[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX6i9TedBhXVWxGggoEaUfc2CzDLfI57w-ahOo2RXcXk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2286,"Onnen arkku","Jäämaa, Ilmari",1888,1934,"2286-jaamaa-ilmari-onnen-arkku","2286__Jäämaa_Ilmari__Onnen_arkku","Tarina Halkiovuorelta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1928,null,22985,138830,false,72593,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Novels","\"Onnen arkku: Tarina Halkovuorelta\" by Ilmari Jäämaa is a novel written in the late 1920s. The story appears to center around themes of youth, adventure, and the complexities of friendships set against a backdrop of a summer camp. The main character, Mikko, is depicted as a thoughtful youth grappling with familial and societal responsibilities, particularly related to his father's mysterious loss of important documents referred to as \"Onnen arkku,\" or \"The Box of Fortune.\"  At the start of the novel, we are introduced to a group of boys at a swimming facility, engaging in playful banter and discussing their plans for a summer camp at Halkiovuore. A sense of camaraderie is established between the characters, with the narrative highlighting their different personalities and aspirations. The focus then shifts to Mikko, who is burdened by financial struggles within his family and the weight of his father's lost scholarly work, which adds a layer of seriousness to the otherwise lighthearted adventures of youth. Mikko's determination to balance his responsibilities with his desires for friendship and adventure sets the stage for the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Seikkailukertomus seuraa poikajoukon keskinäistä kilpailua ja partiohenkistä toimintaa 1920-luvun Suomessa. Halkiovuoren maisemiin sijoittuvassa tarinassa nuoret etsivät salaperäistä ”Onnen arkkua” ja selvittävät matkan varrella vastaantulevia arvoituksia.","Ilmari Jäämaan 'Onnen arkku' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2286. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ONNEN ARKKU\n\nTarina Halkiovuorelta\n\n\nKirj.\n\nILMARI JÄÄMAA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kilpa.\n   II. Kahden piipun salaisuus.\n  III. \"Onnen arkku\"\n   IV. Irja.\n    V  Leiri-ilta.\n   VI. Kipinöitä ja vakoilua.\n  VII. Ruusuja ja rakkautta.\n VIII. Saaran huivi ja salaperäinen mies.\n   IX. Myrskyinen kokous ja merkillinen paperi.\n    X. Koskionnettomuus ja lampun löytö\n   XI. \"Pysähdy, käänny takaisin!\"\n  XII. Pirunkaukalo.\n XIII. Aamos Kaino Kasperi Lax.\n  XIV. Näkymättömät merkit.\n   XV. Hauta ja arkku.\n  XVI. Kimin malja.\n\n\n\n\nI\n\nKILPA\n\n\n-- Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä\novat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita\nopettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät\nkiltit lapset. -- Hyi!\n\nPitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi\nkomeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.\n\n-- Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana\nlekotteleva lihava poika. -- Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen\nmeiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin -- kansliassa,\nsanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.\n\n-- Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden\njoukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi\ntömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. -- Siinä, että\nkaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!\n\n-- So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla\njalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä.\n-- Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana\ntemppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua\npuskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla\nselvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä,\nvaikka sammakon söisi.\n\n-- Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika,\njoka keikkui kaidepuulla. -- Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni\nsisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi\nsitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää\nollut. Eikä se ole partiolainenkaan!\n\n-- Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta\npuheeseen. -- Mutta tosiaankin! -- ne tämän kaupungin partiolaiset\nsitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa -- joita\nmuuten useimmat lienevätkin -- valmiit samaan soppakouluun. Osaako\nkukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että\nmaksaisi niitä sillä nimellä haukkua?\n\n-- Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja\nharjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.\n\n-- Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin,\nhutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin\nkuului naurunkikatusta.\n\n-- No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä\nhiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, --\nkun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle\nuimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?\n\nEi sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.\n\nPummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.\n\n-- Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen\nvarpailleen vettä.\n\n-- Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. -- Kai nyt\njoku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.\n\n-- Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.\n\n-- Miksikä ei... mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä\nsoittamaankin kohta...\n\n-- Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa\ntullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt\nnuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa\njäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea\nkohden.\n\n-- Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan\nkertyneet pojat.\n\n-- Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui\nvasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies,\nselitti lihava poika.\n\n-- Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, -- Hannes\nManninen.\n\n-- Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi\nMatilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä\nPummiin.\n\n-- On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies\nsuihkuparvekkeelta, -- kahdeksannelle luokalle pääsi.\n\n-- Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.\n\n-- Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, -- nyt tuo\nManski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida\nuskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo\nyli kolmesataa metriä, ennen koskea.\n\n-- Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä,\nettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.\n\n-- Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on\nihan jo suunnasta poissa, -- lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta\njännittyneenä.\n\n-- Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?\n\n-- Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.\n\n-- Veto on lopussa!\n\n-- No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne\nyrittävätkin, selitteli Matilainen.\n\n-- Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, _Manski tahtoo laskea Vähästä_.\n\n-- Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.\n\nVähästä ne eivät hengissä pääse.\n\n-- Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä,\nkomensi Pummi loikaten alas aidalta. -- Souda tänne se, Mosse. Ja\ntuossa on Korpelan vaatekasa -- kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan\nne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä\nolet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen\nvilkkuu kosken alla, tukit tulevat.\n\n-- Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli\nMatilainen, -- tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.\n\nUimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan\nsoutamana nopeasti Vähää koskea kohti. --\n\n-- Tuumin -- että lasketaan tässä Vähä -- kun nyt kerran lähdettiin,\nsanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen\nrinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.\n\n-- Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi -- kuin Iso -- mutta oli\nmenneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.\n\n-- Tukkeja tulee -- täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.\n\n-- Ni-in. -- On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman\nviheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän\najan kuluttua. -- Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista\nylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.\n\n-- Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta\nkuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä\nenemmän oikealle.\n\nIson kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu\nalkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta,\nvaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen\nrantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana\nmuodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.\n\n-- Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen,\nolivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi\nkuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.\n\n-- Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi\nsitten ryöppyihin.\n\n-- Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. -- Nyt ne\nhukkuivat kumpikin!\n\nSamassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen\npäätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja\nparilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin\njuuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.\n\n-- Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla,\nhurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet\nrantapoukaman suojiin.\n\nHän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen\ntullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.\n\n-- Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia\nrantatörmästä alas. -- Ota vene -- mihin Korpela hävisi -- mahtoiko\nkäydä hullusti!\n\nLäähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa\nveneelle.\n\nMutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.\n\n-- Hakekaa Korpelaa -- keskeltä virtaa -- alempaa ison tukkiruuhkan\nluota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.\n\nMutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin\nalus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa\nrantaan.\n\n-- Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.\n\n-- Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen\npohjalta. -- Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi\nminua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään.\nSamassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että\ntaisin mennä vähän pökerryksiin...\n\n-- Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.\n\n-- Niin no, jatkoi Taavi, -- mutta kyllä minä siitä olisin pian\nselvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti,\npojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä\nsinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta\ntuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia\nintiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.\n\n-- Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me\nmuut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi.\n-- Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi\nhän työntäen veneen rannasta. -- Ja -- tuota -- hm -- taisi tulla\nvähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia -- ja tuota -- niitä\npartiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät\nsaa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.\n\n\n\n\nII\n\nKAHDEN PIIPUN SALAISUUS\n\n\n-- Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman\nihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen\nnuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla\navaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.\n\n-- Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan\nnurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.\n\n-- Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi\npuolestaan Hannes tyyneen tapaansa. -- Ja sitä paitsi, lisäsi hän\nkelloaan katsoen, -- meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 --\nenkä minä tainnut paljoa myöhästyä.\n\n-- Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko\npalaten toisten luo. -- Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela,\npartiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen,\nseitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden\nperikuvan.\n\n-- Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi\nTaavi. -- Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten --\nen minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.\n\n-- Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot\nvakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska\npuuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon\ntöintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on\nAladinin palatsiakin kalliimpi.\n\n-- Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas\nsotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet,\nirvisteli Taavi.\n\n-- Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. --\nMutta ulkoilma- ja luontoelämä -- jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on\npartiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin\nilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle\nkesäleirille.\n\n-- Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?\n\n-- He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein\nsydänmaille muutamaksi viikoksi.\n\n-- Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja\nsytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.\n\n-- Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys\npartiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta\nrantatörmää. -- Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä\npartioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että\nkerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi.\nAjatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat,\nmainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas\nurheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen\ntyö. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä --, Mikko keskeytti\nja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut\nhänen mieleensä, -- piippujen laita on ali right.\n\n-- Hyvä, vastasi Manski, -- koskas vedetään?\n\n-- Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela\npilkallisesti. -- Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja\ntäytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.\n\n-- Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.\n\n-- Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä,\njatkoi Mikko selittelyjään. -- Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa\ntakaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä\nkylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin\nhän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista\nperillä...\n\n-- No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan\npyörimään.\n\n-- ... ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta\nkorkeata piippua?\n\n-- Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.\n\n-- Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?\n\n-- Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut\nhuono arvoituksia selittämään.\n\n-- Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun\nviinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?\n\n-- Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?\n\n-- Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi\nMikko ääntään hiljentäen, -- nyt uskon sinulle sen mainitsemani\nsalaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman\nlennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei\ntarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin,\nRännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut\nhänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa\nolevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös...\n\n-- Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei\nlangaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.\n\n-- Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä\nmetriä pitkä -- veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko\nkidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen,\nvieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki\non haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä\nsaatu ilmaiseksi.\n\n-- Hyyh, vihelsi Taavi. -- Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä\nvastaanottajaa ja lähettäjää?\n\n-- Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että\nsinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja\nvirittäjäkäämi jo valmiina -- sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita\njo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi\njäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä\nmeidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen\nantenniin -- kolme akkua käytettävänä -- 18 volttia -- sinulla on\nainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista\nvastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme\nyhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. -- Hm, mitäs arvelet?\nkeskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat\nkävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.\n\n-- Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä\nsuurestikaan asiaan innostuneelta. -- Tavallista maallikkojen\nlääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään\nkukkopöksyisten hommaa.\n\n-- Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin\ntarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien\nmukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa,\nvaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet\nsinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. --\nLippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun\nme tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä\nalalla ovat ehtineet... on, on meistä... melkein kansallinen häpeä,\nettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.\n\n-- Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä,\nvirkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat\nkapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella\ntaholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes\ntietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä\nkokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa\nkoettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman\nlennättimen amatööriasemien perustamislupaa.\n\n-- Selvä prokrammi, naurahti Taavi. --\n\nMutta missä toinen asema sitten olisi?\n\n-- Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne -- hän viittasi alas\njokea pitkin -- ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.\n\n-- Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?\n\n-- Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.\n\n-- Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka -- ainakin\nkolme-neljätoista kilometriä.\n\n-- Linnun tietä vain enintään peninkulma.\n\nJa me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy\nsaada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat\nkaikki täällä meillä. -- Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran\nrannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.\n\n-- En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.\nKuka hoitaisi tätä asemaa täällä?\n\n-- Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen\ntäällä sähköttäjänä.\n\n-- Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.\n\nMikko nyökäytti päätään.\n\n-- No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns.\nsivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon\nkelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet\noikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy\nolevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja\ntuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien\nkanssa siellä pystyyn aseman -- jos sellaiseen seurakuntaan tällainen\nteekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin -- illalla puhumme lähemmin asiasta.\n\nHän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin\ntoisten astellessa edelleen.\n\n-- No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa\non hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan\nhuolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka\npartiolainen. Vai mitä arvelet?