[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_ceWJKzTbaSGCrugP5Tem457NcMWOfFfnbr-pcNfmuI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2270,"Keisaririkos","Alkio, Santeri",1862,1930,"2270-alkio-santeri-keisaririkos","2270__Alkio_Santeri__Keisaririkos","Kuvausjakso 1890-luvulta","romaani",[],[],"fi",1923,null,55894,373691,false,62412,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Historical Novels","\"Keisaririkos: Kuvausjakso 1890-luvulta\" by Santeri Alkio is a historical narrative written in the early 20th century. The book captures the sociopolitical atmosphere in Finland during the 1890s, exploring themes of national identity, cultural struggle, and the impact of Russian influence on Finnish life. The central character, Erkki Pyydysmäki, a farmer turned politician, navigates the complexities of the emerging national consciousness and the tensions within his family and society regarding cultural direction.  The opening of the narrative sets the scene on a vibrant Vappu morning in 1891, showcasing Helsinki's awakening with youthful anticipation despite prior weather woes. The focus shifts to Erkki and his son Iiska, who engage in a debate about literary prizes and the value of emerging authors, reflecting their differing generational views. Their conversation touches on broader themes of nationalism and the role of literature in cultural identity. As they prepare for the celebrations, the atmosphere combines festive excitement with undercurrents of political unrest, setting the stage for the exploration of Finland's national awakening amidst external pressures. (This is an automatically generated summary.)",[],129,"Historiallinen romaani sijoittuu 1890-luvun Suomeen ja alkaa vapunpäivästä 1891 Helsingissä. Teos käsittelee aikakauden poliittista liikehdintää ja kansallisuusaatteen nousua seuraten hahmojen elämää suuriruhtinaskunnan murrosvuosina.","Santeri Alkion 'Keisaririkos' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2270.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KEISARIRIKOS\n\nKuvausjakso 1890-luvulta\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nHelsinki alkoi herätä iloiseen vappuyllätykseen.\n\nKoko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappua\npurkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynyt\nkirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasella\ntähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsingin\nnuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä -- ainakin\nsellaisten odotusta.\n\nKun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaita\nnuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihin\ntarkkailemaan taivaan lakea.\n\nJa kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan\nraskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi\nkuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän.\nRullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen\nvaltaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla\nnukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo\nmatkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla,\nmitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus\nkorvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.\n\nTämä oli vappuaamu 1891.\n\nErään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi\nkuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli\nsuunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka\nväkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan\nkattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi\npilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut\nikävöivä katse.\n\nOvi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein\nsamannäköinen nuori pää.\n\n-- Joko isä on noussut?\n\nMies kääntyi:\n\n-- Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja\ntämä täällä on niin joutavaa.\n\nVarsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden\nvärähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.\n\nOvi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myös\npukeutuvan.\n\n-- Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen\npuolelta.\n\n-- Olihan ne... joutavat.\n\nMiehen hartiat väännähtelivät hieman hermostuneesti.\n\n-- Joutavat? kuului toisesta huoneesta. Äänenpaino ilmaisi epäilyä.\n\n-- Joutavat!\n\nKorostus osoitti varmaa mielipidettä.\n\nSeurasi lyhyt hiljaisuus.\n\nMutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisen\nkyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänen\nvakaumustaan. Hän kysyi:\n\n-- Kenelle sinä mielestäsi niitä jakaisit?\n\n-- Noo, onhan niitä useitakin. Esimerkiksi Juhani Aho ja...\n\n-- Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samalla\npilkallisesti hymähtäen. -- Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissa\ntarvittaisiin... lokaviemäreissä!\n\n-- Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä.\n-- Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpain\npappien näkökannalta?\n\n-- Pha-appien! Kuljenko minä pappien perässä! Koska minä olen ketään\nhännystellyt?\n\nMies suoristi ryhdikkään vartalonsa ja silmäili taistelunhaluisena\novenaukeamaan, aivan kuin vaatien poikaa tilille alentavista\nviittailuistaan. Poika näytti aikovan pitää oman päänsä, mutta alkoi\nkuitenkin sovittelevassa mielessä:\n\n-- Sitähän minäkin. Tehän harkitsette kaikki asiat itsenäisestä.\n\nMies naurahti hieman leppyneenä. Täyttäessään pientä notkovartista\npiippuaan hän virkahti:\n\n-- No niin. Minulla on talonpojan kanta.\n\n-- Pitääkö tällaisissakin asioissa talonpojalla olla erikoinen oma\nkantansa?\n\n-- Totta kai, poikani! Sanoppa nyt, mitä talonpoika hyötyy sellaisesta\nkirjasta?\n\n-- Kunko \"Yksin\"?\n\n-- Niin, sekin.\n\nNuorukainen pesee toisessa huoneessa kasvojaan pysyen jonkun aikaa\nvaiti. Pyyhkiessään hän vihdoin virkahtaa:\n\n-- Kaunokirjallisuutta tuskin voi olla erikseen eri säätyluokille,\ntalonpojille ja herroille.\n\n-- Sitä minä nyt en varmaan tiedä, voiko. Mutta minut on tämä talvi\nHelsingissä pannut yhä enemmän epäilemään, että koko sivistys menee\nhittoa kohti. Ei se sivistä herrojakaan sellainen kirja kuin tämä\n\"Yksin\", tai sellainen kuin \"Salakari\".\n\nOltiin lyhyt aika vaiti, kunnes poika jatkoi:\n\n-- Entä jos ei isä pysty oikein arvostelemaan kirjallisuutta?\n\nMiehen otsalle nousi hieman punerrusta. Mutta ilmeisellä ponnistuksella\nsai hän paisuvan kuohahduksen asettumaan.\n\n-- Se on hyvinkin mahdollista, se! hän virkahti jo hieman helpottavasti\nnaurahtaen. -- Mutta kun minun täytyy valtiopäivämiehenä ottaa siinäkin\nasiassa oma kanta, niin eiköhän silloin ole viisainta tehdä niin kuin\nomalla suomalaisella talonpoikaisjärjellä parhaiten oikeaksi ymmärtää?\n\nPoika ei voinut sanoa mitään sitä vastaan, vaan myönsi:\n\n-- On.\n\nNyt toi punakka palvelustyttö kahvia.\n\n-- Hyvää huomenta, Saara, tervehti valtiopäivämies ja katseli\nhuvitetuin ilmein tytön ylenpalttisen tervettä punotusta.\n\n-- Hyvää huomenta, herra valtiopäivämies. -- Täällä on jo kirjekin ja\nsanomalehdet.\n\nValtiopäivämies otti kirjeen tarjottimelta ja silmäili osoitetta.\nKansakoulunoppilaan harjaantumattomalla käsialalla oli siihen\nkirjoitettu: Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.\n\n-- Saiko isä kirjeen? kysyi nuorukainen tullen huoneeseen. Hän oli\npitkä ja hoikka, kasvojen muoto isän, mutta silmät ruskeat ja eloisat\neikä leuka yhtä väkevä.\n\nIloisena sanoi vanhempi Pyydysmäki:\n\n-- Ainahan tämä Saara minua muistaa.\n\n-- Eikö minulle ollut mitään?\n\n-- Tuossa on Päivälehtesi ja Pohjalainen.\n\nNuorukainen otti kahvinsa sekä lehdet ja meni. Tarjotin kahvikannuineen\njäi pöydälle.\n\nTyttö oli jo menossa, kun valtiopäivämies kysyi:\n\n-- Pääseekö Saara viettämään vappua?\n\n-- Rouva on luvannut.\n\n-- Onpa rouva tehnyt siinä oikein. Tuleekin kaunis vappu. Ota tästä,\nSaara, vähäisen vappurahaa.\n\nSaara sai markan ja niiasi.\n\n-- Kiitos, se on aivan liikaa.\n\nSamassa tuli nuori mies takaisin huoneeseen, otti liivintaskustaan\nhänkin markan ja antoi tytölle.\n\n-- Tässä on vähäisen lisää.\n\n-- Hyvänen aika, herra maisteri, minähän saan nyt aivan liikaa,\nkiittelee tyttö vilpittömästi.\n\nKun nuorukainen otti markan liivintaskustaan, välähti Pyydysmäen silmä.\nPoika meni liikoihin! Markka kerta kaikkiaan molemmilta yhteensä olisi\nriittänyt isän mielestä. Sitä paitsi hän ei koskaan voinut sietää\nsellaista, että rahaa säilytettiin liivintaskussa. Varsinkin kun oli\nkysymyksessä \"koulupoika\", jonka rahanlähteet olivat isän taskussa. Se\nsellainen rahankäsittely oli rehentelevää. Raha on aina sen arvoista,\nettä pitää joutaa panna se oikeaan rahataskuun ja tarvittaessa sieltä\nmyös ottaa.\n\n-- Eikö sinulla ole rahakukkaroa? kysyi isä kiinteänpuoleisella äänellä.\n\n-- On.\n\n-- Se on, kuule Iiska, sillä tavalla, -- minä olen pannut sen merkille,\n-- että niillä on aina rahapula, joilla on niin kiire työntää pois\nlanttinsa, etteivät ehdi niitä ottaa kukkarosta.\n\nIiska luki lehteään ja siitä silmiään kääntämättä virkkoi sävyisästi\npyytäen:\n\n-- Älkää nyt viitsikö -- vappuaamuna.\n\nIsä otti ilmeisesti huomioon pojan äänensävyn. Tukahuttaen\npahanmielensä ja kirkastuen vapputunnelmasta sanoi hän helpottavasti\nnaurahtaen:\n\n-- Taidan kränistä liikoja.\n\n-- Eihän se... mutta tietäähän isä, etten minä yleensä tuhlaa.\n\nIsä oli nyt lukenut kirjeensä ja antoi sen Iiskalle.\n\n-- Siellä alkavat kevättyöt, virkkoi hän kirjettä, antaessaan. --\nTäällä on suorastaan vaikea olla, kun kotona kylvetään. Minä olen aina\nitse kylvänyt ja valvonut.\n\n-- Eikö äiti sentään voi valvoa.\n\n-- Ei äitikään tiedä kylvöistä, hänellä on omat huolensa. Minun pitäisi\nolla siellä itse.\n\n-- Kirjoittakaa nyt sinne. Eikö se Sameli-setä voisi.\n\n-- Mitäs se Sameli!\n\n-- Eipä siellä nyt näy muuten mitään hätää olevan.\n\n-- Ei ainakaan kirjeestä näy.\n\nPyydysmäki painui silmäilemään päivän Suometarta. Poika luki\nPäivälehteään ja virkkoi vähän ajan kuluttua:\n\n-- Tästä päivästä siis alkavat venäläiset postimerkit olla Suomessa\nvirallisia.\n\n-- Niin, tuossa myöskin siitä kirjoittavat.\n\n-- Tässä myös. Se on suuri, musertava tapaus valtiollisten oikeuksiemme\nhistoriassa.\n\nValtiopäivämies sytytti uudestaan piippunsa ja sanoi:\n\n-- Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys\nsiihen lopu...\n\n-- Kuinka niin? kysyi poika.\n\n-- Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja\nsuututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä,\nniin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee\nmahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.\n\n-- Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni\nperustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne...\n\n-- Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari\noli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään\nrannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä.\nSiellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa!\nEikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo\npostiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman\nmuuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna\nmenemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon\nvaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää\nturhanpäiten.\n\n-- Olivatko ne sitten ruotsalaisia ne postiviranomaiset, kun te\nniitä...?\n\n-- Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat\nsellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan\nsuomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.\n\nYlioppilas nauroi.\n\n-- Isä taitaa ottaa sen laillisuuspuolen liian käytännöllisesti.\n\nIsä jatkoi vakavaan nuottiin:\n\n-- Kenties. Mutta tässä maassa täytyy meidän suomalaisten niin\ntehdä, sillä muuten nuo kirotut viikingit härnäävät ryssän meidät\nnielaisemaan. Muistathan sinä miten kävi kieliasetuksen? Ruotsalaiset\nvaativat, että suomenkielen pääseminen viralliseksi kieleksi olisi\npitänyt laillistuttaa perustuslakisäännökseliä. Mutta sellaista\nolisi ollut mahdoton saada aikaan tässä maassa ennen maailman\nloppua, sillä kaksi säätyä olisi ollut aina kahta vastaan. Kun se\nasia ei luonnollisesti voinut olla mikään perustuslakikysymys, vaan\nkäytännöllinen toimenpide suomenkielen saattamiseksi vihdoinkin\nluonnollisiin oikeuksiinsa, anoivat talonpojat, että se toteutettaisiin\nhallitsijan vallalla. Niin tekikin keisari Aleksanteri II. Samalla\nmääräsi hän virkamiehille 20 vuoden ajan suomenkielen oppimiseen. Mutta\nannas olla! Kun kieliasetuksen voimaanastumisen aika tuli, silloin\nkeksi ruotsalainen prokuraattori, että suomenkieli onkin _vieras kieli_\nsuruisessa Suomenmaassa! Vanha 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan laki\nei muka tiedä mitään _suomenkielestä_. Noo, kun tällaista ruvetaan\nsaarnaamaan ja opettamaan ryssille, jotka eivät varmaankaan mitään\nniin hartaasti odota kuin tilaisuutta saada panna täällä uuden, _nyt\nhallitsevan vallan_ kieli viralliseksi entisen hallitsevan vallan\nkielen sijaan, niin ei sellaista laintulkintaa voi pitää muuna kuin\ntyhmyytenä.\n\n-- Minäkin myönnän sen.\n\n-- Vai suomenkieli olisi vieras kieli Suomenmaassa! Mutta silloin ne\njo saivat väitteillään aikaan sen, että ryssät rupesivat kiinnittämään\nhuomiotaan oikeuksiimme, ja nyt ne ovat päässeet makuun. Siitä\nse alkunsa sai. Se vyöryy nyt kuin lumipallo. Saat nähdä. Kyllä\nYrjö-Koskinen ja Meurman ovat minulle kertoneet.\n\n-- Sen minäkin myönnän, että nämä ruotsalaiset ottavat politiikan aina\nenemmän rotu- ja luokkaetujen kuin Suomen valtion yleisetujen kannalta,\nmutta...\n\n-- No niin.\n\n-- Mutta 1885:n valtiopäivillä olivat vanhat suomenmieliset liitossa\nruotsalaisten liberaalien kanssa.\n\n-- Olivat kyllä, tunnusti valtiopäivämies. -- Mutta kyllä Meurman on\nminulle sen kertonut, miksi silloin yritettiin sitä keinoa suomalaisten\noppikoulujen asiassa. Ukko Meurman oli ollut keisarin kruunajaisissa\nMoskovassa ja toi sieltä tiedon, että Venäjältä on nousemassa\nmyrskypilvi, joka uhkaa Suomen valtiollisia oikeuksia. Hän ja muut\nvanhat johtajat olivat sitä mieltä, että kotimaiset riidat oli nyt\nsaatava lopetetuksi, jotta oltaisiin sitten yksimielisinä voimakkaampia\nryssää vastaan. Siksi sitä kompromissia puuhattiin. Mutta pettivät ne\nruotsalaiset silloinkin. Ansaitun rangaistuksen saivat suomalaiset\nluottamuksensa palkinnoksi.\n\n-- Mutta silloin olivat nuoret oikeassa.\n\n-- Noo, joskus sokeakin kana löytää jyvän.\n\n-- Niin, mutta te saatte, isä, nähdä, että vanhat pettyvät uudestaan\nnojautuessaan kaikessa luottavasti kenraalikuvernööriin ja\nvanhoillisuuteen ja vanhoillisuuden päävarustukseen, tuohon...\n\n-- Sano pois vain: pappissäätyyn! nauroi isä hieman hermostuneesti.\nPoika nauroi jo kevyemmin:\n\n-- Pappissäätyyn. Niin, mutta myöskin yleensä ryssän\nhyväntahtoisuuteen. Sillä ryssä on ikuinen vihollisemme ja pysyy\nryssänä, vaikka sen voissa paistaisi. Ja papit, ne eivät ole\npoliitikkoja.\n\n-- Mutta sinähän meinaat itsekin papiksi?\n\nIiskan silmä livisti hieman arkana isän katseen ohi. Hän virkahti\nvältellen:\n\n-- Niin kai, mutta poliitikoksi en aio. Sitä paitsi ei papin minun\nymmärtääkseni tarvitse välttämättä olla vanhoillinen.\n\nIsä oli odottanut jyrkempää vastausta ja äänsi helpottuneesti myöntäen:\n\n-- Ei tietenkään. Muuten sinä kai tiedät senkin, etten minä ole\nkäsityksiltäni vanhoillinen.\n\nIiska katsoi isää silmiin:\n\n-- Miten sen ottaakin.\n\nIsä kivahti:\n\n-- Mutta jos nyt ei hyväksy Juhani Ahon \"Yksin\"-kirjaa, onko sillä\ntuomittu vanhoilliseksi?\n\n-- Se edustaa suuntaa.\n\n-- Mutta... no, jos se siitä raja käy, niin minä jään vanhoillisten\npuolelle.\n\nValtiopäivämies nousi kiivaasti ja täytti piipun.\n\n-- Kyllähän isä kai myöntää, että nuorten ja vanhain kesken on kysymys\nmuustakin.\n\n-- Tietysti. Kannikasta!\n\n-- Muustakin.\n\n-- Mistäpä juuri muusta?\n\n-- Yhteiskunnallisista uudistuksista, äänioikeudesta,\najatuksenvapaudesta...\n\n-- Tiedän, tiedän. Ja sinne teidän puolellenne juoksevat kaikki nuoret\ntyhjäntoimittajat kuin kisalle tanssihuveihin, tänne meidän puolellemme\nkaikki vakavammat ja vanhemmat kuin... miten sen nyt sanoisi?\n\n-- Kinkerille.\n\n-- Olkoon vain! Kinkerillä pitää jotain osata ja näyttää että johonkin\nkelpaa.\n\n-- Tansseissa myös pitää osata.\n\n-- Noo polskan, aina sen osaa pelimannin soiton mukaan.\n\nOli saavutettu tyyni, hilpeä mieliala. Saara kävi kutsumassa\naamiaiselle. Mutta samassa, kun he jo olivat astumassa toiseen\nhuoneeseen, kuului ovelta arka koputus. Sai tulla sisään.\n\nSieltä tuli puoliränsistyneissä entisissä herrasmiehen vaatteissa\nkeski-ikäinen, keskikokoinen mies, jolla oli punertava, aivan\nhoitamaton parta. Huomasi heti, että siinä oli ollut miehenvärkki, jota\nelämänkoulu oli muokannut, mutta jonka kohtalo sittemmin oli työntänyt\nluisumaan kadulle.\n\nHuoneeseen oli jäänyt vain Iiska.\n\n-- Huomenta, tervehti vieras ja tarjosi tutunomaisesti kättä,\njonkinlainen reipas huumori sädehtien silmistä.\n\n-- Ka, Länsipää. Mitäs sinä näin aikaisin?\n\n-- Asiat vaativat. En minä lue enää papiksi niin kuin sinä,\nkuuletko. Olen aikonut liikealalle viipymättä. Ajattelen pientä\nomaa liikettä. Luulen saavani luottoa. Sen yhteydessä olisi aina\nmahdollisuus sivutoimiinkin, sellaisiin, jotka miellyttävät, jottei\ntarvitsisi suoraa päätä painua poroporvariksi. Ajattelen sivutoimena\nsanomalehtityötä edelleen. Se on minun luonteeni mukaista. Luulen\nmuuten, että minulle pian tarjotaan paikka Suomettaressa.\n\nLänsipää oli istuutunut käskemättä, Iiskan täytyi tehdä samoin.\n\n-- Sinä menet Alppilaan? kysyi Länsipää.\n\n-- Aion mennä.\n\n-- Minäkin pistäydyn. Eihän minulla erikoista... lakkikin on jo\nhävinnyt.\n\nLänsipää naurahti, mutta tuntui kuin naurahduksen takaa olisi\nkurkistanut syvä katkeruus.\n\n-- Mitäpä sillä lakilla, virkkoi Iiska. Häntä rupesi samassa vaivaamaan\najatus, että Länsipää lyöttäytyy hänen seuraansa. Mutta vieras, joka\noli jo ehtinyt perehtyä tämänkaltaisiin tilanteisiin, arvasi Iiskan\najatukset ja virkahti häijynkurisesti:\n\n-- En minä sinun kanssasi -- taisit jo pelätä?\n\n-- En minä mitään.\n\n-- Meitä on joukko vanhempia civiksiä, jotka... Mutta te \"nuoret\"\ntaisitte saada selkäänne kirjailijapalkkio-asiassa talonpoikaissäädyssä.\n\n-- Eihän se ole meille erikoinen selkäsauna. Totta kai \"vanhojenkin\"\ntäytyy harrastaa kirjallisuutta.\n\n-- Niin mutta -- ne kirjoittavat \"Saarijärvellä ja Viitasaarella\",\nkesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.\n\n-- Nouseehan sielläkin nuoria, jotka tarvitsevat tukea.\n\n-- En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon\npainoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän\nse kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta\nyhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin\nsivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja\nBismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.\n\n-- Onhan täälläkin.\n\n-- Onhan täälläkin -- joku suutari! Mutta kun te kerran olette\n\"nuoria\", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä\npysyn \"vanhana\" kieliasian vuoksi.\n\nOikaisten vartalonsa suoraksi hän jatkoi:\n\n-- Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle\nmiehelle, vaikka te \"nuoret\" luulette, että kieliasia on mennyt ohi\npolttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä\nmiltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan\nsanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.\n\nIiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa,\nmutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.\n\n-- Minulla on niin vähän, hän empi.\n\n-- Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä\nisäsi!\n\n-- Isältä ei käy aina.\n\n-- Saat takaisin sitten kun tässä ehdin. Minulla on eräs työ tekeillä,\njosta heti saan Suomettaresta. Ne maksavat paremmin kuin Päivälehti,\ntiedätkö?\n\n-- Vanha, rikas lehti.\n\n-- Rikas tai köyhä. En tiedä. Tietysti palkkio riippuu kirjoituksen\narvosta. Minulla nyt on oma erikoisalani, tilasto. Tässä maassa ei sitä\nmoni tutki.\n\n-- Etkö voi tulla toimeen viitosella?\n\nLänsipää nousi ja ojensi kätensä sen saadakseen.\n\n-- Ellet voi enempää. Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, hah hah...\n\nLänsipää sai viitosensa, suoristi vartalonsa, nosti pään pystyyn, sanoi\nhyvästi ja lähti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOstettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki\nPyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon\nkanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.\n\nNiinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa\ntaloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle\nalkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien\nlukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän\nherastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin\nErkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.\n\nJuuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike\nkulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen\nvaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen\nvirastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä\nniin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis\nmihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi,\nettä mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti.\nTalonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään.\nNäitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma\nkuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen\nmaiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä\ntietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn\nraskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän\nruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden\nauttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan\nkatkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai\nkauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki\nPyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa\noli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu\nmyöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.\n\nNiin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi\nhänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne\nsuomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja\nkauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa,\nkäytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo\nruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa\ntorppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa,\nettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi\nsäätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.\n\nNykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta\naikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa,\nsaattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä\npääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän\nnimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin\nsukuylpeä:\n\n-- Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!\n\nSilloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä\njonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies\nPyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi\nkohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:\n\n-- Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys\nnykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan\narvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne\nhuomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.\n\nSiten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin\nvaltiopäivillekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut\nkoulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies.\nPoika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää\nkohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään\nluonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin\njälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia,\nsäilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat\naivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut\nankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana;\nmyöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa\noli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että\nsitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä\ntaipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri\nsalaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se\nvoi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan\neristävä, hieman eri suuntiin vetävä.\n\nEnsimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä\nsattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon\ntultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä\nsaadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen.\nMutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan\nluonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen\nhaaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto\nvoitti.\n\nPojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään\n\"urasta\". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain\nkaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden\nsuunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän\nvain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi\nvastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.\n\nValtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään\nehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa\nja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän\nvaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina\nhienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja\ntäytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään.\nPapeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki\nmielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle,\nettä pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai\njotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä\narvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.\n\nKun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä,\noli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta\nhieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa\nnuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta\nkosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita\nja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat\nherättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien\nkirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset\nja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa\nkurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä,\njolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut\nhuomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä,\nmieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty\nelämänsuunnitelma.\n\nNyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se\ntuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera.\nMutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman\nvieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt\nluonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi\nkiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta,\njossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä\nhavaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli\nlaskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi,\npyrki toisinaan nousemaan hiki.\n\nTällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain\nrunouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva\nrinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen,\njoka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä,\njonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha.\nTässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa\nitselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt\nkirkkoisiin.\n\nNiin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa.\nTeologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät\nkaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät\nsaivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta.\nJoskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta\nolisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori\nmaalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli\nesteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa.\nHetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan\nelämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.\n\nTästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi\nIiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään\ntuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja\nkirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää\npysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä\nvarten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse\nkatsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia,\nrumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys,\nhätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä\nkilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin\nuhrautuvaisuus.\n\nNuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se\naalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla\ntiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta,\njonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut -- ainakaan ei hän ollut\nsiihen huomiota kiinnittänyt, -- tuli vastaan arkipukimissa. Siellä,\narkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista.\nIhmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää\nkuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.\n\nIiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä\nmillaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja,\netuoikeuksia -- kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen\nrikos, siveetön etuileminen.\n\nSellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin\nkatuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset\nkuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan\nvoimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain\nherkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi\nosaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus\nyhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.\n\nKaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli\nmonen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi\nantautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä\njohtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa\nvoisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska\nPyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain\nennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän\nrumuutta vastaan.\n\nNekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää\nkuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi\nannetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja\navuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä\nsynti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.\n\nMiten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta?\nSe olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera\npettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään\nse osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven\nkuluessa kiintynyt yhä lujemmin \"vanhoihin\". Vastenmielisyys \"nuoriin\"\noli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti\npolitiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse\nYrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut\nhymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä\nkäynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut\njumalanpalveluksesta.\n\nUhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura\nisälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle,\njoka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan\nkatkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien\nhyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien\nahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki,\njoka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka\nja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat\ntehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen\nnostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut\nsisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen\nvaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa\nolisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja\nkuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi\nmitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä\nasioita ette te, isä kulta, ymmärrä.\n\nElämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat\nmäärät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei\nole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset\novat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut\nkapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä,\ntuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa\nja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä\non pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt\nsanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä\nsanoo suutaria nihilistiksi -- mutta poika luulee, että suutari on\noikeassa.\n\nIsä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos\näiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika\nperiä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi,\nettä kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät\npuutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen\nvälttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos\nhänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.\n\nMitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän\nkirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa\nnovelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän\ntuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun\nsai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan\nelämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.\n\nIiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja\nPekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia\npoikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut\nnuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista,\nikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja\nvastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan\nhuomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa\noli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä,\njoka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä\nheräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset\npiirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta\nyhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset\nerilaiset.\n\nKysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide,\nettä nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena,\nlukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään\nsemmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti\nlukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti\nhän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut\nvaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään\noli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka\nseuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä\nentistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen\nvivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin\nmuitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti\npukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten\npuolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee\nolla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin\nja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin.\nAlentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet\nsiihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä\ntarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää\nvaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta,\nkun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan\nsilkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan\nsäädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus\nnarrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei\nosannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.\n\nVaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja,\njoitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin,\nsorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin\nmuotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin\nyksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä\nestetiikkaa...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHeti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen\nryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet\nsiitä, että tänään se nyt todellakin alkoi _venäläinen_ postimerkki\nliikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna.\nKoko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella\nlakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret\nnyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli\nseurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa\netsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.\n\nKieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan.\nRuotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä,\nsuomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai\näly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari\noli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen\nkimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa\nkohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten\ntäällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet\nopiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä\nvenäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua\ntositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa\nitse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät\njutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen\ntaistelurintaman muodostumisen alkua.\n\nTänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa.\nEsplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea\naamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan.\nValkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden\nvärikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä\n\"valkoruusuja\", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät\nja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten\nrautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin.\nSitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel,\nmutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen\nlankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.\n\nYhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa\nsupattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta\njatkavat matkaansa. \"Finspångilla\" käy pari vanhemmalle puolen\nkallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on\nYrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta\nkun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme\nkäy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi.\nKun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy\nuudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin\nvarmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa\nPorilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy\nkirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa\nlavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat\nsiinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.\n\nPohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten\nmarssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel\nkäy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi,\nkäsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin.\nVihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä\nkäy kovaksi.\n\nIhmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä.\nTyöläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy\nläpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo\ntyömiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa\ntoisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia\ntyöläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten\nja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa\nparvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat\ninnostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi\nhilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä\nvälittömämmän hilpeyden ja riemun.\n\nYlioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan\nlähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia\nmonilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen\nkorkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen\nmoukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo\nliikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät.\nMuu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.\n\nIlma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka\nlaulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen\nihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee\nlaulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen\nlaulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen,\njota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä\nei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka\nkasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus\nja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä.\nSuomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan\nkaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen\nkansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!\n\nEräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa\nrinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan\nrouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi\nravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat\nlaulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien\nluona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.\n\nYhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat\npelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä\nylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja\nhuutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut.\nTapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.\n\nÄsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui.\nSäikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.\n\n-- Ryssän valta nousee.\n\nSiihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi\nmies:\n\n-- Meidän mamma ennustaa.\n\n-- Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen\nennustukseen nyt vasta huomiota.\n\n-- Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.\n\n-- Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei\nsaada mitään laulaa.\n\n-- Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.\n\n-- Saattepa nähdä! intti rouva.\n\nPyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:\n\n-- Pikemminkin... pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan\nruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.\n\n-- Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle\ntapaukselle merkityksen.\n\nHerra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen\nensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen\nvaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla\nja tuli tyydyttävästi toimeen.\n\n-- On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. --\nMinä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain\nruotsalaisiin.\n\n-- Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.\n\n-- No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. -- Mitä\nse sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin\nlihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.\n\n-- Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, -- mutta ne sortavat\nsuomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin\nröyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.\n\nRouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin,\nkun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa\nvasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin\najatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa\noli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä\nvaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja\nottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä\nrouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen\napunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä\nkoski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.\n\n-- Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva\nkovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo\nhuomiota. -- Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.\n\n-- Epäilemättä!\n\nPyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi\nhyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän\nsyvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt\nmitään. Hän jatkoi vain:\n\n-- Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen,\njoka ei olekaan paljon mitään muuta.\n\nPyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi\nkysyen:\n\n-- Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?\n\n-- Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei\nosaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.\n\n-- Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia\nvastuksia kun torillakin.\n\n-- Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. -- Mutta kun\nmenen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä\nen ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon\nruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon\nasialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.\n\nHe sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi.\nPyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama\nivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi\nhelposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi\ntaistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen\nehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden\npyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä\nkeppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten\nolevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta\nelämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen\nvaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen\nilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva\nolemassaolon riemu.\n\nSiinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin\nparvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla\nmäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat\nkantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia\ntungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa,\nkaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa\naamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi\nlauluun.\n\n    \"Kaikukohon laulu maamme\n    niinkuin ukko jyrisee!\"\n\nJoukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja\nvartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.\n\nKaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden\ntuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen\njoukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen\nuhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja\nhengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus...\n\n    \"Laulusta me voiman saamme\n    laulu syömmet aukaisee!\"\n    -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nLaulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti.\nSiinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea\nvaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain,\nmitä ei näy.\n\nSuomi on heräämässä.\n\nPyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan\nmuutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he\novat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa\nvappu-iloa.\n\nArvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat\nvastaanottamaan odotettaviaan.\n\nSiinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo\nistuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun\nhuomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin\nheitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki\npujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen\nsaapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva\ntekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään\nkäteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan\nkäteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön\nvaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja\nIda Aalberg sanoo:\n\n-- Valtiopäivämies Pyydysmäki ei olekaan uudistanut käyntiään.\n\n-- Ei ole tullut.\n\n-- Valtiopäivätöitä niin paljon?\n\n-- Noo, niiltäkin aina, mutta en ole tahtonut oikein herrasväkeä\nvaivata.\n\n-- Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. -- Meillä on\naina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.\n\n-- Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. -- Minä haluaisin puhua kanssanne\neräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä\nluonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Esimerkiksi -- hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä -- sopisiko\nmeille ylihuomenna päivällisaika?\n\n-- Hyvin!\n\n-- Siis sopiiko valtiopäivämies Pyydysmäelle?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi\nrouva.\n\n-- Kiitos. -- Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi\ntutunomaisesti.\n\nHyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.\n\nPyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen\nristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään\noli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen\noma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun\nkäskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se\nkysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön,\nvälitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti\nja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse\noli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen\naatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen,\nja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen.\nKumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten\nheillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä\nriittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan\noli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä\nylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki,\nKirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen\npuoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret\nkirjailijat menivät \"nuorten leiriin\".\n\n-- Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan!\nintoili poika.\n\n-- Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. -- Mutta sepä jo\nmerkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa\nkirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.\n\nNuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla\nvapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt\nilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.\n\n-- Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen\ntaskujaan. -- Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen\nkuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä\nkiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?\n\nTietysti toinen tahtoi.\n\n-- Hän kirjoittaa tässä m.m.: \"Rouva Canth oli käynyt\nHelsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut\npuheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä\nmatkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja\nkäydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi,\nkun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan\nolemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan\nmitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä\ntieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei\nole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme,\nneljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty.\nEikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää?\nOnhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja\nmatkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos\nnäin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten\ntulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja\nnauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten\nnäytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla\ntällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra\npotaatinkuoret rieskaksi!