[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk7LE2o8D_jATnoLXGLE6iQnmCxpZ2A9yHt-2WwlkMX0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},228,"Elämän havainnoita VI","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"228-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-vi","228__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_VI","Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos-Kaisa","romaani",[],[],"fi",1897,null,21943,139210,false,14894,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 06: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa\" by Päivärinta is a novel written in the late 19th century. The narrative centers around the life and struggles of common people in rural Finland, exploring themes of love, loss, and the social divides between the wealthy and the poor. The main character, Kristo Honkanen, epitomizes the resilience of the working class, facing hardships after the loss of his beloved wife while also nurturing his daughter, Kaarina.  The opening of the novel introduces Kristo's modest life, detailing his humble upbringing and the devastation he experiences after his wife dies during childbirth, leaving him to care for their newborn daughter. Kristo is portrayed as a diligent and caring father who, despite the weight of his grief, strives to provide a good life for Kaarina. The narrative contrasts the simplicity and value found in their lives against the seemingly oblivious wealth of higher social classes, paving the way for an exploration of love's sacrifices and the societal pressures that challenge human connections. The stage is set for a tale that intertwines love, sacrifice, and resilience against the backdrop of a deeply stratified society. (This is an automatically generated summary.)",[],393,"Realistinen kertomuskokoelma kuvaa Pohjanmaan maaseudun vähäosaisia ja heidän elämänsä koettelemuksia. Teos sisältää kolme kertomusta, joissa käsitellään köyhyyttä, luokkaeroja ja inhimillisiä kohtaloita matalissa majoissa.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita VI' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 228. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA VI\n\nRakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos-Kaisa\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1897.\n\n\n\n\n\n\nRAKKAUDEN SUURIN UHRI.\n\n\nKun kertomusteni aineet ovat useinkin niin ala-arvoisia kuin ne ovat,\nsaan minä yhdeltä ja toiselta kuulla mitä kummallisimpia kysymyksiä\nniiden tosiperäisyydestä. Ei ole pitkä aika siitä, kun eräs iso herra\nkysyi minulta: \"Onko niissä teidän kertomuksissanne mitään perää?\"\n\n\"On; kuinkas muutoin? perähän niissä on\", sanoin hänelle\nhämmästyksissäni.\n\n\"Ei täällä tiedetä mitään semmoisista\", sanoi hän ja kääntyi pois.\n\nNiin herra. Mutta tuo lyhyt keskustelu teki minuun niin kummallisen\nvaikutuksen. Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietävätkään, mitä\nmataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä. Milloin ovat kerrankaan\nkurkistaneet köyhän mökkiin, vaikka tilaisuutta siihen löytyisi\nkaikkialla niin runsaasti? Milloin ovat tutkineet alimman\nkansankerroksen elämää, milloin tulleet tuntemaan heidän sisällistä\nihmistänsä, heidän ilojaan, surujaan ja ponnistuksiaan, niin milloin?\nYlellisyydessä kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä ovat he kasvaneet\nvieraana kansalle jo pienuudesta pitäen. Sitten mieheksi tultuansa\nelävät he puutteetonta elämää ja liikenevän aikansa viettää monikin\nheistä loistavissa seuroissa, pysyen vieraana vanhempanakin kaikelle\nkansan toiminnalle. Eivät he siis tiedä sen puutoksista ja kärsimisistä\ntuon taivaallista; se on vaan heille ikäänkuin jotain unennäköä. Minä\nen suinkaan tahdo ketään sortaa, sillä onhan heilläkin heidän\ntehtävänsä, ja kaikki ovat tarpeellisia, mutta voi, voi! ei pitäisi\nkuitenkaan sanoa \"ei täällä tiedetä mitään semmoisista\". -- Jos minun\npitäisi välttämättömästi olla varsinainen kirjailija, niin\nkirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen historiaa, sillä\nkyllähän maailma aina isoisista huolen pitää. Ei tule tämäkään kertomus\nolemaan ylevistä aineista, sillä tässä kerrotaan enimmästi vaan\nturve-tuvan asukkaista -- seuratkaa minua nyt sinne hetkiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut\nteitten varsilla siellä ja täällä turve-mökkejä. Tiheä asutus ja siitä\nseuraava metsän vähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa\ntilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta\nalentavaa vaikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma\nkoti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, vaikkapa se onkin vaan\ntuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain välipuheella\nhaltuunsa jonkun palasen tuota kivetöntä ja metsätöntä ketoa, jota\nPohjanmaalla niin runsaasti löytyy, keräävät he siitä säännöllisiä\nturpeita, joista he sitten jonkunlaisen saviseoksen kanssa latovat\nhuoneen, ja pian on asunto valmis. Haltuunsa saadun maan muokkaavat he\nsitten viljamaaksi, ja niin tulee heistä aivan vähässä ajassa sanan\ntäydessä merkityksessä \"oman turpeen mies\". Usein näkee noiden\nturve-mökkien vanhuutensa tähden kallistelleen ja väyristelleen sinne\ntänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden,\nsiivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä\nminään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse\nasukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa\nniissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen\nasia, että turve-seinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja\nsivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat\nmatot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti\nrehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuot\nturve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja\nihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämellä ja sielulla varustettuja\nihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin\nmitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin\nlöytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä\nkuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa.\n\nMinä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin\nrehellisiksikin, että olisin voinut heidän haltuunsa uskoa vaikka\nkuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tulivat nuot\nmatalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talvipakkasilla ja\npyryillä sivu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottava\nvalkeakin puhteilla niin ystävällisesti liekehtivän ja ikäänkuin\nvilkuttaen kutsuvan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä\nheitä tervehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita\nonnellisia, jotka pahallakin ilmalla saivat rauhassa istua kotilieden\nääressä.\n\nSemmoinen turve-tuvan asukas oli Kristo Honkanenkin.\n\nMitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tavallinen\nihminen vaan -- köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on\nhänestäkin jotain kerrottavaa.\n\nHän oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin.\nAikaisin korjasi kuolema molemmat hänen vanhempansa ja pikku Kristo jäi\nturvattomana avaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on\nkuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu\narmoleivällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kovin raskasta ja\nvaikeata tehtävää ja usein itki hän kovaa kohtaloansa niin, että oli\nvedeksi rauveta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearvonsa tunto. Ei hän\nollut täyttänyt vielä kymmentäkään ikävuottansa, kun hän jo\nkaikenlaisilla toimilla ja palveluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen\nsiivo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aivan pian jokapaikkaan halutuksi\npalkolliseksi, ja sillä tavalla hankki hän itselleen nopeasti sen\nyhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olevalla ihmisellä on\nsaatavissa.\n\nNiin vaurastui Kristo vuosi vuodelta mieheksi ja teki työtä väsymättä\nniinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, niinpä ei\nKristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta\nnoudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikävuodellansa.\nSilloin nai hän erään kauniin ja siveän piikatytön -- kuinkas muutoin:\n\"ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa\", niinhän on maailman tapa.\n\nKohta naimisensa jälkeen rupesivat he perustamaan turvemökkiä erään\ntalon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä,\nsillä tarvitaanpa siihenkin aineellisia varoja, vaikkei talo tule sen\nloistavampi. Säästöllään saivat he vielä yhtä ja toista talonkalua,\nmuiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin\nnavetta.\n\nMökkinsä ympärystän muokkasivat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti\ntuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä viljassa. Siistejä ja\ntyöteliäitä kun olivat, laittoivat he turve-tupaansa oikein kamarinkin\ntuvan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin\nmatot ja akkunoilla törötti kasviruukut loistavine kasveineen; olisipa\nsiinä saattanut vaikka kuvernööri yötä viettää. Kamarin perä-akkuna oli\netelään päin, sen alle laitettiin sievä, pieni yrttitarha ja sen\nsuojaksi istutettiin tuomi- ja pihlaja-pensaita. Hyvällä hoidolla\nkasvoivat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden varjokkaaseen\nsiimekseen sai turvepenkki sijansa.\n\nToisiansa rakastivat he totisella rakkaudella. Vaimon mielestä ei ollut\nkoko maailmassa hänen Kristonsa vertaa, vaikkei hänellä ollut tarjota\nsen loistavampaa suojaa. Kauneutensa ja siveytensä tähden olikin\nhänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut\nhänelle kelvannut. Kristo taasen rakasti ja helli vaimoansa kaikella\noikean aviomiehen rakkaudella, kaikissa he auttivat toisiansa ja\nkantoivat toinen toisensa kuormaa.\n\nKristo oli paikkakunnan etevin kirvesmies. Ei sitä rakennusta\nrakennettu eitä sitä salvosta salvettu, jossa ei hän olisi ollut\npälkkimässä, veistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa\nsaloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden\nkäännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin\nvaan: \"Honka-Kristoksi\".\n\nKun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hyvässä voimassa ja\nkasvukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa.\nAina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä\nvirvoittava siimes palavaansa jähdyttääksensä tuossa turve-penkillä,\ntuomi- ja pihlaja-pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja\nsiihen hän nakkausi pitkälleen, leväyttämään väsyneitä raajojansa,\nlukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen\nketterä vaimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa\nkasveja.\n\nSiihen toi vaimonsa hänelle virvoittavaa ja raitista juomaa,\nkostukkeeksi hänen väsystä ja helteestä pakahtuvalle kielellensä, ja\nsiinä pyyhki hän valuvan hien miehensä kovasta työstä palavoivasta\notsasta.\n\n\"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa täynnä,\netten vaihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen\", huudahti\nKristo eräänä semmoisena hetkenä.\n\n\"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on\", sanoi vaimo ja tarttui\nmiestänsä kaulaan.\n\nUseita vuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Vihdoin\nkuitenkin näkyi heidän toivonsa tulevan täytetyksi. Kaksinkertaisesti\nrakasti Kristo nyt vaimoansa ja helli, hoiteli ja vaali häntä niinkuin\nsilmäteräänsä; usein puhelivat he keskenänsä tulevasta onnestansa.\n\nMutta \"ihminen päättää, Jumala säätää\". Vaimon synnyttämisen hetki\nlähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terveen tytön, mutta\nitse hän meni pois -- meni sinne, josta ei yksikään ole vielä koskaan\npalanut -- meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri-arvoinen lahja\nvei häneltä itseltään hengen.\n\nTuo kovan-onnen kohtaus teki Kristoon syvän vaikutuksen. Moneen\nvuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää, eikä voinut\nryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki vaan niin paljon, että\nluuli hänen vedeksi raukeevan, ja väänteli käsiään epätoivossaan. Hänen\nhellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja\npeljättiinpä hänen menettävän siihen henkensä tahi ainakin järkensä.\nHän koetti viettää raskaita hetkiänsä kasvitarhansa turve-penkilläkin,\nmutta hänen surunsa kiihtyi vaan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento\nolento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa\nolivat ne toimeliaat kädet, jotka olivat niin nopeat ja osaavat kaikki\nasiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kasvitarha,\nkun sitä hoiteleva henki oli paennut. Riutuneet olivat kaikki\ntaloudelliset toimetkin, kun niitä hoitava käsi oli kylmennyt, ja\nriutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa -- tuo vahva mies, jonka\nsurulla ei ollut rajoja.\n\n\"Voi, voi! Hän oli liian puhdas, liian hyvä minulle, taivas ei suonut\nhänen minun kansani olla\", vaikeroitsi hän vaan, kun häntä koetettiin\nlohduttaa.\n\nVihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen verran, että voi kuunnella järkeviä\nneuvoja.\n\n\"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra\nitsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän velvollisuuksia,\njoiden tähden sinun elämäsi on kovin tarpeellinen. Muista tosi, että\nvaimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarvitsee paljon\nsinun apuasi\", puheli eräs ystävä Kristolle, ja se rupesi vaikuttamaan.\n\n\"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen velkapää\nkaiken elämäni uhraamaan\", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta havahtuen.\n\nNyt toipui hän niin paljon, että voi ruveta lasta kasteelle\ntoimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittävän, kaimaksi ja\nmuistoksi poismenneelle äidillensä.\n\nVireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa\nja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta\nvyörytteli, nosteli, pälkki ja veisteli hän päiväkaudet hirsiä,\nsanomatta luotuista sanaa, kun vaan ei häneltä jotakin kysytty;\nsilloinkin oli hänen vastauksensa vaan lyhyt ja asiallinen.\n\nLapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hyvän hoitajan kuin\nsuinkin voi ja itse kävi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin\nainoastaan sai hän hetkiseksi lievitystä raskaalle murheelleen.\n\nNiin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina\nkasvoi jalanjuoksevaksi. Silloin lieveni Kristonkin murhe, sillä hän\nsai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huvitusta lapsestaan. Pikku\nKaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut\nvieraantunut, kun hän hoiteli ja vaali lasta niin usein kuin aika ja\ntila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen\npäätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa.\nSilloin vetäysi väkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja\nsilloin selveni hänelle selvenemistään, mikä kallis ja suuriarvoinen\ntehtävä hänellä kuitenkin vielä oli, ja kaksinkertaisella innolla\npyhitti hän elämänsä lapsensa kasvatukseen.\n\nPikku Kaarina kasvoi ja vaurastui siihen määrään, että hän voi ruveta\npientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä\nolipa hän äitinsä oikea kuva sekä näöltään että mielensä laadulta. Se\nvahvisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan\nlöytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa\nhäneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi- ja pihlaja-pehkojen\nsiimeksessä, turve-penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyveistä\nja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hievahtamatta, ja eräänä\nkertana huudahti hän: \"Voi kun minulla on ollut hyvä äiti, minä tahdon\ntulla hänen kaltaisekseen\".\n\nNiin menivät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti\ntaloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen\niloisuutensa. Kasvitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku\nKaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään\nhyvät palkat, ja heidän elämänsä ja varallisuutensa vaurastui päivä\npäivältä; kaikki näytti taasen käyvän hyvin.\n\nMutta \"Jumalass' on juoksun määrä, vaan ei miehen ripeydessä\", sanoo\nsananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso\nputinki salvettavana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten\ntavallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä\nvedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, vedettävä hirsi\npyörähti ympäri ja löi tyvellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren\nkanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salvumiehet päästivät\nhätähuudon ja riensivät auttamaan vahingon saanutta. Tunnottomana\nmakasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruvettiin ylös nostamaan,\nhuomattiin jalan olevan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen\nja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut\ntunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olevan katkeimen\npaikasta aivan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät\ntörröttivät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän\nvietiin, huomasivat heti ettei jalasta kalua tule, vaan että se on\nleikattava kokonaan pois. He ryhtyivät heti työhön ja pian makasi\nKristo jalatonna sairasvuoteella. Hän sai kovan haavakuumeen leikkuun\nja muun ruhjoontumisensa vuoksi. Monta viikkoa makasi hän elämän ja\nkuoleman välillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina vaan\npikku Kaarina.\n\n\"Voi, voi! Missä pikku Kaarina on, eihän vaan hänelle mitään pahaa\ntapahdu? Täällä on niin paha ja vaarallinen -- voi, voi, Kaarina, tule\ntänne, että isä saa sinua auttaa\", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi\nympärilleen.\n\nKun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kovin\nlevottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauvan ei hän voinut sitä\ntehdä, vaan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän\nsalvupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin\nkatkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntyvän.\nSiitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin,\nettä voisi jollain tavalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden\nkiellosta ja varoituksista, pitkästä ja vaivaloisesta matkasta ja\nomasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.\n\nKun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa,\neikä tuntenut lastansa, vaikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä\npäivää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen vuoteensa\nvierestä vahingossakaan; lääkäritkin uskoivat vihdoin sairaan\nhoitamisen hänelle.\n\n\"Voi, voi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kovin polttaa\",\nhuudahti sairas eräänä kertana.\n\n\"Tässä on Kaarinasi, rakas isä\", sanoi tyttö ja kumartui vuoteen yli.\n\nSairas avasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi\nviimein:\n\n\"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, vai onko Jumala enkelinsä\nhänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?\"\n\n\"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä\", sanoi tyttö ja pyyhki\npois hikeä hänen polttavalta otsaltaan.\n\n\"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?\" kysyi isä.\n\n\"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en voinut olla tänne\ntulematta, lievittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä\", sanoi tyttö.\n\n\"Voi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään\ntoista jalkaakaan\", vaikeroitsi isä ja purskahti kovaan itkuun.\n\n\"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri\nonnettomuus, mutta älkää toki kovin surko, kyllä Jumala meistä murheen\npitää\", lohdutteli Kaarina.\n\nSe hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selvennyt houriosta ja\nkääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän vielä sairashuoneessa, mutta\nKaarina ei lähtenyt hänen vuoteensa vierestä, ennenkun tuo rakas,\nruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin voi jättää tuskaloisen ja\npitkällisen sairasvuoteensa. Vihdoin koitti se päivä, jolloin Kristo\nkirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle\nyksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan\nentisen jalkansa sijaan. Kovalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuvoa\nei ollut; täytyi vaan nujertua sallimuksen kovan kohtalon alle.\n\nKristo ei kyennyt nyt enään vieraan työhön, eikä pieni maatilkku voinut\nheitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se\nkeksittiinkin, sillä kätevä mies kuin oli, rupesi hän tekemään\nkaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna\nniitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja\nsievästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tulivat he niin\ntaitaviksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka-Kriston juuriteokset\nolivat kuuluisia laveissa piireissä; siitä saivat he runsaasti rahaa ja\nheidän toimeentulonsa oli turvattu. Sillä tavoin he kovanonnen\naikanakin luottivat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä\nheidän tarvinnut armoleipään turvaantua.\n\nKristolla oli nyt hyvä tilaisuus neuvoa ja kasvattaa lastansa, kun työ\noli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti\nonnena tuon suuren, vasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli\nhänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona,\nneuvomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan\nrakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen\nrakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa\nmajassaan.