut luo,\nMyös sävel Suomalainen\n    osansa silloin tuo.\n\nSiis antau, suomalainen,\n    omalle luonnolles\nJa maailmalle laula\n    vapaasti sydämes:\nSen myrskyt, myötäpäivät,\n    sen muistot, toivelmat,\nSen riennot rakkahimmat,\n    ihanteet kirkkahat!\nKun sielus aarteet laulat,\n    niin parhaas lahjoitat.\n\n\n\nNUORTEN LIITTO.\n\nNuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,\nOn kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:\nSulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,\nRannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.\n\nKyläss' asui nuori voima, luonnon mahti valtava,\nElämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta.\nToimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa,\nMutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa.\n\nAhdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen,\nNuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen:\nJalotöitä, sankartöitä, mutta -- mik' on jaloa?\nKun sen tietäis! -- mieli kaipaa selvää päivän valoa.\n\nMutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. --\nNuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan,\nHiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä,\nSitten ihmismaille hyökkää, -- mut ei sankartöihinsä:\n\nToinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään.\nMiksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään.\nÄidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien.\nVimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen.\n\nJoukost' astuu silloin nainen, sydän hehkuu rinnassa:\n\"Miksi näitä voimia ei maamme onneks' uhrata?\nOnhan suota kylmää kyllin, lämpimäksi luokaa se,\nMutta soiset sydämenne -- ensin viljelkäätte ne!\n\nTuoll' on koulu, saumatkaamme siellä liitto uuden työn.\nNuorten liitto, joka perkaa Suomen sydämistä yön.\nEtsikäämme itsestämme valon valtasäikehet.\nNiitä hoivatenpa meistä roudat lähtee talviset.\"\n\nNaisen ääntä juro joukko vaiti, hiljaa kuunteli,\nKunnes voitollisin veikko päänsä nosti, lausahti:\n\"Oikein lausuit, tyttö, meille häpeäks' on leikit nää,\nAika oiskin paremmin jo elämäämme ymmärtää!\"\n\n\"Liittoon, nuoret, liittoon!\" -- kuului -- \"toivomme on paremmuus.\nSitä jokainen kun tahtoo, meille koittaa aika uus!\" --\nNuoret liittyivät ja voimat viljelykseen ohjattiin,\nSydämien maista lähtein puistot, pellot raivattiin.\n\nKukkiakin kasvatettiin, tiede, taide suojan saa,\nKaiken kansan nuoret kättä toisillensa tarjoaa.\nLempeämpi henki huokuu mutta sentään voimakas.\nNuoriso, kun itses ohjaat, myöskin ohjaat Suomeas.\n\nPönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs,\nMutta muista, uuden polven uutta luotava on myös,\nUutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion,\nUutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.\n\nNouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin,\nSydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin:\nValvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan,\nMyrsky tulkoon -- epätoivo elköön meille milloinkaan!\n\nTampere 1/7\n\n\n\nSUOMALAISEN TEAATTERIN SYDÄN.\n\nMehu elämästä puserrettiin,\nNäyttöpermannolle supistettiin.\nSiinä kiehui, kuohui se ja jyski,\nEttä lattiat ja seinät ryski.\nSiinä perhe, yhteiskunta eli,\nValtio ja kirkko toimiskeli,\nSiinä nähtiin päiviä ja öitä,\nTehtiin sodan- sekä rauhantöitä,\nElettiin tai kuoltiin kunnialla,\nHallittiin tai oltiin vallan alla.\nSiinä soitti, siinä lauloi kööri,\nJoukon johti jalo tirehtööri.\n\nMut ken vienosti, kuin hyvä henki,\nTeki mieluiseksi vastuksenki?\nKenen hymy joukon kesken hiipi,\nEttä tuskin kuului kaino siipi?\nKuka joukost' etsi yksinäiset,\nEksyneet tai surren itkeväiset?\nKen se heille lohdutusta antoi,\nPulmapäivin kuka avun kantoi?\nKuka sekamelskan, hämmennyksen\nUhatessa laittoi järjestyksen?\nKen se riidan, eripuran tiesi\nLauhdutella paremmin kuin miesi?\nSitte, työn ja sovun vallitessa,\nKen loi mielihyvän jokaisessa,\nEttä into lensi ihanteihin,\nTaidetekoihin ja sankareihin?\n\nMoinen, näkymätön maailmalle,\nKäsi, joka joutuu kaikkialle,\nSilmä, joka unhotetut kaivaa,\nSydän, jota toisen tuskat vaivaa,\nNainen onpi, rikassielu nainen,\nKaikki kerkiävä, huomaavainen:\n_Emilia Bergbom_, lämminmieli,\nHieno sydän, hellä käskykieli,\nAina nuori, hilpeäkin aina,\nNiinkuin aalto suvisunnuntaina,\nSydän teaatterin Suomalaisen,\nKunnia ja kiitos Suomen naisen.\n\n4/9\n\n\n\nMINNA CANTHIN MUISTO.\n\nMinna syntyi kosken partahalla,\nNäki aallot ankarassa työssä.\nTyö ja touhu kiehui kaikkialla,\nLepoa ei nähty edes yössä.\n\nLuonnonvoimaa ihmistahto käytti,\nJohti sen kuin orhin ohjaksista,\nHyödyntietä, voitonväylää näytti,\nNosti linnat virran vaaluvista.\n\nMinna näki kuinka kansa hyöri:\nMiehet, naiset, heikko lapsikansa\nRiensi linnaan, missä rattaat pyöri,\nSinne syyti ihmisvoimiansa.\n\nIhminen ja koski kilvan kieri\nHuimaavissa voitonrattahissa,\nTuhansien onni alas vieri,\nSärkyi miljoonissa kuplasissa.\n\nJoukko kalpeni ja kuihtui, sortui,\nKääpiöksi nääntyi ihmissielu,\nTuhansia sydämiä murtui,\nMut ei tyydy voiton ahnas nielu.\n\nAjan aatteet köyhän avuks' ehti,\nSaarnaten kuin syksy paljastusta,\nMaahan lensi kuiva, kuollut lehti,\nTuulet huusi hengen uudistusta.\n\nPaljastusta! -- sitten uudistusta! --\nMinna ajan henkivirtaan yhtyi,\nSille tarjosi hän palvelusta,\nIhmisyyden suureen työhön ryhtyi.\n\nMinna sääli siskon, veljen vaivaa,\nHeidän tuskat tunsi povessansa,\nHeille päätti aartehensa kaivaa,\nSydämenkin riistää rinnastansa.\n\nHänessäkin luonnonkoski kiehui,\nJalon intohimon vahva valta,\nVaan se \"köyhän kansan\" voitoks riehui,\nHeikon tahtoi nostaa sorron alta.\n\nSiksi kuuma sydämensä sykki\n\"Kauppa-Lovolle\" ja \"Homsantuulle\",\nSiksi suonten vilkas veri tykki\n\"Kovanonnen lapsille\" ja muulle.\n\nIhmisyyttä, heikon oikeutta,\nVapautta edistyksen tähden!\nNiitä vaati hän ja rakkautta\nHehkui maansa yhteis-onnen tähden.\n\nSiitä innostui hän taikka suuttui,\nKuinka painoi oikeuden vaaka,\nAina helläks, herttaiseksi muuttui,\nKeventyi kun kärsivien taakka.\n\nAina herkkä, hellä, hehkuvainen,\nSeuran sydän, innostaja nuorten,\nTarmokas kuin mies, mut vieno nainen,\nPäivänpaiste, pehmittäjä vuorten.\n\nMissä voittaa valistuksen valta,\nMissä ihmis-oikeus on pyhä,\nSiellä heikot nousee painon alta,\nSiellä elää Minnan muisto yhä.\n\n\n\nSEMINAARILAISMARSSI.\n\nYlös, Suomen nuori joukko,\nPimeyttä vastahan!\nValaiskaamme joka loukko,\nKoti köyhän, rikkahan.\nValistus on voitonviirimme,\nSuomen onni olkoon onnemme.\nYlös, ylös, nuori joukko,\nVäki päivän valvovan!\n\nMeiss' on viljelyksen vahti,\nVaikk' on työmme kuuluton;\nSuomen voima, maine, mahti\nRientojemme riemu on.\nToukomieskin elää kylvössään,\nMekin joutukaamme kylvämään!\nYlös, viljelyksen vahti,\nTyöhön, toivon toukohon!\n\nPolvet nousevaiset, teille\nElämme tai sorrumme.\nVilja, jok' ei kypsy meille,\nLuokoon teidän onnenne.\nMeidän silmissämme kangastaa\nValon Suomi, suuri viljamaa.\nPolvet nousevaiset, teille\nLiehuu voitonviirimme.\n\n\n\nRUUSUKUUMEESSA.\n\nNyt muistan kuinka metsätorpassa\nSun kätes hoiti köyhää vaivaista\nJa kuinka pojan punatautisen\nSä paransit ja äidin sydämen.\nMa tuota näin ja melkein kadehdin\nJa tunsin että myöskin sairastin --\nMua kädelläs sä koskit: -- paranin.\n\nNyt poissa olet, Aale, kaukana\nJa minä kärsin ruusukuumetta.\nSe sydämeni pohjaa kivistää\nJa parannust' en jaksa ymmärtää. --\nSun kätesi, sun rintas, tuoppa ne\nNyt joutuin sydämeni kohdalle,\nNiin terveheksi teet mun varmaste!\n\n\n\nSYYS-ILTA.\n\nIltataivahall' on pilvi uhkaava ja synkeä,\nLänsiaallon päällä päivä välkkyy hellä, hempeä,\nKoko päivän se piiloskeli,\nPilven alla vain ujosteli,\nIllalla nyt näyttää loistoaan,\nMennessänsä toiseen maailmaan.\n\nPäivyt kulta, iltaruskossasi\nValonriemut vietkö mukanasi?\nVietkö, ilta syksyinen,\nKauneudet kukkien?\nEikä kuulu linnun laulukaan,\nSyys vain vonkuu voitonhuutojaan.\nVietkö kaikki valonriemut, syksy armoton? --\n\nJärven tuolla puolen kirkas oraspelto on. --\nKen käy täällä järven rannalla,\nAstuskellen puiston polkuja,\nHypiskellen, lauleskellen,\nHedelmiä poimiellen? --\nSehän itse laulukieli Aale impi on!\nSinisilmä, tummatukka,\nPuiston lintu, puiston kukka. --\nSyksyssäkin Aale impi viittaa toivohon.\n\n\n\nSUKSILLA.\n\nHei, parvi nuori, urhokas,\nNyt nosta, polje suksiasi\nKas kuin ne luikuaa\nJa selkä notkahtaa,\nKun vaaran viertä alas asti\nMe lasketamme terhakasti,\nEtt' aivan polttaa posket,\nKun kiehuu suonten kosket.\nJa helmet päivän loistossa\nNe hohtaa hangella.\n\nTuo hiihti hankeen -- tupsis! hoi!\nKen kompastuu, hän nousta voi.\nJos pikku vamman saa\nTai veri tilkahtaa,\nEi sovi siitä liioin surra,\nVaan luontoansa täytyy purra.\nElämän moni hetki\nOn vastuksien retki.\nSen vuoksi voima, urhous\nOn meidän harjoitus.\n\nPain. joulukuussa.\n\n\n\nETTEN SAMMUISI.\n\nEn viinoja juo, en rypälevertä,\nSe viekää pois!\nNe sieluni surma ois.\nJuon valkeutta,\nJa korkeutta,\nKuin helmiä,\nKuin tähtiä,\nKuin avaran taivaan kirkasta merta,\nJuon soihtuja, jotka välkkyvät yössä,\nJumalan kirkkaassa tähtivyössä.\nOi, etten sammuisi milloinkaan,\nJos sammun, syttyisin uudestaan,\nYhä uudestaan!\n\n20/2\n\n\n\nLAULUUN YRITYS.\n\nPää on täynnä aatoksia,\nSydän sykkii herkkä, hellä\nTäynnä tuskan tuntehia --\nMieli tekis lenneskellä!\n\nMutta raukea on siipi,\nInnostust' ei jaksa kantaa:\nTaudin myrkky tarmoon hiipii\nEikä tahdo lentää antaa.\n\nRautasängyssä hän loikoo,\nKylmän reunan kohtaa käsi,\nPäänsä nostaa, kättä oikoo --\nMissä kultas, ystäväsi? --\n\nKultaniko? -- Elä kysy!\nNiist' on kaiho kertoella.\nKöyhän luon' ei kullat pysy,\nKoditont' ei armastella.\n\nVieras katto, seinä, tupa,\nKäsi vieras hoitamassa. --\nEihän vieras! -- Onhan lupa\nVeljestyä maailmassa.\n\nKuka lempeyttä suopi,\nHän on veljyt, sisko, kulta;\nKuka suojan, hoidon tuopi,\nHän tuo kotilieden tulta. --\n\nOikein! Kiitos lämmöstäsi!\nKiitos ystävyyden töistä!\nOjennahan tänne käsi,\nNoustakseni rautavöistä!\n\nNäistä kalman kapaloista\nNousta tahdon -- tänne kynä! --\nLaulaa tahdon maailmoista,\nJoit' on mulla keksittynä. --\n\nNousi hän ja lentoon lähti;\nKauaskohan siipi kantaa?\nMik' on uuden laulun tähti? --\nKai niist' aika tiedon antaa.\n\n\n\nAINO ACHTÉLLE.\n\nKirjekortti.\n\nSun laulusi kauas kaikuu\nYli maailman kaupungin,\nMut Suomeen ja suomalaiseen\nSe on sattunut syvimmin.\n\nSydän suomalaisen on Sulla,\nSyvä, hellä ja herttainen,\nOmituinen on taiteesi tenho\nJa luontosi puhtoinen.\n\nUus puhtoinen vuosisata\nSinä laulakin maailmaan,\nEtt' oikeus tähtenä paistaa\nJa vapaus kirkkainnaan!\n\nMontreux keväällä.\n\n\n\nMERANIN LAAKSO.\n\nOi ruusujen ja laakerien laakso!\nSatojen alppivetten virtaukset\nMaan allakin tääll' elämätä soipi\nJa täällä huokuu hienot tuulahdukset,\nNiin vienot, että leijonaankin lemmen\nNe liehtoisivat, jos se asuis täällä.\nMut tääll' ei tohdi peto syntyä,\nKun luonto niin on hellä, hyvänsuova.\nTääll' löytäneekö käärme myrkkyä,\nKun ilma näin on rakkautta luova.\nOn kansa ruskoposki, vankkavarsi,\nElämän-iloinen kuin voimankukka.\nJa kasvitkin ne maitten kaunihimmat,\nMaailman kaikist' ihanista maista:\nVoikukka yhtä ihana kuin ruusu,\nMun lemmittyni koivu, raita, kuusi\nJa petäjäkin, hongan heikko veikko\nJa Rooman laaker', Kreikan öljypuu,\nKivitammi, Foinikian sypressi,\nEgyptinmaan ja Kiinan palmupuut\nJa Himalaijan seetri solakka,\nRehevä Balearin puksipuu\nVakavan Saksantammen luona seisoo.\nRipeä, hieno Ranskan poppeli\nEspanjan kastanjata kaulaileepi. --\nMyös viljat kaikki täällä jyvän kantaa:\nRuis', ohra, kaura vuorten otsapäillä,\nJa vuorten rintamilla vehnä, maissi.\nIloisten viinirypäleitten luona.\nVaan alpin vihreöillä varpahilla\nHedelmämetsä, kukkakenttä heilii,\nSuloisin tuoksuin auringolle vastaa\nJa hedelmöivät oksat maalle kääntää. --\nKaikk' ajat täällä kattelevat toistaan:\nVanh' aika roomalaisin valtatein\nJa keskiaika liika linnoineen,\nUus aika tuhat yrityksineen. --\nKaikk' ajat täällä yhtyy yhteen aikaan:\nKun ylähäll' on talvi valkopää\nJa kevät vuoren rintaa vihertää,\nNiin kesä laaksossa soi parhaillaan\nJa hellerinteen hedelmät jo kypsyy. --\nKaikk' ajat, maat ja kansatkin tääll' yhtyy:\nEtelän, Pohjan, Idän, Lännen maista\nJa Itävallan satain kansain luota\nOn täällä etsiviä, kaipaavia:\nElämän, voiman, terveyden toivo\nToi heitä tänne luonnon rintapäille,\nIhanan ilman, sinitaivaan alle.\nTääll', unohtaen kuumat kiehumiset\nJa vihan vimmat, riidat, riehunnat,\nHe kättelevät toisiaan ja rauhaa,\nJumalan rauhaa suovat toisillensa.\nHe yhtä kohden: terveyttä kohden\nJa voimaa kohden kaikki pyrkivät,\nKuin kaikki metsä, kaikki vuoretkin\nSinisen taivaan korkeutta kohden.\nJa toiset nousta voivat, nousevatkin,\nMut toiset laakson pohjaan painuvat,\nPurojen pauhinaan ja kukkain tuoksuun\nJa ikuisuuden vahvan virran juoksuun.\n\nTää laakso veljeyttä valmistaako\nJa kaikkein kansakuntain liittoutta,\nSit' aikaa, jolloin joka kansa johtaa\nOmia rientojansa omin neuvoin,\nEi toinen tieltä työnnä, ahdista;\nKuin kukin itse askeleensa ohjaa\nJa arvon suo myös toisen askelille?\nTai tämä ystävyys ja riidan lakko\nVain valmistaako haudan hiljaisuutta?\nTää onko kansain sairaskoti vaan\nJa koti nukkivien terveitten,\nJoit' armovirsin munkit tuutivat\nSiks että viimein kaikki nukkuvat --\nTää kansain yhteinenkö hautuumaa?\n\nMeran keväällä.\n\n\n\nKEVÄÄN ELEITÄ.\n\nNiin päivä paistaa laaksoon lämpimästi,\nEtt' aivan kiviaita palaa.\nNyt sisilisko liikkuu vikkelästi\nJa käärme kiemuroipi salaa\nJa konnakin nyt kurnaa kuopassansa\nJo elinhaluisia laulujansa\nJa maanalaiset virrat pauhaa. --\nMitäpä sitten perhoset\nJa kärpäset ja lintuset,\nNe eivät öilläkään saa rauhaa,\nNe eivätkö lauleleisi\nJa voittoa muilta veisi! --\nEi toki kansan nuorisolta!\nSen lauluhan soipi vainiolta,\nNiin voimakas ja tuores ihka\nKuin päivänrinnassa metsän pihka.\nElämän toukokuussa sen\nOn laulu raikas ja lämpöinen.\n\nMeran keväällä.\n\n\n\nHERHILÄITÄ.\n\nHiidenlintu herhiläinen,\nTumma syöjä turilas,\nPuusta puuhun lentäväinen,\nMik' on tarkoituksenas?\nKaikki kasvaa, viinit, viljat.\nKaikki kukkii, ruusut, liljat,\nNiityn neilikit ja kirsipuut,\nPäärynät ja omenat ja muut.\nTuhatkielin, tuhatkukkasin,\nSilmin toivovin ja lupaavin\nKaikki lempivät ja leikkivät,\nKaikki hedelmään ne pyrkivät,\nLintujenkin kevätlaulu soi.\nTumma syöjä turilas,\nMik' on tarkoituksenas,\nHävitys sua huvittaakko voi? --\nSisään silloin ikkunasta\nLentää kaksi turilasta.\nSydäntäni varten tänne\nLuulitte nyt lentävänne! --\nTeistä pääsen surmaamalla!\nMutta uusia, oi uusia\nHerhiläitä, hiidenlintuja\nNiitä pörrää kaikkialla.\n\nMeran keväällä.\n\n\n\nNIMETÖN KUKKA.\n\nAlpin reunaa astelen,\nSieltä poimin kukkasen,\nNimettömän, jot' en tuntenut.\nSitä tutkin, kyselen.\nSaapuu siihen tyttönen,\nNimetön myös, jot' en tuntenut.\nKukan hälle tarjoan.\nHän sen ottaa hymyten.\nNäytti hieman tuumivan.\nAlpin rintaa astelemme,\nToisiltamme kyselemme,\nIloitsemme molemmat,\nEtt' on kukat ihanat,\nEttä maailma on kaunis,\nEttä linnut laulavat,\nEttä, että -- tiesi mitä,\nKaikkea en kerro sitä.\nMutta mikä oli kukka?\nKen se tyttö tummatukka? --\nMulta haipui molemmat.\n\nMeran keväällä.\n\n\n\nKORKEALLA.\n\nMitä siellä on tuolla korkealla?\nVain luntako? Pelkkää jäätä?\nMitä nuo synkät pilvet uhkaa,\nKun uhmaten nostavat päätä?\nNe tuovatko ukkosen, rankkasään,\nNe siellä kun väikkyvät yhtenään,\nVai rinnalle laakson kukkivan\nNe laskevat vihman virvoittavan?\nJa korkea otsa kun selkenee,\nKun alppimaisema valkenee,\nMitä kaikkea kaunista nähdä voin?\nNäin vuorta kiiveten aprikoin.\nHikipäin minä nousen ja huokuen.\nTalo laaksossa pientyy, pientyy.\nJopa seisaun vuorien keskellen,\nMua tuulonen vilpeä armii.\nOn ympärilläni laaja maa,\nKyläkunnat ja kaupungit aukeaa,\nNäen vettä ja taivahan valtavan\nJa nousevan auringon kirkkahan,\nKuin laivan kiiltävän, kultaisen,\nNäen hohtavan sen yli vuorien.\nMyös alppikarjojen kelloja kuulen\nJa hoilotuksia paimenten:\nMinä onnelan maisemiks nämä luulen!\nVaan silmäni lentävät loitollen\nJa mieleni pyrkii laajenemaan.\nTämä onni on löytämis-onnea vaan.\nJääkilpiä silmäni sulattaa\nHaluaisi ja kauaksi katsahtaa.\nMut siellä ne vuoret sulkevat tieni,\nMaa kiskoo silmäni laaksohon.\nMinä huomaan, että on maailma pieni.\nMua kaipaus ankara ahdistaa: --\nTaa vuorten ja taivaanrannan taa.\n\nSveitsi 9/8\n\n\n\nLAULA, TYTTÖ!\n\nPieni tyttö sinisilmä,\nPunaposki, ruususuu,\nIstu tuohon polvelleni,\nSiin' on sulle laulupuu.\n\nLaula mulle, laula muille,\nMaailmalle laulele,\nEttei ennen aikojansa\nSydämemme vanhene.\n\nLaula, tyttö, ettei surra\nOtsaa ryppyiseksi saa,\nEttei murhe mieltä murra,\nToivo päivät kirkastaa.\n\nLaula, tyttö, toukomaille\nPäivä kirkas paistamaan,\nMeihin laula rohkeutta\nTyöhön, itseuhrantaan.\n\nKevättänsä lintu laulaa,\nTyttö laulaa nuoruuttaan.\nSuomityttö sydämensä\nKullat kantaa maailmaan.\n\nKesällä.\n\n\n\nOMA TUPA.\n\nSinisen järven rannalla\nOn tupa, pieni tupa,\nMua kultani sinne on kutsunut,\nKun hällä on siihen lupa.\n\nSinisen järven rannalla\nOn tilkku, pellon pala,\nSiinä se leipä lainehtii\nJa aallosta nousee kala.\n\nSe pelto on pieni ja tupanen\nKuin pienen linnun pesä,\nMut missä voi viihtyä rakkaus,\nOn talvikin siellä kesä.\n\nHeinäkuulla.\n\n\n\nRHONEN JOUTSENET.\n\nOn ilma helteinen, on väri\nJa Rhoness' uipi joutsenpari,\nNe vastavirtaa nousevat,\nNe nousevat ja laskevat.\nNe noustessaan ei seuraa lohta,\nEi laskiessaan lastua,\nVaan aina sama virran kohta\nOn heidän uida mieluista.\n\nMiks ei ne ulapalle viillä?\nSielt' uljas Rhone voimaa juo.\nNe yrittävät, mutta niillä\nOn mieli ruokapurnun luo.\nVaikk' ylöspäin ne halajaa,\nNe alas sentään palajaa. --\nHei, joutsenet ne Rhoness' uivat,\nNe nousevat ja laskevat.\nNe ulapasta unelmoivat,\nMut miss' on teot rohkeat?\nKuin voivat joutsenetkin sorjat\nNoin olla heikot ruokaorjat!\n\nGeneve elokuulla.\n\n\n\nALPPIMUISTOJA.\n\nSain alpin rintaa käyskennellä\nJa raikast' ilmaa hengitellä;\nNäin voimaa, terveyttä siellä,\nSain rohkeutta alppitiellä --\nOi, Suomen tyttö, varroppa,\nTuon sulle alppiruusuja!\n\n      Suokanervia mulle tuo,\n      Mun syntyseutuni on suo.\n\nSain alppilaaksot armastella\nJa karjankellot kuulostella;\nNäin vuohet, kauriit kaarisarvet\nJa onnelliset paimenparvet.\nSiis mailta alppipaimenten\nTuon sulle orvonkukkasen!\n\n      Tuo orvon Suomen orvokki,\n      Se mulle muita kalliimpi.\n\nNäin aamun aurinkoa nuorta,\nSen kultaavan jää-otsaa vuorta\nJa kuulin vuorten soitot, soinnut,\nEn hurmaumatta olla voinut. --\nJään luonta, alpin harjalta\nTuon sulle jalovalkoja!\n\n      Tuo vilukukka Suomen jään\n      Mun sydämeni lämpimään.\n\nSain nähdä vuorinuorisoa,\nSen vapaat' onnentaisteloa,\nSen ahkeruutta, kestävyyttä,\nSen tointa, riennon lentävyyttä;\nSen vapaan käden taidosta\nTuon sulle, armas, muistoja!\n\n      Tuo kätes, sydämesi, ne\n      Luo meidän yhteis-onnemme.\n\nKun liikun kansain kultamaita,\nEn tahtois sulle olla saita, --\nOi, tieteen, taiteen kultavuoret\nJa ihmisriennot, jalot, nuoret!\nJos vallassani oisitte,\nNiin veisin teidät Suomelle.\n\n      Tuo työsi, toivo, rakasta\n      Ja luota -- siin' on rikkautta.\n\nMut kultia ja kunniata\nJa maineen loistopurppurata\nKun voisin sulle saavuttaa\nJa kruunun päähäs istuttaa,\nNiin mun ois rintas lämpimyys!\n\n      Voit sydämeni valloittaa --\n      Tuo mulle puhdas ihmisyys.\n\nGeneve elokuulla.\n\n\n\nPIHLAJA ETELÄSSÄ.\n\nKurja pihlaja, kuinka tänne\n    eksyit, lintuja oksillas?\nEksyit orvoilta pohjanmailta,\n    etkö kaivanne kotias?\n\nEthän suorana korkealle\n    nouse täällä kuin Suomessa;\nValo väikkyy ja lämmin läikkyy\n    täällä -- miksi et kohoa?\n\nSeetri, sypressi luonas seisoo,\n    korkealle ne nostaa pään;\nSinä mustien lintuin alla\n    alas lyyhistyt kyttyrään.\n\nKuka kukkias täällä hoivaa,\n    kuka marjojas maistelee?\nSua täällä ken pyhäpuunaan\n    kotikummulla hoitelee?\n\nIkivehreät kivitammet\n    täällä tarjovat varjoaan,\nLuumupuistot ja viinitarhat\n    suovat lapsille marjojaan.\n\nPyhä pihlaja, kuinka tänne\n    eksyit outohon maailmaan?\nUnhotettuna tääll' et höysty --\n    kaipaat hoitoa kotimaan.\n\nGenève 2/9\n\n\n\nAIDAN TAKANA.\n\nPuistotarhass' aidatussa\nLapset laumoin leikkivät,\nPoikalapset, tyttölapset,\nSiskot, veljet vikkelät.\n\nIlontunne ylhäisinnä\nHeitä siellä laulattaa,\nElinvoima ohjatonna\nOmin valloin puhkeaa.\n\nPienten pauhinata tutkin,\nSeison rauta-aidan taa.\nMurheetonta riemun aikaa\nSydämeni kaihoaa.\n\nHellepäivin sääsket surraa,\nKevättänsä luonto soi,\nElinkiihkojansa lapset\nKilvan kiehuu, karkeloi.\n\nMut on multa suljettuna\nLapsitarha riemukas,\nTuskattoman onnen aika --\nKauas poistuin portiltas.\n\nRauta-aita pois mun sulkee\nLasten leikkitarhasta,\nKauas sieltä tieni kulkee --\nEnkö koskaan palaja?\n\nEnkö koskaan? -- En, en koskaan. --\nLapset, riemuin leikkikää!\nAikanansa lapsitarha\nMyöskin teidän taakse jää.\n\nGenève 7/10\n\n\n\nMONTBLANC.\n\nJalo Montblanc, korkearinta,\nSe päätänsä pilviin nostaa\nKuin jättiläisvanhus suuri.\nSen kylmä ja ylpeä otsa\nEi laaksojen hellettä tunne,\nEi tuskaa, kuumetta kansain,\nJotk' alhaalla kantavat kuormaa\nTai huutavat sääliä suurten.\nSe tunnotta nähnyt on, kuinka\nHimot riehuvat Ranskan maassa,\nIhmisoikeus sortoa kärsii.