\"\n\nMiettinen käänsi kirjeen kokoon ja pannessaan taskuun jatkoi:\n\n-- Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten\nsuomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan,\nse tähystelee vain huippuja.\n\n-- Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. -- Katso vain, ettet kuohu oli\npadanlaidan.\n\n-- Joskus savolainenkin kiehuu, kun häntä härnätään.\n\n-- Kun koskee omahista.\n\n-- Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä\nolisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.\n\n-- Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta,\njos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt\nkerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin\ntarpeellisena.\n\n-- Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat\nkirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.\n\nKumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää\nja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti\nylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.\n\nToveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli\nväsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä\ntukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.\n\n-- Saarimäki. Miten hänkin on täällä? virkahti Pyydysmäki toverilleen.\n\nSamassa Saarimäki saapui nuorukaisten luo, tervehti hiljaa, hieman\nhymyillen.\n\n-- Sinäkin tulit tänne? tutki Pyydysmäki kummastellen.\n\nVasta tullut tuijotti tiukasti hänen silmiinsä.\n\n-- Tulin. Kristityn pitää kestää kaikki.\n\n-- Kestää?\n\n-- Kestää kiusaus.\n\n-- No laitatko sinä itsesi tahallasi kiusauksiin?\n\n-- En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä.\nMinun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.\n\n-- Mihin? kysyi Pyydysmäki kummastellen.\n\n-- Herran viinamäkeen.\n\n-- Jokos sinä saat päästötutkinnon, vai?\n\n-- En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen\ntyömiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia.\nJeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan,\n_kokonaan_ hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja\nnyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.\n\nPyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui\nsilmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli\nvastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta\nasennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.\n\n-- Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista\npäästötutkintoa?\n\n-- Tarkoitan. Taikka en nyt ainakaan. Minä menen vapaaksi saarnaajaksi.\n\n-- Kiertämään maata?\n\n-- Niin.\n\n-- Onko sinulla joku... joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä\njotain palkkaa?\n\n-- En.\n\n-- Mutta miten sinä elät?\n\nSaarimäki hymyili.\n\n-- Kai sitä nyt aina. Kristitytkin antavat ruokaa sen verran ja\nmatka-apua.\n\nIiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana.\nHänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä\nhänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä\ntullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:\n\n-- Mutta entäs velat?\n\n-- Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli... kun Hän kerran minut\npestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.\n\nMiettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan\nraukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa\nvaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan\nsilmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:\n\n-- Milloin sinä teet ratkaisusi Jeesuksen ja maailman välillä?\n\nIiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti,\nkun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:\n\n-- Tiedä... minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä\nolisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin... suoraan sanoen,\nminä pelkään, että sinä hassuttelet.\n\nSaarimäki ilostui:\n\n-- Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun\nsieluni vastaa: niin.\n\nIiska ravisteli päätään.\n\nSamalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja\nlyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.\n\n-- Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko\nnaama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.\n\n-- Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta,\nmelusi lyhyempi.\n\n-- Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi\nkiskoen Saarimäen takinnapista.\n\n-- Kyllä! tunnusti Saarimäki uljaasti, suu hieman naurussa.\n\n-- Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat\ntomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.\n\nSaarimäki kävi totisemmaksi ja virkkoi:\n\n-- Sinäkin tulet kerran tätä pilkkaasi katumaan.\n\n-- Älä kuule...\n\n-- Pojat, syömään Kaivopuistoon! ehdotti pitkä.\n\nVaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui\nhän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä\nmahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä\naalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen\njuttelu oli aiheuttanut, haihtui.\n\n-- Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: --\nSillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.\n\n-- Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.\n\n-- En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,\n\n-- Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.\n\n-- Menköön, lupasi myöskin Miettinen.\n\n-- Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. -- Voi\nolla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi\ncivis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä\nhaluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.\n\nHälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki\njo huomiota herättämättä yksinään poistunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa\nvappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin\njuopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla,\npäätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten\njuomarahojen kiihoittamina.\n\nMeren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se\npieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta\noli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla\njuomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja\ntarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja \"Harakkaa\". Meri\naaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.\n\nPojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli,\nmutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä\nsattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään\npenkillä tien vieressä.\n\n-- Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.\n\nTodettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää\nnukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu\nherätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän\nkyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt\nolevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset\nistuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.\n\n-- Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.\n\n-- Sinä kylmetyt tässä.\n\n-- Ketä se liikuttaa?\n\n-- On kai sinulla jokin asunto?\n\nLänsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen\nnauruun:\n\n-- Hah hah haa!\n\nJa kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin\nitkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta.\nMutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi.\nSilloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut\nlohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi\ntehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:\n\n-- Minä olen... minä olen... minä en ole enää mies.\n\nJa purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.\n\n-- No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. -- Lähde\nkävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.\n\nHalfors koetti toista sävyä:\n\n-- Pirujako sitä nyt itkemään, mies.\n\nNyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.\n\n-- Se on oikein... itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi\nseisomaan.\n\nPäästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi\naikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen\njuttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu\nkauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui\nLänsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri\nhaaralle.\n\nHeidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti\nvirkahti Länsipää äkkiä:\n\n-- Minä kävin tänään hänen luonaan.\n\nToinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka\nkanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska\ninnostui toverilliseen osanottoon:\n\n-- Vai niin! Noo?\n\nLänsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:\n\n-- Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun\nkanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.\n\n-- Ja hän?\n\n-- Kieltäytyi.\n\nLänsipäätä näytti puistattavan.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän pani kahden vuoden koetusajan!\n\nMiestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:\n\n-- Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua\nei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu\nkuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen\nepäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.\n\nViimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat\ntaas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien\nsilmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi\navutonna.\n\nLänsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.\n\n-- Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,\n\n-- Sitäkö koetusaikaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?\n\nIiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.\n\nLänsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien\nkumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja\nkatsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nYlioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä\najatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut.\nAjatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella\nvoimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää.\nSe nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen\nhyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.\n\n-- Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!\n\nSehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta\nniin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten.\nJeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen\nyhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin\nKristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin\nmaailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja\nkokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen\nhiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli\nsielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä\npäin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento\nlamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden\nepäilyksen todellisuutta.\n\nToisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti\nparantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä\nKristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys,\njoka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta\nsyntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan\nmaailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita\npalvelee.\n\n-- Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, -- se, joka sanaa opettaa,\nei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee\nrakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.\n\nHänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli\najatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin\nsivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin\nKristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen,\nensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja\nneuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen\nsellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee\nsellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus\nmuuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ\nmuuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä\nolla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina\nsiellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot\nvaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.\n\nTämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman\nteologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli\njättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet\nvelkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt\ntyömieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä\nleivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei\nsiitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa,\nmikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus\nJeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan\nehdottomasti tottelevan.\n\nEnsi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska\nPyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä,\nettä ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen\nvarma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton,\nkunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin\nolleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että\ntämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää\nhartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen.\nSilloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi\nväkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton,\njärjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen\nleikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin\nraiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva,\npikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi\njälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei\nväkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin\ntahtoa.\n\nMuutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian\nkurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä\nkiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä\nen usko?\n\nSiitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella\nlukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista.\nMutta sitten tuli taas pieni häiriö.\n\nEräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman\nkaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty\nvain: \"Kypsymätön. Ei julaista.\" Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan\n\"Kypsymätön\"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä\nkäsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän\noli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi\noli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin\npaljon uneksinut. Sillä oli otsassa \"kypsymättömyyden\" leimamerkki\nkuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin\ntuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset\nomituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.\n\nKirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä.\nKristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein\nmuodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen\nvälillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin\nvakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva\nsielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen\nelämän luovat vaistot.\n\nMahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä\nvastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia.\nOlihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden\nvasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa\nheräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi.\nHän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen\nesitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin...\n\nNäiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän\nmeluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia\nmielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen\nkuullessaan. Aiottuaan ensin heittää \"kypsymättömän\" novellinsa\n\"Väärinkäsitetty\" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle.\nKeskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että\nHalforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla,\nsillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan\nmyöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä\nonnea suotiin.\n\n-- Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa\novessa.\n\nIiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen\nläpi oli kuljettava, ei ollut kotona.\n\nHalfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.\n\n-- Uusi opus! Mitä... \"kypsymätön?\" Siis palautettu takaisin?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitähän... kukahan sen lie lukenut? Seköhän se...?\n\n-- Se. Minä tunnen käsialan.\n\n-- Vai \"kypsymätön\" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin...\nniin sakramenskatun ylpeä.\n\nIiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.\n\n-- Ja minä vakuutan, että -- tietysti minä olen itse liian lähellä\nasiaa --\n\n-- No noo, no noo, älä ujostele!\n\n-- -- lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia\nvielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja\nantaumuksella kuin tämän.\n\n-- Onko se vapaamielinen?\n\n-- On.\n\n-- Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne\npitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain\nylle.\n\n-- Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.\n\n-- Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?\n\n-- Noo.\n\n-- Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate,\njokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen\non \"aate\", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on\ntekeillä...\n\n-- Sinulla?\n\n-- No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten\nniin kumma?\n\n-- Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?\n\n-- Runoa, epiikkaa.\n\n-- Se on sitten se! Sitä on odotettukin.\n\n-- Todellako? Kuka?\n\n-- Toverit.\n\n-- Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti\nnarripeliä.\n\n-- Ei, kuule, minä olen utelias.\n\n-- On se tulossa.\n\nPieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin\nlahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista\ntotisempaan:\n\n-- Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.\n\n-- Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?\n\n-- Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.\n\n-- Kuule, mutta se sinun teoksesi?\n\n-- Minä en anna siitä ennakkotietoja.\n\n-- Etkö? Onko se heksametriä?\n\n-- On.\n\n-- Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?\n\n-- Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut.\nSillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On\nsillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla\npuhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus\noli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä,\nkellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule... sanoa\nprofessoria sinuksi, tällainen keltanokka!\n\n-- Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen,\nviisaampana muka.\n\n-- Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka\nkerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun:\n\"Kuulehan veli Aukusti!\"\n\n-- Niin.\n\nMolemmat nauroivat.\n\n-- Ei, en minä.\n\n-- Annatko jonkun ennakolta arvostella?\n\n-- Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta\nminä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä\nmistä se... Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse\nheksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin.\nAjatteles, jos olisi menestystä!\n\n-- Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. -- Onko se\njo valmis?\n\n-- Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja...\n\n-- Silloin sinä?\n\n-- Silloin minä sen heti poltan.\n\n-- Älä hulluttele.\n\n-- Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me,\nsupisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen\nvipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen\nvanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!\n\nFiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen\nkamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja\nvirkahti:\n\n-- Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.\n\n-- Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin\nkuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja\non mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia\nihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon\npenkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet\ntakapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me\nisäsi kanssa tiedämme. Minä olen \"ohjelman\" kannalla alusta loppuun,\nkiireestä hamaan kantapäähän.\n\n-- Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni\netuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi\nvaltiopäivämies Erkki Pyydysmäki.\n\nFiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri\npilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja\nFiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää\nkieltä.\n\n-- Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset\novat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me\nsuomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa\nalla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.\n\n-- Varmasti, yhtyi Fiilus.\n\n-- Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, -- kielitaistelun pitäisi nyt\nantaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja...\n\n-- Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.\n\n-- Samaa minä! huudahti Fiilus.\n\n-- Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen\ntekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.\n\n-- Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili\nFiilus.\n\n-- Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari,\njonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on\nsuomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on\nsivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.\n\nIiska selitti rauhallisesti:\n\n-- Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen\nnousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin\nhallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä\nsivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä,\nuskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse\nhallitsevaksi.\n\n-- Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole\nsuomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.\n\n-- Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. -- Suomalainen politiikka\nnäyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla\nsuomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä\nriemuitsevat.\n\nIsä sanoi tuikeasti:\n\n-- Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä\nmaassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka\ntapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä\nmaassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?\n\nPoikakin hieman kiihtyi:\n\n-- Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden\ntaistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa.\nMusta seinä on noussut eteen.\n\n-- Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.\n\n-- Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. -- Pojan äänessä oli sama\nsoinnahdus kuin isänkin.\n\n-- Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan -- minä myönnän, että\nsinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen\nasia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties\neivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen\ntaistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä,\ntaistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä\nheitä. Minä muodostaisin \"ohjelman\" yhdistämällä vanhain kieliohjelman\nja nuorten ajatuksenvapauden.\n\n-- Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. -- Kunakin\naikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan.\nNyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa\nvastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu\ntälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan\nrajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä\nolen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada\nsivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin \"moukka\". Mutta\nniin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa\nmoukan nimeä.\n\nValtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:\n\n-- Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja\npuolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te\nvoitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä\nruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi\npuhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan\nmainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde,\nminkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun\nratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme\nesikoisoikeuden pettämistä.\n\nNyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja\nkatseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään.\nFiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn\nedustajaa ihailevan kunnioittavasti.\n\nPyydysmäki jatkoi:\n\n-- Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa\nniin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta\njos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää,\nettä olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria\ntaistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania\nnarrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista.\nSellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta?\nOlkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt\n\"aatteillaan\". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.\n\nPyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui\nomaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nValtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen\ntyöhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen,\nkeskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi\nsikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä\nriippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin\nhuomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä\nhallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja\nhänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat\nkaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista\nvastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä\nhiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla\ntehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken\nonnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja\nnäiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille\nvaltion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli\nhänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada\nkahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi.\nPyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi.\nOlihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1\ntynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena\nsatuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta\nsitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman\nTanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi\nvaltiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi\nne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien\nasia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät\ntorppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin\nvähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi.\nNyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan.\nKehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla\nraha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne\nvaltionasioita ymmärrä, sellaiset...\n\nSenaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla\nkädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin\nvastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii\nsilmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.\n\n-- Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä\näänellä, asettaessaan silmälasejaan, -- että tämän maan tulevaisuus\nvoidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa,\nitsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian\npaljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia\nloisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle\nyllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet\njo siellä teilläpäin yllyttämään?\n\nPyydysmäki ravisti kieltäen päätään.\n\n-- Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena...\n\n-- Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain\ntilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes\nkotimökkinsä.\n\n-- On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä\ntodellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.\n\nSenaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle\nvaltiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:\n\n-- Kyllä se tulee sinnekin.\n\n-- Mahtaneeko?\n\n-- Kyllä se tulee.\n\nSenaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:\n\n-- Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun\nyhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta\non ruotsalaisilla ylimyksillä.\n\nViimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.\n\nPyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen\nrinnassaan ja pani huudahtamaan:\n\n-- Se on totta!\n\n-- Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on\naina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen\nsen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä\nruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.\n\n-- Hm.\n\n-- Ja mitä tässä auttaa uhma!\n\nSenaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui\nääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen\npäätään Pyydysmäkeä kohti:\n\n-- Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä,\njotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa\nvaltiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja... No\n_silloin_ olisi asia jo hieman toisin.\n\nNyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin\ntahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan,\nhehkuivat tulta.\n\n-- Niin...\n\nPyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.\n\n-- Niin, sitä ei meillä ole... vielä.\n\nSenaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla.\nSitten hän virkkoi:\n\n-- Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen\nPyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi\nhiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:\n\n-- En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta\nruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen\nkansallisuus saisi elää.\n\nInnostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:\n\n-- Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.\n\nSenaattori jatkoi:\n\n-- Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten\nvaltiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä\nluokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi.\nHe eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me\nsuomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?\n\n-- Täydellisesti.\n\nPyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.\n\nSitä tuli:\n\n-- Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä\nvastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman\nmaatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan\nniin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja\nsivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä\nvaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa\nvaltiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema\nlepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin,\npaikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän,\nettä kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen\nkansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin\nsanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.\n\nSenaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:\n\n-- Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo\nlupauksensa.\n\nHän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.\n\nVieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa\njotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että\nhalustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi\nmuistiinsa suuren johtajan sanoja.\n\nJohtaja jatkoi:\n\n-- Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan.\nMutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa.\nEikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme\nsitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän\npolitikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä\nsuomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan\nedustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin\nse onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän\nepäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja\nsiihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki\najattelee?\n\nSenaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun\nhänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo\noikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:\n\n-- Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia\nmielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla.\nSuomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se\npääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä.\nMinä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että\nnämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja\ntyömiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.\n\nSivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:\n\n-- Aatteet... aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä.\nJos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja\nvaltakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.\n\n-- En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten\naatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana\nkäytännöllisestä elämästä.\n\nSenaattori murahti hiljaa, kun mainittiin \"nuoret\".\n\n-- Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta\npolitiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja\nsotkevat.\n\n-- Sitähän minäkin...\n\n-- Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat,\nkaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.\n\n-- Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.\n\nMutta senaattori jatkoi:\n\n-- Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä\n\"nuorten\" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte\nnuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti\nolemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa,\nettä jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti\npesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla.\nSuutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan\nkäytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden\naiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.\n\nNyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:\n\n-- Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Joko on johtaja tiedossa?\n\n-- Tuskin. Ellei nyt tällä välin.\n\n-- Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa\nennenkuin on johtaja.\n\n-- Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.\n\n-- Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka\ntulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?\n\nSitä ei Pyydysmäki luullut.\n\n-- Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia.\nTäytyisi olla synnynnäiset lahjat.\n\n-- Se on ymmärrettävää.\n\n-- Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin\notaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin\noleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että\nkun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa,\nei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja\non vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain\nherrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin\nvahinkoa.\n\nPyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä\nväittää vastaan:\n\n-- Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle\ntalonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia\noppikouluihinkin?\n\n-- Vaikea.\n\n-- Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen\nvaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan\nperustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä\njohtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?\n\nSenaattori naurahti:\n\n-- Hyvin vastattu.\n\nKeskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen.\nSenaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun\ntuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi\ntoteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun\nverran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.\n\nPyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian\nkauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi\nalas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen\nvaltaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella\nsenaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin.\nKun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta,\nruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen\nmielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo\nsyytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän\nsiitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä\nselvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota\nkaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän\najatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee\ntotella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua\nitseoikeutetun johtajan viittaukseen.\n\nPyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan\ntiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko\njälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda\nsilmäyksen yli kotikyläisen piirin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMuutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin\nkapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia.\nArka koputus, sisältä hiljainen \"sisään\", ja pojat seisovat\ntoimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä\ntuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti\npuhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään,\nvastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee\nvastatulleita. Aho kättelee.\n\n-- Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho\nkätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa.\nVastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet\nkohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.\n\n-- Ahaa, äkkää Aho, -- herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana\nHenrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas...\n\nNiin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää.\nErkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja\nkertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä.\nSitten sanoo Aho:\n\n-- Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea\nPietarissa aiotaan muka lakkauttaa.\n\nYlioppilaat osoittavat mielenkiintoa.\n\n-- Ja sen luultiin jo pysähtyneen.\n\n-- Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse\nhommailevat.\n\nKaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven\nhiipinyt maassa.\n\n-- Ja ne ovat näitä ruotsalaisia aatelismiehiä! virkahtaa Halfors.\n\n-- Ehnrootinhan sitä pitäisi olla tämän asian isä, sanoo Aho.\n\n-- Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. -- Vaikea uskoa omista\nmiehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen\nvarmentanut.\n\n-- Von Daehn? tarkkasi Pyydysmäki.\n\n-- Niin sanovat, totesi Erkko.\n\nNyt purkautui Halforsin sisu:\n\n-- Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat\nruotsikot siitä helvetillisen melun.\n\nNuori mies väänsi päätä ja pui nyrkkiä:\n\n-- Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi\nYrjö-Koskinen.\n\nMieliala oli painuksissa. Erkko virkkoi vihdoin:\n\n-- Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet\nkilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina\nomiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi\nkulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon\nkaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen,\nriisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien\nnähtäväksi.\n\nRunoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut\nmielihyväiseen hymyyn.\n\nAho otti puhevuoron:\n\n-- Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan\njohtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi\njos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista\nvapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän\nkansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita\nmuita kuin pappeja.\n\nNyt intoutui Pyydysmäki:\n\n-- Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee\nkunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.\n\n-- Aivan, totesi Erkko.\n\n-- Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien,\npässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan\nluonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen\nkiihtyneeltä.\n\n-- Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. -- Mitä uraa tämä nuori mies\ntavoittelee?\n\n-- Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi\nhäneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.\n\n-- Miksei papin! puolusti Aho. -- Pappi voi olla yhtä vapaamielinen\nkuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan\nehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea\nvapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.\n\n-- Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää\naristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen\nkasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen\nniiden miehuullista vakavuutta.\n\nMutta Erkko sai innokkaan kannattajan toisaalta. Halfors huudahti:\n\n-- Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu\nylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena\non ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta,\nsuomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen\nsääty-ylpeyden.\n\n-- Niin useinkin on, totesi Erkko. -- Mutta palatakseni vielä\npappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että\npappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita\npoikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.\n\nErkko alkoi lämmetä.\n\n-- Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja\nsuurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille\nluokille. Mutta nyt, kun nuo \"muut\" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta\npäivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat\nihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat\nentiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä\nvaltavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden\nlinnoitusten portteja ja murtavat ne -- ellei avata suosiolla,\njoku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut\nhyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka\nmarssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on\nerinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä\nuusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova\nvoima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä,\nmiten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja\ntyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka\ntäällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa\nsyntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden\nelinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen\nkansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja.\nHengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista.\nJa semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole\netuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä\ntuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä\nkaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja\ntalonpojan tuvasta.\n\nJuhani Aho katsoi salamyhkää kelloaan, mutta Erkko huomasi.\n\n-- Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä\nhuomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.\n\nKaikki vieraat nousivat.\n\nAho heti rauhoittamaan:\n\n-- Eihän tässä nyt niin kiirettä ole.\n\nNousi kuitenkin hänkin, ja hyvästellessään jatkoi pitäen Erkon kädestä:\n\n-- Kuulehan sinä veli Juhana, tuota... meidän pitäisi illalla tavata.\nEt sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada\nkunnollisesti tarinoida.\n\nJa he sopivat tapaamisesta.\n\nVieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän\nluo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain\nja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen,\nlaski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä.\nNuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut.\nKokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:\n\n    \"-- -- Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin\n    lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani\n    puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin\n    tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä\n    tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa\n    minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat\n    elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen\n    ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka\n    Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille\n    ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala\n    vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä:\n    menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille\n    luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on\n    mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään\n    en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat\n    tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa\n    yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla\n    sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien\n    anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton\n    olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun\n    oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten\n    kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää,\n    ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä\n    kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani\n    sylistä. --\n\n    -- -- Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole\n    tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi\n    sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus\n    olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä\n    päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa\n    vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita,\n    hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista\n    aina pelätä. -- -- --\n\n    Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet\n    ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet.\n    Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. -- --\n\n    Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä\n    Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö\n    Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen\n    virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa\n    Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä\n    tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä\n    edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani\n    velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on\n    lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi\n    hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. -- --\"\n\nIiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka\nkirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta.\nMutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä\najatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen\nhengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta\nsaatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko\nminäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva\nkysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli\nhäntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli\nitsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat\nsanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken\nyhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen\nrehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen\njatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut\nepäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea\npapiksi...\n\nSitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.\n\nMutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui\nhermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän\napostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.\n\n-- Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain\ntuomitsen?...\n\n-- Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.\n\nIiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan\nhuoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää\nsieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä\noli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen\najatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen\ntunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa\nsaattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne!\nja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.\n\nIiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä\non jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.\n\nSydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.\n\nValtiopäivämies alkoi heti kertoa:\n\n-- Minä tulen Yrjö-Koskisen luota.\n\n-- Oo-hoh! Mitä, kuinka isä siellä...?\n\n-- Hän kutsui, kuinkas minä muuten.\n\n-- Mitä hänellä?\n\n-- Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja... Hän\nsuunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata.\nEpäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.\n\nErkki Pyydysmäki vihelsi hymisten riisuessaan takkiaan ja jatkoi sitten:\n\n-- Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka\nelää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.\n\n-- Uskooko hän sitten semmoista?\n\n-- Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta\nottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä\nhymyillen. -- Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan,\nniin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.\n\n-- Sanoiko isä hänelle?\n\n-- E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan,\nperunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin\ntoimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.\n\nPyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja\nheilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti\nympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa,\nkoko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi\nterve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.\n\n-- Mutta _mies_ hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. --\nMinä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta\npois ne \"nuorten\" vetelät hapatukset.\n\nHän nauroi niin että hartiat hytkyivät.\n\n-- Enkö minä sitten ole kansallismielinen? kysyi poika melkein ujosti.\n\n-- Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin\nYrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.\n\n-- Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä\nmuuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.\n\nIsä kohotti silmiään, joista sädehti kummastus.\n\n-- Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet\nja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.\n\nIiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi\nkatseensa ikkunaan.