[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdzeTMD7RnepVtVu5tjf9w-ezcOLAUbJV8DIL0gY-dpo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2282,"Kristiina Lauritsantytär II Emäntä","Undset, Sigrid",null,"2282-undset-sigrid-kristiina-lauritsantytar-ii-emanta","2282__Undset_Sigrid__Kristiina_Lauritsantytär_II_Emäntä","romaani",[],[13],"nobel","fi",1921,1923,116355,711242,false,62523,[22,23,24],"Historical fiction","Norway -- Social life and customs -- Fiction","Women -- Norway -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kristiina Lauritsantytär 2 (of 3): Emäntä\" by Sigrid Undset is a historical novel published in 1921. The second volume follows Kristin as she arrives at her husband Erlend's estate, burdened by guilt and facing an uncertain future. As mistress of Husaby, she bears seven sons and manages a crumbling household while her impetuous husband's reckless decisions threaten everything. His involvement in a political conspiracy and personal betrayals lead to devastating consequences, stripping the family of their inheritance and forcing them toward an uncertain fate. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Siegberg, Siiri",160,"Nobel-palkitun trilogian toinen osa kuvaa Kristiinan elämää Husabyn kartanon emäntänä 1300-luvun Norjassa. Romaani seuraa hänen ja Erlendin avioliiton arkea, äitiyttä sekä suvun ja yhteisön välisiä jännitteitä katolisen uskon ja maallisten himojen ristipaineessa.","Sigrid Undsetin 'Kristiina Lauritsantytär II: Emäntä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2282. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KRISTIINA LAURITSANTYTÄR II: EMÄNTÄ\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nSYNNIN HEDELMÄ\n\n\n\n\nI\n\n\nIltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin\nlahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan\nErlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa\ntervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin\nmajoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.\n\nErlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa\nlaiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja\ntuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina\nyritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu\nhyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin,\nniin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan\nkankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä\nilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä\nErlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä\nlakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli\ntosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä\nhänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti\nkyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä\nkurja koko ajan.\n\nSeuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi\npurjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien\nvieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen\nharjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin\naallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.\n\nViggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla\nsaattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa\nsuuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se\noli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä;\nhevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat\nkuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa\nhehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut\nsulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen\nkaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista\nhänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.\n\nKristiinan sydän alkoi väristä kummasti -- surusta, hellyydestä\nja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa\ntuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin,\nhäntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea,\nmykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton --. Mutta\nnähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana\ntämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti,\nja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut\nitsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille -- tämän\nkäydessä heidän luonaan kesällä -- ettei ollut soveliasta viettää häitä\nliian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina\noli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan\nnöyryytyksettä.\n\nHän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden\njälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä\nkotiseutuaan pitkiin aikoihin -- ei ennen kuin kaikki puheet jo\nolisivat tyystin vaienneet --. Nyt hän huomasikin, että edessä oli\npaljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista,\njotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut\nniitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat\nolivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään --\njonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset\nolivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien\ntuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän\nsilmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului\nhänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin\njoutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt\nomalle lailliselle morsiamelleen.\n\nApotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:\n\n\"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole\nvielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?\"\n\n\"Arvasitte, herra\", sanoi Kristiina hiljaa. \"Juuri äitiäni minä\najattelin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson\npohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän\nhärmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten\nloppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:\n\n\"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä\nsiellä, vaimoni!\" sanoi hän lämpimästi.\n\nHeidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano\nsijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä -- lähinnä oli\npieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon,\nuseat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat\nsoida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien.\nMorsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään -- ja remuten ja\nelämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä\nja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja\noli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui\nsisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista\nleviävää kynttilänhohdetta.\n\nKristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä\nja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava\nvieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli\nerittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen\nrukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään\nja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että\noli Pyhän Simonin päivä -- sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei\nollut kohdellut hyvin.\n\nKirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten\nKristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen.\nKristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä\nja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja\npohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta\nnäyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.\n\nJuhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat\nsiunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän\nporstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa.\nKristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.\n\nSe oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä\nlattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä\npaloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit\npuiset pylväät -- se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta\nkuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi\nisännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.\n\nHuoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä -- pöydillä, jotka olivat\ntäynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä\nhaarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita\nkuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla,\nja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen\nvalkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona,\ntoisten aseiden joukkoon.\n\nPalvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta\npäällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet\nlieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan\nvankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti\nKristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan\ntakaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend\nnyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin\nherttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan\n-- hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli\nnähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen,\nemännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle.\nAamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö\ntiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen\nkuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut\nposkiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän\noli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt\nkatsella häntä, -- nyt kun oli saanut hänet omakseen -- koska hän ei\nhuomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.\n\nAvioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta,\nsiunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.\n\nSitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä\nkiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle -- ja oli sitä tehdessään\nsen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä\ntoi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven -- Erlend laski sen\nhuulilleen ja joi vaimonsa maljan:\n\n\"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!\"\n\nJa vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta\nmiehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.\n\nNyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa\nkunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.\n\nKolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä\npäivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin\nkanssa Husabyssä.\n\nEnsi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet\nsängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet\nsekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt\ntuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli\nsuoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa\nolevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat\nsaunassa -- palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja\nkoetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend\npudisti nauraen päätään -- olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä\nhävettikin.\n\nKristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit\nolivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä\npatjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja,\nmutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja\nkomeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.\n\nPaljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta,\njotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä.\nLadot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot\nolivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend\naikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla\nheinillä ja oljilla -- lehdeksiä ei ollut edes lampaille.\n\nMutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen\n-- siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa\nsäilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja,\nosaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli\nniitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia -- niissä\noli ollut sekä koita että matoja.\n\nKarja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa -- eikä\nhän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon\nkarjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei\nyksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille,\noriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä\noli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn\ntallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen\nturpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät\nja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen\npitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus\nvannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen \"että oli iso vahinko, kun\ntämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu\".\nSilloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää,\nRingdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei\nollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli\nkäyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa\nsaakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli\nLauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava\nkuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä\noli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat\nluulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä\ntuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei\nollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin\ntulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden\nvuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän\nolisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.\n\nErlend sanoi nauraen:\n\n\"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi,\nkäyt kaunopuheiseksi!\"\n\nKristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa\nhänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä\noli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden,\nmutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen\nkäsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina\nei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä\npois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa\nisänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli\njalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli\ntahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä -- eihän kukaan voinut vaatia,\nettä vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän\nvalkenemista.\n\nNähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä\nodottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut\nselkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne -- tehty mikä tehty --, niin\noli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli\nhoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka\noli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen\nei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli\nollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa\ntalon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä\nseuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän\ntehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja\nsillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa\njärjestystä.\n\nEräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin\nkanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu --\nei sitä liikoja ollutkaan -- sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf\nvastasi:\n\n\"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen.\nHaftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä -- enkä minä enää\nmuista maatöitä.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi kartanon emäntä. \"Mutta minun ei ole helppo\nhallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja\ntalonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata\nminua.\"\n\n\"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo\",\nsanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen -- hän hymyili aina\nnoin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos\nröyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää\nja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa\noikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle\nhäneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin\nkanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä\nelämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen\nasiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen -- näkihän hän\nErlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa\nkunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta\nhe olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän\noli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan\nkartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa\n-- mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan\nkotikulmalla.\n\nUlf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma;\nhänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka.\nKristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta --\nkaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan\nja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä\nollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja\nviisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.\n\n\"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla -- kaiken\nsen jälkeen, mitä täällä on nähty\", sanoi taas Ulf. \"Sittenkin minä\nluulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat\nmuut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että\nistuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten\nvoisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu\nhuolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä\ntahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton\nmaalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit\nminun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään\njotenkuten.\"\n\nKristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti\ntyöntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt\nErlendiä -- tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen\nja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi.\nKaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi --\nmutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä\nmaatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän\nedelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista,\njotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti\nkuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja\n-- eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan\nsilmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia;\nkauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä,\nLidstadissa, oli ollut lapsi -- niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa\noli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina\nhuomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta\nlapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut --. Voi, voi! Pyhä Olavi,\nrukoile puolestani --! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan\nlaupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti\nhän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän\nOlavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen\nnäillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon -- mutta\nyöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa,\nniin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan --. Erlend huomasi\npuoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä\nitseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.\n\nMutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän\npukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon\nasujaimilta raskautensa.\n\nHusabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen\njälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin\nistui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon\ntavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin\norjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä\npöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle,\njoka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin\nnojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa\nliedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen\nsellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä\nauttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä\nsisätöissä, ei se enää käynyt päinsä -- naiset eivät ruvenneet\nraatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä.\nKristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä\ntupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset\nkaikinpuolisena helpotuksena -- heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä\nulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja\nkerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää\nkynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä\nlaittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.\n\nNiin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä --\nmutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona\nistui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti\nliikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui\nRagnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä\nitäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä.\nKotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin\nsellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera\npalveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei\nalistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei\nvälittänyt papeista ja munkeista -- hän sanoi niitä liian kalliiksi\nystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat\nsanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo\nunohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.\n\nHän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi\nmerkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei\nmuistanut väärin -- tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli\nomistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää -- kuului aikoneen tehdä\nHusabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi.\nErlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän\naina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli\nhänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui,\nettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut\nisänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan\nylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä\nusein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi\ntoisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista\nvaroitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja -- Ivar\nGjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar\nProvstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin\nmahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta\nmetsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti\nFolkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin\nherrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka\naina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin\njärvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa.\nHän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta\nensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa\nlapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä\nElin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi.\nLauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran\ntekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä\nei ollut tullut mitään.\n\nHädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon\nverisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta\nja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale\npyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä,\nhäväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän\nTuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin\nkorviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti\nhänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse\nLaurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää\nsyyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen\njaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan\nhaavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan,\nkuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa\nollut voinut lausua muuta kuin \"herra, herra!\" Mutta sädeloistossa\nseisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut,\nettä hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen\nvaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei\nyksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen\npäivään.\n\nNiin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan\nsen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään -- hän ei\nollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.\n\nSitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän\ntuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina\nhuomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun\nasukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita;\nheillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne --\njotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin\nmuukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia\nmiehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot\nnivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea\niho -- mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien\nsilmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla,\nnenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle\nmiehelle -- mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt\nketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän\npehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.\n\nErlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä\nkotoisin -- lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä.\nHänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute\nErlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi\nsiitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.\n\nTuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa.\nErlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen\npoikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti\npaljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun\nompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen\nvyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.\n\nÄkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa -- ja\nlensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.\n\nErlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään -- silloin Kristiina\npoistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja\nkovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli\nkääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa\njälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.\n\nKristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti,\nettä toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja\nkuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.\n\nMutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa\nsyliinsä.\n\nViimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi\nleukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan\nihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina\nseinään päin.\n\nOli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään\nsanaa sanottavana -- nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen\nlastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta\npimeässä. Ei hän kerjäisi -- jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi\nhän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti\nhänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä.\nJa Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen\nheidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen\nnukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä\ntämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin\nmäärin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.\n\nEikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa\nmielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta -- ja tulistui\nsilmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän\npois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa\novesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä\nlänteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä\nmukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa.\nKristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa\nkarvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.\n\nPihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend\nsanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan\npuinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi\nErlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan\nsanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.\n\nTeurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut\nsatanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut,\nja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen\nhärmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja-\nja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata,\nmättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.\n\nMies vastasi mahtaillen: \"Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin\nhyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä\nsyömäviljaa näin lähellä kaupunkia -- tuottavampaa on vaihtaa voit ja\nvillat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta --.\"\n\n\"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt\nlojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena\", sanoi\nKristiina. \"Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka\nhoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää\nkesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla\nhuonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut -- sanoi isäni aina --.\"\n\nErlend naurahti ja virkkoi:\n\n\"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa -- kunhan minä\nsaan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani\nhoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi\nnäen.\"\n\n\"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi\nja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?\" kysyi Kristiina.\n\nErlend nauroi jälleen ja virkkoi:\n\n\"Sitä en ole ajatellut. -- Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet\nhyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina.\"\n\n\"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita\", lausui Kristiina, \"sillä\nisäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia\nhänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi\npalveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä\nasioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren.\"\n\n\"Sigurd\", muisteli Erlend. \"Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän\nhäissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui\nkuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi -- hän oli sikahumalassa\nvielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin\nsinun päähäsi vaimonhunnun --.\"\n\n\"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut\", vastasi Kristiina\ntulistuen. \"Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin\npikkutyttö --.\" Erlend nauroi vielä:\n\n\"Olipa se outoa huvitusta -- koko talonväki kuulemassa, kun se äijä\npaukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin\nerilainen kuin muut miehet -- mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos\ntalonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari --\"\n\nKristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend\nkatsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.\n\nYhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus,\nkaalamo -- siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut\nirti syksyllä --. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen\nhevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään -- miten Kristiina\nkiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi,\nkaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja\nesti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että\nKristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.\n\nErlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että\nhelähti -- ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.\n\n\"Siinä sait\", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja\nheidän taas ajaessaan tasajalkaa. \"Lensit ihan kuin mieletön --. Oikein\npelästytit minut --.\"\n\nKristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen\nkasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten\njälleen:\n\n\"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina -- onko se nyt laitaa\nsellainen! Ja vielä nyt --\", sanoi hän aivan hiljaa.\n\nKristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend\ntunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan\nKristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, -- mutta huomasi asian\nolevan niin.\n\nHe saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä\ntupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia\nensin -- ja Kristiinaa tarvittiin mukana. \"Tämä on nyt hänen talonsa --\nja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein\", sanoi Erlend\nhymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi --\nheidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.\n\nStein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka\nhän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa\nkunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että\nhän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei\nyksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt\nolivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin\ntullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut\nhuonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja\nErlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa,\nkunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.\n\nSitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja\nväkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut\nulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän\nastui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen\njälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan\nkätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika,\nkahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.\n\nNyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat\npöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista\npuheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään\nmiehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä\npidettiin.\n\nSitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti,\nettä äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se\nrauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika\noli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.\n\n\"Katsohan mieheni\", hän virkkaa, \"eikö tämä ole kaunis ja pirteä\nmiehenalku!\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu\nkotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.\n\n\"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis\", sanoo hän, \"sillä\npoikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani\ntänne pohjoistuntureille.\" Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy\nkatsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän\nolevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn,\nmutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina.\nViimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut\ntuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti\nraskaan kulhon ja sanoi:\n\n\"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka\nsinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!\"\n\nKristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän\ntarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta\nKristiina siemaisi pitkän ryypyn:\n\n\"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon\", sanoi hän ja nyökkäsi\nmiehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.\n\nErlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen.\nMutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken\nkuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi\näkkiä kiihkeästi:\n\n\"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana\nvihittäessä. -- Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä,\npiru vieköön.\"\n\nKristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli\nhevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä\npelotti.\n\n\"En ole unohtava eläessäni\", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta,\n-- \"että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla\nolevasta pojastasi.\"\n\n\"Kristiina!\" sanoi Erlend rukoilevasti.\n\n\"Rakkaani\", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut\nhäneen. \"Kristiina!\"\n\n\"Mitä tahdotte, herra?\" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti,\nkääntämättä päätään.\n\nErlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä.\nMutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.\n\n\"Nyt minä olin vähällä suuttua niin\", hän sanoo, \"että minä olin lähteä\n_sinun_ luotasi.\"\n\n\"Silloin olisi saattanut tapahtua\", vastaa Kristiina rauhallisesti,\n\"että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut\nsinun perässäsi Husabyhyn.\"\n\n\"Voi sinun puheitasi!\" virkahtaa mies avuttomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat\npaikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi\nvaimolleen:\n\n\"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta -- siitä\ntulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun\nkanssasi.\"\n\nKristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.\n\nTuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua\njalan. Hän sitoi hevoset puuhun.\n\n\"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla\", virkkoi\nhän. \"Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä.\" Hän\ntarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki\nkatsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen\njoen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby\nvastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen\nja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan\ntumma metsäinen selänne.\n\n\"Äiti\", alkoi Erlend hiljaa kertoa, \"kävi kanssamme täällä hyvin\nusein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti.\nHän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti\ntuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon\non tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon.\"\n\nErlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut\nmitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti\njäätynyttä kanervaa:\n\n\"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta.\nSiitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä.\"\n\nHän ei saanut vastausta. -- Aivan heidän allaan, heidän siinä\nseisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. -- Erlend otti kiven ja\nnakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi\npiirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti\nvielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin -- etsi yhä uusia ja uusia,\nviimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan.\nSilloin hän näki vaimonsa kasvot -- tämä seisoi siinä silmät\nylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.\n\nErlend kääntyi äkkiä ympäri -- mutta Kristiina valahti samassa\nkalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään\nilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan -- mutta tapasi sitten kiinni puun\nrungosta. \"Kristiina -- mikä sinun on?\" kysyi Erlend pelokkaasti.\n\nToinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen\nkatseensa oli kaukainen ja outo.\n\nNyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi\npieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut\nhänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää\nniin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" alkoi Erlend taas kysellä.\n\nHän oli odottanut tätä niin sanomattomasti -- hän oli tuskin uskaltanut\ntunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä --\nnyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend\nasian.\n\n\"Lapsiko se alkoi elää?\" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan\nolkapäätä.\n\nSilloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa\nisää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän\nhevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan\nlounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä\npakkashuurussa.\n\nErlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen\nkuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa\nluokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli\npistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin\nrinnettä.\n\nSilloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:\n\n\"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!\"\n\n\"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi -- vaikka\nolisit ollut kuinka vihainen\", sanoi Erlend.\n\n\"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua\", sanoi Kristiina hyvin\nhiljaa katsoen alas.\n\nErlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja\nonnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:\n\n\"En minä luullut, Kristiina -- siihen aikaan kun kosin sinua, kun\nkiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja\ntekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut -- että voisit\nolla tuollainen noita!\"\n\nSilloin toinenkin nauroi:\n\n\"Etpä tainnut luulla -- muuten olisit heittänyt koko homman aikaa\nsitten -- mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi.\"\n\nErlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.\n\n\"Herra varjele, Kristiina -- olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa\nparastani, mitä --?\"\n\nHän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin.\nPunastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä\nhymynsä ja silmänsä Erlendiltä.\n\nErlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea\nperästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet\nharjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend,\nja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin\nnauratti.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle,\n\"nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!\"\n\n\n\n\nII\n\n\nJouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja\nniin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun\nBirgsin kirkkoon.\n\nHän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he\nvalaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä\nja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit\ntaipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti\nheidän kulkunsa yössä.\n\nSisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan\njätteitä -- puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita\nja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden\ntuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina\noli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli\nAan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt\nhän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa\npäivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti\ntyötä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat\nnauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen\npäälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja,\nsillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät.\nEnnen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput,\nja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat\npannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää,\nkiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita.\nHopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut\noluttynnyrin penkille.\n\nKristiina käänsi tuolinsa lieteen päin -- hän ei iljennyt nähdä tuota\npahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki\nharmittamaan.\n\nSekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona\nollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista\nmakupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista\nja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa\nruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei\npalvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. -- Kotona Kristiinaa oli\nopetettu syömään kauniisti -- ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että\nisäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti -- ja\nniiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.\n\n\"Gunna\", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui\nison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä\nluonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän\nnimen.\n\n\"Voi piski parka\", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli\nhänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä\nkuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan\nemänsä hengiltä. \"Voi, piski parka, niin!\"\n\nKristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi\nnokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti --.\n\nHelppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet.\nHän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat\nkäyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että\nhän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet\ntähän tilaan.\n\n\"Kyllä muistan\", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. \"Sinä tarkoitat tuota\nkevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä\nmuistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan --.\"\n\nKristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä\nusein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta\nsitten Erlend sanoi:\n\n\"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit\nvoinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin\nystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä\nkauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste.\"\n\n\"Oi Erlend\", oli Kristiina vastannut surullisesti. \"Sinä tiedät\nparemmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja\nollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää.\" Hän\noli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. \"-- En tiedä,\nmuistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan\nei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian,\nminä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon --\"\n\nErlendin kasvot muuttuivat herkiksi:\n\n\"Niin minä luulin\", sanoi hän hiljaa. \"Mutta tiedäthän sinä senkin,\nettä minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut.\nLohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että\nminä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi.\"\n\nSilloin oli Kristiina kysynyt:\n\n\"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka\npakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi\nheitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden\nvuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?\"\n\nJa Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:\n\n\"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin\nhavaitsin asian. Ja sittenkin mietin -- mietin, että jos sinä kuolisit\nennen kuin me ehdimme naimisiin -- -- -- niin mieluummin jäisin sinun\nlapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin\nkuolemaan sitä synnyttäessäni -- niin olisi sekin parempi kuin ettei\nsinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle\nsinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta --\"\n\nErlend vastasi kiivaasti:\n\n\"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun\nhenkesi. Älä puhu noin, Kristiina --. Niin paljon en rakasta Husabytä\",\nlisäsi hän kotvasen kuluttua. \"Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei\nOrm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa --\"\n\n\"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?\" kysyi Kristiina silloin.\n\n\"_Sinun_ pojastasi --\" Erlend naurahti. \"Hänestähän minä en tiedä muuta\nkuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä\nolisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta.\"\n\nHetken kuluttua kysyi Kristiina:\n\n\"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies. \"Ennen kävin usein heitä katsomassa\nØsterdalenissa, missä he asuvat.\"\n\n\"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan\", sanoi Kristiina\nhiljaa.\n\n\"Etkö sinä pahastuisi siitä?\" kysyi Erlend iloisesti.\n\nKristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli\nErlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset\nHusabyhyn jouluksi. \"Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä.\" Ja\njälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin\nolla piti.\n\nErlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti\njouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden\nmiesten ja naisten joukossa -- hänen täytyi voittaa luontonsa\nriisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka\nErlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi\ntoistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä\nsaattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut\nErlendin kanssa ennen häntä.\n\nTalon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi.\nTalonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä\npalvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja\noli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja\ntottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä\nalkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon\nhyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi\nja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja\nleikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä\nja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui\nhänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut\nymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian\ntehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia\ntulokkaita -- eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa\nJørundgaardin Lauritsaa.\n\nNäin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin\nkeinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita\nhän ei saanut taipumaan tahtoonsa.\n\nErästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien\nnähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita\nlapselleen, -- vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta\nja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen\nistuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta\npelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta\nhän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin,\nettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut\nsemmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö\nkasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin\nettä kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden\nkohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli\nsininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.\n\nÄkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen,\npolvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin\niloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka\nse olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat\nDominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne\naina kolmeen kertaan.\n\nSe helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa,\njotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka\ntäyttivät huonosti käskyt, -- eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan\nsaaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut\nvanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin\nantaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän\npahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen\nlapsessaan.\n\nSitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin\npaljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin\nhänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko\nvartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan\noli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi\nhänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät,\nliekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut\nkatsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut;\nhän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa\n-- hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan\nlapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa.\nPyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti -- hänhän\noli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin,\njossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli\nheidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian.\nMutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään\nolisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten\npuheita.\n\nEräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs\nnaispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:\n\n\"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja\nlapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?\"\n\nKristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen\nvärjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:\n\n\"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?\"\n\nKristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen.\nVilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan\ntulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili\ntaas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun.\nKristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi\nniistää ja nyyhkiä.\n\n\"No, heitä jo itkusi, Frida\", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti.\n\"Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy\nniinkuin pikkutyttö?-.\"\n\nTyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei\nKristiina panisi pahakseen.\n\n\"En panekaan\", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. \"Syö nyt, äläkä itke.\nJokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut.\"\n\nFrida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.\n\nMyöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa\nseuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:\n\n\"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta\nsitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla\nkannalla.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. \"Minä olin silloin\nyhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan\nvuosikausia lapsimorsianta --?\"\n\nUlf nauroi ja lähti ulos.\n\nMutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja\nnöyryytetyksi.\n\nSitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa,\nratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend\ntalutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.\n\nPoika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut\noman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa\noli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen\npoikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli\nhänet kuvitellut -- juuri noin isänsä näköiseksi.\n\nOrm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja\nkaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat\nsiniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti\näitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä.\nKristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän\ntunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän\nitse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.\n\nErlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla\nhuomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi\nmiehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei\nErlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni\nnäin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi\nveljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta\npienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa\ntekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja\nruskeat silmät.\n\nHän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut\nsille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan\nErlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli\nrakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä\nhänen puhuessaan Margretista.\n\nKristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä\nja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli\nolevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään\nja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos\nsateeseen.\n\n\"Jeesuksen nimeen\", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin\nastuessaan ulos yöhön.\n\nPihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä\nkirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin\nkävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi\nmäärätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä\nolivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä --\nmutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää.\nGunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin\nmatkustaisi talvisaikaan.\n\nKristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon\navaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta\nja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua\nulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget\nolivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä -- hänen täytyi\npäästä kirkkoon.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani\", hän kuiskasi hiljaa.\nValaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin,\nmissä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon\ntuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään\noveneduspaadella.\n\nSisällä oli viiltävän kylmä -- paljon kylmempi kuin ulkona sateessa.\nKristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen,\njoka häämötti hänen edessään pimeässä.\n\nLuettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan.\nHänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin\nerikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti\npimeässä, autiossa kirkossa.\n\nHän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne\nolivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli\npaljaana -- liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.\n\nPitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen\nistumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja\nhänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen\njalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri\nvaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä,\nettä nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt\nMaariasta Betlehemissä.\n\nVerbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja\nasui keskellämme.]\n\nHän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan\nteinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut\näitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut\nsitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta\nei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä\nnäkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen\nisänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.\n\nOli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli\npalanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin\npimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja\nriemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu\npois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta.\n-- Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun\nkappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten\nratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.\n\nTämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei\nollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien\nviedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet\noli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli\npitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän\nläpi -- tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen\nisänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen\nlakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi\nisä Kristiinan nenänpäätä -- kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän\nkääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä\nollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä\nasuivat Skogissa -- hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu.\nVanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä\näänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä\nratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli\nollut raikas ja nuoruutta uhkuva.\n\n-- Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän\nannettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen\nelämään --.\n\nPäivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia\nkansan omalla kielellä.\n\nMessujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella.\nVäellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet\npistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli\nkirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.\n\n-- Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet\nseimeen, josta härät ja aasit söivät --\n\nKristiina painoi kädet kylkiään vasten.\n\nVoi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava\nmeitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti,\niankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon -- auta\nmeitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin\nrauhaton --. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean\nvilu --.\n\nHän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli\nselittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat\nsurmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka\nJumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa\nmerkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen\npojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi\nkuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan,\nrakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle\nmiehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. -- Silloin\nKristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja\nhän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu\nhänelle.\n\nTämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman\njälkeen. Voih -- mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun\npitää poikani!\n\nIsä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna -- mutta\nlopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui\nkirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä\noli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan -- noussut\nseisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut\nja kiihottanut oritta -- ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.\n\nMutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä.\nTavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat\nkovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon\npihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt\nensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen\nvarsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta,\nettä ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli\nmiesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti -- oli\nturha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin\nhevosista.\n\nHän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret\nyhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli\nvieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän\nsaisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta\npihamaalla.\n\nSiitä oli jo kauan -- se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta.\nÄiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli\nhänen helmuksestaan -- hän oli hiukan peloissaan.\n\nPappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että\nhänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen\nnousseen, virman eläimen.\n\n\"Heppa -- heppa, sooh, sooh!\" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi\nkuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain -- heidän\nkasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.\n\nPappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut\nsen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi\najoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala\nhaihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin\nnoustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen\nkolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.\n\nNiin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä\njoulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt\nja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat\nmiehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat\nvaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja\npainoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma.\nTämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla -- uuden kuun hohtava sirppi\nloisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan\nKristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten,\nniin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella\npöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle\nherkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei\npelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.\n\n-- Oi isä, isä --. Rakas, hyvä isäni --!\n\nÄäneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen\nisänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!\n\nKulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan\nkipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.\n\nSalissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun,\nja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja\npuhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi\npaikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.\n\n\"Hyvä lapsi --!\" sanoi Kristiina \"Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa\nmessussa?\"\n\nOrm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:\n\n\"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi\naikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut --.\"\n\n\"Se oli pahasti tehty, Orm\", sanoi Kristiina.\n\nPoika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n\"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan -- kun heräsin,\nhuomasin olevani ihan yksin tuvassa --.\"\n\n\"Minä käväisin kirkossa\", vastasi Kristiina. \"Uskallatko sinä mennä\nulos jouluyönä\", kysyi poika. \"Etkö tiedä, että henget olisivat voineet\nviedä sinut\"?\n\n\"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä\", vastasi\nKristiina. \"Jouluyönä liikkuvat kaikki henget --. Tunsin erään munkin,\njoka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli\nkovin hyvä. Hän kertoi --. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän\ntallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan.\nKukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea.\nMuut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem -- ja\nlammas määkäisi: Eamus, eamus --\"\n\nOrm hymyili pilkallisesti:\n\n\"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua\nsaduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa --\"\n\n\"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm\",\nsanoi Kristiina hiljaa. \"Minäkin olisin tahtonut mennä messuun --\"\n\nJa äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki\nrikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran\neteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän\npuhtaaksi.\n\n\"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää\nja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän\", sanoi Kristiina.\n\n\"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?\" tiedusti poika.\n\n\"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona\", vastasi nuori\nemäntä, \"ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen\ntulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten\npalvella muita pyhien aikana.\"\n\n\"Sinähän pyydät minua\", virkkoi Orm.\n\n\"Se on toinen asia -- sinähän olet Husabyn poika.\"\n\nOrm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina\ntäytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria\ntalikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:\n\n\"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä\nolen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä\nsarkahousu.\"\n\n\"Kuka sinulle on sellaista kertonut?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Äiti\", vastasi Orm. \"Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi\nHusabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle\ntytärtään.\"\n\n\"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan\", sanoi\nKristiina lyhyesti.\n\nPoika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.\n\nKristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja\njärjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan\nruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:\n\n\"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta.\"\n\nKristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.\n\nSitten he istuivat lieden luo -- Kristiina selkätuoliin ja poika\nkolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika\nhiljaa:\n\n\"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!\"\n\n\"Mitä sinä tahtoisit?\" kysyi Kristiina yksikantaan.\n\n\"Jotakin -- kerro satu tai muuta sellaista -- joka sopii jouluyönä\",\nvirkkoi poika hämillään.\n\nKristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla\nkäsillään kaiteiden eläimenpäihin:\n\n\"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi,\nettä siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka\npuhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen\nlaski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa\nrantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan -- hän oli\nensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi\non Glastonbury -- nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo\npensaat --. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa.\nSinä olet varmaan kuullutkin hänestä -- hän oli eräs kristikunnan\nseitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.\n\n\"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta\nminun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta\npyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt\nMaaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin\noli isä kuullut veli Edvinin kertovan.\"\n\n\"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla\ntuntureilla\", tokaisi poika. \"Se on käytetty kaikki keihään varsiksi\nennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa\npaitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona,\nja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia --.\nKristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville,\nonko totta, että se on tehty lepästä?\"\n\n\"Niin\", vastasi Kristiina, \"minä en tiedä onko se totta. Sillä\nkirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun\noksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä\nAatamin eteen ennen kuin hän kuoli.\"\n\n\"Niin\", sanoi Orm. \"Mutta kerro siitä sentään --\"\n\nHetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:\n\n\"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää\nvielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa.\"\n\nOrm nousi.\n\n\"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär.\"\nHän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten\nsarven Kristiinalle.\n\nKristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä\npitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle\nsarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin\nsyntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut\nsilloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä\npelotti. \"Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa\", ajatteli\nKristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.\n\nOjentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa\npäätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän\najatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!\n\nHän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet\nkintaat pöydälle.\n\n\"Joko te olette siinä\", sanoi Kristiina ihmetellen. \"Luulin teidän\njäävän yli päivämessun.\"\n\n\"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa\", sanoi Erlend. Kristiina\nriisui hänen jäätyneen vaippansa. \"Siellä on kirkas ilma ja pakastaa.\"\n\n\"Oli paha, että unohdit herättää Ormin\", lausui vaimo.\n\n\"Oliko hän nyreissään?\" kysyi isä. \"En minä unohtanut\", sanoi hän\nhiljaa. \"Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin -- ja ihmiset\ntöllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua --. Ei minua\nhaluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani.\"\n\nKristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä\nErlend ei ollut tehnyt hyvin.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHusabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut\nlähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan\nja oli huonolla tuulella.\n\nAsian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin\nvaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti\nkun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen\nJørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla,\nettä hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena\nkuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja\nparemman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut\nhänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt\ntyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut\nloukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä\noli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan\nvanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin\nja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt\nheidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä,\nettä saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo\nappivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän\npuolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen\npäivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa\nkaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut\nluultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä\nmuodostuisi huviksi kumpaisillekaan.\n\nKristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa\npurkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania,\njonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja\nväsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli\nottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli\nlukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti\nOrmia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan\nHusabyn pyssyä.\n\n\"Ei se ollut Ormin syy\", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin.\nHän istui selin molempiin ja ompeli. \"Jousi oli vääntynyt jo hänen\nottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä\net toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan\nkaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka\njokin ritariparven kaaripyssyistä.\"\n\n\"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot\", sanoi Erlend suutuksissaan.\n\n\"Voinhan minä antaakin\", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. \"Puhun\nsiitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin.\"\n\n\"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm\", sanoi Erlend, jonka ääni oli\nkorskea ja vihainen.\n\nOrm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi.\nErlend jäi paikalleen seisomaan.\n\n\"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina\", virkahti hän.\n\n\"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen\", vastasi\nvaimo.\n\n\"Muistatko myös, kultaseni\", sanoi Erlend surullisesti, \"etten minä\npuhunut tosissani silloin?\"\n\nKristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta.\nSilloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti\nOrmista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa\nkohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö\nniin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen\npäätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin\nlaihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita\nhän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne\nputoaisi pois hänen nukkuessaan.\n\nPaaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard\nPetrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen\näkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle\nlausuakseen vieraat tervetulleiksi.\n\nHeti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:\n\n\"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy\ntalossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina\n-- ja värikin on parempi\", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli\nlentänyt punaiseksi kuin kiulukka.\n\nErlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta\nrouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät\ntyynesti ja arvokkaasti.\n\nKristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan\nruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen\nErlendille herttuattarelta -- tämä oli kysynyt, missä hän viipyi\nmorsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka\nhän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin\nsydäntalven aikaan -- ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten\nlaivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin\nauttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän\nterveiset.\n\n\"Kävittekö te Jørundgaardissa?\" kysyi Kristiina hiljaa.\n\n\"En\", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen\nBlakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora,\nRagnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut\nselkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas -- noissa\nvanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari\nlautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa\nköysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen -- hän tahtoi\nnäet päättää päivänsä.\n\nKaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia\npaljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui\npahalta, ja häntä alkoi viepottaa -- hänen silmissään musteni.\nMunan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan\nyli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän\nnäköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma,\nettä Erlend piti serkustaan.\n\n\"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena\", virkkoi hän. \"Ihmiset säälivät\nTora Guttormintytärtä -- hänen miestään sanottiin hurjaksi ja\nkovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan.\nNiinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään\npurkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on\npahinta, jos hän kadottaa vaimonsa --\"\n\nBaard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.\n\n\"Herra varjele tätä minun suutani\", sanoi Munan-herra hiljaa. \"Minä en\nopi ikinä pitämään tukossa kitaani --\"\n\nKristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi,\nmutta huoneessa oli kovin kolkkoa -- kaikki olivat niin kummallisia.\nHän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.\n\nMunan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:\n\n\"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että\npistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa\npureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia\nnäin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja\nminun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä\nkaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään.\"\n\nHe istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat\nseinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui\nulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.\n\nKristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten\nvaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika\nsanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä,\nettä Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.\n\nMunan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset\nkorvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli\naina tiellä pöytään ruvettaessa.\n\n\"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista\", sanoi hän.\n\"Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen\nkasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian\nvyötäröltä, sinä Kristiina -- minun laitani on hullummin. Et taida\nuskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä\nohut lanteilta kuin tuo Erlend --\"\n\n\"Pidä nyt suusi, Munan\", pyysi Erlend hiljaa. \"Sinä kiusaat Kristiinaa.\"\n\n\"Kyllä pidän, koska sinä käsket\", yltyi toinen. \"Kyllä nyt on nenä\npystyssä, kyllä vain -- istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi.\nKautta korkeimman, ei se ole liian aikaista -- olet jo ikämies,\npoikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan\nei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta -- ennen muinoin kun\n_sinä_ istuit _minun_ pöydässäni -- ja viivyit vieraanani viikkomäärin,\netkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.\n\n\"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa -- mitäs sanot, sorja\nsukulaiseni -- et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen\ntuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa,\nettä olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs\nsiinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan\nkannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen\nsinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan\nkatsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on\npää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat,\nettä Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi\nymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän\n-- eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni\nsaanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta --\"\n\nKristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä\nhän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä -- siinä istuivat\nnuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin\nrikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.\n\nSilloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen\nkuulivat:\n\n\"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt\nasiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa\nBjørgulfinpojalle.\"\n\n\"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä\", sanoi Erlend äänekkäästi\nja kiivaasti. \"Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä\npitäisihän sinunkin tuntea minut.\"\n\nMutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:\n\n\"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä\nsinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että\nnyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon -- ei, nyt _minä_\nkerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit.\n-- Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa\nKristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä\nkuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada\nhäntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan\nhedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta\ntunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon\nsukulaisen --\" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.\n\n\"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole\npyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies -- ja onhan minun ja Husabyn\nvälillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta\npois -- että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava\nminulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen -- tuossa on\n--\", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan\neteen. \"Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna --\"\n\nHäpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin.\nHän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat\nvieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet\ntällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina\nottaisi tikarin vastaan: \"muuten Munan ei lopeta koko yönä.\"\n\n\"Enkä minä tahdo sitäkään salata\", jatkoi Munan, \"että suon sinun\nisällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi\ntyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies -- me emme kelvanneet\nhänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi\nErlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä\nmuuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle,\n'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä\nneito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' --\"\n\nKristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta\npöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.\n\n\"Hillitse itsesi\", sanoi Erlend kiivaasti. \"Älä välitä Munanista --\nnäethän, että hän on kauheasti juovuksissa.\"\n\nKristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei\nhän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.\n\nBaard Petrinpoika sanoi raivoissaan:\n\n\"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi -- mutta\nluulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta\npuheilta.\"\n\n\"Sanoitko sika -- niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin\nsinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää -- eikä\nErlendkään -- me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi.\"\n\n\"Munan!\" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. \"Nyt minä julistan\nkotirauhan kattoni alla!\"\n\n\"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on\nsiittänyt porsaat -- sioista puhuen!\" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin\nettä kupit ja lautaset kalisivat. \"Eivät meidän poikamme kulje renkeinä\nsukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa\npöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta\nsellainen olisi suuri häpeä --\"\n\nBaard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet\ntörmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle\nkyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.\n\nKristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran\nhän vilkaisi Ulfiin -- tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua.\nSitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia\nvasten.\n\nErlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän\nMunania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä -- hän tuli\nitse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia,\nniin että tämän suusta purskahti verta -- silloin Erlend mätkäisi\nmiehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä -- ja\nseisoi siinä puhkuen kuin palje.\n\nToinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti\nhänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania\nkohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend\noli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa -- hänen vahva,\nraskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa\nnaispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä\nnäyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.\n\nSilloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin\ntyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.\n\n\"Lopettakaa nyt jo\", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään.\n\"Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin\nvanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle.\"\n\nMiehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa\nkuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen\npaneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet\netelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat\nhäneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.\n\nErlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui\nsamalla paikalla.\n\n\"Kasvatusisä!\" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen\nvaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat\nhänen poskiaan pitkin.\n\n\"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen\", sai hän nyyhkytetyksi\nitkun hytkäysten välistä. \"Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen,\ntiedäthän sen olleen tarkoitukseni.\"\n\n\"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit -- ostit\nhalvan miehen vaimosi palvelusneidolle\", sanoi Ulf. \"Hän on hoitanut\nsitä ja pannut sen hyvään kuntoon -- minusta oli oikein, että veljeni\nperivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se -- eikä minua haluttanut\njäädä talonpojaksi -- kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle\ntöllistämään alas Hestnaesin pihaan -- olin joka päivä kuulevinani\nmiten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian\nsuuren lahjan äpäräpojallesi.\"\n\n\"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf\", sanoi Baard yhä itkien, \"kun\nhalusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun\nolit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen.\"\n\n\"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli\nHaldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan\nhevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa -- niinkuin talonpoikaisnuijaa,\ntaisi Paal kerran sanoa.\"\n\nUlf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti\nkilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki\nsitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin\npuoleen:\n\n\"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö\nnäe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?\"\n\nNäin sanoen hän lähti huoneesta.\n\nBaard-herra seurasi häntä katsellaan -- hän näytti niin säälittävän\nvanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen\nkeskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet\npystyyn ja taluttivat hänet ulos.\n\nKristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend\nkosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän\nhorjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi\nmiehen kysyessä oliko hän sairas.\n\nHän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain\nverhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin\nkuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan -- hänen\noli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren\nalla, oli hänen luullakseen lapsen pää -- hän kuvitteli, että sen pieni\nmusta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä -- se koski kuten\nennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta\ntänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.\n\n\"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?\" kysyi mies koettaen kiertää\nkäsivartensa hänen olkapäänsä alle.\n\nErlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi\nvain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut\ntapahtua kotona -- siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän\ntoisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa.\nVaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan\npahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei\nollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria\nkartanossaan -- rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet\nputosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.\n\n\"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti\", pyysi Erlend.\n\n\"Ja herra Baardkin!\" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. \"Hyi,\nmillaista elämää -- vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan\nsanantuoja -- Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme --\"\n\nErlend vastasi hiljaa:\n\n\"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun\nisäsi edessä. Hän on kunnian mies -- mutta minun kasvatusisäni ei\nole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana\nja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun\ntuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään\naviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen\naikaan syntyi Ulf --\"\n\n\"Sitä suurempi häpeä -- elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa --\"\n\n\"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua\",\nsanoi Erlend avuttomasti. \"Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät\nkaksikymmentä vuotta keväällä -- ja johan sinua on täytynyt pitää\naikuisena erinäisiä vuosia --\"\n\n\"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa.\"\n\nErlend ähkyi ääneen:\n\n\"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. -- Mutta sinä olet\nelänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita -- ja hän, niin\nmiehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin\nikämies.\"\n\n\"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?\" sanoi\nKristiina pahastuneena.\n\n\"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta\", sanoi\nErlend epätoivoissaan. \"Hän oli Holmin entinen apotti. -- Voi,\nKristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä\nolet menettänyt järkesi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMunan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. \"En voinut ajatella, että\nsinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina\", sanoi hän\nvakavasti silittäen Kristiinan poskea. \"Muuten olisin pitänyt paremmin\nkurissa kieleni.\"\n\nHän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun\nOrm kuljeskeli täällä -- paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi\nlähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa.\nTämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään\nMunanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon -- hän oli alkanut\npitää poikapuolestaan.\n\nNyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä\nei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan\nsilloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki\nkoiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen -- ja sitten hän\nmeni maata -- kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla\nlevolle -- ja nukkui sitten.\n\nKristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti.\nMutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut,\nmiltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä\nvaivattomasti.\n\nNyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään.\nHuoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden\nhajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti\nmitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He\neivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan -- heillä oli ollut muuta\ntehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä --\n\n-- Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin\npalvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja\nhe alkoivat puuhata omissa askareissaan -- leikellä nahkaa, valmistaa\ntaloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä --\nsiinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta\njuomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko\ntoisella jano -- sellainen oli tapa.\n\nTai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka\nolivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä\nveistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen\nHaakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen\nkauniita nimiä -- kuningas Osantrix, ritari Titurel -- kuningattaret\nSisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. -- Mutta toisina iltoina kerrottiin\nkaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti\nja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.\n\nUlvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta\nhäntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan.\nIsä ei ollut niin saita -- hän soitti hyvin kauniisti harppuakin --.\n\nÄkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi\nlanteitaan takaa.\n\n\"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen\", kysyi isä ja nosti\nhänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat\nnappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset\nkiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä\ntuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet;\nkumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet\nisän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä\nnaimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä\nluvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi\noli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä,\noli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana --\nrouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina\nSigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa\nkaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.\n\nMitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se\nkiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa,\nkäräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä,\nettä hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin\nkruunupää morsian, hiukset hajallaan --\n\n\"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani.\" Kristiina muisti\nisän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen,\nmutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin\npientä pahaa -- puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita,\ntai jotakin sen tapaista. \"Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!\" Ja\nsitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. \"Mutta kuulepas\nsinä, se on paha.\" Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha\n-- sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai\nsekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan\nlastaan.\n\nOli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt\netemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja\nhankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin -- seuraavaa\nkuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän\nei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä\nkotiin.\n\nKerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana\nhänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt -- hän ei luullut äidin\njaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja\nhän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka\nolisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi\nKristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis\noli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut\nSkogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa\nmäärännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei\ntullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut\nhuolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.\n\nNyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan\ntuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä\npelotti -- hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut\nmilloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja\nympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä -- nämä vain alkaisivat\npelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata -- Kristiina\nmuisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli\nmaailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut\nmuistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse --\ntoiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse\nolleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.\n\nEihän nyt aina sentään sattunut samoin -- hän oli kuullut äidin ja\ntoisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine\nkotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan,\nvaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman\nmökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen,\nettä kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa\nhäntä selässään.\n\nMutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen\näitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut\nniin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan\n-- silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei\nollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että\nvieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli\ntulossa tänne -- hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi\npyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan\n-- hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan\noman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee\n-- Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna\nanteeksi, äiti --\n\nTuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti\nKristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä\nsaapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan\nympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle\ntielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.\n\nErlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli\nauki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua -- hän hengästyi,\ntunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä -- hänestä tuntui kuin\npullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä\npelotti hiukan -- mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja\ntottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään\nvastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen -- eikä\nhän malttanut keskeyttää kulkuaan.\n\nHän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa.\nTien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle --\nistui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja\nodotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.\n\nSeuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven\nrannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten\nhänen perästään.\n\n\"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!\"\n\nKuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei\npäässyt paikaltaan liikahtamaan -- täristen, silmät säikähdyksestä\nselällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.\n\n\"Ja vielä metsän läpi -- ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi.\nJa olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa -- miten voit olla niin\nmieletön!\"\n\nVaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä -- hän katsoi Kristiinan\nlaihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:\n\n\"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, -- kyllä\nmeistä joku saattaa sinut sitten kotiin\", sanoi vaimo Kristiinaa\nohjaten.\n\nSe oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki\npaljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan\nyltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset\nkengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.\n\nJa vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa,\nkantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä\nolutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla\nihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä\noli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei\nolisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun\nhän odotti lasta -- läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana.\nSeudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan\nelävän olennon suojelematta -- vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita,\njotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää\nsiinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt\nvaimoonsa ja koko naimakauppaan.\n\nMutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja\njuomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti -- sillä hänellä oli sellainen\nruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään.\nTämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja\nsanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan\nihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi\nmennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja\nhalpaa.\n\nVaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista\nkotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi\ntarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi\naavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta\nkodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että\ntuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, -- ja niin hän\nhoukutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen\nhuumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä\nkertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten\nhetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan\nsydäntään tälle kelpo vaimolle.\n\nRäppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi,\nettä Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat\nmetsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän\nalkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan\nloistavin silmin -- näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan\nHusabyhyn tultua.\n\nÄkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä\nnähty kartanon emäntää -- tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos.\nKohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän\nlaski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten --: hänen\ntäytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan\nsuustaan.\n\n\"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?\" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.\n\n\"Kyllä, en häpeä sanoa sitä.\" Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. \"Ei ole\ntainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen\nlähteneen metsään --\"\n\nAudfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui\nvaimon käteen.\n\n\"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi\", sanoi hän.\n\nSitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan\nhänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut\nKristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi,\njonka he viipyivät tuvassa.\n\nSitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät\nkaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää\nmiehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.\n\nMiehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut\nomat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa\nvaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen\npimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.\n\nSilloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka\nkasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi -- niitä oli useampia. Erlend\npysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän\nristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. \"Jos sinä nyt\nolisit -- ei mitään --!\" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti,\nettä tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja\nponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät\nsuksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet\nojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti -- niin lähellä, että he\nväliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.\n\nAstuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan\ntuhkanharmaat. \"Tämä oli vihoviimeistä --\", sanoi eräs ja oksensi\nsamassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä\nsänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea\npelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että\nkaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.\n\nHeidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.\n\n\"Miksi sinä teit tämän?\" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut,\nsanoi hän vielä hiljemmin:\n\n\"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?\"\n\n\"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitit -- kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin\nratsastaa sinun luotasi -- sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties\nodottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?\"\nkysyi Erlend yhtä hiljaa.\n\n\"Minähän puhuin suutuspäissäni\", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi.\nSitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui\nhiiskahtamatta häntä kuunnellen.\n\n\"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona\nminun luonani Husabyssä\", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen\npimeässä.\n\n\"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää\", kuiskasi Kristiina\nepävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten\nkietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä\nkiihkeästi.\n\n\"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun\nsinua löin\", sanoi Erlend matalalla äänellä. \"Pitkävihainen olet, oma\nKristiinani --\"\n\nKristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän\npyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli\nhuomannut hänen olevan raskaana.\n\nMutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui\nkaikkia vihojaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nYrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin\nsiihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja\npaastonaika, ja hän odotti yhä.\n\nErlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän\narveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä\nkeskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa\ntietämättä mihin ryhtyä -- häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä\nmihinkään.\n\nValo lankesi sisään räppänästä -- ulkona tuntui olevan oikein keväistä\ntänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.\n\nMuuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa\nliian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä\nsylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle -- häikäisevässä\nauringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi\nkirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas\nväikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä --\nja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat\nkuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja\ntanssi koleahkossa kevättuulessa.\n\nHän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja\nhevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä.\nSiksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.\n\nHän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää\npaistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin,\njoka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja\nkäänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.\n\nNäin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori\npappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies\nalas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.\n\n\"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä\nolisi minua vastassa pihamaalla\", sanoi hän hymyillen. \"Mutta\nkiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina\nLauritsantytär?\"\n\n\"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf --\", vastasi Kristiina\nhehkuvan punaisena. \"Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!\"\n\n\"Kiitos tervehdyksestäsi\", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan\nKristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa\nsukulaisten kohdatessa toisensa. \"Onni ja menestys taloosi, Erlendin\nvaimo!\"\n\nUlf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä\nvieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.\n\n\"Täälläkö sinä olet, sukulaismies -- olin odottanut tapaavani sinut\nnaineena ja talollisena miehenä.\"\n\n\"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun\nvälillä\", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. \"Olen tehnyt pirulle\nyhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle.\"\n\n\"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf\",\nvastasi mestari Gunnulf nauraen. \"Koska olet tekevä hyvin sinä\npäivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan\ntoiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se\nolisi annettu itse sielunviholliselle. -- Eikö Erlend ole kotona?\"\nkysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän\nkääntyessään kartanoon päin.\n\nPeittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon\ntarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen\nistua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän\nviereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.\n\nKun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari\nGunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi -- mutta hän näytti\npaljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi,\nja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan\nkumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle\nsopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan\nreunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja\nkudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.\n\nHän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää\nja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut\nja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja\nkauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan\nulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli\nsamanlainen kuin Erlendillä -- ajeltua papillista päälakea ympäröivä\ntuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta\nkuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan\nBaardinpoikaa -- Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla\nkaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin -- nuo\nohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat\nsamanlaiset kuin Aashild-rouvalla -- merenvahankeltaiset ja loistavat.\n\nEnsin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin\nmonia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta\nvähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin\nkanssa.\n\nEi kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään --\neikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta\nsiitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että\nKristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt\nmiten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä\nja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia\nkasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut\njalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat,\nvalkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina\nrupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt\ntalossa olevankaan sellaista.\n\n\"Etteikö olisi?\" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:\n\n\"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan?\n-- Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?\"\n\n\"Ne ovat ritariparvessa\", sanoi Ulf. \"Luulen hänen pikemminkin\ntarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin -- joka oli\ntässä talossa ennen\", lausui Ulf hiljaa. \"Jos tahdot, Gunnulf, voin\nnoutaa sen tänne?\"\n\n\"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä\", sanoi pappi.\n\nHetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin\nkoristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen.\nPäällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista\nKristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi\n-- hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan\nepävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja\nkäsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi\nlöysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja\nnappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.\n\nVasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä\nyhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko\naikanaan.\n\nHänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton\nlautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja\nhän oli utelias näkemään.\n\n\"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina\", sanoi pappi,\nmihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut\njo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä\nsekä kirjoitustaidostaan.\n\nPappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi\nniistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä\n-- hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas\nkirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret\nvärilliset alkukirjaimet.\n\n\"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma\", sanoi\nGunnulf.\n\nKristiina luki puoliääneen:\n\nAverte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele.\n[Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat\ntekoni.]\n\nCor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus\nmeis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]\n\nNe projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.\n[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani.\nPsalmi 51.]\n\n\"Ymmärrätkö sinä tämän?\" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi\nymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon\nliikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen.\nHänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua\nesiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja\nsanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.\n\nHeidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta -- ja heti sen\njälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena -- hän oli\nkuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa\nolalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta.\nGunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he\nolleet tavanneet toisiaan siellä.\n\n\"Ihme se on\", tuumi Erlend. \"Minä olisin luullut, että koko\nKristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun\nsaapuessasi kotiin -- nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut --.\"\n\n\"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan\", sanoi veli nauraen. \"Sinä et\ntule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo\nhuhu.\"\n\n\"Ehen, poikaseni -- minä en laita luitani liian likelle herra\narkkipiispaa, jos pääsen pakoon -- hän on korventanut nahkani jo\nkerran\", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. \"Mitä sinä pidät\nlangostani, kultaseni -- huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan\nkanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme --\"\n\nVasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut\nriisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.\n\nSiitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut.\nErlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse\nhän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi\nkertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella\nveljensä kättä.\n\n\"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan\narkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta -- älä ollenkaan vastusta,\nkyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!\"\n\nVäki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä\njuoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä\npäin:\n\n\"Minä ajattelin häissäni\", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, \"että\nKristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda\nmitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai\nmitä sanot?\" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän\nkihlasormusta.\n\nGunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: \"Laulapas veli,\nsinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin --\"\n\n\"Siitä on vuosia jo\", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi\nnäppäillä:\n\n    Kuningas Olavi Haraldinpoika\n    ajoi metsässä miehineen,\n    silloin näki hän hiekassa jäljen,\n    tää on tarina entinen.\n\n    Lausui silloin miehistä muuan,\n    ratsun paikalle ohjaten:\n    Lienee kaunis kantaja kengän,\n    pieni, purppurasukkaimen.\n\nErlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen\npappiin -- pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta\nGunnulf hymyili -- ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina\näkkiä.\n\n-- \"Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen,\nkultaseni\", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. \"Mutta nyt on\nsinun vuorosi.\" Hän ojensi soittimen veljelleen.\n\nPapin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:\n\n    Oli kuningas matkalla pohjoiseen --\n\n    Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin:\n    \"Vei haukka puolison viereltäin!\"\n\n    Kävi kuningas haukkaa kiidättämään,\n    mutta haukkapa ilmahan siintävään.\n\n    Se laskihe tarhaan kukkivaan,\n    mi ihaninta on päällä maan.\n\n    Sali ilmava kohoaa keskeltä sen,\n    punapurppura peittona patjojen.\n\n    Ken ritari kalvas tuo verissään?\n    Hän kuningas oiva on paikan tään.\n\n    Sinivaate peittävi kuninkaan,\n    \"Corpus Domini\" vaatteessa luetaan.\n\n\"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?\" kysyi Erlend.\n\n\"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon\nedustalla, jossa minä asuin\", sanoi Gunnulf. \"Sitten minä koetin\nkääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin.\" Hän näppäili\nyhä kieliä.\n\n\"Kuulehan, veli -- yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn --\nväsyttääkö sinua, vaimoseni?\"\n\nKristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:\n\n\"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään.\"\n\n\"Oletko sinä sairas?\" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. \"Tuntuu\nniin kummalta ristiluissa.\"\n\nErlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä.\nHän sanoi: \"On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin.\nOnko hän odottanut jo kauan?\"\n\nErlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:\n\n\"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla\non ollut lapsia itsellään.\" Hän koetti nauraa.\n\n\"Ei sinulla ole paljon älyä!\" Gunnulf katsoi häneen. \"Jokaisen töllin\nakalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen -- pitääkö\nsinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä\nveli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun\nparhaimmat emännät.\"\n\nErlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:\n\n\"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin -- ja lähetän\nmiehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!\"\n\n\"Lähdetkö sinä pois?\" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään\nErlendin ottavan päällysvaatteensa.\n\nErlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:\n\n\"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi,\nKristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat\nsinulle sijan pikkutupaan\", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.\n\n\"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?\" pyysi\nKristiina. \"Mutta ei ennen aamua -- en tahdo, että hänet herätetään\nkesken unta minun tähteni -- hänellä on niin paljon huolta.\"\n\nGunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.\n\n\"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta\", sanoi pappi. \"Sinun\nvuokralaisesi vaimo --.\"\n\n\"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo\", sanoi Erlend. Papin\nsaattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi\nErlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf\npuri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja\nnaisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi.\nKristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli\nparasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan\nsitten kun tahtoi saattajia sinne.\n\nSen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja\niloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.\n\n\"Et sinä ole pelkuri\", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.\n\n\"Olen minä!\" Kristiina katsoi häntä silmiin -- hänen omat silmänsä\nolivat säikähdyksestä mustat. \"Tiedätkö sinä, lanko -- ovatko Erlendin\ntoiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?\"\n\n\"Eivät\", vastasi pappi nopeasti. \"Poika on syntynyt Hunehalsissa ja\ntyttö Strindissä -- talossa, jonka hän omisti siellä kerran. -- Onko\nsinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?\"\nkysyi Gunnulf tuokion kuluttua.\n\n\"On\", vastasi Kristiina.\n\n\"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa\", sanoi pappi\nvakavasti. \"Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään -- hän on\naina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti\noli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä\npahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että\nsinä jo tiedät kaiken tämän --\"\n\n\"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa\",\nsanoi Kristiina. \"Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään.\"\n\nGunnulf sanoi hiljaa:\n\n\"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan\nvälillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo\nAashild-tädin juttu -- setämme kuoli, ja sanottiin -- olet kai kuullut\nsiitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran\npuukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin -- hän\nhyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.\n\n\"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai\nsemmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja\nrupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan --\ntahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse.\nSilloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon -- he\nasuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja\nkuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia\nollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan\nja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan,\nkuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.\n\n\"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin\neteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, -- älä\nunohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken\ntottelematon poika -- isä asui silloin meidän kaupungintalossamme --,\nei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt,\noliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään\nja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline\nasui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin\nhuolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti\nsiihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään\njouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend\nvielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.\n\n\"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?\"\nsanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat\njäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi\nKristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:\n\n\"Ei, ei, älä jätä minua --!\"\n\n\"Sitä pikemmin pääset vaivastasi\", lohdutti pappi, \"kun sinä olet jo\nnoin sairas --\"\n\n\"En minä tarkoita sitä!\" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen.\n\"Gunnulf --!\"\n\nPappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.\n\n\"Kristiina -- muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin\nmuidenkaan vaimojen --\"\n\n\"On. On\". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. \"Sillä nyt minä\ntiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend\noli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli\nErlendin jalkavaimo --\"\n\n\"Tuon sinä muka tiedät?\" sanoi Gunnulf rauhallisesti. \"Erlend ei\nymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta\nhänen oli mahdoton pitää -- arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä,\nettä nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei\nsinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea\nvaimo.\"\n\n\"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin\nsiksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin\nkuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa -- en\nuskalla nähdä mitä olen tehnyt.\"\n\n\"Herra armahtakoon, Kristiina -- sinä et tiedä mitä sanot! Voitko\ntoivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!\"\n\n\"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin\nperkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen\ntarjoaman juoman -- se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja\nminä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen\najatellut kaiken aikaa, Gunnulf -- että kun joutuisin näkemään, mitä\nolin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi\nollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan\nhänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin.\"\n\n\"Kristiina\", sanoi pappi. \"Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut\nkuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän\noli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi\nmilloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui\ntoisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet\ntälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä.\"\n\n\"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?\" Kristiina\noli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti.\n\"Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä\noli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle -- hän oli\nluultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä\nErlendin kanssa tahtoi hän, että minä -- Huomasin hänen kavaluutensa --\nhuomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven\nlaidalle. Mutta minä halusin juoda -- minusta oli sama elinkö vai\nkuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan.\nSilloin tuli Erlend sisään -- hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä\njuomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet\nrauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja\nsanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi -- kiihotin Erlendiä -- ethän\nsinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä\nErlendin puukolla -- mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun\nsalaamiseksi --\"\n\n\"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä\", sanoi Gunnulf ankarasti.\n\"Ymmärrän -- hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin --\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina kiihkeästi. \"Aashild-rouva rukoili meitä --\nrukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa\nhäntä -- menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista\n-- lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi\nrikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni\ntappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään\nmiehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä,\nettä tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan\njaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan\njälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et\nymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on -- kukaan, joka ei\ntunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän\non pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää,\nettä sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa\nvain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin\nkanssa navetoissa ja kaupungin parvissa --\"\n\nHän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.\n\n\"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet\nluoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana.\"\n\n\"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?\" kysyi pappi hiljaa.\n\n\"Olisin. Olisin. Olisin.\" Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi\nvaimon riutuneille kasvoille.\n\n\"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa\", sanoi Gunnulf. \"Kukaan muu\npaitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon.\"\n\n\"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä\", sanoi\nKristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi\nmolemmin käsin. \"Syntieni saastuttama --\"\n\n\"Sisareni\", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle.\n\"Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että\nolisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton\nsaastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä\n--\"\n\n\"Enpä tiedä\", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. \"Enpä tiedä\n-- mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin\n-- Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja\npappi vihki meitä -- pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan\n-- kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut\ntunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut\nuskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän\ntalven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi -- olen\npelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua\nkohtaan kuin ennen -- en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin\nhän kävi illoin luonani Skogin parvella --\"\n\n\"Kristiina\", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, \"sinä et saa\najatella sitä nyt --! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä\nsurusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka\nsäälii jokaista surevaista.\"\n\n\"Etkö sinä käsitä -- minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä\n--\"\n\n\"Kristiina\", sanoi pappi ankarasti. \"Kuinka sinä uskallat olla niin\nylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo\nriittäisi sitä sovittamaan?\"\n\nHän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.\n\n\"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia.\nSielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että\nhänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit,\njolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan\nanteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät -- kun vain heität\npois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi\nsuurempi' --\"\n\nGunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän\najatteli, että _näinkö_ Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa\nmuuttui kalpeaksi ja kovaksi.\n\nAudfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän\ntapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari\nnaista hääräili huoneessa.\n\nAudfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni\nhäntä vastaan käsi ojossa.\n\n\"Kiitos, Audfinna, että tulit -- tiedän, ettei teillä kotona ole helppo\ntulla toimeen sinun poissa ollessasi.\"\n\nGunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:\n\n\"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen\njoku, johon hän voi luottaa -- hän on vieras tällä seudulla ja\nkokematon.\"\n\n\"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa\", kuiskasi\nAudfinna. \"Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen\nunijuoman -- hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi\nalkaa.\"\n\nHän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka\npalvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan\nuseampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja,\njoissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi\naukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi\nneulat sairaan tukasta.\n\n\"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa\", sanoi hän, kun koko tuo\nkullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille.\nSitten hän sanoi nauraen: \"Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä\nvaltaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein\noli.\"\n\nHän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti\nhänet hyvin.\n\n\"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti -- ja koeta nukkua,\njos voit.\"\n\nGunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.\n\n\"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?\" kysyi Kristiina anovasti.\n\n\"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan\nlapsi vierelläsi -- ja senkin jälkeen\", vastasi Gunnulf työntäen\nKristiinan kädet taas peiton alle.\n\nKristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä\ntuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas -- mutta se oli niin\ntoisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran,\nkun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää.\nAikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä\nkuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui\nhiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle\nlämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju.\nViimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja\nluuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren\nkankaan värjäämisessä -- sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten\nhaju.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen -- oman seurakunnan ja\nBirgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon.\nJa illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat\nsanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin\nsuinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento -- tupa oli väkeä täynnä,\nja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja\nvähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja\ntunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat\nkeskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että\nKristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen\nryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: \"Tämä\nei käy nopeasti -- mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti\nvaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa,\nlapsiraukka\", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa\nposkelle.\n\nKristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä\nkäsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma -- mutta naiset sanoivat,\nettä niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.\n\nJa hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän\ntoivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän\noli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan\nkeittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena.\nSira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole\nmaitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa,\njota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada\nmaistaa -- se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.\n\nVoi pyhä neitsyt Maaria -- vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä\nautat minua -- voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti --.\n\nTäytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa --\n\nAudfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi\nniin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi\nantanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden\nomassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen\nsekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada\ntehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja\nvakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat\nolivat alkaneet pitää nuoresta emännästään -- tämän elämä ei ollut\nniinkään helppoa, arvelivat he.\n\nErlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti\npitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva\nkiireesti hänen luokseen.\n\n\"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend -- olemme koetelleet\nkaikkia keinoja. Lähde mukaan -- ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin\nsinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki -- mutta\njoudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!\"\n\nVeri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että\nellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa,\nsilloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.\n\nKristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi\nnaista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn,\npainavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja\ntoiseen -- mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.\n\nPolttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä;\nvaljenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja\nsulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä\nkasvoilta -- tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden\nvillatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin\nei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat\nhakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.\n\n\"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä\nnaisen saadessa lapsia.\"\n\n\"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa\", sanoi Erlend hiljaa.\n\"Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin --\"\n\n\"Ooh --!\" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi\nKristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti\nkiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.\n\n\"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa\", sanoi hän\nhengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät\npois.\n\n\"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun\nluvanneen -- että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi --\nsilloinko se tapahtui?\" kuiskasi Kristiina.\n\nErlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten\nhän pudisti kiihkeästi päätään.\n\n\"-- Minä olin linnassa sinä yönä -- minun miehilläni oli vahtivuoro. Se\ntapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika\nminun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina --\"\n\n\"Olen.\" Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa.\nErlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.\n\n\"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin\nGunna-rouva neuvoo?\" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.\n\nMutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa\nErlendin mennä.\n\nSamassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi\nhurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili\nvaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi\nhän 'ei' -- ennen kituisi hän kuoliaaksi --\n\nGunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta\npitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni\nsinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti\netelän puoleista rakennusriviä kohti.\n\nLännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas\nkeltaisenpunainen -- kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana\nja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa\nilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale\nlehtimetsän kohdalla -- ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne\naurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen\ntuntu.\n\nPikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä\nkohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä\nhänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan\nkeskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun\nkynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen,\nkanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen\npallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi\nkarhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä --\nsilloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen\njähmettyneenä. Hieho makasi maassa -- se eli vielä, mutta utareet ja\ntoinen kylki oli syöty --\n\nKristiina, omani -- oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend\npakeni takaisin kirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelijat toivat iltaruoan tupaan -- he eivät laskeneet alas pöytää,\nvaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja\nleipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat\nvähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut\nkorjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut\npaikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen\neivätkä puhuneet keskenään.\n\nMestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen\nkunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän\nkirja kädessä -- hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.\n\nUlf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää\nleipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten\nhän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui.\nHeillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään\nUlfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat\nsinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan\npenkiltä ja hävisivät ulos.\n\nGunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään.\nHän jatkoi taas rukouksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVälillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle -- unissaan. Hän\nnousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui\njälleen.\n\nUlf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille\npaikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.\n\nYhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli\npalvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat\nmustat.\n\n\"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?\" sanoi hän. \"Etkö sinäkään,\nAan?\" kuiskasi hän ukolle.\n\n\"Ei auttanut\", vastasi Ulf hänelle hiljaa.\n\n\"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta\", sanoi\nAan nenäänsä niistäen. \"Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli\nsinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!\"\n\n\"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut\", rukoili Erlend peräti murtuneena.\nHän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän.\nKerran käväisi eräs miehistä ulkona: \"Kuu on taivaalla\", hän virkahti.\n\"On kohta aamu --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun\nalmunanojain penkille -- hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin,\nhuntu oli liukunut niskaan.\n\nMiehet nousivat -- he tulivat hitaasti häntä kohti.\n\n\"Joku teistä saa tulla pitämään häntä\", sanoi hän itkien. \"Me emme\njaksa enää --. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf -- ei sitä\ntiedä, mikä tässä vielä on edessä --\"\n\nGunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.\n\n\"Tule sinä myös, Erlend\", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä\novessa -- Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan\nvääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten\nkeskellä -- Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.\n\nOven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat\nlakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot\nkäsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin\nErlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut\nolla tällaista!\n\nHän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä\nrahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan\nvieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina\nponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.\n\n\"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa -- Jumala, Jumala, auta --\"\n\n\"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina\", sanoi pappi aina väliin.\nEräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän\nvaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja -- hiusrajasta ja huulien välistä,\nmistä valui kinaa.\n\nSitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti\ntuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:\n\n\"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun --\"\n\nKukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän\nraosta.\n\nSitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista.\nErlend kuuli naisten alkavan hääräillä -- hän aikoi katsoa ylös;\nsilloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan --\nhän ei uskaltanut kuulla totuutta.\n\nSilloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka\nei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen.\nErlend hyppäsi pystyyn.\n\nGunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan.\nTämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva\noli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti\nteuraseläimen sisälmyksiltä.\n\nPappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:\n\n\"Kristiina -- sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan\n-- hengittäähän se!\" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. \"Se\nhengittää -- Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!\"\n\nPapin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä\nmielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt\nluostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, -- siitä oli irrottunut\nryppyisiä silkinhienoja helpeitä.\n\nMuodoton sikiö liikahti -- äännähti -- ojensihe ja kehkeytyi\npikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto\n-- sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli\ntäydelliset sormet ja varpaat -- se sätki ja pihisi hiukan.\n\n\"Miten pieni, pieni, pieni se on!\" huudahti Kristiina heikolla,\nsärähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä\nolevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti\nKristiinan heidän käsiinsä.\n\n\"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin\", virkkoi pappi\nseuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.\n\nKun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä\noli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön\nja rauhan virtaavan ruumiiseensa -- hänen päälleen oli asetettu pieniä\npusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty\nmattojen ja nahkojen sisään.\n\nJoku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua.\nHuoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota\nhän ei oikein tuntenut.\n\n-- \"Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --\"\n\nJossakin liikuteltiin vettä.\n\nKristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden\nluona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika\nnosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi\nsen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.\n\nKristiina oli saanut lapsen -- se se nyt kirkui niin, ettei papin\nsanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin -- hän ei\nvälittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.\n\nSitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:\n\n\"Sen pää -- sillä on niin kummallinen pää.\"\n\n\"Se on painunut\", vastasi naisen ääni levollisesti. \"Ei se ole mitään\nihmeellistä -- tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti\nhenkensä puolesta.\"\n\nKristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen\nsydämessään olisi liikahtanut -- jokin -- tuo oli hänen poikansa, ja se\noli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.\n\nGunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili -- hän otti pienen valkoisen kääryn\nGunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin\nviereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa\npieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät\nvaatteiden keskeltä.\n\nHän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot\nnäin harmaina ja kurjannäköisinä -- missä, sitä hän ei nyt saattanut\nmuistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen -- mutta\nhän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää\nnähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa -- pappi oli laskenut\ntoisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus\nvaltasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan\nverhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät,\nlaihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili\nkauniisti ja lämpimästi.\n\nErlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.\n\n\"Tuo on nyt tarpeetonta\", sanoi pappi nauraen. \"Poikahan on jo\nkastettu.\"\n\nKristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt\nlapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit\nolivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä.\nArastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.\n\nGunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan\nisälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi\noli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille -- se olisi\nollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja\nsiksi, että hän oli pojan kummi.\n\n\"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä\nsylissäsi\", sanoi hän suutuksissaan.\n\nErlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen\nkasvoja vasten:\n\n\"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen\nehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi\", sanoi hän\nlaskien pojan taas Kristiinan viereen.\n\n\"Syytä sinä poikaa\", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf\nnauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja\npanna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi\npitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa\nviereen -- hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen,\nkuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nKymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf\nveljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:\n\n\"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan\nvoinnista.\"\n\n\"Ei sillä taida olla niin kiirettä\", vastasi Erlend. \"Tuskinpa\nJørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika\ntalossa.\"\n\n\"Miten voit ajatella\", kysyi Gunnulf, \"ettei Kristiinan äiti olisi\nhuomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän\npelkää varmasti --\"\n\nErlend ei vastannut mitään.\n\nMutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa\nKristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä,\nlyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja\nkarvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:\n\n\"Kas niin, Kristiina -- tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt\nminä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä --\"\n\nKristiina sävähti punaiseksi -- hän oli säikähtyneen, mutta myös\niloisen näköinen.\n\n\"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan\", sanoi Erlend vakavasti.\n\"Minä vien itse sanan.\"\n\nKristiina makasi hiljaa hetken aikaa.\n\n\"Sano kotona\", alkoi hän hiljaa puhua, \"että minä olen kaivannut joka\npäivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja\näitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan.\"\n\nVähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin\nhän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven\ntakan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.\n\n\"Lähdetkö hiihtämällä?\" sanoi Gunnulf. \"Kuka tulee mukaan?\"\n\n\"Ei kukaan\", vastasi Erlend nauraen. \"Pitäisihän sinun jos kenen\ntietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla.\"\n\n\"Se on mielestäni varomatonta\", arveli pappi. \"Sanotaan Ylätunturin\nmetsässä olevan nykyään paljon susia.\"\n\nMutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. \"Luulisin\nehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin\nkauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana.\"\n\n\"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival -- siellä on pahoja\nusvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata\nliikkua turvallisesti talviseen aikaan.\"\n\n\"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi\", sanoi toinen itsepäisesti,\n\"jos minun olisi pakko viskata omani pois -- jonkun haltiattaren\nniskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei\nsovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä\nsanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä\nmukaiset sakot -- mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman\nmieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden.\"\n\nSiihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti\npalvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä\niltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui\nja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.\n\nJørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa,\npilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa\nkirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen\ntulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina\nkuuleassa hämärässä -- ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa\npihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden\nkeskellä.\n\nVastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän\njäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli\nvierasta vastaan -- appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen\nseiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan\nvävynsä -- ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.\n\n\"_Sinäkö_ siellä tulet?\" kysyi hän hiljaa. \"Yksin --? Onko -- onko\njotakin --? Mistä syystä sinä taivallat näin --?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Asiat vaativat niin.\" Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan\nsilmiin. \"Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina\nsai pojan Maarian-messun aamuna. -- Hän voi hyvin\", lisäsi hän\njoutuisasti.\n\nLauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa\nkovasti alahuulta vasten -- hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.\n\n\"Olipa se sanoma!\" virkkoi hän sitten.\n\nPikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä.\nHän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut\nsanaakaan, ainoastaan punastunut. \"Älä seiso siinä -- mene tiehesi!\"\n\nEnempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen\nkäsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt\npoveen. Lauritsa osoitti sitä:\n\n\"Oletko satuttanut itsesi --?\"\n\n\"Joutavanpäiväistä\", sanoi Erlend. \"Kaaduin kallionkoloon eilen illalla\npimeässä.\"\n\nLauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. \"Ei\nole luuvikaa, luullakseni\", sanoi hän. \"Voit itse sanoa asiasi hänen\näidilleen --\", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle.\nRagnfrid katsoi kummissaan miestään -- sitten hän tunsi Erlendin ja\ntuli kiireesti tätä kohti.\n\nHän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää\ntoiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin\nsanoessa lopuksi:\n\n\"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti\ntäältä syksyllä -- ja että kenties olit levoton näihin aikoihin.\"\n\n\"Teit kauniisti, Erlend\", sanoi Ragnfrid epävarmasti, \"kun muistit sen\nseikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet\nluotamme.\"\n\nLauritsa palasi:\n\n\"Tässä on ketun ihraa -- huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy.\nJää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo\nposkesi pehmeäksi -- miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin\nkatsomme.\"\n\nVäen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen\nja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen\njohdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä -- isäntä itse istui\nvesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli\npoikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä\npaastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti\nhyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona -- tämä\nkietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan\nvasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg\nvastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä\nhänen kanssaan -- hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan.\nHän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei\nmuistuttanut sisariansa.\n\nErlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että\npoika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli\nikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna\ntahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär\n-- sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään\nBlakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä\nisäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut\nkasvinkumppalit. \"Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa\", virkahti\nLauritsa. \"Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina\noli.\" Hän silitti tyttären kiharaa päätä.\n\nErlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan\nsynnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä\nnousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä\npappilassa -- kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin.\nKuu oli häviämäisillään vuoren taa -- mutta tuhansia tähtiä säihkyi\nvalkoisten harjanteiden yllä. -- Hän toivoi papin olevan kotona -- hän\nei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.\n\nMutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn\nlekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä -- ja huomatessaan, että\ntiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa\nBjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.\n\nAudun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä\nääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle\najaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti\nhiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös\ntervehtien Vapahtajaansa.\n\n-- Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, -- niinpä läheni\nloppu siis tuotakin vanhusta --! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien\npuolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen\nkohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:\n\n\"Tiesitkö sinä tästä -- että Kristiinan asiat olivat niin?\"\n\n\"Etkö sinä tiennytkään?\" sanoi Ragnfrid.\n\n\"En\", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin\njoskus epäilleen asiaa.\n\n\"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan\", sanoi äiti\nviivytellen. \"Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten\nluulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme\nhäitä --\"\n\n\"_Siihen_ hänellä olikin syytä\", virkahti isä hiukan pilkallisesti.\n\"Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle -- vaikka sinä olet\nhänen äitinsä.\"\n\n\"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin\", vastasi Ragnfrid\nkatkerasti. \"Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan\nturvautunut minuun.\"\n\nLauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti\nvaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta\nhän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.\n\nKristiina --, Kristiina -- hänen pikku tyttönsä --.\n\n-- Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä\nRagnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut\npienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen\najatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan\nkohtaan -- pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja\nystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut\nRagnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta\naivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen\nmitään neuvoa -- ja niin se sai olla.\n\nIsä meidän, joka olet taivaissa --. Hän rukoili Kristiinan ja hänen\nlapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä\nErlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli\npakko nähdä tätä talossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle\nennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut\nlähettää Erlendiä takaisin yksin.\n\n\"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan\", sanoi Erlend\neräänä päivänä.\n\nLauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä.\nRagnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän\nlähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen\najaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti\nErlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata\nkotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson\nvarrelta -- hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen.\nLauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut\ntunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja\nsovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää\nvaimonsa isää -- ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin,\nkun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.\n\nKolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli\nollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin\nnäinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti\nkaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat -- ja hän\ntiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita\ntaivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän\naivan sokeasti. Erlend nauroi sille -- mutta sanoi vain tuntevansa tuon\nkaiken itsestään.\n\nHe löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend\noli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli\nkaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi\noli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua\nsisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli\nmajassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi\nmajaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen\njäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti\nesiin kolme neljä metsäkanaa -- hän oli pannut ne sinne menomatkalla\netelään -- pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen\nympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.\n\nLauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan\nsijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.\n\n\"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend\", hän sanoi\nnauraen.\n\n\"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani\", sanoi\nErlend, hänkin nauraen.\n\nJa nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä\nentiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman\ntöykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend\nryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi\nJaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö\nja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät\nvälkkyivät kuin lapsen -- hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen\nkäydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.\n\nHän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan --\nnyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän\nkuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko\npaloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa\nei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos --\noli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin\nviettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet\nenimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että\njoku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja\nkäskettäväkseen, niin kukaties -- mutta nykyinen aika oli sellainen,\nettä jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa\nseikassa -- ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää\nomasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan\nmies.\n\nErlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:\n\n\"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, -- ennen kuin saavumme minun talooni --\nettä sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne.\"\n\nLauritsa oli vaiti.\n\n\"Tiedättehän\", puhui Erlend edelleen, -- \"että minä haluaisin nöyrtyä\nedessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te\nkatsotte minun tekoni ansainneen --\"\n\nLauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin -- ja hymyili sitten\nomituisesti:\n\n\"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend -- minun sanoa ja sinun täyttää\n-- voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te\nmyös piditte narreinanne\", sanoi hän kiihtyen. \"En tahdo puhua enempää\ntästä! -- Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut,\nErlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä --\"\n\n\"Niin\", sanoi Erlend. \"Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat\nenkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä.\"\n\nLauritsa kohosi istualleen:\n\n\"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina --?\"\n\n\"En\", sanoi Erlend apean näköisenä. \"Olimme olleet naimisissa lähemmä\nkaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen.\"\n\nLauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään.\nSilloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.\n\n\"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko\ntalven niin raskasmielinen -- hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan.\nMinusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun\nluonani.\"\n\nLauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:\n\n\"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas\nterve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen\",\nlausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.\n\nMutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä\naivan varmasti -- vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti,\njolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan\nvalkoista olkapäätä -- etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi\nsellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen\nvuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä\nisänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan\nrupesi pelkäämään.\n\nKristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai\njostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä\nhän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi\nkäydä jälleen vuoteeseen.\n\nKyllä näkyi, että hän oli vielä heikko -- hän itki milloin mitäkin. --\nUusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin\nollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa\ntälle -- mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi\nviimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida\nlapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja\ntervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana\nkapaloittensa päällä äitinsä edessä.\n\n\"Mikäs merkki sillä on rinnassa?\" kysyi Lauritsa.\n\nAivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja --\nnäytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli\nitsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta\nhän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:\n\n\"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki -- minä kouraisin sydäntäni,\nkun näin kirkkomme palavan.\"\n\nIsä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan -- tai kuinka paljon\n-- tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut\n-- hänen oma lapsensa -- tehdä hänelle tämän.\n\n\"Ette taidakaan pitää pojastani\", kysyi Kristiina isältään moneen\nkertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli\nmyös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa\nmakaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei\npitänyt hänen pojastaan -- Erlend kaikista vähimmin. \"Katsokaa, isä\",\npyysi hän, \"näittekö, nythän se nauroi -- oletteko milloinkaan nähnyt\nniin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?\" Kristiina kysyi tätä yhä\nuudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:\n\n\"Haavard, sinun veljesi -- toinen poikamme -- oli kovin kaunis lapsi.\"\n\nHetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:\n\n\"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni --?\"\n\n\"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. -- Nyt sinä et saa taas ruveta\nitkemään, Kristiina\", pyysi isä hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa\nkutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti,\nettä sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain\npakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli\nollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka\noli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi\nErlend oli häntä ensin kutsunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa,\njoka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli.\nSe oli uusi pappi, Sira Eiliv --. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä\nymmärtäväinen kuin lapsen äiti.\n\nSira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni,\npyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen -- sellaisetkin,\njotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet\noppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot\nhänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset -- kuin\nkeltaisenpunertava hiekka -- ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä\nolivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta\nmestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi\nvoinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin\nvaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin\noppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen\nkirkkoonsa.\n\nHän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi\nGunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf\noli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet\nkoulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv\nSerkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin,\nmutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.\n\nKristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen\nkun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle -- Sira\nEiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle\nHerran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta\nsille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan\ntoisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta\narkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan\nluona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut\nKristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut\nruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta\nsielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen\ntäyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan\nsaattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen\nliittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja\nlaskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli\nhoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä\nvalmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla,\nsananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla -- mutta pysymään\nkuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.\n\nIllalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf\ntullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän\nsanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja\npapit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman\nkaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan\nIntiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella\nmuistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla -- sydämen uhria ja\npyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia\nja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli\nhäntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan\nollut -- pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa,\nmullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea\naivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa,\nilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli\nkäynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin\nvalo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli\n-- silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni\nalas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret,\nvalkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä -- hän oli niin kainon ja\nhempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään.\nJos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla\naukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan\nsiltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.\n\nNäin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän\nistuessaan illoin tuvassa --, kun siellä oli pelkästään miehiä.\nHusabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja\ntuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin\nhänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta\ntoiset nauroivat hänelle.\n\nTänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa\nasioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit\nilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin\nvarhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla\nelukoilla -- hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä\nse varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja\nvanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja\nrakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa\noltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin\nkerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä\nveljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana\ntoisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin\nisoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli\nErlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan\nsaattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan\nkiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn\nhoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset\nhymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada\naikaan paljon kuudessa kuukaudessa.\n\nVähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin\nmestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää\nkäydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin\nlähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi\ntyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen\nSeljamiesten-messun -- lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo\nOlavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa\nollut kaupungissa.\n\nEdellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain\nseuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun.\nKaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta\naurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä --\nhänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.\n\nKirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä\npapit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita\njalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi\nvaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän\nrukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin\nvuosikausiin.\n\nKristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora\nvyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean\npiikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.\n\nHeidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä\nvastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren\nnenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä\nitsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta\nkappaleen matkaa taemmaksi -- hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät\njännityksestä.\n\nPapit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin -- he olivat jättäneet\nmessupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv\njatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan\nKristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.\n\nKaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa\nja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään\npapille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös\nmetsään.\n\nErlend jäi seisomaan paikalleen -- pelottavan kalpeana kasvoiltaan.\nYhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia\nruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa\nkoivua -- se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä\nhän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.\n\nGunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja\nmustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.\n\nErlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen\nkalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, -- sitten hän\nviskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen\nitkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.\n\nGunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen --\nkatsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.\n\nErlend kohotti hiukan päätään:\n\n\"Gunnulf -- oliko tämä tarpeen --? Oliko tarpeellista vaatia häneltä\ntätä\", kysyi hän jälleen. \"Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle\nsynninpäästöä?\"\n\nToinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:\n\n\"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä.\" Hän kohosi\nistualleen. \"Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen\nsielumessun ja haudan vihityssä maassa -- minä ripitin syntini\nHelge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö\nse olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?\"\n\n\"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän\", sanoi pappi hiljaa, \"-- kantanut\nJumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, --\nniin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten\nsyntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä\nvastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen\nelämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan -- et sinä\nvoi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän\nsuojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata\nja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että\nolet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten -- enemmän sinun kuin\nomien syntiensä tähden.\"\n\nTuokion kuluttua Erlend sanoi:\n\n\"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin\nriistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta\nvaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko\nelämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on\nside, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on\ntekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla\nepäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni.\"\n\n\"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan\", virkkoi pappi\nhetken kuluttua. \"Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita\nlakeja -- mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan,\njotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi -- ja saatoit\nviimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme\ntästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon\naikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa\nja miestä vastoin sukulaisten tahtoa.\" Hän istuutui maahan, kietoi\nkätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen\nlaaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. \"Tiedäthän itse\nkylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita -- kuinka luulit\nvoivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja\n--\"\n\n\"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä\nolin Elinen kanssa\", sanoi Erlend hiljaa. \"En ole milloinkaan unohtanut\nsitä --\"\n\n\"Tuskinpa olisin tehnyt sitä\", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä,\n\"jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta\nneitoa -- joka oli lapsi sinun rinnallasi.\"\n\nErlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:\n\n\"Erlend -- etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne,\nmikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen --\nnunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen\nisänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies -- ja että hän oli suurta\nsukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?\"\n\n\"Tietysti ajattelin\" -- Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. \"Munan oli\nluvannut pitää hänestä huolta --. ilmoitin siitä Kristiinalle.\"\n\n\"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan\nkunniasta --\"\n\n\"Hän ei ole sellainen kuin luulet\", sanoi Erlend lyhyesti.\n\n\"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä\ntarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen\nkartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon --\"\n\nErlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.\n\n\"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen\nveljelle --!\"\n\n\"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle\", sanoi pappi, \"enkä minä ole\nhänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään\n-- ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni\nmukaan.\"\n\n\"Hyvä.\" Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. \"Kyllä\ntiedän -- ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla\nluokseni Brynhildin taloon --\"\n\nPappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.\n\n\"Brynhild Flugan --\"\n\n\"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?\"\n\n\"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään\nripissä\", sanoi pappi hetken kuluttua. \"Hän kuolisi varmaan mieluummin\nkuin sanoisi sellaista kenellekään muulle.\" Gunnulf istui vaiti vähän\naikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:\n\n\"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend,\njonka tuli kaitsea ja suojata häntä -- on sinun tekosi mielestäni\nvieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit\nhänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja\nAashild-rouvan taloon.\"\n\n\"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä\", sanoi Erlend hiljaa.\n\n\"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme\nhengen -- yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa.\"\n\n\"Samantekevä\", sanoi Erlend kiivaasti. \"Minä pidän Aashild-tädistä.\"\n\n\"Tiedän sen\", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen\nhalveksuvaan hymyyn, \"koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata\nLauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut\nhänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun\nystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon --\"\n\n\"Herra Jeesus sinua!\" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf\njatkoi:\n\n\"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta\nsyntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä --\nodottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä\n-- hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton --\"\n\n\"Tiedän, tiedän!\" Erlendiä puistatti. \"Tiedän hänen ajatelleen sitä\nkesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo --\nolenhan minä sinun veljesi!\"\n\nMutta toinen jatkoi säälimättä:\n\n\"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi -- ja jos\nminä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon -- niin minä olisin\nvapauttanut itseni tuosta toisesta -- Herra armahda, ennen olisin\ntehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen\nkuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt\n--\"\n\nErlend istui ääneti ja vapisi.\n\n\"Sanot olevasi pappi --\", sanoi hän hiljaa. \"Oletko niin täydellinen\npappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä -- naisen kanssa?\"\n\nGunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.\n\n\"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä -- mutta minä voin sittenkin\nvastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää,\nmiten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon\nsinulle, Erlend -- vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla\nole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen\npyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi\nja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi -- niin opetamme\nme kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu\nepäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän\nhuulemme -- mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin\ntiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka\nhän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää\neikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti\non yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille\nkuin näille viljaville rinteille --\"\n\nErlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun\nhän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:\n\n\"Pappi taikka maallikko -- koska et siis ole perin ankara\nsiveellisyyden mies, niin etkö käsitä --? Olisitko sinä voinut tehdä\nnaiselle, joka oli maannut sylissäsi -- synnyttänyt sinulle kaksi lasta\n-- niin kuin täti teki miehelleen?\"\n\nPappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:\n\n\"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä --\"\n\n\"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen\nkerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän\nkanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn,\njoka lauloi ja soitteli heille -- minä seisoin hänen polveaan vasten.\nSilloin huusi Baard-setä tätiä luokseen -- hän oli sängyssä ja tahtoi\ntätiä jo nukkumaan -- hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä\nsanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin\nhe katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että\nrupesin tajuamaan -- että ehkä se oli totta.\n\n\"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan,\nmissä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua\nsalissakaan -- juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran\nJeesuksen nimessä, Gunnulf -- en usko, että miehestä voi tuntua siltä\nkuin Aashildista tuona iltana --.\n\n\"Ei, Gunnulf -- murhata nainen -- tapaamatta häntä toisen vierestä -- ei\n--\"\n\nMutta Erlendhän oli sen tehnyt --. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut\nsanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:\n\n\"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?\"\n\n\"Uskoton!\" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.\n\n\"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se,\nettä hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen\nkertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu.\"\n\nGunnulf nyökkäsi hitaasti.\n\n\"En. Olet oikeassa\", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.\n\nMutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta -- hän\nnytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.\n\n\"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen\nympärillään koko kevään -- enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan\nsopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle.\nEllei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa\nnähdessäsi hänet, saattaisi luulla --\"\n\nGunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend\npystyyn -- ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi\nhäneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään\nranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi\njärkähtämättä.\n\nSilloin Erlend talttui. \"Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet\npappi\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua\", sanoi Gunnulf vetäen\nsuutansa hymyyn -- Erlend hieroskeli ranteitaan.\n\n\"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat --\"\n\n\"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme.\" Gunnulfin ääni muuttui\nmerkillisen vienoksi ja pehmeäksi. \"Minä olen muistanut usein\nmaailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta\nse ei kestänyt koskaan kauan, Erlend.\"\n\n\"Nyt, Gunnulf\", sanoi toinen surullisesti, \"ei enää milloinkaan tule\nsellaista aikaa.\"\n\n\"Ei\", vastasi pappi hiljaa. \"Ei suinkaan sitä enää voi tulla --\"\n\nHe seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:\n\n\"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja\nsitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene\nNidarosiin niin kauan kuin _hän_ on siellä.\" Hän hymyili hiukan.\n\n\"Gunnulf! Minä en tarkoittanut -- älä lähde minun luotani noin --\"\n\nGunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään,\nsitten hän sanoi:\n\n\"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend -- koska sinä tiedät minun\ntietävän sinun asiasi. -- Istu!\"\n\nPappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen\neteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin\nja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:\n\n\"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf -- aiotko ripittää itsesi minulle?\"\n\n\"Aion\", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend\nnäki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri\nkiertämiään käsiä.\n\n\"Mitähän minä saanen kuullakaan?\" Erlendiä hymyilytti. \"Eihän vain joku\nihana rouva -- siellä etelämaissa --\"\n\n\"Ei\", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. \"En ala kertoa\nrakkaudesta -- Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut\nmäärättiin papiksi --?\"\n\n\"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät\nkadottavansa meidätkin --\"\n\n\"Ei\", sanoi Gunnulf. \"Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä\nainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena.\nMutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin\npalvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi.\"\n\n\"Kuka on sanonut sinulle tämän?\" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.\n\n\"Ingrid, hoitajattareni.\"\n\n\"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville\", sanoi Erlend\nnaurahtaen. \"Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. -- Mutta\nolethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut\nmäärättiin papiksi jo lapsena.\"\n\n\"Olen\", sanoi pappi. \"Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän,\njolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa\nlähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi\nniin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut\nmilloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni -- vasta\nkuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja\nneitojen pitävän sinusta.\"\n\n\"Se ihanuus loppui lyhyeen\", sanoi Erlend. \"Opin halkomaan kynteni\nmiekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja\nkäyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen,\njossa tapasin _hänet_ -- minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja\nisäni sulki minulta ovensa --\"\n\n\"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta\", sanoi Gunnulf hiljaa.\n\"Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi.\"\n\n\"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti\", sanoi Erlend\nnauraen.\n\n\"Isä ja sinä ette olleet ystäviä -- minuun hän kiinnitti niin vähäisen\nhuomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta,\nsen tiedän -- mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun\nverraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli,\nolit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä\nolit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä\nolin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen\nkohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!\"\n\nErlend makasi kasvot maata vasten.\n\n\"Älä lähde, Gunnulf\", pyysi hän.\n\n\"Lähden\", vastasi pappi. \"Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon.\nJumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla\nhetkellä. Voi hyvin, Erlend!\"\n\n\"Voi hyvin\", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.\n\nKun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta,\nhän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli\nkaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä.\nRatsastaja oli Erlend.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko\noli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta\nvasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys.\nIlmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi\nkaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt,\ntuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja\nkatsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan\nsinessä puiden latvojen yllä.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. -- Näin oli tämä\nvaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.\nPitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten.\nLepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut\nkarjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten\nhyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja\nihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen\npitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja\nrakennusten ohi -- ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä\nhellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin\npaisteinen päivä.\n\nKristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui\nsilloin tällöin kohdalle -- tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie\nkohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten.\nKristiinaa ei pelottanut -- hänestä tuntui kuin munkki olisi\nnäkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä\nolet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile\npuolestani!\n\nHerra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi --. Hän kaipasi\nmatkan päätä -- tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun\nsyntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen\nja jumalanpalvelusten painon -- kaipasi puhdistusta ja vapautusta --\nhartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä,\npoikaansa kantaessaan.\n\nTämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli\ntullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan\nBudvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän\nlaitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi\npukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui\nniin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun\nkivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.\n\nLaakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine,\nmetsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu\nkattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.\n\nHänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt\naivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa\nohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen\nvälillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin\nväsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa -- nämä olivat kulkeneet\npaljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas\nNidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut\najatella, että Naakkve painoi selässä.\n\n-- Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla.\nJa vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen,\noli paita varmaan hangannut ihon rikki.\n\nTiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen\nohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat,\njotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin -- raskaat lautapyörät\ntärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan.\nKaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta\npyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis -- muuten oli tämän\npuolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla\nvähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat\nhänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään\ntarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän\nkansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen\nvihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski\nlapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että\nKristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän\notti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä,\nja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut\nja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen.\nPäällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja\nirrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa.\nKristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi\nsyöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.\n\nKaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös --\nnäkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra\nseisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui.\nSe oli Simon Andreksenpoika.\n\n\"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?\" kysyi Simon. Hän piteli\nhevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen\nmekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy;\nkasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. \"Olipa tämä sattuma -- että\ntapasin sinut -- mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani --?\"\n\n\"Mitä sinä loruat --? kuinka olet voinut, Simon --?\"\n\nKristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen\nrinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi\npanna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja\nkatsoi maahan:\n\n\"Onko se sinun?\" kysyi Simon osoittaen lasta. \"Se oli tyhmä kysymys\",\nnauroi hän sitten. \"Poikahan se on? -- Erlend Nikulauksenpojalla on\nonni kelkassaan!\" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten\nkivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin,\nnojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.\n\n\"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon\", sanoi Kristiina\njotakin sanoakseen.\n\n\"Niin\", sanoi Simon. \"Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita\ntäälläpäin.\"\n\nKristiina muisti nyt kuulleensa -- Husabyn tulopidoissa -- että\nRanheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin\nAndres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.\n\n\"Joko sinä tiedät?\" kysyi Simon. \"No niin, kai siitä puhutaan yleisesti\ntällä kulmalla --\"\n\n\"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?\" sanoi Kristiina.\n\nSimon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:\n\n\"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta.\"\n\n\"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena\", sanoi\nKristiina. \"Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan\ntuota naimaliittoa.\"\n\n\"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani -- pian se kai leviää\ntännekin.\" Hän mietti hiukan: \"Gjavvald kuoli syksyllä -- hän putosi\nhevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen\nkuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on\näkkijyrkkä rinne -- ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän\nkihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla\nOsloon.\" Simon vaikeni.\n\n\"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?\" kysyi Kristiina arasti ja\nahdistuneesti.\n\n\"Olisi mennyt\", sanoi Simon. \"Ja hän sai tälle pojan --\napostolinmessunpäivänä keväällä --\"\n\n\"Voi, Simon!\"\n\nSigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät\nkasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat\nja lapsekkaat pienet hampaat -- niin oli Simonillakin ollut. Kristiina\nmuisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli\nnäyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli\ntutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset --\nmutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja\nnauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin\niloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon\nkiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan\nlakkaamatta -- Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan\neniten Sigridistä.\n\n\"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä\", sanoi Simon. \"Siksi hän\ntahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan,\nennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät\ntoisistaan -- minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli -- aina he nykivät\ntoisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat -- tämä\ntapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän\nkukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän\noli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä -- No, hän ei pannut vastaan,\nonhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan -- hänelle ei vain kelpaa\noikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia\ntauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun\nSigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.\n\n\"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon -- Halfrid, vaimoni,\njärjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja\nsilloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta.\"\n\nHe olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:\n\n\"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon.\"\n\n\"Ehei.\" Sitten hän naurahti. \"Mutta minä alan pian tottua\nonnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies -- isä ei kyennyt\nlähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta\npoika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei\ntuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne.\"\n\n\"Entä sisaresi\", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. \"Minne hän joutuu?\"\n\nSimon katsoi maahan:\n\n\"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin\", lausui hän hiljaa.\n\n\"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!