\nSe nähnyt on karkean painon,\nSotavalta kun, Saksasta nousten\nYli Euroopan rientoja kahlii;\nJa virka- ja aatelisherruus\nJa kirkkojen taikaustaito\nApenniinien, Pyrenein maissa\nLuo sokkoa, kurjuutta kansaan --\nMut missä on kyyneles, Montblanc?\n\nJalo Montblanc, korkeaotsa!\nSydän sulla on vuorta ja jäätä:\nSinä orjuudesta et suutu,\nEt innostu vapaudesta,\nJoka Sveitsissä viljoja kantaa,\nLuo tointa ja tarmoa kansaan;\nEi onnettomuus, ei onni\nSun ruhtinaspäätäsi käännä.\nOlet itsekäs kuin väkivalta,\nJoka Korsikan saarelta nousi,\nJoka loiston ja kunnian paisteen\nJoi yksin ja kansoja polki.\nMiks syty ei rintas ja hehku\nHyvän, oikean puolesta maassa?\nKai ohimokulmasi jäiset\nOvat kiihkojen hautakumpu,\nSotaraunio taistelun jälkeen. --\n\nOi, tuomitsenko sun väärin?\nSinun otsasi pilvet kenties\nOvat murhetta onnettomista.\nValonhohtava pääsi -- kun kylpee\nSe auringon purppuramertä --\nYlös kutsunee valkeuksiinsa.\nJalo Montblanc, otsasi loistaa\nJa silmäsi kyynelet vuotaa,\nPurot juoksevat rintojas pitkin. --\nSydän sullakin sykkiä mahtaa.\n\nGenève.\n\n\n\nLIIAN KALLIS.\n\nMikä uhkuva kylläisyys!\nOn ihmelinna päivänrinnassa,\nSen ystävä on leuto lämpimyys,\nEi vuoret sinne päästä pohjoista,\nVaan etelästä tuulet Afrikan\nSen rantaan tuovat aallon vilpoisan.\nSiell' loistaa kukkakunta ihana,\nOranssi kypsyy, viihtyy viikuna\nJa siellä sankkalatvaa palmua\nMuratti kiertää, ruusu murattia.\nNuor' pari istuu niiden varjossa,\nSen kädet loistaa kultarenkahia\nJa ilma heille tuhat tuoksua\nTuo ihaninten kukkain huulilta,\nVaan terveydenkukka hehkuvin\nOn heille tuoksultansa mieluisin:\nSen voimasta he toistaan ihannoivat,\nHe nauttivat ja kahden hekkumoivat,\nKun muurit muilta suojaa puistoa --.\nVaan kuka vieras seisoo portilla!\nKäy, vahti, kysy, mitä tahtookaan?\n-- Se sairas, kalpea on nuorukainen.\nHän köyhä mies on, halpa muukalainen\nJa terveyttä täältä etsii vaan.\n-- Sen sydämeni hälle hyvin sallis,\nVaan sano, että tääll' on liian kallis.\n-- Suur kiitos, herra! -- Vieras läksi pois.\nJa päivä paistoi, kukat tuoksusi\nJa ihmelinnan herkut lemahti,\nKuin ilma täynnä kylläisyyttä ois.\nVaan köyhän sairaan soipi korvissa,\nJos minne kääntyy: liian kallista.\n\nRiviera lokakuulla.\n\n\n\nETELÄSSÄ.\n\nNäen etelässä kukkaparven valion,\nHedelmäpuita loistavia paljon,\nEtelän ruusut kiihkotuoksuiset\nJa hehkuposket marjarypälet;\nVaan luona loistavien tarhojen\nMyös munkkikukan, kurjuusköynnöksen.\nNe kaikki kilpailevat keskenään.\nMut laihemmalla syrjämaalla nään\nVoikukan, orvokin ja heinänpään,\nNe mulle ystäviä lapsuudesta,\nKun niitä poimin kotiturpehesta.\nNe enin täällä viehättävät vasta\nKuin maailmalla kotimuistot lasta.\nMyös täällä terveyden satakieli\nSoi mulle; mutta sentään kaipaa mieli\nKotoista laihaa kukka-, viljamaata\nJa Suomen sävelt' unhottaa en saata.\nOi nouse, kaiu kauas maailmaan\nJa käännä kansain korvat kuulemaan\nMun orpokansaani ja syrjämaata!\n\nCannes 8/11\n\n\n\nSULJETTUNA.\n\nKäydessäni ulkoilmassa,\nKysyn, kuulostelen luontoa.\nToisinaan se avomielin\nMulle vastaa selvin kielin,\nLausuu monta ajatuksistaan,\nJoita joskus hellyn laulamaan.\nMutta toisin vuoroin se\nMulle tuntuu kylmälle:\nVaikk' on kukat puhjenneina,\nTähtitaivaat auenneina,\nAuki virrat, järvet läikkyy,\nKuvat lähtehissä väikkyy,\nLinnut, lapset laulavat --\nMulle kaikki tuntuvat\nNiinkuin vanhat tarinat,\nKuivilta kuin hongan kaarna\nTaikka vanha fraasisaarna,\nIlman voimaa, vaikutusta,\nKuin ne peittäis verho musta.\nUlkosilmin niityt näen,\nUlkokorvin kuulen käen,\nSisäsilmät, korvat, ne\nKääntyivät kai toisaalle.\n\nCannes 10/11\n\n\n\nPERHOLLENI.\n\nPerhoseni, hetki lennä,\nTuulten halki koita mennä.\nVaikka seuraat tunnelmoita,\nAina etsiä tok' koita\nValon puolta.\nPidä huolta,\nEttei eksy silmistäsi\nYstäväsi:\nValon luoma kukkanen --\nOle päivänperhonen!\n\nCannes 12/11\n\n\n\nTUNNELMISSAAN.\n\nKuu ja tähdet tunnelmistaan\nTunnelmia meihin luovat;\nTuulet milloin pilvimielen,\nMilloin \"hyvän tuulen\" tuovat.\nTunnelmissaan meri rantahan\nJoskus tuopi helmisimpukan,\nUseammin tyhjän kuoren.\nTunnelmissaan päivä antaa\nMaalle kevätnurmen nuoren,\nElämää ja kukkia,\nLintuja ja lauluja,\nSydämen ja tunnetta;\nMutta sydän yllään kantaa\nAjatusten ahjoa.\nSiksi tunnelmista ihminen\nPoimia voi helmen -- aatoksen.\n\nCannes 12/11\n\n\n\nTOTUUDESSA.\n\nKuin okapalmun lehti piikkinen,\nSe minun rauhani ollut on;\nMun lempenikin tuhatväkäinen\nOn onnen-etsintä onneton.\nTyön hedelmät ja voiton laakerin,\nOi, usein nekin kastoin kyynelin.\nMut totuudessa -- sekin kaktuksen\nOn vertainen ja piikkilaitainen --\nVain totuudessa onnen varmimman\nVoin aina löytää, toivon tuottajan:\nSe, niinkuin kaktus, vaikka haavoittaa,\nTaas palsamillaan voipi parantaa\nSen, joka rakastaa.\n\nRiviera 21/11\n\n\n\nLAULU KUUSTA.\n\nPieni tyttö Ranskanmaalla\nLaulun laittoi kuusta;\nMandoliinilla sen soitti,\nLauloi sulo suusta.\n\nKuu se sitä kuulosteli\nEsterelvuoren yllä,\nHopeoita rannan aallot\nVälkkyi yltäkyllä.\n\nTummat öljypuut sen kuuli,\nKuuli pulska palmu,\nRuusu kuuli hymyhuuli,\nMutta nukkui valmu.\n\nSydän ruusun sykkäeli,\nPalmu korvaa käänsi;\nKylmän kuunkin sydän raukan\nSyrjälleen se väänsi.\n\nOransit ne onnellisna\nPutoelivat puista,\nTytön luo ne vierivätkö --\nSit' en oikein muista.\n\nViikunakin virren kuullen\nPuussa puhkes' auki;\nVapahaksi vainottunsa\nPäästi ahnas hauki.\n\nIhmiset sit' ihmetteli,\nMistä taika lähti.\nMutta mulle kuiskasi sen\nKirkas iltatähti:\n\nSiinä tenho: -- tyttö säihkyi\nRakkauden tulta:\nSilmä silmään hälle hehkui --\nNuori nukkekulta.\n\nCannes 24/11\n\n\n\nEUKALYPTUS.\n\nEukalyptus, puitten sankaria,\nKasvaa tummain sypressien luona,\nMimosan ja myrtin vierehisnä,\nUljahasti korkealle nousten\nYli palmujen ja petäjitten,\nMuita suosien ja suojustellen,\nMuita heikompia hoivaellen,\nUkon uhkaellen, myrskyn tullen:\nVarjossa sen viihtyy kukkakunta,\nLilja lempeä ja rakas ruusu,\nSille sydäntään ne tuoksuavat,\nLaakeri sen luona viljoin viihtyy,\nSitä kaino vuokkokaan ei kammo,\nTurvan siltä tulppaanikin saapi.\nItse sydämestänsä se vuotaa\nTerveyden, voiman voitehia.\nEukalyptus, uljas eukalyptus,\nSuuret kasvakoot sun vertaisikses!\n\n13/12\n\n\n\nKAKSI RUOHOA.\n\nOn kaksi tunnettua ruohoa,\nNe toisihinsa voivat vaihtua,\nNiin yhtä maata niill' on kukkaset,\nJa juuret, varsi, lehdet, helpehet.\nMut maista heitä, tunnustele heitä,\nNiin toinen terveyttä tuoksuaa\nJa ympäristöänsä sulostaa,\nVaan toinen taudin tuo ja kyyneleitä.\n\n14/12\n\n\n\nSUIHKUKAIVO.\n\nSyvä kaivo sydämestä maan\nÖin ja päivin kuohuu suonistaan.\nValon välkkehessä suihku sen\nKirkas on ja hohtohelminen.\nSilloin silmä mielihyvissään\nSitä nähdä tahtois yhtenään.\nLinnut, siipiänsä pöyristellen,\nLentävät sen kylpyyn leikkiellen,\nSiinä lapsi loiskii mielellään,\nKukkakin sen virkeyttä juo,\nSille siitä seppeleen se suo,\nRuusu sille aukoo silmiään.\nMutta öisin, kun en unta saa,\nPimeässä kaivo kiusoittaa:\nSolina sen soipi korvissani,\nHerätellen tuhat muistoani,\nSe kuin suoni suuren valtameren\nRinnassani virrat virittää,\nPäähän puskee sydämeni veren,\nAivot, hermot työhön jännittää. --\nNyt en kuule kaivon solinaa:\nMuistojeni allas loiskottaa,\nSydämeni suihkukaivostaan\nHelmet nostaa kaiken kirjavat,\nVärivaihtoiset ja kirkkahat,\nTaikka tupruttaapi usviaan,\nPilviäkin, ukkostakin tuopi,\nMustaksi mun taivahani luopi.\nSitte pudottaapi pisareita,\nKatkeria muiston kirpaleita,\nSielun polttavia kyyneliä,\nHengen hermopohjaa särkeviä.\nMinä kylven siinä suihkussa,\nOdotellen aamun nousua,\nKylven helmissä ja pilvissä,\nSalamoissa, yössä synkässä,\nKunnes uuvun, yöhön uppoan --\nNäenkö, näenkö päivän nousevan?\n\n14/12\n\n\n\nÖLJYPUITTEN ALLA.\n\nMitä itket, sydämeni?\nKirkas päivä paistaa,\nVapahana päivän alla\nLämmin laine loistaa,\nVälimeren rantain laine,\nJoll' on kauas kuulu maine.\n\nMitä itket, sydämeni,\nOljypuitten alla?\nRauhanpalmu sulle suhkaa\nYlläs korkealla.\nKaikkiall' on kirkas taivas,\nSydän, mikä sun on vaivas?\n\nEikö ruusut sulle mieleen?\nPoimi viikunoita!\nOta vastaan lemmenleikit,\nViinin nautinnoita! --\nEn, en! Niin on raskas mieli,\nEttei kertoa voi kieli.\n\nPalmut rauhaa tarjoavat,\nRuusut rakkautta,\nÖljypuut ne lohduttavat --\nKaikk' on viekkautta!\nMaani unhottaako voisin,\nEtelässä hekkumoisin!\n\nSanan Suomestani kantoi\nKarsas mistraltuuli,\nEttä uhkaa vainioita\nHalla myrkkyhuuli,\nUhkaa vuosisatain viljaa\nSyövyttää ja jäytää hiljaa.\n\nSiksi itket, sydämeni,\nOljypuitten alla,\nVaikka rauhanpalmu suhkaa\nYlläs korkealla:\nItket, sydän, kalleintasi,\nPerintöä vanhempasi.\n\n       *    *    *\n\nYlly työhön, sydämeni,\nLaula voimavasti! --\nSieltä nuorten laulu soipi,\nKaikuu tänne asti!\nValo, lämpö siellä koittaa\nHallat, vihanviimat voittaa.\n\nOransien kukkasia\nTäällä myrttiin kiedon,\nÖljyn-oksiin laakeria,\nKun saan häistä tiedon: --\nSuomen toivo viettää häitä,\nSille seppeleitä näitä!\n\nCannes joulukuulla.\n\n\n\nERI KIELIÄ.\n\nMitä lausuu sutten ulvonta,\nMitä kiljuvainen leijona?\n-- Vihan kieltä.\nMitä kertoo kukka tuoksullaan,\nMitä kevätleivo laulullaan?\n-- Lemmen kieltä.\nSyksyn kypsi viikuna\n    kun aukeaa,\nSuloutensa kaiken se\n    kun tarjoaa --\nMitä haastaa se?\n-- Kieltä äitimme?\n\n\n\n\n\nVUOSI 1899.\n\n\n\nRAAJARIKKOINEN.\n\nLAPSI.\nEn isää, en äitiä auttaa voi,\nMiksi mun Luoja maailmaan loi?\n\nÄITI (rukkinsa ääressä).\nMaailman rukissa kehrättäväksi\nLuoja sun tänne tuomaan läksi,\nKuteheksi kultakankaaseen,\nKirjavahan, riemuraittaiseen,\nJota kukin kaunistella voi,\nJossa kukin säveleensä soi.\nSiellä soinnut ihanasti, sieltä\nSinä kuulet tuhat onnenkieltä.\n\nLAPSI.\nMiksi täällä täytyy kärsiä,\nPaljon surra, paljon itkeä?\n\nÄITI.\nSiksi että onnenkutehet\nTarvitaan niin hienon hienoiset.\n\nCannes 9/1\n\n\n\nPOIS VALON TIELTÄ!\n\nPuut, ikkunastani loitommaksi\nPois päivän tieltä lähtekää!\nSisälle, kukkani, astukaatte\nTai syrjemmälle väistykää!\nMinä puita lemmin ja kukkia lemmin,\nMut valoa vielä, viel' enemmin;\nSiis suurin kunnia suokaa sille,\nEdellä valkeus päästäkää!\n\nKun valon valta mun luonani on,\nOn puita, on kukkia mulla,\nMyös linnut oksille lentävät,\nNe tohtivat luokseni tulla.\nPuu, kukka maahan jos hakattaisiin\nJa linnut oksilta ammuttaisiin,\nNiin valon lämmössä sydämeen\nNe mulle kasvaisi uudelleen.\nSiis valokullan te sallikaa\nMun kotiini, luokseni tulla!\n\nCannes 19/1\n\n\n\nSULJETTU PUUTARHA.\n\nMies rikas rustasi linnan uljaan\nJa puutarhan päivänrintaan,\nVaan köyhän kansan ei sallinut sinne\nHän silmätä mihinkään hintaan.\n\nHän linnan, puiston muurilla kaarsi,\nVaan ruusut kasvoivat yli;\nSireenit, öljypuut, oransitkin\nNe huusivat: auki on syli!\n\nNyt köyhä kansa kuin mettinenkin\nNäki oransin kultaposket\nJa tunsi tuoksua ruusun, liljan,\nVaan puuttui kullat ja vasket.\n\nEi käsi ylty, ei raha riitä --\nKaikk' yksin rikashan vaatii:\nSiis muurin kauhean korkeaksi\nHän puiston ympäri laati.\n\nNyt lintu musta vain sinne pääsi\nJa käärme nous' yli muurin;\nEi silmä köyhän, ei auringonkaan,\nJa siitä tappio suurin.\n\nSiell' yö ja kalma nyt viihdyskeli,\nPuut, kukat kuihdutti huoli,\nJa mieli haikea rikasraukan\nMyös sairastutti -- hän kuoli.\n\nSen jälkeen -- muurit kun aika mursi --\nPuutarha virkosi jälleen\nJa kaikki kansa käy poimimassa\nSielt' iloa elämälleen.\n\nCannes 12/1\n\n\n\nALAHALLA.\n\nSiell' alahalla hurjat riitelevät,\nNe toinen toistansa tyrkkii,\nJa joukossa siellä väkevimmät\nNe kansan jumaliksi pyrkii.\nMut, oikein ihmeinä loistaakseen,\nNe kansaa tahdo ei tasalleen.\n\nKuin fosforipölkyt pimeässä\nHe välkkyvät -- niinkuin paavi\nJa kätyrit kähmivät hämärissä,\nKuin munkit, kädessä haavi.\nOn pimeässä järvessä mukavaa,\nVaan kunniallista ei, tuulastaa.\n\nCannes 21/1\n\n\n\nTOMUINEN.\n\nKuin lapsen sielu, niin hentoinen\nOn maantien laidassa kukka:\nOn silmäkin sillä kuin ihmisen\nJa lehtinä tumma tukka.\n\nVaan tomuinen, oi tomuinen\nOn maantien laidassa kukka,\nEtt' eiköhän kuihtune poloinen,\nSit' eiköhän perine hukka.\n\nOlis siivet sillä, niin lentäisi\nSe puhtahammille maille;\nVaan sielläkin ihmiset mieltyisi,\nSen leikkaisi siipiä vaille.\n\nTuop' ilma tuulia puhtaita,\nVoi taivas lainata kasteen;\nMut myrsky, halla on korjanna\nMonet joukosta maailman lasten.\n\nCannes 25/1\n\n\n\nPENSAITA JA PUITA.\n\nPensahaksi\nMatalaksi\nKanerva meillä jää;\nEtelässä\nLämpimässä\nPuuksi se ennättää.\nKunpa vain ei ihmiset\nMeill' ois pelkät pienoiset,\nMatalat ja matavaiset,\nKurjat, kierot, halpamaiset.\n\nOispa aika toivottaa\nHeille vartta vahvempaa:\nSelkärangan\nNiinkuin hongan,\nJoka pilvissä,\nYössä, myrskyssä\nKorkeutehen päänsä kurkottaa,\nSeistä, sortuakin uskaltaa.\n\nCannes 2/2\n\n\n\nVIIRIMME.\n\nMik' onkaan meidän viirimme,\nJonk' ympäri me yhdymme?\nPeruslakimme, peruslakimme!\nEi liehu päämme päällä se,\nSe syöpynyt on vereemme.\nSen johto riittää: järjestys\nSen riento on ja edistys.\nSen isät meille sääteli\nJa ruhtinaamme vahvisti --\nSe on Suomen viiri, se.\n\nJa mitkä värit viirissä\nVoi kiintää meidän sydäntä?\nVärit luonteemme, värit luonteemme:\nNe rehti luotettavuus on,\nPyrintö puhdas, nuhteeton,\nOn horjumaton kestävyys\nJa yhteistyössä ystävyys.\nNe värit luoja johtaissaan\nJo meihin piirsi sormellaan --\nNe on värit viirimme.\n\nTyötanner, sotatanner, se,\nJonk' yli johtaa viirimme?\nSe on Suomemme, se on Suomemme!\nMaa, jossa kukkii isäin työ\nJa josta lapset leipää syö,\nMaa, jossa oikeus, valistus\nOn kansan toivo, lohdutus,\nJa jossa työmme hedelmät\nMyös maailmalle kypsyvät --\nSe on meidän Suomemme.\n\nJos viiri meiltä riistettäis\nSen henki rintahamme jäis:\nOma henkemme, peruslakimme.\nJa värit suomalaiset, ne\nMyös säilyis meidän kanssamme.\nJa vaikka meidät silvottais,\nPois luontomme ei lohkeais;\nJok' uusi polvi povestaan\nTaas nostaa viirin valvomaan --\nSe on viiri Suomemme.\n\nSiis viirihimme yhdymme\nJa toimeen, työhön ryhdymme!\nTyömme Suomelle työt' on kansoille.\nKen uskollisna itselleen\nOn vilpitön myös veljelleen,\nHänt' askeleensa kiittävät,\nHän suhteet luopi lämpimät,\nJa rauhan viljavainion\nHän työmies uskollinen on --\nSe on viiri Suomemme.\n\nCannes 2/2\n\n\n\nRAJAMAILLA.\n\nAjan aallot ankarasti lyövät\nJa ryske kaikkialla käy,\nMaan suuret pienempiä syövät\nJa heikon lohdutust' ei näy.\nVäkivalta toivon sammuttaapi\nJa villit voimat raivoaapi.\nOi, ihmisyys, oi oikeus,\nMiss' onkaan teidän pelastus!\n\nMik' ääni huutaa rinnassamme?\nSe ihmisyyden vaatimus:\nEtt' on myös Suomen kansallamme\nElämän suuri oikeus.\nMe omilta kun juuriltamme\nValoa kohti ponnistamme,\nHedelmät Suomalaiset me\nSivistystyölle kannamme.\n\nMe nuoret mielet yhdistämme\nNyt kaikki valon lieden luo\nJa sydäntämme lämmitämme,\nSe meille uuden tarmon tuo.\nSe taistelussa ihmisyyden\nTuo meille innon, kestävyyden\nJa tunnon selvän, kirkkahan,\nPimeät vallat voittavan.\n\nTää kansa, joka sielustansa\nJo muinoin suuret laulut loi,\nEi sorru miehuusvuosinansa,\nKun lasnakin se kestää voi.\nTyöase sillä heiluu vyössä,\nSen voima varttuu päivän työssä\nJa pohjasta sen sydämen\nSoi laulu uuden huomenen.\n\nKuin niittypaju painon alta\nMe nousemme ain' uudelleen;\nKuin raita, ilmaa korkealta\nMe hengitämme sydämeen;\nJa niinkuin laine rantojansa\nTää kansa seuraa lakiansa.\nVaan ajan myrskytuulissa,\nOi Suomi, ollos valvova!\n\nMe naapuria lähestymme,\nKun kättä ystävän hän tuo,\nTyökumppaliin me veljestymme,\nKun hänkin meille arvon suo.\nVaan kädessä jos käärme hällä,\nMe kaartelemme etähällä:\nMies kelpo karttaa riitoja,\nTok' oman tuntee arvonsa.\n\nOn meidän arvo itse meissä,\nSit' emme salli tallata.\nKun rehti kunto töissä, teissä\nOn kunniamme mittana;\nKun valistus on miekkanamme\nJa puhdas tunto rinnassamme,\nKun itseämme emme myö,\nEi mitkään vallat meitä lyö.\n\nMe nuoret mielet yhdistämme\nSiis valistuksen lieden luo,\nJa sydäntämme lämmitämme,\nSe toivon, voiman, innon tuo:\nEtt' uskollisna suojelemme\nMe isäin lait ja vapautemme,\nNiin Suomi polvi polvelta\nOn kukoistuva, nuortuva!\n\nCannes 9/2\n\n\n\nUUTTA, UUTTA.\n\nOi linnut, laululinnut, te\nMun luontoani seuraatte:\nTe orahille\nJa kukkasille\nVain laulelette.\nKun tähkä täyttyy,\nKun jyvä kypsyy,\nTe vaikenette,\nTai kevättä etsitte uutta, uutta,\nValon ja kukkien ikuisuutta\nJa siksi seutuja vaihtelette.\n\nCannes 16/2\n\n\n\nJUMALA HYLKYSILLÄ.\n\nLEGENDA.\n\nTabernakli on särjetty! Jumala\nPois päästetty! -- Hyvä, se hyvä!\nMut missä hän voipi nyt asua,\nMikä paikka on rauhainen, pyhä?\n\nHän etsimässä on sydäntä;\nHän mennyt on kirkkoon. Mutta\nHän kuort' on ja temppuja löytännä\nSydänraukkoihin kietounutta.\n\nHän tutki nyt rikkaita kotia,\nVaan sielläkin kultainen kuori.\nHäntä vanhat kammoi kuin peikkoa,\nJa moniko siell' oli nuori.\n\nTyömiehiä löysi hän. Niilläkin\nOli työtään korvihin saakka.\nKun sydäntä tutki hän -- hirmuisin\nSiell' asui jo murheen taakka.\n\nHän tarkasti myös sotajoukkoa,\nJalo sydän on kenties siellä.\nEi! siell' oli kylmä kuin kirkossa,\nUnivormut ja temput tiellä.\n\nHän valtioviisaita etsimään,\nMut Gladstone kuolla jo ehti.\nJa muilla ei sydäntä ensinkään --\nSen kohdalla vaan joku tähti.\n\nNyt kääntyi luokse hän ruhtinaan:\nSun kuinka on sydämes laita? --\nJumal' armahda! siellä on parhaillaan\nMinisterejä juonikkaita.\n\nRunoseppien luo tuli jumala.\nMut heillä on sydän kuin laiva:\nSiell' leijailee koko maailma,\nViha, rakkaus, tuska ja vaiva.\n\nPiti heidätkin heittää, matkustaa\nSisämaahan, paimenten luokse\nJa maamies raukkoja lohduttaa --\nTuli sieltä jo kukkien tuokse!\n\nMaamies oli heinänkorjuussa,\nElomaillakin häärivät toiset;\nOli kiirettä, touhua kaikilla,\nEi joutilaita edes loiset. --\n\n\"Mitä? Täälläkö liikkuu jumala!\nSiis taivaassa riitä ei tilaa.\nSiks ollut on kehnoja ilmoja,\nKun herra noin arvonsa pilaa!\"\n\nNiin maamies huudahti ihmeissään,\nHien pyyhkäsi otsaltansa.\nEi näyttänytkään hän sydäntään,\nVaan huolehti saalistansa.\n\nEi jumala pakkoa käyttänyt\nKuin maalliset vallat julmat:\nHän vapaata sydänt' on etsinyt,\nMonet kärsien kiusat ja pulmat.\n\nVaan asunto, hälle kun tarjottiin,\nOli ränstynyt ollut jo kauan,\nJa milloin hän sattuikin ystäviin,\nNe hoippuivat nojassa sauvan.\n\nSiks siirtyä päätti hän taivaasen,\nHyvin kauas ja korkealle;\nHätähetkinä, ihmisten huutaen,\nAlas astua maailmalle.\n\nVaan siitä on seuraus alhaalla\nSekasortoinen maailmanvalta:\nJalo herramme meistä on kaukana,\nHätähuuto soi kaikkialta.\n\nCannes 13/2-2/3\n\n\n\nMURHELINTU.\n\nKottarainen, se murhelintu,\nJota harvasti mainitaan,\nOli oppinut elämältä\nPienen, pienosen laulun vaan.\n\nKottarainen, se tumma lintu,\nLauloi pienosen säveleen,\nMinkä lauloi, sen totta lauloi,\nSe koski kuulijan sydämeen.\n\nCannes.\n\n\n\nMEREN RANNALLA.\n\nMeri valtava, keuhkos anna\nAvaruutta mun hengittää,\nVäkivoimasi mulle kanna\nLuonnon ääriä yllättää.\n\nMeri valtava, sydänpalkeet\nAnna myrskyssä kestäntään,\nLuonnon riehuvat voimat, alkeet\nTahdon tarmolla säätämään.\n\nSitten tyynessä anna mieli,\nJoka maailmat kuvastaa,\nJosta välkkyisi taivaan kieli,\nVaikk' on pohjassa vankka maa.\n\nRikasriistaiset meren nielut\nMinä sieluuni tahtoisin,\nSinne hurmaisin ihmissielut,\nSatulinnoihin kirkkaihin.\n\nOnnenmettä kuin mehiläiset\nKellareissani keittäisin,\nMut taas onnesta päihtyväiset\nMyrskyn siiville heittäisin.\n\nMerikäärmettä vastaan veisin\nHeitä hurjahan taisteluun\nEnkä uupuisi kyyneleihin,\nTuskan, onnenkin vaihteluun.\n\nMeri lienenkin rantalaita,\nAalto pohjattu, katoton,\nPilvilentoni raja-aita\nOman painoni pakko on.\n\nUtusiipenä päivän alla\nYlös kirkasna karkelen,\nSieltä mielellä raskahalla\nPainun maaemon paarmaillen.\n\nKiehun, riehun ja etsin merta,\nYhteisrientojen pauhinaa,\nMutta kaipaus joka kerta\nYlös, ylös mun nostattaa.\n\nHyrski, sieluni, riehu myrsky,\nJos se aaltojas puhdistaa!\nToki ankarin, tuimin tyrsky\nRannan hiekalle raukeaa.\n\n\n\nSANKARI.\n\nValonsankari, aurinko,\nSinun matkas on mainio:\nNouset loistossa, kunniassa\nNiinkuin paavikin valtikassa.\nMut et kansoja kerjää, kisko\nEtkä valheita heille visko.\nSinä lämmintä valkeutta\nKylvät, kasvatat rakkautta.\nNostat ruusun ja neilikin,\nLemuhuulisen narsissin,\nMimosan, kultia kukkivan,\nEukalyptuksen korkean.\nJalo palmu ja sypressi\nKohti taivasta pyrkivi,\nSitrun, viikuna, viinimarja,\nTuhatsilmäinen kukkasarja\nPäivän lemmestä päilyvät,\nPippurmarja ja piikkipensas\nOman luontonsa näyttävät.\nSisiliskokin, käärme, konna\nOvat tahdosta auringon --\nNehän nostavat taistelon:\nMuuten maailma toimetonna\nKuollut, keinoton, kurja on.\nJalopeura ja kotka, ne\nAasit nostavat valveille.\nMutta auringon valta, muista\nYlin, voittavi taisteluista:\nNäitkö riehuvan myrsky-yön?\nPäivä päästi sen pauhinasta;\nTunnet raakojen rosvo työn --\nValo auttavi vainojasta.\nValon kulku se vainoo maata,\nEttei kuolema voittaa saata.\nMiksi säikyt, kun pilvehen\nNäet peittyvän päivyen?\nMiksi auringon vaipuessa\nSuru sulla on katsehessa?\nAlas Esterelvuoren taa\nValon sankari uppoaa.\nMeri siellä sen ottaa vastaan,\nNiinkuin äitikin lempilastaan,\nRinta hehkuen purppurasta,\nPojan kaunihin kunniasta.\n\nKukka silmänsä ummistaa,\nIltalauluja kaikuu maa.\nMiksi riennätte pilvet sinne?\nPäivän haudalle vaiko minne?\nMiksi Esterel synkkä on?\nHautakumpuko toivoton?\nPilvet varjoja sinne heittää,\nSuruharso sen kasvot peittää.\nItkee taivaskin. Tauotkoon!\n\nValo ei väsy taisteloon.\nPääskyt muuttivat Afrikkaan,\nMutta palaavat aikanaan.\nKesyn pääskynpä seurassa,\nValon noustua uutena,\nPalajamme taas pohjolaan\nPimeyksiä voittamaan.