Beppo Venturi
Ingeborg von Alfthan (1868–1946)
Novelli sijoittuu Roomaan ja kuvaa Porta Pian luona työskentelevää iloista suutaria Beppo Venturia. Kertoja pohtii puodin hyllyillä olevien kuluneiden kenkien kautta niiden omistajien erilaisia elämänkohtaloita ja yhteiskunnallisia asemia.
Ingeborg von Alfthanin 'Beppo Venturi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2275. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
BEPPO VENTURI
Kirj.
Ingeborg von Alfthan
Suomentanut
Juhani Aho
Nuori Suomi Päivälehden Joulualbumi XI 1901
Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, Päivälehden kirjapainossa 1901.
BEPPO VENTURI.
Beppo Venturi on kengänpaikkaaja ja asuu Porta Pian luona Roomassa.
Milloin vaan siitä ohi kulkee, voi kuulla hänen hyräilevän tai viheltävän jotain muodissa olevaa laulunpätkää tai kohtia jostain italialaisesta oopperasta.
Harvoin on hän ääneti, mutta kun hänen luokseen pieneen puotiin tulee asialle joku, joka ei ole kadunlakasija, katukauppias tahi ajuri, silloin hän ei laula eikä viheltele. Minun astuessani puotiin vaikeni Bepon laulu.
Täällä oli hujan hajan mitä erilaisimpia kenkiä; täytyi raivata itselleen tietä niiden välitse päästäkseen Bepon luo sinne, missä hän istui kolmijalkaisella nahkatuolillaan pienen neliskulmaisen pöytänsä ääressä.
Ei minua enää voisi mikään suutari saada vakuutetuksi siitä, ett'ei pahoin kulunutta, rikkinäistä ja paikattua kenkää vieläkin saattaisi paikata edelleen käytettäväksi, sen jälkeen kun olin nähnyt Bepon puodin Porta Pian luona Roomassa.
Otettuani jalastani repeytyneen kenkäni ja annettuani sen Bepolle, tarjosi hän minulle sen olkituolin, joka paitse hänen omaa jakkaraansa ja pöytää oli ainoa huonekalu puodissa, mutta jossa olkea ei enää ollut jälellä, ainoastaan jalat ja selkänoja.
Tarkastelin nyt noita erilaisia kenkiä. Pöydän alla oli bottiini, joka ensiksi veti huomioni puoleensa. Se oli ollut kiiltonahasta, nyt ei ollut kiiltoa enää kuin joku viiru kengän rinnassa. Keveältä se näytti, ja vaikka se olikin kulunut, huomasi siinä vielä sen alkuperäisen sirouden ja muodikkuuden. Se muistutti mieleeni erään kadunlakaisijan, jonka kerran näin Lontoossa. Hänestäkin oli kiilto lähtenyt, vernissa oli poissa, mutta piirteistä, niin surkastuneet kuin ne olivatkin, voi arvata rodun; hintelö vartalo, voimaton ja veltto liikkeissään, osoitti vielä entistä herrasmiestä.
Mietteeni siirtyivät edelleen pieneen naiskenkään, jonka korkea puukanta oli linttaan astuttu. Teräväkärkisenä ja loppuunkulutettuna kertoi se pilaantuneista jaloista ja omistajansa kärsimyksistä, kun hän pienillä epätasaisilla askeleilla oli poleksinut katukiviä yhden liiran salonkikengillä. Kanta oli pudonnut toisesta, nyt otettaisiin toinenkin kanta pois, ja kengät tulisivat palvelemaan aamutohveleina jalkaparkoja.
Vielä oli siellä litistyneitä puolikenkiä, poikkileikattuja saappaita, puolikenkiä, joissa oli reiät varpaissa, ja kenkiä, joilla oli ammottavat suut kantapäissä, jotka olivat syöneet tomua ja juoneet vettä.
