[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3jynZEtWl7xYKlCbEj33ynqQ4Qlo9I-q_o9_HecUu5Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2289,"Hra Kenonen, hänen elämänsä ja mielipiteensä","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"2289-tiitus-hra-kenonen-hanen-elamansa-ja-mielipiteensa","2289__Tiitus__Hra_Kenonen_hänen_elämänsä_ja_mielipiteensä",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1917,42772,288885,false,62565,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Humour","Novels","\"Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä\" by Ilmari Kivinen is a fictional narrative written in the early 20th century. The book follows the quirky and comical adventures of Aukusti Bartholomeus Kenonen, an eccentric character who surprisingly finds himself on an unexpected journey to Constantinople and back. The narrative likely delves into Kenonen's everyday life, his relationships with his family, and his amusing observations on society.  At the start of the story, we meet Hra Kenonen as he lounges in his home, engrossed in a travel book about Southern Europe. His comfortable afternoon is disrupted by an unexplained impulse to pack for a journey, eventually leading to a whirlwind of amusing chaos as his wife, Rva Kenonen, struggles to comprehend his hasty preparations. The opening sets up an engaging tableau of domestic life infused with humor, showcasing Kenonen's personality, his dynamic with his wife, and the brewing adventure, while hinting at deeper themes of escapism and familial connections. (This is an automatically generated summary.)",[],119,"Huumorintäyteinen romaani seuraa helsinkiläisen herra Aukusti Bartholomeus Kenosen omintakeisia elämänvaiheita ja vankkumattomia mielipiteitä. Tarina käynnistyy, kun herra Kenonen päättää yllättäen lähteä matkalle Konstantinopoliin. Teos kuvaa humoristisesti 1900-luvun alun nousukastyyppiä ja pääkaupungin elämää.","Tiituksen 'Hra Kenonen, hänen elämänsä ja mielipiteensä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2289. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HRA KENONEN, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA MIELIPITEENSÄ\n\nKirj.\n\nTiitus\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nHRA KENOSEN MATKA KONSTANTINOPOLIIN\n\nHra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän\nkuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin\n\n\nOli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa\nFredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin\nolosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella\npuolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi\nvarjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä\npääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka\navoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä\npurjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä\nympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti\nBartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin\nvoimakastakin päivällistään.\n\nOli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen\nloikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli\nnukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin\nhengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään,\nmutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla\nlaajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta\nEtelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen\nja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen\nkäytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla\npysyvää ajatustaan askarruttaneet.\n\nMiten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva\nmielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää,\nja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat\nhaaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi,\nsulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja\nkiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin\nuskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän\nsuuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän\nratkaisevissa käännekohdissa.\n\nHra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä\nhetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui\nhänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten,\nettä hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut\ntukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja\nluonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva\nvatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja\nalas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät\nja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka\nsydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan\nliioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan\nvastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun\nvalokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta,\noli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle\nliiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva\nKenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin\nkuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi\nkelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen\npaikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään\nja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle,\nettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen\noli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin\nhänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon.\nNäin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja\nrautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä\nkylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä\nvirkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki\njunat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin\npiilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan\nvihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti\nikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen\nkautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai\nlentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa\nusein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden\npyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.\n\nRva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen\noli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista,\njoihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata\nkallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra\nKenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen\nja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin\nhra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire -- älä _koskaan_ lykkää\nhuomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra\nKenosen järkähtämättömin elämänohje -- hermostui melkoisesti ja sanoi\nkatkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän\nhäntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet\nkaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan\nsaakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.\n\n-- _Konstantinopoliin!_ huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä\nja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska\nhra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä\nvirvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin\nehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista.\nHän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva\nKenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut\ntilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan\nlähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.\n\n-- Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin\nKonstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa,\njoka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.\n\nHra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan _aina_ hammasharjaa,\njonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle,\nottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on\nsen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa\nettä aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin\nilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä\nkuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin\nsieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen\npäällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla,\nlitistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän\nkokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa\nylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä\nvoimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra\nKenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän\nviimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään\nluopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi\nisänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon\nhänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi\ninhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.\n\nKun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli\ntodellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia\nenempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan -- huomautettuaan\nkuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa --\nkaristi hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen\nkättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan\neteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli\nepähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa\nja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen\nmennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen\nsilloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä\nneljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa\nkauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen\npunaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli\nehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä\nhän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä\npunaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena\npitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan\njyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa\nrva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä\nviimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin\npassit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja\nyleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka\ntiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen\nolla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin\nlähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö,\nsekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan,\nkylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia\nkurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä\nkunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai\nmuuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia\nistutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden\nystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan\nrintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin\nuskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset\nasianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä\nuskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien\nkeskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra\nKenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien\nvälissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten\nsäädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä\nhunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen\ntyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi\nhra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen\nhänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko\nkantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän\nvasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen\nkapsäkissä.\n\nRva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan,\nkauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä\nhra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut\ntilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut\nmuuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton\npostikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla\nkirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan\nseuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:\n\n    \"_Suuremmoista_!!\"\n\nRva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin\nsuurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia\najelemasta talon kanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä,\nparsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien\ntuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin\nlipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen\ntakaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan\nvähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:\n\n-- Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!\n\nRouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki\nrakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla\nkeskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen\nroskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen\nturkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit\nja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen\nsydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja\nkumealla äänellä: \"Kuollut!\" ja julmat turkkilaiset hymyilevät\nvahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän\nauringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin\nhra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja...\n\nEnnen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta\noli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten\nkaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman\nvanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi \"oih!\" ja vaikeroi, ettei hän\nuskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo\nhänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että\nhän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia,\njoilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa\npanna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset\nharvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla\näänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja\nviiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä,\nja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui\npäähänsä ja huusi vielä kerran: \"oih!\" Sitten hän tointui hieman, nosti\nvapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:\n\n    \"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.\n\n                                  _Kenonen\"_.\n\nRva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle\nmiehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen\nnäköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten\nkatseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen,\njoka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli\norpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi\nkoko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen\ntapansa ole ensinkään käydä uimassa.\n\nKalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi\non niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja\nuimaranta niin huono -- teräviä kiviä pohjassa -- ja hänen oikea\njalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen\nrautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren\nlehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle\nyhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan,\njoten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman\njohdosta.\n\nNeljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi\nhra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi\n\"Nådendalista\" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat,\nlaiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat\nkotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet\nsaapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen\nkertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan,\nilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin\nolivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja\nhäipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa\nrivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja\ngredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.\n\nMutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään\nhengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian\npalannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin\nrauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta\nkoko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa\netupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä\nolemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa\nsisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä\nsivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman\nhuolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista\npaidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra\nKenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle\nmatkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi\nsitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään.\nHänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa\ntai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen\nkokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena\nTonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen\nsuuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein\nselvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen\nnimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään\ntuollaista nimikilpeä huomannut.\n\nJa kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan\nehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja\nhukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut\nmuu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.\n\nHra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on\ntodistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin\nläänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä\nOulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.\n\nSitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi\nhaukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja\nsivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille\nnyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla\nKonstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät\nkoiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä\nennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima\non ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat\npojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan\nkuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja\nvanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva,\nhenkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja\ntoivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.\n\nAurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona,\napilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja\nmakeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului\nkarjankellojen kalahduksia.\n\nHra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:\n\n-- Joopa joo...\n\n\n\n\nHRA KENONEN KESÄLAITUMELLA\n\nMiellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä\nluonnon-ihanassa Luonnonmaassa\n\n\nPalattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään\nhyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan\nja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä,\nraikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen\nja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka\npäähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja\ntaideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen\nvaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä,\nnimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen,\n8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias\nJonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.\n\nKlo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli\nmahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta-\nja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa,\notti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten\nhousunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas\nrantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten\nvarovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja\nsanoi \"burr!\", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä\netusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla\nlämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite,\nuskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille,\nvalehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi\ntänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien\nne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi\nhän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä\nmahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.\n\nKeittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi,\nlevisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin\ntuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista\nsalapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.