[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5bKX8s3NPxwQfwWdn232qadkrHkE1zEXhyVD10OOCd4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2278,"Unta ja totta","Larin-Kyösti",1873,1948,"2278-larin-kyosti-unta-ja-totta","2278__Larin-Kyösti__Unta_ja_totta",null,"runous",[],[],"fi",1901,7593,42687,false,62499,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Unta ja totta\" by Larin-Kyösti is a collection of poems written in the early 20th century. This book features a blend of themes, exploring the intersections of dreams and reality, personal struggles, and the beauty of nature. The verses reflect the poet's inner thoughts and observations, characterized by emotional depth and vivid imagery.  The collection is divided into two main parts: \"Unessakävijä\" and \"Maalaissointuja\". In \"Unessakävijä,\" the poems delve into the turmoil of the human spirit, with reflections on self-deception, regrets, and the yearning for redemption. The language employed is rich and evocative, giving voice to a sense of isolation and quest for meaning. In contrast, \"Maalaissointuja\" is filled with imagery rooted in nature and rural life, celebrating the joys and simplicities of a pastoral existence. Together, the poems offer a poignant exploration of the human condition, allowing readers to engage with both the light and the dark aspects of life's journey. (This is an automatically generated summary.)",[],330,"Runokokoelma jakautuu Unessakävijä- ja Maalaissointuja-osioihin. Teos sisältää tunnelmallisia kuvauksia unista, kaipuusta ja maaseudun kansanelämästä yhdistäen lyyrisyyttä ja kansanomaista kerrontaa.","Larin-Kyöstin 'Unta ja totta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2278.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNTA JA TOTTA\n\nKirj.\n\nLarin-Kyösti\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nUNESSAKÄVIJÄ:\n\nUnessakävijä\nItsepettäjä pimeässä 1-12\nKevätlaineet\nVuoren vallassa\nMieron iloa 1\nMustalaisverta\nKammion kahleissa\nMyllyn luona\nRipsien raossa\nPolun päässä\nPieni peikko\nMaailman sivussa\nLemmenkateessa\nYrttitarhassa\nVirran pohjalla\nSinisessä siimeksessä\nLyyli\nVarjossa ja valossa\nTulikukka\nMieron iloa 2\nUnen perhot\nIhanne\nPaholaisen huutokauppa\nMagdaleena\nSilmästä silmään\n\nMAALAISSOINTUJA:\n\nTuulan tei\nSaariretki\nSateella\nVihreä veräjä\nHidas Hippo\nMustalaisia talossa\nPois meni päivä\nNimismies\nPuuskan surulaulu\nToisella puolen lahden\nViinakurri\nKotipolulla\nEnsi lumen tullessa\nUuden vuoden yö\nVaari ja vaarin kello\nValkeat neidot\nIstun metsän kivellä\nAuringonkukka\nMellakka kievarin raitilla\nIltapuhteet\nTalvi-iltahämärässä\nHiihtämässä\nVeräjän-Mikko\nTalvitiellä\nTukkiherra\n\n\n\n\n\n\nUNESSAKÄVIJÄ\n\n\n\n\nUNESSAKÄVIJÄ.\n\n\n    Mun henkeni vaeltaa,\n    kun raukeat silmäni suljen,\n    ma harhaan höyhensaarien taa\n    ja houreen huippuja kuljen.\n\n    Ja kullassa kuutamon\n    ma unhonyrttiä kerään\n    ja uksella autuuden asunnon\n    ma päivän huolihin herään.\n\n    Pois kodista eksynyt oon,\n    ma vieraille vuoteille yöksyn,\n    ma vaellan unelmien aurinkoon\n    ja kerran ma kuiluun syöksyn.\n\n\n\n\nITSEPETTÄJÄ PIMEÄSSÄ.\n\n\n(Hän, itsepettäjä virui olkivuoteellaan ja pimeä oli hänen\nkidutuskammionsa, hän katsoi sieluunsa kuin hämärään huoneeseen ja\npainiskeli itsensä kanssa, sillä hän oli pettänyt itsensä ja\nhyljännyt hyvyytensä ja korskeuden henki puhui hänen kauttansa):\n\n\n    1.\n\n    Minä hämärästä kuiskeen kuulen\n    läpi huurun ja harmaan sauhun,\n    ja äänet solisee, loiskaa ja soi,\n    min'en huutaa voi,\n    näen pimeän partaalla keltaisen kalvon\n    ja pimeän pohjassa kahleissa kauhun\n    ma yksin yössä valvon.\n\n    Mun allani avaruus aukee,\n    näen vihreän, limaisen portaan,\n    sieltä sekava helvetti heijastaa, --\n    pois valuu maa,\n    näen laihat kädet, ne toisiaan kaulaa,\n    siellä kirotut henget sortuu ja sortaa,\n    ja kimeä kuoro laulaa.\n\n\n    2.\n\n    Ma katselin usviin ja uumeniin,\n    ma veteliä vesiä näin,\n    näin pitkän varjon vuorella,\n    se liikkui ja leijui päin.\n\n    Mun sieluni vajosi varjoihin,\n    ma silmäni käänsin pois,\n    ma kuulin äänen himmeän\n    kuin kaukaa käynyt se ois.\n\n    Ja kiperän männyn runkoa\n    mun käteni kiemuroi,\n    en tahtonut syöksyä syvyyteen\n    ja pohjaton pimeys soi.\n\n    Läpi yön kimakirous kimposi,\n    tuli varjosta luokseni mies,\n    hän kädestä otti ja kuiskasi.\n    Ken syvimmät syntini ties? --\n\n\n    3.\n\n    Ja kuoro se lauloi pohjasta yön:\n\n    Kirotut olkoot äitien kohdut,\n    sielt' olen täyteisen tuskani tuonut,\n    kirotut valkeanviekkaat rinnat,\n    niist' olen myrkkyistä maitoa juonut!\n\n    Kirottu maa, joka nesteitä siittää,\n    kirotut siementä kantavat tuulet,\n    kirottu yö, joka lempehen vihkii,\n    hekkuman valtaan kun yhtyvi huulet!\n\n    Kirottu taivas ja taivahan taatto,\n    synnin tarhaan sä ihmiset suorit,\n    kukkien kevättä valheella höystät,\n    syksyllä lehdet kylmällä kuorit!\n\n    Miksikä päivänpaistetta lupaat,\n    miksikä houreita helmaamme kannat,\n    miksi on armas aamuinen taivas,\n    miksi on kaameat kuoleman rannat?\n\n    Miksikä matojen maireeksi tänne\n    loit sinä kurjat mustahan multaan,\n    miksikä lietsoit liekkejä rintaan,\n    jotta se kiroisi kimmaista tultaan?\n\n    Kirotut luonnon tuhannet tuskat,\n    kirottu valhe ja kiiltävä kuori,\n    tulkoon ihana, ikuinen tyhjyys,\n    kaatuos päälleni korkein vuori!\n\n\n    4.\n\n    Selin vuoteella tuijotan tummuuteen\n    ja rinnassa polttaa ja pistää,\n    omantunnon tulta mä suitsutan,\n    en apua löydä mistään.\n\n    Läpi kammion pimeys keinuilee\n    ja lattia allani häilyy,\n    alas, ylös mä taivaan tanssivan nään\n    ja tähdet sekaisin väilyy.\n\n    Ma pimeään astun ja horjahdan\n    ja yössä ma etsin juomaa,\n    jääkylmä henkäys huoneessa käy,\n    ovensuussa ma varjon huomaan.\n\n\n    5.\n\n    Hän jalkapäähäni istahtaa,\n    ja vihreät, häijyt silmät kiiltää,\n    häntä välttää on turha työ,\n    hän himoo ja sielua saartaa;\n    mun suoneni sairaasti lyö\n    ja vilu mun viiltää,\n    ja kammo kaartaa,\n    nyt on tullut mun elämäni kiirastulen yö.\n\n    Hän valvoo kiihkoja kannustain,\n    kun houreesta hirmu-uneen herään,\n    salapaulaan hän langettaa,\n    hän tarkoituksensa salaa\n    ja hiipii vuoteeni taa;\n    ma luontoni kerään\n    ja tahdon alaa\n    ja paljastan kaikki ja kutsun salamaa.\n\n\n    6.\n\n    Soi, soi, synti soi,\n    mä verellä velkani maksan,\n    mut vielä ma seista jaksan,\n    et iskeä voi!\n\n    Pois, pois multaan vie,\n    Manan maille on ihana tulla\n    ja sulla kuin kurjalla mulla\n    myös lepo lie!\n\n    Pois, pois maahan lyö,\n    sinä suuri ja syntinen henki,\n    vie toivoni viimeinenki\n    ja tule yö!\n\n\n    7.\n\n    Ma otsaani löin\n    ja makasin suin,\n    kuin ennen öin\n    ma syntejä luin\n    ja kidutuspenkissä huutaen hourin.\n\n    Ma janoon jäin,\n    mulle muisto toi,\n    mitä rumaa ma näin\n    ja korvissa soi,\n    kun olkivuoteelta seiniä kourin.\n\n    Ma ruukkua hain,\n    mä kättäni tuin,\n    tasapainon sain\n    ja nyrkkiä puin;\n    näin mustan varjon, se kynnystä kiiri.\n\n    \"Pois nimessä sen,\n    ken sunkin loi,\n    sua väistä en,\n    oi, selaa, oi,\n    taas levossa leijuu pimeä piiri!\"\n\n\n    8.\n\n    Taas seestyvi synkeä yö,\n    näen valkoisten vuorten särmät,\n    pois aaveeni pakenee huminaan\n    kuin matalat, harmaat härmät.\n\n    Tuli kirkkaus ja ma näin,\n    näin ihanaa unta, uutta:\n    ma kuljin suuressa metsässä,\n    puut kuiskutti salaisuutta,\n    puron rannalla valkea hirvi joi\n    sinisilmin ja kaarevin kauloin,\n    uniyrtit niituilla vihannoi\n    ja kuninkaanlintu lauloi.\n\n    Mun sieluni suli ja laajentui\n    ja sävelten virrassa tunteeni ui,\n    soi humisten ilmojen urut,\n    ja sinne siniseen korkeuteen\n    pois himmeten haihtui surut.\n\n\n    9.\n\n    Ja lähtehen reunalla uinaillen\n    lepäs hento nainen ja tumma mies\n    ja silmät ne onnesta välkkyi,\n    mies soitteli ruokopillillään\n    ja naisen nauru se helkkyi.