Minun kenkäni oli sillävälin tullut valmiiksi, ja huomioni keskeytyivät. Ennenkun minä kuitenkaan siirsin katseeni pöydän alla olevista jalkineista, huomasin äkkiä, että Bepolla oli ainoastaan yksi jalka. Sitä ei olisi odottanut Bepon ulkonäköön nähden! Ehdottomasti katsoin ylös häneen, ja sain mykkään kysymykseeni hymyilyn vastaukseksi.
Beppo Venturilla oli kirkkaat vaaleat silmät, pitkä- ja tiheäripsiset, ja niitä varjostivat mustat, voimakkaat kulmakarvat. Suu oli suuri ja terve, hampaat loistavan valkoiset, viikset punertavat, tuuhea ruskea tukka ympäröi matalaa, leveää ja valoisaa otsaa. Vartalo oli keskipitkä ja kaunis pää lepäsi leveillä, hiukan eteenpäin kumartuneilla hartioilla. Siinä tuntui olevan paljon käyttämätöntä nuoruutta ja voimaa – ja sitten tuo jalka!
Huomioni oli herännyt, mutta kenkäni oli jo sen pahempi valmis. Hitaasti vetäessäni sitä jalkaani katselin monta kertaa ylös Beppoon, joka varmaankin ymmärsi kysyvän katseeni, sillä hän sanoi:
– Te varmaankin soisitte, että minulla olisi molemmat tallessa?
– Kyllä, sen soisin – mitenkä sen menetitte?
– Tahdotteko tietää, mitenkä sen menetin, istukaa sitten, niin kerron sen.
Minä istuuduin ja Beppo otti esille uuden työn ja alkoi:
– Olen kotoisin Firenguolista ja olin kymmenen vuotta sitten hurja kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Meitä oli kylässä monta reipasta poikaa, jotka olimme kasvaneet yhdessä. Hurjia ja vallattomia me olimme, mutta hurjin ja vallattomin oli Beppo.
Kuin ei vaan viini maksanut viittä soldoa enemmän litralta, tulimme hyvin toimeen, sillä kun sitä saatiin niin halvalla, juotiin sitä joskus liiaksikin. Niin kävi kerran minulle. Niin, minä olin kahdenkymmenen vanha ja niinkuin Sebastiano, rippi-isäni, sanoi – "hurja".
Se oli Luisina, urkujenpolkija Martinin kasvatti-tytär, jota isä Martini ei milloinkaan laskenut messuun, sen jälkeen kun hän kerran oli nähnyt tytön seisovan ja hymyilevän vihkiveden ääressä.
Martini oli yhtä ankara kuin Luisina oli iloinen ja vallaton – hän tarkoitti hyvää isä Martini; mutta kukaan ei nyt oikein ymmärtänyt Luisinaa. Hän oli oikullinen ja yhtä kaunis kuin oli iloinen. Ihmiset puhuivat pahoja sanoja hänestä, mutta ei ollut ketään, joka olisi tahtonut sanoa mitään hänelle itselleen ja sillä tavalla tulivat he puhuneeksi enemmän pahaa hänestä kuin mitä he oikeastaan tarkoittivat. Ja entäs pojat sitten? Niin, ei ollut ainoaakaan joukossamme, joka ei olisi katsonut Luisinan jälkeen, kun hän kulki ohi, ei myöskään voinut kukaan meistä nähdä tai tietää, milloin hän oli hyvä tahi milloin hän oli vihainen. Jos hän näytti ystävälliseltä ja iloiselta, voi hän siinä samassa katsoa niin pahasti, että ihan sydän kurkkuun lensi.
Toiset tytöt pitivät hänestä. Hän on hyvä, sanoivat he, hän on auttavainen, ja helmistään ja huiveistaan hän ei välitä, ne hän antaa meille. Mutta tyttöjen vanhemmat, he eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään ystävyydestä heidän tyttäriensä ja Martinin kasvattityttären välillä, "la cattiva creatura'n", joksi he kutsuivat häntä. Niin, se Luisinasta. Mutta sitten oli siellä leveänenäinen Carlo, jota ei kukaan meistä kärsinyt. Rikas hän oli ja häjy hän oli, häjy ja ahne ja juoru hän oli. Niin, niin, ja sitten oli hän yhtä hullaantunut Luisinaan kuin me kaikki muutkin.