\n\nMutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät\nKenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta\nelämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle,\nja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen,\njoka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu\njalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi\nlaama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin\nvaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan\nvaroittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat\nihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja\nnuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.\n\nPäivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä\nhuoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa\npeitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan,\nja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan\ntulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen\nnenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen\nympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies\ntodellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen\nnenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.\n\nHra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin\nkärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai\nhuulella.\n\nVihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman\npäivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:\n\n    \"Herännyt leijona on kiivas,\n    On julma hammas tiikerin,\n    Mut ihminen, min raivous riivas.\n    On hirmuisista hirmuisin\".\n\nHra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin\nvalan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä\nvastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes\nkunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa,\nnimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna\ntällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja\ntuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla\nkärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse\ntai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin\nainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien\nlähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin\nnopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla,\nmilloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra\nKenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin\nkyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen\nhän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan\nvälittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen\nniiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.\n\nJos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta\nkärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut\nmieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan\nja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella\nahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään\nvoinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta\niskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin\nvangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen\nkärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän\nihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa\nnuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti\nsuurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien\nhyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. \"Mitä nuorena oppii, sen\nvanhana taitaa\", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin\njoutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.\n\nVälistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja\nsikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän\nlukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten,\npelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille\nsuurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen\nsopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten\ntyön raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka\nhänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.\n\nIltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia\nliikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia\nkaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui\nsilloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa\nhyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen\nkuluttua lisäsi puheen joustavuutta.\n\nTulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle,\ntuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi\nhra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät\nihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja\nsikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti\nsikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin\nhyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää,\nkooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni\nEuroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi\npäivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät\nkuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä.\nIhmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien\ntylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin\nruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja\nhousunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin\nItävallan ja Serbian välien kiristyminen.\n\nMutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen\näskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen\nmielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja\nvuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan\nmahdollisuuksista arveltiin.\n\nHra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan\nsikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat\nturhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään\nsotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen\neläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin\nhänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin\noli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin.\nSitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.\n\nVieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin\naina... mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se\nyksinkertainen syy mahtoi olla.\n\nSilloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman\nsotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista\nminuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin,\nrohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti,\nvaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei\nsekuntiakaan siitä yli.\n\nJa hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa\nmuhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.\n\nSaatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit\nkeventynein sydämin kotiinsa.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA NAISASIA\n\nHra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä\nhämmästyneenä että suuttuneena\n\n\nMutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen\njälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään\npäästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö\nmahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti\npienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten\nvähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella\npäättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa\ntäytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti\nlaivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin\nlaiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.\n\nHra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja\nkodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti\npäätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää\nsinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies\ntarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä\non mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja\nliikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä\nhänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai\npariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja\nvoidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen --\nja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire -- löisi ensimmäisessä\nkäänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.\n\nKäveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän\nkaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan\nviidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen.\nMuudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen\nolevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt\nkirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. \"Kirkko\nkuin kirkko... kyllä minä olen niitä nähnyt\", vastasi hra Kenonen ja\nkysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.\n\nSaatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra\nKenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä\naikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän\nalistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan\nnäyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret\nrinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen\nsaarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon\nkohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.\n\nHra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä\nkuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen\npuolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen\nsen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen\npuistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman\nkauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista\nkylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan\nmittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet\naikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle\nturhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi\nhän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin\nvierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja\nmieltäkiinnittävää.\n\nJokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein\ntahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa\nhavahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi\nnaisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman\nkaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.\n\nHra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta,\nmelkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun\nhra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän\nnostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka\nitsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.\n\n-- Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi\npettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.\n\nNainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan\nollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen\nkanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla\nsekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan\nuhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa,\nniin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän\nsanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu\nsiitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.\n\n-- Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä\nja mullisti silmiään. -- Lastenko?\n\n-- Ei, vaan _naisten!_ vastasi toinen tarmokkaasti.\n\n-- Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain\njuttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi\nvarovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.\n\nViimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan,\njolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.\n\n-- No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. --\nEn minä teitä pure!\n\n-- Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli\nvedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:\n\n-- Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi\nyhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole\nvielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein\nhyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin\nolisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan\nkäsiinsä... mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi\nhra Kenonen luottavaisesti.\n\nKuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen\nväittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella\non vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy\nmeidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla\nensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se\ntapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä,\nvälikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä\nivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja\nvakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton.\nHra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen\nkaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä\nalkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä.\nJa kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän\nkuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat\nerilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä\nhevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta\nja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin\ntytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän\nyhteiskuntaan.\n\n-- Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra\nKenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää\nmielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada\nsuunvuoroa.\n\nEi ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen\nja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan\näänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän\nkylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi,\njollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä\nminuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena\nkaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään\nsisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta\ntäysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin\nkirotut naisasianajajat pyrkivät.\n\nRva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen\nsiekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi\nhuomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan \"suffraketun\",\nniinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra\nKenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen\ntodistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra\nKenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla,\nheilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan\nturmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen\nvarsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei\nhra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen\narvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän\nsinä iltana nukkumaan.\n\nSeuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi,\nniin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat\neteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan\nomituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin\nmerkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa\nymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää,\nmiten poikia on kasvatettava.\n\nNuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä,\njolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi\npakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen\nnuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän\nhalua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja\nmaantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa\nEuroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin\nKenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli\nhän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa\nakkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella\nja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti\nkehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.\n\nSenjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi\nnolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket\nmennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he\nhirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä\nkaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä\njoutuneita valkonaamaisia sotavankeja.\n\n\n\n\nHRA KENONEN EMÄNTÄNÄ\n\nHra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron\n\n\nAjatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä\nvielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa\nnähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra\nKenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä _hän_ on\nvalmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut\nolisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät.\nJa rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti\nseuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla\nsai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva\nKenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä\nenemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta\npäätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat\nvuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät,\nsitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi\nsängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet\npäälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!\n\nSen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen\naavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista\npuuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi.\nKäytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla\nja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.\n\nPian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi\nriisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi\nsillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi.\nTämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron\nkeittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja\neikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän\nkeksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti\nyhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului\nriisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.\n\nHra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä.\nHän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii\naikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä,\nettä puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden\naikaan päivällä.\n\nHra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi\nkeittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot.\nSitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja\nsytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.\n\nNyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.\n\nSytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön\nsuurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että\npuuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi\nvettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras\naika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän\naloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen\nestämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä\npuoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.\n\nHra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen\nsen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin\nsyökööt leipää lisää.\n\nEnsimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra\nKenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen\npaheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen\nepäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden\npois kattilasta ja pani uutta sijaan.\n\nKoska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut\nkunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään\nkauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille,\nettä vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos\nkuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti\nhierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.\n\nSamassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut\nkattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä\nitsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun\nsammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta\nkohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys\npullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.\n\n-- Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut\najatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa\nkattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.\n\nAmmennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja\njatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin\npeukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan\nsiinä kiireessä putosi pataan.\n\n-- Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei\nnoin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.\n\nSitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.\n\nHra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.\n\nPolttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle\noli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta\nmetsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä\nne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen\nkeittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta\npesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää,\nja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä\nkunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin\nkeskeytys.