\n\nSilloin virkahti Iiska:\n\n-- Isä, kuulkaahan.\n\nValtiopäivämies käänsi kysyvänä päätään.\n\n-- Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa,\netten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.\n\nValtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi\nkatsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja\nvirkahti:\n\n-- Vai niin. Miksi et?\n\n-- Minä en ole voinut lukea.\n\n-- Mutta nehän menivät aikaisemmin hyvin?\n\n-- Menivät.\n\nIiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan\nisään hän virkahti:\n\n-- Minä epäilen.\n\n-- Epäilet? Mitä?\n\n-- Sitäkin, ettei minusta tule pappia.\n\nIsän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään\nhymyyn:\n\n-- E-e-i tule pappia! Siihenhän ei paljoa tarvita.\n\nPoika sanoi syvällä äänellä:\n\n-- Siihen tarvitaan uskoa.\n\n-- Hm hm, vai niin.\n\nHän sytytti sammuneen piipun ja kysyi jälleen:\n\n-- Mitä sinä sitten meinaat?\n\nIiska heittäysi huoahtaen sohvaan ja virkkoi:\n\n-- En tiedä.\n\n-- Tyhjäntoimittajaksiko?\n\nPoika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi\nvakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:\n\n-- Minusta ei koskaan tule tyhjäntoimittajaa!\n\n-- Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. --\nSinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi\nmillä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia\nhalusi. Mitä hän tästä sanonee?\n\n-- Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä\nnyt en vain jaksa lukea.\n\nNuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin\nja tuijotti lattiaan.\n\n-- Eikö sitä asiaa voisi jättää syksyyn päättämättä? kysyi isä.\n\nIiska nosti päätään ilostuen:\n\n-- Sitähän minä aioin isältä pyytää.\n\n-- No jättää sen asian syksyyn.\n\n-- Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä\nvapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan\najattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.\n\n-- Juhani Ahoko?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä hän papeista?\n\n-- Puhuttiin vain.\n\n-- Eikö hän ole papin poika itse?\n\n-- On.\n\n-- Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa... Mutta kun on sitä\nmeinattu.\n\n-- Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas\nkirjoittaa Saarimäki.\n\n-- Sekö leuhka?\n\n-- Saarimäki.\n\n-- Se sellainen pitkä, vetelä poika, jonka suu on aina naurussa?\n\n-- Se.\n\n-- Mistä hän kirjoittaa?\n\n-- Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin\nonnellinen.\n\nIsän otsa synkistyi. Ilkkuva sävy äänessähän kysyi:\n\n-- Ja sinä haluaisit mukaan, vai?\n\n-- En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. -- Mutta minä en antaisi\nhänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.\n\nÄänessä oli nyt helähdys, joka vaimensi isän ivailuhalua. Poika jatkoi:\n\n-- Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot\nkuin teillä vanhoilla.\n\n-- Mi-itkä elämänarvot?\n\n-- No... ne ovat toiset.\n\n-- Mitkä?\n\n-- Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin\ntotuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.\n\nTaas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta,\nja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut\nsilmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, --\näitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.\n\n-- Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt\nrauhoittuneemmalla äänellä.\n\nMutta ylioppilas riippui vielä äskeisessä elämänarvokysymyksessä.\n\n-- Se on niin, sanoi hän, -- että meille voi tulla, meille\nnuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi\nkiipijäpalvelukseen -- taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.\n\n-- Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi\nhermostuneesti jalkaansa.\n\nPoika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:\n\n-- Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan\nravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia\nkulkureittejä.\n\nIsä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran,\nettä tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli\nlattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:\n\n-- Sinusta alkaa tulla mies!\n\nNyt poika lehahti punaiseksi.\n\n-- Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.\n\n-- Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.\n\nHe istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin\noli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa\nsiirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSäätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas\nliike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina,\nmissä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen\nkuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo\nkorkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin\nkiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana\nnauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat\nsanasutkaukset -- niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä\nlegio.\n\nSiinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o.\naatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja\nsuree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se\nnyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja\npäitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa\nitsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa\nveljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten\naatteiden hillitsemiseksi.\n\nMutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko\ntalven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta.\nKun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen\nmonivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle,\ntuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut.\nSe tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen\nkotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti\nlyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai\nlopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä.\nTämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan,\nettä uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi\nvarustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan\nja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä\nolo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden\nja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden\nja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan\nvaltiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi\neetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita\neikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana.\nUsko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun\ntiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat\nepuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden\nviimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi\nusko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka\nriidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.\n\nSäätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka\nolemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista\nhuolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.\n\nKilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä\nolisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat,\nmelkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat\nvaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista\nomanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä\nkoristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden\npuolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo\npelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin.\nEnsin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin\nvieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon,\nmissä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat\ntottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen\nnäyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan\nolivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä\nylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin\ntässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe\nja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin\nse, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon\nulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja\nlaskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon,\non tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja\nsäätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa,\nsai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä\noven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa\nsavuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas\njuhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen\neteen.\n\nTalonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa,\nnaulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä\njotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä\nmilloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen\nmaalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen\njuhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä\ntakeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla,\nmikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin\njo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa\njoku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja\npäästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja\nlammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin.\nNiin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan\nkuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, -- porvarin\nkanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen\nsamanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat\nmielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan\noppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden\njuhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn\njäsenelle kallis asia.\n\nMutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan,\notettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan\nomia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan\npolitiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja\ntultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan\nkilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien\npyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas\nkoetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat\nkäsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti\nSuomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten\nkiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi\nollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko\nsitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo\nja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla,\njonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston\nja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan\nensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.\n\nSuomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava\nvalta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden\nvallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin\nempimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän\nepäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen\nvirallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt\ntaistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain\nkirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat\nsuomalaisilla tuoreessa muistissa.\n\nNäillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen\nvuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti\nruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia.\nRuotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi\nja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen\nedustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus,\njoka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi.\nTässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin\nsuomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan\nvastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten\nvaltiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain\nvähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan\njulkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut\nyleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä.\nOli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen\njohtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut\nvallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä\ntärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin,\naloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä\njulkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä,\njoutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.\n\nJyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti\nmieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan\naateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä\njulkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli\ntehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta\ntehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat\nruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena\nhistoriallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli\nsyntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat\nja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin\ntaisteluihin.\n\nKeskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa\nkäynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea\nPietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.\n\nSiinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja\nJonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti\nkiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä,\njoiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen\nura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden\nmuuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä\nenemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.\n\nSiinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka\nPäivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa\nnurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.\n\nTuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias\nK. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä\ntalonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund\nnauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko\nSlotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman\nlieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.\n\nMutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti\nJuuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn\nmuristessaankin myhäilevä \"Kangasalan karhu\", Agathon Meurman,\nkunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen\nryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee\nsikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin\nsilmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai\npari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman\nruotsinvoittoiseen juttuun.\n\nRavintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa\n\"säädyittäin\", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla\non edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin\naamutuimaan.\n\nPysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa\ntapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.\n\n-- Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin\nvirkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.\n\n-- Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.\n\n-- Taikka, sanoo Heikura myhäillen, -- he suojelevat naisväkeä\nkiusauksista.\n\n-- Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.\n\n-- Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi\nHeikura.\n\nSamassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:\n\n-- Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea\nPietarissa on määrätty hajotettavaksi.\n\n-- Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.\n\n-- Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta\ntosi on.\n\n-- Tässä on tuoli.\n\nHeikura veti tuolia lähemmäksi.\n\nCastrén istui.\n\nSuomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.\n\n-- Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se\nrikoslakimietintö? kysyi Castrén.\n\n-- Pitäisikö puhua?\n\n-- Pitäisi.\n\n-- No minä en puhu.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.\n\n-- Puhu sinä Heikura.\n\n-- Niinkö nyt käy käsky?\n\n-- Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja\nselvä järki.\n\n-- Kiitos vain luottamuksesta.\n\n-- Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan\nvaltiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen\nkuulumaton perustuslain loukkaus.\n\n-- No eikö Castrén puhu?\n\n-- Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.\n\nSinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet\nkanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.\n\n-- Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?\n\n-- Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. --\nTuleeko sinulta kohta uusi kirja?\n\nSen otti Päivärinta asiallisesti.\n\n-- No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies,\nasianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?\n\n-- Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna\nkuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.\n\n-- Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.\n\n-- Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.\n\nSamassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään,\nalkoi hymyillä ja valmisti tuolia.\n\n-- Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.\n\n-- Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.\n\nTuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.\n\n-- Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten\nkeskellä.\n\n-- Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?\n\n-- Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa\näänilajissa. -- Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me\nnyt, antaa tulla vain.\n\n-- Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.\n\n-- Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.\n\nMeurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:\n\n-- Mitä Castrén siitä sanoo?\n\n-- Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta...\n\n-- Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.\n\nCastrén vähän hermostui:\n\n-- Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen\noikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?\n\nMeurman ennätti:\n\n-- Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta\nvarmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen,\nhämäläinen tai savolainen emäntä.\n\nKaikki nauramaan.\n\n-- Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi,\ntarjoutui Heikura.\n\n-- Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin.\nJonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja\nhoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun...,\nesittelee Päivärinta.\n\n-- Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa\ntyttärien puolesta Pyydysmäki.\n\nCastrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi\nsäädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja\nalkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.\n\nEdustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan\nhilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma\nlaskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan\nsiipien sätkytys tuntui sielussa.\n\nVaaran läheisyys on ilmeinen.\n\nKaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on\nsekava ja harmahtava.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nValtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida.\nPääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty\npunainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön\nkahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle,\nkahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta\nratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.\n\nKohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva\ntalonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen \"kansanedustajia\",\ntalonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty,\nmutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun\nmajesteetin luottamus \"herroihin\" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa\njoukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä\nsilkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua\nja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa\nvartaloa.\n\nMutta siinä on _kasvoja_! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista\nrotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa\nrypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei\npeitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito.\nKatuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä,\njotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä\nkohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät.\nHeidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme.\nPyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan\nvoimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään.\nHänen silmässään on hallitsijakatsetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti\nsaavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan,\nmutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa,\nsivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin\nse kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on\nylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee\nluoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat\nporvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä\nja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä\nsikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden\nylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa\noloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy\ntuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta,\nmaallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna\nomille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät\narmottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset\nilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet\nkristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen\nkäsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös\nkohti Herrantemppeliä.\n\nJälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen\njuhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin\nkäy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton\nlähestyessä.\n\nKohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston\nja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka\napulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen,\nviestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden\najoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen\nensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee,\nja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä\nkreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää,\nloppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on\npitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta\ntyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen\nylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista\nmahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi\npidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske.\nKädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat\nuljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta\netsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin\nkääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.\n\nMutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä\nkomeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä\nveri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista\nherrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja\nhyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron.\nJoutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän\nkulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan\nUnioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten\nporrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta\nkirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin\nluokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille\n\"kansallisen\" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.\n\nKirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.\n\nTuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon\novesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan.\nMiehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee\nja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein\nhallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti.\nSenaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä\nylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on\netuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin\nviisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla\njoitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen.\nMutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa\nja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton\netuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan\non laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus,\npitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa\näärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen.\nSiellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi -- nämä jäävät\nrintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.\n\nHe ovat etuvartijoita.\n\nHeille soi nyt kirkonkello rohkeutta.\n\nViimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun\njo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle.\nKatunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava\nvalikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä\nja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja\nnauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!\n\nKaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen,\nkenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu,\nkumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta,\nvyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän\nkansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston\nkirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin\nkeuhkoihinsa vetää.\n\nLoistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus\nhiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä\nseisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän\nmonipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen\nkirkkoon.\n\nKun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa\nalkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen\nmielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus\nherättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta\nkäsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä... Venäjä\non irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä\nkahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen\nteho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään\nkansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto.\nSen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä\njumaloivan.\n\nKuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?\n\nJa jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?\n\nKatuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala.\nSuomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon,\nporvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin\nsiivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen\npuheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea\nhallitsi.\n\nJa suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa,\nkirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies,\njoka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen\nkorumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja -- kaikki ne näyttävät\nyhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!\n\nKatuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä\nleima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun\nhenkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean\nhävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta,\nennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii\nmuutamia värisyttämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa,\nsäädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin\nsuureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen\nedustajat alkavat virrata sisään.\n\nValtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista\nja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde.\nValkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella\non valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka.\nPyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on,\npainajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän\nseisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt\ntuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin\nammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?\n\nSäädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka\nja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä\nhuoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen\nvaltaistuimesta oikealle.\n\nYhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä\nkomentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa.\nVastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta\nilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa.\nErkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa\nkaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta.\nKiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla.\nJa nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja\nnuo, ja nuo...\n\nMutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle\nkeisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut,\nkultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden\nedessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset\nlohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.\n\nKaikki on järjestyksessä.\n\nMaamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja\nkumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka\nhe kumartavat.\n\nMaamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin\npuhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:\n\n\"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.\n\n\"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut\nvaltaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän\nylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi\nRitariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa\nkohtaan.\n\n\"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo\nja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon\nHallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa\nasioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä\nSäädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme\nluotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä,\njoiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen\nMajesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.\n\n\"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että\nhe voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa\nmukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset\nja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko\nKeisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä\nSallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä\njatkuvissa suurissa tehtävissään.\n\n\"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen\nsuojaan.\"\n\nNyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja\nlausui suomeksi:\n\n\"Teidän ylhäisyytenne!\n\n\"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan\novat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen\nKeisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.\n\n\"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat\nsuoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä\novat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet.\nHe ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa\njalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja\nsäilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.\n\n\"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän\nYlhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn\njärkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen\nilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille\nja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle\nKorkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle\nHerran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen\nMajesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän\nvaltakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva\nkäsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan,\nPerintöruhtinaan kalliin hengen.\"\n\nNyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:\n\n\"Herra Kreivi!\n\n\"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään\nsitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme\nvuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista\nkehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä.\nHe ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne\nilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat\nvälttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista,\njoita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä\nja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada\ntoisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon\nmaamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan.\nSen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat\nkantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.\n\n\"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina\nlainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen\nvuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa\nennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä\ntulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet\nHänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä\nhyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja\nsille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös\nlujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava\nvastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden\ntuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen\nMajesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava\nniille armollisen vahvistuksensa.\n\n\"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän\nkaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen\nporvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja\nalttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa\nja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi.\"\n\nViimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J.\nSlotte astui esiin ja lausui suomeksi:\n\n\"Herra Kreivi!\n\n\"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan\nedusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja\nSäätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.\n\n\"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen\ntehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari,\nSuomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati\nuskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää\nTalonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden\nvaltiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia\ntarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen\nKeisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen\nkansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan\nelinehtoja koskeville alamaisille esityksille.\n\n\"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä\nkalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen\nvaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa\nja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä\ntoivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa\nalamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin\nsaada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen\nhuolenpitoon.\"\n\nKun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka\nlähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta\nhäntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin\nkansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja\nantoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen\neteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs\nsenaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.\n\nSe oli tällainen:\n\n    \"Suomen Kansan edustajat.\n\n    Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän\n    Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan\n    puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden\n    tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.\n\n    Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan\n    armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille\n    muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta\n    1891.\n\n                                                ALEKSANDER.\"\n\nHeti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka\nkeisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.\n\nKenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti\nvaltaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin.\nKirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä\nsotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.\n\nSäädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät\nhelsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.\n\nPyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla\npäällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä\nja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan\nkiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta,\njonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat,\nalkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta\nviimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja\nvarsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan\ntunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia\nja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen\noikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat\nkasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen\nmieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä\nhänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten\niloksi ja _nauravat_ tällaisella hetkellä!\n\nSisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä\nollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?\n\nMutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten\nseuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla\nalakuloisen mielialan ilme.\n\nHän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin\nvähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa,\nkaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista\nantaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään\nvaltaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.\n\nHallita!\n\nMilloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa\nvahvistumisen toivossa.\n\nHänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan?\nPyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä?\nTäällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden\nkanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa\npuheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa\nhölynpölyä vain.\n\nKun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos,\ntuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin\ntuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten\nhelinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen\nsorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän\nastui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle\njäähyväisistuntoon.\n\nSilloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen\naamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat.\nKotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät\nrypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:\n\n-- Jumalan kiitos, huomenna kotiin,\n\n-- Sanos muuta, yhtyi toinen.\n\nMutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli\nvaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa:\nsuomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan\npalveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran\nihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy\nsuomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi\nmies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien\nisännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja\nlisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin,\nkikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja\ntalvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja\nkatajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen\nlymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja\nosaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli\ntaas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto\nvain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä\nvälin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia.\nMaanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut,\ntyövälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän\nlaitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena\npelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden\ntyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn\nvuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta\ntulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja\nruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että\nvanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää\nviitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän\npomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki\nolisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin\nitsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan\nmaan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen\nvilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa,\nvalloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki\nvihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun\nkotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan\ntukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan\nhinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki\nPyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana.\nKaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty.\nMutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina\naaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin\nlumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut\nsille vertoja vetää.\n\nTätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki\nvaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen\nkansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen\nammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla\ntehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy?\nTalonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat\nsiten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he\ntuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule\nrahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.\n\nPyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta\nhitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja\nhyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.\n\nMäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään,\nilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja\nkohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet\njo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa\ntuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka\nidut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten\nyhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta.\nTilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan\njauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja\nvarmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut\npeitellä tätä kurssinousuaan.\n\nToistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin\nmuuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa\nmerkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä\nmuodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina\nhiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.\n\nMutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt\nPyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille\nmuille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat\nolivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen\nlaestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut\nja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli\nsen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset\nsaarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta\nkristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen\nottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä\nevankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä\nuskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin\nkyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys,\nettä pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon\nalla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin\nerehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan\nehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla\noli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä\nesittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat\nhenkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.\n\nHenkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan.\nTäydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin.\nToiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta\ntahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin\nmukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista\njumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä\nja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä\npitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat\nraamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista\nmaailmankatsomusta.\n\nSillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja\nkinkeripakkokiistat.\n\nJa vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli\nraittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat\nryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä\nsalamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan\nja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt\nvielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien\nnuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään\nälyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja\nkunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen\nkaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja\nvakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta\nehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia\nvastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan\nkonsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa\nJumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole\nmitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä\nulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista\nvalistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty\nei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät\nsuurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden\nkristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä\nkävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava,\nkinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin\nasiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä\nne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden\nvaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti\nsyntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät\nvuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä\nja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja\nsuomia esiin.\n\nErkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin.\nSen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891\nvaltiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen\nlukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli\nhän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava\nkunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä,\nehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä.\nValtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana,\nmutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin\nhenkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut\nkoskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja\nruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana\netsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi\nvain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli\nläheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän\nvain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten\nlevottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen,\neksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa\ntunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä\niti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän\nuusia puolia.\n\nSuomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti\nsamoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden\nperustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen\nkanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa\ntukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita?\nMiksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa?\nOlisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli\nPyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi,\npaholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa\npurren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee\nhäntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka\nkumartavat.\n\nKumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta\nHelsingistä tultuaan hän sitä vihasi.\n\nKaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta\nErkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen\nkuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen\nmieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi\npettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli\nmaalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan\noli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin\nruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen\nsuomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja\nsiten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla\npälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten\nJehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä.\nMutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki\npiti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena\nMooseksena...\n\nSilloin.\n\nMutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki\nPyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi.\nAleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin\nErkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua\nryssän kuva.\n\nYrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen,\njota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka\nmielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se\noli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta\nalamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen\ntalteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut,\nmiten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin\nsanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset\njuorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja\nruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät\nmillaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu,\nkun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin\naikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain\nlaiminlyönneistä...