[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQjTVoMjp3ZfFygPTajDFjbmyVb_7pxCf7ByyB5yZWoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2277,"Risto setän kirjeet","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2277-n-n-risto-setan-kirjeet","2277__N._N.__Risto_setän_kirjeet","lastenkirja",[],[],"fi",1851,1882,8083,51573,false,62500,[21,22],"Children's stories, German -- Translations into Finnish","Voyages and travels -- Juvenile fiction",[24,25,26],"Children & Young Adult Reading","Nature/Gardening/Animals","Travel Writing","\"Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi\" by Thekla von Gumpert is a children's book written in the late 19th century. This engaging collection presents a series of letters from Risto setä (Uncle Risto) aimed at entertaining and educating young readers. The narrative explores various modes of travel and related adventures, as well as captivating details about the natural world.  The opening of the book introduces Risto setä as a character who, despite being a wanderer and a traveler, wishes to connect with children by sharing his experiences through letters. He begins by describing his childhood and early life on a farm, detailing the wonders and daily activities that shaped his curiosity and desire for adventure. As he elaborates on his travels, Risto intends to share knowledge about different modes of transportation and the places he has seen, setting the stage for an exploratory journey that promises to captivate young imaginations. (This is an automatically generated summary.)",[],165,"Lastenkirja koostuu Risto-sedän kirjoittamista kirjeistä, joissa hän kertoo pienille lukijoille matkoistaan ja maailman ihmeistä. Opetuksellisissa kertomuksissa tutustutaan muun muassa erilaisiin kulkuneuvoihin, kaukaisiin maihin, luonnonilmiöihin ja teollisuuden tuotteisiin.","'Risto setän kirjeet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2277. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","RISTO SETÄN KIRJEET\n\nLasten hyödyksi\n\n\n\n\n\nHelsingissä\nG. W. Edlund, kustantaja.\n1882.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Koti\n    II. Matkavaunut\n   III. Ilmalaiva.\n    IV. Purjelaiva.\n     V. Erämaan laiva.\n    VI. Höyryvaunu.\n   VII. Aarniometsä.\n  VIII. Farmi.\n    IX. Sokerimaa.\n     X. Teen saanti.\n    XI. Sukelluskello.\n   XII. Wuorikaivanto.\n\n\n\n\nI.\n\nKoti.\n\n\nRakkaat lapseni. Minä olen Risto setä. Kuka teistä tuntee minut? Te\nehkä ette luule kenenkään teistä nähneenkään minua. Minä kun kuleskelen\nympäri sinne tänne, oleskelen milloin missäkin, en koskaan jää\nmihinkään asumaan, sen vuoksi ehkä arvelette, ett'ette minua tunnekaan.\nMutta juuri sentähden että niin paljon matkoilla olen, tunnen minä\nmonta teistä. Niinpä minä, viimeksi matkatessani ----n kylän kautta,\nnäin sinut, pikku Bertha; sinä leikitessäsi siinä pienten ystäviesi\nkanssa et minua huomannutkaan. Ja sinut, poikaseni, minä näin, kun\nkävin ----ssa; sinulla oli sillä kertaa vähä pahoja juonia ja minä\nkovin säikähdyin, sillä pahanelkisistä lapsista en ensinkään pidä.\nToivon sinun toiste olevasi paremman, sillä muuten en tahdo setäsi\nolla, ja kuitenkin niin mielelläni kuulen sinun sanovan minua Risto\nsetäksi. Jos matkoillani näen jotakin, josta luulisin olevan iloa\npienille ystävilleni, minäpä heti ajattelen: oi olisivatpa he nyt\nkaikki tässä ympärilläni. Welhomiehiä en ole enkä siis voi loihtia\nteitä kaikkia luokseni, sillä Risto setä vaan olenkin; mutta\nkirjoittamaan olen Jumalan kiitos oppinut ja senpä vuoksi saatan teille\nkertoa matkoistani. Kirjeet tavallisesti pannaan kuverttiin eli\nkuorteesen, siihen sitte päällekirjoitus ja lähetetään postiin. Mutta\nniin kirje tulee vaan yhdelle hengelle, sille vaan, kenen nimi on\npäällekirjoitettuna. Minä taas tahdon kirjoittaa hyvin monelle\nlapselle yht'aikaa. Mitenkä siinä pitää tehdä? No näin: lähetän kirjeet\nkirjanpainajalle, hän ne, niinkuin sitä sanotaan, latoo (kirjapainossa\npitää teidän välttämättömästi kerta käymänne) ja sillä tapaa saan monta\nsataa ihan yhtäläistä kirjettä, joita kuin monta lasta hyvänsä saattaa\nlukea.\n\nMutta ennenkuin rupean juttelemaan matkoistani, niin ensin puhun, ken\nRisto setä on.\n\nMinä olen melkein yhtä vanha kuin isänne tahi se setänne, josta\nparhaasti pidätte; mutta en aina niin vanha ole ollut, vaan yhtä pieni\nja nuori kuin tekin. Isäni oli maanviljelijä, s.o. hänellä oli oma\nmaatila ynnä muutamia huonerakennuksia, ja niiden joukossa kaksi\nmyllyä, toinen vesi-, toinen tuulimylly. Mylläri hän ei kuitenkaan\nollut, vaan kumpaistakin myllyä hoiti oma myllärinsä; itse hän toimitti\nmaansa viljelystä ja askaroitsi aamusta varhain iltaan myöhään. Me\nasuimme vesimyllyllä; emme toki siinä huoneessa, missä jauhoja\njauhettiin ja missä jyryltä ja kolkkinalta ei omaa puhettaankaan\nkuullut, vaan vähäisessä huoneuksessa ihan myllyn vieressä. Siinä\nhuoneessa oli, kuten ainakin, neljä puolta; yksi puoli antoi\nvesimyllylle päin, toinen karjapihaa kohden, kolmas vähään tarhaseen\npäin, jossa meidän kaikki kanat kävelivät, ja neljäs oli puutarhaan\npäin, joka oli hyvin suuri ja jonka läpitse juoksi joki, sama joki,\njoka vesimyllyä käytti. Ajatelkaapas vaan, kuinka kauniilla paikkaa\nmeidän pytinki oli! Kolmella puolen oli ikkunoita, puutarhaan,\nkanatarhaan ja karjapihaan päin, ja tämän takana kohosi mäen kumpu,\njossa tuulimylly seisoi. Ettepä usko, ystäväiseni, kuinka paljo\nhuvitusta minulle oli myllyistä. Joka päivä tuli kansaa läheisistä\nkylistä ja toi jyviä; mikä tuli soutaen pitkin jokea pienellä ruuhella\nja siinä joitakuita jyväpussia; kellä oli käsirattaat, joita itse veti;\nkutka taas ajoivat suuria kuormia, joita oli härkiä tahi hevosia\nvetämässä. Aina oli jotakin merkillistä nähtävänä, sillä hevosista,\nveneistä tahi muusta kaikenlaisesta on aina huvia lapsille, ja Risto\nsetä oli silloin pikkuinen poika. -- Mäen takana oli kaupunki ja siinä\nkoulu. Lukemaan ja kirjoittamaan opetti äitini minua; mutta\nkuusivuotiaaksi tultuani tehtiin minusta koulupoika. Sain pienen laukun\nkirjojani varten ja opettajan luoksi saattoi minua isäni, joka minut\nkouluun oli ilmoittanut. Minä nyt kävin kaikki arkipäivät koulussa ja\njoka sunnuntaina vanhempieni kanssa kirkossa, kaupunkiin vei kaksi\ntietä, toinen mukavampi, vaan pitempi ympäri kaartaen, toinen\nhankalampi, vaan lyhyempi, mäen poikki tuulimyllyn sivutse; aina läksin\ntätä jälkimmäistä, sillä niin saatoin yksin tein pistäytä katsomassa\nmylläri Jaakkoakin.\n\nMinulla oli sisar, joka oli vuotta nuorempi minua ja josta hyvin paljon\npidin; sen nimi oli Marketta. Häntä äitini opetti itse, sillä äitini\noli hyvin viisas ja hänellä oli paljolta hyviä kirjoja. Kun\nolin kymmenen vuoden ikäinen, lahjoitti isäni minulle erään\nmatkakertomuksen, jota oikein ahkerasti luin. Aina siitä ajasta alkaen\nen juuri suurta lukua pitänyt muista kirjoista kuin semmoisista, joissa\npitkistä matkustuksista puhuttiin, ja se luja aikomus oli minulla, että\nkerran isoksi kasvettuani, itsekin samoin lähtisin niin pitkille\nmatkoille. Wanhempani vaativat minulta ahkeruutta ja kuuliaisuutta;\nmutta he sanoivat minulle myös sen, että vastedes saisin tehdä haluni\nmukaan, sillä kylläpä minä muka palajaisin, katseltuani ympäri pitkin\nmaailman laveutta. Nyt opettelin ahkerasti vieraita kieliä, etenkin\nenglannin- ja ranskankieltä, sittemmin hispanian- ja italiankieltä.\nLuonnollisesti taas maantiede ja historia olivat vallan mielikulujani.