\n\nOnneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein\nitsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja\npolvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja\npäästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.\n\nHra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen\nsilmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili\nriisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri\nsanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.\n\nHra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois\nsilmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen\nkuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle\nkiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai\nsilmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja\nhuomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.\n\nHra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi\nhän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa\nitsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan\nkattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja,\npuhallellen hyppysiinsä, huusi:\n\n-- Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?\n\nTähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta\nsuurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta,\naasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta\ntarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan\nromuksi.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan\nmuodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta.\nSe seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli\nalkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita\nkristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.\n\nNäissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin\nsiivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista.\nOikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat\nhäntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön\novesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra\nKenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko\nmuualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa\nahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja\nkäski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli\nmielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä\nja elämäänsä kyllästymistä.\n\nPojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan\npäättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin\nhottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti\nitselleen vapauden huomauttaa:\n\n-- Isän naama on niin noessa!\n\n-- Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja\narvokkaasti. -- Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs\nsydän.\n\nKun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja\npäivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen\npojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana,\npitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen\nkorviin kimeä, kapinallinen laulu:\n\n    \"Nälkä tääll' on aina vieraanamme.\n    Vaan kun korpit haaskoiltaan\n    Me kerran kaikki karkoitamme.\n    Niin päivä pääsee paistamaan,\n    Tää on viimeinen taisto...\"\n\nHra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta\npäätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä,\nja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.\n\nMaitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan\nkovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi\npuuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin\nhellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä\npalkeeksi.\n\nRyynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi.\nSitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois\nkeitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli\naluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain\nmakua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia\nsuoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran\ntuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.\n\nIltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja\nsurumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin\nalkoi puurokin valmistua.\n\nKun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen\njuuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine\npoikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja\nkymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra\nKenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja\nmakuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta\nkun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli\nvalmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa\nja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.\n\nÄkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille\nsanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä\noli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi\nriemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.\n\n\n\n\nHRA KENONEN KASVATTAA LUONNETTAAN\n\nHra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään\nerinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan\n\n\nRva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt\nsentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka\nasutaan aivan veden hengessä.\n\nHra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole\nkysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän\nsiekailematta toimenpiteisiin.\n\nHra Kenosella oli kolme uistinta.\n\nYksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia\nvarten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu\nlusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen\nuistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen\nuistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin\nettä oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi\nsen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi\nalkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras,\njohon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka,\nja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka\nvarmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää\nkatkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli\nuistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti\npyörimään.\n\nOttaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen\nkupeensa ja suvaitsi lähteä -- yksin, sillä pojat olivat äkkiä\nkadonneet ties mihin -- omassa persoonassaan päästämään puolisoansa\ntuoreen kalan puutteesta.\n\n-- Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme\nkertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra\nKenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen\nväittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen\nja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta\nsilakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja\nalkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.\n\nKaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen,\njolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle\nruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja\nvastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa\nväljemmille vesille.\n\nPuolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman\nsäärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas\nsilakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin\näsken.\n\n-- Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra\nKenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:\n\n-- No, ei hätää mitään... nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään\nirti.\n\nKello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä\noli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan\nkultakelloaan.\n\nHra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta.\nHeti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat\nerinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi.\nTuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.\n\nHra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja\nylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa\nkasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia\nja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän\nhuimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan\nhalkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan\nhuolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä\noli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja\najanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään\nhurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.\n\nMutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt\nmainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut\nlähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä,\nsiinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen\nhistorioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei\nsellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.\n\nTaikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta,\nsellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen\nkatsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa\nkaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä\nhänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa\nkoko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen\nkaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei\nhra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä.\nTapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen\njoustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin\ntajuamaan ja arvostelemaan.\n\n-- Tässä tarvitaan ennenkaikkea _kärsivällisyyttä_, huomautti hän\nitselleen. -- Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä\nnäyttää asia pahalta, vieläpä _hyvin_ pahalta, mutta ahkeruus kovan\nonnen voittaa -- ahkeruus unenkin estää...\n\nVahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra\nKenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan\nasemaa.\n\nSe näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti\nsittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen\nsekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen\nolisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä,\nja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan\nei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.\n\n-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. -- Sinä\nAukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän\nedessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä\nolet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä\ntästäkin ikävästä pälkähästä.\n\nHän ryhtyi työhön.\n\nKahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon\nlaskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle\nkesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen\nkehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä\nhän tähän saakka oli aikaansaanut.\n\nHänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa,\nmutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat\nkasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen,\njoten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.\n\nSamassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra\nKenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa,\nmutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen\nvenheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan\nrantaan.\n\nSeuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut\npari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine\nsaappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.\n\nHra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi\nkätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:\n\n-- _Minä en kiroa!_ Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin\nkaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.\n\nMutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:\n\n-- Mitä minä _sitten_ sanon -- se on minun asiani.\n\nHra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon\nenemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki\nsiis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä\npotkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.\n\nSitten ryhtyi hän uudestaan työhön.\n\n-- Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.\n\nHra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin\nkuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille\nvalaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen\nkärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme\nmetriä paksua, solmutonta siimaa.\n\n-- Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. -- Pallo alkaa\npurkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!\n\nPoloinen hra Kenonen...!\n\n-- Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä\niltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.\n\nJa ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään\nkasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta\nseuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.\n\n-- Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen\nilkkuen.\n\n-- Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. -- Nyt\nsen _täytyy_ selvitä.\n\nYön hetket kuluivat...\n\nAurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen\nkärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään\nvenheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan\nsaman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.\n\n\"Tappelevan\" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi,\nhuusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella\nsekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra\nKenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan\nväki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun\nhaaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä\nhengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.\n\nSuuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun\nsidottuna huusi: apua, apua...!\n\nItkikö hra Kenonen?\n\nTorpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen\nitse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan\nukko on siis valehtelija.\n\nHra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen\nkimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet\nuistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella\nsuurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut\nhievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen\nrakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja\ntuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti...\n\nUkko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin,\nkädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.\n\n-- Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi\nukko.\n\nVihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei\nvalaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin\nmoottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten\nvatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.\n\nLääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin\nirroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra\nKenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.\n\nHra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen\nkimppuunsa -- viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra\nKenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut --\npainettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen\notsakkeena oli:\n\n    \"_Petoja ihmishaamussa_\".\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA SOTA\n\nHra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa\nisänmaansa olevan vaarassa\n\n\nSodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki\nhetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien\nkehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan\nkansojen olevan tulivuoren partaalla.\n\nHän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset\nkiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät,\nisokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa\nsotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli -- ollen silloin, oman\nilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja -- olivat paljon\nvarmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra\nKenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri,\nsillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä\npuolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän\ntarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen,\nniin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän\nneuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen\nvälähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin\nsaapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he\nheittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan,\nniin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja\nhe menettävät tyhmät päänsä.\n\nSenjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä\nmaahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja\nhra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.\n\nHra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen\nsäikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen,\nettä piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota\non julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että\njokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten\nryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva\nKenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen\ntykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa\nkaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö\nvihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat\nsalakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen\nkansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään\nmitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus\nrankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen\njohdosta.\n\nSenjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta\nja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka\nkaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos.\nJa kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt,\nmitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen\nhyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja\nkysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan\nverenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei\nKaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia\nihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta\nsanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian\ntoisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä\nyhteen ja huusi:\n\n-- Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!\n\nHra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli\npihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.\n\nUsein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta\nsellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi\nollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut\nvikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi\ntavaransa ja kiidätti ne rantaan.\n\nLaiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä\nnaantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa\nlaiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen\nheitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen\nsuustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään,\ntunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa\nköyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty\noli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa,\nniin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän\nsiinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa.\nNähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni\noitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi,\noliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja,\nsekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain\nepäilyttävää ilmenisi.\n\nTunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja\nvahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä\nparhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta,\nja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt\nmaihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä\ntoiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan\njärjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa.\nHra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa\nkovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen\naiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi\nolevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä\nsille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä,\nettä myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen\nja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15\nmk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi\nja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi\npoliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan\ntavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen\npuolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä\nkonstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla\npäätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut\nsaanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli\nollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että\nse on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska\nnyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä\nsyypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden\nedessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.