\n\nCannes.\n\n\n\nKEVÄTVIRRAT.\n\nSoista, järvistä\nJäät on lähtennä,\nVesi vuorilta\nVierii virtoina,\nSalon sydämet\nTaas on lämpöiset.\n\nNuoret virrat, te\nMinne riennätte?\nMit' on kiirettä?\nPäiv' on pilvessä,\nSumu peittää maan,\nMiss' on taivaskaan?\n\nSydän taivaan on\nTyly, tunnoton.\nVallat korkeat\nLain rikkovat.\nNuoret virrat, te\nMinne riennätte?\n\nVirrat vastaa: me\nTiemme tiedämme.\nYksi aatos on\nMeillä verraton:\nElää tahdomme,\nSiksi riennämme!\n\nElää omasta\nSuomen voimasta.\nKivet käännämme,\nPyörät väännämme,\nLuomme kukkia,\nKevättoivoja,\n\nLuomme vainiot\nMaassa mainiot;\nKevätsydämen\nVoiman lämpöisen\nMaalle annamme --\nSiinä uhrimme.\n\nAikain menneitten\nPäivä paisteinen\nMeidät vapahti,\nTyöhön valmisti.\nMeidän rinnassa\nAik' on tuleva.\n\nNuorta verta me\nTäynnä hyrskymme,\nNuorta voimaa me\nTuomme Suomelle.\nMatka kirkastaa,\nLiitto vahvistaa.\n\nSuuren, mahtavan\nVirran hohtavan\nLuoda tahdomme\nSuomen rannoille\nLämmön tuojaksi,\nSuven suojaksi.\n\nMeiss' on valkeutta,\nVaikk'ei taivaalla;\nMeiss' on oikeutta,\nVaikk'ei korkeilla: --\nKevätvalkeus,\nElämänoikeus.\n\nNe ne voittavat\nVäet valtavat,\nNe ne uudestaan\nLuovat valonmaan.\nKevätvirtoja\nVoitte uskoa.\n\nSveitsi, Vevey 30/4\n\n\n\nSVEITSI.\n\nVuorivirta pauhaten\nRientää Lemanjärvehen.\nKirkasta se välkkyy mieltä,\nVapauden kertoo kieltä.\nNiinkuin Suomen virroilla\nSill' on paljon toivoja.\nMut ei yhtä usein se\nPettyne.\n\nNiitty heinäsirkkoineen,\nHeilmäpuineen, kukkineen\nTuntuvat kuin tuttavilta,\nLupaavilta, tuoksuvilta;\nHymyilevät päivälle\nNiinkuin lapset taatolle.\nVaan ei niillä pelkoa\nHallasta.\n\nPaljon yhteiskukkia\nTääll' on, joita Suomessa,\nIhmisissä paljon somaa,\nTuntuu kuin ois meidän omaa.\nMutta tääll' on tyydytys,\nKansan tahdon täyttymys,\nTääll' on Suomen toivomus:\nVapaus.\n\nValistus ja vapaus,\nJoista puhkee rakkaus,\nJoka vieraat veljestyttää,\nUskot, toivot lähennyttää:\nHeikkoin syöjät, sortajat\nIhmisiksi muuttuvat.\nMilloin, Sveitsi, Euroopat\nValloitat?\n\nVevey 3/5\n\n\n\nPALAUSTUNNELMA.\n\nEtelässä lämpimässä\nSydän kaipaa Suomeaan,\nHalki myrskyn sinne soutaa\nKallioiseen rantamaan.\n\nKylmä viima vinkuu vastaan,\nTaivas lunta tuiskelee,\nKevätkuussa lehti kuihtuu,\nSydänparkaa kirvelee.\n\nPilvessä on kansan mieli,\nSilmä epäluuloinen,\nEpätoivo sydämessä --\nMissä luottamus on sen?\n\nMissä toivo, kotirauha,\nYhteisonnen kukkanen?\nEnnen toinen toiseen luotti,\nMiss' on turva lakien?\n\nSydän kotioksaa etsii,\nSiinä surren laulaakseen;\nEhkä vaihtuis inha ilma,\nPäivä paistais uudelleen.\n\nMut ei mulla kotikolkkaa,\nMinne pääni kallistan --\nTuvan takana on turve,\nSinne, -- sinne torkahdan.\n\nNäen siellä unta synkkää\nRiistetystä maastani,\nLikaisista urkkijoista,\nTaisteluista kansani.\n\nNäen unta enkä herää,\nKunnes voittaa vapaus,\nKunnes laki maata valvoo,\nKoittaa kansan oikeus.\n\nHanko 23/5\n\n\n\nELÄMÄN LAHJAT.\n\nMaan lahjat, taivaan antimet\nMit' ovatkaan, kun kerskailet?\nKuin ruoho, lehti vihreä,\nVain kesäkauden kestävä.\nOn onnellisin tunnelma\nKuin kukan tuoksu tuulessa,\nPois haihtuva ja vaihtuva.\nTekosi, toimes parhaimmat,\nKuin hedelmät puu, luovutat\nJa onnen ehkä nautit siitä,\nEtteivät lapses hylkää niitä.\nJa elämäsi iltana\nAlasti seisot tuulissa,\nKuin viikunapuu syksyllä,\nOdottain uutta kevättä --\nJos tohdit, jollet vapisten\nEpäile voimaa juurien.\n\n5/7\n\n\n\nKÄY VASTAKIN!\n\nTiesi totta se pieni lintu,\nOlalleni kun lennähti:\nTiesi kuinka mun sydämeni\nKovin lempeä kaipasi.\n\nTunsi varmasti linnun lapsi,\nKuinka kaihosin ystävää,\nSiksi riensi se rinnoilleni,\nTahtoi mieltäni viihdyttää.\n\nMutta maailman silmä sattui,\nSiitä lintuni säikähti:\nKauas karkasi -- minne, minne! --\nKen sen etsi ja ennätti.\n\nKiitos, kultainen linnun lapsi,\nEttä muistit mun kerrankaan;\nJollet eksyne ainiaksi,\nKäänny luokseni uudestaan!\n\nLennä luokseni! ynnä sitten\nSuomen lohduksi lauletaan;\nLäpi kaihon ja kyynelitten\nToivon laulamme kukkimaan.\n\nKoivula 17/7\n\n\n\nALAS VÄÄRYYS.\n\nOli aika, kun ihminen pilkottiin,\nJäsen päivässä lyötiin pois,\nJa ne lintujen ruuaksi viskeltiin,\nEttä rangaistus julmemp' ois.\n\nTapa raaka se jäi. Vaan sielumme\nNyt hienoksi silvotaan,\nKun julkinen kieli, kun soihtumme,\nSana lentävä kahlitaan.\n\nJa mikä on kallihin -- rakkaus\nIsänmaahan -- se kielletään\nJa synnyinmaaltamme oikeus,\nTerä silmämme, riistetään.\n\nNäin kaikki kun meiltä on riistetty,\nMikä suurt' on ja kallista,\nNiin sielumme, hienoksi kehrätty,\nSekö löytäisi rauhansa?\n\nEi sielumme ennen rauhaa saa\nKuin oikeus kruunataan:\nKäsi levoton auralta herpoaa,\nKun lait käy horjumaan.\n\nJa kansan huutoja tuulet vie\nYli maan, yli maailman:\nAlas vääryys, oikeudelle tie,\nValo, vapaus valtahan!\n\nHelsinki syksyllä.\n\n\n\nVALOSSA.\n\nAlat laajat, suuret maailmat\nSilmissäni joskus loistavat,\nKaikki tähtitaivaan kultaamat.\nToisinaan näen pienen lemmenkukan,\nImmen silmän taikka hienon tukan,\nNekin kaikki taivaan kultaamat.\nJoskus mulle kaste ruohossa,\nPieni helmi suur' on maailma,\nKun se vaan on taivaan kultaama.\nÄiti, koti, kansa, synnyinmaa\nValon valvattina heijastaa,\nKirkastuvat taivaan kullassa.\n\n\n\nTAIVAASEN.\n\nOlen varma, että kukka niinkuin puu,\nJonka latva korkeutehen kohouu,\nUskoo kasvavansa taivaasen,\nSinne silmäilee se tuoksuten,\nEikä epäile kuin ihminen\nEikä petykään: -- Jos alhaalla\nTai ylhäällä on ilma puhdasta\nNiin kaikkiall' on yhtä taivasta.\n\n\n\nVIELÄ KAIPAA.\n\nBeethoven, suuri mestari,\nHän sieluansa soinnutti.\nSit' antoi kuulla maailman\nJa luuli senkin sointuvan.\nSe kuunteli ja kyynelteli\nJa käsiänsä paukutteli,\nEtt' ois sen luullut noussehen\nJo maailmoihin sointujen.\nVaan mestari kun taukosi,\nNiin joukko vaiti kaipasi\nJa vielä kaipaa -- milloinka\nLuo kukin itse sointunsa?\n\n\n\nMENNYT.\n\nVeti arpansa nuorukainen,\nSotilaaksi hän kutsuttiin:\nSiit' on asti nyt hurjanlainen,\nJuopi itsensä juovuksiin.\n\nSurumielin hän nauru suussa\nKylän raitilla rallattaa,\nEikä viihdy hän työssä muussa,\nSenkuin tyttöjä petkuttaa.\n\n\n\nJÄRKI JA SYDÄN.\n\nOi, sydämen murhasit rinnastasi,\nKun viettelit kultaisen omenani\nJa hylkäsit -- sydämes tapoit.\nSua järkesi johtaa armoton,\nKuin terävä partaveitsi;\nSe järki se kesytön, villi on,\nKuin murhaajan käsissä peitsi.\n\nVarjelkoon Herra sun tieltäsi\nMun lastani, mun lastani!\nMun lapseni itkee, itkussansa\nOn sydäntä -- olkoon se lohtunansa.\nMun lapseni sydän ei kuollut.\nSe sydän sorrettu, sairas on,\nVaan syvempi entistänsä.\nLaps ei ole sieluton, tunnoton,\nVaan säilytti elämänsä:\nHän itkee menneitä kukkiaan,\nVaan sydänhän kukkii uudestaan.\n\n\n\nSUURET LAHJAT.\n\nOn hällä haukan kynnet\nJa sydän ilveksen;\nHän kuinka tehdä voisi\nJalotöitä ihmisten?\n\nHän rosvon koulut kulki,\nKehitti lahjojaan;\nMiks ihmisrakkautta\nNyt hältä vaaditaan?\n\nJos kyntensä hän peittää,\nKun seura vaatii sen,\nHän julmuudessa muuten\nOn kissan vertainen.\n\nJos leijonan ei töihin\nHän nousta jaksakaan,\nNiin saaliin vuoksi suostuu,\nKuin karhu, tanssimaan.\n\nHän ketun konstit keksii,\nKun viisast' etsitään\nJa hammastaan hän näyttää,\nKun kysyt sydäntään.\n\nSiis hällä suuret lahjat\nOn, mutta villit vaan,\nTok' ihmisenkin arvoon\nHän nousee toisinaan.\n\n\n\nIHMIS-ELÄIMIÄ.\n\nSatu vanha kertoo: Löytyi luoto,\nJossa eläimill' ol' ihmismuoto.\nMuuten elivät ne eläimiksi:\nJoitakuita luultiin lampahiksi,\nJoita ihmisrevot keritsivät\nTaikka heitä suuhun pistelivät.\nIhmispukki vuohineen siell' eli,\nEttä luoto pahoin löyhkäeli.\nJotkut ilmaisivat julmaa sutta,\nMuiden syöjää perin paatunutta.\nIhmismuodon alla itse siat\nSäilyttivät hekkumaiset viat.\nOrja, oppimaton ihmis-aasi\nPistot kärsi, vasten mielin raasi.\nJoukoss' asui joku virkku hepo,\nJolle työstä harvoin suotiin lepo.\nMoni ihmislehmä minkä säästi,\nKäärmemiehet lypsämään sen päästi.\nItse koira, aivan ihmiskuono,\nMuita haukkumaan ei ollut huono.\nMirri, sekin ihmisviiksinensä\nMuiden vainoon uhras sydämensä.\nMutta haukat, kotkat, leijonat\nIhmisinä voiton ottivat:\nNimitettiin vapaasukuisiksi,\nNe kun jouten jäivät, vapahiksi.\nSellainen se luoto. Mutta meillä\nSama satu uudistuu kuin heillä.\n\n\n\nMUISTOSSA.\n\nSun unhotanko? -- en koskaan.\nVaikk' eläisin niinkuin taivas,\nNiin vanhaks, harmajaks;\nVaikk' eläisin niinkuin taivas,\nNiin onnen runsahaks.\n\nMinä paljon karvasta, katkeraa\nVoin matkan varrella unhottaa,\nSe raskas, raskas on kantaa.\nMut onnellista ja kirkasta\nElämän muistoa, toivoa,\nPois sit' en hentoisi antaa.\n\nSun kultakutrista nuoruuttas,\nSun kirkassilmäistä taivastas;\nMun untani, toivon-unta,\nKuin puhdasta alppilunta --\nNiit' unhottaisi en koskaan,\nEn koskaan.\n\n\n\nKOHTAUS LÄHTEELLÄ.\n\nVÄINÖ.\nMiks ei mulla mieli vakaa?\nMiks ain' uutta\nIhanuutta,\nSuloisuutta\nAjan takaa?\nSano, Aino immyt, sano,\nMiksi mulla on\nAivan loputon\nKauneuden, rakkauden jano?\n\nAINO.\nSiksi, ettet milloinkaan\nMaltu pohjaan siemaamaan\nKauneutta,\nRakkautta.\n\nVÄINÖ.\nAjatuksen lausuit soman!\nPohjaan ken juo pohjattoman?\nSano, Aino immyt, sano,\nKuinka voisi lähteen jano\nTyhjentää maan uumenhetteen?\nVaikk' on täynnä silmä lähteen,\nSydän sen on janoinen,\nAina ahmii pohja sen\nSyvyydestä uumenten.\n\nAINO.\nNiinpä niin, mut lähde se\nJuottaa lauman, virran uoman,\nAntaa taivaankaaren juoman,\nAntaa suukon suukolle --\nMit' annat, kitsas, minulle?\n\nVÄINÖ.\nAnteeks, Aino, tänne juokse,\nSydänlähteheni luokse,\nPaina tänne pääsi musta,\nAnnan janon sammutusta!\n\nTyttö huima metsään viisti,\nLähteheltä suukon säästi.\n\n\n\nKAHLEENI.\n\nSun silmäykses,\nNiin lempeä, hehkuva silmäykses\nMinut ensiksi hurmasi.\n\nSun kättelysi,\nNiin pehmeä, hempeä kättelysi\nMinut luoksesi kiskalti.\n\nSun sydämesi,\nNiin luottava, lempeä sydämesi\nMinut valloitti viimeksi.\n\nSun silmäsi\nMun hurmasi,\nSun kätesi\nMun kiskalti,\nSun sydämesi\nVei omaksesi.\n\nNää kolminkertaiset kahlehet\nLie ainaiset, oi ainaiset!\n\n\n\nKOKO TAIVAS.\n\nKoko taivas tuikuttaa\n    voi yhdessä tähtösessä.\nKoko kevät puhkeaa\n    vain ruusun nupposessa.\nSulous kaiken keväimen\n    voi täyttää leivon sävelen.\nJa kaiken maailman kauneus\n    on mulle impeni rakkaus.\n\n\n\nPUHTOINEN.\n\nOn kaunis, valkea kukkapuu,\nSe kummun rinnassa hohtaa;\nSe lintuin lauluhun havahtuu\nJa päivänpaistetta kohtaa.\nPuut suuremmat sitä suojelee\nJa kaunis kansakin ihailee.\n\nKun sitten valkea kukkapuu\nHedelmäterttuja kantaa,\nNiin niihin nuoriso ihastuu,\nPuu heidän poimia antaa.\nSen puun on lehtyet puhtoiset\nKuin paratiisilinnun höyhenet.\n\nHyv' olla valkean, puhtoisen,\nKun kaikki antavat suojaa,\nKun kukka tunne ei tuulien,\nEi myrskypilvien tuojaa.\nPuut suuret siitä kun kertoivat,\nNiin puhtaan silmät ne kostuivat.\n\n\n\nJOULUYÖ RIVIERALLA.\n\nJää, niinkuin neitsyt puhtoinen,\nSe hohtaa alpin harjalta,\nVaan kaukana se valkoinen\nOn lauhkeasta laaksosta.\n\nMut alpin rintapuistossa\nOransi hohtaa kultiaan,\nSen toinen oksa tuoksuva\nSuo morsiuskruunuun kukkiaan.\n\nJa meren luona, rannalla\nOn jouluaatto. Joulupuu\nSiell' loistaa, käydään kirkossa,\nSoi tiukukellot, paistaa kuu.\n\nJa tuikkii taivaan kynttilät.\nMut yö ei lunt', ei unta nää,\nVaan tuulet tuntuu lämpimät --\nEi sentään kodin lämpimää.\n\n       *    *    *\n\nOi, Suomen joulupahnat ja kuusi\nJa lasten riemu, se aina uusi\nJa kodin lämpöinen juhlamieli\nJa oma kansa ja äidinkieli! --\nNe joulun tuovat,\nNe lämmön suovat.\nMut etelässä ei kotia, --\nSe on kadulla.\nKodittomalla kulkijalla\nOn kotilietensä taivas-alla:\nMaailman suuri yhteisliesi,\nKuin joulun sankari yhteismiesi.\n\nJo kuulen aasien ammovan,\nNäen päivän syntyvän, nousevan:\nSe alpin neitsythelmasta\nKohottaa kirkkaan otsansa.\nNyt pienet tähdet ja suuri kuu\nPois väistyy, haipuu -- ne kainostuu.\nMut maassa suurten, pienien,\nVeshelmien ja kukkasten\nSydämet, silmät kirkastuupi, --\nMaa hallelujaa kajahuupi.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1900.\n\n\n\nVUOSISATAIN VAIHTEESSA.\n\nVuossata, kansallisuuksien luoja,\nHautahan vaipuu.\nTiedon- ja sähkön valtojen tuoja\nAiniaks haipuu.\nYöstä ja myrskystä päivämme koitti,\nRummut ja torvet sen aamua soitti,\nKanuunat kansojen verissä ammui --\nNyt jyrinällä se vuossata sammui.\n\nKuin kevät maanpoven kahleita laukoo,\nElämätä luopi,\nUusia voimia, urttia aukoo,\nSuuntia tuopi,\nNiin yli maitten valvahti kansat,\nVoimansa tunsivat, katkoivat ansat,\nNuoruutta kiehuvin, kuohuvin voimin\nIlmoille iskivät, tarttuivat toimiin.\n\nTää kevätvuossata Suomenkin vyötti\nMiesväen vyöhön,\nVeressä vihki ja urhoksi lyötti\nSotahan, työhön.\nSiit' asti onnen on toukoja tehty,\nKukkia juhlittu, tähkiä nähty,\nKunnia kasvanut, lentänyt maine,\nVierinyt valtava edistyslaine.\n\nVaan kevätvuossata käärmeetkin kantoi,\nMyrkkyjä keitti,\nVoimat suuret kun versoa antoi,\nVilliksi heitti:\nVillit ja väkevät heikompiansa\nPolkevat, pientänsä suurempi kansa.\nPetojen oikeus, käärmeitten kieli\nVallassa viel' on -- ei ihmisten mieli.\n\nVertuus, veljeys, oikeusvalta --\nMissä ne johtaa?\nRakkaus ihmisten tekojen alta\nHarvassa hohtaa.\nKonnuus ihmisyyttä vain sylkii,\nPäivänkin valossa oikeutta hylkii,\nYön ylös kutsuu Manalan maasta,\nIlosta ilkkuu rikosten saasta.\n\nJälleenkö yö-ajan talvea, jäitä\nSuomelle luodaan?\nTaotaan kahleita itsekkäitä,\nOrjuutta tuodaan?\nTotuusko mykkä on? Luottamus horjuu.\nHävityshulluus yksinkö karjuu?\nToivoko sammuu? Valheko voittaa?\nMilloin, oi milloin taas vapaus koittaa! --\n\nEläähän nuoruus, keväimen lapsi,\nVuossadan annos.\nSiihen siis, vanhus harmajahapsi,\nToivosi pannos!\nVaikka on riisuttu viiriltä vaatteet,\nValvoohan kansa ja kansassa aatteet:\nAatteen valta on taivahan valta,\nKuka voi päästä sen valtikan alta?\n\nTotuuden oikeus joll' on, se voittaa,\nKansoja kääntää:\nKansojen parhaat parhaansa koittaa,\nValtoja sääntää.\nUusikin vuossata veressä uipi,\nKunne se totuuden viljoja puipi,\nKunne sen sylissä pienikin kansa,\nHeikkokin laps saa oikeuttansa.\n\nSiispä se kansa, jok' oikeutta palvoo,\nVuossadan taivaan\nTähtiä tähdätköön, ne kun valvoo!\nSuomenkin laivaan\nTaivahan valtojen tuikkehet kiiluu,\nVuossadan aatteet meillekin hiiluu.\nSeuraamme niitä, ne johtavat meitä,\nValossa, myrskyssä kunnian teitä.\n\nVarkaitten, rosvojen kaamea haamu,\nUppoa yöhön!\nJyrise ilta ja valkene aamu,\nKiire on työhön!\nEtsimme miehuuden kesä-aikaa,\nYhteislaulumme kauas jo raikaa.\nYlös kaikk' uhrit ja suitsutusmaljat!\nTyömies nyt valvoo -- paukkuvat paljat.\n\n\n\n\nYHTEISKOULU.\n\nSuuri sekametsä kasvattaa\nKuusen, hongan niinkuin lehtipuun,\nPilvet heill' on yhteiset ja maa,\nArmo saman auringon ja kuun.\nYhteistaivaan tuntevat ja maan,\nEri säilyttävät luonnettaan.\n\nYhteis-äiti, luonto, kouluttaa\nPääskyslintua kuin leivoa;\nSama taivasholvi hiihottaa\nNiiden liitelyä, lentoa --\nPesätöihin pääsky sentä jää,\nToukotoivot leivo livertää.\n\nVeljen niinkuin siskon, molemmat\nYhteis-äiti ruokki rinnoistaan,\nSaman taaton yhteiskannikat\nHeitä voimistutti viljallaan.\nSittekin on miehen luontoa\nHeistä toinen, toinen naisena.\n\nSuur on yhteiskoulu elämä --\nKen sen neuvot oikein oivaltaa!\nSekaisin ja rinnan, yhdessä\nMies ja nainen siinä opit saa.\nSentään vaistot, luonnontuntehet\nEri töihin vie er' ihmiset.\n\nKaikkein yhteiskouluin yhteinen\nPohjakallio on synnyinmaa.\nAatevaltain taivas tähtinen\nRientojemme latvaa tutjuttaa.\nNuori, liikkuva ja kasvava\nMieli olkoon meidän latvana!\n\nKirkas taivas viirinpohjamme,\nTotuus siinä liekkikirjaimin!\nNiissä oppimme ja ohjamme,\nNiille uhrimmekin kallihin!\nElämämme valpas vaellus\nNouskohon kuin ehjä rakennus!\n\n\n\n\nKÄSITYSTEN.\n\nPellervon päiviä avattaessa 29 p. tammikuuta.\n\nNytpä on kiihkeä pellon työ!\nSilmistä, mielestä pois nyt yö!\nSuomi on tehtävä Amerikaksi,\nVapaaksi, väljäksi, viljavaksi.\nLämpimiksi on luotava soita,\nKirnuttava on turpeista voita.\nRikkautta on luotava,\nMarkkinoille se tuotava!\n\nYhteistyöhön jo maamies käy,\nToimi ja vilkkaus -- eikö ne näy?\nEikö jo Suomessa vahva ja heikko\nKäy käsitysten, veljenä veikko?\nVitkastellako aika ois hiljaa?\nMaailman markkinat vaativat viljaa,\nSuomesta toivovat nousevan\nKansan toimevan, pontevan.\n\nSydäntä, päätä ja kättämme\nKysytään meiltä, kun yhdymme.\nKysytään kirkasta, reipasta mieltä,\nEtt'emme maailman valtatieltä\nVäistyisi kilpailun tuoksinassa.\nTarpein taistoss' on tarmoa kassa.\nYhteistoimi luo kassoja,\nMeille ja maallemme aarteita.\n\nEi pidä pilviksi vaihtua,\nLampena höyryksi haihtua.\nLuokamme yhdessä valtava vuoksi,\nNouskamme verraksi kansojen luoksi!\nSuomi, jos yhtyä, toimia kehtaat,\nPyörität maailman myllyt ja tehtaat,\nHengen valtoihin aineen tuot,\nKehität vanhaa, uutta luot.\n\n\n\nMERANIN RUUSU.\n\nHän Meranissa mulle näytti\nNuo silmät taivaan haaveiset,\nJa sydämeni niillä täytti\nJa kietoi multa aatokset.\n\nNyt kaikkialla missä liikun\nMua seuraa ruusu Meranin;\nJos maalla käyn tai merta kiikun,\nHän tuopi päivänpaistehen.\n\nKun missä seutu viljavoipi,\nHän siellä nostaa kauniin pään\nJa kevättä kun rastas soipi,\nMin' eksyn häntä miettimään.\n\nHän on kuin liikkuis kaikkialla\nMiss' siintää taivas, kukkii maa,\nTok' on hän tähti taivahalla,\nJonk' en voi kättä saavuttaa.\n\nMut kaukaakin hän mulle siintää\nJa hehkuu hellää lämmintään.\nMolemmat meistä toistaan kiintää\nJa sentään kulkee yksinään.\n\n17/2\n\n\n\nLEIRILAULU.\n\nJärvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät,\n  Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur,\nTyön kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat,\n  Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa.\nMeidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata,\n  Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!\n\nKansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana'an maaksi,\n  Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo!\nTyötä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä,\n  Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi.\nValppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan,\n  Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.\n\nAurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu,\n  Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies!\nKuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan,\n  Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois!\nVoimaa meissä mit' on, oi, korkeakoskena nouskoon,\n  Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!\n\nInnoks ilkeät', ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan:\n  Suomesta versova on oikeus-urhojen maa.\nSankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon,\n  Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy.\nPois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka!\n  Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.\n\nPois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume\n  Kansalles onnea luo, siit' oma onnesi juo!\nKen luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi,\n  Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi:\nKirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät,\n  Voittiko, kaatuiko hän -- hän elämään toki jäi.\n\nKuulkaa kannelkaikua, laulumme siivin jo soutaa!\n  Vallasta talven ja yön kansako noussut jo on?\nNuoruus, mieheys, vanhuus -- kaikki ne kaartuvat leiriin:\n  Leiri se on isänmaa, kaikk' ovat vartiat sen.\nKuin kevät-aamuin, riennämme toivoa palppavin rinnoin\n  Työhön ja taistelemaan puolesta kallihin maan.\n\nKeväällä.\n\n\n\nPIENTEN SANKARI.\n\nHerodes laittoi tappamaan\nPois pienet Betlehemin maalta,\nNiin tahtoi tappaa ruhtinaan,\nJoll' on nyt pienten suurivalta.\n\nMaailman suuret mahdillaan\nNyt pieniä taas kauhistavat\nJa luullaan: pienten ruhtinaan\nHe maailmasta teurastavat.\n\nVaan pienten sankar löytää maan,\nSen, joss' on hälle turvalehto:\nHän sieltä kypsyy aikanaan,\nMiss' säilyy valistuksen kehto.\n\nJa vainot, surman-iskut ne\nVaan Mooseksia kasvattavat\nJa kansaa messiakselle\nHerodes raukat valmistavat.\n\nPääpapit, Pontiukset, oi,\nHe rauhan herraa ristiin lyövät!\nMut haudastaan hän nousta voi,\nVaan madot sortajoita syövät.\n\nUus sankar, kirkas hengessään,\nVie kansat oikeuden teille,\nNiin vainonmieskin mielellään\nTaas veljen kättä tarjoo meille.\n\nLugano 7/5\n\n\n\n\"ROSENHÜGEL\".\n\nMäki kaupungin on likeinen,\nRuusukumpu nimikin on sen.\nNäki sieltä alppivuoria\nLumipäitä,\nNäki virtoja ja laaksoja\nViheriäitä,\nNäki kauas sekä korkealle\nYmpäristön kevätmaailmalle.\nMinä ruusukummult' etsin ruusuja.\nMissä silmäni, kun niit' en oivalla?\nEtsin oikealta, vasemmalta,\nKysyn kummun kukkamaailmalta.\nEnkä huomaa, kunnes eteheni\nJuoksee lapsilauma hehkuposki,\nJossa vielä virtaa riemunkoski.\nMinä nostan yhden rinnoilleni,\nSuutelen ja päästän valloilleen,\nJätän sitte kummun kukkineen. --\nSiinä parvi alppiruusuja,\nJalovalkoja ja vuokkoja --\nUsein muistelen heit' uudelleen.\n\nChur 10/5\n\n\n\nKUKKA KALLIOSSA.\n\nKysyin:\nMiksi, pieni, hento kukkanen,\nJuurruit kylmään kallioon?\nSalli, etsin poven lämpöisen,\nVien sun mustan mullan uumentoon.\nSiellä kaunihimmin kukkisit.\nMietihän, jos siihen suostuisit!\n\nVastasi:\nLämmin rakkaus mun kiinnitti\nTähän kylmään pohjahan.\nSydänvereni sen pehmitti,\nEttä nytkin näät sen kukkivan.\nVieras multa voi mun kuolettaa,\nSuo mun kallioita kaunistaa!\n\n17/5\n\n\n\nTULE!