[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMOvuwAICOkFFVpOVzgeyPry4jBd0yquodhF0Pd-TM3Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2288,"Puoli-luonne","Järvi, K. A.",1869,1942,"2288-jarvi-k-a-puoli-luonne","2288__Järvi_K._A.__Puoli-luonne","Kuvaus","romaani",[],[],"fi",1897,null,24433,151794,false,62554,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Puoli-luonne: Kuvaus\" by K. A. Järvi is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Risto Mustaparta, a young man navigating the challenges of youth, education, and national identity in Finland. The work captures the social dynamics among students as they prepare for an important event, highlighting themes of camaraderie, patriotism, and the struggles of the working class.  The beginning of the novel introduces a group of students preparing to leave their school environment, where Risto Mustaparta emerges as a passionate character eager to support his less fortunate classmates. As they organize a theater event to raise funds, conflicts arise regarding the participation of girls and the use of the Finnish language. Risto's fervent nationalism stands in contrast to some of his peers, leading to tense discussions about identity and representation. Amidst this, Risto grapples with feelings of admiration for Suoma Molin, a girl from a wealthier family, adding a layer of personal stakes to the unfolding events. This opening sets the stage for the exploration of Risto's character development and the broader implications of cultural identity in a changing society. (This is an automatically generated summary.)",[],123,"Romaani kertoo koulunsa päättävistä nuorista miehistä, jotka järjestävät näytelmäiltamaa varattomien tovereidensa hyväksi. Teos kuvaa 1800-luvun lopun opiskelijaelämää, aatteellisia kielikiistoja sekä nuorten välisiä ihmissuhteita.","J. A. Järven 'Puoli-luonne' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2288.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUOLI-LUONNE\n\nKuvaus\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun\nrakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, \"kokelaat\", kuten heitä\nkaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä\npuhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa\nkerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään\nristeilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.\n\nJoukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen\nnäytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat\nja näyttelivät.\n\n-- Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?\n\nSiinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren\nyleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen\nvaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen\nvuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä\nsievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä\ninnostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.\n\n-- Mutta naisnäyttelijöitä?\n\nNiitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta\nsopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo\nkeksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti\nSuomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?\n\nValittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän\nluokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo\ntäyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat\nlähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.\n\nMutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla,\njoka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue,\njoka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten\n\"kokelaiden\" iltamassa.\n\n-- Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.\n\n-- Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla\nhänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota\nvastustajat \"hävittömäksi\" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen\nrähinän, se kun tapaili karjumista.\n\nLopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava\ntytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin\nedelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.\n\n-- Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi\nitsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta\nrillit nenältä hypähtivät.\n\n-- Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.\n\n-- Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.\n\n-- Kuka tässä häpeää?\n\n-- Te juuri!\n\nKinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko\ntoverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi\nesittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät\nosaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet -- ja samassa tuo\nkomea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin --,\njotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista\nSuomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.\n\nTytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet\nmuistaneetkaan, ett'eivät he \"oikein\" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat\nkirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä\nrunsaasti.\n\nVihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin\nohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli\nharjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti\ntoisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia\nja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan\npuhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti\nlaulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.\n\nTulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet\nharjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia.\nNäytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat\nyhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan\nvesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa\nhännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset\nmiehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli\nlaskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko\ntyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki,\nmitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä\nmielenosotuksella.\n\nRisto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa\nisänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet\nsyviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin\nkuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä\nyksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle\ntunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.\n\nIllan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan\nposkien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran\nkatseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit\nkummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä\nhän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen\nmielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren,\noudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen\nolevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että\nhän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa\nsyyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti\nhänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui\nomaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti\nhänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä\nvavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä\nrasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti\nhän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä\nja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo\naivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat\nja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään\nmuiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka\nolikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain\nsatunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle\nnäissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi\nillan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin\nruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen\nlavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta\ntalonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen.\nNiin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin\nsuuressa arvossa poikien kesken.\n\nKun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset,\nmutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko\niltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt\nmielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys,\njota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon.\nSiirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään\npiiriä ja \"esiliinaksi\" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu\nopettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja\nsydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.\n\n-- Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.\n\nKosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta\nkansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento\nsattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö\nalempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa.\nSaaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja\njalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet.\nSellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti\njuhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.\n\nErityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan\nkevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle\ntoimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat\nkuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri\nsuureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen\npojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.\n\nKun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton\nsuuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty\nsuurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta.\nHän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa\ntuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle\nkadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen\nrakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta\nsamalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei\ntaipuva vitsa.\n\nViimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli\njotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen\nsieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin\npuolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään,\njotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli\nsitä tavallista \"mustapartamaista\".\n\nMutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi\npoikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä.\nSuoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa\nkohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja\nkun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto\nsaattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista\nvuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin,\npikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity\nraha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan.\nHyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui\nsitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita\nluikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.\n\nRiston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän\nmielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään.\nSuurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte -- miksi Suoma Molin\noli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?\n\nPäästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi\nperäkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan\nraskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta.\nVerekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt\nkuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat\ntyönsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi\nylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi\noli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä\nkiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän\nkotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen\nsyvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen\nmielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa\nmiete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut\ntenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä\nvettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi\nitsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi\ntarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa\neikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut\neikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka\nääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain\ntuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.\n\nSisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat\nsaaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli\nhän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se\nsen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin\nmurheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus,\njoka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa.\nElämää! Elämää!\n\nTätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen\nmielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut\nja itkenyt -- olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku\nsäe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin\ntäytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei\nkukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään\nymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli\nhän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan\nettä kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata\nse tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien\nihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat\nsurusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi\nhänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä\nkaihonnut.\n\nMutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon\nhurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä,\nparinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan,\nsillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän\nmyös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän\nnäyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea _hän_ voi toimittaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian\nnäyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen\nehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin\nse täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa\naatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset\nmiehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä.\nRistonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä\nvaroilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen\npimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista.\nTalonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi\nyliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään\npoikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä\nhaaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.\n\nRiston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän\nollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin\nkäskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen\nlyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto\nlaittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.\n\nTuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen\nvarsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja,\njonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä\nmerimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit.\nSiellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin\nriitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet\nolivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa.\nMerimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät\nvielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin\nanovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista\nleikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä,\nymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko\nniemekkeelle.\n\nSeuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin\nsilmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli\nhän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät\nheittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin\nerityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa.\nLakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli\ntunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma\nmenestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä\npari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.\n\nRisto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona\nolisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut,\nsillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona\nmuutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti\nkutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän\nkanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.\n\nSiklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa\nja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto\nkäydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa\nesimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme\nmarkkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat\nkiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu\nja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan\nhyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.\n\n-- Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui\nSiklanterska.\n\n-- Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on\nrovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten\nnuuskansa kanssa.\n\nRisto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin\nselustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli\nmielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se\nsellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan\nse pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se\nolikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa\ntärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa,\njota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta\nhuoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot\nkammariin ihmettelemään frakkipukua.\n\n-- Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa\netuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen\nlyöden.\n\n-- Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska\nja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen\nnuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.\n\nVaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen\netteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne\nmatkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän\nnenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän\nmatkailijan kirstu täydessä kunnossa.\n\nNyt minä menen sanomaan \"muffalle\" hyvästiä, puhui Risto mennessään\nulos ovesta.\n\n\"Muffaksi\" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien\nkeskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet\nharjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt\nrakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle\ntavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo\nvanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä\njo maannut turpeen alla. Itse toimitti \"Murron ukko\", joksi kansa\n\"muffaa\" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut\nkokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään.\nHänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli\nmennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka\ntuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan\nliian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa\nkertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina\nivaillut kaikkia kansan juttuja. \"Muffa\" oli kerettiläinen, joka luki\nja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon\ntakana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen\nviina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen\nlihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän\nsiitäkin tavasta luopunut.\n\nTäällä se \"muffa\" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa\noli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut,\npistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun\ntyömiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli\nnaulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden\npennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan\noutokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.\n\nHänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat\njäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä\nkatse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin\nmalliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan\nja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.\n\n\"Muffan\" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi\nsuurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään\noli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat\nkyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien\nkuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa\nja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa\nhoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä\nrahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain\npienentelemisestä.