[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7K2Tfh6S5CaKSJFueHWE6ER3paBHPFM-sfVcCje8Pj4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2284,"Siirtolaisia","Zilliacus, Konni",1855,1924,"2284-zilliacus-konni-siirtolaisia","2284__Zilliacus_Konni__Siirtolaisia","Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä","novelli",[],[],"fi",1892,1897,30442,187018,false,62543,[23,24,25,26],"Finland -- Emigration and immigration -- Fiction","Finns -- United States -- Fiction","Immigrants -- United States -- Fiction","United States -- Emigration and immigration -- Fiction",[28,29],"History - American","Short Stories","\"Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä\" by Konni Zilliacus is a collection of narratives written in the late 19th century. The book explores the experiences and challenges faced by Finnish immigrants in America, illustrating the diverse backgrounds of the emigrants, from hardworking laborers to those seeking to escape their pasts. It sheds light on the social dynamics and struggles within the Finnish expatriate community in the United States.  At the start of the collection, the author discusses the various types of immigrants, emphasizing that not all are the typical laborers one might expect. Some immigrants are university students, clergy, and others fleeing from personal failures in Finland. The narratives introduce characters like Eenokki Muponen, who becomes embroiled in conflicts with indigenous peoples during the American Indian wars, and Taneli Tuominen, who contemplates the plight of those arriving in America and his own entrepreneurial aspirations. The opening sets the stage for a deeper exploration of their stories and the immigrant experience, offering insights into their aspirations, hardships, and the vibrant tapestry of life in a new land. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Aho, Juhani",173,"Novellikokoelma kuvaa suomalaisten siirtolaisten moninaisia kohtaloita ja elämää 1800-luvun lopun Pohjois-Amerikassa. Kertomukset esittelevät niin onneaan etsiviä työläisiä kuin kotimaassaan epäonnistuneita säätyläisiä uuden maailman arjessa, intiaanisodissa ja naimiskaupoissa.","Konni Zilliacus 'Siirtolaisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2284.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SIIRTOLAISIA\n\nKertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä\n\n\nKirj.\n\nKONNI ZILLIACUS\n\n\nSuomentanut\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström.\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS::\n\nLukijalle.\nEenokki Muponen intiaanisodassa.\nKuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.\nNaimiskauppa uudessa maailmassa.\n\"Valkoinen valo\".\nJuho Penttinen.\nAatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nNäitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus,\nett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me\nsiirtolaisia yleensä ajattelemme.\n\nMutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät,\nne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja\nvaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen\nja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan\nja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme\nmiellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.\n\nPaitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia,\njotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On\nylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa;\nkaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti\nlainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita\nkassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti\nkelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä,\njotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi\nsuuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka\novat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman\nsaamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin\ntällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka\nitse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi,\npäästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on\nantanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka\nkierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.\n\nHelpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta\npyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää\nvoimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää,\nmissä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä\nulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa\ntuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.\n\nVerrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja\nhappameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille\nkuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada\nAmeriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja\nverrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet\nopi liiaksi whiskyä rakastamaan.\n\nHeidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan\nhunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään\non houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä\nja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota\npuute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa\nenemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin\nmoni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä\ntekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin\nyhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran\novat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin\nentisyyteensä.\n\nVaikein on niiden monien asema, jotka ovat \"valmiit tekemään mitä\ntahansa\", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön\nkuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät\npäästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja\nusein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain\nsatunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa\nvaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein\nmikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset -- ja niitä on lukemattomia\nkaikista maailman ääristä -- eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa\nmaailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes\novat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa\nkulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota -- tai\noppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin\nsemmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.\n\nMutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan\nsiirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme\nme kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja\nantautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin\nlakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen\nmaahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki\nkauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme\ntuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin\nalallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein\näärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden\nsopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme\nkäsitellä kertomuksissa \"Siirtolaisia\".\n\n\n\n\nEenokki Muponen intiaanisodassa.\n\n\nEnnen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme\nomistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita\npoikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita\nhallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa\nsuosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai\nkuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä\nliikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan\nmetsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita,\njoita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella.\nJos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko\nasetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa\nvarastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat\nosaavat varastaa.\n\nSillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta\nAmeriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin\nvarastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä\nne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan\nentisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan\npitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet,\nettä voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus\npakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa\nkuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan\n\"agenturiksi\" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja\npunaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa\ntarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.\n\nMutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin\nvaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta\nkuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi,\njota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan\nasiamies lihoo moisesta ravinnosta -- ja niin on kina valmis. Joskus\nonnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla\nmädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät\npunaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat\njonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein\ntuntuvalla tavalla.\n\nSilloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan\narmeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia \"punaisten\npirujen\" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta\n-- he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin\nantautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja\nkuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi\npitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille\nmetsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten\nintiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan\nvastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja\nkun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille\nnyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään\nrauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan\nilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.\n\nÄskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä\nkertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun\nedellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa,\nodotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi\nsotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia --\nja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä\nnähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja\nsentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna\nrautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan\nrajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä\nkäsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta\nratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä\nsotaretkellä.\n\nTuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä,\njoka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan\nja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla,\nkuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa\ntarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat\nsanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka\nolivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja\nnyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa\ntai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en\nminä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.\n\nEnkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin\nolimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin\nhuviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin\nrauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää,\njonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista\nlunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen\ntuivertama petäjä.\n\nOlimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen\nsaapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi -- seutu\noli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen -- kun\nerään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa\npyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että\nvoimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää\nvauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.\n\n-- Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä\nturhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta,\njonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät\nolkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska\nja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja\nvakava käynti -- minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.\n\nMies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon\neikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten\nkavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti\nja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona\nSuomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä\nselkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun\nitse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi\nkylmän kirkkaasen ilmaan.\n\nKiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo\nsilloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen\nkansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui\nhienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen\nvähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa\nmuualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.\n\n-- Hyvää päivää, sanoin minä.\n\n-- Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin\nvälinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran\npäivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen\nomalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä,\nkun minä hänelle käteni ojensin.\n\n-- Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin\npienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään\ntupakan.\n\nSanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän\noli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien\nmaassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!\n\n-- Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn\ntähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla\nne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä\ntienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.\n\n-- Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat\nteille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?\n\n-- Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa,\nvastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa\nkourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli\nonnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:\n\n-- Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada\nyhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset -- s.o.\nintiaanit -- mihin pääse.\n\nSitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en\nymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä\nmaan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka\nhän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut\nAmeriikassa.\n\n-- Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko\nsuomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön\neräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän\nseuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut\nmitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat\nmenneet lännemmäksi.\n\nNyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin\ntuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui\naavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun\nkuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia\nbushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja\nsiitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli\nhän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja\nasui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime\nkevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä\noli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon,\nettä ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista\ntynnöriä -- siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa\nAmeriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.\n\nPitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta\nminkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes\nmustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana,\nmutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se\noli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.\n\nKoetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä\noli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä\nvähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan\npulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan\nhymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita\nintiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä\nmeteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat\ntahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä\njo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla\nhevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.\n\nEi siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea\nmatkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli\nylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden\nainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä\nhalukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen\nenempiä seikkailuja asioimistoon.\n\nJa seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo\nyöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k.\nystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa\nnähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta\nei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun\nluokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat.\nNyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin\njoutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina\nystävinä sotamiesten keskessä.\n\nMutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit\npysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin\nse matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään,\nmissä he jo huomenna ovat.\n\n-- Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään,\nett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi\npäiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!\n\nKoetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes\nsota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa\nruunasta.\n\n-- Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin\nkiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä\non elossa.\n\nSen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana\npäivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika\nmyöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua\nasioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki\nMuposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.\n\n-- Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan\nantaminen oli, -- mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän\nminua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa\nminunkaan mielentilastani.\n\nMuponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan\noli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois,\nniinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui\nhänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.\n\n-- Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän\ntoivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?\n\nJälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana\npäivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan\ntietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja\nhe tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen\nsähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria\ndollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä\nsen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla\nhänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.\n\nVielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan\ndollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän\nolevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta\nhinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.\n\n-- Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.\n\nMinä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman,\ntahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja\nsilloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka\npaljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun\nminä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.\n\nJa jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä\nkun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi\nsanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli\npäätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään\nMuposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen\njaloitella.\n\nMutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat\nsähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli\nollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta\nkuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja\ntärkeydestä -- varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja\nhyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.\n\nEenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää\nsenjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen\nsiten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli,\ntarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan\ntiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi\ncowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria\nvaivoistaan.\n\nVaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt\nvälttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi\nsaada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin\ntaas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt\nmeidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään\nsähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.\n\n-- En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta\ntäällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta\ntaalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.\n\nIlmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat\nhänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin\nPine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen\nkaupan.\n\nHetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin\nolevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten\nhe olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka\nauttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla\nmaailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin\nolikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta\ndollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä\nomalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän\noli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.\n\nOlimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo\nseuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa\nretkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä,\nvaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin\nvähän halua pysytellä istuvassa asennossa.\n\nSen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin\nhevosensa jaksoi -- itse oli hän aina valmis lähtemään -- ja tuli hän\nniin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen\ntuli näkyviin ja sanoi: \"pass... telekram... Rössville\", ilman mitään\nkirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: \"here old boy, look out\nfor your skalp\" -- tai jotakin sentapaista.\n\nPäivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä\nliikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa\npunatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli\nsiitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin\nvälityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui\nleiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän\npäällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta.\nSilloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset\nonnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin\ntahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin\nnousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän\nhermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin\nsaisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi\nhiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.\n\nSaatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja\nmäärätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon\nmaalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan\nminä olin luullut mahdolliseksi.\n\nKahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja\nkasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista\npäällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina\nlaskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka\njälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen\ntelttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä\nvastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä\nunivormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui\nhiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt\npaikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän\nmuiden jäädessä seisomaan.\n\nKeskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia\nesiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän\nedustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös\nvastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että\nkauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja\nesittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun\naikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja\noven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.\n\n-- No, no... telekram -- Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan\ntavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin\nhymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla\näänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään\napua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan\nhyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua\nsisään.\n\nHän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista\nvilkkaammalla käden pyöräyksellä:\n\n-- Ruuna on täällä nyt!\n\n-- Mitä? kysyin minä.\n\n-- Ruuna on täällä... se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten\njoukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se\noli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin\nminä tänne pihaan.\n\nNäin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää\nruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset\nsuussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.\n\n-- Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra\nvaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.\n\nEpäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä\nriisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja\nkiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.