\nMutta kaikkea tätä en ensimmäisessä koulussa oppinut, en suinkaan,\nsillä silloin jo kävin realikoulua ja sen lisäksi vielä nautin opetusta\nyksityisiltä: englannin- ja ranskankieltä opetti äiti sisarelleni ja\nminulle. Markettaa ei matkustaminen haluttanut, vaan hän auttoi minua\nvalmistelemisissa ja joka sukalta, jota minulle kutoi, sanoi hän:\nminkähän kansain tahi minkä eläinten maassa sinä tätäkin sukkaa\npitänet? Wiisitoistavuotiaana läksin minä kodista ja minut pantiin\nmuiden ruokaan ja hoitoon kaupungissa, joka mäen takana oli, vielä\nmuutamia vuosia kerätäkseni oppia ja tietoa. Sitte palasin\nmyllyllemme ja autoin isää maanviljelyksessä, sillä ylen nuori\nvielä olin mennäkseni ulos maailmaan. Lujasti aina vaan pysyin\npäätöksessäni ja isäni kyseli sieltä täältä, mistä saada minulle\nvanhempaa matkatoveria. Mutta kaikesta tästä en nyt sen enempää puhele.\nTe jo tunnette Risto setän tarpeeksi kyllä, tiedätte, minkä näköinen\nhänen kotonsa on, missä hän on elellyt lapsuutensa päivät, ja pianpa\nsaatte ajatuksissanne vaeltaa ulos hänen kanssansa, ei kuitenkaan\nsamassa järjestyksessä kuin hän matkusti, vaan ainoastansa niihin\npaikkoihin, missä hän on nähnyt jotakin merkillistä, joka teitä voi\nhuvittaa. Sehän varmaan on hyvin teidän mieleenne.\n\n\n\n\nII.\n\nMatkavaunut.\n\n\nMinun ensimmäinen matkustukseni oli ihan toista kuin nykyajan\nmatkaamiset, sillä silloin ei vielä ollut rautatietä. Olin\nyhdentoistavuostias, sisareni kymmenen. Kerran sanottiin isäni tulleen\nkivulloiseksi ja hänen täytyvän matkustaa Karlsbadiin. Ah! matkustaa\nsepä nyt herttaista; mutta pappa se olikin kipeä, enkä minä, ja\npääsisinkö minä mukaan, se ei vielä ollut päätetty. Kuka kanssa lähtee?\nkysäsin minä. Siihen vastattiin \"kaikki hyvät lapset\". Nyt en minä\nsuurin entistä enempää tiennyt, sillä omatuntoni sanoi minulle, että\njoskus olin ollut tottelematon. En enempää tohtinut kysellä, kuuntelin\nvaan joka haaralta, enköpä havaitsisi mitään, mikä osottaisi sitä, että\nminäkin mukaan pääsisin; ja pian sainkin toivetta siitä. Äitini katseli\nja käänteli vaatteitani, paikkautti ja pesetti kaikki sekä tilasi\nminulle uuden vaatekerran. Räätäli, joka mitan otti, sanoi: \"tämän kuun\n16 päiväksi on kaikki valmisna\". Isäni piti lähtemän 17 päivänä; siis\noli mammalla aikaa panna minunkin kapineeni sisään.\n\nNo 16 päivä tuli, minun vaatteeni tulivat myös ja pantiin\nmatkalaukkuun. Meidän isot vaunut, joita sanottiin pereenlaitioksi, ja\nJuho molempine hevosinensa olivat valmiina lähtöön, ja pappa sanoi:\n\"Risto, sinä saat lähteä kanssa; välitermiinasi alkaa heti, ota kirjoja\nja kirjoitusvihkoja mukaasi, sillä työttömänä et saa olla\". Nyt oli\nsiis asia päätetty. Olin ääneeni kirkaista ilosta, vaan näytin\nmalttavaiselta, peläten papan siitä närkästyvän. Mutta huoneestakin\nmentyäni minä kaksin käsin otin kiinni vasempaan jalkaani ja konkotin\noikealla; niin tein aina, kuin olin oikein iloissani. Kreeta katsoi\nminuun. \"Pääsetkö sinäkin myötä?\" sanoi hän, sillä hyppyni yhdellä\njalalla tiesi jotakin suurellaista. Kreeta myös läksi mukaan; vaan hän\niloitsi ilman hyppimättä. Hän vaan laittoi sisään nuken-vaatteita ja\nvaatetti kolme mielinukkeansa; mutta, Kreeta parka! hänenpä suurella\nsurulla täytyi jättää lapsensa kaappiin, sillä koko tälle nahkaseuralle\nei ollut tilaa vaunuissa. Ainoastansa yksi sormen pituinen nukke, jonka\nhän voi pistää käsipussiinsa, sai seurata myötä.\n\nWaunumme olivat hyvin mukavat; etuistuimella, jossa Kreeta ja minä\nistuimme, ei ollut kuomia; kun satoi, niin me nostimme sateenvarjon\npäällemme. Waunuissa oli monta monituista taskua, joihin oli pistetty\nevääksi voileipää ja kylmää paistia, rasiallinen sokeripaloja ja\nputelli vaarainnestettä. Me lapset saimme kumpikin nisukakun, ja sitte\nmenoon.\n\nJos tähän aikaan matkustetaan Saksanmaalla, kussa vanhempamme asuivat,\nniin mennään rautatietä. Meidän myllyltä Karlsbadiin saattaa, jos\nhöyryveturi on hevosena, päästä 24 tunnissa; mutta hevosemme eivät\nolleetkaan höyryveturia eivätkä höyryllä liikkuneet, vaan neljällä\nomalla jalallansa, ja senvuoksi joutuikin matka hitaammin. Me viivyimme\nkahdeksan päivää, sillä kuljimme päivässä vaan 5 tahi 6 peninkulmaa, ja\notimme yösijan seitsemän kertaa. Puolipäivän aikaan pysähdyimme mihin\nsopi, milloin johonkin pieneen kaupunkiin, milloin kylään. Kylissä\nkeitettiin potaattia, joita söimme kylmän paistin kanssa. Kaupungeissa\ntaas, joissa yötä olimme, osteltiin uutta evästä. Kun tuli jano, niin\njoimme vettä, vähän vaarainnestettä ja sokeripalanen seassa. Woimme\nsiis erittäin hyvin ensimmäisellä matkallamme. Eipä muistakaan\nhuvituksista puutetta ollut. Pappa leikki ja jutteli paljon kanssamme,\nenemmän kuin kotona, kussa hän aina askaroitsi, milloin pellolla,\nmilloin puutarhassa, milloin taas luvunlaskujen ja kirjain kanssa.\nWaunuissa ei hänellä ollut muuta työtä kuin panna arvoituksia meidän\nselvitettäväksemme tahi, kun pisti kouraansa muutamia rahoja, antaa\nmeidän arvata, oliko niiden tekemä summa tasan vaiko ei. Joka oikein\narvasi, ei mitään saanut, vaan ken väärin arvasi, sitä nenään\nnäpähytettiin. Hyvin lystiä oli sekin, kun pappa ja mamma puolisen\nsyötyä menivät vähän kylään kävelemään; silloin me katsoimme vaunuja,\nistuimme niissä kahden kahtuistamme ja olimme olevinamme \"herra ja\nrouva\", jotka matkustavat maita ja maailmoja. Väliin mentiin Amerikaan,\nväliin Afrikaan, välistä Jäämereenkin ja milloin taas mihinkin saareen,\njossa asui kesyttömiä kansoja. Wälistä olivat vaunut laivanakin, sillä\neihän ainakaan kaikkia matkoja voitu kulkea perheenlaitiossa.\n\nMoni teistä, lapsi kullat, tietysti voi ajatella, kuinka hupaista tämä\nkaikki oli. Mutta rautatiellä matkustettaessa ei ole puoliksikaan niin\nlystiä. Siinä ei valjasteta hevosia vanhain vaunujen eteen, siinä ei\najajaa istu kutsipenkillä. Tosin siinä sen sijaan aika parempaa vauhtia\nmennään.\n\n\n\n\nIII.\n\nIlmalaiva.\n\n\nEdellisessä kirjeessäni puhuin meidän matkavaunuistamme; nyt otan\nkertoakseni teille toisenlaisesta ajoneuvosta. Waunuilla kuljetaan maan\npäällä, niin laaksoissa kuin vuorienkin ylitse. Hevoset vetävät\nvaununkoppaa, joka vierii eteenpäin pyörillä, milloin kovemmin milloin\nhiljempää. Talvella pannaan pyörien sijaan jalakset, sillä pyörät\nkulkevat raskaasti lumessa, vaan reki liukuu sitä keveämmin. Mutta se\najokalu, josta nyt tahdon puhua, ei kulje maan päällä, vaan ilmassa,\nkorkealla pilvien päällä. Oletteko koskaan nähneet ilmapalloa\nlentämässä? \"Olemme\", vastaavat muutamat, \"emme\", huutavat toiset. No,\nmutta paperileijan, jonka vanhemmat pojat panevat nousemaan, ainakin\nkaikki olette nähneet. Leijalla ei kukaan ihminen voi istua ja lentää\nilmassa, mutta ilmapallolla se vallan hyvin käy laatuun. Ei se ole\nmikään pyörillinen vaunu eikä rekikään, vaan laiva, ilmalaiva.\nKatselkaa kuvaa, jonka olen tähän piirtänyt teille. Sitä suurta pallia\nsekä kopsaa, joka sen alapuolessa riippuu, sanotaan ilmalaivaksi,\nvaikk'ei se tosin ole niin rakennettu kuin alus, jolla merta\npurjehditaan. Selittääkseni nyt teille, mistä se tulee, että ilmapallo\nkohoaa ylöspäin sekä vielä voi kantaa aikaihmisiäkin, pitää minun ensin\npuhuman teille asioita, joita varmaankin joka päivä olette nähneet,\nvaikk'ette sen enempää niitä miettineet. Jos viskaatte kiven veteen,\nniin se painuu pohjaan; mutta puutikku kelluu veden päällä, eikös niin?\nTe viskaatte laudan kappaleen ilmaan, sepä ei siellä pysykään, vaan\nputoaa maahan. Jos sentähden tahdotaan saada laivaa ilmassa uimaan,\nniin ei sitä saa tehdä puusta; sen tulee olla keveämpi ilmaa, joka sitä\non kannattava. Ja miten tämä pannaan toimeen, siitä nyt aion jutella.\n\nEnsin otetaan oikein vahvaa silkkikangasta, joka tehdään\nhengenpitäväksi, s.o. niin tiheäksi, ettei se läpäse edes henkeä eli\nilmaa. Tästä silkkikankaasta ommellaan hyvin suuri pussi, joka on\nnimellä ilmapallo eli balongi (ompa ilmapalloja, jotka ovat isompia\nkuin tavalliset huoneet.) Reiästä, joka pussiin jätetään, täytetään\ntämä vissillä kaasulla, eräällä ilmanlajilla, joka on paljoa keveämpää\nja ohkoisempaa kuin se ilma, joka on maan ympärillä ja jota hengitämme.