\n\n\"Murron ukko\" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat\nmieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli\njoku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain\nkaturisteyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän\nkirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut\nja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se\nkävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä\noli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin\nikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa\nei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla\nja \"Murron markasta\" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä\noli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli\ntavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen\npataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini\noman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja\nkäytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä\nmarkalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille\nkelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan\nkiihkoa.\n\nSilmälasit nenällä istuskeli \"muffa\" avattu virsikirja edessään Riston\ntullessa puotiin.\n\n-- Tulin sanomaan \"muffalle\" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna\nHelsinki-matka.\n\n-- Joko ovat paperit selvinä?\n\n-- Tässä on pesti.\n\n-- Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita\n-- neljä kymmenistä -- viisi yhdeksäistä... Mutta matkarahat -- mistä\nne?\n\n-- Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.\n\n-- Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella\npehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.\n\nRisto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta\nlaitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja\npisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa\neikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva\nsylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja\nkatto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.\n\n-- Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.\n\nUkko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön\nkahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin\nhänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.\n\nKohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan\nhöysti voilla itselleen.\n\n-- No tuota -- minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että\nsinä rupeat papiksi puhui \"muffa\" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa\nnenäänsä.\n\n-- Miksi niin parasta?\n\n-- Niinpä sitä minä olen arvellut.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja\nhyvä ulostuonti.\n\nVaikkapa olisikin.\n\n-- Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun\nsinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.\n\n-- Mistä \"muffa\" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti\nvastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!\n\n-- Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo\naina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin\nsinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä\nkaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta\nsillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia\nlapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan\npappia.\n\nRisto naurahti ja tuumi:\n\n-- Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.\n\n-- Vai lakimiehiä -- soo -- oh!\n\nRisto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja\nopettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.\n\n-- \"Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi\", vastasi vain ukko, otti\nhurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.\n\n-- Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä\nrupean? kysyi Risto varmasti.\n\n-- Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en.\nEn uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin\npalvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja\nminä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka\nhihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä\nteen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö...\n\nVesiä pursuili ukon silmistä.\n\n-- Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta\nuppiniskainen sinä olet aina ollut... Aina ennen minä tahdoinkin, että\nsinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut.\nTai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään\nkauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä\nnöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin\nsitte ei tottele ketään -- ei vanhaa \"muffaakaan\", joka kuitenkin aina\nsinun parastasi tarkoittaa...\n\nRisto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja\naikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen,\npari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini\npajattaen hengästyneenä:\n\n-- Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat\npapiksi. Muuten et mitään.\n\nRisto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen\nkuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän\nvaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.\n\nPäästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi\nhänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään.\nSiinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava\nja se poltti vieläkin häntä.\n\nPapiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut\najattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi\nollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki\npitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.\n\nKohtauksestaan \"muffan\" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että\nukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHuomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin\nasuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien\nsaattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin\nkärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun\npäästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.\n\nAamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut\nnukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä\nvalkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu:\n\"Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria\". Kimpun seasta\nlöysi Risto Suoman nimikortin.\n\nLoistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin.\nHerrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain\nsanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta.\nTutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.\n\n-- En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt... sanoi Risto hymyellen.\n\n-- Etkö arvatakaan?\n\n-- En.\n\n-- Niinkuin olisi montakin lähettäjää?\n\n-- Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.\n\n-- Älä mua petkuta!\n\n-- Ei äiti! Tässä on aivan tosi.\n\nRisto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua\näidiltä salatakseen.\n\nÄiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta\nparasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun\nsiellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin\näidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä\ntoveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua\neikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin\näiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan\nkuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.\n\nRisto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun,\njonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen\nja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset\nhyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille\nlopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn\nkokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että\nhänellä on tuollainen poika.\n\nSiellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille\nja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin\ntaloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut,\nsillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.\n\nMutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi\nmennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja\nkiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät\nhe vaihtaneet.\n\nKun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. \"Kaikukohon\nlaulu maamme\" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät\nvanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli\nhänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski\npois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen\nsamoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa.\nHän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka\ntuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä,\noli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli\nkansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on\nkyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus\nisänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin\npersoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä\nneuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.\n\nLähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa\nlaulettiin \"Maamme\" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki\näitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän\njo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän\npysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja\nnyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä\noli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain\nanovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman\ntoverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen\nhevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa\nulos eteläisestä tullista.\n\nMutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa\nkyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti\nmuistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja\njoista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän\nkahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut\nalas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin\nrämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla\nlepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä,\nniin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa\nsiinä silmä käydä kosteaksikin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran\nilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia\nympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen\nkansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä\npohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia.\nVapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen\nvuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen\nohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin\nsivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja\nniiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö\nolikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti\nesiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin\nainoa valtioneuvos.\n\nYlioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he\nsuostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli\njuonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin\netäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä\nhavu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä.\nSiellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja\nneitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä\nnuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.\n\nJuhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi\nkesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli\nhänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana.\nViime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin\nkaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki\nja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei\nole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan\nosaava oikeaan naulaan.\n\n-- Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa\nvalmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi\nRistolle.\n\nRisto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin,\nsillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan\njuhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle,\nsuuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen\nvaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa\nsädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle,\nsammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan\ntoisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.\n\n-- Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea\nherraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.\n\n-- On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon\nvalkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla\nulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.\n\nRisto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan\ntarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä\non Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja\nitsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa,\nehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi\nluomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset --\ntässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin\npuhua -- ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet\nniinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme\nKalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat\nvuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista\nkristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen\nKalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle\nihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi,\njolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut\nmeidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen\noman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan\nilmestymisestä...\n\nJoukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo\nsiirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.\n\n... Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi\ntemmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä\nomasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon\ntähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala.\nAlussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä\nvoimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on\npuhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina\naaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen\nnuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.\n\nMutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen\nKalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle,\nvapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika.\nNyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka\nläpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen\nehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina... Samoin kuin\nitsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa\nkansoista --\n\nSiihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta\nryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta\noli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen\njoukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.\n\nEsitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia\nKalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka\npuheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi,\nuskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin\njuhliviin.\n\nMutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä\nruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret\nrilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät\nneitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo\npiirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.\n\nSuomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan\nnuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat\nheleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään\nkansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan\nkäsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään,\ntoisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista\npiirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja\nsuomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.\n\nIloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan\ntullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän\nväsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo\nyö alkamassa.\n\nHöyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat\njo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka,\nkun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä\nseurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen\nasian olla semmoisenaan.\n\nKun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan\nkahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen\nsadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta\nsen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.\n\nHe eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta\nja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili\nlehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä\nkosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista.\nKohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.\n\n-- Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota\njokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.\n\n-- Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?\n\n-- Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää\nhuhuja?\n\n-- Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka\npimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.\n\n-- Oho!\n\n-- Minä olen varma itsestäni -- ja muistakin.\n\n-- Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!\n\n-- Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa\nkotoa kohta kaksitoista tuntia.\n\n-- Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!\n\n-- Minulleko? Tule vain!\n\nJa Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston\nedelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle\npienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen\nloppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan\nkuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että\ntällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.\n\nHe kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen\nkuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli\npenkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he\njäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti\nkuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen\naina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti\nkulkuaan mereen.\n\n-- Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.\n\n-- Niinhän olisi aikomus.\n\n-- Miksi sinä oikein aiot lukea?\n\n-- Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun\npitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.\n\n-- Lue lakia!\n\n-- Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä\nkirkkaus.\n\n-- Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.\n\n-- Luuletko, ett'en siksi sopisi?\n\n-- En juuri luule sitäkään, mutta --\n\n-- Mitä mutta?\n\n-- Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä...!\n\n-- En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut --.\n\n-- Muutko määräävät _sinun_ elämän suuntasi? Risto punastui.\n\n-- Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista --.\n\n-- Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan.\nItsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.\n\nRisto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli\njoutunut alakynteen.\n\n-- Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla\nole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.\n\n-- Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta...\n\nRisto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli\nhajamielisesti.\n\n-- Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?\n\n-- En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket\nverenhelakkaina.\n\n-- No jos et papin, niin muun --.\n\n-- Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet\n_jotain_.\n\n-- Mitä sinä tuolla \"jotain\" tarkoitat?\n\n-- Kyllä sen sinulle vielä selvitän.\n\n-- Mutta on minulla kuitenkin toivoa.\n\n-- On, vastasi Suoma nauraen.\n\n-- Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?\n\n-- Juuri tätä.\n\nSuoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.\n\n-- Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.\n\n-- Neljä, nauroi Risto.\n\n-- Alottaa kahta.\n\nSuoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto\npysytteli muassa.\n\n-- Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.\n\n-- Taidat saada nuhteita.\n\n-- Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin --.\n\n-- Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi\nRisto.\n\n-- Kenen?\n\n-- Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin\nylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?\n\nSuoma naurahti.\n\n-- Hän rakastaa sinua niin paljon.\n\n-- Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä\noteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi!\nLakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.\n\n-- Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari\nvarmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen\nleivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja\ntasaisesti.\n\n-- Minäkö papiksi? En koskaan --!, oli Risto huutanut lähtiessään.