\n\nPikku Kaarina kasvoi ja kehittyi vuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa,\njolloin tyttöjä ruvetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku\nKaarina lapsena ja kasvaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi\nkehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun\nijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma\ntarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä\nsillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli vaan yksi tarkoitusperä, yksi\npyrintö, nimittäin vanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon\nraajarikon -- puujalan, joka aina niin ikävällä odotti hänen\nkotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän\nehdottomasti; turve-tupaan paloi hänen mielensä vaan, ja sinne\nriensikin hän niin pian kun oli saanut välttämättömimmät tehtävänsä\nsuoritetuksi.\n\nKahdeksantoista vuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja\nsilloin ei yksikään neito paikkakunnassa vetänyt hänelle vertaa\nkauneudessa. Kun siihen vielä lisäksi tulee kristillissiveellinen,\npuhdas elämäntapa ja sitä seuraava siveä käytös, jotka hänessä olivat\naina nähtävinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä\nolisivat voineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa\nturve-tuvassakin ruusuja kasvaa.\n\nUkko vanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut,\nmurheet ja kärsimiset olivat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa.\nheidän välttämättömimmät elämäntarpeensa alkoivat käydä niukaksi, ja he\nrupesivat pitämään neuvoa tulevasta toimeentulostansa; kauan miettivät\nhe sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.\n\n\"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtävä, ettemme hätään joutuisi\", sanoi\nKaarina eräänä kertana hilpeästi.\n\n\"No, annas kuulla!\" sanoi ukko.\n\n\"Minun on meneminen palvelukseen, että vuosipalkallani voisin teidät\nelättää.\"\n\n\"Kuinka voisin sinut, rakas lapseni, nähdä vieraan työssä minun tähteni\nja kuinka voisin sinutta toimeen tulla?\" sanoi ukko ikäänkuin\nsäpsähtäin.\n\n\"Mutta eihän ole muuta neuvoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan\ntehdä, sillä olenhan minä terve ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma\ntiedän sitä tekeväni teidän hyväksenne. Voinhan käydä teitä sentään\nkatsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on\nainoa keino, jolla voin estää teidät puutokseen joutumasta\", selvitteli\nKaarina.\n\nVastoin maailman varsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu\nvankkaan taloon, vaikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli\nollut. Tämä Sanna-täti oli usein jo vaatinut Kaarinaa palvelukseensa,\nmutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kivuloista, vanhaa\nisäänsä, niin kauan kun he voivat kotona ollen hankkia pienen talouden\ntarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tulivat he nyt\nsiihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palvelusta\nSanna-tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopivampi, kun\ntäti tunnettiin yleiseen siivoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin\ntalo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka vuoksi Kaarinan sopi käydä\nusein isäänsä hoitelemassa. Sanna-täti suostui ilolla heidän\ntarjoukseensa ja ensi muutto-aikana otti hän Kaarinan luoksensa.\n\nKaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen\ntottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut\naskareet ja sillä voitti hän vapaita hetkiä, joina hän, tätinsä\nluvalla, kävi isäänsä hoitelemassa. Vuosipalkkansa kulutti hän kaikki\nisänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käveli hän aina puhtaissa,\neheissä ja säännöllisissä vaatteissa, sillä hän käytti hyväkseen\njoka-ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuvan rukkinsa tahi\nkangaspuittensa taa, silloin kun muut jo olivat maata panneet. Hänellä\noli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, vieras oli hän\nkaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huvituksille ja kisoille,\nja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan,\nhän eli vaan uhraavaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei\nollut sijaa kenellekään -- siltä ainakin näytti.\n\nAivan siinä Sanna-tädin talon vieressä, melkein samassa kartanossa oli\ntoinen, Kovala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa.\nLaveat, hyvin hoidetut pellot antoivat vuosittain viljaa monta aittaa\nja salvoa täyteen, ja laveat, heinävät niityt tuottivat mehevän\nravinnon lukuisalle, kiiltävälle karjalle. Monta miespolvea oli jo\ntässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä,\ntoinen velkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arvoa ja kunniaa.\nVankka oli talo -- aivan toisenlainen kuin Honka-Kriston turve-mökki.\n\nKovalassa ei ollut useampia vanhoja veljeksiä, yksin hallitsi ankara\nKaaperi vankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia\npoikia, joista vanhimmat olivat jo naineita miehiä. Pulskeita ja\nnoreita olivat Kovalan nuoret miehet kuin salon hongat, siivoja ja\nhiljaisia kuin kyyhkyset -- kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos\nmieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arvoaan säilyttää.\n\nKovalan nuorin, Matti niminen poika oli vielä naimaton. Melkein\npoikasesta pitäin kävi hän Honka-Kriston turve-tuvassakin, ja sitä\ntekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin\njo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli vaan se, että\nköyhälle puujalka-ukolle oli hän nöyrä ja ystävällinen kuin millekin\nrikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turve-tuvan Kaarinaa kohteli hän\nhellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antavan mitään arvoa\nrikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman\nrikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystävällinen köyhälle kuin\nrikkaallekin.\n\nMatti oli paikkakunnan uljain ja siivoin nuorukainen, ja kaikki\nympäristön tytöt loivat häneen halukkaita silmäyksiä. Siivo ja\nhiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa\nhyvässä sovussa ja tuttavuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin\nkunniavieraana, milloin hän vaan tuli johonkin taloon.\n\nHän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En\ntiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin\nhelliä silmäyksiä. Sillä tavoin olivat he sydänten kielten kautta\nolleet jo kauan tutut, vaikkeivät he vielä olleet toisilleen virkanneet\nasiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan\nsuoranaiseen ja kylmään, melkein halveksivaiseen muiden hänen\nihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli viritetty, ja\nliekki ruvennut leimahtamaan, on vaikea salata sitä valoa ja lämpöä,\nmikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän\ntähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja\nnyt tunsivat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli vaan salaisena,\ntoivovana aavistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eivät he pitäneet\nmitään lukua tulevaisuudesta, kaikki hengitti vaan sulaa onnea ja\nautuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille\nyhdentekevä.\n\n\"Voi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi\npuhjeta?\" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi\ntulevaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.\n\n\"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?\" sanoi Matti\nhämmästyneenä.\n\n\"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen vaan Honka-Kriston -- puujalan,\nturve-tuvan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisivat ihmiset\nyhdistyksestämme?\" pitkitti Kaarina pelokkaasti.\n\n\"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanovat ja\narvelevat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran\nyhteen sopivat, voimme syrjä-asiain antaa mennä\", vakuutteli Matti.\n\n\"Vanhempasi, kotiväkesi?\" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru\npakkasi väkisinkin valloittamaan hänen mieltänsä.\n\n\"Niin, sitä en mene takaamaan, etteivät he voisi katsoa karsain silmin\nyhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He ovat niin kiintyneet\ntavaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä\nmitään. Jos niinkin kävisi, toivon kuitenkin, että me voitamme senkin\neteen, kun vaan rakkautemme pysyy vilpittömänä ja puhtaana. Minun vahva\nuskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni\nelämässä ja kuolemassa\", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä\nhuolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaivaalle.\n\n\"Voi, voi! mihin minun isäni sitten joutuisi?\" sanoi Kaarina yhä\nhuolehtien.\n\n\"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hyvälle vanhukselle vasta\nhyvät ja murheettomat päivät tulevat\", sanoi Matti hilpeästi.\n\n\"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin\nkummallisia tunteita, toivoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole\nollut niin kummallinen\", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa\nsilmissään välähteli kirkkaita kyyneliä.\n\nMatti sivalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.\nSiinä vannoivat he vielä toisillensa ikuista rakkautta, kävi vielä\nmiten kävi; sitten he erosivat, mutta kummallakin oli niin paljon\najattelemista.\n\nHe kokivat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista,\nmutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he\nolivat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eivät he voineet tulla\ntoisittaan toimeen. Siitä aivan helposti seurasi se, että kussa toinen\noli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se\nerinomaisen ystävällinen kohtelu, mikä heidän välillään nyt oli\nsyntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten\ntahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luulivat\nhavainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, vaan sanoivat totuudessa\nmitenkä heidän asiansa olivat, ja niin levisi tieto ympäri kylää.\n\nMutta auta armias Jumala! kun tuo tieto tuli Kovalaisten korviin, he\nnousivat semmoiseen vimmaan, että olisi luullut heidän tulleen pois\njärjeltänsä. \"Tuommoisen köyhän, tyhjän, kelvottoman, ylönkatsotun\nturve-tuvan asukkaan -- puujalan tyttären hän toisi taloon! Se on sula\nmahdottomuus, häpeä ja synti Jumalan ja ihmisten edessä. Ei suvun\nkunniaa ja rikkautta kerjäläisillä ja turve-mökeillä pidetä pystyssä\",\npauhasivat ja huusivat he yhtenään ja siinä olivat kaikki osallisina,\nisät, äidit, veljet ja sisaret; olipa heidän teeskennelty siveytensä\nnyt lopussa.\n\nMatti ei kieltänyt heiltäkään sydämensä asiaa, vaan tunnusti sen\njulkisesti. Hänelle tuli nyt sangen raskaat ja ikävät ajat, sillä hän\nei kuullut nyt mitään muuta kuin mitä raainta, ilkeintä ja\nsydämettömintä parjaamista ja haukkumista rakastetustaan ja itsestään.\nTurhaksi näki hän kaikki puolustuksensa ja vastaanväittelemisensä\nsemmoista ylivoimaa vastaan; mykkänä kantoi hän raskasta taakkaansa ja\nkärsi; joskus hän vaan sanoi nämät harvat sanat: \"sepähän nähdään\",\ntahi: \"meitä ei erota mikään voima tässä maailmassa\".\n\nKovalaiset tulivat hyvin häijyiksi Kaarina-raukallekin. He vainosivat,\nhaukkuivat ja sättivät häntä miten parhaiten taisivat, ja heillä oli\njokapäiväinen tilaisuus siihen, kun kartanot olivat niin liki\ntoisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kivittivät häntä\nhuoneitten ylitse kun näkivät kulkevan pihalla. Tuo teki tyttö-rievun\nhellälle luonnolle kovin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen\npaikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän voinut luopua enemmin kuin\nMattikaan hänestä, vaikka vielä mitäkin tulisi.\n\nEräänä kertana sanoi isä Matille: \"Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos\net vaan luovu tuosta tyttö-luntusta\".\n\n\"Mitä huolin minä rikkauksista, kun vaan Kaarinan saan omakseni\",\nvastasi Matti lyhyesti.\n\n\"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä\", pitkitti isä.\n\n\"Sepähän nähdään.\"\n\n\"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tavalla semmoisella,\njoka varmasti voipi teidät erottaa\", jatkoi isä uhkaavasti.\n\n\"Meitä ei erota mikään voima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun\nannatte suostumuksenne!\" sanoi Matti surumielisesti.\n\n\"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin\nonnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa\", sanoi isä\nlujasti.\n\nMatti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois\ntiehensä.\n\nTulipa vihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korviin. Monta itkua hän\nitki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkivät tämän\nmaailman rikkauden ja loiston väärää kovuutta, valtaa, tylyyttä ja\nsortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halveksimista, polkemista ja\nalentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin\nrunsaassa määrässä kärsiä.\n\n\"Voi rakas Kaarinani! Vaikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman\nrikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se\ntulee kovemmaksi kuin kivi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä\nvaikuta mikään, kuollut, kova on rikkauden sokaisema sydän. Minä en\nmoiti rakastettuasi, päinvastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja\nrehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit\nvierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden vahva vainoova valta\nsaapi usein suurta pahaa aikaan\", puheli eräänä kertana Honka-Kristo\ntyttärellensä.\n\n\"Voi rakas isä! sitä en voi, Matti on niin hyvä\", sanoi Kaarina ja\npurskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkivät särkyneiden\nsydänten toivotonta itkua.\n\nKului aikaa, mutta Matin kotiväen sydänten kovuus ei kulunut; yhtä\nkovat, yhtä paatuneet, yhtä perään-antamattomat olivat ne. Kului aikaa,\nmutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttava,\nyhtä toivoton oli se. -- Kova on paatunut sydän, rakas on raateleva\nmurhe -- niin on. -- --\n\nEi ollut vielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä\nensikerran tutustuin Honka-Kriston kanssa; hänen kuuluisat\njuuriteoksensa olivat tämän tuttavuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo\nsilloin Sanna-tädillään palveluksessa. Vanha, harmaapää oli ukko jo\nensi tuttavuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin vaan vähänkin\njaksoi, mutta hän oli jo niin voimaton, että hänen täytyi pitkät ajat\nlevähdyttää väsyneitä, vanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs\npikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina\nlaittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle vaatetta palkaksi. Usein\npuhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta\nuhraavaisuudestaan, kun hän niin paljon näki vaivaa vanhan ja huonon\nisänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turve-tupa oli jo hyvin\nvanhentunut ja seinät olivat paikottain kallistelleet sinne tänne,\nmutta hyvä siivo ja puhtaus vallitsi kuitenkin kaikkialla; tuvastaan\narveli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä\nvoimassa ja hyvässä ruokossa ja kasvit rehottivat täydessä\nkukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehevyyttä ja hyvää\njärjestystä. Tuomi- ja pihlajapehkot olivat tuuheana, pitkänä ja\nkorkeana rivinä turvepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtevien\noksien siimeksessä sen ruohoinen, viheriä pinta tarjosi sopivan ja\nviileän levähdyspaikan väsyneille raajoille.\n\n\"Kuinka te voitte tämän näin hyvässä hoidossa ja ruokossa pitää?\nTytöstä ei ainakaan suurta apua lähde\", kysyin ukolta sinne tultuamme.\n\n\"Kaarina tämänkin voimassa pitää, mitäs minä polonen voisin? Hän,\nraukka, se kaikki töittensä välistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä\naikana on tämä kasvitarha minulle suurena huvituksena ja tuossa\nturvepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja\nväsynyttä ruumistani. Jumala varjelkoon Kaarinaani!\" selitti ukko ja\nkyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.\n\nMinä mielistyin niin tuohon ukon avo- ja hellämielisyyteen sekä kovaan\nkohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä tervehtimään. Hän\notti minut aina vastaan niinkuin vanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän\nolisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli\ntoinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hyvän\nKaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin\nkun turve-mökissä kävin ja niin jäi hän näkemättä.\n\nEräänä Juhannus-aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden\nmatkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turvetupien\nkautta. Varaselta olin jo toiminut niin, että voisin käydä\nHonka-Kristoa tervehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä\najattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin\nhuhahti vieno tuulenhenkäys. Maa oli viheriäisessä juhlapuvussaan ja\npuut seisoa töyhöttivät kauniine lehevine lehtineen, niinkuin täysissä\npurjeissa olevat laivat. Vaikkei aurinko ollut vielä noussut, oli niin\nvaloisa, että olisi nähnyt vaikka kuinka hienosti painettua kirjaa\nlukea. Niin, eihän Pohjolan kesä-aurinko olekaan kauan maillaan ja\nvaloisat ovat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on\nkoko luontokin.\n\nSeutu oli tasaista ja aukeata, ja sen vuoksi näkyivät kaikki esineet jo\nkauvas. Olin niin vaipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten\nhuomannutkaan, ennenkun Honka-Kriston kasvitarhan tuomi- ja\npihlajapehkot jo ilmaantuivat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli\nlaitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan\nluonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä\nvarsinaisena silmämääränäni oli vaan Honka-Kriston kasvitarhan tuomi-\nja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon hyvän\nKaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin, niin\nkiihkeästi paloi halun pian päästä tuon vanhan, raajarikon ystävän\nluokse. Pian olimme niin likellä, että turve-tupakin näkyi jo aivan\nselvään.\n\nMinä rupesin aina selvemmästi erottamaan kaikki esineet turve-tuvalla\nja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että Honka-Kristo\noli jo näin varhain ylhäällä; hän seisoi kasvitarhassaan turvepenkin\nvieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että ukolla oli\nmustat housut ja liivit päällä ja korkea, vanha, nukkavieru sitkohattu\npäässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä aina\njuhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska oli\nukkoa kaukaakin katsella tuossa puvussaan: mustat housut ja liivit,\nmusta hattu, valkeat hiukset, valkea parta ja valkea, sileäksi kaulattu\npaita päällä, niin valkea kuin kika -- aivan niin, mustaa ja valkeaa vaan\nsekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko\nhänellä iloa vai murhetta, vai oliko hän kiirehtinyt näin varhain\nluonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? olivat ajatusteni\nalkuna ja loppuna.\n\nOlin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hyvänhuomenen, mutta niin\nlähelle tultuani, että voin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä,\nhuomasin kuinka hänen nukkavieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä; tuo\nhavainto vaikutti sen, että hyvä-huomen jäi sanomatta ja kummallinen,\nmelkein pelon sekainen aavistus valloitti mieleni. Minä kiirehdin\nkulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aivan liki maantietä olevan\nkasvitarhan kohdalla.\n\nMitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turvepenkin puoleen ja -- itki,\nitki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkavierun hattunsa\nheiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi- ja pihlajapehkon\nlehvät salasivat minulta kaiken muun näkemisen, enkä minä joutanut\npitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin pois kärryistä\nja syöksähdin kasvitarhaan. Mahdoton on kenenkään edeltäpäin arvata,\nmitä siellä näin. Siinä -- siinä turvepenkillä itkevän ja tutisevan\npuujalka-ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen välillä, makasi\nsylitysten -- Matti ja Kaarina, kumpikin -- -- hengetönnä! He olivat\nköytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen villavyöllä, ja ensi\nsilmäys selitti sen tosiasian, että he olivat tuommoisenaan juuri vasta\nvedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan halunnut\nnähdä!\n\n\"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?\" sanoin minä hätäyksessäni ensi\nhavaintoni perästä.\n\nNyt vasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi vetistyneet\nsilmänsä, väyristyneet kasvonsa ja tytisevän otsansa minun puoleeni ja\nsanoi sydäntä vihlovalla äänellä:\n\n\"Voi Herra Jeesus! He ovat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta\nlapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottavat he sen\nminultakin. Väärä rikkauden väkivalta ja armoton kovuus on heidät\nmurhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaavat\nrakkautensa ja väärän sorron uhreina. Voi maailman sydämettömyyttä, voi\nmaailman kovuutta! Voi katoovan rikkauden sortoa ja julmuutta -- voi\nlastani ja minuakin!\"\n\nNouseva aurinko valaisi nuot tuossa turve-penkillä. Kumpikin oli\nkietonut käsivartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttivät\nhe innokkaasti syleilevän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat vaatteet\nja Kaarina oli pukeunut lumivalkoisiin vaatteisiin, jommoisia\nPohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla- ja\nhäätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertävä tukkansa oli hajallaan ja\nvalunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän vielä kuolon\nkalvistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut\nnuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolevainen ihminen\nolisi saanut kuolemattoman Vellamon neidon syleiltäväksensä. Minä\nsilmäilin heidän kasvoihinsa; ne näyttivät olevan niin autuaallisessa\nja rauhallisessa hymyssä -- ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän\nsuunsa näytti liikkuvan. Silloin tuntui Matti sanoman: \"Meitä ei erota\nmikään voima tässä maailmassa\", ja Kaarina oli kuiskivinaan: \"Matti on\nniin hyvä, hänestä en voi luopua\".