\nPalloa täytettäessä pitää se pantavan lujasti maahan kiinni, sillä,\nsaatuansa vissin määrän kaasua, se paikalla kohoaa ylös. Se suuri\nylösalaisin käännetty ilmapallo on täytettynä perunan näköinen, sillä\njätetty reikä on alapuolessa ja aivan pieni. Tämän reiän suulle nyt\nkiinnitetään se varsinainen laiva, turvallisesti leveä kopsa, joka on\nveneen muotoinen ja johon ne ihmiset istuvat, jotka aikovat lähteä\nilmamatkalle. Ompa se nyt hyvin ihanata se lentäminen ilman läpi,\nkaupunkien ja kylien, peltojen ja niittyjen, maiden ja merien, ihmisten\nja eläinten päällitse. Paha vaan, että yhden ainoan asian vuoksi\nsemmoinen matkustus on vastenmielistä ja vaarallistakin. Kun vaunuilla\nkulette, niin ajaja istuu kutsipenkillä ja ajaa hevosia, milloin\noikealle, milloin vasemmalle: jos hän läiskähyttää ruoskaa, nepä\nnopeammin juoksevat, jos hän ohjista vetäisee, niin ne pysähtyvät.\nLaivalla purjehtiessanne perämies istuu peräsimen varassa ja ohjaa\nlaivaa milloin minnekin; väliin hän sitä uittaa syvemmässä vedessä,\nvälistä laskee rantaan ottamaan väkeä laivalle tahi päästämään toisia\nmaalle. Ilmapurjehtija taas ei samalla tapaa saata ohjata laivaansa;\nhän sen antaa nousta joko pikemmin taikka hitaammin, mutta seisattaa,\nmihin tahtoo, sitä hän ei voi; ilmapallo on kuin poikien paperileijakin\ntuulenpuuskausten viskeltävänä. Lapsena, kun olin yhtä vanha kuin\ntekin, pienet ystäväiseni, kuulin kerran puhuttavan ilmalaivasta ja\nminua kovasti halutti päästä osalliseksi semmoiseen ilmakulkuun. Mutta\nsepä silloin oli mahdotonta, sillä ensiksikin ei meidän myllylle tullut\nketään ilmapurjehtijaa, ja toiseksi, jos joku semmoinen olisi siellä\nkäynytkin, eivät vanhempani ainakaan olisi sallineet minun lähteä niin\nvaaralliselle matkalle. Heinäkuorman päällä joskus sain istua, sillä\nJuho oli tarkka ajamaan ja hänen hevosensa säisyt. Wanhempani tiesivät\nettä me, lähdettyämme niitystä, tulisimme onnellisesti takaisin, mutta\nilmapurjehtija tietää ainoastansa, mistä paikasta lähtee; minne tulee,\nsitä hän ei tiedä. Kun kasvoin aikaihmiseksi  ja saatoin tehdä mieleni\nmukaan, samoin kuin teidän vanhempannekin, jotka saavat tehdä mitä\ntahtovat, satuin minä kerta olemaan eräässä kaupungissa, missä\nilmapallon piti nousta ylös. Sanomalehdessä ilmoitettiin: \"Ensitulevana\nmaanantaina kello 3 j.p.p. aikoo ilmapurjehtija herra Bernard lähteä\nmatkalle; jos joku mielii tulla mukaan, ilmoittakoon itsensä\". Minä\nolin jo paljon nähnyt ihmeellisiä asioita, olin kerännyt paljon\ntietoja, mutta ilmamatkassa en vielä ollut käynyt ja ilmoitin siis\nitseni herra Bernardille. Kun tahdotaan vaunuissa ajella, niin pitää\npanna hevoset eteen ja juoksemaan. Jos taas lähdetään veneellä\nsoutelemaan, niin täytyy airoilla ponnistaa päästäkseen eteenpäin. Kun\ntulin ilmalaivan luokse, oli pallo vielä tyhjänä ja se piti ensin\nkaasulla täytettämän; tätä kesti jokseenkin kauan; mutta vähitellen se\nturposi ja kangistui, kunnes tuli niin hengestä paisuneeksi, että ne\nmonet köydet, joilla se oli kiinni, tuskin kestivät estämään sitä\nnousemasta ylös. Ilmapurjehtija astui kopsaan ja minä kanssa. Meillä\noli liput kädessämme ja heilutimme niitä hyvästijätöksi, sillä\nlukematon joukko katsojia seisoi ympärillämme nähdäksensä lähtöämme.\nNyt päästettiin köydet irti ja ilmapallo alkoi nousta. Hurraa! onnea\nmatkalle, huusivat ihmiset ja jäivät seisomaan jalkaimme alle. Pian\nkohosimme kaupungin ylitse, huoneukset pienenivät pienenemistään ja\nihmisiä emme enää voineet eroittaa; yhä korkeammalle nyt mentiin vaan,\nleijailimme kuin linnut ilmassa. Hyvästi nyt, maa! huusin minä ja\ntunsin olevani oikein alla päin ja alakuloisena, nähdessäni olevani\nihan yksin sen ventovieraan miehen kanssa siinä ihmeellisessä laivassa.\nJos pallo halkeisi tahi muu vahinko tapahtuisi, niin täytyi meidän\npudota rojahtaa alas, sillä niinhän vähä valtaa laivurilla oli\naluksensa yli. Tiedättekö, lapset, mitä minä tein? Jos oikein mietitte,\nsenpä tietysti arvaatte? Mitä on ihmisen tekeminen, kun itse on vallan\nneuvotonna ja hänen omat voimansa eivät ensinkään hyödytä? Jumalaa\nmuistaminen, lapsi kultaiseni; Jumala on taivaassa ja joka paikassa\nmaan päällä. Jumalan kaikkivaltiaisuutta minä ajattelin, liikkuessani\ntaivaan ja maan välillä, ja pelko hävisi kokonansa sydämestäni.\nIhmisellä on ymmärrys ja hänen tulee sitä käyttää tietojen saamiseksi\nja levittämiseksi; vaarojen pelko ei saa estää meitä kokemasta tutkia\nluontoa. Jos lapsi uteliaisuudesta tahi häilyvästä mielestä antautuu\nvaaraan, niin se syntiä tekee, sillä se ei saa mihinkään ruveta ilman\nvanhempainsa luvatta. Täyskasvuisen ihmisen sitä vastoin täytyy astua\nmonta vaarallista askelta elämässänsä, ja jos hän sitä tekee Jumalan\nkanssa, ei mikään askel hänelle vahingoksi ole. Moni kyllä saa surmansa\nsemmoisissa tutkimisen yrityksissä; mutta kuolema on vain ruumiin\nkuolemista, sielu ei kuole. Ja jos ihminen Jumalassa elää ja kuolee,\nniin voi sanoa: hän ei ensinkään saanut turmiota, nimittäin sielunsa\nsuhteen. Täksi kertoa, rakkaat lapset, tässä jo on kyllä.\n\n\n\n\nIV.\n\nPurjelaiva.\n\n\nTässä kirjeessäni ai'on kertoa teille jotakin vesilaivasta. Tämä sana\nei ole tavallinen ja minä sitä vaan käytän eroittaakseni sitä\nilmalaivasta. Wesilaivoja on monellaisia, kuten veneitä, jaaloja,\npurjealuksia, höyrylaivoja j.n.e. Pienet alukset kulkevat järvillä ja\njo'illa, suuret taas merellä. Pienempiä aluksia kai olette kaikki\nnähneet, varsinkin tähän aikaan, kuin saatetaan kulkea höyryveneillä\nkauas sydänmaihinkin asti. Ilmalaiva on uudempia keksintöjä:\nvesialuksia taas käyttivät jo muinaisemmatkin kansat. Ensimmäiset\nalukset sanotaan raketuiksi Foinikialaisilta, jotka asuivat Välimeren\nluona ja olivat naapurina Israelilaisille, joista piplian historia\ntietää kertoa niin paljon kauniita ja tärkeitä asioita. Foinikialaiset\nkun asuivat meren ranteella, heissäpä nousi halu lähtemään kaukaisille\nmaille. Alussa he lienevät käyttäneet ontoksi koverrettuja puunrunkoja\ntahi tukkilauttoja ja sille vähitellen rakentaneet täydellisiä aluksia.\nJokaista vesialusta saattaa ohjata niinkuin vaunuja ja senpä vuoksi se\njuuri onkin niin paljoa etevämpi ilmalaivaa, jonka pitää nouseman\nilmaan vallan perämiehettä. Mainioita merenkulkijoita olivat\nnykyisempinä aikoina Wenetialaiset Italiassa, Hispanialaiset,\nPortukalilaiset, Englantilaiset ja Hollantilaiset, luonnollisesti\nkaikki meren luona asuvia kansoja. Jos tahdotte hyviä olla, niin\npyydätte äitiä tahi vanhempia siskoja näyttämään teille nämät maat\njollakin kartalla. Tiedättekö kertomuksen Robinsonista? Hän oli\nvuosikausia ihan yksin eräällä valtameren saarella. Jos ei purjelaivoja\nolisi, ei niin ihmeellistä kertomustakaan olisi kuin se Robinsonista,\nsillä ainoastansa aluksella hän saattoi tulla saareensa. Hyvin tiedätte\npaitsi Europaa löytyvän neljä muutakin maanosaa: niistäpä ette ilman\nlaivoitta tietäisikään. -- Nyt olen jutteleva teille jotakin\nerilaisista vesialuksista. Niitä on purjealuksia, nimittäin semmoisia,\njoita tuuli kulettelee, kauppalaivoja ja sotalaivoja, sekä nykyisempinä\naikoina myös höyrylaivoja.\n\nKauppalaivoiksi sanotaan niitä, joita on kauppiailla ja joilla kauppaa\nkäydään. Niissä on yksi, kaksi tahi kolme mastoa. Tiedättehän, lapseni,\njoka kaupungissa olevan ison määrän kauppiaita, jotka pitävät sekä\nkangasten että makutavarain kauppaa. Kankaat kudotaan, nimittäin\npalttinat, verat, j.n.e.; mutta makutavara eli siirtomaiden tavarat\nsaadaan muista maanosista. Kahvia esimerkiksi tuodaan Itä-Indiasta tahi\nAmerikasta, teetä Kiinasta. Kun muuttolinnut, jotka vuosittain kulkevat\npitkät matkat, eivät tuo muassansa tämmöisiä hyviä aineita, niin pitää\nmeidän itse lähteä niitä noutamaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi\nmatkustaa Brasiliaan tahi Kiinaan ottamaan jokaista kahvi- tahi\nteenaulaa, jota tarvitsevat; heidän pitää siis menemän kauppiaan luokse\nja rahalla vaihtaman itsellensä tarpeellisia tavaroita. Kauppias taas\nlähettää suuria purjelaivoja kaukaisiin maihin ja semmoiset ovat\nkauppalaivoja. Jokaisella laivalla on kapteini, jonka käskynalaisia\nkaikki ovat, sekä merimiehet eli matruusit, jotka tekevät kaikki työt,\nettä luonnollisesti myöskin peränpitäjä eli tyyrmanni, joka on yhtä\nkuin vaunujen ajaja. Laivojen sisuslaitos on hyvin viisaasti ajateltu.