[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1E4Q9C3xOI9Pi03GP_q5LSNERkW7Qga38BDzu6bCOws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2280,"Vanhan partiomiehen unelma","Ivalo, Santeri",1866,1937,"2280-ivalo-santeri-vanhan-partiomiehen-unelma","2280__Ivalo_Santeri__Vanhan_partiomiehen_unelma",null,"romaani",[],[],"fi",1917,33184,217047,false,62510,[22],"Historical fiction",[24],"Novels","\"Vanhan partiomiehen unelma\" by Santeri Ivalo is a novel written in the early 20th century. The story follows the protagonist, Krankkalan Hannu, a middle-aged man who reflects on his past as a former scout leader while grappling with feelings of obsolescence. As he navigates the changing landscape around him, including the community and his own personal challenges, he yearns for a return to his adventurous roots.  The opening of the novel introduces Hannu as he walks through a snow-laden landscape, contemplating the decline of his home and his place in it. He experiences a mix of pride and frustration as he listens to a local girl singing songs of legendary heroes, and he feels overlooked despite his own contributions in the past. Tensions arise within his household, particularly with his sister and daughter, who question his ambitions and lifestyle choices. As the story develops, sickness of both body and spirit suggests that Hannu’s past adventures may soon call him back into an uncertain future, where the fuse of his adventurous spirit is reignited by the prospect of renewed military duty from the crown. (This is an automatically generated summary.)",[],123,"Historiallinen romaani seuraa entistä partiopäällikköä Hannu Krankkaa, joka kantaa kaunaa sankarimaineeseen nousseelle Juho Vesaiselle. Krankka muistelee menneitä sotaretkiään ja kokee tyytymättömyyttä unohdetusta roolistaan pohjoisen rajaseudun levottomina aikoina.","Santeri Ivalon 'Vanhan partiomiehen unelma' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2280. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VANHAN PARTIOMIEHEN UNELMA\n\nKirj.\n\nSanteri Ivalo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPuhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi\ntörmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä\nteki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.\n\nLumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin\nverkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti.\nHän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin\nrakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi\nlumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi...\nmilloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet\nlohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa... Eikö, hitto soi,\nole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa...!\n\nAstujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti\nnuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi,\nkuta lähemmäs ahdetta saapui, -- kiirettä ei tuntunut olevan. Hän,\nKrankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti,\noli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan\nlihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty\nja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät\nhiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle\npysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata\nkatsetta, tyytymättömyyden poimuihin.\n\nHän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista,\nainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista\nhyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? -- Niin, tietysti aina vain\nsitä samaa...!\n\nLypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä\nrekilaulua. Tietysti sitä, -- sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä\npojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen,\nniin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi\nmuita miehiä ollutkaan... eikä muut olisi koskaan sotia käyneet...\n\nKrankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari\nriekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas\nrupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin\noli tuntenut. -- Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään?\nOlihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan\nVesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä\npartioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja\nhiukan hulivili, -- Vesainen se piti komennon ja kunniankin, -- mutta\nmiehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu,\noli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, --\nsiitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki\netelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli\nkaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin\nmuistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen\nsodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä\nhirsipuuta, -- näiden kotikulmalaisten puolesta... Jos hänen matkojaan\njoskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen\nturkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, -- ikäänkuin se nyt olisi\nollut mikään erinomainen naurun paikka!\n\nHannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja\nkohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan\nrankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä\nVoutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka\nolivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti\nhävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt\nnoiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin\nolivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet,\nuusi polvi oli jo kasvanut... Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti\nKaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta\ntaas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan... sinne on\nhaalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin\nTorvinen, sen vanhan poika, -- tiesi vouti...\n\n-- Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva\nmies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko\npäivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä\nrihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen\nsyytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei\npyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten\nsuksimiesjoukkojen johtajaa? -- Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka\nliekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka,\nrivakampi... arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, -- hitto soi,\nolenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin,\nja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!\n\nKrankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein\nkiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta\npysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle,\njossa joku poika hiihteli, -- näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa\nolisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle,\npyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin...!\nMutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun\nansioita... Vanha, muka...! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta\ntähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten\ntöihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten\norsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa --\neikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut\ntoisetkin tehtävät...!\n\nSynkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka\nlevottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli\ntoki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta,\njoka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata\nmuita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää\nkannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen\nlohiverotuksenkin toiselle kannalle... niistä tileistäkin kun on aina\npyrkinyt olemaan pientä sotkua... ei muka enää erityisiä lohivouteja\ntarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja\nkotikomennon alla -- vanha partiopäällikkö!\n\nOtsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen,\nmustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille,\njotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän\npäähän illallistaan odottamaan.\n\n-- Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä\nsisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka\nJohanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti\npikkusormessaan. -- Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen\nkävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat\ntekijäänsä!\n\nEmännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka\nnuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa.\nHänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja\nhänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti\ntuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun\nvaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka \"nuoren emännän\" aikana\nKrankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia\nsitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi.\nTämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta,\nastui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy\nhuulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen,\ntulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka\nkylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan\nsuvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän\nhempeää ja sopuisaa luontoa.\n\nHannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä\n\n-- Eipä se metsä käskyjä tottele, -- milloin antaa, milloin ei!\n\n-- Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan,\nvirkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä\nivallista sävyä. -- Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta,\nsiellähän sitä on mieluisampaa riistaa.\n\nHannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli\nhän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan\nväittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista\ntalontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan\npitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio-\nja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin\nhuvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä\ntai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, -- poikaakaan hänellä\nei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin\nverovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.\n\nSitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä\nusein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta.\nSiellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen,\nja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan.\nLeskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä\nsurrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden\nnuorikon, -- eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli\nsolakka ja viehättävä, -- ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita:\nse oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä\nhiukan herrastunut, -- sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa\nhivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda\ntänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä\nVoutilan isännältä saanut...\n\nKreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen,\njossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä\nnaimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä\ntytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin\npistävässä muodossa, -- ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi\nluullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin\nemintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi\nottaa Krankkalaan kotivävyn... minkä lie maailmankulkijan retkaleen\nmielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla... Nämä\nisän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin\nja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta\nrantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.\n\nSiitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi\nnytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että\nhänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja\nkovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo\ntoran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.\n\n-- Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein\nhäveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. -- Kreetalla oli hänen\noma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä\ntädiltään, joka varsinkin moitti, -- ehkäpä oman kovan kokemuksensa\nopettamana, -- Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia\ntaipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli\nveljelleen kuin kasvavalle vekaralle:\n\n-- Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin\ntalonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele\nmetsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.\n\n-- Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään\nlupausta antamasta.\n\n-- Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan\nriiastamaan, -- kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle\ntalonpojan elämä?\n\n-- Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.\n\nHannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin\nharvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen.\nMutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi\npiimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.\n\nNiin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että\njohan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä\nkaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla,\njos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut,\nei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,-- tuo\najatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se\nhäntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä,\nhänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin\ntärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän\nkoettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan\npaikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta\nvastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten\ntorasta jonnekin, kauas, minne tahansa...! -- Mutta mihinkä tästä\nlähdet...?\n\nHuoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli\nmasennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, -- juuri se oli sana,\njota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja\nnalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!\n\nMutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään\nkorvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni... kumea kopse... Niin\ntodella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.\n\n-- Mikä siellä ravaa... olisiko linnan huoveja...? kyseli Hannu\nvilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat\nyhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina.\n-- Tässä tuntuu törmälle nousevan...\n\nLinnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen\nKrankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan\nuusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan\nHannun Oulun linnaan puheilleen.\n\n-- Mitä se minusta?\n\n-- Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.\n\nHannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat\njalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra...\nniin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut... Mitähän se nyt tahtoo,\nolisikohan piru merrassa...! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?\n\nHän ajatteli ensiksi lohitilejään... ne olivat syksyllä taas jääneet\nvähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen.\nRuunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja\nkantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon\nkohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina\nsentään tultu toimeen... joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja\nherra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se\nIisakki-herra on nyt poissa -- miten lie hänkin ylempänsä suututtanut!\n-- olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon\nkeksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat\nnäyttää virkaintoaan, -- siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä\nvirka, kukatiesi tyrmäkin...\n\nVilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa\npälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on\nlohitynnyreitä oluena juotu...!\n\nMutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli,\nkunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten\ntilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa\nläksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. -- Kuka sen tietää,\neikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin,\nsamanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista...\n\n-- Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli\nJohanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan\nlevottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. -- Sinnehän jo ikävöitkin.\n\n-- Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon\nreipastuneena. -- Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja\ntaitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.\n\n-- On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.\n-- Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.\n\nTornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä...\n\n-- Yhy! -- Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille\nurille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo\nsellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut\nsaada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on\nmiestä, jos mihin tarvitaan...?\n\nNäiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta\nja kysyi sanantuojalta:\n\n-- Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä,\npannaan hevonen valjaisiin!\n\nTuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat\nikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire... Ja huovikin\nvastasi hymähtäen:\n\n-- Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.\n\n-- No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!\n\nHannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja\nvironneiden toiveiden kirkasta kaikua.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna\ntuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu\nJuhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa.\nSiellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä\ntalonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä,\njoita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut.\nViipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua\nylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä\nvei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.\n\nPaljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti -- elettiin\nloppuvuotta 1610 -- muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa,\njotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama,\nvanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti\nlapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden\nkahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille\narkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä\nmataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä.\nTalojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan.\nTuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen\nränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia\nporvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput,\noli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle.\nKaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen\npuoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina\nkaupungin uusi kirkko pappiloineen, -- tämä jokisuu oli näet äsken\njuuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.\n\nPientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi,\nkalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin\nuusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, --\nsiinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri\nkaukana...\n\nMahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän\nsillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä\nsamalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt\npaalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla\nvarustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät,\nhonkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka\nsuulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan,\njossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja\npieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu\nvarmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä\ntai muurausmestaria.\n\nSillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, -- monet\nilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla\naina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli\nlohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä\nja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten\nohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen\ntykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran\npuheille... minkälainen otus se sitten lieneekin...\n\n-- Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.\n\n-- Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.\n\n-- Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin\npuheilleen?\n\n-- Kuuluu kutsuneen...\n\nHiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen\narkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli\nnuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen\nansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta\ntoimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, -- mahtoikohan\nhänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten\noli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella\ntarvitaan...? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa\nmuuttui kysyväksi levottomuudeksi.\n\nMutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi\nvain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen\npäärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa.\nHiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne\nnuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin\nkatsein uuden käskynhaltijan edessä.\n\nErik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta,\nkatsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja\nvirallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja\nlipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa,\njoita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen\npoikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun\npuettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia\nmiehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, --\neipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja\nkun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja\nkomentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei\ntässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, --\nhiiteen sellaiset pikkuhuolet!\n\n-- Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi\naivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän\nsuoritettavaksemme uskonut? -- Näin kyseli linnanherra heiltä heti,\njatkaen: -- Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja\nluotettavaa miestä, -- sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni\nkutsunut.\n\nHannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan... Hänen\nkorvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen\nvarma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, --\nja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli\nhiessä...! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen\nsuuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon\nja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä\ntahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie...\n\nHannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että\naikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle\nretkelle... siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli... vaan oli sitten\narveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille... Mutta\nhän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti,\nsananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:\n\n-- Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän\ntietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän\nmuistaakin minut vielä... itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut\nvapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin\njoutunut... tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi...\n\n-- Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!\n\nHare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan\nivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan\nsitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa\ntyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se\nyhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:\n\n-- Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia\nseutuja erityisesti...\n\nHän haasteli harvakseen -- miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla\nihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.\n\n-- Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut\nharras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja\nValkeameren puolella.\n\nKun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.\nHän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä\nJäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:\n\n-- Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä\nhiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja\nolihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen...\n\n-- Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. -- Nyt\non Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita\nharrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä.\nKuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle\nauttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen\nosasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo\navunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi\non jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen\non nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne\nOulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni\nei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä\npois...\n\n-- Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli\nHannu. -- Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna\nvietiin!\n\n-- Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä\nsotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli\nsaamaton...\n\n-- Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä\nsuksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.\n\n-- Nyt emme me saa vitkastella...\n\n-- Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa\nSuman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu\nmatka!\n\n-- Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen.\nSillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä\nsiellä kahden käymään.\n\n-- Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja\nihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja\nantanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei\nnäyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:\n\n-- Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!\n\n-- Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. -- Te hiihdätte Vienaan\nviemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin\nmonasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän\nsen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas\nvaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta\nsiitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän\nvain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, -- siinä ei saa\nsiekailla eikä hutiloida!\n\nNäin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen\nkutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan\nkuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset\nsuunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä\nsiitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa\nAntin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut\nnäin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän\nsaanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle\nkertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt\nlähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä\nhän jatkoi Hannuun katsoen:\n\n-- Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen\nkirjeensä.\n\n-- Voitte uskoa...\n\n-- Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.\n\nTarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat,\nkun tämä jatkoi:\n\n-- Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat\nauki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat\nisommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran\nvarustuksia ja varustusväkeä, -- käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne\nymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja\npartiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa\nhankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.\n\nNäin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen\nkeikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän\nhetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa\nhaukkaamaan, -- taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta\nhiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin\nRanskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden\nsuksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.\n\nHannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja\nnautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, -- hänen oli jo\nvanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan\nhihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa,\nloihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä\nikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä\npäästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä\npartiopäällikkönä liehtomaan, -- tiesivätpähän herrat lopultakin, kun\nhätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!\n\nNuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon\npidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista\nvaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta\nruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti\nvallan pisteliäästi Paavolle:\n\n-- Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta\npolvi pilaantunut.\n\n-- Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.