\n\nKeskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat\nnähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli\nkysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa\njoka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi,\nettä se oli kuin olikin \"oll raitt\".\n\nViimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja\nsanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa\nluo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät\nvaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä,\nkomea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja\nselässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä,\nmitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta,\njolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.\n\nHetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja\nintiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun\nsuustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:\n\n-- Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.\n\nMinä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut\nhevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden\npäällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen,\nkatseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa -- ja näkyi\ntulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut,\nkokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta\nepäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain\npilkatessa ja nauraessa.\n\n-- Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta\nheitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa\ntakaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos\nasioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä\nkotiin.\n\nJa kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä\npäivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme,\nsitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä\nmieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:\n\n-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!\n\n\n\n\nKuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.\n\n\nAsema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli\nihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle,\nheidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman\nulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten,\nja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos\nja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein,\njoita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että\nheidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin,\nmutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen\nselvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin;\nkaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja\nasemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla\nja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt\noikeastaan tiesi ja merkitsi.\n\nSen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä,\nmutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo\ntunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan\nhuolettavaa tämä vain oli kuin olikin.\n\nPiletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia\nAmeriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää.\nPimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain\nnimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he\nvarmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit\noli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta\nturvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että\nviisaampi, oli ottanut haltuunsa.\n\nMatti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia,\nmutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään\ntorppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut\nhankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa\neletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja\nkun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä\nkyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se,\nettä Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan\ntukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän\nse ollut aikamiehen työn veroista, sillä \"pojat ovat aina poikia\",\noli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen,\nseitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja\nväkevä kuin aikamies.\n\nEhkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja\nkuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule\nyksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon\naikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman\npäällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut\ntapettava.\n\nKuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu\noikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain\nsemmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi,\n-- mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka\nkorvantaukset eivät vielä ole kuivat! -- ja sen jälkeen ei oltu saatu\nPekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan\nmainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja\nvaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut\nketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan\ntunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen\nsulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan\nollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.\n\nSilloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku\nja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä\nkukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella,\nja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden\nlähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille\nhiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti\nMatinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. \"Pojan\nvoit ottaa mukaan\", kirjoitti hän vielä lopuksi, \"voihan se kasvaa yhtä\nhyvin mieheksi täällä kuin sielläkin\".\n\nKun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen\nhymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä\nraajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti\nja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.\n\nSitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi\nsitten erityisellä äänen painolla: -- \"Mutta siitä sinun kohdastasi en\ntiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla\ntarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen\nnähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä,\nosanneeko sinuun oikein luottaa.\"\n\nPekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin\nkoskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi:\n-- \"Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla\nettä sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan\". Silloin\nsanoi Pekka päättävästi: -- \"No, sen saat uskoa!\"\n\nSen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli\nsaanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty,\nlähtivät he taipaleelle.\n\nNew-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea,\nja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten\nseurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin,\nsitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o.\noman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta,\ntietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava\nseikka se.\n\nMatti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin\nnimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni\nasemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa,\nsilloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat\nauringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.\n\n-- Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.\n\nAsemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:\n\n-- Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain\noikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää\nselkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut\nPekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan\nja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein\nhukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.\n\nMatti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies\nnäy mitään ymmärtävän.\n\n-- Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa\njalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.\n\nMatti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan\nvaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.\n\n-- Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän\nsitten hetken kuluttua Pekalle.\n\n-- Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti\nilmaista mielipiteensä. -- Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla\nnoissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria\nniin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat\npäivän autereesen.\n\n-- Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi\nyskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori\nkansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi\nkuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli\nseurauksena se, että mieli koheni.\n\n-- Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme\nvuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän\nkerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.\n\n-- Minkä tähden itään?\n\n-- Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu.\nKonduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi\nolleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä\nperille asti.\n\nMatti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli\nPekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän\noli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään,\nvaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi\nMatti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi \"Lähdetään!\" Ja\nhuolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa,\nlähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain\nsamassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä\nasemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin\nja käänsi hänelle selkänsä.\n\nKohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta\nkatsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä\nauringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi\npalaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin\nmiltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä\nseuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille,\njonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät.\nMutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka\nei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää\nja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin\npitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä\noleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt\njoko päästä perille tai tielle nääntyä.\n\nAurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän\nlähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun\nhe olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat\nesiintyä -- ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui\nMatin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi\nhän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa\nkallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli\nmahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi\npimitä.\n\nLopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen\npuron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi\nMatti laskien säkin selästään maahan.\n\n-- Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan\ntuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin\npimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.\n\nPekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta,\njonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa --\nsanaakaan virkkamatta.\n\nMattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa\nja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä\noli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei\nantanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat\nseuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet\njohonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä\nalemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi\nsitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli\ntulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että\nmaa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä\nnäkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.\n\nSilloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon\nja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin\nuudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta\nheloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla\nkauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin\nettä palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo\ntaivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille\nja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat\nlumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi\nyhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota\nkatsellessa ihan puistatti.\n\nAlhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli\nvielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen\nhengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.\n\nSen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli\nniin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten\npäähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun\npäästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen\nymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun\npäivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin -- mutta eihän\nsitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle,\njossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli\naivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla\nvuoristossa.\n\nNäissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin\noli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman\npiippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli\njoku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.\n\nHän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi\nsilmänsä:\n\n-- Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.\n\nMatti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan\neikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä,\njonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja\nlähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.\n\nSiitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi\npensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin\njyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin\nhengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he,\nettä tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi\nmaahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he\nsamanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.\n\nMatti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän\nrauhoittunut, ja astui sisään.\n\nKeskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden\nympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen\nlasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä\neräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan\nnäköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita\nhuolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.\n\n-- Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.\n\n-- Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet\nsen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan,\nkalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin\npaksuun ilmaan.\n\nHetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita\nvähän lähemmin tarkastamaan.\n\n-- Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän\nlähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.\n\nKun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti\nsuutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.\n\n-- Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.\n\n-- Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?\n\nPekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.\n\n-- Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä\nsilmiin.\n\n-- Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen\nkääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat\nvaletut.\n\nSen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi\nsyytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla\njuuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset\nnauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka\nkoettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin\nhyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.\n\nMutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla\nvähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat\npilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa\nsekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi\nirvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli\naina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.\n\nLuullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä\ntoveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille,\njoka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin\nvyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä\npiipun Matin suusta.\n\n-- Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka\nunohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja\nväänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun\nhän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan\nkuin keilan.\n\nMies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi\n-- suomeksi tietysti: -- Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa\nhelposti tulla vahinko!\n\nSopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta\ntoiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät\nväliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi\nrevolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä\nsydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut\nsaanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku\nkiertämään miehestä mieheen.\n\n-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa\nnielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen\nampuvat piippuja ihmisten suusta.\n\n-- Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan\nameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on\nsuomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.\n\n-- Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. --\nTirlots! -- ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään,\nsamalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.\n\n-- Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne?\nMitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla\nperille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa\neikä tie ole juuri mitään vierotietä.\n\nSe oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he\nviimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa\nTirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui\nhän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei\nmaailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.\n\nAamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös\nvuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!\n\n-- Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään\nmerkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä\nkerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin\nmielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.\n\nMutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja\nkun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella\noli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:\n\n-- Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään\ntainnut olla sinun syysi.\n\nJa Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään\nhymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.\n\n\n\n\nNaimiskauppa uudessa maailmassa.\n\n\nTaneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin\nedustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon\nsiirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita,\njotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti\nkarata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat\nsaatetut laivasta maihin.\n\nHävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä\nhyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta\nnyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat\nseista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun\nvarrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat\ntuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli\nkouran pohjaan -- sitten olisivat ovet auvenneet!\n\nSe talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia.\nEikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan\nChenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen\nsemmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k.\nmakuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu\noli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja\npienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä\neriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi,\nsillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja\nolutastiasta.\n\nMutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon\nisäntä ansainnut hyviä rahoja \"pussinessillaan\", niinkuin hänen oli\ntapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti\nChenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan\nja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli\nTuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja\nkirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat,\nett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon -- ja antoi heille vaan sen\nverran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen\nperästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin\nosa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja\nja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei\nhänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen\nvoi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.\n\nLiike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin\nyksi vika -- se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin\nsaivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli\nvähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä\nhyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun\nhe olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun\näyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä\nsaada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne\nei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain\nvuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin\nkauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin\nsiirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten\nyhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat\nkäsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin\nsiellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä\npälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka\ntahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.\n\nIkävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija\noli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja\noli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen\njonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia\npaikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa.\nSillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin\nnylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän\npestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin\nsuuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden -- se oli\nkaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.\n\nTuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse\nkeksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet\nristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut\nloistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä\nperäkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika\nvuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.\n\nTaneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän\nmuitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana\nollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka\ntalonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa\nlaulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan\npiti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän\nheittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli\nsitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.\n\nNämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi\npelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään\nkilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen \"puhvetsikan\", jolla\nkomealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen\nsen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri\nmaailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että\nrakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään\nikäväksi.\n\nSiirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä\nkotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean\nneitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista\npiian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään\nainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita\ntaloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun\nhän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon\nkannattaisi.\n\nTuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat,\nkun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo\nmonet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut\nsiirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin\nastuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin\nmelkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää\ntoisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset\ntulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin\ntaskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin\nsuinkin tarkastella tulevia.\n\nOli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin\nporteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet\npettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli\nvaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla\noli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli\nsiinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun\njälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja\nystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia,\njotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat\npäästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä\nei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa\nkuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut\nalottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa\nheidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma\ntodellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa\npäiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja\njos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen\nsekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien\nelatukseksi.