\n\nJunan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli\nnyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin\nturvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa,\nettä vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan\nrakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien\nsyrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja\ninsinöörien yhteisestä typeryydestä.\n\nKarjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja\nHangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot\nja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä\nhänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman\nravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä\nollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta,\nmutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä\nvaunussa.\n\nHra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit,\nmitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen\nsanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10\nmarkkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin\ntuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat,\netteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että\nsotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja\npäättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä\npuolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä\nedestä.\n\nOulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko\njunan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä\nnuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen,\nvastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei\nyleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla\nkysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet\novat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra\nKenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin\novikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin\npanna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille\nosoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä\njäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS\n\nHra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua\npaikalleen\n\n\nSamaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko\npääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen\nhyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.\n\nKaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista,\neikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin\nyksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis\nkarkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne\ntuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen\npäin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen,\nnäyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi\nPuolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti\njunasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä\nlöydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan\nkuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen\njälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen\nliikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.\n\nSe tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra\nKenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla\ntuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen\nkaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra\nKenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen\npäästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä\nolevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut\ntapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.\n\nHra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra\nHarjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa\nasemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata,\nkädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen\nesimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan\nmiehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen,\njollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille,\nja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän\nmielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin\npukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä,\nkorin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi,\nkävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita\nkuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman\nahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat\nperunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.\n\nSaatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra\nKenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin\navaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut\navaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen\nrauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.\n\nKaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra\nKenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa.\nKadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja\ntoimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia,\nkurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä\nkehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta\nja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä\nmuodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää\ntyönsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien\nmuodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin\nensimmäiset tykinlaukaukset.\n\nKolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon.\nJostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli\ntarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden\ntoimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon\nperustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit\nja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen,\nsäikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit\njaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti,\nhyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen\novea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän\nsulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.\n\nUusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.\n\n-- Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra\nKenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö\nne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista.\nHuomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi\nkuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi\npukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.\n\nNäihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan\nuseita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat\njääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki\nrappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä\nkaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi\nhän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin,\näkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä,\nja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä,\nsäikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että\nrosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen\nruumiinsa mennessään.\n\nTalonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan\ntutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja\nseuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven\neteen.\n\nPoliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti\nhän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen\noven siten auki.\n\nHra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: \"werdaa?\" mutta\nnähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:\n\n-- Ich pin herr Kenonen!\n\nSamassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven,\nnosti kätensä ylös ja huusi:\n\n-- Ich antaudun!\n\nNähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies\nPikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän\nlaski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki\nvalloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nKuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies\nPikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä\nrakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen\npäätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain\npientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä\nja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut\ntahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa\nkummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka\njälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.\n\nMutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin\nkokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra\nKenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.\n\n\n\n\nHERRA KENONEN OSTAA HUVILAN\n\nHra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka\njohdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln\n\n\nAika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut\npäättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa,\noli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että\nhra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi\nvarhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa,\nsitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy,\nniin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on\nkäytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.\n\nHra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä\njoustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka\nnyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja\nhyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena\nyhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan,\nettä mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset\nliikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän\nlapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja\nepäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.\n\nTaksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen\ntuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen\noli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla,\nmätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun\nei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli\nodottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi,\nettä nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin\nkipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten\npalvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen\npaikkaan, että se siitä itsestään putosi.\n\nSeuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi\nmyytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti\nhieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra\nKenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten,\nmillainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja\nkun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen\nmainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi\nhaastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä\ntuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra\nKenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä\nantamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä\nkesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin\nvalitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä\ntulee oikein _ikävä_ hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista\nhyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.\n\nParin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila\nja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen\nminuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut\nhäntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa\nainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea\nsen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti\nkoettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi\nmuuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.\n\nHra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja\nlihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja\nmakkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita,\nmutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää\ntoista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia\nvaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä\nsanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja\ntunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn\naiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa\nmennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin\nminuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään\nhalkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta\najatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten,\nkun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa\nhaudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta\nkaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin,\njonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui\npoikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin\nkolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin\nhuvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa\nolivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa.\nAnnettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta\nkämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään\npojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: \"laita lapsi asialle, mene\nitse perässä!\"\n\nKuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat\nselkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen\nlevisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan\nisänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli\nkarhu.\n\nSillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta\novesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.\n\nHra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä\ntaipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli\nhänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä\nlumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan.\nHra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta\nkymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja\nkantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi\npojilleen, että näettekös nyt, että siellä _oli_ halkoja, kun _mies_\nmeni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!\n\nSitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta,\nmutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja\nraakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta\nvastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin\nkaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut\nroskat sytykkeiksi.\n\nSilloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta\nvasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi\neväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon\njuomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan\nostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan\nkertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti\nkylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen\nTurussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa\nsattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen\nhalveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä\nhämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja\nheitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa\ntikuissa.\n\nToinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella\npuolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja\nkaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla\nhuonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli\nnapsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan\ntippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja\nettä hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen\nilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että\nliikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty\nilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.\n\n-- Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi\nhra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka\njälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten\nja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa\nmuutenkin olevan täysin tyydyttävän.\n\nKenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja\nmuistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von\nDöbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä\naiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta,\nvaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen\nrikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA PULAT\n\nHra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy\ntarpeellisiin toimenpiteisiin\n\n\nHra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli\nsokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran\nkotitarkastuksen.\n\nKenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin\n450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen\nhra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen\nkassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin\nnähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa,\nkoska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen.\nSamalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt\nsokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi\ntukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.\n\nSitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada\nostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.\n\nKauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä\nsenkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin\nlangalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä\nnoudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.\n\nHra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti\nvanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.\n\nMutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin\nKalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja\nKalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.\n\nIsä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta,\nettä he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään\nolivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti\npalvelijattarensa koettamaan onneaan.\n\n-- Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.\n\n-- On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.\n\nKauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra\nKenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti\nhra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.\n\nSilloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi\nkuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä,\nsiihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle\nylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä\npontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän\njakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20\nmarkkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.\n\nKun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä\nääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista\nja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta\ntavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat\neivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin\njotain muutakin tavaraa.\n\nTällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta\nkuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa\nmyymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä\nollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita\nheitä kohtaan.\n\nHra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen\ntuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla\nsyviin mietteisiin.\n\nMutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.\n\nHän oli saanut aatteen.\n\nHra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta\nkaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi\nsitä nähdäkään vuoden päiviin.\n\nSeuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi\nyli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien\nvalmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi\nsokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti\nillalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole\nvertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.\n\nKenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan\nsitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla,\nettä jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja\nmakeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.\n\nKlo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat\nsaaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän\njatkaa.\n\nNeljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä\nenempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.\n\nSilloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon\njauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa\njuhlaa.\n\nKymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien,\netteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat\nkuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.