Oli kesäkuu. Viiniä sai viidellä soldilla litran. Me istuimme eräänä iltana osteriassa ja pidimme hauskaa, liiankin hauskaa. Minä join enemmän kuin kukaan toisista, niin, sinä iltana oli kyllä Beppo parka hullu, aamulla oli hän pyytänyt Luisinaa vaimokseen ja saanut helakan naurun vastaukseksi. Työ ei sujunut. Koko päivän soi nauru korvissani.
Mutta illalla tulvi viini ja nyt joi Beppo, joi ja oli iloinen, niin iloinen, ett'ei kaunis Luisinakaan olisi voinut sen iloisempi olla.
Mutta ilon ollessa ylimmillään astui Carlo sisään. Hän ei ollut odotettu, ei tervetullut, sitä hän ei ollut milloinkaan. Oli jotain Carlon olennossa, joka sai ilon hauskimmassakin seurassa laimenemaan heti kun hän näyttäytyi. Nyt astui hän meidän luoksemme, eikä hän ollut kauvan istunut, ennenkun tunsin hänen karsaan katseensa niskassani.
Tässä aukeni Bepon pienen puodin ovi ja pitkä, hoikka mies, oikea Rinaldo kauhtanassa ja leveässä hatussa astui sisään sanomalla: "Adio, Beppino".
Beppo katsahti ylös, hymyili ja vastasi: "Adio, Giovannino!"
Hän ei tarjonnut tuolia ystävälleen, istuinhan minä sillä, mutta Giovanni oli täällä kuin kotonaan, hän heitti kauhtanansa taapäin, sysäsi hatun niskaan, ja istuutui ikkunan laudalle.
Salasin huonosti tahi en ollenkaan suuttumustani odottamattomasta keskeytyksestä Bepon kertomuksessa, sillä hänestä lienen ollut koomillinen, kun hän sydämmellisesti nauraen sanoi minulle:
– Giovanni, Signorina, on ystäväni, hän tuntee elämäni, niinkuin minä sen tunnen itse, hän ei häiritse meitä – mutta minun täytyy nyt mennä kotiin. Ja Beppo pani pois työnsä, nousi ja otti lakkinsa.
Se oli pettymys, ojensin hänelle käteni, mutta hän ei tarttunut siihen, nauroi vaan ja näytti minulle viittä pikimustaa sormeaan, kumarsi ja meni vihellellen ulos.
Siinä seisoin ja katsoin nolona halveksittua kättäni, ja nyt nauroi vuorostaan Giovanni minulle. Oli ollut niin miellyttävää kuunnella Beppoa, kun hän lyhyellä vähän katkonaisella tavallaan kertoi, samalla ommellen ja koputellen ja tuossa hän nyt meni matkaansa ja Giovanni seisoi nyt siinä ja suututti minua. En ymmärrä, miksi en mennyt ulos, vaan istuuduin uudelleen.
Giovanni astui pöydän luo ja kosketellessaan siinä olevia pikkukapineita katseli hän kulmainsa alta minua; nyt vasta näin, minkä näköinen hän oli. Hän oli kalpea, lämpimän-kellertävän kalpea, silmät mustat, lempeät ja surumieliset ja huulet paksut ja punaiset; nenä, joka oli pitkä ja kapea, teki koko ulkomuodon vieläkin synkkämielisemmäksi, musta tukka ja pitkä kokoparta ympäröivät kokonaan hänen kasvojansa ja tästä johtui ensi katsomalla se ryövärimäinen tunne, jonka ensin sain.
Heittäen päättäväisellä liikkeellä pienen naskalin pöydälle, joka sai kaikki naulat sinkoilemaan sinne ja tänne, kysyi hän minulta äkkiä:
– Beppo taisi kertoa teille siitä, miten hän menetti säärensä, Signorina?
– Niin – siitä hän kertoi, vastasin minä hiukan tylysti, mutta ei hän siitä säikähtänyt.