\n\nJa hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään,\npaneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:\n\n-- Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta\nhäntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen\npuotinsa tynnyrissä. Hän on --, niin hän on sanalla sanoen lurjus.\n\n-- Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän\nliekin oikeassa.\n\n-- Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään!\nOlisi edes päivänkään ollut koulussa.\n\n-- Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.\n\n-- Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo\nvaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat\nhomeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.\n\n-- Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.\n\n-- Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin\nkämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.\n\n-- On sitä, mutta harvoilla sitä on.\n\n-- On sitä monella -- jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä\nmaailmassa ole suinkaan puutetta.\n\n-- Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla\npäivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka\nsinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?\n\n-- Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko\nsitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin\nteille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle\nraihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja\npiirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?\n\nRisto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.\n\n-- Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.\n\n-- Osaan minä tehdä rahaakin.\n\n-- Väärää taitaa tulla.\n\n-- Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka.\nMinä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.\n\n-- Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on\nsitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja\nläskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan\nvelatta.\n\n-- Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan\nsuuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin\nleveän tuolin.\n\nRisto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi\nvedet silmissä.\n\n-- Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!\n\n-- Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon.\nLähdettehän?\n\n-- Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.\n\n-- Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te\npitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin\npaljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!\n\n-- Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.\n\n-- Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.\n\n-- Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.\n\n-- Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.\n\n-- Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.\n\nÄiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla\nRiston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä.\nEhkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.\n\n-- Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa \"muffalle\" hyvästit ja\nvalitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden\nhengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta.\nSopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota!\nhuudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.\n\n-- Mutta minäpä mietin sitä asiaa.\n\n-- Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti\njuhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen\ntempuilleen.\n\n-- Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!\n\nRisto naputti osottaen sormellaan otsaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän\ntuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä\nsiellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin\npaljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut\npäästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää\nelääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto,\ntuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin\nkoulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa\nniillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen\nkustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen\nKonstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa\nkärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla\nmurheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto\nolisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta\nkuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys,\njonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo\njäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen\nkyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen\nsieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne\nihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.\n\nRisto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa.\nMuutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen\nhäntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin\nhe olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta\nhuomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä\npuheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan\njuhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa _häneltä_.\n\nSe pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä\nheittämättä ja iski rämisten oven kiinni.\n\n-- Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.\n\nRisto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta\neivät voineet. Suuret perheet -- paljon ennestään takuita -- hirveitä\nmaksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli,\nkumarteli ja pyysi anteeksi.\n\nTästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka\npar'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei\nRisto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas\nniissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään\näidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin\nvieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.\n\nParin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman\nvanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun\nvuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä.\nHän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä\nviidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle.\nMeri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se\npudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se\nkäsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut\nasioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen\nmerituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon\nsuurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun.\nLähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa\neikä ujoilla köyhyyttään.\n\nSiinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä,\nkokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta\npikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.\n\nTässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen\nkumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos\nkoettaisi saada toiseksi takaajaksi.\n\nRisto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti\npäässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa\noli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla\nsuojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään\nheikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin\nlastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo\nelämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä\npilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.\n\nRisto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa,\nkohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin\nkädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja\nkanarialintua.\n\n-- Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.\n\n-- O'onpa häntä muuan ylioppilas.\n\n-- Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla\nkohtelias nuorille... --\n\nUkko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.\n\n-- Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.\n\n-- Kiitoksia.\n\nRisto paneutui taloksi ja veteli haikuja. -- Vai olette te Mustaparran\npoika.\n\n-- Olen.\n\n-- Mustaparta oli kelpo merimies.\n\n-- Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta\n--, alotteli Risto.\n\nUkko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte\nkuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan\nhänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.\n\nUkko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi\njuomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:\n\n-- Menisitkö hakemaan vettä tähän?\n\n-- Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.\n\n-- Sieltä jostain kartanolta.\n\nRisto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on\nnöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän\neteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa\nlaskemaan kartanolta vesitynnyristä.\n\n-- Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.\n\n-- Ka, minä en huomannutkaan.\n\nPiika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto\nseurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden\nviimevuosisataista sisustamista.\n\nKohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä,\nvalitti sitä kylmäksi ja taas imasi.\n\n-- Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja\nminä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle,\npuhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.\n\nJo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan\nlattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:\n\n-- Ei se passaa.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa\npankkiin.\n\n-- Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.\n\n-- Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan\nRistolle.\n\n-- Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.\n\n-- Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?\n\n-- Kapteeni Hanka.\n\n-- Ei se passaa.\n\nUkko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:\n\n-- Ei se passaa.\n\n-- Hyvästi sitte.\n\nRisto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi\nikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.\n\n-- Kuinka suuri summa oli?\n\n-- Viisi sataa.\n\n-- Ei se passaa.\n\n-- Hyvästi sitte toistamiseen!\n\n-- Mutta kuule!\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sata markkaa minä voisin sinulle taata.\n\n-- Miksikä minä sillä tulen?\n\n-- Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan\npropri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.\n\n-- Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.\n\nRisto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan\nsaituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään\nkanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi\nrosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin,\nhyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on\nhätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.\n\nOlihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni\ntakaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla\nvesissä silmät ja tuumi:\n\n-- Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.\n\n-- En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.\n\n-- Jaa -- se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.\n\nHän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi\najattelevasti ulos kadulle.\n\n-- Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä\nkoetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa,\njoka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat\npasaadi-tuulet vielä teillekin.\n\n-- Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.\n\n-- Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen?\nSyytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi.\nMutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on\nväliin kovaakin...\n\nRisto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan\npuhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta\nlopullisen vastauksen.\n\nÄiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun\nhän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa\nHelsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.\n\n\"Muffa\" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston\nsiellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että\nturmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon\nhänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston\nkanssa yhdessä lähtemään.\n\nMuutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt\nkummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän\neteen viiden sadan markan setelin.\n\n-- Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en\nsitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.\n\n-- Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!\n\n-- Siksi minäkin sitä katselin.\n\n-- No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?\n\n-- Kai se on suurempien herrain rahoja.\n\n-- Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.\n\n-- Elkää!\n\n-- Aiotko salata? Hyi sinua!\n\n-- Omiksi tarpeikseni murennan sen.\n\n-- Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.\n\n-- Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja\nkämmenistäni!\n\n-- Mutta löysitkö sinä tuon sitte?\n\n-- En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut,\nettä rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin\nsanoakseni ilmaiseksi.\n\n-- Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?\n\n-- Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota\nkahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!\n\n-- En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.\n\nRisto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi\nvakavasti savun sekaan:\n\n-- Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa\nvelkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.\n\n-- Ja uskoivat?\n\n-- Vielä tuota kysytte!\n\n-- Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?\n\n-- Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.\n\n-- Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.\n\n-- Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi\ntuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.\n\nÄidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo\noikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.\n\nSyyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse\nlukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai\nhän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän\nolikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHelsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja\nkyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat\nkeskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen\nkivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan\nolutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön\nlevisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli\nsuuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä\noli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia\nkäsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin\nolivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa\nkotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen\nherrasarvonsa muka.\n\nVäliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja\nkirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä\nolikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa\nkoristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai\nrumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut\ntoistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin\njalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa.\nJa silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja\nmuistettiin toistensa pahimmatkin synnit.\n\nRiston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet\nsekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan\nmuutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä\nkuin kivi.\n\nHeidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt\nmaailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen,\nverevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa.\nOikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan:\nnuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa,\nlakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja\naina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt\nnoplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden\nvuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä\nsydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken\nhyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo\nissikat öisin toivat vieraita.\n\nÄiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita,\nylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon.\nTulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi\nja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät\nsamoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin\nvähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi\nketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran.\nNe asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat\npois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä\nesti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa\nylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen\nhellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli\nomilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte...?\n\nParikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun\nhän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti\ntaas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille\nherroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta\ntulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi\nolevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja\nniiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat\nkylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti\nselittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra\ntulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli\nhyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa\nkelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän\nlähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä\nolevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja\nkoko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että\nhän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa\nyhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen\nsanonut, mietti äiti.\n\nMutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen\nkatseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko,\njollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä\nsikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.\n\nSillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle,\nkerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa\npulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä\nmetallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia\nposliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin\nkuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen\npaperikaistale seuraavalla kirjoituksella: \"Telefonmekanikern\ningeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska\napparater. Stort lager af elektriska varor.\"\n\nJa kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen\nlaitoksiaan:\n\n-- Eikö se otta kaunis ulos?\n\nÄiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja\nkun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä\ntukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi\nmiehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi,\nmeni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta\npidellen.\n\nKyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi\nRisto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka\näärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin\nhuoneeseen, joka paraikaa galvanoi -- kuten hän Ristolle sanoi.\n\nMutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan\njotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään.\nNyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta\nlautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta\nmurheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia\nja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.\n\n-- Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen\nruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen\ntovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin\ntovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen\nulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli\nkäytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen.\nHerra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat\nujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan\nhänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte\npäivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa\ntämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis\nvarmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli\nvain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä\nne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.\n\nSitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään\nkahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä,\nyhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen\npoksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn\nvieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.