Elämän havainnoita VI

ELÄMÄN HAVAINNOITA VI

Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos-Kaisa

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1897.

RAKKAUDEN SUURIN UHRI.

Kun kertomusteni aineet ovat useinkin niin ala-arvoisia kuin ne ovat, saan minä yhdeltä ja toiselta kuulla mitä kummallisimpia kysymyksiä niiden tosiperäisyydestä. Ei ole pitkä aika siitä, kun eräs iso herra kysyi minulta: "Onko niissä teidän kertomuksissanne mitään perää?"

"On; kuinkas muutoin? perähän niissä on", sanoin hänelle hämmästyksissäni.

"Ei täällä tiedetä mitään semmoisista", sanoi hän ja kääntyi pois.

Niin herra. Mutta tuo lyhyt keskustelu teki minuun niin kummallisen vaikutuksen. Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietävätkään, mitä mataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä. Milloin ovat kerrankaan kurkistaneet köyhän mökkiin, vaikka tilaisuutta siihen löytyisi kaikkialla niin runsaasti? Milloin ovat tutkineet alimman kansankerroksen elämää, milloin tulleet tuntemaan heidän sisällistä ihmistänsä, heidän ilojaan, surujaan ja ponnistuksiaan, niin milloin? Ylellisyydessä kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä ovat he kasvaneet vieraana kansalle jo pienuudesta pitäen. Sitten mieheksi tultuansa elävät he puutteetonta elämää ja liikenevän aikansa viettää monikin heistä loistavissa seuroissa, pysyen vieraana vanhempanakin kaikelle kansan toiminnalle. Eivät he siis tiedä sen puutoksista ja kärsimisistä tuon taivaallista; se on vaan heille ikäänkuin jotain unennäköä. Minä en suinkaan tahdo ketään sortaa, sillä onhan heilläkin heidän tehtävänsä, ja kaikki ovat tarpeellisia, mutta voi, voi! ei pitäisi kuitenkaan sanoa "ei täällä tiedetä mitään semmoisista". – Jos minun pitäisi välttämättömästi olla varsinainen kirjailija, niin kirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen historiaa, sillä kyllähän maailma aina isoisista huolen pitää. Ei tule tämäkään kertomus olemaan ylevistä aineista, sillä tässä kerrotaan enimmästi vaan turve-tuvan asukkaista – seuratkaa minua nyt sinne hetkiseksi.

Ken kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut teitten varsilla siellä ja täällä turve-mökkejä. Tiheä asutus ja siitä seuraava metsän vähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa tilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta alentavaa vaikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma koti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, vaikkapa se onkin vaan tuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain välipuheella haltuunsa jonkun palasen tuota kivetöntä ja metsätöntä ketoa, jota Pohjanmaalla niin runsaasti löytyy, keräävät he siitä säännöllisiä turpeita, joista he sitten jonkunlaisen saviseoksen kanssa latovat huoneen, ja pian on asunto valmis. Haltuunsa saadun maan muokkaavat he sitten viljamaaksi, ja niin tulee heistä aivan vähässä ajassa sanan täydessä merkityksessä "oman turpeen mies". Usein näkee noiden turve-mökkien vanhuutensa tähden kallistelleen ja väyristelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden, siivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä minään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa niissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen asia, että turve-seinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja sivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuot turve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämellä ja sielulla varustettuja ihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin mitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa.

Minä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin rehellisiksikin, että olisin voinut heidän haltuunsa uskoa vaikka kuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tulivat nuot matalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talvipakkasilla ja pyryillä sivu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottava valkeakin puhteilla niin ystävällisesti liekehtivän ja ikäänkuin vilkuttaen kutsuvan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä heitä tervehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita onnellisia, jotka pahallakin ilmalla saivat rauhassa istua kotilieden ääressä.

Semmoinen turve-tuvan asukas oli Kristo Honkanenkin.

Mitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tavallinen ihminen vaan – köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on hänestäkin jotain kerrottavaa.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin. Aikaisin korjasi kuolema molemmat hänen vanhempansa ja pikku Kristo jäi turvattomana avaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on kuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu armoleivällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kovin raskasta ja vaikeata tehtävää ja usein itki hän kovaa kohtaloansa niin, että oli vedeksi rauveta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearvonsa tunto. Ei hän ollut täyttänyt vielä kymmentäkään ikävuottansa, kun hän jo kaikenlaisilla toimilla ja palveluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen siivo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aivan pian jokapaikkaan halutuksi palkolliseksi, ja sillä tavalla hankki hän itselleen nopeasti sen yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olevalla ihmisellä on saatavissa.

Niin vaurastui Kristo vuosi vuodelta mieheksi ja teki työtä väsymättä niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, niinpä ei Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikävuodellansa. Silloin nai hän erään kauniin ja siveän piikatytön – kuinkas muutoin: "ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa", niinhän on maailman tapa.

Kohta naimisensa jälkeen rupesivat he perustamaan turvemökkiä erään talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä, sillä tarvitaanpa siihenkin aineellisia varoja, vaikkei talo tule sen loistavampi. Säästöllään saivat he vielä yhtä ja toista talonkalua, muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin navetta.

Mökkinsä ympärystän muokkasivat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä viljassa. Siistejä ja työteliäitä kun olivat, laittoivat he turve-tupaansa oikein kamarinkin tuvan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin matot ja akkunoilla törötti kasviruukut loistavine kasveineen; olisipa siinä saattanut vaikka kuvernööri yötä viettää. Kamarin perä-akkuna oli etelään päin, sen alle laitettiin sievä, pieni yrttitarha ja sen suojaksi istutettiin tuomi- ja pihlaja-pensaita. Hyvällä hoidolla kasvoivat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden varjokkaaseen siimekseen sai turvepenkki sijansa.

Toisiansa rakastivat he totisella rakkaudella. Vaimon mielestä ei ollut koko maailmassa hänen Kristonsa vertaa, vaikkei hänellä ollut tarjota sen loistavampaa suojaa. Kauneutensa ja siveytensä tähden olikin hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut hänelle kelvannut. Kristo taasen rakasti ja helli vaimoansa kaikella oikean aviomiehen rakkaudella, kaikissa he auttivat toisiansa ja kantoivat toinen toisensa kuormaa.

Kristo oli paikkakunnan etevin kirvesmies. Ei sitä rakennusta rakennettu eitä sitä salvosta salvettu, jossa ei hän olisi ollut pälkkimässä, veistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa saloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden käännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin vaan: "Honka-Kristoksi".

Kun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hyvässä voimassa ja kasvukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa. Aina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä virvoittava siimes palavaansa jähdyttääksensä tuossa turve-penkillä, tuomi- ja pihlaja-pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja siihen hän nakkausi pitkälleen, leväyttämään väsyneitä raajojansa, lukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen ketterä vaimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa kasveja.

Siihen toi vaimonsa hänelle virvoittavaa ja raitista juomaa, kostukkeeksi hänen väsystä ja helteestä pakahtuvalle kielellensä, ja siinä pyyhki hän valuvan hien miehensä kovasta työstä palavoivasta otsasta.

"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa täynnä, etten vaihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen", huudahti Kristo eräänä semmoisena hetkenä.

"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on", sanoi vaimo ja tarttui miestänsä kaulaan.

Useita vuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Vihdoin kuitenkin näkyi heidän toivonsa tulevan täytetyksi. Kaksinkertaisesti rakasti Kristo nyt vaimoansa ja helli, hoiteli ja vaali häntä niinkuin silmäteräänsä; usein puhelivat he keskenänsä tulevasta onnestansa.

Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää". Vaimon synnyttämisen hetki lähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terveen tytön, mutta itse hän meni pois – meni sinne, josta ei yksikään ole vielä koskaan palanut – meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri-arvoinen lahja vei häneltä itseltään hengen.

Tuo kovan-onnen kohtaus teki Kristoon syvän vaikutuksen. Moneen vuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää, eikä voinut ryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki vaan niin paljon, että luuli hänen vedeksi raukeevan, ja väänteli käsiään epätoivossaan. Hänen hellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja peljättiinpä hänen menettävän siihen henkensä tahi ainakin järkensä. Hän koetti viettää raskaita hetkiänsä kasvitarhansa turve-penkilläkin, mutta hänen surunsa kiihtyi vaan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento olento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa olivat ne toimeliaat kädet, jotka olivat niin nopeat ja osaavat kaikki asiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kasvitarha, kun sitä hoiteleva henki oli paennut. Riutuneet olivat kaikki taloudelliset toimetkin, kun niitä hoitava käsi oli kylmennyt, ja riutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa – tuo vahva mies, jonka surulla ei ollut rajoja.

"Voi, voi! Hän oli liian puhdas, liian hyvä minulle, taivas ei suonut hänen minun kansani olla", vaikeroitsi hän vaan, kun häntä koetettiin lohduttaa.

Vihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen verran, että voi kuunnella järkeviä neuvoja.

"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra itsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän velvollisuuksia, joiden tähden sinun elämäsi on kovin tarpeellinen. Muista tosi, että vaimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarvitsee paljon sinun apuasi", puheli eräs ystävä Kristolle, ja se rupesi vaikuttamaan.

"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen velkapää kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta havahtuen.

Nyt toipui hän niin paljon, että voi ruveta lasta kasteelle toimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittävän, kaimaksi ja muistoksi poismenneelle äidillensä.

Vireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta vyörytteli, nosteli, pälkki ja veisteli hän päiväkaudet hirsiä, sanomatta luotuista sanaa, kun vaan ei häneltä jotakin kysytty; silloinkin oli hänen vastauksensa vaan lyhyt ja asiallinen.

Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hyvän hoitajan kuin suinkin voi ja itse kävi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin ainoastaan sai hän hetkiseksi lievitystä raskaalle murheelleen.

Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina kasvoi jalanjuoksevaksi. Silloin lieveni Kristonkin murhe, sillä hän sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huvitusta lapsestaan. Pikku Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut vieraantunut, kun hän hoiteli ja vaali lasta niin usein kuin aika ja tila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen päätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa. Silloin vetäysi väkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja silloin selveni hänelle selvenemistään, mikä kallis ja suuriarvoinen tehtävä hänellä kuitenkin vielä oli, ja kaksinkertaisella innolla pyhitti hän elämänsä lapsensa kasvatukseen.

Pikku Kaarina kasvoi ja vaurastui siihen määrään, että hän voi ruveta pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä olipa hän äitinsä oikea kuva sekä näöltään että mielensä laadulta. Se vahvisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan löytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa häneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi- ja pihlaja-pehkojen siimeksessä, turve-penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyveistä ja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hievahtamatta, ja eräänä kertana huudahti hän: "Voi kun minulla on ollut hyvä äiti, minä tahdon tulla hänen kaltaisekseen".

Niin menivät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen iloisuutensa. Kasvitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku Kaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään hyvät palkat, ja heidän elämänsä ja varallisuutensa vaurastui päivä päivältä; kaikki näytti taasen käyvän hyvin.

Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, vaan ei miehen ripeydessä", sanoo sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso putinki salvettavana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten tavallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä vedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, vedettävä hirsi pyörähti ympäri ja löi tyvellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salvumiehet päästivät hätähuudon ja riensivät auttamaan vahingon saanutta. Tunnottomana makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruvettiin ylös nostamaan, huomattiin jalan olevan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen ja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut tunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olevan katkeimen paikasta aivan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät törröttivät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän vietiin, huomasivat heti ettei jalasta kalua tule, vaan että se on leikattava kokonaan pois. He ryhtyivät heti työhön ja pian makasi Kristo jalatonna sairasvuoteella. Hän sai kovan haavakuumeen leikkuun ja muun ruhjoontumisensa vuoksi. Monta viikkoa makasi hän elämän ja kuoleman välillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina vaan pikku Kaarina.

"Voi, voi! Missä pikku Kaarina on, eihän vaan hänelle mitään pahaa tapahdu? Täällä on niin paha ja vaarallinen – voi, voi, Kaarina, tule tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi ympärilleen.

Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kovin levottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauvan ei hän voinut sitä tehdä, vaan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän salvupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin katkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntyvän. Siitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin, että voisi jollain tavalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden kiellosta ja varoituksista, pitkästä ja vaivaloisesta matkasta ja omasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.

Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa, eikä tuntenut lastansa, vaikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä päivää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen vuoteensa vierestä vahingossakaan; lääkäritkin uskoivat vihdoin sairaan hoitamisen hänelle.

"Voi, voi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kovin polttaa", huudahti sairas eräänä kertana.

"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui vuoteen yli.

Sairas avasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi viimein:

"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, vai onko Jumala enkelinsä hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"

"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki pois hikeä hänen polttavalta otsaltaan.

"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.

"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en voinut olla tänne tulematta, lievittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.

"Voi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään toista jalkaakaan", vaikeroitsi isä ja purskahti kovaan itkuun.

"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri onnettomuus, mutta älkää toki kovin surko, kyllä Jumala meistä murheen pitää", lohdutteli Kaarina.

Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selvennyt houriosta ja kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän vielä sairashuoneessa, mutta Kaarina ei lähtenyt hänen vuoteensa vierestä, ennenkun tuo rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin voi jättää tuskaloisen ja pitkällisen sairasvuoteensa. Vihdoin koitti se päivä, jolloin Kristo kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan entisen jalkansa sijaan. Kovalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuvoa ei ollut; täytyi vaan nujertua sallimuksen kovan kohtalon alle.

Kristo ei kyennyt nyt enään vieraan työhön, eikä pieni maatilkku voinut heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se keksittiinkin, sillä kätevä mies kuin oli, rupesi hän tekemään kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja sievästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tulivat he niin taitaviksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka-Kriston juuriteokset olivat kuuluisia laveissa piireissä; siitä saivat he runsaasti rahaa ja heidän toimeentulonsa oli turvattu. Sillä tavoin he kovanonnen aikanakin luottivat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä heidän tarvinnut armoleipään turvaantua.

Kristolla oli nyt hyvä tilaisuus neuvoa ja kasvattaa lastansa, kun työ oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti onnena tuon suuren, vasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona, neuvomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa majassaan.

Pikku Kaarina kasvoi ja kehittyi vuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa, jolloin tyttöjä ruvetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku Kaarina lapsena ja kasvaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli vaan yksi tarkoitusperä, yksi pyrintö, nimittäin vanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon raajarikon – puujalan, joka aina niin ikävällä odotti hänen kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän ehdottomasti; turve-tupaan paloi hänen mielensä vaan, ja sinne riensikin hän niin pian kun oli saanut välttämättömimmät tehtävänsä suoritetuksi.

Kahdeksantoista vuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja silloin ei yksikään neito paikkakunnassa vetänyt hänelle vertaa kauneudessa. Kun siihen vielä lisäksi tulee kristillissiveellinen, puhdas elämäntapa ja sitä seuraava siveä käytös, jotka hänessä olivat aina nähtävinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä olisivat voineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa turve-tuvassakin ruusuja kasvaa.

Ukko vanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut, murheet ja kärsimiset olivat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa. heidän välttämättömimmät elämäntarpeensa alkoivat käydä niukaksi, ja he rupesivat pitämään neuvoa tulevasta toimeentulostansa; kauan miettivät he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.

"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtävä, ettemme hätään joutuisi", sanoi Kaarina eräänä kertana hilpeästi.

"No, annas kuulla!" sanoi ukko.

"Minun on meneminen palvelukseen, että vuosipalkallani voisin teidät elättää."

"Kuinka voisin sinut, rakas lapseni, nähdä vieraan työssä minun tähteni ja kuinka voisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin säpsähtäin.

"Mutta eihän ole muuta neuvoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan tehdä, sillä olenhan minä terve ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma tiedän sitä tekeväni teidän hyväksenne. Voinhan käydä teitä sentään katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on ainoa keino, jolla voin estää teidät puutokseen joutumasta", selvitteli Kaarina.