\n\n-- Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita\nottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.\n\n-- Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai\nmukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?\n\n-- Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. -- Akki kulkee\nedellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja\nrattailla on jotakin valkoista.\n\n-- Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.\n\nJohtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä\nkuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen\njohtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.\n\n-- Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin\npojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat\nleukapielet ja korvat.\n\n-- Selitä tarkemmin.\n\n-- Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen\nisännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon\nylisiltä vanhan kanootin.\n\n-- Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?\n\n-- Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin\npojista suu hauskasti torvella.\n\n-- Sinulta ei kysytty, Aamos.\n\n-- Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo\nlauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä...\n\n-- Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset\nvetävät sinun kanoottiasi?\n\n-- Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino\nKasperi Lax.\n\n-- Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, -- ja korjatkaa pois kuormanne\nkeskeltä tietä. -- Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi\nhän poikien juostua rattaittensa luo. -- Kun vaan saat heidät pysymään\naisoissa.\n\n-- Sepä se, johtaja, -- mutta sama asia vielä kerran. Eikö...?\n\n\n\n\nIII\n\n\"ONNEN ARKKU\"\n\n\nKun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:\n\n-- Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet\ntule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin\ntoivoisivat, ja...\n\n-- Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää,\nvastasi Mikko vältellen.\n\n-- Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa\npitkäaikaista poutaa.\n\n-- Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos,\nkuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran\nväylä viittoo kuin lähtemään. Mutta -- jos sinulla on aikaa, niin\nmennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.\n\n-- Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä\nsinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen\nalle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät,\netten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun _on\npakko_ olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä\nehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat\nolleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe\nelättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita,\ntiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on\nmeitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin\npuhuttiin paljonkin -- kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.\n\n-- Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole\nkuullut siitä mitään.\n\n-- Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän\nse suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien\nrinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on\nperäti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia\nonnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen\ntakia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen\nsiihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista -- ja -- ja --\nmiksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.\n\nHän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa\npoikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta.\nMutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:\n\n-- Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman\nvuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa -- kansatieteellistä\ntutkimusta -- varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren\naineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja\nmuistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta\nkuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen\nsiirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät\nleipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi\ntyötään, ja aina kun me näimme isän \"Onnen arkun\" olevan auki,\nhiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän\n\"työskentelevän\". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa,\npienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä,\nja sitä nimitettiin \"Onnen arkuksi\" sen takia, että isä oli saanut\nsen eräältä hyvältä toveriltaan, \"Onni\"-nimisen suuren purjelaivan\nkapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin\n\"Onni\". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun\nrupesimme käsittämään, että isän -- ehkä meidän muidenkin -- elämän\nonni oli tuossa arkussa. -- Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin\nollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina\npitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä\noli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja\nhän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan\ntaloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset\nsyöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten\njoukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita\nei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen\nkaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää\nkiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan\npaikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution\nnäköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat\noli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli\nlukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet\nja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty\nsinne tänne lattialle -- mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu\nviety kuin -- Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi\nkäsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten\narkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine\npapereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut\n-- niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet\nhänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska\nse oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet\nsisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa\noli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla\nhyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia\nja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. -- Miksi, miksi\noli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut\npienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle\nne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen\ntulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä\nmuuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi\noikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin\njoka suuntaan, minne vain tie vei -- hän tutki tien syrjät, etsi\npienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa\nsiitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille\nlehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille,\njoka toisi takaisin paperit -- kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä\nsalaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä\nsaakka -- ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja\nkaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista\noli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun\nei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys\nvain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile,\nettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On\nmurheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on,\nettä koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy\ntehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin --\n\n-- Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli\nvaiennut. -- Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta...\n\n-- Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja\nsenkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. -- No\nniin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen.\n-- Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon\nmuuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät\nnyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo\ntämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.\n\n-- Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko\nnousten seisomaan. -- Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka\ntapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy.\nLangattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia,\nja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky,\njoka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään,\nperjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2\niltapäivällä kalalaiturista -- Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet\non luvattu -- ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen\nsiksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. -- Ja nyt hyvästi,\nManski -- hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla\nharppauksella portaita ylös.\n\n\n\n\nIV\n\nIRJA\n\n\nAirot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät\nkiiltävistä lavoista.\n\n    Hei hali-jali-lei,\n    sen tulimmainen vei,\n    se bolshevismist' on --\n\nkuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.\n\n-- Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta\nkerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen,\nPiksan, vakava ääni.\n\n-- Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:\n\n    Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin,\n    että nyt oli hätä heillä.\n    Ja silloin me pojat laskettiin\n    niillä konekivääreillä --\n\n-- Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas\nedellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. -- Ei virtaa alas\nmennessä rantoja kierretä.\n\n-- Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen\nvastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava,\nja yläparista lisäsi Manski:\n\n-- Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso\nkoski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.\n\n-- Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat\npainaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos\npollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää,\nsitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle,\nsitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja\nvasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo\nnousi.\n\n-- Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta\nvedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin\nköydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.\n\n-- Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.\n\nOli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle\nkapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle\nsalmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan\nvieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti\nnuori vaaleapukuinen tyttö.\n\n-- Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat\ntekivät airoilla kunniaa.\n\n-- Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. -- Eikös niitä\nmetsäsissejä enempää olekaan?\n\n-- Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme\nsieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna\ntulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan\npartiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin\nvaikeata hankkia ruokatarpeita.\n\n-- Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla\nmeillä käymään leiriltä.\n\n-- Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään,\nellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.\n\n-- Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina.\nSilloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. -- No, no,\nvarovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. -- Pitäkää nyt\nkurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä\npienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme\nmatkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.\n\nIloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin\nvastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt\npartiojohtajan hoiviin.\n\nMikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan\nkohoumaa kohti.\n\n-- Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta\nkalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.\n\n-- Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.\n\nSuuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin,\ntaivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy\nulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:\n\n    Taivas on sininen ja valkoinen\n    ja tähtösiä täynnä -- --\n\nmutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa\nryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä\nvesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut... Jo koulun\nalaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta\ntakaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli\nhänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin\nreipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla\nkoulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli\nloistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli\nyhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen\nviehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet\ntoisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään\ntoverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle\nlyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa,\nmutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen\nKaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli\nhänellä ollut rintaneulana.\n\n-- Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, -- tuo selvästi näkyvä\nkorkeampi harjanne on Halkiovuori.\n\n-- Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan.\n-- Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari\nPylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän\nsanoi: \"Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle.\" -- \"_Halkiovuorelle_\",\nkorjasin minä. -- \"Jaa, jaa, Haltiovuorelle\", penäsi hän. \"Niin sen\nnimi on. Siellä teidät paha perii\".\n\n-- Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.\n\n-- \"Se vuori on noiduttu\", jatkoi Pylkkänen.\n\n\"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa\ntukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala\npukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen\nkerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät\nmennessään\".\n\n-- Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman\nPylkkästäkin, huomautti Manski.\n\n-- Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, -- mistä hän\ntiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki,\njotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen.\nMutta hän ärähti vain: \"Usko pois, poika, -- äläkä pulise.\"\n\n-- Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän\nhanakammin, tuumi Manski.\n\n-- Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin\nasti näyttää, huomautti partiojohtaja. -- Tuossa oikealla on pieni\nsaari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.\n\nRattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman\nmatkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta\nolevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan\nHalkiovuoren kallioiden alle.\n\n\n\n\nV\n\nLEIRI-ILTA\n\n\n-- Tuolla vasemmalla se vuoren halkeama on, ja tuo korkeampi kohta\ntuolla on oikea päävuori, esitteli Reino osoittaen sivummalla olevaa\nvaltaista rantakallion repeämää. -- Ja tässä on se niemeke...\n\n-- Ja tässä kivi ja tuossa kanto ja siinä mies, joka luulee, ettei\nmeillä ole silmiä päässä, sanoi Akki.\n\n-- Samassa kuului partiojohtajan pillinvihellys ja komennus:\n\n-- Pituudenmukaiseen rintamaan järjesty! -- Manski ja Piksa tulevat\nminun kanssani valitsemaan leiripaikkaa. Kukaan muu ei saa sillä aikaa\npoistua tältä hietikolta. Teltat ja tavarat tuodaan tuohon kallion\njuureen. Peseytyä saa. Hajalle!\n\n-- Tämä kallioniemeke on itsestään selvä leiripaikka, virkkoi\nManski. Sen kauempaa ei kannata etsiä. Se on eteläpuolella, avoin\nauringonnousuun päin, vuoren suojaama pohjoisen puolelta.\n\nPyöreähkö pikku niemeke oli pian tutkittu.\n\n-- Maaperä on keskemmältä hiekkainen ja kuiva, arvosteli Piksa, --\nhiukan järvelle päin viettävä niinkuin tuleekin. Ja töyry on tarpeeksi\nkorkealla vedenpinnasta. Minä kannatan.\n\n-- Hyvä on, vahvisti Mikko. -- Ja tarpeeksi suuri niemeke myös on\nteltoillemme, ja komea havumaja mahtuu vielä keskelle, jos tarvitaan.\nRannalla on hyvä kokoontumiskallio. Mutta katsokaas, kuinka niemi on\nhauskan muotoinen: aivan kuin ihmisen pää, kannas muodostaa kaulan,\nvenepoukama tuossa kiertää leukaa.\n\n-- Annetaan sille sitten ylipäänsä nimeksi Pääniemi ja ryhdytään\nkiireesti pääasiaan. Teltat on saatava pystyyn, virkkoi Manski, --\ntulee pian ilta.\n\nPartiojohtaja vihelsi pojat kokoon ja ilmoitti kaikuvalla äänellä,\nettä leiripaikaksi oli valittu Pääniemi. Oleskelulupa oli saatu\nReinon isältä, Koivulan kartanon isännältä. Puita sai kaataa\nvain, mikäli välttämättömästi tarvittiin; polttopuut piti kerätä\nmetsästä. Kuusenhavuja sai ottaa mielin määrin. Tulta oli pideltävä\nerittäin varovasti, eikä sitä saanut käyttää missään muualla kuin\nkeittopaikalla. Äärimmäistä siisteyttä oli noudatettava sekä telttoissa\nettä ulkopuolella. Illalla julistetaan yksityiskohtaiset työ- ja\nleirijärjestykset, jotka myös kiinnitetään päämajan seinään.\n\nPian oltiin täydessä työn touhussa. Niemekkeen keskikohdan\neteläpuolelle pystytettiin päämaja, partiojohtajan talonmuotoinen\nharjateltta. Siinä asui myös apulaisjohtaja Manski.\n\n-- Hei pojat, jos kerran tämä on Pääniemi, on meidän telttamme Korvala,\nsillä korvan paikalle sen panemme, huusivat Piksa ja Pusu, jonka oikea\nnimi jostakin käsittämättömästä syystä oli Sulo Sulin. Heillä oli vain\npienen pieni kahden miehen pohjallinen kelloteltta.\n\n-- Kyllä tämä tosiaankin on oikein paratiisimainen leiripaikka,\nkatsokaa ympärillenne, oi veljet ja kansalaisetpa ihmetelkää, lausuili\nAkki joka kiersi paikasta paikkaan huomauttelemassa ja pyytämättömiä\nneuvoja antamassa. -- Mikä suurenmoinen luonto! Tämän vuoksi uhraa\nkernaasti 14 litraa lehmänmaitoa ja kiristää suolivyötään.\n\n-- Tule auttamaan, Akki. Tämä on Silmälä, huusi kimeällä äänellä\nvastakkaiselta rannalta Aamos Kaino Kasperi Lax, joka Reinon kanssa\nkovalla touhulla pystytti telttaa, mihin toistaiseksi myöskin Akin tuli\nsijoittua, kunnes hänelle ja \"teekkarille\" ehdittiin rakentaa havumaja.\n\n-- Kitala se paremmin voisi olla, vastasi Akki mennä huiskien\ntelttatovereittensa luo, -- semmoinen mökä sieltä lähtee.\n\nTeltat kiinnitettiin lujasti maahan ja harvassa kasvaviin puihin.\nKuusenhavuja tuotiin kasoittain. Niistä tehtiin telttojen pohjalle\npehmeät vuoteet, ja toinen huopa levitettiin ylle. Kunkin teltan\nvieritse korkeammalle puolelle kaivettiin sateen varalta oja.\nLeirin suuri lippu hinattiin toistaiseksi puun latvaan, mutta\nrannalle kallioaukeaman laitaan oli sen tangolle jo katsottu paikka.\nKannakselle lyötiin rajaksi pystyyn kolme vartiolippua. \"Keittiö\"\nsijoitettiin Piksan ohjeiden mukaan poukaman rannalle, niemekkeen\n\"leukaan\", ja hän kyhäsi siihen heti tilapäisen uunin kivistä, ja pari\npaatta oli pöytinä. Lähellä oli ruoanjätekuoppa ja toisella puolen\nastiainkuivausteline.\n\n-- Niin pian kuin ehditään, laitetaan siihen niin komea uuni, että --\nkehui Piksa, -- muurinruukista -- savesta ja hiekasta -- ja pyöreistä\nja pitkulaisista kivistä. Siihen muurataan kolme aukkoa: tuolle isolle\npadalle yksi ja kaksi pienemmille. Ja siihen se sitten pannaan se\nperiskooppi, se peltitorvi, jolle herrat niin nauroivat, savupiipuksi,\njotta vetää kuin Vilperin venttiili, ja sitten siinä voi vaikka leipiä\npaistaa. --\n\nKello kahdeksan tienoissa vihellys ilmoitti ilta-aterian ajan alkavan.\nTällä kertaa syötiin vain kuivia eväitä ja juotiin teetä, jota Pusu oli\nkiehauttanut. Sen jälkeen seurasi telttojen sisustuksen järjestäminen\nja tavarain paikalleenpano Manskin ohjausten ja määräysten mukaisesti.