\n\nPyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen\nmieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja\nLintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia\nkannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet\nniin, että Erkki kuului epuuttamattomasti \"vanhoihin\" ja Lintumäki yhtä\nvääjäämättömästi \"nuoriin\", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan\nsama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että\nkerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua\nsotilasta _vapauttaisi isänmaan!_...\n\n\n\n\nII.\n\n\nVarhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään\nmetsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki\nPyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä\nsihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua\nja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä\nkartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu\nniin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden\nkeskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin\nhallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten,\nmutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan\nja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva\nterve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää\nsiihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta.\nTämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu,\nyökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa\nsuupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi\non vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa\najatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin\nverran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi\ntaakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera\nkisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.\n\nYlinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä\nPyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä,\npäärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja\nöljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri\nlaajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko\ntallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun\nasuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki,\nmutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen\ntulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain\nluttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.\n\n-- Nouskaa jo!\n\nKuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:\n\n-- Kuulitteko?\n\nSieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja\nlähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla\npaitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin\naikaisin tulee tuvastaan.\n\n-- Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä,\nmutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.\n\n-- Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.\n\n-- Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.\n\nMiniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu\nvihainen ovenpaukaus.\n\nÄijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen\nsilmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa\nverkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta\nkoira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen\ntämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa\nlehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu.\nRakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken\ntuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen,\nsamoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt\ntällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja\npappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee\nasutun vaikutuksen.\n\nNe täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin\naikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan\novi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka,\nsilmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta\nsyöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa\nhieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja\nmetsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo\nkaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:\n\n-- Pilkka!\n\nKoira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.\n\n-- Pilkkaa!\n\nKoira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun\nse samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se\nviivana mukaan.\n\nOpettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee\nympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat\nviljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina\nleikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä.\nMutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös\nkuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi.\nPellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä\nirvistää köyhyys.\n\nKujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen\nkoulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei\nole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta\nkertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä\nviime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako\nsen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä\nvain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista...\n\n-- Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle\nja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja\nmallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin\nuikuttaa orpouttaan.\n\n-- Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii\nmikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?\n\n-- Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee!\nJa moni muu.\n\nTielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä\npellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:\n\n-- Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?\n\nLintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.\n\n-- Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.\n\n-- Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee\nmetsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä\nhevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.\n\nLintumäki vääntää päätä:\n\n-- No minä olen sitä... Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon\nkuntoon!\n\nPyydysmäki nauroi:\n\n-- Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin\ntekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.\n\nHe astuivat yhdessä.\n\nKylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä.\nMeijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo\nkannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki\njatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.\n\nTämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu\nmäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle.\nMutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä\npellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se\non hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle,\nniin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla\noli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee\nsellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.\n\nLintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin\njo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna\nolkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa.\nJaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka\npörröisenä kuin rohdinkuontalo.\n\n-- Mihin se \"uusi kauppiaskin\" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla\näänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei\nsopinut laitumelle viedä.\n\n-- Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.\n\n-- Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?\n\n-- Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.\n\n-- Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!\n\nSiihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa,\nja emäntä meni tupaan.\n\n-- Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.\n\nTämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan\nmielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos\npalaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina\nmetsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin\nhartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada\ntuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä\nsekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa\npitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla.\nKaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon\nvaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta\npistäen ja iloisesti tarinoiden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli\njo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan\nauringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat\ntalolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita\nnäkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu\nauttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton\ntapa.\n\nKarjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten\nrinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle\npaimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo\nkarjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän\norkesteri vähitellen alkoi soida.\n\nAivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin\njuhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson,\nmaitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja\nsiistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään\njulistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen\nastuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja\nhuolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä,\nkuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken,\nniin nauttien ja verkalleen hän astuu.\n\nMutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla\nhohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen\nmies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia\npieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari\nPettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa\nVuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin\nkiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.\n\n-- Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa\nhohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.\n\nVuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa\noli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen\nterveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei\nmitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa\nkiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.\n\nSuutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka\npaikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:\n\n-- Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!\n\nMiesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan\nkiemuroiden.\n\nMestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:\n\n-- Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä\neikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.\n\nTuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:\n\n-- Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.\n\n-- Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.\n\n-- Lautamieheen.\n\nSe oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan\nräätälimestarinkin silmissä.\n\n-- Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.\n\n-- Sitä minäkin ajattelin.\n\nSuutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.\n\nKumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti\nkarjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat\nja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät\npuhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut,\nvieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin\nruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan\nruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti\nja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta\nkulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt\nylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen\nlaeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja\njärjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut\nsotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on\nSuomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään\nmäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire.\nJoku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja\nsiksi kiirehtinyt pois kylästä.\n\nEnnenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni\noli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain\nmiesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö\noli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä,\nyksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian\noikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata,\nettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen\nvalheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin\nomituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan\nhänetkin siihen \"herrasjoukkoon\", joka pitää valtaa ja peliä maassa\nkansan kustannuksella!\n\nSiinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti.\nHän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta\nherrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että\nsitä uskotaan.\n\nKatkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse\noli nyt merkitty jo \"herrain kätyriksi\" -- keisaria vastaan! Ei se\nhenkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt\nsiitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että\nyli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.\n\nOliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan\nsamoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi\nruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä\nolivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva\nkosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen\nluottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?\n\nKoko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli\nkipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa\ntodisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä\nollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan\njoukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä.\nSellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!...\n\nMieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti\nmielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden\nja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö\nYrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?\n\nPolvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu\njulki... jos ryssä saa sen murretuksi... jos keisari saa sen tietää...!\nJos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää\nvihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat,\nkourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä\ntuomittaviksi!...\n\nPyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä.\nJa siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia.\nVain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!\n\n-- Herra Jumala! hän huudahti, -- miksi ne eivät valista itseänsä\nja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja\nsillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten\nopastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi...\n\nHän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin\nja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle\nja tulee kenties vasta iltapäivällä.\n\nHänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain\nsateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja\nviheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli\nojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät\nsiten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes\nmitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin\npuolin eikä lannoiteta... Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu\nihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään\nelämänyrityksetkin.\n\nEikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä\nomiaankaan... Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin\novat ylivoimaisia!\n\nLautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.\n\n-- Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa.\nKöyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään\nturvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä\noli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti\nköyhyyden itse...\n\n-- Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.\n\nHän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden\noli saatava jokainen \"jumalan eines\" työläisenä toisen pöydässä,\njoiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui\nsairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle\nhuolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle,\nken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta\nja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin\nusein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä\nhyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä\niloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten,\nrehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että\njos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun\nkerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia\netuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti\nkatsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan\nsama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.\n\nAjatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt\nryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi,\nlakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin,\nniin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja\nsuomalaisia, herroja ja kansaa.\n\n-- Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli\nsaarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat\nistuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen\nkatseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli\nlempeä hymy huulilla.\n\n-- Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että\nhän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain\njoukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää.\nKun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden\nsielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee\nvaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä\ntekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.\n\n-- Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.\n\n-- Niin, niinpä kyllä.\n\nIiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.\n\n-- Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa\nmeidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.\n\n-- Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?\n\n-- Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille\nkuitenkin antaisin.\n\n-- Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen\nvaltakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen\ntotuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu\nyksinkertaisille ja pienille.\n\nSaarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä\nvarmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:\n\n-- Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla\nselvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin\nhyvin yksinkertaisten ihmisten.\n\n-- Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan\nkäsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.\n\nSaarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.\n\nIiska myönsi:\n\n-- Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän...\n\n-- Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua\nasiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.\n\n-- No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen,\nethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys\non korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen\noikeuden rajoja.\n\nIiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään\npyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen\nIiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.\n\n-- Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä\nasettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. -- Odotin isää meijeriltä,\nmutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.\n\nEmäntä istui.\n\n-- Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.\n\n-- Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se\nvatsatauti.\n\nEmännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.\n\n-- Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi\nvalittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä\nusko. Kyllä sillä tosi on.\n\nNyt tuli isäntäkin.\n\n-- Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. -- Ota tuosta kahvia, panin\nkupin sinunkin varallesi. Kaadanko?\n\nSaihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut.\nPyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:\n\n-- Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille\nselittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.\n\n-- Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.\n\n-- Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja\nryssänvaltaa ylistäneen.\n\n-- Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.\n\n-- Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.\n\n-- Hyvänen aika! huudahti emäntä. -- Sitä se sitten tuo\nsuutari-Iikkakin tarkoitti.\n\n-- Mitä? kysyi Pyydysmäki.\n\n-- Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin\nsille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni,\ntuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan\nkiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin\ntalolliset näkisivät.\n\n-- Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. -- Silläkö se sitten\nhänen vatsatautinsakin paranisi.\n\n-- Niinhän se on, myönsi emäntä, -- mutta voihan sellaista ymmärtääkin,\nkun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on\nsiunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen\nelämässä on niin paljon ristiä.\n\nEmäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.\n\n-- Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.\n\n-- Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt\naluksi, siksi kun sinä tulet.\n\n-- Minä tulen heti.\n\nPyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.\n\n-- Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.\n\n-- Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri\nlakkaamatta julistamassa evankeliumia.\n\n-- Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi\nhäntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että\ntämä tarkasteli kynsiään.\n\n-- Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä\nkesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.\n\nMolemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.\n\n-- Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä\nvenäläisestä vaarasta.\n\n-- Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.\n\n-- Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten\nylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.\n\n-- Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan\nasiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.\n\n-- Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.\n\nPyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän\nsanoi:\n\n-- Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.\n\n-- On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.\n\n-- Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.\n\n-- Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta,\nrohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.\n\n-- Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen\nansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?\n\nPoika korotti vielä ääntään:\n\n-- Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä\nmitään ennenkuin olemme miehiä.\n\n-- Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan\nsydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee\nteistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei\npuhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä,\njolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua,\nota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista\nvaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan.\nTeidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi\nherätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan\nhenkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien\ntarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.\n\n-- Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. -- Minä ajattelisin\ntästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin\nhän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja\nalistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta\nJeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.\n\nSaarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu\nhymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla\nkohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä\nja virkkoi rauhallisesti:\n\n-- Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä\npolitiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä\nnäin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.\n\nSaarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei\nvälittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän\noli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan\nainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt\nsanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:\n\n-- _Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta._\n\nSaarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti\nsydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut\nkertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän\nvenäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten\npelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori\nsaarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi.\nOliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava\nväite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko\ntämä nyt olla muistutus?\n\n-- Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla\nkadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki\nvähän ajan kuluttua.\n\n-- Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin,\nmuistutti Saarimäki nöyrästi.\n\nKuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:\n\n-- Niin... mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei\nyhtäkään!\n\nSitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän\nvesikaivolla.\n\n-- Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle\nIiskan toverille, vieraalle?\n\n-- Enhän minä... joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä\nvarasti.\n\n-- Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse,\neikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee\ntänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä\nyritys on.\n\nMies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko\njollain tavoin puhunut pahoin.\n\n-- Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.\n\nVaimo sanoi perään:\n\n-- Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä\nryssän asiasta.\n\nLautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja\nvaroitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu\nnaurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan\nkatseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna,\nvanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta,\njuureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan\npäivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja\nnähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko\nakkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika\non heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen\nja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään.\nHänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa,\ntanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset\nsilmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika\nEllu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä,\nniin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi\nmaanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha\nsetä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää\nkujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa\nvaltainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.\n\nRuokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse\nnuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät.\nNyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla,\nkulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen,\nherttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin\npidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on\nvatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat\nMaiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset\nkohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on\nhaihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa\nvieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian.\nMutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman\nulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään,\nsitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista\nelämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien\nkirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille,\nettä Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut\nuskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia\najatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan\nvastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten\navonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan\njo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän\nerikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin.\nTosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija,\nsillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan\nuskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin\nsiivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin,\nIiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän\nerikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan\netualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun\npuhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä,\njoka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän\näidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä\nmäärässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia\nuusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä\nlämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta\nkansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt\nhänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain\nihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta,\nvaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten\nhävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan.\nTämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi\nsellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian\nomakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden\npoika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista\njonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen,\nettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä\njotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat.\nRunoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.\n\nKuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti\ntietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi\noli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli\npannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja\nsanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika\nkuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson\nomituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen.\nMutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli\nvaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. --\nAla-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan\nkastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli\ntavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli\nmuutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin\nkirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina,\nvarsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli\nalkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.\n\nLautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan\nkansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä\npuhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin\ntoivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika\neli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa\nerikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika,\nja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy\nensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista\nsielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden\nmukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä\nkäyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä\nviimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.\n\nEräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska\noli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa\nhartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja\nlauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä,\njoka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta.\nKuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita\nkyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun\nkokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä.\nMuutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.\n\nSaarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin\nvaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän\npuheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon\nihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa,\njoka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan\nasiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että\npuhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin\nilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman\nlevottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä,\nhymähdyksiä y.m.\n\nKun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava\nhiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:\n\n-- Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?\n\nSaarimäki nousi hyvin vaatimattomana ja vastasi hiljaa:\n\n-- Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen\nmaailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.\n\nTaisteluun haastajan äänellä jatkoi Nordberg:\n\n-- Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko\nteillä tuomiokapitulin saarnalupa?\n\n-- Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin\nsaarnalupaa.\n\n-- Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää\npöyhkeyttä.\n\nSaarimäki vastasi hyvin nöyrästi:\n\n-- En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn\njulistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen\nkäskyänsä noudattamatta?\n\n-- Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja\njokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas\nja ryöväri.\n\nYleisön mieli oli alkanut aika lailla jännittyä.\n\nNyt nousi opettaja Lintumäki ja sanoi:\n\n-- Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta\npuhua muut kuin valtiokirkon papit?\n\nPappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin\nnousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin\nkohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin\nitseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:\n\n-- Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää\nhartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa.\nSitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan\nsielunhoidosta.\n\nLintumäen suun ympärillä väreili hymy, kun hän varustautui vastaamaan:\n\n-- Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä\npyytämättä siihen papilta lupaa.\n\n-- Sen estäminen ei ole papiston vallassa, keskeytti pappi.\n\n-- Mutta jumalanpalveluksen estäminenkö on? kysyi opettaja,\n\n-- Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi\nNordberg.\n\nNyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin\nnaisäänin väitti:\n\n-- Tämä ei ole mitään harhaoppia... Tämä saarnaaja puhuu puhdasta\njumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa\nkiinni, oi voi voi...\n\n-- Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan\npoika.\n\nTuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten.\nPastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:\n\n-- Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies,\npitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä\nseurakunnassa.\n\nNyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies.\nSuu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi\nsyvällä bassoäänellään:\n\n-- Kyllä tässä meidän tuvassa saa pitää tällaisia seuroja.\n\n-- Mutta kun papisto kieltää! kivahti pastori.\n\n-- Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen\npapiston orjia.\n\n-- Ei, ei! piipitti vanha muori.\n\n-- Äiti, olkaa nyt, pyysi poika.\n\n-- Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän,\nhuusi pastori Nordberg.\n\nJoku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.\n\nErkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi\nympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt\nherättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja\nhiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi\nistunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi\nyhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko\nolemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä\ntahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa\nsamaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen,\npuhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn\nihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta\nnyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras\nopetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt,\nettä tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut,\ntuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä\nkieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa\noli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta\nsanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä.\nIkävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin\nvieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan.\nSenkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli\nemäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin\nesiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin,\nettä moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi,\nMäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli\ntullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen\npoikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus\nsen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän\noli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa,\njossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.\n\nEmäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen\nvuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen\nsielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta\nsilloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:\n\n-- -- sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista\nvihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian\npuolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan,\nvaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni\nmukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin -- vai\nevankelistako hän on? -- te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne\nkristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte\nhuomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia\npäähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä\noikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen\najatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää\nKristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö,\nkuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen\nkonkottaen...\n\nSeurassa alkoi tuntua hilpeyttä.\n\n-- Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi\npastori Nordberg.\n\nNuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket\nnäyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:\n\n-- Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että\nhän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja\nkerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta\nminä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä\nvoin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt\npian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän\nsai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä\nkiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle\nhänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja\nnuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena\non, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä.\nKaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista.\nOlen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä\nsyytös jäisi torjumatta.\n\nYleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi\nnuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä.\nMutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen\nkatseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata\näideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä\nhuomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli\ntehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat\nhajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä\nkahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat\nalusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli\nylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.\n\n-- Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.\n\n-- Niin, sanoi äiti. -- Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu\npastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät\nrikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein.\nRehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä\nnäyttää olevan.\n\nIsä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:\n\n-- Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta,\njonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka\nvanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin\nkuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta.\nMinusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.\n\nErkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt\nmiehistynyt. Se oli hyvä merkki.\n\nÄiti jatkoi puhetta:\n\n-- En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä\nNordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi\ntuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se\non pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt\npahennusta tässä kylässä.\n\nIsäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä\nsanoja.\n\nYlikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon\nnuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon\npiiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa\npaimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla\nmyöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko\nMaiju.\n\n-- Kun ei anna mun sitoa, vaikka mulla oli jo riepukin, moittii sisar.\n\n-- Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti\nhorjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee.\nÄitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.\n\n-- Hmm, panee sisar hylättynä ja menee tiehensä.\n\nÄiti huutaa hänen jälkeensä:\n\n-- Missä Eliisa on?\n\n-- Kiikussa!\n\n-- Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska.\nNäkyykö Juhaa?\n\nOvenraosta vastaa tytön ääni:\n\n-- Jussi taitaa olla lukuseurassa.\n\n-- Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.\n\n-- Älä nyt hätäile, kieltää äiti. -- Tämä on paha. Onko se kipeä?\n\n-- Ei se paljoa ole, väittää poika.\n\nYhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa\nhämärää valoa ja lukea Suometartaan.\n\nRaollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve\nja onnellinen kuorsaus.\n\nYlikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen\nkeskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään\nalakamarin ikkunasta.\n\nPihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi\nsaarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet\nvireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut\nerikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin\nkerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.\n\nMutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa\njo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti\nHolm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti\nhänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä\nvuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta\nseurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen\nelämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia\nvanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan\nerikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa\nauttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa,\njoka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen\nsisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä\nvalaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.\n\nRovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän\noli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa\nlähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen\nruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen\nkanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.\n\nUkkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta.\nPyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka\nvallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:\n\n-- Päivää.\n\nPyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.\n\n-- Ka, Lissu!\n\nTyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee\ntuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän\nemäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla\nkaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän\nkukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:\n\n-- Lissullakin on kultainen kahle.\n\nSitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.\n\n-- On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille.\nSilmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin\ntutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.\n\nRovasti sekaantui puheeseen: -- Lissu on valinnut... ja hyvän vaalin\ntaisikin tehdä, suokoon Jumala.\n\nPyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen\nensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa,\nmuuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja\nisän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet\nLissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli\nruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli\nLissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi\noppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin\npääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen -- jota\nsyytään hän ei kuitenkaan maininnut -- sai hän mennä. Pyydysmäen\nhaltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei\nLissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon\nomien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja\nsetään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä\nolikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen,\noli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä\npalanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää\nsyntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö\nuskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu\nkahdenkymmenen ikäinen.\n\n-- Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit,\nkun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö\ntulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin\nlapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo\nniin korkealla että saarnasi...\n\n-- Pastori... korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun,\nkun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän\nhytkähtävän.\n\nRovasti osoitti kädellään:\n\n-- No mikä sitä Lissua... Siellä pastori on kanslian puolella... taitaa\nsaarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.\n\nMaiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin\nkansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen\nhillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei\npudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa\nkansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.\n\n-- Lissuko, ka...\n\nOvi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja\nhämillään, sillä Lissua taas nauratti.\n\n-- Mitä sinä, Lissu, nyt?\n\n-- Voi hyvä Iiska, anna nyt... ha-ha-hi-hi -- anteeksi, kun mua niin\nkovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii...\n\n-- Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.\n\nIiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani\ntarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun\nhän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin\nkuullen tyhmästi nyt kun... ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi\npastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin\nhullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran,\nIiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen\ntakana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii...\n\nNyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat\nuteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.\n\n-- Mikä täällä...? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja\npuolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli\noli heti kuin pois pyyhittynä.\n\n-- Ei sillä tavalla saa, Lissu... häiritset pastoria.\n\nNyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy\nruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti\ntuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.\n\n-- Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, -- Lissulla on sellainen\nkovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna,\nikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.\n\n-- Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.\n\nNaiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen\nsaarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti\njonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:\n\n-- Lissu...\n\n-- Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka\npieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään.\nSamalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet\nollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä\nkohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot,\nilmeet, heleä nauru... Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa,\nleikkitoverinsa... ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan\nmitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää,\ntutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella...\nLissuko se oli tämä neitonen?\n\nIiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa.\nTämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli\nlapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa\nmutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!...\n\nPian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt\nLissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet\ntoteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö\nSuurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä,\nSuurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa.\nSe poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan\nei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta\npäästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta\nvaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin\nvastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.