\n\nTuomi- ja pihlajapuskat olivat täydessä kukoistuksessaan ja levittivät\nympäristöönsä miellyttävän tuoksun. Paljojen kukkiensa vuoksi olivat ne\nvalkeita kuin lumipurku ja nuot lehevät oksat kukkaterttuineen\nriippuivat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka vuoksi he näyttivät makaavan\nikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiusvuoteessa. Nousevan auringon\nkirkkaassa valossa kimeltelivät pensaitten lehdillä ja kukissa päilyvät\nkastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi taivosen tähdet.\nItkivätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen, vai iloitsivatko\nne? Surivatko ne Matin ja Kaarinan maallista kovaa kohtaloa, vai\niloitsivatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti toisilleen uskollisen\nparin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän maailman väkivallalla ja\nsorrolla ole enään yhtään valtaa? Pitivätkö Matti ja Kaarina häitään\ntuossa autuaitten kanssa, vai olivatko sen surkeina uhreina\nkammottavalle rikkauden himolle?\n\nTuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita,\netten voi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, vihaa, ystävyyttä,\nylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa -- ja anteeksiantamusta\n-- tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui\ntunnossani ja se pani joka luusolmuni vapisemaan.\n\nVaikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan\njoutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä\ntarvitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka-ukko tuossa, joka\noli koko ajan itkenyt niin paljon kuin vaan sydän jaksoi vuotaa. Hän\noli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aivan\nkaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet\nturve-tupaan, missä toimitin hänet vuoteeseen.\n\n\"Voi, voi minun lastani, voi minua onnetonta!\" vaikeroitsi hän tutisten\nsiinäkin, riutuneena ja voimatonna.\n\nMinun sydämeni oli niin täysi, etten voinut häntä yrittääkään\nlohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi voinut tehdäkään,\nsillä olihan ukolla niin paljon kovaa elämänkokemusta, ja edessään\njuuri niin tuore ja pätevä todistus maailman tunnottomuudesta ja\nkylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta voinut millään\ntekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis vaan\ntyrskivän ukon kädestä kiinni, toivottaen hänen murheellensa lievitystä\nja luvaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.\n\n\"Voi, voi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan\nmustaan multaan. Ei kestä enään kauvan tämmöistä tuskaa monikertaan\nrikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hyvästä,\nmitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin\nihmisenä ja tiedätte hänelläkin olevan sydämen, joka voipi tuntea ja\nkärsiä\", sanoi ukko turskien.\n\nKyyneleet nousivat väkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hyvästi.\nSinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan\nitkenyt tyttönen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selville edellisen tapauksen\nkehittymisen.\n\nKauvan toivoivat ja kärsivät Matti ja Kaarina. He toivoivat viimeinkin\nKovalaisten väsyvän siihen kovaan vastarintaan, jota he katkeamatta\nsanoilla ja töillä osoittivat Kaarinan ja Matin yhdistystä vastaan.\nMutta mitä enemmän he nöyrinä kärsivät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi\nkävi vastustus; olivatpa he huomaavinansa semmoistakin, että väijyttiin\nKaarinan henkeä. Vihdoin lakkasivat he turhasta toivostansa, sillä\nolivatpa he tulleet tuntemaan kuinka kova ja perään-antamaton on\npaatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastavien puolelle,\nsillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toivottomien\nsuuret kärsimiset. Lopulla koettivat kaikki ihmiset vaikuttaa Matin ja\nKaarinan eduksi, ja taivuttaa noita kovia vanhempia, veljiä ja sisaria,\nmutta turhaan; kovia olivat Kovalaiset!\n\nVihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen\npyrintönsä ja kotiväkensä luvat sekä tehdä lopun kauheille\nkärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta\nsitä ei annettu. -- Kovalan Kaaperi -- Matin isä oli käynyt jo varalta\nsen kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustavia rikkaan\nsanankuulijansa käskystä.\n\nKauhea synkkämielisyys valloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli\nepätoivon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun\nKovalaiset havaitsivat, että heidän viimeinen valttinsa teki niin\nloistavan vaikutuksen, tuli heidän raivonsa nyt pirulliseksi\nkostonpyynnön sekaiseksi vainoksi; mutta yhä enemmän synkistyivät Matti\nja Kaarina. Vaikka he olivat noin vainottuina ja sorrettuina,\nalinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eivät he kuitenkaan\nkoskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä,\nmurheellisina ja hiljaisina kantoivat he kovaa kohtaloaan.\n\nSinä vuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää\nperäkkäin. Sunnuntai-aamuna nousi Kaarina tavallista aikaisemmin ylös\nja tavallista iloisempi oli hän nyt; Sanna-täti oikein oudoksui tuota\näkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki\naamu-asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi\nalkanut uutta, toivovaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä,\nkivittivät Kovalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa\nrivoja ja hävyttömiä sanoja. Päälliseksi vartoivat he sitä hetkeä,\njolloin he tiesivät Kaarinan menevän kaivolle vettä vinttaamaan,\nsaadaksensa silloin hänet kivitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä\neivät he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terveenä säilyi\nvainottu Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän vaan ja arveli:\n\"turha vaivahan se on teille.\"\n\nKun hän oli saanut aamutehtävänsä toimitetuksi, meni hän vaateaittaansa\nja puki itsensä valkoisiin juhlavaatteisiin, ja muutoinkin niin\njuhlallisesti kuin suurimpina juhla- ja kunniapäivinänsä. Kun hän\ntuommoisena tuli näköisälle, olipa hän kaunis ja puhdas kuin\nmetsäruusu. Sanna-tädin mielestä oli tuo outo ilmiö ja hän kysyi\nmelkein säpsähtäen Kaarinalta:\n\n\"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin\njuhlallisesti?\"\n\n\"Mattihan tuo niin tahtoo\", vastasi vaan Kaarina lyhyesti. Sen enempää\nei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.\n\nAamukellot soivat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumiseva ääni\nkajahteli kauvas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu-ilman, ja\nihmiset riensivät juhlavaatteissaan kirkkoon sovintosanaa kuulemaan.\nMattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut menivät\nkirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten kävelevän vainiolle,\ntoiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.\n\nEräällä Matin naineella veljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli\nMatille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä.\nPoika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja\nkasvoja. Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kovassa\nmurheessaan, sillä olihan lapsi niin viaton ja rakas: häntä ei vielä\nväärä rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta\nhyvyydestään ja lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hyväilemisen\njälkeen katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli\nlapsen mielestä varsin erinomainen ja miellyttävä asia.\n\nTuo poika sattui myös havaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.\n\n\"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?\" huusi\npoika ja juoksi jälkeen minkä voi.\n\nMenijät seisahtuivat ja Matti lähti kävelemään poikaa vastaan.\nPäästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja\nsanoi: \"Vie tämä sedän kello kotiin\".\n\nPoika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että\nolisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän\nihastui kovin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta\nvilistämään kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen\nsyltä, huusi Matti hänelle: \"Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi\nijänpäivät\". -- \"Kiitoksia, setä!\" sanoi poika ja lähti taasen juosta\nkapittamaan. Sitten lähtivät Matti ja Kaarina kävelemään.\n\nHeidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut\ntulivat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu\nedes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he ovat menneet toiseen\nkylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olevan, mutta illalla\npalasi sieltä muita kylän nuoria, vaan eivätpä palanneet Matti ja\nKaarina.\n\nHeillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä\nnyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi viehättäviltä. Puolen\nvirstan päässä kylältä on jyrkkä-äyräinen ja syvä metsälampi. Sinnepäin\npiti heidän matkansa; se oli heistä nyt etevämpi kirkkoa, parempi\ntoisien nuorien iloja ja kemuja.\n\nJotain, ikäänkuin sattumalta aavistaen, olivat muutamat Matin ja\nKaarinan ystävät, huolehtien heidän tavatonta poissaoloaan, kävelleet\nJuhannus-yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysivät\nhe lakin ja huivin; ne merkit ilmoittivat asian todellisen laidan.\n\nNeuvottomina ja kovan hämmästyksen alaisina seisoivat nyt ystävät\ntuossa. Heidän joka luusolmunsa vapisi eivätkä he olleet voida ajatella\nmitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aivan sekaisin sen\nkovan kauhun tähden, jota he tunsivat. Se oli kai sen tunnon\nsynnyttämä, että tässä on joku vääryys tapahtunut. -- Heillä ei ollut\nmitään asetta, millä olisivat koettaneet ylös saada noita järvenkuiluun\nitsensä haudanneita. Vihdoin toipui joku heistä sen verran, että hän\nvapisevin polvin voi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja\nkun se joutui paikalle, ei kauvan viipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina\noli vedetty järven pohjasta maalle.\n\nHe olivat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä\nvillavyöllä, mikä oli sitävarten matkaan otettu; asia oli siis\nedeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisivat olleet\neläviä ja olisivat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he olivat\nkietoneet käsivartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä\nvoitu toisistaan eroittaa; luultavasti olivat he siinä asemassa olleet\njärveen heittäytyessään. Siinä he nyt makasivat uskollisina toisilleen.\nHe olivat unhottaneet toiselta puolen vanhempain vihat, toiselta isän\nverrattoman rakkauden; hyljänneet ystävät, viholliset, maailman ja\nelämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi,\nkunhan vaan ei heitä voitu eroittaa. Paljon, paljon olivat he uhranneet\noikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria\nvoida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasivat he\nnyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen väärästä\nväkivahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän\nalkuperänkin. Kaiken tuon olivat he kumminkin turhaksi tehneet sekä\nestäneet kaikki esteet, vainot ja sorrot, sillä todellakaan ei voinut\nheitä mikään voima tässä maailmassa eroittaa.\n\nEnsimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekivät ystävät nuorteista\nkoivuista paarit, joille he nostivat tuon kuoltuaankin niin kauniin\nparin, ja lähtivät kantamaan sitä Honka-Kriston turve-mökkiä kohden;\nsinne päästyään laskivat he surullisen taakkansa kasvitarhan\nturvepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se\ntapahtui, olivat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nHeltyivätkö Kovalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei,\nsitä ne eivät tehneet. He olisivat raastaneet heidät vieläkin erilleen\nja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi\nsitä vastaan, etteivät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekivät\nniin ison ruumisarkun, että vainajat mahtuivat yhdessä siihen. Nuoret\ntytöt puettivat ja hankkivat heidät, seppelöitsivät heidän otsansa ja\nkoristivat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli väkeä heitä\nsaattamassa viimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja vanhoja, eikä\nyhdenkään silmä ollut kuiva, Kovalaiset eivät olleet surusaatossa, eipä\nHonka-Kristokaan; edelliset eivät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen\nei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kovalle tautivuoteelle. Kovalan\npikku Kalle oli kuitenkin tullut väkisinkin ruumissaattoon ja hän itki\nettä oli vedeksi sulaa, vaikka hän sai ijänpäivän pitää sedän kellon. --\n\"Parempi se noinkin oli\", olivat Kovalaiset sanoneet, mutta\nHonka-Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen viikon\nkuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan vävynsä ja tyttärensä\nviereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta on kulunut. Kovalan taloa ei ole enään silloin; eipä\nole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset\ntulipalot ja vahingot olivat hävittäneet tavarat, monenlaiset tappavat\ntaudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoivat: \"Se oli Jumalan\nrangaistus.\" Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon?\n-- Tutkimattomat ovat Jumalan tuomiot. -- Laskettiin lukua ja silloin\nhavaittiin, että Kovalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri\nsenverran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan\nollessa -- -- Kummallista vieläkin! Eikö ole?\n\n\n\n\nSORTUNUT.\n\n\nEräällä matkallani pysähdyin asiaini vuoksi useaksi päiväksi muutamaan\nmaamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli\naika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikävissäni lähdin\nkävelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni vainajin viimeisiä\nlepokammioita. Siellä viihdyin aivan hyvin yksinäisessä hiljaisuudessa,\nsillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin\nnoitakaan, mitkä maailman hyörivästä melskeestä erottuaan olivat lepoon\nlasketut tähän rauhan satamaan. Minä vaivuin niin syviin ajatuksiin\nelämästä, kuolevaisuudesta ja tulevaisuudesta, etten ulkomaailmasta\nhuomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita\njälkeenjääneet olivat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein\nhuomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen\nmuistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia,\nloistavuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria\nerinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kivestä ja\nmarmorista veistetyitä sekä raudasta valetuita mitä uljaimpia\nmuistopatsaita, kirjaeltuja loistavimmilla kultakirjaimilla,\nrunollisilla lauseilla ja värssyillä, mitä ikänä maailmassa oli voitu\nkeksiä. Toiset sitävastaan olivat paljoa ala-arvoisemman näköiset.\nMinkä haudalle oli vaan turve-penkereen ympärille ladottu tarha\nympyriäisistä pienistä maakivistä; minkä muistoksi pistetty\nyksinkertainen puuristi, johon oli veitsen kärjellä leikattu\nlatinalaisilla kirjaimilla vainajan nimi, syntymä- ja kuolemavuosi;\nmille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenvärisellä\nmaalilla oli samat temput tehty. -- Niin, eroitusta oli sielläkin ja\nluultavasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten välillä; mutta olipa\nheillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he olivat kaikin\nhiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa vastaan.\n\nNoita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut\nkaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta havaitsin siellä erään\nlappiollaan makaavan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös\nnäytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian\nhuomasin, että asia oli kuten ennustin. Selvästi näki, että kivi oli\naikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli\nsen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita\nmuistomerkkejä oli pidetty hyvässä kunnossa, puhdistettu niiden\nympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia\nj.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen\nkerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiven peitti melkein kokonaan\npitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raivata ensin pois,\nennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. \"Mitähän tuossa noin\nunhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?\" ajattelin ja rupesin\ntarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiven pinnalle latinakirjaimilla\nhakattua kirjoitusta. Vaikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla\ntäyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siivottuna,\nettä edessäni oli selvänä seuraava kirjoitus:\n\n\"Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut nuorukainen, Sakari K----n,\nkuollut 23/6 18...\" Viimeiset numerot vuosiluvusta olivat niin hämärät,\nettei niistä saanut selvää.\n\nMinä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harvinaisen ja salaperäisen\nhautakirjoituksen. \"Levottomuuteensa vaipunut!\" ajattelin minä.\n\"Mitähän se mahtanee olla? Lienee vielä mitä lieneekin, mutta jotakin\npiilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selvän\".\n\nTuota ajatellessani selkenin haaveilevista ajatuksistani ja aloin\nastella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut\nmitään muuta kuin: \"Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut\".\n\nJuuri kaupunkiin saapuessani tuli vastaani vanha ukko. Hänellä oli\npäässä leveäpartainen töröhattu, minkä reunat olivat kääntyneet\nalaspäin luukalleen. Hänen hivuksensa ja partansa olivat kikavalkeat ja\nkädessä oli hänellä paksu nystyräsauva. Muutoin näytti hän aikoinaan\nolleen jänterä ja kookas mies, vaikka aika nyt jo oli painanut hänen\nhartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö vaikutuksia lienee ollut sekin,\nkun ukko oli tavattoman lenkosäärinen.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä\nheti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties voisi minulle\njotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.\n\n\"Päivää, päivää!\" vastasi hän ja hänkin seisahtui.\n\n\"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?\" kysäisin häneltä.\n\n\"Tästähän tuota mukamas olen.\"\n\n\"Taidatte olla jo vanha mies?\"\n\n\"Onhan tuota jo ikää lähemmäs sata vuotta.\"\n\n\"Te ehkä tietäisitte minulle selvittää erään asian, minkä halulla\ntahtoisin saada tietooni?\"\n\n\"Mikä se sitten olisi?\n\n\"Tuolla hautausmaalla, eräässä muistomerkissä, näin kummallisen\nhautakirjoituksen; siitä tahtoisin tarkempaa tietoa.\"\n\n\"Kuinka se kuuluu?\"\n\n\"Tässä lepää levottomuuteensa vaipunut nuorukainen.\"\n\n\"Mitä siitä sitten tahdotte?\" sanoi ukko, katsoa muljauttaen\nepäilevästi minua silmiin; näyttipä siltä, kuin olisi hän säpsähtänyt.\n\n\"Luulen, että tuon hämärän lauseen alla piilee jotain salaista,\ntavallista oudompaa\", selvitin hänelle.\n\n\"Mitä oudompaa? Kuolema kuin kuolema.\"\n\n\"Jospa muistomerkkiin olisi kirjoitettu: Tässä lepää vaivoihinsa\nvaipunut, niin ei olisi siinä uteliaisuudelleni aihetta, sillä tauti,\nsairaus ja kuolema tuottaa aina vaivoja, mutta levottomuuteensa\nvaipunut, se on jotakin aivan toista, Ei, minun täytyy yhdellä tahi\ntoisella tavalla saada siitä selvä\", sanoin minä ukolle lujasti.\n\n\"Mitä hyötyä luulisitte siitä olevan itsellenne?\" kysyi ukko kolkosti.\n\n\"Onhan ihmisen aina niin hyvä tietää sitä, mitä ei ennestään tiedä,\nsemminkin kun asia on hämärällä verhottu; tiedättehän siitä jotain\nkertoa?\"\n\n\"Minä olen vanha mies, muistan ja tiedän paljon.\"\n\n\"Te kerrotte siis minulle, eikö niin?\" sanoin hänelle ihastuksissani;\nolinpa tarttua häneen syliksi.\n\n\"En.\"\n\n\"Ja minkätähden ette?\" sanoin vuorostani säpsähtäen.\n\n\"Sentähden, ettei minua haluta juoruta.\"\n\n\"Juoruta! Ei suinkaan se juoruamista ole, jos puhun sen, minkä tietää\ntodeksi.\"\n\n\"Ja kuitenkaan ei ole missään juoruttu enempää, kuin juuri teidän\nutelemassanne asiassa\", sanoi ukko tylysti, ja katsoa muljautti\ntaasenkin minua silmiin.\n\n\"Kuinka se niin on?\"\n\n\"Niinpä se on. Kukin kertoo asian oman makunsa ja aistinsa mukaan, ja\nviimein tulee siitä semmoinen soppa, ettei siinä ole totuutta\nnimeksikään.\"\n\n\"Ette lupaa minulle kertoa, vaikka asian tunnutte hyvin tuntevan?\"\n\n\"En, niinkuin olen jo sanonut, en mistään hinnasta\", sanoi ukko\npuolivihastuneen tavalla. Samassa alkoi hän mennä lenkuttaa väärine\nsäärineen katua myöten aika vauhtia, ja paksu nystyräsauva kolisi\nkatuun semmoisella voimalla, että olisi luullut kuulevansa tampin\npetkeleiden jyrinän.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa! Ettekö voisi minua ohjata jonkun toisen luo, joka\nminulle voisi jotain siitä kertoa?\" huusin hänen jälkeensä, mutta hän\nei näyttänyt kuulevan ei näkevän, mennä veivasi vaan eteenpäin,\nmutisten itsekseen minulle kuulumattomia sanoja.\n\nMinusta tuntui ukon käytös hyvin kummalliselta. Kauan seisoin siinä\nkatsellen hänen jälkeensä, käsittämättä kuitenkaan hänen umpimielistä\njylhyyttään.\n\nVihdoin lähdin kävelemään majapaikkaani. Heti sinne tultuani rupesin\nkyselemään asian perustuksia, ja silloin sain tietää, että vaskiseppä\nKilanderin leski voisi siitä kenties antaa joitakin tietoja.\n\nSuoraa päätä ohjasin askeleeni mainitun lesken asuntoa kohden. Sinne\ntultuani huomasin, että porvarioikeuden saaneet talon asukkaat olivat\nosanneet oikein käyttää aikansa, sillä varallisuus, hyvä järjestys ja\npuhtaus vallitsi kaikkialla. Miehensä kuoleman jälkeen harjoitti leski\nhänen ammattiaan, ja kaikki kävi hyvin.\n\nKysyttyäni emäntää, osoitettiin minulle eräs kamari missä sanottiin\n\"matammin\" olevan.\n\nHuoneeseen astuttuani oli edessäni arvokkaan näköinen vanha nainen,\nhiukset lumivalkeina. Hän oli rukkinsa takana kehräämässä pellavaisia\nja polki työ-asettansa niin kiivaasti, että ratas meni yhtenä savuna.\nHyvänpäivän sanottuani lakkasi hän työstänsä, ja katsoi\npellavakuontalonsa ylitse minua pyöreäsilmäisten, messinkisangoilla\nvarustettuin silmälasiensa lävitse. Tervehdykseeni vastattuaan,\nkehoitti hän minua istumaan huoneessa olevalle maalatulle lavitsalle.