\n\n-- Katsokaas, herrat, neuvoi hän Laxia ja Reinoa kuivanleikkisään\ntapaansa, -- järjestys kaikessa, sanoi entinen akka, kun kanoja\npiiskasi. Ruokatavarat viedään repuissa kaikki keittiöaittaan, jota\nkylläkään ei vielä oikeastaan ole, mutta jonka virkaa tänä yönä\ntoimittaa kuusenoksista tehty suojus. Siinä on jokaisella oma paikka\nrepulleen. Keittiökotaan pannaan määrätyille paikoilleen lusikat,\nruokaveitset, haarukat, lautaset, kupit ja padat. Kirveet ja puukot,\nlapiot, köydet ja nuorat säilytetään toistaiseksi teltoissa oksista\ntehdyillä hyllyillä, kunnes niille on saatu valmiiksi erikoinen\nvajansa. Päällystakit, huovat, alusvaatteet, sukat ja ompelutarpeet\nsäilytetään omalla telineellään teltoissa, pyyheliinat, saippuat\nja hammasharjat viedään tuonne rantakalliolle uimapaikalle. Siellä\non poikkipuussa oma vaarnansa kullakin ja suojus. Päämajassa on\nsidetarpeita, jodia ja vetysuperoksidia. Mukavuuslaitos on kunnossa,\nkyllin leveä kaivettu oja tuolla mantereella ison kiven takana -- ja se\non ankara pykälä, älkää ollenkaan irvistelkö. --\n\nTäsmälleen kello yhdeksän partiojohtaja puhalsi iltatoitotuksen ja\nManski järjesti pojat riviin rantakalliolle, avoimelle tasaiselle\npaikalle, josta näkyi yli koko kauniin Kaarneselän. Johtaja lausui\nmuutaman sanan kesäleirille menestystä toivottaen: --\n\nKorven suuri rauha rannan puolella, laajan ulapan laineet, jotka\nloiskivat toisella puolen, korkea taivas, joka kaartuu ylhäällä, ja\npartiotoverit, jotka ovat vieressämme, kaikki ne tulevat takaamaan\nHalkiovuoren kesäleirille paljon terveyttä, reippautta, iloa,\nsaloelämän viehätystä ja partiohengen voimakasta kasvamista.\n\nPoikien mieli kävi vakavaksi, mutta samalla niin oudon juhlalliseksi ja\nodottavaksi. Tuntui todella, että täällä oli mahdollista elää oikeata\nluonnetta kasvattavaa elämää.\n\nSitten julistettiin täydellinen työjärjestys seuraavaksi päiväksi,\nja se säännösteli päivän aina aamusta puoliseitsemästä iltanuotioon\nsaakka, ja ohjelmassa vuorottelivat partioharjoitukset, urheilu,\nleirityöt ja leikit. Määrättiin kokkivuorot ja kokkien velvollisuudet\nja ilmoitettiin, ettei leirivartiota paikan yksinäisyyden ja\nrauhallisuuden takia katsottu tarvittavan yöksi.\n\nTyöohjelman jälkeen tuli vielä leirin puhtautta ja muuta järjestystä\nkoskevia ohjeita, ja partiojohtaja päätti esityksensä toivomuksin,\nettä kesäleirilläolo muodostuisi unohtumattoman virkistäväksi ja\nkasvattavaksi.\n\n-- Kuka saa tänä iltana laskea lipun, pojat? kysyi hän lopuksi. --\nLipun laskee ja seuravana päivänä nostaa vanhan tavan mukaan se, joka\npäivän kuluessa tavalla tai toisella on erikoisesti kunnostautunut.\n\n-- Ehdotan, virkkoi aina puhumaan valmis Akki, -- että partiojohtaja\ntällä kertaa laskee lipun. Kuitenkin haluaisin tovereitten puolesta\nerikoisesti kiittää Manskia siitä kelpo kieppauksesta, jolla hän\nalkuviikosta puolusti partiolaiskuntoa, ja Ressua siitä, että hän on\nhankkinut meille näin perin kauniin ja sopivan leiripaikan, -- vieläpä\nhuolehtinut vatsamme vastaisista tarpeistakin.\n\nKohottaen kätensä pojat tervehtivät lippua, ja iltatoimitus oli\npäättynyt. Hiipuvan tulen ääressä jutusteltiin vielä yhtä ja toista, ja\nlopuksi vierähti nuotiolaulu, jonka vitkainen, hieman alakuloinen sävel\nkantautui hiljaiseen iltaan lännen taivaan ruskottaessa päilyvän ulapan\ntakana:\n\n    Taivas tummuvi, tummuu maa,\n    korpi korkea kohajaa.\n    Yö on, yö on.\n\n    Silmä valvovi vartijan\n    luona nuotion rattoisan.\n    Yö on, yö on.\n\n    Uskollisna hän käyskelee,\n    kaikki valpasna havaitsee.\n    Yö on, yö on.\n\n    Veikot, rauhassa uinukaa,\n    tyyn' on taivas ja tyyni maa.\n    Yö on, yö on.\n\nVähän ajan perästä leiri oli jo aivan hiljainen, jostakin teltasta\nkuului vain vielä vienona hyräilynä:\n\n    Yö on, yö on.\n\nSamassa tömähti ylhäältä vuorelta kerran, kaksi, ja sitten uudelleen\nsamalla tavoin.\n\n-- Mitäs se oli? Akin pää ilmestyi Silmälän teltan aukosta, ja\npäämajasta ryömivät molemmat johtajat kuuntelemaan tarkemmin.\n\n-- Taitaa olla se Pylkkäsen kummituspukki, joka siellä mellastaa, huusi\nAkki.\n\n-- Ehkä hirvi, tuumi Manski, -- niitä kuuluu joskus vielä olevan näillä\nseuduin. Jotakin sellaista raskasta se oli.\n\nMutta kun ei enää mitään kuulunut, palasivat pojat telttoihinsa, ja\nkaikki oli taas hiljaista.\n\n\n\n\nVI\n\nKIPINÖITÄ JA VAKOILUA\n\n\nPääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli\nhuolestuneesti päätään.\n\n-- Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta\npussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, -- ja hän keikautti päätään\njärvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.\n\nPojat leikkivät siellä parhaillaan \"torpeedoleikkiä\". Iso vene oli\nahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta,\navattiin tappi, -- \"torpeedo osui\", ja sitten sai veneen täyttyessä\njokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni\nkaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten\n-- Pääniemestä Leirisaareen -- ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa\nmerkiksi.\n\nPuoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin\noli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja\nteltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen\nseitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän\nvihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto\nja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen\njälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja\nvoimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet\nmarssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli\nsidottu \"jalkahaava\", kannettu \"loukkaantunutta\" Akkia partiotapaan\nselässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan,\npartiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli\njuuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.\n\nSamassa pärähti Piksan varoitusvihellys \"Leukalasta\". Hieman\ntyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat\nrantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli\nkymmeneltä, ja kokit -- joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista\ntehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin\nosalliseksi -- olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara\nvastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.\n\n-- Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, --\nse luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.\n\n-- Jo kerkesi, myönteli Piksa, -- mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia\nja minua huutelevan. Jokohan -- syökää te rauhassa vain!\n\nManski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita\nylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa\npystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut.\nAntennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita\nvarten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui\nkuulotorvi korvalla.\n\n-- No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli\nsiinä siten jo turhaan kuunneltu.\n\n-- Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV,\nsanoi Tassu, -- olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut\nmaajohdon uusituksi. Taas... selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs,\ntuohon aivan, niin kyllä kuulette. -- Perin, perin selvästi!\n\nPojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia\nääniä.\n\n-- No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa\nnähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella\navainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen\nsähköpurkaus: MV, MV, MV -- HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit\nkuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?\n\nVähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski\nluki:\n\n-- _Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!_\n\n-- Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan\nvirkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:\n\n-- _Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan\nheti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat_.\n\nManski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi\npojat kokoon ja julisti juhlallisesti:\n\n-- Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt\nlangattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri\nsaapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne.\nSitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut\npaitsi vartijat. Partiojohtaja.\n\nRiemu oli yleinen. -- Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja,\neläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:\n\n-- Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea\nhurraa soi!\n\nManski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään\nlennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa,\nmutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.\n\n-- Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa\nsähköttää, virkkoi Piksa.\n\n-- Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä\nlisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.\n\n-- Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo\nherneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.\n\n-- Kuules sinä _chechaquo_, pisteli Akki, -- jos lennätintä myöten\ntulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin\nilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.\n\nManski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka\ntehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin\naivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen,\nkalakeittoa -- muuta ei ollut -- puoli tuntia aikaisemmin kuin\ntavallisesti. \"Täydellistä lepoa\" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin\nsijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön\nvalmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin\nheti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan\nkartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa\ntarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.\n\nPoikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa\nPiksan syrjään.\n\n-- Kuules, nyt kun lähdetään... ja ne vartijat asetetaan... niin\nminun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut\neilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli\nkahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt\nkatselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista\nnaurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren\nsisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä\nse on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään\nvähääkään epäilyttävää en voinut löytää.\n\n-- Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti\njostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.\n\n-- Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan:\n_ha-ha-ha, ha-ha-ha_. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua\nsillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.\n\n-- No mikäs se sitten voisi olla?\n\n-- En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta\nminusta tässä Halkiovuoressa on jotakin... noiduttua.\n\n-- Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli\nPiksa.\n\n-- En... enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin,\nettä voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit\ntoiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia... ehkä saataisiin jokin\nselvitys.\n\n-- Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta\non, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa\nkuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja\nnuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää -- se olisi sitä minun\nmieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.\n\n\n\n\nVII\n\nRUUSUJA JA RAKKAUTTA\n\n\n-- Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi\nMikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin\nreput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. -- Nimi ei ole juuri\nrunollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä\nvesi tekevät sen erikoiseksi.\n\n-- Kyllä vain -- onhan tuo -- mutta olipa soutukin tiukka tähän\nihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, -- taidettiin tulla vajaassa tunnissa\nyli selän.\n\n-- Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja\nnyt komppania Koivulata kohti.\n\nAlettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin\nvarjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.\n\n-- Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä\nolostasi, alkoi Mikko jutella. -- Nyt kun olet viikon ollut mukana,\nvoit kai jo sanoa arvostelusi.\n\n-- Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin\njännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on\nleirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt.\nOlen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.\n\n-- Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten\nhurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt\nvoimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta.\n-- Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada\nsopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä.\nKuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia.\nOlen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä\nSuomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana\npaikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka\nsaisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi\neniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten\nkesävaltio -- se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä,\ntaitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee\noikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun\nedustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä,\nsaatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.\n\nKapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi\nkuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten\nse tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin\naidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus,\nkorkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla\nedessä kohisi pieni koski -- äänestä kuului, ettei mylly jauhanut,\nvaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja\nvaahdoten alas.\n\n-- Idyllinen näky, vahvisti Manski, -- mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta\nvedentuhlauksesta?\n\n-- Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.\n\nJo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus\npilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko,\nkaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla\nsuuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut\nrakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen,\nja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia\nruusuja.\n\nNuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin\nkorkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli\nIrjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät\najat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat\nKoivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.\n\nJo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin\npuolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli\nkertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty\nhauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin\nhyvin Reinon mielestä.\n\nPojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä\nja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa\nkäsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja\niloinen äänensä kajahti:\n\n-- Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut\nantanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli\nkaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat\nsyrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään\nhalunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat\nsaaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot\nolivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu\nheinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja\nmyllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.\n\nSuuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu\nja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura\noli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan\nkaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.\n\nMikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät\nolevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa\nviereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi\npihalla jotakin renkipojalle.\n\n-- No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti\nKatri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.\n\nMikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli\nkokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan\nIrjaan.\n\nPaljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä\nsaavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta\ntekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa\nyläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt\nvieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean\nruusun terälehti.\n\nKatri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan\nisännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja\nvihdoinkin tulisi tuolta joukosta.\n\nManski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.\n\n-- Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei\nsiellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät\npaloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on\npaljon maita vielä siellä.\n\n-- Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi\nvähän näitä maita...\n\nMikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan\ninsinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi\nnäkyi sen tuntevan.\n\nIhmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan.\nMitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen\nHalkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten\nilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat\nsen saaneet aikaan.\n\nAkki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja\nReino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä\noli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi\nollut pihkassa tyttöön.\n\nSamassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.\n\n-- Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.\n\n-- Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole\nkauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle\nhiekkakäytävälle. -- Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten\nMikon vakaviin kasvoihin.\n\n-- En.\n\n-- Muistaissani -- miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt\non? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.\n\n-- Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.\n\n-- Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun\ntäytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?\n\n-- En -- en voi -- täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on\ntaakkaa tarpeeksi ilmankin.\n\n-- Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi -- en voi -- hoet,\nja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen,\nhiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan\nrohkeasti ja iloisesti elämää.\n\n-- Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta\nyli ruusujen, -- kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra\npartiopäällikkö teille partiolakia?\n\n-- Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja\nheitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. -- Mutta mennään, Mikko,\nkäy sinäkin saamaan virvokkeita.\n\nMikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni\nkuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi\nhän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen\nsydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon\nsanottavaa Irjalle.\n\nHän hymähti katkerasti. Tämä oli sietämätöntä, tämä tuska.\n\nSamassa hän kuuli väentuvasta pitkään ja venytetysti:\n\n    Saano -- saano -- toorella,\n    raakastaatkos -- miinua --\n\nSielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli\nnaurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa.\nHän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan\nmies.\n\n-- Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi\nmiehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin\nsoutamassa.\n\n-- Kiitos kysymästä, hyvin vain.\n\n-- Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta -- tuota -- kyllä\nmä tietäisin tällä puolen paljoa paremman -- ja matalamman rannan --\ntuota -- ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi\nKonstalta maitoakin.