\n\n-- Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat\nrohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa\npartiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, --\nsekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui\nsiitä kertomaan entisistä partioretkistään, -- sitä kerrottavaa\nolikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua\nkallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi\nrautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä\nsuljetun kuninkaankirjeen, varottaen:\n\n-- Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!\n\n-- Perille sen vien ja vastauksen tuon!\n\n-- Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne\nja onni retkellenne!\n\nOikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät\nnämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin\nvaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi\nelämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.\n\nHän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi\nkaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma,\njäsenet notkeat, jäntereet terästä, -- hän käveli kuin kepeimmissä\nvuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin.\nSillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja\ntarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:\n\n-- Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali,\nsiitä asiasta tänään?\n\n-- Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.\n\n-- Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain\nperässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!\n\nSiinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan\nOulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan.\nPakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman\nkiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin\npuristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle,\nantoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä,\nkatsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti\ntuontuostakin leppoisa hymy.\n\nHän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä\nnaisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään.\nJohanna käy kyselemään: \"No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt\nsanottiin?\" -- \"Eipähän paljoa\", vastailee hän harvakseen. \"Minulla on\nvain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin...\"\n-- Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että\nnyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten\npirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi...\n\nSitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan,\ntuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen\njatkuvan hautaan asti. Eipäs, -- nyt se elämä taas aletaankin alusta,\nnyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti\npäälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda...!\n\nReen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan\nkuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan\nretkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. \"Kuninkaan suosio on hyvä\npalkinto\", -- hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun\nluottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin\npois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt\nmeritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen\nkuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja\ntuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä\ntervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat.\nVanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat\nnaiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka\nviimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden,\nvaahtoavan haarikan...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit\nselässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli\nkiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä\nkohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että\naavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi\nvaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä.\nMutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival\noli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.\n\nHannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä\ntämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli\nLimingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen\npelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana\nne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia\npitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin\nliiaksi... Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän\nlaiskaksikin hiihtämään, -- sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee...\nMutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin\nKajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli\nauki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut\ntällaista herranilmaakaan.\n\nNyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa\ntoveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan,\nniin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi\nOravaiselle:\n\n-- Avataanpa vuoroin latu... tässä käy raskaaksi yksin kyntää.\nHiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.\n\nJa kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:\n\n-- Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta.\nTulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.\n\nSiinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun\nmietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli\nennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen\nmailla, -- onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän\noli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen\nkanssa... nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien\njohdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli\nhäntä ja antoi lahjoja... eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten\nrehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä\nkuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä\ntuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä...\n\nTällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut\nväsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti...\ntuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä\nhäipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama,\nsittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui\nsekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin... ja vastainen\ntunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas\nkerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä\nmekkoa myöten märkä... konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta...!\n\nHannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä\npysyäkseen, -- kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei\nhän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää\nentinen, uupumaton partiomies...! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro\nlähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään\ntullut. -- Eikö tule, -- mitä joutavia, -- pitääkö siis laskea Paavo\nkotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran\nselällä kernaasti valmiilla ladulla...?\n\n-- Annahan Paavo... huusi hän toverinsa kintereille rientäen, --\nannahan kun minä taas pusken edeltä!\n\n-- Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta...\n\n-- Hä, nuoremmaltako... kyllä minä tässä ikäeron näytän!\n\nKimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi\nhammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse.\nJalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla\nhän nekin pakotti toimimaan.\n\n-- Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän\nmyöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja\ntuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt\nladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, -- hän ei voinut\nolla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.\n\n-- Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti\nPaavali vastaukseksi. -- Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.\n\n-- Tottapa aikanansa! -- Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi\näänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää\njalka totella mäystimessä. -- Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, --\njoko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata,\n-- siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje...?\nPitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle\nperillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti...?\n\n-- Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti\nhän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi\njo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin\npökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi\naivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi\nniiden nojassa...\n\nTaas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi\nja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi,\nsitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies\nhuojui ja horjahti kyljelleen.\n\n-- Perhanan takkukeli... niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt...!\n\nNäin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi\nsiitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet\npettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti,\n-- hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.\n\nPaavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään\nvoimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.\n\n-- Joko pettivät voimat Limingan urholta?\n\n-- Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua... vastaili Hannu,\nkoettaen kääntyä istumaan.\n\n-- Annahan kun autan sinut suksille...\n\n-- Kyllähän minä tästä... Taikka maltahan... huokasen tässä hetkisen...\n\nHän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi,\nettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut\nhänen kaatuessaan... mutta ei se ollut sitä... hän oli jo voimansa\nviimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen\navuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin\njäseniin... Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin\npehmoinen levätä... Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan\n-- tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla...? Ja kotona sitten\nkerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne\ntupertui Lentiiran selälle... Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit...\n\nPakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn... hän koetti kohota\nkontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana\nselällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen,\nikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.\n\nPaavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin\nhuolestuneena:\n\n-- Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään...? Ei tule mitään, kun\nei tulta saada...\n\n-- Eihän siitä tule mitään... Maltahan.\n\nHannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa -- hänen\njäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun\nlisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen\nympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se\noli Krankan Hannun viimeinen sankariretki...\n\nTähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.\n\nPaavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen\npyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa,\nhänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän\nsinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä... Aivan\noikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen\nrinne... Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle\ntoverilleen.\n\n-- Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan\nsiellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!\n\nHannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne\nkuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.\n\n-- Nousehan...\n\nHätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta\nmiestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.\n\nSilloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen\nsuonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä\nkulkemaan.\n\n-- Niin, rakovalkea...\n\n-- Nouse, tässä on ranta...!\n\n-- Maltahan, huokasen vielä...\n\nHän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä\nkotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin\nkiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle\ntoverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti\nkontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet\nniille...\n\nTaas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli.\nOltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki\nnuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän,\nkauniin kiillon ystävänsä silmissä... niiden sininen, terve ilo, kun\nne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen.\nMutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt\nhänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä...?\n\n-- Haehan sompani jäältä... käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi.\n-- Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn... Sattui pahasti polveeni...\n\n-- Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.\n\n-- Mikäs tässä... eihän tässä hätä vielä ole likelläkään... pahemmatkin\nkolaukset on partiomiehen kestettävä!\n\nSillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu\nhitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän\nkoetti suksilleen istahtaa...\n\nHetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella\nkinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli\nedessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat\nkontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta.\nHannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi,\nreipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta\neipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin\nvähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja\nHannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä\ntodella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa... Ehkei se sentään\nkäsittänyt hänen jo olleen kontettumassa... taisi toki uskoa, että hän,\nHannu, vain tahtoi hetkisen levätä...\n\n-- Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti... miten lie jalka\nvääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, -- niin\nselitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja\nsujutellessaan edestakaisin jalkaansa. -- Mutta kyllä se siitä taas\nvertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään...\n\n-- Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.\n\n-- Tietysti asettuu... eihän hätä vielä ole tämän näköinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt\npäivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla\nlähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja\nliiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin\nkarjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, --\nsilloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli\nylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan\nmiehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun\npitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän\nväliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että\nvaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin\nvalituille miehille.\n\n-- Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla\nmiehet taattua tekoa!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPalattuaan -- alussa vuotta 1611 -- lähettimatkaltaan Vienasta asusti\nKrankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan\nkäymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa,\nsiellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit,\njotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan\nväliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella\nja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:\n\n-- Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!\n\n-- Ja ruunun mies!\n\nLinnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja,\njotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa\ntalviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen\nja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan\npuolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja\nmuonamahdollisuudet.\n\nHannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan\nkynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa\nkuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan\nkäynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään\nVienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja\nvaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen,\nistui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi\nHannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, -- hänelle\ntuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu\nmitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen\noivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken\naika läheni.\n\nSillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei\nSolovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan,\nsiihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta\nsotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin\nasioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto\nosoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten\nvalloitusaikomusten peittämiskeinoksi. \"Lähtekää jo vihdoinkin sille\nretkelle Jumalan nimeen!\", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi\nkirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.\n\nJokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut\nLänsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä,\nja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet\nvalmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa\nvarten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta\npohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä\nkoota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, -- se tehtävä tuli\nhänelle kuin luonnostaan lankeavana.\n\nNäissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen\nsiellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon\nhänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa\nkaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan\nikävöinyt -- nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää\npelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!\n\nKotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä\nsieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri\nmatkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta\nkotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän\nvain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli\nkapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti\nHannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja\nhymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:\n\n-- Tuolla on Krankkala... pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä\nselvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!\n\n-- Tähänkö samaan paikkaan?\n\n-- Tuskin... taikka kuinka nyt asiat kääntyvät...\n\nVoutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian\nselvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he\nolivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli\nsotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä\noli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan\nrakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo\noli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä\nuutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi,\nmitenkään olisi jaksettu maksaa.\n\nSiitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin\nHannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan\npääsivät ne pian uuteen vauhtiin.\n\n-- Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi\nrämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. -- Sinäkin Hannu rupeat vielä\nvanhana miehenä joutavoimaan!\n\n-- Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi\ntarpomaan!\n\nOikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä\nmerkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä\npuhutelleet.\n\nAluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin,\ntervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten\npuolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin\nviereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit\nkovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:\n\n-- Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta\nmuistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä\nköyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. -- Ja\nväittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan\npisteliäästi: -- Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita\nei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.\n\nIsäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi.\nSilloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja\nkalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin\notettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei\nPohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista,\nrauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä,\n-- siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.\n\n-- Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia,\nnostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi\nrepii!\n\n-- Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!\n\nNäin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista\nkoko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja\nhe moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli\nantautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin\nvähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:\n\n-- Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä\nvielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia\npartioretkiä... edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on\naikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista\nkarjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun\ntoimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin\nVesaisen aikaiset ryöstöhiihdot...\n\nMutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta;\neläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse\nRuotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui\narvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa\nkaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen\nhaalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit\nmuistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu,\nvaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin\nverenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän\nmukana ainakaan viisastuneen!\n\nSiitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan\nja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli\nkummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä\ntalvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä\nsuoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä\nkaikkia muita, -- häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi.\nNiinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä\nsittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat\nja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti\nkarahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:\n\n-- Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti\nminut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne,\njotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja\ntehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut,\nmutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu\nteitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä,\nmutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!\n\nToisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain\nyhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa\nsellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha\nJuorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut\nHannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:\n\n-- Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa,\n-- tässä on yksi mukaasi lähtemään!\n\nMutta toiset veistelivät:\n\n-- Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä\nsinä kahden Krankkalaisen kanssa -- muita ei täältä lähde!\n\nSilloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:\n\n-- Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, --\nlähteminen on, sillä kuningas käskee.\n\nHän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi\nkohta samaan sävyyn:\n\n-- Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain\nhänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!\n\nEi siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet\nvaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä\nsupattivat, muristen:\n\n-- Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi\nmies kuninkaasta...!\n\n-- Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt.\nEi ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista\npartiomuistoista.\n\n-- Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja\nhankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma\nruhtinas!\n\n-- Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka\ntalosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?\n\nNäin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta\nkuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili\nympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen\nyleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin,\njotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten\npysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan --\nhän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi,\nettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden\nhohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa\npaisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen,\njolle hän virkkoi:\n\n-- Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka\nnaapurin isännät vähän napisevatkin!\n\n-- Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!\n\n-- Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani\nverotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on\nkauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!\n\n-- Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.\n\n-- Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain\nvarassa, tukevampi on nyt turva takanani!\n\nPystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa,\njossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät -- se hänen mieltään hiveli.\nSillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään\nhiukan niinkuin alakärsänä... he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan\nja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä\nmiehenä. -- Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo\nsiinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän\nkäskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!\n\n-- Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi\nhän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään\nvitkastelevan. -- Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään\nsinunkin talostasi!\n\nHän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta\nkatselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin\nluota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa\nlupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan\ntervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, --\nolet nuori vielä!\n\nJa kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä\nkokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun\njuhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun\nalussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki\noli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle,\n-- ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä\nkiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman\nkosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut\nilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja\nsilmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja\npaksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista\nhallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui\näänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa\nja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää\nulkosatamassa halkeili.\n\nRiveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään\nodottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta\njäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille\npalkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet\nja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren\nrantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta\nirlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin\nmekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia,\nhuiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen\ntekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset\nnähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä\nasestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa\nolivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen\nLänsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan\noli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta\ntömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat\npuoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa\nseisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä\nkontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.\n\nSitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän\nkuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan\ntuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa,\n-- enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa\nsuurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme\nkertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki\nsiis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin\nHaahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa\nrantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä\ntarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten\nkanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja\nihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa\nolivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina\nammottivat esiin rautaisten tykkien suut.\n\nSotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja\njoukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se\nskotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo\nkuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi\njo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni.\nTästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä\nodotellessaan keskustelivat.