[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcNeioWGXDHvsCUKf1XZaA_0Xo4Y9Bp7DVjTTEw-mBdQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2274,"Kristitty","Caine, Hall",1853,1931,"2274-caine-hall-kristitty","2274__Caine_Hall__Kristitty",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1897,1924,152588,942598,false,62468,[24],"Religious fiction",[26,27],"British Literature","Novels","\"Kristitty: Romaani\" by Sir Hall Caine is a novel written in the early 20th century. The story introduces us to its central characters, including an elderly pastor, a young man named John Storm, and a spirited girl named Glory, as they embark on a journey filled with emotional depth and exploration of faith, love, and personal struggles. The narrative hints at complex relationships and societal themes that will likely unfold throughout the tale.  The opening of the novel sets the scene on a steamship departing from the Isle of Man to Liverpool. We are introduced to Glory, who expresses mixed emotions about leaving her familiar world behind, coupled with her youthful exuberance and longing for adventure. The elderly pastor, who is her grandfather, concerns himself with her wellbeing and future, while John Storm, a fellow clergyman, quietly supports them. The dialogue reveals Glory's vivacious personality and hints at the conflicts and connections that will develop between her and John Storm as they navigate their paths intertwined with duty and desire. Overall, the beginning establishes a rich emotional backdrop as the characters face change and the promise of new experiences in the vast world ahead. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Malmberg, Aino",235,"Uskonnollinen romaani seuraa nuoren papin John Stormin ja elämäniloa pursuavan Glory Quaylen vaiheita. Tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, missä hahmot joutuvat valitsemaan kristillisten ihanteiden ja suurkaupungin maallisten houkutusten välillä.","Hall Cainen 'Kristitty' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2274. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KRISTITTY\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHALL CAINE\n\n\nSuomentanut\n\nAino Malmberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUlkomaailma.\nHengen elämä.\nVihamiehen vainio.\nPyhättö.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nULKOMAAILMA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nToukokuun 9 p:nä aamulla v. 18-- seisoi kolme tämän kertomuksen\ntärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa \"Tynwald\"-laivalla, joka\nMan-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen\nmatkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias\npappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset;\ntoinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas\noli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea\nkaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli\nkäytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli\npystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja\ntupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni,\njoka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä\nohimennessään.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Storm.\"\n\nNuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen\nhattuaan.\n\n\"Huomenta, huomenta, pastori Quayle.\"\n\nVanha pappi vastasi iloisesti: \"Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää\nhuomenta.\"\n\nNyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten\nkapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.\n\n\"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?\"\n\n\"Niin on, tämä on Glory\", sanoi pastori Quayle. \"Hän jättää nyt vanhan\nisoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti,\nkuten näette.\"\n\n\"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään -- jalkainsa\njuuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin\nitse aamupuhde, neiti Quayle.\"\n\nKapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi\nmatkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen\nja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän\nnäytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen\nedessäolevaan maisemaan.\n\nAamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään,\nmutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen\nsäteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä\nlaineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili\nlaivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon\nasti.\n\n\"Voi, kuinka kaunista!\" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin\ntovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut\ntuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella\nvaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja\nhyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.\n\nNeitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava\ntukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä\noli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi\nkatsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen\nvähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä\nvoimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan\nsuuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli\nalituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen\näänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se\nsaattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän\nsanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä\nkuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa.\nHän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin\nmuutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,\nmelkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja\nnauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.\n\nNuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen\nylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan\ntervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä,\nlyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka\nvoimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja\nvarmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein\nmustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät\nsilmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin\najettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen\nalla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän\nseisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta\nvaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta\nsekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.\n\nKello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.\n\n\"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet\nvahingoittumattomana sairaalan ovelle?\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?\"\n\n\"Jos hän vain sallii.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää\nkiinni kuin tuulen puuska.\"\n\nTyttö nauroi taas. \"Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi\",\nvilkaisten nuoreen mieheen, \"myrskyksi [myrsky on engl. kielellä\n_storm_. Suoment. muist.] -- Glory Sto -- ooh!\"\n\nPidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton\nkieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan.\nNuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei\nälynnyt mitään.\n\n\"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen\nrehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille,\nJohn. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat.\nGlorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte.\"\n\nNeitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta\nliikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.\n\n\"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän,\nmitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut\ntaivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa,\nsiksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt\nMan-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan\nkertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole\nsuloinen?\"\n\nKello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja\nhöyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi\nlaskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.\n\n\"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?\"\n\n\"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin.\"\n\n\"Eikö enempää! Se Anna on aina niin --.\"\n\n\"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti.\nJa paitsi sitä sairaanhoitajatar --.\"\n\n\"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä\nsuuressa erämaassa.\"\n\n\"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!\"\n\n\"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi\nkadun --.\"\n\n\"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän\npillit pussiin ja lähden pois kotiin.\"\n\n\"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani.\"\n\nGlory koetti nauraa iloisesti. \"Portaita ylös, portaita alas, ja\nvihdoin hänen armonsa kamariin!\"\n\n\"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En\nole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa\nvaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?\"\n\nTytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä\nleikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä\nvaivaloisesti sanotuksi: \"Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan\nkoko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka\naamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia\nRakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun\nhän alkaa torkkua kirkossa, -- ja kaikki menee totuttuun tapaansa.\"\n\nPostilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha\npastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa\nvasemmassa kädessään.\n\n\"Tässä\" -- läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti --\n\"on äitisi pikku helmisormus.\"\n\nTyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen\nvapisevilla sormilla.\n\n\"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu\", sanoi vanha\npastori John Stormille.\n\nNuori pappi kumarsi päätään.\n\n\"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, -- ette tekään\nenää voi muistaa äitiänne.\"\n\n\"En -- en.\"\n\n\"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä.\nEi kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on\nvalinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän\nsanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse\nolisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä --.\"\n\nHöyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa\nkajahti ääni komentosillalta: \"Kaikki rannalle!\"\n\n\"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!\"\n\n\"Hyvästi, pastori\", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.\n\nMutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. \"Hyvästi rakas\nvanha isoisä, minua niin hävettää -- surettaa -- minä häpeän mennä --\nvoi, hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!\"\n\n\"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun\nsuusi. Vielä -- kerran --.\"\n\nÄäni huusi: \"Syrjemmälle!\"\n\nNuori pappi veti tytön pois reelingin luota, ja laiva eteni hitaasti\nrannasta.\n\n\"Minä menen alas -- ei, minä jään kannelle. Minä menen rannalle -- minä\nen voi kestää tätä. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ei, minä menen perään\nkatsomaan vettä väylässä.\"\n\nSillasta oli päästy, ja satama oli tyhjänä. Lokit leijailivat\nylhäällä seuraten valkoista, kuohuvaa vettä, ja Douglas Head väistyi\nväistymistään taaksepäin. Pitkin pitkää rantalinjaa vilkuttivat\nmatkustajien ystävät hyvästiänsä.\n\n\"Tuossa hän on -- sillan päässä! Se on isoisä, hän vilkuttaa\nnenäliinallaan! Ettekö näe? Tuo punakirjava puuvillaliina! Jumala\nhäntä siunatkoon! Kuinka liikuttava hänen pikku lahjansa oli! Hän\non säilyttänyt sitä koko noiden vuosien ajan. Mutta minun silkkinen\nnenäliinani on liian kostea -- se ei liehu ollenkaan. Lainatkaa minulle\n--. Ah kiitos! Hyvästi! Hyvästi! Hyv -- --.\"\n\nTyttö kumartui peräreelingin yli nojaten rintaansa siihen ja vilkutti\nnenäliinallaan niin kauan kuin laituria ja ihmisiä rannalla saattoi\nnähdä; ja kun ne hävisivät näkyvistä, tuijotti hän maata, kunnes se yhä\nenemmän ja enemmän hämärtyi ja suli pilvien kanssa yhteen ja kunnes ei\nenää näkynyt mitään tuosta samasta maasta, jota hän oli katsellut joka\npäivä koko elämänsä ajan tähän hetkeen saakka.\n\n\"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin\nkaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain\nolisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri!\nKuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois\nja rukoillut, ja nyt!... Se on _niin_ kaunis, eikös ole? Aivan kuin\nvesilintu! Ja kun on siellä syntynyt... rakas, pikku saari! Ja kaikki\nvanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä\nmilloinkaan... Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla\nperässä saattaa minun silmäni... Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan\ntakaisin -- minä... Niin, älä pelkää, minä...\"\n\nNauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat\nvihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten\nnäkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin\nvirkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.\n\n\n\n\nII.\n\n\nGloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan\nkappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn\näitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen\nnuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen\nnäyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan\ntiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn\nvanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää\nlähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän\nsuostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta\nhänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä\nkauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä\nkotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.\n\nPappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia\nkirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista:\n\"Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan),\nmutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi.\" Ensimmäisen vuoden\nlopulla äiti kirjoitti: \"Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen\nmekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet,\nsuloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät\nhartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö -- punakiharainen!\nHänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa,\nhänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä\nkuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!\" Neljännen vuoden\nloppupuolella tuli isän viimeinen kirje: \"Rakas vaimoni, tämä ero on\nkatkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että\nmahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa.\" Seuraava kirje oli\nEnglannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan\nlähetyssaarnaajan kuolemasta.\n\nPastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä,\nmutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä\neläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen\nkuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai\njonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.\n\nPaljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko\nnousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes\nenglanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma,\njossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja\nsen takana levisi Irlannin meri, \"houkutellen laskevaa aurinkoa\nviipymään.\" Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli\nenglanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.\n\nGlory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä\nhän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun\nhän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän\nei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä\nantanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen\nvaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: \"Minä pelkään totta tosiaankin,\nettä lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa -- hän ei näy\nollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä.\" Tämä huolestutti hänen\nuskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä\nmuuttanut hänen rakkauttaan. \"Hän on täysi pakana -- Jumala siunatkoon\nhänen viatonta sydäntään!\"\n\nGloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan\nkun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta\nkappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli\ntapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory,\nmatalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla\nvuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he\naina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja\nhänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja.\nTuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi\nantanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään,\nylellisyyteen ja rakkauteen.\n\nHän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai\nteeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan\nrypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan\nlukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen\nvallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä\nranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän\nitse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että\naikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan\nhäntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei\nmyöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä\n= viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.\n\nKymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia\nkokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa\nvälissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä\npäässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista\n(tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä,\nettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti\nkudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan\nvaloisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä\nsiisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa\nvillaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli\npieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi\nsitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut\nparatiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän\ntapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan\nmerellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.\n\nKaksitoistavuotisena hän rakastui -- rakkauteen. Se oli epämääräinen\ntunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä\nvoidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret\nliian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän\nRakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren\nrunoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät\nja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory\nmerkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät\nloiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän\nmakasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella\nmiettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli\nmerenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle\ntahansa \"tule\", ja miehen täytyi tulla -- jättää kaikki ja seurata\nhäntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa\nja voimakas ääni huusi: \"Siivolla, koira!\" Nuori, noin kahdenkolmatta\nikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta\npitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi\nStormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon\nyhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.\n\nSen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta\nkuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa.\nHän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että\nStorm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi\ntulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja\njos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän\npunastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes\nvilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory\nasetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää,\nmitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko\njutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat\nolivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän\ntaas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka\nseisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.\n\nSe oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne\nsaarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet\nGlenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä\ntervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten\njuosta pakoon poika kintereillä -- alas äyrästä ja sitten ylös puuhun,\njossa hän nauroi ja huusi: \"Eikö se ole hauskaa?\" ja poika ei voinut\nnähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.\n\nPojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu\nkertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat\nmainitsemista ansaitsevat \"miehet\" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta\ntuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan\nvaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan\najan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että\npoika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta,\nmutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko\npoika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka\nilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi\nkatsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei\ntosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin\nsuurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin\nhänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.\n\nGlory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi\ntapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti\nitseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia\nmuita vastuksia, mutta päästyään vihdoin \"laivalle, laivan kannelle\"\nhän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton,\neikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.\n\nHe sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja\nohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli\nhiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta.\nFrancis Horatio kehui työn arvoa -- hän aikoi luoda itselleen nimen;\nGlory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia\njuhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin\nhe saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät\ntuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.\n\n\"Voi millainen _tyttö_ sinä olet!\" sanoi poika ylenkatseellisesti.\nGlory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä\nkului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän\noli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään\nsitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen\npenikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut\nkestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön\nkanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.\n\n\"Voi, millainen _tyttö_ sinä olet!\" sanoi poika taas; mutta Glory ei\nenää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä\noli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin\nPeeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota\nkorkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje\nlerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin,\neikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas\nei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö\nistui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö\noli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja\nrikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene\nilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: \"Olkaa huoleti, lapset!\"\n\nSe oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä\nja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen\nturviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa\ntuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin\nturviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa,\nhänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen\nitsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili\nGlorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory\ntuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia\nGlory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori\nmies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti\nväkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm\nkertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka\nmolemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory\nhyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.\n\nJohn Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan\nkoko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja \"Sir Charles Grandisonia\" ei\nGlory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun,\nkatkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti\njokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti.\nHänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi\nmessuun.\n\nPastori: \"Oi, Herra suumme avaja\" (ei mitään vastausta). \"Missä sinä\nolet, Neilus?\" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): \"Täällä, herra\npastori -- niin sulle kunniata veisaamme.\"\n\nJohn Storm nauroi -- nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory\nsanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen\nisänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.\n\nEi maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat\ntoisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon\nhän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi\nhäntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään\ntulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä\noli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä\noli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit,\njoita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta\njoita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne\nnäyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi\nkenen vaatteiden jätteet -- tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan\ntuommoisia nöyryytyksiä vastaan.\n\nÄidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli\nmurtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön\nkaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin\nauringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa\nmyöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena\nkuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin\nheittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen\nitkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle\njutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen\nsyntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan,\nmutta he sanoivat usein: \"Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä\nkuolee?\"\n\nJa vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen\nGlorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä\nainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten\ntutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä\nniiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin\nkoulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari,\njonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen\ntyöhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina\neli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin\netäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.\n\nVangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän\nhuomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta,\nikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin\nkukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran\noli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat\nankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän\ntoivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla -- pois merelle ja suuriin\nkaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen\nolopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka\njohtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana\nhäntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään.\nHän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi\ntakaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.\n\nKaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli\nkirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi;\nja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin\nitsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää\ntavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella\nitseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma --\nmikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä\nmaailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?\n\nMiten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat\nunelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä\ntyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana\nkukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän\nsiellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin\nrunoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen\npaikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet\nGlory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi\nnähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet\nojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli\nyllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein\ntukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti\nkuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä\nluulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi\nnyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut.\nOmituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein\njäädytti veren Gloryn suonissa.\n\n\"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni\nkanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen.\"\n\nSe oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin\novet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan\nLontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa,\nettä hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West\nEndin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta\nsairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä\nsairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori.\nSuurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä\nsuuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi.\nVanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan\nsairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen\nyhdessä John Stormin kanssa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n_Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa!_ -- Täällä minä nyt olen\nvihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta\non tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä\nolen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan\nsairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.\n\nKapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja\nennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat\nMan-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta\ntaipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä\ntäällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan,\nvaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria\nasioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin\nkaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan\nkirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.\n\nMiten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki!\nMinä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme\nlaivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni\nkokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti\npettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme\nsaapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme -- kantaja. Hän\nkantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja\nkun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin\nmennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle,\nventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden\nkohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60\npenniä. Suoment. muist.].\n\nRautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme\npikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt\nkohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen\nosa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan.\nLiverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai\njuna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun\nhermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä\nja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei\nhupsuiksi kauhusta. _He_ huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin\nKaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä\nulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin\nsaavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten\nläpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin.\nMutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä (\"Äkillisestä\nkuolemasta varjele meitä, oi Herra\"), niin olisin luetellut siinä\nmyöskin tunneleissa matkustavat.\n\nTe ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini\nGlory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että\ntullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua\nsilmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin,\ntuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain\nsellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren\nhovilaulajattareksi!\n\nTaivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa\nolisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa\non se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina,\nsekava jyry, hirveä sekasorto -- kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin\nsokin -- tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee\nkylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa\ntyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!\n\nKerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja --\npienempiä edestä -- ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin\nkyllä kerron kaikki tarkkaan.\n\nMe tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt\npaljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että\nvoisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön\nennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon\nkuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään,\nettä tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen\nlevolle -- en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin \"hiukkasen vain\nkaivaten kaikkia\". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin\nnäkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat\nväsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa,\njossa lintuset laulavat ja leikkivät.\n\nTerveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon\nnyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että\nsitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on\nkiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he\nnyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo:\n\"Herra siunatkoon millainen se tyttö on!\"\n\nGlory,\n\nJ.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut\nsairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee\nasumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon\nkauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät\npois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä\npuhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden\npilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa.\nJoskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan\nalla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee\nihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea\nkylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja\nmitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi\nverrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon\ntyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja\nkaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin\nmielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut\nmitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä\najattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin -- mutta mitäpä siitä.\nHyvästi, rakkaat.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJohn Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin\npääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin\nsyntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli\nJohnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja\njälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä\nrikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui\nyhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan.\nSenkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota\nelämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta\naviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti\nlapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär,\njolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa.\nHän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.\n\nHänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta\nheidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että\nhän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen\nsaisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta\nsynti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee\nperustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.\n\nKuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen\nhautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta\nse, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan\nollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan\nollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa.\nVaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä,\nettä vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan\nvaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken\nyötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen\nkatsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän\npuoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten\nkasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.\n\nSiitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä.\nHän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan\npäätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi\nkreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt\nnaimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön.\nKreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla\ntunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen,\nvaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi\nkasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.\n\nSiksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen\nkasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja\nopistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä\nei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri\nopettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi\nkuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen\nhyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä\nminne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys\non ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut,\nniin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä\ntietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta\nse _ei_ ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely,\nvalhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi\nvietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten\nhuvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli\nhän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.\n\nKun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla\njuuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen\nmerta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi\n\"brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus\", ja se antoi lordi\nStormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti\npuoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta\nJohn Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa\nkoko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri\nvaltioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi\n\"Ison Britannian Yhdysvallat.\"\n\nSe oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten\nasetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi\npitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin\ntoimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John\ntulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon\nyksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi\nirti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli\ntomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä,\nja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan\nnimi.\n\n\"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu,\nmutta me muutamme Englannin historian.\"\n\nViisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli\nkuin suuren yökön.\n\nSillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon\nlemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus.\nTuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka\nsuhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen\npäätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä\nhän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun\nkuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta\nehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin\nja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin\nhänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli\njättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.\n\nPoikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman\nluonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti\nlaulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän,\njosta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän\nsitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi,\nja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan\nryöstäjille.\n\nMuutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen\npunakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin\npenkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät\nkiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella\nnäkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet\nKanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä\nhän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen\nsekä joukon demokraattisia mielipiteitä.\n\nKun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen\nveneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä\nistunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja\nsievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä\nmiksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.\n\nTämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi _Gloria_, Gloryn\nnimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta\nikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään.\nValkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen\naimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua,\nhoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että\nsuloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja\npurje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa\nsaattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat\nniin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli \"Tulkaa pojat, tulkaa\ntytöt\"; John Stormin lempilaulu oli \"John Peel\". Näitä he saattoivat\nlaulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina,\nkun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että\npieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla\nkuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:\n\n    \"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?\n    Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean?\n    Tunnetko John Pe-e-lin...\"\n\nKaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi,\nettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn\nasema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka\nsilmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin\nlintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita,\nkeijukainen -- millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui\ntoiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan\njoka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi\nJohn poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan,\nintohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja\nvoima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin\ntiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut\ntulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.\n\nIsänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa,\nhän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni,\nvalkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi\nalati tuota päiväistä paikkaa. \"Glory! Glory!\" Sääli, sääli, että tyttö\nnäytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti.\nHän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita\nJohnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista\npäivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen\ntunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan\nsaaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän\noli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen\non tapana haastella.\n\nTaistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja\n-- vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, -- rupesi\nsanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että\nhän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.\n\nIsä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet\nalkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki\nköyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään\nhän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon\nturviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John\nStorm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta\nnyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut\nlisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut\nsuureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani\nsiten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista\nmiestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan\nmiestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos\nhän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia,\ntuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle,\nsen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä\nKristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli\nJeesuksen opin \"salaisuus\", oli maailman ainoa pelastus.\n\nHän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja\nsittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle\nkristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon\npalvelukseen.\n\nVanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin\nhärkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa\nvanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut,\nsanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että\nkaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika\noli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi\nnäivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.\n\nSitten hän koetti hiukan vastustaa.\n\n\"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä\ntuolla lailla pois?\"\n\n\"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä\", sanoi John. \"Minä\ntulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi\nsaavuttaa.\"\n\n\"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin\nkuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri --\"\n\n\"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi\nminua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden,\nniinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden.\"\n\nKäytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen\nmelkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi\ntytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.\n\n\"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?\" sanoi tyttö. \"Sanonko\nmiksi?\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Tämän tähden\", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.\n\nJohn Storm näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu -- jota minä käytin jo ennenkuin\nte läksitte.\"\n\nNuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti\nsiinä -- suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui\ntuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin\npehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John\nStorm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.\n\n\"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni\nkanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen.\"\n\nGloryn kasvot synkistyivät. \"Ooh, minä en luullut kenenkään\nvapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi,\nmutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä.\"\n\nMaailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa.\nHän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa\nrakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei\nkoskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen\ntähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä\nvakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt\nnuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.\n\n\"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun\", sanoi John Storm.\n\nHän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa,\njota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan,\nnyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.\n\nValmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan\nhän oli lukenut Englannin teologien teoksia -- Jeremy Taylorin,\nHookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn -- ja kun hän\noli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli\npääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko\nWealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa\npyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja\nmääräsi hänet virkaan.\n\nSamana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä,\njonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat\nhyvästiksi: \"Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää\nköyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja\npidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet\nmahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka\nkuuluu lähtevän kanssasi.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin\", sanoi John Storm itsekseen\nlähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana\naamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa,\nmikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä\nja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli\nkäskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan\naamiaisen jälkeen.\n\nTyöhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin\nmakuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita\nvoinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja.\nJohn Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen\nkeski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset\nsilmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.\n\n\"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje\ntuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle -- te saatte aivan kohta tavata\nhänet -- että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät -- minä\nsanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi\nErinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla\nauttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'.\"\n\nJohn Storm mutisi jotain vastaukseksi.\n\n\"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?\"\n\nJohn Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.\n\n\"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka\nsuhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja\nolla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata\ntoisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa\nvero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa.\nYksinkertaista, mutta terveellistä -- muuta en voi luvata teille näin\npapin perheessä.\"\n\nJohn Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä\nhän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt.\nKanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:\n\n\"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te\nolette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi\nainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta\nsaatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon\nnuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin\nhyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta\ntietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja -- hm --\"\n\nOli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina\nlopetti puhumalla itsestään.\n\n\"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen\nollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan\njärjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne... Minä olen\nkuuden pappismiehen päällysmies.\"\n\nJohn Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät\njoukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.\n\n\"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm.\"\n\n\"Eikö mitään köyhiä?\"\n\n\"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun\nseurakuntalaisiini.\"\n\n\"Se on tietysti suuri suru teille.\"\n\n\"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti\narmeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka\nrouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen\nrouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas\nja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä\nkirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura,\ntaideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja\nsairashuoneista, sillä minun mielestäni aina -- hm --\"\n\nJohn Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan\nsairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.\n\n\"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri\npääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan\nsairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien\nsielunhoito -- niin, myöskin sairaanhoitajattarien -- kaikkine\nalaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä\non minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan.\nKoska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa\nsakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä,\nvuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin\ntulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että\nharvemmin ei --\"\n\n\"Mutta riittääkö se?\" sanoi John. \"Minä hyvin mielelläni --\"\n\n\"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus\nkirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole\nsilloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin\nomituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On\nkyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista.\nTe olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme --\ntänään on perjantai -- sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona?\nMitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia\nväri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti _keskitien_\nkulkemista -- aina _keskitietä_. Messuatteko te?\"\n\nJohn Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin\nvastata kieltävästi.\n\n\"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen -- kaksi ensimmäistä\nviulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja\nrummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse --\"\n\nTänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen\nalamaisesti.\n\n\"Ah, tässä on herra Golightly -- hm -- hm -- vapaasukuinen herra\npastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina.\"\n\nHerra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa\noli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin\nvähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa\nvuorolauluun sunnuntaiaamuna.\n\n\"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne.\" Apulainen poistui\ntakaperin. \"Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity -- ah,\ntuossa hän onkin.\"\n\nPitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.\n\n\"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin\nveljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa\nseurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut,\nettä nuori pappi Lontoossa --\"\n\nJohn Storm mutisi jotain pääministeristä.\n\n\"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein.\nEnsi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa\nsisään, rouva Koenig!\"\n\nNöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli\ntumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse\nmuistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.\n\n\"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra\nStorm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen\nmäärätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nErinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa\nministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti\nkirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia\nvirkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan\nivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen\nnuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä,\njoka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet\npäinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen\nsieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan\njälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut:\n\"Kohta minua sitoo pappiuden ankara side\", ja silloin pääministeri oli\npitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.\n\nKun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän\nsydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen.\nNuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui\npitkää käytävää pitkin.\n\nJohn Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka\nakkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi\noli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella.\nHän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi\nkyyneleinen, puoleksi synkkä.\n\n\"Sinä olet äitisi näköinen, John.\"\n\nJohnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.\n\n\"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli\nnuorempi kuin sinä olet nyt.\"\n\n\"Missä näitte hänet, setä?\"\n\n\"Kirstussa. Tyttö-parka.\"\n\nPääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:\n\n\"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?\"\n\n\"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne.\"\n\nPääministeri viittasi keskeyttävästi:\n\n\"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John;\nmutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin\ntavalla --\"\n\n\"Minä olen tyytyväinen -- enemmän kuin tyytyväinen\", sanoi John. \"Minun\nvaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on\npaljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen\nteille.\"\n\nJohn nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.\n\n\"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta\nasukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja\najatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa\npuutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti.\nNeljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä\nole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle -- jättää perheensä\nja ystävänsä -- mennäkseen työhön ikipäiviksi -- kuin omaan kuolemaansa\n--\"\n\nPääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä\näänellä. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Olen pahoillani.\"\n\n\"Pahoillanne?\"\n\n\"Pelkään erehtyneeni.\"\n\nJohn Storm näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle,\notaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja\ntahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?\"\n\nJohn oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä --\nkuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu\npuhujataito.\n\n\"Aivan niin!\" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. \"Mutta salli\nminun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina\nseurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on\nomistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat\nantaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori\nmeni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori\nosti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan\nnäyttelijän, joka -- hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen\nhänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa.\nKymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun\nhän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en\nymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'.\"\n\n\"No niin, setä?\"\n\n\"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi\nlähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan\ntiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla...\nMinä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä.\"\n\n\"Taivas sen estäköön\", sanoi John. \"Tietysti on olemassa fariseuksia\nnyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion\ntukena.\"\n\n\"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni -- joka jyrsii sen sydäntä ja\nkaikkia elimiä.\"\n\nPääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä\nJohnin punastuviin kasvoihin sanoen:\n\n\"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen\ninnostukseen.\"\n\n\"Sitä ette voi tehdä, setä\", sanoi John, \"sillä Jumala on kaiken\njohtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen.\nAntakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme --\"\n\n\"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä\narvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia --\nenglantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas\nsaksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee\npaavinen'... Ja _jos_ sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en\nymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen,\nminä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun\näitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen -- hm?\"\n\nPääministeri oli naurahtaa taaskin.\n\n\"Niin, John -- säälittää minua -- tuommoinen komea poika. Eikö olekaan\nenää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja\nmenneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle\nlaajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin...\ntoden totta, minä lupaan sinulle -- sinä saat kenen tahansa, rikkaan\ntai köyhän, tumman tai vaalean --\"\n\nJohn Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. \"Ei,\nsetä\", sanoi hän matalalla äänellä, \"minä en koskaan mene naimisiin.\nNainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen\nrakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan,\nsen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan --\"\n\n\"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi\nkuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät\nviettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt\nisäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule\njoskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus!\nHyvästi!\"\n\nKun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli\npääministeri: \"Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä.\"\n\nJohn Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: \"Kuinka omituista, että\nhän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut\nsydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa\nvuosi sitten.\"\n\nSitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä\njossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: \"Glory saa\nnähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista -- että mies\nvoi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen\njalkainsa juuressa.\"\n\nHän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa\npäin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla\nmielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan\npois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti\nhäntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin\nväkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.\n\nKulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan\nkatsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen,\nlikainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. \"Onko tapahtunut\ntapaturma?\" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: \"Ei, hän pyörtyi.\"\n\"Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?\" sanoi sama herra, ja sitten\nhän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat\nrämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: \"Poliisia ei ole\nmilloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin.\"\n\n\"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni\", sanoi ääni ulkoapäin.\nSanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.\n\n\"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?\" Hän nosti vanhuksen\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija\nnäytti kauhistuneelta. \"Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa\nkotiin\", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös\nhuoneisiinsa.\n\nTunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:\n\n\"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?\"\n\nNähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm\nalkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu\nhänelle toiseksi aamiaiseksi.\n\nIltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni\nalas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä\nkuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen\nvaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: \"Sisään!\"\n\nJohn Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa\nsunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi\nymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä\npuhumisesta.\n\nKanonikon otsa oli synkkä. \"Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän\nastuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm.\"\n\nJohn vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.\n\n\"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä\nsiitä, että minun apulaiseni --\"\n\nJohn oli häpeissään. \"Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra\nkanonikko\", sanoi hän, \"en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla,\nmitä minä vielä olen tehnyt.\"\n\n\"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa\nteidän vanha turvattinne kuka tahansa, _minun_ kotini ei ole sopiva\npaikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten\ntapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin\ntoimittamaan hänet sairashuoneeseen.\"\n\nJohn oli sanatonna. \"Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra\nkanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni\nolevan... Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin\nkuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin\nkuin toistakin.\"\n\nSeuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan\nsairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon\nsairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa\nhän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta.\nHänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: \"Minä tiesin,\nettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja\npuristi kättäni.\"\n\nKulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta\nei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön\npumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan\näänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat\ntäynnä kyyneleitä.\n\n\"Te ette saa tehdä sillä lailla\", sanoi tyttö kiihkeästi; \"minä en voi\nkestää sitä\". Hän polki jalkaansa. \"Ettekö te näe, että kaikki täällä\n--\"\n\nYhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti\nvastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri\nnousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet\ntulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen,\nmutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.\n\nSinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: \"Glory on pannut pois\nkotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa,\nyksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon\nhänelle voimia siihen.\" Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon\nerehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla\nuskonnollisilla menoilla. \"Mutta joskin meillä on publikaaneja ja\nfariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä\non sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole\nkauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut\nmaailmalle... Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä.\nLakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on\ntäällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä\nsuuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa\n-- kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö\ntuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa\nviettelevämpi kuin missään.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa\nsaattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen\nmies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka\nja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi\nalamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:\n\n\"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta\nsiellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme.\"\n\nHeidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin\nkirkon palvelijoista -- siellä oli nimivahtimestareita, herroja\nvaravahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän\nluetteli orkesterin jäsenet -- urkurin, kapellimestarin, varsinaiset\njäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa\noli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko\nsai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti\ntaiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka,\nja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että\nitalialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren\npalkan.\n\nPettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John\nStormia.\n\nPyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka\netupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi\nportille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja\najaen eteenpäin.\n\nKaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset\nfrakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan\nseurakuntalaisia kirkon ovella.\n\n\"Mennään länsikäytävästä -- minä soisin teidän näkevän kirkon\nparhaimmassa valossa\", sanoi herra Golightly.\n\nKirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä\nfreskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli\nerinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä\nkultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin\nsitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti\nniiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa\nkevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.\n\n\"Tätä tietä\", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon\nmatalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä\nhän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle,\njärjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan,\nviuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.\n\nKello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki\nsakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään\nasettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen\npäin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.\n\n\"Kanonikon huone\", kuiskasi herra Golightly.\n\nJoku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui\nrivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko\nviimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta\nolisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja\nilma oli täynnä hienoa tuoksua.\n\nNyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä\nennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin\nsamanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta\nhänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.\n\nKanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen\nsaarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla\nvoimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja\nsoittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon\nylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten\nteoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.\n\nJohn Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki\nyksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä\nhyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin\ntämän: \"Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että\nrahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä\npyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin\nhe tarvitsevat kolehtiin.\"\n\nOliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala\nhallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.\n\nSeuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana.\nPidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen\niva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet\nnaurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi\nkauan elämään.\n\nMennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli\nhänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan\nkaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin\nkahina, äänien humina -- voi, se oli ihanaa -- se muistutti aivan\nkesäistä merta. -- John kysyi, mitä hän piti saarnasta. \"Hm, ei se nyt\noikeastaan ollut uskontoa\", arveli Glory, \"ei ainakaan mitä minä sanon\nuskonnoksi -- 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan\nChalsen oli tapana sanoa, mutta --\"\n\n\"Glory\", virkkoi John kiihkeästi, \"minä saarnaan ensimmäisen saarnani\nkeskiviikkona.\"\n\nHän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä\nsilloin yövuoro. \"Ei\", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.\n\n\"Hän tulee sinne\", sanoi John itsekseen. \"Minä katson häntä, minä näen\nhänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun\ntähteni.\"\n\nSitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon\nuuden puvun hän muisti aivan tarkkaan -- kasvot oli helppo muistaa.\n\"Kauneuskin on hyve\", ajatteli John, \"ja kaikki luonnollinen ystävyys\non hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan\nrakkauteen.\"\n\nJohn Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän\nvalmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana\nhän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä\nja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet\nainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta\nläsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.\n\nNoustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän\nsairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei\nhuomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: \"Minun\nvaltakuntani ei ole tästä maailmasta.\" Hän lausui sen kahdesti -- hänen\näänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa\npaikassa.\n\nKun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja\nvaikeilta. -- \"Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa\nJumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka\nheidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän\nsääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään,\nkun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa\nrunosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja\nmenettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa.\nJa samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan... Missä siis\non meidän turvamme?... Kirkko on Jumalan kansan turvana... Kristus\nvastaa meidän -- vastaa -- meidän --\"\n\nSanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen,\nänkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti\nvielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui\nmuistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin\nkeskellä lausetta sanoen: \"Rukoilkaamme, Isä meidän --\", ja astui alas\nsaarnatuolista.\n\nHänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun\nhän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen\nteeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän\nkiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli\narvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa\nsaarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän\nhuonompikin, mutta Lontoon seurakunnat -- ja varsinkin Pyhäin miesten\nkirkon yleisö -- vaati oppia ja valmistusta.\n\n\"Minä tunnustan -- niin, minä olen ylpeä siitä, -- että oma\nsananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!\"\n\nMitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla\nmuistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja\nmahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi\naikoihin.\n\nJohn Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun\nhän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei\nvoinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta\nteosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.\n\nSeuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan\naamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: \"Saanko tulla\nsisään, poikaseni?\"\n\nVanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot\nkapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein\nlumivalkea.\n\n\"Minä olen Jane Gallender\", sanoi hän, \"minä en malttanut odottaa\nesittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä\nkatsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut\nsen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori\nGuthrie saarnasi. _Hän_ ei myöskään lukenut joka sanaa paperista -- hän\nei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja\noikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme\non Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat\nhapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi\nainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai,\nkuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia\nkuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta,\nmutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä\nsekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin\nJamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen\ntäytyy odottaa. Hyvästi!... Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän\npuolestanne. Minä arvelen -- että -- että --. Mutta tulkaa tervehtimään\nminua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!...\"\n\nTuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin\nsai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.\n\nNuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä,\nvanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.\n\n\"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua\", ajatteli hän. \"Mutta\nGlory! Mitä Glory ajattelee?\"\n\nPidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan\nGlorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä,\nettä hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi\nanteeksi. \"Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei\nkuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten\nvajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria\nomallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka\njalka leikattiin sunnuntaina.\"\n\nJohn ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada\nselkoa asiasta.\n\n\"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?\"\n\nTyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, -- saarna! Kuinka tyhmä minä olen!\nTiedättekö, että minä vallan unohdin sen!\"\n\n\"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?\"\n\n\"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut\nisoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi\nsunnuntainakin, eikö niin?... ja silloin!\"\n\nJohn tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi\nsyvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä\nmuistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään -- ei\nvähääkään -- kun taasen hän --\n\nHän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla\ntunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli\nmuuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi.\nPuiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja\nkuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja\nitsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota\nääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan.\nSe oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.\n\n\"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa\npalvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut\nGloryn tähden --.\"\n\nMutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n_Martan Viinitarha_.\n\n_Rakas Rakel täti!_ -- Kerro isoisälle nyt aluksi, että John\nStorm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä\nkuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui\nkesken kaikkea -- mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume\ntai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään\npelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät\nkuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja\nköpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan,\nsisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti\nsaarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on \"hento todellinen nainen\",\njoka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin,\nettä saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut\nniin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja\nähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen\ntakapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen\njälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa,\nmutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan\npuhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni\ntulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin\nvalheen tähden!\n\nTe tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette,\nettä minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin\nvakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen\npuoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen\nkello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä\nolen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla,\njossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita,\nasettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne\nsidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan\nniitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit\neivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi\nvahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja\noppineimman tohtorin valvonnan alla -- nimittäin minun.\n\nViime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa.\nHerra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi\nminulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin\nselkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun\nasti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat\nhirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat\nmarssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi\nheitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina\nleikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy\ntuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän\nmenevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä\nporsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.\n\nSairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon\nhappamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa\non joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan\nheille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä,\nlääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa\ntekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut\ntutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän\ntuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu\nneiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin\nmurteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään\nsopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä\nhyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi\nlaulanut _Te Deum_'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli\nhankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia\nsairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä\nsairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen\nsoittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin\nhänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että\nolin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä,\nminkä sain sisar Allworthyltä!\n\nEilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla\nheitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He\nkoettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he\nepäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa\nmyrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden\nmakuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku\npoikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan\nniin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin\noperatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores\ntorttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana\nkuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse\nleiponut sen Johnnielle, ja sitten -- no niin, sisar Allworthy ei\nkiittänyt minua!\n\nMutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan\nLontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa\nolemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla\non vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja\nsilloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan\nkuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen\nsuurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut\npuistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan\nuusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja\nsitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin\ntyöntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan:\n\"Minä--ä--ä\", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän\nsievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen\nkuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista\non olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos\nvielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin -- sitä parempi.\n\nKaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään\ntanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista\nsuurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko\nmaailma tulee sinne -- koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin\npukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle\nmillainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on\nkoko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla\nkymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja\nkun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan\nhenkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä...\n\n                           Glory.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa\npian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin\nhuomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita\ndesinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli\ntavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:\n\n\"Onko teilläkin lupapäivä tänään?\"\n\nHoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:\n\n\"Minä en ole mikään maksava harjoittelija -- leikkivä harjoittelija,\npiti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä\nmenee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella\nkaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä.\"\n\n\"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat\nsairaanhoitajan ammatin\", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui\ntulemaan siihen. \"Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin.\nTänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy\nkiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone;\nja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin _te_ syynä. Ei siitä teitä\nkiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata\notsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren\nsanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'.\"\n\nGlory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö,\ntummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat,\nharmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja\nnelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan\njotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli\nhaljennut jostakin kohdasta.\n\n\"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?\" kysyi Glory.\n\n\"Niin on, onko teidänkin?\"\n\n\"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa\nminua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?\"\n\n\"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut\ntutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi -- Glory -- eikö niin?\"\n\n\"Niin. Entä teidän nimenne?\"\n\n\"Polly Love.\"\n\nKello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä\nkuluttamaan.\n\n\"No, minnekä mennään nyt?\" sanoi Polly.\n\n\"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä\",\nsanoi Glory.\n\n\"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja --.\"\n\nGlory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.\n\n\"Ja muistaessani\", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen\nmieleensä juolahtanut, \"minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin\n-- kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?\"\n\n\"Saammeko nähdä kuningattaren?\" sanoi Glory.\n\n\"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat\nja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla\ntoisella puolen puistoa.\"\n\n\"Tule sitten\", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.\n\n\"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!\"\n\nMolemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin\nkoulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin\nportille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi\ntaskuaan.\n\n\"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle\", kuiskasi\nhän. \"Hänellä on toveri jossakin noista virastoista.\"\n\n\"Herrako?\" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he\nkulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin\ntuota komeaa juhlakomentoa edessään.\n\nAamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet.\nSuuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen\nsotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen\ntäynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat\nsamoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja,\nkenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa\nlakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului\ntorven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: \"Kunnia lipulle!\" Upseeri\nkantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi,\npistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti:\n\"Brittiläinen soturi.\" Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa\nkohoili ja hän oli vähällä itkeä.\n\nPolly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. \"Ha, ha, haa! katsopas tuota\nsotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa\nkärkeen.\"\n\n\"Nämä ovat kaikki suuria herroja\", kuiskasi Glory.\n\n\"Tietysti\", sanoi Polly. \"Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa\nvastapäätä? -- se on ulkoasiain ministeriö.\"\n\n\"Mikä?\" kysyi Glory etsien silmillään.\n\n\"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa\nnaisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja\nkeväthattu.\"\n\n\"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas\npäässään?\"\n\n\"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit.\"\n\nGlory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi\ntulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän\nsiirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: \"God save the Queen\" [engl.\nkansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory\nhuokasi syvään sanoen: \"Hyvä on!\"\n\nPolly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat\ntoisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä\nvielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.\n\n\"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory\", sanoi Polly; \"yksinkertaisin asia\nsinua ihmetyttää.\"\n\nHe menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin\nohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen\nkoko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin,\nja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen\njälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella\nkäyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin\nkuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen\nikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.\n\nHe olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo\nhiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään\nsaadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti\nnousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen\nulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta\nsyystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti\nheihin takaisin sanoen aivan ääneensä: \"Kuinka hirveän lystiä olisi\nolla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten\nsaisi nauraa heille takaisin!\" Polly työnsi häntä kylkeen käskien\nhäntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti\nsiitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta\npuhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle\ntässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen\nelämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.\n\nSyötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään\npäin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten\nmatkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille,\nrumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän\nvieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat\nnäyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.\n\nHe läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin\nlaivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin\nvirtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan\nPaavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä,\njoka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren\nsyntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: \"Ja neidin\nkultakiharat irrallaan aaltoili.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana\nsilmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli\nlaskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen.\nSe muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo\nhohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä\naaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa,\nvaan mahtavien miljoonien melua.\n\nHe astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan\njuomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he\nnousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa,\njotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja\nWhitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin.\nGloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt\nastuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.\n\nKun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas\nnaurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli\nahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten\nmuassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät\nodottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen\nja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.\n\n\"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?\" kysyi hän.\n\n\"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä\ntäällä!\" vastasi Polly.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Glory.\n\n\"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?... Voi herranen aika sinua Glory...\nSinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät\nliian vähän tästä maailmasta.\"\n\nJa sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän\nsurkeudesta.\n\n\"Voi taivas, tule pois\", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.\n\nHe olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun\nmonokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu\nherrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta\nPolly seisahtui tutunomaisesti.\n\n\"Se on vain minun tuttavani\", sanoi Polly muuttuneella äänellä. \"Tämä\non uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory.\"\n\nHerra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos\npääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat.\nSitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat\nkäyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt\nsaattamaan kotiin.\n\n\"Mutta tanssiaisiin tulen\", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten\nGloryyn: \"Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne.\"\n\n\"Voi, tuokaa!\" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.\n\nHerra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja\nheilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: \"Terve\" ja meni.\n\n\"Onko hän naimisissa?\" sanoi Glory.\n\n\"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia\nsinulla on!\"\n\nKello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä\nmarssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden\nmukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin.\nOvenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs\nvalvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi,\nseisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.\n\n\"Minua -- tietysti minua\", sanoi Polly. \"Täällä on minun veljeni\neräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan.\nMinä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä.\"\n\nMutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut\nkadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä\nhoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää\nvoidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä.\nHän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen\nvuoteensa yli ja puhui hänelle:\n\n\"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?\" Nuoret punottavat kasvot\npainautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.\n\n\"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on\ntotisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä\nseuraamaan.\"\n\n\"Kyllä, mummo, kyllä. Minä -- lupaan -- minä -- ooh!\"\n\nSe oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJohn Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä\npäivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna\ntullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa\nja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa\nhöyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: \"Te ette menettele\naivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle\nmiehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo\nmenestyä Lontoossa.\"\n\nVaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.\n\n\"Tämä on rouva Macraen koti\", kuiskasi kanonikko. \"Hän on\namerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä -- kohta saatte nähdä hänet\n-- menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren\nmiehen kanssa.\"\n\nHe astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä.\nYlhäältä kuului ääniä.\n\n\"Kanonikko -- hm -- Wealthy, neiti Wealthy ja -- hm -- hm -- herra\npastori Storm.\"\n\nÄänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku\nnainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta.\nHuoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä,\njoka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi\nmonokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain\nvieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm\nkatsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo\nhänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla\nkahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli\njotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta,\ntukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias.\nHän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä\nmoitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella\n\"ylhäisellä\" äänellä.\n\n\"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia\nkeskiviikko-iltana\", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen.\n\"Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy,\ntäällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan\nmeille tiistaisin vastaanottopäivinämme.\"\n\nPitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja\nmiellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen\nhäntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi\nkohteliaasti: \"Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?\"\n\n\"Kaksi viikkoa\", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.\n\n\"Oo -- hm -- varsin hauskaa kuulla!\" virkkoi herra pitkäveteisesti,\nnaurahtaen kylmästi.\n\n\"Ah, lordi Robert Ure -- herra Storm\", esitteli emäntä.\n\n\"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi\nRobert\", sanoi kanonikko, \"mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan\nvain kappalaisena.\"\n\n\"Hyvin hauskaa kuulla\", virkkoi lordi Robert. \"On aina rauhoittavaa\nkuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän\nikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin\nkärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat\nkappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus\nsiinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin\nolemaan poissa, ja ystäväni Drake -- Drake sisäasiain toimistosta,\ntiedättehän -- hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä\nleipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni\ntäysin tyytyväisenä kotiinsa.\"\n\nKaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja\nkovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:\n\n\"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa\nyhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?\"\n\nSe oli rouva Gallender.\n\n\"Minäkin kerron teille jutun, ja _minun_ juttuni on tosi.\"\n\n\"Jane! Jane!\" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert\nojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.\n\n\"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja\nhänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli\nollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä\n31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran\njalkavaimo on nyt köyhäinkodissa.\"\n\nNuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen\nliike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli\nseurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston\njohtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan\nkostettu.\n\n\"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut\", sanoi joku.\n\nJokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen,\njoka punastui korviaan myöten.\n\nKiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin\nsanoen:\n\n\"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä,\nja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis,\nniin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt\nihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen\"\n(tämä viimeinen lause oli Felicitylle). \"Kukako hän on? Lordi Robert\nsaa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee\nDraken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa -- elämättä\nliikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että _me_ emme jaksa\nelää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi\nRobertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin\n--\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohn Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata\nvastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa\nhän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli\nmahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin\nmieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä\npyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa,\nloukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni\nhänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello\nkymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.\n\nSattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä\nalaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin\nhohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi\nportailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä\ntyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä\nheidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös\nkohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki\npurskahtivat nauruun.\n\nJohn Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi\nolevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat\nvallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa.\nKulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja\ntoista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet\nhäntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka\nJohn oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.\n\nJohn kuuli lordin sanovan: \"Glorynne on niin loistavan --\" sitten ääni\nhiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi\nmakeasti.\n\nJohn Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua,\najaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen\nvelvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten\nkatsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat\nkulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn\nvalossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran\npuiston puitten varjossa.\n\nHän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana\naamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje\nGloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut\nja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä\nJohn Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella\nkuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä\nhän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen,\njolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu\nviipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna.\nSeurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt\nolivat jo ovella.\n\nJohn Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi\nheltyä.\n\n\"Glory\", sanoi hän, \"teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta\nminulle mitään. -- Lontoossa on niin suuria vaaroja.\"\n\n\"Mitä vaaroja?\" kysyi tyttö.\n\n\"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle --\"\n\nGlory katseli pitkien silmäripsiensä alta.\n\n\"Minä tarkoitan vaaroja -- koko sielustani häpeän tunnustaa sen --\nmiesten taholta.\"\n\nGlory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:\n\n\"Te näitte meidät, eikö niin?\"\n\n\"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua\nmiellyttänyt.\"\n\nGloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: \"Se herrako ei\nmiellyttänyt?\"\n\nJohn epäröi. \"Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta\nesiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa\nei ole muita kuin hän... tuo --\"\n\nGloryn alahuuli alkoi venyä. \"Hän on iloinen ja hauska -- muusta minä\nen välitä.\"\n\n\"Mutta _minä_ välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin\ntuo mies --\"\n\nGlory nosti päänsä pystyyn. \"Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen\nystävänsä?\"\n\n\"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Glory ynseästi, \"minä _aion_ tavata heitä vielä. Ensi\ntorstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin.\"\n\nJohn vastasi painokkaasti: \"Ei sen tytön seurassa.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Minä sanon, _ettei_ sen tytön seurassa.\"\n\nNyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten:\n\"Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että\nsolvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun\nkävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan\najatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja\nvilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan\nhänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat\nolla varuillaan?\"\n\n\"Kuten tahdotte, siis!\" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas\nportaita.\n\n\"Herra Storm -- herra Storm -- Jo -- John --\"\n\nMutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen\nvaunuihin.\n\nSe oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli\nnäet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana\nsurusaattona) ja hautajaisurakoitsija.\n\n\"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?\" kysyi\nurakoitsija ja John vastasi myöntäen.\n\nHauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli\nsiirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: \"Minulla on vielä\nkolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät\ntoimittamaan siunausta.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin\nkuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä\nkukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.\n\nHän luki: \"Maaksi pitää sinun jälleen tuleman\" ja köyhän katkera\nkohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.\n\nMutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi,\nja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: \"Alan ymmärtää, mitä\ntarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan.\nVoi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen\ntaidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki\non rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi\ntätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen\nvietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät\nsioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana.\nJoka koettaa, se revitään kahtia.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä\nhuoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert\nUre, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake\noli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja\nulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat\nmiehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat\nleveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin\nnuorella pojalla.\n\nHuone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja,\nmutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret\nhuoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä\nlattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä\nympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja,\njoita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.\n\nMiespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert\npuhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on\nmatkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.\n\n\"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään.\"\n\n\"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit.\"\n\n\"Niin minuakin.\"\n\n\"Ne ovat niin luonnottomia -- niin tarpeettomia.\"\n\n\"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia -- tietysti ne ovat\ntarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?\"\n\n\"Jotain inhimillistä ja luonnollista\", sanoi Drake. \"Minä en välitä\nhitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, -- en ollenkaan --\nmutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys.\"\n\nLordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi\ntavallista vetelämmin: \"Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa.\nKuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.\nMutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi\npaeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset\nraukat -- niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään.\nMyönnä, että he hoitavat niitä.\"\n\nLordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan\nsilmun ja sanoi:\n\n\"Kuinka se asia edistyy, Robert?\"\n\n\"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä.\nViime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin\nkosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit\novat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta\ntantereelta.\"\n\nHän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten\nnauraen omituisesti kurnuttamalla: \"Ei, en minä pyrikään pakenemaan.\nTuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti\nvakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä\nehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan... Pahako? Tietysti se on\npaha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?\"\n\nMiehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas\nvirkkoi: \"Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin.\nEukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada\nsinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me\nmenemme molemmat pois aikaisin ja... kuulepas! -- sitten pistäydymme\nsairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan -- siellä on\nainakin hauska, se on varma se.\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi Drake.\n\nPuoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen\novelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja\nheidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat\nkomeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia,\nauttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli,\njohtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa\nhe kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna\njulaistavaksi \"_Morning Post'issa_\", ja vihdoin suurille portaille,\njoita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen\nsuureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa,\nistui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella\nseisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti\nkuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja\npyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi\nRobertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään\nviereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät\nhuoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset.\nKaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain\nkoristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei\nollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä\ntulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit,\nsitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat\nitse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta.\nHuoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit\npaloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien\nhelke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken\ntuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.\n\nUseimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla\niloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla\nkuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin\nkiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä\npuhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni\npian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.\n\n\"Joko olet saanut tarpeeksi?\" kuiskasi lordi Robert Drakelle.\n\nDrake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi\nanteeksi pyytäen poistua.\n\n\"Joko te menette?\" sanoi rouva Macrae. \"Virallinen este, niinkö? Onko\nse totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän -- _minä_\nkyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte --\nja sitten!\"\n\nHe istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki\nBartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan\nraitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.\n\n\"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista\nkaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen\njärjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään\ntuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?\"\n\n\"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan\ntahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa.\"\n\n\"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita,\nkuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat\nloistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän\noli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja\nteeskentelyn innoittavaa leimaa.\"\n\n\"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa\n-- sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti\ntyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi!\nSinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse\nsiis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva\npuunukke timanttien näyttelemiseen --\"\n\n\"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja\nvaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään.\"\n\n\"Kuten suvaitset\", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän.\n\"Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla -- voit seurata\nmielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan\ntoisenlainen paikka.\"\n\nHe ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka\noli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut\nvihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä\nkuului soiton hiljainen hyminä.\n\n\"Kuuntelepas\", sanoi lordi Robert. \"Minä olen täällä muka lääkärin\ntuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia,\njosta kerroin sinulle.\"\n\n\"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?\"\n\n\"Juuri saman.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli\nsairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään\nsairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä,\njotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin\nmuotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä\nkoolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit\nlepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen\nopiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria\nja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei\nkyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa.\nSe oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt\nnauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat\nterveyttä.\n\nMolemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.\n\n\"No, pidätkö tästä?\" sanoi lordi Robert.\n\nDraken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.\n\n\"Se on ihmeellistä -- hurmaavaa!\" sanoi hän.\n\nLordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi\nvetelään tapaansa.\n\n\"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on\njotain se!\"\n\nMasurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.\n\n\"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla -- tuo, joka katsoo\ntänne? Onko se sinun ystäväsi?\"\n\nLordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.\n\n\"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?\"\n\n\"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään -- tukkaa, silmiä, rintaa\nvain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin.\nMissä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä -- mitä eloa\njoka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy\nhiljaa.\"\n\n\"Kyllä -- kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin\nemännille ja tohtoreille, niin sitten --\"\n\n\"Nyt tiedän -- nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert --\njoudu!\"\n\nLordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla\nsairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä\nsinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä\nmenemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä\nkotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän\nkävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja\nloukkaantumisesta.\n\nPolly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui\nGlorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta\ntuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli\nkuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.\n\nKäherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman\ntukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät\nhänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten\nkorvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi\nkuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: \"Lopeta nyt\njo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso\nnyt peiliin!\"\n\nGlory asettui peilin eteen ja katsoi. \"Olenko minä todellakin niin\nkaunis?\" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja\nhänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois\nlevolle.\n\nMutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran\npäästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut,\nkaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä\niloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki\nhuvitti häntä -- hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea\npilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen,\nja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen\nilonsa oli tarttuvaa -- hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua\nkaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan,\nhymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa\nitse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan\ntanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä -- tuo nuori\nirlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.\n\nTuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen\ntenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli\nkulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin,\nnykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: \"Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he\novat -- tuossa -- aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi,\nGlory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme.\"\n\nGlory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet\nulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä,\nhämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri\nsilloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten\nmaailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle\nkuin unessa sanoen:\n\n\"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?\"\n\nSe oli hänen katkismusluokkaystävänsä -- hänen veneseikkailutoverinsa.\nHeidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta,\njotka olivat ajatustakin nopeammat.\n\n\"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!\" sanoi Drake.\n\n\"Ja tekö tunsitte minut.\" sanoi Glory.\n\n\"Tunsin heti -- melkein ensi silmäyksellä.\"\n\n\"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika --\nainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut\nsiitä ajasta.\"\n\n\"Olette kyllä\", sanoi Drake -- \"te olette hyvin paljon muuttunut.\"\n\n\"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti\nminä olen vanhentunut.\"\n\n\"Oh, hirmuisen paljon!\" sanoi Drake.\n\n\"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta\nolettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin\npuettu poikanulikka.\"\n\n\"Ja teillä oli vain lyhyet hameet.\"\n\nMolemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: \"Olen iloinen, että olemme\nmuuttuneet kumpikin!\"\n\n\"Oletteko?\" sanoi Glory.\n\n\"Tietysti olen\", sanoi Drake, \"sillä jos vain te olisitte muuttunut,\nenkä minä --\"\n\n\"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!\" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat\ntaas.\n\nSitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona\näärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa.\nGlorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin\nvaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta\näskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan\nViinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja\nsitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia,\nolisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta\nisä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi\nryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli\nkirjurina eräässä ministeriössä.\n\nKaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta\nsuurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.\n\n\"Glory\", sanoi Polly olkansa takaa, \"valssi alkaa kohta.\"\n\nSoittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory\noli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä\nkenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).\n\nValssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet\npyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli\nerinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä\nenensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista\nheitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen\nkulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka\ntämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:\n\n\"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!\"\n\nDrake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi\nkäsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.\n\n\"Te olette kertonut minulle paljon\", sanoi Drake, \"mutta ette ole\nhiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta.\"\n\n\"No, mikä se sitten olisi?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät\nviimeksi näin?\"\n\n\"Onpa sekin kysymys!\" sanoi Glory.\n\nDraken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa\nja kumminkin voimakasta.\n\n\"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut -- ja\npakenitte kanssani?\" sanoi Drake.\n\n\"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee\ntapahtunut?\" sanoi Glory.\n\n\"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen.\"\n\n\"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen\naikaan!\"\n\n\"En ole varma siitä -- _nyt enää_\", sanoi Drake.\n\n\"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun _silloin_\",\nvirkkoi Glory.\n\n\"Enkö ollut?\" sanoi Drake. \"Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!\"\n\nHe nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi\nmelkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.\n\n\"Muistatteko _te_ sen nuoren herran, joka pelasti meidät?\" kysyi Glory.\n\n\"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili\nja suuteli teitä purjeveneessä?\"\n\n\"Syleilikö hän ja suuteli?\"\n\n\"Unohdatteko te tuollaisia asioita?\"\n\n\"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän\nsairashuoneemme kappalaisena.\"\n\n\"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!\" sanoi\nDrake.\n\n\"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!\" vastasi Glory.\n\nLordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan\nnyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.\n\n\"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?\" sanoi lordi Robert.\n\n\"Minä tunsin hänet poikana\", vastasi Glory.\n\nSitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti\nDrake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön\nyksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä\ntunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan\nvoinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli\nparhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka,\nsanalla sanoen, hänellä oli \"luvattu maa\" edessään ja kohta hän sinne\nsaapuisi.\n\n\"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas -- suunnattoman rikas\",\nsanoi lordi Robert.\n\n\"Onko hän?\" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata\nhäämöttävän etäällä.\n\n\"Äärettömän rikas\", sanoi lordi Robert, \"ja kumminkin on hänellä mitä\ndemokraattisimmat mielipiteet.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi Glory.\n\n\"Niin on\", sanoi lordi Robert. \"Koko matkan tänne tullessamme hän\nkoetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida\nvallasneito.\"\n\n\"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?\" sanoi Glory, ja lordi\nRobert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.\n\nDrake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle\nhengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt\nkäsikoukussa pari askelta edellä.\n\n\"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö\", sanoi lordi Robert.\n\"Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään.\"\n\n\"Hän on luonnollinen kuin itse luonto\", sanoi Drake. \"Ja millaiset\nhuulet hänellä on -- miten sievä suu!\"\n\n\"Onko hän irlantilainen? -- Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten\nlienevät?\"\n\nYö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän\nilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja\nvaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen\ntietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja\nhiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.\n\n\"Tule istumaan tänne penkille, Glory\", sanoi Polly äreästi. \"Sinä\nraastat vallan hermoni.\"\n\n\"Glory\" sanoi Drake, \"mitä te pidätte lontoolaisista?\"\n\n\"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset\", sanoi Glory, -- \"ei\nparempia, ei huonompia -- naurettavampia vain.\"\n\nMiehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon\ntapoja -- tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat \"ha-haa\", kuinka\nkanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.\n\nDrake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon\ntapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä \"Etkö vielä tahtoisi\nmatkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni\", jolloin Glory\nmasentui kuin luodin satuttamana.\n\n\"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän\" -- alkoi Drake, mutta samassa\nkuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten\nheidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo\nmenneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat\nenää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti\njuuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä\nkäsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki\ntanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat\nkaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat\ntäynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja\nniitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat\npeitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.\n\nSillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien\njalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului\nukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi\ntanssisalin lasikattoon.\n\nGlory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella,\nja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki\nmustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla.\nJa kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden,\nloiston ja onnen keskellä.\n\nOli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka\nukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja\nGlory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.\n\n\"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?\" sanoi Drake.\n\n\"Millaiset asiat?\" kysyi Glory.\n\n\"En sano -- kyllä te tiedätte!\"\n\nGlory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake\nsaattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.\n\n\"Antakaa minulle tuo ruusu\", sanoi hän -- \"tuo valkoinen ruusu\nhiuksistanne.\"\n\n\"Se on niin mitätön\", vastasi tyttö.\n\n\"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!\"\n\nGlory nosti kättään tukkaansa.\n\n\"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa\nminun itse ottaa se!\"\n\nDrake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään\nhänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.\n\n\"Armas!\" kuiskasi Drake.\n\nGlory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli\nhävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa\npunottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa\nhäpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän\nitse oli syynä siihen.\n\n\"Anteeksi, Glory!\" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. \"Se\nei milloinkaan enää saa tapahtua -- ei ikinä, niin totta kuin Jumala\nminua auttaa!\"\n\nAamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä\nkatukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri\npoispäin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMartan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen\ntanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun\nhän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa,\npunastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja\nahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä.\nOli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa\nsiitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota\nJohn ei sietänyt.\n\nPaitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä\nhänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä\nmenemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi\nGlorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne -- hän\nei tahtonut vaikka olisi voinutkin -- mutta tytöt rakastivat semmoista\n-- he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja\nhoukutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.\n\nTuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen.\nHän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita -- hän\ntahtoi peruuttaa kieltonsa.\n\nMutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi\nhänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä.\nTällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään\nvaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki,\nettä Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.\n\nTanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli\nmennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla\nhän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut\nsuonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai\nkymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja\nhänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli\npuhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin\nparantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen\nsilmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti\nnähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen.\nPolly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus\npuhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.\n\nJohn Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon\nnuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän\noli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen\nluostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan\nsiitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli\nhänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta\nhän -- hän oli kuollut -- kuollut... Mutta se oli kovin surullinen ja\nkamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.\n\nTuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa\ntanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan\nhuoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se\noli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli\nnapitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli\nhänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei\neronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi\ntavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä\nhenkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse\nkohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta,\nilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla\njälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä\nkanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.