\nJokainen pienempikin loukko on käytettynä johonkin tarpeesen, sillä\npitäähän pitkille matkoille ottaa mukaan varoja runsaasti. Ajatelkaapas\nvaan, miten paljon ruokatavaraa semmoinen ihmisjoukko, mikä\npurjelaivalla useinkin on, tarvitsee matkallansa, joka välistä kestää\nviikkoja, vieläpä kuukausiakin. Semmoista erillistä sänkyä, kuin teidän\nmakuuhuoneessanne, ei laivassa ole ensinkään; siinä ovat makuusijat\nseinän sisässä melkein kuin piironkilaatikot päällitysten.\n\nSotalaivat eivät ole kauppaa varten, vaan niitä käytetään silloin, kuin\nne kansat sotivat toinen toisensa kanssa, jotka meri eroittaa\ntoisistansa. Semmoiset laivat varustetaan sotamiehillä, kanuunilla ja\nmuilla kaikellaisilla sota-aseilla. Monta suurta ja veristä tappelua on\ntapeltu merellä. Kun kasvatte isommiksi ja saatte lukea muiden\nkansainkin historiaa paitse pipliallista, niin saatte myös kuulla\nmeritappeluista. Muinaiseen aikaan taistelivat Kreikkalaiset usioissa\nsemmoisissa tappeluissa, joista vastedes varmaankin luette hyvin\nmielellänne, kumminkin pojat, jotka nyt jo paljon pitävät sapelista ja\npyssystä ruoskan rinnalla.\n\nHöyrylaiva on alus, joka ei tarvitse purjeita, jota ei tuuli kuleta,\nvaan jolla on kone, mikä panee rattaat liikkumaan ja niiden kautta\nlaivan eteenpäin menemään. Usealla järvellä meidän maassa nykyjänsä\nkulkee höyryveneitä: niitä eivät tietysti useimmat teistä,\nlapsukaiseni, ole nähneet. Oikein onkin kaunis katsella, miten\nsemmoinen pitkä alus korkeine piippuinensa mennä sujuttaa vettä pitkin.\nHöyrylaiva kulkee tavallisesti nopeammin kuin purjealus, sillä sen ei\ntarvitse huolia tuulesta, joka joskus käy suoraan vasten laivaa, vaan\nei kuitenkaan estä sitä kulkemasta.\n\nRisto setä on iässään kulkenut pitkät matkat. Minä, näette, olen käynyt\nAmerikassa, Itä-Indiassa ja Afrikassa. Ett'en kaikkiin näihin\npaikkoihin ole matkustanut mukavissa vaunuissa enkä ilmapallossakaan,\nsenhän kyllä ymmärtänette, sillä siltoja valtameren ylitse ei ole eikä\ntaas ilmassakaan saada niin pitkiä matkoja kulkea, kun, kuten jo\nsanoin, ilmalaivalla ei ole perämiestä, joka mielensä mukaan voisi tien\nja suunnan määrätä. Olen siis matkustanut vesilaivalla päästäkseni\nmuihin maanosiin. Itä-Indiaan minä matkasin purjelaivalla, mutta\nAmerikaan ja Afrikaan höyrylaivalla.\n\nSeuraavassa kirjeessäni kerron teille toisenlaatuisesta kulkuneuvosta,\njota sanotaan erämaan laivaksi. Tiedättekö, mikä se on? Kokekaapa\narvata. Erämaa eli aavikko ei ole mikään vedenpinta, vaan hietalakea;\nmutta hiedassa ei purjealus eikä höyrylaivakaan voi liikkua.\n\n\n\n\nV.\n\nErämaan laiva.\n\n\nNyt me lähdemme hyvin kummalliselle matkalle. Kuten tämän edellisessä\nkirjeessäni sanoin, ei mikään laiva voi uida erämaan läpitse, kun se on\npaljasta hietaa. Näillä hieta-merillä käyttävät ihmiset matkataksensa\nkameleja, joita senvuoksi sanotaan erämaan laivoiksi. Erämaa eli\naavikko on hedelmätöntä, paksulla hiedalla peitettyä maata, jossa ei\nkasva puita, ei pensaita, ei ruohoa, ei kukkia. Erämaassa et tapaa\nlähteitä, et puroja etkä jokia. Ainoastansa muutamissa kohdin on\nhedelmällisiä paikkoja, saarten näköisiä, missä ruohoa lähtee maasta,\njoitakuita pensaita viheriöitsee ja joku lähde porisee, semmoisia\nsaaria hietameressä sanotaan kosteikoiksi. Suurimpia aavikoita on\nSahara Afrikassa; Arapian erämaan Aasiassa te tietysti paremmin\ntunnette, sillä siellähän Israelilaiset vaeltelivat neljäkymmentä\nvuotta, jolloin Moses Jumalan käskystä pelasti heidät Egyptin\nvankeudesta ja orjuudesta. Sellaisen erämaan kautta kulkeminen on kovin\nvaivalloista, sillä vaunuilla on mahdoton päästä paksun ja kuivan\nhiedan läpi. Arapialaiset aina ratsastavat erämaan poikki, enimmiten\nkamelilla. Tavallisesti monen monituista henkeä, enimmäksensä\nkauppiaita, suostuu keskenänsä kulkeakseen yhdessä se vaarallinen\nmatka. Heillä on silloin kokonainen karja kameleja, joita pidetään\nkuorma-eläiminä eli juhtina ja joiden selkään suuria kantamuksia\nladotaan. Semmoinen kamelikarja ynnä tienneuvojain ja matkustajain\nkanssa on nimeltä kauppamatkue. Kun meren yli matkustetaan, niin\notetaan mukaan suuret varat ruoka-aineita, siihen vielä juomavettäkin,\nsillä meren vettä ei saa juoduksi. Erämaan laivan täytyy samoin kantaa\njuoma-vettä selässänsä; mutta ompa sillä vatsassakin sitä. Eikös tämä\nole hyvin ihmeellistä? Kamelin vatsassa on nimittäin eri kammio eli\npesäke, jossa melkoinen määrä vettä pysyy puhtaana ja raitisna juuri\nkuin astiassa. Joskus tapahtuu, että kamelin täytyy tästä omasta\nvesivarastansa antaa ihmisillekin, luonnollisesti toki vaan suurimmassa\nhätätilassa. Kun kauppamatkuetta kohtaa onnettomuus, kun ei se oikeaan\naikaan voi päästä sille kosteikolle, mistä saa uusia vesivaroja, ja kun\nsäkit ja astiat jo ovat tyhjennettyinä, silloin täytyy ihmisen, ett'ei\nitse janoon kuole, ruveta teurastamaan joku kameli ja juo sitte\njanoonsa sitä vettä, jota löytää kamelin vatsasta. Se teistä, lapseni,\njoka on vanhempiensa kanssa ollut ulkomailla, Dresdenissä, Berlinissä\ntahi muussa pääkaupungissa, on varmaan myös käynyt jossakin\neläintarhastossa, sillä semmoisia tavallisesti on kaikissa isommissa\nkaupungeissa, sellaisessa eläintarhastossa olette silloin nähneet\nulkomaankin eläimiä ja niiden seassa kamelejakin. Myöskin menaserioissa\neli eläimistöissä niitä joskus saa nähdäkseen, vaikka tosin Suomeen\nkovin harvoin kameleja on tullut.\n\nKamelilla on kaksi rasvakyttyrää selässä, dromedarilla vaan yksi. Nämät\nrasvakyttyrät ovat tällä eläimellä varasäilyn eli aitan tapaisina\nniinkuin se mahassansa säästelee vettä saattaaksensa hädän hetkellä\nsitä nauttia, samoin se myös säilyttää rasvaa kyttyröissänsä. Kun sillä\non runsaasti ravintoa, niin kyttyrät kasvavat, mutta jos se nälkää\nnäkee, niin se saa elinvoimaa näistä kyttyröistänsä, jotka siinä\ntapauksessa vähenevät. Semmoisesta eläimestä luonnollisesti on suuri\nhyöty matkoilla erämaassa; se laivan tavalla kantaa kaikki ruokavarat,\ntavarat ja ihmiset sekä jaksaa mitä kauemmin kärsiä nälkää ja janoa\ntämmöisissä hedelmättömissä paikoissa. -- Sellaisellakin laivalla minä\nolen kulkenut. Kun rautatietä tahi vaunuissa tahi höyryveneellä\nkuljette paikasta toiseen, niin tiedätte illalla joko pääsevänne\nmatkanne perille taikka tulevanne johonkin yösijaan. Siellä löydätte\nhuoneen kunnossa, vuoteen tehtynä ja ehkäpä vielä iltaispöydänkin\nkatettuna. Erämaassa, kun minä kamelilla yhdessä kauppamatkueen kanssa\nkuljin tätä matkaa, ei ollut ensinkään huoneuksia, mihin poiketa\nsaattoi: kameli kantoi selässänsä minun katetun pöytäni, valmistetun\nvuoteeni. Auringon laskettua me seisahduimme ja otimme yömajamme alas\nkamelin selästä; oli nimittäin muiden kaikellaisten kalujen joukossa\nmyös teltti, joka pystytettiin hiedalle ja jossa minun piti nukkuman.\nMyöskin matkatoverillani oli teltit maassa ja ei aikaakaan kuin oli\nkoko jono kelttiä pystyssä. Iltaista emme myöskään voineet hankkia\nmistään ravintolasta, sillä semmoistahan ei ollut yhtäkään tällä\nhirmuisen autiolla lakealla; erämaan laiva kantoi selässänsä sekä\nyösijat että ravintoaineet. Neljä viikkoa kesti matkamme; joka ilta\nlevitettiin teltit pystyyn ja joka aamu ne taas purettiin ja asetettiin\nkamelin selkään. Helppoa ja mukavaa ei semmoinen matkustus suinkaan\nole, vaan erittäin merkillistä. Erämaan laiva on hyödyllinen eläin,\neikö niin, lapsi kullat?\n\n\n\n\nVI.\n\nHöyryvaunu.