\n\nSilloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän\notti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria\nja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta\nliikahtaa.\n\nSitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen\nyrityksensä loistavaan tulokseen.\n\nSeuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra\nKenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:\n\n-- Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?\n\nSilloin lähti hra Kenonen kotoaan.\n\nHän näytti murtuneelta mieheltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa\nvallitsi n.s. voipula.\n\nTästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan,\nsillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita\nainakin neljänneskilo.\n\nMutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa,\npudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.\n\nKotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden\nlähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike\nValioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän\nuhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.\n\nKoska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta\nsokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta\nsuunnitelmaa vastaan.\n\nSilloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään\njälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin\naikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi\nsiellä toimeenpantu \"iltama vaihtelevalla ohjelmalla\". Viiden minuutin\nkuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä\nvetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja\nhuomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.\n\nSitten lähtivät Kenosen pojat Valioon, jossa ennen heitä odotti\nvuoroaan sataviisikymmentä henkeä. Omituisinta kuitenkin oli, että\njoka viides tai kuudes ostaja oli Kenosen poika, vaikka ainoastaan\nkolme vanhinta poikaa toimi ostajana. Neljäs toimitti varastomestarin\nja kotiinkuljettajan virkaa Esplanadin kulmassa. Mutta Kenosen pojat\nvääristivät aina uudelleen esiintyessä uudella tavalla naamansa, niin\netteivät myyjät, joilla oli tavallisuuden mukaan hirmuinen kiire,\nvoineet heitä tuntea. Varmuuden vuoksi asettivat he sitäpaitsi lakkinsa\njoka kerta eri asentoihin ja käänsivät ne joskus nurinkin. Näillä\ntempuilla olisivat he voineet vetää nenästä vaikka Sherlock Holmesia.\n\nIllalla oli hra Kenosella voita kokonainen dritteli ja sitäpaitsi vielä\nkolme kiloa.\n\nKenosen naapuri Hyrylä ei ollut syönyt voita nokarettakaan kahteen\npäivään. Mutta kun hän kuuli, että Kenosella oli voita aivan\nmahdottomasti, meni hän pyytämään, että hra Kenonen myisi hänelle\nneljänneskilon.\n\nHra Kenonen sanoi, että Hyrylän tarkoitus oli näännyttää nälkään\nKenonen ja hänen viaton perheensä, riistämällä siltä viimeisenkin\nvaivoin hankitun voipalan.\n\nSitten ajoi hra Kenonen Hyrylän ulos ovesta.\n\nRva Kenonen, joka oli Tikkurilassa vierailemassa sukulaisissaan, kuuli\nsiellä, että Helsingissä vallitsi voipula, ja aavistaen Kenos-parkojen\nkyyneleillä kostuttavan kuivaa, voitonta leipäänsä, osti hän mailta\nastian voita ja lähetti sen kiireesti Helsinkiin.\n\nKenosilla oli nyt voita yli kaksi astiaa, ja hra Kenosen kotkankatse\ntarkasti terävästi, ettei kukaan saanut ruokapöydässä levittää voita\nleivälleen enempää kuin oli aivan välttämätöntä.\n\nParin päivän kuluttua kuuli hra Kenonen eräältä asiantuntijalta, että\nvoipula olikin jo lopussa. Koko Helsinki oli itse asiassa täynnä voita,\nja uutta tuli niin paljon kuin veturit jaksoivat vetää.\n\nHra Kenonen vaipui syviin mietteisiin ja meni sitten Valioon kysymään,\nostettaisiinko sinne häneltä kaksi astiaa hyvää voita.\n\nValiossa vastattiin, että heillä on voita enemmän kuin tarpeeksi.\nSitten kysyttiin hra Kenoselta, miten hänelle oli sattunut karttumaan\nniin paljon voita.\n\nHra Kenonen pureskeli sikarinpätkäänsä, punastui vähän ja kertoi kautta\nrantain poikainsa viimeiset liiketoimet.\n\nHra Kenosta pyydettiin hyväntahtoisesti painamaan lakki päähänsä ja\nastumaan ulos ovesta, minkä hän ääneti tekikin.\n\nHra Kenonen kuljeskeli sitten pitkin kaupunkia ja kysyi jokaiselta\nvastaantulevalta vähänkin tuttavannäköiseltä henkilöltä, eikö tämä\nostaisi voita hinnan alennuksella.\n\n\n\n\nHRA KENONEN KEINOTTELEMASSA\n\nHra Kenonen keinottelee vaihtelevalla menestyksellä ja huomaa ilokseen,\netteivät omenat ole pudonneet kauas puusta\n\n\nJoka tapauksessa oli hra Kenosen huomio nyt tullut kiintyneeksi\nvoikaupan alalle, ja pian alkoikin uusi voipula, entistä paljon\nvakavampi ja pitkäikäisempi! Hra Kenonen lähti silloin pitkille\nmatkoille maaseudulle, matkusteli useamman kuukauden ja osti yhteensä\n12,000 kiloa voita. Mihin se voi on joutunut, sitä ei tiedä kukaan muu\nkuin hra Kenonen itse, ja hän ei ole sitä sanonut.\n\nOlipa sen asian laita miten tahansa. Meidän velvollisuutemme on vain\ntodeta, että hra Kenonen ilmestyi lopuksi jälleen kotilietensä ääreen\nHelsingin kaupunkiin ja pisti ensi työkseen lompakkonsa kassakaappiin,\njolloin rva Kenonen huomasi lompakon olevan niin täynnä, että\nompelukset olivat ratkenneet kahdesta kohden.\n\n-- Saitko voita? kysyi rva Kenonen.\n\nHra Kenonen kohotti ylevästi kulmakarvojaan, loi puolisoonsa\npaljonpuhuvan katseen ja vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:\n\n-- Kaksitoistatuhatta kiloa!\n\nRva Kenonen vaipui istumaan lähimpään tuoliin ilonkyyneleet silmissä\nja painoi vasemman kätensä sydämelleen, ettei hänen sydämensä riemusta\npakahtuisi, ja sanoi perheen olleen kaksi viikkoa voitta ja poikien\nmielentilan olevan sen johdosta arveluttavan sekä palvelustytön\nmuuttaneen pois, ja pyysi hra Kenosta heti noutamaan asemalta yhden\ndrittelin kotitarpeiksi.\n\nSilloin hra Kenonen, jolla ei ollut asemalla yhtään dritteliä,\nkoska hän ei ollut ehtinyt eikä suoraan sanoen muistanutkaan varata\nkotitarpeiksi yhtään grammaa voita, hyökkäsi epätoivoissaan Valion\nmyymälään, saadakseen edes neljänneskilon, mutta Valion herrat\nhymyilivät kalpeina ja laihtuneina aavemaista hymyä ja sanoivat,\netteivät he ole itsekään nähneet voita muuta kuin unissaan, ja\nsilloinkin enintään parinkymmenen pennin edestä.\n\nViiden minuutin kuluttua nähtiin hra Kenonen silmät narrillaan\nkävelevän pitkin Etelä-Esplanadikatua. Passissa oleva poliisi huomautti\nhänelle kiukkuisesta, ettei saa kävellä ihmisten päälle, jolloin hra\nKenonen vaistomaisesti, päällystakin napit auki, siirtyi keskikadulle,\nollen kävellä kumoon ensimmäisen vastaantulevan issikkahevosen.\n\nRattailla istui hänen hyvä tuttavansa, liikemies R--nen, joka\nhuomattuaan hra Kenosen olevan joutumaisillaan tappeluun ajurin kanssa\nhyppäsi alas rattailta, puristi kauan ja lämpimästi hra Kenosen kättä\nja kysyi, missä veli Kenonen on ollut, kun ei häntä ole pitkään aikaan\nnäkynyt kaupungissa.\n\nSiihen hra Kenonen hieman vitkastellen vastasi, että hän on vain vähän\nhommaillut voialalla, ja hra R--nen sanoi, että hän on menetellyt perin\najattelemattomasti kömpiessään maaseuduilla siihen aikaan, jolloin\nkaikki muut etevät liikemiehet ansaitsevat omaisuuksia Helsingin\npörssissä.\n\nJa kun hra Kenonen oli puolen tuntia kuunnellut, mitä hra R--nen kertoi\nhänelle pörssissä saaduista satumaisista voitoista, unhotti hra Kenonen\nvoin ja pienet, voinnälässä olevat poikaraukkansa ja kiiruhti kotiin,\nhuutaen siellä ohimennen vaimolleen, ettei ole enää silmänräpäystäkään\nhukattavissa, jos mieli voittaa osakekaupoilla, tempaisi kassakaapista\npaksun lompakkonsa ja katosi sen tiensä.\n\nRva Kenonen, joka oli rva R--seltä kuullut, että rva R--nen oli\nvoittanut pankkiosakkeillaan 220 mk., muisti, että hänellä oli 10\npankkiosaketta, ja soitti heti pankkiiriliike X:lle, ostaisivatko he 10\nkappaletta mainittuja osakkeita. Pankkiiriliike osti ne heti, ja rva\nKenonen laski ansainneensa 300 mk.\n\nMutta hra Kenonen oli sillä välin saapunut erään vanhan leskirouvan\nluo, jolla hän tiesi olevan melkoisen määrän eräitä osakkeita, ja\nhuusi jo ovelta, että nyt on juuri viimeinen hetki, sillä huomenna\nne laskevat arvossa, ja silloin hän kärsii suuren vahingon, mistä\nleskirouva niin säikähti, että myydä pöläytti heti kaikki osakkeensa\nhra Kenoselle, joka puolestaan toimitti ne pörssiin myytäväksi.\n\nSen valitettavan häiriön, joka sitten tapahtui pörssin lehterillä,\naiheutti ikävä kyllä hra Kenonen. Sillä kuten hän oli leskirouvalle\nennustanut, alenivat edellä mainitut osakkeet pörssissä, mutta hra\nKenosen onnettomuudeksi ja rahalliseksi vahingoksi alenivatkin ne jo\nsamana päivänä eikä seuraavana, ja kun hra Kenonen, joka oli lehterillä\ntämän tapauksen sattuessa, mutta ei ollut saanut oikein selvää\nhuutokaupan menosta, vierustoveriltaan kuuli, mitä oli tapahtunut,\nkalpeni hän, kumartui lehterin kaidepuun yli ja honkasi:\n\n-- Sikamaista!\n\nSilloin taluttivat vahtimestarit hra Kenosen ulos, ja hän käveli\ntahdottomana vahtimestarien välissä pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan,\nmutta ulos päästyään oli hän jo tointunut sen verran, että pysähtyi\nerään tuntemattoman, silinterihattuisen herran eteen ja sanoi\nkatkerasti naurahtaen:\n\n-- No ei se jumalaut sentään köyhään koskenut!\n\nSe herra katsoi häneen hyvin pitkään ja meni sitten menojaan.\n\nMutta pörssitalon porttiholvista tuli hra Kenosta vastaan liikemies\nR--nen, ja hra Kenonen tarttui oitis hänen kaulukseensa ja huusi, että\nkyllä sinä nyt...!\n\nKun hra R--nen kuuli, mitä oli tapahtunut, alkoi hän pyörittää päätään\nja vannoa, että hra Kenoselle olisi mitä pikimmin varattava paikka\nLapinlahden keskuslaitokseen, ja kysyi, mitä hän oikein oli ajatellut\nostaessaan juuri sellaisia papereita, joita kohta myydään kilokaupalla,\n1 mk. 20 penniä kilo. Hra R--nen sanoi, että koska hra Kenonen ei\nnäy tuntevan osakekaupan aakkosiakaan, niin on hänen toistaiseksi\nvarminta pysyä pankkiosakkeissa, sillä niissä ei tottumatonkaan\nvoi hävitä, ja kun masentunut Kenonen kysyi, mitä osakkeita hän\nerikoisesti suosittelisi, niin vastasi hänen ystävänsä, että sen\nja sen pankin osakkeita, jotka erityisesti sopivat aloittelevalle\npörssikeinottelijalle. Hra Kenonen lähti heti kaupungille niitä\netsimään, muistaen ilokseen, että hänellä oli niitä kotonaankin\nkymmenkunta kappaletta, huokealla ostettuja.\n\nKoko päivän hän kierteli kaupungilla, metsästäen noita osakkeita.\nAluksi huonolla menestyksellä, mutta kun hän illalla tuli kotiin,\nniin oli hänellä sentään noita osakkeita kymmenen kappaletta, ja hän\nkehui rva Kenoselle ostaneensa pankkiiriliike Z:ltä kymmenen edullista\npankkiosaketta, kaivoi ne taskustaan ja heilutti niitä rouvansa nenän\nedessä, lohduttaen poikiaan, jotka vihamielisinä muljottivat mikä\nmistäkin nurkasta:\n\n-- Olkaa pojat iloisia, ettei susi ole teitä pieninä syönyt! Isä ostaa\nkohta meijerin, ja sitten te saatte voita!\n\nMutta hätäytynyt rva Kenonen oli heti alkanut vertailla osakekirjojen\nnumeroita muistikirjassaan oleviin numeroihin. Ne olivat täsmälleen\nsamat. Kuului kiljahdus ja rva Kenonen oli vaipunut tainnoksissa 575\nmk. maksavalle matolle.\n\nPankkiiri X. oli myynyt rva Kenoselta ostamansa osakkeet pankkiiri\nY:lle, pankkiiri Y. oli ne myynyt pankkiiri Z:lle, ja pankkiiri Z. hra\nKenoselle.\n\nHra Kenonen sanoi, ettei hän tahtoisi olla näiden pankkiirien housuissa\nviimeisellä tuomiolla.\n\nMutta hetken kuluttua hän lisäsi, että menetetyt rahat olivat vain\noppirahoja.\n\nSitten vetäytyi hän yksityishuoneeseensa.\n\nHetken kuluttua hän kuitenkin muisti jotain ja huusi ukkosenkaltaisella\näänellä:\n\n-- Pojat!\n\nVallitsi hiljaisuus.\n\nSilloin pullistuivat hra Kenosen silmät, ja talon perustuksia tärisytti\nkarjahdus:\n\n-- _Pojat!_\n\nKoska ikkuna oli auki, kääntyi seuraavan kadunkulman ympäri juuri\npyörähtämässä oleva poliisikonstaapeli takaisin, loi ihmettelevän\nkatseen ympärilleen ja käveli sitten sinnepäin, mistä huuto oli\nkuulunut, kiinnittäen epäluuloisen huomionsa hra Kenosen hallitseman\nhuoneiston ikkunoihin.\n\nErinäisiä Kenosen poikia ilmestyi vähitellen eri tahoilta hra Kenosen\nyksityiskabinettiin, jääden epäröiden ja kunnioitettuun isäänsä kulmien\nalta vilkuillen seisomaan erinäisiin nurkkiin.\n\n-- Astukaa lähemmäksi! sanoi hra Kenonen syvällä äänellä.\n\nNurkissa seisovat nuoret henkilöt noudattivat saamaansa määräystä,\nottaen yhden, kaksi, jopa puolen kolmattakin askelta eteenpäin.\n\n-- Kenen on tuo eteisessä oleva uusi polkupyörä? kysyi hra Kenonen\nilman pitempiä esipuheita.\n\n-- _Meidän!_ huusivat Kenosen pojat.\n\nHra Kenonen sytytti sikarin, asettui selkäkenoon kirjoitustuoliinsa,\nojensi jalkansa suoriksi, katseli kenkäinsä kärkiä ja kysyi sitten\nrauhallisesti:\n\n-- Mistä te olette sen saaneet?\n\n-- Me olemme sen _ostaneet!_ huusivat nuoret Kenoset, silmät loistaen.\n\n-- Vai niin, sanoi hra Kenonen.\n\nÄänettömyys.\n\nHra Kenonen karisti sikariaan tuhkakuppiin, kiinnitti sitten\njälkeläisiinsä lujan, järkähtämättömän katseen ja kysyi:\n\n-- _Millä rahoilla?_\n\nKenosen pojat katselivat toisiinsa, jonka jälkeen vanhin vastasi:\n\n-- Me olemme perustaneet osakeyhtiön... oo yy Pyörä aa pee...\n\n-- Vai niin, sanoi hra Kenonen.\n\nSitten karisti hän taas sikariaan ja kysyi:\n\n-- Mistä te olette saaneet _rahat?_\n\nPojat katselivat lattiaan ja liikuttelivat hermostuneina jalkojaan.\n\n-- Älkää raapiko koroillanne naarmuja minun hienoon parkettilattiaani!\nhuusi hra Kenonen ankarasti. -- _Saanko_ minä tietää, mistä herrat ovat\nsaaneet _rahoja_, vai _enkö_ minä saa tietää?\n\nKalle Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi matalalla äänellä:\n\n-- Me on tehty afääriä...\n\n-- Mitä afääriä? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti, mutta uteliaana.\n\nKenosen pojat huoahtivat helpotuksesta, nähdessään kunnioitetun isänsä\ndiktaattorikasvoille leviävän ystävällisemmän ilmeen, ja selittivät\ntehneensä afääriä aspiriinipulvereilla ynnä muutamilla muilla pienillä,\ntuottavilla tavaroilla. Mutta varsinkin aspiriinipulvereilla.\n\n-- Aspiriinipulvereista saa nyt 80 ja 90 penniä, huomauttivat pojat.\n\n-- Saako niistä niin paljon? hämmästyi hra Kenonen.\n\n-- Saa! ilmoittivat pojat, ja kertoivat ostaneensa niitä jo ennen\njoulua toista tuhatta pulveria. Silloin sai 20 pennillä kappaleen.\n\n-- Toista tuhatta pulveria! huusi hra Kenonen, -- Mistäs te saitte\nniihin rahat?\n\nPitkä, kiusallinen äänettömyys.\n\n-- Me panttasimme isän frakkipuvun, sanoi vanhin pojista vaisusti.\n\n-- Ja isän vanhemman turkin, mutisi toinen poika.\n\n-- Ja isän vaalean kesäpuvun, kuiskasi Napoleon Kenonen, vetäytyen\nvanhempien veljiensä selän taakse.\n\n-- _Mitä?_ huusi hra Kenonen raivostuneena ja näytti olevan valmis\nhyökkäykseen.\n\n-- Mutta ne on jo _lunastettu!_ kiljaisivat pojat hädissään.\n\n-- Onko _kaikki_ lunastettu? kysyi hra Kenonen, vetäen syvään henkeään.\n\n-- _On!!_ huusivat pojat.\n\nHra Kenonen nousi ylös, jolloin hänen perillisensä, vetäytyivät kaksi\naskelta taaksepäin.\n\nMutta hra Kenonen menikin vain vesikarahvin ääreen, kaatoi lasin\ntäyteen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä.\n\n-- Ja muitakin kauppoja olette tehneet? kysyi hra Kenonen\nystävällisesti.\n\n-- Niin! vakuuttivat pojat.\n\n-- Vai niin, vai niin, toisteli hra Kenonen, naputteli sormillaan\nikkunaruutuun ja katseli ulos pimeälle Fredrikinkadulle.\n\n-- Paljonko olette tähän asti voittaneet? tiedusteli hra Kenonen\nkohteliaasti ja puhui huomaamattaan samanlaisella äänellä, jolla hän\npuhutteli liiketuttaviaan.\n\n-- Viisisataa kolmekymmentä kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä!\nhuusivat pojat.\n\n-- Onko siitä jo vähennetty pois panttienlunastus?\n\n-- On! Se on puhdas voitto! ilmoitti Kalle Kenonen.\n\nHra Kenonen katseli poikiaan syvällä ihmetyksellä ja salaisella\nkunnioituksella. Sitten viittasi hän pojilleen, että he saisivat\npoistua, jota lupaa nuoret liikemiehet viivyttelemättä käyttivät\nhyväkseen.\n\nHra Kenosen silmissä välkkyi omituinen, riemuitseva kiilto.\n\n\n\n\nHRA KENONEN KIRJAILIJANA\n\nHra Kertonen aikoo ensin itse kirjailijaksi, mutta päättää sitten\navustaa muita kirjailijoita laajoilla kokemuksillaan\n\n\nEräänä päivänä luki hra Kenonen muutamasta lehdestä ilmoituksen,\nettä \"kirjailija, jolla on tekeillä avioeroromaani, haluaisi kuulla\nonnettomien aviopuolisojen kokemuksia\".\n\nVastaus Bulev. postit, nimim. \"Vaitelias\".\n\nHra Kenonen oli joskus ihmetellyt, mistä kirjailijat saavat aiheita\nromaaneihinsa. Olihan hänellä kyllä jonkinlainen käsitys siitä, että\nkirjoissa oli noin 99 prosenttia valhetta, mutta kuitenkin...\n\nJa mistä ne keksivät kaikki valheensa?\n\nNyt alkoi tämä arvoitus selvitä hra Kenoselle. Kirjailijat urkkivat\ntietonsa muilta ihmisiltä, pistävät vähän omaa valhetta sekaan ja\nkirjoittavat kirjan. Ovat ne aika veijareita.\n\nHra Kenosen kasvot kirkastuivat. Hän hymyili. Hän oli päässyt\nkirjailijain suuren salaisuuden perille.\n\nSitten päätti hra Kenonen kirjoittaa avioliittoromaanin itse, otti\nesille kynän ja mustepullon sekä muutamia isoja arkkeja virallista\npaperia, pureskeli kynän pään möyhyksi ja tuhersi puolen päivän\nkuluessa puolen arkkia täyteen harakanvarpaita, töhri sormensa,\npöydän ja nenänsä musteeseen sekä kävi kaksi kertaa antamassa pojille\nruumiillista kuritusta sen johdosta, että näiden melu häiritsi hänen\nkirjallisia töitään, repi lopuksi käsikirjoituksensa kappaleiksi ja\nluopui yrityksestään.\n\nMutta koska hänellä on melkoinen määrä arvokkaita avioliittokokemuksia,\njoista painettuina voisi olla paljon hyötyä ihmiskunnalle, niin\nkirjoitti hän kirjoituskoneella seuraavan kirjeen:\n\n    \"Arv. Nimim. 'Vaitelias'.\n\n    Bulev. Postitoimisto.\n\n    Olisin halukas antamaan Teille aiheita romaaniinne. Minulla on\n    kokemuksia ainakin viittätoista romaania varten. Jos pistätte\n    vähän omianne joukkoon, niin tulee niistä kaksikymmentä romaania.\n    Missä voisi tavata Teitä?\n\n    Suurimmalla kunnioituksella:\n\n                             Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä\".\n\nPaljon kärsinyt puoliso ja isä juoksi joka päivä postitoimistossa\nkysymässä vastausta, mutta aluksi ei hän saanut mitään vastausta.\nSilloin suuttui hra Kenonen ja mutisi aina tietäneensä, että\nkirjailijat ovat suuria huijareita, ja toivoi saavansa joskus käsiinsä\nnimim. \"Vaiteliaan\", voidakseen puolessa tunnissa leipoa hänen\nniskaansa ja hartioihinsa niin paljon kokemuksia, että niistä riittäisi\naihetta kahteen romaaniin ja yhteen murhenäytelmään.\n\nMutta eräänä perjantaina, kun hra Kenonen jo oli luopumaisillaan\nkaikista toiveistaan, sai hän postitoimistossa käydessään seuraavan\nkirjeen:\n\n    \"Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä!\n\n    Jos Teille soveltuu, niin tulkaa tänä iltana klo 6 kahvila\n    Aamunkoittoon. Minä istun oven vieressä olevan pöydän ääressä.\n    Siellä voimme rauhassa jutella.\n\n                                           Kunnioittaen:\n                                            Vaitelias\".\n\nHra Kenonen kiiruhti kotiin, ajeli partansa, antoi pojilleen 25\npenniä kullekin eläviä kuvia varten, vihelteli tyytyväisenä, pukeutui\nvierailupukuun eikä suuttunut silloinkaan, kun kengännauha katkesi,\nvaan riisti nauhan vanhimman poikansa kengästä ja antoi Kallelle\nkatkenneen nauhan, neuvoen häntä tekemään siihen solmun. Hän söi\npäivällisen ulkona kaupungilla parin hyvän tuttavan seurassa,\ntullakseen puheliaammalle ja avomielisemmälle tuulelle, tuli\npäivällisten lopulla hentomieliseksi ja kysyi ystäviltään, halusivatko\nhe kuulla hra Kenosen surullisen elämäntarinan. Mutta kun ystävät\nsanoivat, etteivät he halunneet sitä kuulla, niin loukkautui hra\nKenonen, sanoi irti tuttavuutensa, maksoi laskunsa ja lähti tiehensä,\npäättäen kehoittaa kirjailijaa sovittamaan äskeiset ystävänsä\njoihinkin lurjuksen osiin uudessa teoksessa, sekä antaa kirjailijalle\nmuutamia hyödyllisiä viittauksia ja henkilökohtaisia tietoja siinä\ntarkoituksessa.\n\nHra Kenonen on erittäin täsmällinen mies. Kun kello Nikolainkirkon\ntornissa löi kuusi, astui hän sisään kahvila Aamunkoiton eteiseen.\n\nKahvila oli kirkkaasti valaistu. Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja\nperältä kuuluivat grammofoonin sävelet. Hra Kenonen riisui kalossit\njaloistaan, ja alkaessaan avata päällystakkinsa nappeja kurkisti oven\nvieressä olevaan pöytään, nähdäkseen, oliko kirjailija jo saapunut.\n\nSamassa kierähti kahvila muutaman kerran hra Kenosen silmissä kuin\nkaruselli. Valot himmenivät ja grammofoonin ääni kuului kuin jostakin\nkaukaisuudesta...\n\nHra Kenonen syöksähti ulos valkoisena kuin palttina.\n\nHänen nähtiin samana iltana ajavan hurjaa vauhtia asemalle, ostavan\npiletin ja nousevan sitten Pohjanmaan junaan, joka lähti klo 6,20 i.p.,\nvieden hra Kenosen mennessään. Senjälkeen ei hänestä muutamaan aikaan\nmitään kuulunut.\n\nNaapurit ja tuttavat olivat huolissaan hänen salaperäisen katoamisensa\njohdosta, jota ei myöskään rva Kenonen voinut käsittää, mutta Kenosen\npojat kuuluivat huolettomaan tapaansa sanoneen, että kyllä se ukko taas\nilmestyy kaupunkiin silloin, kun häntä kaikkein vähimmän odotetaan.\n\nKirjailija, nimimerkki \"Vaitelias\", joka aikoi kirjoittaa\navioliittoromaanin ja jonka hra Kenonen näki istuvan kahvila\nAamunkoitossa, ovenvieressä olevassa pöydässä, oli rouva Kristiina\nKenonen.