\"\n\n\"Ymmärräthän sinä\", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, \"että\npojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä\nolisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut\nolla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä\nkohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle -- älä sitä luule. Ei\nisäkään -- vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö\nsinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta\npoikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä.\"\n\nKristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon\nvaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten.\nTämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan\nomille ja äidin vaatteille.\n\nSimon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:\n\n\"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani.\"\n\n\"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta\", sanoi Kristiina hiljaa, \"että\nminulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos\nminä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni --\"\n\n\"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla\",\nsanoi Simon. \"Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina\", lisäsi hän\nhiljemmin.\n\nTämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla\nTunsbergin kautta. \"Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa\nsaavuttaa palvelijani.\"\n\n\"Finnkö sinulla on mukana?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä\nmuistat hänet?\" kysyi Simon ilostuen hiukan.\n\n\"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?\" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.\n\n\"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä\",\nvastasi Simon.\n\n\"Sinulla ei ole itselläsi lapsia\", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.\n\n\"Ei\", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi\nsitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut\najatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.\n\nHänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei\nolisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen\nisän sukulaisilta -- ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei\nkuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta,\npientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä\nsen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei\nolisi hennonut tehdä -- vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun\nisäni ei olisi tehnyt sitä.\n\nMutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa\npohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät\ntyöntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy\npauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia\nhäränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi\nkivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!\n\nSitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä\n-- näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen\nrannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka.\nVesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa,\nkivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää --!\n\nMutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi\nollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani:\nIsä, sinä et saa ottaa minulta lastani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan\nkultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen\nnäkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita\nkivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista\ntoisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu.\nMutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko\nniin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti\naivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine\nikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine\nviireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.\n\nJoka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia\nkartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen\nisoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa\ntoiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine\nkivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen\nrantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon\nkauniita taloja!\n\nHäikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn\nristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet\nkiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti\nnäiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa\nKristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös\nkirkon länsipäätyyn -- sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.\n\nIhmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan -- Jumalan\nhenki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen\njälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi,\ntapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa -- nyt hän ymmärsi\nnuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka\ntodistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina\njoutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois\nkaikesta, mikä on rumaa -- synnistä ja häpeästä ja saastasta.\n\nTaivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä\nolivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä.\nIankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina\nkorkeuteen -- kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein\nkukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui\nKristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä\nolivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi\nkultaa.\n\nKolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit\npäätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen,\nkaton valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä\navaruudessa -- sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.\n\nHän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman\nvälkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella -- jota hän\noli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.\n\nHän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle -- muisti isän\ntehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti\nrintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin\nmetsässä -- pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle\nlankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen\nläpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja\nihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat -- mutta\nvielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit,\nkohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä,\ntoimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen\npatsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän\nnäki, miten syvällä tomussa hän oli.\n\nPater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli\noppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin\noli ymmärtänyt niistä sanaakaan -- oli osannut ne niin kauan kuin\nmuisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli --\n\nKorkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui\nristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen\nkuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi\npahantekijän tavoin.\n\nJa tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän\npuristi lasta rintaansa vasten -- se oli terve kuin omena, punainen\nja valkoinen kuin ruusu -- se oli nyt valveilla ja katsoi häneen\nkirkkailla, suloisilla silmillään.\n\nSynnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty\nesiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä,\nsanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo\nmursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun\nvaluessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.\n\nNaakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden\nlapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt\nviatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani -- tullakseen\nkirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.\n\nKaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani?\nEn, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista\najatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan,\nliikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum.\nEt exultavit spiritus meus in Deo salutari meo --. [Sieluni ylistää\nHerraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän\nlauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan\nsitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut\noman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta\n-- tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden\nlaki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi\nsanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.\n\nNyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman\nisänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken\naikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin\nmitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän\nitki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan\njumalanpalveluksen aikana -- vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen\nlähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan --\nkaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän\nvälissään.\n\nHän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi\npimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet\nkulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa\nylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja\nkuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva\nalas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon\nympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden\nkeltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat\nkuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään,\nkuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän\nauttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja,\njotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan\npäällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä\nmuistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen\ntämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin\nkirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa\nolisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen\nkaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä\nmaailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi -- Herra, verelläni\nkirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä\nnoille soturiraukoillesi.\n\nKristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot\nkääntyivät häneen -- tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen\nsielunsa -- ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.\n\nEikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä\nlevähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani,\nsiksi etteivät kärsineet Jumalan lakia -- eikö sinne rakennettu\nkirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille\nJumalan käskyjä?\n\nKristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä\ntappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te\noppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä,\nKristiina Lauritsantytär?\n\nKyllä, kyllä, herra kuningas!\n\nOlavinkirkko kotona -- Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean\nhirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi\npelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan\nkunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat\nasumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli\nveistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran\nhuoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä,\ntulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta\nihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.\n\nOletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden\ntulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa --\nhyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?\n\nHerra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka\noli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli\npannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä,\nravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.\n\nMutta pahat työt olivat hänen omansa.\n\nHän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea.\nHän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän\nsurun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset\n-- ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen\nhyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa\ntuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa\nGroa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa\nymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää\nluontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.\n\nOih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle\nyhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.\n\nSimon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa\ntoisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita\nvarten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta\nsanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.\n\nOi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli\nvieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä\nvähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen\n-- ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet\nja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen\nollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten\nsiitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut\ntarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin\ntulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi\nkyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi\ntiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi\näiti, äiti, äiti --!\n\nHän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta\nja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun\nhän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli\nliejuista ja täynnä törkyä.\n\nNyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!\n\nHyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena\noikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa\npäivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut\nhäntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina\npistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen\ntoimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.\n\nHän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi\nlaskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä\nja äiti jaksaneet kestää kaiken -- kolme lasta he olivat kadottaneet\npieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset\nvuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki\nkoettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet,\nettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän\ntuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.\n\nMutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa -- jos he olisivat\nottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa\n--. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!\n\nHelvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut\npoikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten\ntoivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä,\njotka olivat rakastaneet häntä -- tappanut itsensä ja joutunut\nperkeleen huomaan.\n\nEi ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden\nmerkki rinnassaan.\n\nOi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan\nlastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja\njättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman\npuoleni sopimuksesta.\n\nKuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä\nojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää\npitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei\nolisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen,\nettä kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi -- silloin\nsaisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan.\nVaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että\npaholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä\nhänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille.\nHän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi\nettä hän oli ruma ja sairas -- huomatessaan miehensä surevan sitä,\nettä oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli\ntappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse\nviekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti\nhän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä\nnainen -- hän oli ollut huono vaimo.\n\nJoko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?\n\nKyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun\ntukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä\nkansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa\nminulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!\n\nCor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus\nmeis.\n\nNe projicias me a facie tua --\n\nLibera me de sanguinibus, Deus, Deus salutis meæ --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi\ntalonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä,\nnousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi\nraahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja\npitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli\naivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat\nsiten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.\n\nHeidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä\nlattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän\nedessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui\nitkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa\nniin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina\nkaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.\n\n\"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo\nHusabystä?\" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot\nolivat aivan turvonneet itkusta. \"Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf,\npuhui tästä, aivan niin --\"\n\nHän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin\nvaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.\n\n\"Katsokaahan -- ymmärrättehän -- tässä pitää olla todistajia ja sen\nsellaista -- te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin\nleivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai\nmielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan\ntänne\", sanoi hän kirkonpalvelijalle. \"Teidän miehenne olisi myös\npitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt\nasianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.\n\n\"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten\non Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme -- en tiedä onko Gunnulf\npuhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun,\nniin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika.\nTuon tuossa\" -- hän osoitti lasta -- \"voitte jättää majalaan. Te\ntulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne\nsanoneen?\"\n\nNyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän.\nEdellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja\npunnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he\npanivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.\n\nHerra Paal olisi laskenut hänet ulos -- mutta sitten hän kysyi,\ntahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun\nääreen.\n\nHän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella,\njonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä\ntakaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.\n\nMinä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä\nporrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään\nläikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa\nkultaista kirstua kohti.\n\nPappi katsahti häneen -- vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina\npysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi\npyhäinjäännöstä vasten.\n\nPaal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina\nvarmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä -- hän puhui\nkoko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.\n\nOli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas\nja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea\ntuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi --\nlapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan\npuutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta -- se\noli kai taas nälkäinen.\n\nÄiti oli kuolemanväsynyt -- pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja\nkirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti --\nja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja\nvipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle,\njosta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli\nkuin reikäinen seula sateessa.\n\nEi näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta\nmieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle\nsadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle --\nsiellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.\n\nKristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin,\nmärkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo -- sen\ntakana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan\nkamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli\nlaulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare,\nRegina Coeli -- iloitse, taivaallinen kuningatar -- sillä hän, jota\nsinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli.\nHalleluja!\n\nSe oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin\njälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin\nkunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa\nääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan\nJørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi\nkäsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.\n\n-- Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä\nsinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.\n\n-- Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi\naurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas\noikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään\nmuuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien\npuoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei\nkuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän\nymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo\nkipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä\nansaitsemattoman armon tähden.\n\nKirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti\nhänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha\nluostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi,\nhakiko hän majapaikkaa.\n\nHän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien,\nveli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka -- ja hän oli\nniin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan\ntuon vaimon naisten yöpaikkaan -- \"ja anna vähän kalmusvettä hänen\njaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla --\"\n\nNaisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä -- se oli ulkopuolella aitauksen,\nkujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa,\nja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve\ntunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt\nkoko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään\ntyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli\ntuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta\nmiehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja\nvanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse,\nkai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.\n\nViimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon\nrajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli\npahanhajuinen ilma -- siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava.\nKristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön,\njosta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä\nsängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten -- vuoteessa oli niin vähän\npatjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun\njälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.\n\nYöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja\nvaljuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle.\nSilloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja\nkatonharjan välillä.\n\nSe oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja\nkumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi\n-- hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.\n\nKristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän\nkatsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.\n\nMunkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta\nnahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän\nhymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.\n\n\n\n\n\nII\n\nHUSABY\n\n\n\n\nI\n\n\nVasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne\ntuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta;\nnäiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta\nErlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa -- herrat\nolivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor\nGraut Godøysta -- hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta\nErling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli\nistunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka\nvihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan\nperillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan\nkanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi\nsilloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos\nLauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen\nkanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan\njoukkoon:\n\n\"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme -- Pohjoislaakson kauneimman ruusun.\nJa sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos\nminä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita,\njoista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin,\nKristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin\nkulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon\nasti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet\nja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson\nmiehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen -- opettamaan\nneuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta -- ne hoitavat\nniin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo\nLauritsa --\"\n\nHerra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.\n\n\"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin -- kuulutteko te suureen\nhenkivartiopäätöskuntaan?\"\n\n\"En, enhän minä\", sanoi Lauritsa, \"ratsastan vain neuvotteluun, kuten\ntoiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne.\"\n\nMutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin\nsaanut taivutetuksi hänet -- ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin\nja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet\nlähteä.\n\n\"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?\" sanoi\nLauritsa. \"Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen\nkuin hänen äitinsä.\" Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina\nihmetteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä tämä tietää, isä?\" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen\nkanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.\n\nLauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt\nkymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja\ntöppöset jo joulusta alkaen.\n\n\"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen\",\nlausui tytär jälleen. \"Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras\nhoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen.\nErlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen\ntaholta -- he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä\nhänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen\nvallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena\nollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa --\"\n\nLauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän\njäätyään kahden hän kysyi:\n\n\"Mistä Erlend tämän asian tietää --? Munanko on kertonut?\"\n\nKristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta\npalatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse\nlukenut sen Erlendille -- tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija.\nSiinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen\nNorjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan\nhoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat\nseisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma\näiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos\nNorjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin\nruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen\nvanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan\nsukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin\nkanssa Hamariin.\n\n\"Eikö hän maininnut\", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven\nlihavaa leuan alustaa, \"että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat\nnousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli\npitkin laaksoa pohjoiseen -- kuninkaamme nimessä?\"\n\n\"Tekö!\" pääsi Kristiinan suusta. \"Oletteko tavannut Munan Baardinpojan\nsyksyllä?\"\n\n\"Olen niinkin\", vastasi Lauritsa. \"Mutta kovinkaan sopuisia me emme\nolleet.\"\n\n\"Puhuitteko te minusta?\" kysyi Kristiina nopeaan.\n\n\"Emme, hyvä lapsi\", sanoi isä naurahtaen. \"En muista sinusta olleen\npuhetta sillä kertaa. -- Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun\nmiehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?\n\n\"Niin luulisin\", vastasi Kristiina. \"Sira Eiliv laati Erlendille\ntuonnoin kirjeen -- ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö\netelään.\"\n\nLauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan\nhänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.\n\n\"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?\" kysyi\nKristiina.\n\n\"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi\", vastasi isä, yhä edelleen\nhymyillen. \"Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa,\njohon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan\nystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan\nsiitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten\nsuojeltaisiin.\"\n\nKristiina sanoi hiljaa:\n\n\"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain\nkatsomaan Naakkvea ja minua.\"\n\n\"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan\", sanoi Lauritsa. Sitten\nhän nauroi: \"Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!\"\n\nHän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli\nollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran\nkun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa\n-- siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa,\naivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen;\nylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin\nkaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla.\nKuningas Skule oli rakentanut tämän talon.\n\nErling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli\npurevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase-\nja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute\nErlendinpojalta.\n\nErling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan,\nmutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan\nhän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet --\nhänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset;\nitse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa\nkaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että\nkaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös\nerittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman\njärkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan\npyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita,\noli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen\nErlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista\nStovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka,\nmutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.\n\nErlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen\nkesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan\nerittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli\ntuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.\n\n\"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling\", virkkoi\nhän, \"saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan\nhalkomaan meren aaltoja --\"\n\n\"Margygren -- onpas sillä kamalan pakanallinen nimi\", sanoi herra\nErling naurahtaen. \"Aiotko siis lähteä sillä etelään?\"\n\n\"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni -- hänkin sanoo, että se\non pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on\nsellainen sisämaalainen -- hän ei kärsi koko merta.\"\n\n\"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen\", sanoi Erling\nkohteliaasti. \"Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii.\"\n\n\"Niin\", Erlend naurahti. \"Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi\nmessussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille\nhengellisiä kirjoja -- se on -- jollei oteta lukuun olutta ja\nherkkua -- tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa\nhakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta -- he suutelevat luullakseni\nhänen hameensa helmoja -- minun omat miehenikin ovat muuttuneet\ntuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa,\njoita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun\nolimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen\nkun viimeksi kävit luonani, Erling. -- Ihmettelen muuten, että tahdoit\ntulla luokseni silloin\", sanoi hän tovin kuluttua.\n\n\"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia\", sanoi Erling Vidkuninpoika\nkasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. \"Olimmehan me silloin ystäviä?\nKaikki odottivat silloin sinusta suuria.\"\n\nMutta Erlend nauroi: \"Niin minä odotin itsekin.\"\n\n\"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?\" kysyi herra\nErling.\n\n\"Olen ajatellut lähteä maitse\", vastasi toinen.\n\n\"Se käy hankalaksi -- yli tunturin talvisaikaan\", sanoi Erling-herra.\n\"Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan.\"\n\n\"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera\", vastasi Erlend.\n\n\"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi -- sehän onkin luonnollisinta.\"\n\n\"Ei aivan niinkään -- minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden\nkanssa hän on matkalla.\" Erlend oli vaiti. \"Ei, minä olen luvannut\nkäydä Munanin luona Stangessa\", sanoi hän nopeasti.\n\n\"Turhaan sinä haet häntä sieltä\", vastasi toinen. \"Hän on lähtenyt\ntiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee\nuudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?\"\n\n\"Viime Mikon-messun aikaan -- hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta.\"\n\n\"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?\" kysyi Erling.\n\"Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja\nlaaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain\nkäskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero\nmuonineen ja hevosineen -- yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle\n-- mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä\nole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät\nsuorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen\nkäräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika --\nhän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli\njäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että\nrahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi\nmelskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan\npalvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita\nja hevosia ja aseistettuja miehiä -- mutta hän ei ollut lähettävä\nJørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia,\nellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä\nyhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo\nLauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa.\"\n\nErlend istui kuin salaman lyömänä.\n\n\"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun\nkuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta.\"\n\n\"Ei hän useasti sitä teekään\", sanoi herra Erling. \"Mutta sen verran\nminä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa\nBjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki --\nsillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen\nsanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä\nseikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa -- rouva Ramborg, hänen\nisoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia,\nja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies,\non hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan --\njoskin hän harvoin sitä käyttää.\"\n\n\"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling\", sanoi\nErlend nauraen. \"Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin\nhellät ystävät.\"\n\n\"Ihmetytti!\" suutahti Erling. \"Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei\nhaluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun\nolisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania.\"\n\n\"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti,\njolloin lähdin ensi kertaa kotoa\", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. \"Hän\nei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt\nitse pulassa.\"\n\n\"Munan selviää kyllä\", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti.\n\"Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan\nsinetillä -- vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On\nhänellä muitakin vaikeuksia -- ne hommat, joihin hän oli sekaantunut\nja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana\nEufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa -- mutta sitä on vaikea selvittää\nilmaisematta erästä, jota me emme --. Totta puhuen, Erlend, --\nminä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi -- mutta sinä voit\nvahingoittaa itseäsi sillä.\"\n\n\"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?\" sanoi Erlend.\n\"Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa\nmaassa että muualla.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", vastasi Erling. \"Ja aion pitää sen lupauksen\n-- niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut\nherraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä\nvapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen\npoikaansa tuhon teille.\"\n\n\"Uskotko sinä teidän pystyvän _siihen_\", kysyi Erlend ääntään alentaen.\n\n\"Uskon\", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. \"Niin uskon. Ja niin\nuskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella\", -- hän kohautti\nolkaansa -- \"pahansuopaa ja -- joutavaa puhetta. Ja sitä meidän,\nIngebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea.\"\n\nPalvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi\ntoimittaa ruoka pöytään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa\nuusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen\nisänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais-\nja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista,\nperintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä\nitsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja\nvaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa\nmiehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta,\nolevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä\nkinnas, kuten sananlasku sanoo.\n\nAterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne\njuomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja\nrupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut,\nlevitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän\noli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja\njutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara\ntukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina\nhavaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut\nrahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli\nlähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.\n\n\"-- Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin\nkotiin\", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi\netemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan\nlähteä etelään -- \"missä asioissa lähtenee\", sanoi hän viattoman\nnäköisenä. \"Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää\nymmärrä, mistä on kysymys.\"\n\n\"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan\", vastasi\nHaftor nauraen ja siirtyi jäljestä. \"Niin sanoo Erling ja niin sanoo\nLauritsa Bjørgulfinpoika -- haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat\nsillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä,\nyksinkertainen nainen -- ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa\npuuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja\najattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta\nalamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu --\"\n\nErlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin\ntäytyi siirtyä etemmä.\n\n\"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun\nheidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin\n--\"\n\n\"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta --\"\n\n\"Tunnemme mekin sen sananparren\", virkahti Lauritsa; hän ja\nErling olivat tulleet toisten luo. \"Ja kuitenkin, Haftor, minulle\nkävi hullusti tässä talvella -- aioin sytyttää lyhtyni tuoreella\nhevosenlannalla --\", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle.\nErling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle\nkunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.\n\n\"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa,\nmitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten\naikeista ja juonista?\" sanoi Erlend. \"Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä\nasettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra -- voimme\nyhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme --\non minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta.\nTe istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä\nniissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta --\"\n\n\"Niin\", sanoi Erling-herra. \"Voisipa melkein sanoa, että meidän\nkeittomme keitetään naapurin padassa -- me norjalaiset olemme kohta\nkuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro --\nsyö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon:\nhän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan\nensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme\ntätä puhetta -- Bergenissä tai Nidarosissa -- mutta niissä määräävät\nnyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. -- Mitä sanot sinä, Erlend\n-- sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on\nTrondheimissa?\"\n\n\"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren -- jos te tahdotte, että pata on\nkannettava takaisin oikeaan lieteen, niin --\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi Haftor. \"Liian kauan on meidän Pohjolaisten\ntäytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää\nkaalia --\"\n\nLauritsa puuttui puheeseen:\n\n\"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani\npuhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra\nErngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä\nmiehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa\nmolempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä\noman kuninkaamme maassa.\"\n\n\"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa,\nniin tiedätte enemmän kuin useimmat muut\", sanoi Erlend.\n\n\"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa,\nei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten\nkapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka\nme nyt aiomme pitää Oslossa -- osoittaaksemme kaikille, jotka vielä\neivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä\nmieltä siitä.\"\n\nHe olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran\nmeluaviksi -- lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli\nnukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:\n\n\"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa\nteitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä,\nhyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan\npäivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin\ntavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä\nminusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan.\"\n\n\"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen\", sanoi Haftor\nGraut.\n\nMutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä\nsäädyllisenä, mutta ei osannut: \"Sinä!\" hän sanoi purskahtaen\nröhönauruun, \"sinäkö, sukulaismies! -- Sinä, Erlend!\" Hän läiskäytti\nErlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.\n\n\"Ei, Erlend\", sanoi Lauritsa rohkeasti, \"siihen tarvitaan muuta kuin\npelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun\nkuin leikkimään kettua hanhitarhassa -- niin me Norjan herrat olisimme\nliian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä -- vaikka\nhanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin\nhoukutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä -- niin itse hän ei\nhulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei\nhän sitä unohda.\"\n\nKeskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend -- hänen\nsilmänsä säihkyivät:\n\n\"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!\"\n\nToiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi\nsitten:\n\n\"Herra varjelkoon meitä siitä -- jos meillä olisi joukossamme semmoinen\nmies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla.\"\n\n\"Rauhaa vailla!\" sanoi Erlend halveksuvasti.\n\n\"Juuri niin, rauhaa vailla\", vastasi Erling Vidkuninpoika. \"Muista,\nErlend -- tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet.\nSinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku\nseikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen\nvanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli\nhänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko\ntuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita -- taikka heidän\nsukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen\nnähden -- niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin\nosa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin -- niin oli ennen isäimme\naikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend -- työkansa, joka\nsai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka\nsaattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli\npolttamatta taloja ja hävittämättä karjaa -- maakansa, jonka täytyi\nkestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa -- sen minä luulen kiittävän\nJumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja\ntämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja --\"\n\n\"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin.\" Erlend keikahutti\npäätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään -- tämä säteili\nvalppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku\noli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi\ntyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi\ntarkkaavaisesti miesten puhetta.\n\n\"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas\najattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta,\nettä heillä on ollut useinkin kovat ajat -- ennen vanhaan, kun\nkuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan.\nTiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta\ntunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa\nilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä.\nMutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan -- että heidän omat\nisänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin,\nErling, talonpoikien pojat olivat mukana myös -- ja sattui joskus, että\nheille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien\nvallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä\nisänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar\nDarre -- hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi,\nLauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa,\nErling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa\njoutuu meidän käsiimme -- en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu\nlakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he\nkadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa\nasioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko\nliian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin\nse saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, -- mutta myös\nvoittaa aseilla paremmin kuin oikeudella --\"\n\nLauritsa nyökkäsi.\n\n\"Ei Erlend ole aivan väärässä\", sanoi hän hiljaa.\n\nMutta Erling Vidkuninpoika nousi:\n\n\"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka\nnousivat alhaisista oloista herroiksi -- miekkavallan aikana -- kuin ne\nlukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen.\nEikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä -- luulen\nvanhan puheenparren -- 'suvusta suurin harmi' -- johtuneen juuri\nheistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra.\nMutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa,\nsilloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa\nsuhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme\npalvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla.\nYksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka\novat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta.\"\n\n\"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling\", sanoi\nErlend nauraen. \"Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän\nmeistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa\ntaisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella\nja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme\nkanssa. -- Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen\nkorva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan.\"\n\n\"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin\",\nsanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. \"Etkö ole kuullut sitä, Erlend?\"\n\n\"Miksen minä ole kuullut!\" Erlend nauroi ääneen \"Mutta näkemättä se on\nvielä --\"\n\nErling Vidkuninpoika sanoi:\n\n\"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet\npalvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija.\"\n\nErlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:\n\n\"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan\nkiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma,\nminä luulen heidän pitävän minusta.\" Hän hieroi hyväillen poskeaan\nKristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja\nmarni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. \"Mutta\ntämä vaimoni tässä -- hän on mitä palvelevaisin rouva -- vaikka teillä\nei olekaan syytä uskoa sitä -- sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät,\nKristiina!\"\n\nOrm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla\nylös ja lähti ulos.\n\n\"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut\", sanoi\nHaftor hymyillen, \"ja syy on teidän -- olisitte antaneet minun jutella\nrauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi.\"\n\n\"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille,\nemäntä\", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi\nhymyillen:\n\n\"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä\niltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia\nedelleen --\"\n\nOrm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan\nlisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti\ntuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm\nErlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli\nkaunis, säädykäs käytös.\n\nEräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt\nja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja\nlähti palvelusneitojen kanssa ulos.\n\nMiehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat\ntoisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:\n\n\"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla\nsotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla --\npohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla\nvoimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin.\nSe on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä\nsopimusta -- eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin.\nArne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut\npuhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi\nvuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?\"\n\nErlend läimähytti kätensä yhteen -- hänen kasvonsa loistivat:\n\n\"Mitä minä pitäisin siitä --!\"\n\n\"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata\", sanoi Erling\nhillitsevästi. \"Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen\nlääninherroilta -- neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä\nsopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat\nvielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä -- ja\nmuistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut\nepäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan.\nHän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki.\"\n\nErlend näpsäytti sormiaan:\n\n\"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te\nhaudotte mielessänne\", kysyi hän ääneen nauraen, \"että Erlingistä\npitäisi tehdä kuningas?\"\n\nErling sanoi kärsimättömästi:\n\n\"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta --\"\n\n\"Herra varjele -- laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun\npuhuneen täyttä totta koko illan -- no, yhtäkaikki, puhukaamme siis\ntäyttä totta -- kerro minulle kaikki, sukulaismies!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend\npisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden\nkatsomaan heitä pitkäksi aikaa.\n\nMiten kaunis hänen vaimonsa oli -- ja kaunis oli heidän poikansakin.\nKristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä -- heti kun hän oli\npaneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat.\nErlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten\nhän riisuutui hitaasti.\n\nHän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä -- kolme\nneljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen\nhaaløygalaislaivan päälliköksi -- mutta Haftorilla ei ollut lainkaan\nkokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän\nymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei\nHaftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän\noli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli\ntälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia -- hän saisi\nvalita mielensä mukaan.\n\nHän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys,\nsitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät\nvain poika. Ja kuitenkin -- sama herttainen, nuori Kristiina hän oli\nyhä -- kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan\nimeväisen.\n\nHän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon,\nraukka -- olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend\nkääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi\npieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta\npeittämään tuhka -- mutta hän ei viitsinyt.\n\nKuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan\npysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä -- sitten\nvesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava\nkohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui\nhurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin\nHallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä\nmielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa\nvietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.\n\nSeuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling\nVidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat\nirrallaan aidan takana,\n\n\"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin\", sanoi Lauritsa,\n\"luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan\nensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen.\nMutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen\najatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle?\nJos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen -- Erlend\non sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan --\"\n\n\"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista\", sanoi Erling\nVidkuninpoika. \"Ja Munan\", hän liikautti huuliaan, \"on niin viisas,\nettä ymmärtää pysyä poissa -- hän pelkää muuten käyvän liian selvästi\nilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee.\" He nauroivat\nmolemmat. \"Siinä on se hankala paikka -- niin, tehän sen tiedätte\nparemmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on\nsiellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme\noikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua\nketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta -- meillä ei olisi varaa\njättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa\nkanssa ja hoitamaan tilojaan -- miten hoitanee niitä\", lisäsi hän\nnähtyään Lauritsan ilmeen.\n\nLauritsa hymyili vähän.\n\n\"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi\npuolellemme, niin luovun siitä.\"\n\n\"Minä luulen, hyvä herra\", sanoi Lauritsa, \"että Erlendistä on oleva\nenemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista -- kuten itse\nsanoitte --, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin\neteläpuolella -- jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä\nErlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle\nnäissä asioissa --\"\n\n\"Hän on niin hiton hölläsuinen\", pääsi herra Erlingin huulilta.\n\nLauritsa vastasi hymyillen:\n\n\"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin\n-- taitavampien miesten puhetta.\" He katsoivat jälleen toisiinsa ja\nmolemmat purskahtivat nauruun. \"Mutta kaikitenkin -- hän voi saattaa\naikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi\nliian kovaääniseksi --\"\n\n\"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä --\"\n\n\"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin\nhän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään --\nvävyni ja minä olemme liian erilaiset.\"\n\nErlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:\n\n\"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa\neinettä lainkaan?\"\n\n\"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään -- olen nälkäinen\nkuin susi -- ja janoinen.\" Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta,\njoka oli seissyt hänen hyväiltävänään. \"Minä ajaisin sen miehen, joka\nhoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä\nolisin isäntä.\"\n\n\"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden\", sanoi Erlend. \"Hän on\nsaattanut erään palvelusneidon raskaaksi.\"\n\n\"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä\", sanoi Lauritsa kohottaen\nkulmiaan, \"että mies on korvaamaton, kun --\"\n\n\"Emme, mutta ymmärrättehän te\", sanoi Erlend nauraen, \"että Kristiina\nja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen -- ja he tahtovat saada\nminut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät\nkumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore\ntahdo hänkään -- mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina\npelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja\nonkin Ulf Haldorinpoika -- silloin kun hän on kotosalla.\"\n\nErling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi\nvävylleen:\n\n\"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin --\"\n\n\"Aivan niin\", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. \"Ettekö te voi puhua\nhänelle, appi -- poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan\nsyöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko --\"\n\n\"Hän pitää kovasti pojastaan\", sanoi Lauritsa hymähtäen.\n\n\"Niin pitää.\" Erlend pudisti päätään. \"Hän saattaa istua kolme tuntia\nSira Eilivin kanssa -- puhellen siitä, että poika on saanut punaista\nsierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka\nhänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut\nkaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos\nNaakkvemme jäisi hampaattomaksi.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät\nKristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari\nGunnulfin kaupunkiasuntoon.\n\nOli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja\niltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan\nlumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.\n\nGunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta\nKristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin\nolevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt,\nettei jaksanut lähteä mukaan.\n\nPappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin\nasti -- molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut -- viimeisellä\ntaipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi.\nGunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan\nhänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja\ntämän sisar -- muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti\nhaltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:\n\n\"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän\nsuuttui --\"\n\nKristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei\nymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako\nvai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne -- Kristiina oli\ntainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm\noli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna,\nheti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt\nhän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän\nuhkaavalta -- Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.\n\nGunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät\nhänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin\nmustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään\nvajonneet ja tummien kehien ympäröimät -- katse oli outo ja synkkä.\n\nGunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen -- siitä pitäen, kun\nhän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut\nsilloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja\nhän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi -- synnytys oli ollut\nhelppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja\nErlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle -- hän oli itkenyt ja\nrukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. -- Toiselle pojalle\noli annettu Lauritsan isän nimi.\n\nPappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia -- hän tiesi, ettei Kristiina\nollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle.\nMutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän\nhänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä\nNikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille\nilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei\nhän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään\nja niin iso -- kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella\nvuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.\n\nSitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta,\nveljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin\npuolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että\nhänen sydäntään aivan ahdisti.\n\nOrm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt\nviisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei\nhän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli\nmelkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja\nkapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen\nsilmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten\nmustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi\nkuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni\nalakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan,\nkiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä\nhiukan etukumarassa.\n\nKristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän\nluona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa\nkevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa,\njonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi\nristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari\nGunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen\nkirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik\nFinninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.\n\nTupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään.\nTalo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf\nmuurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä\nmaissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella\npitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä\nkirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen\nmessinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.\n\nVieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki\ntämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja\nmiespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli\nsiinä köyhääkin kansaa -- vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli\nkaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten\npenkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla\noli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä\nsärvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket\nolivat haljeta.\n\nKaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa.\nMutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi\nvähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka -- tai juuri\nsiksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista\nalmunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen\nomasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen\nluonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta -- muuten he\nmenivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla\nja kaljalla pirtissä.\n\nHeti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat\nlähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö\nhe tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten;\nmutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi\nerityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona\nyöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten\npyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai\nolutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen\nhuppuviitan ja sanoi:\n\n\"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä\nlevolle. Audhild pitää teistä huolen -- te nukutte varmaan minun\npalatessani kirkosta.\"\n\nMutta Kristiina pyysi päästä mukaan. \"Siksi minä olen tänne tullutkin\",\nsanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi\nhänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen\nsaattueeseen, joka lähti pappilasta.\n\nKellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan\nkorkeudesta -- kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä,\nmärässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia\npieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen,\njonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä\nkirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa\nGunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja\nkirjoineen. -- Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle --\n\nHänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua\nmistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi\narkisyntien painaa mieltään niin raskaasti -- hän sanoi sitä ylpeyden\nkiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä\ntöissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita.\n\"Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa\nsinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon --\"\n\nHän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä\nhän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun --\nja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä\n-- ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.\n\nJa hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei\nkai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet -- ja\nmolemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen\nlain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta\nsyntielämästä -- ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että\nErlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli\nantanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.\n\nOllessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut\ntäydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa\nvalheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän\nsiveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä,\njoita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet\ntehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin -- ei\nhän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin\neräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut\nmitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut\nantaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli\ntuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin\nveitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden,\nkristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä\nErlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen\nja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli\nopettanut hänelle.\n\nEi. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen\nsielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden,\nsydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden\ntähden -- oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan\nkaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden\nomassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on\nkaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen\nsilmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen -- katso Kristiina, tuossa\non Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja\npitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut\nsydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja\nvihaa ja pelkoa.\n\nKehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen\nnainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi\nsydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että\nluuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen\nkannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, -- mutta niitä\noli niin monta -- ja hän oli niin kärsimätön --\n\nHän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.\n\nHän ei _voinut_ sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan,\nmutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja\nkoettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä\nlähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn.\nHänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista\nvastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan!\nJa hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi\noli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä\niloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen\ntyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän\nmustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut\nlastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret\nmuistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen\nmitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen\nhän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään\nsillä tavoin kuin Orm piti -- hän tahtoi aina saada itselleen jotakin\npainautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend\njakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei\nmyöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.\n\nHän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut\nnähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua.\nMutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin\nja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että\nnäki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti\n-- ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei\nkuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän\ntulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa --\nmutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana.\nJa Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja\nvoimaton poika oli -- hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä\nliioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden\naseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti\ntämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen\nuhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä\nhuolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon -- Erlend oli\nmieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa\nsoveltui vain yhdelle ainoalle paikalle -- josta hänen syntynsä hänet\nesti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin\nkärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli\njotakuta, josta piti.\n\nHän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen\nolevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi -- mihin\ntunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin\njulma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse,\neikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm\noli liittynyt nuoreen emintimäänsä -- tämän luona hän oli rauhassa ja\ntunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi\nhän laskea leikkiäkin ja nauraa -- omalla hiljaisella tavallaan. Mutta\nsiitä Erlend ei pitänyt -- oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden\nliittoutuvan häntä vastaan.\n\nNiin, ei Erlendin asema ollut helppo -- eikä ihme, että hän menetti\nmalttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin --\n\nKristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.\n\nHeillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin\ntullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin\netupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella -- siitä oli tuleva Margretin\nneitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään\npalvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja\navuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa\noli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet\nmakaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi\nnukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli\npelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen\njoukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja\nlapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli\nKristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt\nnukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina\ntahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja\nsilloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin\npään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan\nedessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan\nviitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty\nvaatekappale -- hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään\nhommatessaan ruoka-asioita.\n\nErlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun\nmiehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä.\nJa Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa\nkäsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.\n\n\"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on\nminun lapseni, vaikkei olekaan sinun -- sinä luulet hänelle kelpaavan\nsen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt\nviatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi\nsamojen silmien edessä -- pane takaisin se, minkä otit pois!\"\n\nErlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina\näreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan\nkeskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten\nmielipiteestä. Mutta kuitenkin --\n\nKristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi\nei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä\nsynneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv\nSerkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita\ntälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen\nvoisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt\npaljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin\nsilmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui\nhyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys.\nErlend teki siitä pilaa -- mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua\nSira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon\nkuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin\npois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan\nalaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja\ntauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan\nomin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon -- Sira Eiliv\npiti näet hyvästä ruoasta ja juomasta -- ja Kristiinaa huvittivat\ntällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään\ntai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä\nmitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut\npaasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän\ntaitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon\nläskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä\nranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan\nhoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen\nveljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen\nhyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa\npaljon kaunista maailmalta.\n\nMutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan\nusein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta.\nKristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin\nmenettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut,\nettä hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti\narvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä\noli puhunut niin pahasti vaimolleen -- vierasten kuullen. Kristiina\najatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin\nsyyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle\nsyvää tuskaa.\n\nKristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana\nhämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun\nhän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin -- uskonut, että\nhänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata\nelävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon,\nkatkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.\n\nMutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole\noppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi\nJumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden\npaistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!\n\nMutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään\nNaakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen\nsaakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen\nrakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä\njuoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että\nhänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät\nkiharaiset hiukset alkoivat tummeta -- hänestä tuli varmaan vielä\nyhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä.\nKristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja\nNaakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa\nkoiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu\nputosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja\nparkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä --\nsiihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät\npojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon\nastuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin\nluo ja tarrautui tämän sääreen -- Ulf oli vienyt hänet toisinaan\nkesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti\nhänet olkapäälleen hetkeksi -- mutta isä oli muuten Husabyn väestä se,\njoka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta.\nErlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.\n\nÄidin sydän kouristui kokoon:\n\nHäneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet\nsyliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen -- hoitajatar vartioi\nmustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi\ntoisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää\ntällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja\nantoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa\najatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että\nhän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää\nyksitoista kuukautta.\n\nHän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut\nhänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua\njo nyt. Mutta ei se ollut sitä.\n\nHän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä --\nhän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän\nloppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut\nmielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera\nrukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon\nkuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen\nhyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut\ninnokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja\nvaltansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti\nsieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja\nnaisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa\nuskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän\nmuisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä.\nKristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli\nhymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä\nvain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.\n\nHeidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt\nmuuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan\nhorjuvaisuutta -- arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen\ntuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan\nhän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend\noli itse sanonut: \"Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina -- sinä\nkannoit kunnian takaisin Husabyhyn\". Ihmiset osoittivat hänelle suurta\nhyvyyttä ja kunnioitusta -- kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että\nhän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden\nemäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki\nkiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi\nja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen\ntuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat\njäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa --\nkaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että\nkaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.\n\nSitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa\netelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä\noli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli\nnyt nuori ja kaunis ja iloinen -- kärtyinen ja nuiva ilme, jonka\nKristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend\noli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle --\nmutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen\nlähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.\n\nHe olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle.\nRitari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin\nsitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä\noli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen -- häntä täytyi kutsua\ndrotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:\n\n\"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan,\nettä appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä\nantanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä\nhallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan\nsinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa\nollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi,\nettä Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies\nsaanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi\nasianmukaisesti pitänyt olla --\"\n\nKristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja\nlukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja\nkevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa.\nOli pari myrskyä Ormin tähden -- Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan\nmukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan --\nErlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa\nlaivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa\nsotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään -- samoin myös\nOrmia -- sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.\n\nSinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei\nhän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin\npäihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.\n\nSilloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän\noli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin\nlevotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja\nNaakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän\nsisällään oli hän --. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että\npääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli\nitse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä\nalkaen -- oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne\nitse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä\nvenäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja\nhävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli\nsanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti\nhänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko\nkesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka\nhän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin\nuskaliaista retkistä pohjoiseen.\n\nSitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei\nErlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut\nillalla:\n\n\"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista\njoulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen\npitkät paastot.\"\n\nJoka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen\nposkilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt\nErlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli\nkoettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei\nvoinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet\nsaattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa -- oli nyt Erlend\npolkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona,\npappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan\nlaidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo\nmenisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.\n\n\"Muistatko sinä, lanko\", kysyi hän, \"kerran sanoin sinulle kotipappimme\nkehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan\nErlendin ja minun naimaliitolle --\"\n\nGunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi\nsurunvoittoisesti hymyillen:\n\n\"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja\nsyntiseksi naiseksi?\"\n\nMestari Gunnulf vastasi hiljaa:\n\n\"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina --?\"\n\n\"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen\npalvelukseensa.\"\n\n\"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on\npalveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki\nkaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan\npalvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.\n\n\"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen\nmorsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran\nlapsi, joka jo on tehnyt pahasti --\"\n\n\"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi\",\nkuiskasi Kristiina. \"Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta\nusein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?\"\n\nGunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.\n\n-- Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti,\nettä me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui\nuseammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja\npalavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen\nusein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista\nitsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi\nyhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita,\nasuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa -- ja juuri\nuskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin\nsiis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen\nkuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka\ntempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä\nse tuo hänen sieluunsa -- ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa\npuhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja\nrukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.\n\n-- Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.\n\nMolemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.\n\n\"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme\nsen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja\nsitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin -- se kaikui\nniin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole\nkaunista Husabyssä, Kristiina?\"\n\n\"Itäkäki, itkukäki\", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. \"Minusta Husaby\non maailman kaunein kartano.\"\n\nPappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:\n\n\"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika\nei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!\"\n\n\"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä\", sanoi\nnuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.\n\n\"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm\", lausui Kristiina\nsurullisesti.\n\n\"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan\",\nvastasi poika hiljaisesti.\n\n\"Se on niin laaja ja avoin paikka\", sanoi Kristiina vähän ajan\nkuluttua. \"Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin -- niin\navara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto\nihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana\nvuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso -- ei liian laaja eikä\nliian ahdas.\" Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.\n\n\"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut\nnaittaa?\" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.\n\n\"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?\" kysyi pappi jälleen.\nKristiina pudisti päätään.\n\nGunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean\nääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut,\nvaan istui kirja levällään sylissä.\n\n\"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin\nhe tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala\noli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta\nja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät\nperillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista,\nparatiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta.\nHeidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat\ntottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän\njoka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka.\"\n\nHehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla.\nPappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät,\nkeltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:\n\n\"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan\nsen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän\nisänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa -- mutta\nsilloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he\nolivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän\nherruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa,\nsielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt\nruumis pettää herransa, sielun.\n\n\"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he\ntekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen\nhameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan\nlihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle\nasti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme\njo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät\nkasvonsa kypärinsilmikkojen taakse -- niin on viha ja petollisuus\nkasvanut maailmassa.\"\n\n\"Auta minua, Gunnulf\", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan\nvalkoiset. \"Minä -- minä en tunne omaa tahtoani.\"\n\n\"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'\", vastasi pappi hiljaa. \"Sinä\ntiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan\nrakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi\n--\"\n\nKristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:\n\n\"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani --!\"\n\n\"Sisareni -- kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen\ntien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina\nmuistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen\nkauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin\npohjamutaa --\"\n\n\"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf -- sinä olet luvannut Jumalalle\npaeta noita -- vaikeuksia --\"\n\n\"Niin olet sinäkin, Kristiina -- luvatessasi paeta perkelettä ja\nhänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa\nja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka\npistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen\nja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain\nvainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen\ntappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat\nja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä --\"\n\n\"Niin, mutta sinä olet pappi\", sanoi Kristiina taas. \"Sinun ei ole\ntarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa\",\njatkoi hän itkuksi pistäen, \"ja olla kärsivällinen --\"\n\nPappi sanoi hymyillen:\n\n\"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka\nainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa\nsiksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä,\naviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen\ntoiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti --\"\n\nKristiina sanoi hiljaa:\n\n\"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja\nrukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella\nomia syntejä vastaan --\"\n\n\"Niin onkin\", sanoi pappi jyrkästi. \"Mutta et suinkaan sinä usko,\nKristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä,\njonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla\nkun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta --\"\n\nKristiina sanoi hiljaa ja arasti:\n\n\"Minä luulin -- että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja\ntuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset --\"\n\nGunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät\npolvilla:\n\n\"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme\nRoomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme\ntutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.\n\n\"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät\netelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä -- he nimittävät\nniitä _carne valeksi_. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen,\nkuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat\nsoihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat\npuhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä\nja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille -- he istuvat\nylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita\nyli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt,\nja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä\nkaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia --\nritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri\nvuotaa.\n\n\"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna,\nja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo\nlinna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan,\nja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva\nvankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin\nhänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä\nsaattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden\nalla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos\novesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat\n-- eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat.\nNoilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan -- annetaan villien\narabialaisten hevosten juosta kilpaa --\"\n\nPappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:\n\n\"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja\nhän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa\nolivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet\npari kertaa ikkunassa.\n\n\"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme\nautioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja\nsusi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja\npitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten\nihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia\nhärkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne\novat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan,\nryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.\n\n\"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot --\"\n\nMestari Gunnulf vaikeni.\n\n\"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä\nsijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar\nja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista,\nja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat\nasettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja\nmässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.\n\n\"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon\nalla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien\nhaudat -- ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun\nmuistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat\nkuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen,\njonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja\npalvelemisen arvoinen.\"\n\nPappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka\nriippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja\npieni vihreä luunkappale.\n\n\"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän,\nolimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän\nPietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet\nmessuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me\nolimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä,\njolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se\nvuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka\nnimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen,\nettä joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka\nkunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon\ntuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten\nkelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan\naina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista\nkuin hänen armonsa --\"\n\nKristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka\nteki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:\n\n\"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!\"\n\nOrm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin\nnuorukaisen kaulaan.\n\n\"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?\"\n\nPojan kasvot kirkastuivat hymyksi:\n\n\"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne.\"\n\n\"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?\"\n\n\"On\", vastasi poika. \"Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani.\nMutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja\nsitten -- tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden\", vastasi\npappi tyynesti. \"Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään --\"\n\n\"Kerro vielä lisää, setä\", pyysi Orm hiljaa.\n\n\"Kyllä.\" Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.\n\n\"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja\nkärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä\ntuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi\nminut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut\nristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu\nkäsittämättömillä kidutuksilla monta päivää -- vaimojen oli täytynyt\nnähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu\nliha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu\nvillipetojen ja raivoisain härkien eteen. -- Ja silloin minusta tuntui\nkuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.\n\n\"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein\nsain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että\nniinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa\nkärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja\nvaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa\nihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.\n\n\"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt\nmaailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja\nnäännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan\nsamassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun\nja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan.\"\n\nGunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:\n\n\"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko\nmaailmaa -- jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi\nhän ottaa sielumme väkisin -- ja silloin olisimme ratki voimattomat.\nMutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo\npakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän\npaetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei\nyksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä\njokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain\ntahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli\non hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein\nkaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä\nnaulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta.\"\n\n\"Gunnulf\" -- Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan -- \"minua alkaa\npelottaa --\"\n\nGunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: \"Minäkin\npelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva\nniin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen\nsiis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa -- niin kauan kuin hän\njoka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla\n-- niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.\n\n\"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen\nalttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen\nruumistaan saastaisilla käsillä -- minä olin mielestäni kuin mies, joka\non vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet.\"\n\nHän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat\nOrmin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.\n\nHetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä -- hän nousi istualleen ja\npeitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:\n\n\"Minä en saata, en saata. Gunnulf -- kun sinä puhut noin, ymmärrän,\netten milloinkaan --\"\n\nGunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä\npapin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.\n\n\"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka\nvallitsee Jumalan ja sielun välillä --\n\n\"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi\nlasta -- etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka\nsyntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää\nsisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne,\nettä sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta -- etteivät poikasi\nlankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät\nsiinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa\nkiirastulen liekeissä.\" Kristiina itki menehtyäkseen.\n\n\"Minä pelkään sinua\", sanoi hän taas. \"Gunnulf, kun sinä puhut noin,\nsilloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan\nrauhan.\"\n\n\"Jumala on löytävä sinut\", sanoi pappi hiljaa. \"Ole paikallasi äläkä\npakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa.\"\n\nGunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti,\noliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan\nKristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.\n\nSilloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja\nlähti kamariin.\n\nOrm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan\npohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen,\ntuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja\nja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun\nKristiina nukkui.\n\n\"En -- en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla\nhyvin myöhä --\"\n\nOrm viipyi vielä paikallaan.\n\n\"Eikö sinusta ole ihmeellistä\", sanoi hän äkkiä, \"että isä ja\nGunnulf-setä -- vaikka ovat niin erilaiset -- kuitenkin jollakin tavoin\nmuistuttavat toisiaan?\"\n\nKristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:\n\n\"Ehkä -- he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet --\"\n\nVähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän\nriisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset\npäälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle,\nviileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen\nmiettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset,\npaastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi,\nettä oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi --\nmuuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä\ntulisi munkki -- taikka pappi -- jos hän saisi erioikeuden, kun oli\naviorikoksessa syntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi\nainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui\nyltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen\nsarkapeitteen ylitseen.\n\nVähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.\n\nHän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.\n\nHäntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan -- eikä hän enää ikinä\nlöytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan\ntuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa\nauringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti\nja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli -- ja tiesi,\nettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien\nrinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia\npieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat,\ntaivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli\npuhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista\nkivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien\nruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista\nviiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo\nneljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän\n-- jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia\nravintoaineita -- ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.\n\nSinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin\nvapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista,\nettä lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut\nhelppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa:\nkuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi\nruumiiksi --. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut\ntarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi\nhänen rinnassaan -- hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä\nsylissä.\n\nHän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan\nmies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään\njokaisen hetken kuin pantin -- armontäyden lupauksen, jonka tuli\nvahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä\npäällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien\nja kylmien kinoksien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein\nsaanut vallan hänen sielussaan.\n\nSiihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen\nrikkautensa. Suuri isänperintö -- ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli\nura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa.\nJollei hän luopunut kaikesta mitä omisti -- mennyt saarnaveljien\nluostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin.\nSellaista elämää hän kaipasi -- puolella sielulla.\n\nSitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa --. Norjan\nalamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä\nharhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä.\nLappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina.\nJumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa\nsanan ja valon tuojana.\n\n-- Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään\nsitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli\nnäet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja\nkoettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn\nherran, pojalle. \"Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten\ntyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa.\"\nLappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään -- mutta nämä\neivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin\nkuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan\nja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; \"mutta\non epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan\npoloisille kansoille\", tuumi piispa.\n\nTuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä\narvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään\nharjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn --\noppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.\n\nHän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka\nusein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että\nhänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi\nhän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä\noli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella\nköyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.\n\nHerra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut\nylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan\nvapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään\nmerkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä\narkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää\nsortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he\nolivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet\ntoinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa,\njos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista\nvaadittiin -- kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän\ntarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.\n\nKoko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä\npitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja\nhänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka\nahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. --\nKyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon\nasioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien\nraahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin\nnämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin\nhe olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian\npaljon.\n\nEi häntä pelottanut _se_. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä\nrävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän\nNeitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei\nollut.\n\nVaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa\nhalussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle,\njoka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala\nrakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.\n\nMutta kotona elpyi taas kaikki vanha -- muisto kaikesta, mikä oli\nkiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti\npitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua\nhänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja\nmyöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai\npaha -- hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli\naina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja\nsitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä\nyli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä -- hän ei\ntuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli\nainoa, joka piti hänestä, -- mutta Erlend piti niin monesta --\n\nJa nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä\noli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien\nkävisi -- Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä\ntilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli\nsuonut hänelle neljä kaunista lasta -- nekin hänen lapsensa olivat näet\nkauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut\nsitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.\n\nHän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon\nrakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli\nkäyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään\nmissään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään\nsamoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla\nikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, -- Gunnulf\nraivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla\nposkillaan. He olivat perineet sen äidiltä -- tämän kasvoilla näkyi\njokaisen sanan jälki.\n\nErlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen\nvaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva -- vaikka\nhän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet\nkadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia\nolisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa,\njonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen\n-- hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä,\nettä vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen,\nuskollinen, kunniallinen ja hyvä.\n\nJa sitten kuitenkin kaikitenkin -- kun hän kesällä ja syksyllä\noli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain\nyksi toive -- saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan\npuolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä\nautioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.\n\nGunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui\nsuuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.\n\nHän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli\nkaraissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla\ntuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän\nodotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua\nrukoukseen.\n\nMutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän\nerota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli\nollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta.\nHänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva -- Husabyn kirkolle hän\nsen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan\nlöytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen\nrakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset\nsielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.\n\nYön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin\naistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä\noleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta,\nalkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä,\npeläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria.\nIlmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan\nkuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka\noli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri,\njoka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien\nsurujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun\nsilmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja -- kuinka Jumala\noli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun\nveljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen\nsotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja\nylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat\nhänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi\niltataivaan hehkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan.\nTuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi -- Kristiina ja\nOrm nukkuivat.\n\nUlkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan\nhänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei\nvaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa.\nMutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan\nhuomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan,\nhän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään;\nminkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen\nnäköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. \"Kyllä me olimme\nhassuja eilen illalla -- istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme\nisätöntä lasta\", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista\npientä hauskaa -- pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä --\npapit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli\ntullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle\nrukouksineen -- hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä\nOlavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten\njälkeenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä -- hän oli tullut\npurjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti\nsuunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan\nkotvan aikaa ja sanoi sitten:\n\n\"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme\nennen -- sellainen hän oli puhuessaan sinulle.\"\n\nErlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:\n\n\"En minä ollut sentään näin järjetön poikana -- lähteä karkaamaan\ntalosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei\nhänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei\npelkää, kuten näet!\"\n\n\"Et sinä pelännyt isääsi itsekään\", sanoi veli hymyillen.\n\nOrm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti\nnäyttää tyyneltä.\n\n\"Niin, mene sinä vain\", sanoi Erlend. \"Minä alan kyllästyä koko Husabyn\nhommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä\nminun kanssani pohjoiseen, -- katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua\ntästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma\", sanoi hän innokkaasti\nveljelleen. \"Hän ampuu tarkasti, tiedätkös -- eikä hän ole pelkurikaan\n-- mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän\nnäköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan.\"\n\n\"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän\ntulee happameksi\", sanoi pappi.\n\nErlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:\n\n\"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni -- enkä minä silti ole\ntullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä -- nyt minä olen täällä\nja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on?\nMitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?\"\n\n\"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle\", sanoi pappi.\n\"Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? --\"\n\n\"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan\", sanoi Erlend.\n\"Mutta on surku häntä -- hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä\njatkuu.\" Erlend paukautti kätensä yhteen. \"Arveleekohan hyvä Jumala\nmeidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi --\"\n\nGunnulf katsoi veljeänsä.\n\n\"Noo --. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän\ntarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä\nkohtelet häntä hyvin --\"\n\n\"Niinpä taitaa olla\", sanoi Erlend hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He\naikoivat Gregoriuksenkirkkoon -- Erlend meni aina sinne messua\nkuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja\nErlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla\noli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei\nollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli\nollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.\n\nKristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara,\nmusta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja\nlaihtunutta ruumistaan.\n\n\"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin -- Orm voi viedä\nlaivan\", puheli mies, \"sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten --?\"\n\n\"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä --\"\n\nOli suojainen ja tuuleton ilma -- puista pudota moksahteli vähän\nväliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana\nja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen\nharmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot\nnäyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut\nmilloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin\njuuri nyt.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea\nsylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi\naivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn\nkartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan\ntuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen.\nNiittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat\noraalla.\n\nTänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas\nkuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni -- se kuului niin kauniilta.\n\nKäki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun\nkutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja\nlauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä -- vaikka toistaiseksi\nvain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.\n\nKotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.\n\n\"Kohta minun Gauteni saa maitoa\", leperteli Kristiina lapselle nostaen\nsen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle.\nSitten se painautui tiukempaan äitiään vasten -- se oli Kristiinan\nmielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä\nja pienet puheensa.\n\nHän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä\njuoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt\nheidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä\ntikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen\nmultalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.\n\nDagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi\nGauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika\nmurahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi\ntätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa\nhänet syliinsä.\n\n\"Hän näyttää paremmalta\", sanoi karjatyttö.\n\nKristiina kohotti noita pikku kasvoja -- ne olivat kellertävät kuin\ntali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava\npää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi\nkahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt\njaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.\n\nSira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta\nmessupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla,\nmissä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut\nGauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan.\nMutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli\nkärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä\nvuohenmaitoa --.\n\nHänen pikkuinen poikaraiskansa. -- Kristiina syleili ja suuteli häntä\nkarjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli\nhuomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi -- pojan\nsilmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja\nsilkinhieno.\n\nNyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä\nedestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se\najan pitkään raskaalta -- Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin\näidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä\nhämärässä huoneessa.\n\nJoku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten\nvälistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.\n\n\"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf -- kaikki miehet ovat\ntansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat\nantaa anteeksi --\"\n\nUlf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät\nhänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.\n\n\"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni -- leikkimässä\nveljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä\n--\"\n\nPoika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin\nlattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli\nlaskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja\nsilitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf\nHaldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin\nparissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä -- mutta nyt hän alkoi\nheti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian\nkäsistään ja otti Gauten syliinsä.\n\nUlf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi\nkaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.\n\n\"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?\"\n\nKristiina sanoi:\n\n\"Siellä on viulut ja rummut ja pillit -- soittoniekkajoukko, joka tuli\nhäistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin -- hehän\novat nuoria tyttöjä --\"\n\n\"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin\npelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä --\"\n\nKristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta.\nHän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf\nnaurahti tylysti ja sanoi:\n\n\"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian\nkuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä\nsamasta kupista.\"\n\nKristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin\npenkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten\neteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf\nmukisivat -- he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen\npojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.\n\n\"Missä Erlend on?\" kysyi Ulf.\n\n\"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään.\"\n\n\"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään\",\nsanoi Ulf.\n\nKristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani\nheidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen.\nErlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä\nsairaudestaan edellisenä vuonna.\n\nKun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti\npahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään\nkeriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.\n\n\"Etkö sinä aio käydä levolle?\" kysyi hän kerran kääntämättä päätään.\n\"Etkö ole väsynyt, Ulf?\"\n\nMies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi\nistumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän\nollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman\npäivän.\n\n\"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina\", sanoi Ulf katsoen\nKristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.\n\nKristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta -- hän näki miehen ilmeestä ja\neleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet\nhyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:\n\n\"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin.\"\n\n\"Ainahan sitä --.\" Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat,\njotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.\n\n\"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa\", sanoi hän hetken\nkuluttua kehotellen.\n\nUlf katsoi nuoreen emäntäänsä -- sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan,\nkätkyessä nukkuvaan lapseen.\n\n\"Ainako hän hikoaa noin päästään?\" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen\nhiostunutta tukkaa. \"Kristiina -- kun sinä menit naimisiin Erlendin\nkanssa -- niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi\nomaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse\nhoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?\"\n\nKristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:\n\n\"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja\nsuostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa.\nTarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin\nVigleikille?\"\n\n\"Tarkoitan\", vastasi Ulf. \"Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä.\nHänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan,\nKristiina?\"\n\n\"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja\nhänen osuutensa Aarhammariin\", sanoi Kristiina. \"Mutta et kai sinä\nluule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja\nantamatta sijaan korvausta --?\"\n\n\"Hm.\" Ulf oli vaiti. \"Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina.\nSkjervastad -- sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti\nisännän kolmeksi vuodeksi maaveroista --\"\n\n\"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä\nkuivaa heinää --. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, --\nmutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä --\"\n\n\"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin\nsisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun\nkanssasi\" -- Ulf päästi lyhyen naurun -- \"tai antoi sen pantiksi --\nse on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja.\nSaatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata,\njoka on olevinaan sinun omaisuuttasi.\"\n\n\"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?\" kysyi\nKristiina.\n\n\"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen\", sanoi Ulf.\n\"Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin\nosiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään.\"\n\nKristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.\n\n\"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa.\"\n\nKun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:\n\n\"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär.\"\n\n\"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti\", vastasi Kristiina ja hänen\näänensä värähti.\n\n\"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden -- kyllä hän vahvistuu, kunhan\nkasvaa\", sanoi Ulf hiljaa.\n\n\"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo -- mutta odottavan aika käy\npitkäksi.\"\n\nUlf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen -- ja tuo vankka, tumma mies\ntuli kumman avuttomaksi.\n\n\"Se merkitsee niin vähän, Kristiina -- paljon sinä olet saanut aikaan\ntäällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa\n-- minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa\npitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut\nkahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet\naina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen\nauttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa -- mutta tämä juttu --\ntämä Erlendin ymmärtämättömyys --\"\n\n\"Niin. Jumala tietää\", keskeytti hänet Kristiina, \"että sinä olet ollut\nhyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita\nsinua niinkuin tahtoisin --\"\n\nUlf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan\njalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut\nkäsiensä vaipua helmaan -- nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa\nkätkyttä.\n\n\"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?\" kysyi Ulf hiljaa. \"Olisi hyvä,\njos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?\"\n\n\"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä\nvanhaksi -- ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla;\nen voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran\" -- Kristiina hymyili\nväkinäisesti.\n\n\"Tee se nyt tällä kertaa\", vastasi Ulf. \"Ja pyydä isääsi tulemaan\nmukaan -- niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa.\"\n\n\"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä\", sanoi Kristiina hiljaa ja\nlujasti.\n\n\"Entä Gunnulfilta?\" kysyi Ulf tuokion kuluttua. \"Etkö voi puhua\nGunnulfin kanssa?\"\n\n\"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt\", sanoi Kristiina entiseen\ntapaan.\n\n\"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?\" Ulf nauroi pilkallisesti.\n\"En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin\ntilusten hoitoa kuin muut.\"\n\n\"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua\nErlendin kanssa\", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. \"Muista poikiasi,\nKristiina!\"\n\nKristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.\n\n\"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf --\", sanoi hän\nviimein, \"olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja\nsaisit omia huolehdittavia -- kuin että hukkaat voimasi täällä -- ja\nkiusaat itseäsi -- Erlendin -- ja minun vaikeuksilla.\"\n\nUlf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja\nkatsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä\nsuora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta\nkotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita\nkasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta\navainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi\nkaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka\nylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän\nyläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli\nkäskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.\n\nHän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen --\nvain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla\nhartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja\ntotisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena\nja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa\njatkui --.\n\n\"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?\"\nalkoi taas Kristiina puhua. \"Sinä kuulut ostaneen kolme uutta\nrantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend -- omistat pian koko\nkartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi -- Aase on kaunis ja hyvä --\nja toimelias nainen -- ja näkyy pitävän sinusta --\"\n\n\"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet\", sanoi\nmies karkeasti nauraen, \"Ja Aase Isakintytär on liian hyvä --\", hän\nkeskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. \"Minulla on ollut vain\nvieras isä, Kristiina -- ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää\nhyvänä vain vieraita lapsia.\"\n\n\"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta,\nsukulaismies.\"\n\n\"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!\"\nUlf nauroi. \"Voisin miltei olla sinun isäsi.\"\n\n\"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää\",\nvastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.\n\n\"Etkö sinä mene maata?\" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.\n\n\"Kyllä, kohta -- mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf -- lähtisit jo\nlevolle.\"\n\nMies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.\n\nKristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä\nnukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään --\nJumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän\nkovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä\nvalkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan\nkatsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.\n\nKaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat --\nsiihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli\ntemmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja\nkuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa -- omat lapsensa --\n\nViisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä\nnämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät\nvalonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli\nistunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen\nuupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.\n\n    Aja, aja, aja,\n    Mennään sepän pajaan,\n    Seppä iskee rautakengän\n    Herran hevosen jalkaan.\n\n    Aja, aja, aja,\n    Mennään sepän pajaan,\n    Seppä iskee hopeakengän\n    Jaarlin hevosen jalkaan.\n\n    Aja, aja, aja,\n    Mennään sepän pajaan,\n    Seppä iskee kultakengän\n    Kuninkaan hevosen jalkaan.\n\nBjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi\nlaulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään.\nGaute oli vain kymmenkuukautinen -- hän oli niin heikko, ettei\nKristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen\nrinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä.\nKristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin\njalkapohjia toisella.\n\nVäliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän\npitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana\nedestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti\nlaulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä\n-- äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut\nlauluääntäkään.\n\nPalvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään\nitseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä\npikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta\nlähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin -- tämä olikin\njo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut\nolemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti\nkoko Husabyssä koottu lihavuus -- hänen oli vaikea nähdä niin monen\nkauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.\n\nKuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että\nKristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi --\nErlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää\nhänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina\nOrmin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta.\nOrm ei ollut millänsäkään -- mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja\njuoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina\nmenivät perästä.\n\nErlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.\n\n\"Orm -- poikani -- oletko sinä sairas?\"\n\n\"Minun päätäni niin pakottaa\", valitti poika antaen sen vaipua\nraskaasti isän olalle.\n\nSinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein\nlakkaamatta -- parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan;\nhäntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.\n\nAamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen\npikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin\nhän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran\nkuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin\nKristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.\n\nSilloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän\noli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä -- hän\noli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään\nviruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat\nkoskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta --\nmutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa.\nHänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä,\njoiden tuli karkottaa kärpäset loitolle -- tunturimajojen väki oli\nlähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin\nsilloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen\nympärilleen -- Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen\nja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut\npahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.\n\nErlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin\nhaudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta\njotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn\nkappelikirkossa -- siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan\nPiispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo\npienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm\nErlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.\n\nToisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi\nkerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat\nenimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat\nsinne joka vuosi -- entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä\nköyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin\nvaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä\nvuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä -- he tiesivät saavansa\nkartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät\njatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät\ntiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut\npohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita\nkerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja\nruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa\ntoimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen\nnöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki\nkuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira\nEiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla\nvaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.\n\nErlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen\nsairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin\nlähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina\nvoi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua\nvanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin\nvuoteensa laidalla.\n\nHeikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden\nturviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei\nhän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen\nkeralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus.\nHänen oli mielestään niin hyvä näin -- vaikka suru Ormin kuoleman\njohdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei\nymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän\nsittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen\nhuomasi kaikesta.\n\nOlisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt -- koskettaa\nmitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.\n\nKristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä\ntalonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä.\nHän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin\nhääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista\nväkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin\nkasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.\n\nErlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille\nolutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi -- hän ja äitipuoli olivat olleet\nhyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa\nMargretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta\nviimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.\n\nMies jäi mittelemään tuvan lattiaa -- venytteli, haukotteli, mutta\nsanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa\ntukkaansa.\n\n\"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta -- ennen tanssia -- etkö\nsinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina -- enhän minä voi kulkea\ntällaisena pyhien aikana --\"\n\nKristiina huomautti, että nythän oli pimeä -- mutta Erlend nauroi\nja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina\nsytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen\nhartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja\nnauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.\n\nKristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne\nliedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki\nErlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun\nsieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.\n\nErlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan,\nkietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:\n\n\"Sinä olet väsynyt\", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi\nkevyesti huoahtaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla\ntuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan.\nKristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi\nvoinut jättää Gautea.\n\nJa niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä,\nettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan;\nhänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja\nvaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.\n\nHän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin\nhänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta\nja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa\nvastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta.\nMutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta\n-- sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä\noli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti\nalaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.\n\nNyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä -- kaikki puhuivat vainon\najoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan\nmielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden\nainoan kerran -- tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat\nkaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita\nja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot.\nErlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta\nKristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.\n\nHän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä\nmahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?\n\nKoska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän\nollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä\näkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että\nErlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta\nhän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen -- ei ollut milloinkaan\nvaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi\njohtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva\n-- näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin\nhän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi\nkantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat\nkevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa\n--?\n\nHän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten\nErlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli\nErlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu\nmorsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä\nja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend\ntahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.\n\nHän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään,\nlörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä\nhän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai\nsellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään;\nhän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti\nhänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain\nmuuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.\n\nHän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa,\nja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana\noli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli\nlaskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli\nsisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista -- siellä ei\nkuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa\nsyrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan\ntuntunut pitävän sitä sopimattomana -- se kuului olevan ritarien tapoja\nvieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva,\nherra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä,\nhe puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen\nElin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.\n\nHuomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi,\nheidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina\njoutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla\nsuuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli\nlapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen,\nettä sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä\nja veitikkamainen -- Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi\nsitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt\ntämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.\n\nHaftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois\n-- hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin\nhäpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella,\netteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies\nsaattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja.\nNaiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään\nkehumista.\n\n\"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta\nollessanne neito?\" hän kysyi. \"Silloin minä en ymmärrä, Kristiina\nLauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa.\"\n\nHaftor oli katsonut häntä silmiin -- ja varmaan ne ilmaisivat jotakin\nhänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin\nkanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen\nsanoessaan:\n\n\"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain -- lauluissa.\"\n\nKristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille.\nErlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin\nkevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut -- mutta Kristiina ei voinut\noikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin\nollut koettanut lähennellä häntä -- istui vain merensiniset silmät\nihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella\ntapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki\nihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä\nneuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend\nNikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä\ntoiset herrat eivät koskaan unohtaneet -- varovaista oveluutta,\njolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja\nnauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta\nriisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja\nsanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.\n\nSitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla.\nJa tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo\naavisti hämärästi -- ja tunsi nöyryytystä sen johdosta -- minkä tähden\nkaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend\npelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta\nkannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka\ntyperältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa\npeittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.\n\nJa ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan\n-- vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään,\nseikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran\naiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei\ntarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.\n\nEdellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja\nkäynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut\nkuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu\npäässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan\nhän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä.\nHän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten\nmiesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut -- kuten hän\nkatseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin\nkanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.\n\nYhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi\npanna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan\nmeren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja\nritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen,\njoka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät\nolleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti -- sen hän oli\nkuullut Gunnulfilta -- mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen\nsääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja\npakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan,\nainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain\nkirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt\nvihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen\nsukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta\nnämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua\nvaltionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän\ntahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä\nkuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä --\nja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa\nsukulaistaan.\n\nKristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden.\nErling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti\nja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen\nsuurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi\njonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen\nkreivi Jaakon palveluksessa -- Erlend oli ainakin kokeneempi kuin\nuseimmat muut kartanoiden omistajat -- voisi se koitua hyödyksi Erling\nVidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle.\nMutta niin ei ollut käynyt.\n\nKaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut\npitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä\npienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut\ntuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle,\nhyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja\nottanut vangiksi -- vain kourallisella miehiä -- kahdeksantoista\nrosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän\noli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille,\nja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä.\nPohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan;\nulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan\nkomennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset\nmiehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen\nnuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut\nsiihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.\n\nMutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen\nsuurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin\nurotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta -- kun siitä tuli puhe,\nsilloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas\nhuomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta\nkaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli\nliian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.\n\nKristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin,\nvaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan\nmonien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin\npitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin,\nsellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin -- mutta\nvakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten\nhelposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.\n\nErlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla\noli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet\npitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina.\nVai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta\nasti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän\nitse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina\ntiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut\nVaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun\ntämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei,\nsanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun --\nkyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä.\nEllemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten\nisännyyden alle.\n\nNiin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas\npuhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan\npohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen\nvoutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend\nmuutti puhetapaa alkaen kujeilla -- mutta Erling Vidkuninpoika ei\netsinyt omaansa, ei suinkaan. -- Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas\nritari kuin kukaan -- parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään\nmaan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja\nkunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat\nja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta\nalkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.\n\nEi, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta -- nykyään, kun hän kuitenkin\noli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa\nepäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta\nlähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta\nhuolimatta -- silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja\nkääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja\nhäpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu\n-- ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan\nErlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät -- hän\noli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.\n\nMutta -- Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua\nkehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin -- hän kohautti keveästi\nolkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen\nniitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli\nannettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin --\n\nErlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän\noli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun\ntämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina\nitse --?\n\nEi. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.\n\nJa hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille\nei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän\nvoi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli\nauttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn\nkartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen --\nhuonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli\nJumala suonut hänen synnyttää -- joka vuosi Hän oli lahjoittanut\nKristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman\nsynnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä\njoka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli\nsaanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää\npikkulasta seudulta. Ja Gaute -- Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän\nluotti varmasti.\n\nJa oli kai niin kuin Erlend sanoi -- että hänen täytyi esiintyä\nkomeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi\nkelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia\nja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa\nuskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.\n\nOli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa\nparemmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen\nkietomana tuon toisen -- ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina\nmuisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina -- surun\nruntelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli.\nErlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut\nlöytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla.\nKristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa\nhirveän raskaasti -- mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten\naina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.\n\nErlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan\nkalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt\nisäänsä -- kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään\nmiehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta\n-- tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.\n\nÄkkiä parahti poika kovaan itkuun -- isän rintasolki oli raapinut\nnaarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja\nKristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.\n\nVasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi\nKristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta -- niinkuin hän nyt vasta\nolisi muistanut sen.\n\nErlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka -- tämä oli niin kurjan\nnäköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling\noli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän -- hän\nveti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän -- oli hyvä\npanna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.\n\nKristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti\ntuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle\npatjojen alle -- siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves,\nmajavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja\ntuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.\n\n\"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina\", kehotti Erlend hellästi. Hän meni\nvaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän\nkertoi tärkeimmän uutisensa.\n\nHaakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja\nkarjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse\nlähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että\nrauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä,\njoka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä\nlinnassa -- sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien\nrajojen sisällä.\n\nErlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän\nsäikähtyneeltä -- mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei\nKristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät,\nErlend näki, miten väsynyt Kristiina oli -- eikä puhunut enempää siitä\nasiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.\n\nItse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa\nitsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi\nistumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville\nja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja\nkiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne -- ei siellä\nistuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa.\nVargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.\n\nSiellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman\nsekalistoa -- noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka\ntäytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään\nrauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan\nkuin täältä on matkaa Møreen. Rauha -- ehkä sekin kerran saataisiin\nsäilymään siellä -- mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä\nsen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä\nkurissa omat hurjimuksensa -- kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi\npainua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja\nkylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet\ntappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla.\nHän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena\npoikana. Ehei -- ei siinä joutanut lojumaan kyljellään --!\n\nIngolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta\nErling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä\npiti olla asiain hoidossa -- muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan\nkuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi --\nhän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä\nei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.\n\nIngolf oli pystyvä mies -- kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli\nantava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain\nkaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista,\nonnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä\nseuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa\nliikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa\ntyynnyttäen -- Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että\npoika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä --\nsilloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut\nilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo\nohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.\n\nErlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla\n-- se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi\nkelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä -- oli\ntyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa\nvuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja\nsiropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä\nja leviltä.\n\nHänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt -- yön pimeydessä,\nmaatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun\nyksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa -- nyt hän tunsi, miten\nhän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois\nkuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita\n-- pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi\nlasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä --!\n\nErlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut\nlyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois\nKristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa\nnyt niin heikko ja voimaton -- sitä näkyi saattavan odottaa millä\nhetkellä tahansa -- oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi\nKristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei\nhän jaksanut elää yhdessäkään -- ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen\nkaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.\n\nHerra Jeesus, Vapahtajani -- millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen\nhavaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä -- ja sittenkin, oikein\nsyvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen\naikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.\n\nHänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava\nKristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä -- sinä\npäivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että\nhän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.\n\nHän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja\npuhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli\npelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut\nhänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän\noli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se,\nmikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi\noli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli\najatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten --.\nettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa\nhänelle surua.\n\nKyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.\n\n-- Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen\nsielun kuin ruoste -- sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa\nherttaisen ystävänsä luona -- pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen\nhommistaan hän kaipasi.\n\nHän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan\nja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.\n\nErlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni\nvaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi\nvalittaen: \"Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen.\"\n\nIsä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa\ntakapuoleen -- ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä\nniin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä\nollut sattunut hänen elämässään.\n\n\"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina.\"\nKiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä,\npaljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva\nkakara sylissään. \"Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon -- mitä\nvarten sinulla muuten on lapsenpiikasi -- nukkukoot kakarat heidän\nkanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-\"\n\n\"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa,\njoka minulla on jäljellä\", valitti vaimo hiljaa.\n\nErlend ei _tahtonut_ ymmärtää, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä _rauhaa_. Mene\nnyt nukkumaan, Kristiina\", pyysi hän lempeämmin.\n\nHän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä\nvyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat\npojan leikkiessä vyöllä.\n\n\"Ei kai siinä ole tikaria?\" kysyi Kristiina levottomasti sängystään,\nja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli\nlasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.\n\nTuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon -- mahtoikohan\nGautella edes olla älyä.\n\nEi, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut -- eihän hän\ntoki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen\nkäsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.\n\nHeidän kauniit poikansa. -- Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan\nnäistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa\njoka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla\nkaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan\nhän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän\noli varmaan kauhea mies -- sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt\nenää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän\nliepeissä.\n\nHän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan\nsyliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi\nkertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! -- Erlend oli ollut jo\nsilloin niin kyllästynyt Elineen -- väsynyt tämän itsepäisyyteen ja\nkiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline\noli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus\noli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan -- kun\ntämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut\nhänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori\ntullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa\ntulevaa asemaa -- sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.\n\nItku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm --\nketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi\ntätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa,\njolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää\nkuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja\nepätoivoonsa oli ollut se -- tämä selvisi hänelle vähitellen --,\nettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja\nettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli\nmustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen\nkuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa\nkohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.\n\nSitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi\nruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon\ntappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon\nja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi\nGregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.\n\nOi voi -- hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli\nkoko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut\najatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne\njotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä\nvastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki -- ja silloin tuntui\nkuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.\n\nHaugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei\nollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois,\neikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli\npelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. -- Hän muisti mitä Munan oli\nkertonut -- että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että\nrakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei\nilmaiseksikaan.\n\nBjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei\nmilloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen\ntappaessaan vaimonsa -- Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan\nsydämeen.\n\nTalvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan\nkuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista\nviikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät\nsinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa\nruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.\n\nKaikki olivat ymmärtäneet asian kulun -- mutta Munan Baardinpoika ja\nhänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. --\nOlihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka\nBjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät\nolleet koskeneet hiiret eivätkä rotat -- Haugenissa ei muuten sellaisia\nollutkaan -- ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.\n\nMunan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta.\nHän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle\nKompostellaan heti sen jälkeen.\n\nErlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa\noli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu,\nettä tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä,\njonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon\nääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua\nlaivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa\nja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja\nkyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään.\nAirojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku\nkuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.\n\nSilloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä\noli ollut silloin yksi ainoa toive -- että hän vielä kerran saisi\nnähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat\nolleet ennen -- sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti\nmakasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina,\njotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin\nkoettaessa hymyillä hänelle.\n\nEihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä\nlailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli\najettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään\npyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella\näitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän\nnyt oli siellä missä oli rauha -- hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa\nrauhasta liityttyään uudelleen Elineen.\n\nRauha --! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran\nelämässään -- sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän\nlaidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen\nsylissään -- levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan\nhän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut\nlöytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä\nhänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi\nrauhan hänen lähellään.\n\nJa nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi\nulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen\nloputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia\nvaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen,\nnäiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä,\nomien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.\n\nErlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas -- mitä hän olikaan\nuneksinut -- Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin\npuolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut\ntapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin\nkanssa -- muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa\nja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin\nnaisista lähtevän äikeän villipedon hajun.\n\nJa tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia\nnähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta\nhieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi\nolla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan\ntuntien sydämensä takovan -- ja odotti sarastuksen vapautusta.\n\nHän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän,\nsillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin\nviheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan.\nKristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret -- hennot, mutta niin\npyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin\nsolmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan\nsinertävä.\n\nUlkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin\npäivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin\npihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme\npoikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni\npienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää\nonkimatoa -- hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia\nlieroja.\n\nPojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä\nisän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi\nhampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.\n\nKaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi\nlapsenhoitajia -- nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta,\ntoinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten\nkäsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.\n\nVähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin\nmielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä\nportaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja\nrutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön\nkauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten\nkanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita,\njoka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut\ntätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan.\nTietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten -- joka jouluksi\nkristityn miehen reisi -- se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät\nolleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen,\njoka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.\n\n\"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme\", sanoi Naakkve\nylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.\n\nErlend veti pojan korvasta polvelleen:\n\n\"Niin -- ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan\nlappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte\nlönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran --\"\n\nLapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo -- Gaute ei\nymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun\nnäki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä -- tämän ei toki\npitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas,\nnaurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen\nvyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut.\nKristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli\nvähällä saada maksaa ne hengellään.\n\nErlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen\nkuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa\n-- Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän\nmiehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi,\nettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä\nnuorimmalla.\n\nSyksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä\npohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja\nErlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli\npoissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden\nvuoden aikana -- johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä\nhuolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli\nVargøyssa.\n\nHän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää\nvalitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt\njokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja\nkestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä\nkertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen\nkadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena\nkasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä\nhänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.\n\nErlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko\npohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä\n-- tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön.\nMutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä\nvaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa -- hän\nantautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.\n\n\n\n\nIV\n\n\nErlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja\nVargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei\njoutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra\nErling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena\nErlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend\njoutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti\npohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.\n\nErlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari\npäivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen,\njota oli kaivannut näinä vuosina -- toimen, joka kerran oli\nollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut\nsitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän\ntarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa\nettä vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä\nolisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja -- hänen\nerikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.\n\nJa hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän\noli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä -- hän sai\nistua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään\nparannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta\nsitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.\n\nSitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua -- neuvotteluja pitkin\nvuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien\nja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti\nlaivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella\nparanneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena\nvuonna oli taas hiljaista.\n\nHaftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa.\nErlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan\nasti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän\nkuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että\noli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän\nherrojaan -- eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei\nollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja\nmurhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka\nvenäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja\njättää rauhaan näiden naiset -- koska he olivat noitia kaikki tyynni ja\nkoska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn\nnuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.\n\nHaftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi\nomiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja\nkotilaaksoa ja lapsiaan -- kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.\n\nLyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla\nNidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan\npappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja\nharhaoppisten keskuuteen.\n\nErlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme\npäivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken\nturvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen\ntaloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen\n-- ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen.\nVargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli\nkoettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten\nsielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä.\nHe saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella\nristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.\n\nHän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen\nkaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi\nvetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan\ntiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi\nitselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.\n\nYö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä\nparvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin\ntunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä\nihan kahden kesken.\n\nMeren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien\nläpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin\nja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista\nsisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi\nmajan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta\nmustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf\noli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut;\npysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja,\nilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja -- mitä sattui johtumaan\nErlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa -- se oli nimeltään\nSunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan\nretkensä suojeluspyhimykseksi.\n\n\"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä\", sanoi\nErlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.\n\n\"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf\", ryhtyi Erlend taas puhumaan.\n\"Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja\nlännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät\npapinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen\npenikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä\nhe ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin\nminä.\"\n\n\"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani\", sanoi munkki. \"Minä\nolen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut\nitsesi, sinä.\"\n\n\"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei\nmitään ole.\"\n\nGunnulf vastasi:\n\n\"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies\nsiitä.\"\n\n\"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää\nminua -- mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni\n--\"\n\n\"Älä ajattele noin, hyvä veli\", sanoi Gunnulf hiljaa. \"Muuten voi käydä\nniin, että pian kadotat ne.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa\nkurkkuaan myöten\", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.\n\n\"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan\",\nsanoi hän. \"Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään --\neikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon.\"\n\nVeljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla.\nRasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet\nolivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä,\npienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin\nvahvemmalta -- vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa\npintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin.\nMutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat\nja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.\n\nErlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti\n-- ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle\noluelle.\n\n\"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?\" alkoi Erlend\ntaas kysellä.\n\n\"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä\", sanoi\nmunkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten\nvakavasti: \"Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin\ntähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan\nja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he\nodottavat vain sinun suostumustasi.\"\n\n\"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut\",\nsanoi Erlend hitaasti. \"-- Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi --\"\n\n\"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen\", vastasi munkki.\n\"Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne\nminulle.\"\n\n\"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi\nvalta kuin hänellä\", sanoi Erlend.\n\n\"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät\", vastasi Gunnulf jälleen. \"Ja\nsinä -- sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi\", sanoi hän\nomituisen heikolla äänellä.\n\nErlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi\nhaukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: \"Olet sinä sanellut\nhänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun\nneuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin.\"\n\n\"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän\nkahden veljeksen välillä?\" kysyi munkki harvakseen.\n\n\"Kumpaakin\", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut\ntuon asian. \"Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla\", sanoi\nhän sitten keveämmin.\n\n\"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on\nparasta\", oikaisi hän sitten.\n\nErlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa,\nharmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se\nriippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin,\nettä siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja\nkalpeiden kasvojen ympärillä -- mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin\nGunnulfin nuorempana ollessa. \"Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun\nveljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli\", sanoi Erlend ihmetellen\nitsekin äänensä syvää katkeruutta.\n\n\"Niin ei ole laita -- vaikka pitäisi olla.\"\n\n\"Herra armahda -- minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen,\nlappalaisten luo!\" sanoi Erlend.\n\nGunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.\n\n\"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden\", sanoi hän hiljaa ja\nnopeasti.\n\nHe levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet\nmukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään\npäältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen\npenkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.\n\nErlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut\nsieltä paljoa näinä vuosina -- kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli\ntullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan\nperille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta --\nKristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti,\nmutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut\noppimattomalle naiselle.\n\nKristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet\nläheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies,\njonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute\noli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin\nkävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi,\nettä Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin\nEdvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä\nkirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen\nsanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän\ntarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada\nmunkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin\nmiehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli\nsaanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka\nhän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat\nluvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli\nviettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde.\nNämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa\nkirkossa.\n\nKristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä\nkivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild\nHaavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista\nvalmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen.\nJa hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren\nsaattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan,\nvuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.\n\nSen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään\nja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi\nitsensä suoraksi -- se se taisikin olla suurin onni, mikä heille\nsaattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle.\nGaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen -- kuten äiti.\nKunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö -- jolle olisi pantu nimeksi\nMagnhild. No niin -- kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.\n\nGunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme\nvuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän\ntapasi jonkun talon miehistä -- talon emäntä ei ollut kotona, tiesi\nmies ilmoittaa -- hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.\n\nHän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä;\nsavisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella\nettä alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän\nratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin\nkultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja\nsyvänä maan ruohovaippaan.\n\nHän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana\nvuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria\nsuvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä\nratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla.\nParvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla -- mutta Kristiinaa ei\nnäkynyt näiden joukossa.\n\nVähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden\nhevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se\nnousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan\nluona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan\nvartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen\nvalkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa.\nGunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta\nlähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.\n\nSeuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi\nitse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi.\nNyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.\n\nNyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli\nhänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen\nsuosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa\nkohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin\nmielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä,\nhän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli\nollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista\nihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille\nkääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen\nisään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi,\nettä ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä\ntavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis\nseuraamaan.\n\nMutta nyt hän olikin huomannut -- tahtoneensa voittaa tämän\nluottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut\nhänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi.\nEt ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli\nkiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa\nsaattoi hyödyttää _ketään_.\n\nKahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja\nkirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä,\nkun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän\nonnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata -- sen, että salama\noli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi\nPyhän Olavin kirkon -- oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen\nvanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli\nvihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi\noli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän\nsuoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille\npakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen\nsisällä.\n\nOi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta,\nmikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi,\njos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota\nminut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin\nomistan sinut. -- Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi\nrinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä\ntasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon -- \"minä olen\nrakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa --\"\n\nVeljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan\nmultapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään.\nAjatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa\nlähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen\nsisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa\nLensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa -- hänkin oli Erlendin\nsukulaisia, vaikka kaukaisia.\n\nEnsimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa\nulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen\nsinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf\nHaldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän\noli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen\nauringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset\nmerensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli\nhänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä -- pienet\ntäyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.\n\nEnsi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa -- heidän\nsilmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja\nhymyilleet salaa -- oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi\nhänen mielensä -- ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän\nsaattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.\n\nKun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan -- hän\noli auttanut rouvan ylös -- sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin,\nsynkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti\nhämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken,\nminkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut\n-- jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei\nkannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti -- ei hän ollut aikonut\nlähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti\nhän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut,\nettä hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän\ntakertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt\nitsellään vaimo -- hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä,\njolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti -- yhtä ja toista pientä,\njota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut\nlaskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään\nnaiseen -- siten. Hän tiesi sen itse -- ei kehenkään norjalaiseen\nnaiseen, heidän vertaiseensa -- hänellä ei saattaisi olla hetkenkään\nrauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. --\nMutta tämä etelään johtava matka laivalla -- saattoi sentään käydä\nvaaralliseksi.\n\nHiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan\njotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin\nhupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä\nankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä\ntapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään\npaljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui\nsamassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli\nErlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin\nSunniva huusi hänet luokseen -- sanoi kadottaneensa sormuksensa\ntilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan -- itse hän ryömi polvillaan\npaljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran\nsyttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei\nhän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja\npaikka eivät sitä sallineet -- mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja\nkainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni.\nPunaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat\nnaurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos\nja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.\n\nEi, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui\nvangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä -- toista joutua\nvietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin -- siinä hän seisoi kuin\nJoosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa\nsitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.\n\nEi, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään -- _erään_, jonka tunsi. Tämä\noli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan -- tullut yhtä\nsiveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa\nja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli\nunohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen\ntähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa\nilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.\n\nHerra siunatkoon sinua, Kristiinani -- minä en ole rikkova sanaani,\njonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei\nole mihinkään.\n\nJa sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona,\nmissä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt\nerittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut\nkulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki -- he olivat veikeilleet\nkannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja\nturkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä\nturkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka -- hänen miehensä ei\nollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.\n\nMutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse\nkantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän\noli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään\nikävästä -- Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein\nliljansa ja ruusunsa -- ja aivan hänen omansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan.\nKalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty\nulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat\nvanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja\nystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.\n\nKristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun\nkatsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän\nei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen -- lapsekas hentous\nja nunnamainen hauraus -- oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava\nvaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina\nvalkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä\nketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja\npehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen\nnotkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli -- ei\nhän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa\nilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi\nja valkoisemmiksi.\n\nHe nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka\nseuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli\nnuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa\ntämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli\nhuolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta\npuheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.\n\nHe kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta\nmiestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä\nenemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen\nja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina\nvallaton ja iloinen -- eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran\nvirkaan -- hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen\nja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän\neikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa\nkäsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi\nesille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen\nislantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä\ntoiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen -- sen oli\nKristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut\nkaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.\n\nJa Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä\nollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi\nliikkuessaan ihmisten ilmoilla -- sillä hän tunsi nyt olevansa peräti\nkaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen.\nJa illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun\nsuurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat\nhe keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja\nasioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi\npuheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.\n\nKristiina näki sen heidän omista lapsistaan -- nämä olivat hulluina\nihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan.\nNaakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin\nkaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui\nheidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan \"ei\nniin, poikaseni -- näin sitä on pidettävä\" -- muuttaen pikku nyrkin\nasentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.\n\nMolemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli\nsuurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli\nkolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä\noli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät,\nmutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend\nhuolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin\ntoisella silmällä -- hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi,\nettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten.\nAsian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota\nlasta -- Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut\nNaakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän\noli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti\neniten tästä pojastaan.\n\nVaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan\nnurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt\nsopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin\nisän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut.\nPojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä\nvuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää -- nyt varttuivat\njo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui\nhyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan\ntaikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli\nkovin tätä poikaa -- Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen\nlempilapsensa -- mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti\nhiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine\nharmaine silmineen -- ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute\noli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen\nparissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että\nseurasivat hoitajiaan.\n\nKristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa,\nvaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät -- jättää ne\npalvelusneitojen paimennettaviksi -- molemmat vanhemmat pojat\njuoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää\nriippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana -- vaan\nleikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä\nheidät ympärilleen.\n\nVuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä\nvarustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja\nsaapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden\nkuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli\nkihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla\nristinmessun aikoihin keväällä.\n\nKristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein\najatelleensa, että niin saattoi käydä -- hän oli ajatellut tätä siitä\nasti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres\nDarren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.\n\n\n\n\nV\n\n\nSimon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki\nLauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta\nhänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli\ntullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi.\nHän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi\nystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja\nhän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen\n-- jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta\npuolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä,\nkun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan\nhuomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään\nollessaan tasavertaiset.\n\nSitten oli tullut Finsbrekkenin ilta -- jolloin ihmiset tahtoivat\ntuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt\npitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei\npaljon ajatellut asiaa -- hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran\nja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon\naika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita -- ja sitten ilta Flugan\nparvessa.\n\nHän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan\nmaailmassa enää nykyisinä aikoina -- kunniallisten ihmisten ja hyvän\nsuvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli\nihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan -- mutta oli ollut kylmä ja tyyni\nkäytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan\nisälle.\n\nNäin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän\noli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan:\nedes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta\nleskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan\npitävän hänestä -- tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin\nKristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja\nritari Finn Aslakinpojan leski -- hän oli kaunis ja hänellä oli niin\nhieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen\noman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja.\nPerhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti\nhienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää\nkuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli\nantautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi\nmikä tämä oli -- piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon --!\n\nHän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää\nkuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä\nkaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon\ntosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut\nvähän oppia isänsä kotipapilta -- joten hänestä kyllä toisinaan\nsaattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin\nisäänsä milloin sattui -- mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi\nkäsitetty -- terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja\nhänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa.\nMutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin\nluonnollisena.\n\nNiinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären\nkanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä\nparemmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin\nmitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.\n\nEttei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen\ntullut, -- sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään\nkyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa\ntalossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka\noli hyvin sievä suljettuna ollessaan -- eikä hän ollut nähnyt kenenkään\nnaisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta\nyön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden --\nHalfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat\nmiehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi\nepätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut\nmieltyä vaimoonsa.\n\nEivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi,\nettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää,\ntäysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän\nkuin hän itse -- hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan\nvaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut\nyhtä ja toista -- hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että\nherra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa\noli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän\nmustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi\nsuonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että\nkristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä\nmillainen hyvänsä.\n\nMutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea\nelävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti\nolla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina\nkasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon,\njoka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä\ntuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein\nenemmän maita kuin Rooman valtakunta.\n\nKansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid _rouvaksi_ ensimmäisen miehen,\nritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin\nvain Mandvikin voudiksi.\n\nTulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden\ntuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä.\nHalfrid seurasi häntä katseellaan.\n\n\"Olen ajatellut\", hän sanoi -- \"pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä\nkesänä --\"\n\nSimon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi\nponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:\n\n\"Niin saa. Ja se on minun.\"\n\nVaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui\nHalfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut\nomaansa.\n\nSimon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut\nvaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi\nhän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän\nei ollut siitä edes varma -- Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan\nhän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela\nsuustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää\nvastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin\näkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia.\nSe oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli\npitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty -- ei\nhän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että\nkävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.\n\nHalfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin\nhän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa\nBorgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle\nmyötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo,\nmissä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:\n\n\"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa.\"\n\n\"Sinun talossasi, tarkoitat kai?\" kysyi Simon.\n\nRouvan kasvot värähtivät vähän:\n\n\"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme,\nhallitset sinä Mandvikia\", lausui hän.\n\nSimon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:\n\n\"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän\nluonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta.\"\n\nSimonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa --\nse oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen\ntai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan\nitseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan,\nettä tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan,\nkysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä.\nTämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse\nsiitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville,\notti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja\nmitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää\nsiitä -- hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa\nsen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan\nsen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis\nolla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään,\nparasta ja kunniallisinta.\n\nHeidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen\ntäysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti\nsynnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian\nymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa\nollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: \"Nyt\nsinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja\nminun sukuni parhaaksi.\"\n\nTämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää\ntietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt\npoikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei\nhän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän\nErlinginsä, ajatteli Simon.\n\nSimon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat\nmaanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon\nlaidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua,\nja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi\nkirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut\nnukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti -- hänestä\ntuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin\nväsynyt, että tuskin jaksoi surra.\n\nHän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig\nHaakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli\nsiellä talven.\n\nVanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena;\nloppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon -- elämä ei enää ollut\nlopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat\nlapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja\nodottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua\ntälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi\nlakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin\nhieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi -- Gyrd ei uskaltanut\nröyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs\ntuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa -- ei sinä ikänä hän\nolisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin\nhuonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei\nollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin\nhänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena -- naurun ja\nlaulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle\nolikin pitänyt syntyä tuo lapsi -- eikä Simonille yhtään. Gudmund oli\npannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä\noli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä\nhäneltä kaiken luonnon.\n\n-- Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito\nolivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy --;\nvaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen\nvaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut -- ja samassa\noli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua\nhuoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut\nneidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan\nosannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre,\noli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten\ntapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia -- ilmielävän lapsen joka\nyhdestoista kuukausi kertoman mukaan --\n\n\"Se tulee kalliiksi, isä\", sanoi Simon nauraen. \"Perintö murenee\nniin pieniin eriin.\" Hän otti Arngjerdin syliinsä -- tämä oli tullut\ntallustaen sisään.\n\n\"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi\njakaantuu liian pieniin osiin -- kuka sen jakaneekin\", sanoi\nAndres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa,\nmutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. \"Oletko\nmiettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?\"\n\n\"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä\", sanoi Simon\nsilittäen lapsen vaaleita hiuksia. \"Vielä minä nain -- mutta eihän\nsillä ole niin kiire.\"\n\nSitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen\nhiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja\n-- makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.\n\nUlkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa\nvastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön,\nja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt\nnuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä\nja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.\n\nVeljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen\ntuleen.\n\n\"Kai sinä olet ymmärtänyt\", sanoi Gyrd, \"että Torgrim on nostava kovan\nhuudon ja hälinän, kun isä on poissa -- ja hän on saanut Gudmundin\npuolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä\nperintöosaa --\"\n\n\"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet\npidämme huolen.\"\n\n\"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin\nkuolee\", tuumi Gyrd.\n\n\"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa\", sanoi Simon. \"Emmeköhän me kaksi\nosaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä\nsiksi, että häntä on kohdannut onnettomuus --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa\nepäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa\nlähtiessään -- ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt\nodottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon --\nhoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.\n\nHän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä\nlumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän\nruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd\nkäsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:\n\n\"Miksi sinä hymyilit, Simon?\"\n\n\"Hymyilinkö minä?\"\n\nHän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli\nluullut odottavan itseään kerran -- sen päivän ollessa käsissä, jolloin\nhän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä\nhänen osansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä -- hän\nvältti näitä tietensä.\n\nMutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui\nseisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän\nkahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua\npyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman\nmiehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan\nrauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan\ntarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden\ntäyttämistä.\n\nHän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi\nLauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon\nvastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti\ntätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli\nkädestä pitäen.\n\nEräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta\nsaataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin\nvilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon\njuoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova,\njoka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan\nvuorenseinän -- silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden\nedessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira\nvierellään -- nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja\nkudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.\n\nHän näki tytön olevan isoisten lapsia -- tämä oli ilman vaippaa ja\npaljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta,\nkirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle.\nSilkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle.\nTytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret,\nloistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin\nhän olisi juossut kovaa.\n\nSimon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen\nnimensä.\n\n\"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?\"\n\nTyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten\ntäytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan\nJørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli\nSimonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän\nratsastaessa.\n\nSimon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä\noli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja\nsaattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä.\nRamborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi\nsairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä\nRamborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli\nSimon.\n\nHän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt\ntakaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut\nkuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka\nnyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa -- hän oli ollut hyvin\nlevoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut\nylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja\nLauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja\nkun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.\n\nYlistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta\nvarten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi -- vanhempienko\nvieressä vai toisessa talossa.\n\n\"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni\", sanoi lapsi. \"Enkö minä saa\nnukkua sinun vieressäsi, Simon?\" pyysi hän.\n\nIsä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden\nannettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että\nhän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti,\nettä tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.\n\n\"Ei isä, en minä ole\", kärtti toinen. \"Eihän Simon, enhän minä ole\nliian iso?\"\n\n\"Sinä olet liian pieni\", sanoi Simon nauraen. \"Pyydäpäs päästä\nnukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane\nvastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja\npaksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!\"\n\nLauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi,\nettä nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien\nsänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:\n\n\"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!\"\n\n\"Oikein on\", vastasi Simon nauraen. \"Mutta minä pelkään, etten minä\nkelpaa sinulle, Ramborg.\"\n\nTuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset\nalituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin\nsuinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut\nhänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa,\nistui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin\npeuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin\nRamborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.\n\nSimon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika\nKrukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa\nsuurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut\nkuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet\ntunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä\nnaimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään\nGeirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti\nluonaan sisarensa häät.\n\nEräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat\nvalmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten\nhänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi\nRamborg:\n\n\"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on\nneito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi.\"\n\n\"En minä huoli sinua\", sanoi Simon nauraen. \"Minä pelkään, etten osaa\npitää aisoissa noin villiä neitoa.\"\n\n\"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä\", lausui Ramborg.\n\"Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo\nunohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?\"\n\nSimon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten\nja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki.\nKauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin\nkäsistään -- tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla\ntapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä,\npuolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien\nyli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja\njuoksi ulos.\n\nJørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRamborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat\nkilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta,\njoka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä\npolvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että\nheillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat\nloppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun\nvanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon\noli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille.\nIvar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon\nkautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa\nja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän\nolisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan\nja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi --\npuhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä\nkoko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan --.\n\nMutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä\nJørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä,\nja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut\nLauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa\noli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään\nennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.\n\nTällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg\ntäytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa\nSimonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se\noli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi\nmuistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli\nkumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:\n\n\"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon,\nRamborg!\"\n\n\"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua\nhäneltä\", sanoi tyttö. \"Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi\nhuoleti naittaa tänä vuonna.\"\n\nSimon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:\n\n\"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole\", sanoi tyttö luoden suuret\nsilmänsä häneen. \"Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä\nmieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua\nvähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?\"\n\n\"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella,\nettä niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen\nseitsemäntoista vuotta sinua vanhempi -- sinä et varmaan muista, että\nsinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet\nparhaassa iässä --\"\n\n\"Minä olen parhaassa iässä _nyt_\", sanoi Ramborg säteilevänä, \"etkä\nsinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!\"\n\n\"Rumakin minä olen -- sinä väsyisit pian suutelemaan _minua_!\"\n\n\"Sitä sinun on turha uskoa\", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja\nkurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.\n\n\"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä.\nLauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut\nmieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää\nNeitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa --\nmutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä\nsamana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa\nkautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien\neteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan.\nMutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen,\nalkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin\nkaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas\nrinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua\nja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui\ntupaan.\n\nLauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he\npuhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja\nvoitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan\nuudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden\nlintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa\noli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa -- se kuului\nromahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat\nsieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon\nsanoi:\n\n\"Enpä oikein tiedä -- onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä\nasiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?\"\n\nLauritsa vastasi hitaasti:\n\n\"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon -- tiedäthän,\nminkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin -- kyllähän minä\nymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle\nensin -- eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon\nmiehen käsiin.\"\n\nEikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon.\nIhmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut\najatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt\nsitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi\nollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:\n\n\"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut\ntytärtäsi sinun selkäsi takana -- pidin itseäni niin vanhana, etten\nluullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi\nveljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun\nmielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä\nantava sen rikkoa ystävyyttämme.\"\n\n\"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!\" sanoi\nLauritsa. \"Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän\nkuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa.\" Tämä\noli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend\nNikulauksenpoikaan. \"Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin\nmiksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä,\nonko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja\nminä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa.\"\n\n\"Niin hän nyt sanoo\", vastasi Simon. \"Mutta hän on melkein lapsi vielä.\nEnkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään\nedelleen --\"\n\n\"Enkä minä\", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, \"aio tyrkyttää\nsinulle tytärtäni -- sitä sinun ei pidä uskoa.\"\n\n\"_Sinun_ pitää uskoa\", sanoi Simon nopeasti, \"ettei koko Norjan maassa\nole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa,\nminusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja\nnuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut\nappiukoksi\", sanoi hän hiukan hämillään.\n\nLauritsa hymyili hyvillään:\n\n\"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet\nhoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen\näidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme.\"\n\n\"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä\", sanoi Simon.\n\nJa he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän\nnäin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui\nkokoon, ja siihen koski.\n\nMutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa.\nLauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän\noli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja\nrakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja\nsuloinen ja terve.\n\nJa luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen\nymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran\nleskenä sen, jota ei ollut saanut neitona -- Erlendin nautittua\ntämän naisen nuoruuden -- ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia\nkaupanpäälliseksi -- niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa\nhänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend\noli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa -- niin herrat aina elivät.\n\nHeistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon\nOslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä\nvähemmän miellyttävältä muistella sitä.\n\nHänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän\nkuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä\nsatimeen.\n\n\"Sinä naureskelet?\" sanoi Lauritsa.\n\n\"Nauroinko minä --? Muistin vain tässä hauskaa --\"\n\n\"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon -- jotta minäkin saan nauraa.\"\n\nSimon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.\n\n\"Minä ajattelin -- naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka\npitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme\n-- kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid,\nensimmäinen vaimoni --. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään\nristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan.\nHän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista\nsen kaltaista tuskin on elänyt -- olenhan kertonut sinulle, mille\nkannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin\nlaita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse\nraskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut\nperillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi\nvoinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen\nymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan --\"\n\nLauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:\n\n\"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon --\"\n\n\"Olisin.\" Simon Darre naurahti katkerasti. \"Ja ehkä yhtä hyvällä\noikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu\nisiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin\nnaistemme kunniaan --\"\n\nLauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.\n\n\"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta\", sanoi hän\nhiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.\n\n\"_Sinun_ tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista\", vastasi Simon.\n\nLauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.\n\n\"Eikö Kristiinastakaan?\" kuiskasi hän.\n\n\"Ei\", vastasi Simon lujasti. \"Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua\nkohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen.\nHän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti\nenemmän kuin minusta.\"\n\n\"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään\", kysyi Lauritsa\nhiljaa, \"niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit -- kuullut huhuja\n-- hänestä?\"\n\n\"Ei\", sanoi Simon yhä. \"Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen\nseuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän\nratsasti sieltä morsiamena -- siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän\npalasi suuren saattueen kera -- siihen kuului mies, Margret, viisi\npoikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa\noli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei\nenää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään\nisänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui\nLauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas\nhevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä\nErlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan\njalkaisin ja kunnioittavin elein.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia\nsukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta\nheidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa\ntalossaan, ja naisilla oli kova kiire.\n\nKohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan\nluontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin\nreima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he\nolivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä\nKristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät\nsilmänräpäykseksi.\n\nKristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli\nsentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä\nja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet\npieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja\nhymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä\noli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin\nvaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä\npähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan\nruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman\npaksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin\n-- saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä,\njoka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen\nneitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin\nterve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo\nensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa\nsekä Simonin kihlat -- ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen,\nettä Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä\noli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään\nensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto\noli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan --\nRamborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina\ntuittupäinen ja äksy -- hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia,\njoka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.\n\nSimon muisti odottaneensa -- melkeinpä toivoneensa -- että Kristiina\nolisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä\nuhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä\njoustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin\nmaahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.\n\nHänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli\nkankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja -- Simon muisti nuhjailleensa\nkangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.\n\nSyntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään\nylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä\nja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä\nei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika\nja pikkulapset -- ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän,\nkoska tämä niin pian oli lähtevä kodista.\n\nPikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille\npöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa,\nkun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin\nlaidasta Simonin polven luota.\n\n\"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi,\nsukulaismies\", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän\noli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin\nlusikkaa ja kahta veistä.\n\n\"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Minä olen Gaute Erlendinpoika.\" Hän laski läskipalan kädestään Simonin\nhopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja\nkatsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi,\nsekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti,\nkun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa\nja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita,\ninnokkaita kasvoja.\n\nSamassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset\npyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa -- kunnes\ntulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa\nei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja\nkomensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet\ntotellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä\nnäyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta --\neivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski\nerään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla\noman äänensä ylhäällä.\n\nHusabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli\nkannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen\nlapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat\ntahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi\nensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat\nräiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun\njokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he\nkuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat\nelämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset\nja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja\nkoko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat\nniin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.\n\nRamborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä\nkevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin,\nja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen\njalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän\nsyliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa\nja onnellisena.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini -- olet niin hieno ja hempeä --\nliian hieno ja kaunis minulle\", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.\n\nRamborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon.\nHän hieroi käsivarttaan -- Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni,\nettä se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli\nvain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi\nmiten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat\nolivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat\nraajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden\niho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä\ntämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu\ntukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä,\nkauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti\nkasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä,\netteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta\nei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta.\nLauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden\npäällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären\nkanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja\nsulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi\njuhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut -- ei niin kuvankaunis kuin\nKristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä\ntämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi\nGjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.\n\nJa iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa\nmorsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren\nparin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin\nkäärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske\nkohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa\nmiehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.\n\nEi sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta\njoutui naimisiin keskenään -- kun piti tarkastaa suku juuria myöten,\nhuomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät\nsen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki\nvanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen\npäädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita,\nja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen\npielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt\nmiehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet\npaikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu\nrasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä\nveistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä.\nNe eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä\noli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan\nmuuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi -- mutta ne voivat vaikka\nmerkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa\nitse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut -- rengit eivät saaneet puuttua\nsiihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin\nkummulle juhlapyhä-iltoina -- Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli\nriistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan\nsen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut\naikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen\nsyynsä, että hän oli pakana.\n\nIhmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan\nuudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen\nturva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä\nseurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö\nnuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi\nvähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon\ntarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille\nse, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä\nvastaan turvautuen pappeihin.\n\nOli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen\nystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt\nvanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän\noli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta\n-- mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen\nvanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo\nnuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä\nkohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön -- mutta olihan hyvinkin\nmahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden.\nOlihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan.\nMutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja\nkantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.\n\nSen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja\nLauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti\nriitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle\nvai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan\nmiehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista\nmaankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi\nriidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira\nEirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he\nkävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen\nkaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin\npiispoja.\n\nKristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli\nsaanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä\nKristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten;\nsitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen\ntuossa vanhassa suvussa -- saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa\noli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan\nja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin\nkuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he\nolivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat\nhyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja\nystävyys -- Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti\nosaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi,\nettä Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla\nparannuksenteolla ja hartaudella. \"Vettä hän lappaa itseensä paastoina,\nmutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin\nennen\", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa -- olihan\naivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä;\nmikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.\n\nSyvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä\npyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa\naavistustaan silmästä silmään.\n\nHän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei\nollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui\nryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta\nse ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja\nsittenkin -- sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta,\nhäikäisevän kauniista miehestä -- hän muisti isän poskien raikkaan\npyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen\nohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä\nruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot\nolivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja\nlaihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän\nhän ollutkaan enää mikään nuori mies -- joskaan ei peräti vanhakaan.\n\nHiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina\ntiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä,\ntahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen\nkirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki\nolivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja\ntyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi\nhäipynyt jotakin pois.\n\nKristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin\nyhden ainoan kerran -- eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli\nhoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut\nerittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan -- juhla-aikojen ja\npitojen suurista juomingeista -- miten isä oli nauranut täyttä kurkkua\nja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut\nvoimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut\nkilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina\nitse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja\nsäteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina\nymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon,\nankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli\nlähimpiensä paras ystävä ja tuki.\n\nKristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan\nhalua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään\nniin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta\ntekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät\nhyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli\nkohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien\nnauttimisessa, -- hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran\nvuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.\n\nLauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen\nääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua\nhumalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa\nsurujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään -- hänen\nmielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.\n\nSuruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut\nunohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko\npaloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli\npelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen.\nSelvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja\nhänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli\nvalinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs\nniistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.\n\nTämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin\nväsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen,\njolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän\nparantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo\nhupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut\nErlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan -- mutta\nhän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt\ntaistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta\nhän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.\n\nHän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.\n\nHän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot\nuudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia\npalvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli\nalkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei\nliittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi,\nettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa\nErlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa\n-- Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin\nasioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja\nherra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin,\nettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra\nKnut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut\nhänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta\nmonessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita\nKristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa\nmuutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja\nlaiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi\nlähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa\nmukaansa -- mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin\nliikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen\ntavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen\nmatkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan -- ei hän olisi voinut neuvoa\nErlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua\nihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties\nolisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta -- meritauti\nkummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.\n\nHän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli\ntaas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se\noli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan\nvanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin\nkuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.\n\nEnsi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis\nAudhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät\nkirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, -- ja tämä\ntuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja\nsäihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä\nalas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.\n\nMutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin\nluo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja\nhopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat\nolivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet\npyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä\nhaudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon\npyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän\nsanan. Mutta pappi kielsi -- ja kerrottiin, ettei hänellä sitten\nitsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että\nhänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella\nkirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat\nnäyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille\nvanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä\nvuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin,\nsillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.\n\nLauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:\n\n\"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka\nhe olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät\nkuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä\nuskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon\nväkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa --\nsiunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus --\"\n\nKristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin.\nKesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta,\nettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.\n\n\"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle\", sanoi Kristiina hiljaa.\n\n\"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien\najatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik\nsanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin\nhuokaile tuskassa --\"\n\nEräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla\naskelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti\nhevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta\ntätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta\nhevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska\nhänen matkansa sattui tänne päin -- että ei kai sitä lammasta, joka oli\nRamborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.\n\nKristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota\nniinkö --? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut\ntyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle\ntyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen\nolivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.\n\nSimon naurahti: \"Nuo Husabyn pojat ovat aika hurjimuksia.\"\n\nKristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja\nsanoi:\n\n\"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani\nlöivät hengiltä hänen lampaansa -- tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta\nasti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani --\", hän oli puhunut\nkiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa\nkasvot -- nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.\n\nSimon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän\nhuomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti\npoikasen eteensä satulaan:\n\n\"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin -- nyt sinä olet\nminun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille\nsopimaan lunnaista --\"\n\nNäin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden\nkerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli\nparasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien\nlasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet\nhäntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin\nlapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen\noma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.\n\nToisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei\nSimon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän\npikku vieraan muassaan.\n\n\"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan\nhän on lapsi itsekin\", sanoi Ragnfrid. \"Kyllä hän muuttuu, kun\nvanhenee.\"\n\n\"Kyllä kai.\" Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan\npienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina -- johan häistä olikin\nkohta kulunut kaksi kuukautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui,\nettä hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi\nja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän\noli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän\npiti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään.\nMutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että\ntunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää\nhellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka\nhänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista\nvävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka\nErlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja\nLauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut\nKristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend\noli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut\nkorjata tätä.\n\nMyös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät\nhakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta\narkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan -- osaksi sen vuoksi, mitä tämä\ntiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt\nkunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä\nraivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä\nhän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä\ntuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin,\närsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen\nkerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän\nsuuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.\n\nMuutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi\nedelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja\npainostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella\noli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin\najautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä\nilman tähden.\n\nKristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja\nikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä\nhaukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa.\nRagnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui\npöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän\nvälillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja\nharkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi\nkappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan\nheidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin\npelin ääreen koira sylissään.\n\nKristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä\nolalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän\nhävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän\ntyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin\nhuonosti. Kirstiina moitti häntä siitä -- ei varsin leppeästi ja\nherttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:\n\n\"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot\nsiinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina -- ethän sinä ole\nmilloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!\"\n\n\"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään --\"\n\n\"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän\", sanoi Lauritsa terävästi,\n\"ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos\nmenisit hillitsemään vekaroitasi -- nehän pitävät pahempaa meteliä kuin\ntapaninajajat --\"\n\nKristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän\nluokseen.\n\n\"Olkaa hiljaa, poikani\", hän sanoi, \"isoisä ei tahdo, että te leikitte\nja pidätte elämää sisällä.\"\n\nLauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua\ntulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät\npanemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin\nkanssa:\n\n\"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän\nvälttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin --\nneuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen\nlapsistaan --\"\n\n\"Entäs sinä\", kysyi Lauritsa, \"aiotko sinä kärsiä, että poikasi\nkasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee\nhoitaa ja vahtia lapsia?\"\n\n\"Eivätköhän ne liene miestentuvassa\", sanoi Erlend nauraen ja\noikaisihe. \"Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle\nhänen palveluspiioistaan -- muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä\nsaan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn\nreunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan\novelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.\n\nKristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt\njotakin pahaa -- aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja\nkotilehmät olivat menneet viljapeltoon.\n\nIsä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui\nodottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin\niskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi\nKristiina, mitä isä tahtoi.\n\nRauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja\ntuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina,\nsuuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.\n\n\"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle\nsanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa\naviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo\nkuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit\nErlendille eilen.\"\n\n\"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle\ntulisi osoittaa kunnioitusta.\"\n\n\"Hän on _sinun_ miehesi\", sanoi Lauritsa. \"Enkä minä suinkaan käyttänyt\nväkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se.\"\n\n\"Te näytte olevan niin hellät ystävät\", vastasi Kristiina. \"Jos\nolisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt,\nolisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen.\"\n\nIsä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:\n\n\"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä\ntiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää\nluotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista\nkaikesta sydämestäni --\"\n\n\"Ette -- mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin.\"\n\n\"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti\nkiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko\nhän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten\nAndres Darre tahtoi -- ettemme olisi välittäneet teidän nuorten\npäähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan\n-- nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen\nrinnalla, jonka otit uhmaillen --\"\n\nKristiina nauroi ääneen ilkeästi:\n\n\"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan\nvaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta\ntalosta --\"\n\nLauritsa vetäisi henkeä -- \"talosta --?\" pääsi häneltä vaistomaisesti.\n\n\"Niin -- sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen\nomistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta\nsinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista -- en tiennyt\nErlendin olevan _hänenkin_ sukulaisensa --\", hän nauroi taas hurjasti\nja ilkeästi.\n\n\"Vaikene!\" sanoi isä.\n\nHän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus\n-- hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin\nlaella -- näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen\nlehden -- hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.\n\n\"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy --\"\n\nKristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen\nkäsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä\n-- pelkäsi rajattomasti.\n\nLauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten\nsamanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet\nja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän\nseisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.\n\n\"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina -- ettei Erlend ole puhunut\ntästä?\" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin,\npelokkaisiin kasvoihin.\n\n\"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli\nluokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua -- en minä\nsilloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että\nhän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun\ntietää sen silloin.\n\n\"_Hän_ tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi\nollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli -- jo oli --\nse, mikä sinä olit silloin.\"\n\n\"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille --\"\n\n\"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa.\" Lauritsan kasvot\nkävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi\nkaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:\n\n\"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina -- on mielestäni sittenkin pahinta\nse, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.\n\n\"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin\ntahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut\nsellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän\non suonut sinulle myös vapautta -- ja sinun tulee sovittaa syntisi\nhoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin\nvaromattomuuden -- sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.\n\n\"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut -- ettei Erlend näyttänyt\nkelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää\ntuohon puheeseen -- sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on\nosoittanut kelpaavansa muuhunkin -- miehesi on hankkinut itselleen\nhyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun\npojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean\nja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön -- sen tiennet\nparhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että\nkunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut --\"\n\nKristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti\nkasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:\n\n\"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi -- Simon pyysi, ja se\noli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista\nruminta --\"\n\n\"Simon pyysi säästämään minua --\" Kristiina kuuli miten isän ääni\nvärähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi\nvieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias\nisälleen.\n\nNyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa\nväliin ja laski sen polvelleen:\n\n\"Julmasti teit, lapseni\", sanoi hän lempeästi ja surullisesti.\n\"Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen,\nettä voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen\ntähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin\npeloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua\nitsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen\nsidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi.\"\n\nItkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet\nlujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi\naikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti\ntyttärensä päätä:\n\n\"Sinä olet tullut mustaksi\", sanoi hän hymyillen. \"Tuolla on liina\nnurkassa -- mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin\nparantamaan asuasi -- jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän\nsylissä --\"\n\nHän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan\npaikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti\nistumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot\nkoholla.\n\nHän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.\n\nEihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja\nkipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi\njonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti\nkaulasuonissa.\n\nSe meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa.\nMutta se palasi, yhä useammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun\niltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa\nlähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa\ntunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että\nhänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi\nkiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös\nasiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.\n\nOli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling\nVidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa\nhe tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien\nkartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan\nja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää\nranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.\n\nMutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa\najatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin\nuusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa\nmaisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.\n\n\"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen\", sanoi Erlend hänelle.\n\nErling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän\noli valvonut.\n\n\"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin\nLauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian\niloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?\"\n\n\"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?\"\n\n\"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan\ntervehdyksen äidilleen?\" Erlend nauroi. \"Vai onko piispa Audfinnillä\njotakin asiaa rouvalle?\"\n\n\"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt\nkokoontuvat Tunsbergiin\", sanoi Erling-herra.\n\n\"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan\nminun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt\nsitten kun viimeksi olin Tanskassa -- päästä taas kerran turnajaisiin\n-- kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen\nNorjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään,\npaitsi Munan ja minä.\"\n\n\"Munan --\" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: \"Vieläkö tuossa\nvanhassa -- siassa, olin vähällä sanoa -- on niin paljon henkeä, että\nhän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen\nturnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?\"\n\n\"Kyllä -- on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä.\"\nErlendkin nauroi. \"Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan\nkutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen\nsamanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä,\nettä minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni\nosalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen\nhampaan --\"\n\n\"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja\nymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki\noikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea\nhänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä\nsen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme\nsisällä.\"\n\n\"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä\", sanoi Erlend synkästi.\n\"Hän on vasta lapsi -- ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa\npäätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet\nuskollisuudenvalan.\"\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. \"Tuo\n-- tuo on valhetta --\"\n\nToiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka\nkuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan\nerään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten\nparissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen\nlukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet\nharhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.\n\nErlend sanoi:\n\n\"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä\nkuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on\narvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella --\"\n\n\"Jumalan nimessä, Erlend -- on tietymätöntä, onko se totta, sanon\nminä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi\nJumalan silmissä. Hän saattaa nousta -- -- -- Mutta sanoitko sinä\nmeidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon\nJumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti\npoikansa -- äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, --\nmuista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!\"\n\n\"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä\npuhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä --\nsentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat\nriitaa kirkonmiesten kanssa.\"\n\n\"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole\nmuuten vaiti --\". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja\nErlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.\n\nErlend irvisti inhosta:\n\n\"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon\nviskaamme koskeen.\"\n\n\"Erlend!\" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. -- \"Sinulla on\nitselläsi poikia\", sanoi hän hiljaa. \"Miten voit sanoa tuollaista. Varo\nsinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet\nmenossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen.\"\n\n\"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan\nasioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei\nsinun tarvitse pelätä\" -- hän murti suutaan -- \"minä -- en suinkaan\nryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan\npitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? --\"\n\nToiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua\nhyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli\npikaria käsissään.\n\n\"Teillä on yskä?\" tokaisi hän jotakin sanoakseen.\n\n\"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta\nvaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään\", sanoi Lauritsa\nhymyillen.\n\nSitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi\npuolittain itsekseen:\n\n\"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi\nvuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa\ntahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa -- päättäen niistä miehistä,\njotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä\n-- luotin siihen.\"\n\n\"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me\nolemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa\nlapsi -- ja puolet ajasta toisessa maassa --\"\n\n\"Niin. Toisinaan ajattelen -- ettei ole mitään niin suurta pahaa,\nettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme\nkeikkuivat kuin oriit -- oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi;\nkansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri --\"\n\nLauritsa naurahti: \"Niin kyllä --\"\n\n\"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika,\nteidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne\ntervehtimässä sukuanne Gautlandissa.\"\n\n\"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa.\"\n\n\"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla --\" Erling huitaisi\nhiukan kärsimättömästi kädellään. \"Tapahtui kuten ennustin\", lausui hän\nsynkästi. \"Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy\nse, jolla on paras ruokahalu -- ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy.\nMutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan,\nisäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin.\"\n\n\"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön\nmerkkiä.\"\n\n\"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni\nseuraa huono kunnia\", sanoi Erling kuivasti. -- \"Te, Lauritsa\nBjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä\nnimenne tunnetuksi.\"\n\n\"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin\naikaisin naimisiin -- vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut\nliikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme\ntahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja\nainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään.\"\n\nHän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling\nVidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen\ntyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi,\nmutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo\npoika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi\nainoastaan:\n\n\"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista\nväärin.\"\n\n\"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd\nLodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin\nensimmäistä lasta synnyttäessään -- tätini vei omansa kerallaan\nhautaan.\"\n\nSitten he jälleen vaikenivat.\n\n\"Tuollaiset kuin Erlend\", sanoi drotsi matalalla äänellä, \"ovat\nvaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta\neivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi --\", herra Erling\ntyönsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, \"onhan hänellä kykyä!\nJa onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että\nhän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella\nkäsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo\nunohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän.\"\n\nLauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime\nnäkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen -- hän näytti\nkutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta\nkasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen\nvärinen -- se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies --\nvaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata\nvilpittömästi ja säästämättä itseään -- tuntui vähän liian pieneltä\nkaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi,\nhän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.\n\nLauritsa virkkoi hiljaa:\n\n\"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää -- jos siellä\netelässä jotakin vehkeillään -- ettei hänellä voi olla Erlendistä\nhuomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa.\"\n\n\"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa\", sanoi toinen melkein\nharmistuneena. \"Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä.\"\n\nLauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä.\nErling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi\nsormissa.\n\n\"Onkos _teillä_?\" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. \"Ja\nkuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!\"\n\n\"Enpä kiellä. Herra tietää --\n\n\"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu\nnykyään monenlaisia tuumia -- hänen poikansa on Haakon-kuninkaan\ntyttärenpoika.\"\n\n\"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin\nleveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen\näitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden.\"\n\nVähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan\nvyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta\nja piti nyt sitä käsissään -- kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut\nmaahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti\nhän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei\nollut -- Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja\nveltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan\nisäntämunkin.\n\nLauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain\nsellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut\nerään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään\ntuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden\nvoima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.\n\nHerra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta,\nvaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta -- kun hänen oli\njatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.\n\nKuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla,\nmutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut\nsavua yhdestäkään räppänän aukosta -- rakennusten katolla kasvava ruoho\nkimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei\nnäkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä\nalas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän\nnukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa\n-- musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille -- hytisten\nhiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä\nodotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn,\nlähetti miehet nukkumaan -- ja hytisi jälleen noustessaan portaita\naitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHeti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen,\npalvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä\nHjerdkinniin asti.\n\nIsä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin\nLauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä\nauringonpaisteessa -- suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu\nloisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja\ntummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen\nyli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin\ntunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea\npeittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet\nharmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat\nniin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.\n\nTuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti -- Lauritsa nosti ylös Kristiinan\nvaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa\nsormellaan päähineen nurkkaa.\n\n\"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani\", sanoi\nhän. \"Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?\"\n\n\"Olette kyllä. En minä siitä syystä --\"\n\n\"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi\", tuumi isä.\n\n\"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden\npoikani tähden\", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä\nja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi\ntoisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:\n\n\"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian\nkäymään kotilaaksossa?\"\n\n\"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa\",\nsanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. \"Isä! Isä\n-- voi isä!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!\" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan\nkäsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. \"Älähän nyt,\nKristiina!\"\n\nHän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin\nkäsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten\nluota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä\neivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka\nkatkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen\npuron yli.\n\nKristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut\nenää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut\nkiinnittänyt siihen huomiotaan ennen -- ettei isä enää ponnahtanut\nsatulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös\nparven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin\nennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin -- aivan kuin\nhänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet\nmuistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen\npalatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut\nhänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan --\nja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt\nisän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli\nretkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen\nnilkkojaan.\n\n\"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin\nsinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi\", puhui Lauritsa\ntyynesti ja hiljaa. \"Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina,\netkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä.\nErotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää\nkuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää\nkauankin -- jos se on Jumalan tahto, Kristiina --\"\n\n\"Oletteko te sairas, isä?\" kysyi Kristiina soinnuttomasti.\n\n\"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja\", vastasi isä keveästi.\n\n\"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta --\"\n\n\"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän.\"\n\nSiinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän\nalla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti\ntyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen\npikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi\nvedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä\nkohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.\n\n\"Teidän on kylmä, isä\", sanoi Kristiina, \"-- ottakaa minun viittani.\"\nHän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin\nettä he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan\nvyötäisille viitan sisällä.\n\n\"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa -- parempi\nettä olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan\nJumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta.\nSinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta\nonhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta\noleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet\nihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta.\nMinusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun\nitse olin poika -- ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun\nsinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni\n-- seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni,\nkaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut.\"\n\n\"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin --\"\nKristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä\nranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten\nitkevät kasvonsa. \"Oi isä, rakas, oma isäni -- tuskin olin varttunut\nneidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille\nkatkeran surun.\"\n\n\"Älähän, lapsi, älähän nyt itke.\" Lauritsa veti kätensä pois, nosti\nKristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.\n\n\"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina.\nOlen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi\non sukeutunut taitava ja toimelias vaimo -- ja minä olen huomannut\nsinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin,\nvastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin\nkatkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla\", kuiskasi\nLauritsa. \"Älähän nyt sure noin!\"\n\nMutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären\nkokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin\nennen Kristiinan lapsena ollessa -- Kristiinan käsivarret olivat isän\nkaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.\n\n\"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut\nyhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan\nkun minä olin kasvava poika -- kotona Skogissa ja alkuaikoina\nhenkivartiossa -- teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt\nmäärätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni.\nMoni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa\nBotn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa --\nniin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.\n\n\"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle\ntämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin --\nRikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän\nmiekan, jota aina käytän -- ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet\nmaassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli\ntanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani.\nEnkä minä hennonut luopua niistä. -- Ajattelin, ettei isäni pitäisi\nsiitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut\ntehdä vanhempieni tahtoa vastaan.\n\n\"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella\nvastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse\noli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta\nyhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin\nJumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella\nhäntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä\nvielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy\nsanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä,\njonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni --\nrinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on\nsiittänyt jälkeläisiä, -- sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa\nnämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran\nomathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun --\"\n\nKristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä\nsylissään kuin pientä lasta.\n\n\"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä\npiti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän\nrakasti minua, näetkös -- häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän\notti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni\näitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä\nanteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään --\"\n\n\"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle\nhyvää eikä pahaa\", sanoi Kristiina itkunsa välistä.\n\n\"Jumala minulle anteeksi suokoon -- minulla oli niin vähän ymmärrystä.\nNyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua\neikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä\npoikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa\nlastasi?\"\n\nKristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa\ntoisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso\nharmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi -- pari keltaista\nsädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.\n\nSitten voitti taas itku.\n\n\"Ei, ei -- isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin --\"\n\n\"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme\ntoisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä\nelämässä -- ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä\nOlavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina.\" Lauritsa otti hänen\nkasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. \"Jumala varjelkoon\nsinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja\ntulevaisessa valossa --\"\n\nPari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin\npäin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen\nrinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta\nLauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan\nitkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut\nvierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa\nkanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.\n\nLauritsa sanoi hiljaa:\n\n\"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni,\nKristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja\nsinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan\nsellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin\nsinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä\nkohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun\nrakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto\", sanoi hän\nhymyillen.\n\nLopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; \"en tahdo, että\nsinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista\", sanoi hän. He olivat tulleet\nnotkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella\nkasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.\n\nKristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita,\nkättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin\nja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli\nmurtua Kristiinan suuresta surusta.\n\nLauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen\nhäntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten\nKristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän\nsanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.\n\nNiin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki\nKristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki\nratsastaessaan pois hänen luotaan.\n\nHän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen\njäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä,\nja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli\nluullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo\nkadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen\nkeskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien\nkasvot käsien peitossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen\nmielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä\noltavan valveilla -- pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko\nvalo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.\n\nRagnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä -- hänen\nvieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti\nhyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja\njuomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa\nsitten, -- talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä\npaistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet\ntunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi\nLauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli\nkäytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli\nkäynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid\noli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja\nsanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi\n-- sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.\n\nLauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta\nisäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä\nselkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka\noli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu\n-- toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja\nveisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli\nveistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä\naikoina.\n\n\"Paikkaatko sinä tuon itse?\" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä.\nTällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli\npaikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten\nhankautuessaan. \"Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid.\"\n\n\"Kyllä se käy.\" Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja\npisteli reikiä naskalilla.\n\nLauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo\njäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä,\ntoinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen.\nSilloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla\nkoristettua sormustaan --. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen\nhuomanneen sen.\n\n\"Minä annoin sen Kristiinalle\", hän virkkoi. \"Sehän on aina ollut\naiottu hänelle -- minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt.\"\n\nSitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta\nLauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari\nsanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista\nja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle\n-- mutta ei kumpikaan liikahtanut.\n\nViimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan\noikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän\ntarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen -- hänen täytyi\nkoettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi\nkeskisormeen vihkisormuksen päälle.\n\n\"Tämän minä tahdon antaa sinulle\", sanoi hän hiljaa, katsomatta\nvaimoonsa.\n\nRagnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.\n\n\"Miksi sinä teit tämän?\" kuiskasi hän viimein. \"Luuletko sinä, etten\nminä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta --\"\n\nLauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.\n\n\"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein.\"\n\n\"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan\",\nsanoi vaimo jälleen kuiskaten. \"Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun\njälkeesi --\"\n\n\"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid --\nlupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä --\"\n\n\"Miksi sinä teit tämän?\" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.\n\nMies katsoi hänen silmiinsä:\n\n\"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät\nannettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika -- koko miehuuteni\najan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä.\nJumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli\nsydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin\nolisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.\n\n\"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle\nkalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut\nminulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt\nminusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani\ntäältä.\n\n\"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille -- ei\ntyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.\n\n\"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa\n-- onhan meillä ollut vaikeutta -- eräässä suhteessa, mutta sittenkin\nme mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut,\nettä me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota\nmeitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi --\"\n\nVaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa -- hänen suuret,\nsisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä.\nTämä piti yhä hänen kättänsä omassaan -- Ragnfrid katsoi kättään\nsen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme\nsormusta toinen toisensa päällä -- alimmaisena kihlasormus, sen päällä\nvihkisormus ja ylimpänä tämä.\n\nHänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli\npannut hänen sormeensa ensimmäisen -- se oli tapahtunut räppänätangon\nluona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa\noli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi -- hiukan\nhämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.\n\nToisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella\nGerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.\n\nRagnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja\nviimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli\nistuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa\ntietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki,\njoka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.\n\nRagnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi\nlähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja\nelävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi,\nankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka\nveti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka\nkerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi\nikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.\n\nLauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui\npenkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi\npöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.\n\nRagnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen\npuhumaan:\n\n\"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon --\"\n\n\"Niin pidän\", vastasi toinen yhtä tasaisesti.\n\nHe istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään\nviereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:\n\n\"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran -- oletko unohtanut sen --?\"\n\n\"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja\nonhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet\nsen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää,\nkuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä\nniin paljon?-\"\n\n\"En tiennyt sinun tehneen niin.\"\n\nLauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin\nsanoi Ragnfrid:\n\n\"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui,\nettä jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen\n-- tuon mainitun yön jälkeen --, silloin sinun olisi täytynyt pitää\nminusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut\nkova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa\nkerran juovuspäissäsi --, silloin olisin voinut kantaa suruni ja\nkatumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi --\"\n\n\"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi --?\"\n\nLauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan\nkaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon\nläikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja\nahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:\n\n\"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin\nsiksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun\nviereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja\njosta olisit ollut valmis taistelemaan -- silloin sinä et olisi voinut\nolla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan\nsanottu --\"\n\nLauritsa ajatteli:\n\n\"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan.\"\n\n\"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon\nKristiinastamme --\"\n\nLauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten\ntahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:\n\n\"Miksi mainitsit _Simonin_?\"\n\n\"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen\", vastasi vaimo itsekin\nhämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. \"Te olette liian\nerilaiset.\"\n\nLauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti -- ja sanoi\nsitten vielä hiljemmin kuin äsken:\n\n\"Jumala ei ole hylkäävä Simonia.\"\n\n\"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä\", kysyi vaimo, \"kuin\nJumala olisi hyljännyt sinut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa -- jolloin\nsait tietää _yhdellä kertaa_, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut\nsyvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin\nkuin mahdollista oli --\"\n\n\"Enpä tainnut ajatella paljon\", vastasi mies.\n\n\"Entä sitten\", jatkoi vaimo, \"sitten kun aina ajattelit sitä -- kuten\nsanot tehneesi --\"\n\nLauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen\npäivettyneeseen kaulaansa.\n\n\"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen\",\nsanoi hän matalasti.\n\nRagnfrid nousi -- ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi\nmennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa\nveti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa\ntunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja\npainoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.