\n\n\nKun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä\näitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta,\nniin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina\nhaihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä,\njota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä\nsaattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä\narvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen,\njoka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he\nulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen.\nHevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus\nvanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin,\nniin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja\nmatkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi\nuseita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli\nlapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta\nmyöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse,\njotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa\naamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän\naikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko\nseuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman\nmatkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja\nhevosen voiman välillä.\n\nRautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa.\nOnpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla\ntunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla\nhevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli\nhevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin\nihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi\nvetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos\nseutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin\nrautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille\npääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin\nlähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa\nmatkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen.\nKertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli\nrautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja\nvaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: \"odottakaa,\nodottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!\" mutta höyryveturilla ei\nole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä\nolisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran\ntaas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli\nhänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden\nmatkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät\nkaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin\nolutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja\nvasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee\nruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto\nkuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli\nseltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte\npöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen\neteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? \"Tule\npian!\" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa,\nunohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. -- Mutta niinpä sen\naina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta\nvaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku\nKaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku\nHitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin\nhöyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja\nsepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina\nelämässä? -- Hyvästi nyt vaan!\n\n\n\n\nVII.\n\nAarniometsä.\n\n\nKun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän\nasti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla\nmatkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt\ntahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä\ntietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä\naarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä\naarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni\nsinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen\nihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman\nsuuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa\npensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä\nollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia\naarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja\nmissä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä.\nMeillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi,\nosittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan\nainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä\nsaa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli\nmenaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä\npuhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni\ntahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan\nmahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka\nilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa\nkuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja\nkaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä,\npuutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina\nsemmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä\ntehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä\npaikoin, missä ei ihmisiä oleskele. \"Aarniometsä\", arvelin minä, \"sepä\noikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt\nmilloinkaan\". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon,\nsieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla \"Aleksander\"\nLyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin\nensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla\nole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle\njonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli,\nminä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään\nmetsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä\nlöytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse\nrakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista\nvasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä\nkynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman\nsalvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen\nitselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös\nmaanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte\nkuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja\ntultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren\nkaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo\nvarallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni\nomaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni\njättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin\nodottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää\nheinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata\nmaata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa.\nArvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia\nkapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa\nluulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä\nja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua.\nMuutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä\npuunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat\nkolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.\n\nNyt minä siis olin uudistilallinen -- siksi nimittäin sanotaan\nmaanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat\nuudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on\nvaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä;\nmutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli\nminusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja,\nmetsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m.