\n\nSaapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti,\nennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista\nmuodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt\nulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa\nja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se\nolisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta\nkaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten\nvälitse.\n\nSiirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai\nsuuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat\nuteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen\ntuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua,\ntoiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että\ntyö on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat\nonnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat\nvilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset\nperheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa\nja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen\nkoreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta;\nvenäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin\nsaakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä\nnöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä\nja röyhkeyttä -- sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä\nnäytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt\nmuuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle\nvieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä.\nHe olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat\nnyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään,\npysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein\nkaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin\nasialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s.,\nniinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.\n\nViho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui\nvielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä\nvalehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten\ntakana.\n\n-- Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin\nolisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä\npettämään.\n\nTulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu\nkaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät\nhyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.\n\nTuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen\nkanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.\n\nMutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän\nollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö\nkahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen\nTuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan \"puhvetsikan\"\nnäköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin\nlaulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka\nsykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä\noli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen\nkapakkaansa!\n\n-- Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä\ntulette, hyvät ystävät!\n\nTyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät\nvastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan\nsaivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.\n\n-- Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla\näänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin\nauttaa teitä, jos tarvitsette jotain.\n\n-- Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä\nvastahakoisesti, -- työtä tietämään.\n\n-- Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä\nantaa.\n\n-- Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan\nulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.\n\n-- No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi\nTuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon\nkuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä\ntarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei\npalvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni\nhyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette\nneljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja\nkaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä\nmarkkaa vuodessa talon ruuassa!\n\nMatleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan.\nNeljä taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla\nkauhean rikas -- mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt\nniin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa\nharmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään\nhappamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli\nhyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen\nsen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti\ntunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa\nmitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä\nmarkkaa viikossa -- viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä\nkotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.\n\nTuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli\njo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä\navasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän\ntodellakin se, joka sanoi olevansa.\n\n-- Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin\nvoittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja\nminä voin lähteä itsekin mukaan.\n\nLähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä.\nTuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli\npilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin\nsuojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse\nkarkaavaa rautatiejunaa.\n\nLeena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän\nkäsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta\nkoko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen\nkorvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa!\nTässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa -- semmoisia tuloja ei ollut\nmonella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.\n\nTultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat\nsiirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka\nolivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään\nkatselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja\nkoreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja\nnoita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan\nhäärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja\nratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.\n\nTuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä\nniin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista\nsuomenkielellä.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko\nminussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee\npalvelukseeni.\n\n-- Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.\n\n-- Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi\nosoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.\n\n-- Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.\n\n-- Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin,\njos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.\n\nTuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia\nkohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa\nkenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä\nvaroituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.\n\n-- Onko se... onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin\nkauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn\nvetämättä.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta\nmiehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja...\n\n-- Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten.\nMiehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei\nsiinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.\n\nAsia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää\npuheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka\nlopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti\nolkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt\njotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin\nhänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle\nGardenista y.m.s.\n\nKaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi\ntäällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat\nhe heti lähteä hotelliin. -- Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita,\njoille tahtoi heittää hyvästinsä?\n\nEi, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan\nyksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut\npalveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.\n\n-- Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa\nmaa, jossa jokainen on oma herransa.\n\nOlihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä\nkaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se\nei häntä liikuttanut.\n\nHän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat\ntulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin\nCastle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin\npylväsrautatien lähimmälle asemalle.\n\nVäkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas\nkorkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä,\njotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja\nhänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja\nkengänkiillottajain huudot, -- sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava\nelämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen\naavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin,\nettä hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat\nahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään\nhuonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden\npäätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen\nyli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja\nvaunuja, -- silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti\nTuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.\n\nTuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää\nmitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen.\nJuuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee.\nSemmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.\n\nVihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken\nkuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti\nerittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin,\nmutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa:\ntoiste, nyt et minulla ole aikaa.\n\nKapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista,\ntalon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli\nhumalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen\nluona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta\ntakaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki\npalkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin\nloppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen\noli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle\nmaksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka\nonnistunut.\n\nJoka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa\nkoko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli\nhän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä,\nsuostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa\nollessa.\n\nLeena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen\npyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia\neläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän\nhienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.\n\nTuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa\nteki.\n\n-- Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.\n\n-- Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?\n\n-- Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan\nkyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa\nvieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.\n\nKokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että\nkokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan\ntoisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen,\nkun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan\nasunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.\n\n-- No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.\n\nSen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja\npienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon,\nja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta.\nMutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei\noltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun,\nhuonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli\naivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton\neroittaa lian ja tupakan sylen alta.\n\n-- Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin\nnäki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa\nlukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja\nkirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?\n\n-- Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä\npuhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle\nkaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.\n\nLeena naurahti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Keinutuolin ja maton!\nEi tämä sittenkään näkynyt olevan mikään köyhä paikka, vaikk'ei täällä\nollut ketään, joka olisi kyennyt pitämään taloa kunnossa. Mutta kohta\ntässä kaikki paranee, kunhan hän vaan saa alkaa tehdä, mitä tahtoo.\n\n-- Onko talossa pesusoikkoa? Ja sanokaa kokille, että panee vettä\nkiehumaan. Täällä täytyy tehdä puhdasta jo ennen iltaa!\n\n-- Lämmintä vettä ja kuumaa vettä on aina saatavana, sanoi Tuominen.\nTäällä ulkona rappujen edessä on kaksi hanikkaa. -- Kas tässä -- eikä\ntarvitse muuta kuin vääntää, niin saapi vettä kuinka paljo tahansa,\nsekä kylmää että lämmintä.\n\nLeenan pyöreät silmät kävivät vielä pyöreämmiksi. Olihan hän kuullut\nAmeriikkaa kummaksi maaksi kehuttavan, mutta että täällä oli vettä\nseinissä, niin ett'ei muuta kuin panee vaan juoksemaan, sitä hän ei\nollut osannut arvata. Ja vielä lämpöistä vettä!\n\nHänelle tuli vielä suurempi halu alkamaan siivousta heti paikalla,\nhän riisui päällysnuttunsa ja huivinsa -- sen oli hän päättänyt\nvaihtaa hattuun heti kohta kuin sai nostaa palkkaansa -- ja alkoi\nriisua puolivillaista hamettaan aivan kuin olisi ollut kotimökillään.\n\n-- Missä teillä on soikot ja pesurievut ja sen semmoiset? kysyi hän\nTuomiselta, joka ei oikein tiennyt miten olla.\n\n-- Minä lähetän Vehkalaisen tuomaan mitä tarvitaan, sanoi hän\nsaadakseen vähän miettimisen aikaa, sillä semmoisia kapineita ei ollut\ntalossa vielä hänen aikanaan käytetty.\n\nMutta Vehkalainen pani vastaan näitä uusia laitoksia.\n\n-- Mitä konsteja sinä nyt olet keksinyt? kysyi hän äkäisesti, saatuaan\nselville, mistä oli kysymys. Täällä tulee h--n hauska, jos akkaväki\npääsee komentelemaan -- hakekoon itse, mitä tarvitsee!\n\n-- Niin hakeekin! keskeytti hänet Leena, joka jo seisoi ovessa\navojaloin ja paitahihasillaan, aivan niinkuin kotonaan. Odotus oli jo\nkäynyt hänelle pitkäksi.\n\nVehkalaisen veret alkoivat jo vilkastua ja Leena seurasi häntä\nkyökkiin, sill'aikaa kun Tuominen kaatoi poskeensa pitkän ryypyn\nmielensä rohkaisemiseksi. Oli niinkuin olisi sisällinen ääni sanonut\nhänelle, ett'ei tuon uuden puhvettineidin hallitseminen tulisi olemaan\nniinkään helppoa kuin hän oli kuvitellut.\n\nAlussa antoi hän kuitenkin Leenan tehdä mitä tahtoi ja seurauksena\nsiitä oli, että hotelli muutamain päiväin kuluessa oli tavattomasti\nmuuttunut. Ikkunat olivat käyneet niin kirkkaiksi, että ihan voi\neroittaa ohi kulkevain kasvotkin, vanha kapakan tiski loisti puhtautta\nja astiatkin olivat vähitellen kadottaneet paksuimman iskoksensa.\nKapakan lattiakin pestiin ja sannoitettiin, sittenkun Leena surukseen\noli saanut kuulla, ett'ei New-Yorkissa kasvanut katajia.\n\nTäytyi jo Tuomisenkin myöntää, että hänen hotellinsa alkoi näyttää\naika somalta ja sentähden tukki hän suun Vehkalaiselta, joka näiden\nsiivoomispuuhain aikana kulki kuin eksyksissä, käskien hänen mennä\nmatkojaan, jos halutti. Kyökkiinkin saakka ulottui siivoomisinto ja\nkokki sai kovan käskyn pitämään kaikkia puhtaana. Näytti melkein siltä\nkuin hallitusohjat kokonaan olisivat siirtyneet Leenan käsiin.\n\nMutta sitä ei hänen isäntänsä aikonut ajanoloon ollenkaan sietää. Sen\nhän kyllä ymmärsi, että muutoksesta olisi liikkeelle hyötyä, mutta\nomasta puolestaan oli hän kuitenkin sitä mieltä, että puhtaana pito on\nniitä inhimillisiä heikkouksia, jotka hyvin pian vievät vaaralliseen\nliiallisuuteen. Sitäpaitse oli hänellä täysi työ kapakan puolella, kun\nkaikki naapuriston joutilaat merimiehet olivat rientäneet katsomaan\nTuomisen uutta \"puhvetsikkaa\", jonka tulosta maine oli levinnyt\nuskomattoman nopeasti.\n\nPaljon eivät uteliaat kuitenkaan saaneet nähdä häntä ensi päivinä ja\nell'ei Tuominen olisi ollut siksi viisas, että vähitellen ja aivan\nhitaasti kasvatteli häntä puhvettineidin tehtäviin, niin on hyvin\nluultavaa, että hänen aikeensa eivät olisi ensinkään toteutuneet.\nTyttö ei varmaankaan olisi suostunut myöhään yöhön palvelemaan enemmän\ntai vähemmän -- useimmittain enemmän -- juopuneita merimiehiä,\njotka tietysti kaikki tahtoivat osoittaa hänelle kohteliaisuuttaan,\nuseimmiten kouraan tuntuvassa muodossa. Mutta ensi aluksi tarvitsi\nhänen vaan kolme neljä kertaa päivässä tulla sisään laseja pesemään,\njonka uudistuksen Tuominen oli keksinyt totuttaakseen tyttöä vähitellen\ntalon tapoihin, ja silloinhan saattoi häntä helposti pyytää auttamaan\nvähän tarjoillessakin, kunnes avun tarve kasvamistaan kasvoi niin, että\nLeena muutamien viikkojen kuluttua ei joutanut muuta tekemään kuin\nkantelemaan olutta ja whiskyä vieraille aamusta iltaan.\n\nSillä vieraiden tulva kasvoi päivä päivältä. Siinä kohden olivat\nTuomisen laskut toteutuneet. Mitkä tulivat Leenan pulleata kauneutta\nihailemaan, mitkä asettuivat taloon siinä vallitsevan puhtauden vuoksi,\njolla alalla muut saman kadun varrella olevat hotellit eivät ollenkaan\nvoineet kilpailla Tuomisen hotellin kanssa.\n\nTuominen kulki päivät päästään myhähdellen mainiota aatettaan, otti\nvastaan kaikki vieraidensa tarjoukset ja oli aamusta iltaan pikku\npihkassa, mulkoellen yhä hellemmin ihanata Leenaansa. Joka kerta\nkun Leena kivahti jollekin ihailijoistaan, loisti Tuomisen naama\ntyytyväisyydestä, ja kun Leena kerran läimäytti aika korvapuustin\nliiaksi lähentelevälle matruusille ja matruusi aikoi antaa takaisin\nsamalla mitalla, kävi Tuominen väliin, vaikk'ei ollut epäilystäkään\nsiitä, että ottelu tulisi päättymään niinkuin päättyikin -- että\nTuominen sai selkäänsä.\n\nSellaisiin kohtauksiin -- ja yleensäkin asemaansa talossa -- oli Leena\ntyytymätön. Olivathan ne miehet kotonakin ahdistelleet ja tappelivathan\nne juovuspäissään, mutta ei toki niinkuin täällä. Ja oli siinä ero,\nmiten häntä kotipuolen pojat kohtelivat ja miten nämä. Jo tuumi Leena\nvälistä lähteäkseen toista paikkaa hakemaan, mutta joka kerta kun\nmuisti neljä taalaansa viikossa, haihdutti hän mielestään ne tuumat\nNe -- ynnä juomarahat, joita hän oli oppinut ottamaan -- nousivat\nvähitellen summaan, joka varmaankin näyttäisi äidistä ja sisarista\nkäsittämättömän suurelta, kun hän ne joidenkuiden viikkojen kuluttua\nlähettäisi kotiinsa.\n\nSillä heidän tähtensähän hän oli lähtenyt maailmalle omin päinsä, kun\nisän kuoltua olivat jääneet itse itsestään huolta pitämään. Eivät\nriittäneet tulot kaikille siitä pienestä maatilkusta, joka oli tuvan\nympärillä. Silloin oli hän päättänyt tehdä niinkuin monet muutkin\ntytöt hänen kotipitäjästään. Olivathan muutamat heistä säästäneet\njoissakuissa vuosissa useita satoja dollareja Ameriikassa ja Suomen\nrahassa karttui siitä suuret summat. Vaikk'ei hän saisikaan säästetyksi\nkuin kaksisataa, niin ostaisi hän sillä jo pienen maatilan. Kelpaisi\nsitten elellä!\n\nHyvä onni oli hänellä ollutkin, kun jo ensi päivänä sai niin\nsuuripalkkaisen paikan, että yhdessä vuodessa saisi kokoon enemmänkin\nkuin tuon summan. Sillä juomarahat riittivät kaikkiin hänen omiin\ntarpeisiinsa, varsinkin kun isäntä tuon tuostakin lahjoitteli hänelle\nsemmoisia kaluja, joita muuten olisi täytynyt ostaa.\n\nVaan sekään ei ollut hänestä oikein mieleen. Joka kerta kun se antoi\njotain, niin se taputteli ja oli niin ilkeän näköinen, että sydäntä\netoi. Mutta kun ei ollut tietävinäänkään, niin ehkä heittäisi rauhaan.\nSitä toivoen ja laskien, kuinka paljon hänellä mahdollisesti olisi\nsäästössä vuoden lopulla, nukkui hän aina iltasin.\n\nKesä kului ja hotellin liike parani yhä. Leena tiuskahteli\nhyvästelijöille yhtä äkäisesti kuin ennenkin, säästi, teki työtä ja\nteki laskujaan niinkuin ennenkin ja oli ylpeä siitä, että oli jo\nlähettänyt kotiinsa viisikymmentä taalaa. Tuominen ei enää juuri selvää\npäivää nähnyt. Päivät istui hän kapakkahuoneessa, mutta ei tehnyt\nmuuta kuin joi vieraittensa kanssa. Ja Vehkalainen oli ottanut pestin\nBrasiliaan menevään laivaan -- s.o. hänet oli melkein tiedotonna\njätetty erään kapteenin huostaan, joka ei muuten saanut miehistöä\nRio Janeiroon, missä keltakuume sinä vuonna raivosi pelottavalla\ntavalla. Hän ei voinut palata sieltä ennen kuin syksymyöhällä, jos näet\nollenkaan palasi. Mutta jos hän säilyi kuumeelta, niin olisi siitä\nkauppa mainio, sillä palkat Rion laivoilla olivat hyvät ja kapteenin\nkanssa oli sovittu niin, ett'ei tuo vanha juoppo saisi centiäkään\npalkkaansa ennen kuin New-Yorkissa. Kaikki näytti onnistuvan Tuomiselle\nja sentähden tunsi hän olevansa ystävällisellä kannalla koko maailmaa\nkohtaan ja ennen kaikkia Leenaa kohtaan.\n\nHänen ainoa surunsa oli nyt kuitenkin se, että Leena kohteli hyvin\nepäystävällisestä kaikkia hänen lähestymisiään. Tuominen istui usein\npitkät hetket katsellen Leenan liikkeitä tiskin takana, jossa hän hääri\nvikkelänä, pulleana ja hauskana niinkuin ainakin, ja kuta enemmän\nTuominen katseli, sitä enemmän hänen happamet silmänsä kiiluivat. Ja\njos Leena silloin meni ulos, niin seurasi hän heti jälestä, mutta jos\nhän yrittikään lähestyä, niin sähähti tyttö kuin kissa ja käski toki\nhäpeämään. Tuomista se suututti päivä päivältä yhä enemmän.\n\nEi ollut Leenakaan aivan yhtä hyvällä tuulella kuin ennen, sillä vaikka\nsuuret säästöt hänen mieltään lohduttivatkin, ei hän kuitenkaan voinut\nsalata itseltään, että hänen toimensa oli jotakuinkin ikävää. Isäntä\noli useamman kerran paljastanut tarkoituksensa ja muutamat nolatut\nihailijat olivat suutuksissaan sanoneet asioita, joista selvästi kävi\nesiin, mitä he oikeastaan hänestä ajattelivat. Ei tarvittaisi muuta\nkuin että joku hänen pitäjäläisistään, joita täällä oli kaksikin\njokapäiväisinä vieraina, kirjoittaisi kotiin ja kertoisi, mitä he\nhänestä ajattelivat, niin olisi hänen hyvä maineensa pilalla. Ja\nsamalla olisivat myöskin lopussa kaikki hänen kauniit tulevaisuuden\ntoiveensa, kun hän kotiin tultuaan ostaisi itselleen oman tilan.\nMonta kertaa oli hän jo todentakaa tuuminut lähteä uutta paikkaa\netsimään, mutta aina olivat nuo kaksisataa dollaria, jotka hän ainakin\ntahtoi ennen sitä ansaita, estäneet hänet sitä tekemästä. Kohta olisi\nhänellä taas viisikymmentä säästössä ja silloin aikoi hän itse viedä\nne Statestreetiin eikä antaakaan niitä Tuomisen vietäväksi niinkuin\nedellisellä kerralla. Hän aikoi puhutella konttoriherroja ja kysellä\nkaikenlaista, voidakseen tulla toimeen hotellista lähdettyäkin, sillä\nsiitä oli hän selvillä, että ell'ei Tuominen jättäisi häntä rauhaan,\nniin menisi hän tiehensä, vaikka täytyisikin palvella puolesta\npalkasta.\n\nOdotettu päivä, jolloin summa oli täysi, tuli ja Tuominen oli luvannut\nseurata häntä konttooriin. Ensin oli Leena estellyt sanoen, että oli\njoutavaa mennä kahden asialle, jonka hän itsekin voisi hyvin kyllä\ntoimittaa. Mutta kun isäntä tahtoi tulla, niin täytyi Leenankin\nsuostua, ja kun he lähtivät liikkeelle aamupäivästä, niin oli\nTuominenkin selvä ja sentähden ystävällinen eikä tehnyt kiusaa.\n\nLeenan asia toimitettiin pian ja hyvin ja Tuominen ehdotteli, että\nhe menisivät kävelemään Broadwaylle, jossa liikkui paljon ihmisiä\nkauniissa syysilmassa. Leena ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin\nkoreita myymälöitä ja ikkunoissa olevia koreita tavaroita, kunnes alkoi\npäätä pyörryttää ja hän tunsi olevansa enemmän uuvuksissaan kuin kuuman\nkesäisen päivän niitettyään. Ja hän ihastui iki hyväksi, kun Tuominen\nvei hänet konditoriin, joka oli hänestä aivan käsittämättömän\nkomea ja hieno, ja tarjosi hänelle jäätelöä ja lasin likööriä. Eikä\nLeena tiennyt, mitä ihmettelisi enemmän, tuotako kaunista huoneustoa\nja tarjouksia vaiko isäntäänsä, joka liikkui täällä niin vapaasti ja\nhäikäilemättä näiden hienojen ihmisten keskessä, että Leena tunsihe\noikein moukkamaiselta semmoisen suuren herran seurassa.\n\n-- Sääli sitä kuitenkin on, ajatteli hän, ett'ei kukaan ota huolta\npitääkseen semmoisesta miehestä. Jos vaan kuka saisi hänet pysymään\nerillään viinasta, niin tulisi hänestä pian rikas, ja onhan se muuten\njo nyt aivan kuin herrasmies.\n\nLeena oli nyt tavattoman myöntyväinen, niin, melkeinpä ystävällinenkin\nkotimatkalla, ja samoin kotona hotellissakin, josta oli seurauksena se,\nettä Tuomisen silmät loistivat tavallista enemmän, kun kaikki ne pikku\nryypyt, joita hän kotiin tultuaan oli kurkkuunsa keikautellut, alkoivat\nvaikuttaa.\n\nKapakka tyhjeni varhain sinä iltana. Ei ollut iltapäivällä saapunut\nvieraita niin paljon kuin tavallisesti, osaksi luultavasti sentähden,\nettä liike oli ollut suljettuna aamupäivällä, osaksi taas siitäkin\nsyystä, että ilma oli tavattoman kuuma ja painostava, jonka vuoksi\nihmiset kernaimmin pysyttelivät ulkosalla.\n\nLeena istui avonaisen ikkunan ääressä ja tavaili varmaankin jo\nkymmenennen kerran sitä kirjettä, jossa äiti kertoi saaneensa\nensimmäisen lähetyksen, viisikymmentä dollaria eli kaksi sataa\nviisikymmentä markkaa! Kaksisataa oli pantu säästöpankkiin, ne\nviisikymmentä riittäisivät kyllä kevääsen, kirjoitti äiti, hänelle ja\nlapsille, sillä sekä rukiista että potaatista oli tullut hyvä vuosi\nja porsas näkyi hyötyvän ja kasvavan kauniiksi jouluun mennessä.\nLeena hymähteli hyvillä mielin ajatellessaan hämmästystä ja iloa\nsiellä kotona, kun toinen rahalähetys, joka oli tänään pantu menemään,\nsaapuisi perille. Jos hän nyt vaan voisi kestää puoli vuotta lisää\nsamalla palkalla kuin tähän saakka, niin olisi hänellä kaksisataa\ntaalaa säästössä ja silloin voisi hän hakea itselleen hauskemman paikan\nja tyytyä vaikka puoleenkin palkkaan, ell'ei häntä vielä haluttaisi\nmatkustaa kotiin. Hän tunsi olevansa sovussa koko maailman kanssa ja\nniin tyytyväinen itseensä, että vastasi ystävällisesti, kun Tuominen\nrupesi puhelemaan.