– Eikö hän sanonut, että minä tunsin sen asian yhtä hyvin kuin hän itsekin?
– Sanoi – kyllähän hän sen sanoi, mutta ei Giovannin mitenkään pidä vaivata itseään, voinhan minä tulla uudelleen ja kuulla sen Bepolta itseltään.
Tuo nyt ei ollut kohteliaasti eikä ystävällisesti vastattu, varsinkin kun minä hyvin hyvästi ymmärsin, että Giovanni ujoudesta ei löytänyt sanoja ehdottaakseen jatkavansa Bepon kertomusta. Mutta minä en noussut ylös, istuin vaan paikallani ja aloin tuntea viihtyväni Giovannin seurassa, joka heti tunsi mielialan kääntyneen hänen edukseen. Hän meni takaisin ikkunan luo, heitti toisen säärensä toisen yli, sytytti lyhyen piippunsa ja alkoi:
– Vai niin, vai istui se Beppo täällä kertomassa teille, miten hän menetti säärensä. Niin, niin – se oli vahinko se – suuri, suuri vahinko!
Tässä vaipui hän syviin mietteisiin, veti muutaman savun piipustaan ja näytti unohtaneen minut. Kertoisiko, tai eikö hän kertoisi Bepon historiaa minulle?
Alkoi hämärtää ja yhä istui Giovanni ääneti. Istuiko hän ja koetti asettautua heidän ensimmäiseen, iloiseen, vallattomaan nuoruudenaikaansa ja Bepon onnettomuuteen? Kohta en eroittanut muuta kuin Giovannin vartalon vasten pientä ikkunaa. Kaasulyhty sytytettiin toisella puolen katua, valo tunkeusi Bepon puotiin ja herätti Giovannin hänen unelmistaan. Piippu oli sammunut. Sittenkun hän sen taas sytytti, alkoi hän:
– Niin, vahinko se oli, suuri, suuri vahinko. Beppo oli vahvin ja komein mies koko kylässä ja kuitenkin oli siellä paljon reipasta nuorisoa siihen aikaan.
Vaikka erilaisia luonteeltamme olimme Beppo ja minä hyviä ystäviä, me pidimme aina yhtä ja yhä vieläkin sen teemme. Niin kauvan kun hän elää, käy minun häntä sääliksi, mutta en sitä milloinkaan hänelle sano. No, niin, oli ilta osteriassa...
– Kyllä, minä tiedän, mutta sitten tuli Carlo?...
– Niin, sitten tuli Carlo – hän tuli aina sopimattomasti – Carlo, ja kun hän astui sisään, poistui aina iloisuus. Sinä iltana ei nyt Beppo ollut oikein niinkuin hänen olisi tullut olla, ja silloin astuu Carlo sisään, istuutuu joukkoomme pöytään ja istuu ja katselee karsaasti Beppoon. Beppo tulee tylyksi ja äkäiseksi, ja minä tulen levottomaksi ja koetan lähestyä heitä molempia. Beppo, joka oli istunut Carloon selin, kääntyy aivan ympäri ja katsoen häntä silmiin, huutaa hän enemmän viiniä. Hei, Beppino, tuolla kulkee Luisina! sanoo joku. Se oli pahinta mitä kukaan heistä olisi voinut sanoa, mutta se raukka ei sitä tiennyt ja siinä samassa ymmärsivät he kaikki, miten Beppo paran asiat olivat. Ulkoa kuulimme Luisinan puukenkien kalkuttavan tak, tak, tak kiviä vasten. Beppo on omituisen näköinen, koettaa juoda, mutta ei saa niellyksi ja samassa sanoo Carlo:
– Hänet minä saan, jos tahdon, eikö Barbinin poika saisi Martinin kasvattitytärtä, jos hän tahtoo.
Syntyi kamala äänettömyys – – – Minä nousen ylös ja astun Bepon luo juuri hänen lyödessään nyrkkinsä pöytään niin että tuopit helähtivät toisiinsa ja Carlo nauraa: "Ha, ha! näyttääpä siltä, ett'ei tuo soisi Carlo Barbinille kaunista Luisinaa!"