\n\nTule tyttöni, soma sirkkuni,\nSulle lempeä laulelen!\nKuin niityn sirkka kukkaselle,\nKuin lintu laulaa lintuselle,\nSulle lempeä laulelen.\n\nTule tyttöni, oma impeni,\nSulle kultia kuiskutan!\nKuin lintu kaiken alkukesän\nViserti, kunnes laittoi pesän,\nSulle kultia kuiskutan.\n\nTule tyttöni, rakas rauhani,\nPesän lämmintä lietsomaan!\nKas lämpimällä sydämensä\nMyös lintu hautoi pesäsensä,\nSitte syötteli poikiaan.\n\nTule tyttöni, ainut armaani,\nPian pienoset piipottaa!\nJa syys tuo meille onnen ajat,\nKun näämme lentämässä pojat,\nVoimme huoleti huoahtaa.\n\n24/5\n\n\n\nSUURTEN LAULU.\n\nMit' onkaan teillä tehtävää\nMaailman tällä puolla:\nKun suuret kansat henkiin jää,\nTe pienet voitte kuolla.\n\nJa hautajaiset hartahat\nMe teille valmistamme,\nKun pettäjille patsahat\nMaan päälle nostatamme.\n\nKen mestari on murhaamaan\nPois pienet, heikot maasta,\nHän laajennelkoon heimoaan,\nHän oikeudest' ei haasta.\n\nNiin sitten kukkii kolossit,\nNuo vahvat ruumiiltansa,\nVaan hengen heimo, sankarit\nNe pääsee hautahansa.\n\nMit' oiskaan heillä tehtävää,\nKun maa on orjain paula:\nEi ihmisyyttä kansa nää,\nEi vapaudesta laula.\n\nSchaffhausen 24/5\n\n\n\nSUOMALAISEN TEAATTERIN PERUSKIVELLÄ.\n\n18 p. kesäkuuta.\n\nImpi kaunis, hyvin kasvatettu,\nSomimpia taiteen tyttäristä,\nKultakutri intohimon impi,\nVilussa on kauan värjötellyt,\nHataran ja harvan katon alla,\nKylmät kesti, monet tuiskut tunsi,\nToki kauneutta kannatteli,\nIhanteihin meitä innostutti,\nVilussakin, hallan huokuessa,\nKukkasia kuplehti sen rinta,\nKieli helkehti sen kultasuussa\nNiinkuin helmet kultakuppisessa,\nEttä mieli kaiken kansan syttyi,\nVeri vitkas kuumeni ja kiehui,\nKiehui rakkautta impehemme:\nKodin päätti kultaselle laittaa,\nLinnan liikkuvalle, toimivalle,\nAina lämpimälle, lemmitylle,\nTeaatterin Suomen näytelmälle --\nPohjapaasi laskekaamme sille!\n\n       *   *   *\n\nEmme laske pyramiidin pohjaa,\nJonne vanha suuruus haudataan.\nElämä ja toivo meitä ohjaa\nToiminnalle talon laittamaan:\nHengen hehkuvalle toiminnalle,\nAina kasvavalle, kukkivalle.\n\nMistä kaunis korkenee ja hyvä,\nJoka kestää aikaan kaukaiseen,\nSillä perustus on vankka, syvä,\nJuuret kaiventuvat uumeneen:\nSyvällä on suuren hongan juuret,\nMaamme pohjakalliot on suuret.\n\nSuuret aatteet, hengen siemenjyvät,\nPoven vaativat myös lämpimän:\nKansan henkehen ne syventyvät,\nTuovat kukan, tuovat hedelmän.\nTaiteen pohja on ja asuinhovi\nIhmisyyden laaja, lämmin povi.\n\nIhmisyyttä muodoin suomalaisin\nPalvelee myös Suomen näytelmä,\nSuomen mielin, Suomen miehin, naisin\nTältä pohjalt' elpyy elämä;\nNousee kaunis taiteen palmupuisto,\nPyhä metsä, pysyväisin muisto.\n\nSyvään, syvään paasi painakaatte,\nTalo taatkaa aikaan ainaiseen!\nTaiteen taikavoimaan luottaa saatte,\nKansan kiehtoopi se kukkineen.\nEikä sinnes kuole Suomen kansa\nKuin se lempii kieltään, taidettansa.\n\n\n\nPIKKU TYTÖLLE.\n\nKun meri on laaja ja laiva yksin,\nSit' aallot uhkaavat eksytyksin,\nOi silloin yksikin tähtönen\nSen voipi ohjata reitilleni\nSin' ollos, tyttö, se tähtönen!\n\nMies metsän taivalta yksin astuu\nJa myrskyn pauhussa läpi kastuu,\nNiin pieni torppa ja tuike sen\nOn hälle lohdutus lämpöinen:\nOle, tyttö, tuike se herttainen!\n\nJos missä maailmass' istut, liikut\nTai kotikoivujes alla kiikut,\nNiin hellän päivyen paisteena\nValoa murheeseen vilkuta\nJa hoida maallesi kukkia!\n\nVaan itse toivotko palkkiota?\nOi, muista kansasi, itses voita!\nKuin sade auringon liitossa,\nNiin kotimaatasi virvoita,\nVaan palkkaa -- sit' elä odota!\n\n2/7\n\n\n\nMIESTEN LAULU.\n\nPois voihke ja itkun hyrske,\nKäy työhön ja toimintaan!\nPois veltto ja toivoton tyrske,\nEi viel' ole kuolema maan.\nOle kylmä kuin kallio jäinen\nJa valtavan itsepäinen\nElinvoimasi ponnistaan!\n\nMies, synnytä tuntees työksi --\nSuupalturit, vaijetkaa! --\nOta rautainen rohkeus vyöksi,\nMieskunto se voiton saa.\nOle oikeutt' uskovainen,\nLuo maailma suomalainen,\nJoka henkeäs heijastaa!\n\nJos meissä on karhua vielä,\nJos kynttä ja hammasta,\nNe hiokaa työllä ja hiellä,\nPetoparvi on vastassa.\nMies miehelle kättänsä antaa,\nKun kalleinta maallensa kantaa --\nNuor', itseäs valmista!\n\nPois harkinta! anna mit' annat!\nMikä liiaksi kallist' ois?\nJos saiturin säkkiä kannat,\nJää kunniakaartista pois!\nPien' itsesi anna ja siitä\nSinä kansasi kunnia niitä, ---\nSe kaunista, suurta lois!\n\nSavonlinna 3/8\n\n\n\nNUORISO!\n\nNuoriso reipas! Suomea suojelemaan joka sormi!\n  Onnemme juurien maa, toivomme kukkien myös.\nPieni on kansamme rauhaisa, suuruudella ei loista,\n  Arvo ja rikkaus sen olkoon kunnia työn!\nPaljoudellaan ylpeilköön erämaan tomu, hiekka,\n  Suuret kansat ne kanss' joukoilla korskua voi.\nPienten mahtina maailmassa on kestävä kunto,\n  Tarmosi talleta siis, kuntosi kasvata töin!\n\nNeuvona sulla on huol' isänmaastasi, kansasi murheet,\n  Kauniimmin kuka voi neuvoa kuin suru maan? --\nJää kotimaahasi, viihtyös kaihosan äitisi luona,\n  Tee pesä, perhe, ja maa onnea antavaks tee!\nTurhaan ei mene työs, vaikk' itse et voittoja niittäis:\n  Rauhan mielesi saa, kansasi jälkehes jää.\nAarteistas ihaninta on nuoruus, luottava toivo,\n  Nuori on Suomikin, sun vertasi hurme on sen.\n\nSiis isänmaatasi suojele, itseäs suojelet silloin,\n  Kansasi hengessä jää maass' elämään sinun työs.\nNuoriso! Kallis on kansasi, ainoa heimoa Suomen,\n  Ainoa siskoista jäi, muut aron hukka kun söi,\nAinoa, jonka on pään yli paistanut aurinko armas --\n  Surma jos meidätkin syö, vieras ei töitämme tee,\nAutioks jää sija silloin laulujen, toivojen kansan,\n  Kansan, jonka on työ raivata oikeus työn,\nJonka on kunnia kantaa miekan kohdalla kannel,\n  Hoitaa lämminnä lies, etsiä syntyjen tie.\n\nSuomen kansako hukkuis tilkkana suurmeren yöhön?\n  Ensin kansallistyös ihmiskunnalle tee!\nSankariaika se meillekin koittaa, messias-aika,\n  Rinnoissa nuorison se kultaista kaikua soi.\nKaikki mit' oikean, kauniin, suurhyvän siementä kylvät,\n  Uhri se kannettu on päiväksi kultaisen koin.\nMutt' ole valpas, nuoriso! Kannelta suojele, soita.\n  Laaksoon, vuorille viel' vartioparvia ja'a.\nTaistelut, uhrit on tarpeen, kunnes on täytetty aika:\n  Oikeus voittohon vie! -- miekkamme huotraan viet.\n\n25/8\n\n\n\nKALLIONIEMESSÄ.\n\nSuomenkielen tutkijan kesäkodissa Eemilin päivänä 30 p. elokuuta.\n\nTäällä korven kainalossa,\nSohinassa suuren metsän,\nVesijaksojen välissä,\nKovan kallion jalalla\nKaivelet kotimme kieltä,\nSyntyjä sen selvittelet,\nLaittelet lakipykälät,\nJoille sointuvat sanamme\nPerustuvat, parvittuvat,\nLaajenevat lausehiksi,\nAjatuksien kuviksi,\nTekojen, tapahtumien,\nKoko kansankin elämän\nOivimmiksi maalareiksi.\nTäällä kuulet suomenkielen\nAlkuääniä syviä,\nJoita lainehet lipatti,\nLokit haastoi, luoto kuuli,\nJoit' on korpi kuiskaellut,\nKuusen, hongan huojuessa,\nVinkuessa vinhan tuulen,\nTaikka lintu lauleskellut,\nKäki kukkunut vakava\nKeväthetkinä hyvinä,\nSadevihmakin sanellut,\nMyrsky puuskaten puhellut,\nSyksyöinä synkimpinä;\nTäällä ukkonen opetti\nIlman rannat raikuviksi,\nKalliotkin kieleviksi --\nTäältä kielitietäjänä\nSinäkin, Setälä Eemil,\nSuomen alkukieltä kuulet,\nLuonnonvoimien sanoja,\nKuulet, kuinka se syvälle\nSydämehen Suomen kansan\nPainoi jälkiä jaloja,\nJoista on kehinnyt kukka,\nJok' ei kuihdu eikä kuole\nValtioitten vaihtuessa;\nKypsynyt on kultalaiho,\nJota ei hävitä halla,\nSotke sortajan orihit,\nVaan se vilja vehmastuupi\nSyvällä sydänten maissa,\nSieltä laajeten, leveten,\nValloitellen vainioita,\nKunnes musta korven kohtu,\nOman sointunsa sulosta,\nIhastuen, ihmetellen\nVälähtääpi, väikkyellen\nValon viljana hyvänä,\nSuomen kielen kaikuessa\nLeivosena lehdon päällä,\nSatakielenä salossa,\nSulosuuna maailmassa. --\nSilloin siellä työsi tunnet\nJälkiä jalon tekosi,\nHenkesi hedelmämaita:\nKuulet kultakellosina\nSanan hienoksi hijotun,\nSydämesi syntykielen,\nSuomen kaiken kansan suussa\nYlinnä ylistetyksi,\nKaikkialla kiitetyksi --\nEi kuin nyt tätä nykyä. --\nKuulet vietävän vesille,\nKauas maille vierahille\nKielen kirkkaita jyviä,\nSuomen päivän paistamia,\nSun omasta kylvöstäsi; --\nSilloin silmäsi ylennät\nPäivien takaisten taakse,\nYli aikojen suruisten,\nKatkerien kärsimysten;\nSuomen suur'ajan valossa\nUnhotat omat surusi,\nSuuren toivon täyttyessä,\nPeität pienet pettymykset. --\nSiksi nyt sotia käymme,\nKestämme kovatkin päivät,\nValvomme valon hyväksi,\nSuomen päivän nousennaksi.\n\n\n\nJOULUAATTONA.\n\n-- Kas, äiti! taivaan joulupuista\nJo kynttilät kirkkaat loistavat!\nSiell' lapset auringoista, kuista\nIloiten tanssia mahtavat.\n\n-- Niin, siellä tanssivat maailmat,\nSoi laulu miljonista suista.\n\n-- Kas, äiti, tuolla valpas kuumme\nSe metsissä kiiltää, kimmeltää!\nSytytä meille joulupuumme,\nNiin taivasta vaille emme jää.\n\n-- Ah, huolet mieltäni hämmentää,\nMaan murhe sulkee laulusuumme.\n\n-- Oi, äiti itkee! Siksi juuri\nNyt kynttilät joutuin loistamaan!\nKun miel' on raskas, murhe suuri,\nNiin valoa silloin tarvitaan.\n\n-- Min' olen toivoton kerrassaan,\nKun laki horjuu, maamme muuri.\n\n-- Miks, äiti, miksi toivon puutos,\nKun lapsia ympärilläs näät?\nMeist' alkaa pahan päivän muutos,\nSä meidän turvihin aina jäät.\n\n-- Sielt' astuu taattonne, pystyyn päät!\n-- On taivas kuullut, äiti, huutos!\n\nNiin orren alle astuu taatto,\nJa puistavi lunta turkistaan.\nOn valon, toivon jouluaatto,\nHän saapuu, muistikin lapsiaan.\n\nHei, pankaa kynttilät loistamaan!\nOn perhe toivon matkasaatto.\n\n5/10\n\n\n\nKÄY VOITTAMAAN.\n\nSin' olet julma ja tunnoton,\nJos leikkiä silmänluontis on,\nJos hurmataksesi hurmaat vaan,\nMun jättäen verta vuotamaan.\n\nOlen Hannibal, en Scipion:\nElämän arpia mulla on,\nMut en ole sortunut, heikkokaan --\nKäy kanssani Rooma voittamaan!\n\nOn Rooma kunnian kaupunki,\nJa'an siellä laakerit kanssasi,\nJa onnen Pinciovuorelta\nSun rintasi täytän ruusuilla.\n\n-- Tok' ennen voittoa, ruusuja\nMeit' orjain kotka voi ampua --\nViis siitä! kun korkealta vaan\nMe taivaan lintuina langetaan!\n\n\n\nTUNNUSTUS ARVOSTELIJALLENI.\n\n\"Tuot' ajatellut olen monta kertaa,\nEtt' itsestään hän luulee liikoja --\nNyt Hannibaliin itseänsä vertaa:\nHän varmasti on suuruushulluna!\"\n\n-- Siin oikeassa olet, ystäväni:\nMun vertaukseni on ontuva.\nEi miekaksi juur ole kynästäni,\nEn sotamieskään ole arvolta.\n\nJa arpeni, oi, niist' on puhe turha,\nKun viel' en ole silmäpuolena!\nNyt niinkuin muinen kannibaalein murha\nVain voittaa tunnustusta, arvoa.\n\n14/10\n\n\n\nKARJALAINEN LOITSU.\n\nHilpeä karjalainen,\nLempeä niinkuin nainen,\nToivokas niinkuin nuoruus,\nAvoinen niinkuin suoruus,\nNotkea niinkuin nöyryys,\nTuhlari niinkuin köyhyys,\nHetken lapsi kuin perho --\nPoista nyt silmies verho,\nAattele loitommaksi\nAikojen ankaruutta,\nPäiväksi raskahaksi\nKokoa pontevuutta!\n\nNäe mitä vaatii aikas!\nVanhat ja uudet taikas\nIlmarin taidolla liitä,\nMiehenä käyttele niitä\nVakavin, viisain mielin,\nVäinämöisesi kielin.\nKansasi kontiopeuraa,\nSnellman-Väinöä, seuraa!\nAin' ole kestäväinen,\nJota ei surmat suista,\nRohkea Lemminkäinen\nVartijavirkas muista.\n\nSampoas suojele hengin\nEnnenkuin orjarengin\nAntaut alhaistöille,\nEksyen pitkille öille,\nKaakkolan jalkojen alle,\nIlkuksi sortajalle.\nTempaa tenhosa loihtu,\nValkeus, sielusi soihtu.\nKarjala, Suomen vahti,\nSankaritehtäväs täytä.\nSulla on laulun mahti,\nNyt jalotöitäsi näytä.\nSäilytä sielusi soitto,\nUusien päivien voitto!\n\nKaakossa yö on musta,\nPaha sen on vaikutusta.\nYöstä on sorto ja viha,\nKateus, häijy liha;\nSokeus vimman on luonut,\nHalpoja kiihkoja tuonut:\nKäytä siis laulusi kieltä,\nValvota nukkuvain mieltä;\nOpeta oikeus heille,\nTotuus ja rakkaus näytä,\nViitaten viisasten teille,\nKannelta miekkanas käytä.\n\n16/10\n\n\n\nSUN KANSSASI.\n\nSun kanssasi suunnitella\nVoin nousua korkeaa,\nJa korkeita aatemaita\nJa kirkasta maailmaa.\nSun nuoren henkesi luona\nMun ratsuni siivet sais\nJa kaunisten runomaitten\nYli kanssasi karauttais.\n\n\n\nSUA AJATELLESSANI.\n\nSua ajatellessani\nSydän sykkii rinnassani\nValtavammin, puhtahammin.\nSua ajatellessani\nIhanamp' on maailmani,\nPäivä paistaa suotuisammin.\nSua ajatellessani\nLämpiävät laulelmani,\nSydän sykkii rinnassani\nToivovammin, uskovammin.\n\n\n\nONNI!\n\nEi onni tule etsien,\nSe saapuu eläen.\nEi onni tule ulkoa,\nSe nousee rinnasta --\nJos nousee;\nJos ei, niin herätä se sieltä,\nSe kuulee omantunnon kieltä\nJa nousee.\n\n\n\nEI KOSTOA.\n\nOo, miksi huudan julmaa kostoa\nMun maani kalliin sortajille!\nHe oikeutta eivät oivalla\nJa että vapaus on ihmisille\nKuin päivä kukkasille --\nOo, kurjilleko huudan kostoa!\n\nVoit heitä, Herra, siirtää taivaaseen\nJa siellä viisastuttaa heitä.\nAseta heidät siellä arvoilleen,\nEn kadehdi, tee heistä enkeleitä.\nVaan säästä maassa meitä,\nTääll' ihmisyys taas päästä valloilleen!\n\nJa Aleksander vapaamielinen\nJa oikea tuo maahan meille!\nHän rakkaudella suuren sydämen\nMeit' ohjaa onnen valtateille,\nJaloille Speranskeille\nJa totuudelle korvans uskoen.\n\nJa suomalaisiansa suojellen,\nHän rakkausvallan uuden luopi,\nJa luottamuksen tammen tasaisen\nHän maassa juurtua taas suopi,\nNiin toivon kirkkaan tuopi,\nKun rauhan turvaks antaa oikeuden.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1901.\n\n\n\nPIKKU PAAVOLLE.\n\nKuuleppas nyt, pieni Paavo!\nKun sinä marssit maailmaan,\nElä sinä muilta paljon toivo,\nVaadi itseltäsi vaan.\nMinkä itseltäsi vaadit,\nItse myös sen teet ja laadit.\nItse keksiä voit viisin,\nKuinka laitat paratiisin,\nJossa hunajaa ja voita\nVirrat, kosket kohisee,\nOmenoita, rusinoita\nPuut ja pensaat putoilee.\nJa jos voit, niin kutsu vaan\nSinne linnut laulamaan;\nKutsu naapurista Matit,\nUlkomailta marakatit,\nTytön tyngät, pojat pienet,\nPunaposket kärpässienet.\nKutsu kansaa uutterata\nVaikka kokonainen sata!\nSitte ynnä leikitte,\nMansikoita poimitte.\nMut ei ole mahdotonta\nKatkeraakin marjaa monta.\nJos on kylmää, pimeää,\nKutsu kuu ja päivä sinne,\nNiin on valoa jos minne,\nTähdet näyttää kynttilää.\n\nSitte hyvää, makeata\nYrttitarhastasi maista;\nKöyhillenkin puuropata\nKeitä, sairas raukkaa muista.\nEero, Eljas, Martti, ne\nMuista myös ja kestitse.\nHyvin hoida vieraitasi,\nOnhan pojat veikkojasi,\nSiskojasi tyttölapset,\nHelmisilmät, pitkähapset.\nMutta ennen muita anna\nVanhemmille parhaat palat,\nKukkasaaret, kultakalat,\nIlo isänmaalles kanna!\n\nVaan jos toivot onnenmurut,\nKestä myöskin suuret surut.\nEnsin kasva mieheksi,\nEttä pystyt töihisi!\n\n25/1\n\n\n\nSUURELLE LAULAJATTARELLE\n\nkotoa lähtiessään.\n\nTäält' eikö kultaa löydy Suomesta\nJa timantteja meidän vuorista?\nEi kultaa, joka kuivaa sydämet\nJa sotkee tunnon hellät hettehet,\nEi timantteja, jotka kiillollaan\nSaa ihmisyyden tunteet kuolemaan.\n\nMut Sinä tunnet kultakaivoksen,\nSun oman äitis syvän sydämen;\nTimanttivuori, helmivirta se\nOn Suomen äiti tälle Suomelle.\nSun äitis sydämestään, sielustaan\nOn hionut sun suureen maailmaan.\n\nKun taiteen jalokivet loistavan\nMe näämme näyttelyissä maailman,\nMe muistammeko, että kuumasta\nNe kehittyvät äitirinnasta?\nSun laulus loisto, sielus sointuinen,\nOn nekin kultaa Suomen sydämen.\n\nJa taiteet helmiä on, helmimään\nNe silmämme saa ihmissydäntään,\nNe valloittavat, niitä voitetaan.\nNe kohottavat kansat kunniaan,\nJa ystävinä toistaan hellimään\nNe vievät vieraita kuin veljiään.\n\nSun äitisi on suruharsossa\nJa suru Suomen soipi kaukana.\nVaan Suomen yllä, harson poimussa,\nSiell' laulajatar loistaa kirkasna.\nHän minkä voittaa, hurmaa maailmaa,\nSen meille voittaa, meitä innostaa.\n\nSua harva täällä joskus kuulla saa,\nSua sentään kaikki kansa rakastaa:\nKun saavut, vaikka keskitalvella,\nNiin ilmassa käy kevättuulelma;\nKun lähdet pois, niin meitä lohduttaa:\nEtt' ääntä Suomen mailma kuulla saa.\n\nKäy usein Suomessasi, uudista\nSun säveltesi äidinluontoa,\nJa sitte Suomen toivonlaululla\nSuurkansain sortovalta taltuta!\nNiin onnenvirran johdat Suomehen,\nKun kansoille luot uuden sydämen!\n\n19/2\n\n\n\nHEMMOTELTUJA.\n\nSirpale.\n\nHe ruikuttavat; voi mun pienoseni!\nEi -- aika miehiä he ovatkin.\nJa sentään ruikuttavat! -- Pienosia\nSiis ovat, vaikka aika miehiä.\n\nJa mitä ruikuttavat? Vastuksia:\nKun patjat eivät kyllin pehmeitä\nJa kun ei maantie kasva kukkasia\nJa päiväkään ei viitsi hymyillä.\n\nJok' aika heille; ihmiset ei voi\nJok' aika täyttää heidän halujaan,\nJa kun ei kultakolikotkaan soi,\nKun hetken herkut kutsuu tuhlaamaan.\n\nSe kauheaa on, maailma on julma.\nOn Valo, Vapaus, Maamme kaunista,\nMut uhratako niille kaikkensa,\nTai jotain -- siinä liian suuri pulma!\n\nVie rahaa heille, pienet lunasta\nJa velvoituksen painon alta päästä;\nSuo hetken tuulten heitä tuutia\nJa miehen töiltä muonarengit säästä.\n\nNiin ylistävät isänmaata he\nJa kiitosvirren tuovat kansalle,\nJok' antaa laiskuudesta heille hintaa --\nOi, naiset, naiset! Suokaa heille rintaa!\n\n20/2\n\n\n\nHIIHTÄJÄIN LAULU.\n\nSuistele, suksi, notkojen pohjaa,\nVuorenkin päältä viiltele tie!\nTarmo se työntää, tahto se ohjaa,\nVasta- kuin myötämatkoja vie.\nTuuletko meitä tuiskella sais?\nVuoretko matkan seisauttais?\nPäätä ja niskaa\nKennistä -- viskaa\nVauhdilla kulkuas maalihin päin! --\nTieltäsi vastukset väistyvät näin.\n\nPonnahda, suksi, joustele jalka,\nRohkea rinta, ilmoja juo!\nMieli, kuin linnun lentävä sulka,\nLiitele voiman lähtehen luo!\nSuontesi aallot -- kuule kuin soi!\nRiemujen ruuhet soudella voi.\nRientomme riehu,\nRinnassa kiehu,\nHilpeä hiihtomme innoksi tee --\nAatos jo ilmoja leijailee.\n\nVoima ja valppaus -- oisko ne unta?\nUntansa nähköön talvinen maa! --\nMeissä on tulta, maassa on lunta,\nLiekkimme maankin vapauttaa.\nKarkaise luontos, vartoohan työ!\nHentous arka helposta myö!\nNyt sekä huomen\nSampoa Suomen\nVahvana rientäös valloittamaan --\nSen murut liittele onneksi maan!\n\n26/2\n\n\n\nKUKKO.\n\nKun kukko läiskytti siipiänsä,\nNiin lentävänsä se luuli:\nSe huomas aidalle pääsevänsä,\nKun sattui myötäinen tuuli.\n\nNyt kukko laukesi laulajaksi\nJa taiteheksi sen keksi,\nNiin kukon laulua ihanaksi\nSai kana kiittäneheksi.\n\nJo kukon äänikin halkes aivan\nJa sortui surkean lailla,\nMut kanan kiitokset maksoi vaivan --\nHän niit' ei viel' ole vailla.\n\nSe oikein totta on tämä taulu:\nOn taideastetta monta,\nMut kanan mielestä kukon laulu\nOn suurta, vertaamatonta.\n\n5/3\n\n\n\nVANHAN EMÄNNÄN MENTYÄ.\n\nMikä on ihmisen elämä\nMaailman matomäellä? --\nSe on vaaroissa vaellus,\nKulku käärmekankahilla;\nSurunlaakson lauluretki\nKyyneliä kylväessä;\nKyntö kylmien ahojen\nHallan käyden kantapäillä;\nNiitto mustan murheviljan\nToivontoukojen aloilta;\nPurjehdus karivesillä\nMyrskyilman mylviessä.\nSe on maailman elämä,\nJonka päätit, vaimo vanha;\nPääsit markkinameluista,\nTuskista tukalan matkan,\nPäivätyösi pälkähistä,\nKiusauksista, kivuista,\nPääsit päiville hyville,\nKevätlehtojen kisoihin,\nUusille suvisaloille,\nJoita kauan kaipasitkin\nSyksysi sydänsuruissa.\n\nMit' oli elämä sulle? --\nUhri uhrien jälestä\nPienten parkojen hyväksi,\nTyötä, vaivoja, vilua\nKasvavien kaitsennaksi;\nMuiden onnea avustit,\nMuille riemujen pikarin\nSuistit huultesi sivutse.\nSiihen suoritit sulosi,\nKukat kultapäiviesi.\n\nMinkä tervettä mehua\nSuontesi joet solisi,\nSen käytit kodin hyväksi,\nNostannaksi nuoren polven.\nNuorten onnesta iloitsit,\nNuorten voihkit vastuksista,\nKunnes voimasi väsähti,\nPysähtyi sydämes pursi\nRauhan vienoille vesille,\nArmon auringon sylihin.\nMeille muistosi valahti,\nKuin vesille lämmin hohto\nPäivän heltehen perästä.\n\nLahti 16/3\n\n\n\nLEHTITYTTÖ.\n\n\"Työmieslehti -- viispenniä -- ostakaa!\"\nViiman vinkuen, purren pakkasen,\nKatupielessä huutaa tyttönen:\n\"Työmieslehti ostakaa!\"\n\nKansa virtaa vaan, harva ostaakaan.\nEikä vaikeroi tyttö kodistaan,\nEi hän hiisku äidistään,\nKuinka jäi se kärsimään\nViiden lapsi raukan luo --\nHuvittaisko keitään tuo!\n\n\"Työmieslehti -- viispenniä -- ostakaa!\"\nTyttöriepunen seisten huutaa sen,\nSilmät himmeät kansaan kääntäen:\n\"Työmieslehti ostakaa!\"\n\nJoku rientäen viskaa viitosen,\nJoukko kulkee pois, tuskin huomaten.\nTyttö, hän ei taatostaan\nKerro, kuinka maailmaan,\nLakon tehden, läksi se,\nJätti tyhjän perheelle.\n\n\"Työmieslehti -- viispenniä -- ostakaa!\"\nTyttö kalvas sen huutaa väristen,\nKoti, läksytkin johtuu mielehen.\n\"Työmieslehti ostakaa!\"\n\nKautt' yön synkeän kotiin kiitää hän.\n\"Ehkä vaaratta sinne ennätän.\"\nSaapuu -- kylmä, kostea\nHuone. Pienin sairaana.\nMissä äiti? -- Pyykillä. --\nJoukko alkaa itkeä.\n\n\"Työmieslehti -- viispenniä -- ostakaa!\"\nTuota huutoa kuulen ulkoa\nEnkä rauhaa saa pienten itkulta. --\n\"Työmieslehti ostakaa!\"\n\n4/4\n\n\n\nPAKKASELLA.\n\nTänä tammisena pakkasena\nSinua, armas, muistelen.\nKun taivaan tähdet tuikkavat\nJa kuu ja kuu ja kuu se kuumottaa,\nKun matkamiehen tiu'ut soivat kirkkahat\nJa aurinko päivän tullen pienen tunnin paistaa,\nNiin laimeasti\nJa kalseasti\nKuin paistaessaan nukkuisi,\nPää vasten rintaa vaipuisi --\nTänä tammisena pakkasena\nSinua, armas, muistelen\nJa lämpenen --\n\nSinä olet etelän taivas,\nMun onneni palmumaa,\nSinua sydämeni kaipaa\nKuin lapsi viikunaa.\n\n20/4\n\n\n\nKEVÄT-AAMU.\n\nAamu soi, aurinko\n    taivaalta hohtaa;\nNiittyjä, järviä\n    silmä sen kohtaa.\nKukkuu! kukkuu!\n    tyyn' ilma kaikuu,\nMetsissä, pelloilla\n    työnkolke raikuu.\nKukkuu!\n\nTiukuttaa, piipottaa\n    lintusten kielet.\nMurheistaan laukeaa\n    raskaatkin mielet.\nKukkuu! kukkuu!\n    metsä soi vastaan.\nLuonto näin lohduttaa\n    murheista lastaan.