\n\nMutta ei kestänyt kauvan, ennenkun Tuominen taas herkesi ilkeäksi. Hän\nteki kaikellaisia viittauksia, yhä hävyttömämpiä, niin että Leenan\noli hyvin vaikea pysyä ystävällisenä, vaikka hän melkein katsoi\nvelvollisuudekseen osoittaa kiitollisuuttaan aamupäivällä annetusta\navusta. Viimein sanoi hän olevansa uupunut ja meni huoneesensa, mutta\nei voinut estää sitä, että isäntä ohimennen tarttui häntä vyötäisiin.\nLeena kiskasihe irti ja sanoi: hyi, hävetkää! mutta ei saanut\nsanotuksi sitä niin päättävästi kuin tavallista, -- oli niinkuin olisi\nkiitollisuudenvelka hervaissut hänen vihastumistaan.\n\nHuoneesen tultuaan ja koettaessaan lukita oveaan, huomasi hän lukon\nolevan epäkunnossa ymmärtämättä, kuinka se oli tapahtunut. Mutta kun\ntalossa ei ollut muita vieraita kuin pari vanhaa matruusia, jotka\njo aikoja sitten olivat nukkuneet iltahumalaansa, niin ei hän ollut\nollenkaan levoton, vaan alkoi rauhallisesti riisuutua. Mielihyvällä\noikasihe hän jo vuoteessaan, kun luuli kuulevansa askelia käytävästä.\nJa samassa tarttui joku varovasti lukkoon.\n\n-- Kuka siellä? Ei saa tulla sisään! Hän kääräsi nopeasti hameen\nhartiainsa ympäri.\n\n-- Elä pelkää, minähän täällä vaan olen, sanoi Tuomisen ääni, samalla\nkun hän pisti sisään punaisen naamansa. Hän oli nähtävästi rohkaissut\nmieltään whiskyllä.\n\n-- Mitä tahdotte? Menkää ulos! huusi Leena, kun Tuominen avasi oven ja\ntuli sisään.\n\n-- Olehan vaiti! Elähän! En minä mitään pahaa! Horjuvin askelin astui\nhän lattian yli.\n\n-- Menkää ulos! sanon minä. Antakaa olla! Ett'ette häpeä!\n\n-- Kah, kah, elähän huuda noin! sanoi Tuominen ja koetti vetää hametta\ntytön olkapäiltä, samalla kun tämä puristi sitä minkä jaksoi.\n\n-- Minä huudan, jos ette anna minun olla rauhassa! Ja huomenna minä\nlähden täältä. Ulos täältä tuossa paikassa eli minä näytän!\n\nLeena oli todellakin pelästynyt, mutta kun Tuominen riuhtasi hameen\npois, suuttui hän silmittömäksi. Hän tempasi tomuharjan nurkasta ja\nantoi Tuomiselle, joka taas lähestyi, semmoisen iskun kynsille, että\nkäsi hervoten oikeni kupeelle.\n\n-- Vai tappelet sinä sen --! kiukutteli Tuominen, mutta herkesi samalla\nhyväksi ja jatkoi itkunsekaisella äänellä: -- minkätähden sinä olet\nniin tyly minua kohtaan? On kai sinulla ollut ystäviä niinkuin kaikilla\nmuillakin, enkähän minä ole muita pahempi.\n\nSe vaikutti niinkuin olisi heittänyt tulta tappuroihin. -- Ulos täältä!\nhuusi Leena. Ett'ette häpeä sillä tavalla puhumasta. Kyllä minä tässä\ntien näytän! Ja hän astui tomuharja ojona isäntää kohtaan niin\npäättävästi, että tämä katsoi parhaaksi peräytyä.\n\n-- Ka, menenhän minä, menen, sanoi hän. Se häntä tiesi sinut noin\näkäiseksi. Saat kai minulta olla rauhassa! Sinä pidät semmoista\nmeteliä, että kaikki naapurit kuulevat.\n\nMutta Leena ei luottanut enää hänen lupauksiinsa, vaan sulki oven niin\nhyvin kuin taisi, veti kirstunsa eteen ja istuutui hengästyneenä ja\nvihasta punoittaen miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.\n\nVai niin! vai sitä ne siis hänestä ajattelivat! Luulivat, että kuka\ntahansa voi tunkea hänen huoneesensa -- ja odottivat päälle päätteeksi,\nettä hän niiaisi ja kiittäisi kunniasta. Lukonkin oli se kelmi särkenyt\nja sitten tuli sisään kuin varkaat ja ryövärit. Tästä täytyi tulla\nloppu jo heti huomenna!\n\nLeena oli niin kiukuissaan, että melkein teki mieli itkeä ja mieltänsä\nrauhoittaakseen alkoi hän heti tyhjentää piirongin laatikoitaan\nkirstuun.\n\nTyö tyynnytti häntä vähän, niin että hän voi ajatella selvemmin ja\nsilloin alkoi toinenkin puoli asiasta auveta hänen eteensä. Jopa\nmilt'ei vähän kaipaus kirpeli mieltä, kun hän tarkasteli huonettaan,\njoka oli niin paljoa komeampi kuin kaikki ne, joissa hän ennen oli\nasunut -- oikea herrasväen huone. Ja rahaa oli hän ansainnut oikein\nahneesti, sata dollaria vajaassa puolessa vuodessa lukuun ottamatta\nkaikkea, mitä oli ostanut. Katkeraa oli luopua kaikesta tästä ja ehkä\nodottaa kauvankin toista paikkaa.\n\nSitten muisti hän vielä, ett'ei hänellä ollut paria dollaria enempää,\nlähetettyään aamupäivällä pois tuon suuren summan äidilleen. Se teki\naseman vieläkin vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ei hän horjunut\npäätöksessään. Seuraavana päivänä hän muuttaisi, maksoi mitä maksoi.\nKoska tässä maassa ei kuuluttu ulosseteliä tarvittavan, niin ei häntä\nmyöskään voitaisi pakoittaa pysymään palveluksessa vuoden loppuun.\n\nAamulla herätessään oli hän yhä yhtä varma päätöksessään. Kun hän\ntuli alas kapakkaan, oli isäntä jo täydessä touhussa ja lakasi\nkapakkahuoneen lattiata -- näytti siltä kuin tuo olisi tahtonut katua\neilistä tekoaan ja sitä osoittaakseen tarttunut luutaan.\n\n-- Ethän sinä ole enää vihainen? kysyi hän ystävällisimmällä äänellään,\nkun ei Leena vastannut hänen \"hyvään huomeneensa\".\n\n-- Olinpa tai en, mutta sen minä sanon, ett'en ole enää päivääkään\ntässä talossa, vastasi Leena äänellä, josta Tuominen säpsähti niin,\nettä oli pudottaa vastansa, sillä semmoisia seurauksia ei hän ollut\n\"leikistään\" aavistanut. Nyt vasta huomasi hän, että Leenalla oli\nyllään parhaat vaatteensa, niinkuin olisi aikonut lähteä ulos.\n\n-- Elä ole hullu, sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja koettaen\ntekeytyä mahtavaksi. Mitä varten muuttaisit? Jos et tahdo, niin et\ntahdo, siinä se, mutta en minä ymmärrä, mitä siitä minulle mutkotat.\nSaatat niitä saada huonompiakin ystäviä.\n\n-- Ehkä, mutta minä en ole semmoinen kuin te luulette ja sentähden\nmuutan minä jo tänä päivänä.\n\nVihdoinkin käsitti Tuominen, että tyttö tarkoitti totta ja samassa\nselvisi hänelle myöskin, mikä vaara tässä olisi tarjona. Sen hän tiesi\nhyvin kyllä, kuka tässä veti vieraita hotelliin. Ja nyt tulisi se, joka\noli ylläpitänyt järjestystä talossa ja tuonut vieraita tänne aamusta\niltaan, jättämään hänet vaan sen vuoksi, että hän oli tullut vähän\nleikkiä laskeneeksi hänen kanssaan! Ei, ennen olisi hän häneen vaikka\nselin, jos niiksi tulisi. Kyllä täytyy saada tyttö järkiinsä.\n\n-- Hyvä lapsi, sanoi hän isällisellä äänellä, totta kai ymmärsit, että\nse vaan oli pilantekoa. Ei muistella enää koko asiaa ja sinä saat\nhienon kapan talveksi, kun et nyt vaan konstaile. Kyllä minä saatan\npysyä erilläni, koska olet noin arka.\n\n-- Minä viisi lahjoistanne, enkä usko minä lupauksiinnekaan! Pois\nlähden.\n\n-- Elä nyt ole järjetön! Tuomisen ääni kävi yhä lempeämmäksi.\nKuulethan, ett'en aio tehdä mitään pahaa. Sinä saat -- saat viisi\ntaalaa viikossa. Kas niin, tuohon käteen!\n\n-- En, intteli Leena. Et petä minua jäämään, et rahoilla etkä hyvillä\nsanoilla. Täällä pidetään minua kuin pahamaineista tyttöä ja vielä\nsaavat kuulla siitä kotiinkin. Elkää koettakokaan houkutella, minä en\njää.\n\nVaan hänen äänensä oli Tuomisesta jo vähän epävarmempi kuin alussa, ja\nluottaen siihen, että joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki, sanoi hän\nkuivasti:\n\n-- Tee niinkuin tahdot. Vaan viikon loppuun täytyy sinun olla, oli\nmiten oli, laki on semmoinen tässä maassa. Jos et ole siihen mennessä\nmieltäsi muuttanut, niin saat tehdä niinkuin tahdot.\n\n-- Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin\nolisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut\nollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon\npalkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa\netsimään.\n\n-- Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain\nsanoakseen.\n\nTuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä,\nettä vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin\nselvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän\najatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma\nhäviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei\nollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään\ntoivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä,\nettä Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin\ntahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut\nkoko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.\n\nMutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli\nheittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman\nvakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.\n\n-- Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.\n\nKiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen\nkimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi\nrukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän\nnyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti\ntappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua.\nJotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?\n\nMiettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen\nLeenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei\nhän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta\nkuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna\nolisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä\nnousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että\ntyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava\n-- muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa\nottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan\njohonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut\nkumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti -- jos ei\nmuuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt\nvaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.\n\nNämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen\nkatsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän\nkaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä\nrohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä\nmutkitta:\n\n-- Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä\nemännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?\n\nSe oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen\nisäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän\npuhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän\najatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi\nhotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia?\nMutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.\n\n-- En tiedä, vastasi hän hiljaisesti, enhän ole tullut tuota ennen\najatelleeksi.\n\n-- Niinpä ajattele siten nyt, kehoitti Tuominen kuivasti. Hän oli\nhyvillä mielin, mutta samalla myöskin kiukuissaan, etteivät vaikeudet\nolleet muuten voitettavissa. Kuinka kauvan tarvitset ajattelemisen\naikaa?\n\n-- Huomenna annan vastaukseni, sanoi Leena yhtä säyseästi kuin äsken.\nHänen kunnioituksensa isäntään, joka nyt esiintyi aivan uudessa\nvalossa, oli viime hetkien kuluessa kasvanut melkoisesti.\n\nKoko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa\nnyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista,\njos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei\npaljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä\njo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen\nhumalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi\nhän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat\nmatkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä\npäällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi,\njos semmoisen tarjouksen hylkäisi.\n\nMutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun\noli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.\n\n-- Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin\nlähetettäväksi -- eli edes kaksikaan -- ja suostuu muuttamaan takaisin\nSuomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.\n\nMutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin\ntakertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa\nkotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti\nsuostui kaikkeen.\n\nJa niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua.\nEnsin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin\nrehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen\nvarmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan\nlain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen\nvähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta\näidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin\npäätetyinkin.\n\nTuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla\nharmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa\ntäytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli\nsaanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti\nsidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä\ntekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen\ntöissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän\nkuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.\n\nLeena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään\nnaimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin\nsiivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei\nTuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa\nnyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan\nhän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut\ntarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä\nulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!\n\nEi tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään\npäätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen\nepämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään\nkuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin\nettä Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä\nvakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että\nviisaasti.\n\nOli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto\nTaneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä\noli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä\noman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin\najoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä,\nennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes\nvastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen\nsuuret totikestit päivän kunniaksi.\n\nTuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut\nparhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista\neikä suostunut ottamaan kuin kaksi \"kuivaa\", jonka jälkeen hän\nkohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen\nheitä tulemaan takaisin iltapäivällä.\n\nSill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki\nLeena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä\nhansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään,\nastui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään.\nTuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti\nsäkkinsä maahan ja virkkoi: \"terveisiä Riosta!\" -- Mies oli\nVehkalainen.\n\nTuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin\nystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.\n\n-- Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos,\nmutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.\n\nVehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. -- Mitä varten ne sulkevat\nliikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa?\najatteli hän.\n\n-- Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?\n\n-- Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä\non ainakin juhla. Me menemme vihille.\n\n-- Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan\nkäyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja\nett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän\nensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.\n\n-- No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä\nhyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!\n\n-- Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli\najan minä sinut ulos heti paikalla!\n\n-- Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan\npitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen\nkanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.\n\nTuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua\nkinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi\nkämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat\ntallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat\ntarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään\nulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin\nhaltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän\nmöi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen\nmerkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt -- silmätarkalta.\n\nMatka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava -- tämä\nvastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa -- ei kestänyt kauvan\neivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin\ntakaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti \"jees\",\nja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä\nolivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli\nlopullisen siteen sitominen.\n\nMutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi\npuettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla\nsuupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja\nantoi hänelle tahraisen nimikorttinsa -- Joshua D. Sharky, justice of\npeace -- ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. --\nSekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo -- yksi\ndollari vaan!\n\nTuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen\nkuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään\nvaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo\nherra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata\n\"jees\", kun se kysyi jotain.\n\n-- Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen\nsanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja\nlupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.\n\nEnnenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen\nmies muutamia sanoja, Tuominen vastasi \"jees\" molempien puolesta,\nsikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen\nsetelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on\nvalmis.\n\n-- Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.\n\n-- Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.\n\n-- Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä\nminulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.\n\n-- Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita\nollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä\nme olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.\n\n-- Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin\nen ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja\nihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen\npappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.\n\nJa siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut\nselittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota\npappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut\nmitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että\nhuomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he\nsiitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.\n\n-- Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän\nlakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä,\nvaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.\n\nTuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki\noikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty\nliikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja\nhän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli\nvähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he\nolivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se\noli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.\n\nHotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen\nnurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen\ntoisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen,\njuoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi\nkoetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä\nrahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut\npari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta\nsiihen olikin saatu tyytyä.\n\nVehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin\nsamana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien\nsäästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat\nmelkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan\nhäirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta\nenemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle.\nHänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena\nhoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen\nmies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan,\njotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että\nmin siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa.\nMutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen\nrääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen\nmielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi\npäiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa\nhän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän\ntiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.\n\nKuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen\ntuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi\nhän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja\nsamassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle\najatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla\nottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.\n\nSitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat\nkotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki\nnuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja\nonnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut\nkutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian,\nmuuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena\nniistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin\nantautui irvihampaiden maalitauluksi.\n\nTotilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella\nkiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään -- hansikkaat oli hän\npistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan -- kun kaikki\njo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi,\nett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen\nrahojaan.\n\nLeena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa,\njossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten\nihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti\naina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään.\nHän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat\noikein vihityt.\n\nAlhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka\nTuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat\nolivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne\noikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen\ntotin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen\npysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei\ntahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas\nmielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.\n\nMutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi.\nKun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä\npulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen,\nett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:\n\n-- Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa\nollessani!\n\n-- Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.\n\n-- Täss' on -- kuusikymmentä taalaa.\n\n-- Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen\noli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.\n\n-- En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka\nTuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin\nkatsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan\ntahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka\neivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat\nvielä auttaneetkin hiukan.\n\n-- Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan\npidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista\nulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin\npuhumme huomenna asiasta.\n\nVehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka\novi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.\n\nTuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun\nei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta\nrettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen\npäähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän\nkieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.\n\n-- Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette\nmatkoihinne, niin saan sulkea.\n\nEivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata\nmorsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa,\nsamalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan\njättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja\nsitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti\nvastanainut aviomies vaimonsa luo.\n\nHetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen\noveaan.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä\nsuututti, että ovi oli lukossa.\n\n-- Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!\n\n-- Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla\nvaimonsa luo milloin haluttaa!\n\n-- Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa.\nMenkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! -- Leenan ääni oli\nystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan\nheidät jo vihittäisiin.\n\nMutta Tuominen suuttui silmittömäksi.\n\n-- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie\npotkasenkin! kähisi hän.\n\n-- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli\nhypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että\nhän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!\n\nVastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin\nvastarintaan.\n\n-- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan\ntoisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin\nhuomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään.\nMenkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja\njääköön vihkiminen silleen.\n\nSe sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen\nsuustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin\nettä se natisi liitoksissaan.\n\n-- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi\nlopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo\nsaada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...\n\nHän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka\nlensi palasiksi.\n\nLeena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa\noli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut\nenää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta\nkoetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä\ntukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa\nkuului melun läpi.\n\n-- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle\nsaakeli!\n\nJa Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi\nselkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut.\nAlussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän\npitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät\nlakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.