\n\nMinä esittelin hänelle asiani, ja hän kuunteli sitä suurella\ntarkkuudella. Sitten hän siirsi rukkinsa syrjään, istui tuolille, otti\nison nuuskarasian lakkaristaan, pudisteli sitä miettiväisennäköisenä\nhyvän aikaa, ja sitä tehdessään katseli hän kaikkiin muihin paikkoihin,\nmutta ei vaan vahingossakaan minuun. Näyttipä siltä, että hän kokoili\najatuksiansa, koska hän katseli kattoon kaikkiaan enimmän. Vihdoin veti\nhän nuuskaa nenäänsä ja joku päätös näkyi syntyneen.\n\n\"Niin. Luultavasti te olette tavannut Sakari K----n hautakiven, ja\ntahtoisitte kai tietää syytä tuohon mielestänne kummalliseen\nkirjoitukseen\", alkoi hän.\n\n\"Niin, niin, sitä juuri tahtoisin\", sanoin puoli-iloisesti.\n\n\"Mutta teillä täytyy olla aikaa ja malttia, sillä kertomus ei ole pian\nlopussa.\"\n\n\"Oh! Älkää antako sen itseänne ensinkään estää, kyllä minulla on aikaa\nsekä malttia\", koin hänelle sanoa.\n\n\"Niin\", alkoi hän. \"Minä olen vanha ihminen, ja olen paljon nähnyt ja\nkokenut tässä maailmassa. Minä olen nähnyt monta, monta turhaa surua,\nmonta väärää iloa, paljon ansaitsematonta kunniaa, paljon syytöntä\nsortumista, kärsimystä ja kukistumista. Olen nähnyt monta oikeana\npidettyä vääryyttä, monta vääryytenä pidettyä oikeutta, paljon\nvääryydestä iloitsevia ja paljon tunnottomia sydämiä. Olen nähnyt monta\nleppymätöntä vihaa, monta kukistamatonta ylpeyttä, monta syvää\nlankeemusta. Mutta harvoin olen nähnyt niitä, jotka surevat silloin\nkuin vääryys iloitsee. Niitä minä olen kokenut, nähnyt ja kuullut ja ne\novat suuresti vaikuttaneet minunkin elämäni juoksuun. -- Ja vaikka\nmaailma näin myllehtii ja kuohuu, juuri kuin kiehuva poropata, yksi on\nkuitenkin, joka aina vaan pysyy päällä ja joka selvittelee tuota\nsekasäyräistä maailman kuplehtimista. Sortuneen näköisenä se useinkin\nhäviää näkymättömiin tuossa ankarassa sekamelskassa, mutta jälleen se\nilmestyy sieltä voitollisena, ilmestyy ankarana tuomarina ja mittaa\nusein jo täällä ajassa itse kullekin hänen töittensä ansion mukaan.\nTuon mahtavan voiman nimi on _totuus_, ja se se on, joka maailman\npystyssä pitää, vaikka se monen mielestä näyttää niin vähäpätöiseltä.\"\n\n\"No mutta herran tähden! Eihän tämä kuulu asiaan ensinkään\", ehätin\nhänelle sanomaan.\n\n\"Johan edeltäpäin sanoin, että teillä täytyy olla aikaa ja malttia, jos\nmielitte kuulla haluamaanne kertomusta, ja kuitenkin olette jo kerran\nkeskeyttänyt minut. Kaikilla kertomuksilla täytyy olla alustava pohja\nja sitä paitsi koskee kertomus hiukan minua itseänikin\", sanoi hän\nmelkein tuimasti, katsoen samassa kiinteästi silmiini ja pyöritellen\nisoa nuuskarasiaansa.\n\nMinä pyysin anteeksi liian kiihkeän uteliaisuuteni, ja samassa rukoilin\nhartaasti, että hän alkaisi kertomuksensa.\n\n\"Silloin kun olin vielä nuori\", alkoi hän taas, \"tuli kaupunkiimme\ntehtailija L----r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies,\nveti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut vähää ennen\ntänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä vielä ollut. Toimella ja\ninnolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja\nhalua ei näyttänyt puuttuvan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän\nammatissaan etevin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa\nlaitti hän niin loistavaksi ja komeaksi, että se voi parhaimmille\nkaupungissamme vetää vertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja\nvierasvarainen kaikille, ja nepä avut lienevät vaikuttaneet sen, että\nhänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytyväisiä vieraita. Ei\nkulunut kovin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruvettiin pitämään\noikein loistavia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki\nkaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harvoin\nkutsutut olivat niistä poissa. Isäntä osasi pitää vieraansa\ntyytyväisinä ja iloisella tuulella, hyvällä, sujuvalla ja\nmiellyttävällä käytöksellään sekä runsaalla vierasvaraisuudellaan; se\ntapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäviä. Kun useinkin niin on, että\nvelka velkaa vaatii, pidettiin noita kestejä vuoroon kunkin\nseurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura-elämä vireillä, ettei\nmointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin,\njuotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä\noli tehtailija johtavana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.\n\nNäin sai hän aina enemmän ja enemmän arvoa ja kunniaa, ja viimein ei\nollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L----stä. Pian tulikin\nasia siksi, että hän kohosi johtavaksi henkilöksi kaikissa\nyhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskevissa\npäätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen\nmieltään ja seurattu hänen neuvoaan. Asiain näin ollessa, eipä\nkummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta voisi\nhänettä tulla toimeen.\n\nVaikka kaikki oli näin hyvin, vaikka tehtailijalla oli kunniaa,\nmainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hyviä ystäviä,\nvaltaa ja voimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori vaimonsa\nnäyttänyt iloiselta. Harvoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa,\nsitä vähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun välttämättömyyden\nvuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru- ja umpimielisen\nnäköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon\ntuttavia, ja olipa vähällä, ettei se hävittänyt sitä hilpeää\niloisuutta, minkä he olivat saaneet seurustellessaan tuossa\nmainehikkaassa kodissa.\n\n\"Kuinka se on sinun vaimosi laita, veli L----r?\" kysyi arvoisa\npormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.\n\n\"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?\" kysyi tehtailija häneltä\nvuorostaan, vähän säpsähtäneen ja loukatun tavalla.\n\n\"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme\",\nselitti pormestari.\n\n\"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen\nvuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura-elämästä. Älkää\nhyvät ystävät antako sen seikan häiritä iloanne, minä vastaan\nkaikesta\", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta\npuhuttu enää mitään.\n\nKului vähän aikaa ja tehtailijan vaimo synnytti terveen ja kauniin\ntyttölapsen, vaan yhä harvemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa.\nAlkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura-elämällisessä\nhienossa maailmassa, ettei tehtailijan vaimo ollut oikein -- viisas, eikä\nsiis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui\ntehtailija hänestä niin vähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan\nja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.\n\nVaikka tehtailija oli näin välttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin\nyksi, joka ei voinut häntä kärsiä, ja se oli minun miesvainajani.\nJotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan\nparhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia vastaan, vaikkei hän voinut selvää\ntehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen\nkunnioituksen vuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä,\npaitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kovasti, kuullessani\nensikerran noita arveluita, ja pidin ne suorastaan väärinä. Mekin\nkutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harvapa se\nkerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin\nasian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa,\nsivistyneempää, järkevämpää ja tarpeellisempaa ihmistä voi löytyä koko\nmaailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli\nohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme olivat niin erinkaltaiset\nsiinä asiassa, siitä aivan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin\npysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriävät ajatukset, ja\nniin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.\n\nSillä välin hoiteli tehtailijan vaimo pienokaistansa kaikella äidin\nhelleydellä ja rakkaudella, huolimatta vähääkään piirimme hienosta\nseurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa\nkuiskaeltiin. Yötä päivää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina\nvuoden ja vuorokausien aikoina oli hän valmis kuulemaan armahaisensa\npienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina\ntalon avarasta ja valoisasta salista kuului soittokoneitten räikäisevä\nääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja\npuolihumaltuneiden imartelevat puheet, istui tuo hiljainen ja\numpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen,\ntuuditellen ja vaalien häntä. Välisti katsoi hän pitkät ajat\nliikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin viehkeästi\nhymyilläkin, vaikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekevän niillä\nharvoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin\nteki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta vika oli kai siinä, ettei\nhän ollut oikein -- viisas.\n\nTarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään\nvoi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kasvavaa liikettänsä. Sentähden rupesi\nhän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti\nhuostaansa erään köyhän, mutta teräväpäisen pojan, jota hän jo alusta\npitäin kasvatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin\nhankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä välttämättömästi tuli hänen\npalveluksessansa tarvitsemaan.\n\nAjanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo\npoikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kasvoivat ja\nvarttuivat, niinkuin kaksi nuorteaa vesaa, hyvästi istutettuna hyvään\nja tuoreesen maahan. Poika oli siivo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä\nja tottelevainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäväelleen;\nsentähden rakastivat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräväpäinen,\nettä oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittavaksi annettiin.\nTyttö myös varttui ja kasvoi, mutta hänen piirinsä oli vielä niin\npieni, ettei hänestä tietty sanoa hyvää eikä pahaa.\n\nNäitä molempia lapsia rakasti tehtailijan vaimo, niinkuin molemmat\nolisivat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aivan pian uuteen\näitiinsä, niin että kun hän vähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä\ntehtäviltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa.\nSiellä hän viihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän\nmieluisesti vastaan; olipa rouvallakin nyt seuraa, eikä hän muuta\nkaivannut kovemmin kuin ennenkään.\n\nPian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen\nmäärään, että häntä tarvittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta\niltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa\nhoitamassa, kulloin kulkien varastopaikoissa, joko antamassa niistä\ntahi ottamassa niihin liikkeessä kulkevia tavaroita. Tämä vaikutti sen,\nettä hän aina vähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä\nseurassaan.\n\nSamaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin.\nKun hän melkein muiden huomaamatta oli kasvanut, kummastuttiin\nsuuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä\nvaatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttävällä ja\nkainolla käytöksellä, vaikkei hän ollut saanut muuta kasvatusta kuin\nsen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selvittiin asiasta, sillä\nälyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli sivistyneen, hienon ja\nseura-elämällisen isän ansiota.\n\nSillä tavalla tuli tehtailijan vaimolta pois se vähäinenkin seura, mikä\nhänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen vaipui hän; sillä\neipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä\nseuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että\ntehtailija olisi viime aikoina kertaakaan puhunut vaimollensa luotuista\nsanaa ja jos joku vieraista rupesi vaimosta jotain hänelle puhumaan,\nvaikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei\nvaimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein viisas.\n\nYhtä rintaa kehkeentyivät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli\nsolakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista,\nmikä olisi tuntunut vastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siivo\nja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät avut tulivat jo aikaisin yleisen\nhuomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arvoa. Vielä enemmän sai\nhän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään\ntoimeliasta ja kykenevää konttoristiaan. Pian häntäkin ruvettiin\nkutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aivan mahdoton olla\ntoisin tekemättä, kun seura-elämän pää ja ydin oli hänestä niin\nkunnioittavasti puhunut. -- Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento.\nKaunottareksi ei häntä tosin voinut sanoa, mutta sangen miellyttävä hän\noli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arvokkaan hieno käytöksensä ja\narkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei\nolisi häneen mieltynyt.\n\nSeura-elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen\nolisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan\nitse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arvokasta\njäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli\nnäet tuiki harvapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä\nliehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, vastasi\nhän vaan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän\npäästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän\nyksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä\nvaikka parvittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja\nliehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja\ntuttavuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi\nhurskaalla ujoudellansa ja vaiteliaisuudellansa, vetäytyen pois heidän\nparistaan.\n\nTehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenevällä\nylpeydellä, sillä asian oivalsi hän siltä kannalta, että semmoinen\nkäytös enentää vaan heidän arvoansa ja että se samassa ylentää hänen\nomaakin kunniaansa. Muut sitä vastaan eivät tienneet mitä ajatella ja\ntunsivat pettyneensä toiveissansa.\n\nTämä kaikki ei kuitenkaan vähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista\nkonttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinvastoin kiihoitti\nse jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin olivat\ntyttö ja poika käytöksellään voittaneet itselleen enemmän arvoa --\ntehtailija oli ollut oikeassa.\n\nTuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta\nnäyttänyt tapahtuvan. Seuraava seikka teki kuitenkin asialle viimein\nkäänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arvossa pidettävä mies\nja hyvissä varoissa. Hänellä oli hienosti kasvatettu pulskea poika,\nnuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarvittiin. Hän se toimitti,\nlaitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se\nempimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulavalla,\nsointuvalla, melkein pilkallisella kokkapuheen-lahjalla varustettu, oli\nhän saanut semmoisen vallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin\nUnkarin Helluntai-kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei\nollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arvonsa nojalla\ntarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä.\nMutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein\nmielestä edullisen ja loistavan tarjouksen; vieläpä pani hän sen niin\npahakseen, että vetäysi pois seura-elämän piiristä kauvaksi aikaa.\n\nTämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön\npuolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päättelivät,\nettä tuommoisen typeryyden oli Elsa varmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka\npiti tytön teon varsin oikeana, koska hän muka oli vielä liian nuori\nmennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot\narvostelijat olivat niitä, mitkä toivoivat tuon tarjouksen tulevan joko\nsuorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkävyillensä osaksi.\n\nNiin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Vähitellen unohtui\nkaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa\nseura-elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä viehättävä oli hän nyt kuin\nennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluavia\nryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä\nnytkin enimmän miellyttävän.\n\nEräänä kertana havaittiin, että konttoristi ja Elsa puhelivat\nkahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua,\nkoska kohtausta luultiin vaan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset\ntihenivät tihenemistään, ja silloin oivallettiin asian oikea laita. Ei\nvoitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että\nsemmoinen mies, mikä ei ollut kuin vaan konttoristi, rohkeni niin\nkorkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin sivistyneen, varakkaan ja\narvokkaan miehen tyttären puoleen. Vielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun\nhän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen\npuoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin\ntarjouksia.\n\nTämä ei voinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut\naavistaakaan, että asiat niin päin olivat, eikä hän olisi uskonut\nmahdolliseksi vaikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen\nvoisi joutua niin suuri luonnottomuus. Vihasta vaahtoavin suin käski\nhän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisevällä äänellä luki\nhän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan\nmuurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän vaan vielä rohkenisi\nniin sukua ja mainetta alentavaa ajatellakaan, sitä vähemmin yrittää\njotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja\nkäski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt\nmikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän\nlujasti, ettei sitä päivää valkene, jolloin he toisensa saisivat.\n\nNuorikot seisoivat siinä kuolon kalpeina ja vavisten. Kumpikaan heistä\nei lausunut halkaistua sanaa; he eivät uskaltaneet, niin ankara ja\ntulinen oli tehtailijan viha. Päälliseksi oli heissä kova häpeän tunne,\nkun heidän kauvan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta\ntaasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeava.\n\nKonttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtevän talosta, mutta\nniin ei käynyt. Päinvastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei\nhänen tarvitsisi lähteä pois, vaan että hän saisi jäädä taloon. Ensin\nei tehtailija ottanut korviinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin\nvihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin\npyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää\npois mielestänsä kaiken likemmän tuttavuudenkin Elsan kanssa. Jos hän\nkuitenkin havaitsisi vivahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin\nmatkapassi kohta oleva valmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin\ntyytyä. Kova ehto, kova alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei\nsurrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän vaan sai olla\nrakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä välistä. Mykkänä kuin hauta\nistui hän nyt konttorissa varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja\npäivätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä\nnakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen\nrinnastaan nousevan syviä, kumisevia huokauksia. Usein tapasi aamu\nhänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän vihdoin oli uupunut unen\nhorroksiin. Niin teki hän toivotonna työtä, sillä totinen rakkaus\nkestää vaikka mitä.\n\nSiihen aikaan nähtiin tehtailijan vaimon itkevän enemmän kuin koskaan\nennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut joku vuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua\ntehtailijasta, vaikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja\ntoiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei\nhänen raha-asiansa olleet juuri niin hyvällä kannalla. Sen huhun muassa\ntuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan vaimo kärsi\nhirveästi. Sekin oli urkittu selville, että hän oli erään papin hyvästi\nkasvatettu tytär. Hän ei ollut hyväksynyt eräitä miehensä vääriä\nmielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siveästi muistuttanut.\nMutta se vaikutti aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli\ntoivonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen\nvaimonsa häntä nuhteli -- jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan\nkaikilta ihmisiltä imartelevaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän vihastui\nsiitä niin kovasti, että katkaisi kaiken aviollisen yhteyden\nhänen kanssaan. Siveä vaimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä\nraskasta, kuolettavaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti\nelämänvelvollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana.\nPiika Maija, joka oli kauan talossa palvellut, mutta nyt pois lähtenyt,\nvakuutti kunniasanallansa asian niin olevan. Vieläpä tiesi hän lisätä\nsenkin, ettei sen viisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan\npäällä, kuin hänen hyvä emäntänsä.\n\nSemmoisia sitä huhuttiin ja tiedettiin, ja samassa ruvettiin vaimon\nsurullista tilaa säälimään, samoin konttoristin ja Elsan kovaa\nkohtaloa. Kuitenkin olivat nämät alimmaisen kansan kerrosten hokuja,\nkuiskeita ja säälejä; ylhäisien keskessä ei liene mitään semmoista\nollut, eikä heistä kukaan olisi senlaisia uskonutkaan.\n\nJoku sana minun nyt täytyy puhua meidän omasta elämästämmekin, koska se\non tavallaan yhteydessä tämän kertomuksen kanssa. Me aloitimme elämämme\naivan tyhjin käsin, sillä molemmat olimme naimisiin mennessämme köyhät\nkuin taivaan linnut. Mutta kun käytimme aikamme oikein, noudatimme\nahkeruutta, säästäväisyyttä ja rehellisyyttä kaikissa toimissamme,\nsiunasi Jumala kättemme työt, niin että ennen pitkää olimme hyvissä\nvaroissa. Itsestään seurasi siitä, että saimme luottamuksen pankeissa,\nkauppahuoneissa ja kaikilta ihmisiltä. Tämä kaikki tuotti meille arvoa\nja kunnioitusta kaikilta ihmisiltä.