\n\n    Vaan sitten synkkeni syntihin pois\n    tämä päivänpäilyvä taulu,\n    mies nuorta vaimoa kammoksui\n    ja huulilta sammui laulu.\n    Tuli yrttitarhaan kaunis kyy,\n    tuli ikuinen tuska ja surujen syy,\n    tuli toukka, koi, joka kukkia söi,\n    tuli kiista ja katkera kauhu,\n    veli veljeä löi,\n    kun sauhusi uhrisauhu.\n\n    Ja valosta pimeän pitoihin\n    ja päivästä valheen vaivaan\n    sai ihminen harhata mieron mailla,\n    tuli kuoleman suuri kirous\n    ja itsepetoksen lumous,\n    ja sydäntä, sääliä vailla\n    tuli Luoja ja sulki taivaan...\n\n\n    10.\n\n    Tule pilvien pitäjä suuri,\n    tule tulkiten, tuomiten,\n    vai oletko vaeltava varjo vain\n    tai valhetta ihmisten!\n    En köyristä enään selkää,\n    en sinua pelkää,\n    sinä hämärä, salainen, suuri,\n    sano, missä on synnin juuri,\n    koska alku olet ja loppu myös\n    ja ääretön on sun työs!\n    Jos sieluni syntyä hallitset\n    ja elämän kulkua vallitset,\n    niin aukaise silmäni mun,\n    että näkisin sun,\n    josko olet, olit ja tuleva oot,\n    sitte taivahat lauetkoot!\n\n    Ma herjaten seisoin ja napisin\n    ja huumeessa huojuin ja vapisin,\n    ja painoin kuin teuras pääni.\n    Ei hiiskausta, ei suhinaa,\n    ei räjähdä taivas, ei horju maa,\n    ja tuntui kuin vuodet ois vierreet\n    ja soinut ois\n    vain kysyjän kolkko ääni.\n\n\n    11.\n\n    Ma tahdon käydä kuin aamunkoi\n    yli sumuisen, maisen saastan,\n    ma kirkkaan laulun saatossa käyn\n    yli merten, kun maailma allani soi\n    ja kääpiöt toisiaan raastaa.\n\n    Ma tahdon kulkea korkeuteen,\n    missä kauniimmat kaaret hohtaa,\n    ma punaista soihtua heilutan\n    ja rataa ma muutan hiljalleen,\n    miss' uusia tähtiä kohtaan.\n\n    Ma tahdon laajalti vaeltaa,\n    sädesuihkuja alas ma heitän\n    ja kultaisin kimpuin ma kihlaan sun,\n    sinä pieni, synkeä, syntinen maa\n    ja sitten sun yöhön peitän.\n\n    Sinut poltan ja liekkihin kärvennän,\n    tulivuoria helmaasi ammun,\n    sinä ilmanraanana sinkua saat;\n    sinut avaruuksihin tyhjennän,\n    kun uusihin urihin sammun.\n\n\n    12.\n\n    Sua huusin ma itkussa illoin,\n    kun suru oli suuri mulla,\n    oi, täytyykö, Herra, mun herätä\n    ja luoksesi ryömien tulla!\n\n    Ma vuodatin öljyä vuoteellein\n    ja huoneeni tuleen pistin,\n    oi, täytyykö voimaa vuotaen\n    mun vaipua juurelle ristin?\n\n    En tahdo armohos luikertaa,\n    kun hätä on suuri mulla,\n    ma tahdon yksin kamppailla,\n    en voi minä ryömien tulla!\n\n\n\n\nKEVÄTLAINEET.\n\n\n    Ne keväiset laineet laulavat taas,\n    ne tulevat pitkiä teitä\n    ohi paljaiden pajupengerten\n    täynnä uusia säveleitä.\n\n    Kuin siniset, pienet käärmehet,\n    ne kiertävät keltaista santaa,\n    joka yhdeksäs aalto loiskahtaa\n    ja valkoista kruunua kantaa.\n\n    Niin kulkee kuningaskäärme vaan,\n    kun keväinen kimmel hohtaa,\n    se tuopi satuja saatossaan\n    ja aaltojen joukkoja johtaa.\n\n    Ne lemmen kihoissa kisailee\n    pois solisten soitimen juoksuun,\n    minä rantoja kuljen ja kuuntelen,\n    ja vihreinä viidat tuoksuu.\n\n\n\n\nVUOREN VALLASSA.\n\n\n    Olen pitkien polkujen matkamies,\n    ma vuorilta laaksohon laskin,\n    tievarsilla kuivat lähtehet näin,\n    oli ruoho kuin ruskea vaski.\n\n    Oli taivas helteä, kuuma yö,\n    kävi auer onkalon suissa,\n    ma punaista majaa etsin vaan,\n    miss' ilo on vihreissä puissa.\n\n    Missä vinttikaivossa helmeilee\n    teräskirkkaiden hetteiden hohto,\n    ne suonteni soutua viihdyttäis\n    kuin rautaa vuotava rohto.\n\n    Ja majasta armas astua sais,\n    se kelveä kirsikkahuuli,\n    hän laskisi kätensä olallein,\n    kun ääneni janon hän kuuli.\n\n    Hän tarjoisi huulensa huimuuksiin,\n    hän sinistä ruukkua kantais,\n    hän punaiseen majaan saattaisi mun\n    ja pivosta juoda mun antais.\n\n    Ma vienoista velhoista kuiskaisin\n    ja kahleista kuuman vuoren,\n    kuin vuoren ryöväri ryöstäisin\n    sen laakson ruusuni nuoren.\n\n\n\n\nMIERON ILOA.\n\n\n    1.\n\n    Sun löysin ma mieron matalalta tieltä,\n    kun harhailin ma yksin ja ystäviä vailla,\n    ma sopertelin surujeni kirjavata kieltä,\n    ja aatokseni ajelehti pimeyden mailla,\n    ma nuoruuttasi kerjäten sun luoksesi jäin,\n    sa seurasit ja kosteutta silmissäs ma näin.\n\n    Ja syksyiseen suojaan sun kanssasi ma kuljin,\n    miss' ahdisteli mielikuvain vajomaton vaino,\n    ja pimeässä käteni ma kätehesi suljin,\n    niin onneton sa olit silloin, kiihkeä ja kaino,\n    sa katselit kuin katsoa vain hyljätty voi,\n    ja äänessäsi tukahdettu hellä helke soi.\n\n    Ma tarinoin ja selvittelin kaiken kangastusta\n    ja sinä, sinä itkit, sillä ethän voinut muuta,\n    taas täynnä hetken hehkua ja ilon aavistusta\n    ma tummaa tukkaas silitin ja annoin sulle suuta,\n    ja hengittäen hiljaa näin me tummaan tuudittiin\n    ja ilotulta tuskille me kahden poltettiin.\n\n\n\n\nMUSTALAISVERTA.\n\n\n    Ma olen kuin valkea mustalainen\n    ja vaellan niinkuin on mieli,\n    ja maailmanrannan raunioilla\n    on kotini porttipieli.\n\n    Sä olet niin levoton lemmessä\n    ja katseesi kaipaa merta,\n    ma tunnen, povesi läikkyessä,\n    kuin oisimme samaa verta.\n\n    Siis tullos vihreään kuutamoon,\n    kun maantiennuotiot puuntaa,\n    siell' iltatähdistä arvaamme\n    yön muuttolintujen suuntaa.\n\n\n\n\nKAMMION KAHLEISSA.\n\n\n    En hämärään kammioon päivää nää\n    ja taivas harmaana häämöittää,\n    on ilma sairas ja sumuinen,\n    ma katson kuin usviin ja unelmiin;\n    käy maailma kaukana humuineen,\n    ma vaivun utuhun himmeään,\n    kuin ristikon takaa puun minä nään,\n    siellä punainen pihlaja hohtaa.\n    Se lapsuuden ajoist' on seisonut niin,\n    sen juurelle muistoni johtaa,\n    sen latvassa soittaa kiistaiset kertut,\n    sen oksilla riippuu katkerat tertut,\n    kokemuksien katkerat marjat.\n    Läpi sumun sen nään kuin unessain,\n    ja tulevia aikoja heijastain\n    käy ohitseni kuvien sarjat.\n    Se pihlaja kasvaa ja varjoon ma jään,\n    se pihlaja päivää salaa,\n    sen oksilta verta ma tippuvan nään\n    ja se palaa, palaa.\n\n\n\n\nMYLLYN LUONA.\n\n\n    Voi, muistatko tuulimyllyn sen,\n    jonka liepeillä hämärä hiipi,\n    se oli kuin hyönteiskummitus\n    ja sill' oli hirveä siipi.\n\n    Jyvämiesten kaikkien viljan se söi,\n    siellä syksyisin lepakot viihtyi;\n    ma tahdoin sen siipihin tarttua,\n    ja silloin sun mielesi kiihtyi.\n\n    Siellä varmaan peikko kummitteli\n    ja varasti köyhien viljaa,\n    se oli kuin sudenkorento,\n    se seisoi niin kumman hiljaa.\n\n    Se peikko kätemme yhtehen vei,\n    niin vaatelias oli peikko, -- --\n    oli vaara siipenä seikkailun,\n    mä vaarassa olin niin heikko.\n\n    Sinä olet se hyönteiskummitus,\n    jon' ääressä vaarassa vartuin,\n    sun sydämmesi oli kuin mylly tuo,\n    kun siipihin kerran tartuin.\n\n    Sinä tunteeni tuhaksi jauhaisit\n    ja elämäni heilimäpuunkin,\n    olet sydämmeni mehua imenyt\n    ja vieläpä monen muunkin.\n\n\n\n\nRIPSIEN RAOSSA.\n\n\n    Ma katselen mustien ripsies taa,\n    joista sininen auer väikkyy,\n    minä katson kuin metsän hämärään,\n    jossa salaiset rimmet läikkyy.\n\n    Siellä sammalhetteissä päivä käy\n    ja katveessa solisee virrat,\n    siellä hämyttäret kangasta kutoilee\n    ja säteissä säkenöi pirrat.\n\n    Siell' unelmien utua kudotaan\n    ja autuuden auerta luodaan,\n    siellä päivän kutsuja kaihditaan\n    ja kukkien kuvusta juodaan.\n\n    Siellä kielojen kasteessa kuvastuu\n    koko taivaan ihana kaari,\n    siellä rimpien raosta kajottaa\n    se onnen sininen saari.\n\n\n\n\nPOLUN PÄÄSSÄ.\n\n\n    Pois muistot murheiset ja suru pois,\n    pois ajatusten pitkä ruumissaatto!\n    Niin mietin, seutua kun samosin,\n    mut kuinka kauvan yössä harhailin,\n    en itse tiennyt --, ristitarhan näin,\n    ma polunpäässä seisoin sävähtäin,\n    sen kummun näin, jonk' alla lepää taatto.\n\n\n\n\nPIENI PEIKKO.\n\n\n    Ma olen kuin jättiläinen,\n    sinä pieni keiju ja peikko,\n    se pitkä mies ja pimeä mies\n    oli kerran unessa heikko.\n\n    Ja keiju oli kaunis kuin kuutamo,\n    se laaksoa kulki ja lauloi,\n    se luolan aarteita tahtoi vaan,\n    kun jättiläisen se pauloi.