\n\nKirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin\nkera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut\nihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa\nhe erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti\nja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori\nNordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä\npastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia\nkasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi\njuurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan\ntaistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli\njoutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui\ntavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut\nsilloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana,\nei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi\nkantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä\npastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan\nniissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi\npuhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa\nkatsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti,\npastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa\njostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi\nmerkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä\nseisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä\nsiinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut\nammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan,\nja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin\nkiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota\ntuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen,\nja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa\nsakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei\npappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti,\nettä häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain\nurkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli\nnuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän\npuhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin\nkarkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli\nsakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta\nkovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja.\nMukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä\nvälihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää\nsanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän\nsopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin\nsynkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen\nhäiritsevän vaikutuksen valtaan.\n\nSakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo\nvirsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon\naluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun.\nSilloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä\nkohti ja virkkoi ivanväre äänessä:\n\n-- Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä\npäivänä?\n\nPyydysmäki nousi istualtaan:\n\n-- Sellainen on aikomus.\n\nHän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti,\nsamalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas\ntaistelunhalu.\n\n-- Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla\näänellä ja kylmästi.\n\nPastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän\npäänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi\nsiitä katsettaan nostamatta:\n\n-- Pyydysmäki ei olekaan saarnannut koko kesänä.\n\nÄänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut\ntuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli \"Pyydysmäki\" tähän kuin entisen\nystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:\n\n-- Herra pastori on aivan oikeassa.\n\nNyt pastori nosti päätään ja yritti hymyillä:\n\n-- Emmehän me vain ole riidassa?\n\n-- Ei minun puolestani! vakuutti Iiska pingoitetusti.\n\n-- So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen\nseuratapauksen.\n\nPastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten\nsiellä kärsivän, sovittavan ilmeen.\n\nJumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan\nalttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken\nsakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi\nkeskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva\nhymy kasvoilla kysäisi:\n\n-- Oletko rukoillut?\n\nSilloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana\nvanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:\n\n-- Olen.\n\n-- Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa\nristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen\nkumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin\njäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen\nrukoushenkeen.\n\nKirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä.\nMutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua.\nRovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.\n\nIiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä\nsekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet\näsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä\nmetsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli\njoutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan\npastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta\nmaseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta\nhänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen\nolemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että\njyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti\nohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan\neteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä\nihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan\naivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä\nvain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta\noli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset\npurkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle\npuhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten\ntunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan\nja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen\nriitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle,\nhämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili\nLissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista\nrakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta\nihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon\nja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. \"Vaan etsikää!\nensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät\nteille annetaan.\" Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon\nkaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat\nJeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin\ntyössä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa\nJumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä\nsitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru,\njonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen\npelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko\njumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei\nmyöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia\ntekoja.\n\nNäitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt\nosanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että\nseurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut\nolivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua\nkuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.\n\nTämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui\nsakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja\nnäki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt\nvirkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista\nvaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut\nvakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan \"oikein onnistuneesta\nsaarnasta\", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava\nvanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle,\nkuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi\nriidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista\nja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut\nvanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa\nerinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi\nnyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.\n\nEnnen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja\nLissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä\nhe istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista\nasioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun\non jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen\nLissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:\n\n-- Rakastatko sinä häntä?\n\nLissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä,\nkiersi selvän kysymyksen vastaamalla:\n\n-- Yrjöäkö?\n\n-- Ketäs muuta! pilaili täti.\n\nTyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän\nvastasi:\n\n-- Minä nyt en oikein, täti, tiedä sitä rakkautta...\n\nTyttö naurahti avuttomasti, mutta jatkoi samalla:\n\n-- Mutta onhan Yrjö siivo poika?\n\nHän odotti henkeä pidättäen, mitä täti sanoisi.\n\n-- On, on, lapsi.\n\nTyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli\nleijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään\nlauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi\nsitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään\nvierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.\n\n-- Rakas lapsi, kuiskasi täti hellästi.\n\n-- On niin hyvä, kun minä saan puhua tädin kanssa näin, virkkoi tyttö.\n\n-- Saat sinä puhua, mielellänihän minä... tulisit meille vaikka vielä\nuseammin.\n\nTyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein.\nRuustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä\nvalittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta\nruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen\ntarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se\nkoski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki,\nvaikka olikin poliittisesti \"nuori\", oli innostunut Yrjö-Koskisen\npalstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin\nälyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä\noli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja\ntäällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden\ntilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä\ntoteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.\n\nMutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat\ntoverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he\nolivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja\nherkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti\nhuolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden\ntoisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva\nmökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella,\nsellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei\nhän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi\nLintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään\npuolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito\noli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja\nleipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan.\nOma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin\nsaroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi.\nMonet köyhyyden kera vain laiskistuvat. -- Niin kyllä, tunnusti\nLintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma\nlaiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi\nLintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen,\nreiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan\nomistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa\nyrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja\ntoimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta\nkun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä,\nköyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin\nomistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki\ntaas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan\nelintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee,\nvoi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot\naivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona\nharjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa\nlujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että\nnyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella\nsellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa\nvanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät\nmenoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on\nkysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän\nkymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen\nlaskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku\ntynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten\nja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa,\nleipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen\ntaloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies\ntuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa,\njoka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus\nja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden\nkuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä\nja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala\nansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin\ntulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja\nlevottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän\nheittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen --\nhuudahti Lintumäki -- saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää\nlepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies.\nJos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan\ntarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan\npuolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä\nalttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se\nvoi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa --\nmaatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! -- ja tulee mahtikäskijä,\nhallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet\nsaavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen\nisä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!\n\nPyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan\nkäsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja\nensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa.\nHän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä\nkatkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja\nuhmaavia kuvitteluja.\n\nKun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät\nasian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä\neloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan\njoka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai\nuuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni\neri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että\nhe elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka\ntietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä.\nHuomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä\nkuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime\nsyksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen\nmailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden\nlaiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja\nkuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen\nja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon\npelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja\nketo sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen\nlantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat\npanivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.\n\nJa kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen\npelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun\ntalon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui\npuheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla\ninnostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen,\nvarma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten,\nettä vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset\nväsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee\naikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.\n\nVuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt\nmukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina\nriitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia.\nKöyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä\nainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli\nakan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja\nkäytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi\nvalita sanojaan.\n\nMutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin\nkyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli\nkuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen\nhyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä\nkasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi\nsiitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että\nIikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen\noli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan,\nja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli\nlaitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei\nse äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto\noli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan\nluisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi\nennen.\n\nIhmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla\nvesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen\nvahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan\nelättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan\nakka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi\nkädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei\nnäitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen\nkohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan\naika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden\npoikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja\nrastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara\nkuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten\nsuutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan\nelämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon\nkeppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja\nrupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi\nhän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, -- ennen\nhän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat\nymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.\n\nNiinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa\npyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän\nruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat\nsaivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman\nnauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin\nsiten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat\nmuiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon\nnaurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti\nmaksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen.\nToiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa\nkovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt\nsuutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi\nolla sitä härnäämättä.\n\nYhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen,\njoka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli\nvielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni\nloppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta\nvastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä\nuudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja\nvaroja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai\nJaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä\nkotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista\nAmerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää\nväkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman\numpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman\nluonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet,\nmilloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti\nerikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä,\nettä hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin\nsiten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se\nyksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin.\nAmerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset\nperintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat\ntäällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman\nsaavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse\nkirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja\nkiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa\nvastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän\nsuuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli\nvaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta\nsitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:\n\n-- Eikö lähdetä Pyydysmäelle?\n\nMaija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan,\nkotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen\nlapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.\n\nTietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran\npetyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja\ntuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin\noli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan\nsitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta,\nAmerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas\nkotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä,\näänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.\n\nArvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt\njo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha\nukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon,\nvielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen\nkylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet\nhuomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli.\nSameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat\nAmerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä\nSameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja\nAita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut\nellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat\nkuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi\nkuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen\nkatse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa\nkieltä.\n\nMaija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen\nkasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen.\nKuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon\nsitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin\nhöylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata\ntakomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli\nlauloi...\n\nIlmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun\nei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa.\nItsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen\nvanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei\nkoskaan ole osannut.\n\nAivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin\nparille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat\nriittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi\nyhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli\ntyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja\nirtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön\nuhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä\nmuutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen\nkylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan\nhakaan, kuulla poikain puhuvan \"meidän\" ohrapellonpelätistä, jonka he\nitse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.\n\nSillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa.\nSen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin\nuskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut\nkuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli\nmiespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin\nnahkoihin juuri samassa saunassa.\n\nOh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin\nAmerikassa, jossa aina sai olla matkalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle\npuolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan\nperhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin\ntyöt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta\nuskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä\noli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän\nuskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran\nsaisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin\nettä talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja\nkuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta\nensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut\nhalvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen,\nmutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki\noli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan\nvaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut\nja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla\noli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty\ntupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.\n\nAvioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta\nluonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina\nyksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora,\npulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta\nollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä\nviittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat\nlevenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas\nja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä,\nulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta\nkylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka\nvälissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset\nimeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin\nkuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat\npään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet\nelinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen\njalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja\nkehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen,\nkovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että\nkatse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan\nerikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman\nyksinkertaiset silmät.\n\nTämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis\nlähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna-\nja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen\ntalollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista,\nusein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja\nsurkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi\noli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä\nsittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja\nse navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli\nalkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus\noli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin\nolla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi\nehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin,\nettä se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen\naloitteenmies.\n\nKun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat\nPyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä!\nHermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja\nomaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.\n\nVanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti\nlakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein\njokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko\nkyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa,\nkylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet\nuudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni\ntunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja\nlastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä\ntekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin\ntotta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana\nHerran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!\n\nVaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli\nhän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa\nniin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin\nkyynelpisara.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja\nsillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo\nalkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen\nelämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan\nkauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin\ntällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan\nruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus.\nVanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen\nlisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut\nsitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta\nnuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen\nvanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän\nlukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.\n\nKaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin\nnoususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he\nkävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä,\nkummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua\ntoisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä\ntyökiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa\nluisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun\naiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei\nsiinä ollut sanottavasti tekemistä.\n\nUusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti\nsijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten\nluokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien\nkeskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset\njäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia.\nYleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti\najatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä\nja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien\nja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen\nuskontoa mausteeksi, se riitti.\n\nPoikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli,\nkirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella\najatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän\nseuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti\nkaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää.\nLautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi\nitseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja\nsiunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.\n\nKeisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät\nmökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet\npalstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat\nsaaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin.\nHänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun\non keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat\nomien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki\näijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen\nkapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa\nkeisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt\nkaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin\ntäytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.\n\nItse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan\nkunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman\nsyrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen\nvastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut\najetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi\nvastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään\npuron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka\nsitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat\nmetsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa\nsaanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut\neräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt\nanomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet\nolivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta\nvälit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun\nalkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa\naluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen\ntuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt\ntarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin\napuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset\npitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä\nsiitä.\n\nTällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat\nsotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista,\nvielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja\nLintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun\nnyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin,\nesiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä\npuolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin\nmetsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan\nvaltiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki\nvoitti silloin huomattavalla enemmistöllä.\n\nJa niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan\nriideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin,\ntuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan\nmielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä\nLintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten\naskareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi,\nniinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä\ntyömaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset,\naloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo\nmuutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli,\nkun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan\nviimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi\nsellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan.\nMaijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään.\nImmeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon\njälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin\npoltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili\nlakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:\n\n-- Älä sinä niin hotista.\n\n-- En minä, mutta kun...\n\nEliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin\näitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva.\nHeta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta\nvuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän\npitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.\n\nSameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä\nratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo\nneljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula\ntyönnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa\nsille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa,\njonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen\nkiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka,\npartaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on\nistahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin.\nTupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit,\nleipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.\n\nMuutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina.\nSe syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta,\nparin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen\nkäsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän\nnyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta\npuhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada\naikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä\nmitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen\nselkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta\nhuivistaan.\n\n-- Iltaa.\n\nNyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on\nnainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.\n\n-- Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy\ntervehtimään.\n\n-- Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.\n\nEmäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy:\n\n-- Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?\n\nLissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka\non hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi\ntuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta\nLissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju\nsaa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun\nkanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.\n\nKun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:\n\n-- Istu, Lissu.\n\nJa Lissu istuu.\n\n-- Onko sulle jotain tapahtunut?\n\nVähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:\n\n-- On.\n\nSamalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa,\nettä kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka\nsamalla tutkivat häntä tiukasti.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\nNyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:\n\nHe olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän\njostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa.\nVarsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt.\nKun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut\npitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi\npelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka\nhän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin\nmuuttunut omituiseksi... hän vaati että Lissun oli päästettävä\nmakaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut\nikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja\nmitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän\nolisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu\nviime sunnuntaina ensi kertaa.\n\nEilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua\nmenemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään\ntalontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu\nitkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan\nviime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun\nkanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.\n\nSiihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut\nsellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.\n\nVihdoin sai Lissu kysytyksi:\n\n-- Mitä täti nyt neuvoo tekemään?\n\nEmännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan\nsellaiseen kysymykseen.\n\n-- Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.\n\nLissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli\nhämmästys:\n\n-- Voisiko sellaistakin valehdella?\n\n-- Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, -- oletko puhunut jo Yrjön\nkanssa tästä?\n\n-- En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!\n\n-- So, so, suhditti täti, -- sinä tuomitset kenties liian aikaisin.\n\n-- Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.\n\nTyttö painoi kädellään rintaansa.\n\nMaiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun\nhuomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.\n\nKahvin juotuaan sanoi Lissu:\n\n-- Minä en huoli siitä miehestä!... Minä pyydän rovastia pysäyttämään\nkuulutuksen.\n\n-- Älähän huoli nyt... sitä täytyy ajatella tarkemmin... puhua\nruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.\n\nLissu kiivastui:\n\n-- Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.\n\n-- Sedältä ainakin täytyy kysyä.\n\nNiin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.\n\nPyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka\njumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten\ntavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen\nkiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on,\neikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.\n\n-- Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!\n\nPyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.\n\nHän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun.\nTällöin täti virkkoi hellitellen:\n\n-- Jos se ei raukka rakasta... Jos tämä olikin Jumalan tahto...\n\n-- Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.\n\n-- Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, -- jos minä oikein ymmärrän,\nei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut,\njos...\n\n-- Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.\n\nEmäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.\n\nMutta isäntä sanoi kiukkuisesti:\n\n-- Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et...\n\nHän ravisti vihaisesti päätään.\n\n-- Minä luulin... minä en ollut varma.\n\n-- Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.\n\n-- Älä nyt, suhditti emäntä, -- kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa,\nmutta ei se kaikkien niin ole.\n\nLissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:\n\n-- Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei\nole kukaan tässä neuvonut.\n\n-- Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo\nleppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:\n\n-- Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee,\nkoetetaan tulla ominsa toimeen.\n\n-- Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.\n\n-- En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka...\n\nÄäni painui, posket punertuivat.\n\n-- Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.\n\n-- Vaikka.\n\nTämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:\n\n-- Mitä rovasti sanoo?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset.\nJa pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa...\nsellainenkin nainen.\n\n-- Sanos muuta, liitti emäntä. -- Minä nyt en tiedä, mutta... minusta\nalkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole\nvalehdellut.\n\n-- Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän\nlisäsi: -- Minä en huoli hänestä... toisen miehestä, en, en, en!\n\nPyydysmäki hymähti ja meni tupaan.\n\nJäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:\n\n-- En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä\nteet oikein tässä, kun...\n\nLissu kavahti tädin kaulaan:\n\n\"Niinkö te ajattelette?\"\n\nEmäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut.\nMatalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:\n\n-- Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata... ja\nherastuomarivainajata... ja olen varma, että he tässä tapauksessa\nhyväksyisivät sinun tekosi.\n\nHän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan\nedessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun\nsielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä\nneitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi\nsilmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti\nkysäisemään:\n\n-- Muistatko mummosi virren vielä?\n\n-- Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.\n\nLissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja\nhän sai lähteä hevosella kyytiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nLissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä\nhorrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri\nsynninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta\nja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta\nkuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi\nkatselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka\nläheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli\nvuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset,\nhe olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä\nasioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista.\nLissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa\nkaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän\nkanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui\ntähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä\nja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo\nmennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan.\nSiinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä\nLissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän\noli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei\nollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki\noli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten,\nkun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan\nkuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan\ntakaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja\nSuurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja\nsekautui pappilan sisäaskareisiin.\n\nKohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin\nviereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään.\nEnsin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti\nkummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei\nmikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi.\nMutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta\nkatseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon\nsamalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen\ntapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa\nvoimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä,\nikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö\nitsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun\nIiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.\n\nMikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi\ntarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen\nalkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin\nkoskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja\nköyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan\nkääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.\n\nKeskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain\nhämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että\nkihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa\nnaapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja\nuneksii unelmiaan.\n\nSe sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti\nvahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli\nosaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää\nkoskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin.\nTämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut\nrikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten\ntalojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen\netsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto,\nettä poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä\ntunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa\nkahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta... Suurperän\nemäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa,\njoka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki\noli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina\nmerkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä\ntietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi,\nettä isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei\nminiän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa\nvastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän\nvanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut\nisoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä\nSuurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli\ntytön katsonut itselleen.\n\nMutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja\nSuurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski\njollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin\ntuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.\n\n-- Millä lailla? kysyi Lissu.\n\n-- Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan\nkihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?\n\nLissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti\nvastaan ruustinnan ripitystä.\n\n-- Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan\nnaimisiin? kysyi hän sitten.\n\nRuustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta\nkasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja\nhermostunein elein:\n\n-- En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.\n\nKesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:\n\n-- Kun minä olin niin nuori... ja eikös ruustinnakin sanonut, että\nehtii?\n\n-- Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla\ntällaista.\n\n-- En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.\n\n-- Lissu saa olla väittelemättä.\n\nTyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:\n\n-- Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?\n\nRuustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui\nsanomaan:\n\n-- Sitä nyt vielä!\n\nLissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman\nkeventyneenä.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu\nruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän\nvähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena\nsohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja\ntarjosi kättä.\n\n-- Päivää.\n\n-- Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun\nhuomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat\nolivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet,\nettä sormissa tuntui jotain kaviomaista.\n\nLissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt\nmitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma\nkiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin.\nVähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla,\nsoinnuttomalla työäänellä:\n\n-- Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä\nsanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän\nvirkahti:\n\n-- Kai hän omallensa kelpaa!\n\n-- Kuka se oma sitten on?\n\n-- Ettekö te tiedä?\n\n-- En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä\nterävästi Lissun silmiin:\n\n-- Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?\n\n-- En ole!\n\n-- Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä\nilme silmissä.\n\nLissun silmiin, joissa on alkanut palaa.\n\n-- Tosi se on.\n\n-- Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?\n\n-- Sannako?\n\n-- Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.\n\n-- Minä uskon Sannaa.\n\n-- Enemmänkö kuin Yrjöä?\n\n-- Enemmän.\n\nEmännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.\n\n-- Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi\nhän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:\n\n-- Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön\npuuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Varsinkaan köyhistä.\n\nLissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,\n\n-- Miksi sitten tulitte?\n\nLissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.\n\n-- Tulinpahan.\n\nRuustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi\nheti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero.\nRuustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen\nsalia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista\nposket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän\nyksin seisomassa.\n\n-- Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa\nsisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista.\nKeltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli\nniin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.\n\nRuustinna kiirehti estämään:\n\n-- Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.\n\n-- Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä,\nilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.\n\n-- Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää\nystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta\nvieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna\nsiihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:\n\n-- Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.\n\nSuurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan\nkasvojen ohi. Hän virkahti:\n\n-- Se elämä on sellaista... Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka\nei niitä ole montakaan.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla\ntällainen.