\nJos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi\nseitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä\nkärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut\ntarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte\nluokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat\nnimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen\nynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit\nkasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin\nsitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin\nkaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä\niloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona\nparhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan\nkotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen,\nmutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.\n\nTulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli\nmaatilasta ja uudistilallisista.\n\n\n\n\nVIII.\n\nFarmi.\n\n\nWiimeis-kirjeessäni lupasin puhua teille jotakin amerikalaisesta\nfarmista. \"Farm\" on englanninkielinen sana ja merkitsee vähempää\nmaatilaa: \"farmer\" on tilan vouraaja tahi tilanhaltija. Amerikassa\nsanotaan farmeriksi niitä, jotka joko itse ovat tehneet jonkun alan\naarniometsää viljamaaksi taikka ostaneet valmiin uutistilan. Joka\nihmisen pitää tekemän työtä, muuten hän ei ole ansainnut sitä, että\nJumala on lahjoittanut hänelle terveet jäsenet ja hengenlahjat. Ihmisen\ntyönteko on hänen erilaisen tilansa mukaan yhteis-elämässä. Wirkamies\ntekee työtä päällänsä ja kynällänsä, samoin myös oppinut. Sotamies\noppii käyttämään aseitansa, käsityöläinen harjoittaa ammattiansa. Myös\nkeisarikin työskentelee hyvin ahkerasti ja onkin hänellä kovin vaikeita\ntöitä. Ylenkatsottava on jokainen, joka ei työhön kykene tahi jolta\ntyötä puuttuu. Myöskin vaimoihmisten pitää oleman ahkeria, niinikään\nlastenkin; saattavatpa pienoisetkin kehittää tilkoja, kutoa\nsukkasiteitä, palmikoita, pistellä ompelumeistiä eli mynsteriä,\npiirrellä j.m. Ihminen on luotu tekemään työtä, ja toisaalta taas on\nniitäkin ihmisiä, joiden täytyy työtä tehdä voidaksensa elää. Niin on\nerittäinkin maanviljelijäin laita. Nyt vien teidät amerikalaisen\nfarmerin luokse. Tuossa hän asuu pölkkyhuoneessansa, jonka hän on\nrakentanut naapuriensa avulla. Mutta hän tarvitsee ruokaakin. Ensi\naikoina häntä naapurit auttavat, lainaavat hänelle leipää ja\npotaatteja, mutta vaan niin kauan, kunnes hän on kaatanut kaikki\nhuoneen ympärillä seisovat puut, vääntänyt kannot ja juuret maasta ylös\nsekä kyntänyt ja kylvänyt. Jos uusi farmeri on laiska, niin hän voi\nkuolla nälkään tilallansa; mutta jos hän tekee työtä, niin hän saa\nenemmän satoa kuin vuodessa tarvitsee, jotta voipi myödä mitä yli on.\nMinä tunsin erään herra John'in, jolla oli kaunis farmi ja jonka luona\nasuin kokonaisen vuoden sitte kuin olin oman farmini myönyt.\n\nHerra John oli kauan elellyt aarniometsässä ja hänen läheisyyteensä oli\nasettunut koko joukko perhekuntia; monen peninkulman laajuudella oli\npölkkyhuoneita ja niiden ympärillä viljamaita, ja herra Johnin farmi\noli melkein niiden keskellä. Joka farmilla asui perhekunta, muutamilla\noli palkollisiakin, vaan ei suinkaan usealla, sillä tavallisesti\nfarmeri itse vaimonensa ja lapsinensa toimittaa kaikki työt. Kirkkoa ei\ntällä seudulla ollut; jumalanpalveluksessa käydäkseen täytyi niiden\nasujanten kulkea pitkät matkat. Mutta kaikki kuitenkin kaipasivat\nkeskenäistä yhdistymistä palvelemaan Jumalata, josko ei mihinkään\nkirkkoonkaan papin tykö. Myöskin mielivät asujamet panna koulun\ntoimeen, sillä yksityisten perheitten oli kovin vaikea opettaa\nlapsiansa, kun ei kellään siihen ollut aikaa. Niinpä sitte herra John,\nhän kun asui kaikkein naapuriensa keskellä, päätti rakentaa koulutalon\nja ehdoitteli minua koulumestariksi. Minulla ei ollut mitään sanomista\nsitä vastaan ja lupasin jäädä tänne siksi kuin erään farmerin poika,\njoka oli lähtenyt Europaan oppimaan ja harjautumaan koulunopettajaksi,\nsieltä palajaisi takaisin. Muutamassa viikossa valmistui koulutalo.\nSiellä minä istuin lapset ympärilläni ja opetin heille uskontoa,\nlukemista, kirjoitusta ja luvunlaskua. Sunnuntaisin kokoontuivat suuret\nja pienet koulutaloon ja minä luin heille raamattua ja pidin rukouksia.\nSuurella mielihyvällä vielä muistelen tätä aikaa. Matkanhaluinen Risto\nsetä oli nyt sidottuna kiinni isoksi aikaa. Saatonpa melkein sanoa sitä\nvuotta suloisimmaksi koko iässäni, jonka elin koulunopettajana\nfarmilla, ja tästä virasta en luopunutkaan ennen kuin se uusi opettaja\nsaapui paikalle. Minun koululapseni saattaisivat olla esikuvana teille,\nsillä he olivat ahkerampia kuin tavalliset koululapset Europassa.\nAuringon nousussa piti heidän ruveta auttamaan vanhempiansa karjan\nhoidossa ja toimittamaan kaikenlaisia askareita; koulutunnit oli minun\nsovittaminen näiden töiden mukaan. Te, ystäväiseni ette voi ajatella ja\narvata, kuinka monet tehtävät näillä farmerien lapsilla on. Muistakaa\nheitä, kun teillä joskus ei ole halua heti tehdä sitä työtä, joka\ntehtäväksenne on pantu. Täyttäkää aina velvollisuutenne, olkaa\ntottelevaiset ja elkää milloinkaan unhottako Jumalan antamaa käskyä:\n\"rukoile ja tee työtä!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nSokerimaa.\n\n\nKuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät\nmielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään\nsuklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä\nei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä,\nettä minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi\nluulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku\naika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon\näitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa\nsokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä\ntyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti\npotaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman\npuutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi\nripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei\nkuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka\nnokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat\nvähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa\nsiemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös\npotaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei\nvalmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria\nsaadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta\nminulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle\npuista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia,\nnimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat\nkeittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat\nuudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin\nmakeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi\nmetsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa\nliedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin\nreiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot.\nSokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja\nkeitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka\njäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada\nsemmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan\nsokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.\n\nAmerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne\npoikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja\nsitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa\nvaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja.\nSokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta\nahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii\nkyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä\npalkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka\ntahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: \"minä annan teille\nasunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?