\n\n    -- Ma näin sun vahvan heikkoutes,\n    kun vaivuin ma hymyilyysi,\n    ja salaa kun yössä suudeltiin,\n    taas silmäsi helyjä pyysi.\n\n\n\n\nMAAILMAN SIVUSSA.\n\n\n    Äl' itke tyttö, jos köyhyys itki,\n    jos maailma tallaa poikki ja pitkin,\n    kun piiskat ilmassa ilkamoi,\n    ja rämisevät kulkuset soi.\n    Niin riehuvat rikkaat ja matkijaköyhät\n    ja töykeät tokkelot, löylyjen löyhät,\n    ken aasin seljässä ratsastaa,\n    se harvoin syrjähän katsastaa.\n\n    Ja mitä se auttais, jos itkettäis\n    ja maantieltä ruohoja kitkettäis,\n    sillä toisten jäljiss' ei jälkeä näy,\n    ja rikkaruoho se vieraissa käy,\n    ei onni oo kullan hinnassa,\n    vaan onni on kahden rinnassa.\n\n    Moni maantielle ilonsa hukkasi,\n    sen ainoan onnensa parhaan,\n    mut istuta, tyttöni, kukkasi\n    tuvan turpeisen yrttitarhaan,\n    omat surumme illoin me itkettäis,\n    omat rikkaruohomme kitkettäis,\n    kuin laulaen kuluisi päivän työ\n    ja unta olisi yö. --\n\n\n\n\nLEMMENKATEESSA.\n\n\n    Sinä häilyvä oot kuin ruovonpää\n    ja rannalla välkkyvä santa,\n    nyt ylistät yhtä ylkää vaan, -- --\n    jolla tuhat on morsianta.\n\n    Sä keimeän kaino siskoni,\n    mun veljenä muistoosi suljet,\n    sä peiliisi katsot ja huokailet\n    ja iltakirkkohon kuljet.\n\n\n\n\nYRTTITARHASSA.\n\n\n    Mun sieluni yrttitarhassa\n    moni kasvavi kukka kumma,\n    siellä kasvaa onneton ohdake\n    ja mieronkukka tumma.\n\n    Unikukat ne kulolla unelmoi\n    ja iloiset sasminat häilyy,\n    ja kalmankukka se versoo myös,\n    ja mustassa varressa päilyy.\n\n    Moni kukka on kylmästä kuihtunut\n    ja moni on kasvanut hukkaan\n    ja yhtä kukkaa ei enään oo,\n    sitä valkoista liljakukkaa.\n\n    Se kukka on lumisen puhtauden,\n    se loisti auringon alla,\n    se äitini hautaa koristais,\n    vaan sen on jo vienyt halla.\n\n\n\n\nVIRRAN POHJALLA.\n\n(Yöllinen näky).\n\n\n    Yössä jylhän jyminän kuulen,\n    päälläni kohisee musta yö,\n    vihreän virran pohjalla värjyn,\n    pimeän pohjasta sydän lyö.\n\n    Kaukaa loiskien iloinen laine\n    suomujen seasta kimmeltää,\n    limaiset linnat, näkinkenkätornit\n    hopeaporeista häämöittää.\n\n    Lomitse vihreän kalvon katson,\n    himmeät tähdet ne läikkyy pois,\n    päälläni kohisee uponnut kello,\n    tuntuu kuin kapula suussa ois.\n\n    Köynnösjuurissa kello riippuu,\n    pitkässä kaaressa kieli käy,\n    kieli käy, vaan laitaan ei koske,\n    laidan äärtä ei missään näy.\n\n    Tuhannet kuplat sohisten solskaa,\n    vihreävaskisen kidan ma nään,\n    valkimen vaahdoissa kello heiluu,\n    vaivun ja vaivun yhtenään.\n\n    Tahtoisin nousta, tahtoisin huutaa:\n    mikset kirottu kello jo soi,\n    tuomioääntäsi vuosia vuotin,\n    mutien mujuss' en maata voi!\n\n    Soita kiihkojen kimmat lukkoon,\n    kaiju sieluni kammioon,\n    rakentaja suuri, valaja suuri,\n    julista, mitä ma rikkonut oon!\n\n    Äänetön, ääretön kello heiluu,\n    päälläni kohisee musta yö, --\n    vuoteelle vaivun ja kuuntelen yössä,\n    koska se kello kerran lyö?\n\n\n\n\nSINISESSÄ SIIMEKSESSÄ.\n\n\n    Tule pois, tule pois minun kanssani\n    sinne siniseen siimekseen,\n    siellä hellästi viritän värjymään\n    sen koivuisen kanteleen.\n\n    Siellä solkikoivujen suojissa\n    sinut vihreään salihin saatan,\n    siellä pieniä pilviä katsellen\n    saamme sammalvuoteella maata.\n\n    Siellä tahdomme unohtaa auringon\n    ja hyräillen harhata vaan,\n    siellä eksyen ehdymme löytämään\n    sen salaisen, hämärän maan.\n\n\n\n\nLYYLI.\n\n\n    Lyyli, Lyyli, lempeä Lyyli,\n    Lyyli on kulkeva tyttö vain,\n    lehdon lapsi ja onneni orjatar,\n    Lyylin ystävänkättä ma hain.\n\n    Kuutamon helyissä kujat loistaa,\n    huurteiset seinät on hopeissaan,\n    niinkuin tomu ja tuhka on maine,\n    mustia silmiä etsin vaan.\n\n    Huurteesta sairas sydämmeni värjyy,\n    tule sinä kelmeä keijuni,\n    kapsahda kaulaan, liverrä lintuni,\n    etten ma ikävään kuolisi!\n\n    Lyyli, Lyyli, kaihda päivää,\n    silloin ne pahat parjajat lyö,\n    lykkyni Lyyli, suutele, suutele,\n    muuten tulee se musta yö!\n\n\n\n\nVARJOSSA JA VALOSSA.\n\n\n    Ma varjostan kuumaa ohimoain,\n    kun päivä päätäni huumaa,\n    elon tuliseen virtaan ma tuijotan,\n    se juoksee koskehen kuumaan.\n\n    Nään hukkuvan katseet kuohusta\n    ja kuulen huudot ne hurjat,\n    pois sinne ma tahtoisin syöksyä,\n    missä ryöppyy ryysyiset kurjat.\n\n    Mut tulee hiipivä hämärä,\n    kun herää hellyyden muistot,\n    kun taivaan kultaiset kunnaat nään\n    ja vihreät yrttipuistot.\n\n    Ja silloin siintävä aatos käy\n    ja silkkihin ryysyt haihtuu,\n    salasoihdun valossa toisin nään\n    ja viileät seudut vaihtuu.\n\n\n\n\nMIERON ILOA.\n\n\n    2.\n\n    Ja iloisin silmin sa tulit taasen illoin,\n    kuin salaisihin juhlihin sun vierellesi hiivin,\n    ja tuskieni tupa muuttui huvihuoneeks silloin,\n    pois hetket lensi lemmessä kuin punertavin siivin,\n    taas heräsin ma soittohon ja seikkailuun,\n    taas marjoja ma maistelin elämänpuun.\n\n    Sa sydänlehtes auki löit kuin ojavieren kukka,\n    vain pölyä se niellyt oli leveästä tiestä,\n    ja askelissas' soinut oli oman onnen hukka;\n    mua sanoit sinä rakastavas niinkuin mieronmiestä\n    ja sitte sinä puhkesit kuin tulikukkasiin\n    ja unisaarten rantoja me soudeltiin.\n\n    Kun pois sinä läksit, sa kauvan silmää vaihdoit,\n    sä sanoit käyväs kotihis, mut sielt'ei tulet loista,\n    ma päivänmailta etsin sua, mut päivää sinä kaihdoit,\n    ma etsin sua mieronlasten surun sokkeloista,\n    näin hämärissä hyräillen sun ääntäs hain vaan,\n    mut sinua en löytää taida enään milloinkaan.\n\n\n\n\nUNEN PERHOT.\n\n\n    Mun unteni puhtaat perhot\n    soran ylitse nostavat mun,\n    ne kiitävät sinisiivillään,\n    ne liitävät sadun hämärään\n    pois kuutamoon,\n    jossa kulkenut oon,\n    ja aamuhun.\n\n    Ei perhoja kullata saisi,\n    ne herkkää heimoa on,\n    vain hetkeksi voipi ne tointua,\n    niiden siivet on vienointa sointua,\n    ei muuten vois\n    ne kohota pois\n    yli kuutamon.\n\n    Mut hämähäkki, hämähäkki kutoo hämyn verkkojaan,\n    se soutaa seitin äärtä ja kehrää keinojaan,\n    se perhoni sai ja sen verta se joi\n    ja siivet se survos ja ilkamoi\n    ja se kuutamokisoista raastaa.\n\n    Se hämähäkki, hämähäkki asuu sielun surussain\n    ja omantunnon toukkana se imee ilojain,\n    se unteni perhoja tallaa ja lyö\n    ja silloin ma herään ja silloin on yö\n    ja kaikki on sekavaa saastaa.\n\n\n\n\nIHANNE.\n\n\n    Sua etsin ma elämän tieltä,\n    sinä heijut mun haaveissain,\n    sun hellästi kutsuvan kuulin,\n    sun unessa nähneeni luulin\n    ja sitten ma ääntäsi hain.\n\n    Salin loistossa säihkyvin silmin\n    sun luulin ma löytäväin,\n    läpi harson katseesi päilyi,\n    ja kisassa hahmosi häilyi,\n    sun soittoon sulavan näin.\n\n    Sua paimenpolulla vuotin,\n    maantiell' olet veikeillyt,\n    olit heimoa luonnon lasten,\n    vaan lentäissä rintaani vasten,\n    et mua sinä ymmärtänyt.\n\n    Ja auringon alla sä loistit,\n    sun pimeän pidoissa näin,\n    kun nauroin, sun kuvasi vaihtui,\n    kun huokasin, itkusi haihtui,\n    pois leijuit ja yksin jäin.\n\n    Sua turhuuden turulta etsin,\n    oli tunteeni tulvillaan,\n    mua lemmennarrinas käytit\n    ja hetkessä tyhjyytes näytit,\n    nyt himmeenä muistan sun vaan\n\n    Sua kysyin ma ihmisiltä,\n    sua taivaalta rukoilin myös,\n    et puhunut ihmiskieltä,\n    et tullut sä katumustieltä,\n    ja sua minä ikävöin.\n\n    Ja kerran ma kiistaten tahdoin\n    veren vallalla kahlita sun,\n    sun povesi lämmeten läikkyi,\n    mut sielusi minua säikkyi,\n    sinä olit kuin vereni mun.\n\n    Sua taiteesta, luonnosta etsin\n    ja kaijusta kauneuden,\n    sinä synnin sylissä kiikuit,\n    sinä enkelin siivillä liikuit,\n    vaan sua min'en löytänyt, en.\n\n    Sinä äitini silmissä siinsit,\n    taas tuntui kuin äänesi sois,\n    sinut näin minä paarilla kerran, --\n    olit kaikessa hiukan verran,\n    voi, ettes unta sä ois.\n\n\n\n\nPAHOLAISEN HUUTOKAUPPA.\n\n\n    Teki rappiolaulaja laulettuaan\n    vararikon ja vannoi väärin,\n    tuli itse piru ja kumarsi\n    ja huutomiehenä hääri:\n    \"Tässä kilua, kalua kimmaltaa!