\n\nRuustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan.\nMutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä\nasiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi\nemäntä:\n\n-- Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä... Sekin on\npuheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä\nomastaan uskoisi mitään pahaa.\n\nRuustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän\näidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia.\nHänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt\nhajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.\n\n-- Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.\n\nSuurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:\n\n-- Mitäpä se...\n\nNaurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:\n\n-- Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta... kuka ne\ntietää.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina\nlykätty, että jotain siinä on.\n\nRuustinna pidätti henkeään.\n\n-- Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta... Suvusta\njää aina jotain... huonompaa, jos parempaakin.\n\nEmännän silmissä välähti katkera ilme.\n\nRuustinna sanoi:\n\n-- Niin...\n\n-- Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin\nja Loviisan tyttärelle... _sittenkin_, vaikka olisi tullut vahinko.\n\nMutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka\noli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.\n\nSuurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.\n\n-- Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa... _jos_\npoikani on tehnyt syntiä.\n\nNäki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan\njokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi\nhallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:\n\n-- En _minäkään_ olisi toisen miestä ottanut... en vaikka olisi\nkuningas ollut!\n\nSiinä puhui Suurperän ylpeä _tytär_ pitkien vuosikymmenien takaisten\nunelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen\nitsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen\nsitä.\n\n-- Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi\nhän lempeästi.\n\nEmännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:\n\n-- Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.\n\nRovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nYlioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar\nEliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.\n\nIiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan\nkirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan\nkarkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea\nkäsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi\nsijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin\nhäpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan.\nMutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen\ntoivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa\nsydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana\nastui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian\npuolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä\nunhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä\nlapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää,\nriemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se\njäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin\nnaurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!\n\nTämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli,\ntäytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle\nsoveltumaton, vieras ajatus...\n\nIiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa,\njoka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden\nleikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä\npiirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti\njälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.\n\nMutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti\nyhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin\nmieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen\niloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan\nehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut\nvakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen.\nJumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se\nselvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi\nhengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä,\nuskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu\nsuoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden\nautuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!\n\nIiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan\nuudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten\nläsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään\nkokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen\npurkaukseen.\n\nHän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät.\nKirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei\nsaata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä\nedellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se\nsopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä\npiilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen,\nettä hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika...\n\nMutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi \"pastorille\"?\n\nOliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan\nLissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori...\n\nLissu tanssii. \"Pastorin\" ei sovi... vaikka ei hänellä muuten ole\nmitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut\nsiitä joskus suurta nautintoa ja remua... Mutta pastorille ei se enää\nsovi... Lissu tanssii intohimoisesti...\n\nLissun kanssa häävalssi, omissa häissä!\n\nRiemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista\nei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon\nlähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka\npinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen\nnousevia kuplia.\n\nJa sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun\njuuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä...\n\n-- Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki\ntyöntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto\nvaati Lissulle etusijaa.\n\nHän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin\nilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies\nlevottomaksi.\n\nOlisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu...?\n\nIiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt\ntuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon.\nEliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo\nlähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.\n\nIiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia\nkymmenmarkkasia ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta.\nIsä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan\ntotisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli\nriiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus\nsylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:\n\n-- Sys siunaa, Iiska...?\n\nJa Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.\n\nSimuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta\nsikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.\n\nSetä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen\nkantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja\njutteli itsekseen:\n\n-- Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa...\n\nHuomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan\nIiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja\nsytytti.\n\n-- Saamari, tuota... Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?\n\n-- Ei aivan vielä, mutta jouluksi.\n\n-- Ehtiihän sitä... nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole\nvielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli,\nhih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo\nhuutaa, mene, minä väännän tuon vitsan... Peru kun antoi reiru-sikarin.\n\nIiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut\nmenivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.\n\nKamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa\nsyyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat\nselvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa\näidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen\nja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia\nhermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika\nkun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt,\nminkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin\nhämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja\nnyt... jumala nähköön, äiti itki --\n\n-- Niin, lopetti Iiska, -- minä olen varma siitä, että olen rakastanut\nLissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen... nyt\nse on vasta puhjennut ilmi.\n\nPojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja\nvirkahti:\n\n-- Mutta... luuletko, että _hän_ pitää sinusta?\n\nIiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.\n\n-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.\n\nÄiti katsoi poikansa silmiin:\n\n-- Mutta mitä luulet isän sanovan?\n\n-- Mitä _isällä_ on tämän asian kanssa tekemistä?\n\nPoika hymyili kysyvän näköisenä.\n\nÄidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:\n\n-- Ethän sinä niin ajattele, poikani?\n\nIiska korjasi:\n\n-- Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä\non niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.\n\nJonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän\nsanoi painokkaasti:\n\n-- Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän\nmeidänkin... Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle\nsemmoista tapahtunut.\n\nÄiti tarttui poikansa käteen.\n\n-- Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti\nlentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee\npappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.\n\nÄidin huuli värähti.\n\nPoika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta\npusertaessaan kädellä otsaansa.\n\n-- Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.\n\n-- Sitä tuskin voin nyt ajatella.\n\n-- Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?\n\nPoika ei nytkään vastannut.\n\n-- Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.\n\nIiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli\nmennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö?\nviipyi.\n\nOlisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi\nhäntä rakastanut!\n\nMutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista\nromahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen\nrouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska,\njoka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä\narvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.\n\nTämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi.\nLissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka\nei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä\nkihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti\nnäkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että\nhän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja\npuhdistamaan, mutta -- uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.\n\nKun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain\nkamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon\nrauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet\nkihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.\n\n-- Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.\n\nPyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.\n\n-- Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain\nniin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt\nvasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.\n\n-- Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.\n\n-- Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on\ntosi. Ei se jää luulon varaan.\n\n-- Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu\nherätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.\n\nIsä ilkkui:\n\n-- Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?\n\nMutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:\n\n-- Sinä huikentelet!\n\nHän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:\n\n-- Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi.\nEnsin sinusta oli vähällä tulla runoilija -- nyt et taida runoutta\nenää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko\njumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin\ntuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla\nvapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.\n\nIsän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän\nkuitenkin taas melkein ärjäisi:\n\n-- Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!\n\nPoika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.\n\nIsä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:\n\n-- Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.\n\nPoika nousi.\n\n-- Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. -- Minä tarvitsen\nsitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun\nluonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.\n\nPyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä\nukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta\nsyytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta\nkodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.\n\nIiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun\nisä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman\nmitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä\nei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus,\ntahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli\noppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit\navonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara\nilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.\n\n-- Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan\nmelkein anteeksipyytävän katseen.\n\n-- Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. -- Te tiedätte varsin\nhyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta\nluonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani\nkansaltani hukkaan mennyt.\n\nIsä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas\nnoussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.\n\n-- Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta\ntällaisena aikana ei ole niin helppoa... varsinkin kun tulisi samalla\nyhdistää isän toiveet ja omat harrastukset... ellei tahdo kokonaan\nkieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.\n\nLoppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.\n\nVähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:\n\n-- Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?\n\n-- En tiedä, aion nyt mennä sinne.\n\n-- Mene sitten... jos tästä elämä riippuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa\nja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän\nollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun\ntäytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen\nmahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin\nehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle\nylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain... Hän ei tosin\nollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli\nsuhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin\nhävetti.\n\nSamalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen\npimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin\npäivänperhonen ja lumosi loistollaan.\n\nTässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta\nsaakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta\nkokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten\nhyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut\nsellaista \"armeliaisuutta\" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli\nhävinnyt? Ja ellei se ollut -- miksi eivät ihmiset saattaneet olla\nhyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas\nja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa\nJumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä\nkohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä\nsukunsa onnettomuuksien kanssa!\n\nKihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen,\npuolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä\nlankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä\npurkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen\nköyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että\nsuku oli hävinnyt?\n\nTähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan\nvalaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään\nvastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa\nvastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.\n\nIiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun\nsielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja\nlevähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa.\nMutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan\nantautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa\narmopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän\ntahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä,\narmottomuutta...\n\nHyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä\nhuolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää\nsinne...\n\nHän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan... Eikä hän ketään\nmuuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.\n\nSitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä\nIiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule...\nmahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin,\non sillä jo toinen...\n\n... Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin\noikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää,\njolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton\ntätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä\nasiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä,\npoikaansa piikatytölle... pappia.\n\nIiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan\nmetsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän\ntytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä\npitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön\nsielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi\nkaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.\n\nTyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen\njokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä\ntuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä\npalava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi.\nHän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa.\nRakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli\npainissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin\nsyöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.\n\nNiin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa\ntoisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti\nsuljettuna.\n\nIiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä\nkivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin\noli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan\ntädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne.\nHänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli\njärjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli\nollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi\nkuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja,\nvarsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää.\nVähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen\nsanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin\nja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa\näänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee\nvarmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että\nkatsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin\nemäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään\nkieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän\nnyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä\netualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha\npyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti\nsaa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka\nannetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi...!\n\nEihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän\noli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi\ntämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.\n\n-- Ei, ei niin, äiti!\n\nIiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa\nnojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin\nrakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa\nselville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei\nhän ymmärrä.\n\nSilloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa\ntukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella\näänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:\n\n-- Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä\nerottaa.\n\nIiska nosti päätään ja tarkkasi:\n\n-- Luuletteko te, äiti, niin?\n\n-- Minä tiedän sen.\n\nÄidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka\noli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.\n\nIiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä\nnäkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:\n\n-- Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nViime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari\nAleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan\nrakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana\nvaltiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan\npaljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä\nylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan,\nnimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan,\noli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään\nilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa\nedustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja\nSuomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa\ntuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.\n\nJuhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen.\nSuomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin\nilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin\nSuomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi\nsaatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa\nhärnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä\nmuodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa\nsivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä\nsille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen\nSuomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen,\nhistoriallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille\n1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan\npaljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui\nkaikenlaisia huhuja keisarillisesta \"suuttumuksesta\", mutta se ei\nnäihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.\n\nSuomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin\nehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä\nympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja\nhyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin\nrautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan.\nSen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa\nlaimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että\nkeisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa\nlehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä,\nmatkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat\nSuomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden,\njolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!\n\nAleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle\nkeisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta\nja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!... Mutta mitä lähemmäksi\npaljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti\npatsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me\nkunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme.\nMutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä\nEuroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan\nvaltiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin\njotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet \"rehellisen\"\nAleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät\noikeat pahathenget.\n\nErkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen\ntunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia.\nValtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko\nkeisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen\nitsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän\nhuomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin\nkuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen\nvaikutukselle.\n\nPerillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin\njuuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli\nedustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti\nihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas\nkuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista.\nVenäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista\nvapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman\npiti se kuulla ja ymmärtää...\n\nErkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi\nHelsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä\npuolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin\nkustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa\nviinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä,\njuhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.\n\nPyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten\nillalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien\nhuippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi,\nettä oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota\nsivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet\nja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki\nsai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä\nkatkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi\nsanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen\ntuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai\nvasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen\nsyyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin\npäivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä\nmaneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi\nylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat\njuopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi\nkilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan\nmelussa tenhosi pelkällä rähinällään.\n\nErkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä\nkukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada\nomat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen\nmaatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen\nhymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän\njäähyväiskädenpuristuksen.\n\nMuutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra\nhammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan.\nYhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa\noli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä\ntalonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt\nvuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen -- mutta häntäkään ei näkynyt\ntäällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri\nLalli-talonpoika! -- suuri Väinämöinen... Mutta niitä sellaisia ei\nnyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä\nhallituksen salaperäiseen hämyyn.\n\nHänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli\njossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut\nmennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli\nsiellä, puhui ja viittilöi suurin elein... puhuttiin, että oli aikomus\nerottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne\npystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä.\nMutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei\nolisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?\n\nMelkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki\nsuomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään\ntuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä,\njolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä\nsuomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta\nsaataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään --\nse hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin\nmieliala levotonna, aavistelevana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin\nsairaudesta.\n\nKoko Suomi jännittyi.\n\nKuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen\nasioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta?\nKysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten\ntakaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.\n\nTähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?\n\nKeisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon\nhuhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti,\nvähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle\nystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti\ntaantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin\nvalvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin\nheikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu\ntäyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä,\nsuurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan\nerikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan\nSuomen perustuslait.\n\nYleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut\ntiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas\nkorottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.\n\nPaljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen,\njuorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin\npahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt\nSuomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain\nmuutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi\nhallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista\nuskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen\nmiehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan\ntänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän\nvapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.\n\nNäin arveltiin.\n\nKerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa\nhampaittensa välistä:\n\n-- On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde.\nMikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla\nkytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja\nnäkymättömissä kuin Jumala?\n\nRäätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui\njuhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:\n\n-- Kysykää tältä!\n\nHän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän\nsuurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin\njoka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan\nkiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että\nhän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta\nerikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään\nkunnalliskomennosta.\n\n-- Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.\n\n-- Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti\nPettersson. -- Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen\nkannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia -- hän osoitti\nPyydysmäkeä ja Lintumäkeä -- enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te\nette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa --\nvanhurskaita kälmejä.\n\n-- Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.\n\n-- En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.\n\nPettersson yhä vilkastui:\n\n-- Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes\npirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä.\n_Tällä_ se on viekasta pirullisuutta -- hän viittasi taas Yliseen --\nmutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain\nottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat\nvuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne\nluulevat, uskokaa pois.\n\n-- Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta,\nettä miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja\npohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. --\nSillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita --\nPyydysmäki kohotti nyrkkinsä -- niin jumalauta! -- rokonarpinen ja\nkupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!\n\n-- Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman\nkovemmin ja sai sananvuoron:\n\n-- Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!\n\n-- Niin -- mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne\ntappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.\n\nPyydysmäen silmät leimusivat:\n\n-- Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.\n\n-- Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti\nsuomalaistuttanut.\n\nToinen nauroi.\n\n-- Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että -- hän kuiskasi -- kerran me\nkoetamme, kävi miten kävi!\n\n-- Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.\n\n-- Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.\n\n-- Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi\nminä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.\n\n-- Hyvä! tunnusti Lintumäki.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen\nkuolemasta.\n\nPyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli\nvuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia\njuttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin\nolisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta,\nelämänperustukset tuntuivat horjuvan.\n\nKeisari oli kuollut!.\n\nKirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta\nsanomaa: keisari on kuollut!\n\nAlamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti\nristeillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?\n\nUusi hallitsija oli astunut entisen sijaan -- ainakin niin otaksuttiin.\nKysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui\nsanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?\n\nEllei -- mitä sitten seuraa?\n\nMökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista\nkoko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen\narvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko\nasia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen\nyhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee\ntapahtumaan Suomessa?\n\nNiissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys\nja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen\nministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta\nhäneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo\nriippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi\nlisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä\ntiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen\nympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti\ntehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä\nhuonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei\nsuuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista,\nkun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen\npuolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?\n\nNe, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi,\nkuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa\nhiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä\nPyydysmäellä -- lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma\noli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin,\niski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain \"Hänen\nmajesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan\npuoleen\" ja antaisi sen pitää \"lakinsa ja laitoksensa\". Hän luki tätä\nrukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla\nja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa.\nMiniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun\näijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:\n\n-- On se tuo meidän äijä... jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi\nkeisari vain vahvistaisi perustuslakeja.\n\nEräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:\n\n-- Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se\nvanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?\n\nSiinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi\nja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta\nmieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena\nvihollisena.\n\nIltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti\nsaapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan\nkirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat\nseurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle\naika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se\nkaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko\nsiirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi,\naavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä,\njolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa\ntotisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät\npelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo\nmykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.\n\nSyksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi\nkäyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan.\nUlkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä\nlievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.\n\nSilloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt,\nkahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos\nkujille.\n\nKirkko oli yltyleensä valaistu.\n\nKirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.\n\nRapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä,\nettä rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa\nkansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu\npilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi\niloinen häläkkä.\n\nKirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki\nemäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva\nemäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki\nYlinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä\njokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä\novatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee\nsaarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin\nlaidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.\n\nAivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään\nJumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat...\n\nSitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän\nkeisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut\nSuomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää\nne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.\n\nJa kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan\nkiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten\nyhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt\nmieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi,\njoka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.\n\nValkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon\nvaltaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi...\n\nVirsitaululla oli numero 399.\n\nUrut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:\n\n    O Herra, siunaa ruhtinaamme,\n    Suo henkes hälle ylhäältä;\n    Hallitse myöskin säädyt maamme,\n    Sun viisautes hengellä,\n    Ett' olis aina neuvoissansa\n    Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.\n\nLaulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:\n\n    O Herra, siunaa Suomen kansa,\n    Suo sille runsas armosi,\n    Se kaikiss' että vaiheissansa\n    Sun oma kansas olisi!\n    Suo uskollisuus, vakuus meille,\n    Menestys elämämme teille!\n\n    O Herra, siunaa Suomen maamme\n    Runsailla taivaan lahjoilla,\n    Ett' ahkeralla työllä saamme\n    Ain' elämämme tarpeita!\n    Suo lastenlastemmekin siitä\n    Sun laupeudestas vielä kiittää!\n\nSadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset\nuskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen\nkaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan\nkohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä\nelinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin\ntuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan\nvalassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan,\nolemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.\n\nSellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan\nhallitsijavaihdoksen aikana kokenut.\n\nPimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman\nvalaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen\njännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.\n\n\n\n\n\n\nIII OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nKirjoitettiin jo vuosiluku 1898.\n\nOli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta\nkantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla\nvanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi\nja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä\nlähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti\nepäilee.\n\nÄijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu\ntoisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on\nsidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on,\nnäet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska\nkuitenkaan... ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin,\nsanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena\ntalollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä\nvielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä\ntuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu\nluontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita\nkuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut\nkäyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä\nhän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan,\njotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina\nollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan\nsaanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois\non omansa hakenut.\n\nHän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää\nkylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu\nsiihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle\nmäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta\nriihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja\nmuuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle\nPenttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa\ntaloa kohti:\n\n-- Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?\n\nJussi pysähtyy, suu menee hymyyn.\n\n-- Siitä tulee nuorten valistustemppeli.\n\n-- Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.\n\n-- Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan\nteidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.\n\n-- En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää\nolla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?\n\n-- Vihitään tarkoitukseensa.\n\n-- Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?\n\n-- Ei siellä sellaisia palvella.\n\n-- No ei Jumalaa ainakaan.\n\n-- Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin\nJumalaa palvella.\n\n-- Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja\nvaltakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.\n\n-- Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa\nJumalan mielen mukaan.\n\n-- Se on taas eri asia. Älä viisastele.\n\n-- Minäkö viisastelen?\n\n-- Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä\nmitään, mutta älä luule...\n\nSamalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva,\nsamaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan\näijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä\npalstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen\nkimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:\n\n-- Mistä te olette ne karahkat ottanut?\n\nÄijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen\ntämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:\n\n-- Mitä se sulle kuuluu?\n\n-- Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.\n\n-- Sun? Valehtelee... Missä sulla on karahkametsää?\n\n-- Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.\n\nÄijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan\nmahtiinsa.\n\n-- En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja\naitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.\n\nÄijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä.\nLuhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.\n\n-- Annatteko suosiolla?\n\nÄijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:\n\n-- Kyllä olet hävytön.\n\nLuhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa\nja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:\n\n-- Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.\n\nSillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.\n\nNäiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut\nkaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu\nhieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan\nyläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha\nkunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne\noli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas\noli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren\nemännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet\nsiihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu\nvanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen\nelinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin\nharvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä\nja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat\npitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen\nsortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä\nherättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina\nhiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen,\nhinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta\nsittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin\nseurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja\nhänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri\nErkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa\ntarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden\nmukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla\nsovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi\npian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi\nPenttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli\nmiehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut\nPyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.\n\nMutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut\nvielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa\nsuoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman\nkuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja\niloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa\njoten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.\n\nPyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän\nsukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää\nmitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen,\nkun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi\nvaikuttanut jokin korkeampi johto.\n\nLuonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin\ntaas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet.\nErkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi\nruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä\nvirisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti\nottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen\nohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä\nilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa\ntaloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen\nkeisarivallan avulla.\n\nNäitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan\nsielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta\nalkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se\nei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen\nseuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi\navuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.\n\nMyötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen\nikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina\nmyönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat\nmenneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen\nniistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin\nammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että\nhätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin\nmenneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä\nmaalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se,\njoka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta\nelinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä\nkykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli\ntehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen,\nmutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli\njoutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.\n\nVaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti\nkaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan\nrakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen\nkeittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he\nlaskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista,\nohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata\nostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa.\nNiinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja\nvähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä,\nellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.\n\nMerkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa\ntästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua\nmaasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli\nkuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin\nperustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän\nodotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen\nkapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin\nhe saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on\nryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen\nherrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!\n\nErkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi\nvakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa\nnäistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli\nkehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia\npakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa,\nniin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada\nvauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun\nelämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen\nviljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui\n-- ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät,\ntyötä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita\nmaanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa\nuutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin\nmylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan\nvaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.\n\nKaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta\njoutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen\nlaajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui\nilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän\nväestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa\nvalkeata arojen vehnää...