Vastoin maailman varsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu vankkaan taloon, vaikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli ollut. Tämä Sanna-täti oli usein jo vaatinut Kaarinaa palvelukseensa, mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kivuloista, vanhaa isäänsä, niin kauan kun he voivat kotona ollen hankkia pienen talouden tarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tulivat he nyt siihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palvelusta Sanna-tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopivampi, kun täti tunnettiin yleiseen siivoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin talo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka vuoksi Kaarinan sopi käydä usein isäänsä hoitelemassa. Sanna-täti suostui ilolla heidän tarjoukseensa ja ensi muutto-aikana otti hän Kaarinan luoksensa.

Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut askareet ja sillä voitti hän vapaita hetkiä, joina hän, tätinsä luvalla, kävi isäänsä hoitelemassa. Vuosipalkkansa kulutti hän kaikki isänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käveli hän aina puhtaissa, eheissä ja säännöllisissä vaatteissa, sillä hän käytti hyväkseen joka-ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuvan rukkinsa tahi kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo olivat maata panneet. Hänellä oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, vieras oli hän kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huvituksille ja kisoille, ja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan, hän eli vaan uhraavaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei ollut sijaa kenellekään – siltä ainakin näytti.

Aivan siinä Sanna-tädin talon vieressä, melkein samassa kartanossa oli toinen, Kovala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa. Laveat, hyvin hoidetut pellot antoivat vuosittain viljaa monta aittaa ja salvoa täyteen, ja laveat, heinävät niityt tuottivat mehevän ravinnon lukuisalle, kiiltävälle karjalle. Monta miespolvea oli jo tässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä, toinen velkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arvoa ja kunniaa. Vankka oli talo – aivan toisenlainen kuin Honka-Kriston turve-mökki.

Kovalassa ei ollut useampia vanhoja veljeksiä, yksin hallitsi ankara Kaaperi vankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia poikia, joista vanhimmat olivat jo naineita miehiä. Pulskeita ja noreita olivat Kovalan nuoret miehet kuin salon hongat, siivoja ja hiljaisia kuin kyyhkyset – kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos mieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arvoaan säilyttää.

Kovalan nuorin, Matti niminen poika oli vielä naimaton. Melkein poikasesta pitäin kävi hän Honka-Kriston turve-tuvassakin, ja sitä tekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin jo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli vaan se, että köyhälle puujalka-ukolle oli hän nöyrä ja ystävällinen kuin millekin rikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turve-tuvan Kaarinaa kohteli hän hellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antavan mitään arvoa rikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman rikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystävällinen köyhälle kuin rikkaallekin.

Matti oli paikkakunnan uljain ja siivoin nuorukainen, ja kaikki ympäristön tytöt loivat häneen halukkaita silmäyksiä. Siivo ja hiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa hyvässä sovussa ja tuttavuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin kunniavieraana, milloin hän vaan tuli johonkin taloon.

Hän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En tiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin helliä silmäyksiä. Sillä tavoin olivat he sydänten kielten kautta olleet jo kauan tutut, vaikkeivät he vielä olleet toisilleen virkanneet asiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan suoranaiseen ja kylmään, melkein halveksivaiseen muiden hänen ihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli viritetty, ja liekki ruvennut leimahtamaan, on vaikea salata sitä valoa ja lämpöä, mikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän tähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja nyt tunsivat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli vaan salaisena, toivovana aavistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eivät he pitäneet mitään lukua tulevaisuudesta, kaikki hengitti vaan sulaa onnea ja autuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille yhdentekevä.

"Voi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi puhjeta?" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi tulevaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.

"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?" sanoi Matti hämmästyneenä.

"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen vaan Honka-Kriston – puujalan, turve-tuvan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisivat ihmiset yhdistyksestämme?" pitkitti Kaarina pelokkaasti.

"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanovat ja arvelevat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran yhteen sopivat, voimme syrjä-asiain antaa mennä", vakuutteli Matti.

"Vanhempasi, kotiväkesi?" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru pakkasi väkisinkin valloittamaan hänen mieltänsä.

"Niin, sitä en mene takaamaan, etteivät he voisi katsoa karsain silmin yhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He ovat niin kiintyneet tavaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä mitään. Jos niinkin kävisi, toivon kuitenkin, että me voitamme senkin eteen, kun vaan rakkautemme pysyy vilpittömänä ja puhtaana. Minun vahva uskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni elämässä ja kuolemassa", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä huolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaivaalle.

"Voi, voi! mihin minun isäni sitten joutuisi?" sanoi Kaarina yhä huolehtien.

"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hyvälle vanhukselle vasta hyvät ja murheettomat päivät tulevat", sanoi Matti hilpeästi.

"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin kummallisia tunteita, toivoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole ollut niin kummallinen", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa silmissään välähteli kirkkaita kyyneliä.

Matti sivalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä. Siinä vannoivat he vielä toisillensa ikuista rakkautta, kävi vielä miten kävi; sitten he erosivat, mutta kummallakin oli niin paljon ajattelemista.

He kokivat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista, mutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he olivat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eivät he voineet tulla toisittaan toimeen. Siitä aivan helposti seurasi se, että kussa toinen oli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se erinomaisen ystävällinen kohtelu, mikä heidän välillään nyt oli syntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten tahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luulivat havainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, vaan sanoivat totuudessa mitenkä heidän asiansa olivat, ja niin levisi tieto ympäri kylää.

Mutta auta armias Jumala! kun tuo tieto tuli Kovalaisten korviin, he nousivat semmoiseen vimmaan, että olisi luullut heidän tulleen pois järjeltänsä. "Tuommoisen köyhän, tyhjän, kelvottoman, ylönkatsotun turve-tuvan asukkaan – puujalan tyttären hän toisi taloon! Se on sula mahdottomuus, häpeä ja synti Jumalan ja ihmisten edessä. Ei suvun kunniaa ja rikkautta kerjäläisillä ja turve-mökeillä pidetä pystyssä", pauhasivat ja huusivat he yhtenään ja siinä olivat kaikki osallisina, isät, äidit, veljet ja sisaret; olipa heidän teeskennelty siveytensä nyt lopussa.

Matti ei kieltänyt heiltäkään sydämensä asiaa, vaan tunnusti sen julkisesti. Hänelle tuli nyt sangen raskaat ja ikävät ajat, sillä hän ei kuullut nyt mitään muuta kuin mitä raainta, ilkeintä ja sydämettömintä parjaamista ja haukkumista rakastetustaan ja itsestään. Turhaksi näki hän kaikki puolustuksensa ja vastaanväittelemisensä semmoista ylivoimaa vastaan; mykkänä kantoi hän raskasta taakkaansa ja kärsi; joskus hän vaan sanoi nämät harvat sanat: "sepähän nähdään", tahi: "meitä ei erota mikään voima tässä maailmassa".

Kovalaiset tulivat hyvin häijyiksi Kaarina-raukallekin. He vainosivat, haukkuivat ja sättivät häntä miten parhaiten taisivat, ja heillä oli jokapäiväinen tilaisuus siihen, kun kartanot olivat niin liki toisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kivittivät häntä huoneitten ylitse kun näkivät kulkevan pihalla. Tuo teki tyttö-rievun hellälle luonnolle kovin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen paikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän voinut luopua enemmin kuin Mattikaan hänestä, vaikka vielä mitäkin tulisi.

Eräänä kertana sanoi isä Matille: "Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos et vaan luovu tuosta tyttö-luntusta".

"Mitä huolin minä rikkauksista, kun vaan Kaarinan saan omakseni", vastasi Matti lyhyesti.

"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä", pitkitti isä.

"Sepähän nähdään."

"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tavalla semmoisella, joka varmasti voipi teidät erottaa", jatkoi isä uhkaavasti.

"Meitä ei erota mikään voima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun annatte suostumuksenne!" sanoi Matti surumielisesti.

"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin onnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa", sanoi isä lujasti.

Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois tiehensä.

Tulipa vihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korviin. Monta itkua hän itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkivät tämän maailman rikkauden ja loiston väärää kovuutta, valtaa, tylyyttä ja sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halveksimista, polkemista ja alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin runsaassa määrässä kärsiä.

"Voi rakas Kaarinani! Vaikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se tulee kovemmaksi kuin kivi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä vaikuta mikään, kuollut, kova on rikkauden sokaisema sydän. Minä en moiti rakastettuasi, päinvastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit vierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden vahva vainoova valta saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana Honka-Kristo tyttärellensä.

"Voi rakas isä! sitä en voi, Matti on niin hyvä", sanoi Kaarina ja purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkivät särkyneiden sydänten toivotonta itkua.

Kului aikaa, mutta Matin kotiväen sydänten kovuus ei kulunut; yhtä kovat, yhtä paatuneet, yhtä perään-antamattomat olivat ne. Kului aikaa, mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttava, yhtä toivoton oli se. – Kova on paatunut sydän, rakas on raateleva murhe – niin on. – –

Ei ollut vielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä ensikerran tutustuin Honka-Kriston kanssa; hänen kuuluisat juuriteoksensa olivat tämän tuttavuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo silloin Sanna-tädillään palveluksessa. Vanha, harmaapää oli ukko jo ensi tuttavuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin vaan vähänkin jaksoi, mutta hän oli jo niin voimaton, että hänen täytyi pitkät ajat levähdyttää väsyneitä, vanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle vaatetta palkaksi. Usein puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta uhraavaisuudestaan, kun hän niin paljon näki vaivaa vanhan ja huonon isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turve-tupa oli jo hyvin vanhentunut ja seinät olivat paikottain kallistelleet sinne tänne, mutta hyvä siivo ja puhtaus vallitsi kuitenkin kaikkialla; tuvastaan arveli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä voimassa ja hyvässä ruokossa ja kasvit rehottivat täydessä kukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehevyyttä ja hyvää järjestystä. Tuomi- ja pihlajapehkot olivat tuuheana, pitkänä ja korkeana rivinä turvepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtevien oksien siimeksessä sen ruohoinen, viheriä pinta tarjosi sopivan ja viileän levähdyspaikan väsyneille raajoille.

"Kuinka te voitte tämän näin hyvässä hoidossa ja ruokossa pitää? Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.

"Kaarina tämänkin voimassa pitää, mitäs minä polonen voisin? Hän, raukka, se kaikki töittensä välistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä aikana on tämä kasvitarha minulle suurena huvituksena ja tuossa turvepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja väsynyttä ruumistani. Jumala varjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja kyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.

Minä mielistyin niin tuohon ukon avo- ja hellämielisyyteen sekä kovaan kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä tervehtimään. Hän otti minut aina vastaan niinkuin vanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hyvän Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin kun turve-mökissä kävin ja niin jäi hän näkemättä.

Eräänä Juhannus-aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turvetupien kautta. Varaselta olin jo toiminut niin, että voisin käydä Honka-Kristoa tervehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin huhahti vieno tuulenhenkäys. Maa oli viheriäisessä juhlapuvussaan ja puut seisoa töyhöttivät kauniine lehevine lehtineen, niinkuin täysissä purjeissa olevat laivat. Vaikkei aurinko ollut vielä noussut, oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka kuinka hienosti painettua kirjaa lukea. Niin, eihän Pohjolan kesä-aurinko olekaan kauan maillaan ja valoisat ovat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on koko luontokin.

Seutu oli tasaista ja aukeata, ja sen vuoksi näkyivät kaikki esineet jo kauvas. Olin niin vaipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten huomannutkaan, ennenkun Honka-Kriston kasvitarhan tuomi- ja pihlajapehkot jo ilmaantuivat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli laitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan luonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä varsinaisena silmämääränäni oli vaan Honka-Kriston kasvitarhan tuomi- ja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon hyvän Kaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin, niin kiihkeästi paloi halun pian päästä tuon vanhan, raajarikon ystävän luokse. Pian olimme niin likellä, että turve-tupakin näkyi jo aivan selvään.

Minä rupesin aina selvemmästi erottamaan kaikki esineet turve-tuvalla ja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että Honka-Kristo oli jo näin varhain ylhäällä; hän seisoi kasvitarhassaan turvepenkin vieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että ukolla oli mustat housut ja liivit päällä ja korkea, vanha, nukkavieru sitkohattu päässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä aina juhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska oli ukkoa kaukaakin katsella tuossa puvussaan: mustat housut ja liivit, musta hattu, valkeat hiukset, valkea parta ja valkea, sileäksi kaulattu paita päällä, niin valkea kuin kika – aivan niin, mustaa ja valkeaa vaan sekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko hänellä iloa vai murhetta, vai oliko hän kiirehtinyt näin varhain luonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? olivat ajatusteni alkuna ja loppuna.

Olin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hyvänhuomenen, mutta niin lähelle tultuani, että voin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä, huomasin kuinka hänen nukkavieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä; tuo havainto vaikutti sen, että hyvä-huomen jäi sanomatta ja kummallinen, melkein pelon sekainen aavistus valloitti mieleni. Minä kiirehdin kulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aivan liki maantietä olevan kasvitarhan kohdalla.

Mitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turvepenkin puoleen ja – itki, itki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkavierun hattunsa heiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi- ja pihlajapehkon lehvät salasivat minulta kaiken muun näkemisen, enkä minä joutanut pitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin pois kärryistä ja syöksähdin kasvitarhaan. Mahdoton on kenenkään edeltäpäin arvata, mitä siellä näin. Siinä – siinä turvepenkillä itkevän ja tutisevan puujalka-ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen välillä, makasi sylitysten – Matti ja Kaarina, kumpikin – – hengetönnä! He olivat köytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen villavyöllä, ja ensi silmäys selitti sen tosiasian, että he olivat tuommoisenaan juuri vasta vedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan halunnut nähdä!

"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?" sanoin minä hätäyksessäni ensi havaintoni perästä.

Nyt vasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi vetistyneet silmänsä, väyristyneet kasvonsa ja tytisevän otsansa minun puoleeni ja sanoi sydäntä vihlovalla äänellä:

"Voi Herra Jeesus! He ovat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta lapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottavat he sen minultakin. Väärä rikkauden väkivalta ja armoton kovuus on heidät murhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaavat rakkautensa ja väärän sorron uhreina. Voi maailman sydämettömyyttä, voi maailman kovuutta! Voi katoovan rikkauden sortoa ja julmuutta – voi lastani ja minuakin!"

Nouseva aurinko valaisi nuot tuossa turve-penkillä. Kumpikin oli kietonut käsivartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttivät he innokkaasti syleilevän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat vaatteet ja Kaarina oli pukeunut lumivalkoisiin vaatteisiin, jommoisia Pohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla- ja häätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertävä tukkansa oli hajallaan ja valunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän vielä kuolon kalvistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolevainen ihminen olisi saanut kuolemattoman Vellamon neidon syleiltäväksensä. Minä silmäilin heidän kasvoihinsa; ne näyttivät olevan niin autuaallisessa ja rauhallisessa hymyssä – ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän suunsa näytti liikkuvan. Silloin tuntui Matti sanoman: "Meitä ei erota mikään voima tässä maailmassa", ja Kaarina oli kuiskivinaan: "Matti on niin hyvä, hänestä en voi luopua".

Tuomi- ja pihlajapuskat olivat täydessä kukoistuksessaan ja levittivät ympäristöönsä miellyttävän tuoksun. Paljojen kukkiensa vuoksi olivat ne valkeita kuin lumipurku ja nuot lehevät oksat kukkaterttuineen riippuivat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka vuoksi he näyttivät makaavan ikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiusvuoteessa. Nousevan auringon kirkkaassa valossa kimeltelivät pensaitten lehdillä ja kukissa päilyvät kastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi taivosen tähdet. Itkivätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen, vai iloitsivatko ne? Surivatko ne Matin ja Kaarinan maallista kovaa kohtaloa, vai iloitsivatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti toisilleen uskollisen parin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän maailman väkivallalla ja sorrolla ole enään yhtään valtaa? Pitivätkö Matti ja Kaarina häitään tuossa autuaitten kanssa, vai olivatko sen surkeina uhreina kammottavalle rikkauden himolle?

Tuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita, etten voi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, vihaa, ystävyyttä, ylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa – ja anteeksiantamusta – tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui tunnossani ja se pani joka luusolmuni vapisemaan.

Vaikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä tarvitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka-ukko tuossa, joka oli koko ajan itkenyt niin paljon kuin vaan sydän jaksoi vuotaa. Hän oli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aivan kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet turve-tupaan, missä toimitin hänet vuoteeseen.

"Voi, voi minun lastani, voi minua onnetonta!" vaikeroitsi hän tutisten siinäkin, riutuneena ja voimatonna.

Minun sydämeni oli niin täysi, etten voinut häntä yrittääkään lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi voinut tehdäkään, sillä olihan ukolla niin paljon kovaa elämänkokemusta, ja edessään juuri niin tuore ja pätevä todistus maailman tunnottomuudesta ja kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta voinut millään tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis vaan tyrskivän ukon kädestä kiinni, toivottaen hänen murheellensa lievitystä ja luvaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.

"Voi, voi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan mustaan multaan. Ei kestä enään kauvan tämmöistä tuskaa monikertaan rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hyvästä, mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olevan sydämen, joka voipi tuntea ja kärsiä", sanoi ukko turskien.

Kyyneleet nousivat väkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hyvästi. Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan itkenyt tyttönen.

Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selville edellisen tapauksen kehittymisen.

Kauvan toivoivat ja kärsivät Matti ja Kaarina. He toivoivat viimeinkin Kovalaisten väsyvän siihen kovaan vastarintaan, jota he katkeamatta sanoilla ja töillä osoittivat Kaarinan ja Matin yhdistystä vastaan. Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsivät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi kävi vastustus; olivatpa he huomaavinansa semmoistakin, että väijyttiin Kaarinan henkeä. Vihdoin lakkasivat he turhasta toivostansa, sillä olivatpa he tulleet tuntemaan kuinka kova ja perään-antamaton on paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastavien puolelle, sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toivottomien suuret kärsimiset. Lopulla koettivat kaikki ihmiset vaikuttaa Matin ja Kaarinan eduksi, ja taivuttaa noita kovia vanhempia, veljiä ja sisaria, mutta turhaan; kovia olivat Kovalaiset!

Vihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen pyrintönsä ja kotiväkensä luvat sekä tehdä lopun kauheille kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta sitä ei annettu. – Kovalan Kaaperi – Matin isä oli käynyt jo varalta sen kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustavia rikkaan sanankuulijansa käskystä.

Kauhea synkkämielisyys valloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli epätoivon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun Kovalaiset havaitsivat, että heidän viimeinen valttinsa teki niin loistavan vaikutuksen, tuli heidän raivonsa nyt pirulliseksi kostonpyynnön sekaiseksi vainoksi; mutta yhä enemmän synkistyivät Matti ja Kaarina. Vaikka he olivat noin vainottuina ja sorrettuina, alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eivät he kuitenkaan koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä, murheellisina ja hiljaisina kantoivat he kovaa kohtaloaan.

Sinä vuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää peräkkäin. Sunnuntai-aamuna nousi Kaarina tavallista aikaisemmin ylös ja tavallista iloisempi oli hän nyt; Sanna-täti oikein oudoksui tuota äkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki aamu-asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi alkanut uutta, toivovaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä, kivittivät Kovalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa rivoja ja hävyttömiä sanoja. Päälliseksi vartoivat he sitä hetkeä, jolloin he tiesivät Kaarinan menevän kaivolle vettä vinttaamaan, saadaksensa silloin hänet kivitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä eivät he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terveenä säilyi vainottu Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän vaan ja arveli: "turha vaivahan se on teille."

Kun hän oli saanut aamutehtävänsä toimitetuksi, meni hän vaateaittaansa ja puki itsensä valkoisiin juhlavaatteisiin, ja muutoinkin niin juhlallisesti kuin suurimpina juhla- ja kunniapäivinänsä. Kun hän tuommoisena tuli näköisälle, olipa hän kaunis ja puhdas kuin metsäruusu. Sanna-tädin mielestä oli tuo outo ilmiö ja hän kysyi melkein säpsähtäen Kaarinalta:

"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin juhlallisesti?"

"Mattihan tuo niin tahtoo", vastasi vaan Kaarina lyhyesti. Sen enempää ei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.

Aamukellot soivat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumiseva ääni kajahteli kauvas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu-ilman, ja ihmiset riensivät juhlavaatteissaan kirkkoon sovintosanaa kuulemaan. Mattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut menivät kirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten kävelevän vainiolle, toiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.

Eräällä Matin naineella veljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli Matille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä. Poika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja kasvoja. Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kovassa murheessaan, sillä olihan lapsi niin viaton ja rakas: häntä ei vielä väärä rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta hyvyydestään ja lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hyväilemisen jälkeen katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli lapsen mielestä varsin erinomainen ja miellyttävä asia.

Tuo poika sattui myös havaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.

"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?" huusi poika ja juoksi jälkeen minkä voi.

Menijät seisahtuivat ja Matti lähti kävelemään poikaa vastaan. Päästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja sanoi: "Vie tämä sedän kello kotiin".

Poika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että olisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän ihastui kovin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta vilistämään kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen syltä, huusi Matti hänelle: "Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi ijänpäivät". – "Kiitoksia, setä!" sanoi poika ja lähti taasen juosta kapittamaan. Sitten lähtivät Matti ja Kaarina kävelemään.

Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut tulivat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu edes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he ovat menneet toiseen kylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olevan, mutta illalla palasi sieltä muita kylän nuoria, vaan eivätpä palanneet Matti ja Kaarina.

Heillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä nyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi viehättäviltä. Puolen virstan päässä kylältä on jyrkkä-äyräinen ja syvä metsälampi. Sinnepäin piti heidän matkansa; se oli heistä nyt etevämpi kirkkoa, parempi toisien nuorien iloja ja kemuja.

Jotain, ikäänkuin sattumalta aavistaen, olivat muutamat Matin ja Kaarinan ystävät, huolehtien heidän tavatonta poissaoloaan, kävelleet Juhannus-yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysivät he lakin ja huivin; ne merkit ilmoittivat asian todellisen laidan.

Neuvottomina ja kovan hämmästyksen alaisina seisoivat nyt ystävät tuossa. Heidän joka luusolmunsa vapisi eivätkä he olleet voida ajatella mitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aivan sekaisin sen kovan kauhun tähden, jota he tunsivat. Se oli kai sen tunnon synnyttämä, että tässä on joku vääryys tapahtunut. – Heillä ei ollut mitään asetta, millä olisivat koettaneet ylös saada noita järvenkuiluun itsensä haudanneita. Vihdoin toipui joku heistä sen verran, että hän vapisevin polvin voi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja kun se joutui paikalle, ei kauvan viipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina oli vedetty järven pohjasta maalle.

He olivat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä villavyöllä, mikä oli sitävarten matkaan otettu; asia oli siis edeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisivat olleet eläviä ja olisivat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he olivat kietoneet käsivartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä voitu toisistaan eroittaa; luultavasti olivat he siinä asemassa olleet järveen heittäytyessään. Siinä he nyt makasivat uskollisina toisilleen. He olivat unhottaneet toiselta puolen vanhempain vihat, toiselta isän verrattoman rakkauden; hyljänneet ystävät, viholliset, maailman ja elämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi, kunhan vaan ei heitä voitu eroittaa. Paljon, paljon olivat he uhranneet oikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria voida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasivat he nyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen väärästä väkivahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän alkuperänkin. Kaiken tuon olivat he kumminkin turhaksi tehneet sekä estäneet kaikki esteet, vainot ja sorrot, sillä todellakaan ei voinut heitä mikään voima tässä maailmassa eroittaa.

Ensimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekivät ystävät nuorteista koivuista paarit, joille he nostivat tuon kuoltuaankin niin kauniin parin, ja lähtivät kantamaan sitä Honka-Kriston turve-mökkiä kohden; sinne päästyään laskivat he surullisen taakkansa kasvitarhan turvepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se tapahtui, olivat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.

Heltyivätkö Kovalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei, sitä ne eivät tehneet. He olisivat raastaneet heidät vieläkin erilleen ja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi sitä vastaan, etteivät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekivät niin ison ruumisarkun, että vainajat mahtuivat yhdessä siihen. Nuoret tytöt puettivat ja hankkivat heidät, seppelöitsivät heidän otsansa ja koristivat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli väkeä heitä saattamassa viimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja vanhoja, eikä yhdenkään silmä ollut kuiva, Kovalaiset eivät olleet surusaatossa, eipä Honka-Kristokaan; edelliset eivät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen ei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kovalle tautivuoteelle. Kovalan pikku Kalle oli kuitenkin tullut väkisinkin ruumissaattoon ja hän itki että oli vedeksi sulaa, vaikka hän sai ijänpäivän pitää sedän kellon. – "Parempi se noinkin oli", olivat Kovalaiset sanoneet, mutta Honka-Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen viikon kuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan vävynsä ja tyttärensä viereen.

Kymmenen vuotta on kulunut. Kovalan taloa ei ole enään silloin; eipä ole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset tulipalot ja vahingot olivat hävittäneet tavarat, monenlaiset tappavat taudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoivat: "Se oli Jumalan rangaistus." Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon? – Tutkimattomat ovat Jumalan tuomiot. – Laskettiin lukua ja silloin havaittiin, että Kovalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri senverran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan ollessa – – Kummallista vieläkin! Eikö ole?

SORTUNUT.

Eräällä matkallani pysähdyin asiaini vuoksi useaksi päiväksi muutamaan maamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli aika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikävissäni lähdin kävelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni vainajin viimeisiä lepokammioita. Siellä viihdyin aivan hyvin yksinäisessä hiljaisuudessa, sillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin noitakaan, mitkä maailman hyörivästä melskeestä erottuaan olivat lepoon lasketut tähän rauhan satamaan. Minä vaivuin niin syviin ajatuksiin elämästä, kuolevaisuudesta ja tulevaisuudesta, etten ulkomaailmasta huomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita jälkeenjääneet olivat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein huomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen muistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia, loistavuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria erinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kivestä ja marmorista veistetyitä sekä raudasta valetuita mitä uljaimpia muistopatsaita, kirjaeltuja loistavimmilla kultakirjaimilla, runollisilla lauseilla ja värssyillä, mitä ikänä maailmassa oli voitu keksiä. Toiset sitävastaan olivat paljoa ala-arvoisemman näköiset. Minkä haudalle oli vaan turve-penkereen ympärille ladottu tarha ympyriäisistä pienistä maakivistä; minkä muistoksi pistetty yksinkertainen puuristi, johon oli veitsen kärjellä leikattu latinalaisilla kirjaimilla vainajan nimi, syntymä- ja kuolemavuosi; mille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenvärisellä maalilla oli samat temput tehty. – Niin, eroitusta oli sielläkin ja luultavasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten välillä; mutta olipa heillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he olivat kaikin hiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa vastaan.

Noita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut kaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta havaitsin siellä erään lappiollaan makaavan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös näytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian huomasin, että asia oli kuten ennustin. Selvästi näki, että kivi oli aikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli sen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita muistomerkkejä oli pidetty hyvässä kunnossa, puhdistettu niiden ympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia j.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen kerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiven peitti melkein kokonaan pitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raivata ensin pois, ennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. "Mitähän tuossa noin unhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?" ajattelin ja rupesin tarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiven pinnalle latinakirjaimilla hakattua kirjoitusta. Vaikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla täyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siivottuna, että edessäni oli selvänä seuraava kirjoitus:

"Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut nuorukainen, Sakari K—-n, kuollut 23/6 18..." Viimeiset numerot vuosiluvusta olivat niin hämärät, ettei niistä saanut selvää.

Minä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harvinaisen ja salaperäisen hautakirjoituksen. "Levottomuuteensa vaipunut!" ajattelin minä. "Mitähän se mahtanee olla? Lienee vielä mitä lieneekin, mutta jotakin piilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selvän".

Tuota ajatellessani selkenin haaveilevista ajatuksistani ja aloin astella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut mitään muuta kuin: "Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut".

Juuri kaupunkiin saapuessani tuli vastaani vanha ukko. Hänellä oli päässä leveäpartainen töröhattu, minkä reunat olivat kääntyneet alaspäin luukalleen. Hänen hivuksensa ja partansa olivat kikavalkeat ja kädessä oli hänellä paksu nystyräsauva. Muutoin näytti hän aikoinaan olleen jänterä ja kookas mies, vaikka aika nyt jo oli painanut hänen hartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö vaikutuksia lienee ollut sekin, kun ukko oli tavattoman lenkosäärinen.

"Hyvää päivää!" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä heti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties voisi minulle jotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.

"Päivää, päivää!" vastasi hän ja hänkin seisahtui.

"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?" kysäisin häneltä.

"Tästähän tuota mukamas olen."

"Taidatte olla jo vanha mies?"

"Onhan tuota jo ikää lähemmäs sata vuotta."

"Te ehkä tietäisitte minulle selvittää erään asian, minkä halulla tahtoisin saada tietooni?"

"Mikä se sitten olisi?

"Tuolla hautausmaalla, eräässä muistomerkissä, näin kummallisen hautakirjoituksen; siitä tahtoisin tarkempaa tietoa."

"Kuinka se kuuluu?"

"Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut nuorukainen."

"Mitä siitä sitten tahdotte?" sanoi ukko, katsoa muljauttaen epäilevästi minua silmiin; näyttipä siltä, kuin olisi hän säpsähtänyt.

"Luulen, että tuon hämärän lauseen alla piilee jotain salaista, tavallista oudompaa", selvitin hänelle.

"Mitä oudompaa? Kuolema kuin kuolema."

"Jospa muistomerkkiin olisi kirjoitettu: Tässä lepää vaivoihinsa vaipunut, niin ei olisi siinä uteliaisuudelleni aihetta, sillä tauti, sairaus ja kuolema tuottaa aina vaivoja, mutta levottomuuteensa vaipunut, se on jotakin aivan toista, Ei, minun täytyy yhdellä tahi toisella tavalla saada siitä selvä", sanoin minä ukolle lujasti.

"Mitä hyötyä luulisitte siitä olevan itsellenne?" kysyi ukko kolkosti.

"Onhan ihmisen aina niin hyvä tietää sitä, mitä ei ennestään tiedä, semminkin kun asia on hämärällä verhottu; tiedättehän siitä jotain kertoa?"

"Minä olen vanha mies, muistan ja tiedän paljon."

"Te kerrotte siis minulle, eikö niin?" sanoin hänelle ihastuksissani; olinpa tarttua häneen syliksi.

"En."

"Ja minkätähden ette?" sanoin vuorostani säpsähtäen.

"Sentähden, ettei minua haluta juoruta."

"Juoruta! Ei suinkaan se juoruamista ole, jos puhun sen, minkä tietää todeksi."

"Ja kuitenkaan ei ole missään juoruttu enempää, kuin juuri teidän utelemassanne asiassa", sanoi ukko tylysti, ja katsoa muljautti taasenkin minua silmiin.

"Kuinka se niin on?"

"Niinpä se on. Kukin kertoo asian oman makunsa ja aistinsa mukaan, ja viimein tulee siitä semmoinen soppa, ettei siinä ole totuutta nimeksikään."

"Ette lupaa minulle kertoa, vaikka asian tunnutte hyvin tuntevan?"

"En, niinkuin olen jo sanonut, en mistään hinnasta", sanoi ukko puolivihastuneen tavalla. Samassa alkoi hän mennä lenkuttaa väärine säärineen katua myöten aika vauhtia, ja paksu nystyräsauva kolisi katuun semmoisella voimalla, että olisi luullut kuulevansa tampin petkeleiden jyrinän.

"Kuulkaa, kuulkaa! Ettekö voisi minua ohjata jonkun toisen luo, joka minulle voisi jotain siitä kertoa?" huusin hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan ei näkevän, mennä veivasi vaan eteenpäin, mutisten itsekseen minulle kuulumattomia sanoja.