\n\n-- Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa,\njossa ei tietä ole ollenkaan?\n\n-- Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se\nainakaan mies selässä käy.\n\n-- Entä nuo raskaat tykkireslat, -- liekö Hannu oikein herroille\nkertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!\n\n-- Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt,\ntottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.\n\nKeskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin\npuettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan\nja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen,\npienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä\npitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart,\njoka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren\noli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään\ntohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti,\nja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen\nsumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit,\nkääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan\npörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen\njohtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät\niloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia\nosastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty,\nsynkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli\nhollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas:\nkuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt\nOuluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki,\njoiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja\nleveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle\nnuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan\nOulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja\nvieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan\nHannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä\nPohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.\n\nTämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä\nkatselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko\nja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään\ntuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, --\nhän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian\nylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti\nkertomaan äsken selville saamaansa uutista:\n\n-- Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista\nreppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta\neilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet\nmajapaikastaan.\n\nHannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:\n\n-- Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?\n\n-- Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden...\n\n-- Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu\nhuolestuneena. -- Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin\nkauas ehtivät!\n\n-- On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan\nretkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.\n\n-- Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle...!\n\nTäydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta\nhän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo\nehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien\njäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin\nsaakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa... Ja kuka sen tietää,\nvaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä\ntulekaan mitään, -- ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan... Hannu\npäätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että\non sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan\nsotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin\nvarassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään,\nkeskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan\nedellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian\nvähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut\nsaanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen\nylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:\n\n-- Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että\noli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli... Nyt kuulen,\nettä minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta\nkymmentä peninkulmaa tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin...\nMitä siitä voi tulla?\n\nHän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään\nnaurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa.\nKokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren\npuoleen, joka oli johtanut valmistukset:\n\n-- Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi,\ntuskin perille asti päästäksemme?\n\n-- Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne\nehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti,\nälyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.\n\nSkotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä\nasiasta pitempään väittelemään.\n\n-- Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi\nhän kysymyksiään.\n\n-- Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle,\nmyönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: -- Noin kaksikymmentä\nvuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt\nsinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin\nSuman linnan, -- ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.\n\nUljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni\ntuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti\nsilloin huolettomasti:\n\n-- Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi\nkerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan,\n-- minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!\n\nJa hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa\nneuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä\nankarana Harelta:\n\n-- Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa,\nheiniä ja leipää?\n\nVarovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan.\nKääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:\n\n-- Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka,\nmitä sieltä tiedät.\n\nHannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa\nei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:\n\n-- Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa -- siis heiniäkin --\nsekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan\nkaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat\ntällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan...\n\nSen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua,\nsillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti\nhuolettamaan.\n\n-- Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. -- Entä yösijat\nkyläin välillä?\n\n-- Nukuttava on nuotioilla...\n\nSilloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen\ntällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja\njospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla\nvoida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa\nrannikkoa.\n\n-- Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.\n\n-- Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! -- Huonosti\nsuunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian...\n\nNäin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit\nja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan,\nkuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä\nsäestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi,\njotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä\ntalvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo\ntuokion kuluttua käheällä äänellä:\n\n-- Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua\nkunnollisesti.\n\nHannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara\nuhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän\nhuitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:\n\n-- Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on\njo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän\nvaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti\nrautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut\nhän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, -- ja meidät\nkaikki! Ei...!\n\nHerrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran\näkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin\nnäet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas\ntodella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä\nvaltakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen\nmuuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen\nvuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko\nnytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin\ntuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti\nkirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän\nOulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, -- jos hänelle\ntuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä\nhauska vastata.\n\nSen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.\n\n-- Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.\n\n-- Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare\nkokemukseensa varottavasta vedoten.\n\n-- Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä\nvaikeudet... puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari\nomaa ammattiaan ajatellen. -- Teemmehän valtakunnalle palveluksen\nehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi\nvain vahinkoa ja häpeää...\n\n-- Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse\neverstikin.\n\nHannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja\nvavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin\nliian paljon ottaa osaa... hänelle oli jo äsken ärähdetty... ja\nhänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua\nhakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain\nkylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä\ntehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla\nvastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa\nretkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni...\n\n-- Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin\nliikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis\nvaluivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen,\nkaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle,\nniittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa\npyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä... Nyt ei hän uskaltanut\najatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut\nkäteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat\nilkkumaan... se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa\nkorvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.\n\n-- Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se\n\"toistaiseksi\" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty\nikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää\nsilloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun\nnimi uppoo unholaan...\n\nSalamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän\nmelkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia\npäätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:\n\n-- Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään...\n\nMutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia\njalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt\nheti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto\nlopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.\n\nMutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs -- kuulehan! Pahimman\npettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.\n\nSen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten\nnäyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin\npalaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan\nviha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan,\nsaattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava,\nettä retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut,\nherrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan\nkäskevästi virkkoi:\n\n-- Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan\nnimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota\ntekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan.\nTiedän varmasti, että se on _hänen_ tahtonsa, eikä meidän ole sitä\narvosteltava.\n\nNoloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä\nkansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut\nkenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä\nsilmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan\nturkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua\nvaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli\npitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia\nsilmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti\nratkaisi asian:\n\n-- No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä,\njoka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja\nte toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!\n\nKrankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella\nseisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra\nJumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin\nperuutettu, -- se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli\ntoki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä,\njotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. -- Vai tästä\ntakaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, -- ei niin kiirettä! Taipaleelle\nensiksi, ja se on oleva pitkä... ei auta, herrat, mitä inissettekin!\n\nHannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan\ntaas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän\noli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.\n\nKatselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo,\nja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien\nsuksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen\nsivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei\nPaavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja\ntälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:\n\n-- Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä\nenää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!\n\nOsastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin\nkunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä,\nmutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä\nlumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia.\nEikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten,\nhuivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä\npyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine\nmaamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan.\nMutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan\nkuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen\nhollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen\ntykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään\nja puri partaansa.\n\nVihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin\nherrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa\npeskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa\nviittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen\nskotlantilaisen tuikea katse, -- sen kirkasti puoleksi ihaileva,\npuoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta\nseurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan\nreippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun\npoika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPaltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana\noululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet\njärven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista\nselältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he\njo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja\nkylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta\nratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja\nhidas oli kulku.\n\nSiinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti\nKrankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa,\njoka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin\ntuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin\nseurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa,\ntuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus\noli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli\näärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo,\njoka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän\nhajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen\nerämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten,\noli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen\njälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset\nryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut\nvielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin\nveljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.\n\nHarvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina\njuhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt\ntänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä\nhiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä,\n-- kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt\nhänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen\nkyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät\nselällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä\nistahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä\nihmeissään, yhtä kysyvin silmin.\n\n-- Tuhat miestä...! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne\nyöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin,\nkolmeen savupirttiin.\n\n-- Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä.\n-- Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella.\nNäetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä\ntodellisuudessa on, ja hevosia myös.\n\n-- Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon\nmerkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain\nomaksi huvikseen:\n\n-- Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka\nesimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja\nkymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen\ntietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.\n\nHannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän\nhänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän\nsaanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen,\nvaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, --\nhe mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli\nnytkin Paltamon kirkkomäellä saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali\nNiilonpoikaa, jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa,\npilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta\naina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu\nsadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva\nsilmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.\n\nMutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:\n\n-- Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja\nkaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?\n\n-- Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä,\nettä hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä\nkarjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.\n\n-- Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille\nviet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin\nsinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet\nelukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane\nkirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön -- ymmärrätkö? Ja pane niihin\nvaralta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.\n\n-- Mutta ei ole nyt vasikkaa...\n\n-- Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen\nkohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten\ntällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, -- sittenkin pyrkii aina\ntulemaan tilitappiota.\n\nPappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan\nepäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, -- sitä kun elää\nihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei\nsentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän\nkääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen\nkyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon\nnyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä\noli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se\nei tiennyt hänestä mitään hyvää!\n\nHannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti\nhänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:\n\n-- Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet\nentisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!\n\n-- Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. -- Ja eikö\nse herätä aina samaa kostonhalua?\n\n-- Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. --\nTässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.\n\n-- Onhan se sekin...\n\n-- Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä\nVienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme\nsinne sitten pysyväisesti isännöimään, -- karjalaisia emme sieltä laske\ntänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne\nentiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.\n\nPappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti\nkätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo\nlupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä\nne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään,\neikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista\nilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle\nselälle.\n\nHannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan\nJuorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä\nVienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta\nnoista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä\npaljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.\n\n-- Nyt kuljetaan -- väitti hän innolla -- niin hitaastikin kuin\netanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, -- mihin sillä tavalla\nkeritään...? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja\nmatkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja\nrajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta\noli pohkeissa -- muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa\ntunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, -- se oli\nkuin laukaus!\n\n-- Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen,\nvastasi Hannu vähän nyrpeissään. -- Mutta se oli kuitenkin pientä\nryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä\nsärkeä luostarin portti, -- nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja\npielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä\nkehutaan!\n\n-- Suottako lie, intti Juorkuna, -- mieleen ne vain ovat jääneet\nmiesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, -- ei tienneet\npraasnikanpitäjät tuontaivaallista...!\n\n-- Tultiin kuin varkaat yöllä -- kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä\nkerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta...\n\nVielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten\nparvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He\nolivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet\ntumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen\npyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama\npääjoukko tulee.\n\nValkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin\nselvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi,\nluikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä\nsalaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi\nihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona\nkulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin,\nsekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän,\nhytkyvän piste jonon, -- kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen\nhämärään.\n\n-- Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon,\nveisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.\n\nPappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:\n\n-- Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin!\n-- Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.\n\n-- Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. -- Mutta\nkatso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle\nvastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, -- hyvä! Entä\noluttynnyrisi, joko se on tuvassa, -- hyvä! Ja sitten vain liharokka\nkuumana pöytään!\n\nHetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella\nmäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja\nmäriksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen\nreslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita\nherroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti\nensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa\nolutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen\nylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle,\ntohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen\nruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan\nja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista\nirlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:\n\n-- Sakramento! -- enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, --\neiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella\nsotaretkellä?\n\nIrlantilainen yski ja vastaili:\n\n-- Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, -- kautta\nanoppini sielun! Mutta mikäs tässä, -- valmis olen valloittamaan vaikka\njääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi\nmukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.\n\n-- Missä hän nyt viipyy?\n\n-- Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti\nkarkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen\ntykkikuormansa mäen päälle, -- mies on julmistunut!\n\n-- Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään,\nkysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.\n\n-- Kestää tätä vielä, -- vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen\nkangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain\nperuutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.\n\n-- Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi\nnauraen. -- Minkälainen lie loppu!\n\nYlipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän\nvielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja\nsadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän\nalle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat,\nkaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada\nniitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä:\nkirosi suomeksi -- sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, -- vannoi\nruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti\nkohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän\nvirkkoi Hannulle:\n\n-- Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.\n\n-- Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle\npihalle:\n\n-- Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa\ntykkikuormia koholla pitämään...!\n\nItse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti\nposken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä\ntehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka\nääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät\naterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset\njuuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.\n\nHyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti\npian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta\npimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra\nitse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin\ntätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden,\nmitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle\nseurakuntaraukalleen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut.\nTuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua\nsaarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin\nkiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon\npäivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa\nasutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan\netuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan\nlukuisille vieraille.\n\nRetkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria\nselkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen\nraivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin,\nsuuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli\npuhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei\nkuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt,\nsillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan\npuita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli\nkuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi\npäkähtämäänkään.\n\nMonesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti\nkokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa\nresloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden\nääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut\nlumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.\n\nMonipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän\nharjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli\navattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi\ntiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun\nsiinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen.\nHuutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi\nratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen.\nKuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä\nnostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista... Oli syntynyt\ntäydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat\nhaukkuivat pysähtyneitä, -- moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan\nmetsä laajalla alalla.\n\nMurroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia.\nHän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä\naikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään\nhuppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki\nkeskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä\niloisen naurun.\n\n-- Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen\nkiusautuneena. -- Hä?\n\n-- Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.\n\n-- Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.\n\n-- Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! -- kehui Juorkuna taas\nsuksilleen kavuten. -- Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla\nliikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä\näänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.