\n\nKaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi\nsynkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin\nsäästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää\nja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät\nopi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta\nsiinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta\nsikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä\nja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa\nkotimainen maa -- isänmaa -- tuottamasta, elämästä, se kuolee.\n\nNämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat\nErkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli\nsuurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies\nja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa\noli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön\nasuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä\noli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön\narmeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen\nhän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa\nmaata, isänmaata -- _etsimässä isänmaata_. Tätä pakolaisvirtaa\nseurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa\ntarkoituksessa.\n\nKansa pakenemassa isänmaataan -- etsimässä isänmaata!\n\nSe tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi\nhelposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa\nohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos\nviitsittäisiin käydä työhön kiinni.\n\nMutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille,\nvanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan.\nRyssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä\neiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja\nkeinottelijat tarvitse isänmaata!\n\nKaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin\nhuomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.\n\nErkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut\nmuutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt\naivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka\nosasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut\nihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin\nköyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen\ntyössä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän\n_työnsaannin_ vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt\nloppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi\nelämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden\npikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta\nsiirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha\nsuomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä\ntuli _suomalaisia_ -- tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä.\nEi kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä\nryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja\nsortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene\nlöytämään menestyksensä elinhermoja.\n\nPyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää\njäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä\ntaisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen,\nettä köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin\nvähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.\n\nMutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi.\nUusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää\nnuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt\npaljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin\nomaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata\nsen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana\nnuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi\nkiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja\niltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä\npaitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä,\nettä isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi\nsellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut.\nKerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut:\n\"Jussi täyttää sinun toiveesi.\" Tämä satunnainen huomautus antoi\nhänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi\npoikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran\npiiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.\n\nKun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan\ninnostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike\nsiitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja\nväsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja\nnoussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet\npanneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain\nkaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät\nsyrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti\nnuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon\nhelluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki\nYlisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:\n\n-- Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on\nkansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.\n\n-- Niin onkin, tunnusti Ylinen.\n\nErkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut\npitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt\näänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika\nolisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut\npaksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi.\nMutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat\ntoisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan\nolisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle\noli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa\nnuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella\nilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen\nvaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin\nuuteen, virkeään toimintaan.\n\nRakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta\njokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta.\nSe oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian\ntuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys,\nkun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon,\njohon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita.\nKukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi\nosuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän\nolisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren,\nmuutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja\nylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi\nkiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea\nja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella\nrakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin\nomastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta\ntulleensa.\n\nNäitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin.\nPyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura\nnykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan\npilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt\nsellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa,\neikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli\ntoisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan\ntaloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin.\nAinakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku\nnäistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään\nkansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää,\nkansallisuuselämää.\n\nKiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan\nmihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan\nosattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt\nhiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin... Aina\nmennään eteenpäin.\n\nNuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä.\nElämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPuuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen\nyhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä\nheinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha,\nmonta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli\njättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen.\nUudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen\npuron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja\nsilmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia\naikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo\naikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän\nalaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet\nporraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat\nvilleihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät\nsormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.\n\nSeurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat,\nsillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.\n\nSiitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja\nmiehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen\nkylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo\nennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että\ntaivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää\nrukousta.\n\nEnsimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen\nylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri\ntänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki\nrikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri\nja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin\nja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja\nyksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin\npäähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja\nhuokasi.\n\nSuuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja\nja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa,\nmutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä\naikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään\nkuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui\nitse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen\nnuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun,\nsuomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie.\nUhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä\nkaukana ja korkealla.\n\nMutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin\nkäteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt,\nsamoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä\nsaavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta\nvarten.\n\nVaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut\nmies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka\ntipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen\nkansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa.\nMutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen\ntuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin\nehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen\nyhtäkaikkisuuden lepotilaan.\n\nEnsimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan\npiipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita.\nHän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa\novessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti\nselkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli\nhuoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan,\niloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy\nhuulilla virkkoi:\n\n-- Rouva tuntee minut vielä?\n\n-- Tottahan nyt toki!\n\n-- Ei ole nähty moneen vuoteen.\n\nKätellään.\n\n-- Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.\n\n-- Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?\n\n-- Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän\ntulee pyörällä.\n\n-- Ajaako hänkin pyörällä?\n\n-- Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää\nliikkua niin paljon pitäjällä.\n\nLissu rouva nauroi:\n\n-- Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein\npeloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.\n\nLänsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä\nilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi\nhäntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.\n\n-- Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään?\nSaadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.\n\nLänsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.\n\n-- Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?\n\nNäki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman\nvalaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää\nsopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.\n\nKartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät\nloppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.\n\n-- Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä\ntuttavaakin tuolla.\n\nLänsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän\nhyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin,\nja lähti kiireesti kuin pakoon.\n\nEteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.\n\n-- Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään,\n-- Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole\nsaanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?\n\nLänsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin\nluonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli\nsaanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä\nkaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty\netevänä puhujana!\n\nHän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.\n\nOlihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin,\nkun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli\nyllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen\nraittiusmies.\n\n-- Puhumaanko? kysäisi hän.\n\n-- Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä\ntavattu.\n\nLänsipää silmäili salaa vaatteitaan.\n\n-- Minä olen sellaisessa asussakin... kun ohikulkiessani vain aioin\npistäytyä...\n\n-- Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.\n\nLänsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:\n\n-- Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo\nrouva ja sinä minussa...\n\nJussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain\nepäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää\nkohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen\npystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen\nylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta,\nsuomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä\nasiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan,\ntervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä\ntervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka\nhameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku,\nvirkkoi Länsipää setämäisesti:\n\n-- Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän\nemäntävainajan näköinen.\n\nIloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:\n\n-- No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.\n\n-- Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita\nlihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.\n\n-- Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.\n\n-- Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin\ntäällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut\nmies.\n\nEmäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään\nsinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin\nkatselemaan kattoa ja seiniä.\n\n-- Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän.\nSitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.\n\nJussi puhui kamarista:\n\n-- Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.\n\nLänsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli\npaperoitu.\n\n-- Oli siinä, todisti hän. -- Mutta minkälainen se oli, en muista.\n\nVieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin.\nLänsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin\nkäsivarteen ja puhui:\n\n-- Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen\ntemppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!\n\nMiehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas\nihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan\noli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän\nosaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki\nemäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni\nLuhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä\nmäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen\nj.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta,\njoiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei\nsallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen\nkylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin\njossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat,\npuuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat\ntouhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä\noli kansanjuhla valmisteillaan.\n\nJa kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet\njuhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut,\nmitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat,\nmonelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta\nnautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista\nvalistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain\nsemmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa\nmielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara\naprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta\nei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri\nvieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa,\nyleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.\n\nSoiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä\nnuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja\nkauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän\nylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten\nyhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen\ntiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin\nhymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista,\nsellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta\ntässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi\npuhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta\nmuutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen\nyhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja\nnaapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää\nastua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee\nmuodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa\nsilloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin\nelämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten\nsivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se\ntunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee\nolemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina\nvastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta.\nVanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.\n\nPuhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun\nnyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma\nkohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan\nennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin\ntaivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto\nalkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä\netäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa.\nSe alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti\njohdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se\nkansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä:\nja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen\nyllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon,\nsalaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa\nvai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka\nsalaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden\nkevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova\nsävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin\nhääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa\ntaikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille\nkutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn\nraatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli\njokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona\nuinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel\npani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden\nilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä\nvai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan,\non tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei\ntule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän\nkauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon\nnaapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa\nnaurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma,\nvaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa\njoukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja\nLintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo\nnuoret soivat kuin kirkon urut...\n\nEi kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki,\nhellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu\nonnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on\nkuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia\nkasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten\nennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään\ntilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä\nmonessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet\nsäkeet:\n\n    \"Oi Herra, intoa lainaa\n    Ain' maatamme rakastamaan!\"\n\n-- Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.\n\nKun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset\nrauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan\npuhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei\nhaltioitumiseen saakka.\n\nTällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen\njumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on\nylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti\ntyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja.\nTämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut,\npaatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena,\njos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii\nriemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan\ntapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa.\nToisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän\nkatkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko\nperheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko\nvaltakunnan, monia valtakuntia.\n\nNäin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain\nvalistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen\nJumalan tahdon tajuaminen.\n\nOtaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy\nole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja\ntiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä,\nniin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys\npysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa\nylläpitämiseksi \"alempia luokkia\", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia\nihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa\norjia.\n\nTieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.\n\nNiin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina\nyksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina\nvaltikan pois yksinvaltiaalta.\n\nKansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota\nvastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta\nsen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa,\njoka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen,\nja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono,\nkehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee\nparempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää\npoikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan \"perivät maan.\"\n\nYhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua\nvoi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka\non työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin\nköyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan\nsuvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä,\nvähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa\nvoimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman\nannoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.\n\nNuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan\nvalistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty\nmillekään \"tuntemattomalle jumalalle\", vaan tämän rakkaan Suomemme\nkansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen\nkautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty\nsellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien\nmieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän\nsuostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.\n\nSen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.\n\nIhmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt\nkuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat\nkuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti\nsaattaneet kuulla vielä toisen verran.\n\nPuheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri\nkehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen\nvaltavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä\nja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä\nistuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut\nmuuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri\nnäkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen\nmaailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu\nnuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi\nnuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos\nsuostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa\noma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän\nlisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain\nyhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei\nmoni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset\nkysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.\n\nHermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva\npalstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään\nolevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva\najatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on\nkirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen\neteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui!\nja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä\nlähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia\nkohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.\n\n-- Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota\ntaloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?\n\n-- Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. -- Mutta minä\nvain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi\nvoittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?\n\nPastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea\nvastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:\n\n-- Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan\nmaallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.\n\n-- Sitähän minäkin, innostui Hermanni.\n\n-- Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka\nJumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.\n\nYmpärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät\nkallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman\nkorvan päältä.\n\n-- Niin, virkkoi Hermanni, -- sitä minä myöskin.\n\n-- Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä\nparempi.\n\n-- Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.\n\n-- Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.\n\n-- Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.\n\n-- Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.\n\nEi pastori nyt puhu.\n\nVaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:\n\n-- Eikö sovi tällaisessa juhlassa?\n\n-- Noo... ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti\nhymyillen.\n\n-- Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.\n\nKaiketi hän joskus sovittaa.\n\n-- Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.\n\nSiihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana\nja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita,\nsanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan.\nHeitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama\nkatse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava\ntyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva\nvavahdus.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMaa oli huhuja täynnä.\n\nUudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä.\nKeisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon\nalistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki\noli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.\n\nMutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä\njuhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti\nheränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi.\nKun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla\nrintamailla on vielä paremmin.\n\nBobrikoffi saa meistä aika urakan.\n\nHän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia.\nTungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille\ntytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana\npalvelustehtäviään.\n\n-- No nyt... nyt vihdoinkin äidille ja isälle!\n\nSe oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus\nja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua\nkipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän\nemäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen\nemäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan:\n-- Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää,\njotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja\ntoinen sanoi:\n\n-- Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.\n\nJa sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja\nhavaittiin ne painaviksi.\n\nPyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä\ntarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada\nvähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä\nJuurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla\npari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti\nmuutamia vuosia takaperin.\n\nKun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään\naitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi\nheitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet\nrupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin\nauttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan\ntalo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä\nvaltiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat\nkoettaa...\n\nSilloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään\nenää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä\npäällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa\nvenäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi\najatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen\nlaina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos\nPyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin\nJuurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista\nlähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli.\nPari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut\nmennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan,\neikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta\nlohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista\nmenoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin\nalkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin\nkyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä\nja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt\nmökkiläiset saada käsiinsä.\n\nNäistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen\nikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka\noli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi\nlähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen\nvaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies\nvielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, -- nyt häätyi hän\najattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt\ntoisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.\n\nToisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi,\njonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt,\nlaiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva\nkäynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni,\numpimielinen ja hiljainen.\n\nKolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja,\nkolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta\nkokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja\nhyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei\nkaivannutkaan muuta.\n\nNeljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään\nikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota,\njonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä\nsaanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.\n\nJoose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut\npiipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä,\nteräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että\nkasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen\nraskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.\n\nNämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä\nkesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen\njoukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä,\nja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli\npysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu\nyksityisvaroilla.\n\nKaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat\nPyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto\nja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski\nsuurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut\ntorpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä\nvaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä\nja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo\nihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies,\njohon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa\npanee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja\nelinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.\n\nTämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden\niskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet\nelpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli\nalkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten\nkuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä\nsen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen,\nsiveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja\ntehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän\naikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta\ntaistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja\n-kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä.\nKyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan\nvalloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi\npitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä\nmolempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta\nkotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien\nluokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään\ntaistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja\nsuomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa\nnäy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko\nluokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun\nsopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja\nhallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat\nmaan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen\nvakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää\nkaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen\nrintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita\nselvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki\nPyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.\n\nMutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille,\ntulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla\ntoimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli\nsen jo kokenut.\n\nNiin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli\nolivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja\nmyyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän\npahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä\nMatin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose\noli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä\nollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan\npöytään lyövät.\n\nPyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin\ntalon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että\nitse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla!\nTahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin\npitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään\ntarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista.\nSaisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun\nsäästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä.\nSäästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään\non tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on\nsosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä\nöykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja\nsittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut\nvielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka\ntaholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan\ntalo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen\npitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut\nvarat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas\nja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi\nse ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää\nvoittoina taskuunsa.\n\nEivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus.\nEikä ole rahaakaan... eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos\nBlomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja\nnoussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa\nlainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu\ntulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä\nsäästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle\nkuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa\nrahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä\nhän vastaa.\n\nJa niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa\nperittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten\nmaanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi:\ntarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella,\nettä laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa\nleikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, \"rovastin sikaareista.\"\nKauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin\narvaavat.\n\nPyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi\ntulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on\nluvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin\nriittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin\npääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias\nKoivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta\non Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n\n1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät\ntahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se\nonnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.\n\nTämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa\nJuurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti\nkaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja.\nSiellä asia alkoikin heti järjestyä.\n\nSitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien\ntalollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy\nnäissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja\nveltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan,\nnoituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä\nsalaperäinen voima ne panee liikkeelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nParin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut\ntämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti\nsytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin\npieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin.\nNe elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja\ntulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.\n\nKirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain\njo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja\npalavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia\npidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti \"Sytyke\" ilmestyi\njokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein\npirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.\n\nKeskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin,\nkäsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia\nepäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan\nyökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta.\nKysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat\nyökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika,\njatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen.\nToinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta,\nkoska se oli \"herraskaisuuden merkki\", ja väitti, että kaikki ne, jotka\nolematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin\nsiivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran\npitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi\nkauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa,\nja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus.\nNyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko\nkäyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista\ntaas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan\nperiaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden\nnousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan\ntaipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään\nmuun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt\nuskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa\nse juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja\nerikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia\nahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein\npuhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä,\nusein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen\nkanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin\nNordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia,\nmuodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit\nedustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki\nvalo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona\nkiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen,\nhuudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:\n\n-- No mutta... jopa tuo poika nyt... aivanhan se puhuu kun mestari\nPettersson!!\n\n-- Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.\n\nIsä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.\n\n-- Mikä oppimestari! kirkui Eero, -- Eivätkö nämä ole sellaisia\nasioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?\n\n-- Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet,\nkiukutteli Iiska.\n\n-- En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta\nniin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.\n\n-- Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.\n\n-- En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin\nvelvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet\nsaisivat nukkua...\n\n-- No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?\n\nÄiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin\nsilloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.\n\n-- Ei mikään.\n\nEeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin,\njonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.\n\n-- Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui\nIiska.\n\nNyt rykäisi isäntä:\n\n-- Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat\nnuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä\nHelsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä\nEero nyt.\n\nPyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja\nkatsoi pappispoikaansa.\n\nIiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän\noli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan\neikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi\nylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä\nisän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi\ntilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman\nankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei\noikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:\n\n-- Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset\npuhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo\ntällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista.\nNiinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on _valistusta_?\n\n-- Ole nyt, suhditti isä. -- Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste.\nOlihan se nyt vähän räikeästi mutta... eihän se nyt kuitenkaan ollut\nniin tarkoitettu.\n\nNämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa\nnuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut\npäiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen\nseurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan\nopettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat\noikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli\nseuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä\nmiehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen\noli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen,\njolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen\nsilloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat\njuopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä,\nmissä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti,\nettä siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa\nsellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut\nilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että\nkristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on\nomalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori\njulisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen,\nettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja\nkuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla\nponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä.\nKaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle\nvälttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden\nehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä\ntällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat\nolivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis\nryhtymään heidän aseenkantajakseen.\n\nSiitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista\npiireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden\nvillioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura\noli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat\nkannattavan.\n\nKun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja\nräätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden\nperässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja\ntoinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan\nnäiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy\nripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä\nraamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin\nläpikuultavasti rippisaarnassakin.\n\nJuoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin\nlaajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin.\nRiiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli\nollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen\njoutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi\nkoettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi\nluulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.\n\nSamaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran\nnäyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta\nnuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain\nhelmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m.\nsamanlaista seulottavaa.\n\nNiin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen\ntaistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli\nlevottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon\nvihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä\nselvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden\nhumaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana\nhurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan\nsopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen\njohdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas\nPyydysmäellä.\n\nHermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua,\nsillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain\nnäyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli\nkansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa\noli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti\nsellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen\noma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää\npojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä\nkyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä\npiti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat\nkirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.\n\nMutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa\nolikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän\nkaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet\njyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä\nvakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta\nnäiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron\nmielipiteillä myöskin arvoa -- hän ymmärsi sen järjellään -- niinkuin\nesimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen\nsiitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti\nhän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi\nsielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat\njuovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä\nihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän\nvoinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen\nja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt\nvesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi\nnäiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten\nhöpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi\nmaan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.\n\nMutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän\nvain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä\nmitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän\njumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan\nnäyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin\ny.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan\nnuorisoseurasta.\n\nKun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä\nasiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen\nteatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska\nsanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos\nkappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa\nteatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin\nala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu\nremuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. -- Niin\nvoi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen\ntaitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö\nJumala katso yritykseen, sydämeen? -- Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä\nnuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain\nmuuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän\njälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin\nvoiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?