\n\nViimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä\ntapettavankaan.\n\n-- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla\nrauhassa.\n\n-- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi\nVehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän\nnäkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät\nkiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.\n\n-- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja\nkun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä\nkäsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven\nulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan,\njos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka\nhautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.\n\n-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä,\nmuuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna\nmatkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista,\nmutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.\n\n-- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä,\nvaikk'en saisi mitään paikkaa enää.\n\n-- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.\n\n-- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki,\nmitä hänelle oli tapahtunut.\n\nVanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen\nverran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa,\nettä tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua.\nKysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena\npuhui, todellakin ollut tuomari.\n\n-- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa,\narveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua\nneuvoisin.\n\nLeena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen\nkanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä\npäättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi\nhänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena\nnyyhkytti yhä katkerammin.\n\n-- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma\npäähän.\n\n-- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.\n\n-- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa\nja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.\n\n-- Eikö se ole hirveän kaukana?\n\nVehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.\n\n-- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko\nse toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli\nvakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin \"ruununkyyti\" on\nolemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.\n\n-- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen,\nmiten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki\nvielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.\n\n-- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se\nhäpeä, että panevat kiinni.\n\n-- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli\nonnistunut mainiosti.\n\n-- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä\ntänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.\n\n-- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään\nja höyrylaivoja menee joka päivä.\n\n-- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se\nei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.\n\n-- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä\nTuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas\ntapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.\n\n-- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi,\ntapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.\n\n-- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota.\nLähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat\npiletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.\n\n-- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon\nkaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään\ntähän taloon.\n\n-- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini\ntavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat\ntavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.\n\n-- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen\nheitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen\nsydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien\nkuluttua olisi kotimatkalla.\n\nTuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty\nkirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja\nkohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä\noli autiota ja hiljaista.\n\nKulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi\nheidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen\npeläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin\nsaapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä\nvapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia\ntuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan\nporttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin,\njolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli\nvuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He\nsaapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen\ntulevan.\n\nMutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen\ntarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun\nrahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin.\nEihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi\nLeenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä\nhyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi,\nettä hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli\najatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.\n\nMutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen\nliukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja\nkun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa\nja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan\nutukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta\nsuuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui\nhänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen\nvarmuudella virkkoi Vehkalaiselle:\n\n-- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei\ntoki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset,\nett'ei köyhä saa oikeutta.\n\nVanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään\ntupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.\n\n-- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein\npaikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät\nmukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät\nlaitkaan kykene auttamaan.\n\n\n\n\n\"Valkoinen valo.\"\n\n\nI.\n\nIisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin\npainavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve,\nvoimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että\nhän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.\n\nMutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman\nmitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni\ntekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen\noikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan\ntyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.\n\nIisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta\nkokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen\non hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle\nlapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän\ntiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.\n\nHän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että\nIisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei\naina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin\nkun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä\nkuitenkin vähän liika kaukana.\n\n-- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata\non täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin\nitsellemme?\n\n-- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti\nIisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä\nhallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi\nvieraiksi.\n\nAmeriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa\npikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki,\njotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää,\nniin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt.\nHe tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat\nkoonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se\nolisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen,\nminkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä\nodottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.\n\nKyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että\nIisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi\nkysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä\nvastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi --\nvaikka viisi vuotta.\n\n-- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin\nettä kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.\n\nSen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.\n\nNew-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen\nsyntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät\nlähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat\nasianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista.\nHe eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta\ntulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista,\nolivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli\naina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis\nvoi käyttää.\n\nIisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa\ntyössä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että\nvärvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen\noli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin\nsuinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli\ntoimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin\nkelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.\n\nSiinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan\nsai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja\nasunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti\nsekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli\nmarkkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.\n\nAlussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan\ntyöhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli\ntarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja\nkuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin\npitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka\ntavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin\nlukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden\npikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja\nsemmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä\nverrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää\nhuomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut\ntulokkaat kykenivät.\n\nPian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin\nniillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua\nnäkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden\nkanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen\ntyöhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä,\nettä siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja\nhyvässä järjestyksessä.\n\nSen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun\ntuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen\nkuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta.\nUseat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun\nviimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki\nPeltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena\nveturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.\n\nAlussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että\nkonduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa\ntyölakkoon. Heidän silmissään oli hän \"scab\" -- semmoinen, joka on\nruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies,\njolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi\nmaailmassa.\n\nMutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen,\nettä tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen\nsyvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja\nsäntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että\ntoverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka\nhän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän \"scabiin\" yhtä\nnöyrästi kuin \"Eisakkiinkin\", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet.\nTosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli\nerästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan\nhäntä jalallaan ja sanomaan: \"Pois tieltä, sen kirottu scab!\" Mutta\nkun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet\nkaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta,\nniin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.\n\nJa kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka\nkoneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma\nsiitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen\npuhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun\najan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen\nsitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään\nsitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.\n\nEihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi\nlämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla\ntavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi\nvähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin\nkiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.\n\nJo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa\nAnnille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi\npäivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän\nsumman ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi\nkahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti\npaikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä\nsiitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.\n\nVaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän\ntiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein\ntapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä,\njoille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi\ntulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.\n\nSen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla\nehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni\nmilloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä\nAmeriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli\nkuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin\nsyynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet\ntullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun\noikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni\nodottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi...\nnaiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin\noltiin melkein kuin naimisissa...\n\nHän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin\nkutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä\nmuutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat\npiti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.\n\n\nII.\n\nAnsio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta\nenemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni\nliike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin\ntehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki\nPeltonenkin vetureita kulettamaan.\n\nJa veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden\nmonimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut\nselkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli\nhän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää\nvoidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän\nensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn\nmatkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain\nlukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.\n\nNiin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen\nkoskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa\nsaavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä\npalkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan\nostoon -- ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!\n\nVaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti\nHeikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen,\nettä nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi\nja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä --\nkirjoitti hän -- semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää\nrahaa talon ostoon -- vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän\ntyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa.\nJos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi,\nniin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja\ntalouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.\n\nMutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike\nmuuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo\nsilloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä\npäivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin \"kahdessa osastossa\" s.o.\nkaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus\nkulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan\nviiteenkymmeneen -- seitsemäänkymmeneen -- kahteensataan tuhanteen\npäivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa,\nja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan\ntäpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla!\nSemmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat,\njonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien\nhenkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.\n\nAinoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin,\nettä pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui\nummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän\noli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa\nitsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa\nmorsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista\najatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata\njoutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin\ntällöin sai nukkuakseen. -- Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua\ntarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. -- Mutta rahaa täällä tulee niin\ntuhottomasti, ett'emme saa valittaa.\n\nEikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli\npannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan\nsuorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen\nrahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!\n\n-- Niin, -- ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli\nIisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne\nlähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat\nkestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon,\nettä voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme -- talon ostoon se kyllä\nriittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!\n\n-- Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja\nansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä\nviipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!\n\n-- No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri\ntäällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka\nmatkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. -- Vaan ei meidän taida maksaa\nvaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä\nsemmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä\npäivää.\n\nNiin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin\noli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin\nmikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän.\nJa sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes\nvoisivat saada kuntoon taloutensa, -- tai palata kotiin.\n\nSe tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia.\nMutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka\njärjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin\nsäästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan,\nniin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan,\nmiten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi\nsunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan\nvälillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää\nnäkemään.\n\nSiihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä\nvetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas\nollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt\nvaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona\nkiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin,\n-- myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.\n\nAnni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä\nmatkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän\nkintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili\nratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea\npauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman\nveturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.\n\nAnnin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle\ntuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten\nsemmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen\npäivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja\nkuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta\nsiitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä\ntullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan\nsiellä kotona. Ei siltavouti, -- eikä edes vallesmannikaan! -- mitäpäs\nne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! -- Eikö se\nole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin\nkaikkien mietteidensä lopuksi.\n\n-- Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin\nsuurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää,\ntai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne\nnäyttävät.\n\nAnni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:\n\n-- Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä\ntäyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla\ntahi vaunuissa -- silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne\nnäyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on\npunaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti\n-- silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on\nsilloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että\nalkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone\nrutisee.\n\n-- Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!\n\n-- Niin minäkin ennen ajattelin -- ja nyt ajan sillä yöllä ja\npäivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee\nmerkkitulet... ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että\nkaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.\n\nAnnia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, --\nvaikka kuinka pienelle tilalle.\n\n-- Halloo, Eisak! -- oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä\nsuuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi\nkoneineen viereiselle raiteelle. -- Kuka on hän tyttösesi?\n\n-- Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. -- Me\naiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki\nesittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän\nluokseen.\n\n-- Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun\nkuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja\nkiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö!\nOlettehan saaneet korean tytön!\n\nIisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston\nensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri\nerittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt\nkätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi\nviikon tai parin loman.\n\n-- Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti\nhän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.\n\nIisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän,\njättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.\n\n-- Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä\nerottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.\n\n-- Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn\ntyössä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein\nasumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon\nsiksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.\n\n-- Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän\nsopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli,\nettä meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin\nmennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei\nole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa -- ehkä me voisimme sopia\nasiasta? kysyi hän Annilta.\n\nAnni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun\nIisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan\nnoutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata\nasemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä\nJohnston asui.\n\n\nIII.\n\nSen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa\nkaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän\nnäyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin\n-- samalla kuin ansiokin -- sekä radan palvelusväelle yleensä että\netenkin veturin kulettajille.\n\nAnni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se\nvarsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa\nkenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi\nvaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet\nmukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan\nei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin\nihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin,\nettä hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt\nminnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään.\nSillähän oli vieläkin vaikeampi olla -- työssä sekä yöllä että\npäivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti\nIisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.\n\nNiin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen\noltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa\nYhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen,\nettä tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta\nkaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat\nsitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia\njoukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia\nkuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.\n\nKaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita,\nvaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin\nvoitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä\nnäyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja\nteltoissa -- ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet,\nkahvilat, ravintolat, -- jopa poliisiasematkin ottivat vastaan\nnäyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.