\n\nJohn Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen\nääressä.\n\n\"Tämä on isä johtajamme, herra Storm\", sanoi veli Paavali.\n\n\"Olen juuri kuullut teistä\", sanoi isä lempeällä äänellä. \"Te olette\nollut ystävällinen veliparalleni.\"\n\nJohn Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla -- se oli ollut\nhänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat\nhäntä kaipaamaan, varsinkin John.\n\nIsä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan\nvakava hymy. \"Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä\", sanoi hän. \"Paljon\nautuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka\nsen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat,\nelämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen\ntukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen\ntuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen.\"\n\nJohn Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen\nmielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman\nrakkaudesta -- kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää,\nkuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö --\nkuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa\ntämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja\npäivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka\nkiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät\nvoi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan\nja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään,\nihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön\nautuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista\nautuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. \"Kirkon\", sanoi hän,\n\"kirkon itsensä on tuo opittava.\"\n\nJa sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen\ntullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi\nunelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat\nkuolleet tai kuolemaisillaan.\n\n\"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita\npuolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme -- ovatko\nne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän\narmeliaisuuttamme -- olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja\nmeidän papistomme -- meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä\njäristys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen\non mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu!\nTuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain\nsilmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa\n-- seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa,\ntanssiaisissa --.\"\n\nHän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän\ntaas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas\nja hän peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Te olette oikeassa, poikani\", sanoi isä tyynesti, \"ja kumminkin te\nolette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä,\nvaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla\ntai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves\nisketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa\nelossa.\"\n\nSitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään\npienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he\nkymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota\nmaailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle\nmaailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen,\nnäyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota,\nmitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä\nFilippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä\nkeskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he\ntaisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin\ntulesta.\n\nSitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti,\nmitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka\nhäntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen\noli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä;\ntoinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: \"Se joka\nkuulee teitä, kuulee Minua\"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän\nvelvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme,\nkorviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.\n\n\"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus\", sanoi John, \"mitä\nsanotte siitä?\"\n\n\"Me muutamme sen henkiseksi\", sanoi isä. \"Kaiken inhimillisen rakkauden\ntulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää.\nYstävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun\nrakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle.\"\n\n\"Mutta entä äidin ja lapsen -- veljen ja sisaren rakkaus?\"\n\n\"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle,\njoten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin\nKristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan,\nsisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia\nkuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta\nPyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla\nsisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän\nsuinkin voi.\"\n\nJohn Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan,\nmutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.\n\n\"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen\",\nsanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: \"Me emme koskaan aja komeissa\nvaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin\npuiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani.\"\n\nHänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän\nsanoi miellyttävän luonnollisesti: \"Minä rakastan tätä puistoa.\nJoka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen\nkirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni\npienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä\nminulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani\npikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku\nmies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä\nolet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla\non vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on,\npoikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin\nelänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä\nkohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös\noli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle.\nSitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin\nmatkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle\nsiitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku\nkaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä.\"\n\nJohn Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.\n\n\"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme!\nHyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa\nmeille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne\nhiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää\najatuksenne ylhäälle.\"\n\nJohn Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän\njalkoihin, sanoen:\n\n\"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa.\"\n\nIsä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon\nsinua. Kun _Hän_ sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua\nliikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä!\nAuta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä\nmaailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa\nesille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'.\"\n\nKun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän\naskeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti\nsaadakseen sanoa asiansa.\n\nKanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty\nsaarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin\nhyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin\nlauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä\nhän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi.\nPastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.\n\nSairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa.\nSinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.\n\nSe oli osoitettu Peelin pastorille:\n\n\"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy.\nHän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan\nole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani\nhän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa\ntanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon\nhänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat\njonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja\nkauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se\nmies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn\ntoverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät\ntosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita\nmustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein\npuhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.\n\n\"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en\ntiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun\ntäytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön\nnykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja\nohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää\nkuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku\nulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen\nnöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle\npelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen\ntäydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt\nmitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia.\nLontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää\nnuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin\nkaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja\nvilloihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa --\ntervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä.\"\n\nTämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli\nsen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän\nhuomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se\noli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi\nhuoneeseensa sitä lukemaan. Se oli \"Pyhän Johannes Chrysostomoksen\nkirja pappiudesta.\" Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään\nkiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää\nja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya\nja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya,\nGlorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan\nGlorysta.\n\nMyrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen,\nei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa.\nSalamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät\nkatukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki\nvaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine\najureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta,\nmutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla,\nnimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren\ntalon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.\n\nJohn Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan\nhiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa\nkääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa;\nyöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan\nosastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat\nmakasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten\nympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.\n\nPuoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja\nsade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä\nkotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya.\nUseita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle\nohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan\nsalamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti\naivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja\nennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli\nhoitajattarien tanssiais-yö.\n\nHän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: \"Mitä\nturhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan\neläin jää jälelle!\"\n\nNyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin\neteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan\nheränneet varpuset. Joku ääni sanoi: \"Herra Drake esittää, että\nmenisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin\nmyöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa.\"\n\nSe oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:\n\n\"Hyvä on, koska _sinä_ tahdot. _Minulle_ se on samantekevä.\"\n\nSe oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:\n\n\"Minä iltana siis menemme, Robert?\"\n\nToinen miesääni vastasi vetelästi:\n\n\"Määrätkööt tytöt itse sen asian.\"\n\nJohn Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän\nastui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti\ntuntiessaan hänet.\n\n\"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken.\nHän oli Man-saarella, muistattehan --\"\n\n\"Minä _en_ muista\", sanoi John Storm.\n\n\"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet --\"\n\n\"Minä _en_ tunne häntä\", sanoi John Storm.\n\nGlory oli juuri sanomaisillaan: \"Sallikaa minun esitellä --\", mutta\nsamassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota\nei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi\näänekkääseen nauruun.\n\nYksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja\nseisahtui sanoen: \"Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne.\nMenkää heti huoneeseenne.\" Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa\ntirskutellen pois.\n\nMolemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja\najoivat pois.\n\n\"Millainen karhu tuo mies on!\" sanoi lordi Robert.\n\n\"Jäykkä hän tosin on\", sanoi Drake, \"mutta minä pidin hänen kasvoistaan\nkumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman\nväliin, niin -- niin sitä minä en aio unohtaa.\"\n\n\"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä -- teeskentelevä\nnarri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on\nuskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään\njotain --\"\n\nSillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni\nkaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit\npuserrettuina ja purren hammasta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n_Martan Viinitarha_.\n\nOi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas\nisoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies\nei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta\nsiunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa\nsunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä\nja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin\nalusta loppuun asti \"Oi Herra, _sulje_ meidän suumme\", mutta se ei\nvaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja\nmurisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä\nkoko kristikunnan taskuissa.\n\nSe koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt\nlapsi: \"Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö.\" Ja kun hän\nalkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat\ntädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri\noli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä\narvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua.\nIhmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis\nvoi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset\nmieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi\ntunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän\nsiirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta\non pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan\nhomssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. \"Vaviskaa te naiset, jotka\nolette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!\"\nhän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti,\njolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän\naikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä\non pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita\nkuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa,\nniin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä\npuhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa\nmiksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa,\njotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki\nvaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet\nteidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten\nedessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne\nviattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain\nhuutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain\nvalmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli\neräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta\nkäsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi\njokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja\nolento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman\nlapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten\nsamain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä\nmenettelevät joka päivä samoin -- aivan samoin!\n\nKun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku\ntyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi\nhe suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa\nnimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan\nparempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen\nja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.\n\nVoi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla\nlopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin\nvähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa\nNiagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista\njalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit\nmyöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret\nsilmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.\n\nSaarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta\ntällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella,\nettä pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla\ntuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen,\nettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa\nkiehumaan, mutta toisissa -- ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava\nsyöksyy esiin virtanaan.\n\nVoi armias, kuinka minä itkin! \"Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana\nsinä olet!\" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen\näänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä\npakahtuvan.\n\nEntä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat\ntulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi,\nkunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät\nulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli\nsuistunut iäksi aaltoihin.\n\nJa koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti\npiti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää\nalas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka\nnäyttivät siltä kuin olisivat mielellään \"noituneet kiukusta\",\nmutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi\nnoin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan\nmuu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha\nmarakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja\nettä hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta\nGlory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä _ei_ ollut jättänyt,\nsanoi: \"Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut\nainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa.\" \"Todellako? Kuka\nsieltä myöskin läksi?\" kysyi tämä naisfariseus. \"Perkele, armollinen\nrouva\", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.\n\nNyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän\nsairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle\nrajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on\nsyömmeni, oon pelvoton!\n\nJohn Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon\nodottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma\nastuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana\npuida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki\nlordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa,\nja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei\nhirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä\nhirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä\nmenettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä,\nmutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan\nsilmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä\npennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.\n\nMutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä\nkertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin\nvalituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia.\nTunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: \"Oi,\nHerra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää\nsievältä!\" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen\npäähän sen tuuman, että \"hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien\ntanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa.\" Siis minun kaapuni ja\nmyssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.\n\nOlisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi\nkravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen\nruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän\noli! Tietysti hän tutustui \"ylhäisempään seurapiiriin\" ja tanssi koko\nmaailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset\nBartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen\nkäsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies\nhuomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin\nleijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten\nsydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä -- se oli vallan\nuusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.\n\nMutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin\npilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake,\njoka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja\nkaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti\nhän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin\nhupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin\nkuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen:\n\"Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen\nteitä suuresti!\" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni:\n\"Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä,\njos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!\" Kun siis olimme samaa\nmieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta),\nkäyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle\nanteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni\nminulta.\n\nHerra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on\nhoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme\npapinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin\nsuuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput\nniistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert\nUre, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob,\nsillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta\nankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän\nkertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu\nmaa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin\nsuuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana.\nArvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan!\nJa ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi\nyhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!\n\nEnsi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa\nsuurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä\nmitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet\najatellen sitä. Mutta\n\n    \"Sä luja vankka maa,\n    Äl' askelteni astuntaa sa kuule,\n    Etteivät itse kivetkin ne kielis\n    Mun teistäni! --\"\n\nNyt on jo myöhä ja minä olen juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä!\nSuudelmia tädille ja tervehdykseni kaikille! Sinä voit todellakin\nvaikka kauhalla jakaa rakkauttani kaikkialle, sillä se on niin halpaa\nnyt ja varastossa on loppumattomat määrät.\n\nOh, minä unohdin kertoa, mitä tapahtui minun tullessani tanssiaisista\nkotiin. Oli kauhean myöhä ja herrat olivat saattaneet meidät\nkotiportille, mutta siellä olikin odottamassa John Storm, kasvot\nvakavina ja levottomina, nähdessään meidät varmassa satamassa. Hän\noli suuttunut minuun eikä ollenkaan koettanut sitä salata. Mutta kun\nminä huomasin, että hän siitä syystä oli epäkohtelias herroille, jotka\nsaattoivat meitä, jouduin paholaisen juonien ja ansojen uhriksi ja\npuhkesin nauruun. Siinä samassa tuli sisar Allworthy, kohotti huuliaan\nja näytti minulle torahampaitaan.\n\nSe oli kumminkin ihmeellinen yö, enkä eläessäni ennen ole ollut niin\nonnellinen, mutta siitä huolimatta itkin kunnon tavalla vuoteellani.\nLiian paljon vettä sulla, Ophelia raukka! Sanotaan, että samassa\nhenkilössä voi olla kaksi olentoa, mutta minussa on kaksisataa ja\nviisikymmentä ja jokainen heistä tahtoo tehdä eri lailla. Ohhoi-jaa!\n\"Vanha, hyvä kirja\", sanoo, että vaimo luotiin miehen kylkiluusta, Ja\njoskus minusta tuntuu kuin tahtoisin palata tuohon vanhaan olopaikkaani\ntakaisin.\n\nGlory.\n\nJ.K. -- Minä kirjoitan teille täydellisen ja tarkan kertomuksen\nsiitä suuresta tapahtumasta ensi viikolla, jahka se on tapahtunut.\nElä viattomassa tietämättömyydessä, ukkokulta, kunnes kaikki on ohi.\nTeidän ei tarvitse silti syödä aterioitanne pelossa ja vavistuksessa,\neikä myöskään aamupuuroanne. Mutta minä palan kiihkosta kunnes se ilta\njoutuu ja tahtoisin juosta sitä vastaan.\n\n    \"Jos tehtynä se olis tehty, paras\n    Se olis oitis tehtynä --\"\n\nSinä näet, että minä osaan Shakespearea.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nViikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan\nolivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert,\njota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka\nalituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.\n\nHeidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja\nGlory huudahti \"oi!\" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti\ninnostustaan ja punastui kovasti.\n\nKatse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition\nkolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja\nlordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei\nhymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä\ntuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.\n\nDrake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita,\ntuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs\nparvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta\ntuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.\n\n\"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?\" kysyi Glory.\n\n\"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme\npuhelemassa!\" sanoi Drake.\n\nJoka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja\nilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty\npuhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli\nkirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla\nhurmaavaa.\n\n\"Kuinka ihana seurakunta\", kuiskasi hän -- \"yleisö, tarkoitan!\"\n\n\"Todellako!\" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.\n\nOli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella\nhiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi\nystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne\nyhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa\nolevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:\n\n\"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä\ntäällä teatterissa ollaan!\"\n\n\"Mutta sehän oli herra Drakelle\", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli\npeittää kasvonsa häpeästä.\n\n\"Ei ole vaarallista, Glory\", sanoi Drake. \"Tuo neiti tulee pitämään\nteistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa\", lisäsi\nhän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.\n\nPolly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle,\nettä Rosa oli hänen ystäviään -- sanomalehtikirjailija, neiti Rosa\nMacquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:\n\n\"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla.\nTiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?\"\n\n\"Onko hän puolustanut?\" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja\nkatsahtaen taas alas. \"Missä penkissä -- aitiossa, tarkoitin --\"\n\nMutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen\nsuuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.\n\n\"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri\", sanoi Drake. Kun\nkättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen,\nhuomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui\nsilloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan\nhäntä.\n\nHän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä\nnytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen\ntaisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä\nilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta\nhäntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.\n\n\"Se on ihanaa!\" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot\nolivat peitossa uutimen takana.\n\nOrkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien\nkuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi\nRobertille hänen olkansa yli.\n\n\"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän\nsanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa\", sanoi Drake.\n\n\"No, ja mitä hän arveli?\" kysyi lordi Robert.\n\n\"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä -- mies tahtoo herättää\nhuomiota -- itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin\nedespäin.\"\n\n\"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin:\n'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se,\npääministerin veljenpoika, ja kumminkin --'\"\n\n\"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni\", sanoi Drake, \"ja\nsen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola\ntätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan\nkiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen\nuskollaan. Niin se on!\"\n\nGloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin\nukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain\nuvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli\nvieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa,\nmutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie\nolisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla\nhuvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Drake.\n\n\"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin\", sanoi Glory.\n\n\"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!\" sanoi Polly. \"Ruveta nyt tuosta\nkertomaan!\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi lordi Robert, \"esirippu nousee jo\" -- ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan\npimeässä.\n\nKappale oli \"Paljon melua tyhjästä\", ja Glory kuiskasi Drakelle,\nettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut\n\"Macbethin\" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin.\nEnsimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä\nnäkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa\noli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä\nainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he\njäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se\non totta, se muuttaa asian.\n\nLeonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia\npalkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin\nvanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.\n\nSitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan\nhyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.\n\n\"Se on Terry\", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: \"Ellen Terry\", mutta\nGlory näytti yhtä hämmästyneeltä.\n\n\"He nimittävät häntä Beatriceksi\", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi\nasian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: \"Niin, tietysti --\nnäyttelijä -- minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat\nhänelle käsiään -- eihän hän ole vielä tehnyt mitään?\"\n\nDrake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa,\noli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin\nlausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että\nhe olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset\nnähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja\nkatsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän\nläpi, hän sanoi:\n\n\"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!\"\n\nSitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: \"Kuinka kaunis päällystakki\ntuo on!\"\n\n\"Teatteripuku, kultaseni\", sanoi Polly.\n\n\"Ja niin komeita timantteja!\"\n\n\"Lasipalasia\", sanoi lordi Robert.\n\n\"Vaiti!\" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö\ntervehti häntä innokkain hyvähuudoin.\n\n\"Irving\", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan\nja sitten hän sanoi:\n\n\"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri,\nja minun mielestäni olisi ollut _hänen_ asiansa lausua tervetuloa --\"\n\nAjatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään\nastuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään\ntapaansa, mutta Drake sanoi:\n\n\"Ole vaiti, Robert!\"\n\nGlory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa,\nja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen\nja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä\nkuunneltuaan Glory kävi totiseksi.\n\n\"Hän menettelee hyvin typerästi\", sanoi hän, \"ja jos hän todellakin\non niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi\ntuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän\npitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa,\nvaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö -- kyllä mies sen piankin\nhuomaa!\"\n\nMutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit\nolivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle.\nSilloin hän rupesi itsekin nauramaan.\n\n\"Tietysti se on vain näytelmä\", sanoi hän kerskaavasta, \"ja minä tunnen\nhyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä.\"\n\n\"Tietysti sinä osaat\", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei\nvälittänyt siitä.\n\nKoko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen\nilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta\nkertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret\nkasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen\nruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen\nja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä,\nkauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä\nlaskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun\nlaskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.\n\nHän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja\nkun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.\n\n\"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!\" sanoi hän, sillä jollakin\ntavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut\nhänestä, vaan itsestään.\n\nKolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät\nsurkeasti myttyyn. Keskellä laulua: \"Neitoset, älkää huokailko enää\",\nmuisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika\noli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli\nlopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory\ntuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra\nIrving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen\nkauniisti.\n\n\"Mutta sehän on tekijä\", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän -- Shakespeare tietysti.\"\n\nSitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory\nselitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja\nsiksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat,\nettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat\nhyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin\nGloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen\npitänyt Gloryn mielestä hävetä.\n\n\"Kuinka naurettava sinä olet!\" sanoi Polly. \"Tekijähän on niin\nkirjoittanut.\"\n\n\"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja\ntarpeetonta\", sanoi Glory.\n\nEsirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen\nmoraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä\nmoraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei\npäässyt mihinkään.\n\nMutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että\nnäyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet\nsinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta,\nmutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä\nHeroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja\nhänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi joku heidän lähellään.\n\n\"Mutta he _uskovat_ häntä\", sanoi Glory vallan ääneensä.\n\n\"Hiljaa! Hiljaa!\" kuului monelta taholta teatterista.\n\n\"Se on häpeällistä -- hänen isänsäkin --\" alkoi Glory.\n\n\"Vaiti. Glory!\" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja\nHeron pyörtyessä huudahti hän.\n\n\"Voi, millainen sinä olet!\" kuiskasi Polly. \"Istu nyt -- kaikki ihmiset\nkatsovat tänne!\"\n\n\"Sehän on vain näytelmä\", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti\nsanoen:\n\n\"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te --\"\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa.\nBeatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice\nsanoi: \"Tapa Claudio\", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti\nkäsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin\noli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi\nsuureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia\nkappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset\neivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.\n\n\"Kuinka naurettava sinä olet!\" sanoi Polly, mutta Glory oli jo\nkäytävässä ja Drake seurasi häntä.\n\nHän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään,\nhymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä\ntihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja\nkun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:\n\n\"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää\nkuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!\"\n\nLordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli\nnauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn\ninnostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän\nvirkkoi: \"Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne,\nGlory?\"\n\nGlory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: \"Pidä suusi, Robert!\"\nKääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: \"Hän kysyy vain\nhuvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule --\"\n\nGlory huudahti ilosta! \"Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi\näärettömästi!\"\n\n\"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen\", sanoi lordi\nRobert, \"ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme.\"\n\nDrake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä\nhekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän\nhauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.\n\nTytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin\nomnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili\nhiljaa \"Neitoset, älkää huokailko enää.\"\n\nGlory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana\navautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein\nkaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta\nkuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti\nhän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.\n\nOmnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi\nhengittäen astuivat he ylös portaita.\n\nLeikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä\noli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea\ntyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa\nkulkuaan huoneeseensa ja sanoi:\n\n\"Te olette myöhään täällä.\"\n\nJohn katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: \"Minut haettiin --\nkuolevan luo.\"\n\n\"Oliko se pikku Johnnie?\"\n\n\"Oli.\"\n\nEi kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä -- eivät silmäluometkaan\nvärähdelleet.\n\n\"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä\", sanoi hän ärtyisästi.\n\"Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei\nmilloinkaan uskalla huvitella ennenkuin --\"\n\n\"Se on tosi naisen työtä\", sanoi John kiivaasti -- \"tosinta, jalointa\ntyötä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!\"\n\n\"Ehkä\", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. \"Sama se --.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.\n\nGlory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni\npuristus rinnassa.\n\nPolly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:\n\n    \"Neitoset, älkää huokailko enää,\n    Kaikki miehet ne pettää.\"\n\nSinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin\nvuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa\nlahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä\nnoiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJohn Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan\nlehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs\nneiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot\npunottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin\nkättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:\n\n\"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta\nminä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa --\"\n\n\"Istukaa, neiti\", sanoi John Storm.\n\n\"Minä tulin kertomaan teille --\" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen\nkatseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin\nkasvoihin. \"Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin\ntavoin teitä auttaa --\"\n\nHän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut\nhänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen\nsäätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa\nvuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän\noli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle\n(nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista\nvälittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän\naikaa taisteltuaan myöntynyt.\n\n\"Te moititte minua heikkoudesta\", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:\n\n\"En, en minä moiti teitä -- minä säälin teitä!\"\n\n\"Niin\", lisäsi tyttö, \"se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos\nminua tuomio kohtaa ja jos äiti --\"\n\n\"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!\" sanoi John ja nousten\nseisaalleen hän työnsi pois kirjansa.\n\nTytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin\nloistaen ihmeellisesti.\n\n\"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta\ntuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte\npuhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa --\"\n\n\"Mitä?\"\n\nJohn oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.\n\n\"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja -- kahden naisen seurassa.\"\n\n\"Olivatko he sairaanhoitajattaria?\"\n\nTyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: \"Te siis tiedätte jo kaikki, ja\nteidän saarnanne _oli_ siis aiottu minulle!\"\n\nJohn Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:\n\n\"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan\nkoettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja\nmikä teitä odottaa tulevaisuudessa --\"\n\n\"Oh\", sanoi tyttö, \"jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin\nurhoollinen -- en pelkäisi mitään.\"\n\n\"Hyvästi, rakas neiti\", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi\nsitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.\n\nJohn Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein\nhyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan,\nettä kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.\n\n\"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne\", sanoi John ja\npastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin\nollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli\nistuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan\nnenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.\n\nMercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli\nyksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan\nkieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen\noli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä,\nse oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä\nseuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.\n\n\"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut\nkokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen\nhyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi\nperheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies -- tuo pappi\n-- tuo... Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!\" Ja\nhajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.\n\nKanonikko kohensi silmälasiaan. \"Älkää välittäkö niin paljon siitä,\nhyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä\nvielä taipuu ja --\"\n\n\"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne\nhänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta\nminä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin -- vien hänet takaisin\nAmerikkaan -- en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä --\"\n\n\"Ja mitä herra Stormiin tulee\", jatkoi kanonikko, \"niin kyllä minä sen\nasian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon\narvoa -- hiukan nuoruuden kuohua -- olemmehan kaikki sitä kokeneet.\"\n\nRouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja\nsanoi:\n\n\"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne.\"\n\n\"Mielelläni, herra kanonikko\", sanoi pikku mies, mutta sitten hän\nviivytteli kumminkin.\n\n\"Tahdotteko jotain?\" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.\n\n\"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä\nyönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen.\"\n\n\"No, mitä?\"\n\n\"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan\nluona.\"\n\nKanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa\nvääntyivät omituiseen hymyyn.\n\n\"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena\",\nsanoi hän. \"Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan\npahasti erehdy... Mutta käskekää hänet tänne.\"\n\nJohn Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui\nraskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa\nrouva Macrae juuri oli istunut.\n\nKanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän\nsanoi:\n\n\"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista\nvälttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän\nviimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun\nseurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat\nparhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut\nteihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja\nneuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne\nuskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan\nvaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä\nPaavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta\nteidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen\nkäytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm,\nja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta -- että perkele\nhyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten\nmuistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään\nnuorison tanssivan --\"\n\n\"Minä en vastusta tanssia\", sanoi John Storm, \"minä vastustan vain\nnuottia.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt\nsekä syventyivät että laajenivat.\n\n\"Minä tarkoitan, herra kanonikko\", sanoi John Storm, \"että puolet\nnuorisostamme nykyään -- ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset\n-- pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan.\"\n\nJa sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet\nostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka\nkanssa hänet pakotetaan naimisiin.\n\n\"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko\n-- aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta\npyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi\nauttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne.\nTeidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja\nsanoa --\"\n\n\"Hyvä herra Storm\" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli\nsilmälasejaan), \"kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa\nniitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin\nhänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat\njokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset\nhullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa\nvuoden perästä takaisin kiittämään minua!'\"\n\nJohn Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se\npoltti sormenpäissäkin.\n\n\"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin\nköyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta\nmonivaimoisuudelleen --\"\n\nMutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.\n\n\"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi\nalahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen.\nKäytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki\ninhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos\nymmärtämätön nuori hupakko --\"\n\nMutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen\nGloryn luo.\n\nGlory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät\nnykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma\noli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki\nhänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.\n\nHän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen\nlasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi\njäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. \"Antakaa minun panna lapsiraukka\nlevolle, se on niin tottunut minuun\", pyyteli vaimo. \"Oletteko te sen\näiti?\" kysyi hoitajatar. \"En, minä olen sen mummo.\" \"Ei kukaan muu kuin\näiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä.\" Vaimo-rukka\nrupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi\nmummolle: \"Tulkaa tätä tietä\", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan\nleikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: \"Tässä on\nlapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle.\"\n\nMyöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan.\nTuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen:\n\"Voi, hellittäkää tuota sidettä -- se tappaa minut.\" Ja hän hellitti\nsitä.\n\nTeatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun\nosaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen\nedessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja\nsitä henkilöä, joka lauloi: \"Neitoset älkää huokailko enää.\" Vuoteella\nlepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni,\nlihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella\nmaatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä\n\"virtahevoksi\", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille,\nettä hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.\n\n\"Ach, Gott!\" huusi hän, \"mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole\nnähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan\ntyötä vain hyvän johtajan avulla ja sitten -- ach, mein Gott! Mitä\nsanovatkaan soittotaiteilijat? -- Nerolla on sisässään Cremona-viulu,\njolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu\nsisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä\nsanotte siitä?\"\n\nNyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen,\nsaivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet\nsyrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja\nmuutamat taputtivat käsiään.\n\nSisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.\n\n\"Mitä tämä on?\" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.\n\n\"Kuka on irroittanut tämän siteen?\" sanoi tohtori. Sairas koetti\npeitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran\nnuhteita.\n\n\"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?\" kysyi hoitajatar.\n\n\"Minä annoin\", sanoi Glory.\n\n\"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin\nilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen\ntoimeen.\"\n\nGlory nauroi sisarta vasten kasvoja.\n\nSilloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn\nkäytävään koettaen tyynnyttää häntä.\n\n\"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä\nsairaanhoitajattarena\", sanoi hän. \"Se saattaa kyllä olla hyvää ja\nnaisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin\nsydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja\ninhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai\nmyöhemmin se tapahtuu.\"\n\n\"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte\nympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?\"\n\n\"Kuka siitä kertoi?... Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte\nteatteria --\"\n\n\"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän\nelämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne\nvaan vihollisenne.\"\n\n\"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin\", ja Glory puri\nvapisevaa huultansa.\n\n\"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään,\nrukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet.\"\n\n\"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita -- inhoittavia suhteita --\nkuten te niitä nimitätte.\"\n\n\"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa\npahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen\nelämän uhriksi.\"\n\n\"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut\nmiehet koettavat minua miellyttää, mutta te... Sitäpaitsi en minä tahdo\nkuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he _ovat_ minun ystäviäni.\nMinä _olin_ heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä\nheidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis\nolkaa hyvä ja --\"\n\n\"Glory!\"\n\nHän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.\n\n\"Te loukkaatte minua!\"\n\n\"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin.\"\n\n\"Antakaa minun mennä.\"\n\n\"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on\nsuojata teitä itseännekin vastaan.\"\n\n\"Päästäkää minut heti!\"\n\n\"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa\nhyvää mainettanne, nimeänne.\"\n\n\"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon.\"\n\n\"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole\nelänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun\nkertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on -- miten\nparhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana\naamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja\nvaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa\nvarieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa --\"\n\n\"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa --\"\n\n\"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu,\non tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä\nköyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa,\niankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön\nkanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin.\"\n\n\"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte.\"\n\nMutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.\n\nHeti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen\nlöytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä.\nPoistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla.\nSe oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin\ntietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat\nhimmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:\n\n\"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja\nkasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että\nteidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö --\"\n\nGlory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se\noli lähetetty osoitteella \"X.Y.Z., _Morning Post'in_ konttoriin.\"\n\nKuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa,\nikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nsieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:\n\n\"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori,\nkäskenyt sinun vakoilla minua?\"\n\nHänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä,\nmeni pois virkkamatta sanaakaan.\n\nKun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava\nkirje kanonikolta:\n\n\"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti)\non minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra\npääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän\näskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat\nepäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos\nottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille\nviikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette\nmäärätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata\nsitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää\nhyväksemme teidän kallisarvoista apuanne.\"\n\nLuettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti\npitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä\näärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi\nhänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle\nkanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.\n\n\"Valheita, valheita, valheita!\" sanoi rouva Callender. \"Voi, voi,\npoikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää,\nettä valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan -- siinä koko\nnoitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. --\nJa tuo nainen -- hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen\nkuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan\nomaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa\nmedaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos\nseisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin\ntappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne\npikku saarellanne, vai mitä?\"\n\nJohn Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea\nvasten.\n\n\"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten\nvarrella\", sanoi John.\n\n\"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te\nhaluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan,\nmutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n_Vielä Martan Viinitarhassa_.\n\nAivan oikein, Anna täti, \"esivalta\" ja \"tottelevaisuus\" ovat sanoja,\njoita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään\nasia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää.\nJohtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar\nAllworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on\nviisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät\nposket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin -- niinkuin\näidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista\nheitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.\n\nVai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata \"jonkinmoista taidon\npuutetta!\" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka\nluotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta\neivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi\nhoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan\nmuistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra\nparatkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän\nuhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla\nsielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet\nkokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin\nluolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja\nhänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki\nalituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja\nraajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran\npäivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla\nkohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa\nesiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan\nkirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta.\nJos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa\nsairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole\nerityistä tarvetta rukoilla: \"Varjele minua, Herra Jumala, suurista\nrikkauksista.\"\n\nMutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan\nkaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja\non hän nyt mennyt \"leposatamaan\", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta\nja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin,\njoskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä,\ntunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen...\n\nTotta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä\nmuistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen...\n\nSe tapahtui näin. Siinä \"hirmuisessa saarnassa\", josta kerroin, hän\noli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun\nhänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi)\nhuomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta,\nkuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti\nJohn-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa.\nTodellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista\ninhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia\nystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla,\nja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin\nkuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi\nhän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen\nnäyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani\nannoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön\nja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni\nmitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että\nsen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin\ntämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni\nkiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä\npaljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta.\nSeuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä\n\"leposatamaan\", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä\nkaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa \"irtautua maailmasta\" ja\nkatsoa, \"miten hänen sitten tulee menetellä.\" Hän lähetti minulle\nsiunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani --\nvaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.\n\nMinä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel.\nDrake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla\ntavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin\njonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.\n\nHän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se\ntapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä\nkukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja\nsaarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan -- niin että kaikki\ntuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.\n\nSen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan\nkaiken maailman näyttelijät, vei meidät \"kulissien taakse\", ja me\nsaimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta\ntakaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa\nenkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin\nsuloisen romanttista ja hauskaa -- enkä minä tosiaankaan usko, että\nnäyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?\n\nYstäväni Polly Love oli kanssamme -- Pollykin on oppilas, hän makaa\nminun huoneeni vieressä olevassa kamarissa -- ja harjoituksen jälkeen\nme menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla\nkuinka Anna-täti huudahtaa: \"Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!\"\nAivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä,\nkuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan\nkauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua.\nTietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata\ntuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani\nristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista\n(pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia\nsuuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin\njärjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.\n\nHerrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin\nheidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin,\nettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina\nkun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: \"Olkaa hyvä\nja sallikaa minun käyttää lusikkaa.\" Kuinka hullunkurista se oli! Me\nnauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme -- ainakin yksi meistä\n-- ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea\nlamppu. Se oli äärettömän hauskaa.\n\nMutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin\nmatkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti\nhän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin\npäivänpaiste ja \"julkeampi kuin valkoinen kivi\" [manilainen sananlasku.\nTekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua\nmiehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon,\nettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle\npolvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin,\njossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani\n(minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja\ntietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska\npoika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä\nulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen:\n\"Kuinka sinä _voit_, Glory?\"\n\nMinä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle\nterveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti,\nettä minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan\nhukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa\nenää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi\ntarpeen niin hän...\n\nKuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki\npolvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella\nnäyttelijättärenä oloa, eikö niin?\n\nTuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin\nsairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko\npikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo,\njossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä\nenää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos\nmaailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi\nja kuuluisaksi! Minä voisinkin -- minä tiedän, että voisin. Minulla on\nse sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä\nnurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.\n\nKuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani,\nsallikaa minun esitellä teille\n\n    Glory Quayle\n    harakka ja hupakko.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJohtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea\nsali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä\nriippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa\ntammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen\nja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat\njohtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi\ntyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä\nsairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä\nmyöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.\n\nEräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus\nhämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren\nerottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen\ntähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi\njohtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan\npuheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka\nhuulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.\n\n\"Tämä on varsin vakava seikka\", sanoi hän. \"Minun mielestäni -- tämähän\non julkinen laitos -- minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi\nitse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä -- siitä,\nettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa.\"\n\n\"Salliiko teidän ylhäisyytenne\", kuului täyteläinen ääni sivupöydän\näärestä, \"minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä\nrappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen\nkappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa\ntuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän\nvarmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta.\"\n\nSe oli kanonikko Wealthy.\n\n\"Sallikaa minun mainita\", lisäsi hän, \"että herra Storm on palannut\njälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa.\"\n\n\"Lähettäkää hakemaan hänet tänne\", sanoi puheenjohtaja.\n\nJohn Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata,\nettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa\nolivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli\nomituisen kalpea.\n\nAsia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään\nilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt\nerotettavaksi.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"ei mitään.\"\n\n\"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle\", kysyi puheenjohtaja,\n\"ettette tiedä mitään koko asiasta -- että se on liian vähäpätöinen\nherättääkseen teidän huomiotanne -- tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole\ntytölle puhunutkaan siitä?\"\n\n\"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut\", sanoi John.\n\n\"No, sitten teidän täytyy nyt puhua\", sanoi puheenjohtaja soittaen\nvieressä olevaa kelloa.\n\nSanantuoja astui sisään.\n\n\"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?\" sanoi John.\n\n\"Ja miksikä ei?\"\n\n\"Näin monen läsnäollessa -- ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä\njohtajatar --\"\n\nKanonikko nousi jälleen seisaalleen. \"Minun nuori veljeni on tietysti\narkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että\ntuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan.\nPastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen\noikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan.\"\n\n\"Tuokaa hänet tänne\", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi\nsanantuojalle, joka poistui huoneesta.\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra\", sanoi John Storm, \"jos te odotatte, että\nminä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo,\npyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä\".\n\n\"Ette voi?\"\n\n\"No niin, en _tahdo.\"_\n\n\"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?\"\n\n\"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus --\"\n\n\"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä\nherra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua\nhäpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen\nhenkisestä menestyksestä... Se on todellakin --\"\n\nTaas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. \"Minä luulen\nymmärtäväni nuorta ystävääni\", sanoi hän, \"ja toivon, että teidän\nylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan,\nvaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän\nei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa\nrikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin\nsiten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse\nsuostuvainen --\"\n\n\"Kiitos\", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar\nAllworthyn siipien suojassa.\n\n\"Teidän nimenne, tyttö?\" sanoi kanonikko.\n\n\"Mary Elisabet Love\", änkytti tyttö.\n\n\"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan\nja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle,\njoka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on\nollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen\nsairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei\njohtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän\npäästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte\ntodistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen\nsiveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen\nasemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet\nsairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset.\"\n\nTyttö alkoi itkeä.\n\n\"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat\nlupaavat kuunnella.\"\n\nTytön itku muuttui nyyhkytykseksi.\n\n\"Turhaa!\" sanoi puheenjohtaja.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi kanonikko.\n\nMutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä\nhoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä\nvaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka\nsanoi: \"Tuokaa hänet tänne.\"\n\nJohn Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt\nhän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö,\njonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa.\nSe oli Glory.\n\nHerrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:\n\n\"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?\"\n\n\"Olen\", sanoi Glory.\n\nHänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme\nenensi hänen nuorekasta suloaan.\n\n\"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette\nmuutoinkin ollut hänen uskottunaan.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön\nonnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva\nhenkilö.\"\n\n\"Ei, tietääkseni.\"\n\n\"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien\nkoulujen jäsenistä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi puheenjohtaja, \"se riittää\", ja pitkin johtokunnan\npöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.\n\n\"Mitä olen tehnyt?\" sanoi Glory.\n\n\"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle\nlaitokselle\", sanoi kanonikko, \"eikä johtokunta voi millään paremmin\nosoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja\njärkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia\ntovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa.\"\n\nOmituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa,\nja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen\nvyötäisilleen.\n\n\"Mitä sukulaisia tytöllä on?\" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi\nkirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä\noli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa,\nmutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa\nBishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä\ntapauksessa.\n\nPöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö,\njonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut\nsairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä,\nhyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.\n\n\"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista\",\nsanoi kanonikko, \"mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja,\netteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa.\"\n\nSiihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti\nylpeys ja vastustushalu.\n\n\"Se ei ole totta!\" huusi hän. \"Minulla ei ole mitään köyhiä eikä\nhuonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni\non hieno herra -- yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä -- ja jos\ntahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin\nkadulla ja hän on lordi --\"\n\n\"Vaiti, tyttö!\" huusi kanonikko. \"Me emme voi sallia teidän viskata\nvarjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen\nselkänsä takana.\"\n\nJohn astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä.\nSe oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja\nluettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.\n\n\"Tyttö on erotettu\", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan\npiirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.\n\n\"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin\ntyttökodille Sohoon\", sanoi kanonikko, \"ja johtokunnan suostumuksella\npyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen\nkanssa.\"\n\nJohn Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.\n\nKanonikko hymähti ja rykäisi. \"Mary Elisabet Love\", sanoi hän,\n\"te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän\nsaakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon,\nettä ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te\ntulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän\nkärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee\nvoin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia\nmyöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu\" (siinä hän\nvilkaisi John Stormiin), \"että te ette näy ymmärtävän häpeällistä\nasemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena,\nuskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet\nhänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet\nkalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii\" (kanonikon ääni\nvärisi) -- \"niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte\nkuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle\nnaiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen\nsärkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon\nihmisten seassa -- kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen\nnimi -- se on _prostituoitu_.\"\n\nPusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa\nkohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se\noli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön\nja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka\nhänen povensa aaltoili.\n\n\"Kuinka te uskallatte!\" huusi hän. \"Te sanotte, että teitä on\nopetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. _Minua_ on opetettu\najattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana\nkaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy\nja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja\npelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!\"\n\nHerrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.\n\n\"Te olette erottanut minun ystäväni\", sanoi hän, \"ja te saatte myöskin\nerottaa minut jos tahdotte -- jos _uskallatte!_ Mutta minä kerron\nkaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän\nloukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä\nsilloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä\nse on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen\ntietää!\"\n\nJohtajatarkin hoiperteli seisaalleen.\n\n\"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö\nkenelle te puhutte?\"\n\n\"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja\npapin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on.\nHän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies\n-- eikä fariseus ja krokodiili!\"\n\n\"Viekää pois tuo tyttö\", sanoi puheenjohtaja.\n\nMutta John Storm seisoi hänen vieressään.\n\n\"Ei, hyvä herra\", sanoi hän, \"ei kukaan koske häneen!\"\n\nMutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten\nkuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.\n\n\"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne\nheti.\"\n\nSitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä\nkirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:\n\n\"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun\nkysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?\"\n\n\"Mille miehelle?\"\n\n\"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen\ntytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota\nhänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani -- täällä\nkannattajien ja johtajien luettelossa.\"\n\n\"No niin, entä sitten?\"\n\n\"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän\nteitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen.\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi puheenjohtaja, \"johtokunnan istunto on lopussa.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJohn Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven\naseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän\nmeni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt\nvuosikertomuksesta.\n\nHän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen\njälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi.\nDrake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt\nhäntä istumaan.\n\n\"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat\", sanoi John, \"mutta\nminä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin\ntarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille.\"\n\nSitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen\npainoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi\nakkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi\nmatalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.\n\n\"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte\ntarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan\", sanoi lordi\nRobert.\n\n\"Lordi Robert\", sanoi John, \"te ymmärrätte minut täydellisesti.\"\n\n\"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään.\"\n\n\"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön\ntilasta.\"\n\n\"Niin, parasta on olla kysymättä.\"\n\n\"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen.\"\n\n\"Mikähän se lienee?\"\n\n\"Milloinka aiotte naida hänet?\"\n\nLordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.\n\n\"Nuo ihmiset -- nuo apulaispapit -- katsopas mokomaa hävyttömyyttä...\nSaanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia _teitä_\nliikuttaa?\"\n\n\"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa.\"\n\n\"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta.\"\n\n\"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä\nkärsinyttä naista, se minua liikuttaa.\"\n\n\"Ooh, kyllä ymmärrän\", sanoi lordi Robert kuivasti. \"Minä tunnen nuo\nsankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm -- ja teidän\nkohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin.\"\n\n\"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette\", sanoi\nJohn. \"Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?\"\n\n\"Aivan mitä itse tahdon.\"\n\n\"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri\ntuommoiset tytöt... Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi\nRobert. Jos vielä jotain tapahtuu -- jos te petätte hänet... hän on\npannut toivonsa teihin -- jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen\nsekä ruumiinsa että sielunsa --\"\n\n\"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon\ntaikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen\nkyselemättä kenenkään papin neuvoja.\"\n\nOli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: \"Sitä\nodotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja\nminä olen sen kuullut. Hyvästi.\"\n\nHän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn\nkanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta\n(joka oli puistoon päin) ja hyräili: \"Neitoset, älkää huokailko enää.\"\nGloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.\n\n\"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan\nkohta.\"\n\n\"Se on turhaa\", sanoi Glory. \"Polly ei lähde hänen luokseen. Hän\nodottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä\npuhuttelemaan herra Drakea.\"\n\n\"Mutta minä olen itse tavannut miehen.\"\n\n\"Lordi Robertinko?\"\n\n\"Niin... Hän ei aio tehdä mitään.\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille.\"\n\n\"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin\nsemmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake --\"\n\n\"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin.\"\n\n\"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen.\"\n\n\"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia --\"\n\n\"He _ovat!_ Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua --\"\n\n\"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka\non avattu ja huomattu tyhjäksi.\"\n\nGlory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.\n\n\"Te ette pidä herra Drakesta\", sanoi hän, \"ja siitä syystä te ette voi\ntuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku\n--\"\n\n\"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle.\nMinä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen --\"\n\nHän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja\nkatkonaisesti.\n\n\"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama\ntyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu\nuhriksi... Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa...\nMutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän\nolisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä\ntuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin\nvastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy\nteidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä,\ntaikka muutoin minä --'\"\n\n\"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä --\"\n\n\"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden.\"\n\n\"Te olette järjetön. Minä en voi luvata.\"\n\n\"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä.\"\n\n\"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle\nPollysta!\"\n\n\"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu\nkuullessani teidän puhuvan hänestä.\"\n\n\"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä\nminä voi sitä kestää.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella... Mitä\nkello on?\"\n\n\"Kohta kuusi.\"\n\n\"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä.\"\n\nJohn Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja\nmasentuneelta.\n\n\"Minä menen nyt\", sanoi hän kääntyen pois.\n\n\"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?\"\n\n\"Jumala tiesi... tarkoitan... en tiedä\", vastasi hän avuttomasti.\n\nHän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.\n\n\"Mutta me emme voi näin erota\", sanoi Glory. \"Pidättehän minusta vielä\nhiukkasen, ja --\"\n\nHänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä\nkerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: \"Hyvästi, Glory.\" Ja äärettömän\nväsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.\n\nGlory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun\npoikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman\nympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.\n\n\"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni\", sanoi Polly.\n\"Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?\"\n\nJohn Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä.\n\"Minä en voi enää mitään\", ajatteli hän. \"Minä jätän kaikki.\" Hän oli\nmenettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän\nväliinsä -- jotain tai joku. \"Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun\ntäytyy mennä pois jonnekin.\"\n\nTurhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin.\nJoka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön\nnähden määräämisvallan ja sanoa: \"Sinun pitää tehdä niin tai näin,\nsillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja _minä_ vaadin sen.\"\nKuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!\n\nMutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat\ntoiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan\nselvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat,\nhellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa\nsuloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja\nhäntä alkoi peloittaa.\n\n\"Minä pakenen kirkkoon\", ajatteli hän. -- Rukouksissa, katumuksessa ja\npaastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha\n-- rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon.\nMutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko -- ei maailman, ei lihan, ei\nperkeleen.\n\n\"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä\", sanoi John Storm\nmiespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.\n\nKanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn\nkanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen\nsamettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä\nmolemmilla käsillään.\n\n\"Me olemme pettyneet, rakkaani\" (sip, sip), \"ja meidän täytyy maksaa\noppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään -- ei kerrassaan\nmitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän\nhiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän\nlordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika\nja arvattavasti perillinen.\" (Sip, sip, sip). \"No niin, minä tunnustin\nhänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni\njäsenen -- ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun\nneuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on\nkohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti.\"\n\nFelicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti\nomia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata.\nHänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää.\nJoskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra\nStormia alas, oli hänen äänettömyytensä -- niin se oli tosiaankin --\n\n\"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani,\njos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta.\nMutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan\nnähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun\nkäydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän\nvallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko,\nlähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut.\"\n\n\"Miksi et lähetä häntä, isä?\" sanoi Felicity. \"Kyllä kai tässä vielä\nsiihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa,\nja eihän sitä tiedä --\" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija\nhuoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.\n\n\"Ahaa! mies itse!\" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. \"Jenkyns, vie\npois tarjotin.\" Sitten hän lisäsi hiljemmin: \"Felicity, minun täytyy\npyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä\non tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia\nkohtauksia...\" Sitten hän lisäsi ääneensä: \"Saata herra Storm tänne,\nJenkyns... Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?... Astukaa\nsisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani,\nFelicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois,\nmutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi\nsitten vähäksi aikaa.\"\n\nFelicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti\nkiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.\n\n\"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan\", sanoi John\nStorm.\n\n\"Istukaa, herra Storm, istukaa\", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.\n\nMutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri\noli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.\n\n\"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota\ntästä kappalaisen virasta.\"\n\nKanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. \"Sepä oli viisasta\",\najatteli hän, \"ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan\n-- vallan viisasta.\"\n\nSitten hän sanoi ääneensä: \"Olen pahoillani, olen kovin pahoillani.\nMinusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin -- näette,\nettä puhun aivan suoraan -- olen huomannut, että te ette ole oikein\nhyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on\njärkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?\"\n\n\"Niin pian kuin mahdollista -- Niin pian kuin voitte tulla toimeen\nilman minua.\"\n\nKanonikko hymyili armollisesti. \"Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin\nsuuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö... Te muistatte tietysti,\nettä minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko\nkertonut sedällenne tästä asiasta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina\nväistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin -- jos\nhän on väärällä paikalla, esimerkiksi.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin\nastui ovelle.\n\nKanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. \"Ei pahaa sanaa\", ajatteli hän.\n\"Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?\"\n\n\"Uskokaa minua, hyvä Storm\", sanoi hän ääneensä, \"minä tulen aina\nylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni\nte ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä\nolen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä\nraivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi\nolemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme.\"\n\nJohn Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta\nhän koetti hillitä itseään.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän, \"mutta se on tuskin luultavaa --\"\n\n\"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta,\nhyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme\nliittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme\nvoi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten\ntiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne,\nettä se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt\nmeidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen\npiispan alamaiseksi ja orjaksi.\"\n\nJohn Storm palasi takaisin ovelta. \"Teidän sananne, herra kanonikko,\npakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en\naio erota Englannin kirkosta, vaan teistä.\"\n\n\"Se todellakin ilahduttaa minua.\"\n\n\"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä\nse ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne\nei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!\"\n\n\"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja\nepäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä\nhuonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte\nhänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti\nkäsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte\nmiehen liittolaiseksi -- kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan\nnimeäkään.\"\n\n\"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin\ntuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja\nminä voin kertoa teille, että -- huolimatta tuosta tulivuoresta, joka\nnaishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni -- johtokunta ja hänen\nylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä.\"\n\n\"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä\ntarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana.\"\n\n\"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?\"\n\n\"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan.\"\n\nHänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka\nmurtaa tyrannisen orjuuden kahleet.\n\n\"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli\ntuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille\nhyviä lahjoja -- järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte\nvoinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita\nja lohduttaa särkyneitä sydämiä -- mutta kuinka te olette käyttänyt\nniitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion\nhankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin,\nsellaisiin esineihin kuin tuo tuossa -- ja tuossa -- ja tuossa. Te\nolette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi _te_ olette\nprostituoitu.\"\n\n\"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut\", ja astuen\nlattian poikki kanonikko soitti kelloa.\n\n\"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut\ntyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia\nnaisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei\nolisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään\nja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu --\nnainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?\"\n\n\"Te olette hullu, herra! -- Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia --\"\n\n\"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin\nte olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte\nitseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi\nulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!\"\n\nMutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.\n\nMiespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John\nStormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria\nvaunuissaan ulkopuolella ovea.\n\nSe oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa\nPolly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.\n\n\"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?\" sanoi hän. \"Te näytätte siltä\nkuin olisitte nähnyt aaveen!\"\n\nJohn oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.\n\n\"Se on lopussa nyt\", sanoi hän. \"Minä olen odottanut viikkoja, mutta\nnyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja\nsiksi minä puhuin suuni puhtaaksi.\"\n\nHänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut\nhänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.\n\n\"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun\ntäytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon\nmyöskin olla ankara.\"\n\nVanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia\nkasvoja hyvin tarkasti.\n\n\"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?\"\n\n\"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain,\naion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen\nulkokullaisuuden ja valheellisuuden.\"\n\n\"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo\nnähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina\nmuulloinkaan.\"\n\n\"Siitä vähät -- vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle\ntäytyy antautua kokonaan.\"\n\n\"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä\nhautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään,\nmutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset -- harhailevat ajatukset?\nValitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä -- hautautua\nikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran... te voitte\nsuudella minua, -- poika, minä olen kyllin vanha, se on varma... Aja\nJames, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?\"\n\nKun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori\nQuaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä\nherttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä\nja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista,\nmutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:\n\n\"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien\nsuosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja\nuskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku\non iskenyt pahan silmän teihin -- joku nainen, sanoo hän, ja siksi te\nolette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin\nkummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko\non voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä\nteitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä\nantaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän\njärjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki\nonnellisiksi.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\n_Martan Viinitarhassa_.\n\n_Kadonnut, varastettu tai karannut_ -- pappismies, tuntee nimen\nJohn Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on\nkaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään\nhiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi\nhäntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan\navuttomalle, viattomalle neitoselle, joka \"ei tiennyt yhtään mitään\",\nmillä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa\ntietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista\npalkintoa vastaan allekirjoittaneelle.\n\nMutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä\nte olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän\njälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa\nkuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa\nhirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti -- mieluimmin\npersoonallisesti.\n\nSallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä\nkohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen\nperästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra\nDrake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi\nRobertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa\nlinnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan\nja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen\nminussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että\njos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake\nolisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon\nsiirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän\nmyöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi\nhän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä\nkäskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja\njos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua,\non se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka\nkorkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti\nminulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja\nmiellyttäviksi.\n\nSiksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan\n(se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten\nollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla\nnyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli\nyhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon\nnuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku,\njoka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan\ntuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama _joku_\nkysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana,\nniin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja\non ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun,\nhäväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen\nviaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin\nhyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole\nmitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä\nantamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin\nominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin,\nmutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota\nominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni\nja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita\nankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa\nminä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa\nmaailmassa.\n\nGlory.\n\nKello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen\nportilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti\nkelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka\nportissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen\npalvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.\n\n\"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle\nteistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan... Kiitos, kyllä hän\nvoi hyvin, molemmat voivat hyvin -- varokaa päätänne, neiti.\"\n\nPolly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin\npunaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla\ntyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen,\njonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät\nja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille\nimelän hellästi.\n\n\"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!\"\n\nGlory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi,\nminkä hän ikänä oli nähnyt.\n\n\"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista.\nSellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti\nheti minun sydämeni, se hellanterttu.\"\n\n\"Tämä on rouva Jupe\", sanoi Polly. \"Hän ottaa lapsen hoitaakseen.\"\n\n\"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun\nparhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!\"\n\n\"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?\" sanoi Glory \"Miksikä en?\nMitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut\notaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen,\nvoimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä\nmaailmassa?\"\n\n\"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin\nvastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne.\" Glory kysyi vaimolta, oliko\nhän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.\n\n\"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä\nolen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole\nsaanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta\nminä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta\nminulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi.\"\n\nGlory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa,\nmutta vaimo vastasi epäilevästi:\n\n\"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen,\ntahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota\npikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä,\ntuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen.\"\n\nPolly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta,\nkunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen \"ystävänsä\" nimeä, sillä\nkahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin\nrouva Jupen hoitoon.\n\n\"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika\nheti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se\nriittää minulle varsin hyvin.\"\n\nHiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja\nvaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.\n\n\"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin\nsuuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin.\"\n\nOvella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle\nnimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota\nsairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin\nkauniille neidille jotakin tointa.\n\nPolly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua\nGlorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että\nGlory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka\nhän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi\nRobertin apua.\n\n\"Totta puhuen\", sanoi Polly, \"minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi\nRobertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja\nminä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten.\"\n\nGlory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi\ntakaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin\ntäynnä naisia.\n\n\"Täällä on kirje teille, hoitajatar\", sanoi ovenvartia, kun Glory\nsaapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: --\n\n_Rakas Glory!_ -- Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi\nBishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä\nkertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina,\nsiinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä\nikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt\nkirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.\n\nLontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja\nminusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat\nunelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin\ntyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki\njalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä\nhäpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni,\nsillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta\nkuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.\n\nMutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua\nkatkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta\nja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon\nmuotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä\ntuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi.\nMinä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja\najautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus,\nettä teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan\nkiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen\nhuvittelijan uhriksi -- lomahetkien leikkikaluksi vain.\n\nJa se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä\nhuoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti\npettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi\nsuhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos\nsitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen\nviimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.\n\nOlipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä,\nsillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä\nmuutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan\ntietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään\nkäsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on\nkasvatettu -- yksinäisen vanhan miehen seurassa -- Jumala olkoon hänen\nkanssaan -- joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja\nrakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni,\nsisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te\nolitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne,\nMeidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena\nminun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta\nnyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa\nviimeisessä hengenvedossaan.\n\nMinä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni -- yhden isälleni, pyytäen\nhäneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden\nsedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle,\nvanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka\nhän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun\nkäytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä,\nmutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen\nnähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella\nja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja\nvaroituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.\n\nVeljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja\nvastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta\nkovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni\niltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen\nsieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta -- niiltä päiviltä, jolloin\nolimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin\nturhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen\ntyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme\niloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.\n\nMutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on\nparhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni -- toivoni erota maailmasta\nja uhrata elämäni Jumalalle.\n\nJohn Storm.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko\ntullut ikäviä uutisia kotoa?\"\n\n\"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne,\novenvartia.\"\n\nHän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät\nhimmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän\najatteli: \"Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy\ntavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä\nmennyt.\"\n\nKello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni\nyläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa.\nVastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi\njohtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä\npitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän\npuristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen,\nasetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti\npois sairashuoneesta.\n\nOli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen\nkiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja\nvaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja\nsekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo\noli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki\nhän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita,\ntaluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti.\n\"Onko herra Storm kotona?\"\n\nMiespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat\nkädessä, vastasi hitaasti: \"Jos teillä on -- hm -- sairashuoneen\nasioita, neiti, niin herra -- herra Golightly voi teitä auttaa.\"\n\n\"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään.\"\n\n\"Muuttanut!\" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.\n\nGloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan\npolvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi?\nHänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.\n\nHänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle.\nKuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei\nmilloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.\n\nCityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan\nsuuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän\noli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin\nmarkkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet\naskeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän\nsaattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.\n\nHän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia\nvanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön\nliike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi\npieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria,\nkirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja\nuseita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri\noli rakennettu puiset penkit.\n\nGlorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi\ntullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että\nsitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä\nlaulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin\nkello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:\n\n    \"Päivät, hetket pakenee.\"\n\nLaulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen\n\"amen\". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun\nvarjossa koettaen tyyntyä.\n\nSilloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat\npuetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien\nnopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä\nrivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään\nkäveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka\nnäyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.\n\nGlory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.\n\n\"Se oli vain sykomoripuun rapinaa\", sanoi johtaja. Ja sitten he\nhävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui,\nja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:\n\n    \"Päivät, hetket pakenee\n    Kuolon portit aukenee.\"\n\nGloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli\ntullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä\nensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku\nelämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.\n\nKello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan\nsairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä\nodottamassa.\n\n\"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?\"\n\n\"Kielsitte\", sanoi Glory.\n\n\"Kuinka te siis uskalsitte mennä?\"\n\nGlory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen.\nSilloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä\nhuojutteli poispäin sanoen:\n\n\"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää\ntarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli.\"\n\nSilloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään,\npurskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän\nnauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä\nsaadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.\n\nEi kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä\nkuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana\naamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin\nsai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä\nyksinäisyyttään ja häpeäänsä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan\nheräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä.\nHän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa\npahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä\npulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone\nollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin\nkohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika\ntullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi\napu heti paikalla.\n\nKomeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn\nmielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle\nhänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle\ntakaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen\ntäytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta\nlopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja\nkuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja\naina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään,\nlohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja\nettä hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia\nhyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.\n\nMutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä,\nhakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli\nrikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn\nkyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.\n\nHypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja\nkirjoitti Drakelle.\n\n    '_Hyvä herra Drake!_ -- Koettakaa tavata minua tänä iltana.\n    Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen\n    vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani\n    loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan\n    liljakädelläin' teille.\n\n                                                  Glory.\n\n    J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello\n    kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie\n    Marlborough Houseen.'\n\nDrake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa,\njuotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut\nmukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä\nse oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen\nhuulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain\nja ajatteli: \"Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä.\"\n\nHän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa\nklubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan\nhän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa\nleikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu\noli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki,\njoka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen\nsikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen\nsaapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli\nkeveiden, nopeiden askelten lähestyvän.\n\nGlory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden\nkuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen\nkulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien\nsiirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus\njuostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä\njuuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran\nsillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.\n\nHänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja\nhänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän\noli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa\nkieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa\nja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn\nsillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin\nlammikon rantaa.\n\n\"Herra Storm on mennyt\", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Drake.\n\n\"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?\"\n\n\"Hän kirjoitti minulle eilen.\"\n\n\"Minustako hän kirjoitti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo.\"\n\n\"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen\nmiehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan\nelää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä... Kaiketi\nhän on neuvonut teitä karttamaan minua?\"\n\n\"Niin -- on.\"\n\n\"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika\nosoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen,\nkuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta\npuhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä\negoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta\nteidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory.\"\n\n\"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?\" sanoi Glory. \"Minä olen täällä --\neikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?\" Ja sitten hän\nlisäsi värisevin kuiskauksin: \"Minulla on vain puoli tuntia aikaa,\nportit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan,\nmitä kerroin teille kirjeessäni?\"\n\nDrake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi:\n\"Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?\" Glory kertoi hänelle kaikki\nkeskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake\nhuudahtaisi: \"Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?\" tai että\nhän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt\nkerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta\nDrake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken\naikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: \"Olen pahoillani -- olen kovin\npahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka.\"\n\nGloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.\n\n\"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui\njohtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen -- minä olisin\nhelposti voinut auttaa teitä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olisin mennyt päällikköni luo -- hän on monen sairashuoneen päämies\n-- sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei\nole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti\npaikalla. Mutta nyt -- nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja\ntaivas tiesi... Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory,\npäästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen.\"\n\nGlory oli ällistynyt. \"Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle\nennen\", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:\n\n\"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?\"\n\n\"Minä koetan miettiä.\"\n\nHe kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. \"Hän miettii sitä\",\najatteli Glory.\n\nDrake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.\n\n\"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?\"\n\n\"En\", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.\n\n\"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli\nteidän ystävänne -- teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin\notaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka --\"\n\n\"Mutta minä en voi --\"\n\n\"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää -- pyydän anteeksi --\nja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne --\"\n\n\"Ei, sitä en salli\", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet\nlujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.\n\n\"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä.\nSairaanhoito on hyvä toimi, Glory -- ja se on myöskin muodissa nyt. Se\non tosi naisen työtä ja --\"\n\n\"Niin hänkin sanoi.\"\n\n\"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies\nja suora ja --\"\n\n\"Mutta _te_ sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja,\nsoveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin... Mutta sama se.\nÄlkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio\nmilloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa.\"\n\nDrake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen\nsilmiinsä.\n\n\"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory\", sanoi Drake taputtaen taas hänen\nkättään.\n\nKuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he\nvalaistuja taloja puiston ympärillä. \"Katsokaa\", sanoi Glory heikosti\nnaurahtaen, \"eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään,\njohon minä kelpaisin?\"\n\n\"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö\", sanoi Drake.\n\nGloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. \"Ehkei hän muista\",\najatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli\nsanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?\n\n\"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen\neukon eteen?\"\n\nDrake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. \"Tyttöraukka! Hän\nei aavista, mitä hän nyt tekee\", ajatteli hän.\n\n\"Minä en välittäisi ihmisten puheista\", sanoi Glory, \"en edes\nkotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet,\nkuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin\nolevani oikealla paikalla -- tarkoitan sillä paikalla, joka minulle\nsopii.\"\n\nHänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan.\n\"Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa...\" ajatteli Drake.\n\nGlory alkoi itkeä. \"Hän ei _tahdo_ muistaa\", ajatteli hän. \"Se oli\nvain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon\nihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin\nkasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja\ntuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin...\"\n\n\"Glory -- älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole.\"\n\nGlory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja\nhänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.\n\n\"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut\nkääntyä\" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: \"Miksi\nette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa\nkulkuani niin monta kuukautta?\"\n\n\"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle --\nneiti Macquarrielle, muistattehan?\"\n\n\"Te olette mies\", sanoi Glory, \"ja minä arvelin, että ehkä...\"\nMutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin\näärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.\n\n\"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin\nhelposti auttaa teitä.\"\n\nMitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen\nheidän askeleitaan.\n\n\"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen\",\nvirkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen\nonnettomuuttaan.\n\nDrake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että\nGlory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.\n\n\"Rakas Glory\", sanoi hän kiihkeästi, \"älkää luulko, ettei se tuota\nminulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en\nsaa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo.\"\n\nGlory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.\n\n\"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo\npitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni\niäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä\", ajatteli Glory.\n\n\"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina\nkunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis --\nkalliimpi kuin mikään maailmassa.\"\n\nGloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet\nkuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.\n\nDrake puristi hänen kättään.\n\n\"Antakaa minun mennä\", änkytti hän.\n\n\"Ei vielä -- älkää menkö vielä!\"\n\n\"Antakaa minun mennä nyt heti!\"\n\n\"Hetkinen vain --\"\n\nMutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.\n\nDrake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen\nteki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja\nolla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa\nnapit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen\nmies miten tahansa samanlaisessa asemassa, _hän_ ainakin oli menetellyt\noikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan,\nettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista\nsyistä.\n\nSillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja\nhäpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta,\njäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.\n\n\"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen\", ajatteli tyttö, \"Olisin\nvoinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen.\"\n\nDrake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta\npuolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta.\nSehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka\nluonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!\n\n\"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!\" ajatteli Glory.\n\nJohn Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa\nkaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus\nnaisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan\nvoineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan\nala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.\n\n\"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!\"\n\nJa Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli\nhyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että\nDrake oli kunnon mies -- hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka\nei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut,\nmutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.\n\n\"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!\"\n\nHän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka\ntosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja\nja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti --\ntanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan\nmiehen pukuun.\n\n\"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!\"\n\nJohn Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja\nhänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo\niva oli hyvin, hyvin julmaa.\n\n\"No, sama se. Kaikki on parhaaksi\", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän\nolisi tämänkin kokemuksen perästä -- sitä vahvempi ja sitä puhtaampi\nmyöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.\n\nHän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi\npuoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä.\nPuoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen\npäällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory\njohtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar\nistui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen\nsylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä\nsen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.\n\n\"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo\ntodistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä\nolen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja\nhilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut\nliikaa.\"\n\nGlory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.\n\n\"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta.\"\n\n\"Oletteko saanut paikan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Minnekä siis aiotte mennä?\"\n\n\"En tiedä -- vielä.\"\n\n\"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?\"\n\n\"Noin kolmen kuukauden palkka.\"\n\n\"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan.\"\n\n\"Se on vallan tarpeeksi.\"\n\n\"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?\"\n\n\"Ei ketään -- ei minkäänlaisia.\"\n\n\"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?\"\n\n\"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen\nLontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta.\"\n\n\"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät\nheti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne\nja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja\nkumminkin... Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte\nsairashuoneesta?\"\n\n\"En ole -- en ole edes kertonut, että eroankaan.\"\n\n\"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne.\nRohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu\nhelposti perikatoon.\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille\", sanoi Glory aukaisten\noven mennäkseen pois.\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi hoitajatar.\n\nGlory ojentautui suoraksi ja vastasi:\n\n\"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko\nteitä.\"\n\nHänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti\nosoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.\n\n\"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää\nsitä noutamaan?\"\n\n\"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän\nkasvojanne.\"\n\n\"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä.\"\n\n\"Täällä onkin juuri kirje teille.\"\n\nSe oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia.\nGlory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi\ntyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän\noli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää\nkirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein\nolemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen,\nmutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin\nuteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton\nGlorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon\nvaaroista...\n\nKotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin\nystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat\nhetkisen yhdessä ovikäytävässä.\n\n\"Minnekä nyt aiotte mennä?\" kysyi tohtori.\n\n\"Jonnekin -- en minnekään -- kaikkialle, minne tuuli vie.\"\n\nAamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että\njulkiset rakennukset olivat liputetut.\n\n\"Mikä päivä nyt on?\" kysyi hän.\n\n\"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä.\"\n\nGlory nauroi iloisesti. \"Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington\nnaishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana\ntuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin\nLontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No\nniin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!\"\n\nHän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten\npäässä ja astui kadulle.\n\n\"Voi, millainen tyttö hän on!\" ajatteli tohtori. \"Ja miten hänelle käy\ntässä armottomassa Lontoossa.\"\n\nGlory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta,\nkun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien\nposkille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nHENGEN ELÄMÄ.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä \"Bishopsgaten\nisät\", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin\nkirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun\nhenkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät\nulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien\ntähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina,\ntotellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet.\nNoitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja\npiiskaavan itseään kurituspiiskoilla.\n\nNäistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut\naikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt\ntaistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse\najan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin\novien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman\nsähkövirtojen lähtökohtaan.\n\nSen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies,\njoka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan,\nvieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt\nniin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet\nhouruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa\nja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh,\nCambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi\nomistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan,\nkuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.\n\nKun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa\nkirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu\nopetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston,\ntullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja\nkunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä\nhallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen\nihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa\nja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään\nhänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet\nvalitsivat Lamplughin johtajakseen.