\n\nVaikka olimmekin olleet, ainakin näennäisessä hyvässä tuttavuudessa\ntehtailijan kanssa, emme kuitenkaan viimeaikoina käyneet hänellä\nvieraina. Miten lienee hänen korvilleen tullut mieheni vastenmielisyys\nhäneen, ja sen erän perästä ei kutsuttu meitä enään koskaan hänen\nkesteihinsä, eikäpä juuri monesti muuallekaan; sillä tavalla jouduimme\nmelkein tykkänään ulkopuolelle kaikesta seuraelämästä. Mieheni oli\nsiitä paremmin iloissaan kuin suruissaan, mutta minun kunnialleni koski\nkovan kovasti semmoinen alennus. Kun mieheni kuuli noita huhuja\ntehtailijan huonoista raha-asioista, sanoi hän tyynesti: \"sitä olen\nodottanutkin, ja minä odotan vielä pahempaa perästä; semmoinen elämä ei\nvoi hyvään loppua.\"\n\nSemmoisenaan kului joku aika. Eräänä päivänä osoitettiin isosummainen\nvekseli mieheni lunastettavaksi; se oli niin suuri, että sen\nmaksamiseen olisi mennyt elo elämämme. Mieheni säikähti niin kovan\ntuota odottamatonta asiaa, ettei hän kyennyt pariin vuorokauteen asiaa\ntarkemmin miettimään. Hän tiesi, ettei hän ollut mennyt semmoiseen\nsitoumukseen, vaan että tässä oli joku vääryys; silti koski se niin\nkovasti.\n\nKun hän tointui enimmästä hämmingistään meni hän tarkastelemaan\nvekselin allekirjoitusta. Tovin aikaa sitä tehtyänsä, huomasi hän, että\nsiinä oli huolellisesti koetettu jäljitellä hänen käsialaansa, mutta\nsamassa älysi hän, että vielä selvemmin pilkisteli siitä esiin\ntehtailijan käsiala. Mieheni otsa oli kirkastuneena, kun hän sieltä\npalasi. \"Se ei ole kenenkään muun kuin tuon konnan työtä, mutta sen hän\nsaa vielä katkerasti katua\", sanoi hän.\n\nSillä mielennousemalla meni hän ja haastatti tehtailijan oikeuteen\nvekselin väärentämisestä. Tehtailijalle tuli nyt paha hätä. Hän ei\ntiennyt ensimmältä mihin hän turvaisi, sillä tunto tunnusti että hänen\nasiansa oli väärä. Hän ajatteli ja mietti sinne tänne, mutta tukevaa\npohjaa ei hän vaan löytänyt. Vihdoin muisti hän konttoristinsa\ntoivottoman ja tulisen rakkauden tytärtänsä kohtaan, ja toivon säde\nvälkähti hänen mustan mielensä lävitse, Tätä vahvisti vielä tunto ja\ntieto siitä, millä alttiudella ja lämpymyydellä hänen tyttärensä oli\nvastarakkautensa lahjoittanut konttoristille. Sydämessään iloiten siitä\nkun hän oli ollut niin viisas, että oli älynnyt heidän toiveensa\nturhaksi tehdä tähän saakka, tarttui hän nyt tähän hätäkapulaan. Hän\ntoivoi, että konttoristi tekisi sydämensä asian tähden mitä tahansa,\nvaikkapa väärän valan, kun hän vaan lupaisi tyttärensä hänelle. Muussa\ntapauksessa olisi konttoristi vaarallinen mies, koska hän tiesi asian\nalusta loppuun asti. Mutta jos hyvin onnistuisi, olisi kunnia ja tavara\nkaikki pelastettu.\n\nMitä mietti ja ajatteli tehtailija. Hän esitteli asiansa\nkonttoristille, mutta tämä kauhistui ja pani jyrkästi vastaan.\n\n\"Mutta ajatteles: tämä on ainoa keino, millä voit päästä toivosi\nperille. Sinä tiedät, kuinka sattumus on tehnyt sen, että asiani ovat\nnykyään huonolla kannalla, jonka tähden jouduin tuohon hankalaan\njuttuun ryhtymään; sinä yksin voit ne jälleen hyväksi tehdä. Pari kolme\nsanaa vaan, joista ei ole vahinkoa kenellekään muulle, jos ei vaan\ntuolle suulaalle ja kitsaalle kultasepälle. Ne sanat voivat saattaa\nsinut toivottuun satamaan, samalla kuin ne perustavat omasi sekä minun\nonneni. Ajatteles, sanon vieläkin, ja niin pian kun saan lupauksesi, on\ntyttö sinun ja me kaikin pelastetut; minä luotan sinuun, minkä\nvastauksen nyt annat? kaikki riippuu siitä\", liverteli tehtailija.\n\nKonttoristi parka joutui nyt kahden tulen väliin. Hän oli köyhästä\nkodista lähtenyt ja tiesi varsin hyvin, minkälainen aste ylhäisien ja\nhänen välillänsä oli. Se myötäkäyminen, mikä häntä oli tähän asti\nseurannut, saatti hänet korkealle kurkottamaan. Hän oli rakastunut\nisäntänsä tyttäreen ja saanut vastarakkautta. Sen oli kuitenkin\nturhaksi tehnyt tämän maailman rikkaus, arvo, kunnia ja kiilto; ja sitä\noli hän surrut, miettinyt ja ajatellut yöt ja päivät. Nyt oli tilaisuus\nkäsissä, jonka avulla hän voi tarkoituksensa perille päästä; jos hän\nsen käsistään päästi, oli hänen hartain halunsa, hänen rakkautensa\ntoivo ijäksi päiväksi rauvennut. Tämä aate vaivasi häntä hirveästi. Hän\noli kauan ollut poissa kristillisten vanhempiensa parista. Heidän\nvaroittavat neuvonsa ja ohjeensa eivät olleet enään valvomassa poikansa\nsisällistä ihmistä. Vieläpä oli hän elämän hyörinän tähden vieraantunut\ntoisesta äidistäänkin, nykyisestä emännästään, joka hänelle oli niin\nmonta hyvää neuvoa ja opetusta antanut. Kaikkien tämmöisten elämän\nohjeitten puutteessa, viskattuna alttiiksi kaikenlaisille kiusauksille,\nja hurmaantuneena tulevaisuutensa loistavasta suuruudesta, vaiensi hän\nviimeinkin omantuntonsa. Vuorokauden kuluttua lupasi konttoristi\ntehtailijalle ojennetulla kädellä mitä tämä oli pyytänyt. Ei tarvinne\nmainitakaan, minkä ilon tämä myönnytys tehtailijalle tuotti. --\n\nSaman päivän illalla tuli tehtailijan kodissa iloiset ajat, sillä\nisännässä oli tapahtunut äkillinen suuri muutos. Hän oli erinomaisen\nhyvällä tuulella ja vaimoansakin puhutteli ja kohteli hän kaikella\naviomiehen helleydellä ja rakkaudella, jota ei ollut tapahtunut kaukaan\naikaan. Illemmällä ilmoitti hän juhlallisesti perheensä läsnäollessa,\nettei hän nyt ole enään tyttärensä ja konttoristin yhdistymistä\nvastaan, jos vaan he itse niin tahtovat. Kyllä sen arvaa, minkä\nvaikutuksen tämä odottamaton ilosanoma teki tehtailijan vaimoon ja\ntyttäreen. Rouva itki ilosta niinkuin pieni lapsi. Elsa kavahti isänsä\nkaulaan, syleili vavisten häntä ja tuhansin kiitoksia lausuen suuteli\nhän ehtimiseen hänen kasvojaan ja käsiään. Konttoristiin ei tämä\nilmoitus tehnyt niin syvää vaikutusta kuin luullut olisi, mutta\nyhtäkaikki hänkin kylmäkiskoisesti kiitteli muodon vuoksi tehtailijaa,\nikäänkuin jostain tutun-omaisesta ja liian kalliisti ostetusta asiasta.\n\nOikeuspäivä tuli ja kaikki ihmiset odottivat utelijaisuudella, kuinka\ntuo kamala juttu olisi päättyvä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset\nastuivat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi,\nkoska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin\nkukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toivonsa.\nOikeuden tutkinnossa väitti tehtailija kiven kovaan, ettei hän ole\nkirjoittanut puheen-alaista vekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki\nriippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti\nhän valan tehtyään, vavisten ja vaaleana kuin haamu, ettei vekseli\nollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut\nrahoja; vielä lisäsi hän vekselin kirjoituksen olevan selvästi mieheni\nkäsialaa.\n\nUseampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä\narvaatte minkälainen siitä tuli. Vekseli tuomittiin mieheni\nmaksettavaksi ja vieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin väärästä\nsyytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kasvoista, kun hän tuli\nlakituvasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa;\ntämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytyväiseltä.\n\nAivan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli valju kuin\npalttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän\nsanaa lausumatta vuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä,\njuomatta ja nukkumatta kokonaisen vuorokauden, eikä puhunut sillä\najalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä\nkäsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin vaan\nkauempaa hänen toivotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan\nsilmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta,\nja väliin puhkesi sieltä kohiseva huokaus. Vihdoin hypähti hän ylös ja\nvirkahti: \"mutta eläähän Jumala vieläkin\". Sen lauseen sanottuaan lähti\nhän vetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin\ntodistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin.\nSitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nTehtailijan kodissa vietettiin sillä välin iloisia aikoja. Isäntä oli\npelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen,\njonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta\nlevotonta yötä valvonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä\nensimmäisiä ilon ja onnen päiviä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta\ntämä onni oli heille vuotanut. --\n\nTuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäivän jälkeen. Tehtailijan kotona oli\nlaitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, vaikkei\nyhtään vieraitakaan oltu kutsuttu.\n\nIloisena istui tehtailija tulevan vävynsä ja tyttärensä kanssa\npuolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään\nniin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia valmistamassa, sillä\nhän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki valmistaa, semminkin tässä\nautuuden kajastuksessa. Paljon puhelivat isäntä ja vävy semmoista\numpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä\nymmärtää. Tehtailija ja konttoristi olivat laskunsa laskeneet ja\npitivät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa vapaata,\nsentähden eivät he osanneet olla varovia, eivät mitään peitellä; mitä\ntähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta\nniin jäänyt; he luulivat naisväkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi\nkuin heidän omansakin olivat -- he mittasivat itsellänsä heitä.\n\n\"Kävihän se vekselijuttu varsin hyvin\", sanoi isäntä muun muassa\niloisesti.\n\n\"Kävihän se, varsin hyvinhän se kävi\", vastasi konttoristi vähän\numpimielisesti.\n\n\"Rohkeimmankin toivon yli.\"\n\n\"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni.\"\n\n\"Aivan niin, hah, hah, haa! ja kunniamme sekä maineemme on pelastunut.\"\n\n\"Entä varallisuutemme?\"\n\n\"Niin, niin; aivan oikein, mutta eikö se ollut sinulle tuiki tukala\ntehtävä? Siltä minusta ainakin näytti.\"\n\n\"Eipä juuri niinkään, sillä oikein asiaa mietittyäni, huomasin\npalkinnon olevan niin suuren, että sen tähden olisin voinut uhrata\nvaikka mitä.\"\n\nNyt ymmärsi Elsa. Hän ja hänen äitinsä olivat kyllä tienneet, että\ntehtailijaa oli vaivattu oikeuteen jossain vekselijutussa, mutta he\neivät osanneet aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Silmänräpäyksessä\nkäsitti Elsa nyt asian kaikessa valossaan ja hirmuisuudessaan.\n\n\"Herra Jesus! Hän on vannonut väärän valan!\" kiljahti hän sydäntä\nvihlovalla äänellä ja kaatui tiedottomana lattialle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui äiti sisään: hän oli kuullut tyttärensä\nhuudahduksen; hän parahti kipeästi ja seisoi sitten sanatonna, hurjasti\ntuijotellen eteensä.\n\nKyllä sen arvaa minkälainen hätä nyt asianomaisille tuli. Konttoristi\nhyppäsi rakastettunsa luo, nosti hänet lattialta ylös, kantoi saliin ja\nlaski siellä olevalle sohvalle. Siinä valoi hän tytön päähän mitä\nvirvoittavaa vaan suinkin käsiinsä sai. Tehtailija kiireesti haetti\nlääkäriä.\n\nElsa tointui viimein. Hän aukaisi silmänsä ja loi surullisen\ntuomitsevan katseen vieressään hätäilevään sulhaseensa. Tämä vapisi\nniinkuin haavanlehti tuon heikon naisen nuhtelevan katseen edessä.\n\n\"Voi, Sakari, mitä sinä olet tehnyt! Sinä, josta minä olen niin paljon\nhyvää ajatellut ja toivonut ja jota olen niin verrattomasti rakastanut,\nsinä teit tuommoisen työn! Sinä koetit kauhealla rikoksella pelastaa\nmeidän luultua kunniaamme, mutta sillä sinä vaan syöksit itsesi ja\nmeidät ikuiseen perikatoon. Voi, Sakari, sinä olet murhannut minut\",\npuheli sairas heikolla äänellä.\n\n\"Eläthän toki vielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se\non tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas\nhyväksi\", koetti änkyttää vapiseva nuorukainen.\n\n\"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari? -- Ei koskaan väärän todistajan\nkanssa\", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.\n\nNe sanat järähtivät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa\nsiihen ampunut. Hän vapisi niin kovin, että olisi jokaisen luusolmun\nluullut toisistansa irtaantuvan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta\nhän tuki itseänsä sohvan päätä vastaan.\n\nSillävälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa.\nSurumielin selitti hän, että tytär oli saanut vaarallisen\nparanemattoman kaatumavian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.\n\nTieto tuosta surullisesta tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia.\nMonenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä\npiireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Vihdoin\ntultiin siihen johtavaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna,\nollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei\ntehtailijan vaimo ollut ennenkään ollut oikein viisas: hän oli vaan\nkadottanut viimeisenkin järkensä. Tytär oli varmaan perinyt äitinsä;\nolihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin -- siinä\nkaikki. Sitä vaan kovin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin\nkova-onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties\nkoko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen,\nei seurustellut kenenkään kanssa, päivitteli vaan kovaa kohtaloansa ja\nsitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.\n\nKauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit\nkokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja\npian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan.\nNiillä harvoilla kerroilla, jolloin hän voi puhua, oli hänen alituisina\nsanoinaan: \"voi, voi sinua Sakari!\" Muutaman ajan kestettyään\ntuommoista hirveää sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, heitti hän\nhenkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.\n\nNyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen\naikanakin oli hän ollut kovin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko\najan vavisten seisonut sairaan vuoteen vieressä yötä ja päivää,\ntoivomassa vielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa\nhänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli\nkuoltuaankin vielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa\nhänen kasvoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisivat liikkuneet ja\nsieltä olisi kuulunut kuiske; \"Voi, voi, Sakari, sinä olet murhannut\nminut -- -- ei koskaan väärän valan tekijän kanssa.\" Nyt särki kauvan\nnukuksissa ollut omatunto viimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine\nkauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei\nvoinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti\nvaltavaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan\nkyyneliä ja hitunenkaan voimia. Sen jälkeen vaipui hän niin ankaraan\nsurumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen vuorokauteen, itki\nvaan väliin, milloin vähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei\ntotellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hyvittänyt mikään; hän oli\nkuollut maailmalta ja eli vaan suruillensa. --\n\nKaikella on kuitenkin aikansa. Vähitellen haihtui Sakarinkin enin suru,\nmutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei voinut enään\ntehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenevästä ja\ntyöteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuva varjo.\n\n\"Voi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa\nihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa voi löytyä.\nMinä olen väärässä kunnian himossa unhottanut vanhempieni neuvot ja\nhylännyt Jumalani, mutta hänen kostava kätensä on jo rangaissut kauhean\nväärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arvostelin\nminä väärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla.\nTotta kyllä on, että isäntä vietteli minut tuohon väärään ja kauheaan\ntekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on voitu\nväärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin\nsaastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen\npuhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui.\nMiksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin\nhäntä tuolla tavalla ansaitsemaan? -- Vietelty, vietelty minä olen,\njulmasti vietelty ja petetty -- mutta miksi minä annoin itseni vietellä?\nMiks'en totellut sitä vienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja\nsanoi asian vääräksi? Miksi koetin vaientaa ja nukuttaa sitä? -- ei se\nole muiden syy, oma vikani se on -- nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt\non jo myöhäinen. Voi minua onnetonta! minä en voi kestää tätä kauheaa\ntuskaa.\"\n\nTuolla tavalla puhui ja vaikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen,\nkuljeskellen huoneesta huoneeseen ja väännellen käsiään ja ruumistaan.\n\nTämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kovin pahaa. Hän koki kaikin\ntavoin hillitä ja vaientaa Sakaria, sillä selvähän oli, että jos asia\ntodellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies.\nSentähden koki hän Sakarille esitellä ja luvata jos jonkunlaisia etuja,\nja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän vaan ilmi\nsaattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään\neduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman\nrikkauksista ja aarteista, sillä hänen povessaan oli ankara tuomari\nvalveella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se vaan vaali.\nSeuraus tuosta tehtailijan viimeisestä hätäyrityksestä olikin vaan, se,\nettä jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.\n\nTieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta\nlevisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni vetoama\nvekseli-juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen\ntutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi\ntuli vielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija\nkoetti kaikki voimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin\npois todistamasta, väittäen hänet mielenvikaiseksi ja muutoinkin\nkelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän voinut\nsyytöksiään tukea.\n\nSakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä,\noli hän, isännän viettelemänä, todistanut väärin ja tahtoi sen nyt\noikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen vekseli ollut\nvaskiseppä Kilander'in allekirjoittama, vaan tehtailija L----n\njäljistelemä.\n\n\"Riivattu, hullu! -- Uskallatko isännästäsi semmoista valehdella?\" ärjäsi\ntehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.\n\n\"En minä ole riivattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on valveella\nja sentähden uskallan totuutta puhua\", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt\nhän ei vavissut.\n\nPiika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan\nkyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla\nkolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi\ntyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Vielä\nsanoi hän kuulleensa tehtailijan vakuuttaneen, ettei niistä ole\nkenellekään vahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle\nvaskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittivat, sitä hän ei tiennyt. Asia\noli nyt selvä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan vekselin,\nvieläpä kunniansakin menettämään.\n\nTämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin velkojat ryhtyivät\nhakemaan saataviaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei\nkiveä kiven päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa\nraukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän\nnyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä. --\n\nTämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta\nhänessä. Vaimonsa vähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema,\nkonttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän\nitse oli syyllinen, kaikki, kaikki olivat järkähyttämään kovaksi\npaatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään vikaa,\nmutta kaikki kohdanneet onnettomuudet olivat konttoristin, tuon\nsivistymättömän hölmön syy, joka ei voinut kielensä alla mitään pitää\nja joka haaveili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin\nsuurinta ylönkatsetta.\n\nSakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi\ntoimimaan. Hän kulkea huupotteli vaan ympäri kaupunkia lakkaamatta\npäivitellen väärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä\njuonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen\npinnistys rupesi aivan pian vaikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aivan\nluonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalveni, ja viimein\nkäyskeli hän niinkuin joku haamu tahi varjo, vältellen muiden ihmisten\nseuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset\nsäälittelivät kovin Sakari-paran onnetonta tilaa. He kokivat tarjoella\nhänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisivat, mutta\nmikään ei auttanut; sama kujerrus oli vaan hänen alin-omaisena työnään.\n\nKaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon-ihana\npeltovainio. Viimeisinä terveinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään\noleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päivä käyvän siellä.\nEräänä päivänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulevaksi, vaikka\naika oli kulunut tavallisen rajan sivu. Mieheni meni vainiolle\ntarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan olivat. Siellä tapasi\nhän Sakarin pellon pientareella -- kuolleena. Siinä makasi hän ihan\nsuorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein\nistuskellut.\n\nKun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut voida saada sanotuksi mitä hän\noli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hevosella ruumiin kotiin, teetti\nsille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös\nhautakiven, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on\nniin suurta uteliaisuutta herättänyt.