\n\nMitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli\nhartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän\nsattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain\nviilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. \"Karhuja\"\nhänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa\nhuoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan.\nHerra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän\nlupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.\n\nSitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs\nkaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän\nvei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa.\nNyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän\nlähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa\npurkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon.\nRisto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin\nhengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn\npaperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen\nja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla\ntiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei\nkuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja\nollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet\nhyljännyt.\n\nSilloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä\npäivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista,\nmutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei\ntuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.\n\nVielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja\npalkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta.\nLopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt\novat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto\npuri hammastaan.\n\nSeuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat\nettä Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden\npääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he\nsitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä\nHelsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne\nmennessään.\n\n\"Muffa\" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli\nennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.\n\n-- Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän\näidille.\n\nTaloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta\nkaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen\nasumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon\nikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä\nilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin\nasema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.\n\nSalaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin\nukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt,\nkulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.\n\nItsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki\nhän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen\nkaulahuiviin. Niin -- pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian\npapillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen\nmielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi\nmuita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei\nostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle\ntuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä\nkauhistutti.\n\nOli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli\ntuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat\njätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin\nhatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin\näiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli\nrukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina\nnostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin\nvirvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän\nlapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut\nhänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon\nmennessään oli pannut \"säästölaatikkoon köyhille\" kirjakaupan puodin\noven kupeessa!\n\nNäitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden\nuskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia\ntunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut\ntekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea\n\"Vuorisaarnan\" ja \"Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen\", mutta vain\nsentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka\nilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi \"Jeesus siunaa\", kuulosti\nse Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli.\n\"Muffan\" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.\n\nKaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän\nväliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se\ntuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa\nhän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä\noli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.\n\nLopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi\nluonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan\nJumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin\nilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla,\nkuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua\nhiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista\njohdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli\neri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja\nja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten\nahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä\nniiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen\nluonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa\nlöytänyt.\n\nMuutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän\nhaudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän\nsitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja\nhoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan.\nKirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi\nkuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja\nelämää.\n\nRisto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille.\nHänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui\nsiinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä\nhän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei\nollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina\nhänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta\nrukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt.\nToiveissaan oli hän nytkin pettynyt.\n\nKuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon\njulistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan\nparhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen\nhänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen,\nettä hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä\npuuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus\nhänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se\nhäntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken\nväittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSuoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen\nAmerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa\noli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei\nole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle\nja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen\nsuurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan\nmultaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa\nuuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen,\nruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan\nKöllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden\nhuhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata\nkatseltiin puolelta jos toiseltakin.\n\nHänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt\napteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja\nAmerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun\nja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain\nansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He\nolivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä\npilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.\n\nNoita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai\nparemmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut\nhyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista\ntapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa,\nmutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli\ntunnettu kelvottomaksi mieheksi.\n\nMutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi\nRistoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille,\nsillä hän seuraavana päivänä lähtisi -- Amerikkaan. Risto hämmästyi.\nHän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa.\nKirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota\n--? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!\n\nTuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän\nesiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma\nkuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän\nsuhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset\nvarsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain _jaksaa_\nesiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi\nonnekseen tehdä.\n\nHuolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin\nulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman\nnyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä\nhuomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli\nhän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren\nmurhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden\nja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän\nvoi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen.\nSuoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa\nterissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän\nnojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus\nesitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät\nviivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty\nja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla\nsolmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa\nkokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun\nprinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee\nhuolensa yksinäiselle metsälle.\n\nSuoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan,\nlaittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää\nhenkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.\n\nSamassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan\nsäikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:\n\n-- Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun _heikkoudessani?_\n\n-- Onko se pahoin?\n\n-- Ei silti. Mutta itse asiassa minä _vihaan_ kyyneleitä.\n\n-- Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!\n\n-- Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen\nja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole\nketään kävelijöitä.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Tule tänne sitte!\n\nHe istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten\nsilmästä silmään:\n\n-- Miksi sinä itkit?\n\n-- Se on salaisuus.\n\n-- Itkitkö itsesi tähden?\n\n-- En.\n\n-- Muiden?\n\n-- Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni\n--.\n\n-- Minä tiedän, Suoma.\n\n-- Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin\nkuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on\nperhesalaisuus.\n\n-- Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?\n\n-- Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään\nmaailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin\npieniä kuin täällä.\n\n-- Jätät kaikki -- minutkin?\n\n-- Niin.\n\n-- Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja\nruveta papiksi.\n\n-- Niinkö? Sinäkin olet heikko!\n\n-- Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.\n\n-- Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.\n\n-- Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?\n\n-- Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.\n\n-- Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.\n\n-- Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun\nvain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin\ntahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin\nsilloin en seuraisi. Ymmärrätkö?\n\n-- Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?\n\n-- Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.\n\n-- Niin minäkin olen päättänyt, että minä _en_ rupea papiksi. Minä en\ntunne Jumalaa...\n\n-- Vai niin.\n\n-- Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen\n\"jotain\". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.\n\n-- Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä\nolet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta --\n\n-- Ja seuraan vastakin.\n\n-- No sitte sinä olet \"jotain\".\n\n-- Ymmärrän. Saanko pyytää --?\n\nRisto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.\n\n-- Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo\nvaltasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti\nylös ja sanoi vakavasti:\n\n-- Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!\n\n-- Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun\njuuri lupauduit minulle?\n\n-- Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen\nsinulle pannut, niin sitte, -- mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan\ntulla papin rouvaa.\n\n-- Istu nyt kuitenkin tähän!\n\n-- Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.\n\n-- Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.\n\n-- Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.\n\n-- Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.\n\n-- Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.\n\n-- Kylmältä? Voi, elä sano niin!\n\n-- Itkitkö sinä äsken sentähden?\n\n-- Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien\npesä.\n\n-- Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.\n\n-- Niinkö? Suoma kiivastui.\n\n-- Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?\n\n-- Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee\nalaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee -- perikato.\n\n-- Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.\n\nSuoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.\n\n-- Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten\ntukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen\nkannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa\nkoulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.\n\n-- Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina,\nmutta ne ovat toisellaisia paloja.\n\n-- Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?\n\n-- Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja,\nsuurempia kuin sinulla?\n\n-- Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan\nviattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi\nsitte suret?\n\n-- Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!\n\n-- Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla\nlaivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan\nonnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan\nlakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee\nsurullinen mieli, niin muistelet minua --.\n\n-- Huh! Oletko sinä noin itserakas?\n\n-- Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?\n\n-- Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen\nkaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.\n\n-- Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon --.\n\n-- Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko\nolemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten\nmieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien\nolojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain\nolla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille!\nSilloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin\nsinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko\noman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole\nluja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla\nAtlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin\nosaa-ottavasti --.\n\nKuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta\npian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:\n\n-- Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta\nsilloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen\nsellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä\npunnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta\nkyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät\nkuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi\nrintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen\nlujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea\nmaailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!\n\n-- Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle\nsinä olet todistanut?\n\n-- Omalle itselleni!\n\n-- Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?\n\n-- Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta\nkonttoripäällikkönä.\n\n-- Tiedänhän minä sen.\n\n-- Tunnet myös nuoren Köllerin?\n\n-- Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.\n\n-- Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa\nerityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken\nmuutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi\nuskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt\non nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on\nlevittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut\nkauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni\nne kaikki takaisin Kölleriin.\n\n-- Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut --\n\n-- Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle\nvaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että\nminä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies.\nViime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen\nvieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin\nminua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän\nkieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani\nisän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään\nkauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän\nkihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on\nhaukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä\nkieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni\njohtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka\nsinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy\nhäntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se\ntuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei\nrupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä\nhänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian\nheikko.\n\n-- Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan,\nköyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?\n\nRistolle tulivat vedet silmiin.\n\n-- Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.\n\n-- Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit\nottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin\nylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. --\n\n-- Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden\nen minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa\nmuutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä\nmielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta\nja on parantumaton hullu.\n\n-- Sehän on hirveää!\n\n-- Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla\npuhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen\nsinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä\naikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on\nollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois,\nkun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee\ntuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja\nvoimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin\ntäällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.\n\n-- Huomenna sinä lähdet?\n\n-- Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan\ntee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen\nhiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut\nkuin me kaksi.\n\n-- Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia\notteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen.\nKirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle\nnenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan\nhuomaa, lausui Risto.\n\n-- Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä.\nSe voisi herättää huomiota.\n\nHeidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden\npuristus ja silmät kyynelettöminä -- niin he erosivat. Suoma lähti,\nmutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen\nviimeiseksi lahjaksi.\n\nKun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston\nristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja\nhäneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen\nsyleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: \"Elä mene, jää tänne!\nMinä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan\nvaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme\nrakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään\nmahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!\" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli\nSuoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle,\nkaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli\nnahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja...\n\nMutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä\nensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä\nkuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja\nhänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa.\nHänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen\nsuuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se\njäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin\nlaskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui\nkaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski\nkupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta...\n\nJa huomenna olisi Suoma jo menossa pois... pois...\n\nTällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi\nnäyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että\nhän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa\ntutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se\npaluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki\nsaavutettu...\n\nNyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset\nkahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa,\njokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan\ntoiveiden suurta tulevaisuutta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja\ntuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. \"Muffa\"\ntaas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä\npyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen\nrehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.\n\nMutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän\nkieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin\ntekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan\näitikään sitä häneltä tahdo.\n\nNyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha\nkoti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin,\nkun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla\nmerimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä\nkymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan\npiirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat\nkymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto\nmarssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat\nmarkkaa.\n\n\"Muffa\" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui\npääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin\ntuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran\nmuassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian\nvalkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän\najoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos.\nSiinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja\nhiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy\nolla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala\nhupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa\nhän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon\nkotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja\nsäädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä\najatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.\n\nMutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke\nAuma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten\nnaisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari\nkertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta.\nTuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan\npuolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin\nlähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä\nnuori mies.\n\nViimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla.\nHän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi\nhämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä\nmonellaista läpi puiston.\n\n-- Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.\n\n-- Olenhan minä.\n\n-- Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan\nistumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.\n\n-- Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.\n\n-- Sano sitte heti!\n\n-- Missä sinä asut?\n\nSakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:\n\n-- Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta,\nkun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä\nosakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä\nminun asuntoni tiedolla teet?\n\n-- Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.\n\n-- Sinäkö? Elä nyt!\n\n-- Etkö ota?\n\n-- Et sinä pääse.\n\n-- Et ota?\n\n-- Ei se ole minun vallassani. Minä asun \"himmelissä\".\n\n-- Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat --\nonhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.\n\n-- Ei -- paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman\nhöyryt.\n\n-- Sinä et siis suosi asuntoasi?\n\n-- Mutta hyvä se on ilmaiseksi.\n\n-- Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?\n\n-- Niin.\n\n-- Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.\n\n-- Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.\n\n-- Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.\n\nTaidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se\nniin poikkipuoleista.\n\n-- Suostuthan sinä?\n\n-- Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!\n\nSakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon\nlaitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä.\nKummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten\nnautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin\nmerkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa.\nUutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa.\nRistokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla\nosakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat\nsiellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja\nkynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan\nantautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti\nitselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin\nharvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista\nylioppilaista ensimmäisiä.\n\nYksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui\nkuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui\nkuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään\nyksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen\nnäissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin -- Suoma!\nHäntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin,\nmutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta\npiipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.\n\nVarsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla\nhaaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän\nlevähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän\nkokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa\nkeinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden\nvoimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima.\nMilloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren\nkuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa\nsievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun\nlampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti\nhänen -- heidän -- esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi -- hän nauroi --\näiti nauroi -- kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja\nsulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta\nkunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset.\nTuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena\nmeni lyseoon pyrkimään...\n\nToisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta\nsyytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken\npuhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota\njokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä\nrikoshistorioita...\n\nNiinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta\nillallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi\nRistokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen\nkahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että\nnukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut\nlähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli\nsiksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut\nniin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa\npuuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi\njotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin\nyksitoikkoinen taival.\n\nNytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät\neivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa\nmiestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea,\npitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta.\nSe asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia\npoikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi\nkoristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi\nsen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat\nihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan\nlasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä\nja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia,\nonnellisia: heillä oli joulu.\n\nMutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta,\nei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja\niloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun\ntoisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin,\nniin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman\nkartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi\nRiston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi\nkuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain\narkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.\n\nOuto ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja\nviettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi\nnautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi\nse pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut\nhuvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä\nmahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin\npisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä\nkovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se\nhäneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin\nvain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö\nnautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja\nhävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu\npoistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän\nsuloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa\nkaikkien yksinäisten kuohuton malja!\n\n    \"Nauti, nauti nuorena;\n    sydän jähtyy vanhana!\"\n\nJoulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy\noli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla,\nettä hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä,\nmilloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään\njouluaattoa.\n\nEikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä\non sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain\nyksin seuraton ja lemmetön.\n\nRisto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa\npäätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä,\nkaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat\nja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää\nEspanjan viiniä.\n\nRistoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti\nhän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan\nillan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat\nlenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit.\nHän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja\ntoisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa,\nmiks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja\nhoivaamana?\n\nKun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti\nkynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle\nvalaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa\njuhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti\nsitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja\nkoetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi\njo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti\nsamalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän\nhyräili:\n\n    \"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;\n    ken hullu siis huolista huolisikaan!\"\n\nMutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan\nseuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat\njouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän\nmukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa\nravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.\n\nAjaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin\nrikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja\njoulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne\nolivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa\nverrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan\nhakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes\nkuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä\nyksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat\ntoisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan\nkasvin kuvulle.\n\nTässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan\nhuonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja\nmaksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla\ntuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa\noli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista\njuomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen\nviereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita\nnuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.\n\nMutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja\nsinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne\nlähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen.\nJa se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman\nkauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten\nkomppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä\nei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen\nluo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies.\nRisto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen\nylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät\nkirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista\npukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa\nkellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.\n\n-- Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin\nviinilasinsa.\n\n-- Paremmin nuori. Toista vuotta.\n\n-- Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et\nole mennyt kotiisi?\n\n-- Niin olen.\n\n-- Olet varmaan juristi?\n\n-- Olen.\n\n-- Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli\nKotisaari.\n\n-- Oletko sinäkin juristi?\n\n-- Olen.\n\n-- Tutkinnot jo suorittanut?\n\n-- Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että\non viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla\noli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan,\nettä on mennyt aikaa turhaan.\n\n-- Vai semmoisia vastoinkäymisiä?\n\n-- Niin -- noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.\n\n-- Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.\n\n-- Niin ovat.\n\n-- Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.\n\nKotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa\nhiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen.\nKotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.\n\n-- Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat\nraha-asiat tällä kerralla.\n\nRisto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle\nillalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla\najattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.\n\n-- Tilataanpa vain?\n\n-- Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti\nKotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.\n\nRisto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen\nonnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan\nhänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen\ntyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu\nruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On\nnautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei\nantanut itselleen kahdesti tarjota.\n\nHe söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin\ntunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki.\nItki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt\nhovioikeuteen ja varatuomariksi.\n\n-- Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?\n\n-- Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa\nreilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on\nnuori leski täällä pääkaupungissa.\n\nRisto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika\nkului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies\non sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.\n\nKohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän\noli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja\nnyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti\nsulki kapakan.\n\nNytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen\nja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa\nkosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin\nkirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen\nmiestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha\nylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti\ntanssivat. Oo -- tämä oli hauskaa!\n\nMutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja\nkuiskutti Riston korvaan:\n\n-- Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö\nhuomaa tytöstä?\n\nRisto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle\nkorvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän\nsalaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston\npimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja\nkalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista\nja ilettävää.\n\n\n\n\nX.\n\n\n    New York 1 p:nä tammik. 18--.\n\n    Kelpo Ristoni!\n\n    Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme\n    jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman\n    kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva\n    parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä\n    erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin\n    pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut\n    maksavansa matkakustannukset -- huomaat, että isä noudattaa\n    ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu\n    ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen\n    ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä\n    suuressa lännessä. Niin -- me tulimme tänne suureen pesään,\n    jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne\n    saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät\n    laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli\n    vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se\n    ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat\n    merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona\n    oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla\n    höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen\n    mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme\n    riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus\n    hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen.\n    Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä\n    ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se\n    on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset\n    eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle\n    niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa\n    kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä\n    kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan!\n    Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua.\n    Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla\n    kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!\n\n    Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä\n    maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa\n    määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta.\n    Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä\n    kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja\n    siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen\n    kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin\n    kotimaassa!\n\n    Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset\n    täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa\n    olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa.\n    Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet\n    ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa\n    pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin\n    viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa --!\n\n    Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian\n    vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut\n    suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä\n    Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta\n    täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja\n    lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan\n    sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on\n    ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut\n    äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat\n    täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun\n    tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta!\n    Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin\n    olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan\n    keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On\n    täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen\n    tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä.\n    Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa,\n    mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että\n    ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden\n    ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on\n    osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on\n    monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari\n    on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa.\n    Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin...\n\n    Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön\n    kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut\n    itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli\n    on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin?\n    Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni\n    -- luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken\n    lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa\n    ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja\n    hän sanoo sydämmestään pitävänsä \"missistä\", joka on opettanut\n    hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia\n    tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on\n    tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman\n    onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu --\n    ketä, arvaa!\n\n    Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne\n    huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen\n    prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen\n    täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.\n\n                                                   Suomasi.\n\n    -- -- --\n\n    Helsingissä 1 p:nä helmik. 18--.\n\n    Sulo Suomani!\n\n    Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin\n    viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni\n    on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan\n    nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se\n    kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu\n    alas -- minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman\n    muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä\n    tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi\n    virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin\n    vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja\n    kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala\n    tuttuna -- sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin\n    läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja\n    kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin\n    opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on\n    minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan\n    itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin\n    kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot\n    ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun\n    lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin\n    kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän\n    työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät\n    päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi\n    sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina\n    enemmän sisäänpäin -- jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni\n    -- ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi\n    voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun\n    kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon,\n    että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa\n    osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos\n    enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä\n    Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki\n    kielletty --, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma\n    pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa\n    kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä\n    voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku\n    sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota\n    pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani\n    aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He\n    tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin\n    saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat\n    heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että\n    kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin\n    takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä,\n    puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun\n    kauvas, olemattomiin.\n\n    Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää.\n    Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon\n    toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä\n    vastaiseksi.\n\n    Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä\n    ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei\n    minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on\n    kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista\n    kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta\n    merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen\n    niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla\n    hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.\n\n    Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen\n    ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki\n    yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!\n\n                                                Ristosi\n\n    -- -- --\n\n    Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18--.\n\n    Risto-parka!\n\n    Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen\n    lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa\n    sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen\n    alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta\n    lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien\n    seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas.\n    Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä\n    katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin\n    tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.\n\n    Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin\n    morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari\n    ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen\n    hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan:\n    mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet\n    parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä\n    tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut.\n    Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin\n    parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli\n    seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä\n    olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan\n    se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä\n    minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä\n    se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti\n    siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On\n    Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä\n    paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa\n    kuuluu se olevan tavallinen.\n\n    Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella\n    itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle\n    puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen\n    keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte\n    tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole\n    seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan,\n    vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua\n    ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä\n    kestää.\n\n    Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään.\n    Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä.\n    Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain\n    satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja\n    sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika\n    meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa\n    itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen\n    pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä\n    ja toiselta puolelta.\n\n    Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme\n    lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole\n    voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta\n    kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan\n    haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani\n    sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se\n    ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.\n\n    Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se\n    sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt!\n    Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin,\n    niin vie minulta sille äänetön tervehdys!\n\n                                                  Suomasi.\n\n    -- -- --\n\n    Turussa kesäk. 15 p:nä 18--.\n\n    Armas Suoma!\n\n    Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä\n    sanomalehtimiehenä -- kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja\n    raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä\n    ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti.\n    Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen\n    sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa.\n    Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään\n    erinomaisesti.\n\n    Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää\n    jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon\n    muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan\n    suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa\n    olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa\n    vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin\n    tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä\n    voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo\n    kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella\n    kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa\n    oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja\n    sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä\n    monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen\n    tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää\n    ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä\n    viileät puistot -- kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein\n    jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen.\n    Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta\n    puolilta tiheä saaristo.\n\n    Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille\n    anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä\n    kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin\n    syksyllä.\n\n                                                Ristosi\n\n    -- -- --\n\n    Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18--.\n\n    Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin\n    niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli,\n    kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut\n    pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas,\n    joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi\n    tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista\n    hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on\n    ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on\n    täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä\n    isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän\n    kuuntelee ja -- itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen\n    tunnelman ja minä muistan -- sinua. Voiko ihmisellä olla niin\n    vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa:\n    unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä\n    apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä\n    erillään väkijuomista.\n\n    Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein\n    onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana\n    itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon\n    luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa\n    ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on\n    onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä\n    _hyödyttämällä_ muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen\n    itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani\n    näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän\n    taloudellinen asema heikkonee --.\n\n    Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni\n    hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja\n    ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas\n    leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana\n    kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi\n    isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä --. Minä\n    olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti\n    jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta\n    usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan\n    minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä\n    esimerkillä.\n\n                                                   Suomasi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan.\nRisto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä\nlaitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili\naskeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten\nyhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät\nvellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja\nlaitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa\nvihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa.\nNiissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli\nniin vanhaa tuttua.\n\nSatamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen\naukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima,\njoka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi\nja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti\nlouhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas\nloppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä\nmenossa... Suoman luokse.\n\nHänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän\ntehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista\nei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä\nolevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli\nrahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut\nverhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä\nRistosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään.\nJa äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan\npoikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi\nkuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta\nsitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle\nlempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.\n\nKoko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin\naamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja\nhermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli\naina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja.\nMutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin _hänen_ kirjoittamat,\nvaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto\nmuisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt,\nniin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi\ntuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin\nkirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman\nrauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja\nolemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja\nijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla\npuuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa,\nettä Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.\n\nMutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden\ntestamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä\nsilmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli\nhienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren\napulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut\nkirjoittaa kirjeen loppuun näin: \"Kallis poikani! Jospa sinäkin\npääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin,\njonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä\nsuunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä,\nmissä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on\nlunastus ja vapautus!\"\n\nTuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli\noli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää\njaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa\nkahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi.\nLuennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan\nylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita\nylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan.\nSitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie\nmiettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut\nsiinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina\ntähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista\noli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään\ntervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja\npolttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä\noli yhtenäinen keskusteluaine.\n\nAamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille\npäivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan\nja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen\navonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja\niltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.\n\nMuutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta\nylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan.\nEnsiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan\nkirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: \"Abel -- kyttyräselkäinen raukka\nverestävine silmineen ja väsyneine piirteineen -- oli tässä yhtenä\npäivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa\nkokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on\nalkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan\nhengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään\neikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole\nkoskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka\npäivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään.\nHän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä\nkoko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa\nsanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen\nniitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran\nkanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen\nja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää\nhän elämiseksi.\n\n\"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt\non hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei\nyli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on\nkaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti\nelänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että\nhän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen\nelämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja\nniin hänestä on tullut -- piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se\ntietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain\nhieno aate! -- -- -- Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että\nhän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli\nhänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen\najatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta\nvihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä\ntavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä.\nKyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa\n-- -- ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan -- -- --. Mutta se\non varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko\nsielustaan ja erehtyi -- -- --.\n\n\"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi\nnälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta,\njoka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen.\nEn tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki\nhänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän\nnälistyy kuoliaaksi herransa -- tuon ajatuksen -- haudalla.\"\n\nRistoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa\npitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte\nasettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan\nitseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta\nolennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus\nlähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan\nsankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas... Ehkä hänkin vain\nluulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana...\n\nHirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla\nnyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle\npenkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä\njoku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän\nhuomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen\nklovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva,\nehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren\nsuolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!