\" Työntekijät\nsuostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin\nisäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata\ntyöväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin\npöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on\njyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas\nostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään\norjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun\nneekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja\nneekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka\ntahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa\noma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin\nhänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on\nnostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät\norjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen\nminäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran,\nnimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä\nsydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä\nhuolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William\nja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin\nerinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain\ntyömiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä\nhän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. \"Mistä saisimme\nopettajan Williamille ja Alicelle?\" sanoi kerta Harris. David oli\nopinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä\nnauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä\nkirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi\nruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. \"No\",\najatteli isä, \"jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön\nsitte\". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin\npieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja\ntarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David\noppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin\nettä voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä,\nvaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli\nAmerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo\nkasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä.\nDavid piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi\noikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä\nenemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun\nnämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi\nDavid myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi.\nSittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon\npaljon neekerejä.\n\nEi muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen\nAmerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle\nDavidille.\n\n\n\n\nX.\n\nTeen saanti.\n\n\nTämän edellisessä kirjeessäni kerroin teille sokerimaista Amerikassa;\ntänäpänä saatte kuulla, miten teetä saadaan. Eihän tee sokeritta maistu\nhyvältä, eikös niin, ystäväiseni? Wanhempanne eivät varmaankaan anna\nteidän juoda semmoista teetä, jota meillä kasvaa, osittain puissa,\nosittain niityillä. Wallan pienet lapset, jotka vielä kehdossa\nmakaavat, saavat juoda saunakukista keitettyä teetä. Näiden pienoisten\nparkuessa ajattelee äiti: \"mun pikku nukkeni lienee kipeä\", ja käy\nkohta tuomaan vähän saunakukkia, kaataa kiehuvaa vettä päälle,\njuoksuttaa sille teeveden siivilän läpi, panee sokeripalan kuppiin ja\nantaa lapselle muutaman teelusikallisen. Kun isommat lapset ovat\nvilustuneet ja yskivät, niin he peitetään sänkyyn ja heillekin annetaan\nteetä, että tulisivat hikeen: tämä tee on seljapuun teetä eli\nrintateetä.\n\nMutta se tee, jota aika ihmiset juovat, tuodaan samoin kuin kahvikin,\nKiinasta. Sillä pojalla tahi tytöllä, joka tuntee Risto setän ja lukee\nhänen kirjeitänsä, pitää aina oleman kartta käsillä. Kuka tietää\nKiinasta, josta teetä saadaan? Mikä Kiina on? Etsipä se nyt kartasta.\nJos äitinne tahi vanhempi sisarenne lukee teille näitä kirjeitä, hepä\nvarmaan näyttävät, missä Kiina on. Se suuri ja lavea maa Aasiassa on\nnimeltään Kiina. Siellä asuvat Kiinalaiset, jotka pitävät hyvin\neriskummaisia hattuja ja niskansa takana pitkää hiuslettiä. Kiina on\nhyvin merkillinen maa ja Kiinalaiset ovat viisasta kansaa ja hyvin\ntaitavia käsitöiden tekijöitä. He valmistavat oivallista silkkiä ja\nvahvoja pumpulikankaita ja erittäinkin kaunista posliinia. Ehkä joku\nteistä on nähnyt pieniä kiinalaisia kahvikuppiakin? Muinoin eli Kiinan\nmailla eräs hyvin oppinut ja hurskas mies, nimeltä Konfucius: hän sääsi\nKiinalaisille hyviä lakeja ja antoi heille useita hyviä neuvoja sekä\nperusti uskonnon, jota useimmat Kiinalaiset tunnustavat. Tähän asti on\nollut vaikea päästä Kiinan maahan, jonka vuoksi ei kristityitä\nlähetyssaarnaajoitakaan ole saanut tulla sinne saarnaamaan niinkuin\nmuille pakanallisille kansoille. Kiinalaiset karttavat yhtymistä muiden\nkansain kanssa ja tahtoisivat kaikkia ennemmin elää kuin suljettuina\nlinnoihin. Senpä vuoksi he rupesivat rakentamaan muuriakin koko\nvaltakuntansa ympäri. Wasta nykyisempinä aikoina on Europalaisille\nonnistunut päästä likempään yhteyteen kiinalaisten kanssa. Kauppamiehiä\njo ennenkin pääsi sinne, mutta vaan muutamiin harvoihin satamoihin.\nNäihin he saivat jättää tavaransa sekä vaihettaa niitä teehen ja\nposliiniin; mutta sen tehtyä täytyi heidän heti kohta purjehtia pois\neivätkä saaneet mennä edemmäksi sydänmaille. Paljon olen matkustellut,\nmutta Kiinassa en vielä ole käynyt, vaikka minua kovin haluttaa tulla\ntuntemaan Kiinan merkillistä kansaa. Teetä, josta nyt mielin kertoa\nteille, kasvaa siellä paljolta. Teepensaan lehdet riivotaan pois, kun\nniiden kokoamisen aika on tullut, kuivataan sitte ja sullotaan\nlaatikkoihin. Suomeen tuodaan teetä joko purjelaivalla taikka maata\nmyöten Siperian ja Venäjän kautta. Jos katselette karttaa, niin näette,\nkuinka pitkät matkat teen pitää kulkea, ennenkuin tulee mammanne\nteetuosaan. Merta myöten tuotu tee ei ole niin hyvää kuin se, jota\nkauppamatkueissa tulee Venäjälle, mutta tämä jälkimmäinen onkin paljoa\nkalliimpaa.\n\nKun äitinne joskus antaa teidän juoda hiukan verran teetä, niin ette\nsaa unhottaa, että teidän tulee siitä kiittää kiinalaisia, ja että\nsokerin, joka sen makeaksi tekee, ovat neekerit viljelleet Amerikan\nLänsi-Intiassa. Mutta maidon, jota äiti kaataa kuppiinne, on Suomen\nlehmä antanut.\n\n\n\n\nXI.\n\nSukelluskello.\n\n\nEdellisissä kirjeissäni olen teille puhunut niistä eri\nmatkustuslaaduista, joita ihmiset nykyjänsä voivat käyttää. Olen\nkertonut matkavaunuista, joita käytetään, missä ei ole rautateitä,\nniinikään höyryvaunuista sekä aluksista, joilla vesiä kuljetaan; sitte\nvielä ilmalaivasta ja myöskin erämaan laivassa. Tänään aion sanoa pari\nsanaa semmoisesta kulkemisen tavasta, jota ei käytetä maalla, ei\nmerellä, ei ilmassa, vaan meren pohjaan menemiseksi. Tiedättehän,\nlapset, että veteen pudonneet ihmiset hukkuvat, jos eivät osaa uida\ntaikka muut eivät vedä heitä ylös; ja nyt sanon minä saatettavan\noleskella meren pohjassakin. Niitä ihmisiä, jotka rupeavat näin\neriskummalliselle vesimatkalle, sanotaan sukeltajiksi. Ihminen\ntarvitsee ilmaa elääksensä, hän hengittää ilmaa sisäänsä ja taas ulos:\nmutta ilmattomassa paikassa täytyy hänen tukehtua. Jos hän es:ksi\npantaisiin johonkin tiiviisen arkkuun ja kansi kopahutettaisiin kiinni,\nniin hän hirmuisissa tuskissa kuolisi. Meren pohjalla on paitse kaloja\nhyvin paljo merkillisiä aineita, niinkuin kauniita koralleja,\nhelmisimpukoita j.m. Ihmiset käyttävät niitä koristeiksi ja kaikille\nluonnon ystäville on hyvin huvittavaista katsella näitä esineitä.