\n\nIsä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään,\nniin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun\nhän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi\nBishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä\nolisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin\nhän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.\n\n\"Tervetuloa! Tervetuloa!\" sanoi hän. \"Minä tiesin teidän tulevan, minä\nolen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni:\n'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä\ntyydyttää, kerran hän luopuu siitä'.\"\n\nJohn oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen\nsijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti\nensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä\nvuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että\nhänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua\ntoimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden\nja kuuliaisuuden valat.\n\nVeljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin\nsydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten\npalatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän\napulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat\nmakasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi.\nPuheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina\naikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä\nkomeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua.\nPuuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta\nei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla\nkaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt\nsiellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka\nkuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia\nyksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun\nkattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: \"Herra, kuka\nsaa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä\nkukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää.\" Entinen ruokasali oli\nnyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja\nkorridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat\nnyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: \"Hiljaa käytävissä.\"\n\nTässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen\nyksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli\nkaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä,\nkymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli\noma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa\nhuoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin\npäivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat\nhurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät\nsiistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka\nmelkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat\ntoimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan\nsidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät\nsaarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus\nulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.\n\nMaallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John\nStorm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli\nluostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet\nkokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli\nyhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia,\ntuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä\nlattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin\nteoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli\nyksinkertainen kortti, johon oli painettu: \"On monta eunukkia, jotka\novat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden.\"\n\nVeljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos\njotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille,\njotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen\nsuuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja\nraivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan.\nHän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet\nkeskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat\nhyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen\nmielenkiintoiseksi.\n\nJohn Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä\nkoetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne\njoutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein\njokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa\nnäkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät\nsilmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja,\nhitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun,\nja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin\nvähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet\npoistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja\nkertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin.\nHeillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu\nkorkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä\nkukaan tupakoinut.\n\nIllalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli\nsuuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen\nmuistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti,\njossa seisoi: \"Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä,\njoita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki\nyhteistä.\" Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen\nkolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan\ntuoli.\n\nIllalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli\nlautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka\nistui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten\nmuutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten\nkuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello\ntaas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen\ntoimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta\nja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.\n\nTuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat\nkaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria,\nkolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit\nja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti\nrukoukset. _Miserere_, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin\npitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat \"Ave\nMaria\" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt\nja loppui sanoihin: \"Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja\nhyvän lopun.\" Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä\nrakennukseen.\n\nJohn Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli\nrukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan\njonkun äänen.\n\n\"Se on vain sykomorin rapinaa\", sanoi isä.\n\nJohn oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin\najan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena.\nPuoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot\nolivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.\n\nJohnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien\nhuoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea\nlyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina\nja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone,\nkalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava,\njossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.\n\n\"Tässä\", ajatteli John, \"on matkani pää. Tässä on elinkautinen\nlepopaikkani.\" Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää\nrauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä,\nmutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.\n\nTuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma,\ntäällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti\nmäärätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode\nja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja\nhuolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha\nja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle\nyksinäisyydessä.\n\nHän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: \"No, sehän on\njo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi\nkaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette\nanna anteeksi!\"\n\nJa maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma,\nhyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä -- ja vapaus\n-- ja rakkaus!\n\nTuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli\nsaman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni,\nmutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät\nsilmät näkyivät selvään pimeydessä.\n\n\"Ave Maria\", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan\nhän nukkui.\n\nSeuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi\nsiihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi:\n\"Benedicamus Domino!\"\n\nSe oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä\nettä \"se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija.\"\n\n\"Deo gratias\", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä.\nKello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen\nelämänsä veli Stormina.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet,\njoutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi.\nHänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se\noli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi\nhellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut\nsielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja\nvaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.\n\nOsittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien\nhuoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta.\nToinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin\novea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän\noli tunnettu nimellä veli Antero -- sillä maallikkoveljiä nimitettiin\naina ristimänimellä -- ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja,\njotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa\noman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon.\nHeti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän\nhääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan,\nkävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen\nparrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan\nkoskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä\nhänelle sanottiin.\n\nToinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut\nulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin,\nsillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet\ntuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen\nja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet\nkäytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei\nollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä.\nVihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä\naamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa\nsanoi hän:\n\n\"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset\nsilmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?\"\n\n\"On\", sanoi isä, \"mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena.\"\n\n\"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?\"\n\n\"Ei.\"\n\nNyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä\npuheli veli Paavalille.\n\nHäntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori,\nheikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat\ntuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä\nsyystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi\nennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että\nveli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan\nvallasta ja maailman viettelyksestä.\n\n\"Sekö on teidän kokemuksenne?\" sanoi John. \"Kun Herran palvelija tekee\nnuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?\"\n\n\"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän\non satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut,\nmutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle,\najattelee, hän vain tulevaa satamaa.\"\n\n\"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa\nystävilleen, joista hän on eronnut -- saahan Herran palvelija rukoilla\nheidän puolestaan?\"\n\n\"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä.\nVeljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi\nerityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki\nKristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan.\"\n\nLopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen\ntapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä\nvoisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.\n\nTuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John\nkoetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei\nkoskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja\nja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi\non taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat\nvieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John\njonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky\nesti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla\nkekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.\n\nVihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella\nolevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne\niltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä\nkiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä.\nTähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla\nalhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana\nkierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin\nkäärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää,\njoka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.\n\n\"Tuolla hän on\", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan\näänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin\npuhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan\nsuuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän\njotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.\n\n\"Herra häntä sääliköön!\" ajatteli John. \"Jos hän tietäisi, mitä on\ntapahtunut!\"\n\nMennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin\nmurtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa,\npalauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt\nGloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa\nystäviinsä oli tuhoa tuottava.\n\nGetsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen\nääressä ristin edessä. \"Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän\nkoettelemuksista.\" Siihen John liitti vielä anomuksen: \"Siunaa ja\nvarjele häntä, missä ikinä hän lieneekään.\"\n\nHän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää\nennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa.\nNiihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että\nhän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen\nmaailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että\njotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike\noli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä\nja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine\nlippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli -- lordi majorin\npäivä, marraskuun 9:s päivä -- ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli\nvarmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti\nmaailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.\n\nTämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn\nalainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei\nvoinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat\nsoittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja\ntuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä,\nkädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo\ntulvivat tungokset -- miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka\nparvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory,\nhuulet hymyillen ja silmät säkenöiden.\n\nYö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas\njumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan\nriviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen\nristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut\nmaallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset\nveljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John\nStorm.\n\nAlttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli\nomituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja\nkuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille.\nSiihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta\nnyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.\n\nIsä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan.\nHän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla\nsolmiessaan nuoran: \"Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen\npuhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja\npalvella meidän Herraamme Jeesusta.\"\n\nSillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena\nsiitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin \"Gloria\nPatri\" ja sitten hymnin, joka alkoi:\n\n    \"Hyvästi surun laakso\n    Ja melske rauhaton!\n    Sun hylkään astuaksein\n    Nyt taivaan ilohon.\"\n\nVeli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John\npoistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli\nhyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät\nmaallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä\ntukeneet.\n\nSamat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut\nluettiin. \"De Profundis\" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, \"Ecce\nquam bonum\" messuttiin ja vihdoin laulettiin:\n\n    \"Kuolemallaan kuolon kaasi,\n    Poistettu on haudan paasi.\"\n\nJohn Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko\nmaailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.\n\nKun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta\npuettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma\noli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla\nalhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan\ntuhansin kurkuin.\n\nJoku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui\nhermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.\n\n\"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika\njo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että\nolette täällä.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.\n\n\"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön\njälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa -- hoitajattarien\ntanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin\notaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti -- sairaalassa, tarkoitan\n--\"\n\nJohn hapuili ovensa pihtipieliä.\n\n\"Kaikki rakastivat teitä -- sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka\nhe mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän\nlähtiessänne -- kaikki onnellisia ja... eikö niin?\"\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi John portaitten päässä.\n\nOli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella\näänellä:\n\n\"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On\nväärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me\nolemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi\n-- ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle\njotain... Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja\nkärsiä rangaistukseni.\"\n\nJohn meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.\n\n\"Jumala häntä auttakoon!\" ajatteli hän. \"Ja minua myöskin! Jumala meitä\nmolempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota\nsalaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?\"\n\nJohn istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli\nsäälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään\nsäälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin\njättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne\ntuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa?\nJa tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se\noikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?\n\nTuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja\nturhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa,\nsuojaavaa kättä -- mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli\nnyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt\nmahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut,\noli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous\noli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua.\nJohn laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus\njohti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja\nDrakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja\ntullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen\notsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän\nkoetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut\njyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita\nvastaan.\n\nLausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn\npuolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta\nsitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen\nrukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän\nuneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti\npäätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen\nhän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin\ntapahtunut.\n\n\"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali --\nminä en ole sidottu koko elämäni ajaksi\", sanoi hän itsekseen, ja\nsitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.\n\nHäntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo\nikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n_5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C_\n\nMarraskuun 9 p. 18--.\n\nJaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti\nilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa --\ntätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut\nsääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada\nviikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi\nkuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä\najassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä \"saarellani\" ja eräs hyvä\nnaistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen... niin mitä\ntehdä?\n\nKoska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin\nolen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin\npikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää.\nMinä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin\npitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma\nnäytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu,\njolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin\nsairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi\nBirdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin\nkatolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt\noli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä.\nKun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset\ntulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja\npuutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.\n\nTiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran\nvuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen\njuhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen,\nsoittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi\nja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi\nmajoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee\nvarsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin\nensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut\nitkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin\nunohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas\nisoja poikanulikoita.\n\nVoi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli\nripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia\nkirjoituksia kuten: \"Sopu voimia antaa\" ja \"Herra suojaa kuningatarta\"\nja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan\nlauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit\nkulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi\nhämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta\nihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin\nsamannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen\naallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku,\njonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment.\nmuist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä -- se oli kerrassaan\nihmeellistä!\n\nJa ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat\npoliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu\nkuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa\nkaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi.\nNuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli\nhiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti\nvierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti\nvartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.\n\nEntäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille!\nSiellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita\nTowerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja\nbalettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka\n\"vapautta\" ja \"kauppaa.\" Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen\nja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit\nkeltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota\nherätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan\nseipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi\npitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka\noli viety ulos tuuletettavaksi.\n\nJa entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia\nettä huiluja, ja kaikki soittivat \"Washingtonin soturia\", mutta ei\nkahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien\nsoitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi,\nja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin\nsyntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että\nkun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta\nkuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset -- hän ei olisi\nkumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi\ntarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.\n\nKesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen\nmentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut\nyllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä\nhiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin\npois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani,\nsillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni.\nKaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen,\nja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä,\njoutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä\nkuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella\nuneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi\nmajorista.\n\nJonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla\nollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron.\nMinä sanoin itselleni: \"Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin\nyhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa,\nkomeassa Lontoossa -- otaksu vain -- ettei sinulla ole kotia eikä\nystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu,\nja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä\ntekisit ensiksi, kultaseni?\" Minä vastasin arvelematta: \"Ensiksi\nhankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä\nnäyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi\nsaada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen.\"\n\nTiedän, että isoisä sanoo nyt: \"Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän\nkumminkaan liene tuommoista koettanut?\" Koetin, aivan totta -- muutoin\nlystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä.\nMuistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona\nhuolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja\nkermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen\nkulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin,\nminä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa\ntaskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.\n\nSe oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska,\nettä minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin\ntäytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick\nWhittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi\nminulle: \"Katsokaa, minne menette!\" ja olin vähällä joutua toiseen\nmaailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin\nvaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja\nkasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän\nriitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa\nsilmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi,\njoka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei\nhuomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli\nsillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista\nhuomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.\n\nOi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia\nnais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä.\nEnsimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa\nkahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja\nlämmityksestä. \"Kuukausittainko?\" sanoin minä. \"Niin, jos tahdotte\nottaa ne kuukausikaupalla, sama se!\" sanoi hän. \"Kaksi guineaako\nkuukaudessa?\" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä\nriensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.\n\nSitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä\nparlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon\nilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli\nsopiva -- täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen\nshillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. \"Minä otan sen\", sanoin\nkomeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani\nminut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi\nminulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa,\nsillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita\nsairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta\nhei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria\nneitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä\ntaas.\n\nMinä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain\npilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia\ntyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani.\nKolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa\nkerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään,\nalkoi tutkintoni uudestaan. \"Onko virkaa neidillä?\" \"Mikä toimi?\"\n\"Teatterissako?\" -- \"Niin -- nii-in, -- teatterissa minä...\" \"Minä en\nota luokseni ketään teatterilaisia.\"\n\nOi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua.\nMutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi\nlähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven \"Tyttökoti\". \"Onkohan tuo\njokin armeliaisuuslaitos?\" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt.\nMinä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää.\n\"Johtajatartako tarkoitatte, neiti?\" \"No, olkoonpa sitten johtajatar\",\nsanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym -- ei, ei hymyillen, sillä\nhän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä\nluulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä\nkysymyksillä. \"Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se _on_\ntodellakin julma, eikö niin?\" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten\ntuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä,\nettä minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän\nnäytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin,\nettä enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei\nhän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi\nseinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut\nennen huomannut: \"Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka\ntahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä.\"\n\nNyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa\nminä \"teatterilaisena\" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa\nen ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa\nsanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli\nmusta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis\nminä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta\nnaissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä\nläksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka\neteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret\nrakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi\nja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.\n\nMinä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut\nPiccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti\nminun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä\nnyt olin usvan keskellä!\n\nOi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on\nsavua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se\nsammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin\ntiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä\nmaapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo\non kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit\nryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat\ntulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä\nsamassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat\nja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui\nmainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää\nminua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin\nhenkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi\nminua sanoen: \"Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt\ntässä kuhnailla!\"\n\nMinä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä\npaikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki\nja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo\n\"joku henkilö\", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut\noikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen\nmeni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo\nsiunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden\nenkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.\n\nArmelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle\nparissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin\nmuodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen\ntoimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö,\njonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun\nneiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja\nraittiina ja tyytyväisenä elämääni.\n\nHyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin\nkaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa.\nMutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta -- jos\ntodellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että\nminulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva\nJupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja\nmaailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille\nraukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm\noli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla\nhyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee\nheille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien\nvalossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus\nkaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten...\n\nMutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en\naiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä\nruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille,\ntuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin\nolisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua\npeloittaisi -- ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni\nminä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja\nennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän\nlupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla\nvirkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole\noikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja\nsiis -- vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana,\nniin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen\nkaikissa asioissa... Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme\nniitä viikossa voi tapahtua!\n\nTerveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo\nrakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin\nlastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan\nja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä\npaljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen\nleikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän\nsuurta suudelmaa teille kaikille.\n\nGlory.\n\nJ.K. -- Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon\najateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin --\ntiedonanto estetty -- sähkölangat \"myrskyn\" rikkomat j.n.e. Vakavasti\npuhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä\non aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta.\nTietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen\nmies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen\nrouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja\nvasemmalla, kanonikkoja edessään -- mutta huhu kertoo, että John itse\noli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen\njuuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut\nja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä\npakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää\nelämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi\nminä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta\nja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut\näitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan\ntulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä\ninhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena\nlukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi\nminuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John\nStorm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä\nmatkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. _Bunyan_, Kristityn Vaellus.\nSuoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan\nepäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia\npikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka\nhänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä\nhyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia\nmatkallaan.\n\nMutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla\nkainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään,\nja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni\nitseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun\najavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois\nkyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta.\nSen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä,\nja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin\nkorkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää,\njoka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin\nsopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide\nsiitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta\nminä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että\nhuoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta\npuhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja\nminua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita\njuuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta\nminä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut\nkärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos\nhän olisi kysynyt _minun_ mieltäni, niin... Mutta mitäpä siitä! Naakkaa\nei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu\nkellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että\nhän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTalo, jonne Glory oli paennut sumusta, oli pieni, likainen tupakkapuoti\nkapean kadun varrella Holbornin ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä.\nPuodin hoitajana oli sama lasten kasvattaja, jonka Glory oli tavannut\nPolly Loven luona. Tytön mieleen oli johtunut eukon osoite ainoana\npakopaikkana tuona masentavien pettymyksien päivänä, tuona kauhun\nyönä. Rouva Jupen mies, West Endissä työskentelevä viinuri, oli\nyksinkertainen, avuton olento ja hyvin ihastunut vaimoonsa, joka petti\nhäntä aika tavalla eikä ollenkaan ilmoittanut hänelle liikkeensä\npimeitä puolia. Heidän tyttärensä, jolla perheen kesken oli nimenä\n\"Booboo\", oli hiljainen, viisassilmäinen, pehmeäposkinen lapsi, jota\noli kasvatettu auttamaan kauppapuodissa ja pettämään kansakoulujen\ntarkastajaa.\n\nTullessaan ensimmäisenä aamuna alakerrassa olevaan ahtaaseen, likaiseen\nvierashuoneeseen katseli Glory ympärilleen aivan kuin hakien jotain,\nmitä hän ei nähnyt. Silloin rouva Jupe, joka juuri oli aamiaisella\nmiehensä kanssa, avasi pienet vilkkuvat silmänsä sanoen:\n\n\"Kyllä tiedän mitä te haette -- lasta tietysti\".\n\n\"Missä se on?\" sanoi Glory.\n\n\"Mennyt, kultaseni.\"\n\n\"Ettehän tarkoittane --\"\n\n\"Ei, ei se ole kuollut, mutta minun täytyi antaa pois se pikku raukka.\"\n\n\"Jaa, näettekös neiti\", sanoi herra Jupe suu täynnä ruokaa, \"minun\nrouvani ei voinut hoitaa lasta ja puotia yhtaikaa. Siis oli selvää,\nettä --\"\n\n\"Oikein minun sydämeni murtuu, kun ajattelen sitä. Se oli niin sievä ja\nherttainen raukka --\"\n\n\"Tietääkö äiti siitä?\" sanoi Glory.\n\n\"Ei se ollut tarpeellista, kultaseni. Minä tunnen niin hyvin sen\nihmisen, jonka huostaan jätin lapsen, ja minä olen tosiaankin niin\nkiitollinen --\"\n\n\"Se oli välttämätöntä, neiti -- puoti rasittaa rouvan voimia liian\npaljon nytkin --\"\n\n\"Enhän minä siitä piittaisi ollenkaan, jos olisin yhtä terve kuin\nennen, silloin kun Booboo oli pieni.\"\n\n\"Mutta se ei ole sama enää, ei se ole, ja rouva on usein sanonut,\nkuinka mielellään hän ottaisi nuoren neidin auttamaan puodissa --\"\n\n\"Kauniilla neidillä olisi hyvä tulevaisuus semmoisessa paikassa,\nkultaseni.\"\n\n\"Tietysti, tietysti, ja kun minä näin tämän nuoren neidin astuvan\nsisään ovesta, ajattelin heti, että tuossa se on se oikea.\"\n\n\"Niin minäkin. Minä tunsin neidin heti ensi silmänräpäyksessä, ja jos\nvain neiti todellakin tahtoo jättää sairashuoneen ja aloittaa uuden\nuran, kuten eilen sanoitte --\"\n\nGlory keskeytti heidän puheensa. He olivat kokonaan erehtyneet. Hän\noli tullut heidän luokseen vain vuokralaisena, mutta ellei heille\nsoveltunut häntä pitää --\n\n\"Kyllä, kyllä meille soveltuu, kultaseni, ja ellei teitä miellytä koko\npuotihomma, niin onhan tässä Booboo, joka tarvitsisi opetusta --\"\n\n\"Mutta minä voin maksaa puolestani\", sanoi Glory, \"ja sitten hänen\ntäytyi kertoa hiukan tuumistaan. Hän aikoi ruveta laulajattareksi, ehkä\nnäyttelijättäreksi, eikä hän luultavasti tulisi kauan olemaan heidän\nvuokralaisenaan, sillä niin pian kuin hän vain saisi paikan --\"\n\n\"Aivan kuten itse tahdotte, kultaseni. Olkaa kuin kotonanne. Mutta\nälkää kiirehtikö sitä paikan ottoa. Hyviä paikkoja ei niinkään noukita\ntien vieriltä näihin aikoihin. Sovittiin kuin sovittiinkin, että\nGlory asuisi tupakkakauppiaan luona, ja herra Jupe lupasi tuoda hänen\nkirstunsa sairashuoneesta samana iltana tullessaan kotiin työstään.\nHänen piti maksaa kymmenen shillingiä viikossa täysihoidosta, joten\nhänen rahansa kestäisivät neljä tai viisi viikkoa ja vielä jäisi vähän\nylikin. Mutta johan minä aikoja sitä ennen saan ansiotyötä\", ajatteli\nGlory ja hänestä tuntui kuin hänen varansa olisivat loppumattomat. Hän\nrupesi heti hommaan, vaikkei hän ollenkaan ymmärtänyt koko puuhasta\nmuuta kuin että ensin piti hakea jokin paikanvälitystoimisto. Rouva\nJupe muisti tietävänsä yhden tuommoisen toimiston.\n\n\"Se on pienellä kadulla, joka eroaa Waterloo Roadista\", sanoi hän, \"ja\nikkunassa on nimi Josephs.\"\n\nGlory löysi herra Josephsin käärittynä nahkaturkkiin ja oopperahattu\npäässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä valokuvia alastomista tai\npuolialastomista henkilöistä, ja niitten välissä riippui kimpuittain\nteatteri-ohjelmia aivan kuin arkkiveisuja virsikauppiaan pöydällä.\n\n\"Mikä teidän erikoisalanne on?\"\n\nGlory vastasi hermostuneesti ja epävarmasti.\n\n\"Mitä te siis osaatte tehdä?\"\n\nHän osasi laulaa, lausua ja matkia ihmisiä.\n\nMies kohotti olkapäitään. \"Minun taksani on kaksi guineaa heti ja\nkymmenen prosenttia palkasta.\"\n\nGlory nousi mennäkseen. \"Se on mahdotonta. Minä en voi --\"\n\n\"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?\"\n\n\"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?\"\n\n\"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä\nhyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille\nensimmäisen paikan, minkä saan.\"\n\nEpäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi\nosoitteensa.\n\n\"Heli-veli-vei\", sanoi välitysmies.\n\nGlory oli kadulla. \"Kahden viikon vuokra meni\", ajatteli hän\npalatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin\ntyytyväiseltä.\n\n\"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita\nkadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka\nvoivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua.\"\n\nKolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko,\neikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan\nhänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja\nvarieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain\nodottaisi --\n\nHän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia,\nja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän\nei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä.\nSen hän teki mainiosti -- matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja\nolkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.\n\nRouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui\nsitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen\nviikon lopulla eukko sanoi: \"Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän\nrahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä.\"\n\nSitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi\nolla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen\nterveytensä oli niin heikko -- aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa\ntäytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.\n\n\"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos\nsemmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse --\"\n\nGlorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi\nhänen täytyi suostua.\n\nTuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n\nja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja\nheidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt\nkauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli\nilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa\nvilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.\n\n\"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän\noikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista\nkuukaudessa.\"\n\nGlorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä,\nheidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä,\nheidän mielittelynsä -- kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön\nmasentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista\nhuvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin\nsanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle\ntuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia\nheitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis\njoka tapauksessa hyötyä liikkeelle.\n\nMutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen\najatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi\nsairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä\noli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli\nAnna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta.\nHeidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka\nGlory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman\npalkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? -- Toinen kirje oli isoisältä:\n\n\"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon\nvaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti\najatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa\ntuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo\nvain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan\nmustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis\nAnna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää\nkuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se\nkumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen\nsitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä.\nVanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa\nminut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle\ntavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että\nhän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta\nitsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla\nei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että\nhän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu,\npuitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen\nuunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet\novat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa.\"\n\nKirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä\nmatalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:\n\n\"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt\nsairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä,\nmutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka\nGlenfabassa -- muistathan sen -- sen, joka oli vangittu ja veti\nperässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun\ntäytyi leikata nuora poikki -- minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei\npidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen\nkuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on\ntyötä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä\naamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta\nhänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin\nkukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä\ntuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla\non aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa\nminun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut\nhameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa,\naion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun\nhuomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei\ntyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa\nmahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät\navioliittoa ja tyhjät arvat -- oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että\nminulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista.\nElämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka,\nettä minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon\nsieltä, ja olisinpa minä mies... Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät\nystävät!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nJohn Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa,\nnimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta\nei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli\nsiellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain\nsiitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät\nketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin\nharvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä\nse nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa\nöisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko\nluostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse\nperkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.\n\nNähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa\nja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden\nlähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen\nsuippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun\ntutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen\nsen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita\nikipäiviksi.\n\nMuutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa\npihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa\nkajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä.\nMunkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä\nlakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat\npaljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John\nStormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta\nmitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen,\nja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä.\nHän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli\nvaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta.\nKuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen\nollut huomannut, että se oli niin mukava.\n\n\"Te ette näytä oikein terveeltä nyt\", sanoi John.\n\n\"En ole aivan terve\", vastasi veli Paavali.\n\n\"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille.\"\n\n\"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta\nja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa\nsuhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja\ntyöskennellessänikin --\"\n\nHän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.\n\n\"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle\nsilloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan.\nTaikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä _ette_ sanonut. Oli\nväärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos\nte vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain\nvoinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa,\nniin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä nyt\", sanoi John.\n\n\"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin --\"\n\n\"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän\ntäytyy sallia minun kertoa siitä isälle.\"\n\n\"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse\nymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä\n--\"\n\nJohn huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. \"Hyvästi,\nveli Paavali.\" Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa,\nja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.\n\nJohn oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.\n\n\"Hirveätä!\" ajatteli hän. \"Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa\nhenkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku\nPolly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja\nrakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi.\"\n\nMuutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa\nlunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan\nvalkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki\nitämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat,\nnauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli\nraskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio\nkädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja\nkuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.\n\n\"Tuota ette mitenkään saa tehdä\", sanoi John. \"Tuommoinen työnteko ei\nenää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän\nvarmaan --\"\n\n\"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te\ntietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle -- kuinka se haihduttaa\najatuksia ja viilentää --\"\n\n\"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä\nvielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta.\"\n\n\"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus\nnukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän\nkerran ilmoittaa minulle jotain.\"\n\n\"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali.\"\n\n\"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin\npäiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi\nkantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi --\"\n\nHän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien\ntulevia synkkiä päiviä.\n\n\"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?\"\n\n\"Tarkoitatteko --\"?\n\n\"Ketään sukulaista -- sisarta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle.\"\n\n\"Älkää kysykö, veli Paavali.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä --\"\n\nMaallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti\nnosti sen ylös sanoen:\n\n\"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy\nteiltä.\"\n\nKello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. \"Jos tuo tyttö vain\nansaitsisi sen\", ajatteli hän. \"Jos hän olisi semmoinen, että miehen\nmaksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet.\"\n\nIllallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa\nja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti\nnaapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota\nsalaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni\nkäytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle\nannettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin.\n\"Se ei ole jaloa\", ajatteli hän, \"se ei ole ystävällistä, se ei ole\ninhimillistä\", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan\nsamoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa\nkummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.\n\nKeskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että\nvalo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä\nhänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin\nseisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat\npunaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.\n\n\"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin\", sanoi hän,\n\"mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä\nkidutuksessa. Jotain on tapahtunut -- minä näen sen selvään, mutta minä\nen aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi\nkestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme,\nettä tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei, ei hän ole kuollut\", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja\nsitten seurasi kamala äänettömyys.\n\n\"Ei kuollut?\" sanoi Paavali. \"Jospa Herra soisi, että hän olisi\nkuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!\"\n\nJohnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta\ntehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin\nhuulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois,\npusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.\n\n\"Minä sen kyllä arvasin\", sanoi hän. \"Toinen sisar meni samaa tietä,\nja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi\näitiraukkaani! Äitiraukkaani!\"\n\nKahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. \"Hän kärsii\nkaiketi nyt rangaistustaan\", ajatteli hän.\n\nSillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen\nkello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei\nsilloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä\neteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä.\nHän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.\n\n\"Olen pahoillani, että kerroin sen teille\", sanoi John.\n\nVeli Paavalin pää vaipui alas.\n\n\"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on\nminun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle.\"\n\nAamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui\nhuonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut\nkirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.\n\n\"Isä\", sanoi John, \"minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja\nminun tulee siis kärsiä rangaistus.\" Sitten hän kertoi, kuinka hän\noli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan\nulkomaailmaan.\n\nIsä kuunteli hyvin vakavasti. \"Poikani\", sanoi hän, \"sinun kiusauksesi\non todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo\npyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin\nhäiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja\nhuolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla\naseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin\nrikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja\npäivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä\nvartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan.\"\n\nVeli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi\nsinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi,\nja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa\nulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen\njälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: \"Jumalalle olkoon kunnia\", ja\nsitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen,\nkuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä.\nSiellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä\nkomerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja\nsen ovella oli kirjoitus: \"Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa.\"\nHänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus\nhänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä\nkoira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSe ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla\nveli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan\nnaapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton\npoistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan\nmainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä\npois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli\nkiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.\n\nToiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti\nkaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä\nmennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa\nHänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: \"Herra, siunaa\nkaikkia naisia ja nuoria lapsia!\"\n\nNyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa\novesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä\njoulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin\nhe näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen\nhellyyden?\n\nJoskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja\nkuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan\nyhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän\nkatseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven\nkaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen\nenempää ulkomaailmasta.\n\nVihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois\nlunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui\nkuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli\nPaavalin sijasta.\n\n\"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo\", sanoi John.\n\n\"Mutta isä --\"\n\n\"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte\nitsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua.\"\n\n\"Olenko minä todellakin kuoleman oma?\" sanoi veli Paavali hoiperrellen\npois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.\n\nJohn katseli hänen jälkeensä ajatellen: \"Mitä minä tekisin tuona\nmiehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni\ntäällä kuin ruuvipenkissä?\"\n\nHäntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon\najatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen\ntäytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama\nkuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi\nperikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän -- jos Glory\njoutuisi turmioon -- silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen\nepätoivoonsa verraten.\n\nVeli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille\nhänen viereensä sanoen:\n\n\"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?\"\n\n\"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?\"\n\n\"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi?\"\n\n\"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä\njatkamasta häpeällistä elämäänsä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\nHurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: \"Aivan varma.\"\n\nJohn oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.\n\n\"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi\", sanoi veli\nPaavali.\n\n\"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla\", sanoi John.\n\n\"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun\nsijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon --\"\n\n\"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi veli Paavali.\n\n\"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan.\"\n\n\"Niin, minä _teen_ sen\", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen\npäin.\n\nHän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. \"En voi\",\nsanoi hän. \"Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa\nhäntä silmiin ja pyytää.\"\n\n\"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne\", sanoi John.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon!\" sanoi Paavali.\n\nJohn astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.\n\n\"Mutta ellei hän suostu --\"\n\n\"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!\"\n\nOli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.\n\n\"Tule sisään, poikani\", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. \"Tämä kirja\nsinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen\nelämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä\näärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden.\"\n\n\"Isä\", sanoi John, \"eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko\nmaailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä\npaikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt\non. Anna veljen mennä häntä etsimään.\"\n\n\"Kuka se on, poikani?\"\n\n\"Veli Paavali -- sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla\najattelematta häntä alati.\"\n\n\"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin\nvannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä\nkoettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat\ntehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin.\"\n\n\"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä\nhakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa\ntuhat kertaa hartaammin.\"\n\n\"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien\nmuodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin\navulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle.\"\n\n\"Se on siis mahdotonta?\"\n\n\"Aivan mahdotonta.\"\n\nJohnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella\nkatsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki\nvastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.\n\nKello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän\ntullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa,\ntarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:\n\n\"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!\"\n\nIsän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön.\n\"Ihmisenä minun tulisi sääliä\", sanoi hän, \"ja teidän kaikkien isänä\nminun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en _minä_ kielläkään sinua\n-- vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä.\"\n\nSilloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat\nhänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat\nvaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui\nselälleen pyörtyen.\n\nIsä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat\nhiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen\nsyliinsä:\n\n\"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään.\"\n\nJa kääntyen munkkeihin lisäsi hän: \"Minä pyydän teitä rukoilemaan\nveliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan.\nTaistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on\nhänet vallannut.\"\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa,\njonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien\nitsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja\nsielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus\nJumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt\nkaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi\nkovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo\nkurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt\nvalansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta.\nLuonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa\nluonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti\nniitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla\nole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen\nsiis ei kuuntelisi veren ääntä?\n\nVeli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät\ntakaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.\n\n\"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani\", sanoi hän.\n\n\"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne\", sanoi John.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä. Kuunnelkaa!\"\n\nJa sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät\nmitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet\nvanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat\nyhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.\n\n\"Isä sulkee itse ulko-oven\", sanoi John. \"Missä hän pitää avainta?\"\n\n\"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella\", sanoi veli Paavali.\n\n\"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?\"\n\n\"Veli Antero.\"\n\n\"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle\", sanoi John.\n\n\"Mutta entäs koira?\" sanoi Paavali. \"Se on aina pihalla öisin ja\nhaukkuu kuullessaan askeleita.\"\n\n\"Ei minun askeleitani\", sanoi John.\n\n\"Minä menen\", sanoi Paavali.\n\n\"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne\non. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät\nsisarenne luo.\"\n\nMolemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.\n\n\"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin\nrangaistukseni\", sanoi Paavali.\n\n\"Minä myös\", sanoi John.\n\nAurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten\noksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja\nveljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään\nveli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.\n\n\"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!\" sanoi isä. \"Mutta\nsinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua\nvaltaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea\nhelminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti.\"\n\nKääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: \"Ja sinun tulee olla kuin\nvanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä,\nmutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme\ntiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNeljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle,\nmeni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen,\nhämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat\nja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti,\nmutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen\nkuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin\nhänet huutamalla: \"Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä,\ntyttöseni!\" Hän siirtyi taakse odottamaan.\n\nYksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot\niloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat\ntervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti\njuttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta\ntai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. \"Sinä olet mätkinyt\npunamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni\", sanoi yksi\ntytöistä.\n\n\"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta.\"\n-- \"Tällä ei pitkälle potkita\", sanoi eräs miehistä kilistellen\nmuutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen\nkanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi\nkoristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta\nja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien\nrivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli\ntusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä \"kunnon\nteatteripapaksi\" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti,\npariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli\nshillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: \"so, so pojat\" ja häätäen\nheitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät\nkuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen:\n\"Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!\" Kaikki nauroivat\nymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: \"Mitä nyt seuraa, teatteripappa?\"\n\"Nyt seuraa matka 'köyhälään!'\" sanoi toinen, ja joukko odottajia\nsiirtyi kapakkaan.\n\nSamanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi\nGloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti\nkoristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi\nuudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: \"Kuka se on\ntuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?\" Hetken\nkuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.\n\n\"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla\", sanoi hän\ntyöntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella\npunaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä\nriippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli\ntäynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.\n\nGlory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset\nsekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus\nnaurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä\ntakaisin sanoen: \"No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?\"\n\nHän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja\nhän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.\n\nGlory nousi heti paikalla. \"Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään\npaikkaa minulle\", sanoi hän.\n\n\"Istukaa, lintuseni.\"\n\n\"Ei, kiitos.\"\n\n\"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy\nodottaa --\"\n\n\"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän\nlupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes\ntilaisuuden esiintyä kerran.\"\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää\nteidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä\nteillä ei ole.\"\n\n\"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi\ntoimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä\nitse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin\nteatterin johtajalle -- armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!\"\n\nJuutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: \"Hyvä on.\nKoska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla\nsanon hyvästi teille.\"\n\nMies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen\nhuolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi\nsen sitten Glorylle sanoen: \"Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää\ntulla takaisin.\"\n\nAstuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu\nerään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle.\nPortaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli\nlähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin,\nmutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja\nkiirehti Temple-asemalle.\n\nTeatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän\nsieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen,\nkatsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen\nystävällisellä äänellä: \"Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?\"\n\n\"En\", sanoi Glory.\n\n\"Niin, tietysti ette -- katsokaa\", ja hän ojensi kirjeen Glorylle\nluettavaksi. Siinä oli:\n\n    \"_Hyvä_ -- -- Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta\n    paikkaa. Hän ei ole -- -- arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne\n    ja teitä kiittää\n\n                                               Josephs.\"\n\nGlory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti\nhermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.\nTeatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä\nystävällisesti olalle.\n\n\"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on\nerehtynyt. Kertokaa minulle kaikki.\"\n\nGlory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta.\n\"Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt\", sanoi hän, \"mutta\nsalin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos\ntahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen --\"\n\nSe oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen,\nmutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin\nilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista\nshillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi\nvoisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen\nmyssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina,\nmyssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.\n\nSunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin\nAnna-tädille:\n\n\"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse\nteollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu\ntulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties\ntätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen\nilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. -- Lunta, lunta, lunta!\nLunta tupruaa joka päivä.\"\n\nMaanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa\nhänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita,\nja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen\ntunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen,\nkauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen\npalasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin.\nHän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien\niltalehteä sähkövalossa.\n\nTämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin\nverhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua\ntiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä\npuodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones --\nhäntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal\nGreenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista.\nCharlie oli hänen nuori ystävänsä.\n\nNäytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä\nnuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon\nsoitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen\nkäytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli\nmitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät\npuuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.\n\n\"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun\", sanoi\nAggie.\n\n\"Niinkö arvelet?\" sanoi Glory.\n\n\"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan\nklubeissa.\"\n\n\"Missä klubeissa?\"\n\n\"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja\nkohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi.\"\n\nNäytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory\noli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi,\njolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin\nkanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä\nmaanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista\nklubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.\n\n\"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin\ntaitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa,\npuhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista.\"\n\nKun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien\nolkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.\n\nToisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen\nhuumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku\ntoinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli\nsyrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä,\nja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin\naloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten,\nkun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle...\n\nNyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli\nhuomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista\noli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi\nmusiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen.\nTulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö\noli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi\nhäämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle\npiletin kuiskaten sulavalla äänellä:\n\n\"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan.\"\n\nGloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon\nsammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen -- siinä\nkerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon\nkatkeruutta ja häpeää elämässä.\n\nSe liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä.\nHäntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei\nnäyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut\nvaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan.\nSitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan\nniihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä\nmuisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: \"Oi\nJumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!\"\n\nYhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi\npimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän\nseisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja\nsitten hän kuiskasi:\n\n\"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?\"\n\nSe oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:\n\n\"Antoi tämän tässä -- ohjelma, olkaa hyvä.\"\n\nDrake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta\npistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.\n\nGlory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti\npois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.\n\nMutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille\nDraken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän,\npujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle.\nJoka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan).\nElämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän\nei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei\nkumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.\n\nJoulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli,\nmitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla,\njoita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen\ntäynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista\nnäkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan -- hän ei voinut olla\nnauramatta.\n\nJouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä.\nPäivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä\nlupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli\npostinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja\nja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän\nkirjoitti:\n\n\"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme\nsiihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen\nsinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa\npostisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin\npikkuinen rahasumma.\"\n\nLopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: \"Näetkö milloinkaan\nkuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?\"\n\nHän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun\nhän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä\nistumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein\ntyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin\nkaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut\nhäntä puhuvaksi rummuksi.\n\nGlory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä\nWhitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne\nBishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan\nluostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten\nkirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen,\nmutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten\nkautta takaisin.\n\nEnglannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa.\nPaitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu\nhattu päässä.\n\n\"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin\ntanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä\non maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua,\njoten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon\npukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten?\nHauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran\nviikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät\nminusta --\"\n\nKun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui,\nkirjoitti hän kotiin:\n\n'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.\n\nTodistus: minä.\n\nMinä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on\ntuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle,\nellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa\nja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en\ntahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä.\nSanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan.\nToissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää\nkauhistuko -- me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme\nteatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä.\nTe näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan\nkaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu,\nkuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä\npolttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva,\n\"vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi,\nhyvästi!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat\nalituiseen, kultaseni\", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska\nhänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory\ntaas myymäpöydän taakse.\n\nVähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun\nvarrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on\ntoimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä,\niloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti,\nnauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää,\nmutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla\ntahtovat työntää näkyviin.\n\nUseat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja\ntuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä.\nMelkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden\nlikaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja\nelämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä\nvarpusia keväällä.\n\nUseimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana\npuheaineenaan olivat sikäläisen teatterin \"tähdet\". Päätähtinä olivat\n\"sisarukset Bellman\", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin\nBetty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen\nnimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.\n\n\"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!\" \"Kyllä\nkai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa\nposetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla.\" \"Todellako?\"\n\"Hän on laajaselkäinen neito.\" \"Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon\nlevein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen\nluona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa\nvaunuissaan että hei vaan.\" Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko\nseurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla,\njossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: \"Ja neidon kultakutrit\nirrallaan aaltoili.\"\n\nNuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin\nelämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella\nGlorya. \"Pidättekö toimestanne, tyttöseni?\" \"Oh, näyttääkö hän siltä\nkuin hän pitäisi siitä?\"\n\n\"Ehkä pidän -- ehkä en\", sanoi Glory.\n\n\"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä,\nmutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö\non minkään näköinen niin -- ymmärrättehän.\"\n\nMyöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään\nhuutaen: \"Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen\nhankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista\npientä roskaa. Morjesta vaan!\"\n\nGloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä.\nMutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu\ntoimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva\nJupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa\nolivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven\ntuttavaksi, niin --\n\nLopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.\n\n\"Tekö olette uusi pukija, neiti?\" kysyi ovenvartia.\n\n\"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!\"\n\nLaiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin\nkuunnellen.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin\nalas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien\nvälitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja\nvihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä\nminkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme\nlattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme\npientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme\nsuurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä\nsamppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti\nkuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi\ntyötään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä\nniitten levittelemistä leposohvalle.\n\n\"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut\", sanoi\nse nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun\nosoitti hän siellä olevia pukuja.\n\nSe oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain\nkiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät\nhuusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan\nja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista.\nYhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi\npuhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen\nkuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat\nGloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.\n\n\"Neiti Bellman arvatenkin?\"\n\n\"Tarkoitatteko Bettyä?\" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui\nsisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista\nrahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että\nhän oli jossain ennen nähnyt hänet.\n\n\"Vai niin, te olette tullut\", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa.\n\"Auttakaapa pois päällystakkini.\"\n\nGlory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet,\nja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä\nrasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.\n\nGlory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli\nGlorya peilissä.\n\n\"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?\"\n\nToiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. \"Ei ole\", vastasivat he\njatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.\n\n\"Oh, _kiitoksia_\", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja\nkaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää\ntuntunutkaan hauskalta.\n\n\"Mikä nimesi on, tyttöseni?\"\n\nHäntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa\npyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani\nhänet äkkiä vastaamaan: \"Gloria.\"\n\nPikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän\nhuudahti:\n\n\"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!\"\n\n\"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta\", sanoi pitkä neiti pudistaen\nolkapäitään.\n\n\"Irlantilainenko?\"\n\n\"Jotain sinne päin\", sanoi Glory.\n\n\"Saanut sivistystä, eikö niin?\"\n\n\"Isäni oli pappi\", sanoi Glory, \"mutta --\"\n\nYleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän\nojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti\ntaputti häntä kädelle sanoen:\n\n\"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista --\n_kaikki_ ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän.\"\n\nKova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua\nnäyttelijöitä näyttämölle, huusi: \"Puoli tuntia, neidit!\" Pukuhuoneessa\nsyntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri\nvirittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: \"Esirippu nousee,\nolkaa hyvä!\" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat\nulos -- pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen\nja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle\npudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti,\nja -- miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.\n\nNaiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas\nuudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet\npukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he\ntupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa,\nmilloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista -- \"Lordi\nJohnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän\nkappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty\nvain kuusikymmentäyhdeksän kertaa.\" -- Joskus keskustelu kääntyi\nkoko katsojakuntaan yleisesti: \"Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka\nvilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan.\"\n\nVihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli\nhuutamaan: \"Vaunut odottavat!\" Naiset vastasivat: \"Hyvä on, Tommy\",\nja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: \"Kyllä sinusta\nvielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut.\" Sitten ei näkynyt enää\nmuuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella,\njoka virkkoi Glorylle: \"Hyvää yötä, neiti.\"\n\nNuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä\npukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! -- Seuraavana\naamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen\nkauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten\nhän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia\nkuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat\nonttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi\nymmärtää mitä.\n\nToinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen,\nse vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä\neräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia.\nHuolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä\nkaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin\naamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.\n\nYhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin\nGlory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi\npukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä\nsingahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan\nnaurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden,\nja hän... Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!\n\nMutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi\ntaas: \"Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!\"\n\nOli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän\ntuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään\npukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun\nseisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen\nnäköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.\n\n\"Jatkakaa, tyttöseni\", sanoi hän. \"Kun on tuommoinen ääni, niin miksi\nherran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?\"\n\nHänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa\nolivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti\nhuoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: \"Pois tieltä! Betty\nBellman tulee! Hän on myöhästynyt!\"\n\nIllan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja\nteeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: \"Lordi\nBobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän\nkanssamme, kultaseni.\" \"Ei ikinä ainakaan _minun_ suostumuksellani\",\nsanoi pitkä neiti. \"Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin,\narmaani.\" \"Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!\" --\n\"_Sinä_ olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!\"\n\nTämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja\nsyleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja\nheti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin\nviittauksin \"tosi ystävästä\" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet\n\"jäädä katsomaan mitään rumia tekoja.\"\n\n\"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani\", sanoi ivan kohde\nja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti\nnäyttämöllä.\n\nPukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin\njohtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä\nja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista\nrankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja\nhän oli hämillään ja tyytymätön.\n\nHänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja\nnäyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan\nluukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin\nsammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan\nhänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja\nsyöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin,\nmissä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka\noli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää\nsekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku\nkutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.\n\n\"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne\nhuomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne\nsäestämään.\"\n\nGlory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle\nsykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja\nhän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku\nnyt olisi hänelle sanonut: \"Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta\nilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä\", niin hän olisi\nheti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle\ntuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut\nketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat\nhäntä.\n\nHän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei\nollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli\nDrakelta:\n\n    \"_Hyvä Glory!_ Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä,\n    päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle\n    ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme\n    St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti\n    Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän\n    erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne\n\n                                                F.H.N. Drake.\"\n\n    \"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille\", ajatteli Glory\n    rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä\n    jälkikirjoituksen:\n\n    J.K. -- Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan\n    joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen\n    rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he\n    epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi\n    heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin\n    ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat\n    kotoisin.\"\n\nGlory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa\nsekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli\nvanhalta pastorilta:\n\n\"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun\nkarkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä\nilo se oli meille! -- tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän\ntäytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi,\nkun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat\nvierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen\njuhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla\nJerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja\njuusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli\nkaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään\npahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon\ntuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala\nsinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin\noikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin\noma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää\nsitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa\nBabylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani.\nHän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen\njousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJoulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin\ntoteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin\nmistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin\nliian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut.\nTodellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin\nhelppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä\nmyöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt\ntyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina\ntunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät\nkasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.\n\n\"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan.\"\n\nHän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen,\njoka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä\ntuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli\nturmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään\ntehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai\nnäennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä,\nja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.\n\nOli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa\nviimeinen päivä.\n\n\"Tänä yönä sen täytyy tapahtua\", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa\nohi.\n\nPaavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli\nhän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja\ntoimettomaksi.\n\nKuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin\nlyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki\nei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet\nlähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin\nympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat\niloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi\nkuullut niin paljon naurua luostarissa.\n\nMutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö\noli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa.\nJumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet\nristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin\nkirkkoon kärsimään rangaistustansa.\n\nVihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira,\njoka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä\npudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.\n\n\"Kylmä yö, poikani\", sanoi hän. \"On kuin kuoleman liehakoimista,\nkun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita\ntällaisena yönä.\"\n\nHän pyyhki pois lumen kengistään.\n\n\"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm,\nja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut,\nhyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää\nyötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nHän astui pari askelta ja seisahtui sitten. \"Minä lupasin sinulle 'Isä\nLacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan\nsen.\"\n\nIsän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne\nmentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän\ntoisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat\npihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin\npäin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää\nkuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja\nkirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.\n\nHeidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan,\njoita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula\nikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi\nkaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi\nhelposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.\n\n\"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän\nihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen\nsuhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja\njos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän\non kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta\nelämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain\nsynnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen.\nSe on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän\nvalaimmekin laita. Hyvää yötä!\"\n\nKun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli\npuhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän\nheitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven\nviereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.\n\n\"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi\npelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei\nvoi siitä närkästyä.\"\n\nKun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui\nulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu\nkiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet\nluokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit\nvihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät\nkasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.\n\n\"Onko isä mennyt levolle?\" sanoi John.\n\n\"On.\"\n\n\"Juuri äskenkö?\"\n\n\"Ei -- puoli tuntia sitten.\"\n\n\"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua.\"\n\n\"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan.\"\n\n\"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?\"\n\n\"Ei milloinkaan.\"\n\n\"Makaako isä rauhallisesti?\"\n\n\"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet.\"\n\n\"Veli Antero --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?\"\n\n\"Tiedättehän, että tekisin.\"\n\n\"Vaikka se olisi vaarallistakin?\"\n\n\"En pelkää vaaroja.\"\n\n\"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?\"\n\n\"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään.\"\n\nJohn ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme\nkävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\n\"Mitä tahtoisitte?\" sanoi veli Antero.\n\n\"Oh, en mitään -- en ollenkaan mitään\", sanoi John. \"Minä vain\nkoettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua\nhävettää. Menkää vain nukkumaan nyt.\"\n\n\"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?\"\n\n\"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli\nPaavalille olla kirkossa.\"\n\n\"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa\nminut aina ajattelemaan äitiäni -- en ymmärrä miksi.\"\n\nJohn ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan\npari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:\n\n\"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?\"\n\n\"Ei tänä yönä, veli Antero.\"\n\n\"Hyvää yötä, veli Storm.\"\n\n\"Hyvää yötä, poikaseni.\"\n\nJohn kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana\nyläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta\nkuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki\noli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta,\nmissä veli Paavali luki rukouksiaan.\n\nTuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan\nportaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan\nalas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan\nympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen\nomien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa\nsyttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo\nvanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä\nkummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän\nsammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti\nKristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli\nhuomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.\n\nKello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava\ntoimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin\naskelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään\nkuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.\n\nHiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä\nhieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän\nkasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen\nhyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.\n\nUlottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin\nastua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän\nkasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi\nsamassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän\nliikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä,\nmutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset\navaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira\nalkoi haukkua -- joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi\nlisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen\nvavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut\noven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita\nkivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä\nKristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: \"Juudas!\"\n\nEteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä\nkannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat\nhänen rinnassaan vihloen häntä. \"Petturi\", huusi toinen. \"Mutta mies\non kuolemaisillaan\", sanoi toinen. -- \"Juudas!\" -- \"Hän hoipertelee\nhelvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa\nkuolemasta ja kadotuksesta!\" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja\nuskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.\n\nKello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka\ntavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat\ntäyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja\npuheäänten kajahtelemista.\n\nJohn avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja\nastui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti\nsen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen\nhänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi\nsakariston oven ja meni kirkkoon.\n\nKuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin\naaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja\nlamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa,\nsilmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman\nkalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:\n\n\"Paavali!\"\n\nHän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan\nnäköisenä.\n\n\"Mutta lamppu -- minä unohdin sen\", sanoi hän. \"Menenkö takaisin\nnoutamaan sitä?\"\n\n\"Kuinka typerää!\" sanoi John. \"Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko\nnäyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä\nrangaistustanne?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Tulkaa tätä tietä -- hiljaa!\"\n\nHe kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia\nvärähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.\n\n\"Missä teidän hattunne on?\" sanoi John.\n\n\"Unohdin senkin -- se on kirkossa.\"\n\n\"Ottakaa minun\", sanoi John, \"ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa\nkauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö.\"\n\n\"Mutta minua peloittaa\", sanoi Paavali.\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä.\nEpävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten --\"\n\n\"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä\nnenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä\nitse.\"\n\n\"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka\ntietäisittekin, ette voisi sitä sanoa.\"\n\n\"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?\"\n\n\"Kuuntelen.\"\n\n\"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena.\"\n\n\"Martan Viinitarhaanko?\"\n\n\"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea -- muistatteko?\"\n\n\"Hoitajatar Quaylea.\"\n\n\"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet.\nMutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä\ntapauksessa --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?\"\n\n\"Sain.\"\n\n\"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen\nkappalaisensa lähetti sen -- muistattehan? Sanokaa, että siinä on\nhyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla\nmakuuhuoneeseen. Sitten --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Sitten _hän_ sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä.\"\n\n\"Mutta jos hän ei ole kotona.\"\n\n\"Hän saattaa olla poissa -- nyt on uudenvuoden aatto.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa.\"\n\nJohn selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli\nkiitollisia siunauksia hänelle.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä... Onko teillä yhtään rahaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne\ntullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne.\"\n\n\"Minä en tarvitse mitään -- voinhan kävellä.\"\n\n\"Siihen menee kokonainen tunti.\"\n\nKello löi jossakin. \"Vaiti! Yksi, kaksi, kolme... yksitoista on kello.\nPuoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää.\"\n\nAvain oli katuportissa. \"Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi.\"\n\n\"Minä palaan jo kello viisi.\"\n\n\"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen.\"\n\n\"Hyvää yötä siis.\"\n\n\"Odottakaa!\"\n\n\"Mikä on?\"\n\nPaavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.\n\n\"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki.\"\n\n\"Sisareniko?\"\n\n\"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni.\"\n\n\"St. John's Woodiinko?\"\n\n\"Sanokaa hänelle\", -- John koetti pysyttää äänensä tyynenä -- \"sanokaa\nhänelle, että minä olen onnellinen -- ja iloinen -- ja terveen ja\nreippaan näköinen.\"\n\n\"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne\naivan liiaksi minun --\"\n\n\"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain\n-- lähettää jotain -- jotain sanaa -- sanomaa... Kaikkivaltias ei siitä\nvihastu... Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!\"\n\nAvain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John\nseisoi yksinään.\n\n\"Jumala antakoon minulle anteeksi!\" mutisi hän kääntyen pois.\n\nLiike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki\nhoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään:\n\"Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!\" Verikoira hypähti ylös haukkuen,\nmutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.\n\nHän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen\nmillaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan.\nVangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon\nyöhön, mutta vapaana, vapaana!\n\nAjatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin -- alas\nBishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin\nSt. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt\nodottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata\nja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.\n\nSitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti\nrehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään\nkeskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli\nniin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain\nGlory!\n\nHän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin\neteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin\nkatedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin\npyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.\n\nKaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat.\nJotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin\nvarieteelaulun pätkä. Ensin kaikui \"Ristin juureen, ristin juureen!\"\nsitten \"Herra 'Enry' Awkins\" ja sitten joku tuntematon laulu.\n\nMarssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja\ntyttöjä vetäen:\n\n\"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin,\nniin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin...\"\n\nHeidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja\näänekäs nauru seurasi.\n\nGlory taaskin. Aina, aina vain Glory!\n\nSilloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä\nsemmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen\ntoimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä\nensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan\nja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä\nvain.\n\nYötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui\nkirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin\nyhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi!\nJuudas!\n\nHän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.\n\n\n\n\nX.\n\n\n_The Little Turnstile_.\n\nUudenvuoden aattona.\n\nHurraa! Hurraa!\n\nMinä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos,\nenkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme\nvanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja\nkuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa\non herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen\nnimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin -- minä\nnimitän heitä kolmeksi sulottareksi -- avulla, joihin taasen tutustuin\nsiksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha,\nkaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea,\nmitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä,\njotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin\npuolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen.\nMutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan,\njoka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei\nole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin\nsiemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.\n\nJuttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä\nsurisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä\nuudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella\nsitä. Se paikka oli teatteri -- niin, aivan totta, teatteri -- mutta\nkeskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja\nmuutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä.\nNiin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen,\njoka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi),\nja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen -- täällä sitä\npaikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.\n\nOi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen\naikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli\nennen ensimmäistä luomispäivää -- se on autio ja tyhjä ja pimeys on\nsekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei\nsano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä\nraollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan\nkuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua\nGobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä,\nmuistattehan?\n\nHerrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi,\nkuusi ramppikynttilää -- kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä --\nsillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää\nkonettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin\npusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että\npurskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä\nkuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä\nsanoin siis: \"Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein\", ja valkeus\ntuli. \"Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä\", ja se lakkasi. Sitten\nminä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista\nlauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle\nkaukaisuuteen: \"Kuuletteko ollenkaan?\" ja hän huusi takaisin:\n\"Jatkakaa, se on mainiota!\" Minä jatkoin. Lauloin \"Mylechraine'n\"\nManin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja.\nMinä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa\nhuoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun\nsamassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat\nsuosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.\n\nOi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia\nvoivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että\nihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen:\n\"Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain -- sinä, sinä, sinä!\" Se oli\nihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle\nhuutaen: \"Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!\" tuntui minusta kuin\nolisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en\nosannut, kurkussani oli jotain estämässä.\n\nJaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en\ntahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta\npaikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja\nhuvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile.\nMinä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana\noleminen. Niin, minä _olen_ ollut vain laiskana, vaikka en ole\ntahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet\nsuuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta\nmaailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut\nmaailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja\nrakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että\nmaailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali --\nniin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa\nsen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys\nsitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin\nsinä suvaitset tahtoa -- myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi\nihanaa!\n\nMinä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on\nehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee\nminulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin\nkäytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle... No niin,\njos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja\ntoimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin\nkoetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen\nvoi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään\nsure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon\ntaloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen)\nhuvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja\nentäs rouva Jupe ja herra Jupe -- herra Dupe [Dupe -- herkkäuskoinen,\nnarri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä\nminkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia... Mutta toisen kerran,\ntoisen kerran, hyvät ystävät!\n\nTänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt\nollut Lontoossa. _Tempus fugit! Tempus_ todellakin _fugit_ hirveätä\nkyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta\nvuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot\nkaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti\nleikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka\n_hirveän_ kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja\nkentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä\nehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä\nkatsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin\nulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello\nkahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että\nLontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää\nnenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän\nloistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi\nsykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa\nmetodistikuoro laulaa \"Terve, hymyilevä aamu!\" valmistuen nauttimaan\nkahvia ja korinttikakkua.\n\nKukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime\nvuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen\nhän oli romanttinen \"ensikävijä.\" Ja kuinka me nauroimme, kun hän\nlumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui,\nsisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa\nlampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!\n\nMinä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka\nolen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä\ntukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen\nWalesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi\nminut --\n\nTe näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin\nsairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta\nsaavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on\ntodellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen,\nkuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun\nkatkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina\nolla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo,\nniin... Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon\nheitä!\n\nGlory.\n\nJ.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei\nenää muista meitä ollenkaan -- ei ainakaan minua. Minä otaksun, että\nhän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on\ntietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä\nmyöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään\nsaattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani\najattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen\nristi eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet\nvavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita\nminulle; en minä milloinkaan niihin ylety.\n\nMinusta tuntuu mahdottomalta, että _hänkin_ on Lontoossa. Kuinka\nkummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia,\nuskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä!\nMinä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa\ntäytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset\neivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä\ntäällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla\nympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin\novat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään\npistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St.\nMartin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen\nkunniakseen!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin\nylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen\novelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän\nhiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut\nkamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia\nkierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.\n\n\"Tulkaa sisään, tyttöseni\", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia\nkulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin\nsammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti\nsilmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:\n\n\"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän\npuolestanne.\"\n\n\"Tarkoitatteko...?\" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi\navoinna.\n\n\"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt.\" Glory oli noussut seisaalleen\ninnoissaan. \"Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki.\"\n\nHän oli puhunut johtokunnalle. \"Hyvät herrat\", oli hän sanonut, \"ellen\nerehdy olen löytänyt ihmelapsen.\" He olivat nauraneet. Hän muka aina\nlöysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he\nolivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.\n\n\"Te luulette siis, että olisi mahdollista...\" aloitti Glory pidättäen\nhenkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.\n\n\"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa.\"\n\nMies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön\ntulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon\ntehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton\nsäveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee\nsaanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin -- eikä sitäkään kuorossa.\nMutta luonto yksin ei kasvata \"tähtiä\". Hänen piti oppia monenlaista\nvielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis.\nMies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi\nGlorynkin, ja jos --\n\nGloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.\n\n\"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan --\nvuosien kuluttua, ehkä --\"\n\n\"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun\nhuolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään.\"\n\nAh, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa\nsitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja\ntuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon --\nkymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta,\nvieläpä viisikymmentäkin.\n\nGloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen\nsydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista\npelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla\nerehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan\nhän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi\nsiellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä\nei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.\n\nSillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön\ntarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa\nnyt oli esimerkiksi S--. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin\nkeltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt\nolikaan!\n\n\"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni --\nei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan\nhoukutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee\ntunnetuksi.\"\n\nGlory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui\nunelmiinsa.\n\n\"Saadaan nähdä, saadaan nähdä\", sanoi teatterinjohtaja katsellen\nGlorya kiiluvin silmin.\n\n\"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?\"\n\nGloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli\näitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli\nsanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän\nsanoi:\n\n\"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle -- hm --.\nNiin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle,\nneitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy\nteidänkin joskus tehdä jotain minulle.\"\n\nGlory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme,\nikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. \"Te olette niin hyvä\",\nsanoi hän. \"En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä.\"\n\n\"Tällä tavalla\", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön\npäätä ja suuteli häntä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen\nunelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen\nkiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut\nmitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen\nhäntä. \"Oh!\" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on\nsaanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen.\nMutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan\npunaisena, astui oven eteen.\n\n\"Rakas lapsi, ette kai aio... Tuommoinen leikki --\"\n\n\"Avatkaa ovi, olkaa hyvä\", sanoi Glory epäselvällä äänellä.\n\n\"Mutta ettehän toki aikone... Teatterissa siitä ei välitetä yhtään\nmitään, tiedättehän --\"\n\n\"Avatkaa ovi!\"\n\n\"Todellako! Se on tosiaankin --\"\n\nTullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä\nsyrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla.\nTuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt\nlapsi.\n\nKatkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut\nmitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken\ntuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka\nkurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon\njulmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä\nainoastaan ulkomuodollaan!\n\nTaivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä\nmurtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan\ntaistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta\nhuolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli\nkaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen\ntunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja\nkoettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.\n\n\"Onko kirjettä tänään?\"\n\n\"Ei ole, neiti.\"\n\n\"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta\nvuotta teille!\"\n\nMutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: \"Minusta\nolisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta\njos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän\ntarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan.\"\n\n\"Oo -- ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä -- enkä minä enää tule\ntakaisin. Ottakaa tämä!\"\n\n\"Ei, ei, neiti!\"\n\n\"Teidän täytyy.\"\n\nHän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta\nja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti\nsanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.\n\nJohn Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä.\nOlihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät\nheitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä\nluvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi -- jokin\nsattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt\nhaihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.\n\nHän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen,\nja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin\nihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto.\nLipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin\npikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten\nmukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long\nAcrea tervehti häntä kähisevä ääni:\n\n\"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin\". Se oli kurjan\nnäköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin\nvariksenpelätiltä.\n\n\"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä\nkuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä.\nMutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli\npäiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa.\nSitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui\npunakuume -- sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä\ntahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia\nteatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole\nrahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen\nsilkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!\"\n\nGloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset\nmelusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja\nsieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja\nväkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään\npäin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.\n\nAivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla\nkoristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he\nlaulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista.\nÄkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: \"Sanokaa minulle, mikä se\non, kyllä minä sitten sille nimen annan.\" Samalla hetkellä omituinen\nolento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli\nmunkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja\nleveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa\nhänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo\nnälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli\nhyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli\nkiitäviä pilviä vastaan.\n\nSt. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset\nhuusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka.\nSitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti\npidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento,\nja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi,\nkatedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki\ntervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas\ntungos alkoi purkaantua.\n\nGlory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan -- se oli\nniin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän\nkuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa\n\"yksinäisempi kuin beduiini erämaassa\". Hän muisti, mitä uhkuvia\ntoiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän\nmietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään\nteatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.