\n\n-- Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko\nhieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä,\nniin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei\noltu saatu eikä päästy tanssimaan.\n\nMikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle\npiiriä ja huusi:\n\n-- Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.\n\nJa sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti,\nrennosti, hurjasti:\n\n    Miksi se tiilikivi pohjahan painuu\n    ja lastu on lainehen päällä --\n    miksi yksi on onnellinen\n    ja toinen on onneton täällä?\n\nSanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat\ntempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä\ntoistettaessa.\n\n    Sen punaisen portin pielessä\n    lauleli kottarainen.\n    Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä,\n    kun minä olin kulkuri vainen.\n\n    Kyllä se jokikin kirkas on,\n    mutta lähre on kirkkahampi.\n    Vanhaa heilaa ei tarvitte surra,\n    kun uusi on rakkahampi.\n\nJa sitten muuttui sävel taas:\n\n    Sinua, tyttö sinisilmä,\n    tuli minun ikäväni.\n    Soisin ma, soisin ma\n            maailmanrannalla\n    vielä sinut näkeväni.\n    Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla\n    vielä sinut näkeväni.\n\nJa vähän ajan perästä:\n\n    Älkäte surko\n    ja älkäte purko\n    ja nakkele niskojanne,\n    vaikka tuosta ma sieppaan\n           kauneimman likan\n    ja olen vain maaliman-Janne.\n\nLakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta.\nMutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa,\nja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas\nvirta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän\nIrjan aivan lähellään.\n\n-- Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti\nja vetäytyi ovelle.\n\n-- En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.\nTahdoin antaa sinulle tämän.\n\nHän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan.\nMikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa\nkohti.\n\n-- Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, -- joku viheltää, partiopillillä,\neikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.\n\n-- Niin, vahvisti Irja, -- vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta\npäin.\n\n-- Taas vihellys -- odotas -- hyvin kaukaa -- kiireellisen tulon\nmerkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja\nMikko riensi jo mäkeä alas.\n\n-- Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja\nvielä hänen jälkeensä.\n\nKesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja\nmutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.\n\n-- Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi\nAamos.\n\n-- Niin on, todisti Mikko, -- ja tämä vesseli oli myös samassa\nkadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä\nkulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin\npartiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja\ntahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla\noleville. -- Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin\nnäännyksissä ja syvällä suossa.\n\n-- Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin\nlehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.\n\nMikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi\nManskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen\nluokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti\nitse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki\nsuolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito\nentiseen tapaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi\nAkki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle.\n-- Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan\nvälillä!\n\n-- En.\n\n-- Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin\nmeidän Laksi-sankarillamme.\n\n-- Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. -- Minä tarkoitin,\nettä sanojen erotuksena on n.\n\nTyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena\nyönä Halkiovuoren poukamaan.\n\nVartijat tulivat rantaan vastaan.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi johtaja. -- Kaikki hyvin, vai mitä?\n\n-- Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat\nalkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.\n\nMikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista\ntaljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella\ntuntui niin sanomattoman suloiselta.\n\nManskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi\nkuoren. Siinä oli vain rivit:\n\n    Ihaninta jos untasi uskoa voit,\n    ivat kestää niinkuin mies,\n    syvän syöverin vetten lailla jos koit\n    läpi kallion murtaa ties --\n\nMikko tunsi runon. Se oli Wecksellin \"Har du mod?\" Sanoin selittämätön\nonnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja, Irja -- sinä\nkesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun\nsielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan\ntunteensa arvon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkas koi ruskotti koillisessa, kun hän vielä kerran katsahti\nakkunasta.\n\nVähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti\njouhikangasakkunan ohi.\n\nPusu pisti päänsä aukkokankaan lomasta.\n\n-- Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, -- emme saa\nunta ennen.\n\nPiksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat,\nmieli kiihdyksissä.\n\nManskikin heräsi.\n\n-- No, sanoi johtaja, -- mikä teitä vaivaa?\n\n-- Me, me, sammalsi Pusu, -- me pyytäisimme, että tämä leiri\nmuutettaisiin... jonnekin... muualle... pitkän matkan päähän.\n\n-- Mitä hulluja! Hourailetteko? Selittäkää tarkemmin.\n\n-- Me emme voi mitään selittää, virkkoi\n\nPiksa vakavasti ja tyynemmin. -- Me pyydämme hartaasti, että kaikki\nlähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.\n\n-- Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. -- Onko jotakin\ntapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? -- Miksette saa suutanne auki?\n\n-- Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. -- Me emme voi\nilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.\n\n\n\n\nVIII\n\nSAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES\n\n\n-- Katsos koreata ahvenaa! -- Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet\nPiksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon\nnostaessa verkkoja.\n\n-- En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet\npukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso\nvähän, minne verkko menee!\n\n-- Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei\nsekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet\njotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu\nsiitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.\n\n-- Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se\nkansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei\ntässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja\nuunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop,\nsotkuinen paikka, pidätä vähän.\n\n-- Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan\nsaa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on\njotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura\nollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.\n\n-- Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. -- No, ann' mennä nyt\ntaas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.\n\n-- Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja\nmuistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa.\nAijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri\nmaata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.\n\n-- Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa\nparhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli\nRuotsi. -- Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.\n\n-- Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi\nveneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa\noli heinätukot päässä.\n\n-- Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on\nselvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.\n\n-- Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa\nkeittää, kun tulee vieraita.\n\n-- No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika.\nSiitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen\nlangattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa\nkoskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.\n\n-- Tuleekos johtaja kanssa?\n\n-- Tulee se -- ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä\nleirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei,\nlippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.\n\n-- Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on\nsellaisen nimen ottaneet?\n\n-- Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen\nKiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas\nniin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.\n\nAamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan\nkorkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä\naamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa.\nTelttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin\nkirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen.\nSitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan\nviimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.\n\nKeskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä\noli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin\nrantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä\nvartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti\njoukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset\nmuutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille\npartiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin\nteetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä\nmaan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä\nkäytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin\npäässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman\nkaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia.\nLeirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen\noli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.\n\nEläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien\nalettiin soutaa työpaikalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin\nsytyttelevä Piksa kokki.\n\n-- Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on\npelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui\nAkki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.\n\n-- Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava\nkonemies, ne minä tunnen.\n\n-- Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee\nmukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat.\nKimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin\nkiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.\n\n-- Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin\npartiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa\nhakata.\n\nTyö luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin.\nTäydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti\nneljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja\nkimiläisten Salovaara eli Saara -- toisen Mikko. Mikko julisti,\nettä taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin\nlänsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin\npuolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee\nlänsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan\nlippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän\nsäde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se\nnäkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen\njäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita\nlyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy\nhäntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue,\njonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä\nkeskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta\nalkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.\n\nMolemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä\noli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja \"nousevan ja\nlaskevan aurinkon pojat\" tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät\nkumpikin suunnalleen.\n\n-- Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, -- onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,\nReino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.\n\n-- Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti\nAamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko,\nManski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian\nlöydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui\nsuuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että\nlippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli\nsaatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli\npienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle\nmaalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin\npilkottaa vettä.\n\n-- Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai\nparemmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että\nsieltä löytäisimme sopivan paikan.\n\nNiemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni\nviisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin\nliejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko\nhyväksyi paikan heti.\n\n-- Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu\nlähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on,\nTassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski\nja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat:\nsilmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte,\nkyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois,\nvihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette\nvihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.\n\n-- Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa.\nÄlkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää\nsaarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin\npaljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen\nlippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja\nlopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.\n\nPikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä\nja menivät.\n\nRajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten\ntaakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua\nkahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli\nauringonpaisteessa.\n\n-- No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?\n\n-- Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.\nPiksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas\nHalkiovuoresta.\n\n-- En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa\npuolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään\nmerkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut\neikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi\nniin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta\nkumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli\nkulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana\neivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet\nvangeiksi.\n\nSamassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi.\nHän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta\nhänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi\ntulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli\nkäynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka\npuoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä\nharvaa mäntymetsää.\n\n-- Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä\nsuunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt,\nmutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.\n\n-- Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?\n\n-- Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin\npiirtää paikan heti.\n\n-- Ilmeisesti, tuumi Mikko, -- ovat kimalaiset löytäneet itselleen\naivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he\novat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka\nilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.\n\n-- Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja\nmeidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen\nlöytäneet, tuumi Manski.\n\nVarovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina\nerään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa\nkauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut\nmelkein hänen syliinsä.\n\n-- He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen\nlinnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme,\nvirkkoi Manski. -- Mutta... ssst... taas tulee joku.\n\nTällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten\nvarajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.\n\n-- Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa.\nKimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien\nmolemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu\njoutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. -- Samoin\nluultavasti Yrkkä.\n\nPidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset.\nMotte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli\nvetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo,\nja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko\nja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli\nluotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä,\nvaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän\näännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että\nManski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.\n\nÄärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin\nrajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten\nyhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen\nkaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä\nvastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon\nhalki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus\nkuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli\nleikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa\nsaattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään\nneuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa,\nmalttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata,\näänetöntä liikkumista.\n\nSuurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että\nnäkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain\nkaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli\ntuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata\nleiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin\nlähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää -- siitä\nsitten edelleen.\n\nJuuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet\nviidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.\n\n-- Joku tulee.\n\nKaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut\nkankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta\nvarovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin\nraskaasta painosta.\n\n-- Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta\nhänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät\nparinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven\ntakana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa\nhattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään\nriippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.\n\n-- Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.\n\nPiksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. -- Ole ihan hiljaa, sanoi hän,\n-- ehkä se menee ohi.\n\n-- Meni tai ei, vastasi Mikko, -- tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu\nmies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota -- pian siitä\ntolkku saadaan.\n\nHän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin\nrautapihti hänen käsivarteensa.\n\n-- Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.\n\nMikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin\nkasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy -- hyu hyu.\n\n-- Ahaa, sanoi Mikko, -- tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia\nleiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä\npian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.\n\nHän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.\n\n-- Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. -- Ei ikinä. Se leikki olisi\nliian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, -- hänen\nkatseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän\nja häviävän poispäin -- meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän\ntäytyy voittaa se.