Siinä samassa hyökkää Beppo ylös ja heittäytyy Carlon päälle. Minä tartun Beppoa olkapäihin, kaikki muutkin juoksevat auttamaan, kun samassa Beppo heittää irti Carlon ja kaatuu taaksepäin.
Signorina – Carlo oli lyönyt kaksi petollista pistoa hänen sääreensä – ei kukaan meistä ollut nähnyt hänen vetävän esille puukkoa, joka hänellä mahtoi olla valmiina takkinsa alla.
Se oli kaikki niin ilkeää, ja suuri, suuri suru se oli meille kaikille. Beppo vietiin sairashuoneeseen, sai haavakuumeen ja makasi kuolemaisillaan. Sitten eräänä päivänä leikattiin sääri poikki – hän tuli paremmaksi ja terveeksi ja pääsi pois sairaalasta.
Kun minä menin hakemaan Beppoa kotiin – ja kulin urkujenpolkija Martinin talon ohitse, istui Luisina ulkopuolella ja ompeli. Kun hän kuuli minun tulevan, katsahti hän ylös ja katsoi minuun. Minä pysähdyin ja menin hänen luokseen, mutta silloin katsoi hän alas.
– Luisina, tiedätkö, mitä Bepolle on tehty sairashuoneessa?
– Kyllä, tiedän.
– Luisina, kuules, hän kulkee nyt kainalosauvoilla.
– Kyllä, tiedän.
Ja hän jatkoi ompelemistaan. Minä seisoin ääneti hetken ja katselin häntä. Käsi, joka neulaa kuletti, vapisi. Hänen päänsä oli kumarassa, silmiä ei voinut nähdä, mutta niska ja korvat olivat valkeat kuin vaha.
Hän oli aika oikullinen. Siinä minä seisoin ja tahdoin lähteä, mutta seisoin yhä paikallani ja katselin häntä.
– Eikö sinulla ole mitään sanottavaa Bepolle, Luisina?
– Sano hänelle: huomenna kaikki surkuttelevat Beppoa, mutta ei Luisina.
– Pitäisikö minun sanoa Bepolle se? Ei, se on mahdotonta; – senkö tervehdyksen veisin Bepolle, Luisina, ja juuri nyt – juuri nyt! Ja niin minä menin. Beppo oli tullut kalpeaksi, ja tullut laihaksi, mutta silmät, Signorina, silmät loistivat kuin tähdet. Hän aikoi kotiin äitinsä luokse ja me kävelimme hiljaa. Oli niin outoa, se oli Beppo ja ei kuitenkaan hän.
Se tervehdys, se tervehdys, Signorina, siitähän minä en voinut puhua, ja kuitenkin miten olikaan, niin puhuin minä siitä.
– Kuules Beppo – että minä – niin minä näin äsken Luisinan – minulla on terveisiä sinulle häneltä – onhan hän niin oikullinen, Luisina, tiedäthän sinä sen, hän sanoi: "Huomenna kaikki surkuttelevat Beppoa, mutta ei Luisina".
Kas niin, se oli sanottu. Katsahdin Beppoon, hän ei ollut enää kalpea, hehkuvan punainen hän oli, eikä sanonut hän sanaakaan siihen, eikä mitään muutakaan koko kotimatkalla.
Me istuimme nyt pimeässä, heikosti valaisi kaasulyhty toiselta puolen katua. Giovanni oli vaiennut, hän ei tahtonut kertoa enempää, hän näytti surulliselta ja väsyneeltä. Me vaikenimme hetkeksi, ja sitten heitin hyvästit, kiitin häntä ja lupasin käydä tervehtimässä heitä seuraavana aamuna.
Astuin ulos Bepon puodista ja lähdin asuntooni koettaen kuvailla mielessäni onnellisempaa ratkaisua Bepon elämäntarinalle. Kun olin perillä, olin niin syventynyt asiaan, että jännityksellä odotin huomispäivää, jolloin saisin kiirehtiä Porta Pialle. Olinko ymmärtänyt oikein Luisinan tervehdyksen? Olin koko illan samassa mielentilassa ja sen vallitessa paneuduin levolle.