\nKukkuu!\n\nVapaiksi lentävät\n    suonet ja virrat,\nHelkkyvät kirjavain\n    kangasten pirrat.\nVapaaksi kontio\n    luolastaan pääsi.\nKansakin, särje sun\n    kahlees ja jääsi!\nKukkuu!\n\nLiikkeess' on rohkea luomistyö,\nMaan joka suoni jo sykkii, lyö.\n      -- Kukkuu! --\nMutta, oi! Kuuluuko ulvontaa? --\nVartijat, nouskaa ja valvokaa!\n      -- Kukkuu! --\n\n\n\nSUO MEILLE JOHTO!\n\nMe loistajoiksi\nJa sokeoiksi\nKuin taivas vaihdumme.\nMe korkealla\nJa matalalla\nKuin pilvet vaapumme.\n\nMe kiihkoilemme\nJa liekitsemme\nKuin hurja ukkonen.\nTaas laimenemme\nJa kalpenemme\nKuin myrskyn tauoten.\n\nKuin tulvan lailla,\nKuin mieltä vailla,\nMe joskus riehumme.\nTaas synkin sieluin,\nKuin kosken nieluin,\nMert' aavaa etsimme.\n\nMut mer' ei meitä\nVaan tyyneen peitä,\nEi mieltä rauhoita:\nMe aaltoilemme\nJa kaipailemme\nKuin höyry taivasta.\n\nMit' oiskaan missä\nMaan kyynelissä? --\nVain pilven vuotoa.\nMit' oiskaan missä\nMeiss' ihmisissä? --\nVain luonnon kiihkoja.\n\nOi, voima Herran,\nMeit' auta kerran,\nLuo meihin valkeus!\nLuo meille johto,\nLuo puhdas tahto\nJa suuri rakkaus!\n\n\n\nHÄÄHYMNI.\n\nLaulettu Aino Achtén ja H. Renvallin häissä 6 p. toukokuuta.\n\n_Kööri_:\nSe ihme vanha aina uusi\nOn joulukynttilät ja kuusi\nJa nuorten raikas rakkaus.\nOi, kulta, kunnia ja maine,\nNe jäähtyvät kuin syksylaine,\nMut ain' on lämmin rakkaus.\n\nMaan suuret seppeleitä kantaa,\nTyöt kauniit kiitoksia antaa,\nMut kaikki voittaa rakkaus.\nMaan linnat loistavina hohtaa,\nTiet kohden korkeutta johtaa --\nNe voittaa koti, rakkaus.\n\nSe taiteen luo ja tieteen kaivaa,\nSe yhteisonnen tietä raivaa,\nSuur', uhrialtis rakkaus.\nSe juurtaa synnyinmaahan juuret,\nSe teot maailmaan luo suuret,\nSuur' rakkaus, suur' rakkaus.\n\n_Soolo_ (myöhemmin kööri):\nHerra suojaa, siunaa näitä\nYhtyneitä lemmekkäitä,\nRakkaus, luo maailmaa!\nAuta heidän onneansa\nNiin ett' onnistuu myös kansa,\nToivo taivaat kirkastaa!\n\n_Kööri_:\nSoinnu taivas, soinnu maa!\n\n\n\nPÄIVÄNPOIKA.\n\nKuusvuotiselle Eljakselle.\n\nTunnetko sinä, Eljas poika,\nMillainen on Päivänpoika? --\nUljas, rohkea ja nuori,\nSen on linna kultavuori.\nSieltä matkahan se lähti,\nSaattajana aamutähti,\nLakkaamatta tehden työtä,\nHävittää se mustaa yötä;\nSilmät säihkyvät kuin palo,\nMuoto muuten puhdas, jalo.\nKevät-aamusin se varhain\nPyrki ulos maailmaan,\nKaikki tahtoi kääntää parhain,\nKylvi maita kukkimaan.\nYön se syyti syrjällensä,\nTähdet siellä kiiluvat,\nRakkaudella sydämensä\nTahtoi voittaa maailmat.\nMihin käänsi silmiään,\nSinne lahjoi lämmintään,\nSiellä elämätä kyti,\nTuhansien suonet syti,\nPovet paisui, jäistä suli,\nValo väikkyi, leimui tuli.\nKöyhät, pienet, suuret suki\nPäivänpoika puhtoisiksi,\nUusin vaattehin ne puki\nKirkkahiksi, juhliviksi.\nKaikille sen paiste riitti,\nSitä vanhat, nuoret kiitti.\nKuolleetkin se haudoistaan\nNosti valkeuden työhön,\nLähetteli valtojaan\nPohjolankin pitkään yöhön.\nSuomen tahtoi kruunata\nNiinkuin lapsi maammonsa:\nNäkemähän voittoisata\nLapsiensa kunniata.\n\nNyt sinä tunnet, Eljas poika,\nMillainen on Päivänpoika.\nKasva Päivänpojan parveen,\nSoita sitten voitonsarveen!\n\n1/6\n\n\n\nNUORI PRINSESSA.\n\nMetsän rinnassa\nVanhassa linnassa\nKasvoi prinsessa nuori.\nTaivas kun korjasi immen taaton,\nHoiti hänt' äiti muori.\n\nKultakutrina\nAuringonruusuna\nKaunis prinsessa loisti.\nSulhot suuretkin impeä kosjoi --\nHän ne rukkasin poisti.\n\nMiksei kelpaa maan\nVallat, ei rikkaatkaan?\nHän kun urhotkin hylkää!\nAamusta iltaan askaroipi\nEikä aattele ylkää.\n\nHällä on rinnassaan\nSuursurut synnyinmaan,\nHälle on kansansa kallis.\n\"Jos olis sankari Suomenmaassa,\nEi se orjuutta sallis!\"\n\nHuokas prinsessa\nSydämen tuskissa,\nEttä kansakin kuuli.\nSilloin rinnasta linnan metsän\nPuhui puhtaampi tuuli.\n\nKöyhä kantelen-\nSoittaja laulaen\nLinnanpuistohon astui:\nHänpä soitti ja lauloi, että\nSilmät kuulijan kastui.\n\n\"Astu, impyein,\nLuokseni, rinnallein,\nHehku nuoruutta mulle!\nNiin minä urhoiksi kansan laulan,\nVannon lempeni sulle.\"\n\nJalo prinsessa\nHehkuikin nuoruutta:\nSyttyi laulajan mieli.\nLaulut liekkihin kansan nostaa,\nKannel soi palokieli.\n\nKannel, kasvata\nSuomelle urhoja,\nJoita rakkaus johtaa,\nJoihin prinsessan into syttyy,\nKonsa taistelu kohtaa!\n\n24/9\n\n\n\nOPETTAJANI NESTOR JÄRVINEN.\n\nk. 19 p. lokakuuta.\n\nEn muista lauseitas, en neuvojasi,\nEt luonut mulle tietä valmista.\nVaan rakkautta uhkui rinnastasi,\nSe innostutti, käski: ponnista\nTies itse auki!\n\nMua muistikaavoilla et kiusaellut,\nVaan tunnon työlle laskit painoa.\nOn monta tietä Roomaan johdatellut,\nVaikk' onkin Rooma maassa ainoa.\nNiin varmaan luotit.\n\nTotuuden voimaan uskoit jokaisessa,\nKun tahdon löysit vilpittömän vaan;\nEt kiinni kimpuroinut kirjaimessa,\nVaan hengen päästit luomaan muotojaan.\nNäin neuvos tuntui:\n\nEl' usko sokeasti: kaikk' on hyvä.\nKun jyvän löydät, sitä punnitse,\nSe onko terve vaiko torajyvä,\nSe itse tutki, hyvä nielase,\nVaan hylkää kehno.\n\nNiin miehen luonne arvokas sun täytti,\nJuur itse miehen eikä matkijan;\nMit' itse tunsit, sitä toimes näytti,\nEt orjaellut mieltä maailman.\nMies meilt' on mennyt.\n\nVaikk' olit aina itsemiehesi,\nNiin rakkaus sun muihin yhdisti.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1902\n\n\n\nSANATTOMASTI.\n\nEi ne kysyneet toisiltansa:\nRakastatkos? Rakastatkos?\nEnsi silmäyksestä heti\nToinen toistansa luokseen veti.\nMissä liikkuivat, siellä heillä\nLinnut lauloivat kukkateillä.\nMissä toisensa toinen näki,\nSiellä kevät, siellä käki.\n\nEi ne kysyneet toisiltansa:\nNäitkös minut? Saankos sinut?\nSyli aukeni, toinen täytti,\nRakkauttansa työssä näytti.\nMissä yhtyivät, siellä koti,\nToinen toisensa tähden soti.\nNainehiksi ne tiettiin mistä? --\nHedelmistä, hedelmistä.\n\n19/2\n\n\n\nAMERIKKAAN LÄHDÖSSÄ.\n\n_Maamies_:\nMinne nyt matka?\n\n_Matkustaja_:\n                 Amerikkaan.\n\n_Maamies_:\nMitähän sieltäkin haeksimaan?\n\n_Matkustaja_:\nVapautta ja turvaa lain,\nJoita jo turhaan kotona hain.\n\n_Maamies_:\nOlisit taistellut puolesta sen,\nMikä on kalleus kaikkien.\nIlmaisiksi ei ykskään maa\nVapautt', oikeuksia saa.\n\n_Matkustaja_:\nTaistellut! Ahkera rauhan työ\nLännessä vastukset maahan lyö.\nMeill' on satojen miljonain maa\nVastassa -- ken sitä vastustaa!\nPienikö kansa? Yksinkö näin?\nTarvitaan nyrkit nyrkkiä päin.\nKultaa ja nyrkkiä kokoamaan\nLäntehen lähden, Amerikkaan.\n\n_Maamies_:\nTääll' ovat sotilasmiljonat, vaan\nAmerikka sortaa dollarillaan.\nUusikin päivä valkenee:\nIhmisyys kansoja tuomitsee,\nHeikko kuin vahva oikeutta saa,\nVapauden viljoja kasvaa maa.\nEhjä kun kansalliskontumme on,\nOn koko kansakin voittamaton.\n\nItsensä hylkijä hyljätty on,\nKansansa karkulas ansioton.\nMaailman aaltohon uppoaa,\nMissä on jälki? -- Tunne ei maa.\n\n_Matkustaja_:\nNeuvoton nurkassa nuhjottaa\nSilloin kun kahletta kantaa maa.\nMinäpä maailman aallossa uin,\nVoimia nostan, myrskynä puin.\n\nLähetän tuulia lännestä päin,\nMaanikin kerran vapautan näin.\nNoustahan täytyy, liikkua töin\nPuuhata ulkona päivin ja öin.\n\n       *    *    *\n\nMaamies jäi kotirannoilleen.\nToinen laivalla kaukaiseen\nLäntehen lähti. Puoleltaan\nHeillä on kansansa murheenaan.\n\n17/10\n\n\n\nKESKUS.\n\nKapinoihan jokainen\nKeväimessä nuoruuden;\nVaan ken hylkää kokonaan\nKeskustansa -- sammuuhan\nSemmoinen!\n\nKoti, perhe lähtöpää,\nJoka voimat synnyttää;\nVoimasi kun raukeaa,\nKoti taas ne uudistaa;\nMuista tää!\n\nKaiken keskus, mik' on se?\nJumalaks sen sanomme.\nSiit' on alku, siihen päin\nJoukottain ja yksittäin\nTähtäämme.\n\nValaisetko maailmaa? --\nSiitä kiitä keskustaa!\nHiiltä, voimaa, liekkiä\nSaitko? -- niinpä lämmitä!\nSe velvoittaa.\n\nTunne luonto-emomme,\nSiin' on yhteiskotimme!\nJos sun keinomaailma\nPirstoaa, taas palaja\nLuonnolle!\n\nHedelmätä kantaen\nPuu on keskus oksien.\nMeidän keskus kansamme,\nSille työmme kannamme\nJokainen.\n\nTaivaan tähdet keskustaa\nMuistavat; niin myöskin maa\nKiertää ympär' auringon.\nMeidän keskus maamme on,\nIsänmaa.\n\n\n\nNUORTEN LIITTO.\n\nNuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,\nOn kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:\nSulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,\nRannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.\n\nPönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs,\nMutta muista, uuden polven uutta luotava on myös,\nUutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion,\nUutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.\n\nNouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin,\nSydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin.\nValvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan,\nMyrsky tulkoon, elköön meille epätoivo milloinkaan!\n\n\n\nVANHA VAMMA.\n\nMinua uskot sairahaksi?\nSairas olen tosiaan.\nIäkseni jäänkin sairahaksi,\nJoll'et joudu avukseni vaan:\nSydämeeni veristävän nuolen\nNeljä vuotta sitten linkosit,\nLuulit ehkä, että siitä kuolen\nKuolisin, jos sinä kuolisit.\n\n\n\nNUOLIEN LIESI.\n\nHän, jonka ei jalka voi ylttyä maahan,\nHän ilmojen linnoista laulaa,\nTai korkeill' oksilla istuen kaukaa\nHän maalaa kultansa kaulaa.\n\nMut, jonka on elämä tempaissut maahan,\nSen töihin ja murhetten luolaan,\nHän rintansa ahjossa laulunsa paahtaa\nJa kastaa ne elämän suolaan.\n\nHän laulunsa nuolet sinnepäin tähtää,\nMiss' ihmisen on vihamiesi.\nHän itse on sotamies ihmisyyden,\nHänen rintansa nuolien liesi.\n\n27/12\n\n\n\n\n\nVUOSI 1903\n\n\n\nHULLUUDEN KAAOS.\n\n        Sairauden lähde on raakuus;\n        terveyden ihanteellisuus.\n\nOnkohan maailmassa\n    muita kuin hulluja?\nToki eri hulluutta hoippuu\n    kullakin portaalla.\n\nHimokin, kiihko ja raivo\n    sairast' on hulluutta;\nKaikki mikä rantansa rikkoo,\n    purkaen kaaosta.\n\nJuonien koukut ja konnuus,\n    viekkaus, kavallus --\nEläimen viisaus niiss' on,\n    ihmisen hullaannus.\n\nVerenjano, ahneus vallan,\n    sorranta heikomman --\nSitähän laatua sairas\n    villi on Afrikan.\n\nHulluinhuoneessa valvoo\n    eläimen kiihkot vaan,\nJollei jo voimien lähde\n    ehtynyt juostessaan.\n\nRaakuus, hulluuden kaaos,\n    vielä on valloillaan;\nViljelty mieli, oi milloin\n    tahtona ohjaat maan?\n\nPahuuden paisumus silloin\n    tulvana juoksis pois,\nKuka vain mielensairaat\n    terveiksi tehdä vois.\n\n4/1\n\n\n\nMIELEN MATO.\n\nOli ystävä mulla terve,\nOli muinen hän mielevä;\nKuin hyvän vuoden sato,\nNiin auli, lempeä.\n\nNyt raukka on mielisairas,\nEksynyt suunniltaan,\nJa ymmärryksen kato\nVei sydämenkin maan.\n\nNyt ylpeä hän on, karsas,\nKateinen kaikillen;\nPää harva heinälato\nJa sydän hallainen.\n\nOlen verrannut häntä muihin,\nViisaihin muodoltaan,\nNiin sama mielen mato\nOn heilläkin vaivanaan.\n\n8/1\n\n\n\nPERHOSEN SATU.\n\nPieni perho, lippiäinen\nKaiken talvea nukkui,\nMaailmast' ei välittännä,\nSe jos kesti tai hukkui.\n\nToki kevät perhosenkin\nNosti, nukkuvan pienen,\nRiemun tunnossa se virkkoi:\nMissä kummassa lienen!\n\nPäivä ikkunasta paistoi,\nUlos perhonen tahtoi.\nVasten ruutua se lensi --\nMinkä sille se mahtoi?\n\nSeinät vahvat vartioivat,\nNiit' ei särkeä voinut;\nYöt ja päivät kaipausta\nPerho parka on soinut.\n\nKerran iltasella lamppu\nTuvan pöydälle tuotiin,\nVapautta ylisteltiin,\nValonmaljoja juotiin.\n\nPerho innostuikin siitä,\nJa sen hurmaus voitti!\nValon lampussa hän löysi,\nSiihen rynnätä koitti.\n\nPerho lampun luona liiti,\nSepä vast' oli mieleen!\nMutta kiihkossa hän kiiti\nAivan liekkien kieleen.\n\nRaukan siivet korventuivat,\nPaloi pienosen rinta.\nKallis onkin maailmassa\nValon voittojen hinta.\n\nPain. tammikuussa.\n\n\n\nULLA RIEPU.\n\nEi saarnan loimia, kuteita\nUlla parka kuullut kirkossa;\nVaan kuulipa hän säveleitä\nJa näki ympärillään meitä.\n\nHän yhtyi veisumme hyrinään,\nVaikk'ei hän värsystä tiennytkään\nHänt' ääni vei ja tunne johti,\nYks kaikki sitten mitä kohti.\n\nKun missä näki hän kyyneltä,\nAlkoi hänkin raukka tyrskiä.\nNiin taudin laajemmas hän johti,\nEi tiennyt miksi, mitä kohti.\n\nKun tultiin kirkosta maailmaan,\nUlla nouti joka tunnettaan:\nSen armaan, jota tänään kätti,\nHän vaihtoi huomenna ja jätti.\n\n16/1\n\n\n\nTUNNELMAN VALTA.\n\nJuveliseppiä maailmassa\nNuor' Ulla eniten rakastaa,\nJa kellä suuri on kultakassa,\nHän sille kaikkensa lahjoittaa.\n\nNiin Ulla Riepu, kun ikkunassa\nHän näki kiiltävän koristeen,\nHän syttyi, leimusi valkeassa,\nMöi itsensä, osti sen omakseen.\n\n21/1\n\n\n\nEI RAUHAA SAA.\n\nKuukauden paikassa Ulla vain\nOn tyyni ja työssä viihtyy.\nSitten ei ryhtiä, rauhaa saa,\nVaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.\n\nTyö orjuutt' on, koti orjala\nJa ihmiset ilkimykset;\nMuu maailma kullan kultala,\nJossa hellut ja helkytykset.\n\nMaat liian tuttuja täällä on\nJa ilma on aina paha;\nEi muuta tääll' ole kelpaavaa\nKuin raha ja raha ja raha.\n\nVaan rahasta -- kaikista vaaditaan\nTääll' aina työtä ja työtä;\nEi huviakaan edes ilman saa,\nEi särvintä leivän myötä.\n\nNiin pääsikin Ulla Riepu pois --\nKuukauden paikassa viihtyy.\nSitten ei ryhtiä, rauhaa saa,\nVaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.\n\n2/2\n\n\n\nKAUHUTAUTI.\n\nKoirat raivohon sairastuivat --\nSep' oli kamalata!\nPurivat eläintä, ihmistä monta,\nAinakin liki sata.\n\nMutta kun ihmiset raivostuivat --\nHouraantuivat mieleltään --\nPurivat, tappoivat tuhansia\nIhmisiä, veljiään,\n\nMyrkyttivät jopa miljoonia\nNiinkuin ei peto tee yksikään.\nRaukat ne potevat onnettomasti,\nTuskia kärsien kuoloon asti.\n\nMilloin, oi parantuu tää raivo?\nMissä on Pasteurin lääkekaivo?\n\n21/1\n\n\n\nTARTTUVAN TAUDIN AJALLA.\n\nElegia.\n\nPakotusvoima julma\n    ja mielivaltainen\nMaailman kulkuun tarttuu toisinaan.\nRaihnaisen maankin rinnan\n    se kourii kuumeesen\nAjaen vuoret tulta suitsemaan.\n\nKansatkin kuumesairaat\n    saa houretuskia,\nTarttuva kauhumyrkky valtaa saa.\nRakkaus raivoon vaihtuu\n    ja rauhan aatrasta\nÄrtyinen käärmekalpa puhkeaa.\n\nKansasta kansaan kulkee\n    sen taudin myrkytys,\nHallana hiipivät sen askeleet.\nKauhistus sille kaunis\n    on maa, sen järjestys,\nRiemuna heikon tuskat, kyyneleet.\n\nLuonnonkin lait se hylkää,\n    lait järki ihmisten,\nHulluuden lait sit' yksin hurmaa vaan.\nVieras on sille toivo\n    jalojen sydänten --\nHimoko voisi kuulla tuntoaan!\n\nMissä, oi, luonnon herra,\n    on luontos viljelys?\nOdotustuskiin kuolee oikeus.\nJumala, missä liikkuu\n    sun tahtos hengitys?\nHaudasta milloin nouset, rakkaus?\n\nTaivaasen täält' et jouda\n    maan päältä astumaan.\nEtnojen rinnat laita leppymään.\nSankarit kansoista tee\n    suokylmää perkaamaan --\nMielemme puhdista tok' ensistään!\n\n31/1\n\n\n\nVIEL' ONKO KEN JÄRJESSÄÄN?\n\nKun juhannus lunta tuopi\nJa halloja heinäkuu\nJa tammikuu vettä vihmoo --\nJo luontokin hullaantuu.\n\nKun lapsina vanhoiks tullaan,\nEttä sydämen voittaa pää,\nMut vanhus on hurjan teillä --\nSiin' onkohan mielevää?\n\nKun kiroaa äiti lastaan\nJa lapsi lyö äitiään\nJa es'valta kansaa puijaa --\nKen silloin on järjessään?\n\nJos eksyykin luonnonvoima,\nSe sokko ja tunnoton,\nVaan missä on ihmisen järki,\nHyvä tahtokin -- missä on?\n\n8/2\n\n\n\nOUTO.\n\nTuli matkustaja kerran kaupunkiin,\nUus, outo -- siksi sille juhlittiin.\nHän kuunteli muita lailla oppilaan,\nMut ilmi toi tuskin mitään omiaan.\n\nHän miellytti -- se vasta kunnon mies!\nJa oudosta vain hyvää kaikki ties.\nHän kunniapöytiin vietiin vierahaks\nJa viisaat etsivät häntä tuttavaks.\n\nToki matkustajan poltti aivoja\nJa aatos kuuma kyti rinnassa: --\nHän, hillitön, päästi irti totuuden!\nSe lensikin läpi ihmissydänten!\n\nSiit' asti vierasta ei suosittu.\nHän kaupungist' on ulos laahattu.\nEi anneta yötä -- joskus torppihin\nOn rohkea sentään päässyt yöksikin.\n\nJa totuuden ken pääsi paikallen? --\nSe juoru ilkeä on, valheinen.\nSe kyyn on kylväjä; häijy häväistys\nSen jälkiä juokselee kuin ilkimys.\n\n11/2\n\n\n\nPIENI.\n\n\"Olen pieni, oi, liian pieni!\nKetä puoltaa voisin tai vastustaa?\nOvat pieniä polkuja tieni! --\"\nViheliäinen raukka näin ruikuttaa.\n\nOlet pieni, halpa ja pieni,\nEt uskoa Daavidin tunnekaan;\nSinä vaivainen tattisieni,\nJoka maailman jalkoihin tallataan.\n\nOlet pienisieluinen raiska,\nSuurt' itseäs, kansaasi, hyljeksit,\nOman onnesi onkija laiska,\nJoka maasi mainetta syljeksit.\n\nSin' et näe kuin itses aina,\nOmat hetkiset toivos ja nautintos;\nSua maasi murheet ei paina --\nSiin' on sun pienuutes, turmios.\n\nMene, kurja! -- Meillä on muuri:\nOn turvamme kansain oikeus.\nKun Jumala on pienissä suuri,\nOn hänestä meidänkin rohkeus.\n\n17/2\n\n\n\nERÄISSÄ HOPEAHÄISSÄ.\n\nHopea -- mikä on hopea?\nLoisto kylmä ja kopea.\nLumen kiilto ja kimallus\nTalviauringon valossa.\nVasta, kun kevät sulatti\nLumen maasta, jään vesistä,\nVuoti siunaus suvelle.\n\nKuuvaloa kalpeata\nOn hopean kylmä hohto.\nVasta, kun syleili kaksi\nKaihomieltä kuuvalossa,\nKuiskaten kodin suloa: --\nKuu kumotti aurinkona,\nMuuttui kullaksi hopea.\n\nMitä on hiuksien hopea,\nVaikka vanhalla iällä? --\nPelkkä kuiva kuusen naava\nTalvikuutamon valossa.\nVasta taistelun, tekojen\nKunniallisten kulusta\nHapset hohti kunniata,\nPääkin arvossa yleni.\n\nOnni kahden kaihomielen,\nJotka kerran kuutamossa\nSormet sormihin limitti!\nOsasitte oivalsitte\nRakkautenne tulessa\nTehdä kullaksi hopean.\n\nMikä on kulta? -- Ruokamulta,\nJohon rakkaus ripotti\nAattehensa armahimmat,\nEttä vilja versostuisi\nKansan kasvavan varaksi.\n\nKansa -- siinä on sukunne,\nSiinä lapset, laaja perhe!\nSitä kannattaa syleillä,\nSille uhrata elämä,\nSiinä uudesti eläen.\n\n24/2\n\n\n\nTH. REININ\n\nerotessa yliopiston sijaiskanslerin virasta.\n\nHän tammi muodoltaan on vakava\nJa yhtä vankka oikeudessa.\nEi suutaan soita, vaan kun lausahtaa,\nNiin kultaa lausuu paljon painavaa.\nKun Miestä aattelen, niin innostun\nJa kyyneleihin asti liikutun!\nOn onnellinen kansa, joka ties,\nEtt' oma poika sill' on moinen mies;\nViel' onnellisempi, jos seuraamaan\nSe valmis on tät' uskollisintaan.\n\nMit' olet meille, mitä tuleville,\nEi kerrota nyt näille kuuleville.\nSe siemen, jota kylvit, viljoina\nSe nousee nousevissa polvissa.\nJa taas, kun tässä maassa harhaus\nOn selvinnyt, kun voittaa oikeus,\nNiin tahtos voittaa, nimes uudestaan,\nKuin johtotähti, käypi paistamaan,\nJa Suomen kansan kunniasta se\nEi sammu yössäkään, ei himmene.\n\n4/4\n\n\n\nKESÄ ILMESTYY.\n\nOn aamu rauhaa hiljaista,\nMut ilma vallan valkea:\nLumi astuu maahan taivaasta\nKuin impi villaverho.\nS'on kevät talvivaipassa,\nSen läikkyy lämmin rinnasta\nJa tuulelma sen huulilta\nJuo mettä niinkuin perho. --\n    Immyt valkeavaippainen\n    Hiipii lehtohon rannallen.\n\nEi lunta -- vettä vihmoo nyt\nJa ilman immet villityt\nNe metsää haltioivat.\nViu vau, viu vau! --\nJa halki taivaan, halki maan\nNuor henki huokuu voimiaan,\nSen luomislaulut soivat.\nViu, vau, viu vau!\n\nNuor aalto rantaa rakastaa\nJa roudan rinta halkeaa,\nMaan voima uhkuaapi,\nTouhinalla kiihkosalla.\nNäin luonto syntyy uudestaan,\nKäy helmimään ja kukkimaan,\nSuur usko silmät saapi,\nToivoellen, ennustellen.\n\n       *    *    *\n\nOn hiljaista, taas hiljaista,\nEi lunta näy nyt oksilla,\nVaan taivaan helmihohtoa\nJa kaikuu linnun soitto.\nJo kevät talvivaipastaan\nOn paljastunut vellomaan. --\nKas kirkkaassa veen kalvossa\nJo päilyy päivän voitto!\n    Immyt vihreävaippainen\n    Nousee kylvystä aaltojen.\n\n16/4\n\n\n\nENEMPI TILAA.\n\nTe hourujen huoneita laittakaa\nJa vankilat vahvanmoiset!\nJo joukkoja jyskii portilla\nJa matkalla riehuu toiset.\n\nKun irti on valtio saumoistaan,\nLainvanteita päämies katkoo,\nNiin kansakin hulluna, raivossaan\nJalot, oikeat ohjeet ratkoo.\n\nSiis rohtoa kansalle keitellään,\nUnirohto -- sitten rauta:\nJos viina ei tuutisi viihtymään,\nNiin eiköhän kahleet auta!\n\nHe juovat ja naivatkin lohdukseen --\nMitä muut' olis harrastusta! --\nMut onnetta riutuvat matkalleen\nJa sammuvat -- yö on musta.\n\nTää vaivaiskoppihin korjataan,\nTuo puetaan valtion rautaan,\nNuo hourujen huoneessa ruokitaan,\nMuut kirkkomme siunaa hautaan.\n\nVaan valtioviisaus nostaa pään,\nYlös kiiveten korkealle,\nJa sieltä se näyttää nyrkkiään\nTuolle joukolle kirkuvalle.\n\n22/4\n\n\n\nKANSALAISMARSSI.\n\nVäkivalta pois maasta ja turma!\nAlas veljien vaino ja surma!\nPois miekkavalta, sana soimaan!\nValo, oikeus, vapaus voimaan!\nPois ilkeä sorto ja itsekkyys,\nRuma, kunniaton, loka, kuona se on,\nJota hävetä saa\nKoko kansa ja maa.\nSuur ihmisyys, suur ihmisyys,\nKas siinä kansojen kestävyys!\n\nAlas ryömijä, kerjäläishoukko!\nYlös työmiehet, kunnian joukko!\nPajat aukaiskaamme, paljat soimaan!\nKansan arvo ja ansio voimaan!\nPois tyhmyys, kunnoton typeryys!\nKäsi taitamaton\nPula ainainen on,\nSiitä kärsiä saa\nKoko kansa ja maa.\nSuur ihmisyys, suur ihmisyys\nKas siinä kansojen kestävyys.\n\nVihamiehemme, luottaen rautaan,\nPani oikeuskirjamme hautaan.\nMeiss' eläköön, -- oi Jumal' auta! --\nLaki voimallisempi kuin rauta!\nTulihehkuinen, työjalo henkevyys!\nKäy soihdulla ties,\nTee työsi kuin mies,\nOn väistyvä yö\nJa voittava työ.\nSuur ihmisyys, suur ihmisyys,\nKas siinä kansojen kestävyys.\n\nOle suomalais-ihminen aina,\nOma leimasi töihisi paina,\nJalo, puhdas, kirkas -- sehän voittaa,\nKevät luontomme toivoa soittaa.\nVala uusihin muotoihin entisyys!\nSinä päivin ja öin\nLain johtoisin töin\nIes päältäsi luo,\nUus aika taas tuo!\nSuur ihmisyys, suur ihmisyys,\nKas siinä kansojen kestävyys.\n\nAlas rosvojen urkkijavalta!