\n\nHe ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului\nhuutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko\nja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon\nhartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden\nkallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he\ntulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi\nja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi\nlipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin\nsaatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.\n\nMutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan\nkokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti.\nKuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.\n\n-- Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.\n\nJa kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.\n\nMikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti\npyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti\nsuuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli\nsaanut lipun ja tavoittivat häntä.\n\nKaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän\nheilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on\npoissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan\ntullessa.\n\n-- Vähän aikaa sitten, hän kertoi, -- oli yhtäkkiä rantapensaikosta\nhyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se\noli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen\nyli.\n\n-- Kuinka kauan siitä on?\n\n-- Ei enempää kuin viisi minuuttia.\n\n-- Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. -- Kello on viittä minuuttia\nyli kuuden. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme\njulistamaan taistelun loppuneeksi.\n\nPian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He\nolivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin\nkiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen,\nolevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.\n\n-- Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja\nkinkurat, sanoi Akki, -- kun joka puolelta pörisi miehiä kuin\nturkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien\nmaassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut\nnaisväen huiviksi.\n\n-- Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko,\n-- ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto\nvarmastikin ollut teidän.\n\n-- Ellei, ellei, nauroi Saara, -- hävisimme oikein pulskasti, ja sillä\nhyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se,\nmikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani.\nMutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo\nAgesilaus!\n\n\n\n\nIX\n\nMYRSKYINEN KOKOUS JA MERKILLINEN PAPERI\n\n\nKun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen\nympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu'ut.\n\n-- Mitä nuo ovat? kysyi hän Mikolta.\n\n-- Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.\n\nSen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset\nolivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla\nuloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.\n\n-- Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita\naseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.\n\n-- Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi\nMikko.\n\n-- Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita,\ntalousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.\n\n-- Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.\n\n-- Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä\nvajassa vielä aika rykelmä.\n\n-- Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään\nmitään pientä punaista arkkua?\n\n-- Arkkua -- en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta\nodotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On\nmahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.\n\n-- Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko\näkkiä. -- Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla\nkansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään,\netteivät ne asiat kuulu meille.\n\n-- Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna,\nvirkkoi Saara. -- Huomenna päivällä on kokous leirillämme. Johtajamme\non varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion\nääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta\nkummitusjuttuja.\n\nMyöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava\nneuvottelu keskenään.\n\nSeuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli\npäättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä\n\"hienonpuoleiseksi matkaseuraksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka\naukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.\n\n-- Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä,\ntuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, -- ellei tässä olisi\npakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi\nolisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia --\nehkäpä laskemaankin niitä.\n\n-- Uimallako niinkuin Vähänkin? -- Siten niitä viime aikoina on ruvettu\nvaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.\n\n-- Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun\nsiellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.\n\n-- Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä\nhurahduttaa alas.\n\n-- Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. -- Oli tuulinen\nja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä\nheilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi\nja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä\njuhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.\n\n-- Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka\nei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, -- oli sekin\njuhlallista, kertoi Akki.\n\nVedet kapenivat vähitellen taas virraksi -- peninkulman päässä\nvedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa\ntehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua.\nLaskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan\njälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.\n\nHälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan\nteltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten\nylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja\naivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa,\nkohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja\nvoittajiensa kunniaksi.\n\n-- Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, -- on totisesti komea leiri\ntässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna\nkoskien kumea pauhu. Yksi, kaksi -- kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden\nvälitse -- ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on\nvielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman\nsisällänsä.\n\nNäkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari\nmuutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat\njuoksivat ja häärivät puuhakkaina.\n\n-- Mitähän asioita on käsiteltävä? kysyi Akki ohi kiiruhtavalta\nLampulta.\n\n-- Uuden voimakkaan liiton muodostaminen.\n\nMikon kasvot värähtivät. -- Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin\ntahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski.\nKumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän\nmielipiteitään.\n\nAsiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui\nmuutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti\nkimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja\nmitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.\n\n-- Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta,\nerottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja\nvoimakkaalla, selvällä äänellä. -- Mutta, pojat, eikö liitossa, joka\ntyöntää _tällaisen_ asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin\nmätää?\n\n-- On, on, kuului huutoja teltan perältä. -- Varmasti.\n\n-- Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia\nlippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei\nliiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien\nedustajia on muutamia saapuvilla -- joku aivan sattumalta, koska emme\nole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät\ntällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin\ntoisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi,\nmiehekkäämmäksi.\n\n-- Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen\npoika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.\n\n-- Meidän arpamme on heitetty -- jatkoi kimiläisten johtaja, --\nsen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton\nmuodostamisesta.\n\nPuheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui\nkiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen\nhallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.\n\n-- Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, -- mutta en voi\nsittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen partiolaisuudelle olisi\nonnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin\nakanat tuuleen.\n\n-- Hyvä, hyvä, kuului monelta taholta.\n\n-- Akkavaltainen meininki, huusi joku.\n\n-- Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas\nkimiläisten johtajan ääni, -- on liiton ylijohtajan valitseminen -- ja\nse on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava\nensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:\n\n-- Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat\nlippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin\nmiltä se näyttää.\n\n-- Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. --\nKimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.\nMyöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten\nsaisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.\n\n-- Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. -- Eräs on kuin luotu liiton\njohtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.\n\n-- Hän on hyvä mies, huusi joku edellisen puhujan läheltä.\n\n-- Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. -- Kaikki\ntässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon\nviimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka\npalavaan pätsiin, on -- Harmaa susi.\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa\ntehden seisomaan.\n\nSitten räjähti suosion myrsky. -- Harmaa susi -- niin, niin, eläköön,\nhäntä me seuraamme vaikka kuolemaan.\n\nKunnia- ja taitomerkkinen sotilaallinen nuorukainen kohosi istumeltaan.\n\n-- Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta\nnimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä,\njoista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.\n\n-- Eläköön Harmaa susi, eläköön, kuului joka puolelta.\n\n-- Sapperment, kuiskasi Akki. -- He jumaloivat tuota merkkitolppaa.\n\nMikko nousi ja pyysi puheenvuoroa.\n\n-- Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa\nsanasen asiasta.\n\n-- Hiljaa, huusi kimeä-ääninen poika. -- Halkiovuori puhuu.\n\n-- Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä\nluomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?\n\n-- Olimme, vastasi johtaja.\n\n-- Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan\nniillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.\n\n-- Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota\nliitosta?\n\n-- Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu,\nmeidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.\n\n-- Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan\nmyös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen\npääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta\nettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se\nolisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: -- se olisi\nuskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte\nuskollisuutta...\n\n-- Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita,\nyliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. -- Koko henki on ahdas\nja mahdoton -- missä opettaja johtaa -- hameväki määrää -- me tahdomme\npoikaliiton, kuului sekavana kuorona.\n\n-- Hiljaa, huusi puheenjohtaja.\n\n-- Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin,\njoka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette\nte, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin\nollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on\nhelpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden,\nuskottomuuden ja pelkuruuden tieksi --\n\n-- Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!\n\n-- Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista,\nkimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja\najamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette\nvakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.\n\n-- Puheenjohtaja, puheenjohtaja!\n\n-- Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.\n\n-- Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat\nja silmänsä loistivat. -- Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata\nsutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän\njohtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte\nensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko\nliittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien\nsuurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin\nsuuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora\npartiolainen?\n\n-- Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta -- ulos -- alas -- katalaa --\n\n-- Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.\n\nKoko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn,\nhehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.\n\n-- Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki -- kimalaiset syövät muuten sinut\nelävältä ilman leipäkorttia...\n\n-- Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.\n\nÄäni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien\njohtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.\n\n-- Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous\nkeskeytetään puoleksi tunniksi.\n\nMikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän\npikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja\nvanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.\n\n-- Sepä ihme, huusi Irja. -- Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?\n\n-- Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, -- kuulin, että täällä\nlähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla\npolkupyörällä ja tarkastin kaikki.\n\n-- No?\n\n-- Ei jälkeäkään.\n\nTeltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja\ntervehtivät.\n\n-- Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli \"Korven\nlaulajain\" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea\nkoskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä\naikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten\nkoskille katsomaan veneen tuloa.\n\nKimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana\nnäyttäjänä.\n\n-- Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja\nMikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.\n\n-- Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. -- Perin vaatimaton vain.\n\n-- Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole,\npuolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. --\nMe olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät\nperinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen\nollut mukana. Katsokaa -- lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan,\ntällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme\nmillään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen\n\nJa selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.\n\nMikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta\nsitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.\n\n-- Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin\naaveita näkevä.\n\n-- Katsos, Irja, katsos!\n\n-- Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin\nkolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:... _niiden leviämisestä ja\nlaajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan\notamme asian käsiteltäväksi myöhemmin_. Mitä se merkitsee, Mikko?\n\n-- Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen\narkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa.\nSaara, mistä sait tämän paperin?\n\n-- Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut\nsaanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen...\n\n-- Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta,\nsanoi Mikko kiihkeästi.\n\n-- Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, --\nmutta en ollenkaan ymmärrä...\n\n-- En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.\n\n\n\n\nX\n\nKOSKIONNETTOMUUS JA LAMPUN LÖYTÖ\n\n\nMonenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin\nkanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä\nläikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt\nne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he\nolivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa\nheistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia\neroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista\npartiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat\nsanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen\ntakana.\n\nMutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän\noli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen\nrojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat\nennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden\nhänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen\nsaanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo?\nVai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt?\nKiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.\n\nJa sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas\nauringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti\npuhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä\nja hänen äänensä sointu.\n\nErottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan\nmetsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja\nsitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten\nkallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä\nselvempänä.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, -- eikö ole\naivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan!\nKansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken\nsurmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se\npäättyy voihkinaan.\n\n-- Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se\nonnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.\n\n-- Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat\nveneessä, nuhtelivat neitoset.\n\nSeurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden\nvälissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas\nkoskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla.\nAkki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta,\nettä Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä\ntoiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin,\nIso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta\nkulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.\n\nJoitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua\nei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja\nodottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku\nniemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä\npoukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen\nja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat\nja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan\nylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan\nkuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.\n\nHetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.\n\n-- Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua.\nToisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut\naikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.\n\n-- Älä puhu siitä -- ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti --\nnaurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin\ntuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään\nkehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.\n\n-- Irja... Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului\nVähän-Hiiden mutkasta huuto:\n\n-- Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.\n\n-- Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!\n\nIrja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli\ntaas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski\noli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi\nerottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.