\n\nVäen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike\nsitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat\nrahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn,\nparveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn\nala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi\nainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää\n-- niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa\nniinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat\njyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä\nmatkustajia.\n\nLiike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin\nloppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän\nkestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään\njunista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää\n-- ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.\n\nChikago, Barlington & Quincy'n radalla -- G.B. & Q. joksi sitä\ntavallisesti kutsuttiin -- jossa Iisakki Peltonen palveli, oli\nJohnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa\nlakkoon.\n\n-- Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla\nvoineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän\npuheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa\nIisakkikin oli. -- Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää\ntäyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme\nmyöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan\nhyvällä, niin ottaa väkisin!\n\n-- Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki\nhiljaisesti. -- Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat\nansainneet enemmän viime aikoina.\n\n-- Olemmehan kyllä, myönsi Johnston -- mutta se ei ole muuta kuin\npalkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja\nsitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.\n\n-- Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä\nvähän kuin muustakaan työstä.\n\n-- Puhuttu niinkuin scabin suusta! -- Teidän pitäisi kaikista vähimmin\nvetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan.\nMeitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä\nmuutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana.\nKuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?\n\n-- Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti.\nSiitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen\nmakson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn\npaikoillani.\n\n-- Niin teen minäkin! -- ja minä myös! -- ja minä! -- ja minä kanssa!\n\nUseat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan\nuskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä\njättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he\nmielellään esimerkkiä.\n\nJohnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut\nmuille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja,\n-- niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän\ntaas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan\nlämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.\n\nSeuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat\neri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät\nmillään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.\n\nSe osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan\nasemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet\nvartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja\nrepeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu\nveturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot\nsuuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.\n\nIisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen\nhenkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai\ntoi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja\nmatkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen\nja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin\nvartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi\nsen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain\npuolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin\nmerkkeihin -- jotka voivat olla väärät.\n\nIisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien\nepätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen,\njoka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden\nkaiken voiman.\n\nHermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi,\nettä häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja\njoutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin\nsäästöt yhä kasvoivat.\n\nEi edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin\nhän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan\nolisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä\nlähteä palveluksesta juuri nyt -- niinkuin hän muka olisi pelännyt\nJohnstonia ja noita muita.\n\nAnnia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko\noli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta\noli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle\nkaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni\nseuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan,\nkielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen\novestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!\n\nIisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä\nväliä -- voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta\njuuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa -- Iisakin vanha\nravintola oli täynnä lakkolaisia.\n\nNo niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään -- ja olihan tytöllä\ntoistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.\n\n\nIV.\n\nLakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin\ntoivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon\njatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen\nkuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa\nsäästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia\nvastausta -- ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä\nuseammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.\n\nHe saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla\npakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja\nmatkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se\nonnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.\n\nMutta Johnston esiintyi väliehdotuksella\n\nEnnenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille\noikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän\nehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla\nluopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset\nkeinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n.\nSiellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat --\nkurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten\nomistamatta centiäkään -- ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he\nvoisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.\n\nJohtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä\njotain yksityistä henkilöä vastaan.\n\nAikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon\nlaskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen\nläheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät\nillat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla\ntohkasivat pilkkosessa pimeässä.\n\nVähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden\nkohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista\nsuurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka\nkäyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi,\nnäytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan\nviime hetkellä -- tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui.\nMutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut,\nnäytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat\najaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.\n\nIisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan\npikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat\nenemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä\nkoskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden\ntähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen\nkummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin\nmerkkiä pian ilmaantuvaksi.\n\nKun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen\nrinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.\n\n-- Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa.\nHän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa\nlakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin,\njolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta,\njoka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä -- ja punanen\nvalo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.\n\n-- Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu\nvaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla\ntekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja\npäästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon\njostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan\ntaa.\n\n-- Seis! -- Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa\nvartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta\nsanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun,\nsamalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa\nvauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.\n\nKuuluu moniääninen \"damm the scab!\" ja pari revolverin laukausta\npamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten,\nkun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan,\njoka on melkein tukehduksissa.\n\n-- Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä,\nmutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen.\nJa kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet\naavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.\n\nMutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille\nja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia\npumpulia.\n\nMies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa\nniin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.\n\nMutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin\näänen.\n\nIisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.\n\n-- Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. -- Jos ne vaan tekisivät vielä\nhiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä,\nmutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.\n\nSiitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti,\nett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on\nliika suuri. -- Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.\n\n-- Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti\npäällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän\nvaaranne on kuitenkin aina sama.\n\n-- En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä\nmonia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon\nkohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä,\nmitä ne keksivät.\n\nPäällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle,\njossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava -- hän oli\nnähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään\nkauvan.\n\n-- All right! sanoi hän hetken kuluttua, -- te pääsette kulettamasta\njunia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta\nkulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa\noppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen\nkanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet\ntäällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei\nminun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään\nillalla.\n\nSiihen suostui Iisakki kernaasti. -- Melkein koko viikko vapautta!\n-- ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! -- Nyt oli aika Annin sanoa\nitsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti\nheidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan\nAnni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä\nvähän palkkaakin!\n\nMrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä\npuhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.\n\nIisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua\nirti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja\nsunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.\n\nTyö tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan\nkuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne\nlauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. -- Aamulla pisti\nIisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.\n\nAnnilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen.\nViipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin\ntaisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.\n\n-- Miksi juuri nyt?\n\nNiin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla.\nMutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki\nnyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa\nviemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin\ntulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!\n\nAnni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään,\nettä hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi\nhän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että\nhänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.\n\n\nV.\n\nRuohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä\nC.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan\nmies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä\navonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin\nmitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa\njuuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään\ntyökaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.\n\nViimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti\ntyökalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi\nhän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä\npaikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän\nsieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle\npäin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui\ntakaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.\n\nValpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut\npoisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan.\nMutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan\nlähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin\nkukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti\npaikalla pelastua yön pimeyteen.\n\nPuolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli\nnäkyviin -- sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa\nrataa hyvän matkaa edelleen.\n\nIisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin\nedessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän\ntulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella\nruohoaavikolla.\n\nNyt näkee hän penkereen -- niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat\nkiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun\nvalossa -- neljännestunnin kuluttua on hän perillä -- ja huomenna --\ntänä iltana on hän vapaa -- ja Ann...\n\nSilloin näkee hän jotain mustaa -- mies nousee ojasta -- se työntää\nkankia edellään kiskoja kohti -- yksi niistä vierähtää syrjään...\n\nKulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun -- musta olento\nottaa askeleen kuin paetakseen -- ja pitkällä harppauksella lentää\nIisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin\netumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.\n\nVeturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen\ntenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan,\nmutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka\ntoinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun\npysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden\nviimeisen hetken tulleen.\n\nKonduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä\njunaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri\nkädessä.\n\n-- Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on\npelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä -- hän vaan hyppäsi hiukan\nliika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy -- vaikka hän hyppäsi ensiksi...\n\nHe löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen\nalaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata\nvasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä....\n\nKonduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin\ntaisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä\nhajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut\ntulevaksi.\n\n-- Ei nyt oltu oikeassa -- ja tuolla tuli päällikkö itse juosten\nkonttoorista!\n\n-- Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos\nradalle! käski hän. -- Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi\npeninkulmaa täältä -- ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana\n-- pian!\n\n-- Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.\n\nKun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse\nettä yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille.\nKonduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut\npahasti vahingoittunut.\n\n-- Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin\novat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä\npakaasivaunuun päin.\n\nTohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.\n\n-- Ei vielä, sanoi hän, -- vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.\n\nPelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan\nniin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.\n\nIisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta\nvasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen\nmiehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli\nkuollut -- kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.\n\nToinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä\noli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka\nparhaallaan tutki häntä.\n\nTohtori nousi ylös ja pudisti päätään.\n\n-- Olisiko... onko täällä... pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun\nkonduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.\n\n-- Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia... kyllä kai tohtori...\n\n-- En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi... vaan vihkimään...\n\nKonduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan\nneekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.\n\n-- Ei... minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. -- Hän saapi ne...\njos on leski... kysykää pappia...\n\nHän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja\nkonduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille,\nmitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko\nhän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.\n\nMuuan keski-ikäinen mies astui esiin.\n\n-- Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään -- jos hän\nei muuta tahdo.\n\nIisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun,\nkun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa,\njotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa\ntuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.\n\n-- Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain\nläsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja\nvaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.\n\nIisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta\nkun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he\nhänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.\n\nAnni istui hänen viereensä lattialle.\n\n-- Nyt... saat sinä... ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa -- sitten\n-- ota paras Alastarosta... et vielä edes viiden kolmatta...\n\n-- Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni -- ennätänhän minä vielä tuota...\nehk'et sinä vielä kuolekaan...\n\nIisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti\nliikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.\n\nHän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä,\nJohnstonista...\n\n-- Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui\nsamassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.\n\nVasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille,\navasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt\ntuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla\nolevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi\nkirkastuivat.\n\n-- Valkeata valoa! sanoi hän selvästi -- nyt saamme antaa mennä!\n\nKäsi haparoi jotain, -- sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen\nmatkansa oli alkanut.\n\nJa luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan\nloppuasemalle saakka.\n\n\n\n\nJuho Penttinen.\n\n\nOlimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin\nkäynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä\nja hänen kahta yhtiömiestänsä \"lunchille\", kun muuan poliisi astui\nsisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän\nkautta tulemaan poliisiasemalle.\n\n-- Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän\nselitykseksi, -- joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan\neikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni\nlähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä\notusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.\n\n-- Taas tuo siunattu kielitaito! -- ärähti mr Bolse, vanhin osamies\nkonsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä\nihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää\nkonsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan\nväsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? -- kysyi\nhän kääntyen poliisimieheen.\n\n-- Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. -- Menkää te\nkolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.\n\n-- Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, -- sitä juonta sopii koettaa\njonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et\njää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit\nlöytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.\n\nKonsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä\npoliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä.\nSiellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja\npahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla\noli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli\npantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja\nveressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.\n\n-- Mitä kuuluu, konsuli? -- tervehti poliisikapteeni. -- Kiitos,\nettä tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän\nkummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin\nhullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.\n\n-- Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?\n\n-- Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin\nhullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut\nkolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja\nmaannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota\nhän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin,\nkäskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin\ntehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni\nsaanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein\ntunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole\nsaatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit,\nespanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän\nsellainen härkäpää, ettei vastaa.\n\nPoliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä\ntarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti\nväsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä\nhuomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi\nsaanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä,\nmitenkä se päättyisi.\n\nNiinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen\nsyntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua\npohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan\nsitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.\n\n-- Mistä te tulette? -- kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun\nkapteeni oli puheensa lopettanut.\n\nHän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein\nepäluuloisesti ja vastasi viimein:\n\n-- Lappajärveltä.\n\n-- Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!\n\n-- Mitä nämä kujeet merkitsevät? -- kysyin minä. -- Miksi olette\ntapellut poliisin kanssa?\n\n-- Mitäkö merkitsee! -- toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin\ntietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni,\ntappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet\nminut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.\n\nKonsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni\nsuostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.\n\n-- Mies on väkevä kuin karhu -- sanoi hän -- ja pahempi tappelemaan\nkuin itse p--le.\n\nMiehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi\nhän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli\ntehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat\nja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin\npäässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.\n\nMutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin\nvastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se\nnähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka\nkumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.\n\nHänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja\npitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä\nmatkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja\njossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.\n\nNew-Yorkissa oli eräs \"runnari\" vietellyt heidät ostamaan piletit San\nFransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat\nkoko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta\neivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin\nhöyrylaivalla.\n\nSiitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi\nmyydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille\npienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä\neteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet\nenempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.\n\nPitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet,\nettä kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana\nja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset\nvoivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.\n\nAstoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin\nPenttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä\nvoisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi\ntuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä -- luulivat he -- voisi\nPenttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä,\nmilloin laiva palaa.\n\nSemmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut\nSan Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä\nheille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei\nriittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan\nmaksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä\nhelposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.