\n\n\"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle\", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.\n\nHe menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät\nristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä\nmatalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.\n\nSitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka\npäänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime\naikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja\nsalvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja\nasettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän\nkäsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen\nsormensa.\n\nRagnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö,\nihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja\nkantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun\nalkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan -- kuoleman käsi\noli koskenut häneenkin -- ensimmäisen kerran.\n\nNäin oli käyvä -- kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti\nensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut\nystävällinen -- vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan.\nSekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli\närsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana\npunavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän\noli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista\nmiestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka\nsyliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen\nkurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä\nhäntä -- he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa\noli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa -- oli hän hypähtänyt\npystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.\n\nKuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli\nratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta\nvelhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt\nsormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen\nkerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta\ntahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja\nsukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson\nhalki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön -- ja myöhemmät\nyöt -- jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt\nrakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne\nhäntä miellyttivät.\n\nEi, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan\nhänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa\n-- silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta\nmeri olisi hänet niellyt -- ja nyt kantoivat aallot häntä niin\nihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan\nhänet elämästä pois.\n\n\"Puhu minulle, Lauritsa\", pyysi hän hiljaa. \"Minä olen niin väsynyt --\"\n\nMies kuiskasi:\n\n\"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam\nvos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette\nraskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] -- sanoo taivasten\nHerra.\"\n\nHän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni\nitseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid\nhiljaa:\n\n\"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei\nminun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni --\"\n\nLauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä\nkeveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:\n\n\"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni --\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut\nminnekään -- hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain\nväsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään --\nhän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista\nväsynein miettimään.\n\nVarmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän -- hän\nkaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa\nhänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli\nsyntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän\noli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan -- siitä oli\njo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä\nitketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä\nimetettävän.\n\nHän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti\nopettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä\nsiinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua\nhänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja\nBjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin\nusein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät\nolleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia\nja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin\nsylivauva, kuten Erlend sanoi.\n\nErlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä\ntuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa\nIngebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan\nnahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita\nja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle\npikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen\ntervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi\nKristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat\nkavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa\nlapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan\nnäköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta\nsellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se\noli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään\nparhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin\nkaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet\nratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen,\nmutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja -- se oli vain\nMusta.\n\nErlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä\nmihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan\n-- ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä\nhänestä edes näkynyt vielä mitään -- hän oli varmaan niin kalpea\nja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen\nhänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika -- heidän välillään syntyi\nusein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi\nkiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina\nluullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli\nhyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin\njohtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti\nhyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian.\nMutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa\nyhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo\nvaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin,\nettä Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa\nanteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen\npahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi -- ja Kristiina oli\nsanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo\nollutkaan unohtanut.\n\nNäin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä\nMargretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin\nja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään,\nmutta Erlend tiesi mitä hän -- ja muut ihmiset -- ajattelivat. Hän\noli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset\nkäyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä\nja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä\nhän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä\nvaltoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa,\nmutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei\nkukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän\ntuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta\nKristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin\naatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa\naikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa\nturvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos\nolisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään\nvaltaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä\nkunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein\nuskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei\nhän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei\njuuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä\npäivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen -- ja mietti,\noliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin\nmitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin\noloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.\n\nTulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun\njälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille\npikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen\nappensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi;\nLauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi\npäinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden\njärjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.\n\nErlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja\nkapea poskiltaan -- ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet\nolivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui\ntämäntalvista käytöstään häntä kohtaan -- isän sairaus ei tullut\nodottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta,\ntäytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.\n\nYksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti\nhiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös\nvaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen\ntäytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää\nensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä,\njoissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet\nmatkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa -- eikä\nKristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli\nmahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän\nkuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan,\nuskalsiko tämä lähteä mukaan.\n\nJa Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen\nsylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi\nkuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan\nsilmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä\nKristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei\nhuolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi\nvanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä.\nErlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä\nliian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi\ntaas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi\nErlend -- asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa\ntilassa -- Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa\nkuolinvuoteella -- ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka\nvastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi\njollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää.\nErlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja\nvakuuttavasti.\n\nSitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista\nmukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin --\nviiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin\nviimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin\nKertun-messun aattona.\n\nMutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä\nhän oli odottanut.\n\nTäytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä\nvielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan\nja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä\noli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian\nulkopuolelle, ja se koski häneen.\n\nOli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja\nLauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei\nsaanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut\nhänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko\npäivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein\njoka päivä saapui kartanoon vieraita -- ystäviä, jotka tahtoivat\nnähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se\nilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti\nja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja\nrikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään,\npyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona\nautuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi\nKristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään\nisänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.\n\nLoppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti,\nkun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut\nolla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne\nkatsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty\nUlvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.\n\nHän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu\neräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt\nkorkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai\ntaintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää\nlyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn\nkuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä\njuoda.\n\nIsän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi,\nja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho\noli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat\nsinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja\nleikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen\nsinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan\nnäköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen\nalaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet\npullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt\ntarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää.\nVartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta\nhän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli\naina iloinen ja leikkisä.\n\nHautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista,\nmakuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista -- tehtiin kaikki mitä\nehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli.\nLauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista -- hänen viimeiset\nkemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä;\nkunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä\npäivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana\nhautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja\nnämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin\nannoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin\ntunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan.\nKukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki\njäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi\nkaikki voimansa. -- Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä,\nhän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi\näitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä,\nmiten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai -- eikä hän\nkuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän\noli aina mukana valvomassa.\n\n\"Älä ajattele minua, mieheni\", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan\nkäteen. \"Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän\ntouhun jälkeen.\"\n\nLauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen\nleposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli\npäättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen;\nhän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan\ntaloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja\nkotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli\ntalutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan\nsotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä\nkahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli\nsaada ne omakseen -- mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi,\njos siitä tulisi poika -- ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen\nJørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson\nvarrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla\nkirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla\nja vahakynttilöillä testamentissaan.\n\nKerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja -- hän auttoi Ragnfridia\nsairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.\n\nKristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei\ntahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon\nAndreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa\nyhtä vapaasti kuin kotonaan -- mitä Erlend ei ollut milloinkaan\ntehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan\nsidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän\nei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja\nhuusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin.\nHän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki\nkauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui\nkartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten\nhartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin -- ja\nensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän\npaikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi -- -- --\n\nSimon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli\nerottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku\ntyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja\nSimon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta,\nsen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi\nkateuden kalvavan sydäntään -- Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt\nlapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että\ntuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä\nniin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.\n\nSimon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän\nKristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.\n\nSimon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen\npirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat\nsynnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja\nsen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan\nkauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä\noli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle\npaikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat\nilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä\npaljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että\ntämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä\nmukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät\nviihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi\npitoja pidettäessä.\n\nRamborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut\nsilkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset\npovella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja\nsänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli\nUlvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt,\njonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat\nKristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet.\nPerimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada\ntuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään\nhänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen\nsen tahallisesti -- he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia\nkyllin arvokkaina nukkumaan siinä.\n\nSen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon -- koska hän\nmuka ei jaksanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta.\nSillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä\nonnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen\nkoski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän\nsydäntä.\n\nHän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää\nesikuvalliseksi -- kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä,\nuskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän\noli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin\nerotti jokin -- jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona\nhiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä.\nNyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa\nja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta\nKristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin\nuutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei\nollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään\nlevolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja\nkun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet\nhäntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan\nkuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen\nnäköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle\nsanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui\nusein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen\nsormuksiaan.\n\nKristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta\nhän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös\näitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon,\njoka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin\npahoina päivinä -- ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut\nvain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja\nrukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta -- sillä hän muisti heidän\nitkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän\n_ei sittenkään_ toivonut, että se olisi ollut viimeinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo\nviidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan\nisäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä -- hänen talossaan ei\nollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin\nennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua\npihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä\npuheen.\n\n\"Tuumin tässä, mieheni\", hän sanoi, \"että me sinun naisesi emme ole\nmilloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten\ntehneet oman päämme mukaan.\"\n\n\"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?\" kysyi hänen miehensä\nhymyillen. \"Eikä veljesi Trond ollut väärässä --, silloin kun hän sanoi\nminua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni,\nmuistatkos?\"\n\nSeuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen\nhän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga\nRolvintytär oli hänen kanssaan -- tämäkin oli nyt naimisissa.\nHaavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä\nkolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta\nsiskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä\nja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo\nkaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he\nolivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta\nhän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.\n\n\"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä\nvasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä\", hän sanoi, ja kaikki\ntuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.\n\nSira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi\noli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja\nevankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä\nhän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut\nitselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin\nhalunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä\nselvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan,\nosaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen\nkirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui\nsuurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.\n\nTässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden,\nUskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös\njoitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat\njo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan\nkidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden.\nLauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa,\nmutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja\npappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun\nviimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan\nhäntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se,\njoka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden\nvaltakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan\nmielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän\nmuisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät\nlaaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan -- ja hänestä tuntui nyt\nsiltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän\nsilloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.\n\nHän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin\nolisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä\nvoinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi,\nettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin\nmainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa.\n\"Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja\nja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja\nenää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua\nelämässä -- ne eivät ole enää suruja.\"\n\nÄiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä\noli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä\noli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon\nvaltaan -- se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin\ntiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä.\nJa hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä\npelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla\nkaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki\nhänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen\nvuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli\niso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi -- ja\nlaaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut\nantaa vastasyntyneelle.\n\nKerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa\nhäntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta\nkuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä\nkäsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen\nnoista kiinteistä kätösistä omaansa:\n\n\"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet\npukeutuva minun haarniskaani -- nyt olisit sen sisällä yhtä pieni\nkuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa\npaljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun\nnäkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan\ntahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva\npaljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi\nniitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että\nhän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut.\"\n\nHän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:\n\n\"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina -- poika\non iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi,\nja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen.\nRamborgin tytär on laiha ja pieni\", lisäsi hän nauraen, \"mutta Ramborg\nkukoistaa kuin ruusu.\"\n\n\"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille\nrinnoilleen\", sanoi Kristiina.\n\n\"Ei Simonkaan toivonut sitä -- hän sanoo, ettei hän tahdo palkita\nvaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi --\nmuista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän\noli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären -- eikä\nhän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään -- joten ei\nole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen\nmennessäsi naimisiin, Kristiina!\"\n\nKristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun -- hän tiesi tuskin\nitse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, -- hän oli\nrakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä\nsydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet\nhäntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut\nniiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti\nniitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä.\nMutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan -- ei\nErlendkään, vaikka hän pitikin niistä -- Naakkve oli hänen mielestään\ntullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina\nollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin\nhedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä -- hän ymmärsi saaneensa\nmaistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen\nja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi\nkorjautua koskaan.\n\nÄitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat\nolleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä\nei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän\noli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina\nollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja\nmaailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle\nitselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen\nverestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä\nja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua\nmiesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle\noli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli\nnähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.\n\n\"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?\" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.\n\nKristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän\nlausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:\n\n\"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä --\"\n\nKun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa\nkastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että\npoika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä -- ja sanoi, ettei\nhän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli\nlyönyt.\n\n\"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi\", sanoi hän nauraen.\n\"Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme -- kivulla me synnymme\nja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi\nminusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta\ntämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin -- vaikka en voi enää\ntuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta.\"\n\nPoika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen.\nKristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen\njohdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa\nkävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan\npakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.\n\nLauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi\ntapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille,\njotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla\nsiihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen\ntuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina\noli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi\nruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut\nlevoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja\nhellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli\nollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen\njälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli\njuuri ripittänyt hänet.\n\nOli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan\npihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä\nvastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun.\nSeutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien\nvälissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen\nhelinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista -- vuohet\noli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli\nsellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä,\ntalvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi\nahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.\n\nKristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä.\nLauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien\nympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin\nsiisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä\ntajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.\n\nTalonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista\nkädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi\nheitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin\ntapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi\njäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän\nsaattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien\nsuojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori\nRamborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät\nnuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi\nitki edelleen Kristiinan rintaa vasten.\n\nErlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa\npitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen\nhiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut\nvuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä\nsydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla.\nErlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen\nsiirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen,\nkäsi kädessä hänen kanssaan.\n\nSimon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa\nkäteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä\nkädessään. \"Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä\", sanoi Lauritsa\nheikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli\nhänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille,\ntyttömäisille olkapäille.\n\nLopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään\nmuutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman\nkaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa.\nSen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot\nkäännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.\n\nSira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun\nja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid\noli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa\nmakasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään\npieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja\nsysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta\nmitään kuolemankamppailua ei näkynyt.\n\nTuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa\nkatsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi\nkäydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja\nhänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista,\nnosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten\nja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä,\nkiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja\nlausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen\nkuulivat:\n\n\"Exsurrexi, et adhuc sum tecum.\" [Minä heräsin ja minä olen sinun\nluonasi vielä. Ps. 139, 18.]\n\nVielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet\nhapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään\nvasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin\npatjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen\nkuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi\nsanella rukousta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille\nylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä\nvalvojaisiin.\n\nIsä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa,\nkullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei\nse likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa.\nSira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat -- jälkimmäinen oli\ntullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset,\nmutta oli tullut liian myöhään.\n\nJo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi\nKristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä\nollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa\nkoristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon\nkätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja\njoka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.\n\nIsän ruumis kuului säilyvän kauniina -- se oli vain entisestään\nkellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon\nkynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.\n\nViidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin\npuolin erinomaiset -- kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta,\nsamoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu.\nSeitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja\nystävyydessä -- Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa,\nja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.\n\nSeuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän\nHamariin.\n\nEdellisenä iltana -- taikka oli pikemminkin jo yö -- tuli Ragnfrid\npirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin\nväsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi\npalvelusnaisia lähtemään ulos:\n\n\"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään\nlöytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän\nviimeisen yön, jonka olen talossani.\"\n\nHän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi\nsen yökuntoon.\n\n\"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa\nolette elänyt isäni kanssa niin kauan\", sanoi Kristiina. \"En ymmärrä,\nmiten te jaksatte sen kestää.\"\n\n\"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne\", vastasi Ragnfrid tuudittaen\nLauritsaa sylissään, \"näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä.\"\n\n\"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme\ntänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan\", jatkoi hän vähän ajan\nkuluttua. \"Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni\nhengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan\ntäytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis,\njolloin hän lähti -- hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa\nillalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi -- se oli juuri\njuhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon\ntie yhtyy kirkkotiehen -- muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä\nvierinkivimaata -- ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus\naina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa,\nja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä\ntalutin sinua -- sinä olit neljän talven vanha.\n\n\"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut\ntakaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi,\nettä koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron\npohjalle lähteen alapuolelle -- se suojelisi häntä Mjørsametsän\npeikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan.\"\n\n\"Onko sellainen taika?\" kysyi Kristiina.\n\n\"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi\nkeksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi\nkaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?\"\n\n\"Kyllä minä muistan.\"\n\n\"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi\nminua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin\ntienristeykseen -- isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun\nymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin\nkun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä\nkiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun\nen päässyt mukaan -- en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa,\nkaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi:\njos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit\npyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä\nturhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että\nmuuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt\ntästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää --\nsitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva\nikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd,\nnuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan -- Halvdan kastoi hänet ja hän\nkuoli heti sen perästä --\n\n\"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna -- hän oli jo kuullut illalla\nOslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin\nvielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta\ntuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle\nanteeksi suokoon -- kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin\nseinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin\nsanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa\nja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää\nJørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta\nymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa.\"\n\nRagnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti\nsilkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä,\nkäänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa\ntytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli\nsolahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:\n\n\"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja\nkaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt\nkauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että\nsinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä\nkauniiden pikku poikiesi keskellä.\"\n\nKristiina nielaisi pari kertaa.\n\n\"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä\nvaimo -- hän käski minun sanoa sen teille --\" Kristiina vaikeni\nhämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:\n\n\"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää\nketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan.\" Hän silitti lapsen\npäätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. \"Mutta ehkä\nhän tahtoi --. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin\nkadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä\nolet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen\npikku tyttö -- en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen\nsiitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen,\nettä aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä\nminulla oli.\"\n\nRagnfrid istuutui sängyn laidalle.\n\n\"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista\nisäni suudelleen minua milloinkaan -- hän suuteli äitiäni hänen\nmaatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi\nhäntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua -- muulloin ei meillä\nmilloinkaan ollut tapana tehdä sitä.\n\n\"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme\nHerran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli\nherra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme\nhänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja\nsen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet\njumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä\nateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun\nhän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään,\nnousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin\nistumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.\n\n\"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko\ntuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta\nUlvhildimme tähden -- silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut\nsellaisen kasvatuksen -- että hänet oli totutettu lempeämpiin ja\nhellempiin tapoihin.\"\n\nHetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:\n\n\"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?\"\n\n\"Ei\", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. \"En minäkään nähnyt hänen elävän.\"\n\nKristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:\n\n\"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä.\"\n\nRagnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata\nkyyneleet:\n\n\"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää.\"\n\nVähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka\noli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan\npienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan\nsilmänsä. Kristiina kohotti kättään.\n\n\"Äiti --\", sanoi hän pyytäen.\n\nRagnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta\nkertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi\nkartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle.\nIlmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla,\njoka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki\ntunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja\nheleän värisenä -- Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista\ntuhkaan.\n\nTästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.\n\nJa sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun\nlaidasta.\n\nHän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös\nkirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen\npysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta\nkynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten\nilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille\nniiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan\nhevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja\nystävät saaton päähän asti.\n\nVähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten\nhukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen\npajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa\nsen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan\nlehtoon.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nERLEND NIKULAUKSENPOIKA\n\n\n\n\nI\n\n\nRagnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen;\nhän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin,\njoten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli\nmaannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina\npääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken\noli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina\nLauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon\nvalvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon\noli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.\n\nJuuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia\neräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli\nForbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että\ntämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen\nsidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi\nylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan\nliikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana\npohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta.\nKun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle\npyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa\nvalossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov\nsaapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään\nkotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin\ntervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend\narveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli\nvallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen --\nja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin\nuusia kanteita kadonneita vastaan -- Huntjovia syytettiin siitä, että\nhän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja\nhaudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin -- miehen, jonka Huntjov\nluuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että\nvaimo oli harjoittanut noituutta.\n\nUpdalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä\nnoituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin\npiirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä\nsyrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha\nBudvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen.\nNäissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin\nyleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla\nHusabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin\nalustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen\ntuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta\nmitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa\njälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan\nhänen heittäessään henkensä -- nämä olivat voineet hävittää yhtä\njos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein\ntarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti\noli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta --\nvaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja\nkaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä\nvoitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt\nnuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon\nkirouksesta.\n\nLoppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen\nNidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava\nsisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin\nkanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.\n\nOli viikko Frostan käräjiin, ja kaupungissa vilisi väkeä. Kun langokset\nolivat tulleet arkkipiispan taloon ja heidät oli viety puhetupaan,\ntapasivat he siellä useita ristinveljiä ja muutamia maallisia herroja\n-- muiden muassa Frostan käräjien päätuomarin, Harald Nikulauksenpojan,\nNidarosin laamannin Olav Hermanninpojan, ritari Guttorm Helgenpojan,\nJemtlandin lääninherran ja Arne Gjavvaldinpojan, joka heti tuli Simon\nDarrea kohti tervehtien tätä sydämellisesti. Arne vei Simonin kerallaan\nikkunasyvennykseen, ja he istuutuivat sinne.\n\nSimonin oli tukala olla. Hän ei ollut tavannut Arnea sen jälkeen kun\noli käynyt Ranheimissä kymmenen vuotta sitten, ja vaikka häntä oli\nkestitty siellä hyvin, oli tuo retki muistoineen jättänyt haavan hänen\nmieleensä.\n\nArnen kerskaillessa nuoresta Gjavvaldista istui Simon pitäen silmällä\nlankoaan. Erlend seisoi puhellen kuninkaan kamreerin kanssa, -- tämä\noli nimeltään Baard Petrinpoika, mutta ei ollut sukua hestnæsilaisille.\nEi voinut sanoa hänen käytöksestään puuttuvan säädykkyyttä, hän oli\nhyvinkin vapaa ja luonteva seisoessaan siinä puhellen tuon vanhan\nherran kanssa -- kädet selän takana ja keikutellen hiukkasen varpaitaan\nja kantapäitään. Tavallisuuden mukaan oli hän nytkin tummassa, mutta\nerittäin kauniissa puvussa -- siihen kuului sininen ruumiinmukainen\nkothardi, joka oli auki sivuista, musta hartiakaulus, jonka huppu oli\nviskattu niskaan, joten sen harmaa silkkisisus näkyi, hopeasilainen\nvyö ja pitkät punaiset jalkineet, jotka olivat pauloitetut tiukasti\npohkeiden ympäri, niin että hänen kauniit, hoikat säärensä ja jalkansa\nnäkyivät.\n\nKiviseinien lasisista ikkunoista lankeavassa valossa näkyi kyllä, että\nErlendillä oli jo huomattavan paljon harmaita hiuksia ohimoilla. Suun\nja silmien ympärillä oli jonkin verran kurttuja, ja pitkään, kauniisti\nkaartuvaan kaulaan oli ilmestynyt poikittaisia vakoja. Mutta sittenkin\nhän näytti tavattoman nuorelta toisten herrojen joukossa -- vaikka hän\nei suinkaan ollut nuorin sisällä olevista miehistä. Hän oli näet yhtä\nhoikka ja veiterä kuin ennen, käytteli jäseniään samalla vapaalla ja\nhiukan huolettomalla tavalla kuin nuoruudessaan, ja hänen askeleensa\nolivat yhtä kepeät ja joustavat kuin ne olivat olleet ennen hänen\nalkaessaan nyt, kamreerin poistuttua, kävellä edestakaisin lattialla,\nkädet yhä selän takana. Kaikki toiset herrat istuutuivat; he puhelivat\nkeskenään yksikantaan matalalla, kuivalla äänellä. Erlendin keveät\naskeleet ja hänen pienten hopeakannustensa kilinä kaikui liian selvästi\nhuoneessa.\n\nViimein eräs häntä nuorempi mies käski vihaisesti häntä istumaan\npenkille ja sanoi: \"Älä pidä semmoista melua, mies!\"\n\nErlend seisahtui äkkiä, rypisti kulmiaan -- ja kääntyi sitten nauraen\npuhujan puoleen.\n\n\"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä\nystävä?\" -- sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen\nluokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun\ntoinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti\njalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen\npuhuessa.\n\nErlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista\nvaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon\npako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin\nErlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.\n\nSitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä,\njotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei\nollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja\nvanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään\nturkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon\nErlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan\nEiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.\n\nHän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan\nviimein arkkipiispan eteen -- tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa\ntoisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi\njokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen\nilmeensä oli rohkea ja viaton.\n\nOlihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia.\nMutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa\noikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen\ntutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia\nkai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.\n\nSitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut\nHusabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.\n\nErlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta\ntodisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän\noli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti\nHoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi -- mutta hän ei ollut milloinkaan\npitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. \"Veljeni Gunnulf ja\npappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai\nole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet\nsyytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa.\"\nKovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta\npohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että\nAanin temput olivat pelkkää petkutusta.\n\nPappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut\nAanilta jotakin -- jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen\nasioissa?\n\nOli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin\nollut viidentoista vaiheilla -- kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.\nHän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja\neläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan\nsellaisiin -- hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan\nensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä\nkaupungin saunassa -- hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun\ntoisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö\nhalunnut ostaa sen -- Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.\n\nKysyttiin, kuka tuo herra oli.\n\nEnsin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati\nhäntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:\n\n\"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika --\"\n\nHerrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm\nHelgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv\nkoetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa\nsilmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:\n\n\"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan\nasian tähden. Kuten teille jo sanoin -- minä en uskonut siihen juuri\nnimeksikään -- enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen\nvuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen --\"\n\nHerra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen\ntoisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa\nhörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että\nIvar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.\n\nHetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran,\nettä muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista.\nErlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne\nhäntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua -- hän oli ymmärtänyt\nolevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin\nsitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm\nHelgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.\n\nToisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti\nSimon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli\nsuhtautunut siihen kovin keveästi -- Simon oli ollut huomaavinaan, että\nyksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle\nkolttoset, jos olisi voinut.\n\nErlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa\nkannattivat useimmat kansleria -- ainoastaan arkkipiispa oli ollut\ntäysin laillinen -- hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng\nArenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend\npuhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut\nodottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin -- eivät hänen kotoiset\nystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt\nviitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin\ntoisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan\nollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset,\nvarsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut\nkerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten,\nettä kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo\nmätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt\nsiitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea\nkarvansa -- taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat\nhäntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend.\nTälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea\nSkånen Ruotsin kruunun alle -- ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla\nhetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan\nsiinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha,\njonka tuli kestää kymmenen vuotta -- puolet ajasta oli jo kulunut, ja\nepätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti.\nHän ei luottanut siihen liiaksi -- eikä siihen luottanut Erling.\nOlihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies --\nkenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet\nälyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä\nMustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä -- vähäksi\naikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja\nhänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa\nja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt\nmitä tehdä.\n\n\"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut\nlaulamaan herra Erlingin nuotin mukaan\", ei Simon Darre voinut olla\nhuomauttamatta.\n\nErlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran\nkartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut\ntuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi\nsäilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan\n-- kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista\nyhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta --\nkukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten\noli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun\nvanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt\noli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas\nsaavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän\nnäytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia,\nettä oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa\n-- mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän\nläheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa,\nettä Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen\nvelipuolillaan oli läänityksiä siellä.\n\nSimon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend\nolisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli\nErling Vidkuninpoikaa -- saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend\nNikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko\nasianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn\nritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen\nmilloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut\nsellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat\nhänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi\nja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat\nolivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla\nkenenkään toisen mieltä.\n\nOli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling\nVidkuninpojan laivaan -- nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi\nja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle\ntai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen\nsukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend\nkäyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen\npuheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.\n\nMutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend\nasui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle\nluostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden\nvanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.\n\nIllalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni\nniistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa\nedellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki\nistuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan\nmaljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä -- ja\nviskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären\nsyliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.\n\nEräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja\notti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät\ntoisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva\nsaisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia\nkaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend\nolevan lemmenloitsuja.\n\n\"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit\", huusi eräs\nherroista.\n\n\"Jätän lunastamatta -- on minun täytynyt tehdä se ennenkin\", vastasi\nErlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.\n\nMutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi,\nettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä\nnäyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että\njättäköön sen tekemättä:\n\n\"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng -- enkä minä voi\ntulla toimeen ilman sinua.\"\n\nHälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla\ntaapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden\nvuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä\noli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat\nrouvat tavoittivat häntä heti luokseen -- poikaa lähetettiin sylistä\nsyliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella\nja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä\nkunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja\npikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.\n\nYhtäkkiä hyppäsi Erlend pöydästä ja otti pois lapsen, joka oli alkanut\nkirkua Sunniva ja Eyvor rouvien kiskoessa sitä kumpikin itselleen.\nIsä nosti pojan korkealle ja tyynnytteli sitä, ja kun poika yhä itki,\nalkoi hän hyssytellä ja hyräillä kantaen sitä edestakaisin hämärässä.\nErlend näytti unohtaneen kaikki vieraansa. Lapsen pieni vaalea pää\noli Erlendin olkapäällä isän mustaa tukkaa vasten, ja Erlend suudella\ntuputteli töröhuulin pikku kättä, joka riippui hänen rinnallaan. Näin\nhän käveli siihen asti kunnes lapsenhoitaja tuli sisään; tämän olisi\npitänyt panna poika levolle aikaa sitten.\n\nSilloin huusi joku vieraista, että Erlend laulaisi heille piirilaulun\n-- hänellä oli niin kaunis ääni. Ensin hän esteli, -- mutta meni sitten\nnaistenpenkin toiseen päähän, missä hänen nuori tyttärensä istui. Hän\nkietaisi kätensä tämän ympärille ja vei hänet keskilattialle:\n\n\"Tule sitten, Margret -- tanssimaan isäsi kanssa!\"\n\nMuuan nuori mies astui esiin ja tarjosi neidolle kätensä, sanoen:\n\"Margret on luvannut tanssia minun kanssani tämän illan --\", mutta\nErlend nosti tyttären ilmaan ja laski hänet maahan toiselle puolelleen:\n\n\"Tanssi sinä vaimosi kanssa, Haakon -- en minä tanssinut muiden kanssa,\nkun olin niin vastanainut kuin sinä --\"\n\n\"Ingebjørg sanoo, ettei hän voi -- ja minä olen luvannut Haakonille\ntanssia hänen kanssaan, isä\", sanoi Margret.\n\nSimon Darre ei viitsinyt ottaa osaa tanssiin. Hän seisoi vähän aikaa\nerään vanhan rouvan vieressä katsellen toisia -- tavantakaa kulki hänen\nkatseensa Kristiinaan. Palvelusneitojen tyhjentäessä ja puhdistaessa\npöytää, kantaessa esille lisää juomaa ja ulkomaisia pähkinöitä nousi\nKristiina pöydän päästä. Sitten hän istuutui uunin luo puhelemaan erään\npapin kanssa, joka oli vieraiden joukossa. Hetken kuluttua istahti\nSimon noiden kahden seuraan.\n\nToiset olivat tanssineet parin piirilaulun ajan, kun Erlend tuli\nvaimoaan kohti.\n\n\"Tule mukaan, Kristiina\", sanoi hän rukoilevasti ja ojensi kätensä.\n\n\"Minua väsyttää\", vastasi Kristiina ja nosti katseensa.\n\n\"Pyydä sinä, Simon, häntä -- hän ei voi kieltäytyä tanssimasta sinun\nkanssasi.\"\n\nSimon kohottausi puoleksi ja tarjosi kätensä, mutta Kristiina pudisti\npäätään: \"Älä pyydä minua, Simon -- minä olen niin väsynyt --\"\n\nErlend odotti hetkisen; hän näytti pahastuvan. Sitten hän meni takaisin\nSunniva-rouvan luo, tarttui hänen käteensä piirissä ja huusi samalla,\nettä Margretin vuoro oli laulaa.\n\n\"Kuka tuo on, joka kulkee tytärpuolesi vieressä?\" kysyi Simon. Hän\najatteli, että sen miehen näöstä hän ei pitänyt -- vaikka tällä oli\nkomea ja varma olemus, terve, ruskea ihonväri, kauniit hampaat ja\nvälkkyvät silmät, jotka kuitenkin sijaitsivat liian lähellä toisiaan.\nSitten hänellä oli vielä suuri, voimakas suu ja luja leuka, mutta otsa\noli kapea. Kristiina vastasi, että tämä oli Haakon Eindridenpoika\nGimsarista, Tore Eindridenpojan, Gauldølan läänin lääninherran\npojanpoika. Haakon oli aivan äskettäin mennyt naimisiin tuon pienen,\nkauniin nuoren vaimon kanssa, joka istui laamanni Olavin sylissä --\ntämä oli hänen kumminsa. Simon oli jo ehtinyt huomata tuon naisen,\nsillä tämä muistutti vähän hänen ensimmäistä vaimoaan, vaikka ei ollut\nyhtä kaunis. Saatuaan nyt kuulla heidän olevan vähän sukuakin hän meni\nIngebjørgin luokse ja istuutui puhelemaan hänen kanssaan.\n\nPiiri hajosi jonkin ajan kuluttua. Vanhempi polvi hakeutui juomien\nääreen, mutta nuoret jatkoivat vielä laulua ja leikkiä. Erlend\ntuli lieden luo parin vanhemman miehen kera, mutta talutti vielä\nSunniva-rouvaa kädestä, ikään kuin ajatuksissaan. Miehet kävivät\nistumaan tulen läheisyyteen; rouvalle ei jäänyt sijaa, vaan hän jäi\nseisomaan Erlendin eteen syöden saksanpähkinöitä, joita Erlend rikkoi\nsormiensa välissä.\n\n\"Sinä olet huomaamaton isäntä, Erlend\", sanoo hän yhtäkkiä. \"Sinä istut\nitse ja annat minun seisoa --\"\n\n\"Istu sinäkin\", sanoo Erlend temmaten hänet syliinsä. Toinen rimpuilee\nvastaan, nauraa ja huutaa talon emännälle kysyen, huomaako tämä, miten\nErlend kohtelee häntä.\n\n\"Erlend tekee sen hyvyydestä\", vastaa Kristiina nauraen. \"Kun minun\nkissani pyyhkii itseänsä hänen sääreensä, nostaa hän sen syliinsä.\"\n\nErlend ja Sunniva-rouva jäivät istumaan entiseen tapaan, ikään kuin\neivät olisi olleet millänsäkään, mutta molemmat olivat punaisia.\nErlendin toinen käsi oli löyhästi rouvan ympärillä, ikään kuin hän\ntuskin olisi huomannut Sunnivan istuvan siinä, kun hän itse jatkoi\nherrojen kanssa puhetta Erling Vidkuninpojan ja kansleri Paalin\nvälisestä epäsovusta, joka askarrutti kovasti ihmisten mieliä. Erlend\nsanoi Paal Baardinpojan osoittaneen monta kertaa vihaansa Erlingiä\nkohtaan suorastaan akkamaisella tavalla; -- mitä sanotaan esimerkiksi\ntällaisesta tapauksesta:\n\nViime kesänä oli eräs Lapin seudun nuorista pojista tullut päällikköjen\nkokoukseen tarjoutuakseen kuninkaan palvelukseen. Tuo poika-parka oli\nniin innokas oppimaan henkivartioston tapoja ja hoviherran eleitä, että\ntahtoi myös koristaa puhettaan vierasmaalaisilla sanoilla -- minun\naikanani harjoitettiin ranskaa, mutta nyt kelpaa vain ruotsi -- ja niin\nkysyy tuo poika kerran toisilta, mitä sana traakig merkitsee norjan\nkielellä. Paal-herra sattui kuulemaan sen ja sanoo: \"Traakig\" [= tråkig\n= ikävä], hyvä ystävä, on esimerkiksi Elin, Erling-herran rouva\".\nLapin poika luulee sen nyt merkitsevän jotakin kaunista ja säädykästä,\nsillä sellainenhan on Erling-herran rouva; tuo raukka ei varmaankaan\nollut kuullut rouvan puhuvan. Mutta eräänä päivänä tapaa Erling-herra\nhänet saliin vievillä portailla, pysähtyy ja kysyy ystävällisesti,\nonko poika viihtynyt kaupungissa, sekä lähettää terveisiä tämän\nisälle. Poika kiittää ja sanoo tuottavansa isälleen mitä suurimman\nilon sillä, että voi tuoda terveisiä teiltä, hyvä herra, ja ikävältä\nrouvaltanne\". Herra Erling läimäyttää häntä korvalle, niin että\nnuorukainen lentää monta askelta taapäin, kunnes eräs mies ottaa hänet\nvastaan. Siitäkös syntyy häly, ihmisiä rientää luo ja asia selvitetään.\nErling on vimmoissaan -- hänhän joutui naurunalaiseksi -- mutta ei ole\ntietävinään. Kansleri kuuluu aina nauravan tätä juttua kertoessaan ja\nsanovan, että hänen olisi pitänyt neuvoa, että \"traakig\" merkitsee\nsellaista kuin drotsi itse oli -- silloin ei poika olisi voinut erehtyä.\n\nVieraista oli kanslerin menettely arvotonta -- mutta jutulle naurettiin\nkuitenkin. Simon kuunteli sitä vaiteliaana, istuen käsi poskella. Hänen\nmielestään Erlend ilmaisi ystävyytensä Erling Vidkuninpoikaa kohtaan\nomituisella tavalla -- tuosta tarinastahan kävi ilmi, että Erlingin oli\ntäytynyt olla poissa tasapainosta voidessaan uskoa, että pojannulikka,\njoka vasta oli tullut maalta, uskaltaisi pilkata häntä vasten silmiä\nkuninkaan kartanon salinportailla. Sitä, että Erlend olisi välittänyt\nSimonin entisestä lankoudesta Elin-rouvaan ja Erlingiin, ei hän olisi\nvoinut odottaakaan.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Kristiina?\" hän kysyi -- Kristiina istui ääneti\npaikallaan, suorana ja kädet ristissä helmassa. Kristiina vastasi:\n\n\"Minä ajattelin Margretia.\"\n\nYöllä, kun Simon ja Erlend pistäytyivät asialla ulkona, säikähdyttivät\nhe erilleen parin, joka oli seisonut nurkan takana. Yöt olivat\nkirkkaat, ja Simon tunsi Gimsarin Haakonin ja Margret Erlendintyttären.\nErlend katsoi heidän jälkeensä -- hän oli jokseenkin selvä, ja\nSimon näki, että tämä ei miellyttänyt häntä, mutta hän sanoi kuin\nanteeksipyytäen noiden kahden tunteneen toisensa lapsuudesta asti ja\naina leikitelleen keskenään. Simon ajatteli, että vaikkapa siinä ei\nolisikaan mitään sen enempää, oli sittenkin sääli Haakonin nuorta\nvaimoa Ingebjørgia.\n\nMutta aamulla kävi nuori Haakon asialla Nikulauksen talossa ja hän\nkysyi myöskin Margretia. Silloin Erlend kivahti hänelle:\n\n\"Minun tyttäreni ei ole mikään Margret sinulle. Ellette saaneet\nasioitanne puhutuksi eilen, niin saat pitää sanottavasi omina hyvinäsi\n--\"\n\nHaakon kohautti olkaansa ja pyysi lähtiessään sanomaan terveisiä\n_Margaretalle_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHusabyläiset jäivät Nidarosiin käräjien loppuun, ja Simonilla oli\njokseenkin ikävä. Erlend oli vähän väliä kärtyinen siitä, että Gunnulf\noli antanut sairashuoneelle, joka oli toisella puolella hedelmätarhan,\nkäyttöoikeuden eräisiin sillä puolella oleviin rakennuksiin samoin\nkuin osuuden puutarhaan. Erlend olisi tahtonut välttämättä ostaa\nsairashuoneelta takaisin nuo oikeudet; hän ei pitänyt siitä, että\nsairaita kuljeskeli tarhassa ja kartanolla -- jotkut näistä olivat\nilkeät katsellakin -- ja hän pelkäsi lastensa saavan tartunnan. Mutta\nhän ei päässyt sovintoon munkkien kanssa, joiden oma sairaala oli.\n\nJa sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten\njuoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä\nsuhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella\ntytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi\neräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen\ntyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei\nollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika -- ei\nollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien\npuolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies,\niloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli\nkasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan\npappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng\nkieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi\nantanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin\nsaattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.\n\nErlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous,\nja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja\nymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija\noli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista -- nimeltä Sigmund\nFinninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli\nollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan -- suunnilleen\nErlendin ikäinen -- mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen\nmies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan\nKristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien\nkuluessa oli antanut lapselleen -- joukossa koruja ja kalleuksia --\nynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret\njo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä,\nettä oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin\ntuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä,\nkoska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa,\njoiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun\nSigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin\nja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän\npaikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen\ntyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina\noli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut\nkäytettävä väkivaltaa -- mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi\npitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan,\nettä Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret\nmitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend\noli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle\ntuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä.\nSiellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin -- sillä\njoskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille\nollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja\nlietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten\nja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald\nGjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid\noli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa\nKrukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund\noli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse\npuhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi\nnähdä poikansa -- sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin\najatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi\n-- vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat\nhänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen\noikkuihinsa -- eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin.\nEi se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa\näpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan\nlapset -- oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota\ntuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan\npojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät,\nkun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei\ntarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin\nsaivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa\nvieraallaan olevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata\nErlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa.\nSimon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle -- tämä\npelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri\nlapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä -- joskaan\nhe eivät suorastaan riidelleet -- Simonin mielestä se hipaisi sitäkin\nrajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin\nKristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti --\nmutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui\neräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven\nilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle -- mutta\njostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui\nja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa\ntalonväen tähden.\n\n\"Ei, on jo myöhä nyt -- jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän\noli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et\nvilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki.\"\n\n\"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen\nseurata sinua pienenä -- ja eihän ole miehen työtä pieksellä\nhousuttomia kakaroita.\"\n\n\"Sinä et ajatellut niin viime viikolla\", sanoi Kristiina halveksuen ja\nkatkerasti.\n\nErlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin\nmielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen\nviikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan,\nkun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja\njuostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen\nkarkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti\nhevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat\npelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään,\nettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle\nkäsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille\npakaroille -- pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän\nei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin\nsinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan\nkanssa -- mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja\nhuitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan\naviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään\nöisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän\nkosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi\nSimonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.\n\nKun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän\nratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat\nkavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät\nhänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka\nkahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli --. \"sillä nyt\nminulla on jo ikävä Formoon.\"\n\nHänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa\nkartanostaan -- hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten\nhevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään\nkaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo\nniinkuin nyt -- hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä\noikeastaan kummaa -- mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta,\nettä häntä halutti painua omiin nurkkiin.\n\n\n\n\nII\n\n\nKoko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä\nSimon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.\n\nRagnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin -- kukaan ei ollut läsnä hänen\nvetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo,\njoka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut\nhänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta\njohdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista\nKristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä\nja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen\nsielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun -- Simon\noli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn.\nRagnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen\nikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen --\nnyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut\nja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu\nmiehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären\nmaalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu\nsuuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti;\nkierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin\npriori oli kirjoittanut -- mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin,\nkun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.\n\nRagnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin\nlaidassa, missä luostarin elätit asuivat -- alhaalla aitta, ylhäällä\nkaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon\nkanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta\nluvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin\nviimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä\nleskivaimo -- Torgunna nimeltään -- oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid\noli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.\n\nElämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja\nsen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut\nsiihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville\nnaisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan\nhuomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun.\nTällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten\nei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun\neräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa\npäivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään -- hän ei ollut vielä\nmilloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He\nlähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski\nsairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä\nkoskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin\nkääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella\nkädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja\nRamborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin\nkauniit.\n\nNyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi\npoikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo\nvaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä\nenimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä -- joku oli aina vaatteiden\ntarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.\n\nViimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti\nmiehensä paarien perässä -- tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin\nKristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä\nhautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen\nalla.\n\nKristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja\nkotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli\nymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli\nsen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa\nja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta.\nHän ajatteli omia lapsiaan -- nämä olivat hänelle kalliimmat hänen\noman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla\nollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota\nhän pohti enemmän kuin ennen -- lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä\nsen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut\najatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä\noli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää,\nettä noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet\ntoisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä,\noli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä -- eikä hän tiennyt heistä\nmitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään.\nNyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon\nmuutakin kuin rakkaus lapsiin -- ja se rakkaus oli sittenkin ollut\nväkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli\nheikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin\nnuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään\nitsensä jossakin hyvin kaukana -- aikojen ja matkojen päässä; hän\nseisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan\npirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana\nvarjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä\nhänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle -- kuten hän nyt itse\ntiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat\nja ahdistavat ajatukset.\n\n\"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia,\nolet ymmärtävä paremmin --\"\n\nHän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän\nymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon\nsellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin\nmuutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin\nei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime\nkesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen\nlupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista,\nlunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. -- oli\npuhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen\nholhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata\nläänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan\nmatkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa\nitsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän\nsai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä\nhänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää\nHusabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet,\nja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.\n\nTästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken\nlääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista\nmiehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; \"silloin jaoimme sen\nmitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden\nmiesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan\nantaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken\nheidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä\nsinne ennen kuin itse ratsastan edellä --\"\n\nUlf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös\nErlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä,\nja hän hallitsi heitä täydellisesti.\n\n\"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan\nsen mukaan, mitä hän tekee.\"\n\nMuuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia\nmiehiään, oli huoveja eri seuduilla -- myös ulkopuolella Orkdølafylken\n-- jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla.\nLopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend\nvastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja\nettä hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen\nlähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta\nseuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot,\nja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa\nheidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut\njoitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta -- mutta siitä ei\ntiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään\nmuutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan\nkuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta\nsiitä.\n\nSyysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan\nluona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei\nollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle\nvaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.\n\nErlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita\nlahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai\nsoitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta\nvaletun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka\nhänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun\nnaiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin\nriippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja\nsanoi äitipuolelleen:\n\n\"Tämä on äitini peruja -- siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen\nsinulle.\"\n\nMutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen\nsydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen _täytyi_\npuhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.\n\nHetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: \"Se muistuttaa sitä\nkultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa --\"\n\n\"Moni kultakappale on toisen näköinen\", vastasi neito lyhyeen.\n\nKristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei\nMargret näkisi, miten ne vapisivat.\n\n\"Rakas Margret\", sanoi hän hiljaa ja lempeästi -- jäi sanattomaksi,\nmutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:\n\n\"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti -- en ole milloinkaan\nvoinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta\nsydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan -- tiedäthän\nminun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta\nmitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin\nheidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret -- sinun isäsi\non ollut sinulle hyvä elämäsi ajan --\"\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti\", vastasi tyttö. \"En ole sinun oikea\ntyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun\nlikaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-\"\n\nKristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten\nhän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli\nkielelle pyrkivät sanat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana\niltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista -- oliko\njo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman\neksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt\nmitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa\ntuntien hänen syntisen salaisuutensa -- muisti miten oli itse seisonut\näänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä.\nJa muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat\nlahjat -- sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin\nkasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä\nlahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut\nne pois.\n\nHän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä\nvoimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja\neräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että\nhän jälleen kantoi lasta.\n\nKristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi\nrintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi,\nettä häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen\ntällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt\nvastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend\nehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle\njonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut\nviimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin\nsikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi\nja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen\nvieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti\npojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista\nja pani hänet sitten toiselle puolelleen.\n\nKristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend\nnousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä.\nÄänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan\nylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä\nvaraan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään,\nkumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.\n\nHän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen\nnousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan\nyläpuolelle.\n\nSilmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta -- sitten hän nousi\nistualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn\nedestä.\n\nSamassa kuului parvesta naisen huuto -- sen täytyi kuulua kartanon joka\nkolkkaan. Erlend huusi pari sanaa -- sitten kuului miekkojen kalsketta\nja askelia ylhäältä -- sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää\nMargretin huutaessa kaiken aikaa.\n\nKristiina kyyhötti polvillaan lieden luona -- kaapi kuuman tuhkan\nhiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen\ntervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki\nErlendin hahmon ylhäällä pimeässä -- tämä hyppäsi alas, tikapuista\npiittaamatta, paljastettu miekka kädessä -- ja juoksi ulos porstuan\novesta.\n\nKaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni\npohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa\nnukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja\nSkulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta\nkohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän\nsytytti kynttilän ja meni pihamaalle.\n\nUlkona satoi -- ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti\nvetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella\nison joukon väkeä -- rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten\nkynttilä sammui -- hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä -- mutta joku\nnäkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf\nHaldorinpoika.\n\nTämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä\niljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään -- se oli\nnuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan\nkädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri\njuoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.\n\nVaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka\nleksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja -- mutta\nolikin hyvin pimeä.\n\nOllessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin\nrannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin\nmiehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki\nErlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot -- tämä kuivasi mekkonsa\nliepeellä veristä miekkaansa -- hänen säärensä ja jalkansa olivat\npaljaat.\n\n\"Tuokoon joku -- hihnan -- ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira\nEiliviä -- hänet pitää kantaa papintaloon --\"\n\nKristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja\nkiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja\nkovaa:\n\n\"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut --\"\n\n\"Eihän se ole mahdollista, mieheni\", sanoi Kristiina rauhallisesti,\nvaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, \"ymmärräthän sinä sen\".\n\nErlend iski miekkansa raskaasti maahan:\n\n\"Niin -- eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi -- sen minä olen\ntuntenut joka päivä ja hetki.\"\n\nKristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:\n\n\"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi -- jos\nse käy päinsä. Te miehet\", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka\nseisoivat ympärillä, \"olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette\nkerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin\nja hänen välillään syntyi --\"\n\nKaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen\nnaisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin\nmaata -- sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai\nluisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten\nmätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa\ntuli Sira Eiliv juosten.\n\nErlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi\ntunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina\njälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:\n\n\"Erlend -- mitä sinä aiot tehdä lapselle?\" kysyi hän nopeasti katsoen\nmiehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.\n\nErlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina\nei päästänyt häntä.\n\n\"Odota, Erlend, odota -- hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä -- mieshän\noli täysissä pukimissa\", yritti hän rukoilla epätoivoisena.\n\nErlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi -- Kristiina valahti\nkalmankalpeaksi kauhusta -- Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen\näänensä vieras villistä tuskasta.\n\nSitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa -- Erlend\närisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:\n\n\"Erlend -- anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut\npäivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi --\"\n\nSilloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon\njäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan\nkynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin\nparveen.\n\nEnsimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla\nlähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi\npäästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi\nhajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten\nluokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui\nkokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä -- tuijottaen\nKristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta.\nHän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät\nhohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin\nhuonetta oli verta.\n\nKristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi -- oli surkeaa\nnähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti\nMargret:\n\n\"Äiti -- mitä isä tekee minulle --\"\n\nKristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin\nkoveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei\nkysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki\nkuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja\nhänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja\nhän itse --. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina\nei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä\nkohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen,\nmelkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti\ntyynnyttää tyttöä.\n\nNäin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt\ntäysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen\nsyliin -- Kristiina vilkaisi mieheensä -- tämä oli tyyni, mutta kalpea\nja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin\noli.\n\nMutta hänen sanoessaan rauhallisesti: \"Voit mennä alas, Kristiina --\nminä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa\" -- Kristiina totteli.\nHän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni\nsitten alas.\n\nHän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan -- kukaan ei suinkaan\nenää nukkunut Husabyssä tänä yönä -- ja alkoi puhua rauhoittavasti\npelästyneille lapsille ja palvelijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä\nitkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä\najoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet\npetollisesta palveluksesta.\n\nSitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita -- eivätkö nämä olleet\naavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä\noli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö\nse ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen\nyöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.\n\nSitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja\nkuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen\nepäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa\nlevoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut\nErlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin\nkiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon\nparasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian\nnimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo\nmies kävi Margretin luona öisin.\n\n\"Sinä!\" sanoi Erlend pilkallisesti. \"Itsehän sinä sanoit muistavasi\najan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. -- Ja taivaan Jumala\ntietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme,\nettä muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden -- vaikka sinä\ntahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli\nsyypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi\n-- minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja\nkun sinä näit Gimsarin soljen\", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa\nkäteen ja nostaen sen ylös, -- siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa\nsormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa -- \"etkö silloinkaan\nymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä\nannoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?\"\n\nKristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:\n\n\"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun\nkunniani, Erlend --?\"\n\nSilloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja\nkieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän\n-- hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden\nkoskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita\nvastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend,\njoka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan\nonnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän\nasiaan -- eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka\nhartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin\ntämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen\noli tapahtuva --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan\nliikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään\nkysynyt Haakonin kohtaloa -- Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi,\nettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta\nsurkeudestaan.\n\nIltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan\nyhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain\nhetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi\nylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi -- senjälkeen hän\nei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli\npaennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.\n\nVähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja\nSkule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen\naikoi lähteä illalla pois -- pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli\nollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi\nehtiä Birgsiin yöksi --.\n\nKristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään\nkirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä\ntuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille -- sitä hän ei rohjennut edes\najatella, niin se häntä huimasi ja suretti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi\nErlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä\nollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle,\nettä jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko\n--; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen\nselkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan\nalas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka\noli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen.\nHaakon katui syntiään täydestä sydämestä -- hän myönsi Margretin\nisän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta\npuolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin\nettä hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin\nmahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv\noli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä\nratsain Gauldaliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn\nväki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi\nKristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.\n\nHän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle\nja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.\n\nPojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla\nkivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä,\njoihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa\njäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle\nHamariin. Tomua ja tuhkaa -- hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä\nsuuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin\nkumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet\nvarhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka\nluhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia -- hän\nnäki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa\nolevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen:\nrakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne\njoiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle\nauringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan -- heidän ilmeensä\nja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä -- oli niin\noutoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen\nmaahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa,\njonka mädänneet hirret hajosivat maahan.\n\nHän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju\nkiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden\nkatoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti,\nmissä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin\nja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa\npuolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla\nheidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa\nsielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan.\nSira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina\nhyväksi -- hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo\nolivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.\n\nMutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein\nmätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin\nlepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa.\nSillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin\nrikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja\nlevittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja\nväkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta\nhellyyttä nähdessään miehensä epätoivon -- ei hänellä riittänyt\ntahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja\nkatkeroituneena -- kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut,\nettä silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin\nminä sinun kallein ystäväsi --. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin\ntuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän\nitse olisi unohtanut --\n\nHän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin\nmaatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti\nkäsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku\nja tuntemattoman veritodistajan luusiru -- tarttui turvaa hakien\nnoihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden\nhalki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa -- samanlaista\nkuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa,\nruostuneissa miekoissa.\n\nSeuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään\ntoisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana,\nmutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä\nOrkedalin välipaastokäräjille.\n\nUlf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin,\nNidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta\nTiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.\n\nErlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa,\nmutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava\ntätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta -- joko siksi, ettei\nhän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään\nennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan\nyhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.\n\nKerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:\n\n\"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni -- tai hänen äitinsä naimaton\nnainen -- niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle\njoskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani\nsekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta -- mutta\nsyntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin.\"\n\nMutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi\nErlend eräänä päivänä lyhyesti:\n\n\"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme\nkaupunkiin?\"\n\n\"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan\", vastasi Kristiina.\n\n\"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin\nsijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa -- mitään\nilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen\npojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet\ntulla.\"\n\nNäin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa\nGerlak Tiedekeninpojalle.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSamana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika\ntakaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän\nlähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa\ntulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli\nkeskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi\nErlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla\nei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa.\nKirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa\nei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien\noli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä.\nLopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy\npalvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat\naikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset\nnoituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme\nvuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet\nja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli\nvaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut\njauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin\nolivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin\ntuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä,\nkäskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä\nvälin paimentaa Munkefjordin laumaa.\n\nMutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan\nsairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän.\nHän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät\nvietiin puhetupaan. Munkki astui sisään -- hän oli köyryselkäinen,\nhiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat\ntäynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä\nvalkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä\noli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä.\nHän hymyili -- silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.\n\nHe istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi\nunohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä\nlähtöä:\n\n\"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen -- sinä et näy\nvanhenneen\", ja sitten hän hymyili.\n\nKristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja\nErlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja\nhyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään\nmuuttunut koko lailla -- oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä -- hän\noli aina ennen ollut niin terävänäköinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin\nGunna-rouvan kanssa -- tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa,\njonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat\nNaakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan -- he vetivät\ntäyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.\n\nÄiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä\nankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet\nsellaista -- miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa\noli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven\nportaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat\noppineet laulun isältään --\n\nGunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet\nJumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista -- \"kun äitinnekin voi kuolla\nennen kukon kiekahdusta\". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni\nhiljaa sisään.\n\nHänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve\nhänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään;\nsitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja\nleikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän\njo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika\nitki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän\nväliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa\nvasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin\nsuri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat\nillallisen pöytään.\n\nNaakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja\ntahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti\nhuomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha\nymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko\nhän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.\n\nErlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa\nmitä tahansa -- mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään\nihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut\nnopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi\nsanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin\nkiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa,\nkoska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän\nvähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan\nkäyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että\ntoiset miehet puhuivat rumasti -- siinä suhteessa hän oli ollut paljon\nkainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja\nvaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa\nsuusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai\ntietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin\nkoski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa\nvastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut\nkäyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.\n\nGunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen\npoikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo\nlohduttautuneen -- hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä\nkohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään,\nja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein\nhalukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut\nHusabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.\n\nKristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin\nisoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli\nNaakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja\nmarjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli\nsolminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa\nkolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla\nlempeä ja hellä -- eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei\nvastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen.\nMutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli\nhiljainen ja miettivä ja huolestunut -- ja hänen terveytensä palasi\ntällä kertaa hyvin hitaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan\njäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista\nraukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista\ntapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli\njoutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa\nja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat\nolivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit\nilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika,\njoka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä\nja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä,\nmutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli\nkotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua\nmiestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan\nserkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään\ntuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi\nja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi.\nTyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat\nmiehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen\njohtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen\nkäsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää\nRuotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen\nhengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät,\nettä kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta.\nSaksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli\njo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille\nyhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat\nalkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille,\njotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut\nMaunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien\npapit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen\nolleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät\nsitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut\nviime vuosina milloin milläkin kulmalla maata -- oli ollut pahoja\nkarjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja\nja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja-\nja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat\nymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa\nlempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin\novat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.\n\nMutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli,\nettä kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling\nVidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden\nkannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä\nalistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon.\nHaftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan\nmies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan\nilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa\nkaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain\ntilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta\nmiehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren\nHelga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui\nDyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan\npitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana\ntuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava\nlainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut\nmaasta kesken talvisydämen.\n\nTänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan\nja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken\nluostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että\nkaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat\n-- ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.\n\nEräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen\nluostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa,\ntulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään\npenkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa --\nKristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito\nlämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä -- kysyi Erlend paikaltaan\nnousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina\nvastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut\nmitään.\n\n\"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?\"\nkysyi hän vähän kärsimättömästi.\n\n\"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend\", vastasi vaimo kylmästi, \"ja\nminä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä\npojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin --\"\n\n\"On se tapahtunut minullekin, Kristiina\", sanoi Erlend nousten ja\ntullen vaimonsa luo, \"että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen\nneljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani --\"\n\n\"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme\nterveyttä\", sanoi Kristiina yhä koleasti.\n\n\"Eipä niin mitättömiäkään -- kuten tässä talvella; minun mieltäni ne\nliikuttivat aika lailla.\"\n\n\"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut\nminulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? --\"\n\n\"Mene ulos, Signe\", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut\nveri, ja hän kääntyi vaimoonsa: \"Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo\npuhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen -- vaikka hän olisi\nniin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt\nriitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan --\"\n\n\"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä\", vastasi\nKristiina lyhyesti.\n\n\"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole\nmilloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut\nosoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden.\"\n\nKristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.\n\n\"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut\nluonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut\nluoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?\"\n\nErlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina\njatkoi:\n\n\"Ei ole sattunut Husabyssä -- eikä paljon muuallakaan -- sopimatonta ja\nsäädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi -- vaikka siitä\nolisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi --\"\n\nErlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.\n\n\"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea -- minä kannoin\nNaakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia\nkuuliaisuutta ja kunniallisuutta -- muistatko, miten silloin tuit minua\n--? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja\npalvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat\npöydässä kanssamme -- etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen\nverhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta\ntukkia hänen suutaan --\"\n\n\"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!\" Hän loi\nsilmänsä Kristiinaan -- ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen\näänensä oli avuton ja heikko. \"Sittenkään, Kristiina, me emme minun\nmielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla\n--\"\n\n\"Emme\", sanoi Kristiina, \"pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa,\nkun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin\nyli -- ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? --\"\n\nErlend ei vastannut mitään.\n\n\"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui --\njoka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun\nluoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan -- hän\noli sinun tyttäresi, eikä minun --\"\n\n\"Syyttänyt -- en ole sinua!\" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen\nankarasti pysyäkseen rauhallisena. \"Jos joku lapsistamme olisi ollut\ntyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun\ntyttäreni asia -- käy isän luihin ja ytimiin --\"\n\n\"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt\", sanoi vaimo\nhiljaa. \"Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni --\"\n\n\"Tämä oli sittenkin pahempaa\", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. \"Minä\nolin naimaton mies. Tuo mies -- oli -- nainut. Minä en ollut sidottu --\nminä en ollut sidottu sillä tavoin\", oikaisi hän sanansa, \"etten olisi\npäässyt irti --\"\n\n\"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi\", sanoi Kristiina. \"Muistatko\nsinä miten tuo irtautuminen tapahtui --?\"\n\nErlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi\nkauhuissaan tuijottamaan eteensä -- hänen kalpeille poskilleen ilmestyi\npunainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme\nkasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun -- hän tuuditti sitä sylissään\nja puheli sille.\n\n\"Se -- se oli pahasti sanottu, Kristiina\", sanoi mies epävarmasti.\n\n\"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua\nkun minulla oli poika sylissäni --\"\n\n\"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa --\", huusi Erlend kärsimättömästi\n--\n\nHe vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina\nkantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa\ntakaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:\n\n\"Minä -- minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että\ntein sen -- tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa.\nMutta sinä -- sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan\nsinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään -- et\nainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla\nhyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä\n-- sinä olet kaunis, Kristiina --\" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän\nkuljettua ohi.\n\nKartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon\nhempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän\noli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää\nkohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot\nsuurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä\nyhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka\nolivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella\ntyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen:\n\n\"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista -- ja\nrakkain.\"\n\nKristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen.\nSitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:\n\n\"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en\nole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä\nSira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet\nmuistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran\non ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on\nsaanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele\nhurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen\nsiksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten\nmieltäsi --\"\n\nErlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.\n\n\"Vallanhimoinen -- Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina --\nvaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi\nsitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin\nvääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en\nenää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä\nonnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin\norjallesi --\"\n\nKristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:\n\n\"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko _kertaakaan_\nkuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota\nvoitaisiin pitää minua alempiarvoisena -- huonoimmalle ja\nkelvottomimmalle palvelijallenikaan --; siitä synnistä tiedän olevani\nvapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai\nteoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun _herrani_, jota minun tulisi\ntotella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa -- Jumalan\nkäskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden\nja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen -- niin\nlienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa\nymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja\ntotella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin -- ja ehkä\ntoivoin -- ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan,\nettä olet mies ja minä vain heikko nainen --\n\n\"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä\ntämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi\nkuin jos olisit orjien jälkeläinen --\"\n\nErlend oli tullut tummanpunaiseksi -- hän kohotti nyrkkinsä -- sitten\nhän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta\npenkiltä ja syöksyi ulos.\n\nUlkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää -- ilma oli kylmä, mutta\nkatonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen\nkirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja\nkaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa\nvälkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven\nauringossa.\n\nErlend kuljeskeli katuja ja kujia -- nopeasti, nopeasti -- hänen täytyi\nsaada astua. Hänen sisällään kiehui -- Kristiina oli ollut väärässä,\npäivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa,\nsitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa -- mutta Kristiina oli\nväärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt\nmieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.\n\nKaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut\nlaituriin aamupäivällä -- ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi\nläntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi\nlaskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä,\nkuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän\noli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa -- ystävien ja kumppanusten\nkanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja\npäästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra,\njolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan,\nolisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan.\nMutta sinne häntä olisi vetänyt -- tuonne pikkutalonpoikain, renkien\nja merimiesten pariin. -- Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset\npaukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi -- tuhat\ntulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei\nvoinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden -- eikä\nitse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli --\nmutta niin kaunis -- häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen --\nkevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä.\nPyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon -- valittamaan Jumalalle\nja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut\nkorvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille\nsyntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa.\nHän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.\n\nHänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän\npohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva\nSunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana.\nLopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.\n\nSiitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän\nvälinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa\nja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan\npolvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista\nErlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan\nmuistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko\najan väkeä.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi Erlend, \"mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana,\nSunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät\nsilmät --\"\n\n\"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua\ntarvitsisi katsella viehkein silmin\" --, veikisteli toinen.\n\n\"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua\", yhtyi Erlend\npilantekoon. \"Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin --\"\n\nNyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle\nseinustalle miesten joukkoon.\n\nJumalanpalveluksen loputtua hän meni ulos pääoven kautta. Hän näki\nSunniva-rouvan neitoineen kappaleen matkaa alempana kadulla -- ja\najatteli, että olisi parempi, ettei hän seuraisi tätä, vaan menisi\nsuoraan kotiin. Samassa tuli parvi laivalla tulleita islantilaisia\nkatua ylös, tahtoen sulkea tien noilta kahdelta naiselta. Erlend juoksi\nrouvan avuksi. Heti kun merimiehet näkivät miekkavöisen herran tulevan\nvastaan, he väistyivät sivuun ja antoivat naisille tietä.\n\n\"Taitaa olla sittenkin parasta, että minä saatan sinun kotiin\", sanoi\nErlend, \"kaupungissa on rauhatonta tänään.\"\n\n\"Tiedätkös, Erlend -- vaikka minä olenkin jo vanha vaimo, ei minusta\nole ikävä nähdä miesten pitävän minua vielä siksi kauniina, että he\nviitsivät tukkia tieni.\"\n\nSäädykkään miehen suusta soveltui tähän yksi ainoa vastaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend palasi omaan taloonsa aamuhämärissä, seisoi vähän aikaa\nkartanorakennuksen suljetun oven edessä palellen, kuolemanväsyneenä ja\nkyllästyneenä. Kolkuttaako hereille palvelijat, kömpiäkö Kristiinan\nviereen, joka nukkui lapsi rinnoillaan -- ei. Hänellä oli mukanaan\nitäisen parviaitan avain; siellä säilytettiin hänen haltuunsa uskottuja\ntavaroita. Erlend avasi oven, veti jalastaan saappaat ja kantoi pari\nsarkapakkaa ja tyhjää säkkiä olkien päälle sänkyyn. Hän kääri viittansa\nympärilleen, pujahti säkkien alle ja vaipui uneen, lopenväsyneenä,\npökerryksissään ja kaikki unohtaneena.\n\nKristiina oli kalpea ja valvoneen näköinen istuutuessaan aamueineelle\nväkensä kera. Eräs miehistä sanoi käyneensä pyytämässä isäntää pöytään\n-- tämä nukkui ylhäällä itäaitan parvessa -- Erlend oli käskenyt hänen\nmennä hiiteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlendin oli oltava Elgeseterillä päivämessun jälkeen todistajana\njoissakin talonkauppa-asioissa. Mutta hän sai juonitelluksi itsensä\nvapaaksi sen jälkeisestä ateriasta refektoriossa, samoin kuin Arne\nGjavvaldinpojan seurasta, jonka ei myöskään sopinut jäädä juomaan\nveljien kera, mutta joka välttämättä olisi vienyt Erlendin mukanaan\nRanheimiin.\n\nPerästäpäin hän katui, että oli eronnut toisten seurasta -- kauhistui\nkulkiessaan yksin kaupunkia kohti -- hän ei päässyt ajattelemasta\nsitä mitä oli tehnyt. Silmänräpäyksen hän ajatteli mennä suoraapäätä\nGregoriuksenkirkkoon -- hänellä oli lupa ripittää itsensä eräälle\nsikäläiselle papille Nidarosissa ollessaan. Mutta jos hän lankeaisi\nuudelleen syntiin ripillä käytyään, olisi se vielä pahempi synti. Hänen\ntäytyi mieluummin odottaa jonkin aikaa --\n\nKyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt\npaljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön,\nettä naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta --\ntässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa\njotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä\nnimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt\nsiitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta\nnaisesta -- tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt\nhäneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa -- ja\noli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa\navioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi -- sillä hän oli\nuskonut Kristiinan hurskauteen -- mutta kauniin palkanpa hän oli saanut\nhurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan -- Kristiina\noli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät\nsanat -- niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien\njälkeläinen -- Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki\nkokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta\ntämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut\nhurskaampi mies kuin tämä oli nainen --. Hän oli luvannut mennä\nBaardsgaardiin ensi yöksi -- ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli\nlangennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin --.\n\nKoska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden -- tämä\nitse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan --\n\nHän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin\nmoitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli\nkantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä\ntarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että\nhänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa --.\nHän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi\nodottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä -- olisi ollut liian\nuhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.\n\nTalon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä -- hän nukkui kamarin\nsängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti\nisäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa.\nMiesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen\npimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.\n\n\"Itketkö sinä?\" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin\nkummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.\n\n\"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata\", sanoi hän taas hiljaa.\n\nKristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:\n\n\"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime\nyön.\"\n\nErlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin\ntuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä\nvaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään\nsinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä.\nMutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella --.\npunasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon,\njossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi\nkätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa -- tämä makasi vaiti ja\nhievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana\npäivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.\n\nTätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan\nasialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla\nHusabyhyn.\n\nSiitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut\nolla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva\nOlavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön\nihminen -- inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton\nteko se myös oli -- nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen\nBaardin kartanossa -- eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata\nmainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli\noleva seurauksia -- mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen;\nsääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen\nkanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen\nmiehensä oikeuksia. Ja Haftor -- mutta hän ei ollut muistanut lainkaan\nSunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se\njohtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin\npahalaatuinen kuin olla saattoi -- ja hän huomasi Kristiinan tietävän\nsen.\n\nEi hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan -- pyytääkseen\nsaada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard --\nmutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan,\nkerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset;\neikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan\nMunanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend\nitseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua\nhäntä vastaan -- syytä hänellä kyllä oli siihen -- mutta Erlend oli\nvapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon -- kunnes Kristiina huomaisi hänen\nvilpittömän katumuksensa. Kristiina ei _voinut_ tehdä tästä julkista\nasiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan\nollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.\n\nHän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki.\nJa hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin\nensin oli otaksunut -- ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun\nsamaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.\n\nHän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen\nnarri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin\ntukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin.\nPiru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan\nmiehet -- päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen\nkanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse\nsielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen -- hän ei\nvoinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten\nsuohon --.\n\nNyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian,\nhyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän\nei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus\nhänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää\nasioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä,\ntulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista\nasetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi.\nIngebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin\nkoskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.\n\nPian, pian -- sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden\npärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua\nlikomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti\n-- päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.\n\nSunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää.\nJa menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi\nollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois\nGudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi\nystäväksi.\n\nSeuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut\nrauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.\n\nTämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän\nseuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut\nsanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut\nvastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui\naviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend\nepäröiden laskea kätensä hänen povelleen.\n\nKristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai\nvihasta, hänen kuiskatessaan:\n\n\"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit\ntehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä\nlapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle\nseitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut\nloukatuksi vaimoksi --\"\n\nErlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:\n\n\"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina.\nEn olisi -- en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona\niltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. -- Minä en ole tullut\nkotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se\nolisi tällä kertaa vaikea pyyntö --\"\n\n\"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta\", vastasi vaimo,\n\"sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet\nsyyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan\nkanssa -- sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta --\"\n\n\"Ymmärrän sen\", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää.\nJa seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.\n\nHän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan\npalvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen\nkirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa\nviimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän\nvoisi tulla samaa tietä kuin ennen.\n\nHänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen\nparvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli\nsuostunut sellaiseksi narriksi -- unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta\nalussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.\n\nRouva otti hänet vastaan vuoteessaan:\n\n\"Tulethan sinä vihdoinkin!\" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten.\n\"Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä\nsinä olet viipynyt niin kauan --\"\n\nErlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi\nsen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.\n\n\"Varomattomia olemme olleet, Sunniva -- ei ole hyvä, että minä jään\ntänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?\" kysyi hän.\n\n\"Pelkäätkö sinä minun miestäni?\" kysyi Sunniva kiusoitellen.\n\"Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me\npilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen\nkartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa\nvatkutusta. Hän uskoo minuun niin --\"\n\n\"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi\", nauroi Erlend kaivaen sormensa\nSunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.\n\n\"Niinkö arvelet --\" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. \"Uskothan\nsinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen\nBaardin naidessa minut --\n\n\"_Minun_ vaimoani emme sekoita tähän\", sanoi Erlend terävästi ja veti\npois kätensä.\n\n\"Miksikä niin --? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina\nLauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?\"\n\nErlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.\n\n\"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend\", sanoi Sunniva pilkaten,\n\"jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei\nnaiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi\nheidän käsissään -- vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta.\"\n\n\"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta\", vastasi Erlend\nkarkeasti.\n\nSunnivan silmät säkenöivät:\n\n\"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?\"\n\n\"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä --\"\n\n\"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi --\"\n\n\"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit\nhäntä\", sanoi Erlend suutuksissaan. \"Ja vaikka et olisi pilkannut\nhäntä sanoilla -- niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen\nsinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan.\nMutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani.\"\n\n\"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle -- että rakastat Kristiinaa\nvaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani --\"\n\n\"En tiedä pidänkö sinusta -- sinä osoitat pitäväsi minusta --\"\n\n\"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!\" pilkkasi\ntoinen. \"Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana\nkatsoa sinuun, Erlend --\"\n\n\"Pidä suusi\", huusi Erlend. \"Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä\nolen\", sanoi hän kovasti ja katkerasti. \"Me kaksi taidamme olla\njokseenkin toistemme vertaiset --\"\n\n\"Onko niin\", kysyi Sunniva uhkaavasti, \"että minä olen ruoska, jolla\nsinä tahdot suomia vaimoasi --?\"\n\nErlend seisoi huohottaen:\n\n\"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni --\"\n\n\"Varo sinä\", sanoi Sunniva, \"ettei se ruoska satu omaan nahkaasi --\"\n\nHän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan\nvastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja\nlähti enemmittä puheitta.\n\nHän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut\nSunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää -- hän\noli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä\nkertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti\nja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria,\njonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein\nkatsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon\ntoimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut\nkertaakaan yhdelläkään sanalla.\n\nTalon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen\ntahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa,\nja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa\nJørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei\ntahtonut millään muotoa lähteä.\n\nErlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa;\nsitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella\nBergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän\nodotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.\n\nKolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä\npoutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen,\ntahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.\n\nKristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa\nkerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen\nveivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta\nkolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia\ntikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli\nasetuvassa.\n\nKristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle,\nja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja\nnäki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien\nmetsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.\n\n\"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?\"\n\n\"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta\nSira Eiliviltä --\"\n\n\"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute\", sanoi hän hiljaa alas pojalle,\njoka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä\nolisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. \"Tule tänne portaille -- älä\npitemmälle, muuten sinut nähdään.\"\n\nKristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä\nkoskaan -- tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä\nhänen tarkatessaan eteläistä tietä -- koko pitkän, notkean vartalon\nhillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen\njälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi\nsen pojalle.\n\n\"Pistä se poveesi -- ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää\npelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene\nrauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä\npensaiden välissä metsänlaidassa -- tunnethan sinä ne paikat -- ja\nhiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti,\nonko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita\nihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on\nrauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona.\nEllet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa,\nniin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että\nkirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään\nmuun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani -- nämä\novat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu\nmonen kunnon miehen menestys ja henki -- ymmärrätkö sinä, mistä on\nkysymys, Gaute?\"\n\n\"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut.\"\nGauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.\n\n\"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa\nviipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa -- hän tietää kyllä kenelle\n-- että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä isä. Minä muistan kaikki.\"\n\n\"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani.\"\n\nErlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina\noli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä,\nsitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin\nkirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa,\nrepi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi\nkaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi\npitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti\npienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti,\nmissä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita\nheilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen\nmetsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon\nläheltä.\n\nErlend kääntyi vaimonsa puoleen:\n\n\"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas -- anna Skulen hakea se\nsieltä, hän on viisas -- sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan\nnavetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin\nisompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät --\" hän pisti sinetin\nkappaleet Kristiinan poveen. \"Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta --\"\n\n\"Oletko sinä vaarassa, Erlend?\" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan\nvaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli\nlevittänyt kätensä.\n\nSilmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:\n\n\"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa\nhuovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota\nTorea tänne ystävän asioissa --\"\n\nNyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan\nsilmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja\njuoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla\nauttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas\nhevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana\noli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.\n\nKristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:\n\n\"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan\nkestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin\nja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra\nBaard aamulla kaupungissa.\"\n\n\"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai\nkuinka?\" sanoi Erlend hymyillen.\n\n\"Niin on asia, Erlend.\"\n\n\"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana\nnäissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun --\"\n\n\"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole\nollut\", sanoi Tore.\n\n\"Ei tätä ennen\", sanoi Erlend. \"Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt\npelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta\nmatin -- eikö niin, sukulaismies?\"\n\n\"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg\nHaakonintyttäreltä\", sanoi Tore Eindridenpoika.\n\n\"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven\nkuvia -- mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien\nsukulaisten on tapana lähettää toisilleen -- ja ne ovat kaikki vanhoja.\nTämä Stein voi saattaa teidät sinne --\"\n\nVieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon\npalvelusväki alkoi virrata pihamaalle.\n\n\"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli\ntärkeämpiä asioita\", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.\n\n\"Menkäämme tupaan\", sanoi hän, \"tässä alkaa olla niin paljon väkeä.\"\n\nKristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös\npari vierasta huovia.\n\n\"Sinun on annettava miekkasi, Erlend\", sanoi Tore, Gimsarin herra,\nheidän päästyään sisään, \"merkiksi siitä, että olet meidän vankimme.\"\n\nErlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita\naseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:\n\n\"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi --\"\n\n\"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita --\", sanoi Erlend\nnaurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni\nlappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen\nkeveästi.\n\nGimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja\npyyhki sormellaan verijuovaa.\n\n\"Tällä miekallako sinä, Erlend --\"\n\nErlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi\nkapeaksi viiruksi:\n\n\"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin\nhänet tyttäreni makuuparvesta.\"\n\nTore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:\n\n\"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki\ntietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii\n--\"\n\nErlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: \"On eräs laki,\njota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet -- se on se laki, että\nmiehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa --\"\n\n\"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun\",\nvastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. \"Sillä silloin sinulla\nolisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla --\"\n\nErlend vastasi ärsyttävän hitaasti:\n\n\"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen\nentisiä nuoruudenaikaisia asioita --?\"\n\n\"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja\nasioita.\" Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi:\n\"Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin\noppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet\nhousunvyössä. -- Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun\npunovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja\njolta olet saanut lääninherran toimen --\"\n\nTietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa -- silmänräpäyksen\nhän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.\nSilloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend\netsi hänen katsettaan -- hän näki siinä pelkkää rakkautta.\n\n\"Erlend -- mieheni!\"\n\nKamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden\nkahden luo ja sanoi hiljaa:\n\n\"Hyvä rouva -- taitaa olla parasta, että viette lapset ja\npalvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan\nkuin me viivymme kartanossa.\"\n\nErlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa\nvielä viimeisen kerran:\n\n\"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani -- tee kuten Baard-herra\nsanoo.\"\n\nKristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten\nhän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin\njoutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan -- muuta\nnaistentupaa ei Husabyssä ollut.\n\nMonta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja\nitsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa.\nSitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta\nhuovia jäi seisomaan ovensuuhun.\n\nHän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä\nGaute oli: \"-- sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt\nmetsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa\nsittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle\nsunnuntaina.\"\n\nKristiina puristautui häneen sanomatta mitään. \"Milloin sinä tulet\ntakaisin, rakas ystävä?\" kuiskasi hän rukoilevasti.\n\n\"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni.\"\n\nKristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella\nitkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin\nristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa\nsydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt,\nmitä oli tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella\nkukkulalla.\n\nHän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja\nkullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se\noli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli\nniinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä\npilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä\nlaakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja\nvastapuolen harjannetta -- näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi\nnoussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.\n\nHeinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut\nloistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa;\ntähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin\nvihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää\nja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon\nmustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät\nkullassa.\n\nAurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja\nvalaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta -- valo\npaljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki\nkarjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut\nnäkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta\njättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla,\njoissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.\n\nKirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi.\nKristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun\nviimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.\n\nAurinko oli nyt harjun alla -- sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni\nja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina\nlaajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului\nselvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke,\nlentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja\nlensi pois.\n\nKristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen --\nanteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet\nmukana rukoillessa --\n\nTuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste\nharjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja\nhänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen\nnostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten.\nHän oli tehnyt työtä ja taistellut -- vasta tänä iltana hän tiesi,\nmiten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen\nja pysyttääkseen sen kunnossa -- hän käsitti miten hän oli raatanut ja\nminkä verran saavuttanut.\n\nSitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen\nhartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa\nkärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt\nponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden\nankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta\nsydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli\ntuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta\nasemasta -- ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä\nnähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän\noli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin\nselvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen\nlahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja\nuudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden\ntuottama huoli raadellut sitä, -- ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot\npojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka\npienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut\nkoskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan\npenkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen,\nkun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä\nniskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa\nnenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin,\nunohtaen ehkä äitinsä -- aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa\nhänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut\nsilloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta,\njoka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen\nomat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut\ntuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä\noli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen\npohjamuriin -- kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen\nkäsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli\ntullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.\n\nJa kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen\nJørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä\nsanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja\nlempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana -- Niin, niin,\nniin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista\nhaavaa, jonka Erlend oli lyönyt -- vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut\nlyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan\nkuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut\nmuistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja\njokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla\njokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon,\ntuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti\nhautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut\npikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa\nErlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut\nunohtaa -- vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja\nvuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.\n\nEikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin\nsuhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja\nhurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään -- mutta\nse oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen,\nhän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin\nmetsissä.\n\nSilloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin\nkadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle\nkaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja\nJumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut\nhänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän\noli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat\nrakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun\nturvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä\nhedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli\nnoussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä\nhän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan\nrakkaus.\n\nJa hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin\nErlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti,\njolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina\nkodistaan -- että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei\nErlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein\nensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän\nollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin -- oli hän kuitenkin kohdellut\nparemmin tätä kuin itseään.\n\nHerra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen\ntänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen\nkylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime\nvuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta\nkisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa -- silloinkin kun oli ollut\npakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut\nylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään\njulkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli\nsittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi\noluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan\nvalehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan\ntulemaan pahimpiin paikkoihin -- mutta Erlend oli sittenkin luottanut\nhäneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend\nunohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli\nrikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, -- niin hän oli\nsurrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen\npitää hänelle antamansa lupaukset.\n\nItse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa,\nvalinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa\nvietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä\nrakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen\npäästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli\ntahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet\nturvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen\npienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli\nvalinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä.\nMunkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen\ntietä rauhan kotiin -- hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin\ntahtonut luopua kalliista synnistään.\n\nNiinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja\nvalittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen\nrinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän\noli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti\nhänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen\nviimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli\ntuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa\nomaa valitsemaansa osaa --. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi\naivan arvottomaksi isäni rakkauteen.\n\nErlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui\nhänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi\njoeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi\nsuvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten\nLaagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon,\nkuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni\nolevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi\ntummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen\noli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen\nvirta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen -- kohti\ntuntematonta.\n\nErlend, rakkahin ystävä --!\n\nKristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti.\nTerve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä,\nymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki --!\n\nHän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä\nilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen\nsydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon\nvuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan\nkiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita\nhänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut\nmilloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.\n\nIltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka\nhän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli\nselittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea\nvasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin.\nSe merkitsee norjan kielellä:\n\n\"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina\nja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä,\niankaikkinen Jumala --\"\n\nNostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä.\nKristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen\nedessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä,\njolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.\n\n\"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut\nkotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä\notin sen ulos liinasta.\" Hän arveli vähän aikaa. \"Äiti -- siinä oli\nyhdeksän sinettiä --\"\n\n\"Poikani.\" Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa\nsilmiin. \"Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita.\nEllet voi olla puhumatta siitä -- niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta\neniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!\"\n\nNuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo\nsuuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu -- muistuttivat\nilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi\nkäsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi\nvoivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin\npitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää\nhänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin _hän_\nnojasi lapseensa. Gaute sanoi:\n\n\"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin\nvain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän\nteki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta.\"\n\nÄiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi\nlapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:\n\n\"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat -- ne puhuvat, että isä --\ntahtoi päästä _kuninkaaksi_ --\"\n\n\"Ei se kuulu uskottavalta, poika --\", vastasi Kristiina hymyillen.\n\n\"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta\", sanoi poika vakavasti ja\nylpeillen. \"Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut\n--\"\n\n\"Hss.\" Jälleen hän tarttui poikansa käteen. \"Gaute poikani -- sinun\npitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta\nluottamusta -- ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä\narvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun\nolemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava\nja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin -- ja jos minä saan puhua\nkahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun\ntoimittaneen hyvin hänen asiansa --\"\n\n\"Ottakaa minut mukaan, äiti!\" pyysi poika kiihkeästi.\n\n\"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit\nmuuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja\nolla iloisella mielellä täällä kotona -- siten teet hänelle parhaimman\npalveluksen.\"\n\nNaakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään\nkohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja\nherkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia,\nettä he pakenivat huolineen äidin hoiviin -- mutta jo sen verran\nmiehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen\nlöytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei\npuhunut paljoa.\n\nVähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi\nkummankin vanhemman poikansa olalla.\n\n\"Sinä katsot niin minua, Naakkve\", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta\npoika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.\n\nHän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti\noikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä\nmuihin miehiin -- isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti,\njoka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven\ntoimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet\nkädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen\npahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa\nkotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden\nsadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset\ntallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin\nnaisiin --.\n\nNyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine,\nvalkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine\nsilmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja\npitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana\nkuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena\nja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.\n\nGaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli\nnurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen -- he alkoivat töykkiä\nja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät -- hänen\nvakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta\nkuin lapsia, hänen lapsiaan.\n\nYöllä hän valvoi -- Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen\nvieressään seinän puolella.\n\nKristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.\n\nEi hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika\nja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä\nmaankavalluksesta ja kapinanhankkeista -- ja he elivät yhä rauhassa\nrikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet\nkuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.\n\nLuultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin\nIngebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään\nkorkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten\nTanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia,\njotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli\nottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle\nvallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin -- oli mahdollista, että\nErling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva\nitse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien\nkylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti --\n\nMutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet\nsotkeutua asiaan.\n\nKuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend\npääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin\nottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.\n\nMaankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan\nkukistumisesta -- se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra\nAudunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut,\nettä kaikki oli ollut valhetta -- neito Margret Eirikintytär oli\nkuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana\nmatkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel\nneito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa\ntuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi -- oli syntistä kallistaa\nkorvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta.\nAudunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja\nAudun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia -- hänen sanottiin\nmyyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja\nluvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla -- ja saaneen\ntästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut\npäästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt\nkuolla Nordnesin hirsipuussa.\n\nHänen poikansa oli paennut maasta -- ihmiset sanoivat hänen ottaneen\npestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid\nja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin\nseurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin\nHaddingjadalin tunturiseudussa.\n\nOli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset\najatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin\nkuin -- kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain --\n\nNikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että\nHusaby oli kaunein kartano Norjan maassa.\n\nHän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina\nollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav -- ennen vanhaan. Mutta\nErlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli\nlangennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan\nkummityttärensä miehen onnettomuudesta.\n\nLäheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin\nhänelläkään -- vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei\nollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti\nollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti\nluoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa -- neljä oli\navioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös\ntulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan\nja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella,\n-- Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan\ntuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys\noli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom\noli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat\nkuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.\n\nItsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin\nKetil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa\nsedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas\nnunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan.\nErlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar\nGjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet\nnähdä toisiaan sen koommin -- joten Kristiina ei tuntenut tätinsä\nmiestä ja poikaa.\n\nSaarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen.\nJa Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli\nnaimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.\n\nMunan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski\nlapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin,\nkun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen\nvero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin\nKristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin\nhellästi, niin hellästi --. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin\nkuolemanrangaistusjuttu --. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän,\nKristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle\nsuomien lasten tähden --! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän\nsai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?\n\n\n\n\nV\n\n\nKristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin\ntultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia\nkivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo\nErlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle\nsanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.\n\nHänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle\nlahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa\nnukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja\nkäveli edestakaisin lattialla koko yön.\n\nSeuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan\nkartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana -- Ulf\nHaldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän\noli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut\nvieläkään palannut takaisin.\n\nTuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut\nHusabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina,\nenimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä\nasia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies?\nHän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli\nunettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra\nollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää\nmiehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin\nGunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään\ntuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui\nsiltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui\npitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta\ntaas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin\njälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni\nnopeasti munkkia vastaan.\n\n\"Oletko nähnyt Erlendiä -- Gunnulf, mistä häntä syytetään --?\"\n\n\"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan\nErlendiä -- kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti\nOlavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut\nmeiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he\ntienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää\nsitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä --\"\n\n\"Niin. Mutta mitä se koskee -- herttuatarko on houkutellut Erlendin\ntähän?\"\n\nGunnulf vastasi:\n\n\"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä\nkovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä,\njonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä\nlähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa\npakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole\nlöytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan\nkirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää\nsiltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä\nja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä.\nNäyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti\njunkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet\nhänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei\nmitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei\nHaakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut\nmuuttuva juuri entisestään --. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat\nvalmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan\nvaltaistuimelle.\"\n\nKristiina istui kauan vaiti.\n\n\"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka\nHaftorinpoikain nousu kuningasta vastaan.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Gunnulf hiljaa. \"Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti\nmuka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he\naikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan\nollessa vieraissa maissa kosioretkellä --\"\n\nHetken kuluttua jatkoi munkki: \"Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun\nkukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa\nkuningasta ja asettamaan toista sijaan --\"\n\nKristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan.\n\n\"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat\nErlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun\nesi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella\", sanoi hän\nmietteissään.\n\nHän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja\ntulisesti:\n\n\"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf -- en minä kuunnellut\npaljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista\n-- olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle\nniistä -- minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä\nasioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin\nkotihommia ja lasten kasvatusta -- niin tiedän sentään minäkin, että\noikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin\nlähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on\nollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun\nlapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme.\nMinun mieheni\" -- hän hengitti nopeasti ja huohottaen, \"minun mieheni\non ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen\npäällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen\n--\"\n\n\"Oikein sanot.\" Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni\nkuiskaukseksi. \"Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin\nsuuren asian häviöön -- moisella tavalla --\"\n\nKristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin\näkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa\nhikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi\nääneen:\n\n\"Ei Erlend aiheuttanut sitä -- se oli siten määrätty -- se oli hänen\nonnettomuutensa --\"\n\nHän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet,\nepätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:\n\n\"Meidän, Gunnulf, -- sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka\nolen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, -- ei pitäisi moittia\nhäntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa --\"\n\nGunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan\nvaimoon:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin.\"\nJälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. \"Jumala -- Jumala suokoon\nErlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi.\nÄlköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi,\nKristiina --\"\n\n\"Älä puhu noin!\" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja\nkatsoi munkkia silmiin: \"Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet\ntehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä\nankarammin kuin sinä -- hänen veljensä ja Herran palvelija!\"\n\n\"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on\ntäytynyt.\" Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. \"En\nole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai -- minun mieltäni\nkirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut\nsovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby\n--? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä\nannoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat\nlähimmät miehiset omaiseni --\"\n\n\"Erlend _ei ole_ tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä\nparempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf -- et sinä ole minun\nrippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni -- hän nuhteli\nminua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi\npappi kuin sinä -- ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi\nauttajakseni, häntä minun on kuultava -- eikä hän ole milloinkaan\nsanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!\"\n\nGunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja\njärkyttyneenä munkki mutisi:\n\n\"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava --\"\n\nHän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen\nkäteensä:\n\n\"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf -- muistan miten\nolin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä\nolit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran --\nolin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää\n--. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun\ntarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä --\n\n\"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf -- kuka meistä on puhdas Jumalan\nedessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään.\nMuista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja\nsittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis\n-- viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista\nja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme\nviettäneet siellä monta onnellista päivää. -- Kävipä miten kävi, hän on\nminun mieheni, mieheni, jota minä rakastan --\"\n\nGunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti\nliikkuessaan ulkopuolella luostarin:\n\n\"Kristiina --. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan --\njoita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.\n\n\"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä -- olin vain\naliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen\naikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen\nvarkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu\nolivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen\nsai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän\nkertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen\nsilmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin\nihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan\nsiihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki\nristinmerkin -- ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän\nnäki, mitä oli aikonut tehdä --\"\n\n\"Sittenpä minä en mainitse sitä\", sanoi Kristiina hiljaa, -- hän seisoi\nsuorana ja jäykkänä, -- \"jos luulisin, että minä siten joutuisin\npettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko\nKristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa\nsitä --\"\n\n\"En tarkoittanut sitä, tarkoitin --. Jumala vahvistakoon sinua,\nKristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot -- kantaa miehesi\nvirheet rakkaudella --\"\n\n\"Näethän, että minä jaksan\", sanoi vaimo kuten äsken.\n\nGunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:\n\n\"Minä menen kotiin. Siellä --. kotona voin helpommin koota ajatukseni\n-- tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala --\nJumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle\nvapauden, Oi Kristiina -- älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni --\"\n\nMutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat\npahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas\nkäsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle\nratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan\nmiehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa\nvastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan\nSimon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi\nhäntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin\nsulkiessa hänet syliinsä.\n\nSimon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin\nolkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon\nkosketti keveästi hänen lanteitaan.\n\n\"Jumalan nimessä, Kristiina!\" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä\nsävy, hänestä huokuva miehen haju -- joka oli sekoitus hikeä,\nmaantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua -- oli kuin lohdutusta.\n\"Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus --. Kaipa\ntässä keino keksitään --\"\n\nHetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi\npyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että\nhänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.\n\nSimon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta.\nHän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut\nyhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi.\nMutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli\nleskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti\nmiehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä\nvuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon\ntulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.\n\nLääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla\nhän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi\nlähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun\ntapahtumista -- hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja\nBorgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard\noli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla.\nSanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon --\nLaugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi\nlähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä,\nmutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta\nNaakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.\n\nKristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla\ntuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi\nnauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon\nleveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen\nläsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin\nerittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli\nsittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.\n\nKristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua\nhirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa\nei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria,\npitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan\njuotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine\nsarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla -- kaikki tuo oli\nkuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän\nmuisti milloin Simon oli saanut ne itselleen -- se oli tapahtunut juuri\nennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun\njuhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa\nniin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi\nhänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä -- ja kun Lauritsa\nsanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli\nkallisarvoinen kapine. \"Niin ja veitsi\", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja\nmiehet yhtyivät siihen sanoen, että \"aivan niin, myös veitsi\". Tuosta\nveitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka\npäivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä.\nMutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi\nhäntä siitä. \"Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan\nRagnfrid -- ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan\nvaltakunnan veitsi tahansa -- kun se on lämmin.\"\n\nKristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen\nsitä käsissään.\n\n\"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni\", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.\n\n\"Sen minä kyllä uskon -- minä olen iloinen, että se on minun, en myisi\nsitä kahdestakymmenestä hopearahasta.\" Hän tarttui nauraen Kristiinan\nranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet\nolivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.\n\nKotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni\ntupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle,\nnousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle -- ja retkahtavan\nsitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina\npohjattoman syvään ja makeaan uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika\noli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen\nsanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.\n\nSimon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja\nsilloin hän virkkoi ensimmäiseksi:\n\n\"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina -- sain puhua hänen kanssaan.\"\n\nSimon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja\nmiten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä\nryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään,\nsillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko\najaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan\nHalfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat\nterveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia,\nmutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua\njo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut\nhyvin.\n\n\"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin\nnähnyt hänet jo\", sanoi vaimo hiljaa.\n\nMutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt\nsisään juuri siksi, että oli ollut yksin. \"On oleva parempi monessa\nsuhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi.\"\n\nErlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella --\nse oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan\nkellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.\n\nVarovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää,\nkertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan\nKristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut\nomaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut,\nolivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä\nsuunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä,\nettä hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun\ntyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa,\nettä kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään,\nvaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.\n\nKristiina kysyi matalalla äänellä:\n\n\"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?\"\n\n\"Siitä haluaisi moni olla selvillä\", sanoi Simon.\n\nHän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin\nniille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui\nepätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan\nlukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään\nja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin\nvalinneet johtajakseen häntä -- kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät\nhänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli\nsukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut\nvallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä\ntottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli\nsitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin\nmonta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua\nhyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin\nerehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa\neräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet\nhäntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat\nliittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon\nhänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.\n\nSimon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti\nvarautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. \"Kun\nlehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä\", sanoi Erlend naurahtaen.\nEihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.\n\nSimon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä\nniin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka\nulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle\nErlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja\nnorjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön,\nkirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai\nhänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä,\nnyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut -- kaikki\ntuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat\njohtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan\nennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.\n\nMutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten\nmies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa\ntappionsa miehekkäästi ja kauniisti.\n\nHänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään\nlangon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: \"Etkö\nmuista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona,\ntartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi\nja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet.\"\n\n\"Kyllä muistan.\" Erlendin kasvot olivat hymyssä. \"Mutta Lauritsa ei\nsuinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan\nminun apuani.\"\n\n\"Päinvastoin\", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, \"luonnollisempaa\nhänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa\nolla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan _sinua_.\"\n\nErlend hymyili yhä ja sanoi: \"Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta\nvaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen\nminusta.\"\n\nSimon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta --\nhuolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta\nmitä tämä oli hänelle tehnyt -- ei hän itsekään voinut kieltää\ntuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan.\nSitten Erlend kysyi vaimoaan.\n\nSimon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa\nErlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että\nKristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi\nkotiin.\n\n\"Ei ennen kuin hän paranee!\" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan,\nja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille\nkasvoilleen. \"Sitä minä vain pelkään, Simon -- etten jaksa pysyä lujana\nkohdatessani hänet!\"\n\nMutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:\n\n\"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen\nvuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä\nonhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän\nmuuttaa Jørundgaardiin.\"\n\nPäivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika\nNidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan\nkaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian\nratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu\nkantajaksi.\n\nKesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika,\nGodøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty\njokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin\npahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään.\nErlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut\npelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.\n\nNyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään\nSimonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät\nErlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta\nniin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen\nsuoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli\nneuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen,\njos niiksi tuli, \"enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka\non luottanut minuun.\" Simon katsoi häneen -- Erlendin silmät olivat\nsiniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.\n\nKuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita\nosallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard\nTorenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä\nErlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien:\nmuiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri\nHaakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin\nMaunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi,\njos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.\n\nBorgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun\nVeøyn linnasta -- kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta\narvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis\nja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa;\nveljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.\n\nSamaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa,\noli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä\nja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat\nErlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan\nkuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti\nrohkeutensa -- hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina\nauki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli\nvarmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä\ntätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta\nkaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.\n\nKristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin\nulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan -- paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia;\nnämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti\npiti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät\nRaasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.\n\nSe oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä\nsaattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen\npitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian\ntilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot\nvuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat\nolleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta\n-- jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää.\nToinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli\nelämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.\n\nNyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli\npysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta.\nJälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin\npääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen\nrinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen\nkanssaan rauhallisesti ja tyynesti -- kunnes saattoi sattua, että\nhe silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat\ntoistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja\nhurjasti toisiaan syleillen.\n\nMuuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä\nkerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien\ntakana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli\nheidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin\npoltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet\nyhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan\nVapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt,\nkun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän\noli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?\n\nMikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja\ntehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa.\nHänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta\nvastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen\nmaahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia\njuttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend\nNikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.\n\nArne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja\nKristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä\nneuvotteluissa.