\n    Mitä tarjotaan, kuka kohottaa?\n\n    Tässä sininen satumekko on,\n    ei ole se uusi aivan,\n    se autereesta kudottu on,\n    sitä katsoa maksaa vaivan.\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä ruostunut taikahuilu on,\n    kun sitä vaan kerran käyttää,\n    niin tanssii keijut ja kuninkaat\n    ja tuvan ne taruilla täyttää.\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä vaeltava vaskisormus on,\n    yli maan on kuulu sen laatu,\n    ilotyttö sen vihkimäsormeensa sai,\n    mut nyt se on takaisinsaatu!\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä taittunut tylsä neula on,\n    se tarinan tinaansa sulkee,\n    sen silmästä päästähän taivaaseen,\n    siitä kaidat kamelit kulkee.\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä myydähän mielikuvitus,\n    sitä parempaa ei voi ostaa,\n    se Saatanan pauloista -- hm... no niin...\n    pois ilmalinnoihin nostaa.\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä maireella saatu laakeri on,\n    se ehjä on vielä, mut harmaa,\n    sillä kirjapölyjä pyyhkiä vois,\n    se paljon on maksanut varmaan.\n    Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!\n\n    Tässä vihdoin se viaton sielu on,\n    mi lenteli varrella luudan,\n    sitä huonemiehet ei huolikkaan,\n    siis itse minä sen huudan. --\n    Ei tarjota. Nyt paukahtaa,\n    yks, kaks, ja -- kolme, hahhahhaa!\"\n\n\n\n\nMAGDALEENA.\n\n\n        \"Joka teistä on synnitöin, se\n        heittäköön ensin häntä kivellä.\"\n\n    Olit outo ja halpa neitonen,\n    jota maailma halveksuu\n    ja jolle se kiven nostaa,\n    sinä olit se hylkyrakkaus,\n    jota maailma kullalla ostaa\n    ja johon se lannistuu.\n\n    Sinä olit niin kovin onneton,\n    kun valosta vieraannuit,\n    näin riemusi rauenneena;\n    sinä olit niin kaunis synnissäs,\n    kuin ihana Magdaleena\n    sinä itkussa kirkastuit.\n\n    Ma käteni sinusta irroitin pois\n    ja hellästi hylkäsin,\n    en auttaa sinua voinut. --\n    Mut öisin ma äänesi kuullut oon,\n    on unessa itkusi soinut\n    kuin pohjasta helvetin.\n\n\n\n\nSILMÄSTÄ SILMÄÄN.\n\n\n    Ma seison peilini eessä\n    ja silmissä kuvastuu\n    rypyn rikkomat, kalpeat kasvot;\n    mies vieras lie joku muu. --\n\n    -- Ma kuljin auringossa\n    ja taivaan ihanaa kastetta join,\n    ma tiedon himmeitä tähtiä luin,\n    satuvaippahan valkeaan pukeuduin\n    ja keijuista unelmoin.\n\n    Mies vieras on tuo, jota katson nyt,\n    hän joskus on juhlissa hymyillyt,\n    hän liekkuman herkut on tiennyt,\n    on heleissä helmoissa uinunut öin\n    ja lemmessä levännyt ruusuisin vöin\n    ja kätensä varsille vienyt.\n    Oman onnensa tahtoi hän valloittaa\n    ja hän tahtoi kauvas vuorien taa,\n    mistä kunnian kukkulat väikkyi\n    ja aattehen salamat säikkyi.\n    Hän lännen siivillä tahtoi pois\n    kuin kuuman verensä valtijas ois,\n    ja mielensä lauloi ja läikkyi,\n    hän nauroi ja hehkui ja hullaantui,\n    kävi vuoria, kovia koskia ui\n    ja kaihosi kaukaista tulta.\n    Hän vaaralle nous,\n    missä kotka sous,\n    näki poltetun metsän vaan\n    ja hiiltyvän mustan maan,\n    missä jalkoja poltteli multa,\n    näki peninkulmien savuiset salot\n    ja tuhassa toiveet ja tulessa talot,\n    jotka etsijän tietä sulki.\n\n    Hän taivaan tulille nyrkkiä pui\n    ja kolkkoa korpea kammoksui,\n    luuli tulevan maailman viimeisen yön,\n    näki turhiksi taistot ja turhaksi työn,\n    taas laaksoon hän murheella kulki.\n    Nyt näki hän elämän erämaan. -- --\n    Hän elämän uness' oli kulkenut vaan,\n    sen itse huviksi poltti hän näin\n    öin kulkeissa virvaliekkejä päin.\n\n    Hän itki, itki\n    ja kulki pitkin\n    kuin hullu houreissa soista siltaa\n    ja muisti lempensä ensi iltaa,\n    myös epätoivonsa viime yötä\n    ja monta syksyistä synnin työtä.\n    Hän muiston yrttejä yössä kitki,\n    ne poimi tähteen\n    ja löysi lähteen.\n    Hän itki kotia, kotimaataan\n    ja muisti äitiä, muisti taataa,\n    ja sydän paatunut heltyi, taipui,\n    hän lähteen reunalle vaipui.\n\n    Niin yksin, yksin siin' istui hän\n    ja tunsi ikuisen ikävän,\n    hän katsoi alas\n    ja silmää salas...\n    Hän huomas kasvonsa kuihtuneiksi\n    ja huulet janosta kuivuneiksi;\n    hän lähteen silmästä joi ja joi\n    ja katso, -- kukkia reunat nousi\n    ja pilven varjot ne pintaa sousi\n    ja puissa iloiset linnut soi,\n    hän raudan raikasta voimaa maistoi,\n    hän nosti päänsä ja päivä paistoi\n    ja nukkaa vihreän vihantaa\n    taas nosti elämän erämaa.\n    Hän tilit taivahan kanssa laittoi\n    ja vanhat valheensa poikki taittoi\n    ja yöstä rintansa rauhattuuden\n    hän tunsi syntyvän aamun uuden,\n    hän kulki lähteeltä riemuretkiin\n    ja luomislaulunsa suuriin hetkiin.\n\n                        5/VI 1901.\n\n\n\n\n\n\nMAALAISSOINTUJA\n\n\n\n\nTUULAN TEL\n\n\n    Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,\n    emme erkane konsana, ei,\n    mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,\n    paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun,\n    mitä toivoisin minä muuta!\n\n    Tula, tuulan, tuli, tuli, tei,\n    oma onni se yhtehen vei\n    ja tulkohon hallat, harmit ja muut,\n    meillä toiveissa loistaa päivät ja kuut\n    ja kirkas on ihana ilta!\n\n\n\n\nSAARIRETKI\n\nSuvilauvantai-iltana, kun oli Hennan syntymäpäivä.\n\n\n            (sävel: Hvila vid denna källa.)\n\n        Katsos, kun karit kiiltää\n    ja meidän ruuhet vettä viiltää\n        sillalla kahden taivaan,\n    kun laine laitaan liplattaa!\n        Henna, sun silmäs päilyy,\n    kun limo keulan yli häilyy,\n        sievästi soudat aivan.\n    Kas, sorsa kaislaan sukeltaa\n            pois perheineen;\n        nyt päiväs kunniaksi\n            ma laulun teen!\n            Katsos, kun karit kiiltää\n        ja myllyn siivet heloittaa,\n    Toitotus... harjulta heloittaa!\n\n            Suntio ruuhta johtaa\n        ja mela molskii, lumpeet hohtaa,\n            vilkuvi Sanna Heikkiin\n        ja Joki-Tuomas Anniin päin.\n            Tiirat ne luodon eestä\n        nyt kirkuu, vaajat välkkyy veestä,\n            päivässä lahna leikkii;\n        ma kaukaa pienen mökin näin,\n                siell' yksinään\n            vain asuu Kala-Aapo,\n                jo talaan nään.\n            Suntio ruuhta johtaa\n        ja lippalakki varjostaa,\n    Toitotus... silmää se varjostaa.\n\n            Tyyntä, jos katson minne,\n        jo puihin piilee kirkonrinne,\n            luhdalta leppätorvi\n        se kaiken karjan yhteen vie.\n            Rantaan jo juoksi uuhet\n        ja nienten taa käy maitoruuhet,\n            kuuntele herkin korvin:\n        on kaiku iltalaulun tie!\n                Oi, Henna, oi,\n            sun tähtes luonto loistaa\n                ja leikamoi!\n            Tyyntä, jos katson minne\n        ja päivän kuva kimmaltaa,\n    Toivotus... lahdesta kimmaltaa.\n\n                Käännä jo rannan kautta,\n            niin sivu soljuu tukkilautta,\n                puomilta airot taipuu\n            ja yli köyden ruuhi käy!\n                Juo, juo nyt äyskäristä\n            ja leilinsuuhun tappi pistä;\n                mailleen nyt päivä vaipuu, --\n            ei kirkkoristin kultaa näy!\n                    On ihanaa,\n                kun lämmin rintaa liehtoo\n                    ja laulaa saa!\n                Käännä jo rannan kautta,\n            kun hieno tuulenhenki käy,\n    Toitotus... väreissä tuuli käy!\n\n                Ruuhell' on reitti auki,\n            taas puskee niinkuin vanha hauki\n                piirissä kultajuomun,\n            kun pilvisaaret viherjöi;\n                tummuu jo siniverhot,\n            ja veellä tanssii vesiperhot\n                kiiltäissä kalansuomun.\n            Kas, Aapo rantaan tulta löi,\n                    taas tuohta tuo,\n                ja tervaskannot räiskyy\n                    ja loimun luo!\n                Ruuhell' on reitti auki\n            ja meille nyökkää saarenpuut,\n    Toitotus... koivut ja seljapuut.