Minusta tuntui ukon käytös hyvin kummalliselta. Kauan seisoin siinä katsellen hänen jälkeensä, käsittämättä kuitenkaan hänen umpimielistä jylhyyttään.

Vihdoin lähdin kävelemään majapaikkaani. Heti sinne tultuani rupesin kyselemään asian perustuksia, ja silloin sain tietää, että vaskiseppä Kilanderin leski voisi siitä kenties antaa joitakin tietoja.

Suoraa päätä ohjasin askeleeni mainitun lesken asuntoa kohden. Sinne tultuani huomasin, että porvarioikeuden saaneet talon asukkaat olivat osanneet oikein käyttää aikansa, sillä varallisuus, hyvä järjestys ja puhtaus vallitsi kaikkialla. Miehensä kuoleman jälkeen harjoitti leski hänen ammattiaan, ja kaikki kävi hyvin.

Kysyttyäni emäntää, osoitettiin minulle eräs kamari missä sanottiin "matammin" olevan.

Huoneeseen astuttuani oli edessäni arvokkaan näköinen vanha nainen, hiukset lumivalkeina. Hän oli rukkinsa takana kehräämässä pellavaisia ja polki työ-asettansa niin kiivaasti, että ratas meni yhtenä savuna. Hyvänpäivän sanottuani lakkasi hän työstänsä, ja katsoi pellavakuontalonsa ylitse minua pyöreäsilmäisten, messinkisangoilla varustettuin silmälasiensa lävitse. Tervehdykseeni vastattuaan, kehoitti hän minua istumaan huoneessa olevalle maalatulle lavitsalle.

Minä esittelin hänelle asiani, ja hän kuunteli sitä suurella tarkkuudella. Sitten hän siirsi rukkinsa syrjään, istui tuolille, otti ison nuuskarasian lakkaristaan, pudisteli sitä miettiväisennäköisenä hyvän aikaa, ja sitä tehdessään katseli hän kaikkiin muihin paikkoihin, mutta ei vaan vahingossakaan minuun. Näyttipä siltä, että hän kokoili ajatuksiansa, koska hän katseli kattoon kaikkiaan enimmän. Vihdoin veti hän nuuskaa nenäänsä ja joku päätös näkyi syntyneen.

"Niin. Luultavasti te olette tavannut Sakari K—-n hautakiven, ja tahtoisitte kai tietää syytä tuohon mielestänne kummalliseen kirjoitukseen", alkoi hän.

"Niin, niin, sitä juuri tahtoisin", sanoin puoli-iloisesti.

"Mutta teillä täytyy olla aikaa ja malttia, sillä kertomus ei ole pian lopussa."

"Oh! Älkää antako sen itseänne ensinkään estää, kyllä minulla on aikaa sekä malttia", koin hänelle sanoa.

"Niin", alkoi hän. "Minä olen vanha ihminen, ja olen paljon nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Minä olen nähnyt monta, monta turhaa surua, monta väärää iloa, paljon ansaitsematonta kunniaa, paljon syytöntä sortumista, kärsimystä ja kukistumista. Olen nähnyt monta oikeana pidettyä vääryyttä, monta vääryytenä pidettyä oikeutta, paljon vääryydestä iloitsevia ja paljon tunnottomia sydämiä. Olen nähnyt monta leppymätöntä vihaa, monta kukistamatonta ylpeyttä, monta syvää lankeemusta. Mutta harvoin olen nähnyt niitä, jotka surevat silloin kuin vääryys iloitsee. Niitä minä olen kokenut, nähnyt ja kuullut ja ne ovat suuresti vaikuttaneet minunkin elämäni juoksuun. – Ja vaikka maailma näin myllehtii ja kuohuu, juuri kuin kiehuva poropata, yksi on kuitenkin, joka aina vaan pysyy päällä ja joka selvittelee tuota sekasäyräistä maailman kuplehtimista. Sortuneen näköisenä se useinkin häviää näkymättömiin tuossa ankarassa sekamelskassa, mutta jälleen se ilmestyy sieltä voitollisena, ilmestyy ankarana tuomarina ja mittaa usein jo täällä ajassa itse kullekin hänen töittensä ansion mukaan. Tuon mahtavan voiman nimi on totuus, ja se se on, joka maailman pystyssä pitää, vaikka se monen mielestä näyttää niin vähäpätöiseltä."

"No mutta herran tähden! Eihän tämä kuulu asiaan ensinkään", ehätin hänelle sanomaan.

"Johan edeltäpäin sanoin, että teillä täytyy olla aikaa ja malttia, jos mielitte kuulla haluamaanne kertomusta, ja kuitenkin olette jo kerran keskeyttänyt minut. Kaikilla kertomuksilla täytyy olla alustava pohja ja sitä paitsi koskee kertomus hiukan minua itseänikin", sanoi hän melkein tuimasti, katsoen samassa kiinteästi silmiini ja pyöritellen isoa nuuskarasiaansa.

Minä pyysin anteeksi liian kiihkeän uteliaisuuteni, ja samassa rukoilin hartaasti, että hän alkaisi kertomuksensa.

"Silloin kun olin vielä nuori", alkoi hän taas, "tuli kaupunkiimme tehtailija L—-r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies, veti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut vähää ennen tänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä vielä ollut. Toimella ja innolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja halua ei näyttänyt puuttuvan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän ammatissaan etevin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa laitti hän niin loistavaksi ja komeaksi, että se voi parhaimmille kaupungissamme vetää vertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja vierasvarainen kaikille, ja nepä avut lienevät vaikuttaneet sen, että hänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytyväisiä vieraita. Ei kulunut kovin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruvettiin pitämään oikein loistavia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki kaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harvoin kutsutut olivat niistä poissa. Isäntä osasi pitää vieraansa tyytyväisinä ja iloisella tuulella, hyvällä, sujuvalla ja miellyttävällä käytöksellään sekä runsaalla vierasvaraisuudellaan; se tapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäviä. Kun useinkin niin on, että velka velkaa vaatii, pidettiin noita kestejä vuoroon kunkin seurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura-elämä vireillä, ettei mointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin, juotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä oli tehtailija johtavana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.

Näin sai hän aina enemmän ja enemmän arvoa ja kunniaa, ja viimein ei ollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L—-stä. Pian tulikin asia siksi, että hän kohosi johtavaksi henkilöksi kaikissa yhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskevissa päätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen mieltään ja seurattu hänen neuvoaan. Asiain näin ollessa, eipä kummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta voisi hänettä tulla toimeen.

Vaikka kaikki oli näin hyvin, vaikka tehtailijalla oli kunniaa, mainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hyviä ystäviä, valtaa ja voimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori vaimonsa näyttänyt iloiselta. Harvoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa, sitä vähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun välttämättömyyden vuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru- ja umpimielisen näköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon tuttavia, ja olipa vähällä, ettei se hävittänyt sitä hilpeää iloisuutta, minkä he olivat saaneet seurustellessaan tuossa mainehikkaassa kodissa.

"Kuinka se on sinun vaimosi laita, veli L—-r?" kysyi arvoisa pormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.

"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?" kysyi tehtailija häneltä vuorostaan, vähän säpsähtäneen ja loukatun tavalla.

"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme", selitti pormestari.

"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen vuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura-elämästä. Älkää hyvät ystävät antako sen seikan häiritä iloanne, minä vastaan kaikesta", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta puhuttu enää mitään.

Kului vähän aikaa ja tehtailijan vaimo synnytti terveen ja kauniin tyttölapsen, vaan yhä harvemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa. Alkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura-elämällisessä hienossa maailmassa, ettei tehtailijan vaimo ollut oikein – viisas, eikä siis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui tehtailija hänestä niin vähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan ja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.

Vaikka tehtailija oli näin välttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin yksi, joka ei voinut häntä kärsiä, ja se oli minun miesvainajani. Jotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan parhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia vastaan, vaikkei hän voinut selvää tehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen kunnioituksen vuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kovasti, kuullessani ensikerran noita arveluita, ja pidin ne suorastaan väärinä. Mekin kutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harvapa se kerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin asian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa, sivistyneempää, järkevämpää ja tarpeellisempaa ihmistä voi löytyä koko maailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli ohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme olivat niin erinkaltaiset siinä asiassa, siitä aivan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin pysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriävät ajatukset, ja niin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.

Sillä välin hoiteli tehtailijan vaimo pienokaistansa kaikella äidin helleydellä ja rakkaudella, huolimatta vähääkään piirimme hienosta seurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa kuiskaeltiin. Yötä päivää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina vuoden ja vuorokausien aikoina oli hän valmis kuulemaan armahaisensa pienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina talon avarasta ja valoisasta salista kuului soittokoneitten räikäisevä ääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja puolihumaltuneiden imartelevat puheet, istui tuo hiljainen ja umpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen, tuuditellen ja vaalien häntä. Välisti katsoi hän pitkät ajat liikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin viehkeästi hymyilläkin, vaikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekevän niillä harvoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin teki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta vika oli kai siinä, ettei hän ollut oikein – viisas.

Tarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään voi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kasvavaa liikettänsä. Sentähden rupesi hän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti huostaansa erään köyhän, mutta teräväpäisen pojan, jota hän jo alusta pitäin kasvatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin hankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä välttämättömästi tuli hänen palveluksessansa tarvitsemaan.

Ajanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo poikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kasvoivat ja varttuivat, niinkuin kaksi nuorteaa vesaa, hyvästi istutettuna hyvään ja tuoreesen maahan. Poika oli siivo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä ja tottelevainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäväelleen; sentähden rakastivat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräväpäinen, että oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittavaksi annettiin. Tyttö myös varttui ja kasvoi, mutta hänen piirinsä oli vielä niin pieni, ettei hänestä tietty sanoa hyvää eikä pahaa.

Näitä molempia lapsia rakasti tehtailijan vaimo, niinkuin molemmat olisivat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aivan pian uuteen äitiinsä, niin että kun hän vähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä tehtäviltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa. Siellä hän viihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän mieluisesti vastaan; olipa rouvallakin nyt seuraa, eikä hän muuta kaivannut kovemmin kuin ennenkään.

Pian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen määrään, että häntä tarvittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa hoitamassa, kulloin kulkien varastopaikoissa, joko antamassa niistä tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkevia tavaroita. Tämä vaikutti sen, että hän aina vähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä seurassaan.

Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin. Kun hän melkein muiden huomaamatta oli kasvanut, kummastuttiin suuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä vaatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttävällä ja kainolla käytöksellä, vaikkei hän ollut saanut muuta kasvatusta kuin sen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selvittiin asiasta, sillä älyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli sivistyneen, hienon ja seura-elämällisen isän ansiota.

Sillä tavalla tuli tehtailijan vaimolta pois se vähäinenkin seura, mikä hänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen vaipui hän; sillä eipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä seuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että tehtailija olisi viime aikoina kertaakaan puhunut vaimollensa luotuista sanaa ja jos joku vieraista rupesi vaimosta jotain hänelle puhumaan, vaikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei vaimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein viisas.

Yhtä rintaa kehkeentyivät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli solakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista, mikä olisi tuntunut vastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siivo ja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät avut tulivat jo aikaisin yleisen huomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arvoa. Vielä enemmän sai hän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään toimeliasta ja kykenevää konttoristiaan. Pian häntäkin ruvettiin kutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aivan mahdoton olla toisin tekemättä, kun seura-elämän pää ja ydin oli hänestä niin kunnioittavasti puhunut. – Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento. Kaunottareksi ei häntä tosin voinut sanoa, mutta sangen miellyttävä hän oli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arvokkaan hieno käytöksensä ja arkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei olisi häneen mieltynyt.

Seura-elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen olisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan itse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arvokasta jäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli näet tuiki harvapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä liehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, vastasi hän vaan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän päästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän yksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä vaikka parvittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja liehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja tuttavuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi hurskaalla ujoudellansa ja vaiteliaisuudellansa, vetäytyen pois heidän paristaan.

Tehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenevällä ylpeydellä, sillä asian oivalsi hän siltä kannalta, että semmoinen käytös enentää vaan heidän arvoansa ja että se samassa ylentää hänen omaakin kunniaansa. Muut sitä vastaan eivät tienneet mitä ajatella ja tunsivat pettyneensä toiveissansa.

Tämä kaikki ei kuitenkaan vähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista konttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinvastoin kiihoitti se jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin olivat tyttö ja poika käytöksellään voittaneet itselleen enemmän arvoa – tehtailija oli ollut oikeassa.

Tuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta näyttänyt tapahtuvan. Seuraava seikka teki kuitenkin asialle viimein käänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arvossa pidettävä mies ja hyvissä varoissa. Hänellä oli hienosti kasvatettu pulskea poika, nuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarvittiin. Hän se toimitti, laitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se empimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulavalla, sointuvalla, melkein pilkallisella kokkapuheen-lahjalla varustettu, oli hän saanut semmoisen vallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin Unkarin Helluntai-kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei ollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arvonsa nojalla tarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä. Mutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein mielestä edullisen ja loistavan tarjouksen; vieläpä pani hän sen niin pahakseen, että vetäysi pois seura-elämän piiristä kauvaksi aikaa.

Tämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön puolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päättelivät, että tuommoisen typeryyden oli Elsa varmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka piti tytön teon varsin oikeana, koska hän muka oli vielä liian nuori mennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot arvostelijat olivat niitä, mitkä toivoivat tuon tarjouksen tulevan joko suorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkävyillensä osaksi.

Niin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Vähitellen unohtui kaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa seura-elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä viehättävä oli hän nyt kuin ennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluavia ryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä nytkin enimmän miellyttävän.

Eräänä kertana havaittiin, että konttoristi ja Elsa puhelivat kahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua, koska kohtausta luultiin vaan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset tihenivät tihenemistään, ja silloin oivallettiin asian oikea laita. Ei voitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että semmoinen mies, mikä ei ollut kuin vaan konttoristi, rohkeni niin korkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin sivistyneen, varakkaan ja arvokkaan miehen tyttären puoleen. Vielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun hän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen puoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin tarjouksia.

Tämä ei voinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että asiat niin päin olivat, eikä hän olisi uskonut mahdolliseksi vaikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen voisi joutua niin suuri luonnottomuus. Vihasta vaahtoavin suin käski hän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisevällä äänellä luki hän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan muurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän vaan vielä rohkenisi niin sukua ja mainetta alentavaa ajatellakaan, sitä vähemmin yrittää jotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja käski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt mikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän lujasti, ettei sitä päivää valkene, jolloin he toisensa saisivat.

Nuorikot seisoivat siinä kuolon kalpeina ja vavisten. Kumpikaan heistä ei lausunut halkaistua sanaa; he eivät uskaltaneet, niin ankara ja tulinen oli tehtailijan viha. Päälliseksi oli heissä kova häpeän tunne, kun heidän kauvan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta taasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeava.

Konttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtevän talosta, mutta niin ei käynyt. Päinvastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei hänen tarvitsisi lähteä pois, vaan että hän saisi jäädä taloon. Ensin ei tehtailija ottanut korviinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin vihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin pyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää pois mielestänsä kaiken likemmän tuttavuudenkin Elsan kanssa. Jos hän kuitenkin havaitsisi vivahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin matkapassi kohta oleva valmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin tyytyä. Kova ehto, kova alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei surrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän vaan sai olla rakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä välistä. Mykkänä kuin hauta istui hän nyt konttorissa varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja päivätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä nakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen rinnastaan nousevan syviä, kumisevia huokauksia. Usein tapasi aamu hänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän vihdoin oli uupunut unen horroksiin. Niin teki hän toivotonna työtä, sillä totinen rakkaus kestää vaikka mitä.

Siihen aikaan nähtiin tehtailijan vaimon itkevän enemmän kuin koskaan ennen.