\n\n-- Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.\n\n-- Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain\nkiirettä pidä!\n\nSiihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin\nkomennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan\nkeskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On\nkäsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.\n\n-- Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.\n\n-- Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että\nherrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin\najamaan.\n\n-- Soo, -- jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?\n\n-- Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu,\nkutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.\n\n-- Joko siellä minua taas tarvitaan...!\n\nHannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä\nvyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen\nvälitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu\npäälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä\nsiellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja\nkuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.\n\nYlipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka\nohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli,\njonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli\nHannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla\noli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen\nja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä\npaikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys\nseurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa\nhoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra\nnoussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.\n\nAlakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik\nHaren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään\nturvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois\npääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta -- ja koska\nruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli\navattu, -- päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot\nrajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle\ntoverille.\n\nViimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita\nylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista\nnassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat\nsiellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat\nsuurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he\ntunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä\nkuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina\nasuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella,\nmiesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas\nliukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän\nmaaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien\nmaljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen\nuuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen\nvoiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.\n\nHannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja\nreipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala\noli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi\nlyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä\npaljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin\nhollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan\nkuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas\nmieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä\nkaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin\nja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita\nletkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua\nkoko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät\npisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo\nsankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun,\njoka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä\ntiedoilla pimittäneen esimiehensä.\n\n-- Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, --\nnäytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö\nsuuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.\n\n-- Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat,\nsäesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän\nnäytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. --\nNostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!\n\nHannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän\ntaipaleen kuormillakin pääsee, -- päästy on ennenkin!\n\n-- Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima\nylipäällikkökin.\n\nAseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan\nHannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut\nkäymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa\naivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan\nehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä\nsitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja\nerämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että\nretkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän\nruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka\nnaama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa,\nkysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin... Mutta pappia\nei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja\nvakuutti kautta anoppinsa autuuden -- minkä hän oli irlantilaiselta\noppinut, -- että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein\nensiksi avaava juuri hänelle haudan.\n\n-- Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi\nnyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla\noli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi\npaleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. -- Siksi houkuttelit\nmeidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi\nsiitä kunniasi.\n\n-- Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää,\nja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko\nasian. -- Kun on mukana tällaiset eväät...\n\n-- Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. -- Tiedätkö mitä\nmuonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo\nhän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut.\nAnnappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä\ntuhantinen miesjoukko. Hä?\n\n-- Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, -- mitäs\nsyöt itsekin, sinä ovela opas?\n\nHannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi\ntiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, -- eipähän\nsiinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden\nherrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet\nsyntipukikseen... No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin...\neihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan\ntarkkaan kertoneeksi... Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään...\neikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi\nhän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat\nparanevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten\ntaas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain\nkiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta\nilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä\nheidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua\ntuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi\nHannulla ihan turpa pyörimään.\n\nMutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia.\nHän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen\nhänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa\nhuoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä\nkarjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen\nhiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä\nedemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat,\nmitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen\nmuuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on\nhänen se heti masennettava.\n\n-- Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena,\nkun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. -- Emmekä me ilman\nevästä jää!\n\n-- Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, --\nsilloin sinun huonosti käy!\n\n-- Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. --\nAamullako jo lähdemme hiihtämään?\n\n-- Niin. Ja toimita meille sanomat, miten retkesi onnistuu, ja ruokaa\nniin pian kuin tarvitaan.\n\nTaas henkäsi Hannu helpommin ja istahti jälleen varmistuneena\nsotaherrain kehään, siemaisemaan uudella innolla uudet naukut.\nMutta pian siellä nyt päättyivätkin juhlajuomingit, sillä Erik Hare\nilmoitti lähtevänsä paluumatkalle jo heti yön selkään, ajaakseen äsken\nraivattua tietä myöten suoraan Kajaaniin. Hän nousi ja ryhtyi turkkiaan\ntiukemmas vyöttämään. Kuin kauniista unesta heräten kohosivat silloin\ntoisetkin herrat teltan havuvuoteelta ja toikkuroivat yksitellen ulos\npakkasyöhön. He saattoivat hyvin käsittää, että linnanherra halusi\nviipymättä, enää yhtään yötä nuotiolla nukkumatta, palata takaisin\nihmisten ilmoille, -- kukapa heistä ei olisi tahtonut kääntää rekensä\nlänttä kohti ja ajaa yön halki asutuille maille. Huokaus nousi monesta\nrinnasta ja käteiset silmät katselivat, kuinka Hare hankkiutui\nnousemaan käännettyyn reslaansa.\n\nPunottavina ja pohteissaan pitkistä juomingeista he siinä raja-aukealla\nheittivät lähtevälle viimeiset hyvästit. Yön viima tuntui raa'alta\nheidän hohteiseen ihoonsa, autio, öinen metsä painoi mataloiksi äsken\nhetkeksi heltyneet mielet ja heitä värisytti ajatus laskeutua taas\nnukkumaan kylmille havuille. Antti Hare, joka oli kiertänyt villahuivin\npäänsä ympärille, astui aivan surkeissaan isänsä reen viereen,\nvalitteli paleltuneita varpaitaan ja pakottavia poskiaan ja kysyi, eikö\nhän, näin raihnaiseksi käyneenä, saisi palata samassa reessä kotiin.\nErik-herran isälliset tunteet olivatkin jo heltyä, mutta samassa\nkiirehti hollantilainen tekemään samanlaisen pyynnön ja ruotsalaiset\nupseerit näyttivät myös siihen hyvin hanakoilta. Isä rupesi silloin\nepäröimään säälistään huolimatta, ja skotlantilainen ylipäällikkö\nratkaisi asian rutosti:\n\n-- Ei yksikään retkikunnan miehistä saa palata. Kuri on pidettävä,\nkaikki koossa...!\n\nKuri kesti -- huivipäinen luutnantti sai jäädä siihen nolona seisomaan.\nYksin reen perällä istuen läksi Erik Hare ajamaan öistä kangasta\npitkin länteen päin. Aisakellon kilkatus vaimeni vähitellen, mutta\nherrat seisoivat yhä paikoillaan raja-aukolla, kuunnellen kaipauksella\nsen etenevää ääntä ja katsellen sanaa puhumatta pimeään metsään.\nSiellä törröttivät pitkät petäjät aavemaisina, valkohattuisina\njättiläisinä tiheässä rintamassa, -- niiden lakkapäiden lomitse\npilkoittivat kiiluvat tähdet tummalta taivaalta, ikäänkuin katsellen\nniitä nuotiotulia, jotka yltympäriinsä paloivat petäjäin juurella ja\nheijastivat punaisiksi näiden rosoiset rungot. Nietosten keskellä\nhohtivat nuotion tulet kuin erämaan hehkuvat silmät, ja niiden\nympärillä häärivät peskiniekat partiomiehet, jotka siinä kuivailivat\nvaatteitaan tai karsivat havuja vuoteikseen, -- ne näyttivät\naavemaisilta, häilyviltä varjoilta.\n\nRaja-aukealle viivästyneitä herroja puistatti; he tunsivat itsensä tuon\njylhän erämaan vangeiksi, joilla ei ollut valtaa siitä vapautua. Ääneti\nheistä toinen toisensa perästä hiipi jäätyneeseen kangastelttaansa\nlumisten lammasnahkojen alle.\n\nMutta Krankan Hannu kahlaili tyytyväisesti hyräillen noiden himmeästi\npunottavain petäjäin ja kinoksista kiiluvain nuotiosilmäin ohi\ntuntematta vähintäkään väristystä, saatikka sitten kädettä mielessään.\nEikö mitä, -- lähti hitto nyt vielä Ouluun palaamaan! Tässähän ovat\nhauskuudet vasta edessäpäin...!\n\nKuoppaisiksi poljetuissa kinoksissa löivät hänen jalkansa pientä\nvintturia; hänen päässään kihisivät näet naukatut tuikut ja hän näki\ntulia ympärillään enemmänkin kuin niitä oli. Mutta mieli oli hänellä\nreipas. Vai niin, tarinoi hän puoliääneensä itsekseen, vai ovat herrat\njo noin vihassa, vain minusta ovat he tehneet yhteisen syyparkansa...\nEikö tekisi heidän mieli saloa tarpoa...? Heillä kai pitäisi olla\ntäällä pirtit ja pirttikamarit ja kapakat maantien kupeella... Vanha\nkettu, minä muka! -- No, sen verran kettua saatoin olla, että sain\nherrat saloretkelle, eikä täältä nyt kesken palatakaan, kirotkaa mitä\nkiroattekin...!\n\n-- Sattuipa hyvästi, jatkoi Hannu edelleen hiljaista tarinaansa,\ntaivaltaessaan hitaasti omien miestensä nuotiolle, -- sattuipa hyvästi,\nettä se pitkäviiksi nyt juuri komensi minut edeltä partioimaan...!\nKernaasti nyt herrain joukosta raskinkin erota. Torailkoot he täällä\nkeskenään rekitaivalta tehdessään ja syytelkööt toisiaan! Sillävälin\nme suksimiehet hiihtelemme karjalaiskylissä, syömme voipiiraita ja\nuunimaitoa, katselemme kassapäitä ja tappelemme jos tarvitaan... Sehän\nse onkin juuri partiomiehen elämää!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä\nhidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen\nedelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia\ntekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan\nJussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista\nretkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia\nhiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin\naika ovela.\n\nEnsimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit\näskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta\nporoja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät\nvarastot, -- ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä\nkätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä\nkierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja\nkaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata\nkylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon,\njonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää\nmaalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan\nKiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo\ntällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen\nkumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään\nauttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.\n\nTämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin\nlähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle\ntaholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän\nväki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria,\nja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa\nniille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla\nliikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.\n\n-- Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, -- aseet\novat kai kunnossa?\n\n-- Ovat.\n\n-- Ja päivän eväs kontissa?\n\n-- Niin on.\n\n-- Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!\n\nHän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas\nkirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn\nantanut, -- kuuluihan se niin komealta!\n\nHannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja\nhiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven\nlänsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan\nheitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä,\nmissään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, --\nlienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan.\nTaikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää\nkevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan\nja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä\nkyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan\nsallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen\nkaivettuihin kuoppiin, -- nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon\npäästänytkään.\n\nPitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti\nHannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään,\nmiten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville\nherääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne...!\nSiitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja\nylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten\ntoiseen taloon ja kolmanteen, -- koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä\nnäet katalain kavaluutta... Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian\nvoidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on\npureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.\n\n-- Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen\nskotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:\n\n-- Syökää, syökää nyt -- täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata!\n-- --\n\nHannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään\nnousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven\nrannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin\nhiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis\nloikkasi pakoon kuusen alta, -- silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta\nhän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli\naava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja\nseisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä\nitäiselle taivaalle.\n\nKauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä\nsarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi.\nMutta se laajeni, kohosi, -- Hannu laski täyttä luikua suksensa\ntörmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja\nmuutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.\n\nSiinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen\nkylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä.\nEi noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain\noviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset... kylläpä kohta heräävät!\n\nPysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain\nohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän\nharppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki... Mutta hän jäi siihen\ntuokioksi ällistyneenä seisomaan.\n\nSillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, -- se\noli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen\njätetty...!\n\nHän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli\njo Kokon Pertti kiskonut auki, -- kylmillään oli sekin. Eikä eläjää\nollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.\n\nHölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina\nsiihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja...\ntyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.\n\n-- Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! -- Niin huudahti\nHannu vihdoin järkeään selvitellen.\n\n-- Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti,\njoka sitä sanoi jo ennustetunkin. -- Ja he ovat lähteneet jo moniaita\npäiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.\n\nHannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään,\nsillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.\n\n-- Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!\n\n-- Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt...! Hämärästi aavisteli Hannu, että\ntässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki\nalkaa. Paenneet poroineen, karjoineen...! Mutta hän ei tahtonut tätä\nihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän\nvirkkoi:\n\n-- Jo tuli hitto... ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin\nkoiranjuoni mielessään... jokin sudenhauta...\n\n-- Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.\n\n-- Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota\nmielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme...\n\n-- Mutta kun ei jälkiäkään näy...\n\n-- Vaikkei näykään, maitahan...! -- Hannu heristi korviaan, hän\nkuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan.\n-- Kuunnelkaahan, -- kuiskasi hän -- enkö sitä jo sanonut...! Tuolta\nmetsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta...\n\n-- Tosiaankin! -- Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he\nkatsoivat kysyvinä päällikköään.\n\n-- Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei\nkäheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti\nkeihääseensä. -- Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!\n\n-- Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.\n\n-- Sudenhauta, kuten jo sanoin. -- Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse\nomaan hautaansa! Eteenpäin!\n\nKotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän\nylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu\nei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten\nsiimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli,\nikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.\n\n-- Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen\nnyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot\nja jolta ne kuumensivat veren. -- Iskekää kuin isävainajanne!\n\nKokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan\nsiinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia\nnäytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja\nkarjui pian täydellä kurkulla:\n\n-- Seiso, mies, älä päkähdä...! Lasketko tuurasi, vai...!\n\nMutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta\nkajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:\n\n-- Älkää helvetissä iskekö... siinähän on Krankan Hannu!\n\nSe oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs\nkädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan.\nHänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian\npihalla olevia tovereitaan tervehtimään.\n\nYrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle\npohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan\npuolelta kylään, niinkuin sovittu oli, -- hämärissä eivät miehet vain\nheti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot\nja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä\nyhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo\njuttu!\n\nKylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan\nautioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt,\nminne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin\noli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt\nleivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet\nkontteihinsa vain muutaman päivän eväät.\n\n-- Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!\n\n-- Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan\nääreen päästävän!\n\nNiin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan\nHannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako\ntiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat\npääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään,\neikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät,\nmissä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat\nalimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä\nhankkimaan... Hyi hitto!\n\nHannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä\nosannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole...\nMutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa... jo silloin\nOulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen,\nja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan\nmalttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen -- se\nsiitä nyt tuli!\n\nMyrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan\nkynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne\nkiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine!\nJa hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja\njännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten\njälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet\ntässä vanhuus? -- ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin\nlisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven\nkiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, -- siellä käy\nsilloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että\nolipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin\nniityllä...\n\nMaailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin\nkolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.\n\nSillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet\nsinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa\njälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli\ntehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan\nväsyneiden miesten raskasta kuorsausta, -- muuta ei kuulunutkaan koko\nautiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken\nkuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla,\n-- hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.\n\nKun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi\nsiten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna\nkäveli ulkona kylän raitilla, -- hän ei voinut jättää joukkoaan ihan\nvartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta\nvajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet\npaetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili\nvakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti\nja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen\nympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.\n\nSe tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä\nnälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän,\nlohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille\npäästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle\nasetetun rokkapadan ääreen.\n\n-- Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa\nsärpiessään. -- Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta\nheillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut...\n\n-- Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna\nlohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi\nitsekään uskonut omaa lohdutustaan.\n\n-- Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. -- Eihän täältä\nihmiset ole voineet pilviin nousta...\n\n-- Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. -- Mutta se sananvienti\npääjoukolle on vähän ikävä tehtävä...\n\nIkävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten\nkavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen\nkuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista\nviestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle\nsaatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun\nkylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että\nperässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin,\nniitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta\nkylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa\nkaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, -- saisivat\nolla hänelle siitä kiitolliset!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman\nsuksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin\nse saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden\nruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat\nhiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä\nsiepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin\nenimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä\nAnders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut\nmuonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten?\nMiehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan\nlennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se\nkyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli\nsittenkin laiha.\n\nVähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden\nelintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut\nlähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille\nruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä\nnoudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se\nsiis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta\nollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään\nyhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin\npäästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen\njäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä\nmerenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi\nruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä\nkaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä\nasti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään\nherrain komentamaan armeijaan.\n\nHän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei\nhäntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken\nSorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda\nStuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen\nja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana\npelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.\n\n-- Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu\nylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille,\njota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.\n\nPäällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin\noli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän\npiiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla\nkuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille\npartiotöilleen.\n\n-- Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu,\nkehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen\nskotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut\nruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. -- Sitten kai olemme miehiä\nvalloituksiin ryhtymään!\n\n-- Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart\npistoksesta välittämättä. -- Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.\n\n-- Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta\nedelleen. --\n\nTuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli,\nse yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se\nolisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä.\nVaroskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän\noli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut\nennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, -- arvatenkin oli siellä siis\nvarustuksiin ryhdytty.\n\nJokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja\nkun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten\nkuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään\npienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän\nvaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella,\noli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt\nse oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille,\nja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä\nvakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.\n\nKovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti.\nSen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan\ntornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä\nnäkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna,\nmiltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat\nkuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi-\nja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä\nVienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa\nkatsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen,\nettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä\nlinnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.