\n\n                Airoille armahaiset\n            ja hyvät mäkitupalaiset,\n                väyläänsä Aapo näyttää\n            ja kättä huitoo, minkä voi!\n                Janne se kovin kolskaa,\n            taas koittaa martinvapunpolskaa,\n                sylkee ja kättä käyttää,\n            jo pilli pienen äänen toi,\n                    nyt keulassaan\n                hän puhkaa, polkee jalkaa\n                    niin innoissaan.\n                Airoille armahaiset\n            ja kukin tempoo tuhdollaan,\n    Toitotus... tuimasti tuhdollaan!\n\n                Suntio ohjas rantaan\n            ja vene sinkui kauvas santaan,\n                tulille nuori kansa,\n            nyt meill' on ilon lauvantai!\n                Tervepä Aapo ukki,\n            myös terve Aapon vanha pukki,\n                kaikki on ennallansa,\n            vain pukki uuden parran sai!\n                    Tuo kätes, noin\n                sun, Henna, pilviin nostaa\n                    ma yksin voin!\n                Suntio ohjas rantaan\n            ja ruusun antoi Hennalle,\n    Toitotus... heljälle Hennalle.\n\n\n\n\nSATEELLA.\n\n\n    Sataa, sataa pitkin päivää,\n    tippuu yksitoikkoisesti,\n    tippuu räystäät, tippuu sangot,\n    kaivonmiekat, viiritangot,\n    jo viikon sadetta kesti.\n\n    Yli järven sumusaariin\n    kulkee sateen sankka kuuru,\n    touvot tallas, heinät kasti,\n    harmaata on pilviin asti\n    ja maasta nousevi huuru.\n\n    Purot loiskii, soissa solskaa,\n    tiellä lokaa, laihot maassa,\n    lampaat lyöttyy ladon suojaan\n    oottain päivää, ilon tuojaa\n    ja ruuna nuokkuvi haassa.\n\n    Pärekatto pärpättävi,\n    ullakolla tuuli nyyhkii.\n    Torpan vaimo tuutii lastaan,\n    taata katsoo akkunastaan\n    ja hikihelmiä pyyhkii.\n\n\n\n\nVIHREÄ VERÄJÄ.\n\n\n    Ma muistan vihreän veräjän,\n    olin pieni piltti ma silloin,\n    kun alta sen vanhan pihlajan\n    ma katselin pilviä illoin.\n\n    Ma katselin punaisten vuorten taa,\n    mistä kajasti taivaan kaaret,\n    siell' unteni haahdet harhaili,\n    sieltä siinti onnelan saaret.\n\n    Ma muistan sen vihreän veräjän,\n    kun ystävän askelta vuotin,\n    kun taivaan tähdistä arvailin\n    ja sinisiin silmiin luotin.\n\n    Ma muistan kellojen kuminan,\n    kun emo mun syliinsä sulki,\n    kun veräjän kuuset kumarsi,\n    pois kirstussa taatto kulki.\n\n    Ma muistan, kun pihlajan oksasta\n    ma veistin kulkurisauvan,\n    kun kotini veräjää hyvästelin\n    ja vieraissa viivyin kauvan.\n\n    Ma muistin ne kiiltävät saranat,\n    ne naristen nauroi ja paukkui,\n    mua vierahat veräjät ilkkuivat\n    ja likaiset koirat haukkui.\n\n    Ma muistin pihlajan suhinan,\n    kun mieronmatkoilla näännyin,\n    kotiveräjän vesissä silmin näin,\n    kun tutuille tanhuille käännyin.\n\n    Ma kuulin äitini kuolleeksi\n    ja kodissa vierahat asui,\n    koiruoho se peitti aittatien\n    ja nokkoset kodassa kasui.\n\n    Se heleämarjainen pihlaja\n    pinopuiks' oli pilkkoeltu,\n    ja se vanha vihreä veräjä\n    oli mustaksi maalaeltu.\n\n\n\n\nHIDAS HIPPO.\n\n\n    Hän panee tupakan ja on niin kauvan vait\n    kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait\n    ja imee piippuaan ja katsoo salaa,\n    kun väki pirtinpäässä illastaa.\n    \"-- No, mitä Hippoon kuuluu?\"\n                    \"Siinä keikkuu!\"\n    -- \"Kai teidän maili' on kohta ohranleikkuu?\"\n    \"Niin -- -- mitäs meillä!\"\n                    -- \"Kylvöt kai jo itää?\"\n    \"He, itää ne! Ei oisi hätää mitään...\n    mut meidän mökki parast'aikaa palaa!\"\n\n\n\n\nMUSTALAISIA TALOSSA.\n\n\n    Ne tulivat ryveten ryysyillään\n    kuin maantieltä pölyinen puuska,\n    kumuvankkuri vapisi liitteissään,\n    kävi ontuen hevospariluuska,\n    ja aisankello se rämisten soi,\n    väki musta se mankui ja mellakoi.\n\n    Ne toivat lapsia laumottain,\n    kiils kattilat, vasket ja vanteet,\n    jäless' astui Feti ja katseli vain,\n    miten lainehti Tainan lanteet,\n    ne tulivat markkinamatkoiltaan\n    läpi lämpöisen metsän ja aukean maan.\n\n    Hevoshuijari huima ja pulskea mies\n    oli vienyt sen pienen piian,\n    joka nuotion loisteessa laulaa ties:\n    \"hai lustike, hai, hiu diija,\n    hiu dussa krankane aahheaa,\n    au friiaves bolibosgi stramaa!\"\n\n    Suom. mustalaiskieltä:\n\n        hei, hauska on aika,\n        sylissä on hyvä olla,\n        tule maailman rantaa kiertämään!\n\n    Nous musta vaari jo kuormalta pois,\n    kun akka jo pirttihin viisti\n    ja pouvas kuin kohtalo korteissa ois\n    ja syrjästä nisuja niisti,\n    ukonrehju se hymähti hyvyyttään\n    ja vajasta näpisti heiniään.\n\n    Lapsjoukko se pihalla piehtaroi\n    ja toistensa leluja raastoi,\n    mut kujassa hilpeä kuiskutus soi,\n    siellä Feti se Tainalle haastoi,\n    sinitumma oli tukka ja silmä kuin yö,\n    helis suolivyötäillä remettivyö.\n\n    Kyläpuodin pöydälle rahan hän löi,\n    Feti kiiltävät kihlat osti,\n    ja Taina se tirskui ja makeita söi,\n    yli aidan kun sulhanen nosti,\n    ja puulta puulle luikertain\n    he seisoivat varjossa vavahtain.\n\n    Fetin elkeitä muori jo vilkuili\n    ja kuistilta tiuski ja riuhtoi,\n    Fetin ääni se haasta vain ilkkuili\n    ja hän koivunvitsalla viuhtoi:\n    \"piti muori, muori ja hui, helei,\n    ota kiinni jos saat, sen tuuli vei!\"\n\n    Ja muori se voihki ja käsiä vääns:\n    \"ne nuoret on hunningolla!\"\n    mut vaari se poskelta mälliä kääns\n    ja sanoi: \"no, annahan olla,\n    kas, luonto se tahtoo parasta vaan,\n    taas nälkä ne käskee varastamaan!\"\n\n\n\n\nPOIS MENI PÄIVÄ.\n\n\n    Taivas se oli kuin kirjava huntu\n    ja hattarat vienosti väilyi,\n    illansuussa ne kuuset kuiski\n    ja oksat lammissa päilyi,\n    lehto se oli kuin onnessaan,\n    ja hymy suli äärihin taivaan ja maan.\n\n    Mieleni oli niin hilpeän heljä\n    kuin viidakkovirran juoksu,\n    saarilta sousin ja raidoista virtasi\n    tuhansien kukkien tuoksu,\n    airot loiski, ma laineita luin\n    ja onneni määrää ma oudoksuin.\n\n    Pois meni päivä kuin morsio kruunuin,\n    kun isänsä majan hän jättää,\n    surren seisoi mäellä mänty\n    ja ojensi kuivaa kättään,\n    maahan katseli kukkainen\n    ja metsä se huojui huokaillen.\n\n    Niin oli aatos kuin allani virta\n    mutaisten mujujen vyössä,\n    sannan solske ja riutuva loiske,\n    kuin hillitty itku yössä,\n    kolahti airo ja kaisla soi,\n    ja rauhaton laine mun rantaan toi.\n\n\n\n\nNIMISMIES.\n\n\n    Että nimismies juo,\n    sen lapsikin ties,\n    kyllä juorullajuoksijat laukkaa,\n    hän on leikkisä mies\n    ja hyvälle hymylle arvon hän suo\n    ja joskus hän joutessa naukkaa.\n\n    Mitä irti hän saa,\n    sen tuhlaa hän pois,\n    jo usein hän loisia säästi,\n    hän ei ruoskia vois\n    pahan maailman pahinta pakanaa,\n    monen reppurin metsään hän päästi.\n\n    Ei kiero hän lie,\n    hän ei vaivaista syö\n    ja virkansa toimet hän täyttää,\n    hän nyrkkiä lyö,\n    kun on vieru ja sannaton pitäjäntie\n    ja junnit puukkoja käyttää.\n\n    Kun on sunnuntai,\n    häntä väistyä saa,\n    koska kiiltävi virkanappi,\n    häntä naurattaa\n    koko saarna, kun leskeltä lehmän sai\n    toraveikkonsa tuikea pappi.\n\n    Mut arkena taas,\n    kun ei kiirettä näy,\n    hänen naamansa naurusta paistaa,\n    hän naapuriin käy,\n    joka tyttären häiksi metsänsä kaas,\n    ja olutta onneksi maistaa.\n\n    Hän on vanha kuin koi\n    ja hän joukossa juo,\n    hän ei vetehen tahdo kuolla,\n    hän tuttuja tuo\n    ja lukkarin lukuja pistellä voi\n    kotitalossa rannalla tuolla.\n\n    Kun on naurussa suu\n    ja pikarit soi,\n    hän kuluneen huilunsa noutaa\n    ja hän soittaa voi,\n    kun lahti on tyyni ja himmeä kuu\n    ja usvia kaislassa soutaa.\n\n    Hän on nuorekas näin,\n    hän ei muistelekkaan,\n    että onnehen onttoon hän luotti,\n    hän on halteissaan\n    ja pullein poskin ja hytkyvin päin\n    hän soittaa ja huima on nuotti.\n\n    \"Hui, lukkari, hai,\n    mihin jouduttiin,\n    mull' on koiran virka ja villat!\n    Jäin yksin... no niin, --\n    sinä virrenvetäjä tiedät kai,\n    miten pitkät on talviset illat.