Oli kulunut joku vuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua tehtailijasta, vaikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja toiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei hänen raha-asiansa olleet juuri niin hyvällä kannalla. Sen huhun muassa tuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan vaimo kärsi hirveästi. Sekin oli urkittu selville, että hän oli erään papin hyvästi kasvatettu tytär. Hän ei ollut hyväksynyt eräitä miehensä vääriä mielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siveästi muistuttanut. Mutta se vaikutti aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli toivonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen vaimonsa häntä nuhteli – jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan kaikilta ihmisiltä imartelevaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän vihastui siitä niin kovasti, että katkaisi kaiken aviollisen yhteyden hänen kanssaan. Siveä vaimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä raskasta, kuolettavaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti elämänvelvollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana. Piika Maija, joka oli kauan talossa palvellut, mutta nyt pois lähtenyt, vakuutti kunniasanallansa asian niin olevan. Vieläpä tiesi hän lisätä senkin, ettei sen viisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan päällä, kuin hänen hyvä emäntänsä.

Semmoisia sitä huhuttiin ja tiedettiin, ja samassa ruvettiin vaimon surullista tilaa säälimään, samoin konttoristin ja Elsan kovaa kohtaloa. Kuitenkin olivat nämät alimmaisen kansan kerrosten hokuja, kuiskeita ja säälejä; ylhäisien keskessä ei liene mitään semmoista ollut, eikä heistä kukaan olisi senlaisia uskonutkaan.

Joku sana minun nyt täytyy puhua meidän omasta elämästämmekin, koska se on tavallaan yhteydessä tämän kertomuksen kanssa. Me aloitimme elämämme aivan tyhjin käsin, sillä molemmat olimme naimisiin mennessämme köyhät kuin taivaan linnut. Mutta kun käytimme aikamme oikein, noudatimme ahkeruutta, säästäväisyyttä ja rehellisyyttä kaikissa toimissamme, siunasi Jumala kättemme työt, niin että ennen pitkää olimme hyvissä varoissa. Itsestään seurasi siitä, että saimme luottamuksen pankeissa, kauppahuoneissa ja kaikilta ihmisiltä. Tämä kaikki tuotti meille arvoa ja kunnioitusta kaikilta ihmisiltä.

Vaikka olimmekin olleet, ainakin näennäisessä hyvässä tuttavuudessa tehtailijan kanssa, emme kuitenkaan viimeaikoina käyneet hänellä vieraina. Miten lienee hänen korvilleen tullut mieheni vastenmielisyys häneen, ja sen erän perästä ei kutsuttu meitä enään koskaan hänen kesteihinsä, eikäpä juuri monesti muuallekaan; sillä tavalla jouduimme melkein tykkänään ulkopuolelle kaikesta seuraelämästä. Mieheni oli siitä paremmin iloissaan kuin suruissaan, mutta minun kunnialleni koski kovan kovasti semmoinen alennus. Kun mieheni kuuli noita huhuja tehtailijan huonoista raha-asioista, sanoi hän tyynesti: "sitä olen odottanutkin, ja minä odotan vielä pahempaa perästä; semmoinen elämä ei voi hyvään loppua."

Semmoisenaan kului joku aika. Eräänä päivänä osoitettiin isosummainen vekseli mieheni lunastettavaksi; se oli niin suuri, että sen maksamiseen olisi mennyt elo elämämme. Mieheni säikähti niin kovan tuota odottamatonta asiaa, ettei hän kyennyt pariin vuorokauteen asiaa tarkemmin miettimään. Hän tiesi, ettei hän ollut mennyt semmoiseen sitoumukseen, vaan että tässä oli joku vääryys; silti koski se niin kovasti.

Kun hän tointui enimmästä hämmingistään meni hän tarkastelemaan vekselin allekirjoitusta. Tovin aikaa sitä tehtyänsä, huomasi hän, että siinä oli huolellisesti koetettu jäljitellä hänen käsialaansa, mutta samassa älysi hän, että vielä selvemmin pilkisteli siitä esiin tehtailijan käsiala. Mieheni otsa oli kirkastuneena, kun hän sieltä palasi. "Se ei ole kenenkään muun kuin tuon konnan työtä, mutta sen hän saa vielä katkerasti katua", sanoi hän.

Sillä mielennousemalla meni hän ja haastatti tehtailijan oikeuteen vekselin väärentämisestä. Tehtailijalle tuli nyt paha hätä. Hän ei tiennyt ensimmältä mihin hän turvaisi, sillä tunto tunnusti että hänen asiansa oli väärä. Hän ajatteli ja mietti sinne tänne, mutta tukevaa pohjaa ei hän vaan löytänyt. Vihdoin muisti hän konttoristinsa toivottoman ja tulisen rakkauden tytärtänsä kohtaan, ja toivon säde välkähti hänen mustan mielensä lävitse, Tätä vahvisti vielä tunto ja tieto siitä, millä alttiudella ja lämpymyydellä hänen tyttärensä oli vastarakkautensa lahjoittanut konttoristille. Sydämessään iloiten siitä kun hän oli ollut niin viisas, että oli älynnyt heidän toiveensa turhaksi tehdä tähän saakka, tarttui hän nyt tähän hätäkapulaan. Hän toivoi, että konttoristi tekisi sydämensä asian tähden mitä tahansa, vaikkapa väärän valan, kun hän vaan lupaisi tyttärensä hänelle. Muussa tapauksessa olisi konttoristi vaarallinen mies, koska hän tiesi asian alusta loppuun asti. Mutta jos hyvin onnistuisi, olisi kunnia ja tavara kaikki pelastettu.

Mitä mietti ja ajatteli tehtailija. Hän esitteli asiansa konttoristille, mutta tämä kauhistui ja pani jyrkästi vastaan.

"Mutta ajatteles: tämä on ainoa keino, millä voit päästä toivosi perille. Sinä tiedät, kuinka sattumus on tehnyt sen, että asiani ovat nykyään huonolla kannalla, jonka tähden jouduin tuohon hankalaan juttuun ryhtymään; sinä yksin voit ne jälleen hyväksi tehdä. Pari kolme sanaa vaan, joista ei ole vahinkoa kenellekään muulle, jos ei vaan tuolle suulaalle ja kitsaalle kultasepälle. Ne sanat voivat saattaa sinut toivottuun satamaan, samalla kuin ne perustavat omasi sekä minun onneni. Ajatteles, sanon vieläkin, ja niin pian kun saan lupauksesi, on tyttö sinun ja me kaikin pelastetut; minä luotan sinuun, minkä vastauksen nyt annat? kaikki riippuu siitä", liverteli tehtailija.

Konttoristi parka joutui nyt kahden tulen väliin. Hän oli köyhästä kodista lähtenyt ja tiesi varsin hyvin, minkälainen aste ylhäisien ja hänen välillänsä oli. Se myötäkäyminen, mikä häntä oli tähän asti seurannut, saatti hänet korkealle kurkottamaan. Hän oli rakastunut isäntänsä tyttäreen ja saanut vastarakkautta. Sen oli kuitenkin turhaksi tehnyt tämän maailman rikkaus, arvo, kunnia ja kiilto; ja sitä oli hän surrut, miettinyt ja ajatellut yöt ja päivät. Nyt oli tilaisuus käsissä, jonka avulla hän voi tarkoituksensa perille päästä; jos hän sen käsistään päästi, oli hänen hartain halunsa, hänen rakkautensa toivo ijäksi päiväksi rauvennut. Tämä aate vaivasi häntä hirveästi. Hän oli kauan ollut poissa kristillisten vanhempiensa parista. Heidän varoittavat neuvonsa ja ohjeensa eivät olleet enään valvomassa poikansa sisällistä ihmistä. Vieläpä oli hän elämän hyörinän tähden vieraantunut toisesta äidistäänkin, nykyisestä emännästään, joka hänelle oli niin monta hyvää neuvoa ja opetusta antanut. Kaikkien tämmöisten elämän ohjeitten puutteessa, viskattuna alttiiksi kaikenlaisille kiusauksille, ja hurmaantuneena tulevaisuutensa loistavasta suuruudesta, vaiensi hän viimeinkin omantuntonsa. Vuorokauden kuluttua lupasi konttoristi tehtailijalle ojennetulla kädellä mitä tämä oli pyytänyt. Ei tarvinne mainitakaan, minkä ilon tämä myönnytys tehtailijalle tuotti. –

Saman päivän illalla tuli tehtailijan kodissa iloiset ajat, sillä isännässä oli tapahtunut äkillinen suuri muutos. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella ja vaimoansakin puhutteli ja kohteli hän kaikella aviomiehen helleydellä ja rakkaudella, jota ei ollut tapahtunut kaukaan aikaan. Illemmällä ilmoitti hän juhlallisesti perheensä läsnäollessa, ettei hän nyt ole enään tyttärensä ja konttoristin yhdistymistä vastaan, jos vaan he itse niin tahtovat. Kyllä sen arvaa, minkä vaikutuksen tämä odottamaton ilosanoma teki tehtailijan vaimoon ja tyttäreen. Rouva itki ilosta niinkuin pieni lapsi. Elsa kavahti isänsä kaulaan, syleili vavisten häntä ja tuhansin kiitoksia lausuen suuteli hän ehtimiseen hänen kasvojaan ja käsiään. Konttoristiin ei tämä ilmoitus tehnyt niin syvää vaikutusta kuin luullut olisi, mutta yhtäkaikki hänkin kylmäkiskoisesti kiitteli muodon vuoksi tehtailijaa, ikäänkuin jostain tutun-omaisesta ja liian kalliisti ostetusta asiasta.

Oikeuspäivä tuli ja kaikki ihmiset odottivat utelijaisuudella, kuinka tuo kamala juttu olisi päättyvä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset astuivat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi, koska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin kukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toivonsa. Oikeuden tutkinnossa väitti tehtailija kiven kovaan, ettei hän ole kirjoittanut puheen-alaista vekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki riippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti hän valan tehtyään, vavisten ja vaaleana kuin haamu, ettei vekseli ollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut rahoja; vielä lisäsi hän vekselin kirjoituksen olevan selvästi mieheni käsialaa.

Useampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä arvaatte minkälainen siitä tuli. Vekseli tuomittiin mieheni maksettavaksi ja vieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin väärästä syytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kasvoista, kun hän tuli lakituvasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa; tämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytyväiseltä.

Aivan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli valju kuin palttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän sanaa lausumatta vuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä, juomatta ja nukkumatta kokonaisen vuorokauden, eikä puhunut sillä ajalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä käsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin vaan kauempaa hänen toivotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan silmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta, ja väliin puhkesi sieltä kohiseva huokaus. Vihdoin hypähti hän ylös ja virkahti: "mutta eläähän Jumala vieläkin". Sen lauseen sanottuaan lähti hän vetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin todistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin. Sitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tehtailijan kodissa vietettiin sillä välin iloisia aikoja. Isäntä oli pelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen, jonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta levotonta yötä valvonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä ensimmäisiä ilon ja onnen päiviä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta tämä onni oli heille vuotanut. –

Tuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäivän jälkeen. Tehtailijan kotona oli laitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, vaikkei yhtään vieraitakaan oltu kutsuttu.

Iloisena istui tehtailija tulevan vävynsä ja tyttärensä kanssa puolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään niin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia valmistamassa, sillä hän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki valmistaa, semminkin tässä autuuden kajastuksessa. Paljon puhelivat isäntä ja vävy semmoista umpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä ymmärtää. Tehtailija ja konttoristi olivat laskunsa laskeneet ja pitivät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa vapaata, sentähden eivät he osanneet olla varovia, eivät mitään peitellä; mitä tähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta niin jäänyt; he luulivat naisväkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi kuin heidän omansakin olivat – he mittasivat itsellänsä heitä.

"Kävihän se vekselijuttu varsin hyvin", sanoi isäntä muun muassa iloisesti.

"Kävihän se, varsin hyvinhän se kävi", vastasi konttoristi vähän umpimielisesti.

"Rohkeimmankin toivon yli."

"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni."

"Aivan niin, hah, hah, haa! ja kunniamme sekä maineemme on pelastunut."

"Entä varallisuutemme?"

"Niin, niin; aivan oikein, mutta eikö se ollut sinulle tuiki tukala tehtävä? Siltä minusta ainakin näytti."

"Eipä juuri niinkään, sillä oikein asiaa mietittyäni, huomasin palkinnon olevan niin suuren, että sen tähden olisin voinut uhrata vaikka mitä."

Nyt ymmärsi Elsa. Hän ja hänen äitinsä olivat kyllä tienneet, että tehtailijaa oli vaivattu oikeuteen jossain vekselijutussa, mutta he eivät osanneet aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Silmänräpäyksessä käsitti Elsa nyt asian kaikessa valossaan ja hirmuisuudessaan.

"Herra Jesus! Hän on vannonut väärän valan!" kiljahti hän sydäntä vihlovalla äänellä ja kaatui tiedottomana lattialle.

Samassa silmänräpäyksessä astui äiti sisään: hän oli kuullut tyttärensä huudahduksen; hän parahti kipeästi ja seisoi sitten sanatonna, hurjasti tuijotellen eteensä.

Kyllä sen arvaa minkälainen hätä nyt asianomaisille tuli. Konttoristi hyppäsi rakastettunsa luo, nosti hänet lattialta ylös, kantoi saliin ja laski siellä olevalle sohvalle. Siinä valoi hän tytön päähän mitä virvoittavaa vaan suinkin käsiinsä sai. Tehtailija kiireesti haetti lääkäriä.

Elsa tointui viimein. Hän aukaisi silmänsä ja loi surullisen tuomitsevan katseen vieressään hätäilevään sulhaseensa. Tämä vapisi niinkuin haavanlehti tuon heikon naisen nuhtelevan katseen edessä.

"Voi, Sakari, mitä sinä olet tehnyt! Sinä, josta minä olen niin paljon hyvää ajatellut ja toivonut ja jota olen niin verrattomasti rakastanut, sinä teit tuommoisen työn! Sinä koetit kauhealla rikoksella pelastaa meidän luultua kunniaamme, mutta sillä sinä vaan syöksit itsesi ja meidät ikuiseen perikatoon. Voi, Sakari, sinä olet murhannut minut", puheli sairas heikolla äänellä.

"Eläthän toki vielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se on tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas hyväksi", koetti änkyttää vapiseva nuorukainen.

"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari? – Ei koskaan väärän todistajan kanssa", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.

Ne sanat järähtivät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa siihen ampunut. Hän vapisi niin kovin, että olisi jokaisen luusolmun luullut toisistansa irtaantuvan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän tuki itseänsä sohvan päätä vastaan.

Sillävälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa. Surumielin selitti hän, että tytär oli saanut vaarallisen paranemattoman kaatumavian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.

Tieto tuosta surullisesta tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia. Monenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä piireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Vihdoin tultiin siihen johtavaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna, ollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei tehtailijan vaimo ollut ennenkään ollut oikein viisas: hän oli vaan kadottanut viimeisenkin järkensä. Tytär oli varmaan perinyt äitinsä; olihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin – siinä kaikki. Sitä vaan kovin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin kova-onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties koko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen, ei seurustellut kenenkään kanssa, päivitteli vaan kovaa kohtaloansa ja sitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.

Kauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit kokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja pian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan. Niillä harvoilla kerroilla, jolloin hän voi puhua, oli hänen alituisina sanoinaan: "voi, voi sinua Sakari!" Muutaman ajan kestettyään tuommoista hirveää sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, heitti hän henkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.

Nyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen aikanakin oli hän ollut kovin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko ajan vavisten seisonut sairaan vuoteen vieressä yötä ja päivää, toivomassa vielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa hänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli kuoltuaankin vielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa hänen kasvoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisivat liikkuneet ja sieltä olisi kuulunut kuiske; "Voi, voi, Sakari, sinä olet murhannut minut – – ei koskaan väärän valan tekijän kanssa." Nyt särki kauvan nukuksissa ollut omatunto viimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine kauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei voinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti valtavaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan kyyneliä ja hitunenkaan voimia. Sen jälkeen vaipui hän niin ankaraan surumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen vuorokauteen, itki vaan väliin, milloin vähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei totellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hyvittänyt mikään; hän oli kuollut maailmalta ja eli vaan suruillensa. –

Kaikella on kuitenkin aikansa. Vähitellen haihtui Sakarinkin enin suru, mutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei voinut enään tehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenevästä ja työteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuva varjo.