Koko ajan nukkuessani kuulin milloin Bepon, milloin Giovannin sointuvan äänen. Semmoinen ääni! Väliin se kohosi, väliin taas aleni, mitä moninaisemmissa vaihteluissa. Kuulin Carlon kovan, kylmän äänen ja Luisinan pehmeän, vapisevan, kun hän antoi lyhyet vastauksensa ja salaperäisen tervehdyksensä.
Kun aamulla heräsin, luulin jo uneksineeni koko tapahtuman Beppo-kengänpaikkaajan kanssa Porta Pian luona, mutta silloin näin kenkäni, jonka ommeltu neule toi minulle todellisuuden muistiini. Minä kiiruhdin, läksin ulos ja Porta Pialle.
Oikein – tuossa oli puoti ja sisällä tapaisin Bepon. Kulin eteenpäin – mutta oven lähellä pysähdyin ja epäröin astuisinko sisään. Suuttuisiko hän siitä, että tulin takaisin pyytämään jatkoa siihen, jota hän jo oli katunut alottaneensa? Ei, minä en voinut astua sisään – siinä seisoin epäröiden. Silloin kuulin takanani sointuvan: "buon giorno, Signorina!"
Se oli Giovanni.
Minä häpesin raukkamaisuuttani ja vastasin hänen tervehdykseensä. Iloisesti ja ystävällisesti avasi hän minulle puodin oven, ja minä iloitsin nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin italialaisten suuresta luonnollisuudesta ja jalomielisestä avomielisyydestä.
Siellä sisällä istui Beppo vaaleine, loistavine silmineen ja toivotti minut tervetulleeksi. Ei mitään noloutta, ei katumusta, ei ajatustakaan siitä, että oli paljastanut sisimmän salaisuutensa muukalaiselle. Se oli eilisiltainen Bepponi, jonka taas tapasin ja olkituolini löysin myöskin ja Giovanni ikkunanlovensa.
Kun olimme hetken puhuneet Roomasta, sen ympäristöstä ja sen matkailijoista, nousi Giovanni ylös, sanoi meille hyvästit ja pyysi lähtiessään, ett'ei Beppo unohtaisi kertoa, miten hän sai Luisinan.
Sai Luisinan! Siis kuitenkin. En ollut pettynyt siinä, mitä odotin Luisinalta. Olin kiitollinen Giovannille, että hän pyysi Bepon kertomaan siitä. Beppo alkoikin heti:
– Mitenkä minä sain Luisinan. Niin, minä istuin kotona äitini luona. Äiti parka! Se oli ensimmäisenä päivänä kotiintuloni jälkeen sairaalasta. Äiti käveli ja askarteli, mutta pyyhki salaa kyyneliään ja puhui miten onnellinen oli, kun taas sai poikansa kotiin.
Silloin koputetaan arasti ovelle ja Luisina astuu sisään.
Arka en milloinkaan ole ollut, mutta kun näin, kuka se oli, joka astui sisään, painoin kädet silmilleni ja pääni pöytää vasten. Pelkäsin nähdä, minä pelkäsin kuulla – – –
Suuri Jumala! miksikä hän tuli, nauraisiko hän nyt taas! Pisti kuin veitsellä rintaani, päässäni suhisi ja korvani soivat. Yhä hän vaan seisoo hiljaa ovella, mutta pian hän liikahtaa, tulee luokseni. Herra Jumala auttakoon! nauraako hän! – – – Mutta hän ei nauranut, hiljaa hän astui, aivan lähelle – lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa ympärilleni ja itki. Niin, hän itki, ja Beppo, sanoi hän, Beppino. – – –
Minulla oli kaksi vahvaa käsivartta, ne kiersin hänen ympärilleen ja sitten me nauroimme, nauroimme kaikki kolme, se oli siunattu nauru. Mitä minä välitin säärestäni, olihan Luisina minun.