\n\n\n\n\nJOULUJUHLA HERRA KENOSEN PERHEESSÄ\n\nIsä Kenonen valmistaa pojilleen pienen yllätyksen ja saa itse kokea\nvähän suuremman\n\n\nOli taas päästy jouluun, ja hra Kenonen, perässään kolme vanhinta\npoikaansa, käveli torilla joulukuusimarkkinoilla kuusia katsellen\nja hintoja kysellen ja haukkuen kuuset huonoiksi ja niiden myyjät\ntunnottomiksi kiristäjiksi, jonka jälkeen hän pysähtyi erään\nharvanlaisen kuusenruipelon luo ja kysyi myyjältä, joka oli vanha\nukontohelo, mitä hän aikoi yrittää kuusestaan nylkeä.\n\nUkko tarjosi kuusen keskihintoja huokeammalla, mutta hra Kenonen\nsanoi, ettei kukaan kunniallinen ihminen kehtaa pystyttää moista\nkarahkaa saliinsa, ja moitti kuusta niin kauan, että ukkoa itseäänkin\nalkoi joulupuunsa hävettää, jonka johdosta hän tarjosi sen markkaa\nhalvemmalla kuin ensin oli pyytänyt, ja hra Kenonen alkoi kaivaa\nkukkaroa taskustaan.\n\nMutta silloin esittivät Kenosen pojat äänekkään vastalauseensa, ja\nsanoivat, etteivät he ymmärrä, miksi heidän isänsä, joka on tunnetusti\nvaroissaan oleva mies, ostaa kaikkein huonoimman kuusen.\n\nTästä hra Kenonen suuresti loukkaantui ja sydämistyi ja kysyi\npojiltaan, mitä he oikeastaan luulivat olevansa, mutta pojat\nmurjottelivat ja sanoivat, etteivät he kehtaa lähteä kantamaan noin\npahannäköistä kuusta halki Helsingin kaupungin.\n\nJolloin hra Kenonen koroitti äänensä ja sanoi, että hänen poikansa\nolivat turmeltuneet ylellisyydessä ja loisteliaissa elämäntavoissa,\nja huomautti niistä sadoista ja tuhansista ja sadoistatuhansista\nrepaleisista pikku pojista, joilla ei ole minkäänlaista joulukuusta,\nvaan joiden joulu on pimeämpi ja ilottomampi kuin vuoden muut päivät...\nja hra Kenonen kohosi niin lennokkaaseen kaunopuheisuuteen, että hän\ntapansa mukaan tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja oli vähällä saada\nvedet silmiinsä ja tuuppasi poikiaan niskaan ja sanoi, että koska\nteille ei kelpaa sellainen kuusi kuin minulle kelpaa, niin en minä osta\ntänä jouluna mitään kuusta.\n\nJa hra Kenonen poistui ylpeänä ja arvokkaasti torilta, jättäen poikansa\nmasentuneina ja murheellisina seisomaan torille, mistä he vähitellen\nvetäytyivät kotiin ja istuskelivat siellä mikä missäkin, päät\nriipuksissa ja ajatellen, että tulipas tästä nyt nolo joulu.\n\nKun rva Kenonen näki poikiensa hillityt ja surunvoittoiset asennot,\nliikkeet ja ilmeet, niin ei hän ollut tuntea näitä omiksi lapsikseen\nja ryhtyi ottamaan asiasta selkoa, jolloin pojat vähitellen alkoivat\nvastailla hänen kysymyksiinsä ja murahdellen kertoivat, minkä ennen\nkuulumattoman tempun hra Kenonen oli tehnyt.\n\nRva Kenonen katseli poikiaan ja harkitsi asiaa, ja hänen äidillisen\nsydämensä täytti sääli, ja hän lähti kaupungille.\n\nJonkin ajan kuluttua alkoi Kenosen vanhin poika hymähdellä itsekseen\nkuin nuori shakaali, ja hetken perästä livahti hän ulos.\n\nNeljännestunnin kuluttua lähti Heikki samaa tietä.\n\nNapoleon Kenonen hautoi kauimmin synkkiä tuumiaan, jotka johtivat\nsiihen, että hän kävi pistämässä terävän nupinaulan hra Kenosen\naamutohveliin.\n\nSitten meni hän poikien huoneeseen, mursi suurella vaivalla auki\nhyllyllä olevan säästölaatikkonsa ja tyhjensi sen sisällön taskuunsa,\nlähtien senjälkeen kaupungille.\n\nHiljaisuus vallitsi nyt Kenosen huoneistossa. Ruokasalin uunin reunalla\nnakutteli harvakseen vanha herätyskello, ja lyhyt joulukuun päivä\nhämärtyi nopeasti illaksi.\n\nVihdoin ilmestyi Kalle Kenonen hiljaa ja salaperäisenä kuin varas\neteiseen, raahaten perässään suurta joulukuusta, jonka hän asetti\nsalin nurkkaan joulukuusen tavalliselle paikalle. Sitten vetäytyi hän\nhuoneeseensa leikkelemään silkkipaperista koristeita.\n\nHeikki tuli kuusineen viiden minuutin kuluttua, ja kymmenen minuutin\nkuluttua retuutti Napoleon Kenonen talonmies Pikkaraisen avustuksella\nhuoneen korkuista kuusta saliin.\n\nMyöhemmin tulleet olivat vähän hämmästyneet, nähdessään edelliset\nkuuset, mutta asettivat kuitenkin kuusensa toisiin nurkkiin ja alkoivat\nniitä koristella, koska ne nyt kerran oli ostettu.\n\nKun rva Kenonen toi kuusensa, jolla hän oli päättänyt valmistaa\nlapsukaisilleen iloisen yllätyksen, ei hän voinut puoleentoista\nminuuttiin muuta kuin hengittää raskaasti, suu auki.\n\nRva Kenosen kuusi täytyi asettaa uunin eteen, koska muut nurkat olivat\n\"ylösotetut\".\n\nTuli kuusien sytytyshetki, eikä Kenosen perheessä ollut nyt kuusista\neikä kynttilöistä puutetta, sillä kynttilöitä oli hra Kenonen ostanut\nsodan sytyttyä varastoon toista leiviskää.\n\nIhanasti säteili neljä kuusta herrasväki Kenosen salissa, ja pojat\nesittivät intiaanitansseja niiden ympärillä. Hra Kenosta vain ei\nnäkynyt eikä kuulunut, ja pojat arvelivat, että tuskinpa hän tänä\niltana ähmissään näyttäytyisikään.\n\nSilloin aukeni perheen kunnioitetun päämiehen ovi, ja viekkaalle\nkepposelleen tyytyväisenä hymyillen kantoi hra Kenonen keskelle\npermantoa huoneessaan valmiiksi koristelemansa joulukuusen. Aluksi ei\nhän ehtinyt huomata toisia kuusia, mutta luotuaan silmäyksen saliin\ntuntui hän jähmettyvän suolapatsaaksi kuin Lotin rouva ja tuijotti\nympärilleen pöllömäisesti.\n\nSitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat,\njotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin\nisänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta\nhra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka\njohdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän\ntaikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen\nheitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin\nnuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä\nviimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat\nluikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan\nisäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän,\nkiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se\nollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa\nkuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti,\nettä _mitä_ se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset\npuoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua\nhylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet\nyön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton\nEläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka\nHesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa\nhetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra\nKenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa\nkuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin\nvain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli\nviiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti\nvilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi,\nettä voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on\ntainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.\n\nJa kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä\nisän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että\nse on joulukuusi \"non plumps ultra\", niin alkoi hra Kenosen sydämessä\ntapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla\näänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka\nymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa\nerästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta,\ntukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.\n\nKenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra\nKenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.\n\nKuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa\nhe leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat\nhiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.\n\n\n\n\nKOTITARKASTUS HRA KENOSEN LUONA\n\nHra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä\nsyystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi\n\n\nToisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi\noli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi\nnaapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He\nlaittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä\nleivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä\nSavonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin\nkesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten\njuoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen\npihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa,\njota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät\neikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään\nmietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä\nsydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen\nhousunlahkeeseensa.\n\nLopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi\nparemman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne\nmieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti\nsitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei\nsaanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja\nmielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen\nkirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä\nkaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja\ntuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen...\n\nHra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja\nkun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota,\npäätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan,\njohon oli kaiverrettu sanat \"Kenonen. Helsingfors\". Variksen tultua\nammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin\narvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän\nuutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen\nnimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja\nkateudeksi, Suomenkin lehtiin.\n\nNiinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella\nmelulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu,\nkiinnitettiin \"Kenonen, Helsingfors\"-rengas variksen toiseen koipeen.\nSitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan,\nniittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra\nKenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki\nKenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se\noli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri\npihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen\nvihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi\nse aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään\nhra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän\nkuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä\nkohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson\nseurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret\nja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka\nläheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra\nKenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että\nhänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun\nja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen\ntaholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.\n\nHra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin\nliikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa\ntaka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai\nsiitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.\n\nEräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui\nlähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti\nmuristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen\nsanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista\nsantarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi\nolevansa nyt \"jisanta talossa\" ja toimittavansa kotitarkastuksen.\nNähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla\nmuutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki\noli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä\nhra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli\nhra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa\nlaitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen\nkansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta\nvastaan.\n\nSenjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat\ntulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan\npienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli\nkiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi,\ntunsiko hän sitä.\n\nHra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki\nKenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:\n\n-- Woodrow Wilson!\n\nKuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja\njulistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti,\nepäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin.\nVangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen,\nkeinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset,\nasettui häntä vartioimaan.\n\nSilloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa\noli sanat \"Kenonen. Helsingfors\", ja pyysi santarmeita istumaan ja\nalkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan\nkäsittäneet.\n\nSantarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja\njoutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun,\njotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia\ntietoja vihollisille.\n\nHra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään\nputosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän\nsuuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut\napurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut\ntarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri\nvaroitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja\nolemaan salaamatta mitään.\n\nSiihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow\nWilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan\nperusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun\nhän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti\nupseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä,\nmutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää\npuolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu\nkuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen\nkertomuksen protokollaan.\n\nSitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa\nupseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty\nkotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.\n\nHra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt\nkaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten\nissikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä,\npani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään\nprotokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen\nomatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit\ntodellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.\n\nSiihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta\nkun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän\nse tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita\nympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan\nperusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.\n\nKolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla\nvenäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan\nkotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon\nloppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli\nollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen\non taas \"jisanta talossa\". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan\nHeikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen\nylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille\nveljilleen vankina olostaan.\n\nSaatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra\nKenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit\nluulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain\nvastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat\ntoivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen\nhuoneeseen.\n\nHra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella\nheidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta\nkuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä\nvariksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat\nsalaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja\nalkoivat kiirehtiä ulos.\n\nHra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää\nheille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat\nkirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä\ntoisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan\nkannesta:\n\n\"_Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut\nA.B. Kenonen. Hinta 50 penniä_\".\n\n\n\n\nKENOSELLA KUMMITTELEE\n\nHra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä\n\n\nHra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan\nlukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä \"Ihmissielun\nalakuloisista soinnuista\", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta\nja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja\nkuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli\nkuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä\npaljoakaan ymmärtänyt.\n\nEsitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen,\nkuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja\nhänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta\nvähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.\n\nVihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin\nreunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän\nkuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä\nnaurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat\nkevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin\ntarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat\nepäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen\nsalista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin\ntervetulluttakin käännettä.\n\nKun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: \"Mitä me\nolemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me\nmenemme... voiko kukaan sitä sanoa?\" niin murahti hra Kenonen, jonka\nposkille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:\n\n-- _Joo!_\n\nKuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi\nhetkiseksi auki.\n\nMuutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin\njälleen aineeseensa:\n\n-- Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain.\nElämä on kuin unelma...\n\n-- Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs\nmurahdus.\n\nEsitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta\ntuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.\n\nPuhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas\nlakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:\n\n-- Kaikki on harhaa, harhanäkyä... ihminen elää harhanäyissä. Ihminen\non unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo...\n\n-- _Taas tuli vale!_\n\nHra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se\nsenkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen\nhämmingin, josta kuului huutoja: \"Ulos!\" \"Alas!\" \"Ajakaa se pellolle!\"\n\"Hiljaa!\"\n\n-- Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana\nja hermostuneempana. -- Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei\nhyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.\n\n-- Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin\nhra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta\nylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi,\nmitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi\nja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman\ntärähtelevällä äänellä puhua:\n\n-- Hyvät ihmiset ja kansalaiset... aatteen voima... minä en ole mikään\npuhuja enkä muu semmoinen Siissero... eikä ole tullut kouluja käytyä,\nminkä vähän alkuopetusta kansakoulussa... ja yksityisiä opintoja...\non ulkomaillakin oltu... ollaan liikemiehiä... kansallismielisyys on\nojennusnuorana... ja perustuslaillisuuden aate... elikkä kilpi... minä\nolen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta...\ntaikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa... vaikka se\non, etten sanoisi huono liikepaikka... mutta kun on mies pöydän ääressä\nja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka\nEläintarhassa...\n\nYleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:\n\n-- Hyvä!\n\nHra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan\nhyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:\n\n-- Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma... ei se\nmikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe... kyllä siinä\nei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun\nei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta... mutta kun hän sanoi,\nettä ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä\npuhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja\nsanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei\nme olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan\naikaihmisille sellaista... minullakin on jo viisi lasta, taikka\noikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon... niin kyllä sitä\nsilloin alkaa tietää, mistä niitä tulee...\n\n-- Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.\n\nMutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:\n\n-- Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo... onko tämä nyt\njärki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon\nhalkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä\npoltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo... vai näytänkö minä\njossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo\nenkä harhanäky, vaan Kenonen... ei olla mitään miljuneereja vielä,\nmutta rahaakin on ja...