\n\n-- Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.\n\n-- Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.\nKatsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.\n\nMikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua,\nhätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi\nonnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.\n\n-- Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. -- Ne ovat vain\ntukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.\n\nMutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui\nlähemmäs.\n\n-- Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs\nkaupunkilaisneitonen.\n\nVähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla\npäähän lyötyinä.\n\n-- Voi, voi, voi, vaikersi joku.\n\n-- Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy\njuosta.\n\n-- Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin\njyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan\npäässeet.\n\nMutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat\nkuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.\n\n-- Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen\nlaskijoista, huusi Mikko. -- Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin\nmonta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee\nse suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta\ntuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä\nolet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta\nmiestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.\n\nToiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin\nhenkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa\nVähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden\nvaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene\ntuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.\n\n-- Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka\nsata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on\nkauheaa.\n\nMutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden\nväylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy\nsai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre\nalkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän\npuun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman\ntapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.\n\n-- Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, -- tuolla kauempana, lähellä\ntoista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!\n\n-- Sininen paita -- kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen\nmuutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi\nedes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken\npauhinaan, -- alhaalla on veneitä vastassa!\n\n-- Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. -- Ei hän Isosta-Hiidestä pääse\nelävänä.\n\nMies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle.\nSe oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän\nhävisi Ison-Hiiden kuohuihin.\n\nHetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa\nvauhtia painamaan kosken alle.\n\nMikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli\nenää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin\nverran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä\nhe pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia,\nkimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien\ntarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt\nveneeseen.\n\n-- Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. -- Mennään hakemaan.\n\nMutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa\nmakaavan toverinsa ympärillä.\n\n-- Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?\n\n-- Ei, se on Posse, -- emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut\nliikaa.\n\nMaassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen\nraivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli\nkouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi\nähkien ja mölisten maata.\n\n-- Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen\nkouristuksen.\n\n-- Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin\nmieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa.\nEikö kukaan osaa auttaa?\n\n-- Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne,\nsanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui\nkiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.\n\n-- En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän\non saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta\nvaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on\npuhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja,\nellei hän voi tulla tänne. -- Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon,\nottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja\nkaikki kiristävä pois.\n\nNopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden\nhuivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi\nyhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.\n\n-- Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas,\nkimiläiset -- hän vihelsi rannalta pari poikaa -- valmistakaa hyvät\npuseropaarit -- kannamme tämän sairaan sitten taloon.\n\nRannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset\nväsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta\nkaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana\nedelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.\n\n-- Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan\nnaarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. -- Sieltä ne kivien välistä ehkä\nlöydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.\n\nPari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan,\nennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse\nhäviten.\n\nSamassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle\npelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot\nmiehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.\n\n-- Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. -- Kyllä nyt ymmärrän, ettei\nihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä\ntämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet -- ja Väänänen.\n\nYhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli\nliikuttava.\n\nVain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko\nVäänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:\n\n-- Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. --\nJa hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä\nposkilihaksissa näkyi outo nykäys.\n\nLamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.\n\n-- Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä -- ja sinä olet myöskin märkä\nkuin uinut, Akki?\n\n-- Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki\nveneeseen, selitti Akki. -- Mutta pian hän rantaan ui --\n\n-- Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa,\nsanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. -- Jouduin kovaan\nvirtaan ja olin huono uimari -- painuin melkein heti, löin pääni\ntukkiin ja menin tiedottomaksi. -- Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja\ntämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan,\nja maalle he minut saivat.\n\n-- Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä,\nvahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.\n\nMutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat\nhävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla\nhiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta -- vasta pari\nviikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli\ntoipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta\ntapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene\noli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja\nkaatunut.\n\nKaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi,\npartiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat\nlaulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien\naiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia\najatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki\nhyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet\nheille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli\npitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi\noli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.\n\nKimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään,\nmutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain\nlyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.\n\nKun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:\n\n-- Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan.\nSoudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin\nyötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen\nmatkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista\nja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.\n\nHiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin\ntummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin\nkoskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta\nvapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin\nleikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä\n\"Kalliosaaren kummeli hohtaa\", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan\nhänen mieleensä.\n\n-- Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi,\nmuistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun\nisäsi salaperäisen paperin löytänyt?\n\n-- Muisti -- vastasi Mikko mietteissään. --\n\nHän oli löytänyt sen Halkiovuoren metsästä.\n\n\n\n\nXI\n\n\"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!\"\n\n\nSeuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui,\nmakasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli\nedellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä.\nKansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki,\nsillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki\navuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava.\nMutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä\nHalkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia\nkannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan\npelon aikaansaamaa päätöstä?\n\nMutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli\nvastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi\nvarmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.\n\nEi, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta,\ntiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli\nkysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella\ntarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän\nkuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla\nvastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa.\nHänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua\nmääräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen\nvarovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla\naivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli\nmahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.\n\nPäätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi\npanna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui\nkesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran\nyläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri\nselkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa.\nVoimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten\nolikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena\naamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja\nsurut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden\nsijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.\n\nMutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas\naamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän\nsuunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon\nKoivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli\nopeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja \"valaanpyyntileikkiä\".\nJa sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.\n\nAamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään\nhyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko\nasian lyhyesti.\n\n-- Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen\nlikeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita,\njotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä\nkaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta,\nmistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.\n\nPiksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. -- Emme\nole koskaan nähneet tuollaisia papereita.\n\n-- Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, -- siinä\noli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa\njohonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi\naavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?\n\nPiksa ja Pusu pudistelivat päätään.\n\n-- Emme voi. Emme saata mitään sanoa.\n\n-- Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt,\nkuinka suuriarvoinen -- minulle suuriarvoinen -- asia on kyseessä. Te\ntunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään\nlähtökohtaa?\n\n-- Emme voi, emme saata mitään sanoa.\n\nKummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät\nrehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän\nantavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa\nhe olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta\nvälkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja\nheidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet\nniin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja\ntuosta kauhun illasta lähtien.\n\nNo niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä,\nkun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille\nteilleen.\n\nKoska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain\nyksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui\nja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei\nhänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut\nvastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.\n\nHän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan\nja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän\noli valmis. Piksa oli \"Leukalassa\", nähtävästi niemekkeen toisella\npuolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut,\nja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin\nlinjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka\nluota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä\nsuuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki\nkimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies\noli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren\nkalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri\nsuo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle\nHalkiovuoren alueelle.\n\n-- Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi\nMikko, -- tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina\nsuurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli\nlöydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei\nperustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko\nliikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt\npojan ja kehottanut odottamaan.\n\nNoita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti\njoka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän\noli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä\npukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon\nmetsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta\ntuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen\nnäköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko\nHalkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän\ntahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli\nkirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja\nmistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.\n\nMutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle?\nOliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella\nsaattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa\nhän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien\nvuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden\npoistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien\nleiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.\n\nSolanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi.\nOikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa\njäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin\nsopivaa nousta vuorelle.\n\nMutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen.\nSiinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu\nsäännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki\nkärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy,\nkäänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki\nhän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna\nmustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia\npartiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat\ntietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän\ntapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita\nedempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi,\nettä kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän\netsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:\n\n-- Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene\nHalkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.\nHenki on kysymyksessä.\n\nPojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja\nperinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä\npuolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti\nvelvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli\nmyös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien\nparasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen\nkeskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti\njäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?\n\nTurhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä,\nmutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni\nkiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että\npitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli\ntuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi,\nettä jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt\ntulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät\ntähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta\nsaanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista.\nVuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi,\nettä jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut\niankaikkisesti virua.\n\nHän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona\noli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan\npainauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina\nhän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa -- mikä\nsitten lieneekin ollut -- oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa\nkuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti\ntuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja\nsen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja\nsen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän\nkasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.\n\nMikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.\n\n-- Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät,\nettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.\n\n-- Johtaja -- Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen\ntavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. -- Etkö nähnyt\nvaroitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen\npartiolaisen on toteltava?\n\n-- Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa\nei saa välittää sellaisista varoituksista.\n\n-- Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian\nnimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.\n\n-- Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät,\nmikä työ minulla on suoritettava.\n\n-- Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu,\nsaimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden.\nTässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän,\nmitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi\naavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On\nodotettava.\n\n-- Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. -- Jos\nvoit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun\ntietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista\ntekemistä isäni Onnen arkun kanssa?\n\nPiksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.\n\n-- Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.