\n\n    Minä tiedän sen. --\n    On valhetta vaan,\n    mitä korkea oikeus säätää,\n    minä sakkoja saan,\n    salapolttajan kanssa kun maistelen,\n    kai maantielle kerran ne häätää.\n\n    Mut surtaisko, ei,\n    ja papista viis,\n    vaikka huomenna soittaa se suutaan,\n    sen vieköhön hiis,\n    nyt pikarit täyteen ja juokamme, hei!\"\n    niin nimismies humaltuen huutaa.\n\n\n\n\nPUUSKAN SURULAULU.\n\nKipinteonvaarin haudalla.\n\n\n              (Sävel: Purpuri N:o 2).\n\n    Taitava mies olit Kipinteon vaari,\n    joka teit hongasta luikuripuun,\n    hautaan jo virsillä vietihin paari,\n    nyt ajat kepeään kullassa kuun\n    mustaan rantaan, miss'ei enään soittaa voi,\n    missä kuolon kulkuset vain soi.\n\n    Usein sä veit minut tarujen tarhaan,\n    sieltä ma iloisen intoni sain,\n    metsässä harhasin aamusta varhaan,\n    lintuja matkin ja säveliä hain,\n    pieni piltti olin silloin kasvussain,\n    kun ma pajupilliis soittaa sain.\n\n    Sitten ma astelin maailman rantaa,\n    luikurin äänestä maantie soi,\n    viuluni mainetta sain minä kantaa,\n    polkuni hyvän talon tanhuille toi,\n    kussa paimen yhteen kutsuu karjojaan,\n    kussa neidot poimii marjojaan.\n\n    Kun humuhäissä ma soittelin illoin,\n    unhotin itseni, taivaan ja maan,\n    nyökytit, vaari, sä päätäsi silloin,\n    sua minä taatana muistella saan,\n    kiitos, vaari, annoit mulle elämän,\n    rintaan sytytit sä kipenän.\n\n    Orava se oksilla polskia johti,\n    kerkkiä kiiti ja latvoja sous,\n    allikon pinnalla pilvet ne hohti,\n    soma puna kallion kulmille nous,\n    sinikellot kiilsi kultakasteessaan,\n    kaikki marjat keinui varsissaan.\n\n    Muistelin iltaa, kun huoleni jäivät,\n    suru suli, outona onneni näin,\n    muistan ne nuoruuden päilyvät päivät,\n    kun suloneitosen näin edessäin,\n    kukan antoi, itki, hiljaa hiipi pois,\n    niinkuin mua rakastanut ois.\n\n    Sammuu se lempi ja onnikin haihtuu,\n    pysty on usein kulkijan tie,\n    elämän kirjavat purpurit vaihtuu,\n    tänne ne paraankin taiturin vie.\n    Koleasti haudan kuuset huminoi,\n    taivaan harput heleämmin soi.\n\n    Viuluseppä sä ain olit oiva,\n    elämään sait sinä kuolleen puun,\n    siksi on soittoni muistoas soiva,\n    sua minä siunaan varjossa kuun;\n    itke Puuska, itkun imee ahne maa,\n    mitä elämä on? -- kaiku vaan.\n\n\n\n\nTOISELLA PUOLEN LAHDEN.\n\n\n    Kuloteitä ma kuljeksin\n    ja soittelen luikuripuuta,\n    kuulisko kultani yli lahden,\n    vai aattelisko se muuta?\n\n    Siellä päivän paisteessa\n    mun kultani maja väikkyy,\n    aalto se kaislan kahinassa\n    niin lempeästi läikkyy.\n\n    Sieltä ne saunan sauhut käy\n    ja puuntaa se pilven lonka,\n    varjossa täällä ma vaeltelen\n    ja kohisee kolkko honka.\n\n    Soitan uneni uuvuksiin\n    ja katselen yli lahden,\n    tulisipa ystävä yksinään,\n    niin saisimme olla kahden.\n\n    Kuiskuttaisin ma kullallein\n    ja paimentulille veisin,\n    sinisiin silmiin katsoisin\n    ja ilosta soitteleisin.\n\n    -- Ei soi luikuri ystävättä,\n    ei kajahda vuohensarvi,\n    kulolla hyypiöt hyräilee\n    ja niitä on pitkä parvi.\n\n    Mieleni on kuin musta lintu,\n    se liitävi avovettään,\n    lahdelta ei soi iltalaulu\n    ja taisi jo ystävä pettää.\n\n    Ei soi iloinen iltalaulu,\n    ei riudu se kylän rantaan,\n    siellä se viekas kyntäjäpoika\n    kultani sormusta kantaa.\n\n\n\n\nVIINAKURRI.\n\n(Puuskan kompalaulu).\n\n\n    Vanha, viekas viinakurri,\n    joka kierrät herrain lait,\n    kultaa sull' on kukkarossa,\n    siitä myit sa sielus kait. --\n\n    Sull' on kaivo pihan päässä,\n    senpä ohi kuormas käy\n    korpiroinaa kuljettaissas,\n    kun ei lautamiestä näy.\n\n    Sull' on paljon ystäviä,\n    vierainas ne salaa juo,\n    niill' on aina reima ryhti,\n    kunnes eukot kotiin tuo.\n\n    Kaiken kylän joutohonkit\n    ovestasi sukeltaa,\n    viinakurrin kunniaksi\n    kannuja ne kallistaa.\n\n    Tuikun tullen hämärissä\n    sulle kurri kuiskataan,\n    että sull' on pukinjalka,\n    vaikk' oot viinakurri vaan.\n\n\n\n\nKOTIPOLULLA.\n\n\n    Ma metsän helmaan pakenin\n    ma tahdoin huolet häätää,\n    syyslehdet maassa kahisi\n    ja pensaat puisti päätään.\n\n    Mua vanha metsä vierasti,\n    puut syytti, sammal moitti,\n    pyyn haasialta peloitin,\n    kun yksikseen se soitti.\n\n    Mua näreiköstä närhi huus,\n    ja kylmä ääni ilkkui,\n    ja alta mustan juurakon\n    kyyn häijyt silmät vilkkui.\n\n    Puut, kannot minä manasin,\n    maan madot, tulet taivaan\n    ja salon pohjaan pimeimpään\n    ma hautaa tahdoin kaivaa.\n\n    Ma kuljin metsäpolkuja\n    ja ihmisvihaa kannoin,\n    ne monen vuoden valehet\n    ma hornan holoon vannoin.\n\n    -- Niin tulin kylän kuuluviin\n    ja astuin riihtä kohti,\n    näin humaliston huojuvan,\n    puiss' omenat jo hohti.\n\n    Ma kuulin kellon kilinää\n    ja haassa karja ammui,\n    ja taakse tuvan tummuvan\n    pois päivän silmä sammui.\n\n    Näin savun, lämmön laikkuvan,\n    ne hiipi harjahirttä,\n    ja takaa seinäsammalen\n    ma kuulin vanhaa virttä.\n\n    Näin vaimon aittaan astuvan,\n    ja kyyhkyset sai viljaa,\n    näin harmaan hapsen välkkyvän,\n    hän kulki aina hiljaa.\n\n    Kuin pyhä kuiske kultainen\n    soi kotiseutuvilta,\n    kuin uni mulle kajastaa\n    se leuto syyskuun ilta.\n\n    Taas hyräilin ja hymyilin\n    ja uneksin kuin lapsi,\n    kuin äiti viel' ois elänyt\n    ja musta ois sen hapsi.\n\n\n\n\nENSI LUMEN TULLESSA.\n\n\n    Nouse muorikulta,\n    kyllin näit jo unta,\n    pistä pesään tulta,\n    pane pöty pöytään,\n    nyt ei elämä oo enään ennallaan!\n    Katsos, tulee lunta,\n    pilven alta töytää,\n    tupruu tulvillansa pirtin akkunaan!\n\n    Katsos muori sentään\n    lumihöytäleitä,\n    perhoina ne lentää,\n    nyt ne maata syyti\n    niinkuin tuhmat lampaat kautta hevoshaan!\n    Pitkin pihateitä\n    kulkee kylmä kyyti,\n    talven kirkkaat kellot sill' on kaulassaan.\n\n    Nyt se talvi alkaa,\n    sill' on tuima puhti,\n    peittää kattomalkaa,\n    peittää peltomaita,\n    kannot katoavat villavaippoihin,\n    lumessa on luhti,\n    riihi, risuaita,\n    umpeen kiristyi jo kirkkopolkukin.\n\n    Syksyn selkää pestään,\n    talvi sillat laittaa,\n    nyt se keli kestää,\n    nythän päästään metsiin,\n    halonhakkuu alkaa, luistaa tukkityö.\n    Juokse muori aittaan,\n    lammasturkki etsi,\n    naapukka ja kintaat, tuo myös rantuvyö!\n\n    Ruunan vien nyt pajaan,\n    ryijyt päivänvaloon,\n    kesävaljaat vajaan!\n    Kas jo hiirikollaan\n    naapuri jo reellä kylään ajaa voi\n    appivaarin taloon,\n    siellä työssä ollaan,\n    rengit valtatieltä lunta lapioi.\n\n    Ensi pyhän suussa\n    aamukuutamolla,\n    kun on kuura puussa,\n    ajaa saat jo reessä\n    niinkuin pulski ruustinna saat liukua,\n    heh, on hauska olla,\n    ruuna reutoo eessä\n    kuunnellessaan kirkkotiellä tiukua.\n\n\n\n\nUUDEN VUODEN YÖ.\n\n\n    Yli metsän tähtiä sinkuu\n    ja pakkanen nurkkihin lyö,\n    viluturkiss' se hiihtää ja vinkuu,\n    niin pimeä on polku ja huurteess' on seinät,\n    mut seimessä tuoksuu kesäiset heinät,\n    nyt on uuden vuoden yö,\n    nyt on unelmien yö,\n    kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?\n\n    Pojat nauraen tarttuvat leiliin,\n    väki joulupuuroja syö,\n    tytöt kalveten katsovat peiliin,\n    ne oottelevat onnea ja sulhasiansa\n    ja huutaen ne valelevat tinalinnojansa;\n    nyt on uuden vuoden yö,\n    nyt on unelmien yö,\n    kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?\n\n    Pyry pyörivi ullakolla,\n    kuin siell' olis peikoilla työ,\n    niin hyvä on pirtissä olla,\n    kun kotiolut haarikoista pahnoille läiskyy,\n    kun joulukuuset välkkyy ja takantuli räiskyy;\n    nyt on uuden vuoden yö,\n    nyt on unelmien yö,\n    kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?\n\n    Yli metsän sammui tähti\n    ja himmeni linnunradan vyö,\n    nyt rinnasta huokaus lähti...\n    Kenen majassa viluinen vieras jo kulki,\n    ken iloiset silmänsä ijäksi nyt sulki,\n    kun on uuden vuoden yö,\n    kun on unelmien yö,\n    kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?\n\n    Ovet aukesi unelmien aattoon,\n    kuka onnensa ostaa ja myö,\n    kuka ehtivi juhlasaattoon,\n    kuka huutohon hukkuu ja seurassa säilyy?