\n\nHra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen\nvielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat\nhänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän\nmenestyskohtaan ja huusi:\n\n-- Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon\nkansalaisuusaatteelle!\n\n-- Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui\nalas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla\nsilminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.\n\nKun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa\nesitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö\nsuuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.\n\nHra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan,\nhymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva\nKenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana\nniin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli\nlähtenyt käymään Tikkurilassa.\n\nKalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin\npiesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli\npäivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan\nkuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin,\nkoska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä\nluolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko\ntässä tiedossa perää.\n\nNyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen\npöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko\ntalossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen\ntuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi\nepäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä,\nnousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.\n\nPoikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta\ntai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra\nKenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten\npainettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa\nedessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.\n\n-- Häh? kysyi hra Kenonen.\n\nPojat vaikenivat.\n\n-- Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi\nepäluuloisesti:\n\n-- Onko täällä tekeillä joku salaliitto?\n\nSilloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja\nilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen\nloi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa\nsen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa\nrehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että\nhänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa\nainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset\nperiaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.\n\nTätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat\njonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa,\nmillaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi\nhiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata\njuttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti\nja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä\nselkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.\n\nSitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja\nettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää\nkertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.\n\nKoska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista\nkotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan\npuolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella,\nmuisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista\nsoinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen\nja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin\nolla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis\nkeskusteluihin.\n\nHra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti\nvielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi\nodottelemaan unen tuloa.\n\nOli hiljainen kuutamoyö.\n\nKuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus\näänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja\nhiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen.\nHäntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva\nKenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten\nkoetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä\nesitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti\nnolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä\nyksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista\nalatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin\nvoimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento\ntissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen\nvuoteensa viereen.\n\n-- Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen\nitseään. -- Minun hermoni ovat epäkunnossa...\n\nTuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva\npaperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla\ntavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun\nkalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.\n\nHra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän\nsyöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas\nja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian\nnopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse\nKallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä\ntirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.\n\nSeuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta\nkukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta\nmahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven\nraosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan\nlöytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat\nkertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan.\nHra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu\npaljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi\nspiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa\nja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat\nkirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia,\njonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat\ntäten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin\nkysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.\n\nTäpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut\nkiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin\nkuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin\nkattolampussa olleesta paperikukasta.\n\n\n\n\nHRA KENONEN HAUTAJAISISSA\n\nHra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen\nvaltioneuvoksen\n\n\nOli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut\nsurureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.\n\nHra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin\non elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella.\nJokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan,\nlukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään\npoikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.\n\nHra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että\nvainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt\nkoko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan\nyhteiskunnassa.\n\nHra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto,\nsemminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat\nhe paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä\nkotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin\naikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja\nsaapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi,\ntoinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen\ntehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen\nomatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo\nkauan sitten pennilleen suorittaneensa.\n\nMutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin\nhra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa.\nKuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla\nvastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista\nhienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari\nkohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää\nvuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet\nvalmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.\n\n-- Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. -- Suutaritkin kuolevat pois...\n\nHra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin\nsurullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa\nvelvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi\nkukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:\n\n    \"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle\n\n                                   _A.B. Kenoselta_\".\n\nSitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana,\n\"lapsuudenystävälle\", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi\nheikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan\nääressä heidän vanhan tuttavuutensa.\n\nHautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään\najurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille\njuuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin\ntietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa\nmustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät\nsukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi\ntullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi\nviimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä\ntavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen\ntästä viimeisestä palveluksesta.\n\nRautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä\nMikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto,\nyhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.\n\nSe oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen\nvaltioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka\noikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla\nnäinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin\nhautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet\nsamaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo\nmolemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään\njoutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa,\ntapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.\n\nSuutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen\nnenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää\nehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi\ntai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan\nsuutarin perässä.\n\nSiinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti\nohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen\nsaattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli\nm.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan\narvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.\n\nHra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja\njättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari\nollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan.\nSitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä\nja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena\nmiehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen\nmuistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän\nlähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti\nhäneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten\ntöllisteltäväksi.\n\nMitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen\nkulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että\nhänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa\neikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei\nenää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä,\njonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli\nluultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului\nveturin vihellys -- epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi,\najatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra\nKenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.\n\nJa niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton\nloppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä\nsiitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja\nliittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.\n\n-- Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen\nnauhoihin, ajatteli hra Kenonen. -- Nythän tämä kelpaa todellisen\nvaltioneuvoksenkin haudalle.\n\nEikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen\nvaltioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita\nseppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden\nkanssa.\n\n-- Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele\nsuutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. -- Se olisi ollut\nepäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä\nolisivat joutuneet kokonaan varjoon.\n\nAjaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua,\nhiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä,\ntunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli\nhyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt\nhänet yksin.\n\n-- Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. -- Kuka sinun käski pitää\nsemmoista kiirettä.\n\nKun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan,\nalkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja\nvainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka\nei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut\nsanan \"lapsuudenystävälle\", pyysi silloin aivan arkun ääreen\ntunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan.\nHra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana\nolevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen\nvaltioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi\nvaltioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.\n\nHaudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita\nlauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen\nesiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana\nastui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin\ntukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa\nsanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä\nhautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: \"Viimeinen\ntervehdys lapsuudenystävälle\", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana.\nTodellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät\nvuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat\nhänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.\n\nHra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin\nlehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä\nniistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan\nlapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän\nvaikutuksen.\n\nHra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen\npatsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra\nKenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven\naikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä\nkootuilla varoilla.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA VALLANKUMOUS\n\nVallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa\n\n\nHra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut\nlaskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella\nvalppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki\ntulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain\nerikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa,\nkäski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia\ninhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan\npäällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa\nvaljuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole\nnouseva.\n\nHra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä\nhieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille\nkiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia,\njoista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.\n\nVaikkakin hra Kenonen lepäsi kalvavan taudin riuduttamana valkoisten\nlakanain välissä, oli hänellä kuitenkin vielä jäljellä sen verran\nentisten voimainsa tähteitä, että hän jaksoi nyrkillään iskeä sängyn\nvieressä olevan wieniläistuolin vähän rakoutuneen pohjan kokonaan halki\nja vannoa, ettei hän tahdo, että hänen kenties viimeisiä hetkiään\nkatkeroitetaan kaikenlaisilla järjettömyyksillä.\n\nHuomattuaan tuolin pohjan olevan halki sanoi hra Kenonen\ntoimeenpanevansa parannuttuaan, jos hän enää milloinkaan paranee,\nperusteellisen tutkimuksen siitä, kuka pojista on ottanut\nelämäntehtäväkseen hänen hienojen wieniläistuoliensa murskaamisen,\nja ennusti hän synkästi sen hetken olevan verrattavissa viimeiseen\ntuomioon, jolloin pasuuna soi ja vuohet erotetaan lampaista, vaikka hra\nKenonen sanoikin olevansa melkein varma siitä, että hänen laumassaan on\nvain pelkkiä vuohia.\n\nHra Kenonen veti syvään henkeään ja huusi rva Kenoselle, että kuume\noli taas nousemassa, jonka vuoksi kuumemittari ja kylmät kääreet oli\nviipymättä tuotava paikalle, ja sanoi sitten pojilleen, että kaikki\npuheet vallankumouksesta ovat kirottuja järjettömyyksiä, joita ei\nkukaan valistunut kansalainen usko. Jos he, sanoi hän, olisivat\nkoulussa oppineet jotain muutakin kuin vaatimaan taskurahoja ja\npelaamaan potkupalloa, niin tietäisivät he, että vallankumouksia\ntapahtuu vain historian oppikirjoissa, ja että vallankumoukset ovat\nnykymaailmassa yhtä mahdottomia ja tieteellisestikin mahdottomiksi\ntodistettuja kuin kolmikulman kahtiajakaminen tai ikiliikkujan\nkeksiminen, joita eivät ole voineet suorittaa suurimmatkaan nerot\njulmasta ihmissyöjäkeisari Nerosta hra Kenosen synnyinpitäjässä\naikoinaan eläneeseen toissilmäiseen puuseppä Neroseen asti, joka oli\nrakentanut ikiliikkujaa kolmattakymmentä vuotta, mutta ei ollut saanut\nsittenkään valmiiksi.\n\nTämän helppotajuisen luentonsa jälkeen karkoitti hra Kenonen\nvanhimmat poikansa häpeällä silmäinsä edestä sekä ryhtyi toimittamaan\nkuumemittausta, saaden tulokseksi lähes 37 1/2 astetta ja huomauttaen\nsitten rva Kenoselle taudin saaneen käänteen pahempaan päin ja\ntestamentin olevan kassakaapissa siinä lokerossa, joka oli vedetty\nhiukan auki.\n\nIllalla tuli rva Kenonen apteekista, jossa hän oli ollut noutamassa\nlisää lääkkeitä, jolloin hra Kenonen kysyi häneltä, kuinka\nmyrkynsekoittajat jaksoivat ja luulivatko he, että he saisivat\nmoskallaan hra Kenosesta hengen jo ensi yönä, vai jaksaisiko hänen\nruumiinrakennuksensa pitää puoliaan vielä auringon nousuun asti.\nVastaamatta näihin puoleksi alakuloisiin, puoleksi leikillisiin\nkysymyksiin ja viittauksiin sanoi rva Kenonen hämmentyneellä äänellä:\n\"Kuulehan nyt, Aukusti, mitä on tapahtunut!\" ja istuutui sitten hra\nKenosen vuoteen reunalle kertomaan niin erinomaisia, merkillisiä ja\nihmeellisiä asioita, että hra Kenonen, kuunneltuaan kaksi minuuttia,\nalkoi hikoilla ja sanoi hetken kuluttua niin hiljaisella ja nöyrällä\näänellä, ettei rva Kenonen ollut luullut miehensä suusta voivan\nsellaista lähteä:\n\n-- Kaikkivaltias kaitselmus, joka on ihmeellisesti ja armollisesti\njohdattanut heikkoa kansaamme korpivaelluksen aikana ja pois Israelin\norjuudesta, torjukoon päältämme sellaisen onnettomuuden kuin\nvallankumous on... muistakaamme kiitollisin mielin olla uskollisia\nvähässä ja kantakaamme sydämen nöyryydessä edes hento huokauksemme,\nettä hiljaisuus ja rauha maassa vallitsisivat ja että me voisimme\nlapsenlapsillemme jättää perinnöksi tämän ihanan maan, joss' auroin,\nmiekoin, miettehin...\n\nKuultuaan tällaista puhetta hra Kenosen suusta nousi rva Kenonen ylös\nja kiiruhti puhelimen ääreen soittaakseen lääkärille, että asema on\nvakava ja että sairas jo hourii, mutta hän rauhoittui suuresti ja\nluopui aikomuksestaan, kun hra Kenonen samassa sadatellen sylkäisi\njuuri ottamansa lääkkeen suustaan, väittäen apteekkarin olevan\nvesikauhun riivaaman ja sekoittaneen lääkepulloon oksennuspulveria,\nkamalaa ja pirunpihkaa, sekä sanoi toivovansa apteekkarin joutuvan\neduskuntaan tai Kakolaan. Hra Kenonen sanoi mieluummin kuolevansa\ntai liittyvänsä kirottuihin kieltolain kannattajiin kuin suostuvansa\nnielemään lusikallistakaan tuosta ruskeasta pahannäköisestä pullosta,\nja kysyi, mihin myrkynsekoittajat olivat unohtaneet pullon kyljestä\netiketin, missä on pääkallonkuva ja kaksi sääriluuta ristissä. Sitten\nvannoi hän menettelevänsä niinkuin sotasankari von Döbeln ja ojensi\nkätensä pyyhkäistäkseen lääkepullot tuolilta lattialle, mutta kysyi\nensin, paljonko ne olivat maksaneet. Ja kun rva Kenonen ilmoitti niiden\nmaksaneen 17 markkaa 35 penniä, niin käski hra Kenonen nostaa lääkkeet\nkaappiin ja myydä ne naapureille, kun kuulee heidän tarvitsevan hyviä\nyskänrohtoja.\n\nHra Kenonen nukkui yönsä rauhallisesti, heräten aamulla terveenä ja\nvirkeänä kuin pelimanni, sekä tarttui sanomalehteen, ottaakseen selon\narvopaperipörssin eilisistä noteerauksista.\n\nSilloin sattuivat hänen silmiinsä suurilla, lihavilla kirjaimilla\nladotut otsakkeet, jotka ulottuivat koko sivun yli.\n\nHra Kenonen luki ne, heilutti käsiään sekunnin ajan ilmassa ja olisi\nnähtävästi pyörtynyt, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään,\njollei hän olisi samassa sattunut lyömään kyynärpäätään sängyn\nreunaan ja kironnut niin kauheasti, että herrasväki Kenosen uusi,\neilen saapunut ja vakavamielinen palvelijatar kuuli sen keittiöön\nasti ja, luullen tulleensa ryöväriperheeseen, sanoi itsensä heti irti\nneljäntoista vuorokauden kuluessa irtisanomispäivästä lukien.