\n\n-- Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman\nkieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole\nmahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa\nvielä menetetään?\n\n-- Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. --\nMutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa\nasia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin... Pusu ja minä\nhoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä\nmene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.\n\n-- Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa\ntehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin -- minä käännyn, tutkin vielä\nmetsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos\nsiitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!\n\n\n\n\nXII\n\nPIRUNKAUKALO\n\n\n-- Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki\nrantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.\n\n-- Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja\nmetsässä, virkkoi Manski.\n\n-- Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. -- Se aate on\njalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet\npartioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan,\nmansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan\nmustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita\nniin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita,\njoista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.\n\n-- Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut\nja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.\n\n-- Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä\ntuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.\n\n-- Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. -- Anna minun\nähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.\n\n-- Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. --\nMutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.\n\n-- Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, -- leirinvartija\nsaapuu. Huomio!\n\nPiksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan\nPusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.\n\n-- Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat\ntänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.\n\nMutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että\ntosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.\n\nMolemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat\nmuitten luo ja Piksa sanoi:\n\n-- Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti\nsaanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä\nkadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän\non vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin\nlevollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat,\njotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.\n\n-- Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme\nvoisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. -- Puhukaa nyt toki kerran jo\nsuunne puhtaaksi!\n\n-- Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta\nälkää missään nimessä lähtekö vuorelle.\n\n-- Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain\nhajoiteta muutenkin pieniä voimia?\n\n-- Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään,\nniin... hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua,\nmiehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle,\nennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman\nvartijaa.\n\nPiksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin\nkanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat\npainuivat miettiväisinä perässä rantaan.\n\n-- Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. -- Mutta nielköön minut\nkaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.\n\n-- Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. -- Minä olen sitä mieltä, että\nkohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin\nsaattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian\nmyöhäistä.\n\nHän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi\nveneen kokassa kohisi.\n\n-- Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi,\njota äänettömyys alkoi kiusata. -- Lähdetään heti sinne, en minä vaan\npelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.\n\n-- Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!\n\n-- Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia,\nennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.\n\n-- Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä\nsiellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. -- Ei siellä mitään\nsen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.\n\nLeirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.\n\n-- Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä\nniin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden\nvuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia...\n\n-- Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton\nlennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.\n\n-- Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään\nvasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.\n\n-- Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?\n\nManski pudisti päätään.\n\n-- Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka\nkorvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse,\nkuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta,\neikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin\nkuluttua -- ellei mitään kuulu -- lähtee Reino kaiken varalta veneellä\nkaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa\nlähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki\nsyövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi --\nmissä se pelastusköysi on, Reino?...\n\nHänen määräyksensä keskeytyivät.\n\n-- Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.\n\n-- Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, -- vai kaikuko se niin\nkummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski,\ntemmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. -- Aamos jää.\n\n-- Minä tulen mukaan, huusi Reino. -- Minulla on piekkari, enkä vielä\nsaa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.\n\nAamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin\nleukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava\nkiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti\nhädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.\n\nManski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan\nhänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä,\nkun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta\nhe kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko\nkallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta\nsaakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin\npaikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin\noli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja\nsen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen\näkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista\nkvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä,\nmutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä\nkapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei\nkalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli\nsuuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.\n\n-- Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein\npettyneenä. -- Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin\ntekemisissä kaiken kanssa.\n\n-- Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle\npuolen saakka.\n\nHe kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä\nnotkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas\nympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri\nkädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa\nmetsoa.\n\n-- Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, -- näyttää kuin halkio alkaisi\nuudelleen!\n\nHe riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä\nhalkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona.\nEdempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja\nsulkeutuvan.\n\n-- Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut\nummessa.\n\n-- Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.\nKiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.\nMutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.\n\n-- Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne\npäin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata\nmitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä\nlaskeudun alas tutkimaan.\n\nHän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon.\nHetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli\nkauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.\n\n-- Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni\nalhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. -- Katsos, mitä\nlöysin!\n\n-- Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan\nKaisaa kohden, sanoi Akki. -- Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.\n\n-- Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä\npimeäksi luolaksi.\n\n-- Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä\nselville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä\ntulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.\n\n-- Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon\nsuuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää.\nSamalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.\n\nAkki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui\nitse halkioon.\n\n-- Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien\nkulkemaan edellä, -- täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.\n\n-- Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. -- Onpas ihme,\nkuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.\n\nAvoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa,\nkun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi\nensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin\nettä halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.\n\nHalkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi\nse yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita\npeitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi\nja kosteammaksi.\n\nPojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä.\nMitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen\nkäytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei\nheistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden\nvärisyttävän itseään.\n\nRotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi\naivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.\n\nÄkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui\nkulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi,\nettä maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi\ntulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi\nsen verran, että näki luolan yhä syvenevän.\n\n-- Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, -- kiinnitä varmuuden\nvuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä\ntulee vastaan.\n\nKöydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka\naskeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten.\nPohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun\nraapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä\nhöltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan\nveteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa\nkuulivat yläpuolelta käheän äänen:\n\n-- P--leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki\ns...n kukkopöksyt jo olla kiikissä.\n\n\n\n\nXIII\n\nAAMOS KAINO KASPERI LAX\n\n\nAamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli\nmonenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän\nleiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana,\nkun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka\nkäy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta\njotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida\nleiriä.\n\nAamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä\nastiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena\noli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli\nkerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet\nliplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa\nollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta\ntänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.\n\nTuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän\noli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen.\nHän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka\nkädessä. Oli saanut toruja.\n\nTästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.\nKaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.\nOlivat saaneet moitteita. -- Mutta missä se Reino viipyi?\n\nTuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli\noikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut\nhaavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen.\nManski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa.\nEilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja\nuinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.\n\nMitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut\ntakaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat\nviipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei\nkuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat,\nkun ei kukaan heistä tullut takaisin?\n\nAamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna\noli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä\nhe olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi\noikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli\njo aivan jäähtynyttä. -- Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun\nei kukaan palannut?\n\nNo, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja\naskeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti\ntahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.\n\nMutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta\nkysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.\n\n-- Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?\n\nMitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät,\nmutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.\n\n-- Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä\näänellään.\n\nMutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.\nSen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.\n\nIso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun\nei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.\n\n-- Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.\n\n-- Pitä kitas, penikka.\n\nPaha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja\napua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen\naivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.\n\nHän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin\npiilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia\nmiehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä\npamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi\netsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan\npussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille\nnyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin,\nmutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut\nkaikki, mitä halusi?\n\nSamassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku\nkiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen\nläheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se\npommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä\nlähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti\nse tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan\nsiellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.\n\nAamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle\nsuunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi\nkanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa\npinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo\naika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.\n\nMutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän\njo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti\nkanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula\niski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. --\nSaattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.\n\nAamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa\nkanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus\npamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän\nmonesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana\nhetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos\nveteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain\nomia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies\ntarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi\nvielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia,\nnäkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli\nhelppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt\nminkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti\nastelemaan rannasta.\n\nNeljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla.\nKun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä\nvesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon,\neikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää\nistumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi,\neikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi\nkanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.\n\nVihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja\nvilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt\nmenojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei\nonnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni\nja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta\nkymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan.\nOli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman\nrannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti\npoika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin\nlyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan,\njos tahtoi.\n\nAivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan\nja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin\näsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti\npäänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt\nvilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia\nolleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.\n\nMutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten\nrannalta sanat:\n\n-- Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!\n\nTytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.\n\n-- Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle,\nteki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä,\njotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi\nolla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.\n\n-- Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren\npartioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan,\npuseroaan ja housujaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nNÄKYMÄTTÖMÄT MERKIT\n\n\n-- Pitääkö leirinvartijan toimittaa sukellustöitä? nauroi taas tyttö,\n-- tai harjoitella kumoonpurjehdusta?\n\n-- En minä kaatunut, sanoi Aamos, -- älkää luulkokaan. Mutta täällä on\ntapahtunut sellaista, että eräs mies ajoi minua takaa ja ampui rannalta\nja minä menin kanoottiin ja meloin ja kaadoin sitten kanootin ja\nsukelsin sen alle piiloon.\n\n-- Mitä hulluja! Me kyllä kuulimme muutamia laukauksia. Mutta kuka mies\nse oli ja miksi hän sinua ampui?\n\n-- Se tuli Halkiovuorelta, ja sillä oli kivääri, ja minä sanoin, ettei\nsaa tulla, mutta se tuli vain, ja se otti teltoista ruokaa, ja sitten\nse ampui minua, ja sitten se meni pois.\n\n-- Voi hirveätä! Missä ovat muut pojat sitten?\n\n-- Ensin meni johtaja Halkiovuorelle, sitten menivät Piksa ja Pusu sitä\nhakemaan, ja sitten menivät Manski ja Akki ja Ressu niitä hakemaan,\nja minut jätettiin leirinvartijaksi. Ja Ressun piti tulla takaisin ja\nsoutaa kaupunkiin pyytämään tänne miehiä avuksi. Mutta Ressu ei ole\ntullut, ja nyt on jo kulunut enemmän kuin kaksi tuntia siitä, kun Piksa\nniin sanoi. Ja sitten siellä ammuttiin kanssa, kun Piksa ja Pusu olivat\nmenneet.\n\nTytöt katsoivat pelästyneinä toisiaan.\n\n-- Keitä täällä sitten on ja mitä on tapahtunut? huudahti Irja. -- Apua\nhakemaan kaupungista! Jotain kauheaa täällä on menossa. Sitten täytyy\njonkun heti lähteä. Voitko sinä mennä kanootillasi?