\n    Nyt tapulissa kellot ääneti häilyy,\n    nyt on uuden vuoden yö,\n    nyt on unelmien yö,\n    nyt Kuolema kirkkotarhaan ratsastaa.\n\n\n\n\nVAARI JA VAARIN KELLO.\n\n\n    Kaappikello se käy ja kukkuu,\n    mikäs on ollessa vanhan vaarin,\n    tiki-taki-tiki-taki- vanhan vaarin,\n    vaarill' on piippu ja tulusmaari\n    ja Miri, joka nurkassa nukkuu.\n\n    Tomu se kiirii jo puhteen pitoon,\n    päiväkin pirttihin päänsä pistää,\n    tiki-taki-tiki-taki- päänsä pistää,\n    loukossa vaari ei huoli mistään,\n    vaan verkkonsa silmiä sitoo.\n\n    Eihän ne vaarilta muonaa kiellä,\n    rieskaa, suolaa, kystä ne antaa,\n    tiki-taki-tiki-taki- kystä ne antaa,\n    nuoret on nuoria, kaunaa ne kantaa\n    ja vanhan askel on tiellä.\n\n    Kello se aikaansa jouten jauhaa,\n    hammasrattaat ne tempoo ja ryskii,\n    tiki-taki-tiki-taki- tempoo ja ryskii,\n    vaari se kiertää, korjaa ja yskii\n    ja hoitaa kuin sielunsa rauhaa.\n\n    Vaari on vanha kuin pihaton aita,\n    vanhempi kello, jo taatan tuttu,\n    tiki-taki-tiki-taki- taatan tuttu,\n    sillä on vihreänkukkainen nuttu\n    ja ruskeanruusukas paita.\n\n    Himmeni aamuhun ampuva nuoli,\n    musteni kellon posliiniposki,\n    tiki-taki-tiki-taki- posliiniposki,\n    vallaton aika se vaariinkin koski\n    ja valkoista arkkua vuoli.\n\n    -- Hopealippaan ne tahtoisi riistää,\n    vaarin ne tahtoisi vainaitten joukkoon,\n    tiki-taki-tiki-taki- vainaitten joukkoon,\n    kellon ne veisi jo ullakon loukkoon,\n    kun aikaa aina se niistää.\n\n    Nauraa se piika ja nauraa se renki\n    pirtissä puhteilla -- eihän maarin,\n    tiki-taki-tiki-taki- eihän maarin,\n    tietää sen Miri ja tietää sen vaari,\n    että kelloss' on haltian henki.\n\n    Vaari sen kuullut on usein yöllä,\n    kuinka se hiipii ja kaapissa häärää,\n    tiki-taki-tiki-taki- kaapissa häärää,\n    heilurin juoksua mittaa ja määrää\n    ja vasara pieni on vyöllä.\n\n    Hiljaa se nostaa töppyistä jalkaa,\n    hämähäkin seitistä kutoo se pajaa,\n    tiki-taki-tiki-taki- kutoo se pajaa,\n    lattiarakohon rattailla ajaa,\n    kun kukko virtensä alkaa.\n\n    -- Päivät ne luistaa ja toistaan ne\n    talvet ne riipotti hiuksihin lunta,\n    tiki-taki-tiki-taki- hiuksihin lunta,\n    vaari se kellosta näkee unta,\n    sen tahtiin sydänkin sykkii.\n\n    Kaappikello se korahtain kukkuu,\n    aamulla seisahtui se niin hiljaa,\n    tiki-taki-tiki-taki- hiljaa, hiljaa,\n    tuoni se niitti jo tuvassa viljaa; --\n    miks vaari niin kauvan nukkuu?\n\n\n\n\nVALKEAT NEIDOT.\n\n\n    Ne valkeat neidot kulkivat sen uuden vuoden yöllä,\n    ja talven kirkkaat lumitähdet kimalteli vyöllä,\n    niill' lumiharsot silmill' oli ja olkihimmelit päässä\n    ja niiden hienot hunnunpäät ne kahisi kuin jäässä.\n\n    Ne valkeat neidot kolkuttivat ovelle uuden vuoden\n    ja sulhasia mainiten ja lähteen silmästä juoden\n    ne lauloi: \"ylkäni ratsastelee alas pitkin kuuta,\n    hän morsiantaan katselee kuin kirkasta joulupuuta.\"\n\n    Ne neidot kävivät käsikkäin, niitä neitoja oli kuusi\n    ja heleästi äänet soi: \"nyt tullut on vuosi uusi,\n    sen vanhan vuoden kirstuhun lyödään kaksitoista naulaa,\n    sen haudalla nyt haikeasti vanha korppi laulaa.\"\n\n    Ne valkeat neidot kaaresti kuin lumi laskoksissa,\n    ja kiiltokengät narskuivat, soi ilo askelissa,\n    niill' lumiharsot kahisteli kuurassa talviyöllä,\n    ja kaikki hangen kirkkaat tähdet kimalteli vyöllä.\n\n\n\n\nISTUN METSÄN KIVELLÄ.\n\n\n    Istun metsän kivellä\n    ja puihin puutuu tuuli,\n    poskeni on polttava\n    ja sininen on huuli.\n\n    Sataa lunta oksille\n    ja kaikkiall' on lunta,\n    hiljaisuuden hivellessä\n    täällä sais kai unta.\n\n    Läpi metsän huurteisen\n    käy sinertävät siimat,\n    poissa täält' on ahdistus\n    ja poissa kivut, kiimat.\n\n    Ilta lykkää syöstävää\n    ja yö se lankaa jatkaa,\n    katajien kapsahtaissa\n    utu-tyttö matkaa.\n\n    Hiihtää taikasauvoineen\n    ja oksat tieltään siirtää,\n    katsoo silmin sumuisin\n    ja pilkut lumeen piirtää.\n\n    On kuin sydän valkeneis\n    ja suloinen ois piina,\n    pääni alus kannel ois\n    ja kinos paariliina.\n\n\n\n\n AURINGONKUKKA.\n\n\n    Töllin töyräällä kalveessa kasvoit\n    kuin heleä auringonkukka,\n    päivässä hienoksi huoliteltiin\n    sun poskesi samettinukka.\n\n    Elämänlanka se seinää kiers',\n    soi räystäältä pääskysen ilo,\n    hentoina nousi sun povesi kummut\n    ja silmissä paloi kilo.\n\n    Aholla kuljit yksin aina\n    ja haastelit kukkies kanssa,\n    koivunranka ja mäellä mänty\n    ne näki sun iloissansa.\n\n    Siell' olet majassa matalassa\n    vain virsikannelta kuullut,\n    elämänsurujen suhinaa\n    olet honkien humuksi luullut.\n\n    Siell' olet käynyt kuin keiju kaino\n    kotoisen koivun alla,\n    ei sua tahrannut maantien tomu,\n    ei koskenut huolien halla.\n\n    Niin sinut kulkija kaukainen\n    näki kalveessa harmaan kuistin,\n    lempeitä silmiäs katseli\n    ja kauvan sinua muisti.\n\n\n\n\nMELLAKKA KIEVARIN RAITILLA\n\neräänä syysaamuyönä.\n\n\n           (Sävel: Undan ur vägen se hur...)\n\n    Kievari kiltti, no, aukase nyt ukkikulta,\n    täällä on Puuska ja pari muuta kai,\n    Tamb... hys, hiljaa Jussi, iske tulta,\n    Lassi se tarjoo, kun eilen varsan sai!\n        Liekki jo liehuu...\n        nyt on oikein peikkoin yö, --\n        ken siellä riehuu\n        ja kujassa lyö?\n\n    Tienviitan varjossa seisoo tukkimiestä kuusi,\n    seipäitä viskoo ne saunannurkan taa,\n    Tamb... voi, kuka siellä avuks huusi?\n    Lassi on kauhea, kun hän kampittaa,\n        iske, ei auta,\n        Jukka, Heikki päälle käy,\n        suutarin nauta,\n        et missään näy?\n\n    Hieroja voihkii ja kuistiin hiipi Henna, Taava,\n    kievari juoksee ja huitoo tapillaan,\n    Tamb... \"seis miehet, saiko kukaan haavan?\"\n    \"auta sun armias, kun sen kiinni saan!\"\n        Vankkurit ryskii,\n        kievari se pampun tuo,\n        noituu ja yskii,\n        mut Jussi juo.\n\n    Yks veti puukon ja tuokin, joll' on vihreet liivit,\n    häijysti nauraa ja Hennaa tirkistää.\n    Tamb... Jos Liisa ohi läävän hiivit,\n    saat sanan voudille, älä viikoks jää!\n        Hallikin haukkuu,\n        kuule tupen rapinaa,\n        ovissa paukkuu\n        ja vonkuu maa!\n\n    \"Vouti on kirkolla!\" Juokse ukki kellariisi, --\n    ponttoolle junnit jo juoksujalkaa läks,\n    Tamb... \"en pelkää, vaikka viel' ois viisi!\"\n    piilosta piiat nyt tulkaa tännemmäks!\n        Vein puukon heiltä,\n        missähän nyt Puuska lie?\n        Koskaan ei meiltä\n        ne naista vie. --\n\n    Raitilta Jussi se jumppii niinkuin voinsa myynyt,\n    kujasta viulun hän rikkinäisen toi,\n    Tamb... -- \"juo haarikasta, ettäs tyynnyt!\" --\n    eikä sen kielet nyt kantta vasten soi,\n        purpuripolkkaan\n        ei ne vedä jalkaa, ei,\n        kolkasta kolkkaan\n        ne nuoret vei.\n\n    Katsos, jo sorsatkin lentelevät pitkin rantaa,\n    airot ne loiskii ja sumussa on maa,\n    Tamb... ja palkovene lipuu santaan,\n    lautalta punainen tuli loimottaa,\n        lippu jo vilkkuu,\n        vorokilla nauraen\n        juutakset ilkkuu,\n        ma muistan sen!\n\n    Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievarukko,\n    Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt,\n    Tamb... jo kylässäkin kiekui kukko,\n    rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt.\n        Kyntäjä herää\n        ojennellen jalkojaan,\n        kuokkansa kerää\n        ja käy unissaan.\n\n    Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii,\n    -- tintit ja varpuset puissa piipittää --\n    Tamb... hän viulunrokaa hellään pyyhkii,\n    taivasta katsoo ja kerran hymähtää.\n        Äänet jo hukkuu,\n        Puuskan korvaan soitto soi,\n        nurmelle nukkuu,\n        kun paistaa koi.\n\n\n\n\nILTAPUHTEET.\n\n\n    Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,\n    ne hämärät iltapuhteet\n    ja isännän ilkku ja naisten naurut\n    ja emännän nurjat nuhteet!