\n\nMunkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se\noli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja\noli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne\nnyt asialle -- viemään tärkeätä sanomaa -- tapaamaan lääkäreitä tai --\n\n\"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi\",\najatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi\nmitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John --\n\n\"Hyvää uutta vuotta!\"\n\nJoku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien\nhäneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri,\nmusta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen\nkäsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni\nlakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen\notsan paljaaksi.\n\n\"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's\nChurchyardilla!\"\n\nGlory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja\nkellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya,\nkuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan\nkadulla. \"Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun\nlähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?\"\n\n\"Jotain sinne päin\", vastasi Glory.\n\n\"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta\ntemppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut\nklubeihin. Mutta se on totta\", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin,\n\"hänenkin pitäisi olla siellä.\"\n\n\"Hänellä on vaatimuksia\", sanoi Charlie, \"mutta varma on, että te pian\nhimmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte.\"\n\nSitten sanoi Aggie: \"Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä\nmelkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää\ntulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain\nesittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö\nkotiin nyt?\"\n\n\"Menen\", sanoi Glory.\n\n\"Missä asut?\" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.\n\n\"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet\nkäytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin.\nKuuletko? Morjens vaan!\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPuoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti\nneljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä\nvanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut\navata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen.\nAika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt\nvalvoa koko yön.\n\nTuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi\nvoinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän\nkuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet\nolivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello\nkahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului\nmyöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä\nalkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella\npuolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille.\nVaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä\nteurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello\nviisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen\nmiljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.\n\nPuoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John\nStorm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa\nolikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.\n\n\"Paavali\", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.\n\n\"Veli Paavali!\" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei\nvieläkään kuulunut vastausta.\n\nHän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali\nollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman\nPaavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä\nennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.\n\nHän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti\npalata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa.\n\"Benedicamus Domino\" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi\njuuri tulla portille.\n\n\"Paavali! Paavali!\" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos.\nMutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö,\njotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.\n\nSilloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin\nasuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli\nennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan\nkirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän\nhuoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä\nvastaan.\n\n\"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle\", sanoi John ja\nkoetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti\nvastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet\nsäästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat\ntuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että\nsellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista\nkuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen?\nNo, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri\nkirja on kuin suuri vuori -- sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin\nkauan kuin on liian lähellä sitä.\n\nJohnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen\nkatseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut\nkatsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä\nheilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen\nasettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä\nsoittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se\nkuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.\n\nJohn soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä\neteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin\noli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin\nasuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia\navaamaan. \"Mutta missä sinun hattusi on?\" kysyi isä, ja silloin John\nensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. \"Minä olen lainannut\n-- se on, kadottanut sen\", vastasi hän katse maahan luotuna isän\nmoittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.\n\nOn kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä\nhullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon,\noli kolme istuinta tyhjänä -- veli Paavalin, veli Anteron ja\nmaallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas\nalkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero\noli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa\nlaiminlyönnin.\n\nSoittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli\nusein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna\nsama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan\nkuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän\najatteli: \"Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt -- minä läksytän häntä\nhiukan.\" Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan)\nkiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten\nkynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen\nsaapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon\nnäköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä\njumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun\ntirskahduksia.\n\nTämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi\npois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen\nsekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui\nnauru ja laskettiin viatonta pilaa.\n\nMunkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin\ntapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen\naikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku\nonnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa\noli yksi paikka tyhjänä -- veli Paavalin -- ja johtaja-isä huomasi sen\nensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:\n\n\"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka\nkarja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka\nhiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?\"\n\nJohn Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen\nhäntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen\nja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi\nmäärätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet\nkuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli \"Isä Ignatiuksen elämä ja\nkuolema\". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin\nhuvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee\nkoiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen\ntapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja\nvääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen\nveitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.\n\nJohnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta\nsanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu,\nnousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä\nkokoushuoneeseen.\n\nTuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä\naurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset\noksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä\nalkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui\nmaallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään.\nKoko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.\n\n\"Sepä on omituista!\" sanoivat munkit.\n\n\"Ehkä hän on kopissaan\", sanoi isä.\n\n\"Ei hän ole siellä\", sanoi sanantuoja, \"ja hänen vuoteensa on aivan\nkoskematon.\"\n\n\"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä\naamuna\", sanoi isä. \"Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni\nheikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä --\"\n\n\"Se on hyvin omituista\", sanoivat munkit.\n\n\"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?\"\nsanoi isä.\n\n\"Ainakin hänen hattunsa oli siellä\", sanoi yksi veljistä. \"Minä näin\nsen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla.\"\n\nOli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:\n\n\"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä\naamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut\noman hattunsa, ja nyt veli Paavali --\"\n\nVaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan\nluona kalpeana katsellen auringonpaistetta.\n\nJohn oli ensimmäinen, joka puhui.\n\n\"Isä\", sanoi hän, \"minulla olisi sanottavaa.\"\n\n\"Tule tätä tietä\", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.\n\nIsä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä\nselityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui\ntuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen\nhiljakseen.\n\n\"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän\ntäytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi.\"\n\nJohn Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä\nja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja\nkatumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa\nsuhdettaan Gloryyn. \"Niin, niin\", sanoi isä, \"minä näen aivan selvään,\nkuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja\nhehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja\nepäinhimillinen.\"\n\nSe oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja\nhän oli vaiti.\n\n\"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka\nhän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei\nkukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli\nhänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. -- Hän ei ollut uskonut\nsitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi\nhaudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja\nsiksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi\nja auttakoon sinua kantamaan taakkasi.\"\n\nJohn tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat\nkätensä yhteen koettaen tyyntyä.\n\n\"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?\"\n\n\"Hän on joskus maininnut hänestä.\"\n\n\"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?\"\n\n\"Ei\", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan\nkokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä\nhämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.\n\n\"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni -- meidän yhdistyksemme\nulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen\nasiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme\nlastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon\nmieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi.\nNuoremman sisaren -- sen, jonka tunnet -- hän pani orpokotiin ja\nvanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä\nhäpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan.\"\n\nJohn Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa\nolisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän\ntuoliin.\n\n\"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä.\nPaavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele\nhoukutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä\nkuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena\nhuoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli\nPaavali oli hänet murhannut.\"\n\nJohn Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut\nhänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla\näänellä hän änkytti: \"Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle?\nMiksi salasitte sen tähän asti?\"\n\n\"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja\nminulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu\nveljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja\nnukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli\ntullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen,\nettä olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli\nvaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan\nhäntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka\nvieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain\nrangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä\notin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä\nyhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin\nitse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen\nsairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu\nsielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja\nJumala itse sai siinä tuomita.\"\n\nIsä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.\n\n\"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin\nhäntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin\nhänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen\nankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä\npois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja\nkärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta\nkuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan\nvarustuksissani. Se löysi sinut, poikani -- sinut, ja se vietteli\nsinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja\nsinä lankesit, ja tämä on seurauksena.\"\n\nIsä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä\nhuoneessa.\n\n\"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo\nennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos\nveliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun --\"\n\nHän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi\nvavisten: \"Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun\nlihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun\nsydämeni voima ja osani iankaikkisesti.\"\n\nJohn oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. \"Isä\", sanoi\nhän, \"aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun\nläheisyydessäsi.\"\n\nIsä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. \"Minäkö laskisin\nlippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino,\njolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla.\nEi, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka.\"\n\n\"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä\nvähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen.\"\n\n\"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana.\"\n\nJohn katsoi isään hämmästyneenä.\n\n\"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta\ntaivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona\nvaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä\ntointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa\nsisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on.\nRukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän\nelämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät,\naamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin\nrukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta.\"\n\nJohn ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. \"Onko se mahdollista?\"\nsanoi hän. \"Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun\nvielä?\"\n\nIsä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn\nalta. \"Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida\nporttiakin.\"\n\nJohn otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.\n\n\"Onko se siis totta? -- Vieläkö te luotatte minuun?\"\n\nIsä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin:\n\"Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?\"\n\nKun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt.\nMonen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen\nympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat\nkokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää\ntunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi\nollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän\nsydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero\nistui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin\ntällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja\nkuinka hän viimeisen kerran näki hänet. \"Hän saattoi minua kadun\npäähän itkien\", sanoi hän, \"ja minä olen usein ajatellut sitä ja\nmieleni on tehnyt lähteä pakoon.\" Koirakin asettui Johnin viereen\nnuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen\nposkeensa.\n\nKoko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi\nitsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai\nsisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen:\n\"Herralle olkoon kunnia!\" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä,\nkuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta\nsielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.\n\nKun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan,\nsillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin\nhiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja\nhän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli\nPaavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon\nJohn oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet,\noli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.\n\nNyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän\npolvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:\n\n\"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä\nkaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli\nhänen löytää sisartaan -- taikka ketään, joka hänet tuntee -- tai\nketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt...\"\n\nPäästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi\näkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta\nnyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka\nhän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei\nPaavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John,\nikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa\nsisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän\noli kauhuissaan.\n\nHän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen\najatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia\nsiitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa\nkaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä\nrikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi\nveljeskuntaa.\n\n\"Oi Herra, auta minua\", huokasi hän, \"vahvista minua, tue minua, johda\nminua!\"\n\nHän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet\nsyntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät\ntaipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä\nhävinnyt -- että jotain olisi tapahtunut Glorylle -- että jossakin ja\njollakin hänelle tietymättömällä tavalla --?\n\nEi, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä\ntulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele\nkaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei\nvoinut rukoilla.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku\nkoputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua\nkoputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin\njoku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.\n\n\"Jumalalle olkoon kunnia!\" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän\nodotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään\nmitään.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.\n\nHän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt\npimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.\n\n\"Taas unennäköä vain\", ajatteli hän aikoen sulkea oven.\n\nSilloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John\ntyönsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento\npolvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.\n\n\"Paavali!\" huudahti John kiihkeästi.\n\nVeli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti\nmuuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa\nharhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli\nkovasti piesty.\n\n\"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!\" ajatteli John. Hän auttoi\nPaavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä\njäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.\n\n\"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole\ntapahtunut\", sanoi John. \"Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et\nsaa enää milloinkaan mennä pois -- et milloinkaan! Istu tuossa, veli!\"\n\nHapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: \"Anteeksi, veli Storm --\"\n\nMutta John ei tahtonut kuunnella: \"Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on\nanteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin\njäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan\nyöstä -- ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä\nkäsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon\nverta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä -- se on hyvä!\nNyt jalkoja -- ne ovat vieläkin kylmemmät.\"\n\n\"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa\nja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te --\"\n\n\"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika!\nSehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki.\nKatsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut\nleudompi, niin --. Paljon olet varmaan astunut!\"\n\n\"Olen astunut paljon, veli.\"\n\n\"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki --\npienimmätkin seikat.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni --\nsiinä kaikki.\"\n\nJohn, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös.\n\"Tarkoitatko... Etkö ole nähnyt sisartasi?\"\n\n\"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä.\"\n\n\"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit\nlöytänyt hänet -- kenties -- ehkä olisit joutunut kiusaukseen... Mutta\nkerro minulle kaikki.\"\n\n\"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa.\"\n\n\"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas\n-- minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän\nkurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin\neloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat\nkertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö\nsairashuoneen?\"\n\n\"Löysin.\"\n\n\"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä,\ntyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta --\"\n\n\"Ei se ole sitä, veli.\"\n\n\"No, mitä sitten?\"\n\n\"Hoitajatar ei ollut siellä enää.\"\n\nKumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä:\n\"Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut.\nKaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja\nepäilemättä --\"\n\n\"Ei, hän oli mennyt.\"\n\n\"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No niin\", sanoi John kiihkeällä äänellä, \"sitä ei voi ihmetellä.\nVilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin.\nMutta ovenvartia -- hän on järkevä mies -- hän olisi voinut sanoa,\nmissä hoitajatar nyt on.\"\n\n\"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että\nhoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä.\"\n\n\"Siis marraskuun 9 p:nä -- samana päivänä, jolloin me vannoimme\nvalamme.\"\n\nNyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.\n\n\"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?\"\n\n\"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei\ntietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu,\neikä kukaan tiennyt mitään hänestä.\"\n\nJohn oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui\nvapisevan.\n\n\"Se on juuri hänen tapaistaan\", sanoi hän käheästi. \"Tuo johtajatar\noli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa\nei ollut ainoatakaan --\"\n\n\"Minä unohdin jotain, veli.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä\nsieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen\nminua.\"\n\n\"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä\ntietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?\"\n\n\"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se,\njoka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt -- varmemmin\nhävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli\nuudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli\nja meni -- ja... Mitä minä saatoin tehdä?\" sanoi hän avuttomasti.\n\nJohn vastasi närkästyneesti: \"Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä\nsaatoit tehdä?\"\n\n\"Mitä te olisitte tehnyt?\"\n\n\"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut\njoka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin\nkuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin\nryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut.\"\n\n\"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut\nkotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä\nolin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos\nolisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut\nponnistaa kauemmin. Mutta minä _kuljin_ pitkin katuja ja _katsoin_\nnaisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää,\njosta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli\nhakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus -- voinhan\nkertoa sen teille nyt -- mutta minä vannon teille Hänen nimessään,\njoka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani\nainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja...\"\n\nJohn kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.\n\n\"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä\ntavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse\nkotiin. Sinä teit minkä voit...\"\n\n\"Luuletteko todella niin?\"\n\n\"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut\npaikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut\nhäntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin\ntoimin ja murtuneena ja...\"\n\nPaavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.\n\n\"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet --\ntarkoitan hoitajatarta?\"\n\nMutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa\njotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella\näänellä: \"Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa\nvenheessä nyt molemmat.\"\n\nHapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat\nmuutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.\n\n\"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto.\"\n\nMutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi\nlohduttamaan.\n\n\"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata,\nmitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä\nelämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli\nvarhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja\nväentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat\nkäytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En\nenää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja\näiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen\nlapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän... ja minä tein sen. Te\nluulette minua hulluksi -- minä menin poliisikonttoriin ja kerroin\nheille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni\nmurhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he\nhuomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään\nkysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni.\nSeuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti.\"\n\nSitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi:\n\"Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan\nymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin\nhehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi\nkuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen\npitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi...\" Hän olisi\npuhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua\nkuului joku liikkuvan rakennuksessa.\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Se on isä\", sanoi John. \"Meidän äänemme on herättänyt hänet.\"\n\nPaavali koetti nousta seisomaan.\n\n\"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään,\npoikaparka.\"\n\n\"Oh, ei se tee mitään -- ei kerrassaan mitään... Mutta oletteko varma,\nettä tein kaiken, minkä voin?\"\n\n\"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?\"\n\n\"Isän luokse.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!\"\n\n\"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja\nmaallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa.\nKello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös\ntulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin\ntakaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat\nveljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin\ntuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti\nkaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä\ntakaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi\nkuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä\nsalaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen\nmitä suurin häpeä.\n\nJohn Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta\nloistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät\nhäneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen\nmakuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän\nhuoneeseen.\n\nAamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata\nisän, joka juuri nousi polviltaan.\n\n\"Isä!\" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin\nsyöksähtämällä.\n\n\"Mikä on poikani?\"\n\n\"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää\nviipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen.\nLukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen,\nniin totta kuin taivas on ylhäällä.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nGlory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: \"Kuinka\nhupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi,\nettä eräs mies on konna?\"\n\nTaistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä.\nLontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta\nmyöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat\nse tekee voimakkaammiksi. \"Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota\nrakastan!\" ajatteli hän. \"Anna minulle tilaisuutta -- anna minun vain\naloittaa -- samantekevä missä, samantekevä missä!\"\n\nHän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli\nPaavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt\nhäneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä\non, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. \"Minä inhoan\nsentimentaalisuutta!\" ajatteli hän.\n\nJos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi,\nsamantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin\nolivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä\naloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman\nsemmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin.\nKerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon\ntyttönä kumminkin.\n\nSellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen\nsilmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys\nkävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti\npäätään ja koetti naurahtaa. \"Minua inhottaa sentimentaalisuus\",\najatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän\naikoi tehdä.\n\n\"Klubeihin!\" huusi rouva Jupe. \"Minä luulin, että ette tahtonut myydä\npuodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi -- mutta\nulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!\"\n\nKoko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään\nillalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa\nkuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun\njuopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni\ntaas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin\nkeskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä\nsiitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei\nikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!\n\nNoin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja\npuki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään\nAggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.\n\n\"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani\", kirjoitti pastori,\n\"siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on\nnäinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät\npoissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen\nistuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en\nvarmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä\nja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia\nsyntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi\ntulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli\npukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa\nPhonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja\nniin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy\nhyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua -- --\"\n\nKynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone\nnäytti pyörivän hänen silmissään.\n\nAnna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: \"Hauskaa, että huvittelet\nLontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset\nteatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita\nmeille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä\nvarmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle.\"\n\nSen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: \"Sinä et\nvirka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen\ntuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?\"\n\nKirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen\npaimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: \"Seuraa hänen jälkiänsä.\"\n\nMutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn\nkyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin\nAggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen\nhatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli\nhänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory\nhuomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe\nvilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.\n\n\"Lähdetäänkö?\" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt\nyhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä\ntemppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa\nsammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli\nCharliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä.\nCharlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi\nheidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen,\nja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta\nhän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa\nasuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta --\n\n\"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut\nklubeissa?\" sanoi Glory.\n\n\"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old\nCompton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet.\"\n\nAggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat\njuuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä\nja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja\nmeni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä\neteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri\nkirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien\nsiellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi\npenceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.\n\nTalon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja\nviinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä\nseisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen,\njoka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä\nhuoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli\nGaribaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli\nrakennettu näyttämö ja etulava.\n\nSe oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka\nsunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme\nsataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja\nlemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja\njuoden sekä nauraen näyttämöesityksille.\n\nAggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui\npöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja\ntummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä,\nvingutellen samalla banjoaan.\n\n\"Tuosta minä pidän\", sanoi keltatukkainen nainen. \"Se on lystiä eikä\nkestä iankaiken.\" Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: \"Laulatteko tekin\ntänä iltana?\"\n\nGlory pudisti päätään.\n\n\"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin\nitsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt,\nmutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina,\nkun kakarat nukkuvat.\"\n\nSitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla\nkättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan.\nKun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä\npukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat\nravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille\njuotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.\n\n\"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina\ntahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia.\"\n\n\"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?\" sanoi Glory hengäisten syvään.\n\n\"Hirveästi\", sanoi Aggie.\n\nSeuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin\nsamanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja\nyleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja\nkevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat\nriisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket\nvalkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs\nherra lauloi \"postimiehen koputus\"-nimisen laulun säestäen sitä\nhatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli\npuettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi \"Maud\"-laulun.\nSitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin\ntanssisaliksi.\n\n\"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia\", sanoi Aggie, \"ja\ntanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on\ninnoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun\ntoverikseni.\"\n\n\"Pariksi minuutiksi vain\", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten\nalkoi tanssi.\n\nSe oli jonkinmoista soitannollista \"viimeinen pari ulos\"-leikkiä, ja\nGlory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että\nviinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän\ntunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun,\nja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.\n\n\"Mennään pois\", kuiskasi hän.\n\n\"Mennään vain, onkin jo myöhä\", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat\nravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.\n\nViulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta\nsisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää\npahoinvointia.\n\n\"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa\nklubeissa?\"\n\n\"Usein\", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen\neteenpäin.\n\nHeidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset,\nmutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui\nkatukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli\nsaksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan\novessa paljain päin ja katsovan kadulle.\n\n\"Se on Charlie\", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän\nsaapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän\nsanoi:\n\n\"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole\ntullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota\nhelkkarin katua jos kuinka kauan!\"\n\nAggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa\nCharlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja\njäykisti alahuultaan sanoen:\n\n\"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei\nkukaan näkisi.\"\n\nNiin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn\nhaltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota\nhänelle \"lasin juotavaa\" ja esitteli hänet \"eräänä ystävänään\"\nosoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen.\n\"Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie\", virkkoi joku. \"Oh, sen\nuskon!\" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin\nlipuilla, seiniä koristi \"_Der Kaiser'in_\", hänen isänsä, isoisänsä,\nBismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen\nvilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan\njuutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.\n\nAggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan\ntoisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.\n\n\"Narreja\", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi\nheidän katseisiinsa, \"pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!\"\n\nSitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön\nkanssa ja sanoi:\n\n\"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte.\"\n\n\"Jos neiti suvaitsee\", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn\nposkiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut\nhänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön\nportaita.\n\nKuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä\noli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen\npenikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: \"Arvoisat naiset ja\nherrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia...\" ja sitten\nvielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut\nnopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä\nkatosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.\n\nSitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen\noli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi \"Ja neidon kultakiharat\nirrallaan aaltoili\", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä\nmennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä\nhöyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa\nhuolimattomasti kävellen, äänet kimeinä -- jokainen näki ne edessään,\njokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua\nyleisö kirkui ja huusi ilosta.\n\nGlorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän\nnaurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä.\nMuutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi,\nkirkui ja huusi \"bravo\". Mutta Glory istui näyttämön juuressa\nkasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen\nonnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta.\nHän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja\npeloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu,\nsunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet\nkuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja --\nGlenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen\ntupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä -- ja\nsitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui\nsiinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten\nkerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan\nhänen korviinsa kesken huumaavaa melua: \"Teidän _täytyy_ vielä kerran\nesiintyä!\" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.\n\n\"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt\", sanoi joku, ja Glory avasi\nsilmänsä.\n\nSe oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven\nsuussa.\n\n\"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?\"\n\nSe oli herra Koenig, urkuri.\n\n\"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä\nteitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen,\nmutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen.\nMissä te asutte?\"\n\nGlory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.\n\n\"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan\ntulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän\nkäskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon\nminun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni,\nettä teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta\n-- jaa -- ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl\nKoenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin\nhyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin\nmuita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä\nolen?\"\n\nKyllä Glory sen tiesi -- hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri\nBelgraviassa.\n\n\"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki\nenglantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen\nteitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien,\nministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla.\nTeidän äänenne on sopraano -- ei, mezzosopraano -- ja se kasvamaan\ntulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään\nteidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä\nkoskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean.\"\n\nSitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli\nrohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska\nillan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa\npyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti\nmiesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja\nryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie\nhansikastaan ja sanoi: \"Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?\"\n\n\"En\", sanoi Charlie.\n\n\"Minnekä sinä siis menet?\"\n\n\"En minnekään, minne sinä voisit tulla.\"\n\nAggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin\nhansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: \"Älä\nusko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. _Kysyin_\nvain. Tra-la-laa!\"\n\nOli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia\nkuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.\n\nAggie itki. \"Se on klubien pahin puoli\", sanoi hän, \"että ne aina\nhoukuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee\nniihin pujahtamaan.\"\n\nKun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos\nkadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: \"Päästä irti kurkkuni, tai\nmuserran sinut!\" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin\nkatua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta\nlaulua.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPaaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen\nylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan\npiispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan\nsuora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien\nkokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun\nkirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.\n\n\"Ja nyt, hyvät herrat\", sanoi hän, \"minun ei tarvitse selittää,\nhyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on\nainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko\ntyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua\nsiihen?\"\n\nKuului vain yksi vastaus -- kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.\n\nPiispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua\nhuoneesta.\n\n\"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt\", sanoi isä.\n\n\"Missä he ovat?\"\n\n\"Kopeissaan.\"\n\n\"Miksikä siellä?\"\n\n\"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön\nalaisena.\"\n\n\"Mennään katsomaan heitä\", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös\nportaita.\n\n\"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä,\nmutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta\nja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus-\nja ystävyyssiteistä --\"\n\nHe olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut\nhiukan hengästyneenä. \"Tässä kopissa, oikealla\", sanoi hän,\n\"asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen\ntottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta\nsaatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki\nsuuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa\npyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin --\"\n\n\"Menemmekö hänen luokseen?\"\n\n\"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte\nnähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan.\"\n\nVeli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen\nnojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui\nhänen kaulassaan.\n\n\"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää\", sanoi piispa.\n\"Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin\nkaikki mitä tarvitsette.\"\n\n\"Kaikki\", sanoi Paavali.\n\n\"Veljet ovat varmaankin hyviä teille -- luostareissa aina hellitään\nsairaita ja apua tarvitsevia.\"\n\n\"Liian hyviä, herra piispa.\"\n\n\"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?\"\n\n\"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä\npahasta, vaivaloisesta maailmasta --\"\n\n\"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä\ntahansa, on velvollisuutemme elää.\"\n\n\"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi\n--\"\n\n\"Ettekö siis toivo mitään?\" sanoi piispa.\n\n\"En muuta kuin kuolemaa\", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli\nsitä.\n\n\"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan\", sanoi piispa ja\nsiirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.\n\n\"Seuraavassa kopissa\", sanoi isä, \"asuu eräs niistä, joita tarkoititte\näsken -- mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja\nmaineen valtiaaksi, mutta --\"\n\n\"Onko hän luopunut siitä kokonaan?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onko hän nuori?\"\n\n\"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen\nAugustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden,\nsynnin --\"\n\n\"Miksi hän siis on täällä?\"\n\n\"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen\nluonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä --\"\n\n\"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia.\"\n\n\"Nyt ne ovat. Katso\", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.\n\n\"Mitä tuo on?\"\n\n\"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse\nulos.\"\n\nHeidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä\naamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa\ntuijottavin, kaipaavin katsein.\n\n\"Tässä on meidän tarkastajamme\", sanoi isä. \"Vaitiolosääntö ei\ntietysti nyt ole voimassa.\"\n\n\"Enkö ole nähnyt teitä ennen?\" virkkoi piispa.\n\n\"Tuskinpa, isä\", sanoi John.\n\n\"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?\"\n\nJohn sanoi sen hänelle.\n\n\"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on\nhiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte -- kanonikko on\nnyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka\nkauan olette ollut veljeskunnassa?\"\n\n\"Elokuun 14 päivästä asti.\"\n\n\"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?\"\n\n\"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen.\"\n\n\"Mutta nyt on jo paasto -- jotenkin pitkä rangaistusaika, isä.\"\n\n\"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme...\", alkoi isä.\n\n\"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra\nStorm\", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja\npöydältä ja vuoteelta. \"Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset\nmeille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet\novat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että\ntäydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän\nja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän\nmestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja\ntehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko\nkuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi\noikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin\nnaapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen\nlepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn\ntaivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!\"\n\nJohn oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä\nkuvastaen.\n\n\"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt\", sanoi piispa.\n\"Onko teillä jotain valitettavaa?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien\nja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Se riittää.\"\n\nPiispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi\nlyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: \"Marraskuun 9:s päivä --\nlordi majorin päivä\", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki\npiirtää laskiessaan jotain.\n\n\"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?\" sanoi piispa.\n\nJohn oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: \"Sinä päivänä hän vannoi\nvalansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin\nhän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee\nnoviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista\nkutsumustaan.\"\n\nPortailla seisahtui isä taas sanoen: \"Kuunnelkaa!\"\n\nHe kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he\njuuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain\nulos oven alla olevasta aukosta.\n\nKun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin,\noli tällä yksi ainoa ajatus mielessä -- työ. Kaikkea muuta hän oli jo\nkoettanut, mutta turhaan.\n\nHän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin\nsuljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset\novat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt\nminua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa\nminut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli\nPaavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta\nyksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut\nnäyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet\nsilmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon\nhämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen\nistuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli\nollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi\ntuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta\nhänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt\nGloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli\ntehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut\nturmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli\nhänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin\nyksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus,\njota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.\n\nHän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala\nsalli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän\npiti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen\nkauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat\nheitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina,\nryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella\nGlorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän\nlepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet,\nsilloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon\nvaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana,\nsuloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.\n\nHän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi\nhänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä\navasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi.\nMutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli\nodottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä,\nmilloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata\nhäntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän\nluuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa\näitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen\nlisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä\npäivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.\n\nHän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti\nlukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea\nuusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin\nvoidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän\nkoetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään\nvastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen\nsilmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin\nkirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa,\nviehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta -- ne olivat Gloryn\nkasvot.\n\nHän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen\nvoittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä\npalaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili\nsaada vielä jäädä koppiinsa.\n\nSitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli\nlehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla\ntaivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti\nkatseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet\nrupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti\nhänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien\nhänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian\nkuin emo puussa kutsui sitä.\n\nVähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen\nkiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän\nlukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta\nkolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska\npalasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa.\nJoka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? --\nMikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? -- Hän kirjoitti seinään sen\npäivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta -- \"Marraskuun 9:s päivä\n-- lordi majorin päivä\" -- koettaen mielessään seurata hänen\nkohtalonsa muutoksia. \"Minä olen hullu\", ajatteli hän. Hänen järkensä\nnousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän\naivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana\nvuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet,\nvaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.\n\nHän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean\nrakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä\nkiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan.\nSilloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen\nselityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä.\nEllei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja\nolento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten\npaljon.\n\nSilloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän\nmentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan\noli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: \"Mitä minä teen täällä?\"\nHän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko\nnimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja\nkulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla\nitseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin\nsormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän\ntiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt\nhänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.\n\nVeli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin\nheikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet\nkohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara\nyskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen\nkoettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa\nkuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa\nsaada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ\nhänet pelastaisi.\n\nSeuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan \"Benedicamus\nDomino\" ovensa takana ja huusi: \"Isä!\" Mutta kun ovi avautui, astuikin\nsisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan\nerään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä\npaastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin\nkasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä\nsaanut sanaakaan suustaan.\n\n\"Voinko palvella teitä jollakin?\" sanoi maallikkojohtaja. \"Ei -- se on\n-- ei, ei\", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli\npaastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja\nhymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran\ntunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi\ntuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas\npuhutella maallikkojohtajaa.\n\n\"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä\", sanoi hän.\n\nMaallikkojohtaja pudisti päätään. \"Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän\nei tahdo alituista hoitoa.\"\n\n\"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen\nluonaan.\"\n\n\"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää\nkuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen\nyksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua.\"\n\nJohn ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei\ntarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan.\nHengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista\nkuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien\nkoppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa\nhuoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä\nsanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne\npalveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen\npainoa.\n\nSe oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta\nja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli\ntoivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään\ntoista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka\nhän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo\noli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja\nkuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.\n\nKun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista\ntoveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi\ntukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin\naikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan,\nettä vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja\nyksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he\nkumminkin yhdessä.\n\nVeli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara\nkohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti\nhengitystään kuunnellen. \"Hän tukehtuu\", ajatteli hän, \"hän ei ikinä\nkestä tuota\". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon\nhiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen\npakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme\nkertaa seinään.\n\nOli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta,\nepäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.\n\nPaavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin\npalasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko\nhän tehnyt synnin?\n\nMonena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät,\nettä se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat\nkeskenään. Mennessään levolle he koputtivat \"hyvää yötä\" ja\nnoustessaan aamulla \"hyvää huomenta\". He koputtivat, kun kello kutsui\npäivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta.\nJoskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus\nvain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.\n\nNäin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin\nedessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa\nmasentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin\nvangitut lapset.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n_The Priory, St. John's Wood Lontoo_.\n\nTietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen\nvaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat\nihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's\nWoodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole\nmuuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon\nkesyttömät elukat -- nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on\nherra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat\njalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat\nmustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen\nenglantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän\npuhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia,\nsillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen\nlisäksi. Puhuessaan \"Vaterlandista\" hän on saksalainen, muistaessaan\nmeren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän\nlaulaa: \"Eivät Puolan päivät pääty!\" niin että koko talo kaikuu ja\njokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.\n\nHänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja\nhänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan\norjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä\nsielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo\non noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat,\nkuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään\npalvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin\nvanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa\nilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa,\nmolemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä\nja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän\ntalonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden\nkokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty\nmelkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.\n\nJa nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis,\nettä herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa,\njossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin\nhäntä kestämään tuota \"leikkauskuuria\", kuten hän nimittää sitä. Tuon\ntulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa\nmusiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän\nhaki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin\nsattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua\nhakemaan, ja -- ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä,\npehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen\nlaulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia,\njokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää,\nmiksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin\nmuukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri\nBelgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina\naamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka\nsoolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui \"virallisia\nesteitä\", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille\niankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon\ntoimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John\nStorm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että\nhänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo\narvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten\nesiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa\nsallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua\nsuuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi\ntodelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.\n\nTe näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei\nollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä\ntaiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen\nsalannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä\nnyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa,\nAnna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio _enää_ käydä niin kovin\nusein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma\nitseni tulevassa olomuodossani ja virassani -- neiti Glory Quayle,\nkuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on,\nrakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää\nmennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun\npitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis -- aivan samaa kuin\nennen tein Glenfabassa.\n\nTeidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla\nmenevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä\nkuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät\nmankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin\nvaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin\nerityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat \"vastaanottopäivikseen.\"\nHerra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä\nBaabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa\nkaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat\npäästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän\nhauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja\ntimantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi -- oi, voi, voi, voi!\n\nKaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina\nmusiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta,\nja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa\nvastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia,\nLisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa\nkomeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja\nladyjen naurattajana. \"Ach Gott!\" sanoo herra Koenig, joka \"kieltä\nEnglannin pahasti puhuu\", \"teidän suuret ihmiset tahtovat aina\nviimeistä uutta.\" Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä\nluulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka\npaikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät\nkanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he\nmusiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig,\nherran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle.\nMutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen\nsäveltäjä, minä olen taiteilija!\n\nTätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten\nkiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko\nposetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin\nheittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta\nsynkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä\nkalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen\nsisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti,\nsaan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.\n\nTietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä\nhommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta\nsilkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet\npuhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan\nja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän\npitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään\npyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa\nvain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia\ntee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta\npunainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule\nkulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.\n\nMutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika\ntulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan\nsamalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. \"Hyppää vain rohkeasti\nveteen, Glory, lapseni\", ja sitten minä hyppään! Millaista se on,\naavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset\nkuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee\nminua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory \"menestystä\non tuottanut\" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen\nvakuuttavan, että \"tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää.\"\nOh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja\nminä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on\nkumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat\nmaailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua\nsiitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja\nminusta se on hurmaavan suloinen!\n\nNyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä\npuvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen\nkaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat\nlaaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan\npeninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti\nkokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!\n\nEi mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän\ntaistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat\nvoimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset\nveljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen\novat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista\nuskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista\nnäytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin\nJumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra\nWealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut\narkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon\nnäköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin\ntamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään\nheidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla\nnoustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä\nkoulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet\npäästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä\nminä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa,\nsillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi\nvallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen\nkunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika,\non kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että\nviime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä\nvieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut\npuettu niinkuin yksi heistä!\n\nMutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm\neivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun\ntaaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva\nlaakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä.\nMaalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. _Siellä_\nihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja\nihminen itse vain hiukkasen, kun taasen _täällä_ me ajattelemme\npäinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen...\nMutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli\njalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento!\nMinä olin itkeä.\n\nMutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun\ntäytyy jo mennä levolle. \"Onnea ja lykkyä!\"\n\nGlory.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKeskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista\nkuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa,\nvihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja\npyysi.\n\n\"Tyttö on kuollut -- eikö siinä ole kyllin todistusta?\" sanoi toinen\nääni.\n\n\"Se on valhe! Se on väärä syytös!\" sanoi toinen ääni. \"Paavali, mitä\naiot tehdä?\" -- \"Aion lähettää tuon luodin otsaasi.\" -- \"Mutta minä\nolen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane\npistooli pois. Auttakaa! auttakaa!\" -- \"Armoa! armoa! Ota kaikki --\nkaikki -- ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä... Minä\nolen rikas, Paavali -- minulla on vaikutusvaltaa... säästä minua!\" --\n\"Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?\" -- \"Jos\nsen teinkin, en ollut ainoa!\" -- \"Valehtelija! Sano se hänelle\ntavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!\" -- \"Murhaaja!\" -- \"Liian\nmyöhään -- nyt sinä jouduit hänen luokseen!\"\n\nJohn Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden\nmiehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan\ntekevinään rikoksensa.\n\nJohn epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään\nhäntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän\nmuisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen\nuhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän\noli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.\n\nMutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nJohn Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan\nveli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka\nponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi.\nPaavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei\nollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut\nsiellä.\n\nHänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin\noven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä\nvielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan\nsitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa.\nPaavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli\nAnteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.\n\nJohn Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli\nPaavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla\naaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat,\notsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet\notsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: \"Hän kuoli samanlaisena kuin\nhän elikin -- valehtelijana ja konnana!\"\n\nJohn otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet\nistumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä.\nEnsimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli\ntuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen,\nettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle,\njoka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän\nvaipui syvään uneen.\n\nSeuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi\nsamalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.\n\n\"Veli Paavali huononee -- huononee nopeasti -- isä Jerrold on\nripittänyt hänet -- hän on nauttinut sakramentit -- hän on hyvin\nkärsivällinen.\"\n\nTuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi\nollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille\nrikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.\n\nJohn ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän\nkuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana,\npuoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain,\nmutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä\nlienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen\ntunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja\nsen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli\nPaavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä\nhiljaa kuin hengitys.\n\nJohn hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.\n\n\"Sinä olet sairas, veli -- hyvin sairas.\"\n\n\"Minä kuolen.\"\n\n\"Apua! apua!\" huusi John aikoen mennä ovelle.\n\n\"Hiljaa, veli, hiljaa!\"\n\n\"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä\ntapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää... Apua!\"\n\n\"Minä pyydän, rukoilen teitä\", sanoi Paavali heikolla äänellä.\n\"Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät\nminut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain\ntunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi.\"\n\nParilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi\ntakaisin avaamatta sitä.\n\n\"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?\"\n\n\"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani --\"\n\n\"Siitä on pitkä aika -- ei puhuta siitä enää, veli.\"\n\n\"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että\nminulla oli jotain hänelle sanottavaa?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi\nsellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä\nsiihen, ja tappaisin hänet.\"\n\n\"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja --\"\n\n\"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa\nhuolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen\nkäy, kun perkele --\"\n\n\"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli -- älkäämme enää puhuko siitä.\"\n\n\"Te annatte siis anteeksi?\"\n\n\"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos\nkertoisin kaikki --\"\n\n\"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua --\nminulla ei ole aikaa tuhlata.\"\n\n\"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut\npeitteellä. Oi, älä pelkää -- he eivät koskaan enää saa erottaa meitä.\nJos isä olisi kotona -- hän on hyvä ja helläsydäminen -- mutta vähätpä\nsiitä. Noin, veli, noin!\"\n\n\"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua -- te, joka olette niin pyhä\nja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman,\nrakkaudenkin.\"\n\n\"Älä puhu niin, veli.\"\n\n\"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne.\"\n\n\"Vaiti.\"\n\n\"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin\ntänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi --\"\n\n\"Toisen kerran, veli.\"\n\n\"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin\n--\"\n\n\"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin\nJumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan\nsielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain --\"\n\n\"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun.\" Hän koetti nousta\npolvilleen.\n\n\"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden.\"\n\n\"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan\nrukous -- lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi\nHerra, pelasta --'\n\n    \"'Oi Herra, pelasta palvelijasi --'\n    'Joka luottaa Sinuun.\n    'Anna hänelle apua pyhyydestäsi.\n    'Ja... auta... häntä voimallasi iankaikkisesti.\n    'Älä anna vihollisen vaivata häntä.\n    'Älä... anna... pahojen --\n    'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa.\n    'Iankaik' --\n    'Oi Herra, kuule rukouksemme\n    'Ja --'\"\n\n\"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja\nautamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi.\nEmme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!\"\n\nMutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli\ntaittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.\n\nTuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen\nilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu\nvaltasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin\nkärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa\nsääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli\ntakaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta.\nHänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli\nmelkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten\nkanssa.\n\nHän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui\nvarpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään\nkuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja\nkellon naksutus eteisessä.\n\nSitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi\nsen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä\nlähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä\nkauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat.\nJohn ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi\nsaisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet\nyhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen\nhermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo\njo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen.\nLiike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin.\nVielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten\npolvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän\nnousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.\n\nHän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain\nsiitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa\nainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen\nsen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden.\nKun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme\nkertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon\nhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.\n\nSitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja\nepäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja\njoka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli\nnyt ennättänyt yläkertaan -- hän astui pitkin käytävää -- hän seisoi\nkuolleen veljen oven edessä.\n\n\"Benedicamus Domino\", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.\nHän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.\n\nJohn Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa\nrasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja\nastui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas\nkaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja\nmaallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin\novella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta\noli tapahtunut.\n\nKello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten\nhyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus\noli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat\nportailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He\nastuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli\nJohn Storm joka liikkeen, joka askeleen.\n\n\"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka.\"\n\n\"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?\"\n\n\"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?\"\n\n\"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää\nvoinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin.\"\n\n\"Vaikka, mutta kuoleva ihminen... ymmärrättehän... Kuinka omituisen\ntyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!\"\n\n\"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän\neilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä.\"\n\n\"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan\nollut hänen luonaan?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\nOli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: \"No niin, hän on\nnostanut ankkurinsa, poikaraukka.\"\n\n\"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki\nolisimme niin valmiit, kun aikamme tulee.\"\n\nHe palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he\nastuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista\nliikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen\novikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.\n\nTuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli\nhuomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään\nrupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa\nkeksimäänsä gregorialaista virttä:\n\n\"Veli Paavali on kuollut -- hän kuoli yöllä -- ei ollut kukaan hänen\nkanssaan -- ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän\npääsi rauhaan -- Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!\"\n\nOli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat\nveljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse\nvapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä\nulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita,\nlaahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. \"Autapas,\nmies.\"\n\n\"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny\nLambert, se on vissi.\"\n\n\"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä\nlöisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen\nkuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla\nruualla.\"\n\n\"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja\nomat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon.\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran\nja sitten taas kerran. \"Hautauskellot\", ajatteli John.\n\nMuutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. \"No\", sanoi yksi\naivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin\naskelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. \"Nyt he vievät\nhänet alas\", ajatteli John.\n\nHän kuunteli poistuvia askeleita. \"Hän on mennyt\", mutisi hän.\n\nKellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. \"Nyt hänet\nhaudataan\", sanoi John itsekseen.\n\nVähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä\nkuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy -- tuon mahtavan,\nikuisesti kuohuvan meren pauhu.\n\n\"Mitä minä teen?\" kysyi John itseltään. \"Mitkä lukot ja salvat minua\npidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa.\"\n\nPäivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. \"Veli Paavali on haudattu\",\nlauloi hän, \"kirstu oli kaunis -- se oli kukilla peitetty -- me\nhautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa --\njätimme ristin hänen rinnalleen -- hän rakasti sitä ja kuoli risti\nkädessään -- isä on tullut kotiin -- hän piti messun tänä aamuna.\"\n\nNyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja\nkiiruhti johtajan huoneeseen.\n\nIsä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä.\nHän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen\nkoppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:\n\n\"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut --\nkoko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi -- en\nvoi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää\nminua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää\nsitä!\"\n\n\"Mitä sanot, poikani?\"\n\n\"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen.\"\n\n\"Pettänytkö minut?\"\n\n\"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan\nsääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa.\"\n\n\"Itsesikö tähden?\"\n\n\"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain\nhänestä.\"\n\n\"Sisarko?\"\n\n\"Rakkaampi kuin sisar -- ja koko hengellinen elämäni on ollut petos.\"\n\n\"Poikani, minun poikani!\"\n\n\"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä,\nmutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen\ntekopyhä ja valehtelija ja petturi!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen\njälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut.\nGlory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja\nastuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green\nParkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli\noikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista\nrakennuksista.\n\nMiespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen\ntutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon,\nja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen.\nKolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory\noli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja\nselitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti\nkiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin\novella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen\nmiespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään\nsaliin?\n\nHe seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut\nsoittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta.\nTarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi\nohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus\ntäynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa\nkuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.\n\nToisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja\nkussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä,\nlaaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen\ntakana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit\nja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.\n\n\"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana\" sanoi Koenig.\n\nHe menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen\nvaloa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja\nvarjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.\n\n\"Me odotamme tässä\", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan\nhänen viereensä.\n\nÄkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta,\nja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa\nnaista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa\nkädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta\nsilkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi\nhänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle\nhiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen,\njoten Gloryn kumarrus jäi kesken.\n\nNaiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista\ntyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset\ntuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin\ntyperältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän\npuristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.\n\nMiespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien\nkalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti\nKoenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta\nei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten\njokainen sanoi: \"Oi, kiitoksia! Me -- hm -- me --\", ja sitten puhe\nalkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko\nlaulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon\nvieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa,\nhuudahti jokainen: \"Oi, tuo vanha tuttu!\" Sitten kuului portailta\nkarkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.\n\nHerrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen\nääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea,\nja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän\nsäpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: \"Ukko Koenig taas! Hohhoh\nkuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä\nvedenpaisumuksesta lähtien ainakin.\"\n\nSe oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli\nsitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert\npainoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti\nGloryyn.\n\nVanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen\nääreen ja sanoi: \"Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig?\nKaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat\nkadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin.\"\n\n\"Varsin kernaasti\", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti\ntytön rannetta sanoen: \"Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää\nkuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne.\"\n\nGlory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue\nhuomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. \"Kuka hän on?\"\n-- \"Onko hän varsinainen taitelija?\" -- \"Oh ei -- sivistynyt neiti.\" --\n\"Laulaako hän vai viheltääkö hän?\" -- \"Hän on varsinainen taiteilija,\nsillä hän lauloi meille viime vuonna.\" -- \"Hän on silmänkääntäjä.\"\n-- Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: \"Kautta\nJupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen\nruusunnuppu!\" -- Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan\nhermostuneesti, ja sitten hän aloitti.\n\nEnsimmäinen kappale oli \"Mylechraine\", manilainen laulu ahnaasta\ntalonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa\npuvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei\nhän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen\ntytön myötäjäisten tähden.\n\nGlory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä,\neikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut\npaitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe\nentistä vilkkaammaksi. \"Tosiaankin -- tosiaankin! Kuinka -- hm --\nluonnollista!\" -- \"Luonnollista -- se on todellakin luontoa.\" -- \"En\nmilloinkaan ennen --\" -- \"Erinomaista, mainiota.\" -- \"Mitä murretta\nse oli?\" -- \"Tietysti irlantilaista.\" -- \"Niin, tietysti\", ja päät\nnyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki.\n\"Tottakai hän vielä laulaa.\" -- \"Vaiti, hän aloittaa.\"\n\nNyt seurasi: \"Ny Kiree fo Niaghtey\", vanha, omituinen valitus siitä,\nettä lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää\nsurumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit\nsamoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu\neukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkaikui kuorossa ihastushuutoja. \"Tuo oli jotain, oli totisesti!\" --\n\"Kaunis tyttö!\" -- \"Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita.\" --\n\"Tuo vanha, ahne talonpoika -- sen näki aivan silmiensä edessä!\"\n\n\"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?\" -- \"Jotain hullunkurista\ntoivottavasti.\"\n\nKoenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki\ntilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä\nnuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat\nkaduilla.\n\nKuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui,\nsateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. \"Hurmaavaa! Kaikki teidän\nkappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy\nsäästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä -- se\noli liian surullista.\" Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä,\nkysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä\nmilloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan\nsilkkiin puettu rouva hänen avukseen. \"Teidän täytyy saada hiukan\nvirvokkeita\", sanoi hän. \"Katsotaanpa, enkö voisi...\" ja hän nosti\nlornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nkuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:\n\n\"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen.\"\n\nSe oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin\nennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja\nnäytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien\nperästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät\nnyt siellä edestakaisin.\n\nSiellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän\nperästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään\nliikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta,\nja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri\nnoussut Westminsterin tornin takana.\n\nGlory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja\nhänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen\nkättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:\n\n\"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun\nheti ensiksi torua teitä.\"\n\nHe katsoivat toisiinsa hymyillen.\n\n\"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?\" kysyi Glory.\n\n\"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?\"\n\n\"Ah, jospa te tietäisitte!\" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.\n\n\"Minä _tahdon_ tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?\"\n\n\"Kirjeeseennekö?\" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen\nrinnassaan.\n\nDrake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: \"No, no, ei riidellä tällä\nkertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin --\"\n\nGlory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja\nDraken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat\nkulkuaan.\n\n\"Puhuaksemme tästä illasta -- teillä on ollut suuri menestys, tietysti.\"\n\n\"Miksi niin: tietysti?\"\n\n\"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua.\"\n\nGlory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja\njuhlalliseksi.\n\n\"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva\nesiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa\npaikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita --\nvelvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan\ntuntematonta maata tällaisille ihmisille.\"\n\n\"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle\", sanoi Glory.\n\n\"Niin olivat -- tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai\napina tai --\"\n\nGlory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin\nolisivat koskettaneet maahan.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle.\"\nSitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.\n\nTähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen\nsynkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi\nja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä\nkaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.\n\n\"Kuinka ihanaa!\" sanoi Glory. \"On vaikea ymmärtää, että tämä on sama\nLontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja... luostareita.\"\n\n\"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?\"\n\nGlory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli.\nÄäniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas\nlaulaa. Hänen toinen balladinsa oli \"Erlkönig\" --\n\n    \"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir!\n    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir.\"\n\n\"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?\" kysyi Drake.\n\n\"En ainakaan minä tiedä mistään.\"\n\n\"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?\"\n\n\"Niin, tahtoisinkohan?\"\n\nSilloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni\nsanoi: \"Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake.\"\n\nSe oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka\noli kammattu ylöspäin kuten miehillä.\n\n\"Ah, Rosa -- neiti Rosa Macquarrie\", sanoi Drake. \"Rosa on\nsanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte\nmainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä...\nMutta minä jätän teidät kahden kesken.\"\n\n\"Rakas neiti\", sanoi neiti Macquarrie, \"minä tahtoisin tutustua teihin.\"\n\n\"Minä olen nähnyt teidät ennen -- ja puhunut teille\", sanoi Glory.\n\n\"Minulleko? Missä?\"\n\nGlory nauroi omituisesti. \"Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron.\"\n\n\"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne.\n'Mistä se tulee?' huutavat he -- 'palatsistako vai Ratcliffe\nHighwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas\ntyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt -- niin olen\nminäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme\nvallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä\nvoisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan\ntutustua teihin, eikö niin?\"\n\nGloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät\nhiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Olin varma teistä\", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty.\n\"Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan\nannettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse\nantanut sen teille!\"\n\nVieraat alkoivat tehdä poislähtöä, ja Koenig tuli hakemaan \"tähteään.\"\n\n\"Minä pestaan teidät yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi vuodeksi, se on varma\nse, minä tahdon\", sanoi hän heidän mennessään portaita alas. Kun\nhovimestari saattoi Koenigin taasen kirjastoon kirjoittamaan laskun alle\nja nostamaan palkkansa, odotti Glory biljardipöydän vieressä eteisessä,\nja samassa Drake ja lordi Robert tulivat hänen luokseen.\n\n\"Mihinkä asti?\" sanoi Drake hymyillen, mutta Glory ei ollut\nymmärtävinään häntä. \"Te pidätte minua hyvin pahana tänä iltana,\nGlory. Minä aioin vain sanoa, että jos kerran tälle uralle antaudutte,\ntahtoisin että edistyisitte siinä niin pitkälle kuin mahdollista. Miksi\nettä hae laajempaa näyttämöä? Miksi ette esiinny suorastaan yleisölle?\"\n\n\"Mutta neiti on minun palveluksessani kolme vuotta\", sanoi Koenig, joka\njuuri saapui siihen.\n\nDrake katsahti Gloryyn, joku pudisti päätään, ja Koenig koetti selittää\nsanansa. Sehän on selvä asia. Hän on opettanut neitiä, ottanut hänet\nkotiinsa, löytänyt hänet sunnuntai --\n\nMutta Drake keskeytti hänet. Jos he saattoivat auttaa neiti Quaylen\nsemmoiseen paikkaan, jossa hänen neronsa paremmin voisi kehittyä, niin\nherra Koenigin ei tarvitsisi tulla kärsimään vahinkoa siitä. Koenig\ntyyntyi, ja Drake saattoi Gloryn vaunuihin.\n\n\"Olemmehan ystäviä taas?\" sanoi hän puristaen keveästi Gloryn kättä.\n\n\"Olemme\", vastasi Glory.\n\nKotona oli odottamassa kirje Anna-tädiltä. Anna-täti ei pitänyt\nnoista alituisista muutoksista; hän ei luottanut soittoon eikä\nsoittotaiteilijoihin, mutta pastorin mielestä Anna oli liian ankara,\nja mitä taaskin herra Koenigin sunnuntaiseuroihin tulee, otaksui\npastori, että sinne kokoontui etupäässä saksalaisia keskustelemaan\nMartti Lutheruksesta ja laulamaan hänen virsiään. Ikävää, että pastorin\nterveys yhä vain huononi. Vuodet alkoivat jo painaa häntä, ja hän\nnäytti niin heikolta ja vanhalta.\n\nGlory ei paljoa maannut sinä yönä. Mennessään huoneeseensa hän avasi\nikkunan ja istui sen ääreen antaen vienon iltatuulen hyväillä kuumia\nhuuliaan ja poskiaan. Kuu oli korkealla, ja puutarha näytti nukkuvan\nsen vienossa valossa. Kaikkialla oli hiljaista, eikä mistään kuulunut\nmuuta ääntä kuin suuren kaupungin etäinen humu, aivan kuin tuulen\nhumina kaukaisessa metsässä. Hän ajatteli, mitä Drake oli hänelle\nsanonut. \"Koettaisinkohan?\" mutisi hän.\n\nKesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten\nkaikuvan korvissaan:\n\n    \"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir;\n    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\n_The Priory, Vapunpäivänä_.\n\n_Rakas Rakel-tätönen!_ -- Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja,\nniitä timantteja -- te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston\nihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä\nminä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani\nohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle\nmuutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis\nlauloin niitä. Ensimmäinen oli \"Mylechraine\", jota ihmiset kuuntelivat\nja taputtivat käsiään. Sitten seurasi \"Ny Kiree fo Niaghtey\", ja\nsilloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä,\njotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin\nnauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin\naavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle -- ei\nsuudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli -- vaan jäätelöä ja\nhyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät\naivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.\n\nMutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta\ntulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat\nkasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän _täytyy_\nantaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään\ntässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän\njokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se\nvain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te\nette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat\nystävät, eikö niin?\n\nSe tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren\nsyntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen\nsyntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja\nsenttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä\ntouhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin\nsen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä\nheikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten\nsiis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni,\nja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki\ntietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää\nrahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että\nkiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi\nsen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun\nminulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin,\nniin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei\nsaa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en\nvoi sille mitään! Minä _en_ voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra\nsydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?\n\nMutta minun ei tarvinnut pyytää _Hecaten_ y.m. apua\nsanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä\n_todellakin_ tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän\nesitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori\neikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on\nsanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten\nmantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa\nminun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille\nkuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin\nherttuan oma palsta: \"Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen\" (minä kun\naina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), \"silmät suuret ja harmaat,\ntoinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea\" (se katsoo vähän kieroon),\n\"mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan\nkeimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan,\ntapaa muissa kasvoissa... Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva,\nollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä,\nvaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit\"\n(oh!) \"mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa... Hän\nlaulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia\nkappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella\"\n(Oi sinä rakas Manin-kieli!), \"joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan\nhurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti.\" Mikä kaikki, vaikka se tietysti\non vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus\n_tietysti_, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että\nhyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta\nlöytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään\nepätoivoisesti: \"Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta\nmitä tuo on?\"\n\nMutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä\nonkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta\nnäyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa\ntilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan\nkuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka\nasuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä\npuodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella\ntavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut\nkohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta,\njotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat\nhengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä\nvoi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen\nturhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille\nja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne\nLontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!\n\nMutta vaiti nyt jo! \"Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin.\" Vai\nei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö,\nminusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on\nsemmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan\nnopeata kulkua. Muistatteko, kuinka \"Cæsar\" ennen muinoin joskus rupesi\näksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä\nkokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta\noi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar,\nluoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi!\nMitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme \"samanlaisia kapineita\naina\", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin\nnainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt\ntaas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?\n\nMutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on\nsalaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää\nsitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin\nisoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä\nse on? Minun _täytyi_ ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut\n_erotettiin_ sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä\nluulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä,\nerotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on\ntotta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen\nrakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun\nvaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt\noikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä\nvankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John\nStormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja\nhyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään\nja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja\nuljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he\nliittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä,\njulmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista,\ntaivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin\nNiagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön\ntäytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään\nhengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin,\npyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!\n\nHohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin.\nHerra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun\nyritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli\nkymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut\nPeelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä\nja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte\nvirkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.\n\nTeidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.\n\nGlory.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin\nJohn Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet\noli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.\n\n\"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?\"\n\n\"Aivan varmasti, isä.\"\n\nIsä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:\n\n\"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani.\nEhkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän\nperustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. --\n'Ellei Herra huonetta rakenna'... Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi,\nmutta nyt kun aika on tullut... Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun,\npoika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän\nhellyyttä --\"\n\n\"Isä, jos te tietäisitte --\"\n\n\"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua.\nAlokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa.\nPitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus\nopittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista\n-- hellästä äidistä, ehkäpä -- rakkaasta sisaresta -- ehkä jostakin\n_vielä_ rakkaammasta.\"\n\nOli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.\n\n\"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin\nkuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä\nkuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä\nkerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä\nmuuhun... Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?\"\n\n\"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon,\nettä hän ottaa minut vastaan.\"\n\n\"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos\ntarvitset rahaa --\"\n\n\"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä\nkerjäläisenä.\"\n\n\"Vielä yksi asia, poikani.\"\n\n\"Mitä, isä?\"\n\nVanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. \"Sinä rikot\ntottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja\nvaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin\nerotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt\npois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut\nkynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on\nmyöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta.\"\n\nIsä nousi mennäkseen. \"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Siinä kaikki.\"\n\nIsän ääni oli murtunut. \"Hyvästi, poikani.\"\n\n\"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!\"\n\nNahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan\nveljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat\nne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä\nmyöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui\npapinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi,\nettä kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi\naamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.\n\nVeljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään\nhänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän\nsalaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana\nkohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa\nhyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat\nojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä,\ntoiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.\n\nMutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se\nsitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa\nkivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken\nse katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten\netukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen\nkumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.\n\nJohn istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi\ntuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen,\nilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat\npuussa.\n\nSamassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli\nseurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla\ntavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John\nkoskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli\nhyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa,\njossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo\nveliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että\nAntero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja\nsitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät\nkasvot olivat melkein naurettavan näköiset.\n\nKello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John\nviimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään -- tuo vanha\nelukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan -- hän\nkulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten\nyläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka\nhän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan\nomaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän\noli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon\n-- se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka\nusein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki\nnäytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa,\nmutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui\npäiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan,\nja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa.\nKulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin\nnoviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää\nheidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten\nmaallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.\n\nVaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja\nsynkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu\nkuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen\nkuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:\n\n\"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin\nmaailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi\nhäntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin\nryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!\"\n\nJohn oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan\nkatseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui\nalttarin eteen.\n\n\"Poikani\", sanoi isä, \"ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun\nkohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni.\nSanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä\nnäen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi\njanoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään\nja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme\nennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä\nnäen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota\ntulevaisuutta kohti?\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\nIsä hengitti syvään. \"Se on välttämätöntä\", sanoi hän ja ottaen kirjan\nalttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:\n\n\"_Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta\npuolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois\nyhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken\noikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin,\njoita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet_.\"\n\n\"Amen! Amen!\" sanoivat veljet.\n\nJohn oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan\nylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä\nJohnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa\nottamaan pois kaapun.\n\nKello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä,\nhillityllä äänellä: _In exitu Israel de Ægypto_. Heidän päänsä oli\nkumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.\n\nKaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne\nmeni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven.\nMaallikkoveli itki ääneensä.\n\nAurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä\nvielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että\nkoira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.\n\nHetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja\nveli Antero avasi portin.\n\n\"Hyvästi, poikaseni.\"\n\nHän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan\njulistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli\noli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.\n\nKoira seurasi häntä kadulle.\n\n\"Mene takaisin, vanha ystävä.\"\n\nHän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen\nvenyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu,\nodottivat.\n\n\"Viktoria Square, Westminster\", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle,\nja samassa kuului kova haukunta -- koira oli riipaissut itsensä irti ja\njuoksi vaunujen perässä.\n\nKuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli!\nKirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä\nniitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä!\nPörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän\nkautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.\n\nJohn rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä\nsykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan\ntaas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen\noli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja.\nHän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen\nhuulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!\n\nOllen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen\neläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas\nlähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen\neteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, \"_Gloria_\".\n\nHän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se\ntuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.\n\nElämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi\nkärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen,\nminkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään,\nkuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen\nluki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä\nrakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta\nmennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään\nihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä\noli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän\nkuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut -- rukouksessa,\nkatumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa -- kulunut, mennyt ja\niäksi kadotettu.\n\nSaapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas\npäästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin\nomnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana,\njonka hän oli nähnyt äskenkin -- \"_Gloria_\".\n\n\"Jonkun varieteelaulajan nimi\", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli\nruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut\nhänet ajattelemaan menneitä aikoja -- hänen purjevenettään, Peeliä,\nhänen isäänsä ja Glorya -- ja taas Glorya -- ja yhä uudelleen Glorya.\nHän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja\nkääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.\n\n\"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme\nsyntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa.\nOletteko ollut sairaana, herra?\"\n\n\"Vähän sinnepäin.\"\n\n\"Sitä minä luulinkin.\"\n\nKun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen\ntuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien\nja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä\nsynnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä\nhänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta\nhyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa\nmiljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.\n\nKun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin\ntulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea\nlippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas\noppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan\nmaailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta!\nTyö on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri,\nkuolematon symboli!\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nVIHAMIEHEN VAINIO.\n\n\n\n\nI.\n\n\nBuckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on\nvaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein\nyhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli\nmuita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton\nkuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva\nyksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen\npöytää oli asetettu lautanen toisellekin.\n\n\"Onko huone jo kunnossa, Emma?\"\n\n\"On, armollinen rouva\", vastasi palvelustyttö.\n\n\"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset\n-- ovatko ne kunnossa?\"\n\nPalvelustyttö vastasi \"on\" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen\nkolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.\n\n\"Siinä hän on itse\", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.\n\nOvi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi:\n\"Onko rouva Callender --\"\n\n\"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!\" huusi vanha rouva\nsyöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.\n\n\"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö\nodottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa\nsinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan\nsekaisin. Mutta\", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, \"eikö\nminulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni?\nTämäkö on sinun koirasi?\" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan.\n\"Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä\njuuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä\nkoira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra\nStormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa\njonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi\npöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin\nkala jäähtyy.\"\n\nJohn Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään,\npääministeriltä: \"Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä\npäätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon\nperästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon\nkysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin.\"\n\nToinen kirje oli hänen isältään: \"Minua ei hämmästytä sinun\nmenettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin\nluostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt\nosoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä\npuheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä\nsuurta hälyä.\"\n\nJohnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten\nhän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin,\nolkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni\nalakertaan.\n\n\"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun\nposkesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan.\nIstupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä\nja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta\njuomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun\npitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän\nvuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset\nkatsomaan kuinka hyvä minä olen!'\"\n\nJohn puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät\nhurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.\n\n\"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan\",\nsanoi hän. \"Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että\nsinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän\nlisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä\nolet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?\"\n\n\"Kanonikko -- kuinka hän voi?\"\n\n\"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin\nennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi\nastua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi\nliiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain\nsemmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen\npienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin\naidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat.\"\n\n\"Entäs rouva Macrae?\"\n\n\"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile\nliiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia\nsalissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille\nsunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt\narmeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään\ntoimeen hänen kanssaan.\"\n\n\"Entäs neiti Macrae?\"\n\n\"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa,\ntuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän\nmuualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut\ntytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan\nluostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat\nolemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat\nhyvin kirjavaa karjaa -- aivan kuin lännen juutalaiset -- ja heidän\ntäytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä,\nsuuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita\nhelmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä\nkirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden\nkeskipisteenä.\"\n\nJohn Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. \"Entäs sairashuone\", sanoi\nhän, \"onko siellä mitään tapahtunut?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin --\"\n\n\"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka --\"\n\n\"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat\nhyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia,\nonnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä!\nLakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan\npimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon\nnäille raukoille.\"\n\nJohn Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen\ntäytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja\npaitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.\n\n\"Mene vain\", sanoi rouva Callender, \"mutta muista tulla päivälliselle\nkello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi,\nkunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa.\nJane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa\nsinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella _hänen_ kättään siinä\npelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä.\"\n\nPäivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin\nhoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut\nloistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren\nsyntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle,\noli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen\nsisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia\nupseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut\npäässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja\npäässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.\n\nSairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen.\nUusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat\nkäytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän,\nväkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin?\nHeillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska\ntämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa\nnäin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut\nsairas? -- John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin\nyliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein\npeloissaan.\n\n\"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?\"\n\nJohtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut\npakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa,\nmutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli\ntosin monta hyvää ominaisuutta -- hän oli iloinen, hilpeä, hellä --\nja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt\nhänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan\nja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar\nei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain --\njohtajatar tarttui taas kynäänsä.\n\nJohn löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä\ntämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein\ntiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään\nmitään tytöstä -- ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä\nulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi\njotain.\n\nOvenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian\nja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne\nhänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika.\nHoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän\noli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi\nvaivaamaan häntä.\n\nJohn antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut\nkäynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra.\nOliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa.\nMilloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar\noli ollut siellä viimeisen kerran.\n\nDrake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se\noli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja\nläksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.\n\nHoratio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan\nGloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti\nhänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut\nkenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti\nsanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä\nedes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli\nollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen\nhänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen\nveitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo.\nAamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake\noli yksin ruokasalissa.\n\nHän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä\nkynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa\nvartaloa. \"Sormenpäihin asti hänen näköisensä\", ajatteli hän ja asetti\nsen peililasia vastaan.\n\nUlko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti\nkiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä\nkostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi\nsyvään ja heittäytyi tuolille.\n\n\"Nyt se on tehty\", sanoi hän. \"Kaikki on lopussa.\"\n\nPolly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä,\nja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle\nlähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui\nlordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten\nalkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: \"Tiedätkö, kultaseni, että minä\naion mennä naimisiin ensi lauantaina?\" Tyttö ei virkkanut mitään\nensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala\nmielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä\nkatsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman\nkalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin,\nniin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.