\n\nVanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä\näkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn\nvarustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis\nirlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen\ntuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua\nuuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla\ntykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän\nkinoksissa, -- pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!\n\nSynkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä\ntehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti\nrautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle,\nruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi\nkerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen\nkinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille\nnähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen\nsilloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet\nolivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi\nlähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä\njäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas\nryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä\npari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen\nvastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus\ntoisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle,\njohon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin\nryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui...\n\nSiltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis\nraskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat\nkävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.\n\n-- Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare\ntoivottomana. -- Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.\n\n-- Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti\nirlantilainen ivallisesti.\n\n-- Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti\nhollantilainen suuttuneena vastaan.\n\nHerrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs\nruotsalaisista huudahti:\n\n-- Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.\n\nYlipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan\nsaarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja\nrutosti virkkoi:\n\n-- Piiritykseen ei voida ryhtyä!\n\n-- Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin\nmukavimpana ja varmimpana.\n\n-- Siksi, että meillä ei ole ruokaa...\n\n-- Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. --\nOnhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, --\nsyökäämme, hitto soi...\n\n-- Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme\nvoi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli\nloppuu, me jäämme satimeen.\n\nVäittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin\nhuolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta\npörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:\n\n-- No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!\n\n-- Miten?\n\n-- Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään\npuistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa\nsaarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian\njyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät\nnoiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat,\nettä heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta\nedes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin\noli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että\naamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.\n\nJa se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään\nSumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas\nleiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa\nrakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko\njoen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja\nyhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin\nretkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä\nvastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle\nehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan\ntiheään niitä ei tosin satanut -- puolustajia ei näyttänyt paljoakaan\nolevan, -- mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.\n\nVilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa\nmiehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät\npäälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät\nrynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi\ntarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti\ntarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he\nperäytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet\nyritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.\n\nNeuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi\ntoisensa perästä -- Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, -- lähti\njoukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko\nyrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, -- poissa oli kuri ja kurssi!\n\n-- Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen\nhaikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli\nleiritörmää kohden. -- Silloin on vaikea mitään valloittaa!\n\n-- Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili\nylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.\n\n-- Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo -- sitä on\nsoturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.\n\n-- Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän\npalkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat\nmasennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon\nkahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi\ntuomittu... Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin...\n\nKevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että\nsaarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa\nlumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä\nevästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi\nsuli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut\njäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön\ntekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina\nkuivaamaan vaatteitaan.\n\nMutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä,\nturkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä\nolleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville\nsotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua\nyönsä vesikuopassa, -- sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat\npäästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, -- johan tätä\nkurjuutta on tarpeeksi kestänyt!\n\nStuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen\nkyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa\ntehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas\nruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.\n\nMutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän\npäättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, -- muonanhakijat palasivat\nlaukut tyhjinä... Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen\nvuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi\nhän heille aseman koko surkeuden:\n\n-- Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas\npian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät\ntulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.\n\nSe oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen\nsanottavansa:\n\n-- Niin on asia. Mitä on tehtävä?\n\nStuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty\nkysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden\nvastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein\nylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin\nja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on\nlähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin,\nniinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat\ntoisilleen, että muuta keinoa ei ole.\n\n-- Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.\n\nVastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin\nhäpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa\nkärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, --\nhäneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan.\nMutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:\n\n-- On vielä toinen keino...!\n\nSe oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan\nhuomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen\nsiitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut\npuhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut\nnoita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen\njälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä\nkäynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa\nväsyneinä, keskeyttää retken -- ennenkuin mitään on aikaansaatu.\nSilloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa.\nKuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä\nluonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin\nväliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän\nymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa\nei ainakaan taipunut, -- eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua\nkotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, -- ei!\n\nSiksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä\nolevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti\nherroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti\nottamatta... on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut\npakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan\nniukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla\nsaavuttaa.\n\n-- Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö\ntiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä\nuteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. -- Selitä keinosi!\n\nHannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai\nhänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä\nvakavissaan vastatessaan:\n\n-- Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, --\njätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa\nsaamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin,\njossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti\njääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan\npiirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä,\njotka ovat valloitettavat nekin.\n\nHannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta\nlausui lopuksi verkemmin:\n\n-- Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin\nvasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.\n\nMielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen\nmiehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa\nsuunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja\ntaittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat\nheti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten\npisteliäästi:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan\nkotiin.\n\nAnders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha\nkuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää\nkannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt\nluottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita\nmonia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden\nkestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista\npaikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien\ntaa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina\nkysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä\neteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä...!\n\nHannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa\nraukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät\nviipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle\npaluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he\nsen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan\nelinvoimansa maljan.\n\nMutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan\nkaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen\npäällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt\nsiis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa?\nNytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka\ntietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta\nhänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä,\ntällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, -- alistuuko hän?\n\nMyrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta\nomain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset\nsuksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa\nvanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän\nheiltä nyt kysästä.\n\nMutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan\njoentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin\nilkkuen kuumotti... Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka\nhänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota\nlinnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään\nkaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle,\nkiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille\nja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.\n\nHän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille\nkatkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli,\noliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa\nyhdestäkään miehen työstä... Ja ennen pitkää sai hän valetuksi\nvanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat\nnuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:\n\n-- Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita\neikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme,\njos jo tästä täytynee palata?\n\n-- Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua...!\n\nPitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten\nnuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja\ntykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin\ntuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat,\nheitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen\nPaavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana\nnuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi,\nettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran\nYrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten,\nettä pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä\nSumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen\nseuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon,\nja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta\npäättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä\nsitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei\nkiivastuneena:\n\n-- Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin\npäin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä\nlähteä paluumatkalle?\n\n-- Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. -- Suurin osa\nsuksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan,\nvalloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.\n\n-- Te yksin, talonpoikaiset miehet...?\n\nSitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen\nuljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet\naivan haluttomat retkelle lähtemään? -- Herrat eivät tunteneet näissä\nmiehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia\njuuria. -- Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä\njylhiltä erämailta, -- se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin\nmielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi\nvarmasti:\n\n-- Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet\nvainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me\nsuksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon\ntoteuttamiseksi, -- tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin,\nsiitä hän ei ketään kiitä.\n\nAnders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien,\nuskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin\nretkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja\ntarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä\nsaattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken\nlopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu...\ntilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin\ntiukaksi...\n\n-- Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin\npääsevänne? kysyi hän.\n\n-- Siitä kaikesta vastaamme.\n\n-- No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä\nhuvittaa.\n\nHerrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan\ntalonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi\nkuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä\npuristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun\nlinnaan. Hannu hymähti:\n\n-- Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.\n\n-- Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis\non akkaväkeä, -- etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää\nterveinä!\n\nToiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua\netujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona\neteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän\nkauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo\nloittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti\nja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain\nmatkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen\nmahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä\npainostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan\nheittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan,\njoka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle\njoelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he\nsen siihen valloittamatta jättivät.\n\nPois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli\npäällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen\ntunne.\n\nMutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo\nseisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään\nkatsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun\nosastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli\nnäet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin\nsuksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä\ntähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä\nhänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan\nrohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi\nkäyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden\nkuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat\nrientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.\n\nKotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää\nsotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:\n\n-- Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva\ntoinen suunta ja toinen sisu!\n\nHänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet\nsiinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli\nhän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut\nhänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi,\nettä Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät\njälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu,\nvaikkei vihollista ole nähtykään...? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli\nolla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan\nherrain syyparkana... Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja\npaluunsa, -- hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä\nnyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen\nkotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta,\nettä onpa siinä Hannussa sentään miestä...! Se on toista, kuin jos\nsinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, -- vielä säästyy toki\nsotamaine Krankan Hannun nimelle!\n\nNäitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä\nmietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään\ninnostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen\npaljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja\nrivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:\n\n-- Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, -- sitten\nei siekailla!\n\nLeveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään\nkeväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen\nsuuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, -- se ohjasi suksensa\nsuoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.\n\n\n\n\nX.\n\n\nUseampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan\nlounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille,\nverotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha\nJuorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät\nsyrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli\njonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia\nhiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion\nhallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava\nlaulu.\n\nVapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat\nkeväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti\nsalainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi\nääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän\nmatkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään\nturhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja\nheti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan,\nmitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä\nherkuteltiin, -- Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata\nrahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli\ntoisten ilo nähdä.\n\nKrankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa\nhiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa\nhän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, --\nnyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa\ntalossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista,\nvääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli\nuuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.\n\n-- Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. -- Nyt vasta\non poika taas omalla alallaan!\n\nMutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen\nretkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan.\nKarjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten\ntalonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten\njo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten\nsyöjiä... otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä\ntoki taloonkin jotakin... Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua\noikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa\nrupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa\nentisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan.\nHäntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät,\nja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta --\neihän se sellainen ole miesten työtä...!\n\nKun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi\ntarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja\nhilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:\n\n-- Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?\n\nSilloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin,\nmiksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa\nryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. -- Miksi helkkarissa he\noikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän\nvähiä tavaroitaan...\n\nNe olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata\npannessaan naureskellen, -- ukkosten kanssa tarinoidessa tulee\najatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain\nhätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät\nkontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa,\nja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin\nkallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:\n\n-- Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella\ntarpeeksi kertyy.\n\nSiihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:\n\n-- Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos\nheidän vain teki mieli saalista ottaa.\n\nHannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi\nhäntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:\n\n-- Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta\njoutavaa sitä on kinokseen heittää.\n\nVäliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta,\njossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas\nmuistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten\npolttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen.\nSiihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi,\nnaurahtaen virkkoi:\n\n-- Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?\n\n-- Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme... Vasta\njos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin,\nsilloin on sota!\n\nNäin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin,\nettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin\nhän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan\nvainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin\nuhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin,\nettä koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään\nja piteli heidän muijiaan ahtaalla, -- taas selloin partiolaiset\nihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän\nmiehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan\nvieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa\nja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. --\n\nTällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin,\nväliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä\nhankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen\nasti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain\nvauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja\nherättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he\nnyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli\nrupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut\nmiesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.\n\nSiksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja\nhiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle\nsalokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven\nsuurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää\nhanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei\nollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea\nkahlaamallakaan päästä.\n\nSe oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin\ntäytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia\nhyyhmässä, -- tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin\nmiehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä\nleponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.\n\nKrankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran\nselällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä,\nmutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, -- hän ei\njaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä\nyönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan\nsen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä\nlatvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan\njäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa\nkysta pöytään.\n\nSiten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet\nvihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle,\njosta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle\npäin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat\nlyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä\ntuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten\nsaapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen\nsitä syrjästä katsellessa.\n\nSe remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää\näskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet\nraajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui\nnyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon\npukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä\nvalloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän\nsiinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja\ntäyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi\nitse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.\n\nJo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia\npaistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan\nnotkea, käynniltään ketterä, -- sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja\nistutti koreasti rehevälle polvelleen.\n\n-- Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti\nJuorkuna sitä katsellessaan.\n\n-- Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu,\nkeinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.\n\n-- Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon\nPertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.\n\n-- Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. -- Ethän\npelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi\nsinua vain keinuttelen.\n\nHän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot\nja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä\nennenkin impiä lepyteltiin, --; ne olivat aluksi vähän vikisevinään,\nmutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin\nmarja...\n\nMutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan\npolvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa\nkasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen\nsäikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä\nkatsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta\nrukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti\nkäsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen\nlattialle.\n\n-- Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja\ntarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.\n\n-- Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. -- Taisi heltyä\nvanha mies immen hädästä!\n\n-- Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti\nkouristella, muistutti Juorkuna. -- Noinikään laski hän vienon\nvienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin...\n\nHannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta\nhän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:\n\n-- Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika\ntyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!\n\nMutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut\nsilmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin\nsäikähti, -- häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta...? Niin kai,\nnuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut... Niin, niin,\nmenneet ovat poikavuodet... mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää\nneitosia naurattamaan...! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta\nsilmänheitosta!\n\nHetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli\nhänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä\njaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta.\nItsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen\ntuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan\nsiihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo\nvetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua\nitsensä pitkäkseen.\n\nMutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen\nhätääntyneen katseen, -- hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi!\nPuolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia\nlopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa... Se häntä nyt\nkummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, -- se hänelle alituisesti\nmuistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet\nolisivat häntä suorastaan ivanneet...\n\nKotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut\nasettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella\näänellä:\n\n-- Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä\ntodempiin toimiin.\n\nJa kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:\n\n-- Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!\n\nHän ei sanonut \"vanhemmat\", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin\nsopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta\nseesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven\nrantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, -- heittäen\nsuksensa karjalaisille kestityspalkaksi -- heti vesien auettua\nsolumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo\nparinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja\nsäälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan\nHannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän\nkulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä\nlaskevia koskisia virtoja, kiirehti \"tärkeämpiä tehtäviä\" kohden, kuten\nhän usein salaperäisesti kehui.\n\n-- Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä\nkylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä\nkesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä\nyövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.\n\n-- Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. -- Mutta on\nmeidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja\npysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.\n\n-- Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja\nsitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt\ntällaisenkin retken Iijoen latvoille.\n\n-- Ehkäpä niinkin...\n\n-- Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi\nolevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli\nihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä\ntähtäilivät.\n\n-- Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu\nylimalkaisesti. -- Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, --\nmeillä on pitkä soutu edessä!\n\nJa ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen\nvenheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.\n\nMonessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket\ntäytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja\nsuurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan,\n-- silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin\nvetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen\nlaajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä\nsuvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona\nHannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä,\nVienanmeren väljään lahteen.\n\nKirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat\nlehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet\nheloittivat vehmaan vihreinä, -- ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia\nuseammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä\npäivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä\npainoa ulommas, -- ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama,\nedessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä\nihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he\nkatselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan\naina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta\nkohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti\npiti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja\ntiedustellut, eikä nyt epäillyt.\n\nVasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli\ntaakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren\nrannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa\nkoillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista,\njoka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli\npuolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia\ntähtiä... Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin\nluostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista\nkirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia,\nsatumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin\nkysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.\n\n-- Monasteriako mennään nyt valloittamaan?\n\n-- Vaiko verottamaan vain?\n\n-- Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?\n\n-- Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen\nkiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti\nnuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen\nrinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta.\nSilloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen\nyritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä\npinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta\nja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän\nmiehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:\n\n-- Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan\nkirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, -- nyt käymme miesjoukolla\nkysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!\n\nMiehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä\nviehätti ja innostikin, -- olivathan he luostarisaaren rikkaudesta\nja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän\naironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta\nsamalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten\nkokemusten nojalla.\n\n-- Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon\nPertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten\nihmeitätekevästä voimasta. -- Sille mantereelle ei ole meikäläisten\npartiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.\n\n-- Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään\nkauemmin hillitsemättä. -- Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää\ntästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä\nyrityksistä.\n\nSiinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt\npitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen\nkultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden,\n-- lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta\nometoissa ja nuottavenheissä!\n\nSuuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen\nylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän\nsivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden\nohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi\nhän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla\näänellä:\n\n-- Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä\nvaltaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan\nsiivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään\nasti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty,\nja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä\nvastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, -- olen minä\nennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa...\n\n-- Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. -- Ja tämänkin kirkkosaaren\nolet jo nähnyt?\n\n-- Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!\n\nOli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä\nsuuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen\nsountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin\nhuomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun\nHannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa\nleveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen\nluostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja,\njotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, -- lepyttäjäisiä ja\nvieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että\nHannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:\n\n-- Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on\ntulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta\nvuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla\nlähtemään.\n\nJa he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset\nsisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:\n\n-- Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä!\nJa tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä\nviimetalvisen tuttavansa.\n\n-- Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi\nnämä hänen ystävälahjansa!\n\nMunkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja\nkoristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden\nhohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.\n\n-- Onhan siinä kiiltoa, -- otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä\nnähtävä, -- eteenpäin, miehet!\n\nVälittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään\nonnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua\nrinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria\nja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät,\npyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset,\npyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton,\nhätäinen kellojen soitto.\n\nMutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen\nrukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu\nveistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas\nrinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan\nheidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia\nvarjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he\nhuomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri\njoukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät\nharrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa,\nehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin\nettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.\n\nSotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille,\njosta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain\nkohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he\npysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin\nodottamaan, eivätkö nuo antane tilaa -- eivätkö ymmärrä paeta!\nHannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen\ntoisten mukana -- hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän\nvain seisoi mulkoilevin silmin...\n\nPolvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs\nvainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut\nhohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta,\nkuin hartaan antautumisensa.\n\n-- Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan.\nMutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen\neteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui\nhapuilevan, -- hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes\nheidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.\n\n-- Hittojako me tässä...? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta\nyhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.\n\n-- Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä\nivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.\n\nHannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja\nkoetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi.\nKeihästään heiluttaen hän huusi:\n\n-- Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet...\n\nHänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota\nkirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain\ntakana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä\navaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta\nmiehilleen:\n\n-- Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo\nliikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan\nsyrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan\nja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena,\nläpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten\nkiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä\nkovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä\nmessuajiin käsiksi, -- eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä\nrukoilevaa pappia repimään...\n\nMutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä\non nyt jotakin lumottua... Hänenhän olisi toki ollut innostettava\njoukkonsa ryntäämään, -- kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi!\nMelkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet\nseisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta\nportille asti pääsemättä.\n\nHannu pyyhki hikeä naapukkansa alta -- kovin noloa siinä oli seistä\n-- ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa\nkuiskaillen neuvottelemaan:\n\n-- Minkäs nyt teemme...? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit\nlopettavat lukunsa...?\n\nMiehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä\npäästäkseen:\n\n-- Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön...?\n\n-- Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen\nKuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan\npuistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään,\nmutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta.\nSiellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen,\nettä kuinka se näin kävi...? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:\n\n-- Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen\njoukkoon hirvinnyt keihästään iskeä...\n\n-- Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin.\n-- Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!\n\n-- Mikset itse astunut...!\n\nToverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen\näskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne\nhänet olivatkaan herpaisseet... tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet\ntotelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, -- turkanen, näyttihän äsken\nkuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! -- Pöyhistäen rintansa\nkorkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi\nmuka piittaamattomasti:\n\n-- No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa -- lauletaan jo\nmekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!\n\nKarkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä\njuoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin\naskeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään\nastunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa,\nmustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle,\npäättäen edetä, oli edessä mikä tahansa...\n\nMutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan\nlevitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan\nkantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan\nmeren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen.\nHannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein\nsamalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut,\nnäkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, -- tervatut airot\nvälähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen\nkysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin\nkasvoin.\n\n-- Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän\nkiukustuneella äänellä. -- Mitä soutajia sieltä muka saapuu?\n\n-- Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit\nriemastuneina. -- Sitähän niin hartaasti rukoilimme!\n\n-- Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!\n\n-- Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin\nodottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä\nväistymättä. -- Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää\npian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette\npääse täältä koskaan!\n\nHannu luimisteli selälle sieraimet suurina... Tosiaankaan se ei tuonut\nmitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue... oltaisiinko\ntodellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut\nmenettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:\n\n-- Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!\n\n-- Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo\nvenheillänne, varoittivat munkit. -- Väistykää sovinnolla!\n\nHannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin\nei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo\njuoksevan törmää alas, huutaen:\n\n-- Venheille, venheille!\n\n-- Jos ne menetämme, millä sitten palataan?\n\n-- Nyt on asia valkamaan!\n\nNiin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja\nKokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu\nkoetti miehiään pidättää, kehottaen:\n\n-- Malttakaahan, vielä on aikaa...!\n\nMutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä\nhäipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, -- hän ei ensinkään\nkäsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä\nkäsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:\n\n-- Ei ole aikaa enää, -- tule pois sinäkin!\n\n-- Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?\n\n-- Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle\nja tehtävä puhdasta, -- nyt se on myöhää!\n\n-- Aivanko myöhää? -- Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin\navutonna tuijotti hän Juorkunaan.\n\n-- Myöhää on, vakuutti vanhus. -- Laskit oikean hetken livahtamaan ohi.\nArkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, -- kaikki meni\nsilloin pilalle!\n\nHannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat\nikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin\npuolustautua:\n\n-- Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin...\n\n-- Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti\nHannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:\n\n-- On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta\nsisusi pettää aina pahimmoilleen...! -- Joudu jo venheille, tästä alkaa\nkiire sounti!\n\nKiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina\nvalppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja\nsoutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli.\nSillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten\nsota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan\nlahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli\nponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla\nhe pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti\nkeulansa pohjoiseen päin.\n\nMutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa\npuhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen\ntuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan... He arvasivat -- ja\nmyöhemmin he sen kuulivatkin, -- että Suman linnaan ja Solovetiin oli\njo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä\navuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta\npäin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun\nkintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria\npelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana\nsyntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat\nPohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa\nolevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä\npian saatettiin ampua upoksiin, -- siksi oli pakko kuin hengen hädässä\npyrkiä edestä pois.\n\nPartiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta\nsaapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään\njatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi\nviemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat\nsiten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle,\nvähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi\nhengästyneet sanat purresta toiseen.\n\n-- Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti\nKuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. -- Jos luostariin olisi ehditty\nryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.\n\n-- Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti\npohteissaan. -- Täperällepä se jo nytkin otti.\n\n-- Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin\nmaistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia,\nhänelle tärkeitä puolia.\n\nMiehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin\nportilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen\nkuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan,\nryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen\nrauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja\nsen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin\nvielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet\nselittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku\nnuoremmista miehistä vielä:\n\n-- Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona\nkertoa...\n\n-- Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä\nsaamattomuuttaan ivaten.\n\n-- Astumatta jäi -- miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole\nmilloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.\n\n-- Eikä päästä koskaan...!\n\nNäihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän\nistui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi\nsilmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden\nmunkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina\nja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on\nsinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen...\n\nSumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen\nselän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi\ntoisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä\nsouti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas\nluostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen\nvenheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi\nnähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä\nilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja\nsiinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen\nHanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta\nsitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut\nlähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.\n\nVenekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa\npitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille\nkallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon\nvalmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.\n\nKrankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä\nvuorenhuipulla, -- samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli\nkatsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa\nluostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, -- uni ei\nnäet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin\nsumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi\nja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä.\nSelän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja\nkimaltelevat kirkonkuvut -- peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen\numpitiheään usvaan.\n\nHannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen\nhampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä\npettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi\nedelleen välkkymään.\n\nMutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken\nkoko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa...\nMieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, -- oikeaan osuivat Juorkunan\nnuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa\noli palattava, -- siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken\nkuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he\nsilloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? -- Vesainen ei olisi\nheltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän\nverestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa... olisi miehenä\navannut portin miehilleen...\n\n-- Mikä halpasi minun käteni...?\n\nEi ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin...\nKaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? -- kysyvät ilkkuvalla\nivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he\nnauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä\nja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.\n\n-- Sitä naurua on minun raskas kuulla... oi, kernaammin olisin\nkaatuvani suonut!\n\nHiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen\npiti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin\nkumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena\nseisomaan kallion kaljulle laelle.\n\nSilloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten\npahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas\nrantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään,\nkertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä\nVienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina\nyhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs\nsaavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen\nkaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo\npetti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen\nsakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä\nmielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa\nottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:\n\n-- Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.\n\nMiehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta\njohtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta\nsamalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.\n\n-- Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.\n\n-- Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa...\n\n-- Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.\n\n-- Päästään me sitten ohikin!\n\nJa aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden\njuonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista\npäättäen hyvin heikosti varustettu, -- sen voisi luultavasti saada\näkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja\naavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo\nnolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt\nnoin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä\ntykkiväki saanut vallatuksi... Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin\n-- niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, -- siksi\nkuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet\nOulunlinnaan sana laitettava, -- tekisipä se hiisi vie siellä sievän\nvaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta\nmieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni\nyksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset\novat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja\nodotetaanko sinne keitään äkkivieraita.\n\nMutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin\nurostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin\nasestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien\nerityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä \"ruotsalaisia\" partiojoukkoja.\n\nNiin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä\nyksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin\nHannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa\nvarten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään\nnousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.\n\n-- Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla\nnäitä viestejä kuunnellessaan.\n\n-- No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä,\nruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.\n\nMatkan suunta oli heti muutettava, -- rannemmas ei ollut näet hyvä\nsoutaa, -- ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas\nKannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut\npaikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi\npohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien\ntiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas\npitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten\njänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain\nlisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö\nsittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden.\nEipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla\njokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä;\nei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi\nvenekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset\nsuvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja\nniistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät\nkannasten poikki vesistöstä toiseen.\n\nTalttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen\nretkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet\npettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista\nei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut\nhänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät,\nlauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi\n-- Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä\n-- pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon\nsadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi.\nOravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja\ntaitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen\npaikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja\npitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja\nnoustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden\njälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.\n\nEi Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei\nvain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun\nalla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan\nja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää\nitselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua\nlämmittää.\n\nOlipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken\ntuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun\nlinnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat\nvenelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja\nvoudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja\nnäädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille... Mutta\nparas kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku,\njota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä\nnojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu,\n-- kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.