"Voi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa ihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa voi löytyä. Minä olen väärässä kunnian himossa unhottanut vanhempieni neuvot ja hylännyt Jumalani, mutta hänen kostava kätensä on jo rangaissut kauhean väärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arvostelin minä väärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla. Totta kyllä on, että isäntä vietteli minut tuohon väärään ja kauheaan tekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on voitu väärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin saastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen puhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui. Miksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin häntä tuolla tavalla ansaitsemaan? – Vietelty, vietelty minä olen, julmasti vietelty ja petetty – mutta miksi minä annoin itseni vietellä? Miks'en totellut sitä vienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja sanoi asian vääräksi? Miksi koetin vaientaa ja nukuttaa sitä? – ei se ole muiden syy, oma vikani se on – nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt on jo myöhäinen. Voi minua onnetonta! minä en voi kestää tätä kauheaa tuskaa."

Tuolla tavalla puhui ja vaikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen, kuljeskellen huoneesta huoneeseen ja väännellen käsiään ja ruumistaan.

Tämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kovin pahaa. Hän koki kaikin tavoin hillitä ja vaientaa Sakaria, sillä selvähän oli, että jos asia todellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies. Sentähden koki hän Sakarille esitellä ja luvata jos jonkunlaisia etuja, ja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän vaan ilmi saattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään eduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman rikkauksista ja aarteista, sillä hänen povessaan oli ankara tuomari valveella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se vaan vaali. Seuraus tuosta tehtailijan viimeisestä hätäyrityksestä olikin vaan, se, että jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.

Tieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta levisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni vetoama vekseli-juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen tutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi tuli vielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija koetti kaikki voimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin pois todistamasta, väittäen hänet mielenvikaiseksi ja muutoinkin kelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän voinut syytöksiään tukea.

Sakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä, oli hän, isännän viettelemänä, todistanut väärin ja tahtoi sen nyt oikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen vekseli ollut vaskiseppä Kilander'in allekirjoittama, vaan tehtailija L—-n jäljistelemä.

"Riivattu, hullu! – Uskallatko isännästäsi semmoista valehdella?" ärjäsi tehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.

"En minä ole riivattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on valveella ja sentähden uskallan totuutta puhua", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt hän ei vavissut.

Piika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan kyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla kolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi tyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Vielä sanoi hän kuulleensa tehtailijan vakuuttaneen, ettei niistä ole kenellekään vahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle vaskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittivat, sitä hän ei tiennyt. Asia oli nyt selvä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan vekselin, vieläpä kunniansakin menettämään.

Tämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin velkojat ryhtyivät hakemaan saataviaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei kiveä kiven päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa raukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän nyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä. –

Tämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta hänessä. Vaimonsa vähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema, konttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän itse oli syyllinen, kaikki, kaikki olivat järkähyttämään kovaksi paatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään vikaa, mutta kaikki kohdanneet onnettomuudet olivat konttoristin, tuon sivistymättömän hölmön syy, joka ei voinut kielensä alla mitään pitää ja joka haaveili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin suurinta ylönkatsetta.

Sakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi toimimaan. Hän kulkea huupotteli vaan ympäri kaupunkia lakkaamatta päivitellen väärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä juonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen pinnistys rupesi aivan pian vaikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aivan luonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalveni, ja viimein käyskeli hän niinkuin joku haamu tahi varjo, vältellen muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset säälittelivät kovin Sakari-paran onnetonta tilaa. He kokivat tarjoella hänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisivat, mutta mikään ei auttanut; sama kujerrus oli vaan hänen alin-omaisena työnään.

Kaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon-ihana peltovainio. Viimeisinä terveinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään oleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päivä käyvän siellä. Eräänä päivänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulevaksi, vaikka aika oli kulunut tavallisen rajan sivu. Mieheni meni vainiolle tarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan olivat. Siellä tapasi hän Sakarin pellon pientareella – kuolleena. Siinä makasi hän ihan suorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein istuskellut.

Kun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut voida saada sanotuksi mitä hän oli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hevosella ruumiin kotiin, teetti sille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös hautakiven, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on niin suurta uteliaisuutta herättänyt.

Tehtailijan vaimo laitettiin houruin-huoneeseen, missä hän muutaman vuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää vieläkin ja on nykyään kaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin ennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa."

Minä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon kertomuksesta. Mutta kun hän kertoi viimeisiä lauseita heräsi mieleeni joku vaistomainen aavistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: "Minkä näköinen on tehtailija?"

"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen vanha mies. Hänellä on lumivalkoiset hivukset; päässään pitää hän leveävieristä hattua ja kädessään nystyräsauvaa; hatunpartaat ovat aivan alaspäin luukallaan. Jos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin erinomaisen pahalle tuulelle", selitti eukko.

Silmänräpäyksessä selveni minulle asia ja minä sanoin puoli-ääneen: "minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."

OLKKOS-KAISA.

I—-n pitäjässä, Pohjois-Savossa, soivat kirkon kellot melkein lakkaamatta; ne ovat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi vuorokautta. Se oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset tulevat metsästä, toiset menevät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta toisia tulee sijaan. Toiset makaavat talossa raukeina, väsyneinä ja uupuneina, mutta toiset vasta tulleet, ovat virkeät ja toimeliaat, ja näyttävät jaksavan niin paljon; jos heitä vertaili noihin vasta metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteivät he väsyisi koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin voipaa joukkoa huomasi aivan helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittivat kylmää yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli häätänyt heidät yhteiseen osan-ottoon. Toiset taas olivat hätäiset ja miettiväiset, näyttäen virkeää halua toimimaan viimeiseen voimiensa uupumiseen saakka. He olivat niitä, joilla on säälivä sydän, joihin koski kipeästi, vaikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsivat aivan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.

Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä kannettiin pöydälle ja nälkäiset, väsyneet miehet työntäysivät isoissa parvissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän omat eväsvaransa olivat loppuneet.

Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan vaan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen pikkuinen viidennellä vuodella oleva tyttönen oli juossut metsään ja sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.

Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari vuorokautta, mutta turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki vuoren vinkalot ja korven loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja väsymystä, sekä uutta epätoivoa ja pelkoa.

Vaikka melkein kaikki hakijat olivat täydestä mielestä ja suurella uutteruudella tehneet tehtäväänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan vetänyt vertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan olivat he väsymättä, silmiään ummistamatta, jäseniään leväyttämättä, hakeneet lastansa. Kaikkialla olivat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli moneen kertaan väsynyt, moneen kertaan levähtänyt, ainoastaan vanhemmat olivat myötäänsä jaksaneet. – Voi kuinka rakas on lapsi vanhemmalle.

Mutta luonto vaatii velkansa rakastavimmaltakin. Vanhemmat uupuivat nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin voimat pettivät. He uupuivat niin, etteivät voineet silmiänsäkään liikuttaa, mutta sydän, se vaan voi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan lapsen tähden ja ainoa mikä vielä antoi hiukan toivoa heidän murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen löytävät.

Noin oli haettu jo toisen päivän illalle ja ainoa toivo oli vaan nyt niissä, jotka vielä olivat yhä metsässä. Pelko ja toivo sanomattoman tuskan kanssa sekaisin kuohui vanhempien sydämissä, noin odottivat he viimeisiä viestejä illalla kotiin palaavalta väeltä.

Ilta tuli, ja hakijat tulivat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä tyhjänä he palasivat ja yhtä toivoton oli tila kuin ennenkin. Vanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He vapisivat kuin haavan lehti, voivottelivat ja vääntelivät käsiänsä, he olivat jo senverran voimistuneet, että voivat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska, yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen vaikutuksen se kuitenkin teki heihin: äiti suri voimistuakseen, isä nääntyäkseen; heikompi astia oli väkevämpi. Isä nääntyi toivottomuuden helteessä, äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli enemmän uhraavaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toivoansa silloinkaan vielä, kun kaikki näkyivät sen kadottaneen. Hän hyppäsi ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys-yöhön, kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset, sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle vaivaloiselle retkelle ja se oli hänen poissa oleva lapsensa, jota hän niin verrattomasti rakasti.

Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä vuodella oleva poika. Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, kävi hänen kovin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli vaan lujasti päättänyt lähteä, kävi vielä miten kävi –!

Niin lähtivät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli siinä isossa ja väsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli katsomassa.

"Pyydän vielä kerran, ettet lähde yötä vasten synkkään metsään, sillä helposti voipi tapahtua, että sinäkin vielä jäät sinne ja silloin en minä enään voi elää", pyyteli voimaton isä uhraavaista vaimoaan.

"Lapseni, lapseni! – Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastava äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.

Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tulivat he suurelle avonaiselle niitylle. Sitä samosivat ja kulkivat he ristiinrastiin, tarkastellen joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauvan eivät he sitä kuitenkaan voineet tehdä, sillä heikon, huolehtivan äidin voimat uupuivat nyt peräti. He istuivat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua ja tuskaa.

"Voi minun lastani, voi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti ehtimiseen ja väänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi polvillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi vielä viimeisessä hädässä heidät oikeaan paikkaan ja että hän varjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja vaarasta!

Se oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen, tavanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastavan äidin sydämestä lähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen syyskuun yö-ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon äidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taivaaseen.

Kun hän nousi ylös rukoilemasta, selveni taivas entistä selvemmäksi, tähdet tuikkivat taivaalla niin ystävällisesti ja olipa niinkuin ilma olisi tullut hieman valoisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta äiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli ainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turvalla ja luottamuksella uskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri vasta hätänsä ilmoittanut.

Juuri kun he taasen istuivat mättäälle, havaitsi poika aivan likellä kiiltomadon.

"Voi, voi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan", sanoi poika ihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.

"Ei se ole tähti, tähti ei voi pudota", sanoi äiti.

"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Voi, voi kuinka kaunis ja loistava se on", sanoi poika läheten samassa matoa.

"Ota se vaan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee", kehoitti äiti.

Poika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä, pitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. "Voi jospa sinä maan tähtönen voisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo; sinä olet niin loistava!" sanoi äiti puoli-surullisesti.

"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen vielä kädestäni tuota kaunista matoa!" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä vastaan ottamaan.

Äiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä ihastelivat he sen valaisevaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut siihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin sattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili sitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se katosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen, mihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan silmänsä ulommaksi ja voi ihmettä! Siellä loisti toinen vielä kirkkaampi kiiltomato.

"Täällä on toinen kiiltomato", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä kohden. "Voi, voi! täällä kaksi – kolme, neljä – paljon, lukemattomia ja tuolla kaukana on oikein iso ja loistava, sen menen ottamaan ja tuon sitten äidille", jatkoi hän ja juosta vilisti pitkin niittyä, ennenkun äiti kerkesi mitään sanoa.

Kun poika pääsi tuon etimpänä olevan loistavimman kiiltomadon luo, havaitsi hän sen olevan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne, löytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä onkaan? Siellähän näyttää olevan jotain – ihmisen kasvojen muotoista, jotka hämärästi haamoittavat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy ensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella kammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttävät ne ihmisen kasvoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen yli, ja nyt havaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, vaan että pikku sisko oli todellakin siinä vieläpä ihka elävänä, sillä lapsi hengitti vapaasti ja selvästi. Hän havaitsi siskon nukkuvan niin rauhallisesti kuin ei olisi mitään vaaraa tahi hätää ollut.

"Kaisa", sanoi veli ja kohotti hiljaa häntä.

"Esa! missä äiti on?" sanoi lapsi heti havahtuen.

"Äiti on tässä aivan likellä, lähdetään äidin luo", kehoitti poika.

"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä", sanoi lapsi myöntyvästi.

Poika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä viedä kiidättämään. Ei hän ollut vielä puolivälissäkään, kun jo huusi:

"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa."

"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?" sanoi äiti ja syöksähti ylös. Melkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen lapsensa syliinsä.

Äidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän voinut seisoa, vaan istui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa sanomatta, sydäntänsä vasten. Lapsi ei virkannut muuta kuin: "äiti", mutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olevansa tallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turvallinen ja hyvä olla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.

Kun äiti toipui sen verran mielenliikutuksestansa, että hän voi puhua, sanoi hän hiljaa: "Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni."

Esa-poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa tuo loistavin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin, havaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, vaan kokonaista kolme matoa. Ne olivat aivan yhdessä ryhmässä, siltä näyttivät ne niin suurilta, siltä loistivat ne niin isosti, ja nyt ne näyttivät pojan mielestä loistavan entistä kirkkaammasti, oikein vilkuttamalla: niin ainakin hän väitti – olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen asettanut.

Nyt lähdettiin kotia kohden. Väsyksissä oli tuo paljon vaivaa nähnyt, paljon valvonut ja paljon rakastava äiti, vaan paljon jaksoi hän vieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin mentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa-poika pikku siskoaan.

Ei ollut vielä aamu valjennut, kun he tulivat kotiin. Siellä ei ollut yksikään silmä ummistunut, niin syvästi olivat he huolehtineet uhraavaisen äidin ja häntä säälivän pojan yöllistä matkaa.

Ei tarvinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon vaikutti näiden hakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta puolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.

Paljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen voimansa uupuivat. Hän kaatui kovalle tautivuoteelle ja taisteli kauvan elämän ja kuoleman välissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairasvuoteen luo ja silitteli hänen kuihtuneita kasvojansa. Silloin avasi äiti riutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. "Lapseni", kuiskasi hän silloin ja painoi taas silmänsä umpeen. Vihdoin parani äiti, mutta olisikohan niin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä edessä?

Vuosia kului ja pikku Kaisa kasvoi ja vahvistui. Hän vaurastui pian ketteräksi ja vilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki. Erittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuvituksensa tavattoman vilkas ja sattuva. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen vuoksi sai hän aivan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, vanhoja ja nuoria, eikä kukaan katsonut arvonsa alenevan, jos puheli tuon lapsen kanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan kuuluvia, ytimekkäitä ja selittäviä vastauksia, että olisi luullut hänen olevan suuren, vanhan ja kokeneen viisaustieteilijän; sepä seikka se juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäviä toimitti, sillä hänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.

Kaikkein noiden hyvien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin, sillä hän oli oikein aika viiripää. Hän ei pelännyt mitään vaaraa ja vanhempien alin-omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana taittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja pitkiin puihin ja kun sitten ruvettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas neuvottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään yrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas toimitti, usein hyvinkin vaarallisilta paikoilta, sen ties taivas; mutta summa vaan oli se, että tyttö jo juosta vilisti tuotakin tuokempana, niin että kangas kopisi ja virsut jaloista sinkoilivat, iloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja viimeinen keväisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui kaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään vahinkoa ei vaan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.

Vaikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja viiripää, oli hän vanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelevainen kuin lammas, milloin vaan hän oli heidän käskettävillään, mutta omassa olossaan tahtoi hän vaan elää omaa, vapaata ja huimaa elämäänsä. Vanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut heitä vastaan leikilläänkään. Vanhemmat rakastivat myös sanomattomalla rakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he varoittelivat ehtimiseen häntä välttämään noita alituisia vaaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin etsivän, mutta hän vastasi vaan: "mitä joutavia, eihän vaaraa koskaan tule, kun vaan eteensä katsoo."

Siinä hänen kotonansa oli eräs vanha talon sukulainen mielivikainen mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt eikä toiminut mitään varsinaista talon työtä. Päiväkaudet istui hän vaan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tyvipuolen paksuista sauvaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauvastansa piti hän semmoisen huolen, että joka viikon päivälle leikkasi siihen veitsellänsä erityisen kummallisen loven. Kun viikon päivät olivat noin lovitetut, siirsi hän ne kuukausloveihin ja kun kuukauslovet tulivat täyteen, saivat ne siirtyä vuoden loveihin. Hän oli siinä niin tarkka, että oitis huomasi niissä pienimmänkin virheen ja muutoksen. Välisti koetettiin eksyttää häntä, vuolemalla entisiä lovia pois ja leikkaamalla uusia, eksyttäviä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi silmäyksellä havaitsi hän missä vika oli ja ensimäinen työ oli sen oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä vuoden päivää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa, missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.