\nYlös nousemme sorronkin alta.\nMeit' uhkaa vaino! -- omatunto!\nKun valvonet, kestäähän kunto.\nTuhat tuskaakin ennenkuin kelmiys.\nMikä kehnoa on,\nPois lohjetkohon.\nMikä tervettä jää,\nSen pystyssä pää.\nSuur ihmisyys, suur ihmisyys,\nKas siinä kansojen kestävyys.\n\nMekö loisimme valtion karjan,\nMekö teuras-valmihin sarjan?\nMe työmieskansa! Työmme juuri\nMaan onnen on ponsi ja muuri.\nPois rauhamme sorto ja lemmettyys!\nMiss' oikeus on\nPyhä, lahjomaton,\nSe Suomen on maa,\nSe työn kotimaa.\nSiell' ihmisyys, suur ihmisyys\nOn kansan voima ja kestävyys.\n\n28/4\n\n\n\nVAPAUDESTA.\n\nAmerikan Suomi-opiston kesäjuhlaan 1903.\n\nVaikk' olisit vapaa kuin taivaan lintu,\nKuin indiaanikin metsissään,\nMut tiedotonna jos tietäs kuljet,\nNiin eksyt, harhailet yhtenään.\n\nVaikk' olisit vapaa kuin pohjatuuli,\nKuin halla hävitysretkillään,\nMut hyvää tahtoa vailla vaellat --\nEt parempi rosvoa ensinkään.\n\nVaikk' olisit vapaa kuin pimeys maassa,\nJot' yö ja jäätikkö valloittaa,\nNiin vailla lämmintä, valkeutta,\nElämäsi vaan olis kuolemaa.\n\nJa vapautesi vaikk' olis suuri\nKuin meren oikkusten aaltojen,\nNiin elämän aatetta suurta vailla\nSin' olisit mieletön lastunen.\n\nMut vaikka raskaissa kahleiss' oisit,\nKun totuuden tiedät ja oikein teet,\nNiin lohdutusta ja voimaa tunnet,\nVaikk' uhkaa aallot ja pauanteet!\n\nOi vapaus kaunis ja vapaus suuri!\nSun hyvä tahto vain ansaitsee;\nSun ansaitseepi, ken oikeudesta\nJa ihmisarvosta taistelee.\n\n\n\nONNETON HEIKKOUS.\n\nOlit rauha lempeä luonnoltasi,\nKuin Vuoksen niskakin uomassaan,\nMutt' edistykselle taistovalmis,\nKuin koski kuohuva matkallaan.\n\nKuin pilvi, täynnänsä salamoita,\nOn tyyni, kunnes se laukeaa,\nNiin vapausrientoinen, myrskyrinta\nSin' olit, halveksit kuolemaa.\n\nSun toimentult' oli rinnassasi\nJa voimauksien valkeaa,\nVaan miksi käänsit sen vastahasi,\nOi miks'et etsinyt sortajaa!\n\nEi, -- hätälaukaus sulta pääsi,\nKuin etuvartijan varoitus:\nSun uskos kansasi kuntoon horjui,\nKuin Caton -- -- onneton heikkous!\n\n11/6\n\n\n\nVALKORUUSU.\n\nRuusu valkea, puhdas ruusu,\nKosken pienen partahalla,\nKevään varhaisen vieno kukka,\nSinua muistelen maailmalla.\n\nIhmisrinnalle mik' on kallis,\nKaiken parhaani sulle soisin.\nMut on kallihin puhdas ruusu --\nMitä sulle siis antaa voisin?\n\n21/6\n\n\n\nKAARLO BERGBOM 60-VUOTIAANA.\n\nProloogi juhlanäytännössä 2 p. lokakuuta.\n\nSuomi havahti; ja nuorukainen\nUnenhärmän silmästänsä hieroi.\nPäänsä nosti, katse kauas lensi,\nKevätkirkkaudessa kiiri silmä,\nSydän syvän hurmauksen tunsi,\nElämä tempasi kuin tenhovirta,\nLuonto hurmasi kuin luomiskuume,\nToimipyörre, huima touhukoski\nValtasi valitun nuorukaisen.\nIhmetyksin itsensä hän tunsi,\nAjan aallokossa telmehtivän,\nSydämessä suuret intokiihkot,\nLevottomat luomisliekit päässä,\nTaikasauvana kädessä taide,\nKun etehen kansansa hän astui. --\nSuomen kansa odotti kuin lapsi\nEnsi joulua tai juhannusta.\n\nElämä on laaja, luonto suuri,\nMeri rannaton on kaikkisuus.\nMutta urhopa elämän merta\nTunsi leikeltyinä leikkaleiksi,\nTunsi toimitaiteen siivekkään.\n\nTaide, innostuksen taikalintu,\nKehyksihin kutsui maailmoita,\nElämän kirjokangasta avasi,\nOsatöihin otti luonnonpiirit,\nKutsui kuin elämän päämies itse\nElämäst' esille annoksia,\n\nPienoispiirihin lumosi suurta,\nEhjän, täyden toimimaailman,\nJossa itseänsä ihmisluokat\nKaikki peittymättä peilasteli.\n\nSilloin hurmattuna huusi kansa,\nNiinkuin huutaa joukko, joka linnan\nValtavuorelta on valloittanut --\nSuomen kansan vastaisuuden turva,\nSuomenkielen linna valloitettiin.\nKansain helmivirta väylän löysi\nSuomen kansan hengen sisäjärveen.\nTaidekin löys' itsellensä kansan.\n\nMissä urho? Tuokaa kansan nähdä,\nKuka voittaja on valtavuoren! --\nTunnetaanhan ukko kuuruniska,\nSielusilmäinen ja hehkuposki,\nKerä liikkuva ja liekkiväinen,\nNäkymätön, joka kaikki näyttää. --\n\nHän se kaiken nuoruutensa palon\nSuunnannut on Suomen näyttämölle.\nMiehen tahdon, kunnon, tiedonvalon\nUhrannut on Suomen näyttämölle.\nKiskonut on tälle ainoalleen\nRoponsa, rauhansa ja sydämensä.\nMiksi? -- Että nostais elämätä,\nSuomen kansan henkielämätä,\nItseluovaks', elinvoimaiseksi,\nUutta uhkuvaksi kasvannaksi,\nKotiorsien kukittajaksi,\nHelmenhohtajaksi maailmalle!\n\nSiksi sauvaansa on heilutellut,\nKutsunut on Suomen kunnioita,\nSananmiestä, laulunsankaria,\nValon kankahalle kiehtojoita,\nTalttamiehiä ja takojoita,\nSoiton suorijoita, tanssijoita --\nEnnen muita toimitaiteen henget,\nTenhomiehet, tenhottaret naiset,\nKaikki kansa, leirit laajimmatkin,\nKaarlo Bergbomin tulesta syttyi\nYhteistyöhön, temppelin tekohon,\nJonka huippu hiipoo korkeutta:\nSuomen kansan kuolemattomuutta.\n\n\n\nEKSYTTÄJILLE.\n\nEnnen meillä miehet tohti\nKäydä vihollista kohti;\nAvomielin, avosuulla\nAntoivat sen totta kuulla.\n\nTuli vastaan mitä mahtoi,\nMiehestä mies käydä tahtoi.\nHarva suoraa miestä moitti,\nJoka oikeutta soitti.\n\nJos ken moitti -- mies sen kuuli.\n\"Syytön moite\" -- sen vei tuuli.\nMutta miehen arvo, mahti\nOli oikeuden vahti. --\n\nNyt on jäniksiä miehet,\nNiinkuin kääpiöt, niin pienet:\nNääkin taitaa käyttää kieltä,\nMutta halpaa orjamieltä.\n\nNuoleksivat kielellänsä\nJalkaa herran, käskijänsä,\nPotkijansa, polkijansa. --\nSellainen nyt altis kansa!\n\nSala-ampujoit' on toiset,\nVeljenmyöjät, kurjat loiset.\nJoku mustetolpon takaa\nTähtää veljeään ja -- makaa.\n\nSiinä meidän sankarsarja,\nSortajalle altis karja.\nMaailma, oi nähkös näitä\nSynkän vallan syöttiläitä!\n\nTotuus, oikeus heill' on suussa\nKukkuessa leipäpuussa: --\nTotuuden he vatsaan syövät,\nVääryydelle työnsä myövät.\n\nEksyttäjät, tehkää luku!\nHuutaa kerran uusi suku.\nTäynnä tuskaa, häpeätä\nMuistelee se aikaa tätä.\n\nJa jos kansa hukkuu teihin,\nEksyy teidän askeleihin,\nKiroaa se kiukussansa\nPerintöään, kahlettansa.\n\nUusi polvi, anteeks anna,\nKehnot kilvet hautaan kanna!\nOlkoon oman rintas usko\nSulle toivon aamurusko!\n\n29/10\n\n\n\nMINNE?\n\nVäki rauhaton kodin jättää.\nÄiti vanhus on ihmeissään.\nJa hän nurkassa nuorimmaltaan\nKäypi uusia tietämään.\n\n-- Kysy, poikani, veljeltäsi,\nMille maille hän matkustaa?\n-- Amerikkahan kullat kutsui,\nSiell' on dollarin kotimaa.\n\n-- Kysy nuorelta siskoltasi,\nMiksi vaatteensa kokoaa?\n-- Ruotsin rikkahat häntä hempii,\nTanska pestiä tarjoaa.\n\n-- Kenen seuroja serkkus etsii,\nNe kun jättivät kotimaan?\n-- Ehkä Islanti -- kaikki rannat\nMeille laskevat verkkojaan.\n\n-- Mille ilmoille itse eksyt,\nMinne poikani vietellään?\n-- Siperiassa on vielä väljää,\nMinä vierinen Venäjään.\n\n-- Kotimaatasi kuka kyntää?\n-- Mielivalta sen viljelee.\n-- Kuka vanhempas täällä vaalii?\n-- Hauta heikkoja korjannee.\n\n-- Jätät maasiko vierahalle?\nKansas tuulihin kylvetään!\nSitte kehdosta orja nousee\nIsäin peltoja kyntämään.\n\n-- Orja nouseeko! -- Sit' en sallis! --\nSiunaa, äitini, lapsias,\nEttä maamme ois meille kallis,\nKansa vapaa ja kunnokas!\n\n4-5/11\n\n\n\nLUOJAN LINNULLE.\n\nMiks' ei rintani anna rauhaa?\nPolttaa päivin ja polttaa öin.\nLuojan lintu, oi, missä lennät?\nRiennä luokseni hyvin töin!\n\nSydän riistä mun rinnastani,\nEttä hetkenkin hoivaa saan;\nLuojan lääkitä vie se sinne,\nMiss' ei haavoita kiihkot maan!\n\nLuojan kämmenen päälle laske\nSydän parkani uutumaan,\nLuojan puhtaaksi puserrella --\nSitten mulle tuo uudestaan.\n\nMinä vuoksena voimallisna\nSitten kansani kirkastan,\nSuomen Indus- ja Oxusvirrat\nJohdan korpihin maailman.\n\nLuojan lintu, oi, missä viivyt?\nSydän kärsivä kanna pois,\nEttä voimien lähtehestä\nIkiterveyden se jois!\n\n15/11\n\n\n\nODOTTAESSA.\n\n  Suur kaikkisuus!\nSun käskyäs noutaa vanhus kuu,\nKun väistyy se pois tai palautuu,\nSua palvellessaan.\nSua auringon tahto tottelee,\nKun pimenee se tai valkenee,\nSua seuratessaan.\n\n  Suur kaikkisuus!\nSinä tähtiä käsket leiristään\nJa ne lähtevät noutain mielellään\nSun ymmärrystäs.\nKun soihtuja ihmismaailmaan\nSinä syttelet, käyvät ne matkoillaan\nSun järjestystäs.\n\n  Suur kaikkisuus!\nSua elämä tottelee ja työ.\nSun tahdissasi ajan suonet lyö\nJa aalto hakkaa.\nSun tahdostasi lumi valtaa maan;\nKun lämmintä lainaat uudestaan,\nNiin talvi lakkaa.\n\n  Suur kaikkisuus!\nNyt pimeätä on ja odotetaan;\nTuo valkeusmiehesi päälle maan,\nSen auringoksi!\nMoni sydän on synkkä ja eksynyt,\nTuo kynttiläkruunusi edes nyt\nYövartioksi!\n\n  Suur kaikkisuus!\nSinä ihmisen kunkin aikanaan\nMyös heität rannalle oudon maan, --\nHän sammuu täällä.\nSinä kansamme joulupuuksi tee,\nJok' itse on kirkas ja valaisee\nMyös muut maan päällä!\n\n  Suur kaikkisuus!\nMe odotamme sulta suurempaa,\nJoka maamme ja kansan kirkastaa\nJa liekkiin luopi.\nSe suur on takana talven, yön\nJa takana raskaan päivätyön --\nSuur voiton tuopi.\n\n  Suur valon vallan kaikkisuus,\nLuo meille uhrisydän uus! --\nSe voiman suopi.\n\n11/12\n\n\n\nMYRSKY HULLUJEN HUONEESSA.\n\nEilen ilma viihtyi rauhassa,\nVähentyi holhoushuolet.\nMonta viisasta sanaa lausuivat\nHullut ja mielipuolet.\nToivottiin parempaa.\n\nMutta yölläpä jo vaihtui sää --\nMyrsky lentäen pauhaa\nEikä hullujen huonekunnassa\nTunneta viisaan rauhaa,\nLevoton pelko vaan!\n\nTuonpa aivot myrsky herpaisee:\nHän on neuvoton, myöntää,\nKuinka holhoja tehdä tahtookin;\nAivotyön itse hän työntää\nLuotansa, loikoen.\n\nTuon taas aivot myrsky kiihottaa! --\nHurja hän riehuu ja liehuu,\nItse yltyen, muihin hyökäten,\nTuskissa kuumeen kiehuu,\nMyrskyten myrskyssä.\n\nSuurin hulluus kohtaa holhojan:\nSairaita tyrmiin sulkee,\nJäänä kylmänä kuulee huutoja, --\nJulminta tehdä julkee\nHullujen päämies tää.\n\nTaivas pilvess', usva aivoissa,\nMielissä myrsky pauhaa.\nTaivas, seesty jo, päivä paljastu,\nLahjoita, luonto, rauhaa\nHulluuden kurjuuteen!\n\nLuonto sairastaa kuin ihmiset,\nLuonnon taudit on meidän.\nMissä tahtomme, mielentarmomme?\nTeidän on voitto, teidän\nVallassa myrskyt myös!\n\n\n\nSUUTTUNUT.\n\nHän oli suuttunut, miel' oli paha,\nKielikin pureva kuin vesisaha,\nKetä tuli vastaan, leikkasi niitä,\nMut oli muutamat kovaa kuin piitä:\nPurasivat vastaan, särkivät kielen,\nVerille rikkoivat vihaisen mielen.\n\nMiel'paha laajeni, taajeni, suurtui,\nPitkäksi aikaa joukkohon juurtui.\nSuuttunut tuskansa tulvia suri:\nMiks oli hillitön, ensiksi puri?\nElinilo karkasi -- minne? ei tietty,\nVaikka jo kauan on neuvoja pietty.\n\n\n\nHE JA ME.\n\nTaas ratsuja villejä kengitetään\nSun nuoria viljojas polkemaan,\nJa vainonvoimia yllytetään\nSun kirkkosi, koulusi kaadantaan.\nSinä lempeä, lauhkea suomalainen\nVain kynnät ja kylvät ja kirkkoa käyt,\nKuin ystävä sortajallesi näyt,\nKuin laps' olet luottava, uskovainen.\n\nSun yhteis-onnesi pohjalta jo\nPois paasia, parsia riistellään,\nLain turva, sun kattosi mainio,\nSe kelvottomaksi nyt kiistetään.\nSinä lempeä, laupias suomalainen\nNäet untasi, nukkuen rauhassa yöt\nJa tyynesti toimitat päiväsi työt,\nOlet ihmisten oikeutt' uskovainen.\n\nSun kielesi, joka sun sieluas soi\nJa jok' on sun elämäs hengitys,\nSen vieras suustasi kiskoa voi --\nSitä räiskyy ratsujen kengitys!\nSinä huoleton, rauhainen suomalainen\nVain nauttien lauloit, leikit ja joit\nJa huomispäivälle velkoja toit,\nKuin lammaslaum' olit hajanainen.\n\nKun luonasi Kaakkolan kartanomies\nKäy perintö-onneas arpomaan,\nSinä neuloista kiistelet, veljesi ies\nJa oikeus -- niitä et huomaakaan.\nSinä lohdutat itseäs Euroopalla,\nMut rakkaus sulla on tunnetta vaan,\nTeon mieheksi milloin kasvanetkaan,\nKun keskoista työmme on kaikkialla?\n\nHe meidän keskellä keksivät kyyn,\nSen auttavat uusia poikimaan;\nMe toistamme syytämme, vaan oman syyn --\nSen milloin riennämme korjaamaan?\nMeit' auta ei maailman valtain kunto,\nJos lahkot kansamme juuria syö:\nMeit' auttaa veljekäs toimi ja työ,\nJalouhrinen, voimakas yhteistunto.\n\n\n\nLASTU ULAPALLA.\n\nLastulla orava laskee\nSalmen selkää.\nSiipipurjein lintu liitää\nEikä pelkää.\nIhminenkö raukka rannalla\nKuihtuis' orjana?\n\nSuuri lastu kaarilaita\nEikö kantais? --\nSen kun sukkulaksi laittais,\nSiivet antais -- -- --\nEikö halki ulapan se veis,\nKun sit' ohjaeleis?\n\nKaksi nuorta lastun laittaa\nSukkulaksi;\nTyöntävät sen lainehille\nKulkijaksi;\nUskaltavat sillä avaraan,\nOutoon maailmaan.\n\nKahta nuorta aalto kantaa,\nHyppii hyrsky,\nEi näy ystävää, ei rantaa,\nSoittaa myrsky.\nVenheväki käyttää voimiaan,\nMitä tulkoonkaan.\n\nTuntevat ne tuulta, tuskaa\nNuoret kaksi.\nVenhe vuotaa, laidat ruskaa. --\nAuttajaksi\nRakkaus on mahti tenhokas,\nKäytä voimias!\n\nLastulla orava laskee\nSalmen selkää.\nSiipipurjein lintu liitää\nEikä pelkää.\nIhminenkö raukka rannalla\nKuihtuis' orjana?\n\n\n\nRASKAS SYKSY.\n\nSyysmyrsky löi lehdet puista\nJa kukkaset maahan kaas;\nVei elämält' ihanan kruunun --\nMutta palajaa kukka taas.\n\nYöhallat ja kaakon kylmät\nNe talvensi meidän maan,\nJa kotipihan pääskyset poistui --\nNe palajavat aikanaan.\n\nSuur kurkien parvi kertyi\nYli kaupungin kirkumaan.\nNe pakenevat, neuvoen toistaan,\nVaan palajavat aikanaan.\n\nKoko maatani myrsky riisti,\nVei viattomat lapsetkin,\nVei taimissa vastaisen viljan. --\nHeissä toivoa rakastin.\n\nSyys julmuri! Kansani lapset\nNoin kylvätkö maailmaan?\nTai auringon kanssako kerran\nNe maahansa kutsutaan?\n\n\n\nSVEITSIN RHEINILLÄ.\n\nSinä Rheinin rannan viinirinta impi,\nTerve kuin äidiksi syntynyt;\nSinä toimentyttö, voimakas kuin Rheinvuo,\nVapaa kuin Rheinfall kahleeton.\nSinä tohdit nostaa pääsi korkealle,\nViehätyslaulujas kuunnellaan;\nEuropan kansoja sun vapautes hurmaa,\nSorretut onneas kaipaavat.\nKaipaavat kuin alppivuoren raikast' ilmaa,\nTerveinä paitansa nostaakseen:\nRinnalleni riennä, suori, tyttö, Suomeen\nVapauden lapsia synnyttämään!\n\n\n\nNUORELLE VELJYELLE.\n\nOi, veli autuas nuor, joka varhain saavutit vaimon!\n  Elämän viisaus suur sun sydämessäsi lie.\nViisain päin moni poikana hassuelee alas hautaan,\n  Eik' ole päällä tän maan oppinut onneas sun.\nTien jalon viittoo hän, joka noutaa tuntonsa ääntä,\n  Jollei viitottu vaan ollut jo ennen sun ties.\n\n\n\nKERRAN.\n\nJo kerran päätin, en vannonut:\nVast'edes lemmest' en laula;\nVaan sydän parka on järjellen\nAin' ollut ansa ja paula.\n\nJos sydän vait' olis tuskissaan,\nJos onnen ääneti kantais,\nEi kannel laulajan kajahtais,\nEi kielet sointuja antais.\n\nJos kerran rakkaus kuoltuaan\nEi haudastaan kohoaisi,\nSen kanssa kuolisi laulukin,\nEi kannelkaan kajahtaisi.\n\nVaan lemmen haudalla tuskat soi;\nKun lempi kuoleman voittaa,\nTaas kannel riemua kaiuttaa\nJa onnen aurinko koittaa.\n\nNiin kirkastettuna rakkaus\nMyös laulajan ylentääpi\nAin' ylle taivahan yhdeksän --\nMut tuskin sinne hän jääpi. -- -- --\n\n\n\nVIIPURIN KAUPUNGIN 500-VUOTISELLE MUISTOLLE.\n\n        Vihatkaat pahaa,\n        kiintykäät hyvään,\n        veljellinen rakkaus keskenänne olkoon\n        sydämellinen!\n\n                                 Ap. Paavali.\n\nMinä kammon ristiä, kammon uskoa,\nJos kansalle se kasvaa orjuutta,\nTai miekkavallan se maahan tuo --\nSe murhaajan oppi on.\n\nMinä kammon kulttuurikaapun kantajaa,\nJos töissään vääryyttä hän harjoittaa\nJa sentään kunniast' ylväs on,\nKuin sokea silmistään.\n\nEn ylistä minä Torkkel Voittajaa,\nEn Ruotsin miekkavallan kunniaa,\nJos kyntömiehen lyö rautamies\nTai susi jos lampaan syö.\n\nVaan oikeusvallan tuojaa ylistän,\nLain turvaajalle virren viserrän,\nJa ihmisarvolle ken suojan soi --\nEläköön muistossa hän!\n\n\n\nJAAKKO HÄKLIÄ MUISTELLEN.\n\nk. 28 p. toukok. 1902.\n\nSinut, ystävä, tapasin nuorena\nSiell' ihanassa Karjalan maassa;\nOlit vapauden ilmassa leijaillut\nKuin varsakin väljässä haassa.\n\nIlon nuorukaishengessä Suomea\nSinä näit kuin toivojen saarta;\nSinä uskalsit lähteä astumaan,\nVaikk' ylhäistä taivahan kaarta.\n\nJa nuorukaismieli, se lentävä,\nSun tiellesi kukkia kylvi;\nPiti sydämesi herkkänä, lämminnä,\nKun myrskykin telmi ja mylvi.\n\nSinä herkkä kuin laps olit uskomaan\nMitä toivoit -- kullaksi vuorta.\nJos uskosi pettikin toisinaan,\nEt kadottanut intoas nuorta.\n\nSinä aatteita linkosit ilmoillen,\nNiin ilotulin valkasit tiesi;\nMoni aatekin sammahti kylmeten,\nEi sammunut sydämesi liesi.\n\nMitä kultia voittanut lienetkin,\nOn kuollutta kultien loiste,\nMut ilos oli elävä ja lämpöisin\nSun sydämesi päivänpaiste.\n\nKovin kaipaillaan, kovin tarvis on\nValon kirkasta heijastusta:\nSuru maassa on haikea, neuvoton\nJa auringon silmä on musta.\n\n\n\nKYYHKYN POJAT.\n\nKuusi suojas oksillansa\nKyyhkylinnun pesää,\nJossa emo poikiansa\nHoiti kaiken kesää,\nHoiti niinkuin äiti aivan,\nNäki yöt ja päivät vaivan.\n\nKasvoi pojat, viel' ei lennä --\nKuherrusta kuultiin:\n\"Pakohon täst' ei nyt mennä\",\nPesässä niin luultiin,\nVaikka usein pesän luoksi\nKalle Villen kanssa juoksi.\n\n\"Häkkilinnut siivot noista\nKyyhkysistä saisi;\nOispa hauskaa kaikenmoista,\nKun nuo kasvattaisi.\"\nVaan ei poikain päähän lennä,\nMit' ois häkkiin itse mennä.\n\nPoiss' on emo. Pienet puusta\nHäkkiin työnnetähän;\nNähdäkkään ei saa ne kuusta --\nKylään riennetähän.\nSiellä kauhistuvat uutta --\nRautahäkin vankeutta.\n\nVille, Kalle ylpeästi\nVoitto-riemuissansa\nÄidilleen nyt kiireisesti\nNäytti saalistansa:\n\"Onhan saalis kumma saatu,\nÄiti, huomaappas sen laatu!\"\n\nMurentui nyt äidin mieli,\nKasvot synkistyivät,\nNuhteihin sai hellä kieli,\nSilmät kyyneltyivät:\n\"Vapahtakoon voima Herran\nTeitä orjuudesta kerran!\n\nJoutuin linnut paikkahansa\nViekää! Rukoilkaatte,\nEttä vapauden kansa\nAina olla saatte,\nEikä häkkilinnun lailla,\nOrjat lain turvaa vailla.\"\n\n\n\nAAMUTOITOTUS.\n\nTutu tuu, jo päivä koittaa,\nTutu tuu, jo paimen soittaa\nLaitumelle laumojaan:\nLaajan laakson ruohomaan,\nVirran vieremille\nMiss' on paimenille\nKukkakumpu, marjamaa,\nMissä lauma rauhan saa\nRehoittaa.\nAhdas laidun, lauma nälkäinen\nSyy on paimenten. --\nTutu tuu, jo kellot kaikuu,\nTutu tuu, jo torvet raikuu:\nRiemu aamun, rauha illallen.\n\n\n\nPÄIVÄN LASKUSSA.\n\nMetsäjärven rannalla\nIstuin, surin, surin:\nMiks on musta maailma,\nNurja, nurin kurin?\n\nPäivä yöhön pakenee,\nVäistyi immyt multa.\nKuka tyttö kestänee\nSydämeni tulta.\nYö jo läheneekin, yö,\nSynkkä sydämeni lyö.\n\nMutta yöstä -- kuulenko? --\nRastas, rastas soittaa!\nLaulun voiman tunnen jo,\nSiinä valkeus voittaa.\nMinä jollen voittaiskaan,\nKunhan valkeus voittaa vaan.\n\nKirkas järvi, rannallas\nKyyneleenä päilyn;\nAurinko, tuo suudelmasi\nSulle, sulle säilyn! --\n\n\n\n\n\nVUOSI 1904.\n\n\n\nKEVÄTKIRJE KESÄPAIKALTA.\n\nEn näe minä täällä kaunista --\nVain karkean sammalmaan\nJa kanervan, vaan en kukkia\nJa missä lie linnutkaan.\n\nOn mustia kannot honkien,\nTalon taatto möi puut ja joi.\nNyt auki on tie suvihalloillen\nJa tuimina tuulet soi.\n\nVaan nouseva metsä nuorta on\nJa tuoresta pihka sen;\nSe hentona horjuu, toivohon\nToki latvansa tähdäten! --\n\nKalakaijakin huutaa järvellä,\nKun saalista sielt' ei nää.\nVaan kalamies kutsuu venheessä:\n\"Tule, täällä on kiiskin pää!\"\n\nOn kiiskiä viel' ja krapuja.\nJa rannassa lapset ui.\nJos taatto vei taakse -- nuoretpa\nTaas eistymisviljaa pui. --\n\nJos pystyvät -- jollei luontoa\nNe vainoa rosvoten; --\nKun voisivat muistaa huomista\nJa heissä ois ihminen!\n\n\n\nNUORISON KEVÄTLAULU.\n\nKirjoitettu Nuorisoseuran juhlaa varten kesällä 1904.\n\nRaikkaaseen ilmaan laske jo laivas!\nVapaus valloita väljä kuin taivas!\nAvatkaa taivas, vapaiksi tuulet,\nVapaiksi ihmisen aatos ja huulet,\nVapaiksi kukka ja lintu ja keto,\nOrjaksi hukka, se ahmiva peto!\nAuringon ilmaa kaipaa maa,\nSulkuja, salpoja aukaiskaa!\n\nAukaiskaa joka lähde ja uoma,\nMissä on ihmisen innostusjuoma!\nVapaiksi voimien vuoksia luokaa,\nHengelle kasvantaoikeus suokaa:\nOikeus hyljätä kuona ja saasta,\nOikeus kasvaa taivaaseen maasta,\nOikeus elämän kukkaseen,\nHedelmäaikaan, miehuuteen.\n\nSuosumu, eksytys, painu jo yöhön!\nAuringon kanssa me nousemme työhön.\nLuontokin auringon silmissä helmii,\nElämä voimina toimii ja telmii.\nNuoriso, voimasi puhjeta anna,\nKansalles kauniita tähkiä kanna!\nHenkemme, luomisen aurinko,\nVapaaseen työhösi nouse jo!\n\n\n\nEVÄSTYS.\n\nJukka herra ja impi Aini,\nJoko loppui nyt leikkipaini?\nTuliko vakava hetki,\nAlkoi yhteinen retki?\n\nSydän sydäntä luokseen sulkee,\nRetki kukkien läpi kulkee,\nTie vie miehelään saakka,\nKuorma on onnentaakka.\n\nSärkemättä sit' onneanne\nHoitakaatte nyt toisianne,\nKoti sammoksi luokaa,\nIsänmaalle se suokaa!\n\nLaajetkoon kotikummun tuomi,\nEtt' ois kotinne koko Suomi!\nSille on onnikin vakaa,\nJoka sen maallensa jakaa.\n\n1/8\n\n\n\nERI AIKOJA.\n\n\nSILLOIN.\n\nOli laulumme nuorta silloin,\nKuin huhtikuussa leivojen;\nKevät oli toukokuuta,\nOras maasta puski pursuten.\nSydän oli herkkä, hellä,\nSen tunne läikkyi lämpöinen.\n\nKyti Suomessa päiväntulta,\nSe kukki, tuoksui liekissään;\nElämätä tuhatpäistä,\nSe pyrki julki päilymään.\nMaa, taivas -- toisillensa\nNe löivät rauhankämmentään.\n\nEli vapaus meillä silloin,\nSen etuja valvoi valkeus,\nJa näiden kesken syttyi\nIloinen, luova rakkaus.\nSen aviokylvön anti\nOli Suomen onnen runsaus.\n\nNiin toivojen vainioilla\nNuor' into aukoi nuppujaan.\nSuokarpalonkin poski\nSe syttyi elämän purppuraan.\nPunaposket, herkkukosket --\nNe hallan unhottivat vaan.\n\n\nSITTEN.\n\nJa sitten\nTuli halla, rutto, myrsky-yö,\nJoka uskon, toivon maahan lyö\nJa rakkauden viljan syö,\nJopa itse ihmis-arvon myö. --\n\nSe sitten,\nKuin mato viljapellossa\nEi säästä vuoden toivoa;\nKuin niityn vaaravalkea\nSyö heinän, hiipii nurmessa. --\n\nJa sitten\nSe puuhun, metsään leimahtaa\nJa hongat maahan ampuaa;\nMaan mustentaa ja polttaa juuret,\nSyö muistot, riistää toivot suuret.