\nNäiden saamista varten meren pohjasta ylös ilmoihin on muuan keino\nkeksitty. Sukeltaja lasketaan sukelluskellossa alas veteen. Ajatelkaapa\nolevaksi hyvin suuri kello, joka pannaan kumoon sukeltajan päälle. Tämä\nsiellä kellon alla kiinnittää ketjuilla itsensä kellon laitoihin. Nyt\nvaipuu kello veteen, vettä tulee alapuolesta sisään, mutta nousee vaan\nnoin puoliväliin kelloa. Tämän yläpuoleen jääpi ilmaa, joka ei pääse\npois. Sukeltajan suu ja nenä eivät siis ole vedessä, vaan voimat\nhengittää ilmaa, s.o. hän ei saata veteen kuolla. Mutta sittekään ei\nihminen voi kauan olla veden alla upoksissa, sillä siinä ei ole kyllä,\nettä saa ilmaa elääksensä, vaan ilman pitää myös olla puhdasta ja\nraitista. Ihmisen uloshengittämä ilma on pilautunutta: vähässä ajassa\non hän henkimällä vetänyt itseensä kaiken puhtaan ilman kellosta ja\ntäyttänyt tämän vahingollisella hengellä. Ja kun näin on tapahtunut,\nniin hänen heti täytyy tukehtua. Sukeltaja tuntee vallan hyvin, milloin\npuhdas ilma on loppunut, ja silloin hän ravistaa rautavitjoja, joissa\nkello riippuu, ja hänet vedetään jälleen ylös. Sukelluskellon\netupuolessa on lasinen ikkuna, josta sukeltaja näkee ympärillänsä meren\npohjassa olevat esineet.\n\nTultuansa semmoisiin paikkoihin, missä näkee koralleja ja\nhelmisimpukoita, antaa hän merkin laivassa olevalle väelle, joka nyt\npysähyttää kellon, kunnes hän on kerännyt minkä löytää taikka tarvitsee\nuutta ilmaa. Nykyiseen aikaan on myös vaatteita nahasta tahi gummi\nelasticumista, jotka ovat niin vedenpitäviä, ett'ei sukeltaja\ntarvitsekaan kelloa. Hän pukee nämät vaatteet yllensä ikääskuin\nhansikan. Silmien edessä on ikkuna. Ilmaa hän saapi putken kautta, joka\nriippuu sen ketjun vieressä, jolla hän laskeutuu alas. Kuitenkin on\nhyvin vaikeata aina saada hänelle tarpeeksi raitista ilmaa.\nWastenluontoista ja vaarallista ainakin semmoinen sukeltajan työ on,\nmutta hyvin ihmeellistä kuitenkin lienee siellä meren pohjalla\noleminen. Saksalainen runoilija Schiller on kauniissa runoelmassaan,\nnimeltä \"Sukeltaja\", erinomaisen kauniisti kuvaellut siellä elämisen.\nHän kertoo eräästä kuninkaasta, joka viskasi kalliin pikarin mereen ja\nkehoitti nuoria ritarejansa noutamaan sitä takaisin. Joka nyt tahtoi\nmennä pikaria etsimään, hänelle oli kova vaara tarjona. Muuan nuori\nritari uskalsi ruveta tähän vaaralliseen yritykseen ja hänellä olikin\nonni löytää pikari, joka oli tarttunut korallin sakaraan. Tällä paikkaa\nkäypä kova merivirta sinkautti hänet takaisin ylös meren pintaan. Mutta\nniin onnellisesti ei useamman kerran voinut käydä. Waan olipa kuitenkin\nkuningas niin julma, että vielä toisteen viskasi pikarin aaltojen\nsekaan; se rohkea nuorukainen syöksi toistamiseen itsensä mereen, mutta\neipä enää palannutkaan.\n\nKun vastedes koulussa saatte lukea saksaa, niin saanette oppia ulkoa\ntämän kauniin runoelman. Jos sitte oikein hyvin osaatte lukea sen minun\nkuullakseni, niin minäpä mielelläni kuuntelen. Mutta jos se oraillen ja\nhuonosti käy, niin paikalla lähdenkin pois. Woikaa nyt hyvin vaan!\n\n\n\n\nXII.\n\nWuorikaivanto.\n\n\nMonella eri tavalla olette te, ystäväiseni, kulkeneet kanssani ympäri\nmaailmaa, milloin maalla, milloin ilmassa, milloin taas vesillä ja\nveden alla. Nyt aion vielä lähteä kanssanne vähän matkaa maan sisään.\nTätä kulkua varten emme tarvitse vaunuja hevosineen, emme höyryveturia,\nemme laivaa emmekä sukelluskelloa, vaan ainoastaan jonkinlaisen kopsan\ntahi sangon, joka lasketaan alas juuri kuin kaivoonkin. Että maa on\nsuuri ja lavea, sen jo tiedätte, niinikään sen olevan melkein omenan\nmuotoisen. Mutta mitä tämän omenan sisässä on, sitä ei kenenkään\nihmisen silmä vielä ole nähnyt. Oppineet miehet kuitenkin arvelevat\nsen keskuksen, sen sydämen olevan tulta täynnä. Ihmiset ovat\nuteliaisuudessaan keksineet keinoja päästäksensä maan sisään, mutta\ntulisydämeen saakka eivät ole tulleet. Ovat vaan saaneet tungetuksi\npikkuisen matkaa, melkein sen verran kuin omenan kuori on itse omenan\nsuhteen, jos maan siihen vertaamme; mutta sekin jo meidän mielestämme\non melkoinen syvyys.\n\nNiissä paikoin maata, joita ihmiset tähän asti ovat voineet tutkia,\nlöytyy hyvin merkillisiä ja arvoisia aineita, es:ksi kivihiiltä, jota\nkäytetään kuumennukseksi ja lämmitykseksi, metallia, joista\nlukemattomia kaluja tehdään, kuten rautaa, vaskea j.n.e. sekä kultaa ja\nhopeata, jota rahaksi lyödään. Me emme ensinkään voi ajatella, kuinka\nihmiset voisivat tulla toimeen ilman metallitta. Jos silmäilette\nympärillenne, niin näette, miten niin monta lukematonta kalua ja\nkapinetta on tehty metallista: veitsi, jolla leipää leikataan, lusikka,\njolla soppaa syötte, vaskikolikka, jolla leipä maksetaan. Ennenkuin\ntätä edemmäksi luette, pitää teidän nyt heti kohta minulle luetella\nkymmenen tahi kaksikymmentä eri esinettä, jotka joko kokonansa taikka\nvaan osaisi ovat raudasta.\n\nMenemistä maan sisään sanotaan kaivosmutkaksi. Minä olen ollut monessa\nvuorikaivannossa, minut on laskettu alas tynnyrissä ja köysissä,\nyhdessä vuorimiesten kanssa taikka yksinäni. Hyvin kummalliselta tuntuu\nsemmoinen pimeään ja syvään kaivoon laskeutuminen, yhä vaan syvää\nsyvempään, jonneka, senhän arvaatte, ei ainoatakaan valon-sädettä\npääse. Jokaisella, joka sinne menee alas, on pieni lamppu sidottuna\njoko rinnan eteen taikka lakkiin. Merkillisin kaikista näkemistäni\nvuorikaivoksista on Wielizka'ssa, lähellä Krakovan kaupunkia\nKarpati-vuorten juurella. Sieltä ei kuitenkaan saada kivihiiliä eikä\nmitään metallia, vaan suolaa. Tämä suolakerros sanotaan noin kuusisataa\nvuotta sitte tavatuksi ihan sattumaltaan. Puolan kuninkaan Boleslav\nVI:nen puoliso oli kadottanut vihkisormuksensa. Tätä sormusta\nehtimiseen etsittäessä löydettiin suolakerros muutaman vuorihalkeaman\npohjassa. Tässä vuorikaivoksessa on neljä kertaa päälleksyttäin ja joka\nkerrassa on monta monituista huonetta ja salia ja käytävää, juuri kuin\näärettömän suuressa palatsissa. Mutta tämän suuruista palatsia ei ole\nkellään keisarilla, sillä se on kahta peninkulmaa pitkä ja kaikissa\nkäytävissä on mittaa noin 120 peninkulmaa. Ajatelkaapa nyt sitä\nsemmoista matkan pituutta. Kun joskus kuljette yhden peninkulman, niin\nsehän jo on kuinka pitkä; ja täällä saatatte kuleskella 120 sen vertaa\nja aina nähdä jotakin uutta. Itse vuorilaitoksessa on muutamin paikoin\njuuri kuin olisi jossakin loihtulinnassa. Kaivoksen ollessa valaistuna\nsuolapatsaat ja seinämät kiiltävät ja välkkyvät timanttien tavoin.\nPaljon muun seassa on täällä kaivoksessa kuusitoista lammikkoakin,\njoissa veneillä soudellaan. Yhdessä salissa on mitä kauniimpia\nkoristuksia, jopa kokonainen kynttiläkruunukin suolasta; tämä nimittäin\non kivi-suolaa, sillä keittosuolasta ei saata tehdä semmoisia teoksia.\nKeittosuolaa valmistetaan kivisuolasta, mutta saadaan sitä meren\nvedestäkin. Yhteen kaivoskertaan on rakennettu pieni kirkkokin, jossa\nentisiin aikoihin joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus. Siellä on\ntyössä tuhat työmiestä sekä kuusikymmentä hevosta, jotka vetävät suolaa\nsemmoisiin paikkoihin, joista sitä vivutaan ja nostetaan ylös maan\npäälle. Näillä hevosilla ovat tallinsa maan sisässä ja ne ovat yötä ja\npäivää täällä maan alla.\n\nMiten ihmeellisen kaunis kuitenkin luonto on! Mihin vaan matkustaa ja\nmihin katsoo, joka paikassa on ihmeteltävää. Meidän ympärillämme on\nkaikkialla luonnon ihmeitä ja ihanuuksia. Ihmisen tehtäviin kuuluu\npyrkiminen tuntemaan näitä ihmetöitä, jotta aina enemmän\nsaisi ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetellä Jumalan\nkaikkivaltiaisuutta, Jumalan viisautta, Jumalan rakkautta. Kokekaa\npyrkiä tämän tarkoituksen perille, se johdattaa Jumalan tykö. Kaikilla\nteillä maan päällä on ainoastansa silloin jotakin arvoa, kun vievät\nmeitä taivaallisen Isämme luokse, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä\nja semmoisena niin ylevä ja jalo, ja joka on suonut ihmiselle voiman\nlöytöihin ja keksintöihin, jotka tietoa kartuttavat. Että vielä,\nlapsikullat, on toinenkin tie Jumalan tykö, se tie, jota\nHerramme Jesuksen elo ja olo osoittaa, senhän te tiedätte.\nIlmestykset luonnon ja Jumalan sanan kautta saattavat siunauksen maan\npäällä ja taivaassa. Johdattakoon Herran armo teitä kaikkia tätä tietä!\nSitä sydämensä pohjasta teille toivottaa\n\n                                             harras ystävänne ja\n                                               _Setänne Risto_.\n\n\n\n"]