Yleiseen pidettiin Pankko-Tuomasta – sillä se oli ukon nimi – pilkan ja kiusan esineenä ja poikaviikarit tekivät hänelle minkä mitäkin kommellusta. He nykivät ja repivät häntä milloin mistäkin nutun ja ryysyn liepeestä, vuolivat hänen riimusauvastaan pois lovia ja koloja ja tekivät uusia sijaan, milloin vaan ukon silmä vähänkään välttyi. Kaiken tuon vuoksi tulistui ukko tavasta tulihinsa, tauloihinsa ja huimi poikaviikareita sauvallansa kelpo lailla, milloin vaan hän heidät saavutti. Tuotapa he juuri olivat tarkoittaneetkin ja se oli heidän suurin ilonsa kun he saivat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan. Huutain, hoilaten lähtivät he silloin hyppyyn ja huusivat: "Pankko-Tuppu tulee, Pankko-Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu vaan saavutti jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauvallansa, tuli toinen ääni kelloon ja kinttujaan pidellen huusivat he että salot kajahtelivat.

Kun Kaisa tuli ymmärtäväisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinvastoin esti hän jo sen alussa pelkällä läsnä-olollaan, sen ylivaltansa voimalla, minkä hän oli toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja nuhde-saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä yrittämään, ja sen johdosta oli mielivaivaisella aina hyvä rauha tytön saapuvilla ollessa.

Kaisa oli muutoinkin ystävällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei pelännyt häntä vähintäkään, vaan istui usein hänen polvellaan, siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kasvojansa, sekä takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa. Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aivan harvoin tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä tämän varsinaisesta pahkakupista.

Kaiken tuon lapsen suvaitsevaisuuden ja ystävyyden vuoksi perehtyi ukko häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän vielä liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saavan rauhaa missään, kun ei vaan Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä vahinko, oli hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja voimaa, että sitä oikein ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen havaittu.

Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita viikkoja hyvin heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päivää hänen vuoteensa vieressä, eikä lähtenyt siitä pois vahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä ummistavan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon kummallisen sauvansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen osaston, jota siinä tähän asti ei oltu vielä nähty. Siihen leikkeli, kaiveli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja, koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän välisti vuoroon sairaaseen lapseen ja sauvansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti noilla aivan oudoilla merkeillänsä, vastasi Tuppu: "tämä on ennustus-osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hyvin vilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella levottomuudella riimusauvaansa. Vihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti veitsensä kärjen erääseen keskellä ennutusosastoa olevaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi: "tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.

Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairasvuoteen vierestä, rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen vuorokauden. Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö parantua.

Kun hän jälleen oli tullut terveeksi, ei hän ollut kadottanut rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai vaan enemmän kasvaneena ja kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari ja luistelija ettei yksikään kylän saman-ikäisistä pojista vetänyt hänelle vertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt paikkakunnassa sitä vaaraa, jyrkännettä, vuorta ja ahdetta, josta ei hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keveästi ja luontevasti kuin siivillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla järvillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin vaan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaivannut järviretkilleen kumppania eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi valkamalle, työnsi venheen vesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin. Kuta kovempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin levitti hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja vaahtoavien aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi vesi purren keulan edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä, useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.

Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa. Viisitoista-vuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa. Eipä siinä vielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa kauniille sukupuolelle: hän oli tavattoman kaunis. Notkea kuin nuori vesa, keveä kuin aamusumu, kirkas kuin nouseva aamunkoi ja lempeä kuin kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut yli kaikkien kuolevaisien.

Moinen heilakka, nenäkäs, viisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtavana henkilönä, joissa kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoivat häneen ja hän kaikkiin.

Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään vääryyttä ja sortoa kenellekään tehtävän, ei minkään nimen ja varjon alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa vääryyden tekijää, eikä yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan vastaan, sllä ne olivat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä vastaan voinut ponnistella.

Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja voimakkain ääni. Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja- ja niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahtelivatpa vuoret ja korvet sadoilla kumauksilla ja liverryksillä vastaan. Kaikki, jotka sen kuulivat, heittivät kävelemisen, jos liikkeellä olivat, tahi työaseet pois käsistänsä ja rupesivat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota tuttua ja luihin sekä ytimiin käyvää säveltä.

Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi- ja mielityötänsä; sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa vapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin honkiin, siellä hypellä vuorien syvien kuilujen ylitse ja kivilohkareelta kivilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi toitottaa paimentorveensa että vuoret kajahtelivat. – Oli Kaisalla iloa ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.

Otso on Savon karjan pahin vihollinen. Säälimättä käypi se karjan kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta vähääkään, onko karjan omistajan mieli musta tai valkea. Niiden vuoksi siellä pidetään paimenia ja usein pelastavat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta – ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli Kaisankin paimen-ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin väkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tavallisesti oli tyttökin, mutta siitä huoli hän vähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon tapaista.

Eräänä päivänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli Pankko-Tuppu ollut hyvin levoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella riimusauvansa ennustus-osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin tytön sairaana ollessa. Puolen päivän rintamassa oli hän pistänyt veitsensä tutkaimen erääseen loveen ja sanonut taasen: "tuossa se on". Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä kumminta oli, havaittiin hänen ottaneen kirveen mukaansa, jota ei hänen oltu ennen nähty tekevän.

Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan – eipä Pankko-Tuppuakaan. Kun vielä päälliseksi huomattiin erään nuoren karjasta olevan poissa, alkoivat miehet käydä hyvin levottomiksi. Mitä nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon voima, joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä varten ne olisivat, jollei juuri sen vuoksi, että niillä valaistaisiin yön kolkkoutta.

Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan Kaisaa ja samassa Pankko-Tuppuakin.

Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?

Metsä on laaja, väljät ovat salot, korkeat ja monet ovat vaarat ja vuoret, monisoppiset ovat vuorten vinkalot, kohisevat, synkät ovat korpien komerot. No mutta Syvännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen syvyyttä ei vielä kukaan ole voinut mitata? – Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöivän – sinne ohjataan matka.

Niin arvelivat, niin harkitsivat Olkkosen väki tuona yleisen hädän aikana. Kiireesti he sytyttivät lyhtynsä ja lähtivät sorkkeloimaan Syvännyslammen korpea kohden.

Pimeä oli syys-yö, kolkot olivat korkeat korvet samotessa eteenpäin. Pitkät, naavaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttivät lyhtyjen valaisemina yön tummassa valossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne näyttivät ojennettuine käsivarsineen tahtovan musertaa jokaisen, joka rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä vuorokauden hetkenä, jolloin heillä oli lupa ja oikeus vallita ja tenhovoimallaan ylläpitää sitä ylivaltaa, mikä heillä oli niin monen vuosituhannen kuluessa ollut Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisivat oikein uhalla vaatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä, jota he niin pitkän ajan kuluessa olivat oppineet saamaan. Nuot maahan asti ylöttyvät naavat olivat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään tottuneiden vanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin voimaa ja arvoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle. Kaksinkerroin tulikin niille arvoa sen tummenevan varjon seassa minkä heikko valo loi salaperäisesti haaveilevaan laajaan korpeen.

Petäjät näyttivät niinkuin ne olisivat olleet vankkoja, kukistumattomia maan vartijoita, jotka jokaisen sille tulleen vamman ja vastuksen voisivat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kivi näytti niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas, kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsivät ja haapuroivat. Syvät kallion kuilut ammottivat pohjattomia kitojansa, uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka vaan läpipäässeenä muiden etuvartijain sivutse oli onnistunut pääsemään tänne asti. – –

Niin oli: suuri oli luonnon lumousvoima, mahtava sen vaikutus, mutta eteenpäin pyrkivät kulkijat lyhtyjensä valossa, vaikka kohtakin arkuus mielessä, sillä olihan heillä vielä jotain jalompaa mielessä, semmoista joka voittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka voittaa kaikki, hallitsee kaikki, allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon voimatkin, murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korven luppoiset kuuset ja salojen syväjuuriset hongat, tehden ne siten ihanoiksi vilja- ja kasvivainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittavan jylhyyden vähitellen, jossa hän siten polvi polvelta iloitsee voitostaan.

Kun etsijät saapuivat Syvännyskorpeen, alkoivat he sen laitoja kiertää ympäri. Kappaleen aikaa varoen ja hiipien kuljettuansa, havaitsivat he muutaman kallion kielekkeen lomassa valkean. Hakijat säikähtivät ensin tuota outoa ilmiötä, mutta päättivät kumminkin ottaa selvän asiasta. He peittivät lyhtynsä ja lähenivät varovasti paikkaa. Lähelle tultua huomattiin Pankko-Tupun istuvan nuotion vieressä ja katsovan värvähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tulivat lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen, ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja vaatiaksensa hiljaisuutta. Tarkemmin katsottua havaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui rauhallisesti ja turvallisesti, käärittynä Pankko-Tupun takkiin. Vieressä oli verinen kirvesvarsi, mutta kirvestä ei näkynyt ensinkään; riimusauva oli myös verissä.

Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa nukkuvaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja asettui pyrkijän ja tytön väliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota elävää muuria paksuine riimusauvoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aavistus, että tällä on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.

Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka peitti tytön vienoja kasvoja, ja kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä: "Kaisa". Tyttö avasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkivän isänsä kasvoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen levollista untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".

"Mitenkäs nyt ovat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.

"Hyvästi, isä, ei muuta vikaa kuin vähän väsymystä ja voimattomuutta vaan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.

"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.

"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kovin uuvuksissa, etten voi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni. – Tuppu! hänkin on vielä täällä, hänen läsnä-ollessaan en pelkää mitään", sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.

Hänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja voita; niitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi siitä, kun näki itsensä noin hyvästi ja moninkertaisesti turvattuna, alkoi hän kertoa:

"Olin karjan kanssa tullut tähän Syvännyskorpeen. Karja hajousi heti ympäri korpea, syömään sitä mehevää ruohoa, jota tässä niin viljalta löytyy. Se ei näyttänyt mielivän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä nousin tuonne vuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen, syvien ja ammoittavien kuilujen yli, joista vuori on niin rikas. Kun siihen kyllästyin, kiipesin vaaran harjalla olevaan ja jokaiselle tuttuun, kauhean suureen risti-honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä maailman avaruutta.

"Seis! Kuinka voit kiivetä risti-honkaan, sillä ei yksikään kuolevainen ole vielä koskaan voinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua tyveä silvota latvaan asti", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.

"Eipä sinne päästessä ollut suurta vaivaakaan, semminkään kun sain aivan vapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö-alan edestä, joka tuolta tuhatvuotisen petäjän latvasta eteeni aukeni, kannattikin nähdä vähän vaivaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki sieltä. Satoja paljaslakisia vuoria, vaaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi ylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttivät kilpailevan korkeudessa. Ihanat laaksot olivat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet noiden ikuisien, vahvojen vartioidensa syliin, joita vuoret ja kukkulat näyttivät syleilevän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa kiertelivät järvien lahdelmat peilikirkkaina vuorien, korpien ja hongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuvastaen itseensä kaikki ympäristöllään olevat esineet. Siellä ja täällä vaarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi itmis-asunnoita, joiden, joko valkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset savutorvet tupruuttivat savua korkealle ilmaan.

Kyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan itseäni alas. Nyt vasta huomasin, että minulla oli ollut vaikea tehtävä, sillä räjöttävässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen palava, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani kiilui Syvänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin, minä syöksähdin järven rannalle, riisuin vaatteet yltäni ja menin uimaan, viillyttääkseni palavaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä, tämän pitkää, aivan niinkuin itseni halutti.

Vihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan vaatteita päälleni. En ollut vielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku hätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylvivät oudoilla äänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu karjassa. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse, mutta muutoin en tuntenut mitään pelkoa.

Kiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni voin löytää. Se kädessä syöksyin alas vaaralta, sinne päin missä lehmikarja meuhasi.

Kun pääsin elikkojen näkyviin, huomasin, että ne olivat joksikin aavalla rämeellä. Siinä he hyppäsivät sinne tänne, häntä torvessa ja mylvähtelivät oudosti.

Minä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne olivat niin tarkoin tallella, ettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu tai tuo kaivattu nuori olisi. Vihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä rämettä. Se näytti sinne vajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja alas; se näytti pyrkivän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni sinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren kimpussa karhu, mutta vaikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en mitään semmoista nähnyt. Päätin vihdoin mielessäni, ettei siellä mitään semmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.

Aivan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison rahkamättään välissä. Minä kiiruhdin hänelle avuksi, mutta voi kauhua! Eivätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, vaan kaksi isoa karhua, jotka kynsin hampain olivat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söivät häntä siinä elävänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, vaan sivalsin likimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä, leuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja nakkasi kauvas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä. Kun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun kädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan sillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut haltuunsa ja vei vähän syrjään, johon kaivoi ison kuopan. Siihen sovitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää rahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en tuntenut mitään pelkoa, vaikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että karhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa puullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.

Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kovasti että se kavahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karvansa, niin että se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa avasi se ammollensa, josta veripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat etukäpälänsä levitti se leveälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko maailman syliinsä. Vahvat, pitkät kynnet olivat leveissä kämmenissä niin siirillänsä, että ne olivat juuriansa myöten näköisällä joten kämmenet näyttivät pitkäpiiseltä karhilta.

Kaikesta tuosta huomasin, että nyt vasta otso oikein suuttui, ja ettei hänen kanssaan ollut hyvä leikitellä. Kova pelon välähdys kävi nyt sydämeni lävitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon vesirapakkoon, sillä takanani oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään huomannut ja johon jalkani sekaantuivat. Minä näin karhun tulipunaisen, ammottavan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä hajoitetut, kammottavat kynnet, mitkä kaikki olivat laukeamassa minun vaivaisen ruumiiseeni.

Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys odotin loppuani. Minun korvani rupesivat kummallisesti suhisemaan ja sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä voimasta ympärilläni lekahtelevan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös vesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä luulin kontion itseäni laahaavan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua pitelevän, rohkenin avata silmäni ja silloin huomasin, ettei se ollutkaan karhu, vaan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polvissani ja muussa ruumiissani oli semmoinen voimattomuus, etten voinut. Sen huomattuaan otti Tuppu minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkyvissä, mutta Kiplo makasi samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä vieläkin virkku, vaikka pedot olivat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo-rukka koetti pyrkiä ylös, vaikka lonkkaluut puljahtelivat raadelluista paikoista esiin ja siihen hänen täytyi lykistyä. Minun kävi tuo näky niin sydämelleni, että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan vaivat. Mutta hän ei ollut kuulevinaan ei näkevinään mitään koko jutusta, myrisihän vaan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuivia sammalia, kääri minut takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuivia puita ja teki nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla luotuista sanaa: tarkasteli vaan välisti sauvaansa ja välisti minua. Minua rupesi sitten kovasti väsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut tässä niin rauhallisesti kuin kotivuoteessa; isän äänestä vasta heräsin, ja nyt tunnun virkulta, voimistuneelta ja aivan terveeltä."