\n\nJa sitten\nSe kansan oikean ja suoran\nLyö päähän raksin, orjanuoran,\nSit' ohjaten kuin karjalaumaa\nVain syöttää puuta, heinä-aumaa.\n\nOi, sitten\nIes painaa kansan niskan, pään:\nVoit luottaa tuskin ystävään,\nKun kaikki pettää toisiansa\nJa itseäänkin pettää kansa.\n\nVaan sitten\nEi vainotuista, nääntyneistä\nEdes pyydystäjä kostu meistä,\nKun kansa kurja, onneton\nVain katkeruuden saalis on. --\n\nOi, sitten\nMeist' eläinkunta holhotaan:\n\"Syö, juo ja kuole!\" huudellaan.\nMeit' outo käsi päähän nappaa\nJa ihmistahdon meistä tappaa.\n\nNäin sitten\nSe ihminen, se kuopataan,\nKuin henkipatto, multaan maan.\nJa juhtakansa jälkeen jää --\nSe tottelee ja mökäjää.\n\n\nJÄLLEEN.\n\nOi, uusi kevätpäivä meille koita,\nSun toivojasi jälleen maalle soita!\nElämä, itseäsi auta,\nLuo auki hangen alta hauta,\nJa sinne survo ylväät\nOrjuuden pylväät!\n\nSun voimiesi helmivirrat päästä,\nElämä, irroilleen taas yöstä, jäästä!\nTaas kuohuttele voimakosket\nJa ruskottele kansan posket:\nNiin tenhomiehet nosta,\nHallayöt kosta!\n\nNiin aaltoaisi Suomen peltosarka --\nSuur voima ei lie pienen vuoksi arka\nJa kypsyis ihmisyyden laiho,\nSe kaikkein kansain yhteiskaiho;\nOis taivas yks ja meri,\nLaiva vain eri.\n\n25/9\n\n\n\nESILAULU\n\nRunokokoelmaan \"IImojen lauluja\".\n\nMerta Ilmatar ui,\nVettä velloen;\nAalto venhettä pui,\nMiestä uhmaten.\nMies käy purjetta hoitamaan\nJa laulaa vaan.\n\nMaata Ilmatar lyö,\nMetsä touhuaa.\nVaikk' on pirtissä yö,\nPerhe unta ei saa:\nSydän äidin ja lasten, ne\nKäy laululle.\n\nVerta Myrskytär käy,\nLäpi valtimon.\nToivon silmä ei näy,\nKaikki mustaa on.\nSydän lauluhun puhkeaa\nJa lohdun saa.\n\nAatos tunnetta lyö,\nSana kaiuttaa;\nPäivä vaihtuu ja yö,\nSydän aaltoaa:\nTyöhön kättämme käskee se\nJa lauluille.\n\nUkko, pauhaatko vai\nIlohelmen luot,\nMeidän lauluissa kai\nKuvas ilmi tuot.\nValot, varjotkin taivaan, maan\nNe lauletaan.\n\n5/10\n\n\n\nLOPPULAULU\n\nRunokokoelmaan \"Ilmojen lauluja\",\n\n\nSYYSKEVÄTTÄ.\n\nMinä syksyssä\nNäen kevättä:\nKun orasta\nNäen pellolla,\nKun odelmaa\nLuo niittymaa --\nNäen lasta äidin rinnoilla.\n\nSyysluonnossa\nNäen toivoa:\nPois leikaten\nKun myrsky sen,\nMik' eisty ei,\nMaan multaan vei --\nJäi lehtikanta uudelleen.\n\nKun vaihtuu sää,\nUus, nuori pää\nTaas silmät saa\nJa kukoistaa,\nSuu aukenee\nJa laulelee --\nUus kevät maata valloittaa.\n\n18/10\n\n\n\nVAIHEISSA.\n\nNäen manteren äärenä meren,\nMeren rantana mantereen;\nIlon, rauhankin ääriltä veren\nOn huomattu hyrskyneen,\nKuin auringon paistehen mentyä\nOn riehunut tuulta ja myrskyä\nJa kuolema nyrkkiä näytti.\nMut toivo taas rintoja täytti: --\nKun takana haaksirikkojen\nOli tarjona jälleen venhonen.\nEi rannatont' ole luotoa,\nEi ääretönt' elämän muotoa.\nUus aalto vain eillistä jatkaa,\nKun vaaruen vaellat matkaa.\nKäy, ystävä, tyynesti venheeseen,\nSiin' uskossa myrskyä silmäten,\nEtt' aaltokin pyrkii tyynehen\nJa ulappa kaipaa rantaa,\nTaas rantakin merta, se myrskyä,\nYö auringon silmän säihkyä --\nSun levätä tyyni vain antaa\nJa venhettä taklata, takoa,\nEtt' uhmemmin myrskyssä kantaa\nSe, kestäen maailman kuohuja.\nNäin, voittaen taikka vaipuen,\nOle ihminen, ole ihminen!\n\n6/11\n\n\n\nYHTEISNUOTTA.\n\nOli kartanon herralla kauhea,\nSuur hurtta; se monta söi lammasta\nJa haavotti viel' useamman.\nKylä siit' oli rauhaton, tuskainen\nJa valitteli kartanon herrallen.\nMut hurtta söi viel' useamman.\n\n\"Sido hillitön hurttasi kahleisiin!\"\nNiin kansan joukosta huudettiin.\nMut herra se ääneti loikoi. --\n\"Puri koirasi eilen jo lapsia!\nTapa villitty!\" -- \"Miks'ette paimenna!\"\nHuus herra ja selkäänsä oikoi.\n\nKylän paimenet juoksivat metsiä,\nSielt' etsien suuhunsa, säkkiinsä,\nJa kartanon paimen ei huoli.\nVaan syrjässä väijyvä metsämies\nHän pyssynsä luodissa keinon ties:\nHän ampui -- niin koirapa kuoli.\n\nKylä riemuitsi, mutta ei äännellyt;\nVaan kartanon herra on hurja nyt --\nHän loikomasohvansa jätti!\nHän ympäri maata on huudellut:\n\"Jalon koirani tappoivat kirotut!\" --\nJa kansaa hän ruunulle sätti.\n\nOli ääneti kansa ja kuulosti,\nSe joukkoja yhdisti, hommasi,\nEi kiistaten riidellyt suotta.\nJos herrakin haalasi joukkojaan,\nNiin kansalla valmis on puolestaan\nSuursuuntainen yhteisnuotta.\n\n21/11\n\n\n\nJÄRJESTYKÄÄ!\n\nSiitäkö soimaa viisaat, ettei polvesta polveen,\n  Taattojen kylvöjä tee lapset ja kyntöjä käy?\nRuissadon runsaan jälkeen Suomen ei kansallispelto\n  Antanut ainian vain pelkkiä ruissatoja.\nRuismaa entinen kasvaa kauroja, ohria, vehnää,\n  Paksuja palkoja luo, juurikkaitakin tuo.\nNousipa myös ahon rinnasta kukkien kultainen tarha,\n  Unhotu nousemast' ei ryyti ei pippurikaan.\nNäitä ei nää kuka silkkaan tottunut on rahariistaan:\n  Puupinot nähdä hän voi, miestä ja metsiä ei.\nTurhako lie, kun on pelloksi pengottu karkea kaski,\n  Kun jakoviljelys jo nuorison johdossa käy? --\nTään saman pellon puolesta vanhaso, nuoriso yhtyy\n  Vartiovuorelle maan parhainta punnitsemaan.\nNyt kuka toistansa toimii, soimaa toista ja solvaa,\n  Hänpä ei kauaksi nää, jalvoissa nuokkuu pää.\nEi näe suurta hän työtä, jok' yhteispontta nyt vaatii,\n  Vaatii silmiä päin kauaksi katselemaan.\nYhtenä miehenä, vartijat, tornimme huipulle nouskaa\n  Kansamme nähkää sielt', ihmiskuntakin myös!\n\nPain. 21/11\n\n\n\nEDLA SOLDAN.\n\nk. 1/12 1904.\n\nElinaikanas ympärilles\nSinä toivoja istutit,\nIsänmaallesi, toivikilles\nMonen laulajan hoivasit.\n\nMoni kukkasi nousi maalle,\nKättä kiitellen hoitajan;\nMonen linnunki maailmalle\nLaskit, kuulit sen laulavan.\n\nNäit sen nousevan, kansa kuuli,\nSin' et näyttänyt itseäs.\nLinnut lennätti purjetuuli,\nSe sun riemasti sydäntäs.\n\nNiitä seurasit korvin, silmin,\nNiinkuin äitikin lapsiaan,\nJoit' ei saavuta -- kyynelpilvin\nYksin raukenit päälle maan.\n\nSitte silmäsi kauas siirtyi,\nIltataivasta tarkaten;\nKalma kasvojes päälle piirtyi,\nMutta rauha sai sydämen.\n\nKukan kylvöä kukka tuopi --\nSinun kukkias hoidellaan;\nLaulu laulua uutta luopi --\nVielä haudallas lauletaan.\n\nPain. 5/12\n\n\n\nORJIA.\n\nVai vapaiksi mainit meitä! --\nLie vapaita oltu niin,\nKun metsissä puista puihin\nMe saalista haalittiin.\n\nKun karhun ja sutten kanssa\nMe painia löimme vaan --\nMut Untamo sitten kytki\nJalon Kullervon kahleillaan.\n\nSota syttyi ja sotia käytiin\nJa kahleita katkottiin,\nMut miekalla vietiin orjuus\nVaan ihmisten sydämiin.\n\nHimo synnytti kiihkon, vimman\nJa puolue toistaan söi;\nVeli veljensä kimppuun iski,\nIsä lapsensa orjaksi möi.\n\nOn orjia orjat vielä: --\nKäsi, jalka on kahleeton,\nMut tahto on orjan tahto,\nKun himo ylivallass' on.\n\n5/12\n\n\n\nTALVIPÄIVÄN PYSÄYS.\n\nAasian rannoilla hurmeisiin\nPimeyden valtikka haudattiin,\nUpposi yö,\nHaudast' yön yli maailman\nPäivä on nostanut valtikan --\nMaassa on alkanut valon jalotyö.\n\nKansa kun valkeuskansaa lie,\nSelvänä sille nyt siintää tie --\nAuringon tie:\nValon-ilo kuopaten kuolemaa,\nElämätä kylvää ja nostattaa,\nMuotoja luopi ja elämään vie.\n\nAuringon polkuja oivalla! --\nMurheen mustasta mullasta,\nKahleista sen,\nVapauden lapsia puhkeaa,\nElämänsä lakia ne noudattaa,\nUskoen, toivoen, laajentuen.\n\nRuhtinas aurinko säätää näin:\nKasva sun elämäsi latvaan päin,\nJuurista maa!\nLaiksesi oikea itses tee,\nKansalais-ihminen niin ylenee,\nElämän valkeus valtianaan.\n\nKasvusi nousua kiiruhda,\nEnnenkuin päiväs on vaihtuva,\nPalajava yö!\nEnnenkuin aurinko vuorossaan\nVerisenä luotasi raastetaan,\nEpätoivo huutaa ja raskas on työ.\n\nKasvusi nousua kiiruhda,\nTaas valohetkesi lyö!\n\nPain. 23/12\n\n\n\nHERRA MEITÄ VARJELE!\n\nKynttilät\nPilkkivät\nTaivahalla\nKorkealla --\nTaivaan tähtikynttilät.\n\nValkeat\nLoistivat\nAlahalla\nMaailmalla:\nMaamme kotivalkeat.\n\nVarkaat ja\nRosvotpa\nKuun ja tähdet tervata\nTahtoivat -- ei ylttyneet.\nSiit' on julmat suuttuneet.\n\nIlkeät\nPäättivät\nValot maan\nSammumaan: --\nNyt se kestää kehno työ\nJoka yö, joka yö.\n\nNouse jo,\nAurinko,\nVarjele\nKotimme,\nHerra meitä varjele!\n\n\n\nLESKI.\n\nHän miehensä kanss' aina pahast' eli,\nEi rakastanut, sen kuin tukisteli.\nMies raukka siitä kuihtui kuihtumistaan,\nPää paljahaksi kävi haivenistaan.\n\nNiin suri mies, ett' otti kuollaksensa\nJa vaimovallan jätti talollensa.\nSe tapaus kun paikkueella kuultiin,\nNiin leskeä nyt onnelliseks luultiin.\n\nEi aikaakaan, niin miehen haudan päällä\nKukoisti mit' on kukkasia täällä.\nNe vaimo armas istutti ja sääsi,\nHyvillään ehkä, miehestään kun pääsi.\n\nNiin uskottiin. Mut joka sunnuntaina\nMuut kirkkohon käy, haudalle hän aina.\nSiell' itkee nyyhkyttää hän polvisillaan,\nOn kalpea kuin hanki puhtaimmillaan.\n\nHän katuu entist' ilkeyttään siellä.\nNiin tietää toiset säälivällä miellä.\nMut toiset tuumii: itkee pahempata:\nKun ei voi löytää tukisteltavata.\n\n\n\nUHRI.\n\nNiin hoikka hän oli varreltaan\nJa hento kuin oljenkorsi,\nEtt' elämä häntä painosti\nJa vastoinkäymiset sorsi.\n\nMuut mitä kantoivat hilpeään,\nSe tuskia hälle tuotti\nJa tunto soimasi yhtenään,\nVaikk' aina hän Luojaan luotti.\n\nOli torpanpoika hän syntyjään,\nEi hennoksi häntä luultu,\nVaan kourin karkein kohdeltiin,\nEi valitusvirttään kuultu.\n\nEi sotinut vastoin yhtäkään,\nMuut mustasi häntä ja tuhri.\nKuin karitsa kärsi tuskiaan,\nTämä nälkäseutujen uhri.\n\n\n\nKOTIPÄÄSKYN KAIPAUS.\n\nKaiken yötäkin pääsky laulaa\nSuomen räystähän alla:\nMissä viivytte, Eero poika,\nPikku Paavo ja Ella?\n\nKauas, kauas te purjehditte\nMeren valtavan taaksi;\nLäpi myrskyjen teitä kantoi\nSuuri maailman haaksi.\n\nSiellä maailman markkinoilla\nEikö lintuja lennä,\nJoilta siipiä lainaisitte\nIsänmaahanne mennä?\n\nTäällä paljon on perkaamista,\nPaljon kesken on töitä,\nKäsin tehtävin raataaksenne\nPuhki päiviä, öitä.\n\nAmeriikasta ahkeruutta\nTuokaa korkea taakka,\nLuja tahto ja taitavuutta\nKotikonnulle saakka!\n\nVapauttakin, vapautta,\nJota rintamme soittaa --\nSenpä kullan me kotimaalle\nOmaks aiomme voittaa.\n\nSitte dollarin suuruisiksi\nSuomen markatkin muuttuis,\nEikä onnemme kultatähkää\nNäiltä rannoilta puuttuis.\n\nSydämenne, oi sydämenne\nIsänmaallenne tuokaa!\nUutta toivoa, rohkeutta\nSuomen lähteistä juokaa!\n\nTäällä pääskynne pieni laulaa\nKotiräystäänne alta:\nRiennä henkesi hettehille,\nNosta nuoruuden valta!\n\n\n\nSOTAMIES.\n\nHän kotiin saapui, sotamies,\nJa haavoitettuna.\nJa sodan kauhuja hän ties, --\nTies paljon kertoa.\n\nHän kertoi, kuinka luokoa\nLöi sodan viikatteet\nJa urhot vuoti hurmetta\nKuin viinin rypäleet.\n\nJa joukot kuinka talloivat\nMaan viljapeltoja\nJa kansat lyötiin -- kaupungit\nOn maassa tuhkana.\n\nSiell' äidit, lapset parkuivat\nJa saastui puhtaus.\nMut urhon maine maalle jäi --\nNiin päättyi kertomus.\n\nSen kansa kuuli kauhuissaan,\nJäi vaimot voihkaamaan:\n\"Oi, milloin vaipuu vainoojat\nJa vimma sammuukaan!\"\n\nTaas sotamies hän jatkaa: \"Ei!\nOi, kiitos Jumalan!\nMe voitimme, muut surma vei,\nMaa kärsi vierahan!\n\nJa keskellenne hoiti mun\nNaiskätten laupeus.\nSiis, ystävät, nyt riemuhun,\nPois voiton vaikerrus!\"\n\nNiin kansa kiihtyi intoihin,\nPois läksi järkevyys.\nToi riemu maljat seurahan,\nVaan väistyi ihmisyys.\n\n\n\nMYRSKY JA KOTIVÄKI.\n\nOn taivas pilvessä ja sataa --\nSen mummo eilen jo ennusti,\nKun selkää särki ja kolotti --\nNyt lieden luona puuropataa\nHän hoitaa -- mieli maassa mataa.\n\nSit' aavisti myös vanha vaari,\nKun kiljui nuorille \"joutua\"\nJa riiheen riennätti viljoja.\nNyt käyränä kuin sillan kaari\nHän ulkotöissä ui kun saari.\n\nKun tahtoo, niin ei ilma haittaa.\nMut Ulla Riepu se rentona\nOn sairasvuoteella hentona;\nPien' Anni pöytään puuron laittaa\nJa Ullakin syö, koska maittaa.\n\nVaan vasta nainut nuori pari\nOn tuskin huomannut sadesään:\nSe kahden hyöri kuin leikillään.\nKun tunne lämmin, tahto vari\nLoi liiton -- väistyi vastakari.\n\nMut Antti, vanha poika kurja.\nHän, irti päästäen julman kyyn,\nNyt lykkää naisille kaiken syyn\nSiit', ett' on maailma näin nurja\nJa myrsky täällä riehuu hurja.\n\n\n\nRUOTULAINEN.\n\n      \"Kylmä kuin kristillinen rakkaus.\"\n                       _Suomalainen puheenparsi_.\n\n\"On nähty, kuinka Jumala\nHänt' ankarasti tuomii,\nKuristaa taudin kourilla\nJa nälkävitsoin suomii.\nPois hältä otti omaiset\nJa ajalliset hellyydet.\n\nNyt Herran vihan virrassa\nHän uipi -- ken vois auttaa?\nKen hälle tohtii tarjota\nNyt pelastuksen lauttaa?\nKun tuon on tehnyt sallimus,\nOn turha tässä vastustus!\"\n\nNiin lausuu hurskas Palturi\nJa silmää ruotulaista.\n\"Tuo uskoton\", hän jatkavi,\n\"Ei koske uskovaista.\"\nVaan lapset raahaa raihnaisen\nPois synkän pirtin soppehen.\n\nSen jälkeen hurskas linnassaan\nNiin menestyy kuin aina.\nHän kirkon miesnä siunataan\nJa murhe hänt' ei paina.\nVaan seurakunnan parhaimmat\nHänt' ihannellen huomaavat.\n\nMut verta itkee ruotilas\nJa sydämess' on kanne.\n\"Oi, Herra, onko lapsias\nNuo nurjat vainoojamme?\"\nMut kirkonmies on rauhassaan --\nOn Herra hänen puolellaan.\n\n\n\nJOUTUOS!\n\nOi, joutuos, joutuos joutsenlintu\nMun orteni laulajaksi!\nEi muit' ole lintuja linnassani,\nSun kanssasi meitä on kaksi.\n\nLiki liitele, laskeu oksalleni,\nKäsvarteni tarjoan sulle.\nSiin' istuhan! rintani rikkaudesta\nMinä laulan ja -- sinäkin mulle.\n\nMinä köyhäkö? Kultia kaipaat multa!\nSinut laulankin kullakseni.\nJa kaivoksen helmiä kannan sulle,\nKun annan mun oman sydämeni.\n\n\n\nHEIKKO TUULI.\n\nMatti matkusti murhemielin\nKotirannasta maailmaan\nEikä kertoa voinut kielin,\nMitä tuskia tunsikaan.\n\nTunsi kaihoa, kaipausta,\nKetä kaipasi, mainitsen:\nTänä hetkenä silmä musta,\nToiste lie sinisilmäinen.\n\nMatti kaipasi kaikupohjaa.\nJoka sointuisi sydämeen.\nUsein kohdalle tiensä ohjaa,\nMutta eksyy mies uudelleen.\n\nMatti! tuulesi lienee heikko,\nEi vie venhettä valkamaan.\nToisin touhusi Risto veikko --\nSill' on Saara nyt polvellaan.\n\n\n\nLUONNON YÖ.\n\nOn luonnon yö kuin pääskynen,\nSe siisti, puhdas lintunen:\nSe missä laskee siipensä,\nOn siellä rauhaa, lempeä,\nKuin metsän pirtissä.\n\nTuo mulle yö, älä myrskyä\nSun siivissäsi lennätä --\nYö jälkeen raskaan päivätyön! --\nOi, toisit onnellisen yön,\nKuin alla tähtivyön!\n\nOi, pääsky mustasiipinen,\nSun rintasi on valkoinen:\nKun siipes lentoon laukeaa,\nNiin kirkas aamu aukeaa\nJa laulusta soi maa.\n\n\n\nKARPALE.\n\nMinä olen karpale -- tunnette sen?\nMinua ei turmele pakkanen;\nTalvi ei surmaa, hukka ei syö,\nPetä ei pitkä pohjolan yö,\nPoskeni hohtaa, kevät kun lyö --\nMinä olen voittaja hallojen.\n\nKirpeän karpalen -- tunnette sen,\nSuon veriruskean kyynelen.\nVoimia murheen mullasta juon,\nVirvotusjuomaa tuskille tuon,\nLohtua loitsin kansalle suon --\nYllytän voittoihin hallojen.\n\n\n\nSELIN.\n\nRakastat kaikkea oikeutta,\nIhmisyyttä ja puhtautta --\nSittenkin ilkeät kielet ja huulet\nMaineesi maahan polkevan kuulet.\n\nOlisitko enkeli -- niitä jos ois --\nParjauksilta et säilyä vois.\nPerkeleitä on maassa sen verran,\nEttä ne tahrivat taivaankin Herran.\n\n-- Kuinka siis kuljen, kuinka ma elän?\n-- Tuntosi mukaan, kuntosi mukaan,\nKääntäen parjaushulluille selän --\nParemmin ei voisi elää kukaan.\n\n\n\nKAIKKIALLA.\n\nTaivas tuolla näyttää\n  maahan laskevan,\nKerran tuonkin kohdan\n  varmaan saavutan.\n\nSaavun sinne, siellä\n  taivas loitolla.\nMatkast' ei se kiellä,\n  tie on tarjona.\n\nJatkan, jatkan matkaa --\n  suurta nähdä saan!\nTaivas unhottuupi\n  kauneudessa maan.\n\nTaivas, joka näyttää\n  loitos laskevan,\nKaikkialla maassa\n  sen nyt saavutan.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1905.\n\n\n\nPÄIVÄN SÄDE.\n\nKun päivä syksyin paistaa ikkunaan,\nSe mieleheni nostaa kukkiaan.\nMut talvi tallaa, hanki hyytää ne,\nJääkaihi kylmä kasvaa kohdalle.\nJa sydämeni herkkä lintunen\nSe päänsä siipeen painaa vaieten,\nSe tuntee talveaan\nJa lakkaa laulustaan.\n\nMut impi silloin astuu huoneesen,\nSe ruusuposki, helmisilmäinen.\nHän, hellä, puhdas, kevätsormillaan\nLyö sydämeni kielet sointumaan.\nNiin elämäni virran rantamat\nTaas kevättänsä mulle versovat,\nMaa antaa kukkiaan\nJa linnut laulujaan.\n\n12/1\n\n\n\nPÄIVÄN IMPI.\n\nImpi astui tupaseeni,\nTähtisilmä ruusunen:\nPäivä paistoi sydämeeni,\nNosti sinne kukkasen.\nMikä lie se kukkiaan,\nSydämeeni juurtuu vaan.\n\nKukka kasvaa versovasti,\nSit' ei surmi pakkanen.\nNousee kaunis kattoon asti,\nLintu istuu lehdellen.\nSielt' on sitten helkkyneet\nLaulun helmikyyneleet.\n\nKevät, hallitsekin siellä\nElämäni lähdettä.\nValtikkaa en sulta kiellä,\nSulta päivän immeltä.\nSinun käsistäsi nään\nKukat käyvän hedelmään.\n\n14/1\n\n\n\nUUSI KEVÄT.\n\nHauta se oli minun elämäni,\nYksin, aukea, kaiuton.\nNähnyt ei kenkään kyyneltäni --\nNäkihän silmäys auringon!\n\nNäkihän metsäkin ouruvettä,\nKuinka se talvea huuhtoi pois.\nSydäntä kyynele huuhtoi, että\nPalata sinne taas nuoruus vois.\n\nHautaholvini alhoon astui\nKevät-yö impenä nuorena:\nSilmäni kyyneleistä kastui,\nRiemujen aamukasteesta.\n\nKukkia immen on poskipäissä,\nToivoa silmistä säihkyää.\nMinäkin uutena, niinkuin häissä,\nTaas alan kannelta helkyttää.\n\nHiirenkorvall' on koivun lehti\nUuden elämäni tarhassa;\nVuokko ja ruusu jo aueta ehti, --\nNurmi on nuorta ja puhdasta.\n\n29/1\n\n\n\nKUN JÄLLEEN NÄIN.\n\nSiit' asti kuin sun jälleen näin,\nVoin kiitää korkeuksiin päin:\nVoin unta nähdä puhdasta,\nKuink' uudistuu tää maailma\nNiin että taivaan vertainen\nOn sydän täällä ihmisen,\nKuin järven rinta tyynellä\nMaan kuvastaa ja tähtiä. --\nSun kuvas kirkkain tähdist' on\nJa sill' on tenho auringon:\nJään vaihettaa se kukkaseen.\nYön päivään, syksyn keväimeen.\nJa mik' on vielä suurempaa:\nSe puhdistaa ja kirkastaa\nNiin että sydämeni suo\nOn kirkas lähde, helmivuo,\nJok' yltä vuoren juostessaan\nVoi rannat soittaa kukkimaan.\nSen jokaisessa helmessä\nSun kuvas päilyy tähtenä.\nOi, sinuss' uskon maailmaan\nJa aurinkohon nousevaan!\n\n25/1\n\n\n\nMAANPAOSTA PALAAVILLE.\n\nTuskaa tuntomme kerran soi katkeraan,\nKun tyly ilkeys kaahasi ruoskallaan\nVeljemme syyttömät synnyinmaastansa pois.\n\nKyynelhelmistä kuumista seppeleen\nJäisen talvi loi heidän kulmilleen.\nMaansa jättivät -- routa mieltämme söi.\n\nKurjan maanpaon tuskia kärsien,\nNäkivät koittoa taas kevätpäivyen:\nKotimaa viittasi: tulkaa töillenne taas!\n\nTulkaa, sorretut, maan oman rannoillen,\nRoudan alta on nouseva kukkanen.\nVapautta järvemme vaativat -- ihminen myös.\n\nSuomeen saapuivat veljemme rakkaineen:\nRannat raikuvat riemuja sydämeen.\nMaast' ilokyynelin jäät sulatamme pois, pois.\n\nNurmen kukkaset vastaanne tuoksuaa.\nKansan rinnasta lauluja laikahtaa:\nKaunis on kärsiä uhrina syntymämaan.\n\nKaunis on taistella puolesta oikean.\nKaunis on kantaa seppeltä voittajan,\nVoiton kukka kun ihmis-arvoinen on.\n\nYöllekö kostaisi päivä, yön voittaja?\nPimeyden tappio elämän on kunnia.\nHedelmä maallemme seppel on uhraustyön.\n\nYön on voittaja aamun purppura,\nVapaus on orjuuden voittajan rinnassa,\nAuringon ilmassa hän kevätleivona soi.\n\nPois nyt katkera mieli, se usva yön,\nVapauden aamun alta ja tieltä työn!\nKunnian töillä me voitamme arvon ja maan.\n\nPain. 17/4\n\n\n\nKOTILAMPPU.\n\n-- \"Miksi kynttilöitä, lamppuja,\nMiksi vielä sähkövaloja?\"\nKysyi poika. Äiti vastasi:\n\"Mitä hourit? Missä silmäsi?\nEtkö iltavirttäs laulellut?\n\nOnhan aurinko jo sammunut,\nKuu levolla, tähdet peitossaan,\nJo tulossa -- etkö ymmärrä,\nEttei riitä yksin kynttilä? --\nLamput, sähkölyhdyt tarvitaan.\"\n\n--\"Äiti, äiti! Heikot silmäs on,\nLamppuja kun vaadit kattohon,\nUuden lampun, vanhan varreltaan,\nOlen toimittanut loistamaan,\nSähkölampun -- maatkoon kuutamo! --\nSydämeni kotiaurinko\nTyttöni on -- eikö valaise? --\nHänessä on kyllin minulle.\"\n\nPain. 31/5\n\n\n\nLUONNONMAASSA.\n\nKevät on Luonnonmaassa,\nKäki jo kukkuaa,\nRastas laulaa haassa,\nRuusuja puhkeaa.\nVahva tuoksu metsän täyttää,\nLupaavalta luonto näyttää. --\nMinä vaan Anniani kaipaan.\n\nSaalista aalto antaa,\nKultia laine luo;\nPeltokin viljaa kantaa,\nSatoa työmme tuo.\nPesiänsä linnut täyttää,\nLupaavalta luonto näyttää. --\nMinä vaan Anniani kaipaan.\n\nSuojakin honkapuinen\nKangasta kaunistaa,\nLattia elfenluinen\nAskelta kaihoaa.\nTäyttynee kun kerran kaiho,\nKaksin kasvaa työstä laiho. --\nMinä vaan Anniani kaipaan.\n\nPain. 9/9\n\n\n\nVALTALAULU.\n\nTurun laulujuhlassa 17 p. kesäkuuta.\n\n\nI.\n\nSOTAVALTA.\n\nRautamies merestä nousi,\nRistirinta, pääkypärä,\nVaskivarsi, miekkavöinen,\nMuoto murskea, kopea;\nTuhat moistansa mukana\nKilpirintaista urosta,\nSotamieltä, rauhakieltä --\nTurun rannalle tulivat.\n\nSaartivat kyliä Suomen,\nTallasivat Suomen touon,\nTalot polttivat poroksi,\nVuodattivat kansan verta:\nMaa valitti vainolaista.\nMuukalainen rautarinta\nVihan lietsotti vihalla:\nMaasta kirposi uroita,\nHurmemiehiä tuhansin\nVainomiehien varalle:\nSiinä Lallin keihäslauma,\nKauko kalpamiehinensä\nHuimassa verikisassa.\nSiinä sankka loitsuparvi,\nVäinön taikojen tekijät,\nTuimilla tulisanoilla,\nVasamilla vahvan mielen.\nSuomen vartiat vakavat\nUkon pilvien pitäjän\nKutsuivat alas avuksi:\nUkko tähtäsi tulensa,\nKaatoi korskia uroita,\nMielivaltaiset masensi,\nKuin susien suuren lauman,\nLammasnahkoihin puetun.\n\nUkon poika uljas Lalli,\nSuomen sankari väkevä,\nIski säilänsä salamin\nItse kirkon kiihkomiestä,\nItse Henrikki urosta,\nJotta kaatui kirkon paasi,\nSuomen kirkkovallan vanhin\nHurme maatamme hyvitti.\n\n\nII.\n\nSYDÄNVALTA.\n\nKului aika, vieri toinen.\nSuomen rannalle merestä\nNousi neitsyt lapsirinta,\nIhmismieli, äitirinta --\nTuhat neitsyttä mukana.