\n\nÄidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt\nmahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut\nharkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä\nsilmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi,\nmutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni\nmieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa.\nSitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa?\nIiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin\nharrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät\nvoineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen\najatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen\nvaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten\nmuodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo\nvakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen\njäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista\nperheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen\nsovittaa.\n\nMutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän\nsitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa\ntuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan\nollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä\nylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi\nratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa\nsovittaakseen isän ja Iiskan -- niinkuin ennenkin. Eeron hän\nnöyryyttäisi nuhtelemalla.\n\nTämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä\nsuosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö\nsen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan\nvai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron\nliiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä\näiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen\nkamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron\neteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja\npitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa\narvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.\n\n-- Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. -- On\nrumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee\nvanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe\nkirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle\nsellaisen esimerkin?\n\n-- Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.\n\nEero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.\n\n-- Noo... noo...\n\nÄiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat\nkirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:\n\n-- Kun minulla on niin paljon ajatuksia.\n\n-- Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin\npäästät kovan sanan suustasi.\n\n-- Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, -- mutta minä luulen, että me\nnuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se\nväärin ja paha?\n\nÄiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut\nniihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja\najatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista,\noli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja\nlihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:\n\n-- Jättäisit nämä uskon asiat siksi kun vähän ikäännyt.\n\n-- Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?\n\n-- Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä\nyritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.\n\n-- Niin, mutta kun järki vaikuttaa eikä tahdo alistua\nuskonkuuliaisuuteen.\n\n-- Mutta pitää.\n\n-- Ei voi, äiti.\n\nÄiti huokasi. Mitä tehdä tuolle itsepintaiselle pojalle?\n\n-- Kun se Iiska ymmärtäisi sinua paremmin ja opettaisi?\n\n-- Niin, mutta ei me Iiskan kanssa... Paremminhan me, äiti ja minä,\ntoisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.\n\n-- Etkö?\n\n-- Eei! Minä uskon nyt Jumalaan paljon varmemmin kuin rippikoulussa.\n\nÄiti tarttui poikansa käteen.\n\n-- Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. -- Ne\nriittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.\n\nIkäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan\nmenemään ja kävi itse askareilleen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMaaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan\ninnokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista\nyli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut\nhalua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin\nkauroilla, voilla ja puutavaralla.\n\nKaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin\ntodeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei\nhintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin\nhaluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät\nmyyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato,\npantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita\nrautatienasemalle.\n\nMutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita\nkaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja\nhehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän\nkeskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista\nhinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty\nmaakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan\nsaapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.\n\nJuuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle\nosuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.\n\nPyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi\nkutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä\nverrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin\nkertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin\nei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti.\nSitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi\nmuistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään\nollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan\nosuuskaupalla.\n\nKokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa\nkeski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.\n\nPuhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat,\nRochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan\nosuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin\nkuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja\nmaataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan.\nYksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet\ntuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan\nnurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä\ntalonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa\nvajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen\njoukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän\noloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina\nkuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen\neri muodot.\n\nMinkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä\nkuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin\nvedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun;\ntoisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli\nyksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden\ntodellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan\ntarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset,\nraatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat\nperineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut\nvierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa\nhätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku\ninnostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas,\nlakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä\noli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten\nkuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.\n\nVasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti\nseestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin\nyrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä\nvärittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen,\ntaidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista,\njonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan,\nloppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat\npettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään\nitseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi\nmuitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet --\nkaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai\nyksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka\nolivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki\nkuoreensa koteloitumaan.\n\nKun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä\nahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä\nvivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan\nuinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus\nnäytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien\nriuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka\nei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut\nnäkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa,\naivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä\nraskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun\nsynnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa\nsivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta,\nkatse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin.\nRyppy monella otsalla silisi -- pitkin penkkirivejä. Känsistynyt\nkoura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin.\nKumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet\ntahtoivat puhua...\n\nHän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen\ntaloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja\npitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa\ntyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä\nalkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen\nkiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan?\n-- tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän,\nelävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen\npohjaväri.\n\nTalonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.\n\nKun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet\nvapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen\nriemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla\ninhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia\nkokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen\npimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla\noli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon.\nSiitä syntyi iloinen helluntaihälinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan\nJaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat\ntulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin\npuuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi\nPyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi\nnaapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.\n\nNeuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty\ntosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain\nsiitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä\nhaaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat\nalussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei\nhän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä\nkannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos\nei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja\nperustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän\najatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä\nuskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa\nei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti,\nettä vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti\nkestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten\nkannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma\netu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin\nsaadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa\netuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin\nhuokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan\nostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan\nJaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että\nKoivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää.\nJaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että\nyksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän\nsitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja\nsaa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja,\nei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.\n\nKuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen\nja Lintumäen käydä kirkolla.\n\nEräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias\nitse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui\nkutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista\nvieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi\nerottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli\nvarallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta\nsiinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän\nvaikuttimen tehon.\n\nVieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli\nriihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta\ntottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:\n\n-- Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja\ntervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin\nsikareja, tässä paperosseja... Se opettaja ei taida polttaakaan?\n\n-- Ei.\n\n-- Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa,\nluulen mä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa,\nkumpaa vain.\n\nIsäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.\n\n-- Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta\ntäytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi\nheiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja\nhyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.\n\nRuvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin\npitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki\npuheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:\n\n-- Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa\nsiellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa\nja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi\nsynnyttää joutavaa kilpailua.\n\nKoivunoksa räjähti:\n\n-- Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu,\nettä puuhaat sellaisia?\n\n-- Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla\njoutumaan hämille.\n\n-- Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen\nJaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa!\nNyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain\nkauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste\nhäviääkin!\n\nMiten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä\npuulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain\nsiitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi\nnähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.\n\nEikä asiasta sillä kertaa tullut mitään.\n\nMutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen,\nsuostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten\ntulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.\n\nNiin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä\ntoteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle\nSivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä\noli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman\nvaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle\nosuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan\nhoitajaksi.\n\nEnnenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin\noven yläpuolelle nimitaulu: \"Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.\".\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSyksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät\noli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin\nkoolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä\nasevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne\nloivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa\nherättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia\najanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli\ntuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä,\napua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena\niskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään\n\"herrasvallan\" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus.\nSe piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana\niskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella\nhärnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi\nuhmaavan vihamielisiksi.\n\nValtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen\npuoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen\npuoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus.\nNiiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan\nasiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet\nmitään.\n\nToisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut\nPyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa\nkunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli\ntilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet\njo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla\nvaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja\nilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat\nalkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa\noli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen\nkäytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli\nruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että\nsiten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo\noltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama\ntunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn\nedusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen,\nvakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä\njyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä\npistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden\nkannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!\n\nNiin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt\nvallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä.\nValitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän\noli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan\nsäätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä\nja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja\njoutilaisuuden tyyssijoina.\n\nKoivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat\nsilloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin\nvaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän\nvaltiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet\nniin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin\nollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi\nkäyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi\ntalonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta\noli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.\n\nValtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä\nasiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi.\nKun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin\npeloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen\nturvallisuudenkaipuun merkeissä.\n\nJoulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta\npaikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa\nlähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti\naikovansa pistäytyä.\n\nOli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut\nlunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen\nkyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru\nlauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita\nliikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja\naikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat\nkuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta\nlumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi\nluonnon lumoava joulurauha.\n\nAjettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun\nmaailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan,\nja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla\noli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.\n\n-- Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin\nantaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.\n\n-- On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi\nKoivunoksa pitäen sikaria kädessään.\n\n-- Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.\n\nPikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,\n\n-- Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.\n\nHän osoitti Ylistä.\n\n-- Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä\nkokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä\nkäy kateeksi.\n\n-- Tuoko on kansakoulu?\n\n-- Se. Siinä on Lintumäki... nuorsuomalaisia... päivälehteläisiä, ja\nlempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.\n\nPikkukoski nauroi:\n\n-- Vai, vain niin!\n\n-- Taidatte tekin...?\n\n-- Ei tiedä, ei... mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.\n\nKoivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai\nviekkaan kiillon.\n\n-- Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!\n\nHän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:\n\n-- Minä olen vanhoja, suomalainen... en minä lähde niiden kelkkaan.\nVanha mies... viitsi.\n\nPikkukoski lohdutti:\n\n-- Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä.\nEiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.\n\n-- Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. --\nRuotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita\nkulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä,\nminä olen vanha mies jo.\n\nHän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;\n\n-- Mutta kuinkas tekin... tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko\nväärin?\n\n-- Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. -- Mutta ne ovat nyt aatteet\npyrkineet vetämään sinne päin.\n\n-- Hm, hm... ei minun mieleni muutu.\n\nMutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka\nhavaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.\n\n-- Kas! huudahti Pikkukoski.\n\n-- Vai sinäkö... päivää.\n\nKättelivät.\n\nKoivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa\npuolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:\n\n-- Päivää.\n\n-- Päivää.\n\nSelvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja\nkohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.\n\nIsäntä itse tuli vastaanottamaan.\n\n-- Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.\n\n-- Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.\n\n-- Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa.\nPitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki\nhyväntuulisena. -- Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain\npistäysi pihaan. -- Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.\n\nAlettiin astua tupaan.\n\n-- Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina\nkunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä\nmaisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.\n\n-- Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi.\nPyydysmäki sanoi:\n\n-- Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut \"vanha\".\n\n-- On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. -- Se on järkiintynyt. Mutta\neikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?\n\n-- Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.\n\n-- Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.\n\n-- Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.\n\n-- No en minä... en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.\n\n-- Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan \"nuoriin\"? Sinä puuhaat näiden\nnuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa... ja lempo ties mitä\nsinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.\n\nMutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu\nkamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät\nhallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa\nhieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli\nlopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat \"nuoria\".\n\n-- Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan\nmieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan\nnuottiin.\n\n-- Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.\n\n-- Pysynevätkö? veisti emäntä.\n\n-- Täytyy, _täytyy_, minä en anna muuten perintöä.\n\nNyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.\n\nMutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä\ntietysti meni kahvipuuhiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu\nnuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri\nPikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän\noli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala.\nUusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin\nsitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja\nyhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin\npanna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin\ntahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan\nottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta\nviiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus\nse, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä\ntavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä\nsuomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä.\nSiinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan\nkansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin\nmuuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita\ntarkoituksia.\n\nEsityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja\nkeisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori,\npanslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja\nja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä\nkuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna\nsellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.\n\nTässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa\nkoskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä\nPikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti\nkatseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen\ntänne saapunut.\n\nMutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa\nehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen\nesityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari\njuuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo!\nHän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon\nhänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin\nkirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri\ntämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin\nlyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin...\n\nKaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään\nsisäisestä tuskasta.\n\nPikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä\nsotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät\nnyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta,\nhän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan\nvahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman\nsotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä \"suuren isänmaan\"\nVenäjän sotalaitokseen.\n\nJos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla\nasevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi\nvain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.\n\nPyydysmäki kuohahti:\n\n-- Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta\nmuutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin\nryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he\npalatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni\nheistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että\nheidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?\n\n-- Sekä sitä, että se raja _on oleva kerran sotarajana_?\n\nSen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja\njyrkästi Lintumäki.\n\nPyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään\nKoivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen\nviipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan\nkuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja\nkatsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.\n\n-- Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?\n\n-- Mikä?\n\n-- Se sellainen?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?\n\n-- Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä\nvirityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.\n\nNyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan.\nSitten hän virkahti:\n\n-- Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.\n\n-- Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä\nsamalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.\n\nLintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.\n\nPyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:\n\n-- Tullaan mukaan!\n\n-- Samoin! äännähti Pikkukoski.\n\nKoivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin\nhermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:\n\n-- Mutta saamari... jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi.\nTäällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan\nvenäläismielinen.\n\n-- Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä\npotkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.\n\n-- Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.\n\nTaas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:\n\n-- Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.\n\n-- Jottako?\n\nKoivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen\nlevottomuus.\n\n-- Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen\najatusjuoksuun.\n\n-- Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja\nryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.\n\n-- Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.\n\nLintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.\n\nKamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka\nsisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät\nräjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.\n\nSilloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti\nottamaan.\n\nMieliala hieman helpotti.\n\n-- Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.\n\n-- Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.\n\n-- Mitä?\n\n-- Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi\nlyhyesti mistä oli kysymys.\n\n-- Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui\nmieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui\nlevottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta\nne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?\n\n-- Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.\n\n-- Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu!\nhuudahti emäntä.\n\n-- Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa,\nhuomautti Lintumäki.\n\n-- Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta\nitsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.\n\n-- Mutta... mutta...\n\nEmäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän\nkiertotien:\n\n-- Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät... kun vääryys\nvoittaa... Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta\nsaataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?\n\n-- Niin, sanoi Pikkukoski. -- Mutta Helsingissä on ruvettu\nepäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin\nHaagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan\nmaailmalle: \"rauha, rauha\", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla\nhiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio,\njoka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.\n\n-- Mutta onko tämä nyt kaikki... eikö tässä nyt enää mikään jumalan\nneuvo auta? kysyi emäntä.\n\n-- Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!\n\nPyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen\naiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja\nmiehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa\nvaikutuksensa.\n\n-- Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan\nmuu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti\nvärähtäessä:\n\n-- Minä luulen... minun sielussani jokin sanoo niin... minusta tuntuu,\nettä nyt alkaa Suomen vapaustaistelu...\n\nPäivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen\nensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun\njo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän\nsuuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat\nmahdollisuuksia.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTalven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa\nliikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. \"Enkö minä\nole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken\nsellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää\ntotella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni,\nsaatte pian nähdä... Ky-yllä minä tiedän\".\n\nMutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa,\nja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli.\nJa äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa\nsellaiselle... Varsinkin vihasi hän emäntää.\n\nÄijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti\nMiinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies\nPyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa\nheitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo\noma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille\nsamasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin\nmuun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä\nmahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta\nhyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee... Eikä se näyttänyt\nMatti Miinanpojallekaan mahdottomalta.\n\nNyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta,\nkun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika,\njolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo\nhelmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot,\nja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut\ntottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella.\nMetsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja,\nmutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada\nlautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä\nhuhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi,\nja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee\nsellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin\nonnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala\nja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat\nilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.\n\nHän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet\nsitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja\nKolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet\naina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.\n\nMutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai\nMatti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista.\nHänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada\nmyödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan.\nEhdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy\npuunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla.\nTaavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas,\nettä äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin\ntunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.\n\nTätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli\nPyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä\nsiitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut,\nkutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen\npuhuakseen heidän kanssaan asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen\nkaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen\nja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja\ntyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet\nolivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin\nsaattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa\nkitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat,\nmilloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen.\nSameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä.\nHänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi\nistui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi\nollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän\nkeskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty\nhymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn,\nkenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja\nsuljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa\nsanomalehteään lukien.\n\nIllan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja\nKantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan,\nalkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli\nhieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he\nole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan,\nja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti\nMiinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys\nahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen\npitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä\nsitten jo taas aina... Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi,\nettä hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja\nsiellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies\nsuostuisi siihen?\n\nEi lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin\nMatin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa\nvuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.\n\n-- Kyllä minä velkani... keskeyttää Matti.\n\nKoliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi\nvihaisesti Mattiin ja virkahti:\n\n-- Si-inä, et...\n\nMutta hän lopetti siihen, nousi ja sytytti sikarinsa.\n\n-- Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai\nonko äitisi antanut luvan?\n\n-- Ei se ole. Taavetti raapi korvanjuurtaan.\n\n-- Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki -- Sun äitisi on elämässä nähnyt\nuseamman kärpäsen kuin sinä.\n\n-- Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun\nei kukaan näyttänyt kuuntelevan.\n\nPyydysmäki istui ja sanoi:\n\n-- Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että\nmuka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti\nkatuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi\ntaloja.\n\n-- Ee-enhän minä nyt juuri sitäkään, tuota, se äijä...\n\n-- No ja mitä sitten?\n\nMatti Miinanpoika raapi korvanjuurtaan.\n\n-- Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä\nvakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat\nilman maata...\n\nPyydysmäki nauroi:\n\n-- Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan\nkallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?\n\n-- Enhän minä... mutta kun ne niin sanovat?\n\n-- Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko\ntoisetkin? Kyllä minä otan kaikki.\n\nKolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä\nhe ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun\nsellaisia Pyydysmäestäkin... Kolisto kiroili jo, että tuollaisten\nkanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo\nmiestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta,\nminkä se on maksanutkin.\n\n-- En minä samalla! huusi Matti väliin.\n\nMolemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa\nripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.\n\nSilloin ilmoitti Lissu kamarin ovesta:\n\n-- Isää kutsutaan puhelimeen.\n\nPyydysmäki käy kamariin, ottaa kuulotorven käteensä.\n\n-- Halloo!\n\nPuhelimessa huutaa hätääntynyt miesääni:\n\n-- Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan\nvenäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut\nsellaisen manifestin.\n\nPyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen\nkädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.\n\nIiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja\nalkaa kiinnittää huomiotaan.\n\n-- Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen\nhillitä liikutustaan.\n\nPuhelimessa vastattiin:\n\n-- Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet\nvastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti\npäätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.\n\nNyt Erkki jo yritti hieman kuohahtaa:\n\n-- Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista\nlaitonta, mahdotonta?\n\nPyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva\nkansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan\npysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori\nYrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota\nhukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä\ntuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari\nkulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli\nkysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas\npuhuttiin langan toisessa päässä:\n\n-- Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen\npuolesta.\n\nPyydysmäen ääni tuskin kuului, kun hän virkkoi torveen:\n\n-- Yrjö-Koskinen on tainnut...\n\n-- Julkaisemisen puolesta äänestänyt, kuului puhelimesta.\n\nVähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen\ntoiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi.\nMutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi\nlopettaa.\n\nPyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa\nolivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:\n\n-- Mitä, mitä se oli? Voiko isä pahoin?\n\n-- Perustuslait kumottu.\n\nÄäni tuli väkinäisesti käheästä kurkusta.\n\nSiihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä\nvähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä\nseikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli\näänestänyt julkaisijain puolella.\n\nEero ja Jussi ovat kuohuksissaan.\n\n-- Kun keisarikin syö sanansa! sähisee Jussi.\n\n-- Pettää kokonaisen kansan! jatkaa Eero,\n\nMutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja\ntuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti\nkiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin\nsilmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.\n\nTyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin\nkuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului\nlasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.\n\nErkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja\nsuvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta\nkohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:\n\n-- Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen\ntuomion.\n\nVaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri\nkäsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin\nistumaan, kehoitellen hiljaa:\n\n-- Rauhoitu... rauhoitu isä... kaikki tulee jälleen hyväksi... älä\nkiihdy, muista, ettei sydämesi kestä...\n\nPyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.\n\n-- Minulla olisi sinulle jotain...\n\n-- Menevätkö lapset pois?\n\n-- Menkää vähäisen, minä...\n\nJa kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen\nkalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti\njulkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut\n-- hän ei voinut sitä sanoa -- suoraan, mutta emäntä huomasi hänen\nsieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen\nmenetellyt rehellisesti?\n\nHuomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta\nsamassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt\nhänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein\nunissaan puhuvan tavoin:\n\n-- Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän\nelämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.\n\n-- Niin... Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen... hän, jos kukaan\ntässä maassa...\n\n-- Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse\nmitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta,\nmutta ei pettää asiaansa.\n\nNyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja\nkatsoi merkillisesti silmiin.\n\n-- Oikein, Sanna!\n\nHän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa\nkäsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.\n\nEmäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti\nhellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti.\nSamalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut\nilmestyä harmaata.\n\nSitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että\nkohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.\n\nErkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän\nsulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas\nväkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta\nluonnollisuutensa.\n\nErkki puhui:\n\n-- Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua,\nSanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä\nkoristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun\nuskoni.\n\n-- Jumalaanko?\n\n-- Suurimpaan suomalaiseen mitä olen tuntenut.\n\nHe istuivat taas, kuten tavallisesti. Emäntä jatkoi puhetta:\n\n-- Niin Erkki, me ihmiset, parhaatkin, voimme erehtyä. Se on\ninhimillistä.\n\n-- Se on inhimillistä.\n\nNyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä\nkeventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän\nsuurta tapausta ruvettiin pohtimaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSuuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli\nliikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat\nsaada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous,\npäätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan\nlähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.\n\nJo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran\ntalolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa\nkiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa\nkaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta.\nSiinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat,\ntällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku,\njoka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa\nsellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin\nkynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat\nmukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin\nemäntineen on jäänyt tänne.\n\nOn asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen\nhuomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu\nkyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi\nseisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan\nja kummastellaan.\n\nOpettaja Lintumäki ilmoittaa:\n\n-- Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren \"Jumala ompi linnamme\".\n\nPyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä\nja aloittaa:\n\n    \"Jumala ompi linnamme,\n    Varustus vahva aivan -- --\"\n\nKoko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät\nlähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi\nselvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma\nkaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän\nlauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu.\nIhmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna\nsäveltä.\n\n    \"Hän aseemme on, kilpemme\n    Ajalla vaaran, vaivan.\n    Se vanha vainooja,\n    Kavala, kauhia,\n    On kiivas, kiukkuinen\n    Ja julma, hirmuinen;\n    Ei löydy maassa vertaa.\"\n\nSali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava\njoukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin,\njoiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut,\nyhtyvät laulun virtaan.\n\nSadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten\nnäe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat\nhäneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan\nheijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa,\nhautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän\nvanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään.\nTässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni\nkirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli... Syntisen ihmisen sydän\nsykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä\nisoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti\noli autuas, hän lauloi niin ihanasti... Kummallista, miten tämä Susanna\nlaulaa samoin...\n\n    \"Kun kanssamme on Jumala,\n    Ken meiltä voiton estää?\n    Jos vaikka henkemme,\n    Osamme, onnemme.\n    He veisi viekkaasti,\n    jää meille kuitenki\n    Jumalan valtakunta.\"\n\nTunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin\njatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.\n\nPuhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä\nmuodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi,\nedelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:\n\n-- Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.\n\n-- Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.\n\n-- Kenraalikuvernööri.\n\nPyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.\n\n-- Sinäkö puhumasta kiellät?\n\n-- Minä, käskyn mukaan.\n\nPyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:\n\n-- Puhu vain, vastataan yhdessä.\n\nJa sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija.\nSamalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen,\nHermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari\nmuuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli\nsanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen\nsen.\n\nNyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta\ntiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma,\nminun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.\n\nKohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan\nmukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan\nuskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin\nvasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen\nlaatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen\npuhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri\nihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen\nvaloa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat\nhiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi\nelävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas\nlahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut\nherättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa\nnäistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia.\nMutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen\ntuntemattomia aavistuksia.\n\nSalin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina.\nSieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha,\nnokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen\nseinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin\nkypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä\nriihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista,\nmilloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet\ntäytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja.\nHän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän\nkuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset\nkulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita\nvuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä... kummallista,\nmiten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli... Ja\njostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen\nsurvonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen\novelle ilmestyy huoviparvi... Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies\niskee, nainen sortuu... turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia.\nHuu!... Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat,\nelämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja\nkansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan...\n\nElävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan,\nettä salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien\nelämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia\nisänmaallisen elämänuskon varaksi...\n\nPoliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee\nsalintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.\n\n\n\n"]