\n\n\"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!\"\n\nOli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä\nja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja\nhe rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain.\nIntialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.\n\nVihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: \"Julmaa, mutta välttämätöntä,\nRobert -- välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun\nvaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi.\"\n\nLordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa,\nveti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.\n\n\"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä\npikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime\naikoina seuraelämässä menestystä. -- Nyt on hän lisäksi saanut\nuskonnollisen hulluuden. -- Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen\nainaisena silmätikkunaan.\" Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua\nmitättömistä asioista.\n\n\"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?\"\n\n\"Soita, niin saat sitä.\"\n\n\"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko\nse minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni,\nsinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy\nvääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat\nmyllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?\"\n\n\"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies,\ntaikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon\nparantamaan.\"\n\n\"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään.\"\n\n\"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin.\nMeidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion\ntämän kansan yli.\"\n\nLordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: \"Jatka\", huusi hän,\n\"jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua -- ja\nvarsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen.\" Hän katsoi tarkoittavasti\nruokapöytään.\n\nDrake löi nyrkkinsä uunin reunaan. \"Pidä suusi, Robert! Kuinka usein\nminun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että\nminä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän\nansaitsee --\"\n\n\"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on\nsuuret silmät, niin --\"\n\nMutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs\npappi odotti alikerrassa.\n\n\"Taas pikku Golightly!\" huudahti lordi Robert väsyneesti. \"Eivätkö nuo\nikuiset puuhat jo --\"\n\nPalvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras.\nHän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän\noli ollut siellä ennenkin.\n\n\"Voisiko se olla -- mitä pirua --\"\n\n\"Käske hänet tänne\", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä\npuristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä\nruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään\npapin viittaan puettu mies -- tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin\nkalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä\npäässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että\npää näytti melkein kaljulta.\n\nJohn Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen\nsielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä,\njossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen\nläsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut\nsanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten\nteki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä.\nKun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi\nhänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa\nGlorysta.\n\n\"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä\", sanoi hän\nkääntyen Drakeen.\n\nDrake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi\nseisomaan.\n\n\"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?\"\n\nLordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.\n\n\"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut\nhoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle,\nmutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis.\"\n\nDrake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei\nvirkkanut mitään.\n\n\"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni\nkirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?\"\n\n\"No niin, entä sitten?\" sanoi Drake.\n\n\"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan\nsairashuoneesta.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori\nystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?\"\n\n\"Ikävää, etten voi\", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo\nääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille\nkasvoille.\n\n\"Te ette siis tiedä --\"\n\n\"Sitä en sanonut\", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.\n\n\"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti\nhe odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani\nvastuunalainen hänen onnestaan.\"\n\n\"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi,\njos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota\nvelvollisuuttanne.\"\n\nJohn Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.\n\n\"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi\nminua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista.\"\n\n\"Hän _on_ terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin -- sen voin\nkertoa teille.\"\n\nOli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja\nkoettaen hallita ääntään: \"Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka...\nTe ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja... On melkein vuosi\nsiitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja\nystäviä pitkän eron jälkeen!\"\n\nDrake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat\nkyyneltyä.\n\n\"Me olimme hyviä ystäviä... Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja\nsisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana\nveljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä.\"\n\nToisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi\nRobert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos\nikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:\n\n\"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä.\nTyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa.\nEhkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on,\nettä hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan\nhäntä. Minun _täytyy_ löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai\nvaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä\nhän on?\"\n\n\"Herra Storm\", sanoi Drake, \"minä olen pahoillani, hyvin pahoillani,\nmutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi\nhyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton\nhänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin.\nMutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen\nmies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole\nhyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon\nvaaran alaiseksi.\"\n\n\"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?\"\n\n\"Ehkä minulla on --\", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä:\n\"oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan.\"\n\nJohn Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. \"Mies, olkaa\nrehellinen\", sanoi hän. \"Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko\nitsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?\"\n\nDrake ei vastannut.\n\n\"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko\nminulle, missä hän on?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu -- niinkö? Te\ntaistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä\nsuostun taisteluun.\"\n\nSyntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri\nhuonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.\n\n\"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla\nvastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua.\nEn kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä --\"\n\n\"Tämä on vallan toinen asia\", sanoi Drake, \"ja minä pyydän teitä\nmuistamaan --\"\n\nMutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: \"Suokoon\nJumala, että se aina olisi toinen asia!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat\nmiehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää\nkuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake\nhuudahti: \"Benson -- sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille\nheti.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään\",\nsanoi lordi Robert. \"Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat\nsäikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!\"\n\nSinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen\nhiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän\nnyt aikoi ryhtyä.\n\n\"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista\",\nsanoi John.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten\", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, \"sitten\naion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta\nvastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion\nkertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty\ntekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion\nsanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin\nselibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea\nnoita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne\nviskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä\nja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka\nsyvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta\", sanoi vanha\nrouva nousten seisomaan.\n\nMutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten\nja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään\nhillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla\nja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli\nporttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää.\nMiesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja\ntytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat\nhurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi\n\"Ta-ra-ra-boom-de-ay\", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa\nsen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat\nvaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki\npieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun\nlihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi\nheille: \"Pois tieltä!\"\n\nPieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita\nja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt\nkatoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja\nleikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla\nkatseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien\novien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen\nja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine\nhansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista\nvaunuistaan.\n\nJohn Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että\nkaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan.\nSe sana oli \"_Gloria_\". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta\nnyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni\nvuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin\npurje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.\n\nKeskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri.\nHän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja\nkulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat\nkirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo\nsana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin\nliekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä\nhän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista -- ilmoitusten\nkantajat ja omnibussi-ilmoitukset -- näytti hänestä kuin tulinen\nsormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä\n-- yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa\ntänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien\nitseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen\nvallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.\n\nHän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä,\nniin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko\nseisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset\ntuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti\nhäneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset\nhäneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat\nvaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla\nhuolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut\nsekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He\nsiirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen\nluo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.\n\nVarieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat\ntottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa,\nkultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella\npolttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen\ntuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä\nhyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot\neivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia\nherroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli\nkomeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä,\nnäkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat\nkuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin\nkuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen\nkilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi\nlivrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään\nsuuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi\nesirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan\njälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri\ntarjottimineen.\n\nJohn Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän\nisänsä johtamana oli kaikki nähnyt -- silmänkääntäjät, akrobaatit,\nnuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti\nja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan\nkuluessa hän ajatteli: \"Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan\nsemmoista?\" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella\nihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla\nmiehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja\nnaureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku\nheistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. \"Taivas varjelkoon minua siitä,\netten soisi heille heidän iloansa\", ajatteli John. \"Eihän heillä ole\nmuuta, ihmisraukoilla.\"\n\nMutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului.\nHe huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle\nilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin,\nkuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle.\nJohn katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki\nhehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi\nhautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän\najatteli: \"Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä\niltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!\"\n\nKättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla,\nja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen\ntakanaan sanoi: \"Se on _hänen_ numeronsa!\" -- \"Uuden taiteilijanko?\"\nkysyi toinen ääni. \"Glorian\", vastasi ensimmäinen ääni.\n\nJohn Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen -- tungos\noli läpitunkematon. \"Mitäpä syytä minulla olisi mennä?\" ajatteli\nhän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen\norkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi\npaikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui\nsielunsa syvintä sopukkaa myöten.\n\nAitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs\nseurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään\ntulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt\nylöspäin kammattu tukka.\n\nKoko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi\nmielensä. \"Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri\",\najatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory\nollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan\ntuttavuudestaan hänen kanssaan.\n\nSoittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden\ntulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava\ntunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia\npyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt\nja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan\naitaukseen.\n\nNainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin\nmustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää\nkuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja\nmuutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.\n\nPermantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa\nolijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti\nsormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut\nollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä\nedessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.\n\nTällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka\nei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi\nrukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut!\nMutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi\nhäntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun\nhän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa\noloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä\nväki hänen ympärillään sihisi: \"Hsh, hsh!\", ja joku löi häntä\nolkapäälle.\n\nMuutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän\nkuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi\nvoimakkaaksi. Hän lauloi \"Mylechraine'n\", ja tuon vanhan manilaisen\nlaulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten\nsävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat\npäänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan\nhiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.\n\nVasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm\nodotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä\nsatoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla\nkuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat\nleikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa,\nja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että\nniin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta,\nnyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli\npaikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon\nyleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka\nnauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella\ntavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita\nirvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!\n\nLaulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan,\nkumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja,\nvihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko\nkuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän\npalasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John\nStormia peloitti hänen oma vihansa. \"Vaiti siellä!\" huusi joku hänen\ntakanaan. -- \"Kuka tyrkkii?\" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas\nkuuli Gloryn äänen.\n\nSe oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin\nlauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät\nravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja\nlaulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että\nheidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten\ntytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. -- Laulajatar\nmatki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului\nkaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia.\nLaulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla\nhän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut\nkutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli\nvastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.\n\nJohn Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan\nhyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory,\nhänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi,\nJumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta.\nJohnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään\noli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät\nhehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset\nsanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.\n\n\"Siinä se on herkkupala.\" -- \"Taivaallinen!\" -- \"Kuumanlainen!\" --\n\"Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna\nolisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!\" -- \"Tänä iltana, kai\ntarkoitat\", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun\npurskahduksia.\n\nYleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja\nhän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä.\nHän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden\nkärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä\nnaisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm\nkoetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna\nhän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä\nhautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja\nkumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana\nhäntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma,\nhiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos,\nsavupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken\ntuon keskipisteenä Glory!\n\nHetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia\nkättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli\nlopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen\nyksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta\nja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset\nuudistuivat.\n\nTungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi\nkyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat\nsekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä\nnopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta\nja naurua ja epäselviä huudahduksia. \"Niin peijakkaan nätti!\" --\n\"Helkkarin makea!\" -- \"Semmoisesta minä tykkään!\" -- Sitten joku\nvihelsi \"Mylechraine'n\" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän\nulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista\ntulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja\ntulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin\nkoiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. \"Ajuri hoi!\nVaunut!\"\n\nRakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi\navonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty.\nSe oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä,\njotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä.\n\"Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?\" -- \"Kuin hieno\nneiti, se on varma.\" -- \"Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja\nharrastelijataiteilijoita!\" -- \"Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä\ntaas!\"\n\nJohn Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui\nuseilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.\n\n\"Voinko saada tavata neiti Quaylea?\" kysyi hän.\n\nOvenvartia ei näyttänyt käsittävän.\n\n\"Gloriaa sitten\", sanoi John Storm väkinäisesti.\n\nOvenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin\nkanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia\nnäytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt.\nVoisiko hän saada neidin osoitteen?\n\n\"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä\", sanoi\novenvartia viitaten luukkuihin päin.\n\nJohn Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät\nhänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin\nkoskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta\nhän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen\nkatua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset\najurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja\npäällystakkeihin puettuja \"taiteilijoita\". Muutamilla oli irtotukka,\ntekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja\nja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista,\npudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat\nnäyttämön ovelle.\n\nVihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten\npihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla\noli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran\nkäsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja\nnauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito\noli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut,\nherra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja\nhän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle\nkadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin\nlyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä\npuistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä\n\"Ta-ra-ra-boom-de-ay.\"\n\n\"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?\" sanoi rouva Callender\naamiaispöydässä seuraavana aamuna. \"Oletko jo löytänyt yhtään noita\nkadotettuja ihmisraukkoja?\"\n\n\"Yhden löysin\", sanoi John murheellisen näköisenä. \"Kadotettu hän kyllä\non, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!\"\n\n\"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita\nhänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä.\"\n\n\"Hänen ystävilleenkö?\"\n\n\"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?\"\n\n\"Se on totta -- sen teen. Muuta en voi nyt tehdä.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\n_The Priory_, perjantai-aamuna.\n\nVoi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut\nhirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään.\nMaanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin\njotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma\n-- Lontoon maailma -- nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä\nmuusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja\nja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani\nja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen\nsaa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni\non tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan\nlauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja\nopettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m.,\nnäyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa\nollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka\naamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt\nja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa\nmaanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin\nneekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan\nkuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä\nolen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni\novat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne\nkuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon\ntorniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh,\nhirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja\nvanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en\nolisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa\nja vapisin ja tutisin kunnes -- muistatteko? -- kaikki väki töytäsi\nyhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli\nilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen,\nväristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä\nmuistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen\n(s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja\nnyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas...\n\nAnna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, -- sinisen\nja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne -- koska minä\nolen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani.\nEikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei\nole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni\nniinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota\nolen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti\nvanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän\ntäytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.\n\nMuistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani\nkello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan,\nettä herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja\nennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole\nunohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert\nUre tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra\nDraken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e.\nminä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa -- tämä on viimeinen, ihka\nviimeinen kerta -- ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt\nminä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait --\n\n       *       *       *       *       *\n\nGlory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti\nkynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.\n\n\"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät\nikinä anna sitä anteeksi!\"\n\nSilloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin,\nja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu\nmonien kukkien ja kiehkuroiden keskelle \"Neiti Polly Love.\"\n\n\"Käske hänet sisään\", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös\nportaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja\nkainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta.\nPoskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat\nmustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen\nkuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory\noli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat\neronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä\ninnokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.\n\n\"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin\ntyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien\njo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta,\nhuomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären\nkanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis\nsamana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi.\nMinä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani\npäivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi\nsoittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain\nsanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi\nlauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan.\nKumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten\nen jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin\nhuoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut\nnostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani,\npyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta\nj.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta\nitkusta ei ollut mitään hyötyä -- ja sitten hän meni.\"\n\nHän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.\n\n\"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren\nonnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole\nmilloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona,\nkuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen\nvälittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on\nviimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää\nminut yksin... Minä en jaksa elää enää!\"\n\nGlory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa\noli elää. Olihan hänellä lapsi -- eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä\nsen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku\nlemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi\nluokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.\n\nPolly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: \"Minä\nen välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän\nluulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa... Missä suhteessa\nhän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen\nylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden.\nMinun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät.\nSinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan -- se olisi\naivan oikein heille -- jospa -- jospa minä sen tekisin.\"\n\nPolly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että\nse rupesi uudestaan ulvomaan.\n\n\"Tekisit? Mitä sitten?\" kysyi Glory.\n\n\"En mitään... se on --\"\n\n\"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi --\"\n\n\"Oh, en minä pelkää poliisia\", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"No, ei puhuta siitä sen enempää\", sanoi Polly.\n\nMennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän\nedeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta\nmeidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?\n\nGlory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella\nPolly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: \"Minusta tuntuu\npahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että\ntuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että\nhän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet\nkuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä\nvälittää. Mutta --\"\n\nGloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän\nsuuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa\ntilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan\ntoisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään\nGlory ajatteli: \"Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa\nilmapiirissä, ajattelee, että...\" Sitten hän istui pöydän ääreen ja\npakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.\n\nKun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän:\n\"En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin\nnähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä\nja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka\nmuuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain,\nja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni.\"\n\nSamassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen\nääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen\ntuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan\nhuoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: \"Ei, se\nneiti ei täällä asu.\" Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: \"Herra\nKoenig, te kai muistatte minut?\" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti.\n\"E-ei, en. Oletteko... Ah, niin, se on totta... Mutta neiti --\"\n\n\"Herra Koenig\", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, \"pyytäkää\nherraa astumaan sisään --\"\n\nHän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig\nhämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa\nvilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului\naskeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä.\nHän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän\nastuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että\nhänen piti puristaa sitä kädellään.\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Kuka on minä?\"\n\nSitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan\nniinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi\nkuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne\nhymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja\nhänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.\n\nGlory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se\ntuntui melkein tukahduttavalta.\n\n\"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te... Minä juuri ajattelin...\"\nGlory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun\nperästä.\n\n\"Glory, säikäytinkö teitä?\"\n\n\"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä\nitken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin --\"\n\n\"Minä olen muuttunut, niin\", sanoi John äänettömyyden aikana, joka\nseurasi.\n\n\"Entäs minä?\"\n\n\"Te olette myöskin muuttunut.\" John katsoi Gloryyn vakavasti ja\nhellästi. Se oli hän -- hän itse -- Glory -- ei näky eikä unelma\nvain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon\nsäkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen\nsydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: \"Kuinka hän on\nmahtanut sairastaa!\" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi\nnauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua\nleveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.\n\n\"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon... Oh,\nminä tietysti olen hirveän iloinen siitä!\"\n\nToinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi\ntavallisella englanninkielellä: \"Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko\ntullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin --\"\n\n\"En aio palata veljeskuntaan, Glory.\" Kuinka ystävälliseltä hänen\näänensä soi.\n\n\"Entäs te?\"\n\n\"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette.\"\n\n\"Niin, minä näen sen\", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili\nympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo\nkukkaset.\n\n\"Mutta kuinka te löysitte minut?\"\n\n\"Minä menin ensin sairashuoneeseen --\"\n\n\"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin,\nettä olitte aivan... Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?\"\n\nJohn oli hetken ääneti, ja Glory sanoi: \"No kertokaa.\"\n\n\"Sitten menin herra Draken luo.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, miksi kaikki luulevat, että herra Drake --\"\n\nJohnin suuret silmät katsoivat Gloryyn, ja hänen huulensa värähteli.\nEstääkseen häntä puhumasta koetti Glory näyttää iloiselta ja sanoi:\n\n\"Mutta kuinka te sitten vihdoinkin minut löysitte?\"\n\n\"Minä olin päättänyt löytää teidät, Glory, vaikka olisin saanut käydä\nristiin rastiin koko Lontoon ja vaikka kaikki koettivat estää minua\nlöytämästä teitä\" -- taas Gloryn kurkkua tuntui vallan polttavan --\n\"mutta minä satuinkin näkemään nimenne varieteeteatterin ovella.\"\n\nGlory näki, mikä oli tulossa, ja herahti nauruun. \"Varieteeteatterin!\nNo ajatelkaapa! Tekö tutkimassa varieteeteattereita!\"\n\n\"Minä olin siellä maanantai-iltana.\"\n\n\"Tekö? Maanantainako? Siis se ei ehkä ollutkaan mielikuvitusta, että\nnäin teidät näyttämön ov...\" Hänen hermonsa kiihoittuivat yhä enemmän\nja tyyntyäkseen nosti hän käsivartensa päänsä yli. \"Siis he antoivat\nteille minun osoitteeni näyttämön ovella?\"\n\n\"Ei, minä kirjoitin ja kysyin sitä Peelistä.\"\n\n\"Peelistä!\" Glory henkäisi syvään, ja käsivarret vaipuivat alas.\n\"Silloin te ehkä kerroitte heille missä --\"\n\n\"En kertonut heille mitään, Glory.\"\n\nGlory katsoi Johniin silmäripsiensä välitse, pää kumarassa.\n\n\"Eipä silti, että se olisi ollut vaarallista. Minä olin juuri\nkirjoittamassa heille, ja kohta he saavat tietää... Mutta voi, voi,\nminulla olisi niin paljon sanottavaa teille, enkä minä täällä voi\npuhua. Emmekö voisi mennä jonnekin? Puistoon, Hampsteadin nummelle tai\npitemmälle -- paljoa pitemmälle -- huone on niin pieni, ja minä olen\ntukehtua ilman puutteesta.\"\n\n\"On minullakin jotain sanottavaa ja jos --\"\n\n\"Päätetään siis mennä huomenna, oikein aikaisin. Sitten te saatatte\nminut kotiin teatteri-aikaan. Paddington-asemalla siis kello yksitoista\n-- sopiiko se?\"\n\n\"Sopii.\"\n\nGlory saattoi Johnin ulko-ovelle, ja koska hän tahtoi että John\nsuutelisi häntä kädelle, niin hän oli pudistavinaan kättään hyvin\nkorkealla, jäljitellen Lontoon tapaa, mutta John puristi sitä vain\nhetken, katsoen vakavasti Gloryn silmiin. Aurinko loisti puutarhaan,\nja Glory oli paljain päin. Hänen tukkansa oli kierretty ylös, ja hänen\nyllään oli kevyt aamumekko. Johnin mielestä Glory ei milloinkaan ennen\nollut näyttänyt niin kauniilta.\n\nAstuessaan omnibussiin kadun päässä John otti kirjeen povitaskustaan ja\nollen aivan yksin hän nosti sen huulilleen, avasi sen sitten uudelleen\nja luki:\n\n\"Mene heti häntä tapaamaan, rakas John, ja käy usein hänen luonaan,\nniin olen onnellinen ja tyyni. Mitä isääsi tulee, on vanha Chalse\naivan hupsu, ja hän on tekemäisillään myöskin lordi Stormin hupsuksi.\nHän on nyt huomannut, että se noita, joka on iskenyt sinuun pahan\nsilmänsä, käyskentelee hiekassa Glenfaban portin edustalla. Siitä\nsyystä Chalse lakaisee tuota hiekkaa yöllä ja ripottaa sitä Knockaloen\nedustalle! Eikö se ole hupsua! Meillä on ainoastaan kaksi naista.\nTarkoittaneekohan tuo vanha hupakko Rakelia? Vai ehkä hän tarkoittaa\nAnna-tätiä?\"\n\nJa omnibussin kolistessa katua pitkin ja nuoren, kalpean papin\nkatsellessa kirjettään Glory istui pöytänsä ääressä kirjoittaen\nkiitävin sormin ja innosta vavisten:\n\n\"Taas uusi tapahtuma. Arvatkaa kuka täällä kävi? John -- John\nStorm! Tiedättehän, että hän on palannut takaisin, eikä se ollut\nmielikuvitusta, että näin hänet näyttämön ovella. Näyttää siltä kuin\nihmiset olisivat, koettaneet estää häntä löytämästä minua ja kuin hän\nolisi odottanut ja hakenut minua\" (mustetahra). \"Hänen äänensä on niin\nmatala, mutta minä otaksun, että ääni muuttuu semmoiseksi, kun on\npaljon yksin, ja hän on niin laiha ja kalpea ja hänen silmänsä ovat\nniin suuret, ja niissä on tuo syvä katse, joka vihloo sydäntä. Hän\ntiesi muuttuneensa, ja minusta tuntui kuin hän olisi hävennyt sitä\"\n(mustetahra), \"mutta tietysti minä en ollut huomaavinani sitä. Minä\nolen niin iloinen tuon poikaraukan tähden, joka on vihdoinkin päässyt\npakenemaan pelastus-eläintarhastaan, että varmaan tänä iltana laulan\nteatterissa niin että seinät halkeavat\" (mustetahra, mustetahra).\n\"Kuinka kiusallista! Tähän musteeseen on varmaankin tipahtanut vettä,\nsillä minun kirjoitukseni on pelkkiä variksenvarpaita. Mutta mitäpä\nsiitä!\n\n    \"Miks'en minä häntä sais?\n    Ja miks'ei hän mua lempis?\"\n\n                    Glory.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa,\nkoira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory\nlähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja\nkädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot\nhehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta.\nHeidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti\ntiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa\nja päätti antaa sille nimeksi _Don_.\n\nHe päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin\nmennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai,\nja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten\nasetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän\ntahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai\nJohnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon\nkuvalehden.\n\nMyyjä tunsi hänet heti -- Glory ja John huomasivat sen hänen\nsuupielissään piilevästä hymystä -- ja useita flanellipukuisia kaartin\nupseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa\nMaidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan\nkuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet\nhymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset\nhedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui\nniin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen,\npunaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi.\nMutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa,\ntäyttää velvollisuutensa.\n\nHe astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua\ntuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory\nlähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta.\nTuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla\ntuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot\nsäteilivät täydellistä onnea.\n\nHe söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat\nolivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi\nmaitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa\nja sanoi: \"minä juon teidän maljanne, herra Storm\", ja sitten hän\njoi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan\nhän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että\nse jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta\nhienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.\n\n\"Sitten, sitten\", ajatteli John, \"onhan vielä aikaa\", sillä Gloryn\nhilpeys oli vastustamatonta.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn\nkasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän\njuoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen\nvarjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot\nvisertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.\n\n\"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä\", ajatteli John, ja\nsitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.\n\nHe saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä\nauringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja\nJohn otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut\njänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla\nylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus,\nkyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo\nherätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut\nmahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory\nrupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa,\nja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka\nsävelessä.\n\n\"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?\" ajatteli\nJohn, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika,\njoka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa\naikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin\nunelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki\ntämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen\nhopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien\nvälitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen\nvieressään! \"Minä herään varmaan minuutin perästä\", ajatteli hän, \"tämä\non unta!\"\n\nHe lauloivat yhdessä laulun. Se oli \"Tulkaa pojat, tulkaa tytöt\", ja\nuskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät\nhe toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John\ntunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan,\nja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä,\naivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.\n\n\"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!\"\najatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.\n\nMutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen,\nvaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan,\nmutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat\ntaas, kävi aivan samoin.\n\n\"Ei ole enää entiset ajat\", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi\nsurulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta\nelämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä,\nalhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa\noli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory\nhuudahtanut: \"Varastatko sinä, pikku peijakas!\" Kun Johnin ääni sortui\nkesken laulua, käski Glory häntä \"hoilaamaan pois vaan\", ja kun John\nlakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen\nsitten täytyi \"kiekua itsekseen.\"\n\n\"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?\" ajatteli Glory, mutta\narvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin,\nhän lörpötteli entistä enemmän.\n\nHän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä,\nkehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista\nhiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia,\nse oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa\nvaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina.\nEikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset.\nOliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa!\nMiten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria\nparatiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja\noli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli\nhöyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa\nherraansa ja valtiastaan.\n\nSiten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä\nhän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta\nnilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta\nyhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi\nLontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja\nvaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.\n\nEntiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya\nkertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.\n\n\"Kerronko minä?\" sanoi Glory. \"No niin, minä sain kolme kultarahaa\nsairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei\nniistä paljoa iloa ollut.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen,\ntiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron.\"\n\nHän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään,\nja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän\nkertoi \"kolmesta sulottaresta\" ja teatterin johtajasta -- ja sitten\n_hän_ käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi\nJosephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi,\nja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.\n\n\"Missä sanoittekaan hänen asuvan?\" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.\n\n\"En minä sitä sanonut\", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.\n\nHän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja\npäivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti\nhuoahtaen:\n\n    \"Kaikki on ollutta, mennyttä!\n    Surkea juttu on lopussa!\"\n\n\"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?\" Glory nyökäytti päätään.\n\n\"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?\"\n\nGlory puri huultaan ja pudisti päätään. \"Kaikki on ohi nyt, ja entä\nsitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!\"\n\n\"Mutta onko kaikki ohi?\" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla\nsyvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.\n\n\"Nyt hän aikoo sanoa jotain\", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa,\nvaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa\nkannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi\njuosta.\n\nAlhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota\npyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset\nsiivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton\nmäärä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku\ntilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla\nhengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: \"Voi,\nkuinka kaunista!\"\n\n\"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?\" huudahti hän katsoen ensin\nveitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei\npeittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka\npilkottivat hameen alta.\n\nSilloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä\nse oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä\nJohn nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli\navuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää.\nHänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti\nJohnin sydäntä vastaan. Vai _Johnin_ sydänkö tykytti? Kun John laski\nhänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi\nnauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan\njunaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä \"rievun\" kohotessa ja\n\"teatterihirviö\" \"paasaisi jumalattomasti.\"\n\nHeidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään\nkaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John,\nettä he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan\nasuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. \"Tässä ne\novat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja\nnuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar\nminä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi\", sanoi suntio iskien silmää.\n\nKirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli,\njoka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään\nmaalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio\nmatolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen\nvaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia\npalvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja\nrupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi\n\"Nazareth\"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten\nhimmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen\nääni olisi siellä laulanut.\n\nGlory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti\nhänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä\näänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. \"Elo\nikuinen! Elo ikuinen!\" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi\nsamassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.\n\n\"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna\",\nsanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois\nkirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.\n\nHuomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet\nhäikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä.\nTilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli\nhelppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli\nkatseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna\nsuljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua.\nSaadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory\nteeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja\nmitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen\nvärin, että yleisö varmaan \"söisi hänet sinä iltana.\" Kuinka häntä\nkumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan\n\"niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla.\"\n\nJohn katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi\nnuoren papin sydäntä. \"Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille\nsairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?\"\n\n\"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan\nsamppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä\n'täksi tytöksi', ymmärrättehän?\"\n\n\"Milloinka kerroitte heille varieteestä?\"\n\n\"Eilen. Kakkuja?\" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja\nmatki kakkujen myyjäin huutoa.\n\n\"Vastako eilen?\"\n\nGlory alkoi puolustautua. \"Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta\nniin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti.\nKasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --\"\n\n\"Glory\", sanoi John, \"jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla\nvarma, että se ei ole oikeata.\"\n\n\"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka\nylpeä minun tulisi olla.\"\n\nHän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä,\nmutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin\nkasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. \"Mutta\nkun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä\nmaanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --\"\n\n\"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan\nkylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos\nhän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta!\nTaivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin\nketään naista, mutta sano, _pysyvätkö_ varieteenaiset hyvinä naisina?\nIhmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla\nmitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan\npitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa --\ntuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa\npaikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He\ntahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta.\nSen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja\nlukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä\nolen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä\nsanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta,\nGlory --\"\n\nGlory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät\niskevän tulta. \"Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön,\nja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka\nystävällinen yleisö oli _minulle_, niin te myöskin loukkaatte minua\npersoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte.\"\n\nMutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella\näänellä: \"Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme\ntoisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä\nte nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri\nennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on\nlihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen\nveljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti\nkiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn\nveljeä.\"\n\n\"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten.\nPoikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa\nonnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut\nsiitä.\"\n\nOli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet\nvärähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: \"John -- John Storm, miksi te ette\nvoi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset?\nMinussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta\nolen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta\nasiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt\nnautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti\nminut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen _minä_, joka nauroi.\nJa semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni,\nminä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain\nminun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. _Minua_ se ei koske\nollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?\"\n\n\"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja\nluonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --\"\n\n\"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla\nnainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja\non, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja\nnyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo\non kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle\nja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette --\nte, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi,\nvoi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te\ntulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta.\nNiin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se\non julmaa!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen\nylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi:\n\"Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi,\nettä _en_ ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka\nhetki.\"\n\nGlory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa\nlomitse.\n\n\"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi\nhänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka\nhän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi\nsairashuoneessa.\"\n\n\"Minä näin hänet.\"\n\n\"Näittekö?\"\n\n\"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla.\"\n\n\"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt\nja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä,\nGlory?\"\n\nHänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä.\n\"Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on\nniin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän\nsen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en\nvoi.\"\n\nGlory itki yhä vielä kädet silmillä.\n\n\"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --\"\n\nGloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi:\n\"Minä tiedän ketä tarkoitatte.\"\n\n\"Tarkoitan maailmaa.\"\n\n\"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on\nollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan\nolla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne\nminusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä\nminä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi\nmiksi. Mutta minä _en_ luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta!\nSe on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä\nKlaaran sisarena!\"\n\n\"Vaiti!\";\n\n\"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä\nköyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en\ntosiaankaan aio!\"\n\n\"Mutta teidän _täytyy!_\"\n\n\"Kuka minua pakottaisi?\"\n\n\"Minä!\"\n\nSilloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin\nsäihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä\nkirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa\ntuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa \"lempivien\nkiistalle.\"\n\nMuutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja\nseuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John\nistuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät\nklubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn\nhymyillen veitikkamaisesti. \"Menetkö Golosseumiin tänä iltana?\" sanoi\neräs heistä. \"Jos on aikaa\", vastasi toinen. \"Oh, aikaa sinulla kyllä\non. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä\nkukaan mene sinne sitä ennen.\" \"Hän on hurmaava, eikö niin?\" \"Helkkarin\nviehättävä hän on.\"\n\nGlory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen\nauringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia,\nmutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja\nkatsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin.\nJohn istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän\ntunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä\nGlory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin,\nja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa\nveljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli\nkevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.\n\nMutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän\nkatseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja\nlaskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti\nkuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske\nja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä,\nmoniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä\nvastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden\nloiskeeseen ja kohinaan.\n\nKaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin\nulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti.\nMikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille\nsilmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan\nupseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista --\nsiinä oli mies ja kunnon mies.\n\nJohn auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat\nkirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: \"Te olette suututtanut\nminut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen\nlaulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi\nyönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte,\njoten teidän ei tarvitse kysellä.\"\n\nJohnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta\ntapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin\nmiesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan\njuuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi\ntyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.\n\nJohn muisti veli Paavalia. \"Minun pitää haudata hänet\", ajatteli hän.\n\n\n\n\nV.\n\n\nGlory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi,\nja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan\nkotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka\naskelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen \"minä\"-huutoon\nsaakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen\najatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta\njoskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista\nsuosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän\noli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja\nkuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä\nluopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo\najatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään\nsekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!\n\nTätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin\nhuoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä,\nkun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen\nisäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus\nhäistä.\n\n\"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä,\njoukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista\nhenkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen\nveljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty\npääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet\nkaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin\nsaakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden\nyli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin\nhaudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...\n\n\"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat\nne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa\narkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä\nuseat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa\njohti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig,\nkuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä\naikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat\nlaulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului\nEdenissä'.\"\n\n\"Polly-raukka!\" ajatteli Glory.\n\n\"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla\nsekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin.\nHänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten\nRivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli\nrunsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut\nVenäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli\nkädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta,\nmorsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu...\nMorsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä\nsulhaspoikana...\"\n\nGlory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden.\nKuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän\noli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä,\ntahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän,\nGlory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä\noli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn\ntulla. Nuo \"valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt\",\nnuo \"morsiusneidot\", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen\ntodellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan,\ntasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä\nmaailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake\ntuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen\nelämästään.\n\nTuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon\nsanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui\npienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa.\nOtsakkeena oli \"Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä.\"\n\n\"Oi taivas!\" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt\nkoko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.\n\n\"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina\"\n(ei mitään nimiä) \"nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi\nja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta\näkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin\nviedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä\nhetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi\nsakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei\nmitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen\nruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli\nElizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman\ntointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu\nseikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen\nannoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa\nhänet tunnettiin.\"\n\n\"Oi Jumala! Oi Jumala!\" Glory ymmärsi nyt kaikki. \"Minun tekisi mieli\nmennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät...\" \"Oh, en minä\npelkää poliisia.\" Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää\nkuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen\nruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän\nhaudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään\nhäiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla\npainettua riviä!\n\nOh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja\nkurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa?\nMitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha\nomallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?\n\nTuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa.\nYläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku\ntyönnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:\n\n\"Mitä tahdotte, rouva?\"\n\n\"Etkö tunne minua, Liisa?\"\n\n\"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille,\nmutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso\nherra ainakin.\"\n\nGloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein\nepäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.\n\n\"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä\ntorstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä\nne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty,\nkysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa.\nKello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut.\nMutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti,\nja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään.\"\n\nYstävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen\npukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän.\n\"Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä\", sanoi Betty, ja sitten\npienin neitosista sanoi: \"Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti\nkun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!\"\n\nSe oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn\nhuolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen\npiirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki\nkuolleet ovat viattomia.\n\nNuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat\nmunkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi\npaljaalla patjalla kuorsaten kovasti.\n\n\"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se\non juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä\ntulevaisuutta ole ollenkaan.\" -- \"Mitä se raukka saattoi muutakaan\ntehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet...\" --\n\"Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta\nhänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi\ntarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa...\" -- \"Hänellä\noli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan\nmuu --\"\n\nUlkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään\nruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois,\nmutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. \"Odottakaa\nhetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin\njotain muistoa häneltä.\" -- \"No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse\n--\"\n\nGlorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt\nPollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä\ntuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin\n\"Maria kultaseni.\"\n\nRuumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä\nolivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli \"itsemurha\",\nei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi\nvastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira\nkainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi\nlukea noita juhlallisia sanoja: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä\",\nsilloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.\n\nHeidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi\njo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli\nsade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään\nhakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi\njotain \"kuolleista ja elävistä\", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen\nkuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten\nläksi kolmaskin.\n\nSade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain\npäin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: \"Herra Kaikkivaltias Jumala on\nsuuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --\"\n\nSilloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä\nrupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni\nhetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan \"varmasta toivosta\",\nmutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:\n\n\"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?\" Kun \"lyhennetyt hautausluvut\"\nolivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa,\nja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.\n\nGlory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen\nmielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat\nsuosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät\nvähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi.\nKulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan\nsaattaakseen hänet pois ja virkkoi:\n\n\"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä.\"\n\nGloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden\nkaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen\nkaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja\nGlory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja\nmatalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän\noli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.\n\n\"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt\nkarkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin\nvastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt\npakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan.\nKuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen\nkiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni\nja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien\nhänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä.\"\n\nTämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa\nkiireessä kyhännyt lyijykynällä:\n\n\"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian\nheikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta\nsinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä,\nminkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä.\"\n\nSe oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen\nja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:\n\"Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna.\" Sitten hän kuuli Koenigin\ntulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:\n\n\"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun\npuolestani?\"\n\n\"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!\"\nHän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.\n\n\"Herra Koenig\", sanoi Glory, \"te olitte oikeassa. Minä en ollut oma\nitseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa.\"\n\nKun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä,\nsyljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista,\nsitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan\nhuoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja\nnyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: \"Kas niin!\nEikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake\nminua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se\nmunkin likainen sikiö!\"\n\nMutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta\nhänen huutaessaan: \"Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun\nhuoneestani!\"\n\n\"Mein Gott! Se on itse piru!\" mutisi Koenig niinkuin renkipoika\nmennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi\ntakaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.\n\nYö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman\nillallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui\nkirjoittamaan kirjettä:\n\n    \"_Hyvä John Storm_ (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä\n    olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että\n    tottelen teitä ja luovun toimestani\" -- vähäksi aikaa.\n\n        'Naisen kielto, lupaus\n        Niiss' ei oo suuri erotus!'\n\n    \"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä\n    ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin\n    kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut\n    vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska\n    hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän\n    ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan\n    siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa\n    minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin\n    rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin\n    ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata\n    historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden\n    saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta\n    olla aivan yksinäni.\"\n\nGlory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta\nvähänväliä hän myöskin huokasi.\n\n    \"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle\n    tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja\n    _minulta_, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin\n    noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin\n    tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka\n    käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna --\n    s.o. _tänä_ aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory\n    Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla\n    seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta\n    puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä.\"\n    Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan\n    ollut liikkeellä.\n\n    \"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on\n    sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina\n    synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen,\n    sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole\n    kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan\n    nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun\n    varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin\n    huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen,\n    että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti\n    nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen\n    kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se\n    tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on\n    armossaan sen kutsunut.\n\n    \"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin\n    lamppujen vilahtavan ohi, mutta _toiseen_ suuntaan tällä kertaa.\n    Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen\n    tykyttämään vielä kovemmin kuin _tulo_ suureen ja ihmeelliseen\n    kaupunkiin, ja se on _meno_ sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on\n    kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa\n    sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee...\n    No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!\n\n                                                    Glory.\"\n\nKello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen\nluokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat\nedestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa\nDrake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut --\nhän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa\npuvussaan.\n\n\"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory\", sanoi hän iloisella\näänellä. \"Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan.\nÄlkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni.\nLevätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa\ntakaisin iloisena ja terveenä!\"\n\nVeturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon,\njuna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo\nmatkalla.\n\nSitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen\nkirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: \"Pappi on\niskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa\nkanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen\nkadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta\npihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty\nvähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: \"Brightoniin\nja takaisin, 3 shillingiä.\" \"Lloydin uutiset.\" \"Hiiliä halvalla!\" ja\n\"Barclayn kuohuvaa olutta.\"\n\nPihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta,\njossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui\nuseimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori,\npitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista\npunottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli\nhäntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua\novea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku\npuodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin\nhän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät\nerotti.\n\nKun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan\nsanovan: \"Se on kirottu häpeä.\" Tuon lausuja näytti olevan viinuri,\njonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että\nJohn oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: \"Anteeksi,\nherra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla,\nlähettää hän veljensä, viinan.\" Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea\neteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi\ntehdä.\n\nJohn Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa\nnoitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti\nkomealta ja käskevältä. \"Mitä tämä on?\" sanoi hän kiivaalla äänellä,\njoka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät;\npuodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä\nhiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.\n\nSitten joku sanoi: \"Ei se ole mitään\", ja joku toinen lisäsi: \"Hän on\njuovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään.\" Kuuntelematta tätä selitystä\nJohn Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta\nhuolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiuskaisi hän. \"Eikö kukaan tahdo puhua?\"\n\nSilloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan\ntalon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori\nnainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja\niskien silmää hän sanoi:\n\n\"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?\"\n\nTuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut\nmies mutisi, että kyllä hän vielä \"löylyttää kaikkia papinpirulaisia.\"\n\nMutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: \"Mikäs\nherralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt\nkonstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin\nlysti kuunnella teitä.\"\n\nPikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin\nhärnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen.\n\"Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa\nkoskea minuun.\" Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin\nmuurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja\nvihdoin romahti ovi auki.\n\nPuoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja\njuopuneen miehen ympärillä. \"Pidä varasi, poikaseni\", huusi nuori mies\nJohnille. Varoitus tuli liian myöhään -- John hoiperteli taaksepäin\nsaatuaan kovan iskun.\n\n\"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?\" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta\ntuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus\nsekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran\nkuono kurkullaan.\n\nJoukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli\nvanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja\nheittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja\nhuutaen: \"Poikani -- voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo\npeto!\"\n\nJohn Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana\nja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan\npuolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa\nvastaan. \"Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä\", huusi hän.\n\n\"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni\", sanoi selvennyt mies, ja\nsilloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm\nmeni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton\novi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.\n\nTungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin\nkuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka\ntuli kyselemään: \"Mitä täällä on tapahtunut?\" sekä nuori narri, joka\nviinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha\nvaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen\ntakanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista\nsyistä kuin viinasta ja raivosta \"Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta\njälleen näkeväni teidät.\"\n\nKun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi:\n\"Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?\"\n\n\"Häpeä toki, Charlie!\" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta\nnuori narri vastasi: \"Suu kiinni, Aggie!\"\n\nViinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi\nhän taas puhumaan. \"Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee\npahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä.\" Sitten hän alkoi puhua\nyksinkertaisella tavallaan \"rouvastaan\" ja kuinka hyvä olento hän oli.\nVihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa\npappia, \"joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden.\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" sanoi John.\n\n\"Jupe\", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin\nkadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna\nhännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti\nhän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi\nparilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja\nvaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa\nkutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen\nastuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.\n\nTuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä\nvalaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat\nistumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten\ntavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen\nvaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu\nhymyssä.\n\n\"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän\nseuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa -- ehdotettavaa --\nja arvelin, että ehkä -- --\"\n\nJohn keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset\nsilmät värähtelivät.\n\n\"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt\nveljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon.\"\n\nJohn aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa\ntyötään pappina.\n\n\"Niin juuri, niinpä juuri\" -- pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää --\n\"ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua.\"\n\nJuoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti\nselitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs\npiispanistuin avoinna. \"Se oli siirtomaissa -- Colombon piispan-istuin.\nTulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut\nhelppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä\nsiirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan,\nmutta kumminkin --\"\n\nJohn keskeytti hänet taas: \"Te olette niin kovin ystävällinen, setä,\nmutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain\netäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä.\"\n\n\"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani.\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo.\"\n\nPääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on\ntottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.\n\n\"Miksikä -- miksi sinä siis --\"\n\n\"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin\nluostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta.\nSitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei\nole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli\nvapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta\ntehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että\nKristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati -- joka päivä -- ja\njokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan\nevankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin\npalaamaan takaisin vanhaan käsitykseen.\"\n\n\"Mitenkä siis?\"\n\n\"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina\nja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman\naikakautemme elämässä.\"\n\nPääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. \"Mitähän tuo\ntarkoittaa?\" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain\nselittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto\nsoveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa\nministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita\nviehättäviä periaatteita, ettei pidä \"huolehtia huomispäivästä\" ja että\npitää \"rakastaa vihollisiaan\" ja \"kääntää hänelle toinenkin poski\", ja\n\"myydä kaikki sekä jakaa köyhille.\"\n\nJohn alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana\nauktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän\nuskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten\nlaatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin\nsiveellisiin lakeihin. \"Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja\nesimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee\njotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin\nviskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja\nmoitittavana narripelinä.\"\n\nPääministeri kysyi yhä itseltään: \"Missä on avain tuohon?\" ja katseli\nJohnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä\nhuolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me\nlausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa,\nmutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea\nvaltiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan?\nMitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille,\nvaltio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen\npapit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä,\nliikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta\nn:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin\ntulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat\nhallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan\ntoiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme\nkristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John\narveli, että --\n\nPääministeri vaikeni.\n\n\"Sano minulle, poikaseni\", -- hän kosketti Johnin käsivartta, --\n\"aiotko itse elää... sanalla sanoen... no niin, seuraamalla Kristuksen\nelämän esimerkkiä?\"\n\n\"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii,\nsetä.\"\n\n\"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?\"\n\n\"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi\nkoskemaan naisia.\" John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.\n\nPääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla\nkädellään otsaansa ja ajatteli: \"Vai sillä kannalla asiat ovat!\" Mutta\nJohn oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen\nnykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin\ntyötä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni.\nMutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa -- ajatelkaapa,\nkuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan,\nheidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on\nnaisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa -- kaiken tämän\nrikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna\ntie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä!\nTurmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä\ntanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.\n\n\"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi\nturmeltumatta. Mutta mitä me teemme -- mitä kirkko tekee noitten\nuljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan\nonni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä\nole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai\nitsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat\nheidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin,\njoiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat\non työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua\npäiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä\nolen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö\non, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa -- ja missä äärettömässä\nhenkisessä yksinäisyydessä hän elää!\"\n\nJohnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää.\nPonnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta\nselvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä,\nja hän tunsi syvää sääliä.\n\n\"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?\" kysyi\npalvelija hänen kyynäspäänsä takaa.\n\n\"Kirjastossa\", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen\nhän palasi toiseen huoneeseen.\n\nValkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä\nkirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi\nkirjanmerkiksi.\n\n\"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen\näänensä!\"\n\nKahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää\nkäytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja\nhänen syvä äänensä värähteli hiukan. \"Hyvästi, rakas poikaseni,\nja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes\nsinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain\nsosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos\nsinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy\nsen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla,\nymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä\nolen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii\nlähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun\nuskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta -- he\npitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena,\nehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. -- Mutta\nhyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi\ntai työssä vihamiehen vainiolla.\"\n\nJohn oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan,\ntoiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä\nsuhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä\nJumalan tähden. -- Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa\nodotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin\nja hansikkaat.\n\nPääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin\naskelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa\nja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä\ntoisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän\nsanoi itsekseen: \"Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?\"\n\nHän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta --\nhän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja\ntuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.\n\nParia viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:\n\n    \"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut\n    täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan\n    papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria\n    Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo\n    kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka\n    vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa\n    on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty.\n    Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten\n    tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo\n    kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs\n    kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he\n    ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on\n    minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni,\n    pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani,\n    sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini\n    myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja\n    nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi,\n    huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä\n    sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva\n    Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen\n    itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea,\n    mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden\n    kannalta nähden -- mutta mitäpä siitä.\n\n    En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat.\n    Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään\n    urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan.\n    Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu\n    nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja,\n    sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä\n    huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja\n    iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee\n    sitä suurempi kunnia.\n\n    Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja\n    kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu\n    kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen\n    lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia\n    heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja\n    on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi\n    minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo\n    olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on\n    yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi\n    kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota\n    muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja\n    tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa,\n    viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten\n    pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät\n    sen!\n\n    Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka\n    nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään\n    vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa.\n    Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion\n    muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi?\n    Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin!\n    Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen\n    valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja,\n    tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä\n    meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja\n    pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta?\n    Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin\n    luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat\n    sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja\n    soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme\n    heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille\n    kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille\n    helvetissään!\n\n    Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät\n    ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala\n    keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka\n    rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat\n    suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat\n    tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä\n    'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä,\n    jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin\n    kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen\n    näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu\n    pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon\n    hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien\n    kuluessa.\n\n    Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta\n    pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina\n    avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta\n    minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja\n    kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan\n    henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään\n    tuloja tai tuskin mitään -- juuri sen verran, että se riittää\n    vahtimestarin palkaksi -- mutta minun ei sovi valittaa sitä\n    seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei\n    kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä\n    olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan\n    kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa\n    minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.\n\n    Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te\n    olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että\n    olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla\n    ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä -- niistä\n    tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä\n    päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei\n    teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua.\n    Tervehdykseni!\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\n_Glenfaba, \"Saaripahanen.\"_\n\nOi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut\n\"yksinäistä olentoraukkaa\", joka elää elävänä kuolleessa maassa!\nJos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen\ntarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja\nkirjoittaisin \"tuntematon\" teidän \"Hyvän Glorynne\" poikki, koska näillä\nmailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan\nnimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän\nkyynelin minä tunnustan, että _joka ikinen_ kirje Lontoosta on minulle\nkuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.\n\nKun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että\nminun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä\ntiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät\nlentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut\nkynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin\nnukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena\nsyntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole\nhuutaneet.\n\nTietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä\nminulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan,\njolloin olen _tehnyt_ mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja _jättänyt\ntekemättä_ mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon\ntässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat\naihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa\nosanottoaan -- jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille\npikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle\nvetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä\nse mukanaan.\n\nMinä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten\ntavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa\nrakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui\nolemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin\nkerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni\nvielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni\nrakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli\nkiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin\nympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä\noikea käsi tekee.\n\nMutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien\nhallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte\nnähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana,\nolisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä.\nSuuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle\nhoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme\nkotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät\nulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä\nhiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira\nkainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa,\nrupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet\nristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia\nja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan\nkysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: \"Onko mitään\ntoivoa enää?\"\n\nJuna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen\nlinnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin,\nherahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä\nulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla \"Cæsareineen\" ja\nkiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli\nlopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät\nhassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja\nRanskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, -- niin, kaiken\ntuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka\npieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois.\nMe emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun\nkotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset\ntervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi\ntorveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin,\netten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan.\nKun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja\nsilloin isoisä taas alkoi päivitellä: \"Eikö hän ole kasvanut pitkäksi?\nKatsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!\" Ja sitten tädit rupesivat\nvanhaan tapaansa myöntelemään: \"Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä\nkyllä!\" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä\nkertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.\n\nSitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en\nvoinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan,\nkun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan\nsiltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita,\njoita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso\nkello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin\nmatolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden\nyläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella\nmerkitty se paikka, missä isäni kuoli.\n\nKuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun\nheräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen\nikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan\nkäytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän\nrautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä\nvyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.\n\nSiis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini,\nentiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen\nmuinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain\nhiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan\ntäällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta\nkuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet \"muille maille\", ja kaikki\nvanhat -- \"taivas tiesi minne.\" Joskus kuuluu vuorilta lampaitten\nmääkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko\nmaailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele\nhuomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja\nsunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa,\npuettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä\non käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme,\nkuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain\nlaulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme\nvanhan Neiluksen aasin huutaessa _hii-haa_ ja meidän ikämme on\nseitsemänkymmentä vuotta ja jos... oo-hoi (haukotus).\n\nTietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä\ntämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme\nparatiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset\nvisertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet\nleijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee\nnoihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa\nenemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani,\nkuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja\nmitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle\ntulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. \"Kuulkaa,\nminä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta\", kuulin isoisän\nkuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän\ntorui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan\nköyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.\n\nHe pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen\ntavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi!\nIkipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä\nja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa\nitsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon\nviisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti\nkulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen\nGlenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan\npuut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua\noksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia\nvarastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme -- uljas teko, jonka\nvuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä\nankarimman rangaistusjulistuksensa -- käyttäen siinä muistaakseni omaa\ntohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta\navojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää\nkasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla\ntai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.\n\nLuonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset\nseikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin\nselässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu\nkuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin\nmatruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan\nitseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia\nisoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan\nsemmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit\novat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia\nympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa \"sun 'valos' meille paistaa suo\"\n-- \"valon\" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt\nsynonyymiksi \"hopea\" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen\nkappaleissa.\n\nMutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä\nsaarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet\nsanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen\nja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan\nluiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus\nympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun\nverraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa,\nkyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö\nitkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien\nsydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta.\nMutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä,\nettä totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä\nviimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi\neräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut\nkapakkansa vierashuoneeseen katsomaan \"Glorian\" kuvaa, jonka hän oli\nleikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin\nseinään \"koska se oli niin kovasti minun näköiseni.\" Oi, voi, voi,\nvoi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan\nheti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä,\nmutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin\nlavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin\nasukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä\npublikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja\npublikaania. Suoment. muist.]\n\nMinä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle\nlähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun\nhyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus\nminun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin\nne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan\nmuitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni\nsillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin\nkalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä\nhän kertoi minulle, että ne \"kiertävät ympäri, neiti, kiertävät\nympäri\", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin\nmaailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha\nveijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa\nmuuttuen vähitellen paperimassaksi.\n\nMutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni\nLontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka\ntakoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa\nkauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin\n[vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan\nviereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni\nsiitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa\nhänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas\nsydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin\nmuuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se\nkulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine\nkaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on\nentisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!\n\n_Kello puoli 11 illalla_. -- Minun piti keskeyttää kirjoitukseni\naamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen.\nTietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän\nsaapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin\nrikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka\nolisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti\nmeille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois.\nSen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota\nisoisä nimittää \"Glenfaban kukaksi\" (minä näet olen se), ja kun olin\nlaverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia\nhänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin\nomaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. --\nViimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella\ntaivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi\nmyrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä\nvihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet\nalkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa\nKnockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.\n\nOi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että\nnyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki\non haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa!\nMaatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat\npuistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella\nkimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa!\nHuh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran\nhuoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin\nhumua alakerran tanssisalista.\n\nMutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä\nhuudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla -- ja _minä_ olen aina\niloinen! -- Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi\nkirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos\nvain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan\ntestamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien\nsyviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä\nuudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban _home rulea_ (koska\nhän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten\nesim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain \"oman\ntahdonlujuutensa avulla\" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja\nja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä\ntodellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes\nhäntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna\n(kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä\nviettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni\nannos \"pirullisuutta\" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää\nhurskaammalta kannalta.\n\nMinä toivotan teille \"onnea ja lykkyä tykö\" uuteen puuhaanne, mutta\njos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa -- puolustamaan\nhänen hyviä ja pahoja puoliaan -- niin ei teidän pitäisi olla niin\näärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä\nkauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti:\n\"Rakastatko minua?\" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon\ntunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. -- Vakavasti\npuhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi\nmieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten\npitää olla hyviä, niin he _ovat_ hyviä, sillä naiset tanssivat miesten\nnuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka -- minä\nen nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen\npuolustustaan: \"Vaimo, _jonka annoit_ minulle\", mikä osoittaa, ettei\nhän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin\ntoiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin\nsuurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.\n\nTerveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni\nriistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin\nsen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla\nviettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän\non se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta\n\n    'Nukkumaan sä houkkio,\n    Nukkumatti kutsuu jo!'\n\n                                                     Glory.\n\nJ.K. -- _Tärkeätä_. -- Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan\nkiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi\nrouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin\ntoiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt\nminä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen\nlienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja\noppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja\npappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni\nniskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään\nkoko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little\nTurnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJohn Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana\nhän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää,\nja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan,\nettä Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen\ntupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: \"Lapsella\nei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän\nmyöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään.\" Samassa nuori nainen tuli\nJohn Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin\nkukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi,\njoka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John\nensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita\nsilmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta\ntämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.\n\nKeski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun\npuetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi\nhäneen salaa, pää kallellaan.\n\n\"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi\nsinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä\ntuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä\npalannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa.\"\n\nJohn Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen\nympärilleen ja muistellen Glorya.\n\n\"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe\", vastasi\npappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat\nolleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas\nilme.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.\n\n\"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva\", sanoi John selittäen asiansa.\n\nRouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli\npapin lähettänyt.\n\n\"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja --\"\n\n\"Mutta isä ei ole kuollut\", tiuskaisi vaimo kiivaasti, \"ja, anteeksi\nherra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän\ntulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!\"\n\n\"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva --\"\n\n\"Se _on_ hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä\nluotan.\"\n\n\"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja --\"\n\n\"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen\nitselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään\nsaakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan\nheidän kirjavia asioitaan.\"\n\n\"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte\nkokonaan, sen voin vakuuttaa teille.\"\n\n\"Oh, todellako? Vai niin!\"\n\nAsiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra\nJupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan\ntervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti\nmies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti\npaikalla.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian,\nmutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.\n\n\"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin\nhirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos --\"\n\nOliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?\n\n\"Herra Jupe\", sanoi John nousten ylös, \"pelkään, että teidän rouvanne\non menetellyt laittomasti ja epärehellisesti --\"\n\n\"So, soh, herra pastori\", sanoi mies pudistellen päätään. \"Minä\nkunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan\nvielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä\nepärehelliseen menettelyyn tulee, niin --\"\n\n\"Älä välitä hänestä, Henry\", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.\n\n\"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi\", sanoi mies, ja\nsitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän\nkohta syleilevän toisiaan.\n\nJohn Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua\nhän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää\nkuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa\npimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään\ntupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.\n\n\"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä\npäivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan,\nkoska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua.\"\n\n\"Tulkaa tätä tietä\", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's\nInn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui\nJohn Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään\nelättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen\nilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa\nhoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista\noikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan\nsitä -- se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville,\nettä rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi\nikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen \"ystävänsä\" olisi\nsattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala\npaikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä\noli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja\nmiehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan\nkasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin\nkauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan\njulmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten\nse heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa\nlapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon\nvuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.\n\n\"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?\"\n\n\"Kyllä, herra pastori.\"\n\n\"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen.\"\n\nTytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. \"Ja te\nautatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te\nolette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän...\"\nTyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: \"Ehkä joku lainaa\nminulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan\nvaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka\nostin tytölleni... Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani,\nen milloinkaan!\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?\"\n\n\"Agatha Jones\", vastasi tyttö.\n\nKello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät\nlähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa\nmuukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran\nCrown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs \"skeleteistä\" oli\nheittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut\nheittäjää poliisin huostaan. -- John ja Aggie seisahtuivat puiston\nnurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään\nhäntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi\nlaastarilapun papin ohimolla.\n\n\"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?\" sanoi\ntyttö.\n\n\"Aika on jo täpärällä\", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan,\nsillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen\nkatumetelin jälkeen.\n\nHeidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille,\nmissä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut\nkokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa\nlapselle.\n\n\"Huomenna minä ostan hänelle vaunut -- semmoiset rottinkiset; rautaiset\novat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo\nlaitan hänelle lyhyet hameet.\"\n\nJohn Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi\nsamoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira\npysytteli isäntänsä kintereillä.\n\n\"Hän on ollut jo kuukauden poissa -- niin, huomenna siitä on juuri\nkuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon -- niin, onhan hän kasvanut!\nOn aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä\nen ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita\nelantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!\" Ja nauraen\nhermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan.\n\"Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin -- yö on niin kylmä\npikkulapselle.\"\n\nJohnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta\nnuori äiti oli iloinen.\n\nKuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he\nkääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin,\njotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan\nsotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa,\nja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan \"ystävästään\" kertoen\nitkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt\nystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti\noli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä\nkohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta\nhän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun\nmuulloin kuin ollessaan juovuksissa.\n\nTalo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi\noli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita\nnaisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen\nkadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut\ntakaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja\ntoista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka\nkävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan\noli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi\noli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko\nvakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen\nmielestään ne \"penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin\nsen arvoiset kuin elävinä.\" Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän\nnykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan\npois, mutta pappi kyseli yhä vielä. -- Siellä oli useita lapsia. Yksi\nvuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina,\nkun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan\nyksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen\nseinää, kuulivat aina lapsen itkua.\n\n\"Agatha\", sanoi John heidän astuessaan ovelle, \"laittakaa meidät\nmolemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy\nlähellä.\"\n\nAggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Aggie\", vastasi tyttö.\n\n\"Kuka on siellä kanssasi?\"\n\n\"Eräs Charlien ystävä.\"\n\nSilloin ovi avautui.\n\nJohn astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö.\nKun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin\nkynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.\n\n\"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!\"\n\nNuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.\n\n\"Missä on rouva Sharkey?\"\n\n\"Alakerrassa, herra pastori.\"\n\nAlhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen\nsydäntäsärkevä nyyhkytys.\n\n\"Antakaa minulle kynttilänne.\"\n\nMies antoi sen.\n\n\"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin --\"\n\nJohn katsoi koiraan, ja mies vapisi.\n\n\"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi\", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.\n\nSaapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat\nhe avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä,\nmutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi\nhyminäksi.\n\nToisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui\nporisten tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina\noli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli\njoitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset\nolivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: \"Taivaallinen Isä ottaa\nheidät helmaansa.\" Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko\ntuntui häntä hyytävän.\n\n\"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen -- ei tässä nyt muu auta\",\nsanoi John Storm.\n\nEteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti\nyhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka\nkiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa\nalakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin\nkello löi juuri kaksitoista.\n\nHetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi\nnyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli\nholvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai\nparikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä\nkankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu.\nMuutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset\nseisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin\nfaraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun\nkappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä\njaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies\nja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot\nkääntyneet poispäin portaista.\n\nHe eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen\nainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he\nriitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas\njäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi\ntapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa\nhuoneesta oli varjojen vallassa.\n\nHiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja\ntarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui\neräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja\nholvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni\nulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen\nkumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.\n\nJohn Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet,\nkun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa\nasukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran\nhuomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: \"Kissa on\npöydällä!\" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät\nkatsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti,\nhitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen,\nkoettaen piilottaa korttipakkaa.\n\nJohn seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja\nuljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. \"Nyt on piru merrassa\", sanoi joku.\nEi kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He\npoistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on\nmyöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.\n\nPuolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan\npankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori\nmies oli Charlie.\n\n\"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?\" sanoi hän hävyttömän näköisenä.\n\"Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!\" ja samassa hän heitti\nkorttipakan Johnin eteen.\n\n\"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt\", sanoi vaimo.\n\n\"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia\", sanoi Charlie ja\nastuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan.\nSitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi\nviskata.\n\nSamassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle\npuukon.\n\nJohn Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto\nvaroitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies\nheitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: \"Älä\nhiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat\nkurkkuusi!\"\n\nKuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. \"Charlie!\"\nhuusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä\nhihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä\näänellä: \"Mene helvettiin!\" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta.\nIsäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään.\nMies vilkaisi koiraan ja totteli. \"Mitä te tahdotte?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on\ntoimitettava. Loput saatte sittemmin tietää.\"\n\n\"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!\" Miehen irvistys oli hirveä.\n\n\"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen\", sanoi vaimo, ja\nhänen kasvojensa ilme oli kamala.\n\n\"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies\nmyöskin -- mars!\"\n\nMinuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme\nkaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä\nryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli\npuukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään\nviimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.\n\n\"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne\", sanoi John, ja nuori äiti\nkiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.\n\n\"Tässä se on\", huudahti hän. \"Ei -- voi, ei, ei!\" Ja hän alkoi väännellä\nkäsiään.\n\n\"Sanoinhan minä sen\", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen\nseinällä näkyvää raamatunlausetta.\n\nAggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri\noli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet\nvakuutussummasta. \"Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa\",\noli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.\n\nTyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. \"Voi, voi, voi!\nMitä minun pitää tehdä?\" vaikeroi hän.\n\n\"Kenen lapsi tämä on?\" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka,\njonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.\n\n\"Se on oikean ladyn lapsi\", sanoi vaimo. \"Rouva Jupe käski meitä\npitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi.\"\n\n\"Tyttöraukkaseni\", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, \"Jaksaisitteko\nkantaa tämän lapsen kotiin?\"\n\n\"Voi, voi, voi\", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin\nvillahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.\n\n\"E-hei, sitä te ette vie!\" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. \"Se\nlapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja --\"\n\n\"Pois tieltä, peto!\" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla\noli lapsi sylissään.\n\nKatuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia\nalushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan.\nAggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.\n\nHe palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen\npoliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä.\nWestminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie\nvaikeroi: \"Voi, voi, voi!\"\n\nRouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään\nja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa.\nSitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: \"Lapsiraukka,\nte olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta\nmiehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa\nuuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!\"\n\n\"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!\" sanoi rouva Pincher,\nmutta tyttö vastasi toivottomasti:\n\n\"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan.\"\n\nHe kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa\nvalitteli: \"Voi, voi, voi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:\n\n\"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä.\nKoko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan\nihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan\njonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun\n'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo\nyksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa.\nTietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.\n\n\"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka\non jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren\ntyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja\nhaudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta,\non hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että\nJumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen\nnoitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona\nja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu.\nJos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu\nperkeleen omaksi.\n\n\"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona,\njonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko\nmatkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse\nryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta\nkohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen\nlangennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen,\nja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset\nperiaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te\nolette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan!\nKiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten -- kenties\n-- tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun\najattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa... Mutta ei,\nei, ilman sitä en olisi nyt täällä.\n\n\"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään -- ehkä\njossakin kadulla -- ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin\nikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin\nnyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat\nhyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.\n\n\"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki\nvälttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä,\nmutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän\nkotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä\nsuojaa myrskyn aikana... Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka,\nmissä kesälomaa voi viettää?\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\n_Glenfaba_.\n\nOi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle,\nvai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen\nsyöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette\nhukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia!\nJa minä -- minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty\nmerenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on\nhenkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita\nminun tulisi kylvää.\n\nRosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin\nherttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin\ntuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta\non, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun\noma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin\nBettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen\nolevani halvin syntinen tämän maan päällä.\n\nOn niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti\npitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa\npelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen\nhulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on\nkammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan,\n\"joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen\" (Rosa\non näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu\nsopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut\nhiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää\nmeidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää\nhän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin\nEndorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen\nvaroittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta\nhän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi\nsäilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.\n\nNiin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa,\nmutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka\ntukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen\nvanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni:\n'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän\nja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään\nmuuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei\nsinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään\nsinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa!\nUneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa\nsyliinsä -- ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään.\nVanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia\nlapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua.\nSitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi\nvuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi\nja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan\nylähyllyllä, ja sitten... sitten tulee loppu.\n\nVoih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä \"uskollisena\nparemmalle olennolleni\", koska eräs henkilö sanoo, että minun\ntäytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti\nHyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne\ntuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan\npiipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli\nnauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus.\nChalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti\nminulle, \"heidän kauniille hyväntekijälleen\", puheen sekä narrasi minut\nlaulamaan \"Mylecharainen\" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin\nhymnillä. Mutta\n\n    'Enpä siinä _ma_ ollutkaan,\n    Varjoni se oli vaan!'\n\nJa olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla\nköyhäin keittolassa -- enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän,\nmillainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni\njoskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin\nluontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä\nihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on\nainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö\nluulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.\n\nEipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä\nolen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia\noli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin\nselkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä\njätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä,\nvaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat\nminuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui\nhuoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa\nniihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset,\nminä voitin, minä riemuitsin -- kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan\nShakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja\nkuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista\nkuvaa hänestä.\n\nMitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin\nyläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin\npiilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni -- ihanat, viehättävät,\npukuni -- ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin\nennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin\nja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut\nkynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka\nloisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli\nilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät\nkiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: \"_Minä --\nminä_ olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!\"\n\nOi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä\nsitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet\nlukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: \"Glory, mikä ihme sinua\nvaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?\" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani,\nkuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen\nneidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen\npyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla\nkaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen\npukuni.\n\nSilloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin\nolivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää\nRosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä\nalituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin\nlapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen\nselkäni, kysyy hän heti: \"Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni,\nneiti Macquarrie?\" Siihen Rosa vastaa: \"Glory tulee tekemään teidän\nnimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle.\" Silloin isoisän silmät\nsäkenöivät ja hän virkkaa: \"Niinkö arvelette -- niinkö todellakin\narvelette?\" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista\nhassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.\n\nMutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen\nsilmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä\näänellä: \"Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen\nkauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!\" Silloin minä aina\nkeskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua\nsellaisia tuhmuuksia.\n\nKaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa\nepäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella\nminua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme\npuhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko\noli laskenut -- taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla\nhohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla\n_fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan.\nRosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus\nsellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion,\nja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta\nmiehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle\nja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin\nänkyttäen: \"Jaa, jaa, jospa minulla olisikin _oikea_ näyttämö... ken\ntiesi... ehkei se olisikaan niin hullua...\" Samassa _fuksian_ lehdet\nkahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.\n\nIsoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut\nminun viimeiset sanani. \"Se on Glory!\" änkytti hän, ja sitten minä\nkuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen\nliikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin\nsalaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi.\nSeuraavien viiden minuutin ajalla \"suuri näyttelijätär\" sai puhua\nihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen,\nvanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen\nsaatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista,\nvaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko,\nyksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui,\nja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään\nkuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä\ntäällä -- onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel,\nja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne\nmeitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo\nvanhoja, rakkani -- ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan\nhuoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten\nminä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.\n\nSen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän\nenää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani\nhänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka\nminä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä.\nMinä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä\najasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä\nlienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin\nmeni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi\nkyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani\nkovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi,\nkuinka elämä on julmaa!... Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla\ntoisenlainen, mutta... mutta en minä voi sille mitään!\n\nMinä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on\nja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. \"Pysy lujasti kiinni\ntäällä!\" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua,\nhoukuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin\nkuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.\n\n_Myöhemmin_.\n\nRakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä\nisoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen,\nja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää,\nja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen\ntuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa\nminulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos\nhuoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat\ntahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle\nilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: \"Ethän _sinä_,\nGlory, pelkää?\" ja minä vastasin \"en\", vaikka sydämeni tykytti kovasti.\nSilloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän\nsanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. \"Kohta\nminä lähden ikipäiviksi\", sanoi hän, \"ja sinun pitää olla uljas ja\nvoimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä\nsiinä siis olisi pelättävää?\" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä --\nmitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi\nhän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä\nvastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet\nvihdoinkin satamaan. \"Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni,\nGlory\", sanoi hän. \"Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla\noli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt\ntäytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta\ntoivoa kuin rauhaa ja lepoa.\"\n\nTohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta\ntaudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa.\nVähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti\nja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi,\nmillaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen\nolen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on\nennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset\nnukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin\nhänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän\nluona.\n\n_Seuraavana aamuna_.\n\nRosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni\nlevolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin\nRosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki\nlevottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun\njätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän\nkäheällä äänellä huusi: \"Tuokaa hänet takaisin\", aivan kuin painajainen\nolisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa\nlohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt\nhänen luokseen.\n\nKoska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan\nistumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän\npyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa\nhänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin\nsalaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko\ntavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä\nlaskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka\nkyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä,\nettä hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä\nlakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää,\nkun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla\nliian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin\näitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.\n\nAamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on\nkäynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle\non tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti\nkysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa\nmikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet:\n\"Luojalle kiitos siitä!\" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina\nveisaavat kiitosvirsiä.\n\n_Kello kaksitoista_.\n\nTila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei\nole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun\ntutunomaisesti nimittäen minua \"Lancelotiksi\", joka oli isävainajani\nnimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan\nhämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja\njossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.\n\nKaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä\nen itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä -- Anna-tätikin itkee\nesiliinansa suojassa. -- Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat\nvalmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta\npuhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On\naivan kuin _jotain_ hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti,\nkamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.\n\nMinä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti\nkertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt\nkaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta\nolisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. \"Ettekö te muista sitä?\"\nsanoo hän alituiseen. \"Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme,\nja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui,\nlähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut\nvaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle -- sinä ja Anna ja kaunis\nnuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory\nlähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin.\"\n\nPuoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu\nminun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni\npistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja\nkuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan\naivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin\nkaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. \"Ei hän voi sille\nmitään, lapsiraukka\", sanoi hän. \"Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se\ntuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku\nkatsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei\nmaailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että\nvalittaisin?\"\n\nMinä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän\npakahtumaisillaan, ja huusin: \"Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!\"\nMutta hän hymyili vain sanoen: \"Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory,\nen pidätä enää kauan\", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.\n\n_Illalla_.\n\nKoko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan\nkuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan.\nKun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku\npoikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa\nrypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin\nhaihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä,\nkunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä\nkäsiään sanoen \"saat, saat\", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä,\njoka kuoli vanhana.\n\nMutta tuo \"rooli\" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää\nalituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä\ntulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin,\ntomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt\nkoko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä\npaljoa kauemmaksi...\n\nVoi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois\ntäältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi,\nenkä minä sitäpaitsi _voi_ nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita\nherttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia.\nMutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu\n-- kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!\n\n_Myöhemmin_.\n\nKaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos\nitkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin\nkaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet\nhiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein\nyliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli\ntäydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen\nlapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että\nhän oli vanha ja minä olin nuori. \"Joko veneet ovat lähteneet?\" kysyi\nhän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun\naikaan. \"Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan\", sanoi hän, ja minä\nkiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin\nylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen.\nAuringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä\nluoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona\noli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan\ntuulta. \"Ah\", sanoi isoisä, \"minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory,\nminä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni,\nmutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja\nnyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa\nmerkiksi!\"\n\nSitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien\nväri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille\nkasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty --\nyksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen\nolento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.\n\nGlory.\n\nPASTORI QUAYLEN KIRJE.\n\n_Hyvä John!_ -- Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri\nsen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun\nvuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat,\nettä kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan\nvapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai\ntänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä\nkaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: \"Kuolinpäivämme on\nparempi kuin synnyinhetkemme\", ja siksi lähetän teille viimeisen\ntervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin\nsaatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.\n\nMinuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on\nuljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin.\nIhmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu\nilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä\njäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän\nsallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät\nhetket tulevat.\n\nSiitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut.\nTämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee\nseuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka,\nJohn! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa\nsiihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja\nkukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä?\nMinulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta\npitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento,\nja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään\nja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa\najatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli\npoissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja\nviettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa\nja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.\n\nSiitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on\nkerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon\nkahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen.\nEhkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden\nsylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä,\non hävitetty.\n\nMutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi!\nVanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että\ntapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla\notollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat\nanteeksi annetut!\n\nAdam Quayle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nGloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John\nStormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja -- hän\nkannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.\n\n\"Kuinka minä saatan löytää sanoja\", kirjoitti hän, jotka voisivat\nilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi\nsanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen\nkuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä,\nettä hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette\nsure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa\nehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus\nvaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen\nvanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti\nauringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt\nainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä.\nHän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä\ntietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja\nviekkaudesta, joka ympäröi häntä -- suvaitsevana ja ystävällisenä\nkaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä --\nhän on varmassa satamassa.\n\n\"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan.\nSen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta\nminun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan\nvoimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni\nteitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja.\nMinä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on\ntehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä\n-- pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan\nhuomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko\njollakin lailla palvella heitä.\"\n\nTämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli\nmuissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä.\nEnnen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa\nnaisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti\nsitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä\nkorvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä\nsitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus\nantoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän\nvaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi,\nsaattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen\nhyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. \"Ellen vallan erehdy,\npoikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen\ntyötä.\"\n\n\"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti...\nMutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko\nvoiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan\nyhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät\nkaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia.\"\n\n\"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?\"\n\n\"Mistä tahansa -- kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini,\njoka on aina valmis auttamaan minua, täti.\"\n\n\"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?\"\n\n\"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin\nmuussakin.\"\n\nHänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen\najatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava\ntietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään\ntyöhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi\nhuomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten...\nsitten... Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan -- hän\nei uskaltanut ajatella sitä.\n\nKolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai\nrakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja.\nEnsimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli\nhäntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan\nja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle\njaloitteluretkelleen puistoon.\n\nJohn Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että \"isä Storm\"\npyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen,\nettä rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut\nvastaan ketään.\n\n\"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella\nhäntä\", sanoi John.\n\nEnnenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja\nrouva itse huusi: \"Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani\novat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!\"\n\nAika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja\nsilmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen\notsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi\nuinut hajuvesissä.\n\n\"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm\", sanoi hän hienon\nnaisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin\nkanssa saliin. \"Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että\nhän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne... Oi, kiitos, hän voi\nerittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän\non naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon\nHerran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä...\" Sitten seurasi\nliikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto\nsaattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului \"Englannin parhaimpiin\nperheisiin\" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä \"meren toiselta\npuolen\", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.\n\nJohn käänteli hattuaan ja kuunteli.\n\n\"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?\" kysyi rouva.\n\nJohn kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae\nkoetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. \"Kohtahan he tulevat\nparemmiksi kuin yläluokat\", sanoi hän.\n\nJohn arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain\nkertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on,\njonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.\n\n\"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!\" huudahti\nrouva Macrae.\n\n\"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat\nihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille\nhoidettavaksi --\"\n\n\"Minä aina muistan -- aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman\naarteita' -- oi, mikä ihana lause se on!\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni\nkristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten\nJumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja\nkulta-aarteitaan.\"\n\n\"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa\nmennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi\nvalkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte,\nherra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä,\nkun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka\novat hullaantuneet kissoihin...\" Ja sitten seurasi pitkä kertomus\neräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen\nlemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä\nkukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa,\nsillä hän ei voinut sitä kestää.\n\nSamassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui\nsen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja\nhänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen\nterveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti\nhuolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli\nommellut sille vaipan.\n\nJohn nousi sanoakseen hyvästi. \"Saanko siis luottaa teidän\nystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen\nhyväksi?\"\n\n\"Tosiaankin... On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina\nsemmoisissa asioissa -- niin, minä odotan häntä juuri tänään -- enkä\nminä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin\nkivulloinen -- minulla on heikko sydän\", ja sitten hän pani päänsä\nkallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. \"Mutta\nonko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?\"\n\n\"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni.\"\n\n\"Todellako?\" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten\nlaahustimensa pois tieltä. \"Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti\npaikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta\nminun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun\npuolestani -- kun on tällainen asia.\" Ja hän katseli ympärilleen aivan\nkuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.\n\nJoku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita.\nSe oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. \"Ah\", huudahti hän\nheiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat\neronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon\nmuutoksia _oli_ tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan\nvaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain\nvielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan\nensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki\nhallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa\nhänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: \"Olkaa\nvaruillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen\nvallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en\ntunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole\nminun sisareni.\"\n\n\"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni\", sanoi John.\n\"Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet\nveljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai\nvastenmielistä.\"\n\n\"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja\nsaivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei _aivan_\nnykyään, niinkö? Hm -- niin\" -- lisäsi hän ylhäisesti hymyillen --\n\"Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia\", ja yskähtäen\näänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.\n\nJohn Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän\nraskaana.\n\n\"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni\", sanoi rouva\nCallender. \"Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä.\"\n\n\"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet\ntaivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!\"\n\n\"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla\ntulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa.\"\n\n\"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos\nminä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä\nJumala, mitä he silloin sanoisivat?\"\n\nSeuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle\ntekstistä: \"Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua\nhuulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta.\"\n\nMutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja\nhänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:\n\n\"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni\nkolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne\niloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle\nkristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta\nrouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia\nrahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska\nhän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella\nja hyväillä häntä.\n\n\"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes\nne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä.\nNyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat\nristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'.\nItse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän\nalusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua\nensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan\nrouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta\neilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen\nyritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni\nvihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka\nsyövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät\nole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt\nmitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen,\njoka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja,\nmaallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on\nkaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa,\nminkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä\nyhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin\nseikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat\nkokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko\nennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella,\nja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina\nnukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'\n\n\"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme\nvihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on\nvarsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme,\netupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä.\nOi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä\nkukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä\n-- voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen\nheidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin\ninnostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän\nmitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.\n\n\"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin\njuuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna\nmeidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua\nhyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa,\nettä he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän,\nsillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan\nkirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää\nvaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi\njoko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet\n'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän,\nkaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma\nkoskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden\nmahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.\n\n\"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä\ntyössä ja touhussa! Ja -- ken tietää -- ehkä te vielä kerran tulettekin\ntänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen -- minä\nkirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi\nesitys teille. Hyvästi!\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave\nSquaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan,\notti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko\nsydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert\nseisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita\nmonokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki\nmuodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi,\njonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi,\nmerkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki\nmiehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri\ntavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin\nedusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender,\njoka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi\nvallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt \"niin monta\nvarista samassa puussa\". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen\näänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana\npaikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta\nkumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi\nJohn tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo\nnainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John\noli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva\nCallenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä\ntällaisesta hommasta.\n\nArkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady\nRobert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen\nkyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue\noli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:\n\n\"Arvoisat naiset ja herrat\", aloitti hän, \"meille ei ole annettu\nmuuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te\nsaatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen\njäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle\naikeellemme.\"\n\nNyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat\nalaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: \"Herra arkkidiakoni,\nsallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?\"\n\n\"Minä arvelin tehdä sen itse\", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause\nsemmoista rukousta vastaan, jota en usko.\"\n\nPuoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä\nlordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.\n\n\"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle\nveljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa\nlisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta.\"\n\n\"Se on juuri teidän tapaistanne\", sanoi samassa lihava partaniekka\noven suussa. \"Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te\nkoetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin.\"\n\n\"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin\nlukea...\"\n\nMutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän\ntyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä\nleimusi palava tuli.\n\n\"Arvoisat naiset ja herrat\", sanoi hän vapisevalla äänellä. \"Minä\npyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin,\nettä jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme\nainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se\non ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan\nmeistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma\nsauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun\nerehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi.\"\n\n\"Niin, herra Storm\", sanoi arkkidiakoni, \"se _oli_ erehdys, ja jos\nte olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran\nsiunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen --\"\n\n\"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia\", sanoi John punastuen\nhiusrajaa myöten. \"Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille,\nalakirkollisille ja kirkottomille.\"\n\n\"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole\nollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan\nenää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!\"\n\n\"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni\", sanoi John, ja sitten seurue\nerosi.\n\nRouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun _John_ kumarsi hänelle mennessään\nulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: \"Johda nyt\ntästälähin itse laivaasi, poikaseni!\" Sitten hän lisäsi ollessaan\nainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän\nkulkiessaan alas portaita: \"Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan\nperillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien\nedustalla, se on varma!\"\n\nJohn Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin\nViktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat\npäästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä\nja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey,\npelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten\nhoitaja.\n\nViikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen.\nHän kirjoitti Glorylle:\n\n\"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on\nantanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa\nvoi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy _omin voimin elossa_.\nMillainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää\nminusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren\nviattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West\nEndin naiset harrastavat tätä liikettä -- muun muassa lady Robert\nUre. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme\n'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä\niltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen\nsilmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän\npyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te\nvoitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti\nMacquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta\nminulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten\npuistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien\nvälissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne,\nja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä\nkalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että\nkerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin\nhellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden\nkeskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te\nmenettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa\nelämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat\nolevinaan onnellisia.\"\n\nSeuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle\nkokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia.\nSiellä oli m.m. joukko \"Skeletoneja\", jotka puhuivat edellisenä päivänä\ntapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. \"Kuusi kuukautta tuomittiin\nkumpaisellekin\", sanoi eräs. \"Se on kaikki noitten pappipirulaisten\nsyytä\", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa\nsukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:\n\n    \"Isä Storm on hurskas ja virkeä,\n    Tekee pahaa minkä kerkiää!\"\n\nTuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli\nkirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja,\ntoinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin\ntapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana\nja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä\ntulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän,\ntervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten\ntoisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä\nympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan\nkuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat,\njotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat.\nHeidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän\nkasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen\ntervehti: \"Hyvää iltaa, isä\", ja lausui mennessään ulos: \"Hyvää yötä,\nisä!\"\n\nLordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi\nkatselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään.\nHän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen\nleuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: \"Kyllä tästä tulee\nluultavasti hyvä pienillä muutoksilla.\" Sitten hän läksi pois yksin, ja\nkreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.\n\nJohn ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan\nsiihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia\nasioitaan. \"Katsokaa\", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen\nympärilleen, \"katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy\nvarmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä.\"\n\n\"Isä Storm\", sanoi kreikkalainen, \"minulla on hyvin vakava asia, vaikka\nte tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä.\"\n\nJohnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon\npeittyessä pilviin.\n\n\"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon\nomistajille on tehty edullinen tarjous, -- niin --\"\n\n\"Mitä?\" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet\nkreikkalaisen.\n\n\"Niin -- me olemme päättäneet myydä tämän talon!\"\n\n\"_Myydä!_ Sanoitteko myy...? Kenelle?... Mitä?\"\n\n\"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle.\"\n\nJohn horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. \"Jos minun pitäisi\nuskoa tuota... Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista\n_voi_ tapahtua --\"\n\n\"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi -- pienoinen tippa vain.\"\n\n\"Yksi asia on selvä -- Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön,\nja siksi on Hän ottanut sen pois minulta.\"\n\nRouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.\n\nSeuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.\n\n    _The Garden House\n    Clements Inn, W. C_.\n\nAnteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään,\nen voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti\ntehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut\nmitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa\ntaistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään --\nkuolla, kuolla, kuolla!\n\nJa minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen\n-- älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä\nvarieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen\nteatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt\nlaitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen\nnäyttelemään Julian osaa. -- Ajatelkaa -- Julian! -- ja _omassa_\nteatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla,\njoka on päässyt Punaisen Meren poikki.\n\nÄlkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja,\ntuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. _Hänet_ on haudattu\nminun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja\nkunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että\nolisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?\n\nKirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa\nheti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan\nluota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi,\nellette tule kohta -- en koskaan, en koskaan!\n\nGlory.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn\nluona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä.\nJoka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti\nolevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja\nsalaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka\noli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli\npalannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka\nkeskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen\nperheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään\nvarsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina\nollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten\nkerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että\nnyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi\ntoimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun\nskandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö\nsoveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle.\nVihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään\nvanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta\nnäyttelijätärtä varten.\n\nJohn Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory\nansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus\noli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.\n\nJohn oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava\nkuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa,\nja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli\nsuuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille.\nKaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa\nsisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva\nPincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa,\njoka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä\npitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen\nomaa kieltään: \"luu-luu-laa-mummun.\" Noissa tummissa pikku kasvoissa\nloisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya.\nNuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi\nerota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä,\nheittäisi John sen miehen ulos ovesta.\n\nMutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna,\nja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä\nkasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut\nhymy.\n\n\"Herra Storm\", sanoi hän lempeällä äänellään. \"Minä olen tullut hyvin\narkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta,\njoka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää.\"\n\nAsia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta\nsairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän\nhäistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet\nmyöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva\nkysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen\nja toimittanut sille hyvän hoidon.\n\n\"Mutta _minun_ velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm,\nja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo,\netten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään\nvääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan\ntarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla\nhyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies\nja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa\nmenneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä\nen voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut -- hän\nrakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän\nrakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä\nsaa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on\ntäytetty.\"\n\n\"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te\ntahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen\", sanoi John Storm, ja\nsitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.\n\n\"Luu-luu-lal-laa-mum-mum.\" Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu\ntuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun\nnaiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista\nja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja\nsilkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin\nhuoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan\npäässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui,\noli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä\nGloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm\njatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!\n\nSamana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.\n\nRosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha,\nja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja.\nPalvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla\nlyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa\npaljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin\nsaarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti \"Gloria\" oli\ntuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut\nhänelle tämän paikan.\n\nSalista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory\nkeskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta\nsilmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa\nsisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan\nsohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki\nkorrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin\nlausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa\nmukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät,\nja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja\nmoitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä\ntervehtimässä.\n\n\"En ole joutanut\", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien\nteeskentelevänsä. \"Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja\nvastoinkäymisiä\", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt\npois päänsä.\n\nGlory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi\nteetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut\nluulla kyynelten pian puhkeavan esiin. \"Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä\n_olet_ siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta\ntarjotin tuohon.\" Sitten hän istuutui jatkaen: \"No, kuka tahtoo 'tätä\ntyttöä'? Muistattehan?\" Ja sitten hän taas nauroi.\n\nSamassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli\nRosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja\nasettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen\nhousujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa\npuoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas.\nDrake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi\nGloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John\nStormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin\nsohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä\nhänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli,\nkuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan\nsanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja\nsilloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista\n-- kuunnelkaa! -- ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä\nkuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.\n\n\"Se on totinen tosi, hyvä Glory\", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti\nJohn Stormiin, \"että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka\noli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme.\"\n\n\"Pakoretkellänne?\" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.\n\n\"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?\"\n\nGlory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.\n\n\"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen\nhän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa.\"\n\n\"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten\", ja sitten Glory taas\nrupesi nauramaan.\n\n\"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla\ntuon kertomuksen\", sanoi Rosa.\n\n\"Tietysti, tietysti\", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas\nnauramaan.\n\n\"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan --\"\n\nGlory tukki korvansa ja alkoi laulaa:\n\n    \"Villi, Villi, vekkuli\n    Lypsäjätä suuteli\n    La, la, la, la, laa!\"\n\n\"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön\n--\"\n\n    \"Villi, Villi, vekkuli\n    Lypsäjätä...\"\n\n\"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!\" Ja Rosa heilutti\nuhkaavana korrehtuuriarkkiaan.\n\n\"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä --\"\n\nMutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli\nmyöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä\nsiihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.\n\n\"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään\nsuudellen häntä.\"\n\nGlory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta.\nKun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja\nnauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään\nkyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin:\n\"Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö\nniin?\"\n\nJohn oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä\nvihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi.\n\"Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain\", ajatteli hän, ja sitten\nhän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä\nsaattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän\nrikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja\nsiveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.\n\nRosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä\novelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: \"Joko te menette?\"\nmutta ei koettanut häntä pidättää. \"Toivon, ettette hämmästynyt\nkuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?\" sanoi hän katsoen Johnin\nrypistyneitä kulmakarvoja.\n\nJohn ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin\nsyrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: \"Teidän ystävänne on\nkaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette\nruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa.\"\n\nJohn ojentautui suoraksi. \"Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen\nmoitittavana\", sanoi hän. \"Se oli kaiketi välttämätöntä.\"\n\n\"Mitä te siis moititte?\"\n\n\"Hänen valitsemaansa alaa.\"\n\n\"Mikä sillä alalla on vikana?\" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka\njuuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: \"Niin mikä sillä on vikana?\nMinun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä\ntoimessa.\"\n\n\"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi,\njoka on elänyt tosi kristityn elämää.\"\n\nLordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan\nsormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:\n\n\"Se ei kuulu heidän _rooliinsa_, herra pastori.\"\n\n\"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka\nmoni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman,\nihmiskunnan hyväksi -- jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa.\"\n\n\"Te olette järjetön\", sanoi Drake. \"Samalla tavalla voisitte myöskin\nparjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia.\nHeidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä\noikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?\"\n\n\"Ja päinvastoin\", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän\nei ollut kuunnellut Drakea, \"kuinka moni heistä on elänyt hurjaa,\nvallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?\"\n\n\"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan\nole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi\n-- eikä edes satakaan -- voi koko pappissäädyn mainetta turmella.\"\n\n\"Semmoinen toimi\", sanoi John \"joka vaikuttaa ennen kaikkea\naisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka\nkasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää\nteeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita\nkieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen\ntoimi on huono ja syntinen!\"\n\n\"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää\ntunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä\nja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko\nmaailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne\nne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen\nkiihkosta, \"se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe -- ja te\ntiedätte sen!\"\n\nGlory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. \"Rauhoittukaa,\nrauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan\ntahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta\nteenjuontiamme?\"\n\n\"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori\", sanoi Drake.\n\"Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen,\nturhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä\nkiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen\ntuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen\ntaiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki --\"\n\n\"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?\"\n\n\"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?\"\n\n\"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle\nnaiselle, soveltuu toisellekin.\"\n\nGlory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.\n\n\"Tietysti... onhan selvää... minä vain tarkoitin\", änkytti hän...\n\"Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen\nlahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa... niin se on toista. Mutta\nylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat --\"\n\n\"Kirotut riippumattomat luokat!\" huudahti John, ja äänettömyydessä,\njoka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli\npoistunut huoneesta.\n\nLordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle\nkyynillisellä äänellä: \"Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän\non jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä\nhäntä kohtaan.\"\n\nDrake koetti nauraa. \"Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen\", sanoi\nhän huolettomasti, \"mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin...\nikäänkuin aikoisin...\" Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen\nJohniin hän tiuskaisi kiihkeästi: \"Mitä oikeutta teillä on puhua\nminulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani,\nminun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian\nminä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi\nenglantilaiselle _gentleman'ille_?\"\n\nJohn astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten\nDraken kanssa. \"Mitäkö olette tehnyt?\" sanoi hän. \"Te olette käyttänyt\nnaista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua\nkasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt,\nja jos se soveltuu englantilaiselle _gentlemann'ille_, niin Jumala\nsilloin Englantia armahtakoon!\"\n\nDrake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa\nkalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: \"Entäpä\nsitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita\nollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän\nkirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä.\nEi kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni.\"\n\n\"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert\", sanoi\nJohn. \"Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee\nminua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka\nkurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän\ntaistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen\nhelvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen\nrinnallaan!\"\n\n\"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa _minun_\nnyt kertoa, millainen _te_ olette\", sanoi lordi Robert asettaen\nsilmälasinsa lujempaan. \"Te\", huusi hän tutisuttaen päätään, \"te\nhoukuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista\nkodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan\nlangenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules\", lisäsi hän\nkääntyen Drakeen -- \"voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni\non joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi -- yksinkertainen raukka\n-- ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen,\njonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota\nhävyttömyyttä! -- Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!\"\n\nNuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia\nolkapäihin. \"Niin, taivas tietää sen\", sanoi hän, \"ja _minä_ tiedän sen\nmyöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!\"\nLordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. \"Se on\nteidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen,\nsillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan\nkamaralla, johon hän astuu jalallaan!\"\n\nJohn Storm jätti _molemmat_ miehet mykiksi astuen raskain askelin alas\nportaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken\nvuotaneista kyyneleistä.\n\n\"Te ette aio enää tulla tänne\", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin\najatukset kuin kirjasta. \"Minä näen, että te ette tule enää.\"\n\nJohn ei kieltänyt sitä, _ja_ hetken perästä avasi Glory oven ja John\nastui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten\ntyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa\npatjoihin.\n\nMolemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert\nhyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.\n\n\"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen\nteatteriksi Glorylle!\" sanoi Drake. \"Herra Jumala! Mikä minut riivasi?\"\n\n\"Perisynti, poikaseni!\" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti\nhuultaan.\n\n\"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!\"\n\n\"No niin! Jos _minä_ autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää\nminun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa\nja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat\nmuitten muassa?\"\n\nDrake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä\nkohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset\nmuualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän\nvihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui\nkuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi\nulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.\n\n\"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!\"\najatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen\ntäytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa.\nMutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli\nnäyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla\nkasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon\nturmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.\n\nMennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä\nastui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: \"Minä ja minun\ntoverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai\nmitä te arvelette, herra pastori?\"\n\n\"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni\",\nvastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John\ntarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan.\nHetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten:\n\"Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!\"\n\n\"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa\", sanoi ääni\nJohn Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään\nseisoi nyt poliisi.\n\n\"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä\", sanoi hän\ntaluttaen miestä vankilaan.\n\nSe oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana\naamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki\noli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan\nvalimosta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nViikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona,\nja John Storm katseli erästä viikkolehteä. \"Kuulkaapa!\" huudahti hän\nja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen\nkumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:\n\n\"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on\nherättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista --'\"\n\n\"Ooh, todellako?\" keskeytti rouva Callender. \"-- ja epäilemättä toivoo\njokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka\ntuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt --'\"\n\n\"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni.\"\n\n\"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä\ntapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan\nedullista yleiselle siveellisyydelle --'\"\n\n\"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä,\ntiedättehän!\"\n\n\"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa\nvastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä\nliian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä\npuhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa\nharjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa --'\"\n\n\"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset\nalmuina.\"\n\n\"'-- saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi,\nettä tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on\njokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema,\nmutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla\nsanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen\nintoilija --'\"\n\n\"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte.\"\n\n\"'-- ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin\nyhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja\nkäytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta --'\"\n\n\"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla\nvuorilla!\"\n\n\"'-- Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän\non ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi\nsaanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa\njohtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon\nkammioihin --'\"\n\nRouva Callender hypähti tuoliltaan. \"Tämä on sitä armasta\narkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!\"\n\nJohn Storm oli heittänyt lehden pois. \"Voi millainen pelkuri tämä\nmaailma on!\" huudahti hän. \"Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa.\nSen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!\"\n\n\"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä\nalpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä\narkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja\n'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että\nolisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme\neli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan\nviheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten.\"\n\nHetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän\nkohotti molemmat kätensä, huudahtaen: \"Hyvänen aika! Se on hän itse! Se\non pääministeri!\"\n\nLaiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen\nhattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.\n\n\"Niin, se on setäni\", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta\nvaihtamaan toista myssyä päähänsä.\n\n\"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua\ntapaamaan\", sanoi pääministeri.\n\nAjattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.\n\n\"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!\"\n\n\"Kiitos, setä!\"\n\n\"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me\nolemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä\npakanallisen epäjumalan alttarille.\"\n\n\"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi.\"\n\n\"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se\nmuuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian\nhäpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä.\nJos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele\nkirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. -- Orjakauppaa, John, pahempaa\norjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä\nsieluja, kuten täällä!\"\n\n\"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa\", sanoi John, \"mutta siihen on\nsyynä valtio eikä kirkko, setä.\"\n\n\"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein\npahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla\non osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät\nmukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. _Sinäkin_ olet lainannut\nrahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?\"\n\n\"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein\nkahdessa.\"\n\n\"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?\"\n\n\"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen\nkannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen.\"\n\n\"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi\nenää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi,\nja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa\nsukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt\ntulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo\nsurulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista,\njoka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en\nvälittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee.\"\n\nJohn oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta\npapista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi\nhäntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa\ntakaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri\ntervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja\nsitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat\nvaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.\n\n\"Eikö hän ollut herttainen minulle?\" sanoi vanha rouva yhä uudelleen\nja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: -- \"Hyi!\nMillaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten\nkäytöksessään naisia kohtaan!\"\n\nMennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta\nnähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua\nsamaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se\noli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun\nhän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.\n\n\"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani.\"\n\n\"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti.\" Sitten hän tarttui Johnin\nkäsivarteen jatkaen: \"Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä\nvain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen\nkärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan\nmuistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle\nsinun lähtiessäsi pois meiltä -- että palaisit takaisin ennenkuin vuosi\non umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee\nsinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen\nyhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä\nkaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi.\"\n\nJohn pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri\nkokoontuivat illanviettoon. \"Kuinka minä voin jättää maailman, isä,\njossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille\nherttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai\nkuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi\nyhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin\ntuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden\njärjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä,\nkuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden\nvälillä.\"\n\nIsä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: \"Liha\nsotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan.\" -- Erotessaan Johnista\nsakariston ovella sanoi hän: \"Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan\nsilloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen.\nMitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois --\nkäännytystyöhön -- lähetysvainiolle?\"\n\nJohn kalpeni. \"En usko, että minun täytyisi täältä paeta\"; sanoi\nhän pelon loistaessa silmistä. \"Lontoo on epäilemättä kyllin laaja\nlähetysvainio kenelle tahansa.\"\n\n\"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden,\njottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka\n-- taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta\nhyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohn Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se\noli Glorylta.\n\n\"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä\nilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen:\n'Tässä lepää...' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä\nvaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla,\nja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella\npahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja\nlordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri,\njossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän\nmielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te\nmolemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla\nvikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua\nsiitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta\nminulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä\ntahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla.\nKoska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille\nanteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin -- niin minä\nrupean ajamaan polkupyörällä -- joka on naisille samaa kuin miehille\njuoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää\nsiihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella\naamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin\nolen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari\nkyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi\nmitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele\nteitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan\nnyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on\nvaikutus epäilemättä mahtava.\n\n\"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut?\nAiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää\non mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa\nminun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi,\nvoi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt\non vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista\npuremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi\nmieli antaa sille lieventäviä rohtoja.\"\n\nJohnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova\npiirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja\nhänen otsansa synkistyi.\n\n\"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan\",\najatteli hän.\n\nTaivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen\nviatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista\nterveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä\ntapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa --\nhän ei saanut sitä laiminlyödä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi\nRobert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen.\nSitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri\nStrandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja\nnäyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti,\nkuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä\ntaito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi\nasemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut\nRobertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen\nnöyryytyksiinsä.\n\nHeidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui\nGloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella\nkoristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon\ntupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Nimeni on Josephs\", sanoi mies tuttavallisella äänellä. \"Jos voin\njollakin tavalla palvella teitä -- hankkia paikkoja -- mitä tahansa --\nolisin hyvin onnellinen.\"\n\nGlory punastui vastatessaan: \"Te ette näy muistavan, että olemme\ntavanneet toisemme ennen.\"\n\nMies hymyili kohteliaasti.\n\n\"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne.\nSilloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä\nminä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt -- jos\nte _nyt_ soisitte minulle ilon --\"\n\n\"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään\nsilloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun\nhäntä _ei_ tarvita --\"\n\nMies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.\n\n\"Hm, minä olen agentti -- tiedättehän, että agentti johtuu sanasta\n_agere_, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun\ntiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte\nunohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä.\"\n\nGloryn posket hehkuivat. \"Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?\"\nsanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän\nlausui jokseenkin kovalla äänellä:\n\n\"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä\neteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin,\nsilloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen\nnainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien\nLontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa\nteidät ulos tästä huoneesta.\"\n\n\"Mi... mitä!\"\n\nOvenvartia oli tullut sisään. \"Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa?\nHän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun\nme olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän\npyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän.\" Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella\nnäyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.\n\nKun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme\njokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. \"Hänestä tulee jotain\", sanoi\neräs. \"Hänessä on hyviä aineksia\", sanoi toinen, mutta Glory itse\nvärisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.\n\nPikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä.\nHän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki\nkaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.\n\n\"Tässä on meidän regissöörimme\", sanoi lordi Robert, ja Sefton\nnyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:\n\n\"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!\"\n\nGlory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä\nsilmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun\nnaista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan -- hänen kunniaansa -- on\nkaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.\n\nSeurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin\nluettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet.\nKaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja\nhänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki\n\"ja _Gloria_ -- neiti Glory Quayle.\"\n\nNyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan.\nSe oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen.\nEnsimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil\nGwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän\narveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen\nloputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan\nensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin \"Harlot's\nProgress\" [\"Harlot's Progress\" on William Hogarthin maalaama kuvasarja,\njoka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa\nja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.\n\nNäyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja\nosoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin\nvaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi\nnäytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin\nsaakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi\nhänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin\nseurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton\ntuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja\neikö etenkin hänen osansa ollut loistava.\n\n\"On\", sanoi Glory, \"mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon\nroolin kunnollisesti.\"\n\n\"_Te_ tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen\naivan omalla tavallanne!\" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi\nkotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.\n\nEräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen\nhuononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut\nennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin\nkäsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä\nkerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu\nkaikki seikat -- ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin\npukijattarena, ulkomaalaisten klubit -- kaikki hänen entisen elämänsä\npimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen\nvoisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei\nhänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä!\nHän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi\nkuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin\nkäytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli\njälleen tarttunut kiinni häneen -- tuo armoton menneisyys -- hän ei\nikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.\n\nSamana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin\nRosa oli noussut ylös -- Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi\niltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään -- Glory kuuli\ntutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi\nhaukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory\nnauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin,\nsillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle\ntukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.\n\n\"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta\ntämä rakki\" -- ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta -- \"se on niin\nhirveä!\"\n\nSitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.\n\n\"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään\nsiitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä...\nHe eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä -- se oli niin väärin. Minä\nen aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä.\"\n\nJohn nojautui uunin syrjään. \"Jos he pettivät teidät sillä tavalla,\nkuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?\"\n\n\"Te tarkoitatte\" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui\nkatkonaisesti) -- \"te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä\nkaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä\nsilloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi\nmitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun\ntulee -- hm -- joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa -- ja mitä se\nhyödyttäisi?\"\n\n\"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset,\njotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran.\"\n\n\"Se on totta -- totta -- mutta -- mutta --\" Gloryn ääni sortui, ja John\nkäänsi päänsä pois hänestä sanoen: \"No niin, kaikki on lopussa nyt,\nsitä ei voi enää auttaa.\"\n\n\"Niin, sitä ei voi enää auttaa.\"\n\nJohn koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta\nhän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen\najatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen\nläheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja\nliikahti.\n\n\"Joko te aiotte mennä?\"\n\n\"Minulla on niin paljon töitä, ja --\"\n\n\"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt.\"\n\n\"Ja paitsi sitä, miksi... miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua,\nGlory?\"\n\nGlory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen\nilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen\nsykkimään.\n\n\"Onko se niin kiusallista, siis?\"\n\n\"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne.\"\n\n\"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä?\nEttehän\" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui\nnopeaksi) \"ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan\npistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo.\"\n\nJohn kohotti kättään. \"Se häiritsee -- se saattaa minut levottomaksi --\"\n\n\"Oh, eikö muuta? Sittenpä\", ja hän nauroi väkinäisesti, \"minä tulen\nteitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen.\"\n\n\"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain --\"\n\n\"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?\" Ja äkkiä\nleimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.\n\n\"Siksi, että\" -- John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä,\nkuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi\ntyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka\ntuntui jäädyttävän kylmältä: \"Siksi, että rakastan teitä!\"\n\n\"Te?\"\n\n\"Ettekö ole tiennyt sitä?\" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä\nkurkusta. \"Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te\nolette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää\nvoimaanne?\"\n\n\"Oh!\"\n\nGlory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi\nluvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä,\nmutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n\"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa\nmeidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään\nyhteistä -- ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran,\neikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole\nteidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi\nvallan erilaista olentoa, ja kumminkin -- kumminkin minä rakastan\nteitä. Siksi en voi tulla tänne enää.\"\n\nSe oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory\noli uneksinut: \"Minä rakastan sinua! -- Sinä olet minun elämäni! -- En\nvoi elää ilman sinua!\" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut\nhänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään -- se oli kuolleena\nsyntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen\nhillityksi, sanoi Glory:\n\n\"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää.\nEhkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin.\"\n\n\"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt\npaljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää.\nTyöni tähden --\"\n\n\"Ah... Tietysti minä en voi odottaakaan... Tietysti te rakastatte\ntyötännekin --\"\n\n\"Minä _rakastan_ työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan.\n'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun --'\"\n\nGlory oli loukkaantunut. \"No niin, kun se asia siis ei ole\nautettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota.\"\n\nJohn ei ollut siihen saakka huomannut -- siihen saakka, kun hän itse\nlausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen -- kuinka hurmaavan kaunis\nGlory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa\nääneensä.\n\n\"Sitä minä en odottanut, Glory -- aivan toista minä olen vuosikausia\nuneksinut --\"\n\n\"Mutta se on kai parasta -- se on parasta.\"\n\n\"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut\nsiitä -- te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä\nparempana.\"\n\nGlory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. -- Hän\npeitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna\nalttiiksi... Se on vaarallista, äärettömän vaarallista.\"\n\n\"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän\ntäytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään,\nettä huhuja jo on liikkeellä.\"\n\n\"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?\" Glory\notti pois kädet kasvoiltaan. \"Luuletteko, että välittäisin vähääkään,\nvaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi --\"\n\nGlory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet\nheittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: \"Te olette\noikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun\ntäytyy tyytyä siihen.\"\n\n\"Siis...\" John ojensi molemmat kätensä.\n\nMutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: \"Ei, jos annan\nkäteni hänelle, en voi kestää enää.\"\n\n\"Hyvästi!\" -- Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.\n\nGlory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili\nGlory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.\n\n\"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän\nvoisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle\notollisen työn.\"\n\n\"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää\ntule tänne\", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja\nvälähti taas uudelleen.\n\n\"Niin se on\", ajatteli Rosa, \"hänessä on kummallinen viehätysvoima,\njonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen\nrinnallaan.\" Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.\n\nJohn Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset\ntervehtivät häntä kadulla sanoen: \"Hyvää huomenta, isä\", ei hän\nvastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana\ntapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa\nsiitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu\ntyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan\nCharlien puolesta.\n\n\"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun\nhän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te\nvain ette tahtoisi syyttää häntä --\"\n\nJohn häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli\nkunnottomalle rakastajalleen.\n\n\"Ja te, lapseni -- mitenkä teidän laitanne on?\"\n\n\"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule\npaikkaamalla ehyeksi.\"\n\nKirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHarjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti\nmyöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta\nja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun\npintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi.\nJos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki\netäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta\nkajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven\nkautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä\nja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty\nparinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän\nkuviteltujen intohimojen tuli riehua.\n\nGlory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan\nkuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus,\nmustasukkaisuus, viha -- kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy\nsiellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan\nkoettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää\nhäneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen\nparhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava\nodotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine\ntuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut\ntäynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli\nkirkas, touhuisa, meluava tosi maailma -- kaikki tuo masensi häntä,\nsai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen\nsilmiinsä.\n\nJa kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut\nsiihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois\nkäsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha\nkauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän\nGloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki\njalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.\n\nSillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka\naamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John\nStormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi\njonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don\nQuixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin\nkaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia,\nleikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on\nsolvausta.\n\nJoskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota.\nSunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka\nihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita\nripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui\nvihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli\nliidulla kirjoittanut seinään: \"Jumala siunatkoon isää!\"\n\n\"Omituinen syytös pappia vastaan!\" -- Niin seisoi eräässä\nhuononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta.\nEräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen\nkoettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon\nvankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun\ntarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta\nhänen morsiameensa Agatha Jonesiin.\n\nGloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui\nsyväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki\nymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä\nsaarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa,\nenimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua.\nNyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi\njälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa\ntietäessään olevansa niin lähellä häntä.\n\nTekstinä oli: \"Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te\nulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset,\njotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja\nkaikkea riettautta.\" Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten\nepäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin\nn.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua\nhäpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä\nlihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska\nahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat.\nMenkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja -- Herra\nheille suokoon anteeksi -- lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja\nrikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta.\nMaailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä\npaheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän\nkieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään\nniin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme?\nHarvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen\ntehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät\nnaisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan\ntosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin\nlopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin\nmaallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna\nmitään arvoa. \"Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne\non Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä\nJumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja\nsuokoon teille ikuisen onnen!\"\n\nSitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä\nja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli\npolvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän\nei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta\npoistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon\nja kalisteli nyt avainkimppua.\n\n\"Onko isä mennyt jo?\"\n\n\"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa.\"\n\n\"Viekää minut sinne.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen\npelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon\npienessä, kolkossa sakaristossa.\n\n\"Glory, miksi te tulitte tänne?\"\n\n\"En voinut olla tulematta.\"\n\n\"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme.\"\n\n\"_Te_ sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa --\"\n\n\"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni.\nEikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä\nolen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen -- te näette, että olen\nkestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!\"\n\n\"Oi, oi, oi!\" Glory peitti kasvonsa.\n\n\"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä\nkuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin\nsen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt\nteidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta\nteistä. Senkin tein.\"\n\nGlory vilkaisi häneen nopeasti.\n\n\"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi\nnyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te\npalaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään,\nei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se\njohtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta\nettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa\nauttaa avuttomia -- noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä\npysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta\nelämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä\nolen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään,\nette hiukkaakaan.\"\n\nGlory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo\npaljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka\nvaltavasti se vaikutti häneen.\n\n\"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä\n-- te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne\nparhaat tunteet sille!\"\n\nGlory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä\noli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut\nnähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas\ntahallaan loukata tyttöä.\n\n\"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka\n_näyttelevät_ tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat\nruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa\ntakaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten\naivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat\nmainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä\ntuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty\nsellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan\nkuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te\nolette tullut luokseni?\" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.\n\nMutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: \"Siksi, että rakastan\nteitä!\"\n\n\"Mitä te sanotte?\" John värisi tuskasta.\n\n\"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte\nminua -- eikö niin -- rakastattehan vieläkin minua!\"\n\n\"Glory!\"\n\n\"John!\"\n\n\"Jumalan tähden, Glory!\"\n\nHurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet\nsyliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken\nperästä hän kuiskasi: \"Ei täällä, ei täällä\", ja Glorykin tunsi, että\ntuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos\nkedolle, puistoon.\n\nJoku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies\nodottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe.\nHänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen\nilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.\n\n\"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra\npastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä\nminun pitäisi tehdä.\"\n\n\"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on\nkristillistä.\"\n\nJohn Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa\nkäsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: \"Hyvää iltaa,\nrouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia.\"\n\n\"Hän _on_ todellakin kaikkien meidän isä!\" sanoi joku, kun hän poistui\nGloryn kanssa.\n\nNyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti\ntaistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin\nvalkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan\npuitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön\ntaivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä,\nja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas\nhymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko\ntämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen\nsäveleitä!\n\nHeidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä\nunelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin\nihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa\nsitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista\nfyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.\nHänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen\nvieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory\npyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui\nJohnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!\"\nkuiskasi Glory.\n\n\"Niin on\", vastasi John. \"Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää\nitseäni.\"\n\n\"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta,\nmitä sinä sanoit?\"\n\n\"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory.\"\n\n\"Ja annamme anteeksi\", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi\nhän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.\n\n\"Rakkaani!\"\n\n\"Minun elämäni.\"\n\nTuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi\nhänen tukkansa tuoksun.\n\nJohn koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta\nhänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet\nmitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello\nkajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen\nsäveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin\nlapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen\nhumun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi\nheidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he\nluulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut\nalas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli\nkaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.\n\nJohn saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. \"Älä tule\nsisään tänä iltana\", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen\najatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta.\nYksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.\n\nJohn palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia\nmyöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham\nGaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten\nvielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat\nlyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen\njuhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä\nliike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John\nkäyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.\n\n\"Ei Jumala meitä siitä moiti\", ajatteli hän. \"Me olemme luodut\nrakastamaan toisiamme.\" Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa\ntukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki\nsilmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen\nvieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory,\ntuo säteilevä, vieno naisolento.\n\nPäivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja\nJohnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen\nloimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen\npäivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan\nväräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.\n\n    \"Rauhan huone se ja pyhä paikka,\n    missä lepää vieno tyttö tuo.\"\n\nJohnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä\nkuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä\npuistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta\nWestminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja\nkyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät\nmerenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!\n\nKadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen\nratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä\nsiintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin\nkuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa.\nWestminsterin kello löi kuusi.\n\nHiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja\nkuului: \"Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle.\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nGlory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa,\njosta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John\nStormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän\nollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle\noikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava --\nse väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä.\nRosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että\nGlory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen\nepäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.\n\nKaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: \"Toivon, että\nolette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja\nluki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi,\nhengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki\nnukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja\nmuita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö\nte olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te\npelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko\nelämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te _tulette_ onnistumaan! --\nTeidän iloinen\" j.n.e.\n\nTämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä.\nYksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa\nsaada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä\ntarkoituksessa näytekirjoituksen: \"Pikku lintunen on kuiskaillut, että\n'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat\nolleet läsnä harjoit... mutta vaiti suuni -- älä lavertele vielä...\"\nj.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi\nGlorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan\nlehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin.\nKolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta\nvähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja\nylpeyttä.\n\nDrake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli\npuhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset\neivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja\nhänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt\nhäntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.\n\n\"Teillä oli syytä suuttua minuun\", sanoi hän, \"minä tulin sitä\ntunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet\npois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme.\nSanotaan, että kaikki on luvallista rak --\" Mutta samassa hän punastui\nja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: \"Oli miten oli -- olen\npahoillani -- hyvin pahoillani. -- Ja jos minä voin millään tavalla\nasiaa parantaa --\"\n\nGlory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti,\neikä hän voinut saada sanaa suustaan.\n\n\"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian\nhyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä\nja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi\ntarjota sen isä Stormille --\"\n\n\"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?\"\n\n\"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään\ntahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt\ntuohon _anti-Storm-kiihkoon_. Semmoiset miehet kuin minä ja moni\nmuu voivat kyllä asettua häntä vastaan -- minä en tunnusta hänen\nauktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme\neikä valtakuntaamme -- mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä,\nsellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja\npanevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka\nansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä,\njolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia\nsyntisiä, vaikka hän itse oli synnitön -- on se inhottavaa, ilkeää,\nse kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa\nkirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä\naina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on\nmies ja _gentleman_, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä\nkohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa,\nmutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi -- ja\nunohdatte --\"\n\n\"Annan\", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys,\nja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki\nsilmiään.\n\n\"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi\nvihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo\", virkkoi vihdoin Rosa.\n\nJohn Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli\nmennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa\nnäyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet\nnäyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän\nnauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava\nmies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.\n\n\"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi\nminulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren\nvirkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta\ntarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt\ntapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle\nveljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's\nBrown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa.\nArkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen\nGolightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen\nhoukutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet\npellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli\nluvattu hänelle -- ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska\nvalheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!\"\n\nJohn ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan\nheidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän\nkanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä\nkahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan\nrakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster\nAbbeyn lähistön \"slummeihin\" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old\nPye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli\nmelkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut\nvihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä\nhuutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä\nääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville,\nja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi\nhuonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. \"Hei, hei, mitä sinä\nkiskot tomaateistasi?\" -- \"Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä\naamuna.\" -- \"Älä valehtele!\" -- \"Jumal' auta, se on totta!\"\n\n\"Eikö tuo ole hirveätä?\" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista\njäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa\nliikkuneista unelmistaan ja sanoi: \"Niin on.\"\n\n\"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu\nnimeltä Broad Sanctuary. _Sanctuary_ = pyhättö. Suoment. muist.] Voi\nmillaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä\nvain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!\"\n\nJohn vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme\nkulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt\nvanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli \"malliasuntoja\" ja myöskin\nnoita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt\nsotamiesten kera tanssivat ja joivat.\n\n\"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä\nvarasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin\nvarmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me\nvoimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi -- se on oikea\nsaarnaamistapa.\"\n\nJa sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen\nelämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. -- \"Sinun täytyy\nhoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua\npetkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa -- senhän\ntiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä\nmaksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää.\"\n\nHeidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja\nvaatteita alastomille, laittaa \"siirtokunta\" Sharkeyn pelihelvetistä,\njoka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia -- sellaisia, jotka\neivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli\nheidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään\nfariseuksia tai kirjanoppineita.\n\n\"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina\nosoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme...\"\nGlory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois\npäänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:\n\n\"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen -- pappi, joka pisti\nSharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!\"\n\n\"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen\nvankilaan -- ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä.\"\n\nJohn ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja\nGlory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen,\njota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith\nkadulle, ja John huudahti: \"Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon\ntelineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö --\nkyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!\"\n\nLiuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella\npuolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. \"Katsopas häntä!\"\nhuusi naisen ääni. \"Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli\nturmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä\nmatkoihinsa toisen naisen kanssa!\"\n\n\"Sinä olet sikahumalassa, niin olet\", sanoi miehen ääni, \"ja ellet tuki\nsuutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!\"\n\n\"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!\"\n\n\"Sinä et ole sotamiestä ansainnut -- tule pois\", sanoi toinen naisen\nääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä\nennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi -- se\noli pastori J. Golightly -- ja hän virkahti: \"Ai, ai, eikö täällä ole\nyhtään poliisia?\" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän\nrouvansa kanssa.\n\nJohn Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin.\nLyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes\nsotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka\noli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä,\noli Aggie Jones.\n\n\"Me emme tarvitse mitään pappia täällä\", sanoi Charlie irvistellen.\n\n\"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun\nmene tiehesi!\" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran\nja hävisi silmänräpäyksessä.\n\nGlorykin oli saapunut siihen. \"Voi, Aggie, tekö siinä?\" huudahti hän,\nja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.\n\n\"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti\", sanoi joku vaimoista, ja toinen\nhuusi: \"Poliisi tulee!\" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään\nväkijoukkoa ja sanoi: \"Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä.\"\n\n\"Käskekää tänne vaunu\", sanoi John poliisille.\n\n\"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!\"\n\n\"Missä te asutte, Aggie?\" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin\njuovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.\n\n\"Hän asuu Brown's Squarella\", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin\npuhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän\nmukaansa Aggiea viemään.\n\nAggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa\nkerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa\nhänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä,\nvaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat\nlattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä,\ntyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut\nruusuvihko.\n\nKun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: \"Jättäkää minut yksin!\"\nja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos\nhän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: \"En tahdo tulla\nvanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?\"\n\nPuoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's\nInn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea\nnurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli\npunaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä\ninnokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän\ntulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria\nsisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää\nheissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat\nvoittaa kiusaukset.\n\n\"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa\ntaistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole\nsuurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin\npahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana -- ne ovat kaiken\nLontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory -- sinä\nmenet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan\nhaavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä.\nEikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin\n_näytellä_ elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus,\naistillisuus!\" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi\nvapisevalla äänellä \"on\", \"tietysti\", kunnes he vihdoin saapuivat\nkotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa\nsäestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä\nkajahteli yli kuutamoisen puiston:\n\n    \"Du liebes Kind, komm geh' mit mir!\n    Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir.\"\n\nÄkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri\nnaista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä\nhänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua\nsiitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin\nsaada sitä ikipäiviksi haltuunsa.\n\nHän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. \"Oletko sinä\nonnellinen?\" kuiskasi Glory.\n\n\"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa\nrikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta\nosaakaan minun onnestani!\"\n\n\"Rakkaani!\" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi\nkatseensa pois ja sanoi: \"Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen\nkyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?\"\n\n\"Kyllinkö hyvä?\" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen\nnaurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.\n\n\"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?\"\n\n\"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?\"\n\n\"Me välitämme, armas -- meidän täytyy välittää!\" Ja sitten Glory\nrupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä,\nmielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi\npuhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi\nheille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta\ntuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. \"Kaikki\ntietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun\nvelvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä.\"\n\nMutta John nauroi taas iloisesti. \"Ja mitä kaikki tuo merkitsee?\"\nsanoi hän. \"Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä,\nlihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä.\nJokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi\nparjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet\nsuljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi\nPyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja\nmitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen\npätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi -- sinä\nolet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän\npahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna.\"\n\n\"Niin, jos olisin mies -- mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia\nmiehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän\non taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä\nsanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata\nsitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun\ntäytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi,\njos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua -- sinun tointasi\n-- sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi -- ja yksinomaan minun\ntähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua -- ja minä -- minä --\"\n\n\"Kuulepas nyt!\" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan\nkatukäytävällä. \"Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen\nopinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!\"\n\n\"Oi, oi!\"\n\nGlory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön\ntunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän\noli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä\nolisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut\nonnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.\n\nToisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:\n\n    \"Erreicht den Hof mit Müh und Noth\n    In seinen Armen das Kind war todt.\"\n\n\"Hyvää yötä\", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat\npaloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma.\nSe oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: \"Tekijä saapunut\nLontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan\nsilloin.\"\n\nMaailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli\nhäntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös\nportaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. \"Ei tänä\niltana\", ajatteli hän. \"Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana.\"\n\nHänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen\niltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon\npuvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen\npuvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut\nsairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja\nkatseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.\n\n\"Gloria, oletko sinä siellä?\" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken\niloinen ääni huusi: \"Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään\nmuutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?\"\n\n\"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!\"\nvastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan\nkirjettä:\n\n\"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni\npyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen\nuhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä\nja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime\nviikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla\nmuistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta.\nMutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa\ntunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan\nniinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla,\nkun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu\naseteltu huoneisiin.\n\n\"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla\nkelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä\nLontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan\nkiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä\nja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut\ntakaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu,\njota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä\njonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen.\nSano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin -- se olisi\noikein minulle.\"\n\nNew Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi\nviemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory\nhiipi takaisin kuin rikoksellinen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen\nennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten\njuuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä\naskeleella.\n\n\"Taivas siunatkoon, poika\", huudahti vanha rouva, \"kun näkee sinun\nloistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön\ntai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on\nriistetty kirkko.\"\n\n\"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun\njuuri piti kertoakin!\"\n\n\"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas\nportaita kuin vesiputous.\"\n\n\"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas\nportaita, täti, siitä olen aivan varma!\"\n\n\"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja\nhullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua\nhupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä.\nKaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita\nherttaisia olentoja!\"\n\n\"Täti\", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, \"mitä sinä\narvelet?\"\n\nRouva Callender katsoi häneen tutkivasti. \"Minulla on liian paljon\ntöitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi,\npoika!\"\n\nJohn näytti veitikkamaiselta. \"Muistatteko, kuinka kerran sanoitte\nminulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?\"\n\nRouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. \"Jospa muistaisinkin, entä\nsitten?\"\n\n\"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen\nkäsi johtamaan tuota työtä.\"\n\n\"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se.\"\n\n\"Se _on_ oikea käsi.\"\n\n\"Oh, sehän on suurenmoista\", ja taas hänen silmänsä välähtivät\nveitikkamaisesti. \"Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys\n_vasemmasta_ kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää\nvihkimäsormus!\" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.\n\n\"Kuinka te arvasitte, täti?\" sanoi John hämmästyneen näköisenä.\n\n\"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja\nnainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta\", ja hän\nnapsahutti molemmilla käsillään pöytään, \"kuka hän on?\"\n\n\"Arvatkaa.\"\n\n\"Eihän vain joku noista 'sisarista' -- eihän toki?\" tiedusteli rouva\nCallender epäröiden.\n\n\"Ei!\" kuului vakuuttava vastaus.\n\n\"Joku toinen imeläsuu sitten, -- semmoisiahan ne ovat kaikki\nnykyaikaan.\"\n\n\"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia\nhupakkoja nykyään?\"\n\n\"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa\nsamaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina\nensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?\"\n\n\"Arvatkaa.\"\n\n\"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen -- tietysti\nhän on vaalea.\"\n\n\"Kuinka te sen saatoitte arvata?\"\n\n\"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja\ntietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä\non?\"\n\nJohnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" Ja rouva Callender polki jalkaansa.\n\n\"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!\"\n\n\"Ruma!\" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: \"Kuka voi sanoa tätä\nrumaksi?\"\n\n\"Minä voin.\"\n\n\"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on,\nettet sano tytön nimeä?\"\n\n\"Minä tuon hänet tänne, täti.\"\n\n\"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian.\"\n\nTämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi\nJohnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka\nrepi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin,\npurskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran\nja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan\ntukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi\ntahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu\nvai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin\nsiksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän\nkammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän,\nettä John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli\npotkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?\n\nTämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä,\nettä tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen\nheikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa\nheidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi -- ei ystävällisen\nhoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin\nvaltava koski, joka repii vuoret kahtia. \"Jätä maailma, poikani, ja\npalaa täyttämään luostarivalaasi.\" Olisiko mahdollista, että tämä oli\nvain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?\n\nSitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä\nei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana\noleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut\nkatsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä\nitselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän\nmuisti vihansa ja häpesi.\n\nViikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin\nhaaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä\nriehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva\nCallender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu\nmyssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina:\n\"Ei siis vielä tänäänkään.\"\n\n\"Ei tänään!\" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat\nhymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli\npainunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: \"Kuule, poika! Ne, jotka\nkuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon.\"\n\nSeuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille.\nHän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni,\nmelkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli\nkasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.\n\nGlory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään\nteatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: \"Eihän siinä\nmitään pahaa ole, että harjoittelen -- eihän minun silti tarvitse\nnäytellä.\" Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt\nhänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin\nmietti Glory: \"Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten\nluopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa,\nsuurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi\nhurmaavaa.\" Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen\nsuuttuneen ja oli pahoillaan siitä. \"Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon\nminä aion uhrata hänen tähtensä\", ajatteli hän. Ja näin joutui hän\npäivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen\nGlorian houkuttelun pauloihin.