\n\nKukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari\nkertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä\nymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni\nja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt\nvastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu\nalkanut.\n\nHän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun\nyksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt\ntainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet \"kammariin\",\njossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän\ntiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä\nhän oli istunut tappelun alkaessa.\n\n-- Mieshän on hullu -- päätti poliisikapteeni, kun juttu\nkokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen\nihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla.\nKyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen\nAstorialaisista ystävistään -- jos hänellä niitä on -- tulee Friskoon\nja ottaa hänet hoitoonsa.\n\n-- Mitä se sanoo? -- kysyi Penttinen.\n\nKäännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa\npoliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan\narvoonsa.\n\n-- Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin\npitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin\nvihaisesti, -- mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan\npoliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä\nkylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten\nsillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?\n\nMe koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla\nolevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan\nyötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle\ntieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui\nkuuroihin korviin.\n\nHänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä\nvoineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä\nsaada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän\nkyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa,\nja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat\ntulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.\n\nUseimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen\nitsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta\npoliisikapteeni kohautti olkapäitään.\n\n-- Herran nimessä! -- sanoi hän hiukan kärtyisesti -- antaa tuon hullun\nmennä, mihin tahtoo.\n\n-- Mutta missä minun säkkini on? -- kysyi Penttinen kuin vastaukseksi\nsiihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.\n\nSe tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin\npuolin hyvin säilyneeksi.\n\n-- Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.\n\nJa nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän\ntäytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen\nhampaihinsa.\n\n-- Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja\nvetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni -- huomautus, jonka\nensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.\n\nSitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti\n\"herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä\", ja teki\ntyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.\n\n-- Odottakaa vähän, -- sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla,\nvaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä\nmenemään sillä tavalla!\n\n-- Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, -- sanoi hän meihin toisiin\nkääntyen, -- ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta\ntavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan -- miehekkäästi,\nniinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet -- iskettiin hänet\npitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien\nkykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi\nsiihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa\nkannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän\npäivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen\nsaaman. Minä pidän hattua.\n\nHän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään\nsiihen kymmenen dollarin setelin.\n\n-- Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi\nsetelinsä hänkin, -- se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava.\n-- Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että\nhatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise --\nhattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen -- tarjosi\nPenttiselle.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle\nselitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä\narvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:\n\n-- Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja\nkerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen\nsaakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.\n\nEn tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen\nmaanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille\nhänen vastaustaan.\n\n-- Yksi läksy lisää! -- sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi\npitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan\nrahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!\n\nSitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin \"mister\"\nPenttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi\nosaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka\nolisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella\ntoisille.\n\n-- Miksikä ei? -- sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva\nsillä aikaa sattuisi tulemaan.\n\nHänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn\npäivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun\nlaiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä,\nlähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista\nsäkkiään olallaan.\n\n-- Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? -- kysyi mr Bolse, sittenkun\nhän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa\nmeidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa\nvieraissa.\n\nMinä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein\nparhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa,\nsekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät\npäästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa\nrikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja\nsaman määrän samppanjaa.\n\nRukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja\nhienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä\nsaksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken\nepäiltyään, voivansa toimittaa.\n\nTilaus koski meitä kaikkia. -- \"Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se\nmeillekin\", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi\npitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli\ntarpeeksi.\n\nKinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan\nkaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden\npannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan\nKaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen\nmyhäilyyn.\n\nMutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan,\nmeidän juodessamme hänen terveydekseen. -- \"Se pisti nenään\", sanoi hän\nja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka\nsyötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.\n\n-- Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän -- ja minä\nlupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä,\nmitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.\n\nMe puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli\nollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.\n\n-- Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli\nkadonnut ovesta, -- ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi\nenemmän semmoisia.\n\n\n\n\nAatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.\n\n\nEräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt\nhalpaan huoneeseni muutamassa Chikagon \"perhehotellissa\", jossa silloin\nasuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin \"sisään\", ovi\naukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen\nkuukauteen nähnyt.\n\n-- Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään,\nse käy ylitse minun ymmärrykseni, -- sanoi översti tervehdykseksi, ja\nnäytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä\nportaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään\nsiihen \"tyrmään\", johon ne johtivat.\n\n-- Istukaa, översti -- sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja\nistuin itse vuoteeni laidalle -- ja polttakaa, jos teillä on halua ja\nsikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?\n\nRaha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi\nChicagossa ollessani.\n\nÖversti nauroi.\n\n-- Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. -- Mutta minä toivon,\nettä te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.\n\nHän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita\npähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja\ntarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.\n\n-- Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? -- kysyi hän heti,\nkun oli saanut savut suuhunsa.\n\nIndependence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten\navattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten,\nettä aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat\nviimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset\nennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti\npuoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana\npäivänä piti vuosikilpailujen alkaman.\n\nMinä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on\nhyvä, kunhan olisi rahaa.\n\n-- Siitä ei huolta, -- vakuutti översti. -- Minä tarjoon.\n\nJa kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan\nainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän\ntarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.\n\nSeikka oli se, että hän joku päivä sitten \"sattumalta\" oli joutunut\nerääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä\ntavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa\noli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.\n\nÖverstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin,\nmissä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta.\nMutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän\nolisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta\ntarjottiin.\n\nTuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta\nei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti\nhoukutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli\nilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.\n\n-- Minä maksan matkakulut -- sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi\nihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa\nviisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.\n\n-- Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti\nhiukan hölkkäravia, jatkoi översti. -- Mutta hän luuli voivansa\nhöyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää\nen ole ikinä saanut \"säkenestäni\", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä\nkauppa! -- lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia,\njoka hänellä oli paidannappina.\n\n-- Mukiin menee -- myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko\nYhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt\ntuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran\nmiehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.\n\n-- Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, -- lisäsin minä, -- miksi te\nlähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis\nmaksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.\n\nÖversti hymähti.\n\n-- Epäilemättä -- sanoi hän. -- Mutta jos minä tarjoan omistajalle\nkorkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt\nmäärätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun\nkanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä\nsillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita\nenemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut\nsen ehdollisesti neljään luokkaan.\n\nAsia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista\nrohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin\njuoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en\nkäsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.\n\n-- Kyllä te voitte -- vakuutti hän. -- Omistaja on teidän\nmaanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki,\njotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja\nroistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua\nkaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman\nsen suurempia vaikeuksia.\n\nEn miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti\nluottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi\ntarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja\ntarpeelliseksi.\n\nÖverstejä _in partibus infidelium_ tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti,\nettä se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään\nmuuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla,\njossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle\npalkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti\npäättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.\n\nMeidän hevosemme voitti kuin voittikin -- vetokurssi: kaksikymmentä\nyhtä vastaan -- niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin\nvainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin\nkaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä\nlisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä\nsyödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa\n\"säkeneen\", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi\npanttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran\nedukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden\njatkamista vastaan.\n\nTiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä,\nmutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin\npoikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on\nhevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan\nvälillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin\nseuraamaan häntä Independenceen.\n\n-- Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte\npaluupiletin.\n\n-- All right! -- nauroi översti. -- Varovaisuus ei ole koskaan\nvahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas\njättää säkene täysihoitoon -- jokainen centi, minkä voin kokoon haalia,\non nyt tarpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIndependence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta\növersti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään\nsentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme\nvarmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin\nollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka\nkaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon\nalle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa.\nAmeriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen\nkanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen\npuoli itsellensä -- ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri\nmitään muistuttamista.\n\nHän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet,\nvaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan\nmennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen,\nettä ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.\n\n-- Tässä on omistajan nimi -- lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun.\nHän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma,\nniin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.\n\n\"Aatami Urola\", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille\nkirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli\nsuomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä\nlaittamaan itseäni lähtökuntoon.\n\nErään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan\npolttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää\nympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa\npuuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies\nja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä\noli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.\n\nOsa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset\ntaluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä\ntoiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien\nsiivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat\ninnokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta\ntärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.\n\nHänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään,\nettä översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä\nsuomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan\ntervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.\n\n-- Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? -- alotin minä\nkeskustelun.\n\n-- Tuossahan tuo menee.\n\n-- Ja ehkä tahdotte myödä sen?\n\n-- Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.\n\n-- Millainen hinta teistä on hyvä?\n\n-- Eihän tuota tiedä, -- vastasi Urola vältellen. -- Tässä maassahan\nmaksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa\nvaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini\njuoksee.\n\nPitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka\ntavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin\nvarovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen\nhinnan.\n\n-- Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta\nsieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se\niltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia\nasiasta omistajan kanssa.\n\nUrolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän\ntalliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt,\nvalkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.\n\n-- Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.\n\nMutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni,\noli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat\nolivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää\nsellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut\nlaisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään\nehkä olisi voinut olla lihaa.\n\n-- Well! -- sanoi översti. -- Mitä pidätte löydöstäni?\n\n-- Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin\nte olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.\n\n-- Ei merkitse mitään -- vakuutti översti. -- Kaikki Wilken hevoset\njuoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa\nkuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua,\nsen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti\ntamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on,\nettä hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.\n\nSillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen\nkummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen\nkaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten\nkärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut\nympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.\n\n-- Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki\nkilpailijansa maanviljelyskokouksessa, -- selitti översti. Siitä voitte\npäättää, millainen meno konilla on.\n\nHevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui\nohjiin.\n\n-- Poika on kasvanut tallissa -- huomautti isä -- ja ajaa oritta\nparemmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.\n\nPikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista\nravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun\nhän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja\nsiitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin\nporhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki\nilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.\n\n-- Se p--leen poika pilaa koko pelin -- torui hän. Jos vaan joku\nmerkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme\nhyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.\n\nAatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun\nhän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän\nhuomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen\nmatkalla oriin taas juosta lujemmin.\n\nKomeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona\npyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata\ntarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.\n\nSeuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme\neräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.\n\n-- Minun -- vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.\n\n-- Mikä sillä on hintana?\n\n-- Minä olen kaupoissa siitä, -- ilmoitti översti kuivasti.\n\n-- Kuka? Tekö? -- kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei\nsuinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai\nhänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.\n\n-- Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä\nrahaa -- sanoi hän -- ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa\nluvattuna.\n\nMutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi\nmiestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä\nvasten silmää.\n\n-- Korjatkaa luunne täältä! -- karjasi hän ja rytyytti miestä\narmottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon\nmiestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te\nkoettaa.\n\nPahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti\noli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että\növersti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.\n\n-- Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä\nsitä tekemättä, siitä olen varma -- vastasi översti ja ilmaisi\nminulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia\nveto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani\nhotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni\nsaada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.\n\n-- Puhdas peli on paras -- lopetti hän ohjeensa. -- Tarjotkaa hänelle\nkuusituhatta, jos koni juoksee 2:25, jonka se varmaan tekee, ja\nselittäkää, mitenkä asiat ovat. Meidän ei sovi kitsastella, jos\nmielimme saada asiasta valmista, ja minun täytyy mennä sijoittamaan\nviisisataseni iltapäivän kilpailuja varten, ennenkun tuo mies ennättää\nnostaa kurssin. Paljoko te panette?\n\nMinä annoin hänelle viidendollarin setelin, selittäen, että siinä\noli kaikki, mitä minulta liikeni, ja kutsuin hänen mentyään Urolan\nravintolaan, johon hän paikalla oli suostuvainen.\n\nHänellä ei ollutkaan mitään vastaan paria cocktailia, ja kun minä\narvelin parhaaksi käydä pitemmittä mutkitta asiaan, tarjosin hänelle\nheti oriista kuusituhatta dollaria, jotka olivat maksettavat\nkilpailujen jälkeen, jos hevosen ennätys olisi 2:25 eli siitä alle.\nRahapalkinnot yhdestä tai useammasta kilpailusta tulisivat myöjälle,\njoka saisi pitää hevosen siihen saakka, kunnes kauppasumma olisi\nmaksettu.\n\n-- Se on hyvä tarjous -- sanoi Urola hetken mietittyään -- parempi kuin\nmitä ennen tänne tuloani voin aavistaakaan. Tiedän kyllä, että tässä\nmaassa maksetaan vieläkin enemmän parhaista juoksijoista, mutta suuret\npalat repäsevät suun, vaan pienistä vatsa täyttyy. Överstihän minut\nlähetti tänne, ennenkun vielä tiesinkään, miten hyvä oriini oli.\n\nSe oli iloinen uutinen överstille, joka hetken kuluttua saapui\npaikalle. Mutta itsellään hänellä ei ollut erittäin hyviä uutisia\nilmoitettava. Kurssi \"the Unknownia\" vastaan, niinkuin hän oli oritta\nilmoituksessa nimittänyt, oli kohonnut kolmeen yhtä vastaan, vaikka\nkaikki muut osanottajat, joilla ei ollut entistä ennätystä, merkittiin\niltapäivän kilpailuissa viiteen yhtä vastaan.\n\n-- Se on Jacksonin elkiä -- sanoi hän. Se roisto ymmärsi kyllä yskän\nkuultuaan, että minä halusin ostaa oritta. Se ei ole mikään salaisuus,\nett'ei minulla pitkiin aikoihin ole ollut varaa maksaa tuhansia\nmarkkoja hevosesta.\n\nHän oli joka tapauksessa hyvin tyytyväinen kauppaansa Urolan\nkanssa. Ja samalla hän ilmoitti tehneensä sopimuksen ajamisesta Ben\nCarriganin kanssa, joka oli tunnettu taitavaksi, mutta epärehelliseksi\nkilpa-ajajaksi, ja jonka tähti kaikenmoisten epäiltävien kujeiden\nvuoksi oli jo jonkun ajan ollut laskemaan päin.\n\n-- En voinut enään saada ketään muuta -- sanoi hän -- ja ajaa se mies\nosaa siinä, missä toinenkin.\n\nUrola pudisti päätään ja arveli, ett'ei kukaan voisi ohjata oritta\nparemmin kuin pikku Aatami, joka tunsi sen maitovarsasta pitäen. Mutta\növersti ei ollut ollenkaan samaa mieltä siinä asiassa.\n\n-- Sillä pikku pöllöllä ei ole mitään muuta ajatusta kulmikkaassa\nkallossaan kuin että saisi näyttää oriin vinhaa menoa, -- sanoi\nhän minulle. -- Ilman hänen tyhmyyttänsä tänään olisin minä saanut\nrahoistani vähintään viisi yhdestä.\n\nIltapäivän kilpailusta ei ollut suurta huvia muille kuin meille.\nThe Unknown saavutti koko joukon huomiota, kun se Aatami nuoremman\nohjaamana tuli tepastellen valjastuspaikalle, ja vielä enemmän, kun\nCarrigan nousi sulkyyn ja ajoi sen radalle lämmittääkseen sitä vähän\nlaskemalla penikulman verran hölkkäjuoksua. Mutta muuten sisälsi\nkilpailuohjelma vaan tuon laihan ilmoituksen: \"The Unknown -- pedigree\nUnknown -- omistaja: översti Beckridge, Kentuckystä -- ajaja: Benj. C.\nCarrigan.\"\n\nTämä pysyttelihe jokaisen kolmen ajon aikana, jotka vaadittiin\nkilpailun ratkaisemiseen, kainosti ensimmäisten hevosten takana\naina radan viimeiseen kolmannekseen saakka, vaan siinä antoi hän\noriin parantaa vauhtiaan hiukan ja tuli ensimmäisenä perille, vaikka\nainoastaan parin hevosenmitan voitolla. Näkyi selvästi, että the\nUnknown saattoi voittaa niinkuin vaan halusi. Paras aika oli kaksi\nminuttia kaksikymmentä yhdeksän sekuntia ja kolmensadan dollarin\npalkinto, jonka Urola tyytyväisenä pisti taskuunsa.\n\nÖversti voitti vedossa tuhat viisisataa dollaria ja minä viisitoista,\njotka minä pyysin hänen paikalla asettamaan uudestaan peliin, pantuani\nkumminkin ensiksi varovaisuuden vuoksi laihanpuoleiseen kukkarooni\ntakaisin sen viitosen, jonka olin sieltä ottanut.\n\nSatamalla satoi överstille kysymyksiä oriista ja hän katsoi parhaaksi\nvastata todenmukaisesti sen vähän, minkä tiesi.\n\n-- Ei ne sitä kumminkaan usko -- sanoi hän. Mutta kun ne ei puheillaan\nvoi mitään vahinkoakaan tehdä, niin uskokoot, mitä tahtovat.\n\nSen verran vaikuttivat kuitenkin puheet, ett'ei seuraavan päivän\nkilpailussa 2:30 luokassa voitu the Unknownia vastaan saada parempaa\nkurssia kuin raha rahasta, niin että översti sai ainoastaan\nkaksinkertaisena omansa -- ja minä myös. Viidensadan dollarin palkinto\nlisäsi Urolan tyytyväisyyttä tähän Iowan matkaan.\n\nAinoa, joka ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, oli pikku Aatami. Hän\noli alusta pitäen sanonut, että ori oli \"liian hyvä myytäväksi\",\nja oli heti näyttänyt nurjaa mieltä Carrigania kohtaan, joka\nhänkään puolestaan ei näyttänyt katselevan poikaa suopein\nsilmin. Ei hän ainakaan kohdellut häntä vähääkään paremmin kuin\nneekeri-tallipoikiakaan.