\n\nTehtailijan vaimo laitettiin houruin-huoneeseen, missä hän muutaman\nvuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää vieläkin ja on nykyään\nkaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin\nennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa.\"\n\nMinä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon\nkertomuksesta. Mutta kun hän kertoi viimeisiä lauseita heräsi mieleeni\njoku vaistomainen aavistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: \"Minkä\nnäköinen on tehtailija?\"\n\n\"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen vanha mies. Hänellä on\nlumivalkoiset hivukset; päässään pitää hän leveävieristä hattua ja\nkädessään nystyräsauvaa; hatunpartaat ovat aivan alaspäin luukallaan.\nJos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin\nerinomaisen pahalle tuulelle\", selitti eukko.\n\nSilmänräpäyksessä selveni minulle asia ja minä sanoin puoli-ääneen:\n\"minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä.\"\n\n\n\n\nOLKKOS-KAISA.\n\n\nI----n pitäjässä, Pohjois-Savossa, soivat kirkon kellot melkein\nlakkaamatta; ne ovat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi vuorokautta. Se\noli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä\nkylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta\nilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on\nomituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset\ntulevat metsästä, toiset menevät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta\ntoisia tulee sijaan. Toiset makaavat talossa raukeina, väsyneinä ja\nuupuneina, mutta toiset vasta tulleet, ovat virkeät ja toimeliaat, ja\nnäyttävät jaksavan niin paljon; jos heitä vertaili noihin vasta\nmetsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteivät he väsyisi\nkoskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin voipaa joukkoa huomasi aivan\nhelposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittivat kylmää\nyhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli\nhäätänyt heidät yhteiseen osan-ottoon. Toiset taas olivat hätäiset ja\nmiettiväiset, näyttäen virkeää halua toimimaan viimeiseen voimiensa\nuupumiseen saakka. He olivat niitä, joilla on säälivä sydän, joihin\nkoski kipeästi, vaikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsivat\naivan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.\n\nSuurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä\nkannettiin pöydälle ja nälkäiset, väsyneet miehet työntäysivät isoissa\nparvissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän\nomat eväsvaransa olivat loppuneet.\n\nMikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan\nvaan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen\npikkuinen viidennellä vuodella oleva tyttönen oli juossut metsään ja\nsinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin\narpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.\n\nLapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari vuorokautta, mutta\nturhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki vuoren\nvinkalot ja korven loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu\nmetsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä\nsillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja väsymystä, sekä uutta\nepätoivoa ja pelkoa.\n\nVaikka melkein kaikki hakijat olivat täydestä mielestä ja suurella\nuutteruudella tehneet tehtäväänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan vetänyt\nvertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan olivat he väsymättä,\nsilmiään ummistamatta, jäseniään leväyttämättä, hakeneet lastansa.\nKaikkialla olivat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän\nmielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli\nmoneen kertaan väsynyt, moneen kertaan levähtänyt, ainoastaan vanhemmat\nolivat myötäänsä jaksaneet. -- Voi kuinka rakas on lapsi vanhemmalle.\n\nMutta luonto vaatii velkansa rakastavimmaltakin. Vanhemmat uupuivat\nnyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin voimat\npettivät. He uupuivat niin, etteivät voineet silmiänsäkään liikuttaa,\nmutta sydän, se vaan voi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan\nlapsen tähden ja ainoa mikä vielä antoi hiukan toivoa heidän\nmurheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen\nlöytävät.\n\nNoin oli haettu jo toisen päivän illalle ja ainoa toivo oli vaan nyt\nniissä, jotka vielä olivat yhä metsässä. Pelko ja toivo sanomattoman\ntuskan kanssa sekaisin kuohui vanhempien sydämissä, noin odottivat he\nviimeisiä viestejä illalla kotiin palaavalta väeltä.\n\nIlta tuli, ja hakijat tulivat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä\ntyhjänä he palasivat ja yhtä toivoton oli tila kuin ennenkin.\nVanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He vapisivat kuin\nhaavan lehti, voivottelivat ja vääntelivät käsiänsä, he olivat jo\nsenverran voimistuneet, että voivat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska,\nyhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen vaikutuksen se\nkuitenkin teki heihin: äiti suri voimistuakseen, isä nääntyäkseen;\nheikompi astia oli väkevämpi. Isä nääntyi toivottomuuden helteessä,\näiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli\nenemmän uhraavaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toivoansa\nsilloinkaan vielä, kun kaikki näkyivät sen kadottaneen. Hän hyppäsi\nylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys-yöhön,\nkolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet\npyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset,\nsillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle vaivaloiselle\nretkelle ja se oli hänen poissa oleva lapsensa, jota hän niin\nverrattomasti rakasti.\n\nTalossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä vuodella oleva poika.\nKun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, kävi hänen\nkovin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut\näidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli vaan lujasti\npäättänyt lähteä, kävi vielä miten kävi --!\n\nNiin lähtivät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli\nsiinä isossa ja väsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli\nkatsomassa.\n\n\"Pyydän vielä kerran, ettet lähde yötä vasten synkkään metsään, sillä\nhelposti voipi tapahtua, että sinäkin vielä jäät sinne ja silloin en\nminä enään voi elää\", pyyteli voimaton isä uhraavaista vaimoaan.\n\n\"Lapseni, lapseni! -- Jumala kyllä meistä huolen pitää\", sanoi rakastava\näiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.\n\nEnsimäisen salon halki kuljettuaan, tulivat he suurelle avonaiselle\nniitylle. Sitä samosivat ja kulkivat he ristiinrastiin, tarkastellen\njoka pensasta ja mättäänkoloa. Kauvan eivät he sitä kuitenkaan voineet\ntehdä, sillä heikon, huolehtivan äidin voimat uupuivat nyt peräti. He\nistuivat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua\nja tuskaa.\n\n\"Voi minun lastani, voi minun lastani!\" huudahteli ahdistettu äiti\nehtimiseen ja väänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi\npolvillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohden ja\nrukoili Jumalaa, että hän johdattaisi vielä viimeisessä hädässä heidät\noikeaan paikkaan ja että hän varjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja\nvaarasta!\n\nSe oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen,\ntavanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastavan äidin sydämestä\nlähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen\nsyyskuun yö-ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon\näidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taivaaseen.\n\nKun hän nousi ylös rukoilemasta, selveni taivas entistä selvemmäksi,\ntähdet tuikkivat taivaalla niin ystävällisesti ja olipa niinkuin ilma\nolisi tullut hieman valoisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta\näiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli\nainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turvalla ja luottamuksella\nuskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri vasta hätänsä\nilmoittanut.\n\nJuuri kun he taasen istuivat mättäälle, havaitsi poika aivan likellä\nkiiltomadon.\n\n\"Voi, voi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan\", sanoi poika\nihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.\n\n\"Ei se ole tähti, tähti ei voi pudota\", sanoi äiti.\n\n\"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Voi, voi kuinka kaunis ja loistava\nse on\", sanoi poika läheten samassa matoa.\n\n\"Ota se vaan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee\",\nkehoitti äiti.\n\nPoika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä,\npitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. \"Voi\njospa sinä maan tähtönen voisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo;\nsinä olet niin loistava!\" sanoi äiti puoli-surullisesti.\n\n\"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen vielä kädestäni tuota kaunista\nmatoa!\" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä vastaan ottamaan.\n\nÄiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä\nihastelivat he sen valaisevaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut\nsiihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin\nsattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili\nsitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se\nkatosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen,\nmihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan\nsilmänsä ulommaksi ja voi ihmettä! Siellä loisti toinen vielä\nkirkkaampi kiiltomato.\n\n\"Täällä on toinen kiiltomato\", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä\nkohden. \"Voi, voi! täällä kaksi -- kolme, neljä -- paljon, lukemattomia ja\ntuolla kaukana on oikein iso ja loistava, sen menen ottamaan ja tuon\nsitten äidille\", jatkoi hän ja juosta vilisti pitkin niittyä, ennenkun\näiti kerkesi mitään sanoa.\n\nKun poika pääsi tuon etimpänä olevan loistavimman kiiltomadon luo,\nhavaitsi hän sen olevan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne,\nlöytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä\nonkaan? Siellähän näyttää olevan jotain -- ihmisen kasvojen muotoista,\njotka hämärästi haamoittavat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy\nensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella\nkammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttävät\nne ihmisen kasvoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen\nyli, ja nyt havaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, vaan että\npikku sisko oli todellakin siinä vieläpä ihka elävänä, sillä lapsi\nhengitti vapaasti ja selvästi. Hän havaitsi siskon nukkuvan niin\nrauhallisesti kuin ei olisi mitään vaaraa tahi hätää ollut.\n\n\"Kaisa\", sanoi veli ja kohotti hiljaa häntä.\n\n\"Esa! missä äiti on?\" sanoi lapsi heti havahtuen.\n\n\"Äiti on tässä aivan likellä, lähdetään äidin luo\", kehoitti poika.\n\n\"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä\", sanoi lapsi\nmyöntyvästi.\n\nPoika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä viedä kiidättämään. Ei\nhän ollut vielä puolivälissäkään, kun jo huusi:\n\n\"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa.\"\n\n\"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?\" sanoi äiti ja syöksähti ylös.\nMelkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen\nlapsensa syliinsä.\n\nÄidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän voinut seisoa, vaan\nistui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa\nsanomatta, sydäntänsä vasten. Lapsi ei virkannut muuta kuin: \"äiti\",\nmutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olevansa\ntallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turvallinen ja hyvä\nolla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.\n\nKun äiti toipui sen verran mielenliikutuksestansa, että hän voi puhua,\nsanoi hän hiljaa: \"Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni.\"\n\nEsa-poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa\ntuo loistavin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin,\nhavaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, vaan kokonaista kolme matoa.\nNe olivat aivan yhdessä ryhmässä, siltä näyttivät ne niin suurilta,\nsiltä loistivat ne niin isosti, ja nyt ne näyttivät pojan mielestä\nloistavan entistä kirkkaammasti, oikein vilkuttamalla: niin ainakin hän\nväitti -- olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen\nasettanut.\n\nNyt lähdettiin kotia kohden. Väsyksissä oli tuo paljon vaivaa nähnyt,\npaljon valvonut ja paljon rakastava äiti, vaan paljon jaksoi hän\nvieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin\nmentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa-poika\npikku siskoaan.\n\nEi ollut vielä aamu valjennut, kun he tulivat kotiin. Siellä ei ollut\nyksikään silmä ummistunut, niin syvästi olivat he huolehtineet\nuhraavaisen äidin ja häntä säälivän pojan yöllistä matkaa.\n\nEi tarvinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon vaikutti näiden\nhakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta\npuolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.\n\nPaljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen\nvoimansa uupuivat. Hän kaatui kovalle tautivuoteelle ja taisteli kauvan\nelämän ja kuoleman välissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairasvuoteen\nluo ja silitteli hänen kuihtuneita kasvojansa. Silloin avasi äiti\nriutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. \"Lapseni\", kuiskasi hän silloin\nja painoi taas silmänsä umpeen. Vihdoin parani äiti, mutta olisikohan\nniin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä\nedessä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia kului ja pikku Kaisa kasvoi ja vahvistui. Hän vaurastui pian\nketteräksi ja vilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki.\nErittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuvituksensa tavattoman vilkas\nja sattuva. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen vuoksi sai\nhän aivan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, vanhoja ja\nnuoria, eikä kukaan katsonut arvonsa alenevan, jos puheli tuon lapsen\nkanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan\nkuuluvia, ytimekkäitä ja selittäviä vastauksia, että olisi luullut\nhänen olevan suuren, vanhan ja kokeneen viisaustieteilijän; sepä seikka\nse juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäviä toimitti, sillä\nhänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.\n\nKaikkein noiden hyvien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin,\nsillä hän oli oikein aika viiripää. Hän ei pelännyt mitään vaaraa ja\nvanhempien alin-omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana\ntaittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja\npitkiin puihin ja kun sitten ruvettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas\nneuvottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään\nyrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas\ntoimitti, usein hyvinkin vaarallisilta paikoilta, sen ties taivas;\nmutta summa vaan oli se, että tyttö jo juosta vilisti tuotakin\ntuokempana, niin että kangas kopisi ja virsut jaloista sinkoilivat,\niloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja\nviimeinen keväisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui\nkaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään vahinkoa ei\nvaan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.\n\nVaikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja viiripää, oli hän\nvanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelevainen kuin\nlammas, milloin vaan hän oli heidän käskettävillään, mutta omassa\nolossaan tahtoi hän vaan elää omaa, vapaata ja huimaa elämäänsä.\nVanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut\nheitä vastaan leikilläänkään. Vanhemmat rakastivat myös sanomattomalla\nrakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he varoittelivat ehtimiseen\nhäntä välttämään noita alituisia vaaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin\netsivän, mutta hän vastasi vaan: \"mitä joutavia, eihän vaaraa koskaan\ntule, kun vaan eteensä katsoo.\"\n\nSiinä hänen kotonansa oli eräs vanha talon sukulainen mielivikainen\nmies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo\npuutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt\neikä toiminut mitään varsinaista talon työtä. Päiväkaudet istui hän\nvaan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tyvipuolen paksuista\nsauvaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen\nitsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi\noli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauvastansa piti\nhän semmoisen huolen, että joka viikon päivälle leikkasi siihen\nveitsellänsä erityisen kummallisen loven. Kun viikon päivät olivat noin\nlovitetut, siirsi hän ne kuukausloveihin ja kun kuukauslovet tulivat\ntäyteen, saivat ne siirtyä vuoden loveihin. Hän oli siinä niin tarkka,\nettä oitis huomasi niissä pienimmänkin virheen ja muutoksen. Välisti\nkoetettiin eksyttää häntä, vuolemalla entisiä lovia pois ja\nleikkaamalla uusia, eksyttäviä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi\nsilmäyksellä havaitsi hän missä vika oli ja ensimäinen työ oli sen\noikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä vuoden\npäivää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa,\nmissä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.\n\nYleiseen pidettiin Pankko-Tuomasta -- sillä se oli ukon nimi -- pilkan ja\nkiusan esineenä ja poikaviikarit tekivät hänelle minkä mitäkin\nkommellusta. He nykivät ja repivät häntä milloin mistäkin nutun ja\nryysyn liepeestä, vuolivat hänen riimusauvastaan pois lovia ja koloja\nja tekivät uusia sijaan, milloin vaan ukon silmä vähänkään välttyi.\nKaiken tuon vuoksi tulistui ukko tavasta tulihinsa, tauloihinsa ja\nhuimi poikaviikareita sauvallansa kelpo lailla, milloin vaan hän heidät\nsaavutti. Tuotapa he juuri olivat tarkoittaneetkin ja se oli heidän\nsuurin ilonsa kun he saivat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan.\nHuutain, hoilaten lähtivät he silloin hyppyyn ja huusivat:\n\"Pankko-Tuppu tulee, Pankko-Tuppu tulee!\" Mutta kun Tuppu vaan saavutti\njonkun heistä ja sai kolhaista riimusauvallansa, tuli toinen ääni\nkelloon ja kinttujaan pidellen huusivat he että salot kajahtelivat.\n\nKun Kaisa tuli ymmärtäväisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon\ntoisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinvastoin esti hän jo sen alussa\npelkällä läsnä-olollaan, sen ylivaltansa voimalla, minkä hän oli\ntoisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista\nyrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja\nnuhde-saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä\nyrittämään, ja sen johdosta oli mielivaivaisella aina hyvä rauha tytön\nsaapuvilla ollessa.\n\nKaisa oli muutoinkin ystävällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei\npelännyt häntä vähintäkään, vaan istui usein hänen polvellaan,\nsiljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kasvojansa, sekä\ntakkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa.\nUsein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aivan harvoin\ntapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä\ntämän varsinaisesta pahkakupista.\n\nKaiken tuon lapsen suvaitsevaisuuden ja ystävyyden vuoksi perehtyi ukko\nhäneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän vielä\nliikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saavan rauhaa missään, kun ei vaan\nKaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä vahinko, oli\nhän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista\nketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja voimaa, että sitä oikein\nihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen havaittu.\n\nEräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita viikkoja hyvin\nheikkona. Mutta Tuppu istui yötä päivää hänen vuoteensa vieressä, eikä\nlähtenyt siitä pois vahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä\nummistavan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon\nkummallisen sauvansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen\nosaston, jota siinä tähän asti ei oltu vielä nähty. Siihen leikkeli,\nkaiveli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja,\nkoloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän välisti vuoroon\nsairaaseen lapseen ja sauvansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin,\nmitä hän tarkoitti noilla aivan oudoilla merkeillänsä, vastasi Tuppu:\n\"tämä on ennustus-osasto\". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hyvin\nvilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella levottomuudella riimusauvaansa.\nVihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti veitsensä kärjen erääseen\nkeskellä ennutusosastoa olevaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi:\n\"tuossa se on\". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle\nsijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.\n\nMelkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairasvuoteen vierestä,\nrupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen vuorokauden.\nSe oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö\nparantua.\n\nKun hän jälleen oli tullut terveeksi, ei hän ollut kadottanut\nrahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai vaan enemmän kasvaneena ja\nkehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari\nja luistelija ettei yksikään kylän saman-ikäisistä pojista vetänyt\nhänelle vertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt\npaikkakunnassa sitä vaaraa, jyrkännettä, vuorta ja ahdetta, josta ei\nhän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keveästi ja\nluontevasti kuin siivillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla\njärvillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin\nvaan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaivannut järviretkilleen kumppania\neikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi valkamalle, työnsi venheen\nvesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin.\nKuta kovempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin levitti\nhän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja vaahtoavien\naaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi vesi purren keulan\nedessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä,\nuseinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.\n\nKaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa.\nViisitoista-vuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa.\nEipä siinä vielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä\noli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa\nkauniille sukupuolelle: hän oli tavattoman kaunis. Notkea kuin nuori\nvesa, keveä kuin aamusumu, kirkas kuin nouseva aamunkoi ja lempeä kuin\nkesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut\nyli kaikkien kuolevaisien.\n\nMoinen heilakka, nenäkäs, viisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa\nnuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtavana henkilönä, joissa\nkaikki kävi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoivat häneen ja hän\nkaikkiin.\n\nOikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään\nvääryyttä ja sortoa kenellekään tehtävän, ei minkään nimen ja varjon\nalla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein\nomantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa vääryyden tekijää, eikä\nyksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan vastaan, sllä ne\nolivat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä vastaan voinut\nponnistella.\n\nKaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja voimakkain ääni.\nKun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja- ja\nniittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahtelivatpa vuoret ja\nkorvet sadoilla kumauksilla ja liverryksillä vastaan. Kaikki, jotka sen\nkuulivat, heittivät kävelemisen, jos liikkeellä olivat, tahi työaseet\npois käsistänsä ja rupesivat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota\ntuttua ja luihin sekä ytimiin käyvää säveltä.\n\nPaimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi- ja mielityötänsä;\nsinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa\nvapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa\ntaittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin\nhonkiin, siellä hypellä vuorien syvien kuilujen ylitse ja\nkivilohkareelta kivilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa\nuida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi\ntoitottaa paimentorveensa että vuoret kajahtelivat. -- Oli Kaisalla iloa\nja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.\n\nOtso on Savon karjan pahin vihollinen. Säälimättä käypi se karjan\nkimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta vähääkään, onko karjan omistajan\nmieli musta tai valkea. Niiden vuoksi siellä pidetään paimenia ja usein\npelastavat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan\nahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta --\nihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli\nKaisankin paimen-ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin\nväkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tavallisesti oli tyttökin, mutta\nsiitä huoli hän vähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä\noli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon\ntapaista.\n\nEräänä päivänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli\nPankko-Tuppu ollut hyvin levoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella\nriimusauvansa ennustus-osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin\ntytön sairaana ollessa. Puolen päivän rintamassa oli hän pistänyt\nveitsensä tutkaimen erääseen loveen ja sanonut taasen: \"tuossa se on\".\nSitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä\nkumminta oli, havaittiin hänen ottaneen kirveen mukaansa, jota ei hänen\noltu ennen nähty tekevän.\n\nIlta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan -- eipä\nPankko-Tuppuakaan. Kun vielä päälliseksi huomattiin erään nuoren\nkarjasta olevan poissa, alkoivat miehet käydä hyvin levottomiksi. Mitä\nnyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä\nsemmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon voima,\njoka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä\nvarten ne olisivat, jollei juuri sen vuoksi, että niillä valaistaisiin\nyön kolkkoutta.\n\nPäätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja\nnaapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan\nKaisaa ja samassa Pankko-Tuppuakin.\n\nMutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?\n\nMetsä on laaja, väljät ovat salot, korkeat ja monet ovat vaarat ja\nvuoret, monisoppiset ovat vuorten vinkalot, kohisevat, synkät ovat\nkorpien komerot. No mutta Syvännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa\nei ihmisjalka usein käy, jonka lammen syvyyttä ei vielä kukaan ole\nvoinut mitata? -- Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöivän -- sinne\nohjataan matka.\n\nNiin arvelivat, niin harkitsivat Olkkosen väki tuona yleisen hädän\naikana. Kiireesti he sytyttivät lyhtynsä ja lähtivät sorkkeloimaan\nSyvännyslammen korpea kohden.\n\nPimeä oli syys-yö, kolkot olivat korkeat korvet samotessa eteenpäin.\nPitkät, naavaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttivät lyhtyjen\nvalaisemina yön tummassa valossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne\nnäyttivät ojennettuine käsivarsineen tahtovan musertaa jokaisen, joka\nrohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä vuorokauden hetkenä, jolloin\nheillä oli lupa ja oikeus vallita ja tenhovoimallaan ylläpitää sitä\nylivaltaa, mikä heillä oli niin monen vuosituhannen kuluessa ollut\nSuomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisivat oikein uhalla\nvaatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä,\njota he niin pitkän ajan kuluessa olivat oppineet saamaan. Nuot maahan\nasti ylöttyvät naavat olivat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään\ntottuneiden vanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin\nvoimaa ja arvoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle.\nKaksinkerroin tulikin niille arvoa sen tummenevan varjon seassa minkä\nheikko valo loi salaperäisesti haaveilevaan laajaan korpeen.\n\nPetäjät näyttivät niinkuin ne olisivat olleet vankkoja, kukistumattomia\nmaan vartijoita, jotka jokaisen sille tulleen vamman ja vastuksen\nvoisivat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kivi näytti\nniinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas,\nkykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsivät ja\nhaapuroivat. Syvät kallion kuilut ammottivat pohjattomia kitojansa,\nuhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka vaan läpipäässeenä muiden\netuvartijain sivutse oli onnistunut pääsemään tänne asti. -- --\n\nNiin oli: suuri oli luonnon lumousvoima, mahtava sen vaikutus, mutta\neteenpäin pyrkivät kulkijat lyhtyjensä valossa, vaikka kohtakin arkuus\nmielessä, sillä olihan heillä vielä jotain jalompaa mielessä, semmoista\njoka voittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli\nihmislapsi, tuo luonnon herra, joka voittaa kaikki, hallitsee kaikki,\nallensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon voimatkin,\nmurtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korven\nluppoiset kuuset ja salojen syväjuuriset hongat, tehden ne siten\nihanoiksi vilja- ja kasvivainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittavan\njylhyyden vähitellen, jossa hän siten polvi polvelta iloitsee\nvoitostaan.\n\nKun etsijät saapuivat Syvännyskorpeen, alkoivat he sen laitoja kiertää\nympäri. Kappaleen aikaa varoen ja hiipien kuljettuansa, havaitsivat he\nmuutaman kallion kielekkeen lomassa valkean. Hakijat säikähtivät ensin\ntuota outoa ilmiötä, mutta päättivät kumminkin ottaa selvän asiasta. He\npeittivät lyhtynsä ja lähenivät varovasti paikkaa. Lähelle tultua\nhuomattiin Pankko-Tupun istuvan nuotion vieressä ja katsovan\nvärvähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja\nkäärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tulivat\nlähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen,\nikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja vaatiaksensa hiljaisuutta.\nTarkemmin katsottua havaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui\nrauhallisesti ja turvallisesti, käärittynä Pankko-Tupun takkiin.\nVieressä oli verinen kirvesvarsi, mutta kirvestä ei näkynyt ensinkään;\nriimusauva oli myös verissä.\n\nTuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa\nnukkuvaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja\nasettui pyrkijän ja tytön väliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota\nelävää muuria paksuine riimusauvoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki\nlapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä\ntytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aavistus, että tällä\non suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.\n\nIsä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka\npeitti tytön vienoja kasvoja, ja kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä:\n\"Kaisa\". Tyttö avasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkivän isänsä\nkasvoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen levollista\nuntansa, sanoi hän kuiskaamalla: \"isä\".\n\n\"Mitenkäs nyt ovat asiasi, lapseni?\" kysyi isä huolehtien.\n\n\"Hyvästi, isä, ei muuta vikaa kuin vähän väsymystä ja voimattomuutta\nvaan\", sanoi tyttö ja nousi istumaan.\n\n\"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin\ntulemattomuutesi tähden\", sanoi isä.\n\n\"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kovin uuvuksissa, etten\nvoi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni. --\nTuppu! hänkin on vielä täällä, hänen läsnä-ollessaan en pelkää mitään\",\nsanoi tyttö, silmäten ympärillensä.\n\nHänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja voita;\nniitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi\nsiitä, kun näki itsensä noin hyvästi ja moninkertaisesti turvattuna,\nalkoi hän kertoa:\n\n\"Olin karjan kanssa tullut tähän Syvännyskorpeen. Karja hajousi heti\nympäri korpea, syömään sitä mehevää ruohoa, jota tässä niin viljalta\nlöytyy. Se ei näyttänyt mielivän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä\nnousin tuonne vuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen,\nsyvien ja ammoittavien kuilujen yli, joista vuori on niin rikas. Kun\nsiihen kyllästyin, kiipesin vaaran harjalla olevaan ja jokaiselle\ntuttuun, kauhean suureen risti-honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä\nmaailman avaruutta.\n\n\"Seis! Kuinka voit kiivetä risti-honkaan, sillä ei yksikään kuolevainen\nole vielä koskaan voinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua\ntyveä silvota latvaan asti\", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.\n\n\"Eipä sinne päästessä ollut suurta vaivaakaan, semminkään kun sain\naivan vapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö-alan\nedestä, joka tuolta tuhatvuotisen petäjän latvasta eteeni aukeni,\nkannattikin nähdä vähän vaivaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki\nsieltä. Satoja paljaslakisia vuoria, vaaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi\nylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttivät kilpailevan\nkorkeudessa. Ihanat laaksot olivat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet\nnoiden ikuisien, vahvojen vartioidensa syliin, joita vuoret ja kukkulat\nnäyttivät syleilevän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa\nkiertelivät järvien lahdelmat peilikirkkaina vuorien, korpien ja\nhongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuvastaen\nitseensä kaikki ympäristöllään olevat esineet. Siellä ja täällä\nvaarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi\nitmis-asunnoita, joiden, joko valkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset\nsavutorvet tupruuttivat savua korkealle ilmaan.\n\nKyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan\nitseäni alas. Nyt vasta huomasin, että minulla oli ollut vaikea\ntehtävä, sillä räjöttävässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen\npalava, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani\nkiilui Syvänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin,\nminä syöksähdin järven rannalle, riisuin vaatteet yltäni ja menin\nuimaan, viillyttääkseni palavaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä,\ntämän pitkää, aivan niinkuin itseni halutti.\n\nVihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan vaatteita päälleni. En ollut\nvielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku\nhätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylvivät oudoilla\näänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu\nkarjassa. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse, mutta muutoin en tuntenut\nmitään pelkoa.\n\nKiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni\nvoin löytää. Se kädessä syöksyin alas vaaralta, sinne päin missä\nlehmikarja meuhasi.\n\nKun pääsin elikkojen näkyviin, huomasin, että ne olivat joksikin\naavalla rämeellä. Siinä he hyppäsivät sinne tänne, häntä torvessa ja\nmylvähtelivät oudosti.\n\nMinä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne olivat niin tarkoin tallella,\nettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu\ntai tuo kaivattu nuori olisi. Vihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä\nrämettä. Se näytti sinne vajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja\nalas; se näytti pyrkivän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni\nsinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren\nkimpussa karhu, mutta vaikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en\nmitään semmoista nähnyt. Päätin vihdoin mielessäni, ettei siellä mitään\nsemmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.\n\nAivan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison\nrahkamättään välissä. Minä kiiruhdin hänelle avuksi, mutta voi kauhua!\nEivätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, vaan kaksi isoa karhua, jotka\nkynsin hampain olivat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söivät häntä\nsiinä elävänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, vaan sivalsin\nlikimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä,\nleuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja\nnakkasi kauvas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä.\nKun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun\nkädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan\nsillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut\nhaltuunsa ja vei vähän syrjään, johon kaivoi ison kuopan. Siihen\nsovitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää\nrahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en\ntuntenut mitään pelkoa, vaikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että\nkarhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa\npuullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.\n\nNyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kovasti että se\nkavahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karvansa, niin että se\nnäytti kahta vertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa avasi se\nammollensa, josta veripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat\netukäpälänsä levitti se leveälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko\nmaailman syliinsä. Vahvat, pitkät kynnet olivat leveissä kämmenissä\nniin siirillänsä, että ne olivat juuriansa myöten näköisällä joten\nkämmenet näyttivät pitkäpiiseltä karhilta.\n\nKaikesta tuosta huomasin, että nyt vasta otso oikein suuttui, ja ettei\nhänen kanssaan ollut hyvä leikitellä. Kova pelon välähdys kävi nyt\nsydämeni lävitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse\npäin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä\nkaaduin perääntyessäni seljälleni isoon vesirapakkoon, sillä takanani\noli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään\nhuomannut ja johon jalkani sekaantuivat. Minä näin karhun tulipunaisen,\nammottavan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä\nhajoitetut, kammottavat kynnet, mitkä kaikki olivat laukeamassa minun\nvaivaisen ruumiiseeni.\n\nEnsikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys\nodotin loppuani. Minun korvani rupesivat kummallisesti suhisemaan ja\nsydämeni tykki, että luulin rämeen siitä voimasta ympärilläni\nlekahtelevan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin\ntainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös\nvesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä\nluulin kontion itseäni laahaavan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua\npitelevän, rohkenin avata silmäni ja silloin huomasin, ettei se\nollutkaan karhu, vaan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti\nylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polvissani ja muussa ruumiissani\noli semmoinen voimattomuus, etten voinut. Sen huomattuaan otti Tuppu\nminut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin\nympärilleni; karhuja ei enään ollut näkyvissä, mutta Kiplo makasi\nsamassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä vieläkin virkku, vaikka pedot\nolivat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo-rukka koetti pyrkiä\nylös, vaikka lonkkaluut puljahtelivat raadelluista paikoista esiin ja\nsiihen hänen täytyi lykistyä. Minun kävi tuo näky niin sydämelleni,\nettä pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan vaivat. Mutta\nhän ei ollut kuulevinaan ei näkevinään mitään koko jutusta, myrisihän\nvaan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan\ntultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuivia sammalia, kääri minut\ntakkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli\ntullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuivia puita ja teki\nnuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla\nluotuista sanaa: tarkasteli vaan välisti sauvaansa ja välisti minua.\nMinua rupesi sitten kovasti väsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut\ntässä niin rauhallisesti kuin kotivuoteessa; isän äänestä vasta\nheräsin, ja nyt tunnun virkulta, voimistuneelta ja aivan terveeltä.\"\n\nKun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päivä sarastaa, sillä\nkaikenlaisissa toimissa ja selvityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa.\nPäälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden\npäätettiin odottaa päivän valkenemista, ennenkun paluumatkalle\nlähdettäisiin. Kun tuli siksi valoisaksi, että kaikki esineet voi\neroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se\nja oli vielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja\nsiitä korjattiin mitä korjattavissa oli. Sen tehtyä aljettiin\ntarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson\ntemmellyksestä, sillä kaikillehan oli selvä, että tämä oli kontiot\nhäätänyt. Ei kaukana siitä havaittiinkin suuren kontion makaavan\nveressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottava kirveen haava ja\nlanteisiin oli Tupun kirves silmää myöten iskettynä. Luultavasti oli\nTuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja\npyörtyi. Hän lienee ensin sivaltanut kirveellään otsoa otsaan, joka\nsemmoiset terveiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä\nkäpälämäkeen. Tuppu ei liene hyväksynyt niin lyhyttä tuttavuutta ja\nluultavasti lasketti kirveensä kontion lanteisiin silloin kun tämä\nkääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne vetäminen, sillä\nTuppu ei tahtonut heittää kirvestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selvä\noli, että asia päättyi siten, että kirves lähti päästään ja niin sai\notso terän ja Tupulle jäi varsi. --\n\nSitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin,\nvaikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä\nantanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla.\nPahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta\nkannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön\nsyliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tavalla\ntultiin vihdoin kotiin eikä tarvinne kertoakaan, mikä ilo kotiväessä\nsyntyi, kun Kaisakin oli ihka elävänä hakijain joukossa.\n\nKauvan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki\nylimielisyydet jäivät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos,\nettä se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiväksi ja\najattelevaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että\nniitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien\nuhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos,\nmikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan;\nnäyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä\nelämänkohdalla hyvänsä ja että ihmiset odottivat aina häneltä\nerinomaisempaa.\n\nKaikkien noiden avujensa vuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia,\nrikkaita ja köyhiä, vaan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita\npaitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista\nuudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kasvikumppani ja hän se\noli, joka vähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa\nleikeissä. Aika-ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä,\nvaan salli hänen seurustella kanssaan, sanoivatpa ihmiset siitä mitä\nvielä sanoivatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan\nvenheretkillekään järvelle, joita hän yhä vielä harjoitteli, mutta\nErkillä oli vaan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset\nkuiskailivat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee\naviopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin\nnykyistä asemaa.