\n\nRisto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän\ntervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä\nedessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut\nkoskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.\n\nAluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan \"Ahkeraan\". Björkqvistin\npunainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni\nkäsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä\nkovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi\npäivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.\n\nSeuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen\n-- Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen\nkoulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja\njonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on\nhäviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.\nItse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli\nkehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen\nkoulunsa opettajaksi.\n\nKirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi\nloppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella\nvoimalla Riston kohmettunutta sydäntä: \"Minut tyydytät sellaisenakin\nkuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä\nolen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään\nolen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin.\"\n\n-- -- -- Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen\nhäntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko\nmaan päällä! Sinne! Sinne!\n\nRisto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset\nolivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle -- ja\nsitte -- Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän\nheitti lakkinsa kattoon ja huusi \"hurraa\" moneen kertaan. Juoksi\nBjörkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan.\nMutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New\nYorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä\nvirkistyä kaikista kotimaan tuskista.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti\nja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä\ntulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen\n\"Ahkera\" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka\npäivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa,\nmutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto\njungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän\nkuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa\nmerimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut\nniistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta\nruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos\nmissä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta,\ntuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti\nihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan\nikäväksi.\n\nRisto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti\nsielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä.\nEi häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä\njonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään\ntestamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti\nsen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui\nhänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa\nikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni.\nTuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä,\nhänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa...\n\n... Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut\nvain lyhyesti äidilleen... \"Koska omaiset ovat hyljänneet minut,\nniin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en\nminäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on\ntilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin\nnyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen\nomistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma\nMolinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän\nlähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai\nkärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää\nkuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule,\njota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella\nmaanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä\nja kylmiä, saanen lähettää periltä...\" Sellainen se oli ollut se kirje,\nniin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen... Millä äiti oli sellaisen\nkirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti\ntuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan\nahtaan kajuutan lattiaa.\n\nKajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan\nkupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti,\nmutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo\ntunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen\nkävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut\ntasapinnassa itse katon kanssa.\n\n... Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä\njo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo\nkukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä\nsiellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo\nalkanut... muisteli Risto kävellessään.\n\nHän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun,\nmikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.\n\n... Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin\ntutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan\nhukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen\nkävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa... myöhäseen\nillalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa\näidin kanssa... Voi jos äiti kuolisi... siellä kotona nyt hänen poissa\nollessaan...!\n\nLaiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja.\nSekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka\ntoistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto\navasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle\nvastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne\nmiehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:\n\n-- Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!\n\nRisto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.\n\n-- Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi\nraa'asti perämies.\n\nRisto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta\ntavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä.\nSieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.\n\n-- Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja\nmietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi\ntarpeen.\n\nKuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi\nhuomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla\nlamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.\n\n-- Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.\n\nRisto ei tiennyt, miten olisi vastannut.\n\n-- Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.\n\n-- Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei\nmatkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei\nsaamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni\nlopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.\n\nRisto tunsi melkein häpeävänsä.\n\n-- Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden\nparemman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja\nkaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.\n\n-- Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta\nkuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö\nkoskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen\nihmisen kauhea olla.\n\nRisto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä\nhuomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan,\nsitä vähemmän nyt.\n\nTaas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen\nputoamisesta siihen.\n\n-- Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa\nte, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni\nmennessään.\n\nRisto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen\nkorvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä\nhäntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa\nhänkin tulla ulos...\n\nRisto lähti kapteenin jälkeen.\n\n-- Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään\nvastata.\n\n-- Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin\ntekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla\npäivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.\n\nRisto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut.\nHän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli\nulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä,\nettä hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä\nmiehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi\nRisto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi\niltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa\npääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa,\noli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille\nlaivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään\nhän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle\nmerikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut \"amo\" verbiä\nlyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa\nRistolle ja näytti tavalla, että tuntui.\n\nRisto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet,\njoilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten\nkoko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi\npieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se\nkatkennut.\n\nKapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:\n\n-- Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?\n\n-- Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy,\npuhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.\n\n-- Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä\nlaskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston\nmielialoja.\n\nTuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka\njo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.\n\nKirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko\ntaivas yhtenä jyrinänä.\n\n-- Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle.\nJa nyt seurasi Risto jälessä.\n\n-- Tuletteko tekin?\n\n-- Tulen.\n\n-- Nyt näette sitte meren silmästä silmään.\n\nEnsi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista\nsiinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin\nolisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa,\ntoisten ylimielistä rohkeutta.\n\nTuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston\nhuipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.\n\n-- Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.\n\nPari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää\nolevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden\nmuassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten\ntoisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän\nmelkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä\nja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan\nkiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi\nviskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi\ntullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu\nkuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan\nsukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi\nja Risto palasi alas muiden muassa.\n\nMyrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo\ntavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa\nja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan\nRistolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:\n\n-- Poika näkyy silti perineen isänsä verta.\n\nRisto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen\njäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä\nkertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain\nitki...\n\nSiitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset.\nSyyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä\näidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas\nrakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt\nsoimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä\nSuoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön\nja kidutti häntä.\n\nJoka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana.\nMutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä\noikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään.\nSe koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä\nhänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut.\nHän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka\nkuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa.\nHän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen -- sen hän kyllä tiesi -- ja\nsiitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota\nsydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan\nsyyttäjän soimaukset.\n\nPäivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan\nkaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen\nja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi\nkaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen\nRisto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi\nravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen\nmielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä\nrakasti, joka häntä _ihaili_.\n\nJa kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se\nlaski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki\nhän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke\noli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden\nalttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä\njoutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa\nolisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset\nuiskentelivat useinkin niissä.\n\nMutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi,\nelämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia\nluomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä\nlähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa\nhän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki\nmielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen\npovensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.\n\nMutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä\nkauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei\nhän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna\nniin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista\ntarvittavaa kajuutasta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n-- Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio\nmies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa\nheidän syödessään päivällistä.\n\nRisto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin\nitselleen ja kulautti kurkkuunsa.\n\n-- Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta\nsiltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. -- Antakaapa\nminullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?\n\n-- Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä\nyksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä\nja vielä sittenkin vettä.\n\n-- Niin -- meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä\ntullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.\n\n-- Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?\n\n-- No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä -- täällä tehdään sitä\nsilloin kuin sopii.\n\n-- Täällä tuota vasta saisikin nukkua.\n\n-- Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te -- suokaa anteeksi, minä\nsanon leikillä.\n\nTuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen\n_tässä_ elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota\ntoisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän\nhyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään\narvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti\nkotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.\n\n-- Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa\nsairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti\nviinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.\n\n-- Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä\nitsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika\nmaihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä\nperämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin\nkuoleman ruttoa.\n\n-- Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa\nlasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies\nhumaltuu, puolusteli Risto.\n\n-- Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä\npenniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä\non kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin\nporvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti\nsaa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo\nkolmatta ryyppyä itselleen laitteli.\n\n-- Mutta merimies hän on mainio.\n\n-- Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän\nmuuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.\n\nTuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään.\nTässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi --\nhän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään,\nettä hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen\npientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään\ntai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.\n\nKapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain\npahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu.\nHänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin\novat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta\nmiestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.\n\nRisto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa\npitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti\nväkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi,\njuolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin\ntuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan\nmeren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?\n\nRiston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi.\nHän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään\npaloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.\n\nSeuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon,\nsillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo\nnuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat\nne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein\nlihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli\nmuutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka\nhuulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka,\njoka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon\nraunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut\nhirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut.\nKapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi\nRistokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran\npelastanut hänen henkensä.\n\nRisto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.\n\n-- Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään\npyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta\nole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt!\nTeitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.\n\nRisto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.\n\n-- Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?\n\nKapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan,\njonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan\nhuudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi\nniiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he\nlähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel,\njonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään\nolisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen\nerityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä\nhaisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt\nistuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.\n\n-- Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa\npaholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa,\nsieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia\nja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho\nvuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan\nisolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun\nhänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.\n\nRisto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: \"Sillä\njos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että\nJumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä\nsydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me\nautuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen\npäällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen\nja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein\nkohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä\navuksensa huutaa, tulee autuaaksi.\"\n\nRisto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän\nraivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi\nJumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen\nhuuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin\nmyrkkyhappo terveen ilman.\n\n-- Lukekaa lisää, pyysi sairas.\n\n-- Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän\nistui kädet ristissä polvillaan.