\n\nErlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän\noli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu\nEirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon\nKnutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen\nmielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista\nvaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime\nvuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän\noli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi\nsuojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat\nSkånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa,\njotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat\nkansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet\nmilloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä\nveroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli\npaljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli\nedellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös\nseurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja\nsuosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat\nrikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin\naseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.\n\nErlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan\nenemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten\npohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa\ntäyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka\noli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme\nHaakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut\nkansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään\nvelipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin\nvannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa,\nsuojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan\nJumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja\nkaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten\ntunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä\nollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka\nNorjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa\nkuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.\n\nUlf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena\nhän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille\nkannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme.\nNäissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan\nmies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, -- Jumala olkoon hänen sielulleen\narmollinen -- hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja\nGreip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.\n\nErlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne\nGjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän\nodottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan\npoikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi\nArne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi -- arkkipiispa\nPaal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut\nsuurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun\nvuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan\noli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa\navioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa -- vaikka huhuissa olisi\nollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista\ntavoistaan.\n\n-- Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä\nsuurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti\nSimonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti\nlangetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt\nolla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja\nErlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi\nja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.\n\nMitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan\nhyödyllisyydestä -- niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja\ntiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas\nastumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden\naikana. -- Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.\n\n\"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?\"\nkysäisi Simon hiljaa.\n\n\"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien\ntämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin\naikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan\npuheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin\nheidän äitinsä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut\nherroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä\nkuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin\ntullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli\nmukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.\n\n\"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan\", sanoi hän\nkietoen kätensä tämän vyölle. \"Ja minä olisin aina niin kernaasti\nvienyt hänet mukanani maailmalle --.\" Hänen kasvoillaan kävi väristys\n-- ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea\nvälittämättä toisista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen\nomaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään\nlapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:\n\n\"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät\nhäädetään sieltä.\"\n\n\"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi\", sanoi Simon. \"He ovat niin\npieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos\nantaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät\nainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa\nlaaksossa.\"\n\nErlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain\nIvar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei\nhennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja\nMunan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman\ntuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen\nitkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut\nNidarosiin. Nyt hän itki itkemistään -- Munanin tähden, joka potki\nja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki\nLauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti\nitkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden\nkahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin\nmukaan -- Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään\nlasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.\n\nSira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt\narkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään;\nErlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti.\nTämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli\nniin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja\nBjørgulfin luostariin.\n\nViimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä -- Simon oli jo\nmatkustanut kaksosten kera -- ripitti Kristiina itsensä tuolle\nhurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen\nhengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään\ntuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen\nJumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen\naviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla\nSira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan\nviereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen\nrakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen.\nMutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten\nja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut\nparhaansa mukaan Husabyn vuosina.\n\nSeuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten\nTautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen\nkaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi\nminoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa\nkyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden\npienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten\nkanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.\n\n\n\n\nVI\n\n\nErlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti.\nSilloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan\neteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun\nBaagahusissa tällä kertaa.\n\nKristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli\npakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja\nkuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille\nteille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä\nollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin\nnykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin\nkapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän\noli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.\n\nMutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän\najatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo\noli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti\npitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi\nkaikkeen muuhun.\n\nKolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin\nlaivalla. -- Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia,\njärjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi\nkuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä\nja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin\nluokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja\npyytääkseen armoa miehelleen -- tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti\nErlendin hengestä.\n\nErlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille;\nNidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli\nkirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään\nsitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan\npalvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle\njalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös,\nsamoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.\n\nKristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle\nkannalle -- arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin;\ntunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan\nsieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti\nmolemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota\näidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä\npohjoisessa.\n\nTuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin\nneuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset\n-- siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö.\nKristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja\nhänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa\ntakaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja\nHjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään,\ntäytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen.\nToftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän\npäästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän\ntulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki\njymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä\nsuo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse -- eikä laajalla tanhualla\nnäkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät\nihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.\n\nUlf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi\navaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä\nja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi\nhaukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren,\nlaski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen\nheidän yltään läpimärät vaatteet.\n\nTuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli\nuunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä -- lapsia\nja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden\npikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa,\njolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti\näitiään ja veljeään -- Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten\nlauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa,\nja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.\n\nSimon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä\nenimmistä lapsista ja koirista -- heillä oli vieraana naapureita\npalvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti\nsoljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle,\nkarvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi,\nsanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen,\nvyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja\ntukka täynnä roskaa ja tomua.\n\nPian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin\nrouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät\nkiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja\npojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa\nja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu\ntukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin\navioton tytär Arngjerd.\n\nSen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt\nenemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin\nkauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja\nSkule seurasivat perästä.\n\nKristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen\nsaattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa\ntytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan\n-- tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää\nhuolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään\nsinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan -- ja olihan Simon\nitsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin\nRamborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon\ntaloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla,\nnauroi Simon -- eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että\nRamborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.\n\nKristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä\nmukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja\nystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän\nnyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän,\noliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi\nolevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.\n\nHe menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja\nsitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo\nvanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen\nonnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset\nolivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se\noli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa\ntulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi\nsilmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin\nselvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki.\nHeillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä\noleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.\n\nKristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki\nväsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista.\nHän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan\nhäntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti\ntarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun\nasiat olivat nykyisellä kannalla -- Simon ajatteli varmaan paljonkin\nsitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi\nRamborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi\nvuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin\nkokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi\nkaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot -- mutta oli vain kummallista\nkulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta\nja tyytyväiseltä oloonsa.\n\nHuomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären\nsamanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu\nnimi -- kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja\nvieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen\nposkensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät\nolivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin\nkaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan\nlapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.\n\n\"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä\", sanoi hän ottaen\nlasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä,\n\"että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet\nisälle ja äidille kätkyeen -- niin se on ruma ja kamalan näköinen\",\nlisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa\nristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.\n\nHänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja\nymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin\nvoi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan -- Kristiinan sopi katsoa\nArngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja\nkutonut ja ommellut itselleen.\n\n\"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen\nsulhasen käteen\", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, \"on oleva\nelämäni parhaita.\"\n\nSäästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei\nKristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä\nkuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti\nsitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren\npalvelijan kera.\n\nHeidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas\ntullut Norjaan -- hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli\nAkersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä\nei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning\nlupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli\nerittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä\noli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin\nSkogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.\n\nSkogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen,\nmutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend\noli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti\nkehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta\nKristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.\n\nKristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran\noli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat\nolleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa\noli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa;\nmiehet nukkuivat tallissa.\n\nJouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun\n-- hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki\nviisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli\nsadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida\neri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin\ntäytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä\ntähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä,\nryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja\nsuloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha\nja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli\nmuuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon\nmuisti tuolta joululta --. Simon puristi tietämättään hänen kättään\nja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan\nvastaukseksi. Simon nosti katseensa -- Kristiina hymyili ja nyökkäsi,\nja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen\nrohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.\n\nKun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti\nkunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen\nsisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan\npuhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei\nhänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet\nhänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän\nhäntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa\nvuoden -- jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut\nerilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan\nilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut\nniin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin\nelämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden\nluostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva,\nja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun\npelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta\nhäiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle\nkuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä\nja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua -- ja kun sisaret\nolivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi\nhän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven\nääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä,\njonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa -- mutta muuta\nkotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien\nkodissa.\n\nJuhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen -- hän sanoi nyt\nvasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti\nsydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän\nväliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä\nvaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin\nhyvin ankarasti -- ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan.\nMutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut\nMunanin kovin innokkaasti koettaneenkaan -- hän pelkäsi niin kauheasti\ntulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon\nmainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen\nja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän\nasui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka\noli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan\nhänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut\ntulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa;\nhän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei\nuskaltanut käskeä häntä pois.\n\nVihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja\nSimonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa\nvaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä\nkuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että\nlinnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.\n\nErlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila\nalkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän\nkärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi,\nmutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei\nollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan --\nmutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai\nkäynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.\n\nKristiinakin oli rauhallinen -- niin rauhallinen, että Simon jäi\nodottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.\n\nMaunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa,\njoten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä\nmyöskään muutoksesta Erlendin asemaan.\n\nYrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin\nkirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän\nsillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka\nsijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon\nrinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.\n\nPäivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten\nheidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi\njoen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville\npelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa,\nlevitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli\nsurullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa\nhe saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa\nalas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä\nlikaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa,\nettä sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti -- alhaalla tummassa\nliejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden\nerotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta\nvedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve\ntörrötti valjuna katoilla.\n\nHeidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies\nja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan -- mies kumartui\naidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota\nhän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika\nja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät -- ja\njäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen\ntervehdyksen.\n\nHerra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.\n\n\"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa\", huusi hän ylös.\n\nMatkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt\nenää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa,\nja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi,\nmutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä\nlopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös\nylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi\nruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen\noli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan\ntalossa.\n\nMunan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.\n\n\"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme\", hihitti hän -- hän oli\nhienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. \"Sinä olet hyvä nainen,\nKristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden\nvikaa -- Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen -- ja minä\nolin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme -- ne ovat\nreippaimmat kaikista lapsistani -- sen minä olen sanonut aina,\nBrynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni --\"\n\nBrynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa\nnäytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän\nläskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi\npöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat\nja kauniit.\n\n\"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa\", sanoi Munan.\n\"Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge\nkirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan\ntoimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös -- ja hyvät naimisetkin minä\nhommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen\nmiehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme\npuhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten\nentisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä.\nSiellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa --. Ja niinpä minä\nratsastan tänne vähän hupia hakemaan -- silloin kun tämä Brynhild on\nsemmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa.\"\n\nUlf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa.\nKristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja\narvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.\n\n\"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon\", sanoi\nBrynhild Fluga, \"vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä\nolen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä -- äitipuoleni\nmöi minut tuolle -- minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli\nkaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi --\"\n\n\"Joko sinä taas alat puhua siitä!\" valitti Munan. \"Olenhan minä sanonut\nmonta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut\nihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä\nhyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua\novesta sisään --\"\n\nUlf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.\n\n\"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen\", sanoi Munan.\n\"Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää -- ja lapsillamme on paremmat\nja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla -- Jumala\nvarjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville!\nTarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin\nvaimon nimen ja arvon -- ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen,\nettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa\nsinut lailliseksi vaimokseni -- en ole pitänyt kenestäkään naisesta\nniin paljon kuin sinusta -- vaikka sinä et ollut liian usein lempeä\nja hellä minua kohtaan -- ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin\nsain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun\nmuistoksi kirkkoomme, Kristiina -- ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa\nja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut\nyhdelläkään miehellä.\" Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.\n\nVähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi\nlähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven\nulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:\n\n\"Ulf -- sukulaiseni ja ystäväni!\"\n\n\"Jos siitä olisi asialle apua\", sanoi Ulf hiljaa, \"niin menisin\nmielelläni hirteen Erlendin puolesta -- hänen ja sinun tähtesi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa\nkahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut\naikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.\n\nSimon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret\nreisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa,\nkummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei\nlausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan\nliikahtanut ainoakaan lihas.\n\nSilloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.\n\nSimon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi\nlevollisesti:\n\n\"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me\nolemme tunteneet toisemme -- on, ellen muista väärin -- että sinä --\nettet sinä -- etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa --?\"\n\nKoko Kristiinan ruumis tärisi:\n\n\"Kyllä. Mutta --. Oi Erlend, Erlend, Erlend --!\"\n\nToisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn -- Kristiina oli\nviskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää\nkäsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat,\ntuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja\npulppusivat purskahdellen ulos.\n\n\"Kristiina -- Jeesuksen nimessä!\"\n\nSimonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä\nheittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui\nhänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.\n\n\"Kristiina -- hillitse itsesi --\" Simon puristi häntä sylissään ja\nhuomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt\npystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle -- likisti hänet\nsilmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski\nhänet vuoteelle.\n\n\"Hillitse itsesi\", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten\nja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen\nranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:\n\n\"Simon -- Simon -- hänet täytyy pelastaa --\"\n\n\"Minä teen mitä voin, Kristiina -- nyt sinun täytyy hillitä itsesi!\"\nSimon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi\nniin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut\nitselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski\nhänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva\ntahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi\näskeisellä paikalla.\n\nSimon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen\nasti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika\ntulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin\nnäiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.\n\nKristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta\npuolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta,\njonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut\nsanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa\nkannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos.\nKristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi\nvieras mies hevostaan pidellen -- Simon veti kultasormuksen sormestaan,\npudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.\n\nKristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:\n\n\"Sinä olet saanut pojan, Simon.\"\n\n\"Niin olen.\" Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen\npikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta\nvyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen,\nettä Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen -- ja silloin\nSimon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.\n\n\"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon\", sanoi Kristiina\niloisesti.\n\n\"Niin jää -- jos se on Jumalan tahto. -- Tänä iltana minä menen\nyksin\", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä\niltarukoukseen.\n\nIllalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan\nkartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon\nvarannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas -- hän aikoi\npuhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.\n\nKristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet\nohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei.\nSimon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä,\noliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan\nmahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.\n\nSilloin sanoi Kristiina:\n\n\"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko,\non minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin\nRingheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa.\"\n\nSimonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän\noli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä,\nettä hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan\nmielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:\n\n\"Olen ajatellut, Kristiina -- että ehkäpä Jumala on suova pojalleni\nparemman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä\nolemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi\nErlendiä ja sinua.\"\n\nSeuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja\narvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka\nolivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti\nesille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään;\nsen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti\nraskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut\nLauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin\nmorsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti\nSimon pois.\n\nIllalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle,\nmakasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen\ntähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen\nkääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli\nja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui\nmelkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle\nruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.\n\nHän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä\nsiksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin\ntyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen\npikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan\nisänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui\nniin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset\nleukansa alla -- ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä\nriviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli\nsiirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän\nuskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi\nasti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen -- ensin\nAndres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres\nSimoninpoika -- ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli\nolla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen\nmiehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin\nhänen julkinen elämänsä.\n\n-- Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää\nkauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että\nKristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar -- hänen\nparhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä --. Ja kuka sen tiesi\nmiten kauan tätä oli jatkuva -- että heidän pitäisi elää samassa\ntalossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon\nvoinut unohtaa --; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa,\nei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet\naiotut elämään avioparina --.\n\nMutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa\nmitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus\nja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan\nkahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi\njatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa\nkiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä\nkoituisi apua jo tällä retkelläkin.\n\nOikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja\nkuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen\nvaltakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas,\nvaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon\nvaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies\n-- ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan\nMaunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa\nja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin\nkavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka\nhän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja\nastumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen\nkuningas -- ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan\nmitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan\nhäpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian\nollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa -- sillä nuo kaksi näyttivät\ntuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli\nitse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin\nonnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat\njoutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.\n\nTäytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä\nauttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria\ntai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa\nkunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja\notti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja\nhänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen,\njossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse\nparvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut\nportaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin\nelein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika,\nMandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne\nErlinginpoika.\n\nHäntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa\nja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten --\nainakin herra Erlingin ja Stigin -- arvaavan, minkä vuoksi hän oli\ntullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi\npuhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei\nollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan -- lieneekö hän\nollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen -- vastasi Simon,\nettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt\nhän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina\nLauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan\nkanssa.\n\nSiihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra\nErling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia,\nja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia,\nStigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.\n\nStig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies,\njoitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären\nvelipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan\nrouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin\nlääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea\nsitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa\nMandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja\noli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen\nvaimonsa sukulaisten kanssa -- joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut\nkovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet\nHalfridin toisista naimisista -- että Andres Gudmundinpojan nuorempi\npoika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid\nErlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä\nnuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän\nnuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan\n-- koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.\n\nErling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja\nsilloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään\nääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun\nElin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut\nsiitä ajasta asti -- hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja\nsulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli\nollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.\n\nNuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli\nviettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran,\nErlingin ystävän luona -- suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen\nsiksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä\nkuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati,\nja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli\nollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut\nkaksi poikaa näiden pienenä ollessa.\n\nPoika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten,\nkasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla,\nsuuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva,\nsuu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.\n\nSitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun\nSimon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija\nsiirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli\nkokonaan rauhasarpien peittämä -- ihottuma kulki molempien korvien\njuuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia\nläikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli\nsellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen\nsamettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan\nyllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua\nhänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän\ntaas työnsi sen ylös -- eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa.\nSimoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno -- vaikka hän koetti\nolla katsomatta sinne päin.\n\nHerra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan -- mutta hän ei myöskään\nnäkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän.\nErling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen\nhaaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä -- mutta tuon\nhiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän\nloputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.\n\nNuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen\nSimonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki\nneljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi,\neikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota\nhänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että\nsai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta\noli masentanut hänen mieltään.\n\nKun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling\njokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei\nMaunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan,\nmutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla\nselvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling\nVidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa\nsitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja\nhänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei\nhän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista.\nJos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä\nkoituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan\nhänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin -- mutta\nuskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei\nhänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko\naikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo\nseikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle\nuhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin\nja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen\nmielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten\nepäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän\nneuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan\nserkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla\ntätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling\nsaattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä,\nhaettavat Haftorinpoikain piiristä -- ja muiden nuorempien valtaherrain\njoukosta.\n\nKuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin\nsaattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti\nja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli\nollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi\nkääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan\nmorsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden\nsuopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino -- niin päätti Simon,\nettä Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos\nherttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten\nolisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin\nmainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut,\nettä Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia\nitsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei\nhänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan\nnimeä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nVasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen\nvaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän\naikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.\n\nKristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä\nkalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa\nlaaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut\nmuistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta,\nhän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja\nlohdutustaan -- mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa\nErlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei\nkahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään\nkotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa\nSimonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies\nvalitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään\nmonia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa\nmiehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä\ntunturilla -- hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut\ntakaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta -- muisti miten\ntuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun.\nAjatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo\nkävellä ja puhua -- mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä\niässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta\nTautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa --! Minkähän verran\nnuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve\nmahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan\nkääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset\nolivat luulleet.\n\nSira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut\nErlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät\nmilloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä\neivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen\ntai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime\ntapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos\nhe sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen,\nhaisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi,\npalavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan\npalvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona\nportaissa.\n\nJoutihan hän myöhemmin -- sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä\npois tai annettu hänelle takaisin -- ajatella lapsilaumaa ja sen\nmuuttuneita oloja -- kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt\nhänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta,\njonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä,\njolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa -- ja\nniin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin\nTrondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen\nasioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä\nErlendin omaisuudesta -- Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin\nKristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan\nTanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen,\nettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.\n\nErlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika\npalasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui\nnähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin\nKristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän\nhuomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että\nymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen\nvuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona.\nMutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa\nMaunu-kuningas odotti morsiantaan.\n\nKuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin\nsinne -- parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan\npäivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies,\njoka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon\n-- Olav Kyrning odotti häntä siellä.\n\nSijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa\nhenkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli\nlinnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan\nsinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan\nErlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän\neteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista\n-- Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi\noli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla -- he sanoivat itseään\nsen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme --\nalku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti -- ja\nheillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä\nsitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja\nasettanut vahvat vartijat ovelle -- hän uskalsi ottaa sen vastuulleen,\nsillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut\nNorjassa koskaan!\n\nSimon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.\n\nOlav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja,\njoilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan\ntietämättään -- vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen\nkoettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.\n\n\"Huomaan, että olette vihainen, Simon\", sanoi Olav Kyrning.\n\nSimon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli\nniin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka\npyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen\nhäpeän tunne -- häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman\nnorjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja\ntunnusteltavaksi -- se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan\nkostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin.\nJos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin\nei hyvä peri! Se on varma.\n\nHän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen\ntähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän\nsellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu\ntunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.\n\nErlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän\noli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä\nsuoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun\nlian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen\nturkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen\npehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen,\nkiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.\n\nSuu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat\nlumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman\nkorkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui\nhiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta\notsalta, -- ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan\nkuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.\n\nHitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä\nkoettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta\nja epäselvältä, kun hän sanoi:\n\n\"Käy istumaan, lanko --\", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. \"On\ntässä opittu uutta viime tapaamisesta --\"\n\nOlav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin.\nKun hän ei saanut vastausta -- Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa\nmitään -- veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan\naivinahousut ja paidanrähjä -- noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen\njäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu.\nHän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta -- Erlendin\nkasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan\nrievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas\npeitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja\nveti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.\n\n\"Niin se on\", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen\nkaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, \"ensi\nkerralla -- tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää -- kenenkään ei\ntarvitse pelätä -- minusta ei ole lähtevä mitään -- tällä tavalla --\"\n\nSimon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend\nNikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja\nilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei\nollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi,\nettä se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen\npuolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa -- hän oli täynnä\nitsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen\nosoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean\npieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla\njulma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon\njulmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.\n\nMutta Simon vastasi hammasta purren:\n\n\"Ensi kertaa -- ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav --?\"\n\nOlav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui\nentinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:\n\n\"Jospa minä -- voisin uskoa siihen -- yhtä varmasti kuin te! Mutta\nnuo miehet tulevat tuskin -- tyytymään tähän --.\" Sitten hän huomasi\nvärähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: \"Ei, Simon\n-- hyvä lanko!\" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui\ntuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.\n\nOlav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun\ntainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten\nhän alkoi puhua hyvin vakavasti:\n\n\"Ettekö te ymmärrä -- että Maunun -- on tärkeä saada tietää -- mihin\nmiehiin hän ei voi luottaa -- silloin kun nämä eivät ole hänen\nsilmiensä edessä. Täällä on ollut -- niin paljon levottomuutta ja\ntyytymättömyyttä --\n\n\"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä\", sanoi\nOlav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla\näänellä:\n\n\"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin -- että harva välittää siitä\n-- miten minun on käyvä -- tiedän sen kyllä --\"\n\nToiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi\nsitä -- eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta.\nNyt hän puhkesi sanomaan:\n\n\"Miten sinä saatoit -- olla niin -- järjettömän varomaton!\"\n\n\"En minä ymmärrä sitä itsekään -- nyt\", sanoi Erlend vilpittömästi,\n\"mutta -- tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi\nlukea! Hän tuntui -- niin oppimattomalta --\"\n\nHänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav\nKyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni\nulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:\n\n\"Lanko -- oliko -- oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?\"\n\nErlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:\n\n\"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme -- että joko hän ei olisi kyllin\nrohkea yhtyäkseen meihin -- tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa.\nMutta älä kysy, Simon -- minä en tahdo sanoa mitään -- kenellekään --\nsilloin tiedän, etten ilmaise mitään --\"\n\nYhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas --\nhän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen.\nMutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:\n\n\"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on\ntullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää\nhänet Munanin luokse -- Skogheimiin -- kuuletko -- nuo ranskalaiset --\ntai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät -- eivät\ntule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto\nleviää kuuluville! Lupaathan, Simon?\"\n\n\"Lupaan.\" Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.\n\nErlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:\n\n\"Ajattelin yöllä -- niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme\n-- hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin -- päättäen hänen\nvalitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen -- seitsemän kertaa --\nheidän lemmenriemumme tähden -- niin täytyyhän minun --\"\n\nSimon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän\näärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan\nollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla\nasioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat\nvieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana --.\n\nErlend heilautti kärsimättömästi päätään:\n\n\"Nämä kärpäset -- ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä\nperkeleestä --\"\n\nSimon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia\nsinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan --\nja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat\npökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä\nmuurin aukko ammotti paljaana -- edellisenä talvena se oli ollut\ntukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä,\nmutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.\n\nMutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin\nkanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa\nkun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen,\nja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet\nkuivaksi perästäpäin.\n\nSimonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja\ntykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti.\nHän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon\npitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja\nlaskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat\npuoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista\nhymyään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra\nErling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä\naamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa\npaiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika\ntuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen -- hän oli\nkurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.\n\nPöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään\nihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan\nseisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:\n\n\"Tahdotteko kuulla outoja uutisia -- Erlend Nikulauksenpoikaa on\nkidutettu -- linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka\nkuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä.\"\n\nMiehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan\nympärille. Stig löi kätensä yhteen:\n\n\"Mitä hän on sanonut --!\"\n\nSamassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin.\nSimon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.\n\nHän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti\nolutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.\n\n\"Miksi te nauratte?\" kysyi herra Erling tiukasti.\n\n\"Stigille minä nauroin.\" Simon istui hiukan etukumarassa, kädet\nkuraisia kylkiä pitkin -- ja tyrski vielä pari kertaa. \"Luulin -- sillä\npäälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat\n-- odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista\ntapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi\nkysyneet, miten se voi käydä päinsä --\n\n\"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa\njutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan\napuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan\nja rauhan aikana -- muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun\nkäsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty\nvääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian\n-- millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä\n-- hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti\nkun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta -- jos tämä\nmahdollisesti taipuisi sovintoon. -- Sen jälkeen on mies saanut virua\nAkerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla\nenimmän ajan -- asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää\nei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka\neivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen -- ja koettaa kuulustella\nErlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion\nsoturia kohtaan -- rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja\nsäätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan\nhäitä --.\n\n\"Mitä te sanotte tästä, herra Erling --?\"\n\n\"Minä sanon --\" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. \"Minä\nsanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon\nDarre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa:\njoko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille\nNidarosissa -- taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä,\nasettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä -- taikka\nsitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa\npoistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan\nErlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.\n\n\"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte\nTunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen\nveljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle\n-- Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut\nvääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin\n-- saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne\nkaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta\nryhtymään asiaan --\"\n\n\"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?\"\n\n\"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin\", sanoi Erling lyhyesti.\n\n\"Haftorinpojat ovat nuoria -- ja herra Paal on vanha ja raihnas -- ja\ntoiset --. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran\nvaltaa, kuninkaan armosta, mutta --. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat\nteidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa,\nettei sellaista ole ollut kellään sitten -- miesmuistoisten aikojen.\nTeitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä\nmieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan.\nKatsokaa isänne sukua -- mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin,\nSudrheimin herran pojat verrattuna teihin -- kannattaako heidän\nrikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne\nkeinot ottavat aikaa -- ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru\nvie, ole jättävä asiaa kesken -- ilmeistä on, että kuningas on koettava\nhallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla\nolevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen\nmielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita\nvastaan. -- Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on\nyhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on\nluvannut kirjoittaa -- mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte\nte, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte\nMaunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan\n-- kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki --\"\n\n\"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina\", sanoi Erling\nhappamesti. \"Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. -- Mutta\netkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla\nhetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin\npelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia -- astuin minä esiin!\"\n\nVähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:\n\n\"Onko -- Erlend puhunut?\"\n\n\"Ei\", vastasi Simon kärsimättömästi. \"Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja\nminä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika\", sanoi hän\nrukoilevasti, \"hän on sukulaisenne -- olitte ystäviä ennen --\"\n\nErling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:\n\n\"Se on totta. -- Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä\nsiitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden\nRuotsiin -- lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin\nkoskaan koeteltu -- ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia\nja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään -- palata entiseen\njärjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te,\nettä se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus -- ja että tuota ajatusta\non vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien\nasian hän on ajanut karille -- ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä\nei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että\njos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri\nHaakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin\nNorjan rantaan nuo -- poikaset -- tuskin olisivat kyenneet saattamaan\nasiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä\nolevia seikkoja. Niin se on -- siitä minä voin vastata. En minä,\nHerra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka\nolen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien\nharmien keskellä -- päinvastoin on minun usein täytynyt -- jättää\nsyrjään omien asioitteni hoito -- jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät\ntämän, ja siihen minä saan tyytyä --!\" Hän iski kätensä pöytään.\n\"Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin\nsuurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja\njälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin -- ja\njoka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn -- tuhat tulimmaista! --\nettä se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!\"\n\nSitten hän sanoi tyynemmin:\n\n\"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne\ntieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että\nte, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne.\nMutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin\nkutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden.\"\n\nSimon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat\nharmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja\ntarttui häntä hartioihin -- nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut\nviedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa.\nMutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla\nja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin\ntuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen.\nHän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. -- Simonin oli\ntäytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut\npysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä --\noli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien -- mutta oli sittenkin eksynyt\npari kertaa.\n\nStig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä\nmukaan silloin -- ainakin kappaleen matkaa -- esimerkiksi Tunsbergiin.\n\n\"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa\nensin --; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen\nHalfridin haudalla --\"\n\nVeri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti\nkorviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin\nhorroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:\n\n\"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin\nkenestäkään muusta sukulaisestaan --\"\n\nHän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken\nkuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling\nVidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:\n\n\"Mielelläni, Simon Darre. -- On ruma ilma\", sanoi hän sitten sitoen\nmiekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi\nhievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.\n\nUlkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu,\netteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän\npelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon\nei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin\nasunnosta -- hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta\nväkeä -- hän pääsi siten pitkistä puheista.\n\nKirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari.\nAjatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet,\njotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän\nErling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki\nrukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa -- aivan kuin houreessa.\n\nHän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän\nei tiennyt mitä tulisi sanomaan -- mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi\nitseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.\n\nHän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron\nhämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen -- iltapäivän,\njolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut\nsalaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli\nuskonut sen maksavan hänelle hengen -- mutta sanoi uhraavansa sen\nmielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä\narkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan --.\n\nMutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt\nErlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja\ntyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää -- mutta\nSimon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut\nkohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki --\noliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet\nsaatu -- lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja\nSira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta -- hän\nei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää\naikaa.\n\nSimon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid -- eihän se ollut\nsynti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni --! Ja sittenkin. Se oli salaisuus,\nse mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen -- surustaan ja\nrakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo;\ntämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun -- mutta Halfrid oli\njäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta\nystäväänsä --\n\nErling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä\nhänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen\nkätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki\nristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas\nsormenpäänsä yhteen.\n\nEi. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes\nKristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin\npuoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin\nkannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet\nvielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä\nseuraava hetki toisi tullessaan.\n\nHän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan\nläpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi.\nSimon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin\nlähtivät sateeseen.\n\nErling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi\nsyvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla -- hän ei uskaltanut\nnostaa katsettaan.\n\n\"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte -- tällä?\"\n\nSimon ei saattanut vastata sanaakaan.\n\n\"Luuletteko voivanne pakottaa minua -- tekemään tahtonne mukaan --\nsiksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka\n-- sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi\n--.\" Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.\n\nSimon pudisti päätään:\n\n\"Ajattelin, että te, herra -- muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi\npuhtainta kultaa -- säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia.\"\n\nHerra Erling katsoi häneen -- eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää\nsammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti\nhuuliaan kielellään.\n\n\"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika -- toivoin, että\nkun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä\nvaikeina vuosina -- vailla muuta apua kuin taivaan Jumala -- että te\ntätä muistaessanne tahtoisitte auttaa -- missä voitte. Kun ette voinut\nauttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että\nratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?\"\n\n\"En ole!\" Erlingin ääni oli viiltävä. \"Sillä minä tiedän, ettei\nhän, Halfrid -- mutta tätä _sinä_ tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä\nolisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo\nrouva, jonka _sinä_ sait vaimoksesi\" -- hän nauroi vihasta -- \"niin\net olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät -- minun\npuolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin\nsairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän\nolivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin\noli hänen tätinsä -- meillä oli ollut tapana -- se oli ollut sellaista,\nettä kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme\nusein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen\nkeskenämme -- jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin\nvastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon _hän_ silloin,\nmiksi piti olla niin --.\n\n\"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän\nmiehen lohdutukseksi entisen sijaan -- sellaisen poikanulikan, joka\nmakaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet\nelättämään miehensä äpärälapsia --\" Erling nakkasi kokoonpuristamansa\nsammalpallon luotaan.\n\nSimon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan\nja viskasi sen menemään:\n\n\"Minä tein kuten _hän_ pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa\nei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me --\nolisimme --. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus -- on vieläkin\nrumempi --\"\n\nSimon taivutti jäykästi päätään.\n\nHän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut\najatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja\nsäädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut\nvalmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella\ntuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä\nKristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän\nkahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa\nkaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.\n\nSimon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:\n\n\"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen\npalvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle\nmaailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet\nmaailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika -- Erlendin\nviattoman vaimoraukan tähden --. Hän suree itsensä kuoliaaksi --. Minä\nen voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua\nhänelle ja hänen lukuisille lapsilleen --\"\n\nErling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa\nolivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi\npuhua:\n\n\"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän\nperusteella, minkä minä olen häntä nähnyt -- hän on kaunis ja arvokas\nvaimo -- ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän\nsaavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä,\nmitä te tarkoitatte -- tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan\ntarkoita, että minun pitäisi -- siksi, että minun täytyi tyytyä setäni\nmääräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se\nneito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme\ntoisiimme --. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin\nsanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin\ntosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet\n-- näin omituiselle keskustelun alalle -- ja nyt saatte sietää, että\nminä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend\njoutui naimisiin hänen kanssaan -- että tuon liiton solmiminen oli\ntapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että\nneito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja\npiittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti -- mutta\nhänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En\nusko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään -- hän kuului valinneen\ntoisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin --\nolen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle --\" Hän vaikeni äkkiä,\nkatsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.\n\nHehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa,\nsanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:\n\n\"Niin, hänet oli luvattu minulle.\"\n\nSilmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa\ntoisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon,\nkääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen -- mutta kuljettuaan\nkappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi\nSimonia luokseen.\n\nSitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet.\nHe olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:\n\n\"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin\nlähdemme kaikki neljä yhdessä.\"\n\nSimon katsoi Erlingiin -- hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä\nja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen\ntäytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin\nkauheasti.\n\nHeidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika\naivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi,\netteivät he voineet katsoa toisiinsa.\n\nSeuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig\nHaakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita --\ntällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan --\nhänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta\nse näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti\nreisiään ja sanoi:\n\n\"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan --\"\n\nErling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa\nkiinnitti siihen kullattua kannusta -- näytti siltä kuin herra Erling\nolisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi\nomituisen äkäisesti:\n\n\"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että\nhän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää\nsuoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä\nentisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta\nyhtä minä pelkään -- ettei hän tiedä lopettaa aikanaan --.\"\n\nSimonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään.\nKaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui\nsalainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen\nsuopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille -- kun hän kerran\noli ryhtynyt sitä ajamaan.\n\nMandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli\nherra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen\nloistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi\nainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata\nitselleen komeamman saaton ja ulkoasun -- Simon Darren, Formon herran,\nei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen\npikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo.\nHän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että\nhänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia\nrumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi\nsietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset\nkerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista\nsalaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui\nsopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita\nhän oli.\n\nMutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen.\nHän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi,\nja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista,\nniljaista ja sairaalloista -- ja nyt hänen edessään seisoikin yksi\nkauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa -- kuningas näytti hyvin\nmiehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa\nnotkeudessaan.\n\nHänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka\nlankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi\nkullattu vyö -- hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti\ntuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka\npeitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista,\nniin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen\nkasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja\nauringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja\navoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti.\nSitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet\njonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.\n\nHe puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli\naivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon\nja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin\nkuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan\netempänä ja menivät ulos.\n\nAivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen\nryhdin ja käytöksen -- hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran\nruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä\ntuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä\nkuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin\npoika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon\nkuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan\nollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja\nvapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan -- tavallaan\nhuolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän\npalon -- jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään\nepäselvän ja uhkaavan kapinan -- halun -- hän ei ollut syypää mihinkään\ntietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut\nilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja\njosta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan\nhäntä hiljaisella tulella.\n\nHän nousi toisten noustessa seisomaan -- kuningas Maunu oli kohonnut\npaikaltaan.\n\n\"Rakas sukulaiseni\", kuului hänen nuori, raikas äänensä, \"asia\non nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole\nmilloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin -- samat miehet eivät voi\npalvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten -- vaikka hän\nonkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut\nHaakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata\nveljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä\noikeuden etsiä onnea hänen leiristään. _Ketkä_ ne miehet ovat -- sen\nminä aion kuulla Erlendin suusta.\"\n\n\"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon\nErlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja\nsallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy --\"\n\n\"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai\nminut myöntämään hänelle turvaluvan -- mutta ei hänkään ole pitänyt\nminulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme\" --\nMaunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle.\n\"Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan,\nettä sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan\nsukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja\nmorsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan\nsekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin\nriittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä\nuuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen\nsuova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa --\nmutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat\npalvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon\nAndreksenpoika -- tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen\ntukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla --\neikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?\"\n\n\"Minun ajatukseni on, herra kuningas\" --, Simon oli astunut esiin ja\nkumarsi uudelleen, \"että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee\nmaamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä\nne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja\nmaankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän\narmonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies\ntämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista.\nVaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt\npystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta\nkuningaskuntaa voimalla ja viisaudella.\"\n\n\"Niin on asia, herra kuningas\", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen,\n\"ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä\nkuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen --\"\n\n\"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja\nmaankavallukseen -- kun asiaa tarkemmin ajattelee?\"\n\nSilmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt\nneuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:\n\n\"Te, herra, olette kuninkaamme -- jokainen odottaa, että te\nrankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada\nselville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että\nne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse\nastuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita\nmiehiä asiaa tutkimaan -- mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin\nkeinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend\nNikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?\" kysyi kuningas jyrkästi --\npunastuen samassa.\n\n\"Simon tarkoittaa\", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, \"ettei\nteidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi\nErlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen\nmiehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset\nvoisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat --\"\n\nErling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen\nnäköinen -- mutta kuningas kysyi kuivasti:\n\n\"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?\"\n\n\"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra\",\nvastasi Bjarne.\n\nSilmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling\nVidkuninpoika:\n\n\"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole\nsoveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä --\"\n\n\"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa\", sanoi kuningas\nkiivaasti, \"jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan\nselkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan --\"\n\n\"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu\nharjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan -- meidän kansamme on aina\nollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta\", sanoi Erling\njyrkästi.\n\n\"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin\", vastasi Maunu\nEirikinpoika poikamaisesti nauraen. \"Mitäs sanotte siihen, Simon?\"\n\n\"Minä sanon, herra -- että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole\nniin varma turva -- päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo\nja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa -- rahvaan ollessa voimattomana\nkannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne\naikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra\nkuninkaan palveluksesta -- sillä silloin minä lukeudun mieluummin\nrahvaaseen.\"\n\nSimon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut\nensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:\n\n\"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika --? Tahdotteko viskata minulle\ntaisteluhansikkaan?\"\n\n\"Se riippuu itsestänne, herra\", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi\nhansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori\nBjarne esiin ja tarttui niihin:\n\n\"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!\" Hän nosti\nilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. \"Jos tulee\ntietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian\ntarjottaisiin liian monta paria --. hyvään hintaan tietysti!\"\n\nErling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää\nkuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea\nkohti ja sanoi: \"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken.\"\n\n\"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa\", huusi kuningas juosten\nheidän jälkeensä.\n\nMutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.\n\nHe kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella --\nkukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen,\nmutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika\nhymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra\nErlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he\nodottaisivat häntä majalassa -- heidän hevosensa olivat linnan pihassa.\n\nSitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta -- ja\njohtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja\nmyöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja -- Stig\nHaakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi\nniin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun,\notti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi\ntapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut\nsen jossakin Mandvikin lähistöllä -- vaikka Simon tiesi kuulleensa\ntarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.\n\nMutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä\ntuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan -- hän pelkäsi jotakin,\nmutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa,\njoi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi\nväliin jonkun lyhyen kaskun -- hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta\nniin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne\neräältä papilta Bergenissä.\n\nVihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen\ntältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:\n\n\"Senkin --!\" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin --\ntämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän\nkääntyi Simonin puoleen:\n\n\"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa\nsiihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa\nnaapureittenne luona -- te ja Erlend -- ja hänen vaimonsa ja heidän\nmonet poikansa.\"\n\nSimon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään\nErling-herraa. -- Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut\nuskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika\nvapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf\nHaldorinpojan ja kahden miehen kera.\n\nPuut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut\nkovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat\nvaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein\nsiltä kuin rupeaisi satamaan lunta -- taivas oli tasaisessa pilvessä ja\nilma raskas ja kylmänharmaa.\n\nSimon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa\nhänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja\nsaamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea.\nParta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut -- kasvojen yläosa\noli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän\nparranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän\noli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan\nja käyttäytyi -- hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan\nrahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet\nhänelle ruokaa vankilassa -- aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon\nvieraista.\n\nAluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari\nkertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat\n-- oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon\najatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He\nsaapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti\nolla katsomatta sinne, mutta ei voinut.\n\nNämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja\nselkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden.\nIhmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan\npunaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten\nkatseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen,\nja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa\nniin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.\n\nSimon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet\ntähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja\nhuusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:\n\n\"Etkö tule mukaan, lanko -- haukkaamaan suurusta -- ja sinä, Ulf!\"\n\nHän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain\nja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli\nalkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain\npikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan\nnaimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin,\nmolemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi,\npaljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä.\nTrondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja\narkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi.\nMutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän\nkuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin\nriippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja\nhartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin\nvain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla,\nvaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli\nhuomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa\n-- mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren\nnäköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin\ntähdet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan -- Ketil Skogista, Markus\nTorgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira\nIngolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden\npapin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua,\nja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan -- heidän\nvaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan\nniitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista -- Erlend ja\nKristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja\nlaskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän\nnauraessaan.\n\nSimon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt -- vain\nruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui\nhänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää --\nkukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.\n\nSimonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin.\nPelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten\nja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa\nMarkus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein\najatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, -- eivätkä nuo\nkaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat\nnyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen -- ja hän muuttui yhä\nenemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi.\nHän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja\nistui nyt leikitellen hänen sormillaan -- he istuivat siten, että\nheidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti\npunaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä -- ja kun tämä\nkietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa\nväristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.\n\nSitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.\n\n\"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori\", huusi Erlend nauraen, hypähti\npystyyn ja juoksi häntä vastaan.\n\n\"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen -- sinä taidat olla yhtä huoleton\ntaas\", sanoi Munan suutuksissaan.\n\n\"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!\"\n\n\"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä -- koko menestyksesi on\nmennyttä --\"\n\n\"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli\npaljaana varjellakseni paitaani palamasta\", sanoi Erlend, ja Kristiina\nnauroi hiljaa ja herkästi.\n\nSimon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa\nhänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen -- hän tahtoi\nolla rauhassa.\n\nMikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut -- taikka kuin\nhänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän\nistui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja\nkainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut\nsilloinkin -- kun hän petti Simonin -- häpeämätön taikka viaton, ei hän\ntiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei\nhän ollut häpeämätön -- ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt\nrauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle -- Erlendin\ntähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä -- ja hän oli\nastunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.\n\nMitä hän tässä houri -- Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä\ntajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa -- sama se hänestä. Kuuluiko se häneen,\nvaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa -- sittenhän niitä\noli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen\nei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä\nnopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa -- hänen jälkeläisensä\nsaisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä -- kaikki oli\nyhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää -- mutta hän\ntunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen -- ja silloin\nhänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.\n\n\"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?\"\nsanoi Munan pilkallisesti.\n\n\"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut\nsiksi!\" nauroi Erlend.\n\n\"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies --\"\n\nToiset nauroivat.\n\nErlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:\n\n\"Nukutko sinä, lanko --?\" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen\nedessään pikari kädessä. \"Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen\nkaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni -- ja minä iloitsen\nsiitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin\nveli -- ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt\npääni. -- Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni --\"\n\nSimon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa\n-- Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa\naukenivat.\n\nSimon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi\nmaahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan\nseisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä\nsitä itse -- ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet\nmitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle -- mietti hetken -- ja\nlähti sitten lankonsa jälkeen.\n\nSimon Darre seisoi parven portaiden alla -- Jon Daalk talutti\nparastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin\ntullessa häntä kohti:\n\n\"Simon! Simon -- minä en tiennyt -- en tiennyt mitä sanoin!\"\n\n\"Nyt tiedät sen!\"\n\nSimonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta\ntoiseen.\n\nErlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti\nkuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend\nhytisi kylmästä.\n\n\"Minne -- minne sinä lähdet?\" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja\nhevosia.\n\n\"Hakemaan toista majapaikkaa\", sanoi Simon lyhyesti. \"Pitäähän sinun\nymmärtää, että täällä minä en viitsi olla --\"\n\n\"Simon!\" huudahti Erlend. \"-- En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen\nsanomattomaksi --!\"\n\n\"En minäkään tiedä\", vastasi toinen äskeisellä äänellä.\n\nParven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä -- hän\nkumartui kaiteen yli ja katsoi alas:\n\n\"Sielläkö te seisotte?\" kysyi hän kirkkaalla äänellä. \"Mitä te teette\nsiellä ulkona tähän aikaan?\"\n\n\"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa -- kuten\nsiivojen ihmisten on tapana sanoa\", vastasi Simon nauraen.\n\n\"Mutta, hyvänen aika -- sinähän olet tuonut ulos hevosesi!\" ihmetteli\nKristiina naurussa suin.\n\n\"Niin -- sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään\", sanoi\nSimon äskeiseen tapaan.\n\n\"Tulkaa nyt jo takaisin!\" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.\n\n\"Ihan paikalla.\" Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia\nviemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin -- tämä seisoi siinä\nkummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. \"Minä tulen sisään vähän ajan\nperästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan,\nErlend -- vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin --\nettä sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut\n-- tietävän -- tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen\nkuin sinä!\" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos\njoukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi\nlyhtyä.\n\n\"Niin se on\", hihitti Munan Baardinpoika, \"nyt on jo myöhä -- ja nämä\nkaksi kaipaavat kovasti sänkyä --\"\n\n\"Erlend. Erlend. Erlend.\" Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä\nsamassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän\npainautui tiukasti mieheensä. \"Erlend. -- Sinä näytät surulliselta\",\nkuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta.\n\"Erlend?\" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.\n\nErlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen\nympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen\nkurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.\n\nSimon kulki tallia kohden -- hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille,\nmutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen\nhimmeää kuuta ja lumen tuloa -- sitä alkoi nyt sataa suurempina\nhahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään;\nsitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa\nheidän makuupaikkansa oli.\n\n\n\n"]