\n\n-- Ei se taida pitää. Aamos meni rantaan. -- Se mies ampui toisen pään\nihan rikki. Runko on vettä täysi. Mutta on meillä vene.\n\n-- No, ota vene sitten ja lähde heti. Inkeri voi tulla mukaan, niin\nettä soudatte kahdessa parissa. Minä jään tänne katsomaan, voinko saada\nmitään selvää asiasta.\n\nAamos kipitti venepoukamaan, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin.\n\n-- Tuota... meidän veneemme on poissa. Ei sitä löydy mistään, vaikka\ntiedän ihan varmasti, mihin me sen vedimme. Se mies on varmasti vienyt\nsen.\n\n-- Sehän on kauheaa! Miten nyt haetaan apua, voivotteli Inkeri.\n\n-- Eikö teillä ollut venettä, kun tulitte? tiedusteli Aamos.\n\n-- Ei. Pyysimme Anna Leenaa soutamaan meidät vain Reponiemeen ja\nkävelimme sieltä tänne, meidän kun piti tulla tänne katselemaan ja\nyllättää partioleiri, selitti Irja. -- Ja näin nyt kävi, että yllätys\ntulikin teidän puoleltanne. Aivanhan tämä on kamalaa; pojat ovat ehkä\nhengen hädässä, eikä meillä ole niin mitään keinoa saada heille apua.\nMaata myöten on mahdotonta pyrkiä mihinkään.\n\n-- Jos löytäisi sen veneen, tuumi Aamos. -- Taikka voisi sitten vielä\nolla yksi konsti.\n\n-- Mikä, puhu pian; nyt ovat hyvät neuvot kalliit.\n\n-- Se langaton lennätin, josta ei muuten saisi puhua.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Tuolla kalliolla se on. Jos sillä voisi sähköttää Tassulle\nkaupunkiin.\n\n-- Onko se kunnossa, ja osaatko sinä sähköttää?\n\n-- Kyllä sen pitäisi olla kunnossa. Manski sanoi, että kuuden jälkeen\nTassu ottaa kaupungissa vastaan.\n\n-- Mitenkäs sillä sähkötetään?\n\n-- Painetaan sellaisesta avaimesta, ja sitten se räiskii.\n\n-- No, mene heti sähköttämään.\n\n-- En minä... en minä taida oikein osata.\n\n-- Tule näyttämään, missä se lennätin on. Meidän täytyy koettaa, ei ole\nmuuta keinoa.\n\nHe kiipesivät kallioille salkojen luo, ja tytöt näkivät telttakojussa\nsiihen kyhätyllä pöydällä kuulotorven, suuren induktiorullan,\npattereita ja muita kojeita.\n\n-- Tästä sitä painetaan, selitti Aamos. -- Kun painetaan lyhyeen,\nkuuluu siellä kaupungissa lyhyt ääni kuulotorvessa, kun painetaan\npitempään, kuuluu pitempi ääni.\n\n-- Entä sitten? kysyi Irja.\n\n-- Sitten niistä lyhyistä ja pitkistä äänistä muodostuu kirjaimia.\nEsimerkiksi a on ensin lyhyt ääni ja sitten heti perässä pitkä.\n\n-- No, kuunteleeko siellä nyt joku, ja mistä tietää, kuunteleeko?\n\n-- Tassun piti kuunnella kuuden jälkeen, ja kello on jo yli kuuden.\n\n-- Kuuluvatko ne äänet siellä kovaakin?\n\n-- Täytyy olla torvi korvalla, muuten ei kuulu.\n\n-- No, sähkötä nyt: apua, apua heti, hätä, ammutaan, saneli Irja.\n\nAamos tarttui avaimeen ja painoi sitä.\n\n-- Ei tämä iskekään kipinää nyt, ja Tassu sanoi, ettei se silloin\nkuulu, kun ei se iske kipinää.\n\n-- Etkö sinä nyt mitenkään saa sitä toimimaan?\n\n-- Tästä se Tassu usein käänsi ensin.\n\nVähän aikaa kytkimiä sormeiltuaan sanoi Aamos:\n\n-- Ei se käy. En minä osaa.\n\n-- Eikö tuon kuparilangan pitäisi olla kiinni jossakin? kysyi Inkeri.\n\n-- Jaa -- no pannaan se tähän kiinni. Kyllä se voi siinä olla, tunnusti\nAamos. -- Nyt se iskee jo, nyt se kuuluu sinne.\n\n-- No, sähkötä nyt: apua, apua heti moottoriveneellä, suuri hätä,\nammutaan. -- Mikset anna jo mennä?\n\n-- Mi... mi... minä en muista, minkälainen se p on?\n\n-- Voi, voi. Muistatko sinä yleensä mitään?\n\n-- Muistan minä a:n, ja e:n ja i:nkin.\n\n-- Eikö partiolaisen pidä osata sähköttää?\n\n-- Minä en ole vielä harjoitellut morsea toista luokkaa varten muuta\nkuin pari kertaa. Mutta minulla on kirja, jossa on kaikki kirjaimet.\n\n-- Mene sitten heti hakemaan! Tässä kuluu hirveästi aikaa hukkaan. Voi,\npoika parat, miten heidän on mahtanut käydä?\n\n-- Justiin niin se p oli niinkuin muistinkin, sanoi Aamos, kun hän\nvähän ajan perästä palasi leiriltä kirja mukanaan. Lyhyt ja kaksi\npitkää ja lyhyt, ja h oli neljä lyhyttä.\n\n-- Merkitään ensin koko sähkösanoma paperille sähkölennätinkirjaimilla,\ntässä on kynä. Sitten on helpompaa ja varmempaa lähettää, sanoi Irja.\n-- Kas niin, tässä se nyt on. Minä sanelen sinulle: lyhyt, pitkä...\n\n-- Ei, ei. Ensin hälytysmerkki, virkkoi Aamos pontevasti, -- jotta\nTassu tietää täältä olevan jotakin tulossa. -- No nyt.\n\nJa Irja saneli Aamokselle sähkösanomaa: -- -- --\n\n-- Äh, nyt meni väärin, minä otan uudestaan, pelästyi Aamos. -- -- --\n\n-- Ja nyt vielä kertaalleen varmuuden vuoksi sama, sanoi Irja, joka\njännittyneenä seurasi Aamoksen nakutusta: Apua, apua, heti, hätä suuri,\nammutaan. -- Mutta ei sinun välttämättä tarvitse pistää kieltäsi ulos\njoka painalluksella. Hyvä on!\n\n-- Nyt pitäisi kääntää kone, niin että kuulisi, mitä se vastaa, sanoi\nAamos. -- Onko se saanut selvää.\n\n-- Et suinkaan sinä osaa sitä niin kääntää, epäili Irja.\n\nAamos aloitti taas saman ruuvien sormeilemisen, koetti avaimella, ettei\nkipinä enää räiskinyt, ja painoi sitten kuulotorven korvalleen.\n\n-- Kyllä tämä hyvin hiukan rätisee, sanoi hän, -- mutta ei tästä mitään\nselkoa saa.\n\n-- Annas minäkin kuuntelen, sanoi Irja. -- Kyllä siitä on mahdotonta\nsaada mitään ajatusta.\n\n-- No nyt, virkahti Aamos, joka oli taas tarttunut kuulotorveen.\n-- K... k... mikä kirjain se toinen oli, minä koetan kirjoittaa\npaperille... ei, nyt se sekaantui, en minä ehtinyt... ei siitä tule\nmitään. Se sähköttää liian nopeasti, ja Aamos laski epätoivoisen\nnäköisenä kuulotorven kädestään.\n\n-- Älä jätä kesken, vaikket saakaan selvää.\n\nKuuntele siksi, kunnes lopettaa; sitten heti sähkötämme vielä kerran\navunpyyntömme, sillä silloin tietysti siellä kuuntelevat.\n\nJa Aamos teki määräyksen mukaan.\n\n-- No niin, päätti Irja. -- Ehkä tunnin päästä ovat täällä, jos ovat\nkuulleet ja saaneet selvän sähkösanomastamme. On kauheaa, kun ei\nvoi mitään tehdä sitä ennen. Joka tapauksessa minä lähden vuorelle\nkatselemaan ja kuuntelemaan, reipastui Irja. -- Mene sinä, Inkeri,\nleirille, jos joku sattuisi tulemaan, ja sinä samoin, pikkumies, ja\nvaihda jotakin kuivaa yllesi -- tai taidat jo olla touhustasi kuivunut\n-- ja koeta korjata kanootti, jos voit, kaiken varalta, sinä... Mikä\nsinun nimesi taas olikaan, sinä sukeltaja?\n\n-- Aamos Kaino Kasperi Lax, vastasi poika partiokunniaa tehden.\n\n-- Niin juuri, sinä pikku lohi. Ilmankos me sinut vedestä löysimmekin.\n\n\n\n\nXV\n\nHAUTA JA ARKKU\n\n\nKallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen\npimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa\nvankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli\nkyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he\nnyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään\nhyvää odotettavana luolassaankaan.\n\nMikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti\nitseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita\nHalkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon,\noman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja\nraskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi\nasiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.\n\n-- Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, -- ei tässä nyt ainakaan\nsen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että\nrynnätään lävestä läpi.\n\n-- Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. -- Me koetimme\nkaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä\nkohtalolta...\n\n-- Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte\nniin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.\n\n-- Niin, virkkoi Pusu raskaasti. -- Olkoon nyt vain sanottu, että\nmeidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää\nkuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme,\nettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki\non lopussa.\n\nKuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta\nsamassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten\nkolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti\niso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään\nkivensirpaleita ja kivensauhua.\n\nPojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi\nkuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista\nkuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin\nsankempi.\n\nMikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi\nkätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka\npuolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.\n\n-- Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut\ntoisten luo. -- Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri\nkallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.\n\n-- Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. -- Turvassa\nluodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa\nja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme,\nkunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.\n\n-- En tiedä, ehkä niinkin, vastasi Mikko, -- toivoa ainakin sopii.\n\nSamassa Piksa tarttui häntä käteen ja kohotti sitä.\n\n-- Kuulkaa. Tuossa on meidän kohtalomme!\n\nYlhäältä oli alkanut rapista alas pikku kiviä.\n\nKylmä väristys kulki läpi Mikon kehon.\n\n-- Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, -- kohta putoaa meidänkin\nkivikattomme ja murskaa meidät. Reino -- sinä olet nuorin ja\npienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden\nkallionlohkareen väliin. Te muut -- pyydän teiltä anteeksi, että\nolen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono\npartiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. -- Vielä meidän\nkuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta.\nTänne perälle!\n\nHe vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä\nsyrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus\ntuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin\nlohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä\nsoraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.\n\nPojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen\nkyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja\nhauta saisi kuolleensa.\n\nMikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin\nvälkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan,\njotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian\njulmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin\nmonta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää\nkaikkeen... ja... ehtisivätkö... ehtisivätkö he...\n\nMuutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi\nrapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät\nhetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.\n\n-- Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. -- Emme\ntiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.\n\nPojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä\nkyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille\nsuunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he\nsaivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme\npoikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja\nketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin\nkaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.\n\nÄkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä\npystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän\nkopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.\n\n-- Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa\ntakaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti\nirroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta\nenemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.\n\nNääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän,\nja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin\nsuureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä\nolevaa kiveä.\n\nSe tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan\npoispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko\nvalonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja\naukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi\nvaivalloisesti kiven yläreunan yli.\n\n-- Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, -- halkio väljentyy täällä, ja ehkä\ntätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.\n\nHän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin\npohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen\njaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa\nsen punaiseksi maalatussa kannessa sanan _onni_. Se oli \"Onnen arkku\"\ntäynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui\nsekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.\n\n\n\n\nXVI\n\nKIMIN MALJA\n\n\nTäyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja\nläheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi\nKorpela peräsintä.\n\nMatkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti\nlähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut.\nHän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika\nvauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta,\njolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin\noli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana\nheidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän\nohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt\nkimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli\ntapahtunut.\n\nKimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut\nparikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen\nminuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.\n\nAamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten\naina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti\ntilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri\nViljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.\n\n-- Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi\nTaavi. -- Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu,\nettei retki ehkä ole aivan vaaraton.\n\nViisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten\njohtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset\npartiovarustuksensa.\n\nKetjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni\nHalkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat\npuhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä\npuiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon\nja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti\nhaavoittuneen Reinon jalkaa.\n\nHämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään\ntoverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina\nhalkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti\nheidän silmistään kuitenkin.\n\n-- Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut?\nsai Taavi vihdoin kysytyksi.\n\n-- Isän kadonneet paperit, \"Onnen arkku\", josta sinäkin jo olet yhtä ja\ntoista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa\nolevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.\n\n-- Entä ammunta, hätä, hengenvaara?\n\nMikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä\nnäkyi pieni piste.\n\n-- Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. -- On turha enää tällä kertaa\najatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin\naseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat\nväkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin\nmetsiin.\n\n-- Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, -- me emme voi päästää heitä niin\nvähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan\nkauhuna.\n\n-- Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin\netumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme -- parhain\nkiitos siitä. He -- Mikko viittasi taas järvelle päin -- keskeyttivät\ntyönsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja\nrantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin\nkiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi\ntänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.\n\nNeljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan\nseuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.\n\n-- Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa\nPirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.\n\nEi voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken\nkuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa\ntyötään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli\nsuuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin.\nTuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä\nHalkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli\nvielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan\ntyötä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja\ntyöntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt\nitse käytävässä tukiten sen kokonaan.\n\nKauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa,\njosta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.\n\nMikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin\naina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea\nreunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston\nsuojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi\nrotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla\nrotkoa tukkineet kivet tieltään.\n\nLuola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.\n\n-- Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta\npartiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja,\nvirkkoi Mikko. -- Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he\nvarmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui\ntaloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin\nja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi\nheidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan\nja säästivät heidän henkensä -- ihmeellistä kyllä -- sillä ehdolla,\nettä he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään\nriko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta\nvaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli\nsyöstä meidät turmioon.\n\n-- Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, -- miten on selitettävissä, että\nryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?\n\n-- Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen\nvoivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia.\nHänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia\nkansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja\nseteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä.\nArvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen\nsellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.\n\nKeventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti,\nmissä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas\nrinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.\n\n-- Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei\nhäntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon\nhaavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.\n\n-- Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja.\nSinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar -- ja kun sinä meidän\nluolasta tullessamme ilmestyit eteemme...\n\n-- No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi\nIrja.\n\n-- Tuossa, viittasi Taavi, -- on se antenni, jota loppujen lopuksi\nsaatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.\n\n-- Tuota... sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa\ntavanmukaisesti torvelle, -- kyllä, tuota, oikeastaan, Irja... tuota...\nKoivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.\n\n-- Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino\nKasperi Laksi, pisteli Akki.\n\nIloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen\narkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.\n\n-- No niin, sanoi Irja. -- Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.\n\n-- Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.\n\n-- Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus,\nsinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä.\nSinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin\nsankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät\nja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja\nponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen\ninnosti?\n\n-- Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, -- emme ole vähääkään\naatelisneitojen kaltaisia, emmekä -- hänen katseensa loisti, kun hän\nloi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, -- myöskään sillä tavoin\njalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa...\n\n-- Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto.\n-- Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja\nkimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa\nhalkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin\njo...?\n\n\n\n"]