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päivä sarastaa, sillä kaikenlaisissa toimissa ja selvityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa. Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden päätettiin odottaa päivän valkenemista, ennenkun paluumatkalle lähdettäisiin. Kun tuli siksi valoisaksi, että kaikki esineet voi eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se ja oli vielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja siitä korjattiin mitä korjattavissa oli. Sen tehtyä aljettiin tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selvä, että tämä oli kontiot häätänyt. Ei kaukana siitä havaittiinkin suuren kontion makaavan veressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottava kirveen haava ja lanteisiin oli Tupun kirves silmää myöten iskettynä. Luultavasti oli Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja pyörtyi. Hän lienee ensin sivaltanut kirveellään otsoa otsaan, joka semmoiset terveiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä käpälämäkeen. Tuppu ei liene hyväksynyt niin lyhyttä tuttavuutta ja luultavasti lasketti kirveensä kontion lanteisiin silloin kun tämä kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne vetäminen, sillä Tuppu ei tahtonut heittää kirvestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selvä oli, että asia päättyi siten, että kirves lähti päästään ja niin sai otso terän ja Tupulle jäi varsi. –

Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin, vaikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla. Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tavalla tultiin vihdoin kotiin eikä tarvinne kertoakaan, mikä ilo kotiväessä syntyi, kun Kaisakin oli ihka elävänä hakijain joukossa.

Kauvan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki ylimielisyydet jäivät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos, että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiväksi ja ajattelevaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos, mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan; näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä elämänkohdalla hyvänsä ja että ihmiset odottivat aina häneltä erinomaisempaa.

Kaikkien noiden avujensa vuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia, rikkaita ja köyhiä, vaan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kasvikumppani ja hän se oli, joka vähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa leikeissä. Aika-ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä, vaan salli hänen seurustella kanssaan, sanoivatpa ihmiset siitä mitä vielä sanoivatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan venheretkillekään järvelle, joita hän yhä vielä harjoitteli, mutta Erkillä oli vaan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset kuiskailivat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee aviopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin nykyistä asemaa.

En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kovan kovasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman viikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa vähäpuheiseksi ja vältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin voi. Minkäänlaisista kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttavankaan, sitä vähemmin heitä itseänsä.

Järvi ja Pankko-Tuppu tulivat nyt, lähinnä vanhempiansa, Kaisan mieli-esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta. Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää. Ukko olikin jo vanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauvas liikkumaan. Hänen päänsä siivosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman nuorennut tuon siivoamisen jälkeen.

Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon avuliaaseen tyttöön. Suurilla, harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä vaan liikkui. Vaikka Tuppu oli jo vähäväkinen, piti hän riimusauvansa kuitenkin täydessä voimassa. Ja kun Kaisa vaan oli enemmän aikaa poissa kotoa, tuli Tuppu tavallista vilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauvansa tutkimisessa; erittäinkin ennustus-osastoa hän silloin kiihkeästi tarkasteli.

Kun Kaisalla oli vähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järvelle, joko soutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi Kaisalle. Tuo ainoa hänelle pysyvistä lapsuutensa hurjista leikeistä oli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt vielä rajummaksikin ja rohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan povessa oli jotain hehkua ja paloa, jota hän tahtoi myrskyn vihurissa jäähdyttää ja haihduttaa – sen ties taivas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan sanalla mainitsevan. Summa vaan oli se, että yksin meni Kaisa järvelle ja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että olisi päässyt hänelle kumppaniksi venheretkille sitten Erkin kuoleman.

Oli paahtavan kuuma kesäpäivä; niin tyynikin ettei haavan lehtikään värähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain ummehtunutta ja tukehduttavan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia ukkosen pilvi-jykyjä kokoontui vuorien ja vaarojen takaa peilikirkkaalle selkeälle taivaalle. Salama välähteli tavasta synkkien pilvien laidoista ja kova jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen tohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä hurjassa tanssissa nosti kaikki keveämmät esineet kohtisuoraan taivaalle; muuten oli vielä rasvatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että kova myrsky oli tulossa.

Kaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli hätäisesti sauvansa ennustus-osastoa. Kaisan vanhemmat kun huomasivat tämän kiireisen askaroitsemisen, älysivät aivan hyvin mitä se merkitsi.

"Älä lähde nyt, Kaisa, järvelle, nyt on kova myrsky tulossa", pyyteli äiti tytärtänsä.

"En voi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa", sanoi Kaisa.

Ja järvelle hän vaan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen veitsensä tutkaimen erääseen sauvansa ennustus-osaston koloon ja lausui nuot ennestään tutut sanat: "tuossa se nyt on"; sitten hän kävi aivan rauhalliseksi.

Ilma yltyi. Salamat välähtelivät tiheämmästi, paukaukset jyrähtelivät taajemmasti, tuulipäät yhtyivät yhdeksi mylläkäksi, pilvet maatuivat yhdeksi synkeäksi taivaan katoksi ja vettä rupesi tulemaan niinkuin saavista kaatain. Järven tyyni pinta lekahteli ensin salamain kovasta paukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesivat toisiinsa sekaantuneina yksissä neuvoin puskemaan, rupesi järvi kuohumaan kuin kiehuva pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä yli.

Semmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli venheeessään järvellä. Kaikki maallaolijatkin olivat pahassa hädässä ja kokivat päätänsä varjella kuten parhaiten taisivat; eikä tuolla kovalla ilmalla ollut kenelläkään varaa toistansa auttaa, vaikka vielä minkälainen hätä olisi ollut.

Ilman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä ulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma vielä niin kova, ettei voitu mennä häntä hakemaan. Kova pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta yleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järvelle ennen kovimman ilman tuloa, vaan että hän ehkä kykki verkkoladossa, jossa luultiin hänellä olevan jonkunlaista suojaa.

Kun ilma senverran asettui, että voitiin ruveta ulkona liikkumaan, lähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan järven rannalle. Mikä näky siellä? Järvi purskui keltaisessa vaahdossa, osaksi vielä tuulen ja osaksi jälkimainingin vuoksi. Tuppu seisoi kainaloita myöten vedessä ja koki kaikin voimin pidellä hirmuisesti keinuvaa venhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä Tuppu että venhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat vedettiin maalle ja pian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä venheen pohjassa. Kiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruvettiin tutkimaan hänen tilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan kuollut, vaan tainnuksissa. Sen huomattua ruvettiin sekä Kaisaa ja Tuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat olivat niin voimattomat, etteivät voineet kävellä. Riimusauva loikkui rannalla aivan vesivierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei pitänyt siitä mitään lukua, vaikka hän muutoin oli siitä niin arka; kuitenkin ottivat muut sauvankin mukaan.

Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista vauhtia venheellä kovimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu oli joutunut hänen venhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selvä. Venheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli pohdista pyörtynyt. Silloin jäi venhe tuulen valtaan ja kun tuuli oli kotirantaan päin, ajausi venhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinvastaiseen suuntaan. Olihan selvä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona, jolloin vihuri alkoi venhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten veteen, estääksensä sen tavatonta pakoa. Olihan venhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar vieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain vaiston tapaisella tunteella vainusi, että Kaisa oli venheessä ja että hän oli vaarassa; lieneekö riimusauvan ennustus-osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties taivas.

Tuppu tuli vilustumisen tähden kovasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan väkevä, sillä uusi, kova kokemus oli hänet heikontanut. Mutta vaikka niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun vuoteen vieressä, hoidellen ja vaalien häntä. Tuppu ei ollut järveltä palattuansa koskaan kaivannut sauvaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi; se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta vapisevana tarkasteli hän tuokion sen ennustus-osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja sanoi sydäntä särkevällä, värisevällä äänellä: "voi, voi! en löydä oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä valahti, kurkku korahteli jonkun kerran ja – Tuppu ei ollut enään elävien joukossa. –

Kaisa suri mielivaivaisen kuolemaa, niin että oli maan alle vajota. Olihan tämä ollut vähällä leiviskällä varustettu Luojan luotu, mutta kuinka paljon hän oli kuitenkin voinut hyvää tehdä vaivaisella luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä, mutta selvästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä kohtelulla kohdeltuna, voipi mielivaivainenkin lauhkeentua ja olla joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja hyvin pidettynä voi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta silminnähtävästä hengenvaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä, kykenemättömänä hyvään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?

Tytön elämä sai tästä lähtien aivan toisen suunnan. Hän rupesi miettimään sielunsa tilaa ja havaitsi olevansa aivan alastomana Jumalan edessä. Kova hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän vaan pitkittäisi samaa, kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan väkevän käden alle, eikä hänen entinen viisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset lahjansa olleet vähääkään tiellä. Ennättävän ja etsivän armon alta ei Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, vaan nöyränä ja katuvaisena tunsi hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut voinut kovasuista lastansa muutoin vetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen ja ukonnuolten kautta. Nyt vasta huomasi hän, kuinka Jumala jo lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelevana johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku ihmeellinen säde eli ihme tarvittu murtamaan hänen rajua luontoansa. Niinhän jumalan usein täytyy kovasti valmistaa asettansa.

Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin venheretketkin jäivät nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin hiljaiseksi ja siivoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tulivat hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi hän semmoista viisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen viisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi ja nöyrimmäksi; nyt vasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä itseänsä parempina".

Ammentaen siitä levottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja rauhaa, jota maailma ei voi antaa, sai hän sanomattoman halun ruveta sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja vanhain keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi väkevä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki Kaisa heitä tukemassa, neuvomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa. Kaikissa heissä vallitsi yksi ja sama henki ja he tunsivat itsensä suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He olivat ystävälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitivat sairaita sekä köyhiä niin paljon kuin kuukin varat riittivät.

Monta pilkkaa ja vieläpä vainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan. Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä. Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja vainosta huoli hän vähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki nuot eivät painaneet mitään.

Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa kävijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palvelukseen. Heti kun virsi oli aljettu, heittivät kaikki sen Kaisan haltuun, ja ujostelematta veteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei yksikään kirkossa olija värvähtänytkään, sillä veisuu meni luiden ja ytimien läpi. Niinkuin virtava koski vyöryi Kaisan ääni mahtavana, voimakkaana ja vähän värisevänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet. Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuivaksi, ja tuntuipa siltä kuin enkelit olisivat kattoholveissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, välisti ylhäisetkin, jotka arvossa pitivät juhlallista kirkkomenoa, eivät katsoneet vaivaksi tulla pitkien matkojenkaan päästä K—-n kirkkoon, kerrankaan kuullaksensa tuota ihmeellistä veisuuta. He eivät koskaan katuneetkaan kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa, kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuvia säveliä. Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään tilaansa.

Kaisan alkama herätys levisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi se hyvää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuvomassa usko-veljiään ja sisariaan. Viimein kävi asia siksi, ettei hän ollut kotonaan paljon milloinkaan, vaan kulki paikasta paikkaan, talosta taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, valmistamassa ja tukemassa alkamaansa oppia.

Kauhea hätähuuto kajahti v. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette, tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin kuultiin, kuinka maan voima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelvottomina puolustamaan tätä rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päivä. Maan sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi heille toisen päällikön. Uusi into ja toivo valtasi silloin Suomen poikien sydämet, ja tuon toivonsa voimasta ottivat he loistavan voiton. Silloin täyttyivät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toivolla, sitäkin paremmin, kun vihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen perääntyä.

Kaisakin oli puoli-pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä vihollisia kulki kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän vaan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten voitto tuli tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja valtoja, vaan lihaa ja verta vastaan.

Noilla retkillänsä tuli hän Revonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää, että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta vihollista. Mutta siitä ei Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli hänellä muutamia hyviä tuttavia. Sinne mennessään osasi olla niin, että viholliset olivat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssivat jokea myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten vuoksi ei Kaisa nähnyt vihollisia eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.

Tullessaan oli Kaisa tavannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menevän pappilaan. Mutta juuri kun he nousivat lahdelta maalle, hyökkäsivät Suomalaiset joelta törmälle ja alkoivat hurraata huutaen rynnätä. Viholliset puolestaan rupesivat huoneitten kujista ja suojista ampumaan Suomalaisia kivääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuivat nyt murhaavaan ristituleen. Siinä kahden taistelevan joukon välillä oli muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin vaaraan hän oli joutunut, kapusi hän pitkittä neuvottelemisitta erääseen isoon puuhun! olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei kadottanut tuokioksikaan neuvokkaisuuttansa ja rohkeuttansa! Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta poika arveli ja epäröitsi ja viimein jäikin paikoilleen.

Kaisa valitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi vakavaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä veisata. Vaikka pauke ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo valtava ääni ukkosen kaltaisen jyrinän seasta. Eräs vihollinen soturi havaitsi puussa istuvan, veisaavan naisen.

"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha-aseensa puussa istujaa kohden.

"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turvattoman naisen?" karjasi samassa järeä miehen ääni ja murha-ase painui alas.

Se oli vihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.

Tappelu yltyi: kanuunat paukkuivat, kiväärit rätisivät, painetit tuhoivat ja kussa ne pettivät, siinä kiväärien perät tekivät turmaa kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoivat, mutta yksikään ei niistä osunut puussa istujaan. Kaatui vihollisia, kaatui omia, mutta Kaisa ei vaan heittänyt veisaamistaan, eipä vielä sittenkään, vaikka poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto, vahva oli olo.

Vihdoin taukosi tappelu: vihollinen oli voitettu. Paljon oli heitä kaatunut, mutta vielä enemmän vangeiksi saatu, loput kiirehtivät pakosalle minkä kerkesivät, mutta puussa istui vaan Kaisa katsellen tapauksen menoa.

Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haavoitetut korjatuksi, noutivat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja veivät leiriinsä. Siellä oli koko upseeristo voittavine miehistöineen. Vangitut viholliset olivat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatov.

Suomalaiset upseerit kokoontuivat Kaisan ympärille leirin keskelle, jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoivat aseineen. Vähitellen kerääntyivät Kaisan ympärille vangitut upseeritkin, kun näkivät siinä jotain tekeillä olevan.

"Etkö sinä, turvaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirveinä hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.

"En, sillä Jumala on minun väkevä apuni", vastasi Kaisa.

"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"

"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä kävi, kun näin hänen kaatuvan ja veressään piehtaroivan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä voinut häntä auttaa", selvitteli Kaisa.

"Sinä veisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"

"Niin veisasin."

"Etkö veisaisi vielä meille tässä nyt? Sinulla on tavattoman kaunis ääni, haluaisimme kuulla vielä sitä", sanoi upseeri.

Nopeasti valitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopivaksi virreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun vieressä, veisata valitsemaansa virttä.

Niinkuin taivaasta alas langennut kaste vyöryi ääni kuolon niitoksen yli. Jo ensimäisen värsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä-oleviin syvän vaikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita pisaroita valahteli soturien kovettuneita kasvoja alas. Niitä kokivat he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä mielen-liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton sotilaan kunnialle. – Kuta edemmäksi Kaisa ehti virressään, sitä tiheämmiksi tulivat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi kyynelten valahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.

Vähitellen olivat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa päästään ja ennenkun virsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiva. Viholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan avopäin Kaisan veisua. Hänen hartiansa jytisivät yhtenä tärinänä, kyyneleet valuivat virtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä kukaan vähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.

Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset vaivataan, tahi sitä että he vaivaavat? Itkikö hän kansojen kovaa kohtaloa vai omaa kovan-onnen päiväänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon enkelin kylmää niittoa vai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni kuolettanut hänen sydämensä, sillä virren sanoja ei hän ainakaan ymmärtänyt? Mitä hän vielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aivan pelkällä äänellänsä oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä vihollisen maassa, vihollistensa edessä ja heidän vankinansa ollessaan, antoi hän niiden vapaasti liikkua ja muidenkin näkyviin puhjeta. – Niin, eipä hän ollutkaan enään vihollisten, vaan ystävien keskellä, sillä hän oli tehtävänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli voittanut väkevämmän ja nyt oli hän heidän kunniallisena vankinansa; niin oli kohtalo määrännyt.

Kun Kaisa oli veisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkivä upseeri lakkinsa ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se vietiin Kaisalle ja käskettiin pitää se kauniin veisuunsa palkintona.

"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä menettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua", sanoi Kaisa ja otti rahat vastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti pappilasta, missä hän viipyi useita vuorokausia, ei ollut hänellä jäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden avuksi.

Koko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonveljiään ja sisariaan, viettäen kristillistä elämää. Revonlahden tappelusta ei hän mielellään puhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousivat aina silloin kyyneleet hänen silmiinsä.