\n\nRisto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys,\nsillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni\nhytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan\nsana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin\novelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni\nlukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää\narvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se\noli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman\nvoimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla\nolevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on\nihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti\nlukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen\nsilmästä.\n\nYrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut\npoistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän\nihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä\ntuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen\nsijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se\nuskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta\nsynninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!\n\nRistoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas\nei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan\nkattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte\nsilmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua.\nKasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt\nkatsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka\nodotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.\n\nJo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin\nsielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle\nhistorioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt,\njuonut...\n\nRisto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.\n\n-- ... ja... ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta... Nyt\nhän kuolee... mutta saako hän anteeksi syntinsä...?\n\nRisto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko\nhytistä.\n\n-- Niin... en... minä... saa... anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.\n\nNyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä\nruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui...\n\n-- Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon\nvaikeroimisen.\n\nKiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän\npakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan,\näänekkääseen itkuun.\n\nSiellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni\nsitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että\nYrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto\nuskaltanut kysyä.\n\nEi tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy.\nLaivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen,\nmutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät\nhuolineet ruuasta.\n\nOlisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui\nhänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän\nollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus\nvainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan\nrasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä\npitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi\narvattavasti ennenkuin auringon noustessa.\n\nOli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla,\nmutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä\nseudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään\nne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan,\njotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin\nhengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan\nkuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes\nnuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen\nhienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin\nkuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja\nsitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin...\n\nÄäntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien\nsaappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi\nhäntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti\nkummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa\ntässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.\n\nHänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa\npaikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä\npelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen\nsielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja\nkaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää\nhänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta\nkitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen\nkorvaansa: \"En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!\" Risto vapisi\nkuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki\noli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää\nhänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän\nhuudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle...\n\nKun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella\nsilmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle\nmerelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä\nhänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja\nasettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti\nhäntä.\n\nSeuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun\nkäärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa\nmereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän\nkuin unissaan. Hänen piti olla pappina -- _vastoin tahtoaan_.\n\nKoko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja\npuhui vähän.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin\nhotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä\noli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli\npudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän\nantanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa\nsuuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi\navaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana\npäivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa\nmäärään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli\nhäntä niin hirveästi rasittanut.\n\nMutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan\nkylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se\npimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa\noli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla\nolevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen\nhuoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko.\nToi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä\npimeällä Atlantilla.\n\nJa miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät\nolivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen\nloukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä\nparine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno\nvärisy karsi selkärankaa?\n\nHän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku\nvieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä\nja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön\nja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi\nvettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään\nvarten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen\nkasvoilleen...\n\nKuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli.\nRipeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän\nääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri\nhuoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja\nvähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän\ntuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina\nväliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin,\nett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.\n\nLopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona.\nSiellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja\nväkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili,\niloitsi ja riemuitsi.\n\nTuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä\ntehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen.\nHän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina\nmerellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin\nverrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.\n\nJa mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä\nopetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista\nhänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän\nollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään\nuusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi\ntytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä\nselvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä\nse nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin\nvakuuttavana se iskeytyi mieleen.\n\nNyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.\n\nTaas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne\nvähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui\ntuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa,\njossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta\nole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle,\nsillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun\njonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.\n\nEnsimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto\ntakaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset\nhyvästit.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nRisto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa\nmatkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen\nja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen\nkuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun\nnäkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa\nkotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein\nlämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän\noli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä.\nJa kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli\nsurrut ja kärsinyt.\n\nRisto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa\nhän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti\nRistoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti\nvakuuttautua, että niin oli.\n\nTuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään\nRiston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät\nRistoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita.\nRisto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan.\nHänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla\nnoiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan\nkäyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin\nseuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman\nhyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen\non valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille;\nmimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön\npimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet\nvain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja\noranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin\nkasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun\nvenäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin\nhuomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.\n\nTultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan\nja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan\nhienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi\nmieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli\nsuuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt\nmerelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.\n\nJokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle\nnyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto\noli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin\ntutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan\ntuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan\nmaljan lopettaen sen säkeillä:\n\n    \"Laer mig at blive en Mand,\n    haardt proevede Hav!\n    Laer mig at kaempe utraettet som Du,\n    laer mig at blive Dig lig,\n    dybtrullende Hav!\"\n\nSitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista\nmerimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen\ntäysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja\nhän puhui melkein näin:\n\n-- Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani,\nettä minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan\nheikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, -- yhtä\nvähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä,\njotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.\n\nSamalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä\nei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen\nkorkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti\nhänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle\nlausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta\npäinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman\nviimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös\nsilloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina\nväikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: \"Lieneekö sinusta,\nRisto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka\nei sorru olevien olojen taistelussa?\" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?\n\nLaittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista\ntoveriensa laulavan:\n\n    On tyyni nyt, yön hellä henki\n    se povellensa painaa maan;\n    nyt vait'on lehdon lintunenkin\n    se oksalleen käy nukkumaan.\n\n    On tyyni nyt, jo rantamilla\n    käy tuuli uupuen levolleen,\n    pää kaino vaipuu kukkasilla,\n    ne uinahtavat rukoillen.\n\n    On tyyni nyt, niin kutsuvasti\n    nuo tähdet taivaan välkähtää;\n    oi rauhallisna ollos rinta,\n    sa kohta saat myös levähtää!\n\nLaulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:\n\n-- Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.\n\nHän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään.\nJa hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman\nitsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän\nennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se,\nmikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa\nvastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi\nvoinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden --, mutta kaiken tuon hän jo\nkaristi pois haaveina.\n\nMutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä\nkohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan\ntule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä\nkovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei\nole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät\nkunnolla täyttämään sen, mikä on _sattunut_ heidän kohdalleen. Ja pieni\nolisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon\njatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän\nvielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.\n\nMutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma\nodottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: \"Äitisi kuollut kolme päivää\nsitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa.\"\n\nRiston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin,\npyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän\nvirkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja\nruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen\nsohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä\nveitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen\nminuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi\nrautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan\njärjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian\noli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle.\nItse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä\noli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto\nkulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää\nvoimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.\n\nHän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään\npäin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan\ntuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti\nviluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten\nkorpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna\nvaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti\njotain surumielistä.\n\nJo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten\nrisukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti\nvaljua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla.\nRakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina\nkuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on\nvikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin\nnatajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle,\nkuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta.\nKoko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu\nsäilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät\nolleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä...!\n\n-- Huu -- vii -- vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.\n\nRisto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää\nhiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta\nvauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä\npohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä,\nei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä\nsyntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa\nPohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin\nse vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan\nrämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa,\nsamallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä\nsuoloja kotiin rantamakasiinista.\n\nSe tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota\nitsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi\nasemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi.\nSe ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.\n\nRisto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt\ntuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut\ntarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen\naurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen\nlumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet\nja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet\nistuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä\nihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja\nmerijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola\neli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli\nnapapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän\noikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin\nitki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä\nmaininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti\nviime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.\n\nRisto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa\nkylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti.\nValo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla.\nPuoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle\nkartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan.\nOlihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.\n\nPäästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi\nja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi\nlähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli\njoku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä\noli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään\nsydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain\nkiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.\n\n-- Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti\nhengästyneenä tuolille.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta\npuhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.\n\n-- Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi\nsyvältä henkeä, jotta peitto eli.\n\n-- Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.\n\n-- Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.\n\n-- Oliko se vihainen minulle?\n\n-- Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti\nkuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi\nsentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin\nlähtö?\n\nUkko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä\nRistosta.\n\n-- Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty\nverikin. Mutta missä äidin ruumis on...?\n\n-- Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun\nlaitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne --\nkuka hänet sitte minut haudanneekin...\n\nRisto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin\nolisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi\nkynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä\noleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi\notsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.\n\nMutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän\nrupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen\nmielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli\npitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti.\n-- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain\nseuraavan: \"Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain\n_puoliluonne_...\"\n\nRisto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin\ntoinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.\n\n\n\n"]