\n\n    Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,\n    kun ajatus hämärään hukkuu,\n    ma kehräsin viimeiset villani loppuun\n    ja tuvassa väki jo nukkuu!\n\n    Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,\n    ken koskisi oven salpaa;\n    jos kyläinen vieras viivähtääkin,\n    ei katso se neitoa halpaa!\n\n    Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,\n    ja voi mua onnetonta,\n    on kultani maailman kylillä\n    ja sinne on virstaa monta!\n\n    Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,\n    kun hanki on kylmä ja syvä. --\n    Voi, tulispa kulta ja kolkuttais,\n    niin mieleni taas olis hyvä!\n\n\n\n\nTALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.\n\n\n    Ajaa myöhäinen matkamies,\n    pohjassa liehtoo punainen lies\n    ja vaihtuu vihreään juopaan,\n    hämärä laaksohon laskeutuu,\n    lumiset kentät aukeat, aavat\n    hiiltyvän, himmeän sinensä saavat,\n    pimeät petäjät huokaa ja huopaa\n    ja tummuu punainen virstapuu.\n\n    Tiuvut kiiltää ja musta on tie,\n    ruuna se korvansa taakse vie\n    ja katsoo pellolle salaa.\n    Jonossa multakuormat käy,\n    viidasta vilahti valkoinen siipi,\n    hiiren ajohon repo jo hiipi,\n    ojassa ryömii ja ladolle palaa,\n    kun haukku käy, vaan kylää ei näy.\n\n    \"Hyp, hyp, paranna, ruuna, hoi!\"\n    Hakokirves jo pihalta soi,\n    ja piiska käänteessä läiskyy,\n    kavionkengät ne tulta lyö,\n    näkyy jo sekaisin talojen sarjat,\n    höyryvi kuuraiset ometan harjat,\n    pajankin suulla säkenet räiskyy\n    ja tähtihin puhkee musta yö.\n\n    \"Hyvää iltaa... noo, ruuna siin';\" --\n    Tutuille tanhuille jouduttiin,\n    kai pata jo tulella kiehuu,\n    pihall' on sumuista sauhua;\n    kuu se paistaa kuin lomasta seulan\n    kullaten jokaisen männynneulan,\n    saunasta päreen valkea liehuu,\n    ja tallista kuuluvi laulua.\n\n    Ajaa kujassa matkamies,\n    silmissä lämmin on kotoinen lies,\n    ja hämärän haltia nyökkää, --\n    \"soh, soh, Ruuna, seiso jo... ptruu!\"\n    Kuistilla Mirri jo kyljellä kyrrää,\n    Halli hyppää ja rukit ne hyrrää,\n    reelle lapset luikaten hyökkää\n    ja kaikill' on puhetta: hupu.. pupuu!\n\n\n\n\nHIIHTÄMÄSSÄ.\n\n\n    Huurussa on kyläkunta,\n    sinisauhut kaarestaa,\n    yli aitain järvenjäälle\n    hiihdän hiljaa talaan taa,\n    kaikkialla siintää lunta,\n    kaukaa Tellu haukahtaa,\n    vonkuu jää ja paukahtaa.\n\n    Rannan raitaa peittää huurre,\n    jääss' on joka avanto,\n    ranteell' laajan lumivaipan\n    vierii virran suvanto\n    niinkuin sinimusta uurre;\n    ulapoilta tuuli käy,\n    eikä taivaanrantaa näy.\n\n    Sieltä kolme saarta hohtaa\n    soutain päivänsilmää päin,\n    lumitähdet välkehtivät\n    yli hangen kimmeltäin,\n    sinne nuori latu johtaa,\n    hiihdän, että humajaa,\n    sauvat jäähän kumajaa.\n\n    Pieni pilkku ladun päässä\n    saaren varjoon kiemuroi,\n    rintaan virtaa vilvas ilma,\n    nuori veri viehkuroi,\n    kun ma soljun vastasäässä,\n    on kuin joka jänne sois,\n    ponnahdan kuin poukka pois.\n\n    Kylän rannat kauvas jäävät,\n    tuvan tulet himmenee,\n    varislauma laitatuulta\n    pellon poikki leijailee,\n    savuun häipyy riihet, läävät;\n    tiellä tukinvetäjät\n    nään ja rinteen petäjät.\n\n    Syöksyn ohi saaritöyryn,\n    päivä puhkee pilvistään,\n    kukkulat ja kentät kiiltää\n    hopeisissa helyissään,\n    auringossa kuultaa höyry,\n    pillistöön jo ennätän,\n    eessä nään ma hiihtäjän.\n\n    Päivä paistaa iloissansa,\n    paistaa silmist' impyen,\n    raikas puna poskipäill' on,\n    hymynsä on herttainen,\n    huurteessa on kiharansa.\n    Kummasta ma kompastuin,\n    siin' on -- Henna naurusuin!\n\n\n\n\nVERÄJÄN-MIKKO.\n\n\n    Ojalla istuu veräjän-Mikko,\n    sokeansuopea raajarikko.\n\n    Viisto on veräjä, vanha ja harmaa,\n    harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.\n\n    Eihän ne kulkijat veräjää siedä,\n    vastus on Mikkokin vaikkei hän tiedä.\n\n    Almuja antaa kulkeva kansa,\n    Mikko se kopeloi sauvallansa.\n\n    Ei ole Mikolla iloa muuta,\n    hyväillen silittää veräjänpuuta.\n\n    Ojalla syö ja ojalla makaa,\n    nousee kuin kummitus veräjän takaa.\n\n    Myöhään ja myötään hän horjuen avaa:\n    \"kost jumal, kost jumal!\" änkäten tavaa.\n\n    Pyörien töminään nukkuu ja herää,\n    maantientomusta roponsa kerää.\n\n    Kerran se veräjä poikkehen joutaa,\n    kerran ne Mikonkin kirkolle noutaa.\n\n    Silloin hän kuolemankaupungin rajaa\n    kultavaunuissa taivaaseen ajaa.\n\n    Pietari pyhä se hymyillen tavaa:\n    \"kost jumal, kost jumal!\" porttinsa avaa.\n\n\n\n\nTALVITIELLÄ.\n\n\n    Kuin ahjossa lounas loimuaa\n    ja säkenöi säteiden langat,\n    suon silmässä katajat kuultaa,\n    kuin tuess' on risut ja rangat.\n    Niin hiljaist' on kaikkialla,\n    humu hempeä lehdossa soi,\n    veriruskean pilven alla\n    salo talvessa unelmoi.\n\n    Siell' levossa talvisen metsämaan\n    on hämärän utuista unta\n    ja huurteisin hopeakruunuin\n    puut pudottavat nuorta lunta,\n    hilehiuteet kuin valkeat perhot\n    ne kiihkotta kisaan käy,\n    salon tiellä on sinertävät verhot,\n    eikä loukoista loppua näy.\n\n    Jo kuuluvi kellojen kilinää\n    kuin haltia matkalla ois,\n    kuin huurtehen ravistessa\n    nyt tuolla, nyt täällä se sois,\n    kuin kantelon helke se lankee\n    ja kaiku se kiinni saa,\n    se hiipii himmeään hankeen\n    ja katajaan kahahtaa.\n\n    Noron aukosta lintu kyyhättää\n    ja valkea rinta hohtaa;\n    hepo astuvi metsätietä,\n    joka harmaalle ladolle johtaa,\n    ja heinäkuormaltansa\n    mökinpoika se hyräilee\n    sitä talvista loiluansa,\n    kun kulkusta kuuntelee.\n\n    Reen rehtoihin varvut raksahtaa,\n    jääpuikot pensaissa helkkyy,\n    ja metsän lumiset linnat\n    ja valkeat holvit välkkyy.\n    Sydänsurujaan poika laulaa,\n    tien kuuset ne kumahtaa,\n    jänis kääntää kiireessä kaulaa\n    ja seisaalta kuulostaa.\n\n    Hän laulavi harmaita huoliaan,\n    miten tummat on talvipuhteet,\n    hän isätön iloa kaipaa\n    ja kylmät on vieraan nuhteet,\n    ei viherry kukkasen kuori,\n    lumi hautasi puolukan,\n    ja se puolanpoimija nuori\n    on matkoilla maailman. --\n\n    Idän raukeat rannat tummenee\n    ja lunta tupruten tuiskaa\n    ja sinisessä siimeksessä\n    vain kulkusen ääni kuiskaa,\n    rekivirsi vitihin hukkuu,\n    lumi peittää jäljen ja reen,\n    kesäheinille poika nukkuu,\n    hepo hölkkivi hiljalleen.\n\n\n\n\nTUKKIHERRA.\n\n\n    Simo Holja oli ennen vorokkimies\n    ja ponttoolla hoikkana sousi,\n    Simo Holja se junnien juonensa ties\n    ja tukkiherraksi nousi.\n\n    Nyt kulkee hän supsiniturkissaan\n    ja puhe on simaa silkkaa,\n    povitasku on arvosta pullellaan\n    ja massissa hopeat kilkkaa.\n\n    Hän ajaa taloista taloihin\n    ja rikkaita neitoja kosii,\n    puumerkkinsä piirtää hän saloihin\n    ja jakaa metsiä osiin.\n\n    Hän metsiä raiskaa ja sahat soi,\n    talonpoikia nylkee ja kostaa,\n    hän luulee, että hän rahalla voi\n    joka miehen kunnian ostaa.\n\n    Hän vauhkoa Valkkia siimalla lyö\n    ja kievarin kuistihin töytää,\n    hän herrojen joukossa juo ja syö\n    käsivarttaan nojaten pöytään.\n\n    Hän suurista summista kerskailee\n    ja ruokaliinalla huiskii,\n    hän pöhnässä vennosti venskailee\n    ja morsiamistaan kuiskii.\n\n    Hän solkkaa: \"tässä on herra, he,\n    Simo Holja se tarjota jaksaa,\n    minä... yhtiö... sama se... selvä se,\n    mitä sampankalja maksaa!\n\n    On taloni parhaita Suomenmaan,\n    sitä rahaakin on kuin roskaa,\n    on klaverit, kirjat kullassaan,\n    vaan niitä en lue minä koskaan.\n\n    Kuka Holjan rinnalla rimpua vois,\n    näin, näinhän ne rikkaat röyhii\n    ja Holja kun lähtee talosta pois,\n    niin kuokkijat patjoja pöyhii --!\"\n\n    Hän lähtee talosta aamulla taas\n    ja moukkia pihalla pilkkaa,\n    joiden maat hän polkuhinnasta kaas\n    joiden massissa kuparit kilkkaa.\n\n    Mut yksin kankaita ajaissaan\n    ei saa Simo tunnonrauhaa,\n    hän piiskaa vaahtohon Valkkiaan,\n    taas kievarin pihoilla pauhaa.\n\n    Ja yöllä hän voihkivi vuoteellaan\n    kuin miettisi väärää valaa,\n    on kaamea kolkkous sielussaan\n    vaikka kynttilä pöydällä palaa.\n\n\n\n"]