\n\nHän ei miekkoja mitellyt:\nKantoi ristin rinnoillansa,\nPoven peitossa sydämen,\nJoka ihmistä rakasti\nKuin emo omaansa pientä,\nSitä vaali ja varusti\nMaailman meren varalta,\nSille suuntasi elämän.\n\nNeitsyt paimenen tapasi\nNeuvoi: kutsu kaikki kansa\nTänne luonnon temppelihin,\nHeitä lapsen luo opasta!\n\nPaimen nousi kukkulalle,\nSiellä torvehen puhalsi.\nSiitä raikui vuoren rinta\nAuringon kevät-ilossa:\nKansa arkana likeni\nKupittaalle, kuulostellen\nAjan suuria sanoja.\nSiellä taivasholvin alla\nLuonto lehtiään avasi,\nLuki kirjojaan elämä.\nLinnut lauloi, metsä soitti,\nTaivas tulta leimahteli,\nMyrsky mainitsi lakia,\nRakkautta päivä paistoi,\nMaata siunasi pisarat.\n\nNeitsyt istui lähtehellä,\nSylissä suloinen lapsi\nKastekauhanen kädessä:\nKastoi nuoret, kastoi vanhat,\nPuhtaudelle pyhitti,\nKäski lapsiksi ruveta\nVertaisiksi toisillensa:\nJäädä pieniksi pahassa,\nSuuriksi hyvässä nousta,\nTasalle ikuisen taaton.\n\nVeri säästyi vuotamasta\nTouvot maassamme tohisi.\n\n\nIII.\n\nKIRKKOVALTA.\n\nLapsi neitsyen polvelta kasvoi\nKansan kaiken suojasankariksi:\nVeljiksi ja siskoiksi opasti\nKansan kaiken pienimmät kuin suuret\nNiinkuin metsän puista pienimmätkin\nJumalan on puita, pyrkiviä\nSaman taivahan lakea kohti:\nSama pyrkimys tuo saman arvon,\nEri voima eri saavutuksen --\nIhminenkin kohti taivastansa,\nElämänsä latvaa kohti kulkee,\nVartta vahvaa etsii oppahakseen.\nNeitsyt poikansa tuo: tässä meille\nOpastaja oikeuden teille.\n\nJumalaansa luonnost' etsi joukko,\nTaivaasen päin kirkontorni näytti,\nLapsi lausui: etsi kaikkialta,\nKaikkialla liikkuu kaikkivalta --\nKellot kansaa katon alle kutsui.\n\nSiellä aurinkona autereisna\nKirkkoholvin alla hohti kruunu,\nKuu ja tähdet kynttilöiksi vaihtui,\nHumu metsän, virran vilke väistyi,\nUrkusoitto hartautta huokui.\nMetsä kirkkoon kukkinensa muutti,\nLintuina kumisi kuorolaulu.\nKorkealta pöntöstänsä pappi\nPauhinalla kansan kuulla kukkui.\n\nPyhät miehet, sotaurhot mustat,\nKaunistivat lehterien laidat,\nNeitsyt lapsirinta alttaria\nArmastutti, vaikka herranvoima\nSalamoita säihkyi neitseen yltä,\nSyvyydestä kostonpätsi suitsi,\nKummitellen, kansaa kammotellen.\n\nKirkon sauhu-akkunoista sentään\nTotuus pilkisti kuin säde heikko,\nValon seitsenkaari taide nousi\nTaimehensa kirkon holvin alla --\nNekin kaipasivat kirkast' ilmaa.\n\nParvi musta loitsupilvistänsä\nKansaa kalpeaa sumulla syötti,\nSiltä innon itseluoton riisti.\nMurtui heikot, mut ei tarmo murru,\nUhkeasti päänsä nostaa uhma.\nHolvi kaikui: \"Tääll' on liian ahdas:\nAuki akkunoita tuulten tulla!\"\n\nSydäntänsä kuumaa kuulostellen\nKansan parhaat päivän alle pyrki.\n\"Kääntykää jo kadotuksen tieltä!\"\nHuusi kirkko -- kansa päivään kulki.\n\nNeitsyt lapsirinta, ihmisrinta\nAlttarilta nousi, lausui: \"amen\".\n\n\nIV.\n\nELÄMÄN VALTA.\n\nElämän virtaa kirkko vartioitsee\nJoen ruoppaisen tuon rannalla;\nMaailman merta uhmii uljas linna,\nNiemelle kun nosti muurinsa.\nSydän virta on ja kansa meri.\n\nElämän virrat kiehuttavat merta,\nKansa kuohuu, nousee kapinaan:\nSato oli kehno, pelto kylvön petti,\nTyömies tuskin kestää kuormiaan.\nEsivaltaa ohjaa väkivalta.\n\nVäkevä voittaa, heikko maahan sortuu,\nMiekan valtaa kirkko kannattaa:\nEtuja etsii, riistää rikkautta, --\nSydämiä painuu, uppoaa:\nKirkon harjaan korppikotka lentää.\n\nKirkosta neitsyt ihmisrinta poistuu,\nPoikansa hän löytää ulkoa:\n\"Opettakaat\", hän huutaa, \"kaikki kansa!\nKirkas mieli vain voi valaista,\nElämän tiet ja luonnonvoimat johtaa.\n\nKirkkohon tiede, taide templiin tuokaa\nKansan kuultaviin ja nähtäviin!\nAavistus uskon oppahana siintää\nToivon tiellä kansan sydämiin:\nSydän aavistuksiansa uskoo.\n\nVapaus suokaa! Ihmistä ei muuten, --\nKarjaa kasvatatte karsinaan.\nVapaana luonto muovaa muotojansa,\nEtsii onneansa, taivastaan.\nItsessään on kullakin lain aita.\n\nPapeiksi kansa käyköön temppeliinsä,\nElämään ja suureen luontohon!\nAurinko siellä kirjat aukaisee ja\nTotuuksia täynnä lehdet on,\nTuhatmuodoin kauneuskin kukkii.\"\n\nRiemuitsi kansa, huusi: \"amen amen!\"\nKirkon luota läksi juhlien:\nValoa kohti, kerrottiin, se kulki,\nSuomen toivon virttä veisaten.\nTaivas kirkas kansan päällä päilyi.\n\n\"Valoa kohti!\" väki valpas huusi.\nLaski päivä, saapui tähtiyö:\nTotuuden helmet korkealla hohti,\nMaassa jatkui tutkimuksen työ: --\nTaiteen taivas, tieteen päivä koitti.\n\nSatoa Suomi siitä päivin kantaa,\nYön ja hallan vallat vapisee;\nSamea vaippa tiedon tieltä halkee,\nValkeuden virta laajenee:\nKansa valtaa itsensä ja maansa.\n\n\nV.\n\nTYÖKELLO.\n\nPäivä paistaa, tuulet entää,\nLaivat soutaa suuntiaan;\nOmin tarkoituksin lentää\nKukin lintu matkoillaan.\n\nMut on toivon yhteisranta,\nYhteisparvihin se vie,\nSynnyinmaa on yhteiskanta,\nSinne johtaa työmme tie.\n\nLämpö ilmaa, lämpö vettä\nLiikuttaa ja läikyttää;\nLämpö elämänkin mettä\nSuonissamme lennättää.\n\nSiitä rientojemme venho\nVauhtihinsa voiman saa;\nTyön ja innostuksen tenho\nLämpövuosta pursuaa.\n\nElämä on suurta työtä\nLaivan laajan matkalla;\nKaikki häärii työssä myötä,\nSuunta heill' on sielussa.\n\nElämä on suurta työtä,\nVainio on synnyinmaa;\nKaikki häärii työssä myötä,\nOikean ken oivaltaa?\n\nYönkin sydämessä valvoo\nValo, vaikka peitossaan;\nOikeuksiaan se palvoo,\nNiitä neuvoo puoltamaan.\n\nValvo! Kestä riita, kiista,\nMutta muista tiellä myös:\nParhain kasvaa onnen riista,\nKun teet kunnialla työs!\n\nTyöhön, työhön! kello soipi,\nElämää työ ilmaisee.\nTyössä tarmo nousta voipi,\nSuonten vuokset virtailee.\n\nVuosituhansien töistä\nOnnemme on tähkäpää;\nPitkäin öiden tähtivöistä\nMeille päivä pilkistää.\n\n\n\nKULTARANNASSA.\n\nTuttavan muistikirjaan.\n\nKultarannassa\nIllan ruskoa\nIhaellen ihmettelen:\nNäin päivän painuvan\nAlle kullan, purppuran --\nTuota itselleni tavottelen:\n\nTyöni päättyen\nSuomen rannallen\nSoisin jättäväni kultaa:\nKultaa hengen kirkkahan\nSydämiä valtavan,\nVaikka itse vaivun\nMustaan multaan.\n\nKultaranta 15/7\n\n\n\nJUHANNUSNUORISO.\n\nToukomme kukkii: nuoriso uhkee\nJuhannustähkinä loistaa.\nKerran ne kukkaset viljaksi puhkee,\nMaan hätävuosia poistaa.\n\nKypsy, oi kylvömme, heilivä työmme\nHedelmän korjaus-aikaan!\nHaipuos halla ja surmaiset yömme\nValkeusvaltojen taikaan!\n\nLaulava työ kevätkukkia vaalii:\nSydämesi kieliä soita!\nLaulava työ pesän linnulle haalii,\nTyön ilot, ottelut koita!\n\nValu sydän keskelle aaltojen vuota,\nItsesi ohjaten siellä.\nOman elinvoimasi lähteihin luota,\nPysy pyhän tuntosi tiellä!\n\nKevät on sulla, siis leivona lennä,\nJoutsenna soutele selkää!\nYlhäälle anna sun laulusi mennä,\nElon ulapoit' älä pelkää!\n\nToimi kuin aalto, niin voimasi kestää,\nToimeton hyytyy ja raukee.\nSittekin jäähdytkö? -- Uus kevät estää;\nJärvet ja kukkaset aukee.\n\n\n\nKESÄKUUMASSA.\n\nOnhan täällä kukkia,\nTuoksu vallan huumaa;\nIlma hohtaa hehkua,\nKauheast' on kuumaa.\nNiitä sentään sietää vois,\nJollei sydäntuskaa ois.\n\nKukkisihan rauhassa\nSydämeni vilja,\nJollei kukkaparvesta\nUupuis itse lilja.\nLilja! -- eikö kanna vaan\nSitä toinen rinnallaan?\n\nLintusia laulatan,\nIstun täällä yksin.\nKukat, linnut liikkuvan\nNäen vieretyksin. --\nTyttöni on loitolla,\nLeikkii toisen polvella.\n\nRuusut, liljat tuoksukaa!\nPäätäni jo huumaa;\nSydäntäni ahdistaa,\nTääll' on liian kuumaa.\nIlmaan haihtua kun vois,\nTaikka talvi unta tois!\n\nPain. 9/9\n\n\n\nTOIVEITA.\n\nKasvaisinpa puuna siellä,\nMissä liikut, armas, tiellä:\nSinut helteessä varjoaisin.\nLiikkuisinko lintu minä,\nMissä päilyt kukka sinä:\nSulle lauluni soinnuttaisin.\nOisin vaikka kotiseinä,\nMissä sinä muuriheinä:\nSulle turvani tarjoaisin.\nTai kun kattoholvi oisin,\nSinut lampukseni soisin:\nKorkealle sun kohottaisin.\nOisinp' oiva honkatupa,\nSiell' ois sulla valtalupa:\nRakkauden ois valtakunta.\nValtaistuin uupuis sulta,\nSiihen saisit polven multa:\nNähdä voisimme onnen unta.\n\nPain. 14/10\n\n\n\nALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.\n\nKun taattokansamme asui korvessa\nJa perkasi peltomaitaan,\nNiin naapuriinsa se kammoi kuulua\nJa näkyä pellon laitaan.\n\nKun versoi viljansa, kasvoi karjansa,\nEi silmätä vieraan suonut. --\nNiin Suomi kättensä taidon kultia\nMyös muille on myöhään tuonut.\n\nKun pirtin lautsalla syntyi lauluja,\nNe kantele siellä soitti.\nVaan vasta uudemman päivän noustua\nNe maailman rantaa voitti.\n\nJa mitä maalasi kodin Kullervo,\nEi maailma niistä tiennyt.\nVaan vasta uudemman ajan taistelo\nOn vuorille meitä vienyt.\n\nJa aika lausui: On tuossa tannerta,\nSe töilläsi viljavoita!\nMies raaka sorti sen miekan mahdilla,\nSe hengelläs nostaa koita!\n\nJa parvi nuori nyt tarjoo töitänsä\nSuurkansojen kilpamaille.\nSe valtaa mieliä, leikkaa lehviä,\nMaa arvoa ei jää vaille.\n\nNiin taiteen tenholla urho valloittaa,\nKuin miekalla -- mut ei maita:\nVaan ihmisrientojen tieltä raukeaa\nTuo kaihtava, karsas aita.\n\nMe sukulaistumme: kansa toistansa,\nKuin veljeä, uskoo, luottaa,\nJa kansain veljeys kukkamaistansa\nSuurvaltaisen sadon tuottaa.\n\nNiin henkitenholla, taidon töillä me\nSuurvaltamme rakennamme.\nJa kansat liittohon aatevöillämme,\nKuin verkoilla, vahvistamme.\n\nEi valtaa muuta kuin ihmisoikeus\nJa oikeus työn ja valon,\nNiin luomisvoimamme nostaa vapaus,\nKuin kevät auringon palon.\n\nOn meissä intona ihmisrientoja\nJa kuohuja korkealle:\nOn mielenkiihkoina luoda muotoja\nElämään kaikkialle.\n\nNiin ihmiskunta, kuin luonto valtava,\nOn muotojen luomispaja,\nJa maa, kun sankari pois on muuttanna,\nOn muistojen pyhä maja.\n\nSen majan täyttävät teot taiturin,\nNe elämää täällä jatkaa:\nNe tunteen työntävät uusiin aaltoihin,\nTääll' uusivat innon matkaa.\n\nTuusulassa 16/10\n\n\n\nVAIHTELUA.\n\n\nEILEN.\n\nPäivä paistoi, aalto välkkyi,\nKevätlinnun laulu helkkyi,\nTuuli haastoi hongistossa.\nKuvittelin, toivottelin:\nMun on Anni kainalossa.\n\n\nTÄNÄÄN.\n\nMikä maailmass' on varmaa?\nAalto on kuin taivas harmaa,\nMets' on musta, myrsky hurja,\nAnnia en nää, en kuule,\nLuontokin on mulle nurja.\n\n\nHUOMENNA.\n\nHuomenna -- niin toivon, luulen\nLinnun laulavan taas kuulen.\nAstun onnellisten laivaan,\nJota tuutii purjetuuli --\nNäen Annin silmäin taivaan.\n\nPain. 11/11\n\n\n\nONNEN-OPPI.\n\nSuomennos.\n\nVanha pöytälaulu vuodelta 1793. Alkuaan A. G. Silverstolpen tekemä.\nMuodostellut 20:nnen vuosisadan ihanteitten mukaan Valfrid Vasenius.\n\nNäkeväsi luulet autuaan,\nKun joku kansojen johtaa kohtaloita.\nTunteeko hän rauhaa silloinkaan? --\nÖin pelkää kuolemaa ja kapinoita.\n    Ei voi valtiaiden\n    Arvo, mahti maiden\n    Muuttaa uskoani,\n    Onnen-oppiani:\nAutuas, ken muita rakastaa\nJa -- huomaa! -- itsensä unhottaa ken voipi,\nSorroksistakin hän sointuaa,\nJa rauhan, riemun kannel häness' soipi.\n\nKysy sotakentän urhoa,\nHän autuaastiko hurmetöihin suostuu?\nOnko onni hällä teltassa,\nKun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu?\n    Ken on Hannibali,\n    Hän on kannibali.\n    Kurjaa kunniata!\n    Uskon oivempata:\nAutuas ken muita rakastaa j.n.e.\n\nLuulet kultaa onnen seuraavan?\nOi, muista Lyydian Kroisokuningasta:\nHänpä nousi päälle valkean\nJa luopui aarteinensa maailmasta.\n    Rikas murheen tuttu,\n    Se on vanha juttu.\n    Muut voi kulta voittaa,\n    Mulle laulu soittaa:\nAutuas, ken muita rakastaa j.n.e.\n\nKen tuo onnen luota laumojen,\nKun politiikasta käypi huutamassa?\nHermonsa hän myöpi maineesen --\nOn sitten sanatooriin sortumassa.\n    Onniraukan moisen\n    Sallin voittaa toisen.\n    Mulle työ tuo rauhaa,\n    Mielentyyntä lauhaa.\nAutuas, ken muita rakastaa j.n.e.\n\nVallankiiltoako kaipaisin,\nKun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa?\nKun mun tieni puhkee ruusuihin,\nNe kuihtukuivat laakeritkin maksaa.\n    Lievitystä antaa,\n    Ystävyyttä kantaa,\n    Siin' on onnentaika\n    Tuo se, armas aika!\nSillä autuas, ken rakastaa\nJa jot' ei karsaus eikä kiukku paina:\nSorroksistakin hän sointuaa,\nKäy häness' onnen auvovirrat aina.\n\nPain. 18/11\n\n\n\nTUTTU TÄHTI.\n\nOn tuttu tähti: se valaisee\nJa lämmittää joka hetki;\nSe pientä, suurtakin palvelee\nJa kauan kestää sen retki.\n\nSen väsy siivet ei lennostaan,\nEi uuvu sydämen juuret,\nVaan sill' on voimia matkassaan\nJa tarkoituksetkin suuret.\n\nS'ei pyydä lämmintä, antaa vaan,\nVaikk' itse jäätä se kohtaa;\nS'ei vaadi, valkeutt' antaissaan,\nVaan hornankuiluunkin hohtaa.\n\nJos sille aukean selkäs suot,\nSe sulle lämmintä kantaa;\nJos mustan muotosi siihen luot,\nSe kirkkauttansa antaa.\n\nJos missä kalmakin kammottaa,\nYö valtakelloja soittaa,\nNiin tähden silmä siell' aukeaa,\nJa hallan vallat se voittaa:\n\nOn metsä vihreä, virta soi\nJa lintu ilmoja liitää. --\nOi, ihmismielikin, mikset voi,\nKuin tähti, lämpöisnä kiitää!\n\nKun lämpötähtenä loistaisin,\nNiin onnistuttaisin muita,\nJa veisin ilmoihin kirkkaihin\nMaan kylmäkarmeita kuita.\n\nPain. 9/12\n\n\n\nPAIMENLAULUJA.\n\nArgentiinalaisiin säveliin.\n\n\n1.\n\nViihdy täällä, impi kukka,\nHelmisilmä, tummatukka!\nPelkään, tuolla vie sun hukka,\nJos mun seurastani jäät.\n\nEtsineekö mieles muita?\nTääll' on ylhäisiä puita,\nLintujakin laulusuita --\nNiiden seurassa mun näät.\n\nSulle, laululintu suurin,\nSuojan täällä valmistan;\nLemmestäni laitan muurin,\nKukkavallin valtavan.\n\nNiin me, pieni perhekunta,\nTeemme toivontaikoja,\nNäämme onnenpäivist' unta,\nLuomme onnenaikoja.\n\n\n2.\n\nTupa kylmä; honkametsä ympärillä tohisee.\nTuvan jättää hento tyttö, korvessa hän harhailee.\n    Kesken loppui mökin leivät,\n    Vilu, nälkä äidin veivät,\n    Mihin taatto eksyi, eivät\n    Tunne -- tuuli arvannee.\n\nPieni lintu tuulten teitä lenneskellä oivaltaa,\nMut ei siivet nosta meitä, jalkoja ei päästä maa.\n    Kylä kaukanako lienet,\n    Mihin, metsä, orvon vienet,\n    Mihin eksyy maassa pienet?\n    Puissa tuuli touhuaa.\n\n\n3 a.\n\nTaimi pieni nosti päänsä\nSydämeni mullasta,\nJätti talven, jätti jäänsä,\nTahtoi kerran kukkia:\nSiksi etsi aurinkoa --\nSilloin löysi tyttösen.\n\nPäivä kirkastutti mielen,\nNosti tunnon kukkimaan;\nPoisti hallan karsaskielen,\nAntoi onnenlaihojaan: --\nPirtissä nyt aurinkona\nLoistaa äiti lapsien.\n\n\n3 b.\n\nElämää ja kuolemaa se armas aika aaltoaa.\nRiemu kuihtuu, murhe haihtuu, kaikki on maassa vaihtuvaa.\nRakkauden kultakuplat rauhan onnen heijastaa.\n\nJoskus pilvi meitä peittää, joskus päivä hohtelee,\nHellettänsä taivas heittää -- jäilläkin se leikitsee!\nNiinkuin lasta, leikitellen luoja meitä kohtelee.\n\n\n4.\n\nRiennä, riemu, täällä vuotellaan,\nSulle sydämeni säästän.\nLaita lintus laulamaan\nMulle kevätkultiaan --\nYlioksalle sen päästän.\nRiemun rastas rakkautta juo!\nVapautta sulle sallin.\nLuonnon kaihokannel tuo,\nSydämeni soida suo,\nElämälle annat mallin.\n\nPain. 16/12\n\n\n\nOLVILAULU.\n\nVanhaan tapaan.\n\nMonesti vanha polvi\n    Se on kuin vanha olvi,\n    Niin katkera ja haikea\n    Ja vaikea.\n\nMonesti nuori polvi\n    Se on kuin uusi olvi,\n    Niin kuohuva ja kiehuva\n    Ja riehuva.\n\nTäys kypsynyt miespolvi\n    On täysin käynyt olvi,\n    Niin tenhokas ja tarmokas,\n    Täys arvokas.\n\n\n\nVIIPYESSÄNI.\n\nMiksi täällä viivyttelen,\nMiks' en riennä kauas pois?\nHänet, jota etsiskelen,\nMuualt' ehkä löytää vois.\n\nYksi tyttö tänne kiintää, --\nEikö muita neitoja? --\nNiityt vihreöinä siintää,\nKaikkiall' on kukkia.\n\nPovi puhdas, huuli hellä,\nTeillekö näin laulelen?\nEikö joka tyttösellä\nSyki sydän lämpöinen?\n\nTääll' on tyttö toimijalo,\nKäsi töillään tenhoaa;\nTääll' on lämmin, puhdas talo, --\nMinutkin se puhdistaa.\n\nPain. joulukuussa.\n\n\n\nAIK'IHMINEN.\n\nKun lapsi kasvaa suureksi,\nKen sitä silloin holhoisi?\nHän lähtee suureen maailmaan\nJa itse ohjaa kulkuaan,\nTiet itsellensä raivaa.\nHän itse hoitaa kontuaan\nJa käypi töistään vastaamaan,\nHän aarteet itse kaivaa.\n\nHän valmis tiellään, toimissaan\nOn oikeutta valvomaan,\nJa vaikk' ois rosvoparvessa,\nHän muistaa ihmisarvonsa,\nKuin vaatii valpas tunto.\nKen kunniata tunteva\nVoi ahdistaa sen arvoista,\nJot' aateloipi kunto?\n\nMut itsekäs kun naapuri\nHänt' ahnein mielin maanitti:\n\"Myö mulle tahtos ohjakset\nJa sydämesi toivehet,\nNiin kullat, arvot annan!\"\nHän vastaa: \"Kullan arvoinen\nVaan vapaana on ihminen,\nSiis vapauteni kannan!\"\n\nJa työtä, työtä huutaa hän,\nKun oman tuntee tehtävän:\nHän hyörii, pyörii päällä maan;\nVaikk' aatos kiitää korkeaan,\nTyö tähtää synnyinmaata,\nJa koti vaikk' ois korvessa,\nEi ihmiskunta, maailma\nSilt' unhottua saata.\n\nHän maailmass' on maailma,\nKuin tähti tähtein parvessa:\nOn oma kansa parvi se,\nJok' antaa ryhdin riennoille,\nTyöpohjan ihmistöille.\nHän maansa tahtoo toimimaan\nVapaana miehen suunnassaan,\nSen johtaa ihmisteille.\n\nHän mielet täynnä tulta lois,\nAik'ihmisiksi kaikki sois.\nJa horjumatta, vankkana\nHän nähdä tahtois joukkonsa,\nEi nuottaan juoksijoina.\nVaan omin käsin, omin päin,\nNiin parvittain kuin yksittäin\nTään maansa vartioina.\n\nAik'ihmisiä milloin maa,\nTää Suomi, kyllin kasvattaa?\nJa milloin meit' ei eksytä\nYövallat valon reitiltä,\nKuin lasta alkavata?\nOi, silloin aamu selkiää,\nUus aika maata yllättää\nJa ohjaa maailmata!\n\nKun kansa kasvaa kunnossa,\nKen voi sen silloin holhota?\nSe itse kääntyy maailmaan\nJa itse ohjaa kulkuaan,\nTiet itsellensä raivaa.\nSe hoitaa maansa, mantunsa\nJa tahtoo töistään vastata\nJa aarteet itse kaivaa.\n\nPain. joulukuussa.\n\n\n\n\n\nVUOSI 1906.\n\n\n\nVALLANHIMONI.\n\nVapautta kaipaelin kauan,\nKuin yön synkän jälkeen aamunkoita,\nKuin keväistä kastevihmaa routa.\nNiinkuin nurmi kukkiansa kaipaa\nTai sulia aaltosia järvi,\nTähkä-aaltojansa toukopelto.\nNiinkuin kansa kaiken kaunihinsa,\nKaiken kunniansa kantaa tahtoo\nSynnyinmaansa arvon seppeleeksi.\nVapautta kauan kaipaelin,\nNiinkuin nuorta kevätkauneutta\nJanosilmä kaipaa siematakseen,\nNuortuakseen nuoren metsän kanssa.\nKevätvapautta kaihoelin,\nNähdäkseni Suomen suoristuvan\nPystypäin, vapaina, vieretysten\nKansan kaiken nousemista kohti,\nItse käyvän muita polkematta,\nItse nousevan ja muita nostain.\nTuota kaipaelin, tuota toivoin. --\n\nKoitti vapaus, se Suomen suvi,\nMaan elämä, parhain onnenpantti.\nMutta tullessaan sen tulva päästi\nTalvivankiloista kaiken karstan,\nKansan luontehesta kaiken kuonan,\nPäästi valloilleen se ilkivallat,\nSuvun syöjät, heimon hävittäjät,\nKaiken ihmis-arvon maahan lyöjät,\nKuin kevätkin myrkkypistiäiset,\nKyyt kähyiset maasta irti päästää,\nNiin vapaus ihmismyrkyt päästi\nPiiloistansa päivän paistatella,\nAjan heltehessä hekkumoimaan,\nPäästi himot, kateuden, koston,\nVallanhimon muita valtavammin\nVeriseksi veljen vainojaksi.\nKunnes päänsä päivänkukka nostaa\nVapauden leivon laulaessa,\nKäen kukkuessa kullan kultaa\nYli Suomen nuorten viljelysten,\nSinnes ihmiskiihko verta, valtaa\nItse ahnehtii ja muita sortaa,\nOikeuden kytkee mielivalta,\nKunnes valistuksella on valta,\nEttä kukin arvioi tilansa,\nMutta toisellekin arvon antaa,\nValliten lakia noutavasti\nOman valtionsa: itsensäkin.\n\nEn kadehdi onneanne, enkä\nKiellä vapaudelt' askeleita.\nHallitkaa ja nouskaa korkealle,\nMutta minun tässä ainoassa\nValtiossa, itsessäni, suokaa\nHallita ja johtaa ihmistäni\nIhmiseni lakikirjan mukaan. --\nMuuta vallanhimoa ei mulla.\n\n\n\nMARJAPUUNI.\n\nIloisesti syksyn puussa\nTilhit pihlajan marjoja syövät,\nIloitsevat, leikkiä lyövät.\nMiksen minä voi iloita,\nElämäni marjoja poimia?\n\nMiksi mun täytyy vaipua, surra,\nKivisiä, mustia marjoja purra?\nOliko laho mun marjapuuni?\nNäinkö nyt saapuu syksykuuni?\n\n22/9\n\n\n\nLUMITÄHTIÄ.\n\nMistä laitan joulukuusen kukkasia, mistä? --\nPunonko ne pilvilinnan lumitähtösistä?\nPilvilinnan lumitähdet kylmiä on kyllä,\nMutta niill' on puku puhdas, valkopaita yllä:\nPaleltaako pilvilinnan puhdas valkopaita?\nSydämesi sykkehistä veri lämmin laita.\nVeri lämmin lainehtii ja lämpiääpi talo,\nLumilinnan tähtösistä loistaa kirkas valo.\nValo mielet valloittaa ja kukkasia luopi,\nLaulunkielet kirvoittaa ja riemun soida suopi.\n\n\n\nHYMNI.\n\nMarraskuun 4 päivänä.\n\nOikeutta kansa palvoi,\nVapautta kauan valvoi:\nSärkyi sorto, väistyi vaino,\nKahleet rikki paukahti.\nSydämien suistui paino,\nMielten toivo leimusi.\nKiitos kasvaa korkealle\nNiinkuin aamutähtönen,\nKiitos kaikuu kaikkialle,\nNiinkuin sointu keväinen.\nNähdään Suomen suurta unta,\nMielet voittaa valkeus.\nSydämien valtakunta\nKasvaa, suuri ruskotus.\nTotuus maassa aurinkona\nAjat kaikki kirkastaa.\nKoko Suomi vainiona,\nLaihot suuret lahjoittaa.\nKansa laula: kiitos, kiitos,\nVapauden viisaus!\nKiitos, kunnia ja kiitos,\nVapaus, oikeus, valkeus!\n\n\n\nMAAMIES.\n\nTämän runon kirjoitti runoilija viikkoa ennen kuolemaansa\nerään ystävänsä luona, jolle hän sen jätti.\n\nMaamies paljon ponnistaa,\nKoska hän maata raivaa.\nToivossa että se onnistaa\nHän ei karta vaivaa.\nAvuksensa ottaa hevon,\nKaataa hukan, pyytää revon.\nPeltoja kyntää,\nMetsihin ryntää,\nKorpia kääntää,\nKantoja vääntää,\nViemärit maansa halki kaivaa.\nKeskelle salon\nNostaa hän talon.\nEikä hän pelkää työtä, ei vaivaa.\nSitte kunnian kukkoa\nIllalla voipi kuunnella.\nLapset ympäri hyörii,\nLeikkii ja pyörii...\n\n\n\nELÄMÄ ON LOPUTON.\n\nKukan sielu tuoksussa,\nLinnun sielu laulussa\nSiirtyy taivaasen.\nMutta itse kukkanen,\nItse laululintunen\nPainuu turpeesen.\n\nKenties kerran uusina\nNousevat taas turpeesta\nUuteen keväimeen.\nSielun suopi kukallen,\nLaulun luopi linnullen\nSäde auringon.\n\nKevät jälleen on.\nKevät jälleen hellänä\nTuopi riemupäivänsä,\nAlkaa jälleen taistelon.\nElämä on loputon.\n\n11/11\n\n\n\n"]