\n\nEn tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kovan\nkovasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman\nviikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa vähäpuheiseksi\nja vältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin voi. Minkäänlaisista\nkosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttavankaan, sitä vähemmin\nheitä itseänsä.\n\nJärvi ja Pankko-Tuppu tulivat nyt, lähinnä vanhempiansa, Kaisan\nmieli-esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta.\nHänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän\nsemmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää.\nUkko olikin jo vanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauvas\nliikkumaan. Hänen päänsä siivosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja\npartansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman\nnuorennut tuon siivoamisen jälkeen.\n\nYhä enemmän mielistyi ukko tuohon avuliaaseen tyttöön. Suurilla,\nharmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä vaan\nliikkui. Vaikka Tuppu oli jo vähäväkinen, piti hän riimusauvansa\nkuitenkin täydessä voimassa. Ja kun Kaisa vaan oli enemmän aikaa poissa\nkotoa, tuli Tuppu tavallista vilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauvansa\ntutkimisessa; erittäinkin ennustus-osastoa hän silloin kiihkeästi\ntarkasteli.\n\nKun Kaisalla oli vähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järvelle, joko\nsoutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi\nKaisalle. Tuo ainoa hänelle pysyvistä lapsuutensa hurjista leikeistä\noli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt vielä rajummaksikin ja\nrohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan povessa oli jotain hehkua\nja paloa, jota hän tahtoi myrskyn vihurissa jäähdyttää ja haihduttaa --\nsen ties taivas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan\nsanalla mainitsevan. Summa vaan oli se, että yksin meni Kaisa järvelle\nja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että\nolisi päässyt hänelle kumppaniksi venheretkille sitten Erkin kuoleman.\n\nOli paahtavan kuuma kesäpäivä; niin tyynikin ettei haavan lehtikään\nvärähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain\nummehtunutta ja tukehduttavan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia\nukkosen pilvi-jykyjä kokoontui vuorien ja vaarojen takaa\npeilikirkkaalle selkeälle taivaalle. Salama välähteli tavasta synkkien\npilvien laidoista ja kova jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen\ntohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä\nhurjassa tanssissa nosti kaikki keveämmät esineet kohtisuoraan\ntaivaalle; muuten oli vielä rasvatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että\nkova myrsky oli tulossa.\n\nKaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli\nhätäisesti sauvansa ennustus-osastoa. Kaisan vanhemmat kun huomasivat\ntämän kiireisen askaroitsemisen, älysivät aivan hyvin mitä se merkitsi.\n\n\"Älä lähde nyt, Kaisa, järvelle, nyt on kova myrsky tulossa\", pyyteli\näiti tytärtänsä.\n\n\"En voi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa\", sanoi\nKaisa.\n\nJa järvelle hän vaan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen\nveitsensä tutkaimen erääseen sauvansa ennustus-osaston koloon ja lausui\nnuot ennestään tutut sanat: \"tuossa se nyt on\"; sitten hän kävi aivan\nrauhalliseksi.\n\nIlma yltyi. Salamat välähtelivät tiheämmästi, paukaukset jyrähtelivät\ntaajemmasti, tuulipäät yhtyivät yhdeksi mylläkäksi, pilvet maatuivat\nyhdeksi synkeäksi taivaan katoksi ja vettä rupesi tulemaan niinkuin\nsaavista kaatain. Järven tyyni pinta lekahteli ensin salamain kovasta\npaukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesivat toisiinsa\nsekaantuneina yksissä neuvoin puskemaan, rupesi järvi kuohumaan kuin\nkiehuva pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä\nyli.\n\nSemmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli venheeessään järvellä.\nKaikki maallaolijatkin olivat pahassa hädässä ja kokivat päätänsä\nvarjella kuten parhaiten taisivat; eikä tuolla kovalla ilmalla ollut\nkenelläkään varaa toistansa auttaa, vaikka vielä minkälainen hätä olisi\nollut.\n\nIlman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä\nulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma vielä niin kova, ettei\nvoitu mennä häntä hakemaan. Kova pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta\nyleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järvelle ennen kovimman\nilman tuloa, vaan että hän ehkä kykki verkkoladossa, jossa luultiin\nhänellä olevan jonkunlaista suojaa.\n\nKun ilma senverran asettui, että voitiin ruveta ulkona liikkumaan,\nlähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan\njärven rannalle. Mikä näky siellä? Järvi purskui keltaisessa\nvaahdossa, osaksi vielä tuulen ja osaksi jälkimainingin vuoksi. Tuppu\nseisoi kainaloita myöten vedessä ja koki kaikin voimin pidellä\nhirmuisesti keinuvaa venhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä\nTuppu että venhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat vedettiin maalle ja\npian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä venheen pohjassa.\nKiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruvettiin tutkimaan hänen\ntilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan\nkuollut, vaan tainnuksissa. Sen huomattua ruvettiin sekä Kaisaa ja\nTuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat olivat niin voimattomat,\netteivät voineet kävellä. Riimusauva loikkui rannalla aivan\nvesivierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei\npitänyt siitä mitään lukua, vaikka hän muutoin oli siitä niin arka;\nkuitenkin ottivat muut sauvankin mukaan.\n\nEi kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa\noli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun\nKaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista vauhtia\nvenheellä kovimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu\noli joutunut hänen venhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin\nmustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selvä.\nVenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen\nsiihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli\npohdista pyörtynyt. Silloin jäi venhe tuulen valtaan ja kun tuuli oli\nkotirantaan päin, ajausi venhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen\naikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinvastaiseen\nsuuntaan. Olihan selvä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona,\njolloin vihuri alkoi venhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu\nkärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten veteen, estääksensä\nsen tavatonta pakoa. Olihan venhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar\nvieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain vaiston tapaisella tunteella\nvainusi, että Kaisa oli venheessä ja että hän oli vaarassa; lieneekö\nriimusauvan ennustus-osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties\ntaivas.\n\nTuppu tuli vilustumisen tähden kovasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan\nväkevä, sillä uusi, kova kokemus oli hänet heikontanut. Mutta vaikka\nniinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun vuoteen vieressä,\nhoidellen ja vaalien häntä. Tuppu ei ollut järveltä palattuansa koskaan\nkaivannut sauvaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi;\nse annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta vapisevana tarkasteli hän\ntuokion sen ennustus-osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja\nsanoi sydäntä särkevällä, värisevällä äänellä: \"voi, voi! en löydä\noikeaa koloa!\" Samassa hänen kätensä valahti, kurkku korahteli jonkun\nkerran ja -- Tuppu ei ollut enään elävien joukossa. --\n\nKaisa suri mielivaivaisen kuolemaa, niin että oli maan alle vajota.\nOlihan tämä ollut vähällä leiviskällä varustettu Luojan luotu, mutta\nkuinka paljon hän oli kuitenkin voinut hyvää tehdä vaivaisella\nluonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä,\nmutta selvästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä\nkohtelulla kohdeltuna, voipi mielivaivainenkin lauhkeentua ja olla\njoksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja\nhyvin pidettynä voi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka\nmuille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta\nsilminnähtävästä hengenvaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä,\nkykenemättömänä hyvään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?\n\nTytön elämä sai tästä lähtien aivan toisen suunnan. Hän rupesi\nmiettimään sielunsa tilaa ja havaitsi olevansa aivan alastomana Jumalan\nedessä. Kova hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein\nkipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona\nJumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän vaan pitkittäisi samaa,\nkuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan väkevän käden\nalle, eikä hänen entinen viisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset\nlahjansa olleet vähääkään tiellä. Ennättävän ja etsivän armon alta ei\nKaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, vaan nöyränä ja katuvaisena tunsi\nhän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren\narmon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut voinut\nkovasuista lastansa muutoin vetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen\nja ukonnuolten kautta. Nyt vasta huomasi hän, kuinka Jumala jo\nlapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut\nhäntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelevana\njohtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku\nihmeellinen säde eli ihme tarvittu murtamaan hänen rajua luontoansa.\nNiinhän jumalan usein täytyy kovasti valmistaa asettansa.\n\nKaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin venheretketkin jäivät\nnyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin\nhiljaiseksi ja siivoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tulivat\nhänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi\nhän semmoista viisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen\nviisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin\nkaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi\nja nöyrimmäksi; nyt vasta osasi hän pitää \"kaikkia muita ihmisiä\nitseänsä parempina\".\n\nAmmentaen siitä levottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja\nrauhaa, jota maailma ei voi antaa, sai hän sanomattoman halun ruveta\nsitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja vanhain\nkeskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi\nväkevä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki\nKaisa heitä tukemassa, neuvomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa.\nKaikissa heissä vallitsi yksi ja sama henki ja he tunsivat itsensä\nsuuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He olivat\nystävälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitivat sairaita sekä köyhiä\nniin paljon kuin kuukin varat riittivät.\n\nMonta pilkkaa ja vieläpä vainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan.\nKumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä\nleiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä.\nMutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja vainosta\nhuoli hän vähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi\npyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki\nnuot eivät painaneet mitään.\n\nKaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa kävijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä\nja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palvelukseen. Heti\nkun virsi oli aljettu, heittivät kaikki sen Kaisan haltuun, ja\nujostelematta veteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei\nyksikään kirkossa olija värvähtänytkään, sillä veisuu meni luiden ja\nytimien läpi. Niinkuin virtava koski vyöryi Kaisan ääni mahtavana,\nvoimakkaana ja vähän värisevänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet.\nYksikään silmä ei silloin jäänyt kuivaksi, ja tuntuipa siltä kuin\nenkelit olisivat kattoholveissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän\nyhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan\npelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, välisti ylhäisetkin,\njotka arvossa pitivät juhlallista kirkkomenoa, eivät katsoneet vaivaksi\ntulla pitkien matkojenkaan päästä K----n kirkkoon, kerrankaan\nkuullaksensa tuota ihmeellistä veisuuta. He eivät koskaan katuneetkaan\nkauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa,\nkuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuvia säveliä.\nUsea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään\ntilaansa.\n\nKaisan alkama herätys levisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi\nse hyvää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja\nkaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuvomassa\nusko-veljiään ja sisariaan. Viimein kävi asia siksi, ettei hän ollut\nkotonaan paljon milloinkaan, vaan kulki paikasta paikkaan, talosta\ntaloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, valmistamassa ja\ntukemassa alkamaansa oppia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauhea hätähuuto kajahti v. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette,\ntiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen\nsydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin\nkuultiin, kuinka maan voima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi\nsilloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut\nettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelvottomina puolustamaan tätä\nrakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päivä. Maan\nsotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi\nheille toisen päällikön. Uusi into ja toivo valtasi silloin Suomen\npoikien sydämet, ja tuon toivonsa voimasta ottivat he loistavan voiton.\nSilloin täyttyivät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toivolla,\nsitäkin paremmin, kun vihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen\nperääntyä.\n\nKaisakin oli puoli-pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei\nuskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä vihollisia kulki\nkaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän\nvaan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten voitto tuli\ntiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään\nniitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja\nvaltoja, vaan lihaa ja verta vastaan.\n\nNoilla retkillänsä tuli hän Revonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää,\nettä kirkon tienoilla majaili pari tuhatta vihollista. Mutta siitä ei\nKaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli\nhänellä muutamia hyviä tuttavia. Sinne mennessään osasi olla niin, että\nviholliset olivat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten\nsuojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssivat jokea\nmyöten heitä ahdistamaan. Huoneitten vuoksi ei Kaisa nähnyt vihollisia\neikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.\n\nTullessaan oli Kaisa tavannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli\nlyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menevän\npappilaan. Mutta juuri kun he nousivat lahdelta maalle, hyökkäsivät\nSuomalaiset joelta törmälle ja alkoivat hurraata huutaen rynnätä.\nViholliset puolestaan rupesivat huoneitten kujista ja suojista ampumaan\nSuomalaisia kivääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuivat nyt\nmurhaavaan ristituleen. Siinä kahden taistelevan joukon välillä oli\nmuutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin vaaraan hän oli\njoutunut, kapusi hän pitkittä neuvottelemisitta erääseen isoon puuhun!\nolipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei\nkadottanut tuokioksikaan neuvokkaisuuttansa ja rohkeuttansa!\nKumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta\npoika arveli ja epäröitsi ja viimein jäikin paikoilleen.\n\nKaisa valitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi\nvakavaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä veisata. Vaikka pauke\nja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo valtava ääni ukkosen\nkaltaisen jyrinän seasta. Eräs vihollinen soturi havaitsi puussa\nistuvan, veisaavan naisen.\n\n\"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille\nonnettomuuden\", sanoi mies, ojentaen samassa murha-aseensa puussa\nistujaa kohden.\n\n\"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turvattoman naisen?\" karjasi samassa\njäreä miehen ääni ja murha-ase painui alas.\n\nSe oli vihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.\n\nTappelu yltyi: kanuunat paukkuivat, kiväärit rätisivät, painetit\ntuhoivat ja kussa ne pettivät, siinä kiväärien perät tekivät turmaa\nkolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä\npuusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoivat, mutta yksikään ei\nniistä osunut puussa istujaan. Kaatui vihollisia, kaatui omia, mutta\nKaisa ei vaan heittänyt veisaamistaan, eipä vielä sittenkään, vaikka\npoikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto,\nvahva oli olo.\n\nVihdoin taukosi tappelu: vihollinen oli voitettu. Paljon oli heitä\nkaatunut, mutta vielä enemmän vangeiksi saatu, loput kiirehtivät\npakosalle minkä kerkesivät, mutta puussa istui vaan Kaisa katsellen\ntapauksen menoa.\n\nKun järjestys oli saatu palautetuksi ja haavoitetut korjatuksi,\nnoutivat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja veivät leiriinsä.\nSiellä oli koko upseeristo voittavine miehistöineen. Vangitut\nviholliset olivat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän\nylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatov.\n\nSuomalaiset upseerit kokoontuivat Kaisan ympärille leirin keskelle,\njonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoivat aseineen.\nVähitellen kerääntyivät Kaisan ympärille vangitut upseeritkin, kun\nnäkivät siinä jotain tekeillä olevan.\n\n\"Etkö sinä, turvaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirveinä\nhetkinä?\" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.\n\n\"En, sillä Jumala on minun väkevä apuni\", vastasi Kaisa.\n\n\"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?\"\n\n\"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä\ntapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin\nhäntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin\nmuutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä kävi, kun näin hänen\nkaatuvan ja veressään piehtaroivan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä\nvoinut häntä auttaa\", selvitteli Kaisa.\n\n\"Sinä veisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!\"\n\n\"Niin veisasin.\"\n\n\"Etkö veisaisi vielä meille tässä nyt? Sinulla on tavattoman kaunis\nääni, haluaisimme kuulla vielä sitä\", sanoi upseeri.\n\nNopeasti valitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopivaksi\nvirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun\nvieressä, veisata valitsemaansa virttä.\n\nNiinkuin taivaasta alas langennut kaste vyöryi ääni kuolon niitoksen\nyli. Jo ensimäisen värsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä-oleviin syvän\nvaikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita\npisaroita valahteli soturien kovettuneita kasvoja alas. Niitä kokivat\nhe karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä\nmielen-liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton\nsotilaan kunnialle. -- Kuta edemmäksi Kaisa ehti virressään, sitä\ntiheämmiksi tulivat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi\nkyynelten valahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.\n\nVähitellen olivat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa\npäästään ja ennenkun virsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiva.\nViholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan\navopäin Kaisan veisua. Hänen hartiansa jytisivät yhtenä tärinänä,\nkyyneleet valuivat virtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä\nkukaan vähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.\n\nMitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset\nvaivataan, tahi sitä että he vaivaavat? Itkikö hän kansojen kovaa\nkohtaloa vai omaa kovan-onnen päiväänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon\nenkelin kylmää niittoa vai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni\nkuolettanut hänen sydämensä, sillä virren sanoja ei hän ainakaan\nymmärtänyt? Mitä hän vielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä\ntunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aivan pelkällä äänellänsä\noli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä vihollisen\nmaassa, vihollistensa edessä ja heidän vankinansa ollessaan, antoi hän\nniiden vapaasti liikkua ja muidenkin näkyviin puhjeta. -- Niin, eipä hän\nollutkaan enään vihollisten, vaan ystävien keskellä, sillä hän oli\ntehtävänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli voittanut väkevämmän ja\nnyt oli hän heidän kunniallisena vankinansa; niin oli kohtalo\nmäärännyt.\n\nKun Kaisa oli veisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkivä upseeri lakkinsa\nja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa\nsiihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se vietiin Kaisalle ja\nkäskettiin pitää se kauniin veisuunsa palkintona.\n\n\"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä\nmenettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua\", sanoi\nKaisa ja otti rahat vastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti\npappilasta, missä hän viipyi useita vuorokausia, ei ollut hänellä\njäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden avuksi.\n\nKoko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonveljiään ja sisariaan,\nviettäen kristillistä elämää. Revonlahden tappelusta ei hän mielellään\npuhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousivat aina\nsilloin kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n\n\n"]