\n\nMutta 2:30:n kilpailussa oli ori vähällä tärvellä meidän aikeemme. Hän\nteki näet ensimmäisellä kierroksella itsensä syypääksi niin pahaan\nsotkokseen, että kadotti sen. Ja seuraavalla kierroksella pakotti sama\nkova onni, joka oli saattanut hänet rikkomaan, the Unknownin sellaiseen\nvauhtiin, että aika ja siinä samassa hänen oma ennätyksensä laskeutui\n2:21:een. Yksi sekunti lisää olisi estänyt hänet kilpailemasta luokassa\n2:24, johon hänet oli ilmoitettukin, sillä 2:20:ssä oli raja seuraavaan\nluokkaan.\n\nMutta kun luokassa 2:24 esiintyi muuan ruuna, jonka jokainen tiesi\njuosseen koepenikulman 2:16:ssa -- aika oli otettu yksityisesti,\neikä ollut siis ennätys -- laskeutui kurssi taas the Unknownia\nvastaan, niin että översti voi asettaa 2,500 dollaria kurssin\nmukaan neljä yhtä vastaan. Tämä koski kilpailua kokonaisuudessaan,\nsillä oriin kestävyyteen luotti översti rajattomasti, mutta kun hän\npiti mahdollisena, että ruuna voisi voittaa yhdessä tai parissa\nkierroksessa, ei hän pannutkaan peliin enempää kuin sata ensimmäiseen\nkoetukseen. Minun rahani seurasivat överstin pääomaa.\n\nPelättyä ruunaa oli sentään pidetty liian etevänä, sillä sen paras teko\noli se, että pakoitti oriin viemään voiton ensi kierroksessa tasan\n2:20:ssä, yhdellä kaulanmitalla.\n\n-- Luokassa 2:20, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! huudahti\növersti ihastuksissaan, kun numerot pantiin näkyviin. Hänen oli\nonnistunut saamaan ensi kierroksesta viisi yhdestä ja voi siis olla\ntyytyväinen.\n\nMutta kun mielipide äkkiä kääntyi ja teki the Unknownin suosikiksi\nsekä ensi kierroksella että yleensä koko kilpailussa, niin että kurssi\nhuippasi yhteen kahdeksaa vastaan, vannoi översti karmean valan, ett'ei\nhän sinä ilmoisna ikänä panisi kahdeksaa dollaria voittaakseen yhden.\nJa minä myönsin empimättä hänen olevan oikeassa.\n\nSe olisi kumminkin kannattanut, sillä seuraavalla kierroksella voitti\nori helposti 2:25:n matkalla, niin ett'eivät vedonvälittäjät tarjonneet\nsiitä mitään kurssia.\n\nCarrigan veti suunsa irvistävään hymyyn, kun översti lupasi hänelle\naimo lisäpalkinnon, jos hän voittaisi seuraavankin kierroksen ja sillä\nkoko kilpailun.\n\n-- Perhana, ett'ei pitänyt olla rahoja vetoon -- sanoi hän vaan. --\nTässähän olisi voinut ansaita pienen omaisuuden!\n\nHuolimatta miehen erinomaisesta taitavuudesta, en minä ollut mitenkään\nvoinut päästä siitä vastenmielisyydestä, jota hän heti ensi näkemällä\noli minussa herättänyt. Ja hänen huomautuksensa rahojen puutteesta\nvaikutti minuun niin tympäisevästi, että minä purin epäilykseni\nhänen rehellisyyteensä sanoiksi, kun överstin kanssa menin takaisin\nvaljastuspaikalle.\n\n-- Kyllä se on roisto -- myönsi tämä. -- Mutta hän tietää, että on\njo kerran ollut kysymys hänen pois sulkemisestaan kaikilta yleisiltä\nradoilta maassa. Yksi kepponen lisää veisi hänet perikatoon, kun\ntaas rehellinen peli the Unknownin kanssa antaa hänelle erinomaisia\ntoiveita. Sellaisia hevosia ei tavatakaan joka päivä, niin että me\nluullaksemme voimme luottaa häneen.\n\nEn sentään voinut olla mietiskelemättä Carriganin rehellisyyttä sekä\nmyötä että vastaan, odotellessamme kolmatta kierrosta. Ainoastaan neljä\nkilpailijaa tuli huutoon. Toiset olivat heittäneet kaiken toivon.\n\nJohdon otti heti se nopea ruuna hurjalla vauhdillaan, mutta Carrigan\npysyttäysi sentään sen kintereillä, vaikk'ei ori näyttänyt suurestikaan\nvoimiaan ponnistavan.\n\n-- Mainiota! -- mutisi översti, joka kiikarilla seurasi hevosia. Musta\n(ruuna) ei voi millään tavalla kestää loppuun saakka tuota menoa, ja\nsilloin on meidän vuoromme.\n\nNiin kävikin -- osittain. Puolen penikulman päästä hiljeni vauhti\nhuomattavasti, niin että Carrigan pääsi kilpailijansa rinnalle.\nMutta ohitse hän ei näyttänyt pääsevän. Ja kun ruuna sadan askeleen\nloppumatkalla teki viimeisen, suurenmoisen ponnistuksensa, pääsi hän\nsen verran oriista edelle, että hyökkäsi voittajana perille, tuskin\npäälle puolen päänmitan voitolla. Aika 2:18 1/2!\n\nÖversti ei puhunut aluksi mitään, pureskeli vaan pitkiä viiksiään,\ntoista ja toista, aivan kuin olisi tahtonut juurineen nyhtää ne\nirti. Vasta kun olimme tulleet alas katselijalavalta, rohkaisihe hän\nennalleen.\n\n-- Sehän on vaan yksi ajo -- sanoi hän lohduttaen, -- ja me olemme\nvoittaneet kaksi. Enpä luule ruunan voivan toista kertaa tehdä sitä\nkepposta.\n\nSama mielipide tuntui olevan muillakin, sillä vedonvälittäjät eivät\nvielä näyttäneet aikovan heittää the Unknownia suosiostaan, vaikka he\ntarjosivatkin sitä vastaan vaan kolme yhdestä ja siten viettelivät\növerstin uudestaan panemaan kuusisataa hevosensa puolesta. Carrigankin\nnäytti vielä yhtä rohkealta kuin ennen.\n\n-- Yksi kierros ei merkitse mitään -- sanoi hän huolettomasti. -- Ori\nei ole vielä likimainkaan väsynyt, vaikka siltä kovin juoksuhalu on\nmennyt. Mutta nyt minä aion koettaa ruoskaa, jos se ei viitsisi juosta.\n\nPikku Aatami, joka parhaillaan hankasi hevosen jalkoja, samalla\nkun hänen isänsä pyyhkieli sen kylkiä ja selkää, puri hammasta\nkuullessaan ajajan uhkauksen, aivan kuin olisi väkisin koettanut niellä\nsanottavansa. Mutta se oli hänelle nähtävästi mahdotonta, ja senvuoksi\noikasi hän itsensä, katsoi jäykästi Carriganiin ja virkkoi:\n\n-- Se on vale, että tämä hevonen tarvitsee ruoskaa. Silloin kun isä\nkerran koetti lyödä sitä, potkasi se rattaat pirstaleiksi, niin että on\nparasta antaa olla lyömättä.\n\nCarrigania hämmästytti ja suututti moinen odottamaton neuvo.\n\n-- Hoo, opeta sinä muoriasi munimaan -- sanoi hän halveksien. -- Se on\nhelpompaa kuin opettaa minua ajamaan.\n\nAatami nuorempi punastui kiukusta, eikä vastannut. Sen sijaan selitti\nhän minulle suomeksi, että hänestä oli yhdentekevää, kuinka juoksu\nkävisi. -- Jos ori ei voita, niin pitää isä sen, ja minusta on niin\npäin parempi.\n\nEnnenkun luokka 2:24 soitettiin uudestaan esiin, juoksivat erään\ntoisen luokan hevoset yhden kierroksen, mutta silloisten asianhaarain\nvallitessa emme me kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Vasta kun the\nUnknown ja sen kolme kilpailijaa taas ajettiin radalle, nousimme me\nylös lavalle.\n\nOri näytti yhtä vilkkaalta ja voimakkaalta kuin ennenkin, huolimatta\nsiitä, että se jo oli tehnyt kolme kiivasta koetusta vajaassa kahdessa\ntunnissa. Mutta ei tuntunut musta ruunakaan vielä saneen tarpeekseen,\nniinkuin översti oli arvellut, vaan osoitti yhä suurta juoksunhalua.\n\nCarrigan ajoi tällä kertaa edellä, jota vastoin ruunan ajaja näytti\npysyvän odottavassa asemassa. Penikulmapuolisko meni 1:12:ssa, eli\nkoko joukon vähemmällä nopeudella kuin edellinen koetus. Ja nopeus\npysyi samana vielä seuraavan neljänneksen, mutta silloin pyyhälsi\nruuna yhtäkkiä edelle niin odottamatta, että se pääsi koko mittansa\nCarriganin ohitse, ennenkun ori alkoi parantaa.\n\nKymmenkunta sekuntia pysyi musta edellä, oriin voimatta päästä ohitse,\nniin hurja kuin sen vauhti olikin. Silloin kohotti Carrigan ruoskansa\nja antoi navakan iskun the Unknownille, joka samassa silmänräpäyksessä\nnosti päänsä pystyyn ja rikkoi.\n\n-- Saatana! -- kirosi översti hammasta purren. Ja katseltuaan hetkisen,\nmitenkä ori, sen sijaan että olisi asettunut, yhä pisti lyhyttä neliä,\njääden sillä menolla joka sekunti yhä enemmän jälkeen, laski översti\nkiikarinsa alas ja sanoi sävyisästi: mennään pois. Tämäkin kilpailu on\nmennyttä kalua, mutta meillä on vielä yksi toivo.\n\n-- Odottakaahan!\n\nOri laukkasi yhä vielä, eikä tuntunut pääsevän paikaltaan. Pari\nsekuntia vielä ja ruuna tuli perille, monta mittaansa edellä n:o 2:ta,\nja the Unknown jäi viimeiseksi kaikista neljästä, eikä ollut vielä\npäässyt määräpylvääsen, kun musta jo juoksi ohitse palkintotuomarien\nlavan. Ori sulettiin pois kilpailusta.\n\nÖversti ähki ja voihki. Hänen kaksituhatta viisisataansa (samalla kuin\nminun kolmekymmentäni) oli mennyt ja samassa kaikki toivo päästä the\nUnknownin omistajaksi.\n\nMe menimme talliin, mihin Carrigan oli ajanut hevosen, tulematta\nollenkaan lavan eteen. Hän näytti merkillisen tyyneltä, päinvastoin\nkuin pikku Aatami, joka kiukusta tulipunaisena ja itkuun\npuhkeamaisillaan koetti tyynnyttää oritta, joka vielä oli niin\nhermostunut, että jok'ikinen jäsen vapisi.\n\n-- Tällä kerralla hän tappasi tahallaan -- sanoi poika osottaen ajajaa.\n-- Minä näin, kuinka se kävi ja minä tunnen hevosen.\n\n-- Mitä sinä rohkenet puhua, räähkä? -- karjasi Carrigan ja kohotti\nkätensä lyödäkseen poikaa. Mutta vanhempi Aatami, joka oli seurannut\nhänen liikkeitään, kävi hänen käteensä kiinni ja väänsi sitä niin, että\ntoinen kiemurteli kuin mato.\n\n-- Jos tahdot tapella, niin käänny tänne päin, -- sanoi hän sävyisesti\nsuomeksi, mutta kumminkin niin helposti ymmärrettävällä äänenpainolla,\nettä Carrigan heti irti päästyään vetäytyi syrjään.\n\nMutta hän koetti korvata tappionsa syytämällä suustaan semmoisen tulvan\nhaukkumasanoja, että överstin piti rientää väliin.\n\n-- Mitään muuta en voinut tehdä, kun se ei tahtonut koettaa viimeistään\n-- piti ajaja äkäisesti puoliaan. -- Olkoon minun puolestani koskematta\ntästä lähtien.\n\n-- Niin saa ollakin -- vakuutti Aatami nuorempi, joka ei voinut\nrauhoittua. -- Pidä vaan ohjakset tiukalla, niin se juoksee vaikka\nhenkimenoonsa ja juoksee milloin tahansa mustan ohitse.\n\nCarrigan ei suvainnut vastata hänelle mitään, vaan mutisi tahtovansa\nkatsella seuraavaa kilpailua ja läksi radalle. Mutta överstiä ja minua\nei ollenkaan huvittanut nähdä ruunan varmaa voittoa, vaan jäimme me\ntalliin katselemaan, kuinka poika nopeasti ja taitavasti sai oriin\ntyyntymään.\n\n-- Pojalla on sentään erinomainen vaikutusvoima hevoseen -- sanoi\növersti puolittain minulle ja puolittain pikku Aatamille, joka\ntäydelleen ymmärsi hänen kiitoksensa.\n\n-- Se tottelee minua aina -- vakuutti hän -- niin että minä voisin ajaa\nsitä melkein ohjaksitta.\n\nHetken päästä lähdimme pois, vaan översti sanoi tulevansa illalla\ntakaisin.\n\n-- Se on tänään ponnistellut aimo lailla -- sanoi hän minulle\npalatessamme kaupunkiin. Minun pitää katsoa, miltä se näyttää illalla,\nennenkun päätän mitään huomisesta kilpailusta.\n\n-- Mitä arvelette tämän päivän tuloksista?\n\n-- En mitään vielä -- vastasi hän äänellä, joka ilmaisi päinvastaisen\najatuksen. Mutta minä tiedän, että se oli Carriganin viimeinen elki\nmuutamiin vuosiin, jos se oli tahalla tehty, eikä tapaturmasta.\nJa tiedänpä vielä, että kurssi the Unknownia vastaan on edullinen\nhuomenna, joll'ei olekaan juuri sellainen, että voisin voittaa\nkuusituhatta muutamalla sadalla.\n\n-- Minun alkuperäinen viitoseni on myöskin käytettävänänne -- sanoin\nleikilläni ja onnistuin saamaan överstin alakuloiset kasvot\nhymyilemään.\n\n-- Se on oikein, me emme hätäile ensi tingassa! -- sanoi hän.\n\nSen pitemmältä ei puhuttu tappiosta, ja kun pari muuta hevosmiestä\nravintolan kahvilassa ilmaisi epäilynsä, ett'ei kaikki ollut käynyt\nrehellisesti, nauroi översti vaan, eikä sanonut uskovansa sitä\nmiksikään muuksi kuin huonoksi onneksi.\n\n-- Tulkaa, herrat, juomaan lasi huomispäivän paremmaksi onneksi! --\nlopetti hän. -- Hoi, Carrigan! Käy esiin ja ota ryyppy. Elä istu huuli\ntorpallaan pikku asiain vuoksi!\n\nAjaja, joka kahden vaiheilla oli istunut syrjemmässä, tuli esiin\nilkeästi hymyillen.\n\n-- Oikein, översti! -- sanoi hän. -- Me emme lannistukaan ensi iskusta,\nme kaksi.\n\nIllalla menimme me takaisin talliin ja tapasimme the Unknownin\nsyömässä kaurojaan parhaimmalla ruokahalulla. Siteet otettiin pois sen\njaloista, jotka eivät olleet ajetuksissa, eivätkä kuumatkaan, ja kun\nme lopulta valjastimme sen matkarattaitten eteen lähteäksemme pienelle\nilta-ajelulle, puri se kuolaimiaan, hyppi ja tepasteli, juuri kuin ei\nolisi muuta toivonut kuin päästäkseen juoksemaan yhden penikulman\nlisää.\n\n-- Kyllä se huomenna tekee parastaan, -- sanoi översti. -- Jos vaan\nCarrigan tekee tehtävänsä, voimme me sillä vielä vähän hämmästyttää\nkatsojia. Ja minä luotan vielä siihen, että hän tekee sen.\n\nMutta vielä kerran tuli översti tehneeksi väärän laskun. Kun me\nseuraavana iltapäivänä runsaasti puolta tuntia ennen kilpailun\nalkamista tulimme talliin, näimme Jacksonin, vedonvälittäjän,\nkeskustelevan Urolan kanssa. Hän poistui heti meidät nähtyään.\n\n-- Mitä hän tahtoi? -- kysyin minä.\n\n-- Tarjosi minulle kahdeksan tuhatta oriista -- vastasi Urola.\n\nÖversti vihelsi, kun minä käänsin vastauksen.\n\n-- Soo, vai sieltä päin tuuli nyt puhaltaakin -- sanoi hän. Nyt\nymmärrän Carriganin juonet. Se on mukana tässä kaupassa. -- Hänen\näänensä ei ennustanut hyvää ajajata kohtaan.\n\nMinä selitin lyhyesti asian Urolalle, joka varmalla vakuutuksella\nlausui ainoastaan sanan: \"rakkarit!\"\n\n-- Tähän se kaiketi nyt meidän kauppamme katkeaa -- sanoi översti\nhammasta purren. -- Minä olen menettänyt niin paljon, ett'en voi ostaa\nmitään hevosta nyt, niin että paras on teidän ottaa Jacksonilta rahat.\n\nUrola katseli häntä silmänräpäyksen kummastuneena, ja vastasi sitte\nsuurimmalla tyyneydellä:\n\n-- Jos tahdotte koettaa jossain muualla, niin pysyköön meidän\nkauppamme. Poika voi lähteä sinne oriilla. Minä en myy sitä roistoille.\n\nJoutuen nähtävästi hiukan hämilleen näistä nopeista käänteistä, joihin\nasia parin minuutin kuluessa oli joutunut, yskähti översti pari kertaa.\n\n-- Onko se tosi tarkoituksenne? sanoi hän lopulta. Jos te uskotte\nhevosen minulle, jota tuskin tunnette, niin enpä, jumal'avita, heitä,\nennenkun olen haalinut teille kokoon kahdeksan tuhatta minäkin, ja\nvielä jonkun summan palkinnoita kaupan päälle. Mutta nyt meidän täytyy\npyyhkiä the Unknown papereista. Carrigan ei saa enää kajota siihen, ja\ntoista ajajaa en tällä kertaa voi saada.\n\n-- Minä voin ajaa -- sanoi Aatami nuorempi.\n\n-- Poika voi ajaa -- vakuutti isä. Översti katseli ensin isää, sitten\npoikaa, jonka harmaat silmät tarkastelivat häntä rävähtämättä.\n\n-- Luulenpa, saakeli soikoon, että sinä voit -- sanoi hän viimein. --\nValjasta ori, sill'aikaa kun minä riennän ilmoittamaan ajajan vaihtoa.\nMinä tulen paikalla takaisin.\n\n-- Tästä saisitte antaa Carriganin kärsiä -- sanoi palkintolautakunnan\nsihteeri, heti kun me -- minä seurasin muassa -- tulimme\npalkintotuomarien lavalle.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi översti hämmästyneenä.\n\n-- Ettekö tiedä? Carrigan oli juuri täällä ilmoittamassa, ett'ei\nhän ajakaan the Unknownia, vaan Sandersonin tammaa, teidän ainoaa\nvaarallista kilpailijaanne, jonka pitäisi oleman jonkun vedonvälittäjän\noma. Ettekö kuule rähinää vedonlyöntipaikalla? Tamma on tuota pikaa\ntullut suosikiksi yli kaiken kurssin, eikä yleisö tahdo panna ainoata\ncentiä teidän hevostanne vastaan, jonka luullaan tulevan pois\npyyhityksi.\n\n-- Vai niin! -- sanoi översti tyynesti. -- Olkaa hyvä ja huomatkaa\nminun muistutukseni ajajan vaihdosta. The Unknownia ajaa Aa -- Aa --\nmikä lempo sen pojan nimi taas olikaan? -- Sen kysymyksen hän teki\nminulle.\n\nMinä kirjoitin kiireesti pojan nimen paperille ja me riensimme sieltä\npois, kulkien vedonlyöntipaikan kautta, jossa oriista tarjottiin\nmonenmoista kurssia, vaikka ilman menestystä.\n\n-- Viisikymmentä yhtä vastaan, the Unknown! -- huusi Jackson suoraan\növerstin suuhun, kun me menimme hänen pöytänsä ohitse.\n\nÖversti pysähtyi paikalla ja pisti kätensä povitaskuun.\n\n-- Tässä on, kolmesataa viisikymmentä -- sanoi hän kylmäverisesti.\n\nVedonvälittäjä nauroi.\n\n-- Ei olla arkoja täällä! -- kerskui hän ja kirjoitti kuitin vedosta.\n-- Enemmän samaan kurssiin? Viisikymmentä yhtä vastaan! the Unknown!\n\n-- Tässä on viitonen lisää -- sanoin minä ja sain kuitin niinkuin\növerstikin.\n\n-- Helposti ansaittuja rahoja! -- ilkkui vedonvälittäjä.\n\n-- Saattaapa olla -- mutisi översti, rientäessämme eteenpäin. -- Mutta\nvieköön minut h--vetti, jos joku voi sanoa, että översti Beckridge on\npelkuri! Olisin pannut viimeisen centini, joll'en olisi tarvinnut niitä\nlaskujeni suorittamiseen.\n\nOri oli valmiina, kun me tulimme takaisin ja nähtävästi uljaimmalla\ntuulellaan, kaapien maata sirojen sulky-ratasten aisoissa vuoron\ntoisella, vuoron toisella etukaviollaan, ja silloin tällöin hangaten\nhienoa päätään pikku Aatamin olkaan.\n\n-- Aja minkä voit -- sanoi översti -- ja aja parasta menoasi alusta\nloppuun. Ei kellään toisista ole lähestulkoonkaan samaa kestävyyttä,\njos kohta Sandersonin Kentucky-tamma onkin nopeampi. Jos me voimme\nväsyttää sen, niin ei kukaan vielä tiedä, kuinka käy. Elä siis hätäile\nollenkaan, jos se voittaakin pari ensimmäistä kierrosta.\n\n-- Ja sen se tekeekin -- sanoi hän minulle, kun me lähdimme\nvaljastuspaikalta nähdäksemme pojan ajavan radalle. -- Minä en\nollenkaan hämmästyisi, vaikka tamma voittaisikin kolme kierrosta yhteen\nkyytiin ja samalla koko kilpailun.\n\nAatami nuorempi ajoi radalle niin tyynenä kuin ei olisi koskaan muuta\ntehnytkään kuin ajanut tuhansien dollarien hevosia. Mutta yleisö\nnauroi ja vihelsi pienelle, hullunkuriselle olennolle, jonka lyhyet\njalat olivat enemmän kuin suoran kulman levällään, ulottuakseen sulkyn\naisoille.\n\nYhdeksän hevosta otti osaa kilpailuun, jonka tähden lähdön\njärjestäjälläkin oli loppumaton vaiva saadakseen ne kaikki liikkeelle\njotakuinkin samaan aikaan. Kahdeksan kertaa peräkkäin soitti hän ne\ntakaisin väärän lähdön vuoksi, ja joka kerta oli Carriganilla kuuma\ntuska Kentucky-tamman kanssa, jota ei tahtonut saada hillityksi, eikä\nkäännetyksi takaisin lähtöpaikkaan. Mutta niinpä olikin se hyppinyt\nitsensä hikeen, kun the Unknown sen sijaan totteli joka kerralla heti\nja oli sen vuoksi yhtä pirteä kuin radalle tullessaankin. Yhdeksäs\nlähtö oli tyydyttävä ja hevoset syöksähtivät eteenpäin kaikki yhdessä\nrykelmässä.\n\nHuimaa vauhtia pölähtivät ne katsojaparvien ohitse, Aatami nuorempi\nselkä vauhdin suunnassa, näyttäen enemmän jättiläis-sammakolta\nkuin kilpa-ajajalta, ja ori niin täydessä menossa, että se jo\nneljännes-patsaan kohdalla oli pari mittaansa toisten edellä. Ja\nkun puoli penikulmaa oli tultu, oli se jo niin paljon edellä, että\npoika voi vetäytyä sisäpuolisen aituuksen viereen. Silloin syöksyi\nKentucky-tamma, jota alussa tahallaan oli pidätetty jälessä,\njoukosta ulos ja pääsi aina Aatamin sulkyn pyörän kohdalle, missä se\nitsepintaisesti pysyttelihe tuskin mittaansa jälempänä. Vauhti oli\nhuima ja tuli toisella penikulman puoliskolla vielä sitäkin kovemmaksi,\nvaan kumpikaan ei saanut toisestaan voittoa.\n\nKolmannen neljännes-patsaan kohdalla räpäytti Carrigan tammaa ja\nsilmänräpäyksessä ponnahti se eteenpäin, kilpailijansa rinnalle.\nMutta poika hellitti ohjaksia tuuman tai pari ja oli seuraavassa\nsilmänräpäyksessä taas kaulanmitan edellä.\n\n\"Ori voittaa! ori voittaa!\" kuului huutoja katsojien joukosta,\njotka olivat hurjina innostuksesta, kun molemmat hevoset pyrynä\nmenivät määräpylvään ohitse. Carrigan kohotti vielä kerran ruoskaa\nkädessään, ja tamma paransi, mutta rikkoi samassa. Ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ajoi jo pikku Aatami voittajana palkintolavan ohitse,\njylisevien hurraahuutojen kaikuessa. Aika 2:18.\n\n-- Hyvin tehty, niin totta kuin elän! -- sanoi översti käheällä\näänellä. Ja samassa menimme me alas radan portille tapaamaan Aatami\nnuorempaa, joka pian oli punnittu ja itse johdatti oriin pois.\n\n-- Olisi pitänyt yrittää jo ensimmäisestä kierroksesta! -- suututteli\növersti. -- Olisi saanut minkä kurssin tahansa, mutta eihän kukaan\nvoinut aavistaa, että tamma rikkoisi ja se pelasti the Unknownin.\n\nMe emme kumpikaan pitäneet vähintäkään lukua seuraavasta kilpailusta,\nvaan käytimme ajan 2:20:n luokan seuraavaan koetukseen saakka\nhoitamalla oritta parhaamme mukaan. Översti itse pesi sen kokonaan\nsuurella sienellä, ennenkun silat taas pantiin sen selkään.\n\n-- En rohkene toivoakaan -- sanoi hän, kun ilmoittaja nosti lippunsa,\n-- mutta hullummasti on sen lurjuksen laita, joka eilen lahjoi\nCarriganin ja luuli voittavansa viisikymmentä yhdestä, kun minulla ei\nollut ajajaa.\n\nLähtö onnistui jo toisella kerralla, ja tällä kertaa ajoi pikku Aatami,\njoka voittonsa johdosta oli saanut paikan sisäpuolisen aitauksen\nvieressä, heti muista edelle, Carrigan kintereillä.\n\nTämä näytti selvästi päättäneen ajaa täydellä voimalla kierroksen\nalusta loppuun.\n\nMutta taas hän erehtyi laskuissaan. Ei kertaakaan onnistunut\nhänen päästä tuuman vertaa oriin edelle, vaikka hän viimeisellä\nneljänneksellä yhtenään ripautteli hevosta pitkällä ruoskallaan. Se\nei rikkonut, mutta ei voinut muutakaan tehdä kuin pitää paikkansa,\nniin että nuo komeat juoksijat mennä jymistivät tuomarilavan ohitse\ntoisissaan kiinni, ori tuskin puolta kaulanmittaansa edellä.\n\n-- Koetuksen voittanut the Unknown. Aika 2:15 1/2 -- julistettiin\nlavalta.\n\nÖversti siristi vasenta silmäänsä. -- Tämä alkaa näyttää joltakin --\nsanoi hän. -- Joll'en erehdy, on tamma saanut tarpeensa tästä lystistä.\n\nVetopankissa vallitsi sanomaton melu, kun suuri joukko, ensimmäisen\nkoetuksen päätyttyä, oli pannut vetoa the Unknownista ja ne nyt\ntulvivat kantamaan vetorahojansa.\n\nJackson tuli meitä vastaan. -- Tahdotteko ottaa viisikymmentä\nprosenttia ja peräytyä? -- sanoi hän hermostuneesti.\n\n-- Eilen ehkä olisin sen tehnyt, ennenkun olin saanut vihiä Carriganin\nelkeistä, mutta en tänään -- vastasi översti päättävästi. -- Tavataan\nensi koetuksen jälkeen!\n\n-- Hän tarjosi enemmän kuin oriin hinnan -- sanoin minä vähän\nsäälitellen.\n\n-- Se maksaa vielä enemmän, kun saa kiusata sitä lurjusta vielä puoli\ntuntia. Ja toisekseen ei meillä ole koskaan ollut parempia toiveita\nkuin juuri nyt.\n\nThe Unknown oli yhä vielä sangen reipas, mutta hieman näkyi sentään\nponnistus alkavan vaikuttaa siihenkin, niin ett'en minä voinut päästä\njonkunlaisesta levottomuudesta.\n\n-- Se kyllä kohennakse ennalleen taas -- lohdutti översti. Ja Aatami\nnuorempi arveli varmaksi, ett'ei se missään tapauksessa ollut läheskään\nniin uupunut kuin tamma.\n\n-- Joll'ei vaan Carrigan tee mitään konnankoukkua, niin minä kyllä\nvoitan -- sanoi hän. -- Mutta mies on vaarallinen.\n\nÖversti pureskeli hetken aikaa mietiskellen viiksiänsä.\n\n-- Poika on oikeassa -- päätti hän lopulta. -- Luuletko, että ori\ntekisi eilisen temppunsa, jos Carrigan antaisi sille ruoskan iskun?\n\n-- Ei voi tietää -- vastasi Aatami epäillen. -- Se tottelee\ntavallisesti laukan ottaissaan, kun minä vaan viehättelen sitä, mutta\nen tiedä, mitä se tekee, jos Carrigan lyö sitä.\n\n-- Hm! -- ymähti översti. -- Meidän pitää asettua siten, että näemme,\nmitä hän tekee. Hoida nyt hevosta parhaasi mukaan, eläkä anna kenenkään\nvieraan lähestyä sitä. Ja aja sitten niinkuin suinkin kavioista lähtee.\nMe kaksi piiloudumme sill'aikaa häntä pitämään silmällä -- joll'ei\nteillä ole mitään sitä vastaan.\n\nMinä suostuin ja seurasin häntä radan ulkopuolitse vievää syrjätietä\nsen vastapäiselle puolelle.\n\n-- Jos Carriganilla on mielessä jotain semmoista, kuin minä epäilen\nolevan -- selitti översti tuumansa -- niin ei hän ole niin tyhmä, että\ntekee mitään, ennenkun on tullut pois radan käänteestä. Silloin hän\non kauvimpana katsojista ja viimeisellä suoralla kohdalla, jossa jo\nmuutama hevosenmitta merkitsee paljon.\n\nSaavuttuamme sopivaan paikkaan, asetuimme niin mukavasti kuin\nmahdollista muutamien pensasten suojaan aituuksen sisäpuolelle ja\ntupakoimme vähän aikaa vaijeten.\n\n-- Nyt ne tulevat! -- sanoi översti lopulta ja viskasi pois puoleksi\npoltetun sikarin.\n\nAluksi näytti kuin kaikki kilpailijat olisivat olleet yhdessä\nrykelmässä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, näimme me, että kaksi jo\noli ratkaisevasti edellä.\n\nNe lähenivät yhä, the Unknown etumaisena, tamma kintereillään, mutta ei\nläheskään samalla vauhdilla kuin edellisessä kilpailussa.\n\n-- Yksi ja kaksitoista! -- sanoi översti pitäen sekuntikelloa\nkädessään, kun ne sivuuttivat puolipenikulman pylvään. -- Carrigan ei\nkiirehdi tällä kertaa, niin että katsokaa tarkoin, mitä muuta hän\ntekee.\n\nNoin viisikymmentä askelta ennen kuin ne ajoivat meidän ohitsemme,\nnäin minä Carriganin antavan tuiman lyönnin tammalleen. Se paransi\nsilmänräpäyksessä sellaisella voimalla, että se samassa oli puoli\nmittaansa oriin edellä, mutta tämäkin paransi heti menoaan. Sekunnin\ntai pari juoksivat ne rinnan, kun Carrigan taas heilautti piiskaansa,\nlöi hevostaan ja iskeä läimäytti samalla the Unknownia lanteille.\n\nOri potkasi uskomattoman notkeasti ylös rattaiden tasalle ja alkoi\nnelistää, vaan tamma juoksi ohitse ja oli seuraavassa sekunnissa jo\npari mittaansa edellä. -- \"Sooh, poika! Sooh, poika!\" kuului samassa\npikku Aatamin ääni, joka vaikutti kerrassaan ihmeellisesti oriisen. Se\notti enää vaan yhden laukka-askeleen, ravisti päätään ja mennä kääpäsi\neteenpäin tuiminta ravia.\n\n-- Näittekö? -- kysyi översti, kun me juoksimme alas radalle päin. --\nTätä kierrosta ei lueta hänen hyväksensä, siitä olen varma -- lisäsi\nhän hengästyneenä, kun me juoksimme radalta kilpatuomarien lavalle\npäin, heti paikalla panemaan vastalausettamme.\n\nMutta sitä ei tarvittukaan, sillä emme olleet kauvas ehtineet, kun\njo katselijaparvelta kuului myrskyisä huuto:. -- \"The Unknown! the\nUnknown! the Unknown voittaa!\"\n\nViimeinen vimmattu ponnistus oli kokonaan lamauttanut tamman. The\nUnknown tuli joka sekunti sitä lähemmäksi, pääsi viimeisten sadan\naskeleen matkalla sen rinnalle, ja tuli perille niinkuin vihuri,\nvoittaen kokonaisen mittansa.\n\nMe riensimme suoraan valjastuspaikalle, johon ehdimme yhtaikaa Aatami\nnuoremman kanssa. Hän oli valkea kuin palttina ja näytti ainoastaan\nvaivoin pysyvän sulkyssään.\n\n-- Nostakaa minut alas -- sanoi hän vaivaloisesti. -- Ori potkasi\nsääreeni. Minä luulen, että se on poikki.\n\nÖversti nosti hänet vaakaan ja tuki häntä, niin että hän punnitessa voi\nseista toisella jalallaan.\n\n-- Minä voitin sittenkin -- sanoi pikku Aatami, överstin kantaessa\nhäntä eräälle penkille ja kääriessä takkinsa palloon hänen päänsä alle.\nJa sitten hän pyörtyi.\n\nÖversti ei vastannut mitään, ehkä sen vuoksi, että juuri samassa pari\nsuurta kyyneltä valahti hänen viiksiinsä. Mutta kun minä saavuin\ntakaisin lääkärin seurassa, joka oli katsojain joukossa, sanoi hän\njurosti:\n\n-- Minä kutsuin tuota poikaa kerran pöllöksi, mutta pöllö minä olen\nollut itse, antaessani koskaan kenenkään muun ajaa the Unknownia.\n\nSääri oli poikki ja pantiin viipymättä lastoihin, jonka jälkeen\nAatami nuorempi muutettiin hotelliin, jossa översti antoi hänelle\noman huoneensa ja maksoi etukäteen runsaan summan niistä viikoista,\njotka tapaturmaan joutuneen pienokais-ajajan täytyi viipyä siellä. --\n\"Kaikkein paraskaan ei ole liiaksi hyvää hänelle\", oli överstin määräys\nravintolan isännälle.\n\nIsä Aatami rauhoittui jotensakin pian ja helposti, kun kuuli, että\npoika jo jonkun viikon kuluttua kykenisi jaloilleen. Onhan sekin\nmahdollista, että ne kaksituhatta dollaria, jotka hän samalla sai\nkilpailusta 2:20 luokassa, jossain määrin tyynnyttivät häntä pikku\nAatamin onnettomuudesta.\n\nJa kun me tulimme takaisin Chicagoon, tarjosi översti voittonsa\nkunniaksi komeat päivälliset, joissa juotiin yksin Jacksoninkin malja\n-- vaikka sitten vasta, kun ensin oli juotu kymmenkunnan kertaa Aatami\nUrolain, isän ja pojan, sekä the Unknownin onneksi.\n\n\n\n"]