\n\nRouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya\naamiaispäivällisille sunnuntaina. \"Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka\nmenenkin sinne\", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja\nihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen.\nSukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja\nmelkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän\ntalon emäntä otti vastaan vieraita \"kirkkoparaatin\" [\"kirkkoparaati\"\n= Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai\nkello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse\npöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla\npuolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi\nRobert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka\nhuomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei\nollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi\nomituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli\nriitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain\nvaromattomalla teolla.\n\nGloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti\nsiltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa \"hyvä!\" tuolle\nkaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat\nkatseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä\nihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta\nhän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun,\nkun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti\nmuutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien\nnaisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin\ntäynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory\ntarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe\npyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti\nnaisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti,\nettä ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs\nherra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että\n\"kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän\nopettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada\ntodella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa.\"\n\nSyntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: \"Tehän kuulutte\nitse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?\"\n\n\"Minä vasta harhailen rajamaillanne\", vastasi Glory, ja kun keskustelu\nsitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti\nsanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen\npelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että\naivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa,\nkuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.\n\n\"_Ma chère_\", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän\noli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), \"te kuulutte\nolevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun\nraukan kanssa!\" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään\nselittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen\npuhuvan niin hyvää ranskaa.\n\n\"Sanokaamme irlantilais-ranskaa\", sanoi Glory, \"tai oikeammin\nirlantilais-manilais-ranskaa.\"\n\n\"Originelli hän on, eikö olekin?\" sanoi muuan naurajista.\n\n\"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!\" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä\nympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren\ntuulahdukseen.\n\nMutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen\nyli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa\nsairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä\nja onnellisena: \"Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä\nsielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka\nkoettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä\nnytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta.\"\n\n\"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan\ntoisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin\nuskontoa -- ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen -- sellaisen,\njoka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle\n-- niin luulen -- niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja\nseuraisin häntä.\"\n\n\"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on\nniin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa\nruveta toitottamaan sinun kiitostasi!\"\n\nRosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia\nnäyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään\nilmoittaen, että \"isä\" oli tulossa yläkertaan.\n\n\"Hän on tullut torumaan minua\", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi\nhyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden\naikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja\nsuuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä\nitkemään.\n\n\"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni\",\nvirkkoi Glory. \"Tietysti et voi siihen suostua!\"\n\n\"Ei\", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. \"Minä olen miettinyt sitä\ntarkkaan ja päättänyt, että voin -- että minun täytyy. Niin, Glory,\nminä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin\nsinäkin.\"\n\n\"Mutta minne -- minne --?\"\n\n\"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan\nsitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen\nvalmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään\ntai kuolemaan.\"\n\n\"Mutta sinun työsi Lontoossa -- sinun suuri, suuri työsi -- --\"\n\n\"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen\nilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä.\nLaskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?\" Ja nuo kalpeat kasvot\nkoettivat hymyillä.\n\n\"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et\nuneksinut etkä toivonut.\"\n\n\"En\", sanoi John, \"ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani.\nMinä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan\npelastustyötä -- mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä\nnaisia maailmassa -- melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat\nvain ovat suuria -- ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria\nnaisia... Mitä minuun tulee -- ymmärtää Jumala sen asian parhaiten.\nHänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja\nperkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä\ntuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin\n-- kaukana täältä -- jollakin vieraalla lähetysvainiolla -- kenties.\"\nOmituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan\nkatseen Johniin.\n\n\"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut\", sanoi John.\n\"Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja\nnäyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan\nottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni.\"\n\nHehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen\nteki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian\ntyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen\npois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä,\nnosti ne huulilleen ja suuteli niitä.\n\nJäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: \"Oi Herra,\nanna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa\nminuun olevan rakkautta Jumalaan!\" Mutta nytkin, istuessaan siinä\npää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen\nnainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen\nparempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat\nlähetysvainiot -- mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta\nyhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja\nkuolemasta ilman ystäviä.\n\nGlory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.\n\n\"Hän tuli siis takaisin?\"\n\n\"Tuli.\"\n\n\"Sen kyllä arvasinkin\", ja Rosa nauroi kylmästi.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi\nkeinoja päämääränsä saavuttamiseksi.\"\n\n\"Rosa\", sanoi Glory punastuen kovasti, \"jos sillä tarkoitat, että minun\nystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun\npyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!\"\n\n\"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi.\nMe työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä\nmyöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus',\n'kieltäymys' -- kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en\nusko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen\nvelvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta\nitseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja --\"\n\n\"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt\nsiihen!\"\n\n\"Glory!\"\n\n\"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!\"\n\n\"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi\nkohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea\nkohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun\nhyväksesi.\"\n\n\"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!\"\n\n\"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!\"\n\n\"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko\nsinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?\"\n\n\"Sinäkö sen sanot, Glory -- sinä! -- ja minulle? Etkö sinä näe, että\ntämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani --\nkysyisin neuvoa omalta sydämeltäni --\"\n\n\"Rosa!\"\n\n\"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja\nrikas ja lahjakas -- ja minä -- minä olen naurettava.\"\n\n\"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!\"\n\n\"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme -- nuorena,\nkauniina, lahjakkaana -- sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut\nja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani -- ja hän kiintyi sinuun\n-- mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta,\nnaurettavaa rakkauttani -- vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?\"\n\n\"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!\"\n\nTuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa\nsaliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän\nrapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien\nSt. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä\nakkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan.\nHänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: \"Voisinko minä\nsen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se\nolisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan\nhäntä.\" Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän\najatteli: \"Minä voisin, voisin sen tehdä\", ja hän rupesi hermostuneen\nkiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:\n\n\"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi\nlähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa\nsinun elämääsi -- se _olisi_ sen murtamista, tiedäthän sen itsekin!\nOn olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään\nvierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi\nainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa.\nTämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu\nlapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta\nnäyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni\nolisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun\najattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut\nylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä.\"\n\nMutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle\nja lähetetty postiin, ajatteli Glory: \"Minä olen aivan hullu, eikä\nminun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? -- Tahdonko\njakaa hänen elämäänsä Lontoossa?\" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän\noli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo\nhaavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä\npäivältä muuttumaisillaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJohn Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää\nennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello\nkahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen\nkerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli\npäiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä,\neloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli\nhengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen,\ntoinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on\nalituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien\nvälillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle.\nVihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä\non Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot\novat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin\nhyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen\nelämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on\nsaapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat\niskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan -- taikka oikeammin\ntaivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa\nhänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan\ntuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut\nmaallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa\nmäärässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle\nja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen\nylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas\nelämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä\niankaikkisessa autuudessa.\n\nKun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan\nkanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin\nliikutettu. \"Minä tulin kysymään jotain\", sanoi hän, \"mutta olen\njo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin\nseuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa,\nmutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai\nei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti\nminut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta\nnyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt.\"\n\nJohtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle\nkäyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen,\npäätellen.\n\n\"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?\"\n\n\"Valani?\"\n\n\"Niin, elinkautiset valasi.\"\n\n\"Mutta -- onko se tarpeellista?\"\n\n\"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin\ntuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta,\nmutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He\novat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan\nvaltakunnan tähden.\"\n\n\"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon\nmahtavammin heihin vaikuttaa, jos -- jos nainen seuraa minua.\nSanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas.\"\n\n\"Veli Antero menköön kanssasi, poikani.\"\n\n\"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina\nliittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja\ntyöskennelleet heidän rinnallaan.\"\n\n\"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen\nrakkaus yhdistää minuun.\"\n\n\"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa.\"\n\n\"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi\nminua kestämään vaaroja?\"\n\n\"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä\ntulen luoksesi Sohoon tänä iltana.\"\n\n\"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy\nkertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, poikani\", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain\naskelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen\nhuoahtaen: \"Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!\"\n\nOli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John\nStorm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä,\nja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän\nnauramaan ääneensä. \"Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä\nmitään.\" Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua\nkotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää.\nMutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä\nlyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän\nClement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää,\nja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: \"Isä Damienin\ntäydellinen elämäkerta!\"\n\nTullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu\npuku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä.\nKoko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten,\npuoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt.\nMutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän\nmalttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän\nsai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti\nsaavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat\npois pyyhityt.\n\nSe oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko\nvalaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun\nkaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja\npitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä\npäitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty\ndiadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.\n\nHän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli\ntullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena\nja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja.\nGlory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen\nomia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: \"Saanko tulla\nsisään, Glory?\"\n\nSe oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei\nvoinut päästä pakoon. \"Tietysti saat tulla\", huusi hän vavisten,\npuoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja\nloistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja\noli juuri sanomaisillaan: \"Katso, tämä tapahtui ennenkuin --\"\n\nMutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä\nja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän\nolisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen\nkulmaan ja sanoi: \"Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään\nmeille!\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä\naamuna?\"\n\n\"Minkä uutisen?\"\n\n\"Että isä Damien on kuollut.\"\n\n\"Mutta voitko sinä -- tarkoitatko todellakin, että -- aiotko --\"\n\n\"Aion, Glory -- aion!\"\n\n\"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?\"\n\n\"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua -- Jumala\nsinua siunatkoon --! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä\npienempään. Mutta tämä -- tämä on suurin työala maailmassa,\nGlory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä\nristiinnaulitseminen.\"\n\nGlorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten\ntukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt\nedestakaisin, puhuen kiihkeästi.\n\n\"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen\nsaari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus.\nMutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas,\nGlory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin\nihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö\nkuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas\ntyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa\nheille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory,\nhe tulevat jumaloimaan sinua -- ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä\nolet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat\nkeskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma\njalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi\nrikkauksia, mutta hän luopui kaikesta -- kaikesta, kaikesta -- säälistä\nja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta\nmaailmassa?\"\n\nJa Glory pakottautui vastaamaan: \"On, epäilemättä -- jalointa\nmaailmassa.\"\n\n\"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä\nkirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin\nnyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!\"\n\nGlory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä\ntakaisin. \"Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?\"\n\nJohn nauroi kuin koulupoika. \"Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!\"\n\n\"Entä työsi Lontoossa?\"\n\n\"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen\nkirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut\nLontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt\nniistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen\nasettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä\nsanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen -- kaikkeen!'\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?\"\n\n\"Ei se ole mitään!\"\n\n\"Oletko varma -- aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme\npettäkö itseämme -- mieti --\"\n\n\"Puhukaamme jostain muusta nyt.\" Glory rupesi nauramaan. \"Katso minua,\nJohn -- enkö ole kaunis tänään?\"\n\n\"Sinä olet aina kaunis, Glory.\"\n\n\"Mutta etkö huomaa mitään erotusta -- tämä puku esimerkiksi?\"\n\nSilloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät.\n\"Kuinka ihana sinä olet, armas!\"\n\n\"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?\"\n\n\"Minun kaunis, suloinen tyttöni!\"\n\nGloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. \"Älä tule\nvaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani.\"\n\n\"En, enhän toki -- minua peloittaisi.\"\n\n\"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea\nminuun.\"\n\n\"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat\nihmisraukat?\"\n\n\"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö\nsovi?\"\n\n\"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!\"\n\n\"Pelkäätkö -- pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö\nmuuttamaan toisen puvun ylleni?\"\n\n\"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran.\"\n\n\"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun\nastuit tähän huoneeseen?\"\n\n\"Glory!\"\n\n\"Kulta, oma kulta!\"\n\n\"Ja sinä\", sanoi John lähellä Gloryn huulia, \"oletko valmis kaikkeen?\"\n\n\"Kaikkeen\", kuiskasi tyttö.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin\nkaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista\nvoidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit\nhihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti\nluostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.\n\n\"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on\nkielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat\ntoisiaan.\"\n\n\"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta\n--\"\n\n\"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee\nnaimisiin paratiisin kunnian kanssa'.\"\n\nGloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.\n\n\"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory -- mikä\nonni, mikä autuus!\"\n\n\"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!\" kuiskasi Glory.\n\n\"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!\"\n\n\"Ole minun, kulta, minun omani!\"\n\nMutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui\nGloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen\nkerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen\nkatkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta -- hyvin pian -- melkein\nheti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa\n-- järjestämistä. Ovella hän epäröi -- hän vapisi hellyydestä, tuskin\ntietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi\nsuuttuneena, puoleksi häpeissään.\n\n\"Hyvästi\", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi\nalas portaita. \"Isä oli oikeassa\", ajatteli hän. \"Ei kukaan mies ole\nvoittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää\nkoskaan tapahtua!\"\n\nGloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi.\nSitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua\nkaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä.\nIstuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi.\nSielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi\nlähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä\nsille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus,\nLontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki\nsen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli,\njonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko\nelämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä\nvuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.\n\nKirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui\nkirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan\nsähkösanoman tapaan: \"Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä\nyöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö\nvoisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?\"\n\nTähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: \"Te olette ennättänyt\nsuuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy\nkirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä\nmuutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta,\nmutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa,\nettä voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus\nodottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä\nvarma kuin auringonnousu aamulla.\"\n\nGlory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti\npäänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet\ntaas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.\n\nRosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun\nhän huusi: \"Titianin varjo! Mikä taulu!\" Syödessään hän mainitsi\ntavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi\nluultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt\npäivämäärää ja muita yksityiskohtia.\n\n\"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä _suurta_ uutista, kultaseni? Se on\nkaikissa iltalehdissä.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.\n\n\"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin\nsanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan,\nja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta.\"\n\nHeti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä\nsisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli\nnyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän\nikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa\nsitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut,\nja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta\nluopuminen oli kamalaa.\n\nPäivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja\nunelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat\nlakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä.\nGlory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa\nkirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä\nja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:\n\n\"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren\nsaarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en\nvoi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole\nse nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain\nhedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen\nruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi\nsiellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.\n\n\"Enkä minä voi luopua tästä elämästä -- minä en voi luopua Lontoosta --\nminä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta,\nsoittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia.\nMinä rakastan menestystä, ihailua ja... vieläpä 'käsien taputusta\nteatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua\nylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan\nsinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole\nkyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun\npitää siitä luopua.\n\n\"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan,\nja minä kaipaan -- minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä\nkaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle,\nkuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua\nja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa\nja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi\nolisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa\noikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.\n\n\"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan\noikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti.\nMinä rakastan sinua vieläkin -- koko sydämelläni, koko sielullani,\nmutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme\nikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään\nkorkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on\nkymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä --\n\n\"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen\nelämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja\narvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä\nrakastan sinua... ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo\nmiehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä\nvastaan.\n\n\"Yksi ainoa suudelma vielä, armas -- viimeinen.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJohn Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin\nja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari.\nJohn saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina\nitkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa\nkäyttäen katkeraa ivaa:\n\n\"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä\najattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin\nvaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään\nspitaalisten saarelle!\"\n\n\"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän\nvoi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa --\"\n\n\"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä.\nHän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että\ntämä olisi sinun kolmas kutsusi.\"\n\nJohn Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan.\n\"Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka -- sinä aiot\nkaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä,\nse on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta.\"\n\n\"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti\", sanoi John, \"tyttö\ntulee minun mukaani!\"\n\n\"Mitä?\" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat\nääretöntä hämmästystä.\n\n\"Nii-in\", sanoi John. \"Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä,\nJumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain.\"\n\n\"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota\ntyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään.\"\n\n\"Hän tahtoo itse sinne... ainakin hän tahtoo pois Lontoosta.\"\n\n\"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on\njoku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?... Ja sinä\nannat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja\nomista velvollisuuksistasi... ja sinä olet olevinasi mies!\"\n\nJohn rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo\nnoissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.\n\n\"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin... Kyllä minä kumminkin tahtoisin\nnähdä hänet... Missä hän asuu täällä Lontoossa?\"\n\n\"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?\"\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan\nhyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän\nlähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?\"\n\n\"En minä vain menisi teidän sijassanne.\"\n\n\"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?\"\n\n\"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi\npaikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi --\"\n\n\"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään,\nhyvä mies... Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä\nLontoossa tuommoisen tähden... tuommoisen --\"\n\n\"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti.\"\n\n\"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli,\njoka soveltuu kelle tahansa.\"\n\n\"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala.\"\n\n\"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa\nennenaikaiseen kuolemaan.\"\n\n\"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia\nylempänä.\"\n\n\"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit\nsäästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane\nCallender-raukan sinä aivan unohdat.\"\n\n\"En koskaan, täti!\"\n\n\"Unohdat. Älä väitä vastaan.\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen... ja minä\npidän sinusta kuin omasta pojastani.\"\n\n\"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta.\"\n\n\"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen\nhäiriön!\"\n\n\"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani -- täydellisesti minun.\"\n\n\"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!\"\n\nHe söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John\npuheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä\nja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun\nkulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään\npääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.\n\nSanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä.\nJohn osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä\nseisoi: \"Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm\naikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on\nmuuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua\n-- iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta,\njoka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko\nkadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja\nuhrautuva pappi eroaa... Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä\nseikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti\nrupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja\nhuonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa --\"\n\nJohn Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari\nminuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä\nastuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä.\nVanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.\n\n\"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John.\"\n\nJohn nauroi äänekkäästi. \"Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia!\nEihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa.\"\n\n\"No mitä sitten, poikaseni?\"\n\n\"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun\npitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne.\"\n\nKalpeat vanhat kasvot hymyilivät. \"Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on\nsiis perätön?\"\n\n\"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!\"\n\n\"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta?\nNaiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla\nmaterialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria\nuhrauksia -- mutta kun kiihko on jäähtynyt --\"\n\n\"Oh, älkää pelätkö sitä, setä\", sanoi John, ja sitten hän kertoi\npääministerille saman kuin rouva Callenderillekin -- että Glory oli\ntahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt\ntätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta\npääministeri kysyi itseltään: \"Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä _omat\nsyynsä_, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?\"\n\n\"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle,\nkuka hän on?\"\n\nJohn kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina\ntoisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.\n\n\"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?\"\n\n\"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren\ntehtävän tähden.\"\n\n\"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset\nvelvollisuutesi -- sinun velvollisuutesi Lontoossa?\"\n\n\"Siitä minä juuri aioin puhua\", sanoi John. Hänen innosta loistavat\nkasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon\nkäytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti.\nMolempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut\nniille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja,\nja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi\nkäyttää tuohon tarkoitukseen... jos oli riittävästi varoja... jos hänen\näitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu --\n\nPääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta\nkuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. \"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi\nhän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä\non ottaa selkoa salatuista motiiveista.\n\n\"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?\"\n\n\"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle,\nse on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko\nsydämellään on kiintynyt Lontooseen --\"\n\n\"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta\nsilloin --\"\n\n\"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan\nkiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt.\"\n\n\"Mutta kirkko -- minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras\nkiintymisesi kirkkoon --\"\n\n\"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat\nirrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman\nelämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei\nhän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle.\nSiinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani\nelämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli\nunelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma.\"\n\n\"No, entä sinun naisliikkeesi --.\"\n\n\"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija\nei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma\nharjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä\nitsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa.\nHän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle,\nepäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä\nnäen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin\nauttakoon niitä, jotka --\"\n\n\"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta\nmaailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki\nalkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin,\nsinulle naurettiin --\"\n\n\"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma\non viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä\nollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki\nmuut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa\nmainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he\nkaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita,\njotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei\nkukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse\nhe sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat\nkassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä,\nettä kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että\nkirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme\npahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena\nturvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle.\nMutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa\nkultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta\nkaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki\nruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan\npäällä elänyt.\"\n\n\"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä\nköyhyys, rakas John -- se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin\ntai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän\ntietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon\nennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut\nkuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella\nniin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala\nvoi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen\nhuostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi\nkahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen\nvalmis kaikkeen -- kaikkeen'.\"\n\nRypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli:\n\"Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka!\nHänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä\nkaikista.\"\n\nSitten hän sanoi ääneensä: \"Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin\nminä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait\nja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään -- sen minä\ntiedän varsin hyvin.\"\n\nJohn hätkähti, mutta ei vastannut.\n\n\"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani\nsinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut\nsinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan\nvälinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit\nvaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki\ntuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa... Sanotaan, että\njaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa\nkuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi... Hm... Mitä rahoihin tulee,\novat ne käytettävinäsi milloin tahansa.\"\n\n\"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut\nsuurimman osan.\"\n\n\"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun --\nsinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta.\"\n\n\"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että\nolisitte tahtonut tavata minua useammin --\"\n\n\"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin\nvaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin\nvoi rakastaa Jumalaakaan.\"\n\nJohnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.\n\n\"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta -- jos lähdet -- ja\nhyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli\nliikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary\nMagdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John\noli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää\nja tukea. \"Hyvästi, isä!\" huusi joku. \"Jumala teitä siunatkoon!\" huusi\ntoinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten\nkaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti,\nmutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli\nhermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä\nja pyyhkien silmiään. \"Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia,\nherra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?\" John\nnauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän\nei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.\n\nKlubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa\nnäkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin\ntoisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa\nseisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana,\nja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä.\nTytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat\nvoimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni\noli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu\nJohnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion\nedessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä\nolivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat\nmuitten mukana veisaten:\n\n    \"Kodissa taivaan sinisen\n    On isä pienten lapsien.\"\n\nJohn oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa\nalkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei\nvoinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä.\nEpämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään\nasemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni\ntyömaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja\njos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin\nhänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki -- sen hän vain ymmärsi\nja tunsi.\n\nYhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen\nlapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin.\nPakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut\nja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot\ntakanaan. \"Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!\"\n\nSitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. \"Mitä minä\nmietinkään?\" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä,\najatteli hän: \"Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan\nmatkaani pelotta.\" Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi\nseisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä\näänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt\ntahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.\n\nHe olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki\nerään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje\nkädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella\nJohn Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui\nvilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä\nseisoi \"Tärkeä\", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat\naallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.\n\nPaha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä\nhetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus,\nturhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine,\nsuloisine petoksineen -- kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn\najama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän\nymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki\nja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin\noli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen\nkäsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla,\nja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen\nkorvissaan.\n\nMutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi,\nettä kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla,\nGloryn kirje kädessään.\n\n\"Hst! hst!\" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella,\nmitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat\nvieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten\nhän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä\nja alkoi puhua:\n\n\"Tytöt!\" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi\ntuskin hengittää. \"Tytöt\", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas\näänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.\n\nYksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen.\nJälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa\nhänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja\nääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.\n\n\"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan\nsiunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi.\nMutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän\ntulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan\nteille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni\nteidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa.\"\n\nTämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa,\nmutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan\nja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän\nrupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen\nviereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä\nlasta.\n\nLäsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen,\nsillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset\nkuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui\nalas portaita.\n\n\"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi\", sanoi toinen.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi toinen.\n\n\"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni.\"\n\nSe oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän\nnaisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen\npuolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas\nseuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson\nsilmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.\n\n\"Glory! Sinäkö siinä olet?\"\n\nGlory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\"\n\n\"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon\nanteeksi! Mitä minä olen tehnyt?\"\n\n\"Lapsiraukkani!\"\n\n\"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana -- ei tänä\niltana, Rosa.\"\n\nJa Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's\nInn'ille.\n\nSeuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta\nkokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan\nkuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin\nensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella\nalttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm\nseisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John\noli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu\nhänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki\nnukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä.\nAamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki\nviimeisiä sanoja vihkimäluvusta.\n\n\"Amen! Amen!\"\n\nKellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat\nsoittaa:\n\n    \"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias.\"\n585\n\nVeljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan,\nja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.\n\n    \"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas,\n    Pyhä Kolmiyhteys!\"\n\nIsän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen\nkasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän\noli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt\nelämänsä Jumalalle.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nPYHÄTTÖ.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se\noli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin\nvanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen\noli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala\nkäännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.\n\nMerkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan\nkäyvän Messiaan toisen tulemisen edellä -- pieni maanjäristys, joka\nkaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu\nilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan\ntuho Lontoolle.\n\nJumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman\npahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen\nohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi\nsiveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle.\nYhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui\nyleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän\nvastakohdan ilmeisenä kuvana.\n\nJumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä\nylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien\nseassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon\npahuuden palkka oli lähellä.\n\nPaljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli\ntapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat\nodottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin\nvapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan\ntomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi\nporoksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena\nJumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat\nThamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois\nja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.\n\nMitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi\ntapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli\nEnglannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja\nepäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä\nsuuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän\nvaltiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen\nmuisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen\nkauhealla tavalla voimaansa ihmisille.\n\nSiten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät\nsiinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin\ntällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia,\njoissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin\nLontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen\nhyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat,\nuseat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki\nyhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat\nainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän\nuskottomuutensa.\n\nKun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija,\najattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä\nyksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja\npuettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen\nnuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut\nsoveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja\nkomeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus.\nHänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä,\nhänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät\nvalloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo\npitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.\n\nOmituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon\ntuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan,\nsanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli\nluopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan\ntähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin\nMagdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki,\njoka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille,\noli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen\nkirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä,\nja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan\nhyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä,\nsäästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja\ntytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut\nerityiseen suojaansa.\n\nHänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista\nkomeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa\naluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista\napua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka\nhänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille,\nsairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan,\nja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa\ntähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän\noli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä\nkouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli\nmitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt\nvähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita\nennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella\nolevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä\nkääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa\npäällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa\noli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli -- suuri,\nkömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti\nhäntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä\noli toisenkinlainen koira -- verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli\nkaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet\nkoirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo\npappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen\nkaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin\nisäksi.\n\nSellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun\nalkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä\nperusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin\nmuistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. \"Isä\nsanoo niin tai niin\", tai \"isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan\",\nja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut\najatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin\nisän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman\nmahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina\nseurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki\nvakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.\n\nSe tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja\nvääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman\npahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille --\npukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä -- ja selittäessään,\nkuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten\nkun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa\nnäyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät\nkuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät\nja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea\nJumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa\ntapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä\nolisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava\npilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten\nloppuun näytelty -- ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä\nihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.\n\nOli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain\nkaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.\n\nVähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä,\nja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä\nhän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti\nlapsen suuta sanoen: \"Kyllä se kohta paranee\". Lapsi paranikin aivan\nheti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset\njäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus\nsaarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta\noli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin\njärkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin\nväittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän\npuristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet,\nja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka\noli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen,\nettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan\nhäneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys\nkasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä\nkaduilla ja anoen häneltä siunausta.\n\nJoku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli\nnyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen\nkasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen\nKristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet\njonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset\nnaiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan.\nHän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi\nkasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.\n\nKun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota,\njoutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä,\ntäydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi\nsaarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa\ntuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli\ntuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he\nolivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt\nheitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja\npuistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet\nvaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan\nhäiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen\nse mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän\nmillään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä,\nettä hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville\nuudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa\nJumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat\npimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla\nollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin -- \"isä\" oli vaarallinen,\nhän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä\nkiinni.\n\nDerby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli\nsellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo\nheräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa -- taikauskoisen pelon\nkuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä\nsykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä\ntoisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja\nuusi näyttelijä. Kappale oli \"uskalias\", se kun näet kuvasi langennutta\nnaista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena\nkyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär\nherätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä\nhänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon\nyhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut\nmenestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa,\nsen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat\nmaalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington\nHousen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa\nLontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]\n\nKappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos,\nja näyttelijätär oli Glory Quayle.\n\nKello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa,\npuettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi\nerivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja\nhermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla\nolevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään\nkäteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään\nkiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja\nrinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.\n\n\"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla\", sanoi\nRosa. \"Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni?\nAika alkaa jo olla täpärällä.\"\n\n\"Lähdenköhän minä?\" sanoi Glory omituisen vakavasti.\n\n\"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä\ntuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua.\nSitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn\njälkeen. Ja onhan tämä _hänellekin_ niin tärkeä päivä --\"\n\n\"Hyvä on, minä tulen\", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet\nsormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat\nkädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi\nRosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä,\nja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua\nWhitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle\nhiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut\nolivat tulleet Drakea hakemaan.\n\nDrakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut,\nja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt\nkilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä\npäivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme\nvuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen\nnimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki.\nHuolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä\nvielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta\nhuhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen\nsiipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan\ntärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut\nsitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.\n\nParlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain\nministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat \"jaloa ja\noivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle.\" Mutta\nministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä\nhuolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita\nodottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.\n\nSisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat\nolivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna\nurheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka\npuheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen\naskeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni\nlähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua\nja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta\ntunnetusta herra Stormista -- \"isä\"-Stormista -- hän kun veti kansan\nmielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen\nalaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu --\n\n\"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä\ntuon asian kanssa\", sanoi ministeri. \"Teidän pitäisi kääntyä piispan\npuoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö --\"\n\n\"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne\", sanoi arkkidiakoni,\nja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä\nasiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa\nsyytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin.\n\"Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän\nylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin\nkokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta.\"\n\n\"Mitä? Mitä?\"\n\n\"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia\nennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja\nkerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä\ntyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle,\nettä nyt... tänään --\"\n\n\"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan\nyksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin\npoliisipäällikön puoleen?\"\n\n\"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi -- teidän on\nvaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole\njulkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä --\"\n\n\"Aivan niin, sitä minäkin arvelen.\"\n\n\"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä,\nkuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa\nmitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia... tahtoisin sanoa\nvaarallisia --\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan,\n\"minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi.\nPoliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus --\"\n\n\"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu,\njoka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse.\"\n\n\"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos --\"\n\nArkkidiakoni ojentautui suoraksi. \"Vaikka hänellä onkin mahtavia\nsukulaisia -- ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin... Mutta\nvarmaankin olisi parempi panna _yksi_ mies valvonnan alaiseksi,\nolkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua\nvaaran ja häpeän alaisiksi.\"\n\n\"Ah... Hm!... Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla\nennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää.\nJos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi...\" Ja epämääräisin lupauksin\nsekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos\nhuoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin\nkaulaansa ja valmistautui lähtemään.\n\n\"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä\njätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe\npääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja\nottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää\nsiltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle\nvangitsemiskäsky... Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt!\nHyvästi!\"\n\nMuutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia\nrivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten\nnelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin\nluona.\n\nSen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa\nDerby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen\nystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava\nerääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi\nRobert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset,\nuusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina.\nBetty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa\npuvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä\neräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito,\ntoinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan\nsinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä\nuseimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut\njo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.\n\nDrake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään,\nHän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan\nvierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän\nmerkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli\npalkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin\nmiljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen\nsuuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen,\nvoisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi\nnoin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut\nylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä\nvetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat\nihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä\nitse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä\nei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.\n\nHe kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen\nvirrassa -- siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin\n-- ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin\nkylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä.\nDrake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla,\njotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat \"Army and Navy\"-klubin vaunut;\nnuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat\ntunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat\njuoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan\nravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand\nAvenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt\nvuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille,\njotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä\npakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat\nWellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo\niloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa,\nolivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he\nluultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja\nkoskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse\nDerby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se\noli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse\nohjata valjakkoaan maantiellä.\n\nGlory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja\nhämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi\ntyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö,\nhänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän\nhuudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen\norapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset\ntunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake\nollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin\nja kuiskasi: \"Entisellään taas tänään, eikö niin?\"\n\n\"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen\nja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?\" sanoi Rosa.\n\nMutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin\ntuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää\njossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat\njuottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen\nnainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä\nkoristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.\n\n\"Oi, annetaan hänen povata, Glo\", huusi Betty. \"Minusta se olisi niin\nhirmuisen vitsikästä!\"\n\nMustalainen ojensi kätensä Glorylle. \"Antakaa minun katsoa kämmentänne,\nkaunis neiti.\"\n\n\"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?\"\n\n\"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?\"\n\n\"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?\"\n\n\"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä\nsiitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte.\"\n\n\"Se on oikein se!\" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.\n\nNaiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: \"Pari hansikkaita\nvetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.\n\nMustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen\nkulmakarvojensa alta hän sanoi: \"Minä en kerro teille minkä värinen\nhän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on\nhieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi\nmennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan\nhänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne\ntähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa\nelämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin,\nsamoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää,\nneiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat\nsuutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte.\"\n\n\"Glo\", sanoi Betty, \"minua todellakin ihmetyttää, että viitsit\nkuunnella tuommoista roskaa.\"\n\nGlory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat\nlähelle The Downs'ia. -- Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin\nmonen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä\nviehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita,\njotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli\njos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä,\nposetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki\nlaulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi\npäivän juhlaan.\n\nKaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään\nhenkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen,\njoka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä\nkäyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi\nRobert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä \"elefantiksi\", sillä\npistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia\nkatsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen:\n\"Kautta Jupiterin! Isä Storm!\"\n\nMuut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin\nkuultiin sama nimitys. \"Isä Storm\" kajahteli nyt ainakin parilta\nkymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat\npunastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan.\nMutta Betty kysyi: \"Kertokaa, kuka on isä Storm?\" Siihen vastasi lordi\nRobert: \"Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä\nkuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona,\njoka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä\npäivänä!\"\n\n\"Hän on kai hassahtava?\" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito\npurskahti nauruun.\n\n\"Niin\", sanoi lordi Robert, \"ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä,\nettä pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi\nhuvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te.\"\n\n\"Huh, hän on yskäpilleri!\" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi\nmitä \"yskäpilleri\" merkitsee, ja lordi Robert selitti:\n\n\"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu... hassu... tuhma... pää\nhiukan pehmennyt, sanalla sanoen --\"\n\nMutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset\nnaiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja\nsanoi: \"Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä.\nEhkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin.\"\n\n\"Oh, silläkö kannalla asiat ovat...\" alkoi Betty vilkaisten ympärilleen\ntarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: \"Ne _ovat_ sillä kannalla, rakas\nelefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi,\nvakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt\nuutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan --\"\n\n\"Pidä suusi, Robert\", sanoi Drake. \"Kuunnelkaa kaikki!\"\n\nHe kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla\nväkijoukon melun kilpakentällä. \"Hoh!\" huudahti Betty. \"Ah!\" sanoi\nsinisiin puettu neito. \"Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on\nnostettu pois\", sanoi Glory.\n\nHeidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut\nväki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. \"He näkyvät\ntulevan kaikilta ilmansuunnilta\", arveli Glory.\n\n\"Odottakaapa vielä hiukan\", sanoi Drake.\n\nMuutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat\nsaapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän.\nSiinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa\n-- musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä\nmaata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine\npenkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva \"kukkula\"\noli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine\nihmisjoukkoineen. -- Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. \"Siinä on\nkokonainen kansakunta!\" huudahti hän tykkivin sydämin. \"Keisarikunta!\"\n\nHe ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui\npuhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa\ntumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri\nsilloin Drake huusi:\n\n\"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!\"\n\nPiiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset\njuoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi\nkatsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa\nkuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä\näskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon\njakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut\nlopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä,\nmutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja\nlapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta,\nja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin\nasuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle\nkirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: \"Tule heti luokseni tämän kirjeen\nsaatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla.\"\n\nSyötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi\nhyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen\niltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi\nastumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen\ntaikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen\nelämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä\nkutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa\nkirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla,\nja \"sisaret\" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen\nrukouksen ja virren.\n\n\"Hyvää huomenta, isä.\"\n\n\"Hyvää huomenta, lapset.\"\n\nMonella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun,\neräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan\njoulukortin. \"Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon\", ajatteli John\nlähtiessään koulusta sydän tulvillaan.\n\nViimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen\n\"posetiiviukkonsa\", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen\nliiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto.\nLaivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä,\nja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla.\nMakuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan\nkäärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija,\njossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa\nravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja\nhiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.\n\nMennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan\nhienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa.\nRavintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja\nnuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. \"Huomenta, isä,\nvoitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?\" sanoi ravintoloitsija\nirvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi \"hei-hei\"\neräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti\nkäherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin\ntoisesta kerroksesta.\n\nKello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni\nihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. \"Hänen ylhäisyytensä odottaa\nteitä puutarhassa, herra pastori\", sanoi palvelija, näyttäen Johnille\ntietä.\n\nDowning-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä,\nvarjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään\nJohnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana.\nMutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois\nkatseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:\n\n\"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni\nsinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä\nhäiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä\nluule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä\nkuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon\nnaurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua\nja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä\nyhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta\nyleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo\naina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on\nkuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian\npitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta\nitsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle.\nMaailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e.\nelämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö\nsanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi\nmielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys\nilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa _turhana_ ponnistuksena?\n-- toteuttaa suurta ihannetta.\"\n\nJohnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.\n\n\"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei\nniistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas,\npoikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta\nkuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi\nvastuunalaisuus. _Minä_ en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua,\nJohn. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua\ntänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa\nkuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua.\"\n\n\"Mitä vaadit minua tekemään, setä?\"\n\n\"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on\ntyyntynyt.\"\n\n\"Ah, se on mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotontako?\"\n\n\"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon\nperikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten\npartaalla.\"\n\n\"Luuletko?\"\n\n\"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin\ntullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin\nkaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä\ntuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän\npelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja\njos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut\nlaiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja\nyhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat\nrikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava\nirvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja --\nne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä\nhinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria'\ntyydyttääksemme lihamme himoja.\"\n\n\"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!\"\n\n\"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia\nsuunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä\nköyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde\nParkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat\novat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on\nhimoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina\nsortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa\nne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka\ntuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja\nrahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä\nihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin\nentisinä aikoina.\"\n\n\"Totta -- totta!\"\n\n\"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen\nkristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa\nvaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja\nkuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi\nvastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --\"\n\n\"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni\", sanoi\npääministeri, \"ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos\non olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi.\nPapit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian\nhyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse\nsuojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia\nesimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo,\npoikaseni, varo --\"\n\n\"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen\nkuin teitä.\"\n\nJohnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas\nlevottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki\nseuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja\nrukoilemaan.\n\n\"Ah, niin\", sanoi hän nousten ylös, \"sitä tuskin voinee auttaa, ja\nasioiden täytyy mennä omaa menoaan.\" Sitten hän rupesi puhumaan muista\nasioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli\nkuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää\nkauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään\nkaikki asiat hyvin taas.\n\nJohn istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä,\netteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot\nhymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:\n\n\"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni.\nTiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit\nmeneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!\"\n\nJohn vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.\n\n\"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei\nvoinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia\nsinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi.\" Johnin kalpeat\nkasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. \"No niin\", sanoi\npääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, \"en tahdo moittia sinua,\nJohn. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen\ntiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei\nhänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei,\nmene tätä tietä ulos, tätä tietä.\"\n\nPalvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli\nväentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.\n\nKolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset\nmustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja\nvalmistautuvan puhumaan. Hän seisoi \"kukkulan\" harjanteella vastapäätä\nsuurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos\njonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin\npukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja\nantaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden\nkilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä,\njoilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He\nseisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon\nehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle.\n\"Miehet ja naiset\", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi\nkohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä\nhuutojaan:\n\n\"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!\" Mutta joukko\nkääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. \"Se on isä Storm\",\nkuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut\nkiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen\nluokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka\nkukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.\n\n\"Vanha neiti kulta!\" ja sitten taas naurun purskahdus. \"Mitenkäs sen\nmaailman lopun käy, muijaseni?\" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään\nkauhtanaan, n.s. \"alushameeseen\", ja se herätti vielä enemmän naurua.\n\"Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?\" Ja sitten\nseurasi kirkuvaa naurua.\n\nSaarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni\narvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua\nlausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:\n\n\"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan\nne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet\nja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne\nja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta\nse ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja\nhevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin\nanteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan\nanteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän\npelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden\nmuodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt\nminua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä\nhevoskilpailut eivät ole _hevos_-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden\nja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan\", ja hän katsoi suoraan\nkeltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin,\nja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, \"älkää luulkokaan, että\naion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa\nhankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni,\npuolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut\nsemmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen\npuhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua\nhävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla\ntärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa\npuvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle\nteistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa,\nhuvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat\nparhaat vuodet elämästänne --\"\n\n\"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!\"\n\nNelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien\nympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja\ntiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.\n\n\"Se on Gloria!\" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa\nistujiin olivat tunteneet Gloryn.\n\nSaarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja\nnäki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin\nistuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän\nhymyili katsoen Drakea silmiin.\n\nSaarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren\nkatsojalavan vieressä. \"Numerot julaistaan\", huudahti jokainen, ja\nennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty\nypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn\niloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka\nhetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki\ntervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei\nGloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä\nhänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi\nRobertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa\nolijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin\ntykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä\nAldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin \"kukkulaksi\", ja siellä\nvilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä,\nhaeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä\neväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat\nkerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla.\nTuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat\nvirkaansa aivan poliisin nenän edessä. \"Pyhä maa!\" Ha, ha, haa! Kaikki\nraamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä\nherrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli\nMooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat\nvedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia\nkilpa-ajopettureita vain.\n\n\"Hei, tulkaa tänne urheilijat!\" huusi joku, ja sitten sateli sekavia\nhuutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan\neteenpäin.\n\nHe olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle\ntunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi\npahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten\nhengitystä.\n\n\"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä\npersoonassa\", sanoi Glory.\n\n\"Mennään tuonne ruohokentälle\", sanoi Drake, ja he läksivät menemään\nkilparadan poikki.\n\n\"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?\" kysyi\nGlory.\n\n\"Saarnasiko? En minä huomannut mitään.\" Ja sitten he tunkeutuivat\neteenpäin.\n\nPuitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen\nshillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen\nminuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin\nympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu.\nHevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja,\njoilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli\nsekaisin ruohokentällä.\n\nDraken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen\nori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja\nodotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni\nja luottava. \"Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir\nFrancis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut.\nSe on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se\ntodellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita\ntänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir\nFrancis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija -- sillä\non liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija.\nJoka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani.\"\n\nJa jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki,\nheilutti päätään kuiskaten iloisesti: \"Saatte uskaltaa mitä summia\ntahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby\nkavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!\"\n\nDrake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä\nsen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa\nnahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta\npitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory\nläksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän\nohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät\nJockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan,\npalkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä.\nVihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä\nvedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi\nDrake:\n\n\"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?\"\n\n\"Kymmenen yhtä vastaan.\"\n\n\"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista\", sanoi Drake, ja sitten\nhän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.\n\nAstuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: \"Mutta eikö\narkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen\nastuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa.\"\n\n\"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!\"\n\n\"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun...\nMutta miksi arkkidiakoni...?\"\n\n\"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen\nsuvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista\ntyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille.\"\n\n\"Siis John Storm --\"\n\n\"Hän ei ole missään vaarassa vielä -- ei missään!\"\n\n\"Oi, kuinka suloista!\" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja\nGlory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään\nja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti\ntuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä.\nHän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli\nkatsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei\npenikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn\nportin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli\nliikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan\nkuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.\n\nPilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. \"Kyllä\ntämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!\" huudahti hän.\n\nJuuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä,\nettä Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit\nkatsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: \"God save the Queen\".\nSuuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja\nvihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi\nkansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.\n\nGloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella\nitkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään,\nasettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien,\nlornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta\nkatseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava\noli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat\nitsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia\nitämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin\npukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.\n\nGlory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs\nkuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi\nolleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti\nhänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen\nvärähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä\nkaikki -- muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi\nsyntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen\nseurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun\nsinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin\nkukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja\nharmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se\nhuvitti häntä äärettömästi.\n\n\"No, mitä te arvelette?\" sanoi Drake.\n\n\"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet\nvallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa -- hänen pitäisi\nolla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku --\nhänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin --\"\n\n\"Herran nimessä, olkaa vaiti!\"\n\nMutta Glory kuiskasi: \"Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa\nrauhassa.\"\n\nGlory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta\noli kuin vaahtopää koski.\n\n\"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?\" kysyi herra.\n\nDrake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:\n\n\"Jaa, kuinka se olikaan?\"\n\n\"Mahdoton hinta -- teille\", sanoi Drake.\n\n\"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja\ntulen lyömään vetoa teitä vastaan.\"\n\nHänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät\nvetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn\npuolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.\n\n\"Missä muodossa?\"\n\n\"Oh -- hm -- punnissa tietysti.\"\n\n\"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien\nkumartelemisella?\" sanoi Drake.\n\n\"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta',\ntiedättehän...\" ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan,\nja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös\nja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta.\nMuutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja\nlordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa\nvetoasioita.\n\n\"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain\nvedonlyöntiä?\" kysyi hän Glorylta.\n\n\"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?\"\n\n\"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti.\"\n\n\"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää.\"\n\n\"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?\" sanoi Drake ja hänen\nsilmänsä säteilivät.\n\n\"Sen saatte nähdä sitten\", nauroi Glory.\n\nJuuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen\nlavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen\nkaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi\ntapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin,\nmissä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta\nhänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti\nkiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä\nkohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin\ntuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti\npuhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.\n\n\"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi --. Mitä tuo\non?\"\n\nValkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä\nkuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: \"Nyt ne läksivät!\" Sitten\nseurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit\ntähystelivät kilpajuoksijoihin.\n\nHevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle\nyhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle\nja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään\npitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti\nsitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat\nkääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä\nhirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen\nkäytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti\nponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin.\nSiitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan\nsyöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan\nohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä\nhevosenpituudella.\n\nJa joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla,\nitkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.\n\n\"Mutta _te_ olette nyt menettänyt vetonne\", sanoi Drake.\n\n\"Oh, vähätpä siitä\", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt\nsatulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä \"kaikki\njärjestykseen\"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot\nuudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa,\njoka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.\n\n\"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?\" sanoi Drake.\n\n\"Te tyhmä poika\", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, \"eikö\nmustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis\nolisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te\nmenettäisitte kilpailussa?\"\n\nDrake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi\ntuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella\nhäntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät\nhäntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja\nlordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey\nolivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä.\nDrake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta\neläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se\nhengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla,\npäässä ja korvissa.\n\n\"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa\nsinulla!\" sanoi Glory.\n\n\"Mutta uskaltaisitteko te?\" kysyi Drake.\n\n\"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!\"\n\n\"No, te saatte koettaa -- saatte totisesti.\"\n\nJoku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja \"vuosisadan parhaimman\nhevosen kunniaksi.\" Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen\npiti juoda sen omistajan malja, \"maailman parhaimman pojan malja\", ja\nsitten hänen vielä piti juoda \"parhaimpain kilpailujen malja, mitä\nikinä Epsomissa on ollut.\" Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat\njoivat vielä Draken ehdotuksesta \"maailman armaimman, hilpeimmän,\nhellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon\", ja\nGlory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: \"Sanokaa\nminulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas.\"\n\nKun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut\nsanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo\nkukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut,\npaksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta,\nja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin\njunalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt\nmieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa\nsinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta.\nVaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten\ntakaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.\n\n\"Mutta entä minun hansikkaani?\" sanoi Drake hämillään.\n\n\"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte --\"\n\n\"No nyt me olemme kuitit\", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja\nsuudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut\naika paljon.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEnnen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki\nmatkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen\nsydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan\nkauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn\nkilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja\ntäynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.\n\n\"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!\"\n\nJa kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn\ntuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa\ntai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo\ntoiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni\nhänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo\nmuutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa,\nkirouksen ja ylenkatseen alaisena.\n\n\"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!\"\n\nJunassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä\nmelkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm\nistui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan\nsydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas\nnuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot,\nja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi.\nGlory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn\nsielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä\nkohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä\nhänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon\ntunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa\nGloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja\nitsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi\nGlory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen\nsielunsa ikuisen piinan kauhuista.\n\nJunan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen\nedestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa\nsaalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya\nkiinni raivollaan, ja hän virkkoi: \"Sinä et saa syöksyä perikatoon,\nsinä et saa, sillä minä -- minä -- minä kiellän sen!\" Sitten hän vaipui\nistuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten\nja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka\njäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki\nmieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat\nhänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien,\nuhkaavien pilvien peitossa.\n\nVälttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen\nastuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's\nSquarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia\nihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja\ntyöväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille\nkentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin,\nettä viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt\npois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä\ntaivasalla.\n\nKiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen\nsaapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli.\nVaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli\nsuuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti\nvälttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset\npuristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa.\nUseat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen\njalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin\npetturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo\nsakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu\ntäyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki\nmitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija,\njonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin\nmennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois\nkainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.\n\nKirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan\nkäytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta\noli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä.\nKirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen\nja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm\nsaarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta\nkorinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta:\n\"Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki\nautuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä.\"\n\nIhmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista\nsaarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä,\njoka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli\nJumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja.\nMutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan\nviettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten\nesivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus\nsiitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja\nLontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän\nvanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai\ntuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio,\njoka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa\nlaatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja\nkuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta\npois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen -- hävittäisi\ntuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän\nkuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.\n\nMustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä\nsynkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine\nsilmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen\nkirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys,\nuhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset!\nJokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä,\nkirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä\nturmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa\nhirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.\n\nSitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi\nkertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa,\neikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi\noli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli\nluettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he\nvirren uudestaan.\n\nVaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä\npuistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät\nolleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka\noli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä\nkasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten\nkatollekin.\n\nJoku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä\noli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki\nsaattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla,\nkiihkeällä äänellä:\n\n\"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät,\nkatso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö\nopettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö\nsanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat\nSinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät\nsen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee,\ntulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi,\nraskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa\nkuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra,\neikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus\nnytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun\nnimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien\nkäsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa\nSinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin\nasemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja\nrukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen\nleipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä\nmonen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja\nolkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?\"\n\nTuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat\nkumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että\nniitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne\nuudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi\nkasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa,\nettä tuo ennustettu tuho oli tulossa.\n\nEnsin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten\nnuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista\nrikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja\nhuokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa\nkaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. -- \"Anteeksi, anteeksi!\"\n-- \"Oi, Jesus, pelasta minut!\" -- \"Oi, syntisten Vapahtaja!\" -- \"Oi,\nJumala, armahda minua!\" -- \"Voi sydäntäni, sydäntäni!\" --\n\nMuutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet.\nToiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi\nheidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja\ntoiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen\nhurjasti hehkuvin silmin.\n\nNyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet\nsaapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika\nlailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie\nWilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: \"Hei veikko! Milläs\nte täällä lystäilette?\"\n\n\"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!\"\n\n\"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän\nitsellesi?\"\n\nKello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli\nkoettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland\nYardilta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin\nyksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone\noli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina\noli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä,\nrukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt\nMaariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei\ntuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut\npakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen\nmasennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään\ntoiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään:\n\"Mitä se kaikki hyödyttää?\" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen\nmieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä,\nlemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa.\nHän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä\nelettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä\npois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän\nkutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot,\njotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän\nsulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen\nlempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä?\nOi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!\n\nVeli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä,\npanttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher\nkurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista\nkiihkoa.\n\n\"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme\npäällä enää\", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä\nsankarityön.\n\nJohn kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.\n\n\"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi\nilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä --'\"\n\nPincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi\nhänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: \"Katso, isä! Katso!\nKaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua\nnyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään\nerehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta\npätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!\"\n\nJohn nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän\noli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän\najatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka\ntulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa\nhäntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain --\njotain muuta, jotain tavatonta.\n\nHänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen\nmieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän\nkauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa\nnuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä,\nmitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain\nselittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin\nkehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan,\ntäyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen\nhymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli\nmyöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä\noli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat\nselvillä heidän välillään?\n\nTämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä\nraivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli\ntekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta\ntuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa.\nEnsin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen\nmielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: \"Hän\nannetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi\ntulisi Herran Jeesuksen päivänä.\"\n\n\"Miksikä ei?\" ajatteli hän. \"Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä\nPaavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi\nsellaisia keinoja.\" Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista\ntuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa\niloa ja suloa! Se oli hirveätä! \"Olenko minä tulemaisillani hulluksi?\"\nkysyi hän itseltään.\n\nJa sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän\nsaattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin\nGloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt\ntyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa\ntiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä\nsitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella:\n\"Tuolla hän on.\" -- \"Minä tulen varmaan hulluksi\", ajatteli hän\nvavisten.\n\nHänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä,\nkunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory\nhymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara\nmielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään,\noliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa\nsamalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen\nvuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se\n_oli_ oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla.\nSe ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen\nhirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää\nturmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.\n\nSitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn.\nGlory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa,\nhänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko\nJohn olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja\nsiten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle?\nToisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin,\ntässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya\nhän rakastaisi iäti. \"Mutta, oi Jumala, pitääkö _minun_ se tehdä?\"\nkysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: \"Minun\ntäytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen.\"\n\nTämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. \"Hän annetaan _saatanan_\nhaltuun...\" Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin\nepistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin\nkäsin. Siinäkin seisoi \"_saatanan_ haltuun\". Mutta parannetussa\nenglantilaisessa käännöksessä seisoi \"Herran palvelijalle\", ja siis\nJohn saattoi lukea: \"Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan\nkadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä.\" John\nhuudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli\npäivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena\nmäärätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.\n\nHänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin\nhän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta\nJesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi\ntullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin\nvuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala\noli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin\nkäski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen\nsiten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.\n\nHänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt\nhän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.\n\n\"Onko siellä ketään?\" kysyi John, ja ääni vastasi:\n\n\"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en\nuskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö\nsiellä ole ketään? Eikö?\"\n\nSe oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.\n\n\"Ah, tekö siellä olette?\"\n\n\"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja\nuutisia.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä\nvälinpitämättömyyttä.\n\nRouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: \"Vangitsemiskäsky!\nEllen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt\nsinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on\nohi.\"\n\n\"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti.\"\n\n\"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä -- siinähän koko kiusa\nonkin.\"\n\n\"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä.\"\n\n\"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa\nuhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas,\njommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas\", lisäsi hän\navaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, \"sinun vanha takkisi ja hattusi!\nMinä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa\ntakaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule\nsinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo\nruma kaapu päältäsi!\"\n\n\"En voi, täti.\"\n\n\"Etkö voi?\"\n\n\"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni.\"\n\n\"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein\nsanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi,\nniin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin -- saisit aika selkäsaunan. Minä\njätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi,\nkun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on\naivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'.\"\n\nJohn näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan\nkotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha\nrouva pois.\n\nJohn oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun\nhän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän\nolisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan\nkiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset\ntäyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta\nsilloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin.\nHänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi\ntoimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli\nvälttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?\n\nKun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä\naavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. \"Ah, hyvää yötä,\nhyvää yötä!\" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten\nhän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki\nvaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui\naivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet\nkokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen,\nrikoksellinen viekkaus.\n\nKaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen\nase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri\nsinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi\nvoinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman\nkädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja\npiiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä\nsitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä\noli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä --\n\nKesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta\nvapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri\nriisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.\n\n\"Kuka siellä?\" huudahti hän hätäisesti.\n\n\"Minä vain\", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja\npelästyneen näköisenä.\n\n\"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle\nsanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan.\nMissä koira on?\"\n\n\"Porstuassa, veli.\"\n\n\"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois\ntämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet\ntiedä, minne olen mennyt -- ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan\nsiltä kuin olisitte juossut kovaa.\"\n\nPesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen\nohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät,\nhänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.\n\n\"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä\nkenenkään huomaamatta.\"\n\nVeli Antero meni ulos katsomaan.\n\nKirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle,\nmutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin\nikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli\nAntero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset\npuhuivat hänestä -- kiittäen häntä, siunaten häntä -- ja kertoen hänen\npyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.\n\nVeli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla\nja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset\ntunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään\nlopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja\nhuivejaan.\n\n\"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm -- kasvonnekin ovat\nerinäköiset.\"\n\nJohn nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen\nsiten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla.\nKepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään\nkorkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos\naivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.\n\nHän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja\nsitten \"Bell\"-, \"Boar's Head\"- ja \"Queen's Arms\"-kapakkojen ohi, joilla\non ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster\nAbbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset\nkaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä\nlakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden\nlallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin\njyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului\nkirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.\n\nKulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten\njalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya\nkohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston\nsuojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua\nylöspäin.\n\nClement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.\n\n\"Garden House.\"\n\n\"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa.\"\n\nJohn kulki eteenpäin. \"Tuo seikka muistetaan jälestäpäin\", ajatteli\nhän, \"mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi.\"\n\nJa kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan,\njossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella\npuitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö,\njolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.\n\nHänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui\npuristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory\nasteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. \"Oi Jumala,\npitääkö minun tehdä se -- täytyykö minun -- täytyykö minun?\" mutisi hän\nitsekseen.\n\nMutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken\näänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas\nsamaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli\ntytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman\nturhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt\nJohn ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan\nGlory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä\nDerby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät\nillallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat\nja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen,\nmissä John seisoi.\n\nAh, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon\nmiehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun\nGlory makaisi siinä... siinä... siinä... silloin kääntyisi John tuon\nmiehen puoleen sanoen: \"Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka\non ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen\nmaailmassa! Te olette tuon tehnyt -- te -- te -- te -- olkaa iäti\nkirottu!\"\n\nHänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat.\nEnnenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut\nsisäpuistoon. \"Tässä se on, tässä on hänen kotinsa\", ajatteli hän.\nMutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi,\nmutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja\nuutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi\nhetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi\nja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului ääni sisältä.\n\n\"Minä se olen, avatkaa ovi\", vastasi John.\n\n\"Kuka minä?\" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:\n\n\"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse.\"\n\nOvi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä\nvetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain\npelokkaana, puolittain tyytyväisenä.\n\n\"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte\ntullut?\"\n\n\"Missä emäntäsi on?\"\n\n\"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja\nneiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista.\"\n\n\"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan\nodottamaan.\"\n\n\"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori -- isä, tarkoitan, mutta jos minä\nvaan olisin tuntenut teidän äänenne -- se oli niin muuttunut. Ja minua\ntorkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna\n--\"\n\n\"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?\"\n\n\"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä\nmielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla\navaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään\npalvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa.\"\n\n\"Hyvää yötä, isä!\"\n\nHän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se\najatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt\nsaatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen,\njos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei\nollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli\nJumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. _Hänen piti\nmurhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!_\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMatka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli\nnauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan\nruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat\naikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas,\nhyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon\nsopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko,\njoka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet\nja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle,\nnaureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti\npuettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja\nkeltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut\npolttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät\nsavipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat\nryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä\nauringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten\nkasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja\nhe puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin -- mutta kaikki olivat nyt\nsaman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.\n\nTäällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. --\nTuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä\nväsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä\nmaahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat\nkuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan\nsiekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa\npakoon.\n\nMutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya.\nLordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille\nja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli\njuopunut nainen. \"Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!\" -- \"Olen kyllä,\nhyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta\nsitä te ette uskalla tehdä.\"\n\nEräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti\ntyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön\npäästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä,\nja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja\ntyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen\n'Old Dutchiä'.\n\nGlory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake\nhuusi naurusta.\n\nKello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin.\nSilloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot\noli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan\nhuvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen\npäärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä\nhuolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei\nhän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut\nymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.\n\n\"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys\", sanoi lordi\nRobert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.\n\nSiinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia\nsinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat\nliittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat.\nJuopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut\nmuuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä.\nSitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: \"Isä Storm!\" Kun tuota\nhuutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:\n\n\"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä\",\nja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti\ntyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: \"Kuka nyt siitä\nvälittäisi, mitä elefantti sanoo?\" Glory ei ollut huomaavinaan mitään,\nmutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.\n\nKun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue\npäättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai\nRomanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan\npukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin\nvalmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen\nja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet\nesikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake,\njonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä,\nilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen\nhämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti\nkäsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen.\nVihdoin rupesi hän laulamaan \"Armas äitiseni\", mutta yhtäkkiä ääni\nsortui ja hän purskahti itkuun.\n\n\"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla\", sanoi Betty.\n\nSitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia\nGloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:\n\n\"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?\"\n\n\"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin\", vastasi Glory ja\nsitten hänkin rupesi nauramaan.\n\nHe olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: \"Mutta nyt on\naivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään -- miksi emme yhtä\nhyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?\" -- Naiset huusivat\n\"mainiota!\" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman\nepäiltävää laatua.\n\n\"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?\" sanoi Drake vilkaisten\nGloryyn.\n\n\"Miksikä ei?\" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake\nhuusi: \"Hyvä on!\" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista\nGlory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.\n\nKorinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä\nLontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan\nJermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla\nodotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin.\nYork-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle\nsaakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin\npuettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja\nsekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat\npäällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan,\niso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin.\nSiellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa\nGrosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja\nkauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa\nseisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä.\nKukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan\nkuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa\n\"halloo!\", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin\nvuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa\n\"tra-la-la-la-laa!\" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään\nison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren\nliikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes \"kelpo\npoika\", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä\nvarietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran\n\"halloo!\", ja musiikki taukosi.\n\nLordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia\nvaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa\nportaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella\ntanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin\namerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita.\nLordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi,\nmenivät he ruokasaliin.\n\n\"Halloo!\" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä,\njoilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja\nperhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä\nja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa\nja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä\nnaurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin\nsäveleitä ja \"tra-la-la-laa!\" alikerran tanssisalista.\n\nGlory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut\nDraken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja\nlausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän\nympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen\nsamanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä\npalasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän\nkilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat\nkatsoa tirkistivät Gloryyn. \"Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai\nmitä?\" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen\nvälittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.\n\nIsopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset\nliivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: \"Glorian malja!\" Se oli Gloryn uusi\nkilpa-ajotuttavuus.\n\n\"Kuka on tuo ritari Siniparta?\" kuiskasi Glory Drakelle.\n\n\"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi\", vastasi Drake. \"Hän on näet koonnut\nkaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja\narvokas herrasmies.\"\n\nSamassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala\nukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu\ntaukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten\nsanoi lordi Robert:\n\n\"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa,\ntiedättehän?\"\n\nNuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku,\nja monen posket kalpenivat.\n\n\"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo -- onhan se ulvonut koko ajan\" [myrsky\non englannin kielellä _storm_. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert,\nmutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta\nalkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä\nja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista\nviinuria isä Stormiksi.\n\nGlorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä,\nkun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita\nGloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:\n\n\"Mitä Gloria katselee?\"\n\n\"Katselen eikö täällä ole yhtään _miestä\"_, vastasi Glory, ja lihava\npartaniekka kääntyi pois mutisten: \"Saakeli!\" Samassa Glory huomasi,\nettä Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella\npuolella.\n\n\"Ei, tuhat kertaa ei, ei, _ei_!\" huusi Drake. \"Sano häntä heikoksi ja\nhupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää?\nHän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi\nmääritellä häntä tavallisen kaavan mukaan.\"\n\n\"Tietysti en, hyvä veli\", sanoi lordi Robert. \"Tavallinen terve järki\nnauraa hänelle.\"\n\n\"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee\ntuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla\ntapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä\nsuurinta hullutusta.\"\n\n\"Ohoh! Ohoh!\" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut\nhuutoja kuuleviin korviinkaan.\n\n\"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin\nterveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen\nperhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä\nsoimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle\nsielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden\nhengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä.\nSe sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää\nlippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee.\"\n\nNuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.\n\n\"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat\nkaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista\nhulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän\njärkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja\nrakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle\nihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin --\nsanomme heitä intoilijoiksi -- me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi\nryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan!\nHyvät herrat\", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, \"minä\nesitän teille maljan -- isä Stormin malja!\"\n\nGlory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät\nloistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi\näkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n\"Esirippu joutuin alas nyt\", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.\n\nDrake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen\ntuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.\n\n\"Pullo samppanjaa joka tapauksessa\", huusi Drake. Hän oli käsittänyt\nihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois\nsuunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että\nDrake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli,\nettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta\nnauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan\nDraken kanssa.\n\n\"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana\", kuiskasi Drake hymyillen\ntarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti\npäätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.\n\n\"Minun täytyy -- minä tahdon -- teidän _pitää_ sallia\", ja hän tarttui\nGloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä\nkäsivartta.\n\nSamassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen\nnäköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain \"virastosta\",\n\"ministeriöstä\" ja \"Scotland Yardista.\" Sitten Drake kääntyi häneen\nkoettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: \"Olen kovin pahoillani,\nrakas Glory -- hyvin pahoillani -- minun täytyy poistua hetkiseksi.\nOdottakaa täällä kunnes palaan, vai...\"\n\n\"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri\", sanoi Glory.\nHeidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja\nlordi Robert sanoi:\n\n\"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa...?\"\n\n\"Ei se ole mitään\", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.\n\nTanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen\ntanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui \"tra-la-la-laa\", kun Glory\nastui vaunuihin.\n\n\"Minä tulen kohta perästä\", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.\n\n\"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa... Kuinka\nmainio te olitte tänä iltana!\"\n\n\"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin...\nMutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy\npäästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa\nherää tai murtaa koko ovi!\"\n\nKun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa\nhevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten\nvirsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin\ntammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen\nvarieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita,\nja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne.\nVieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen\nhenkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen\nvarjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia\nkorukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne.\nJohnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki\ntäällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri\noli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon\nkellarikerroksessa...\n\nHän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä\nhuoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä\nsen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita,\nmuutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia\ntoiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja\nhänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari\nvalkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta\ntoiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja\nasetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska\nvallata hänet.\n\nUuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya.\nMuutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti\nnuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa\nnuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan\nhekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten\nsuloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli\naikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän\nennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo\npäivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma\nkaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän\nalkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt\nhirveältä ja mahdottomalta. \"Minä lähden pois\", sanoi hän kääntyen\noveen päin.\n\nPienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu\nvalokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen\nlampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän\nhuomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se\noli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja\nistuutui jälleen.\n\nHän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat\nsielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä\niäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa,\njotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään.\nVäliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan,\nmutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut\nmurha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan:\n\"Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva\nsinua.\" Siihen hän vastasi sydämessään: \"Kun lähden tästä talosta,\nmenen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon:\n'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt\nvelvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'\" Siihen\nvastasi ääni: \"Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi.\"\nMutta silloin hän ajatteli: \"Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat\naatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen\nalentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka\npitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan.\" Kun hän näin\najatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi\nkuulla hänen teostaan. \"Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa\nautuudeksi\", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen\nsydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.\n\nHän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa\npuistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta\nhän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus\nnäkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko\ntämäniltainen hälinä ja melu. \"Nyt on varmaan myöhä\", ajatteli John,\n\"kaiketi lienee jo puoliyö.\" Sitten hän mietti että ehk'ei Glory\ntulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään:\n\"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!\"\n\nHän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa\nhiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli\nmuitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa.\nVaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen\npudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin.\nNaisen ääni sanoi: \"Hyvää yötä!\" Siihen vastasi miehen ääni: \"Hyvää\nyötä, ja paljon kiitoksia, neiti!\" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.\n\nJohn Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa\nhiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen\nodottaen.\n\nHetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen\npuku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen\nraikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja\ntuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa\nhän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä\nnähdä.\n\nKun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana,\nseisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten\nkätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten\nhän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.\n\n\"Ah, sinäkö täällä olet?\" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään.\n\"Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!\"\n\nJohn koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya\nkammotti tämä hiljaisuus.\n\n\"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?\"\n\n\"Levolla\", sai John vaivaloisesti sanotuksi.\n\n\"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa\nmoneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!\"\n\nGlory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän\nkoetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän\nnaurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä\nhän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää\nlevolliselta.\n\n\"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä\nse itse.\"\n\nHeittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui\nsohvalle, jonka vieressä John seisoi.\n\n\"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista\nkertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?\"\n\n\"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä.\"\n\n\"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä\nkukkulalla?\"\n\n\"Olin.\"\n\nJohn oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta\nseisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon\nhienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli\nollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät\nsilmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen.\nHellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa\nluistaisi pois hänen jalkainsa alta.\n\n\"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?\" sanoi John.\n\n\"Miksi en lukisi?\" vastasi Glory koettaen naurahtaa.\n\n\"Rukoile sitten heti, lapseni.\"\n\n\"Miksi?\"\n\nJohn oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös,\nastui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja\nlausui vihdoin:\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!\"\n\n\"En; en ole terve\", vastasi John.\n\n\"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit\ntänne nyt illalla?\"\n\n\"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa.\"\n\nEnsin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta\nkatsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli\ntosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta\nhän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.\n\n\"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä,\nJohn. Kerran... varmastikin... toivon --\"\n\n\"Tänä yönä, tänä yönä, _nyt!_\"\n\nGloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja\nverettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain\nseisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin\nvälttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin.\nKerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.\nTuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas\nentiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas\ntoiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.\n\n\"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta\", ajatteli hän, \"ja sitä saa\nkohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän\npelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty.\"\nSilmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan\nhilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.\n\nVavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi\nvienosti, hellästi puolustautua.\n\n\"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa\nja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --\"\n\nMutta John keskeytti hänet sanatulvalla.\n\n\"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe\nmitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo\nmies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen\nvaltaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin\ntoimin sitä katsomassa.\"\n\n\"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti.\"\n\nMutta synkässä raivossaan John huusi:\n\n\"Voitko sinä väittää sitä vastaan?\"\n\n\"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John.\"\n\n\"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin\nsittenkin kiellät sen!\"\n\nÄkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan\nhäntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut\nturmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi\nsinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin\nsinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan!\nMitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka\nvalitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna\ntuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman\nhimojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki,\njälkimmäistä odottaa Jumalan kosto.\"\n\nGlory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä,\nniin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä\ntuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja\nhän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa\nitselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa\nja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli\nedestakaisin huoneessa.\n\n\"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on\nmäärännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?\"\n\nGlory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän\nasti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa\naikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen\nsydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.\n\n\"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut\nturhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä\net tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin\nuhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi,\nGlory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista,\nisänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse\nJumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!\"\n\nJohnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. \"Minä kadotin sinut\nkumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime\nhetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa\nmurhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on\nanteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?\" Mutta hänen sitä\nsanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain\nodotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa\nvaloansa häneen.\n\n\"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu\nmeidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa\nparempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata\nvoin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!\"\n\nGlory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi\nvoittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne\nsitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain\nyhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.\n\n\"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun\",\nsanoi tyttö, \"mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään\nuhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin\ntällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille,\nminä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että\nymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa\ntaiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja\ntahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea --\nen saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi\nsaada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea,\nettä minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja\ntuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen\nsukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin\nluuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten\nusein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla\nkotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä\nhuolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut,\njanoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa --\nkunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko\nsielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?\"\n\nKurkku kuivana, karkeana vastasi John:\n\n\"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin\nhiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!\"\nlisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän\ntaisteli sitä vastaan. -- \"Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle\nkallis yhä vieläkin!\" huusi hän väkinäisesti nauraen.\n\n\"Niin on\", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet\nvuotamaan. \"Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!\"\n\n\"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?\"\n\n\"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa\nhuoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä\npahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty\nyhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala\nluo miehen ja naisen joskus semmoisiksi.\"\n\nJohnin huulilla oli säälin hymy. -- \"Minä en ole koskaan epäillyt sinun\ntunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua\nkipeimmin.\"\n\n\"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --\"\n\n\"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka\ntaivas minulle antaisikin anteeksi!\"\n\n\"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista\nesteistä, jotka koettavat meitä erottaa --\"\n\n\"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä,\nGlory, ei koskaan!\"\n\n\"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme\npääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani,\nmutta meillä on yksi sydän!\"\n\nHänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa\nsydämessään kuului kuiske: \"Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina\nniihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?\" -- Äkkiä tunsi John\njotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän\nsuitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti\nhenkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui\nsohvalle.\n\n\"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä,\njosta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua\neteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan\nmitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton\nmuistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä\nja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista\nentisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko\nvenettäsi -- _Gloriata_ -- muistatko sitä?\"\n\nJohn puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään,\nmutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.\n\n\"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma\nja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan,\nsilloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän\nlauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?\nTunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?\"\n\nGlory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä,\nja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli\nyhä vielä. \"Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun\nrakkauteen?\" sanoi hän itselleen.\n\n\"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy --\ntällainen, näetkö\", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan,\njota John oli katsellut. \"Siinä puvussa minä opin ensimmäiset\nmatkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon\nsuloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä.\"\n\nJohn työnsi pois valokuvan.\n\n\"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?\" sanoi hän. \"Siksikö vain,\nettä paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?\"\n\nMutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen\nsisimpään olemukseensa.\n\n\"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas!\nMinun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!\" Ja hän irrotti\nvapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen\nhartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja\nhän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä\nkanssa kuin vihollista vastaan.\n\n\"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha\njersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!\" huusi tyttö repien pitsin\npois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan.\n\"Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin\nennenkin? Miksi sinä et katso?\"\n\nGlory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen\nGloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. \"Tämä on vain\nsaatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!\"\n\nHän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta\nmelkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi\nJohnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti\npurkaa tunteitaan.\n\n\"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!\" huusi hän. \"Jumala on\nlähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory.\"\n\nOmituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki\nsilmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.\n\n\"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!\"\n\nJohn huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä\nsyvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat\nkiharat valahtivat Johnin kasvoille.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!\"\n\nJohn Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli\ntyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä\nkimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas\näänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului\nvain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin,\nsekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin,\npoliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten\npöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. \"Kuinka nyt on\nmaailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen\nselvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se\nsattuisi tulemaan.\"\n\nJohn Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä\ntaivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut\npetosta alusta loppuun saakka -- hänen riitansa isänsä kanssa, hänen\npapintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä,\nhänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen\nennustuksensa Westminsterissä -- kaikki, kaikki oli ollut petosta ja\nvalhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja\nhän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.\n\nMutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi\nselvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään\nja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä,\nkostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin\nmikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa,\njota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet\nkavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu -- akana myrskyssä!\n\nTuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin.\nKoneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin.\nHänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja\naamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt\nmitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko\nratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.\n\nPäivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa\nolevan asuntonsa ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului sisältä kuiskaus.\n\n\"Avaa ovi!\" vastasi John soinnuttomalla äänellä.\n\nOvi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka\nvainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: \"Ah, tekö siellä, isä? Minä\nluulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka\npaikasta koko yön.\"\n\nHän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas.\n\"Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat\npalata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se\non hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on\ntapahtunut? Joku on murhattu!\"\n\nJohn koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.\n\n\"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety\nsairashuoneeseen.\"\n\n\"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja\npanttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli\nsattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös\ntunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja\nvienyt hänet poliisikamariin.\"\n\n\"Mutta minä ajattelen vain äitiäni\", sanoi veli Antero pyyhkien\nsilmiään takkinsa hihalla. \"Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He\nsyyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä.\nVoi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello\nviisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua.\nÄlkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!\"\n\n\"Minä lähden\", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.\n\nMaallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa\ntämän vuorokauden kuluessa. \"Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko\nyön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain\nsyötävää?\"\n\nJohn ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä\nhiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi\njo sarastaa.\n\n\"Nyt teidän täytyy lähteä, isä.\"\n\n\"Entäs sinä, poikaseni?\"\n\n\"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni.\"\n\n\"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi --\"\n\n\"Koira!\" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän\nvaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:\n\n\"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä _minun_ tulee tehdä. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi\", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin\nkadulle.\n\nHänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen,\nja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan\nenää. \"Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen\",\nkuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun\nja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin\nlamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.\n\nPari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin\nsanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän\nedessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä\noman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään,\nmitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla?\nSehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan\nhyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään\npääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.\n\nÄkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois\njunasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle,\nseisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen\nympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa,\njoku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun\nhän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.\n\n\"Mutta mitä minun pitää tehdä?\" kysyi hän itseltään.\n\nKesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen\nniille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes\nJohn vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt\nnoin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään\nkirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita\neri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen\ntakanaan.\n\n\"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!\"\n\n\"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani... etkö sinä tunne Joe\nAtkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No\nniin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta\notaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin\nhänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen\nolisi tarttunut rutto tai muu turmio.\"\n\nJohn Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen\ntunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.\n\n\"Mitä minun pitää tehdä?\" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista\nja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne\ntänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset\ntirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: \"Jos joku kysyy kuka minä\nolen, sanon sen hänelle.\" Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään\nja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän\nastui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia,\njotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla\nsanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä,\nmutta kaksi puheli keskenään.\n\n\"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu\naina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa\", sanoi\ntoinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.\n\n\"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia\",\nvirkkoi hänen toverinsa.\n\n\"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella,\nsekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta.\nAjattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut\nsaattaakseen itsensä naurunalaiseksi!\" Ja sitten hän katsahti John\nStormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.\n\nJohn ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei\ntuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain\ntoista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.\n\nVihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä\nhänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää\ntaas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi,\nvaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti.\nSiellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa\n-- ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli\npettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden\nviettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.\n\nHänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului\nennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin\nkirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä\niltavirttä:\n\n    \"Jesus ylkä sieluni,\n    Helmaasi pakenen.\"\n\nHän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät,\ntuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.\n\n    \"Oi Herra, suojaas pakenen,\n    On elo synkkä, myrskyinen!\"\n\nHänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin,\nniin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.\n\nMutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta\nherännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman\nsielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia\nkohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja\nniistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua\nGloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua\nihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut\nkykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa,\nhänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.\n\nMutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön\ntullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas\nitäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata,\nettä jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja\nhoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä.\n\"Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!\" --\n\"Vai odotatko sinä?\"\n\nKello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi\nyösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden\nmiehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi\ntulijaan hämmästyneenä.\n\n\"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia\ntiloja...\" Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin\nkysäisten: \"Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?\"\n\nJohn Storm sopersi jotain vastaukseksi.\n\n\"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä\njuomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt\npyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin --\"\n\n\"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia\nennenkuin menen levolle?\"\n\n\"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin\nkotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän\nvirkaveljestänne -- sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä.\"\n\n\"Oh, hänestäkö puhuitte?\"\n\n\"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin.\"\n\n\"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista\nhommaisi\", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.\n\n\"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles\nmillaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin\nkuuden kuukauden vankeus odottaa häntä.\"\n\n\"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on\njotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan.\"\n\n\"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä\ntavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?\"\n\n\"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt\ntappion\", sanoi John. \"Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä\nsanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään.\"\n\n\"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies\", sanoi tulen ääressä seisova\nmies.\n\nKun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi\nhän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi\nrangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana\nmiehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon\nkamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.\n\n\"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa\", kuului joku sanovan\nkeittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.\n\n\"Onko hän?\" sanoi toinen. \"Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm\npötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen,\nolipa se sitten hänen syytään tai ei.\"\n\nJohnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles\nWilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui\nnyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän\naikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen\nhänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi\ntuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa\nhiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja\nlukivat sanomalehtiä.\n\n\"Sepä on omituista!\" sanoi yksi heistä. \"Mies on hävinnyt aivan kuin\nhänet olisi elävänä nostettu pilviin.\"\n\n\"Miksi se olisi niin omituista\", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä.\nTämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme\nsilmissään. \"Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä\nhyvin isä Storm?\"\n\n\"Mitä?\" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.\n\n\"Sitä ainakin muutamat uskovat\", sanoi soinnuton ääni kainosti.\n\n\"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä\", sanoi\nensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen\nympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi\nmatkaansa Westminster Bridgelle.\n\nSe oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja\nhäviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!\n\nKaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt\nentisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana.\nHän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja\njos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän\nsaisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi\n-- jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli\nviaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten\nsyntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi\nkerran ylpeä siitä.\n\nTämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland\nYardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva\nvirkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi\nkumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa,\njoka seisoi pöydän toisella puolella.\n\n\"Sepä oli omituista\", sanoi hän. \"Minä kuulin, että joku oli nähnyt\nhänen astuvan junaan Eustonissa.\"\n\n\"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen.\"\n\n\"Ajatteletteko koiraa?\"\n\n\"Sitäkin mietin\", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja\nkysyi: \"Kuka siellä?\"\n\nPoliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: \"Millä voin palvella teitä,\nhyvä herra?\"\n\nJohn tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä,\nettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi\nhän matalalla äänellä ja nopeasti:\n\n\"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm.\"\n\n\"Meillä _oli_ sellainen käsky\", vastasi virkamies.\n\nJohn näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu.\"\n\nJohn tuijotti mieheen aivan ymmällään.\n\n\"Vangittu? Sanoitteko vangittu?\"\n\n\"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken.\"\n\nJohn vastasi kärsimättömästi:\n\n\"Mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian\nkanssa?\"\n\nJohnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:\n\n\"Minä olen isä Storm.\"\n\nPoliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin\nhymyillen sääliväisesti.\n\n\"Vielä yksi\", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli\naina huvittanut tätä virkamiestä.\n\n\"Odottakaa hetkinen\", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä\nsisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen\nretkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin,\nmelkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.\n\n\"Te olette siis isä Storm?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä\nteidän asemestanne?\"\n\n\"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä.\"\n\n\"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa --\"\n\n\"Saanko nähdä hänet?\"\n\n\"Tulkaa hiljaa tätä tietä\", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä\nsisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä\noli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.\n\nMustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain\neräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja\nedessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli\nveli Antero.\n\n\"Miksi te antauduitte itse poliisille?\" kysyi poliisivirkamies, ja\nveli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli\nnähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla,\nja hänestä oli sääli... sääli, että poliisi... että poliisi kulutti\naikaansa --\n\n\"Pitäkää varanne!\" sanoi virkamies. \"Te olette nyt sellaisessa\nasemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte.\"\n\nSilloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.\n\n\"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?\"\n\n\"Tietysti\", sanoi veli Antero närkästyen. \"Jos olisin joku toinen, niin\nluuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?\"\n\n\"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?\"\n\nVeli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti\nkauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm,\nja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai\nlausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.\n\n\"No, mitä arvelette?\" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää\nkumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun\nja alkoi puhua:\n\n\"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet\nluostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut\nluonani.\"\n\nPoliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. \"Hyvänen aika!\" huusi veli\nAntero käskevällä äänellä. \"Ettekö usko minua? Te ette saa koskea\ntuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään -- ei kerrassaan mitään. Hän\non hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän\ntäällä tekee?\"\n\nPoliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni\njatkoi: \"Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos... Mutta\nehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan.\nHän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa\npelastaakseen... Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois... Käskekää häntä\npalaamaan vanhan äitinsä luo -- siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä\nJumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?\"\n\nOli hetken äänettömyys.\n\n\"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!\" sanoi John hellällä ja käskevällä\näänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.\n\n\"Oletteko varma asiasta nyt?\" kysyi hän.\n\n\"Aivan varma, isä\", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero\npurskahti itkuun.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia,\nei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön\nsekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John\nrakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos\nsäännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset\nlemmen viholliset.\n\nGlory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän\nei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu.\nHän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen\nsalaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien\nsyleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän\nkurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen,\noliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma\nsaattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi\nvalo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään.\nMitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa\nkuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli\nonnellinen, onnellinen, onnellinen!\n\nAamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.\n\n\"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?\"\n\n\"Tapasin kyllä, Liisa kulta.\"\n\nSen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti\nsen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja\nmuisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa\nsattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: \"Uskonnollinen\npaniikki. Ilveilyn nolo loppu.\"\n\nSe oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja\nkumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli\nsuorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja.\nMaanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman\nmahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle,\nja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut\npois tomun ja puhdistanut ilman.\n\n\"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli\ntiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's\nSquarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa\nhyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles\nWilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja\nhänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että\npapillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon\nalaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät,\njotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään,\nantoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole\nonnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka.\"\n\nGlory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös\nuutimia, katsoi häneen kummastuneena.\n\n\"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?\"\n\n\"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi --\"\n\n\"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit\nminulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?\"\n\n\"Tietysti, neiti\", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen\npäätään.\n\nGlory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen.\nSe oli Seftonille, teatterin regissöörille. \"Älkää odottako minua\ntänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon\nhäiriötä.\"\n\nSitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta\nmitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja\nantoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.\n\nSeuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja\nheti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä\nnoutamaan.\n\nKauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset\nalkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei\nmitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland\nYardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut\nmitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen\nyön.\n\nGloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti\nnoutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein\nunohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen.\nHänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että\nhän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä\nmiestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat,\nmystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.\n\n\"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo\nvale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta,\nmutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti\nliikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet...\" ja sitten seurasi\npilkallinen luettelo Johnin seuralaisista -- panttilainaaja, viinuri,\nlakaisija, pari puotilaista j.n.e.\n\nLukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi\npelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken\nRosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli\nturha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:\n\n\"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja\nnyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana\ntavallinen jumalanpalvelus.\"\n\n\"Saanko tulla kanssasi?\"\n\n\"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on -- ei hän ole siellä.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana -- minä en pääse siitä\nuskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa.\"\n\n\"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon.\nMinä tunnen hänet\", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä,\njoten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset\nolivat järjestään kaikki saapuvilla -- kaikki ne, jotka luulivat,\nettä tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan,\ntuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan.\nEnnen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava\nmieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi\nGlory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut\nalkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut\nkorkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan\npenkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut\nkirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa\nhän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät\nettä viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.\n\nSitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi\notsa siteessä seisaalleen huutaen: \"Me emme tahdo mitään paaveja,\npojat!\" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä\noli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa,\nvihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista\nalettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja,\nrukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin\nulos kirkosta.\n\nJohnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään,\nmutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen\nlauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun\nvallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.\n\n\"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen\nmelun estää?\" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen\nsanojaan.\n\nSitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen\nvievän oven ympärille.\n\n\"He ovat löytäneet hänet\", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa\nvasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä\nverikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten\nse erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono\nmaassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea\nääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen\nperässä.\n\n\"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa\", huusi joku -- se oli\njuuri tuo mustelmanaamainen mies -- ja sitten rähähti liuta ilkeään\nnauruun.\n\nGlorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan\nkäsivarteen.\n\n\"Nuo kurjat olennot!\" huusi hän. \"He käyttävät eläinraukan rakkautta\nisäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa -- se on kurjaa, raakaa,\nse on --. Oi, voi, voi!\"\n\n\"Tule rakas ystävä\", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.\n\nHe palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut,\nvaan molemmat miettivät: \"Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa\nsiellä kunnes myrsky on ohi.\" Westminster Bridgellä he erosivat. \"Minun\npitää mennä asioille\", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle\npäin.\n\n\"Hän menee Bishopsgaten luostariin\", ajatteli Glory, ja he erosivat\npainostavan tunnelman vallassa.\n\nTullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:\n\n    \"_Rakas Glory!_ -- Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä\n    anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä\n    tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka\n    kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni\n    sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja\n    olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän\n    elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun\n    ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi\n    väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja\n    käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos\n    eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti\n    minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa\n    minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi\n    Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä\n    halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen\n    saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen\n    että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne\n    pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.\n\n                                           Nöyrimmästi teidän\n                                           F.H.N. Drake.\"\n\nGlory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan\nliikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.\n\n\"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?\" sanoi Liisa\n\n\"Minkä koiran?\"\n\n\"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä\nnousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin\novea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa.\"\n\n\"Missä se nyt on?\"\n\n\"Se meni jo, neiti.\"\n\n\"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä\nsiis virka mitään siitä, Liisa -- ei kerrassa mitään -- niin olet hyvä\ntyttö.\"\n\nSanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä\nkatoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut\nhänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka\njäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli\nsaatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä\nsaakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta\nei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa\ntuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat\nkasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja\npäässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään\ntaikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä\ntavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri\nsitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen\nkohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka\nkertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä\nennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja\nhaastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin\nmuistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja\npoliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.\n\n\"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna\",\najatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli\npaennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.\n\nPuolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki\ntarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja\nsamassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut\npoliisille.\n\n\"Tiesin, että hän tekisi niin!\" huudahti Glory. \"Tiesinhän sen!\"\n\nSitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella\npoliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu\noli loppunut.\n\n\"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?\"\n\n\"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi -- kuinka hän saattoi\nluullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa.\"\n\nGloryn silmät säkenöivät. \"Rosa\", huudahti hän, \"minä olisin ennemmin\ntahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko\nmaailmassa.\"\n\nGlory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi\nhänet mukaansa.\n\n\"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha\nystävyytenne --\"\n\n\"Uskallanko?\" sanoi Glory. \"Uskallanko seistä hänen rinnallaan\nsyytettyjen paikalla!\"\n\nMutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos\nsiellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja\nnaiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot,\nuutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat,\nsäälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää\nkatsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois\noikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.\n\nKulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä.\nSen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä,\nettä hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle\nturvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut.\nEnsimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän\noli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas\nWilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että\nvangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun\nhän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti\nverikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista,\nennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja\nHawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi\nja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin\nniskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm\noli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja\nvangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin\nvankilaan.\n\nGlory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat\nkadulla kirkuivat: \"Isä Storm oikeuden edessä\", ja täyttivät koko ilman\nhuudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain\nollakseen kuulematta.\n\nJohn Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos\nhän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt\nkohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli\ntunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota\nmiestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi\ntoiselle antaa.\n\nLiisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen.\nLehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia\nyleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa\ntuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli\nvangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden\nkuvia. \"Teatteria edusti --\" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje\noli Rakel-tädiltä:\n\n    \"_Oma rakkain Glory!_ -- Minä tiedän kuinka syvästi sinun\n    _sydämesi_ kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle\n    kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään.\n    Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi\n    sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta\n    perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas\n    ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka\n    oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään,\n    koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta\n    turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja\n    alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa,\n    jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot\n    niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on\n    Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle\n    Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on\n    kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi\n    hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua _elävänä_, ja\n    hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen _kuollut_.'\n    Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja _harvat_ vain\n    olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa\n    jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat\n    joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan\n    edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan\n    tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot\n    aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti.\n    Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta\n    sanaakaan kenellekään. _Heti paikalla_ kun hän oli mennyt, minä\n    sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja\n    sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi\n    Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki\n    tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö\n    tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet\n    meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että\n    niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta\n    tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme _kohta!_\n    Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun\n    _rakastava_ tätisi.\n\n                                                      Rakel.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\n\"Niin\", sanoi Rosa aamiaispöydässä, \"tuntuu aina surulliselta, kun\nsemmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön\nsilmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole\naavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan.\"\n\n\"Se on hirveätä, hirveätä!\" sanoi Glory.\n\n\"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa\nyhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa.\"\n\n\"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!\"\n\n\"Glory!\"\n\n\"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä\nen voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee -- en tahdo, en\ntahdo!\"\n\n\"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa\nylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta\ntästä --\"\n\n\"Kuinka hänen kirkkonsa käy?\"\n\n\"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni...\nAh, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla!\nRouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee\nnyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä\nkuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi\nRobert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen\nympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa.\"\n\n\"Entäs orpokoti?\"\n\n\"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä\nmitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa.\"\n\n\"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!\" huudahti Glory.\n\nPuolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli\nkirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä\noli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen\nhenkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva,\njolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.\n\n\"Minä en ole johtajatar, neitiseni\", sanoi hän. \"Johtajatar pötki\npakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat,\nettä roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun.\"\n\n\"Sittenpä minä tiedän kuka _te_ olette. Te olette rouva Callender\",\nsanoi Glory.\n\n\"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?\"\n\n\"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin\ntavoin --\"\n\n\"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että\nte juuri olette se. Suudelkaa toki minua -- vielä kerran tyttöseni!\nVoi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta\ntuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli.\"\n\nSitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.\n\n\"Entä lapset\", sanoi Glory. \"Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja\nsisaret ovat paenneet?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi\nteille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä.\"\n\nMakuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory\nastui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui.\nEi kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen\nhenkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä,\nkun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa.\nSydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset\nalakerran huoneisiin.\n\nKirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä\ntäällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa\njoukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita \"munkeista\",\n\"hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista\" ja \"jumaluustieteen\ntohtoreista\". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti\nparaikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan\nympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He\nsaivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi\nsitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.\n\nGloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle,\nmutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa\nja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja\nsilmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.\n\n\"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!\" mutisi hän.\n\n\"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut\",\nsanoi rouva Callender.\n\nGlory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja\npuristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden\ntunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan\nilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin\n-- hän tiesi, että tämä ennusti loppua.\n\nTeatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory\nnäki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä\nolevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt\nkuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.\n\nSaapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:\n\n\"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus\nteillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi\nminä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni\nhyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan\nteitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte\nrupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin\nrakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja\nihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni\nennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne\nkehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan\nsen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota\nteille muuta kuin -- siitä minun on kiittäminen hyvää isääni -- ne\nedut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen\navulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte\ntyöskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen\ntilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni\nkiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne.\"\n\nGloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti,\nmutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin\nvaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa,\nmutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain\nteennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.\n\n\"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen,\nvoisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en\nvoi sille mitään -- ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä\nja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi\ntäyttää pyyntöänne -- se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te\ntietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua\nkaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin\nuskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa\nkäskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt\nlaita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota\nhän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän\nrakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki\nsuju... Niin, minun täytyy mennä _hänen_ luokseen, jos minnekään menen.\nPaitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei\nvoi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta\nolettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän\nkirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta\nmiestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja\nminä ymmärrän millainen englantilainen _gentleman_ on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili\nsiellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä\nkirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti\nAnna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle\nja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein\nkaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka\nosoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi -- Sir Francis\nDrake.\n\nSt. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki\noli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: \"Olenko\nunohtanut mitään?\" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja\njoku koputti ovelle.\n\n\"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?\"\n\nGlory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta\npunaisina.\n\n\"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?\"\n\n\"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut\", sanoi Liisa. Ja\nsitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: \"Mutta aiotteko matkustaa\njonnekin, neiti Gloria?\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Sitä minä arvelinkin -- kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte.\"\n\n\"En lähde kauas -- vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan.\nHyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, neiti\". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.\n\nNoin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja\nmenevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. \"Uskollinen, epäitsekäs olento!\"\najatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:\n\n    \"Rakas Rosa! -- Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään --\n    minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran\n    löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni,\n    niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt\n    hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko\n    maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin\n    jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt -- oi jospa\n    voisinkin! -- mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni.\n    Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin -- tuon ihanan ja\n    julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä\n    'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi,\n    ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin\n    vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.\n\n    Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on\n    kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä\n    sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro\n    sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja\n    tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni\n    taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli\n    olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki\n    kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että\n    otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista\n    hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä,\n    minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani\n    ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan\n    säästyvät ainakin jalkineet.\n\n    Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala\n    palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa\n    virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan\n    tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän\n    varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun\n    nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä -- nuo sinun\n    huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat\n    minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena\n    tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen\n    hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä\n    vaikeammaksi heikot aikomukseni. -- Sinun vanha asuintoverisi\n    (tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)\n\n                                                     Glory.\"\n\nSeuraavana aamuna heti päivän koittaessa hän nousi ja veti pienen\nkirstun sänkynsä alta. Se oli sama kirstu, jossa hän oli tuonut kaikki\ntavaransa Lontooseen, tullessaan sinne ensi kerran kodistaan saarelta.\nHän otti sieltä yksinkertaisen harmaan puvun -- saman puvun, jonka\nhän oli ostanut ulkoilmapuvukseen ollessaan sairaanhoitajattarena.\nPuettuaan sen ylleen hän katsahti peiliin. Tuo yksinkertainen harmaa\nolento, niin erilainen kuin edellisen illan Glory, sai aikaan pienen\npiston hänen sydämessään, ja hän huokasi kerran.\n\n\"Mutta tämä se kumminkin on oikea Glory\", ajatteli hän. \"Tämä on minun\nisoisäni lapsenlapsi ja isäni tytär eikä tuo haavenainen, joka on jo\nniin kauan Lontoossa teeskennellyt.\" Mutta tuo ajatus ei häntä paljoa\nlohduttanut, ja polttavia kyyneleitä alkoi tippua poskille.\n\nKäärittyään kokoon hiukan muita vaatteita pieneen myttyyn hän avasi\noven ja kuunteli. Talossa oli kaikki hiljaa, ja hän hiipi alakertaan\nkevein askelin. Salissa hän seisahtui ja katsoi viimeisen kerran\nympärilleen tuossa paikassa, jossa hän oli viettänyt niin monta hauskaa\nhetkeä ja kokenut niin monta eri kohtausta elämässään. Seisoessaan\nsiinä kynnyksellä kuuli hän äkkiä raskasta hengitystä. Hän huomasi\nrakin makaavan sohvalla. Glory tunsi sääliä, kun hän noin kokonaan\noli unohtanut tuon pienen eläinraukan, otti sen sitten syliinsä ja\nrauhoitti sitä hyväilyillään, kun se heräsi ja alkoi inistä. Sitten\nhän hiipi hiljaa alas katuovelle, avasi sen äänettömästi, meni ulos\nja sulki sen jälkeensä. Lukon lipsahdus kilahti kerran hiljaisessa\npuutarhassa, mutta sitten ei enää kuulunut muuta kuin varpusten\nviserrystä räystäillä.\n\nAurinko alkoi juuri paistaa viileille, hiljaisille kaduille,\nkun Glory lähti matkalleen, ja muutamat ajurit katselivat tuota\nsairaanhoitajattaren puvussa kulkevaa nuorta naista, jolla oli pieni\nmytty kädessä ja rakkikoira kainalossa. \"Tulee kai kuolinvuoteen\näärestä. Noilla hoitajattarilla on usein hellä sydän, ja kun minä olin\nsairashuoneessa...\" Mutta Glory käänsi pois päänsä ja kiiruhti kulkuaan\neikä kuullut enää jatkoa.\n\nHänen saapuessaan Westminsterin köyhiin osiin loi aurinko jo säteitään\nhänen kosteille poskilleen, ja joukko työpaikkaansa Sohon tehtaisiin\nmeneviä meluavia, iloisia tyttöjä tuli häntä vastaan.\n\nTytöt vilkaisivat ohimennessään sairaanhoitajattareen, ja heidän\npuheensa muuttui supatukseksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJohn Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet\noli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli,\nettä hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin\nosallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm\ntyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana\nkatsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa\nja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa,\nsäpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa\nasioissa. \"No?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin\nkoppiinsa.\n\nSeuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän\npysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja\nvaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen\nvankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta\nJohn ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.\n\nToisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: \"Ehkä\ntahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?\"\n\n\"Kiitos, en välitä\", vastasi John. \"Minä en paljoa välittänyt\nsanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa -- mitäpä niillä\nnyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta.\"\n\n\"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä\npaljon teistä --\"\n\n\"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä.\"\n\n\"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan\neräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Eräästä läheisestä -- hyvin läheisestä sukulaisesta, ja... Mutta minä\njätän sen tänne... Tahtoisitteko mitään muuta nyt? -- Ettekö?\"\n\nJohn Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian\nhänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta.\nKappale oli julma ja armoton. \"Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin\noikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja\nkreivikunnan perillinen.\"\n\nHetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet\n-- puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen\nisänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli\nkäsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen\nkunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien\ntoteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa\nmiestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime\naikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän\nläksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä\nkanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen\ntilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.\n\nMutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut\npitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren\nelämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli\nsanonut? \"Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on\nteidän Isänne, joka on taivaissa.\"\n\n\"Niin\", ajatteli hän, \"niin se on -- 'yksi on teidän Isänne, joka on\ntaivaissa'.\"\n\nSitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä\nkertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen\nkatseensa sattuivat toiseen asiaan:\n\n\"_Toinen salaperäinen katoaminen_. -- Tuskin on yleisön mieli\nennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun\npappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin\nkerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä\nWest-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla.\"\n\nSe on Glory!\n\n\"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa\nja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän\njo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä\nkäsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön\nmielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan\nsyyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut\nmikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja\npannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta\naavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja\ntuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti\njälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John\nStorm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen\nhenkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan\nIsän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa,\nnäytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.\n\n\"Reippaammalle mielelle\", sanoi virkamies. \"Minulla on hyviä uutisia\nteille.\"\n\nVanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.\n\n\"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin\npoliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään\nvankilasta tänään.\"\n\n\"Milloin?\" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.\n\n\"Ei aivan heti kumminkaan.\"\n\n\"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs\ntehtävä -- minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö.\"\n\n\"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä --\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?\"\n\n\"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat --\"\n\n\"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset,\neikö niin?\"\n\n\"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin\non teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin --\nminä käsken.\"\n\nVirkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. \"En ymmärrä teitä, isä.\nTehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen\nviranomaisille!\"\n\nJohn Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan\njuhlallisesti:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä -- jokainen täällä on\nhyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut\npois --\"\n\nVirkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua.\nPitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.\n\n\"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä\ntietä.\"\n\nOvella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi\npuristaessaan vankilavirkamiehen kättä:\n\n\"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani\" (hän ajatteli rouva\nCallenderia), \"mutta jos voitte sen sanoa minulle --\"\n\n\"Tietysti. Se on Sir Francis Drake.\"\n\nJohn Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki\nhitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin\niltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:\n\n\"_Salaperäinen katoaminen_. -- Eikö ole omituista, että keskusteltaessa\ntuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään\ntäyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut,\nettä nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan,\nmahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi,\nettä 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä,\nsamasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas\nja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on\nruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia\ntoisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin\nhyväntahtoinen uhri? -- R.U.\"\n\nKolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja\nraivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän\nhuomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli\nkuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut\nvoinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta.\nTyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran\nvastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa\nperillisensä ja testamentin toimeenpanija.\n\nTämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun\nanoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa\ntoimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä\ntuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin\nhuvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.\n\nKorinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. \"Halloo\" kajahteli\njoka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan,\nja tanssijain lukumäärästä päättäen oli \"Tra-la-laa\"-hypyn vetovoima\nsuurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä\nvallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko\nelämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan\npilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla\nvallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat\nkoomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa\nhihittivät.\n\nLordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, \"kolmen sulottaren\"\nkanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa\nhohti Pollyn sormus, \"muistoksi vain tuosta tyttöraukasta\", ja\nmuitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse\noli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan\nkevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.\n\n\"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni\nkotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla\n-- kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta\neukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta,\njotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän.\nJa entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän\nmiljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille -- heidän\n_nähtiin_ antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi\npelaamasta _baccaratia_. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat\nsuloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen,\nja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella\ntavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä...\nMutta katsokaapas näitä!\"\n\nHän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne\npöydälle.\n\n\"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m.\nsamanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen\nWestminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa.\nPiispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että\nviranomistajan suositus ehkä... Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa\ntätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne --'\"\n\nJa pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään\nlordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja\nalakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät\nkirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.\n\nSamassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.\n\n\"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa.\"\n\n\"En siihen pöytään\", sanoi Drake, \"minä juon mieluummin ystävien\nparissa.\"\n\nLordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. \"Todellako?\nMinäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni.\"\n\n\"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka\nei ole ystävä, on aina pahin vihollinen.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.\n\n\"No, ja entä sitten?\"\n\n\"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat,\nettä sinä olet sen kirjoittanut.\"\n\n\"Sanovatko? Vai sanovat.\"\n\n\"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut.\"\n\n\"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni.\"\n\n\"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla.\"\n\n\"Ja ellen peruuta -- niin mitä sitten?\"\n\n\"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe -- kurja,\nhalveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna.\"\n\n\"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?\" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen\nikäänkuin puolustautuakseen.\n\n\"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te\npanettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne\nja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia\nseuralaisianne.\"\n\nLordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn.\n\"Viaton!\" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.\n\"Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas\npoikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu\nbalettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten\neräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista\nmiestä varten.\"\n\n\"Valehtelija!\" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä\npöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi\npois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui\nhänen kurkkuunsa.\n\n\"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?\"\n\n\"En\", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.\n\n\"Tästä saat sitten -- ja tästä -- ja tästä -- sinä kirottu!\" huusi\nDrake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet\npöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.\n\nNaiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos\npitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPalattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa.\nMolemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi\ntapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.\n\n\"Suokaa anteeksi tämä käyntini\", sanoi Storm. \"Ensi velvollisuuteni oli\ntulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt.\"\n\n\"Oh, ei se ole mitään -- ei kerrassaan mitään\", sanoi Drake.\n\n\"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?\"\n\nDrake nyökäytti päätään.\n\n\"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa.\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Siis _te_ ette tiedä mitään?\"\n\n\"En mitään! Entä te?\"\n\n\"En kerrassaan mitään!\"\n\nDrake kumarsi päätään taas. \"Minä tiesin, että se oli valhetta, että\nhän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä.\"\n\n\"Kunpa hän olisi sen tehnyt!\" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti,\nmutta kesti miehekkäästi tuonkin.\n\n\"Milloinka hän läksi?\"\n\n\"Nähtävästi kaksi päivää sitten.\"\n\n\"Onko kukaan etsinyt häntä?\"\n\n\"_Minä_ olen -- joka paikasta -- kaikkialta, mistä suinkin on voinut\nhakea. Mutta tämä Lontoo --\"\n\n\"Niin niin, kyllä tiedän!\"\n\n\"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön --\"\n\nStormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän,\nJohn Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi\nseisaalleen.\n\n\"Joko aiotte mennä?\" sanoi Drake.\n\n\"Jo\", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: \"En tiedä tapaammeko enää\nmilloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka\nsitovat ihmisiä --\"\n\n\"Jumalan tähden, älkää puhuko noin.\"\n\n\"Mutta niin se on, eikö olekin?\"\n\n\"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä --\nkirje Rosalle... Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi -- niin\nloistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt... Minä tein niin\nväärin -- minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein\nymmärtänyt --\"\n\nDrake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään\nhetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.\n\n\"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake\", sanoi\nStorm.\n\n\"Minua?\"\n\n\"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä\"\n(hänen äänensä oli sortua), \"ehkä tekin rakastitte häntä.\"\n\nDrake vastasi melkein kuulumattomasti: \"Koko sydämestäni, koko\nsielustani!\"\n\n\"Siis -- siis me olemme _molemmat_ kadottaneet hänet.\"\n\n\"Molemmat!\"\n\nOli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät\npuristukseen ja erosivat.\n\n\"Minun täytyy mennä\", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän\nväsyneen näköisenä.\n\n\"Mutta minne te menette?\"\n\n\"En tiedä -- jonnekin -- en minnekään -- se on vallan yhdentekevää nyt.\"\n\n\"Niin --\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nDrake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat\nkääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.\n\nJohn Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen\nlankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta\nsiihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.\n\nOmituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn\nelintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli\nollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli\noli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli\ntahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas\nsielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!\n\nMutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen\noli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon\nkellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi\noli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu\ntoisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla\nTrafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.\n\n\"Tietysti, herra pastori\", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.\n\n\"Saanko jotain syötävää myöskin?\"\n\n\"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne\nmyöhemmin?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana\", vastasi John Storm\nja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.\n\nKahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä\npäivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John\nistui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen,\nmitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä\ntuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he\nkuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen\nluokseen oudon ja epävarman näköisenä.\n\n\"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?\"\n\nJohn nyökkäsi päätään.\n\n\"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa\nteille yösijaa, emme uskalla -- meidän täytyy pyytää teitä siirtymään\nmuualle.\"\n\nJohn nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.\n\nMutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä\nkiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut\nhotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli\nperustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä\nsiitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.\n\nParlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace\nYardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.\n\n\"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu\", sanoi toinen, \"ja niiden\nerottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille.\"\n\n\"Niin olisikin\", sanoi toinen, \"ja siitä syystä meidän täytyy taistella\nkirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin\noikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset --\"\n\nOltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa\noven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.\n\n\"Kuka siellä?\" sanoi Jupe pimeässä.\n\n\"Ettekö tunne minua, Jupe?\" sanoi John.\n\n\"Isä John Storm!\" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.\n\n\"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?\"\n\n\"Teidätkö, herra pastori?\"\n\nMiesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin\nruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista\nsekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu.\nYömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli --\n\n\"Mutta perhanaa minä kaikesta\", sanoi hän äkkiä keskeyttäen\nselityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja\nvasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. \"Minä\nlasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he\nsanovat!\"\n\nSe oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään.\nHän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten\nhuutoja ja koirien haukuntaa.\n\nKaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri\nparaillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan\nrakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen\nja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan\noma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän\nistuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu\nkadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe\nastui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko\nruumis vavisten.\n\n\"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta\", kuiskasi hän\nliikutuksen valtaamana. \"Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko\ntalon, jos annan teidän viipyä täällä.\"\n\nHuoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta\nkuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan\nnäköisenä:\n\n\"Hyvä on, avaa siis ovi minulle\", ja hän kääntyi ovelle päin.\n\n\"Ei sitä tietä -- tänne\", huudahti Jupe, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle,\nahtaalle kujalle. \"Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan\npäähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!\"\n\nMutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli\nvihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja\nkiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi,\ntukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui,\nettä hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin\nkurjasti loppunut.\n\n\"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?\"\n\nNiin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo\ntyperä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala\nitse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta,\ntoisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja\nJumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen\nkatumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos\nihmisten yhteydestä!\n\nNo niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee\ntakaisin vankilaan ja sanoo: \"Ottakaa minut tänne takaisin -- minulla\nei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!\"\n\nHän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen\nnähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki\nrohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut\nBrown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa\nkuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira\nhänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta,\nkoettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen\nmitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.\n\nSe oli hänen oma koiransa, verikoira Don.\n\nHänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan\nuskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa,\nvetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa,\nmutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.\n\n\"Se on hän!\" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko\nilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät\nheti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka\noli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher\nja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat\nkaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli\njuovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.\n\nNyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John\nStormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen\nkunnioittavasti. \"Teidän ylhäisyytennekö täällä?\" sanoi yksi heistä.\n\"Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!\" huusi toinen.\n\n\"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!\" huudahti John.\n\nMutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. \"Kuinkas maailmanlopun\nkäy, isä?\" -- \"Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?\"\n-- \"Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä\ntilassa minä olen!\"\n\n\"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!\" huusi John kiiruhtaen pois.\n\nHe seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän\nseisahtui ja huusi tuskaisasti: \"Tahdotteko herättää pahanhengen\nminussa? Menkää kotiinne -- menkää kotiinne!\"\n\nMutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu\nputosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin\nerehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.\n\n\"Vai lyötte te vaivaista!\" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään\nkovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi\nmiehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen.\nLakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.\n\n\"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!\"\n\nMutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen\nkainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen\nkatua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan.\nVingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja\nkaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.\n\nSe oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja\nkaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat\nhänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia\nraskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä\nyli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.\n\nVäkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä\nhuutaen: \"Hullu mies!\" -- \"Poliisi!\" -- \"Ottakaa kiinni!\" -- \"Hän\ntappaa!\" -- \"Lyökää häntä!\"\n\nJohn Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa,\npistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden\nruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin -- kuin hän\nolisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat\n-- siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin\n-- sitten hän näki Gloryn -- Glory sanoi jotain -- ja sitten hän avasi\nsilmänsä -- kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi\nhänen ympärillään.\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!\"\n\n\"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?\"\n\n\"Me viemme hänet minun huoneeseeni.\"\n\nSitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten...\nMatka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPuoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten\nköyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla\nhuusi:\n\n\"Glory! Neiti Gloria!\"\n\nSe oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa\nmielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän\nhimmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Olette löytäneet hänet?\"\n\n\"Olemme. Hän on haavoittunut -- hän on --\"\n\n\"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki\", sanoi Glory, ja Aggie kertoi\nasiansa.\n\nIsä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla\nhakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen\nkimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien\nhuoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet\nolivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset\nuskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja\nnyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin\nluona, ja koiraraukka oli kuollut.\n\nGlory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. \"Minä tulen\nkanssasi\", sanoi hän. \"Kerroitko hänelle, että minä olen täällä?\nKäskikö hän sinun tulla minua noutamaan?\"\n\n\"Hän ei ole puhunut mitään\", sanoi Aggie.\n\n\"Onko hän tiedotonna?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Minä lähden heti kanssasi.\"\n\nKiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen\nanteeksi huoneensa kehnoutta. \"Minä en enää elä sellaista elämää,\nymmärrättehän\", sanoi hän. \"Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö,\npikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa\nminua rupeamaan katutytöksi -- en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa\nkuoli viime viikolla --\"\n\nVuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat\nryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä\nnäkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi\nalas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä\nvaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?\n\n\"Tohtori on täällä, sisar\", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien\nhuoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.\n\nTuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen\nlamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan\nhuonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja.\nHänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus\noli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä\nhehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta.\nGlory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät\nolivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä\nliikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi\npäätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella\nseisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään\nesiliinaansa.\n\nTohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.\n\n\"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?\"\n\n\"Hyvin vaarallisesti.\" Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja\njyrkkä.\n\n\"Ei sentään hengenvaarall--\"\n\n\"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta\nlienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen.\"\n\n\"Ei -- siis -- ole mitään -- toivoa?\"\n\n\"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen\nystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas\naamulla. Hyvää yötä!\"\n\nGlory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa,\nja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta\nkerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat\ntulossa sinne. \"Ikävällä asialla, eikö niin?\" -- \"Niinpä kyllä,\ntällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!\" -- \"Surkeata se\non joka tapauksessa!\" -- \"Hyvin surkeata!\"\n\nLyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta\nilottomasta majasta poistettu kaikki roskat -- kuihtuneet ruusut,\nsikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory\nkiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta\nhoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut\nkertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.\n\n\"Hyvää huomenta, sisar!\"\n\n\"Hyvää huomenta, lapset!\"\n\nNuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen\nraittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva\nCallenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja\npäällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.\n\nPääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna.\nMuut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja\nmiettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti\nseisomaan ja lausui:\n\n\"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa\n-- sangen tärkeää sanottavaa -- ja minä tunnen, että minun pitää sanoa\nse nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa\nkoskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden\nkirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä\nselvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa\nvaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi\ntarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto\nolisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys\ntämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan,\ntehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen\nsijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo\nsalata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia\nhyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota\nilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä\nperiaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen\ntaipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia -- nuo kaikki\novat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa.\nJa kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia\nsäännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja\nsen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen\napostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää\nkirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi,\nkuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa -- en voi muuta luulla\nkuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin\nviettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä,\njota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa\nkeisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat.\nMiten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen\ntuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä,\nvaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä\nonnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi\nvaltiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja\nmaallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun\nnimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala\nhäntä johtakoon ja siunatkoon!\"\n\nMinisteristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään\nvanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän\n\"harkitsisi vielä kerran\" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön.\nMutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut\ntoteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena\noli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat\nlaajasti kertoneet.\n\nJäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen\nja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka\nhänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä,\njoka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies\najatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen\nvallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä --\nhuomenna, ylihuomenna, ensi viikolla -- jättämässä virka-arvomerkkejään\nkuningattarelle -- ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan\nja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi --\nsillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.\n\nJuuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti\nnuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. \"Sanoma Johnilta\",\najatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti,\nväsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot\nvärähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta\nsamalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.\n\n\"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta\", lisäsi ministeri vilkaisten häneen\nuudelleen, \"enkö ole tavannut teitä ennen?\"\n\n\"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Olen nähnyt teidät jossakin.\"\n\n\"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä.\"\n\n\"Johnin? Te olette siis --\"\n\n\"Minä olen Glory.\"\n\n\"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä\nolen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä\nminun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin --\"\n\n\"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Luopunutko?\"\n\nJa sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat\nsilmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.\n\n\"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa\ntuskallisemmasta asiasta.\"\n\n\"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo\nkaikki. Se on jo aamulehdissä.\"\n\n\"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle --\"\n\n\"Mitä tohtori sanoo hänestä?\"\n\n\"Hän sanoo --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hän sanoo, että me kadotamme hänet.\"\n\n\"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille... Mutta ei suinkaan\nse auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi\nsaapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet\nvielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te\nnyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka!\nNiinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo\nmyrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on\nlopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?\"\n\nGloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä\ntuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.\n\n\"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä\narvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja\nmenestyä.\"\n\nPääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. \"Hm, mitä\nvanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä\nselvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta\nsurua.\"\n\nSitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: \"Mutta minä voin tuskin antaa\nhänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän\ntähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi\nolla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut --\"\n\n\"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne\",\nsanoi Glory vapisevalla äänellä.\n\n\"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?\"\n\n\"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja\nkumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä.\"\n\n\"Se on totta, mutta --\"\n\n\"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä\nloppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan\nlähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä\non huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka\non hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo\nkuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas!\nMieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin\nkreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen\nvaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan...\"\n\nMutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen,\nja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli\nhetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:\n\n\"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua.\"\n\n\"Mitä voin tehdä?\"\n\n\"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?\"\n\n\"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!\"\n\n\"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy\npäinsä -- jos arvelette, että se on mahdollista.\"\n\n\"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!\"\n\n\"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri\nniinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä\nsoisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt\nhukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka _täytyy_\nkuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä\ntahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin\nkaiken maailman kunnian'.\"\n\nKyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan\nminuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:\n\n\"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen\nilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa.\nMinun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja\ntuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja\nlaittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi.\"\n\nHän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän\nsuuteli tytön otsaa sanoen:\n\n\"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te,\nlapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin\nrakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän\noli valmis luopumaan kaikesta sen tähden -- aivan kaikesta! Hän oli\noikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka\nsen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi\neräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus\noli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen\nsanomalehtimiehen kirjoittamaksi: --\n\n_Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'_.\n\nTämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen\ntotuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka\nsaanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas\nolleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön\nse kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa\nkohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus\nitse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle\nhänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että\nse, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen,\nristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla\ntavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen\nseuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa\nkuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on\ntämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti\njokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua\nkantamassa.\n\nÄlkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty,\nolkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa\nja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan\non ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti\nkuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa\nkristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa\nhirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän\nlakimme nojalla hänen tulee kuolla'.\n\nSellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä\nmaassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin.\nJumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä:\n'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun\nGlory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä.\n\"Hoitajatar!\" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen\ntieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten\nvieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta,\njoka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.\n\n\"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan\ntäällä vähän aikaa.\"\n\nSitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva\nCallenderille, joka tuli ulos.\n\n\"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja\nuudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä\nhänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä\nsäikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni.\"\n\nJohn houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen\nsilmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin\nunissaanpuhuja.\n\n\"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi.\"\n\nGlory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin\nvoimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen\nhymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:\n\n\"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä\nnäytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt.\"\n\nSitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän\nvirkkoi:\n\n\"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset\nportit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas\nkuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!\"\n\nAggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.\n\n\"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän!\nAnna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan\nvaltaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme\nvain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli\nväärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille\nanteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden\nJumala.\"\n\nGlory ei voinut kestää enää. \"John!\" kuiskasi hän.\n\nJohn kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan\nkuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.\n\n\"John!\"\n\n\"Se on Gloryn ääni.\"\n\n\"Tämä _on_ Glory, armaani.\"\n\nHänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys\nkuvastui hänen katseessaan.\n\n\"Mutta Glory on kuollut.\"\n\n\"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua.\"\n\n\"Mikä paikka tämä on?\"\n\n\"Tämä on Aggien huone.\"\n\n\"Aggien?\"\n\n\"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja\ntyöskennellyt.\"\n\n\"Onko se Gloryn henki?\"\n\n\"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse -- minä ihka elävänä.\"\n\nSitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili,\nhänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Se _on_ Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Annatko minulle anteeksi, Glory?\"\n\n\"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet\nrakastanut minua liian paljon.\"\n\n\"Kulta! Oma kultani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin\nBuckingham-parka -- ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut\ntiedotonna?\"\n\nGlory nyökäytti päätään.\n\n\"Kauanko?\"\n\n\"Eilis-illasta asti.\"\n\n\"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin?\nNuo miehet -- Pincher, Hawkins ja muut.\"\n\n\"He saavat rangaistuksensa, John\", huudahti Glory vapisevalla äänellä.\n\"Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa --\"\n\n\"Jaa-ah, poika\" (jostakin oven suusta päin), \"saat olla varma siitä. Ne\nsaavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies.\"\n\nMutta John pudisti päätään. \"Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun\nhe käsittävät, mitä he ovat tehneet... Oi Herra, älä lue tätä heille\nsynniksi.\"\n\nGlory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä\nhymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset\nhuulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta.\nJohn piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan\nkuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.\n\n\"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory\", sanoi John.\n\n\"Surettaako? Miksi?\"\n\n\"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä\nolit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat\nlopussa.\"\n\nGloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui\nvuoteen yli kuiskaten:\n\n\"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas.\"\n\n\"En voi! En uskalla!\"\n\n\"Ajatteletko valaasi?\"\n\n\"En, mutta minä olen kuolemaisillani\", lisäsi hän painokkaasti, \"sen\ntiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi --\"\n\nGlory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:\n\n\"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että\nhänellä on _oikeus_ siihen.\"\n\n\"Mutta sinun toimesi -- sinun suuri menestyksesi.\"\n\nGlory pudisti päätään vakavana.\n\n\"Se on ollutta ja mennyttä.\"\n\n\"Mitä?\" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.\n\n\"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi,\narvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani.\"\n\n\"Ja sinä rupesit siihen työhön?\"\n\nGlory nyökäytti päätään.\n\n\"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!\" John makasi vuoteellaan\nhengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.\n\n\"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin\ntyöntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia\nminusta?\"\n\n\"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä\nkoko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory.\"\n\n\"Et, vaan kunniassa -- suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat\npahat päivät unohtuvat pian, armas -- unohtuvat aivan kokonaan. Ja\ntulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä -- tyttöjä, uljaita\ntyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua -- ja he\nsanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?'\nJa minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin\nkyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen\nikuisesti'.\"\n\n\"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa,\nmutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä\n--\"\n\n\"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin\njohtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri _tuo_\narkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään -- tänä iltana --\nja -- enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata\nkaiken tuon!\"\n\nSitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat\nyhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven\ntaakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen\nhattunsa nauhat.\n\n\"Hän on kultaa, poika -- puhdasta kultaa on sinun Glorysi.\"\n\n\"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on\", vastasi John, ja hänen\ntakaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.\n\nGlory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi\nhäneen kohta. \"Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin\nmielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin\nAlec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä\npäivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka\npäivä luonani.\"\n\n\"Missä Glory on?\"\n\n\"Hän tulee kohta, isä\", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan\npyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.\n\n\"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit,\nettä olin kadonnut?\"\n\n\"Niin, löysin sinut ja itseni samalla.\"\n\n\"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan\ntarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä -- nöyrtyä halvaksi kuin ruoho\njalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Etkö katso taaksesi?\"\n\nGlory pudisti päätään taas.\n\n\"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä.\"\n\n\"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory!\nSinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon.\nSinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja\npuhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa\njuuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon,\nmutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut\nja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen\nastumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä\nsen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen\nlain ukkosenjyrinää --\"\n\n\"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee.\"\n\nTulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt\nnoutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia\nmääräyksiä. \"Muistakaa tehdä niin, sisar\", siten ja siten. Mutta Glory\nhuomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia\nkipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.\n\n\"Minä lähden kuninkaani eteen\", sanoi hän. \"Antakaa minun olla täydessä\ntajussani.\"\n\nTohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs\ntuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.\n\n\"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan...\" Ja\nsitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.\n\nSanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen\njalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen\nJohnin kättä vavisten omassaan.\n\n\"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?\"\n\nHetken äänettömyyden perästä kuului:\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\nTaasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:\n\n\"Älkää kysykö minulta.\"\n\n\"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen\nmeillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?\"\n\n\"En sano sitä.\"\n\n\"Mutta miksi ette?\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti --\ntarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?\"\n\nMelkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse\nkattoon suuntautuneena sanoi John: \"Isä, anna heille anteeksi, sillä he\neivät tiedä, mitä he tekevät.\"\n\nOli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.\n\n\"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa\", sanoi tohtori. \"Eipä silti, että\nmikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies --\"\n\nJa poliisivirkamies sanoi:\n\n\"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on\nvelvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan.\"\n\n\"Niin se on\", sanoi Glory, \"ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä\nkuin heidän omansa ovat.\"\n\nPoliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. \"Niin se on\", sanoi hän\nsitten ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Missä hän on nyt, tyttöni?\"\n\n\"Tässä hän on, isä.\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Glory palaten huoneeseen. \"Tohtori sanoo, että sinä et\nsaa puhua niin paljon.\"\n\n\"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon -- tuohon, ja jos\nsinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä,\nsillä minä olen niin äärettömän onnellinen.\"\n\nJuuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto\nehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien\nkieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän\nsanoi Glorylle: \"Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi.\"\n\nPosetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen.\nNe olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä\nhellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma\nLoo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina\npyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!\n\nKun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja\npuhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa\neikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä\niloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan\njärjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset.\nHe muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja -- vuosien\ntapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa -- kaikki\nleikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. \"Oi, Herra, suumme avaja...\nMissä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun\nkiitostasi veisaamme'.\"\n\nYhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:\n\n\"Säälittää minua kumminkin!\"\n\n\"Säälittää?\"\n\n\"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän\njonkun ruveta lipunkantajaksikin.\"\n\nGlory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.\n\n\"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory.\"\n\nGlory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi\nsitten iloisesti:\n\n\"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan\naikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten -- sitten\nminä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata\nherätäksemme aamulla.\"\n\nSitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:\n\n\"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPäivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana\nvielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset\npilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä\ntaivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi\nviileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja\njuhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli\nnyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri\nkaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita\nolentoja.\n\nOmituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on\nWestminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha\nkirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat\nja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia\nihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden\nulkopuolelle -- katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä\nhe seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja\narkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan\nhuoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän\nystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he\nodottelivat viimeisiä tietoja hänestä.\n\nPääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan,\nolivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon\nkäsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan\nJumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat\nihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä,\nmelkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään\nkuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein\ntäynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan,\nja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras\noli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja,\nkultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille\nhehkuaan.\n\nGlory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään\nkimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa\nvärähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän\npiteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton\nluopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt\nhurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille.\nHän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä,\nmutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että\narmeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut\nmukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan\ntaulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta\ntuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin\nkasvoille.\n\nTuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti\nhän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja\nkumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin\njohtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea\nvakavalla äänellä:\n\n\"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen\n--\"\n\nVeli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira,\nja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen:\n\"Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!\"\n\nJohnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen\nviimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun\nGloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli\npienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat\nhiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:\n\n-- Minä Glory Quayle --\n\n-- _Minä Glory Quayle_ --\n\n-- otan sinut John Storm --\n\n-- _otan sinut John Storm_ --\n\n-- aviomiehekseni\n\n-- _aviomiehekseni_\n\n-- rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja\nrikkaudessa, sairaana ja terveenä --\n\n-- _sairaana ja terveenä_ --\n\n-- ja hoivatakseni ja totellakseni sinua, kunnes kuolema meidät erottaa\n--\n\n_kunnes kuolema meidät erottaa_ --\n\nAMEN!\n\n\n\n\nTEKIJÄN HUOMAUTUS.\n\n\nLukija huomaa että kirjoittaessani tätä kirjaa olen joskus käyttänyt\npäiväkirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja, saarnoja ja tunnettujen\nhenkilöiden puheita, sekä vielä elossa olevien että kuolleitten.\nSamaten käy ilmi, että olen usein käyttänyt tosi tapauksia kirjalliseen\ntarkoitukseen. Tehdessäni niin luulen olleeni uskollinen taiteen\nperiaatteille ja tiedän siinä seuranneeni suurten kirjailijain\nesimerkkiä. Mutta koska tiedän kuinka helposti voi joutua vaaraan\nloukata personallisesti, tahtoisin sanoa, etten ole tarkoittanut\nkuvata ketään henkilöä tai kertoa minkään tunnetun seuran oloista\ntai viitata minkään erityisen laitoksen johtoon. Pitäisin semmoista\nvääryytenä kaunokirjallisuuden olemusta kohtaan semmoisena kuin\nminä olen sen ymmärtänyt kaunokirjallisuuden tarkoitus kun ei minun\nmielestäni ole tarjota valehistoriaa ja näennäisiä tosiasioita, vaan\nesittää aatetta kertomuksen muodossa, jossa on niin paljon realismia\nkuin idealismin vaatimukset sallivat. Esittäessäni sitä aatetta, joka\non ollut \"Kristityn\" aiheena, on tarkoitukseni ollut kuvata, vaikkapa\nepätäydellisestikin, niitä mielen, luonteen, uskonnon ja sivistyksen,\nyhteiskunnallisten ja uskonnollisten pyrintöjen edustajia, joita luulen\nnäkeväni Englannin ja Amerikan elämässä yhdeksännentoista vuosisadan\nlopulla. Semmoiseen tehtävään omat huomioni ja mietteeni eivät olisi\nriittäneet, ja siksi tiedänkin monessa kohdassa tätä kirjaa olleeni\nvain se upokas, jossa metalli on sulanut ympärillä riehuvien liekkien\nlieskasta.\n\n                                           _Hall Caine_.\n                                           Greeba Castle,\n                                         Isle of Man, 1897.\n\n\n\n"]