\n\n-- On meillä toki jotakin kotiin tuotavana, virkkoi hän väliin\nääneensäkin, kun vedenjakajan poikki astuttaessa raskaita\nsaalistaakkoja kannettiin vesistöstä toiseen. Noilla keväällä\npalanneilla ei ollut tuotavanaan kotiin muuta kuin nälkänsä ja häpeänsä!\n\nRohkeana ja reippaana hän silloin, kaikesta huolimatta, ajatteli\nkotiintuloaan, näihin saalisvenheisiin kohdistui nyt koko hänen\ntalttunut toivonsa.\n\nJyryten solahtivat venheet viimeisellä vetotaipaleella maahan ladottuja\npyöräpuita pitkin ja komeana kajahti partiomiesten hihkaseva ääni\nerämaan metsässä, kun he eräänä sydänkesän päivänä lupsauttivat venheen\ntoisensa perästä Iijoen latvavesiin.\n\n-- Nythän ne ovat siinä melkein kuin kotivalkamassa, kehahti Kokon\nPertti keveällä mielellä, hikeä otsaltaan kuivaten ja asetellen taas\narkkuja pohjalaudoille.\n\n-- Niin ovat siinä nyt saaliimmekin turvassa kuin kotiaitassa, toisti\nHannukin varmana. -- Tässä kun teljoille istumme, niin vievät vedet\nmeidät Pohjanlahteen asti, ja ylpeästi siellä vain soudamme viimeisen\nmeritaipaleen Oulunlinnan alle!\n\nKepeämpää oli nyt sountikin myötävillä virroilla ja kosketkin olivat\ntutummat, joten niistä useimmat iloisesti melalla ohjaten laskettiin.\nEikä arvellut retkikunta enää tarvitsevansa valvottaa vartiomiehiäkään\nöisin venherannassa, kun ei kotijoella ollut mitään pelättävänä, ja\nsiksi nukkui koko matkue yönsä rauhassa törmän päällisellä kuivalla\nkankaalla, lämmittäväin nuotioiden ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä sille kuitenkin taas tuli erehdys ja vihoviimeinen pettymys.\n\nOltiin jo Jokijärven länsipäässä, mistä pitkä ja tulinen koski\nlähtee alaspäin nielemään. Tätä moniosaista koskea ei tahdottu\nlähteä iltahämyssä lastivenheillä laskemaan, joten alukset vedettiin\nkoskenniskassa hiekkarannalle ja retkikunta itse asettui nuotiolle\nylemmäs ahteelle. Yö oli pimeä -- elokuun alku oli jo käsissä, -- mutta\nleppoisan lämmin, ja raskaasti siihen nukkuivat päivän soutaneet miehet.\n\nSilloin heräsi herkkäuninen Juorkuna ja kohottausi kuuntelemaan: Hän\noli kuulevinaan rannasta astuntaa ja rapsetta. Mutta arvellen jonkun\nmiehistään menneen venheille juomaan aikoi hän jo uudelleen heittäytyä\nsammalille, kun Oravaisen Paavo, joka oli havahtunut vierustoverinsa\nliikkeestä, karahti pystyyn valppaana kuin ainakin. Hän tempasi heti\ntapparan kupeeltaan ja laskeutui törmän alle tutkimaan tuota outoa\nastuntaa. Mutta samassa hän jo juoksi sieltä kiireellä takaisin,\nhuutaen nukkujille, niin että petäjäinen kangas kajahti: -- Pystyyn\nmiehet, vainolainen on venheillämme! -- Mikä vietävän vainolainen\ntäällä on, huudahti Hannu unestaan heräten ja ryntäilleen nousten.\nMutta hän ei ehtinyt Paavon matkaan, sillä parikymmentä lähintä\nmiestä jalkeille saatuaan ryntäsi tämä jo niiden kanssa vesirajaan,\nyönhäiritsijöitä häätämään. Tappelun nujakkaa kuului kohta sieltä\nhiekkaiselta rannalta, kuului miesten juoksua ja katkonaisia kirouksia,\njoka kaikki kajahti kaamealta kuulakkaassa yössä.\n\nPian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä\nalas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan\nnyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten\nvenheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, -- tarkoituksena\nsillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit...\nMutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät... taisittepa, Karjalan pojat,\nnyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä\nmiehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.\n\nRannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo\nsieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan.\nHannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi\ntoisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun\ntemmellystä, -- sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen.\nHän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään\nkaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista,\njotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, -- niitä\non sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin\nhajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin,\njonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.\n\nItse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän\npysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön\nrinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan\noli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, -- niinpä todella, Paavo\nsiinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin\njo lipetin kankaalle päin... mutta mitä hittoja... onko siinä käynyt\nhullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen..., oli ilmeisesti\nhaavoittunut...\n\nKun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä\nystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta\ntoveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja\nkoetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein\nsilmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi\nkaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän\nneuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla,\nryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet\nsyrjään tappelupaikalta.\n\nSilloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:\n\n-- Jätitkö vartioita venhevalkamaan?\n\n-- Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen\nkäsivarsilleen.\n\n-- Annahan olla... heitä minut tähän... puhui Paavo katkonaisesti.\n-- Riennä vain valkamaan... älä muusta huoli... Karjalaiset, herjat,\nkehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme... niiden tekee\nmieli saaliitamme... olivat jo nähneet niiden arvon...\n\n-- Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.\n\n-- Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa...\n\n-- Ne pitää pelastaa!\n\nHannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi,\ntakaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä\nvalossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, -- heidänkö\nrääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa...? Hän huusi taas\npartiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki\nolivat kapasseet kauas kankaalle... Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin\nlähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen\nmenee aikaa, -- hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! -- ja\nsillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.\n\nTuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako\nsaaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet\nolivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin\nvietäväksi... Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle,\n-- ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen\ntajunnassaan... ei, ei, -- hän jännittäysi jo juostakseen nuorana\nvesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin\narkkunsa!\n\nMutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa\nystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, -- jalassa taisi tuska\nolla kova, -- mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja\nelämänhaluinen nuoruus... Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän\ntästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa\njohtaja -- --, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen.\nSen se tekee -- jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen\noveluutta ja notkeutta, -- ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis\nuhrattava saaliinsa... lakastuvan maineensa pirstaleet...?\n\nTaas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun\nyli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään\nojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja\nhänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas\nkatse, -- sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän\ntajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä... Paavo pelasti hänet\nsilloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu\nkiitokseksi...?\n\n-- Ei! -- Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti,\nkuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa\nvesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki\njuoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan,\n-- hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään,\nmutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä\ntoverinsa että saaliinsa...\n\nMutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta\nilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon\njuoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni\nvihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt\nvesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan\nkelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa\nperästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset\njuuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua\nja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten\npaljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon...\n\nYksi ainoa alus oli enää rannassa, -- sillä olivat vainolaiset kai\naikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, -- eikä\nsekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine\nkuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin\ntoinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta.\nSillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.\n\nSanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat\nkai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat\nkuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset\nniillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat\nlastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä\nkorvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä.\nEnsimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne\nalas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.\n\nHannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään\nei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen\nvesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia\naluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä\nvirrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin\noli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa\nväkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan\njoutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt\nsiitäkään välittänyt -- kaikki oli mennyttä! -- mutta vaistomaisesti\nponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime\nhetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita\nrannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman\nvenheensä rinnalla rantakivien väliin.\n\nSydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, --\nhenki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä\nteljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta\nkuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja\nrantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä\nasti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.\n\nKaikki oli mennyttä, -- siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen,\nhänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän\nkumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, --\ntyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.\n\nTuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään\ntoivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti,\nettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin.\nSilloin olisi kaikki ollut kuitti, -- eihän hänellä nyt kuitenkaan\nollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.\n\nMutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä\najatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt\nPaavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten\nennättänyt saaliitaan pelastamaan... Ei hän voinut sitä siinä itselleen\nselittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä\ntehnyt... niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä...\nMutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan...\n\nTätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä\nvenheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti\nhän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja\nsitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan\nvastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he\ntörmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nToisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin\nmiksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille,\nsen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin\npitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten\nhilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen\nkertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista\nvastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi\nja iloiseksi.\n\nNyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin\nolivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi\notettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan\nsamoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun\nenimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen\nturvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa\notetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli\npatikkataipaleilla vaikea vartioida.\n\nKun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi\nkutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen\nasutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan\npieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio,\n-- toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä\nollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo\nkarjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat\nvierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä\nyhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää\nsoutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat\ntietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi\noli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua\neikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä\ntodella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen\noli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden\ntalottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.\n\nVenheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan.\nKukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti,\nmielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti\npientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen\nselväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.\n\nVasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi\nkerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat\nmiehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja\nkun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he\neivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan\nvain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:\n\n-- Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä\ntäällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.\n\n-- Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin\nsiitä tapaamisesta kertomatta. -- Lienevätkö he maakuntaa paljonkin\nhävittäneet?\n\n-- Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina\nkauppakylän miehet. -- Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.\n\n-- Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. -- Se ei\nainakaan enää palaa!\n\n-- Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet.\nKarkulaisia ovat rantakylät täynnä...\n\nNe uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään\neikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään.\nVaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän\nrantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden\nlisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä\nainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle,\nkiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä\npäässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet\nsaaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta\nHannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla\nsaalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta\ntahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen\nkotiintulohetkelläänkin.\n\n-- Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa\nmerta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan\nsuurella selällä. -- Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin\nkeventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä\nniinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.\n\n-- On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan\nairosta kiinteästi kiskoen. -- Kiusaksi olisivat meille pian useammat\nvenheet, ivaili hän edelleen.\n\nHeikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat\nlaskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin\numpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:\n\n-- Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa\nmiestä!\n\nJo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:\n\n-- Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä\nmeiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.\n\n-- Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi\npatikkataipaleita, muisteli Juorkuna. -- Kuinkahan vain siellä puuroa\nriittänee Matin isoon lusikkaan!\n\n-- Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi\nsalolla!\n\nNäin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa\nmieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet\ntämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä\nalusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta\nmereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, -- sellaiseksi oli Hannu\njo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata.\nOulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla\ntörmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko\nse nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen\nruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin\nväljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä\nmiekkavöihinsä... Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin\nKrankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa...\nterve, Limingan urhokas poika...!\n\nVärikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli\nvieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:\n\n-- Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, --\npilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!\n\nNyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä\nketään, -- ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä\nkoetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä\njatkaessaan:\n\n-- Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat\nkeulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.\n\n-- Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he\nsaavutuksiamme kyselevät. -- Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena.\nMutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:\n\n-- Niin on, -- retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen\nsuu Oulun linnaa kohden!\n\nHerättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota,\nkun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle\nselälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan\nlaituriin -- olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka\ntalonpoikainen olikin! -- mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan\naluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä\nkeräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit\nihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja,\njoista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka,\ntoiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä,\nvaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät\nnuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun\nymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain\nuteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista.\nHeille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan;\narvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta\nmajataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:\n\n-- Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten\njutellaan siitä muillekin.\n\nHannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että\nhänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut\nvihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän\nvaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun\nlinnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle\nlähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle\nsiitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, -- vähänpä\ntoiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä\nhän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen,\npitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan\nlinnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti\ntervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti\nOulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin,\n-- linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa.\nJa Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.\n\nKotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu\nHaren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi\nsanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:\n\n-- Vihdoinkin olet siis palannut. -- Näistä sanoista soi jo\nheti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: -- Te olette tällä\nryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia,\nsaaneet paljon pahaa aikaan.\n\nHannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista\nkiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut\nodottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja\näänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua\nretkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden\nsiinä erikoisen tärkeänä... mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut\npartiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:\n\n-- Pahaa!\n\n-- Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. -- Kuka teidän käski\nlähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!\n\n-- Oltiinhan sotaretkellä...\n\n-- Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä\nsinne apuväkeä, retkeillä siivosti...\n\nApua... siivosti...! -- Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi\nvalkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi,\nettä Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan\ntoinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä.\nSilloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen\nrannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin... Nyt se oli\npahasta...! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi\nhän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä\nsittenkin tehty syyparka!\n\nTyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin\nretkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik\nHare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä\nrakki ja kivahti:\n\n-- Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta\nettä Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille\nesittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon\ntyöksi, sekä pyytää sitä anteeksi.\n\n-- Roistojoukon! -- Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui\nsäihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen\nreipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi,\nhänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty\nrosvopäälliköksi...? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja\nsiksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi:\n-- Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme...\n\n-- Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare\nsiihen. -- Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!\n\n-- Erehtyi! -- Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko\nsotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt\ntahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että\nei Hare huomannut itsekin \"erehtyneensä\", kun haali Suman retkikunnan\nkokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui\nedelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:\n\n-- Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi\naikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita\nolette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet\nja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä\npakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla\npalata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu.\nYmmärrätkö, -- meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä\ntehdä rajan taa valituksia...!\n\nKyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea\nsoutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu\nselitettäisiin hänen syykseen, -- ikäänkuin karjalaiset eivät olisi\npahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi\ntapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen\ntehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin\nlampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat\nnyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi\nsen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi\nvain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:\n\n-- Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava\nsotaretkeä hankittaessa, -- täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja\nolihan siihen kuninkaan käsky.\n\n-- Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta\nei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman\nretken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:\n\n-- Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä\npahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty\nrajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset\nuudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen\non sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun\nsuksimiesjoukkosi nyt asetuttava, -- itse saat vielä jäädä sitä\njohtamaan...\n\nJa ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra\nivallisesti:\n\n-- Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi\nvastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!\n\nHannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren\njatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen,\nivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan,\njolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli\nhänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin\nsydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin\nkylmästi vastasi:\n\n-- Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.\n\n-- No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare\nsisähuoneeseensa kääntyen. -- Mutta silloin onkin sinun kotitalosi\nverovapaus lopussa! Saat mennä!\n\nHannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun,\njolle vielä selittää ja puolustautua... Etuhuoneessa istuikin nuori\nAntti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen\nlähtenyt, -- istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin\nkanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen.\nMutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei\nnyt häneen päätäänkään kääntänyt, -- Hannulta jäi suu auki jatkaessaan\nastuntaansa ulos.\n\nSellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa.\nKävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän\nhautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä\nliekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista\nhänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä,\ntalonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt\nhe viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen\nsisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään\npuiden hoki hän itsekseen:\n\n-- Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, -- on se toki\nherrallakin herra! -- Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt,\nmiksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa\nmielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo,\nei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka\nvuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja\nVienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä,\nettä häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa\nnämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden\nhuolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon...\n\n-- Saat mennä! matki Hannu katkerasti. -- Kaikki siis lopussa! Valtain\nluottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, -- lopussa\nkotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi\nannettiin!\n\nSuuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja\nsitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla\ntoiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut\naihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut\nmainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista... Kuvitellut, että häntä\ntässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun\nvirkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien\ntörmälle... eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut\nniiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä\noli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa,\njossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan\nperällä...?\n\nSillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein\nsilmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä\nvalkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen\ntajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä\nmahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka\nsillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta\nkun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä\npuhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi...\n\nSe puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa\nkauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu\nhänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa\nhän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli\nopettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli\nkirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä...?\n\nEi, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa\nseurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko\nhävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.\n\n-- Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti,\nmuistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli\nvakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.\n\n-- Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. --\nPoltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä --\nja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan...\n\nHannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli\nkatsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse... nyt\nolivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun\nvaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:\n\n-- Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan...\n\n-- Ei ollut siitäkään apua... täällä nyt ollaan...!\n\n-- Pakomatkalla?\n\n-- Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä... tälle kesälle tulikin\nkarkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte...\n\nHyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen\nitsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä\navuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei\ntahtonut puhua, vaan kysäsi:\n\n-- Minkälaista apua nyt täältä haette?\n\n-- En tiedä, -- raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. -- Tahdomme\nsenvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen\nalettava, seurakuntani ja minun.\n\nHän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa\npirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen\nohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin\nhätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi\nHannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä\nomassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa,\nitse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli\ntaittunut.\n\nVaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen\njatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä\nvielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän\nhuokauksen:\n\n-- Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne\nkarjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin... et uskonut...\ntässä näet mitä siitä nyt tuli!\n\nHannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin\nastuntaansa.\n\n-- Parempi tietysti... ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän\naittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. -- Ei yrittää mitään, maata\nvain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden\nmaineretkistä... Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen\nluonto taipunut...!\n\nHän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle\nkarjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä\nviedäkseen sen majataloonsa.\n\n-- Nyt saa luonto taipua... ruostua saa nyt keihäs!\n\nMutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden.\nHetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas\nlahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla\nleikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä\nsuut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOuluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä\nseuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli\npäättynyt.\n\nErottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät\ntarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu\nyksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin\nmietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas\noli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea\nluonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön\nmielikin.\n\nMutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen\nvähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin\nkaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin\ntullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy\nkaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan...\nTäytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten\nsynkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana,\nikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin\nretki, komea kierros on tehty... sattuuhan sellaisen varrella aina jos\njotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat...\n\nNäin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte\nsiinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa\niloisiksi. Surkeilu pois -- miehestä tässä on edelleen käytävä!\nNielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset... jos muut\nnauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia\nmatkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.\n\nTapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa\nKaaproa tarinoittamaan Voutilaan, -- sieltä kulkeutuvat jutut aina\nedelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet... Ehkä siellä jo\nsaisi muitakin tavatuksi, -- mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä\ntervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, --\nsitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä\nsuorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta\nsisältöä... Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi\nHannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä\nvirkaporvariakaan... ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita...!\nMutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä\ntalon kengittäisi ja korjaisi...\n\nTosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän\nnousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet\nsaatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli\narkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi\nsamalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita\nja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan... Mutta Hannusta tuntui,\nettä ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja\nonttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen\nOulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä\nhänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.\n\n-- Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä... aika huippaus\nsieltä on meloa tänne meidän vesille! -- Näin Kaapro nopeasti puheli,\nmutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen\nsen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:\n\n-- Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten\nhävitys onneksi tänne asti ulottunut.\n\n-- Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. -- Kysyihän se\nlinnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta\nen tuota tiedä... on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.\n\n-- On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin\nnaapuriaan suostumasta varotellen.\n\n-- Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi,\nlisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.\n\n-- Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro.\n-- Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi\nrääkkäät, -- kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän\nharmaantunut!\n\n-- Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut...?\n\n-- Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat\nruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa...\nHittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan... saattoihan se lähtiessä\nolla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta\nok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten\nkuullen...\n\nHän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta\nsateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta\nsumusta Vienan merellä.\n\n-- Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin\nkysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.\n\n-- Käytiin... perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta\nsamalla hän kuunteli... oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut\npientä hihinätä... Mutta se taisi toki olla erehdys... mitäpä siinä\nolikaan hihittämistä...\n\n-- Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.\n\n-- Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu\noikein äänensä koventaen. -- Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin\nsieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten\nkaatuivat kotimatkalla koskessa...\n\nNyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut\ntutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, -- siitä ei voinut\nerehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi,\nettä nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on\novelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala\nkepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään\nnaurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa\nluo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä\ntehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:\n\n-- Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä\nvenheet, -- olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä\nkäyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä\nnyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin...\n\nHän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne\nhän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä\nkarjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä,\nja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne\nnäyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän\nretken tuomisiksi... ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs\ntirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin\nsen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa\nmielessään kantanut, kumartuneena lieden yli... Tyttö painautui\nsyvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän\nsinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti\nsalatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa...\n\nKuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt\nkämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan.\nTuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli\npahimmin peljännyt... hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen\ntiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri\ntällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan,\nhänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen\nhän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin\npelastauduttava...\n\nÄkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä\npuhettaan jatkaen:\n\n-- Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä... eikä\nvanhan miehen lahjoista...\n\nNuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan,\nniitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt,\nkuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi\nsiitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika... Sitä vikaansahan\nhän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla... hurmata\nnuoruuden tuoreella maineella... Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt\nhankkimatta... tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin... siksi uskalsivat\nnyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä... Olihan hän nyt vanhempi, monin\ntavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään -- hänen oli näinollen\nollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!\n\nHämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana,\nripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä\nkömpelön näköinen... kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä\ntarjoamassa...! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi\nKaapro-vanhuksen puoleen.\n\nMutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset\novesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin\nKaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi\nHannun äskeisiin sanoihin:\n\n-- Eivätpä taida huolia...\n\nKatsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä\nsydämessään, nousi ja astui kohti:\n\n-- Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, -- haukataan me tässä suupala\nyhdessä?\n\nTyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän\nveti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta\nkasvoiltaan harmaana:\n\n-- Ajattelin astella kotiin... johan tässä tulikin levätyksi.\n\nEikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti\neivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVerkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen\njokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä\nlyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä\nmielessä, että tässä sitä nyt istutaan... se on nyt päätös, eikä\ntaida tästä tulla enää liikahdetuksi...! Pysty nousi eteen, enempi\nrientoileminen ei enää auta... Tässä nokisten orsien alla... vanhoissa\nlämpimissä... mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat\nretkeilyt ja maailman turhuudet!\n\nPirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin,\nkomenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua\npaapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja\nneuvoen:\n\n-- Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä\ntarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, -- vähiinpä kuuluvat saaliitkin\nkutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.\n\n-- Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.\n\n-- Vai eivät -- kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes\nkotona... talokin on korjattava... päälle lahoo!\n\nOviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän\nkotiintulo kovinkaan mieluisalta, -- se tuntui hämmentävän hänen omia\nsuunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki\nsyrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun\nkonttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä\nhopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.\n\n-- Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?\n\n-- Kenelle lienevät... sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja,\nvastasi Hannu loukkautuneen äänellä.\n\nMutta tyttö rehahti nauramaan:\n\n-- Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö\nkäynytkin isä taas ensiksi Voutilassa...?\n\n-- Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.\n\n-- Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. -- Mutta eikö olleetkaan nyt\nvastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa?\nTaikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet... jo\ntuota aavistinkin!\n\nJohannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin\npunnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:\n\n-- Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit... kuiva naula... liekö\noikeata hopeatakaan!\n\nMutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi\ntäysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää\nKrankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa\nkotivävyn.\n\n-- Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi\nvanhana miehenä hulluttelemaan, -- tuossa ne nyt ovat!\n\n-- Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.\n\n-- Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut\nsuuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa\nliitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän\nvain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan\ntässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä,\nkotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta\npartiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa\nkädestä puristamaan... Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan\nväliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan\njuhla-ateria, -- karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata...\n\nNyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli\nvoinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään...\n\nHannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti\npöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin\npari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään\nkunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin\ntuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli\notettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, --\nniistä he vaativat tiliä.\n\n-- Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu,\nkoettaen tekeytyä reippaaksi. -- Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet\nkoskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.\n\n-- Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, -- olisit rämpinyt itse!\n\nNaapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua\nkohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti\nkohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla\npuolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.\n\n-- Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin\nmuuallakin, puhuivat he. -- Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja\ntuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään\nkoko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, --\nsitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!\n\n-- Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa\netukäteen kerskuit!\n\nNäin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua\nmiestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti\nselitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja\netteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet,\nheillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.\n\n-- Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka -- maksappas nyt\nmiehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!\n\nHannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään.\nHän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan... antaapa tulla nyt\nsitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä\nkauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet,\nistui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän\nsaanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.\n\nIlta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta\nniiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen\nkaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi\nolisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar\nhuomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa\nottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein\nkäsipuolesta ja virkkoi:\n\n-- Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt\npilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!\n\nHannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja\nkäveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän\nhetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt\nsinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi\nhäneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.\n\n-- Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan,\nvastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni\njohonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja\nunhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä\nunhottaa mitään... ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä\npelastaisi!\n\nHän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin\ntämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat\nkaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään... Linnanherrakin\nvirnistelee, että \"saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin...\"! Kun\nse olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä\nvoinut suostua... enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään...\n\nMutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu\nenää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta\njäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja\nmaksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, -- sehän on vanhuksen osa!\n\n-- Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja\nhautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle\npiisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille\nnukkumaan, -- sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin\nja komeana satoja johti ja komensi!\n\nNavetasta kuului laulua, -- siellä lopettelivat piikatytöt\niltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle\nomiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi\nheristämään korviaan... siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka\nhäntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion\nja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan\nisku.\n\n-- Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!\n\nSiitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden\nsijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden\nvarrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat!\nJa Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä,\nkukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka\npäivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista... kunnes kirves kerran\nkädestä kirpoo...\n\n-- Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!\n\nHannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo\nkatkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi\nhaukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.\n\n-- Pois täältä, pois...!\n\nJättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne\ntaas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä\nkolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille\nkäskien virkkoi:\n\n-- Pankaa evästä aamuksi konttiini!\n\nJohanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan\nveljeään torumaan, puhuen:\n\n-- Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään\nmiestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin\nmaailmalla jotakin rehkimistä, -- hä, minnekä taas?\n\n-- Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne\nrajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on\nasia, -- pankaa vain aamuksi evästä!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSiuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut\npidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä,\nolivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan\nhonka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin\nlepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin\nliikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä\npeljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he\nsamalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista\nseinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta\nsuloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla\npystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.\n\nIltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen\nympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi\nKokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten\nKuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla.\nSiellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan,\njoilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä\nMatti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli\nvaltaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt\nelää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali\nNiilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin\nsäären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu \"Paavo Pahajalan\"\nnimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen\nsotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet\nniiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.\n\nMutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän\nloikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi\noli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet\nusein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä\ntunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi\nkohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta,\nsillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen.\nMutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain\nmetkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä\nhilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne\nusein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin.\nHän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista\nmiehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja\nitsensä kanssa käräjiä käyden.\n\nJoskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein\nasiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion\nvihellystä kuuntelemaan.\n\n-- Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. -- Loikoilenpahan\ntässä, -- lämmin on vanhalle hyväksi!\n\nPaavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin\ntarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa\nhän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei\nhän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä\nsaaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan\nihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä\nretken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa...?\nEi, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, --\nkovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen\ntekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut\nedes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään\ntiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin\nkysyjälle vastasi:\n\n-- Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä\npelastetuksi...\n\n-- Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu\nhäntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. --\nSuotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!\n\nMutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa\nhänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika\noli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän\nsieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan... Paavo ei\nkyllä olisi silloin täällä enää \"pahajalkanakaan\", eikä olisi täällä\nluultavasti hän, Hannukaan, -- mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut\niskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä\npäitä kuin nauriita...! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä,\nse olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana\nkotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!\n\n-- Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!\n\nHannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä\nalituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä\nlopettaa.\n\nKun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan\nhälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan\npartiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana,\nmiehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat\nsen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä\nHannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on\nhän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, -- täällä hän nyt\ntalttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä.\nNaurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä -- melkein\nkuin haudassa!\n\nMutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu\njälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka\nhoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat\npartiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo\nraskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan\nmielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista,\njotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.\n\n-- Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. -- Mikä horna\npidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja\nsiitä sisään, -- toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä!\nAntaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja... Antaa olisi\nsiellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme\npelastunut yhtään, -- olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki\nsiitä käynnistä olisi jäänyt! -- Ja olisihan siinä voitu voittaakin,\nvallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, --\nse se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua\nlinnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari\nvain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!\n\nNäitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö\nehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus\npystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:\n\n-- Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa\nkellekään...!\n\nRokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää\npäällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi\nkummissaan:\n\n-- Että mitä...?\n\nKuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin\nsammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä\nvielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät\nolivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden\nvarrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja\nkaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden\nyksien kiduttavain mietteittensä pariin.\n\nHän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan,\ntunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili,\ntokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei\nvälittänyt... voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi\ntuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos\nkuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä\nsujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan\nkävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista\njohtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki\nheidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen\nKitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai\nkuulunut.\n\nSiiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla\nhaihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään.\nKorvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas\npartiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu\nsuksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja\njossa paloi sama partiomieli...!\n\nHän hiihti kuin tärkeään tehtävään... kuin olisi hän puskenut\nvainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen.\n\"Kypeniä kantapäissä\", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten\npoikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät\nhänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät\nhänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään,\nikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut\nhyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen\njäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä\ntapparansa, iskemään ja voittamaan... nyt kerrankin hän tahtoi näyttää,\nonko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua...\n\nYhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen\ntämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen\nedessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista,\nunhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita\nerämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa,\nunhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, -- nautti\nomista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää\nmuuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, --\nhiiteen kaikki harmit! -- hän _eli_ taas, eli mielikuvissaan, mutta\nvalvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja\nkauniimmat unelmat.\n\n\n\n"]