\n\nTunnin kuluttua seisoi hra Kenonen mustassa juhlapuvussa salissa\npianon ääressä, edessään perheensä, jonka hän oli käskenyt myöskin\njuhlapuvuissa saapumaan saliin, ja kun kaikki olivat paikoillaan\nkysyi hra Kenonen, missä palvelijatar Miina Karhunen oli. Rva\nKenonen kiiruhti hakemaan keittiöstä Miinan, jonka polvet alkoivat\nvapista, hänen tultuaan saliin, niin että hänen täytyi pidellä kiinni\novenpielessä olevasta tuolista.\n\nHra Kenonen, joka kalpeana, mutta järkähtämättömänä oli odottanut\njuhlayleisön järjestäytymistä paikoilleen, avasi nyt kädessään olevan\nrunokirjan ja lausui mahtavalla, järkyttävällä voimalla runon Ilkasta,\njoka tuli hirtetyksi.\n\nJa kun hra Kenonen oli silmät leimuten, tukka pystyssä, kirja\noikeassa kädessä ylös kohotettuna ja vasen käsi nyrkkiin puserrettuna\njyrisevällä äänellä huutanut loppusäkeet:\n\n    \"Kauniimpi _orjan_ elämää\n    On kuolo _hirsi_puussa!\"\n\nniin puhkesi rva Kenonen itkuun ja hra Kenonenkin pyyhkäisi\nsilmäkulmaansa, ja Leena Kenonen säikähti ja alkoi parkua, jolloin\nMiina, hra Kenosen tehtyä ylevän, poistavan viittauksen, kiiruhti\nviemään lapsen ulos salista.\n\nMutta hra Kenonen rykäisi ja piti aivan odottamatta mitä pontevimman\nja loistavimman puheen, jossa hän sanoi kukistaneensa sortovallan ja\nolevansa valmis vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa vapauden ja\nisänmaan puolesta, ja viittasi Ilkkaan, joka myöskin tuli hirtetyksi\nperustuslaillisuutensa ja vapaamielisyytensä takia. Hra Kenonen heristi\nnyrkkiään, huudahti: \"näin Suomen karhu elämöi, heristi nyrkkiään ja\nlöi!\" ja sanoi, että isänmaalla on onneksi vieläkin sellaisia miehiä,\nainakin yksi, joka on valmis ennemmin hirtettäväksi kuin alistumaan\nenää sortovallan alaiseksi, ja kohottaen kätensä kohti kattokruunua,\nniin että siitä killuvat lasihelyt kimaltelevana sateena lankesivat\nhänen niskaansa ja päälaelleen, vannoi hra Kenonen hirvittävän valan,\nettä niinkauan kuin tämä käsi kykenee liikahtamaan, ei sortovalta ole\nnotkistava hiuskarvaakaan rva Kenosen ja Kenosen poikien päästä.\n\nSilloin ratkesi rva Kenonen jälleen hillittömään itkuun ja lankesi\nmiehensä kaulaan, sanoen häntä sankariksi, ja hra Kenonen punastui\nylpeydestä ja mielenliikutuksesta, ja Kenosen pojat olivat\nnolon näköisiä ja häpesivät kovasti vanhempiensa hentomielistä\nkäytöstä, johon he eivät huomanneet olevan mitään pakoittavaa tai\nedes järjellistä syytä, ja potkivat ja tuuppivat toisiaan. Mutta\nhra Kenonen huomasi sen ja sanoi heille ankarasti, että jos he\nväärinkäyttävät vapauttaan, niin ottaa hän sen heiltä pois pikemmin\nkuin he aavistavatkaan, sillä tällä hetkellä tarvitaan ennenkaikkea\nyksimielisyyttä, uhrautuvaisuutta ja sankarillista mieltä, mutta sen\ntäytyy olla yhdistettynä kylmään päähän ja teräksiseen tahtoon.\n\nJa hra Kenonen tuli uudelleen innostuneeksi ja liikutetuksi omista\nsanoistaan ja pyysi arvoisia läsnäolijoita yhtymään yksimielisesti\nlaulamaan paisuvista rinnoista tuon uljaan: \"Kuullos pyhä vala\", ja hra\nKenonen avasi suunsa ja veti syvään henkeä ja sanoi:\n\n-- Hyi hitto kun täällä haisee käry! Kuka juuttaan lorvi se\ntaas on jättänyt keittiön oven auki? Täällä on aina niinkuin\nselluloosatehtaassa!\n\nMutta vallankumous kehittyi huimaavaa vauhtia muuallakin kuin Kenosen\nperheessä, ja kuultuaan mitä kaduilla tapahtui, sanoi hra Kenonen, että\ntämä on suurenmoisin hetki hänen seikkailurikkaassa elämässään, ja\nettä kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli laskenut. Hän vannotti\nrva Kenosta muistamaan, että hän, hra Kenonen, oli useita kertoja\nennustanut vanhan rikoksellisen ja mielettömän hallitusjärjestelmän\nlopuksi johtavan tähän romahdukseen, ja lähetti Miinan ostamaan\npunaista vaatetta sekä käski hänen samalla haukkua kauppiasta niistä\ntunkkaantuneista ryyneistä, joita hän oli viime viikolla Kenoselle\nmyynyt. Hra Kenonen käski Miinan huomauttaa kauppiaalle, että akanat\nerotetaan nyt nisuista, että nylkyrien ja huijarien aika on nyt lopussa\nja että mainitun kauppiaan jalkainsa alle tallaama kansa nostaa nyt\npäänsä ylpeästi pilviin ja karistaa sorron ikeen niskoiltaan.\n\nMiina lähti, höpisten mennessään hra Kenosen viimeisiä sanoja, ettei\nunohtaisi niitä matkalla, ja hra Kenonen juoksi vinnille noutamaan\nvanhan kaksipiippuisen haulikkonsa, jonka vasen piippu oli halki ja\noikea hana poikki, ja sanoi, että kansan vapaus on vaarassa ja että\non ryhdyttävä kiireesti rakentamaan katusulkuja, jotka ovat jokaisen\nhyvinjärjestetyn vallankumouksen ensimmäinen ehto.\n\nSamalla alkoi hän huutaa Miinaa ja ilmoitti epäilevänsä mainitun\nhenkilön lähteneen hakemaan punaista vaatetta Punaisen meren takaa,\nja kun Miina palasi, tuoden kangasta, niin kysyi hra Kenonen, eikö\nkaupungissa tosiaankaan ole sen punaisempaa vaatetta, ollen sitä\nmieltä, että hänen omassa nenässään oli enemmän punaväriä.\n\nReväistyään itselleen puolen metrin pituisen suikaleen, josta solmi\npunaisen nauharuusukkeen rintaansa, sitoi hra Kenonen punaisen\nvaatteen lipuksi kävelykeppinä päähän, heitti pyssyn olalleen ja\nmarssi päättäväisesti ulos puolustamaan äskensyntynyttä tasavaltaa.\n\"Ukko läksi tekemään ihmeitä\", ilmoittivat Kenosen pojat talonmies\nPikkaraiselle ja juoksivat isänsä perässä.\n\nKadulla herätti hra Kenonen oitis huomiota, ja häneen liittyi, paitsi\nhänen omia poikiaan, ainakin kaksikymmentä muuta poikaa, joilla ei\nsillä haavaa sattunut olemaan muuta tekemistä ja jotka vihelsivät\nsormiinsa, hihkuivat ja hurrasivat.\n\nTämän johdosta marssi hra Kenosen joukkoa vastaan asestettu patrulli,\njoka pysäytti sen, epäillen sitä vastavallankumouksellisista hankkeista.\n\n-- Haroosii tavaarists! huusi hra Kenonen, heilutti hattuaan ja\nhurrasi, mutta patrulli asetti hra Kenosen keskelleen ja marssi hänen\nkanssaan kasarmiin, jolloin hra Kenosen otsalle kohosi kylmä hiki ja\nhän kysyi, oliko aikomus asettaa hänet sotaoikeuteen, vai viedäänkö\nhänet suoraan ammuttavaksi, saamatta kuitenkaan vastausta.\n\nKasarmissa riisuttiin hra Kenonen aseista, mikä tapahtui siten, että\nhänen olaitaan otettiin haulikko, jonka toinen piippu oli halki ja\ntoinen hana poikki, ja hänen liivintaskustaan kääntöpääveitsi, jossa\noli hämmästyttävän pieni terä ja hämmästyttävän suuri korkkiruuvi.\nSitten toimeenpantiin kuulustelu, missä hra Kenonen laajasti selitti,\nettä oli tapahtunut suuri väärinkäsitys, ja ilmoitti nuoruudestaan\nsaakka kannattaneensa vallankumouksellisia aatteita, mainiten\njoutuneensa siitä syystä vanhan hallitusjärjestelmän vihoihin, mikä\nvihamielisyys oli muun muassa ilmennyt hänen luonaan toimeenpannussa\nväkivaltaisessa kotitarkastuksessa.\n\nKun ei toimitetussa tutkinnossa ilmennyt mitään raskauttavaa hra\nKenosta vastaan, päästettiin hänet vapaaksi, kuitenkin aseettomana,\nsekä kehoitettiin häntä noudattamaan hillittyä ja maltillista\nesiintymistä ja karttamaan tietämättömien kansankerrosten yllyttämistä\najattelemattomiin ja harkitsemattomiin tekoihin, koska vanha\nhallitusjärjestelmä ei vielä ollut lopullisesti muserrettu ja\nkaupungissa oli paljon provokaattoreita, jotka koettivat saada aikaan\nsekasortoa ja anarkiaa.\n\nHra Kenonen päästi helpotuksen huokauksen, lupasi pyytämättä tehdä\nvoitavansa anarkistien ja provokaattoreiden paljastamiseksi, kumarsi\nsyvään ja poistui nopeasti. Päästyään seuraavaan kadunkulmaan hän\nlähti juoksemaan, juosten yhtä kyytiä kotiinsa asti. Siellä ilmoitti\nhän taanneensa vallankumoukselliselle järjestölle ja tasavallan\nhallitukselle rauhan säilymisen siinä kaupunginosassa, missä hän asui,\njosta syystä hra Kenonen kielsi kenenkään poistumasta talosta ja oli\nvähällä saada talonmiehen pakoitetuksi lukitsemaan portit keskellä\nkirkasta aamupäivää.\n\nHra Kenonen asettui ikkunan ääreen pitämään silmällä, mitä kadulla\ntapahtui, ja jos hän huomasi epäilyttävännäköisen miehen kulkevan\npitkin katua, alkoi hän huutaa: \"Ottakaa kiinni provokaattori!\" ja\njos hän näki epäilyttävännäköisen naisen, huusi hän: \"Ottakaa kiinni\nprovokaattorska!\" Epäilty lähti silloin pelästyneenä juoksemaan pakoon,\nja lopuksi oli koko katu hra Kenosen asunnon läheisyydessä aivan\ntyhjä, koska hra Kenonen epäili jokaista tuntematonta ja useimpia\ntuntemiaankin henkilöitä provokaattoreiksi.\n\nSamassa lähestyi kuitenkin taloa kaksi retkun näköistä miestä, jotka\nolivat juovuksissa, ja hra Kenonen huusi: \"Provokaattoreita!\" Retkut\nhuomasivat silloin hra Kenosen ja toinen heistä sanoi:\n\n-- Tuolla on oikein aika porvari, mennääs ja nitistetään se!\n\nHra Kenonen piiloutui silloin sängyn alle, huutaen rva Kenoselle, että\njakobiinit olivat tulossa murhaamaan hänet, jolloin rva Kenonen meni\nalas ja ajoi retkut luudanvarrella pois portilta.\n\nKaupungin siviiliväestöön nähden sujui vallankumous onnellisesti ja\nrauhallisesti, ja hra Kenonen arveli sen melkoiseksi osaksi johtuneen\nhänen mieskohtaisesta vaikutuksestaan.\n\n\n\n\nHRA KENOSEN LEIJONALIPPU\n\nHra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle\n\n\nHra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti\nkiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen\nsyvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin\nunessa.\n\nKun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että\nruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja\nnähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan,\nettä leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen\nhyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään\nhänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen\nratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin\npalattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen,\nettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka\nharjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla\nhuomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut\ntalon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän\nlaiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.\n\nHra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella\nkiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen\nkustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen\nomakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi,\nnähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain\ntavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin\nsukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli\nkuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan\ntaiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi\nmelkein kuulla sen karjuvan.\n\nKenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun\nse siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi\nSuomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan,\nja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja,\nkunnes pullo oli tyhjä.\n\nHra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua\nhuomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan,\nosoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.\n\nIltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja\nnähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia,\nsoitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli\ntarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.\n\nSiitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka\ntörkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta\nsyystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa\nliputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän\nvarovaisemmassa äänilajissa.\n\nIsännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään\nliputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle\ntämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona\noli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta\nkuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.\n\nSuuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia\nolemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa\noleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty\nleijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen\nvalmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo\nja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin\ntorilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan\nsuinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita\neläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin\nsuuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.\n\nHra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin\nvetämään lippunsa alas.\n\n\n\n\nHRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA\n\nHra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy\ntunnetulla taidollaan\n\n\nParin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien\naaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan\nrauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan\nmaaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen\naikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä\noli tekeillä halonhankintasopimuksia.\n\nHra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja\nmaaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan\nkulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin\nleimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne\nolivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä\nennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina\nvaltiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui,\nennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.\n\nKapinalliset olivat mökkiläisen Salamo Lötjösen johdolla vanginneet\nkylän viranomaiset, nimittäin lautamies Hovilan, poliisi Riikosen ja\nkuppari-Liisan ja teljenneet heidät Lötjösen perunakuoppaan, ryhtyen\nsitten pitämään kansalaiskokousta Lötjösen tuvassa, ratkaistakseen\nvangittujen kohtalon.\n\nHra Kenosen ajaessa kylään juoksi eräs Hukkalan kansalliskaartilaisista\nilmoittamaan kokoukselle, että lihava porvaripösö oli saapunut\nkylään, ja kun kansalaiskokous sen kuuli, lähetti se kolmimiehisen\nkomitean vangitsemaan hra Kenosta ja tuomaan hänet kansalaiskokouksen\ntutkittavaksi.\n\nVaikka hra Kenonen olikin kerran vallankumouspäivinä, jolloin hänen\nhermonsa olivat todistettavasti epäkunnossa, sattunut horjahtamaan\nmiehekkäästä henkisestä tasapainostaan ja pakenemaan sängyn alle, niin\noli hän, saavutettuaan jälleen tasapainonsa, sama peloton ja luja mies,\njona me olemme oppineet häntä tuntemaan ja kunnioittamaan, ja kun\nkomitea ryhtyi häntä pidättämään, niin tarttui hra Kenonen, joka ei\nsuinkaan säikähdä kolmea miestä tavallisissa oloissa, ruoskanvarteen\nja alkoi läimäytellä ympärilleen sellaisella raivolla, että komitea\nkiljuen ja kiroillen juoksi takaisin ilmoittamaan, että tuntemattomalla\nporvarilla oli piru nahassa ja että tarvittiin tuntuvasti lisäväkeä.\n\nSilloin lähti kansalaiskokous, puheenjohtaja Lötjönen etunenässä,\njuoksemaan paikalle, ja kun hra Kenonen näki niin suuren miesjoukon\ntulevan, niin sanoi hän antautuvansa ylivoiman edessä.\n\nKansalaiskokous tarttui silloin hra Kenoseen käsistä ja jaloista ja\nlähti riepoittamaan häntä Lötjösen perunakuoppaan, ja hra Kenonen\nvaroitti kokousta repimästä hänen vaatteitaan, koska se tulisi heille\nhyvin kalliiksi. Perunakuopan ovelle tultua avasi kansalaiskokous\nkuopan oven tai oikeastaan ne laudat, jotka peittivät kuopan suuta,\ntätä varten nostettuaan ensin syrjään lautojen painona olleet suuret\nkivet, ja syöksi hra Kenosen kuoppaan.\n\nSamassa hetkessä kuin hra Kenonen katosi maa pinnalta, katosi siltä\nkuitenkin myös kansalaiskokouksen puheenjohtaja Salamo Lötjönen, sillä\njuuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kansalaiskokous syöksi hra\nKenosen perunakuoppaan, tarrautui hra Kenonen, joka nähtävästi luuli,\nettä julmurit aikoivat hänet elävältä haudata, epätoivon vimmalla\nSalamo Lötjösen tukkaan ja veti hänet mukanaan perunakuoppaan.\n\nLautamies, konstaapeli ja kuppari päästivät ihastuksen huudon,\nnähdessään hra Kenosen tempun, ja hyökkäsivät heti Lötjösen kimppuun\nsekä ajoivat hänet lyöden ja potkien perunakuopan perimmäiseen\nnurkkaan, jossa hänet kaadettiin vatsalleen, ja lautamies, joka\noli suuri ja lihava mies, istuutui hänen päälleen, koska hänen oli\nmukavampi istua siinä kuin perunoilla ja koska Lötjönen siten varmemmin\npysyi nurkassaan, samalla kun kuppari-Liisa teki innokkaita yrityksiä\nrepiäkseen silmät kukistuneen Lötjösen päästä.\n\nKansalaiskokous oli hyvin hämillään kunnioitetun puheenjohtajansa\nodottamattoman ja salaperäisen katoamisen johdosta, sillä kuopan ovella\nhra Kenosen kanssa syntyneessä kiihkeässä käsikähmässä ei kukaan ollut\nehtinyt oikein huomata, miten puheenjohtaja Lötjösen siirtyminen\nperunakuoppaan oikeastaan oli tapahtunut. Neuvoteltuaan asiasta päätti\nkokous ryhtyä keskusteluihin perunakuopassa olevien porvareiden ja\nviranomaisten kanssa puheenjohtaja Lötjösen vapauttamisesta, jossa\ntarkoituksessa perunakuopan ovilautoja siirrettiin vähän syrjään.\n\nAukosta pistivät heti esiin hra Kenosen suuttumuksesta leimuavat kasvot\nsäkenöivine silmineen, ja hra Kenonen ilmoitti, että neuvottelut ovat\nhyödyttömiä ja Lötjönen tullaan pitämään perunakuopassa panttivankina\nja lautamiehen tilapäisenä istuimena siihen saakka, kunnes kaikki\nvangitut ovat vapautetut ja heidän asiansa otettu kansalaiskokouksessa\npuolueettomasti tutkittavaksi.\n\nKansalaiskokous piti tämän tiedonannon johdosta uuden neuvottelun,\njossa päätettiin tehdä rynnistys perunakuoppaan ja vapauttaa vangittu\nLötjönen ahtaasta asemastaan ja porvarillisen virkavallan orjuudesta.\nPäätöstä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan, mutta hra Kenosen, poliisin\nja kupparin yhteislaukaukset perunoilla vasten hyökkääjien naamoja\nolivat niin tuhoisia, että rynnäkköön osaaottaneet joukot hajosivat\nepäjärjestyksessä.\n\nKun asema täten oli tullut yhä monimutkaisemmaksi, piti kansalaiskokous\nvielä yhden neuvottelun, jonka päätökseen ratkaisevasti vaikutti\nkuopasta kuuluva Lötjösen huuto, että hänen asemansa on \"kriidillinen\"\nja pikaiset toimenpiteet siitä syystä välttämättömät. Neuvottelun\npäätyttyä poistettiin ovilaudat kuopan suulta ja kaikkia pidätettyjä\npyydettiin käymään kansalaiskokouksen eteen, jossa heidän asiansa\ntulisi julkisen käsittelyn alaiseksi.\n\nTämän jälkeen menivät kaikki vangitsijat, vangitut ja vangittujen\nvanki yhdessä Lötjösen tupaan, jossa Salamo Lötjönen, senjälkeen\nkun poliisi ja lautamies olivat irroittaneet kouransa hänen\ntakinkauluksestaan, ryhtyi raavituin kasvoin jälleen puheenjohtajaksi\nja kehoitti valitsemaan kokoukselle pöytäkirjurin. Kun seppä Niilo\nHavukka oli yleensä tunnettu kirjoitustaitoiseksi, niin valittiin hänet\nyksimielisesti kokouksen sihteeriksi, ja hra Kenonen luovutti hänelle\ntoimessaan tarvittavan lyijykynän ja paperin. Tästä lahjasta päätti\nkansalaiskokous merkitä pöytäkirjaan kansalaiskokouksen kiitollisuuden.\n\nPuheenjohtaja Lötjönen ryhtyi senjälkeen tekemään selkoa valtiollisesta\nasemasta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, mutta hänen puhuttuaan\nviisi minuuttia keskeytti hra Kenonen hänet ja sanoi, ettei Lötjösellä\nnäkynyt olevan aavistustakaan nykyisestä asemasta. Hra Kenonen sanoi,\nettä jos kokous suostuu siihen, niin tekee hän itse selkoa nykyisestä\nasemasta, koska hän on ainoa läsnäolevista, joka on mieskohtaisesti\nottanut osaa vanhan hallitusjärjestelmän kukistamiseen, missä\ntoimituksessa hänen osuutensa, vaikka hän ei tahtonutkaan sillä\nkerskata, saattoi olla suurempi kuin yleensä luullaankaan.\n\nPuheenjohtaja esitti tämän jälkeen kokouksen ratkaistavaksi, eikö\nhra Kenosta olisi pidettävä porvarina hänen ilmeisen lihavuutensa\ntakia, johon hra Kenonen pyydetyksi selitykseksi ilmoitti, että\nlihavuus on hänessä luonnon vika, johon hän itse on syytön, ja\njonka vuoksi ei siis ole kohtuullista saattaa häntä kansalaisten\nhalveksimisen ja poikottauksen alaiseksi. Sitäpaitsi huomautti hra\nKenonen tuimasti, ettei hänen tietääkseen ollut missään määrätty\nmaksimipainoa kansanvaltaisuuden harrastajille, minkä kiistämättömän\nja terveen näkökohdan kokous hyväksyi. Kun hra Kenonen vielä oli\nkertonut alkaneensa uransa paimenpoikana ja saaneensa silloin kärsiä\nniin paljon vääryyttä ja riistoa tunnottomien manttaalijussien taholta,\nettä hänen nuori ja tunteellinen sydämensä oli siitä iäksi päiväksi\nkatkeroitunut, ja erään köyhän suutarin olleen kuolemaansa saakka\nhänen lapsuudenystävänsä, niin oli hra Kenonen valloittanut kokouksen\njäsenten myötätunnon puolelleen. Hra Kenonen kysyi silloin, oliko\nkokouksen tarkoitus valita hänet myöskin puheenjohtajaksi, johon kokous\nvastasi yksimielisesti myöntävästi, ja Lötjöselle sanottiin:\n\n-- Tule pois Lötjönen sieltä pöydän takaa ja päästä tämä vieras\npuhumaan!\n\nLötjönen kysyi varmuuden vuoksi, oliko se kansan tahto, ja kun kokous\noli vakuuttanut sen sitä olevan, luopui hän vallastaan, ja hra Kenonen\notti ohjakset heti lujiin ja hallitsemaan tottuneisiin käsiinsä.\n\nSenjälkeen piti hra Kenonen ytimekkään puheen, jossa hän sanoi vanhan\najan ilta-auringon laskeneen ja uuden ajan aamuruskon kultaavan\ntaivaanrantaa, sekä esitti käsiteltäväksi kysymyksen Hukkalan\nviranomaisten virkatointen laillisuudesta.\n\nAluksi ilmoitettiin, että eräs viranomaisista, kiertokoulunopettaja\nSihvilä oli poistunut paikkakunnalta vallankumouksen puhjetessa, jonka\njohdosta päätettiin lausua hänelle halveksiminen ja julistaa hänet\nvirastaan erotetuksi siihen saakka, kunnes hän on puhdistautunut\nkansalaiskokouksen edessä ja pyytänyt kansalaisilta anteeksi\nkieräilevän menettelynsä. Tehty ehdotus, että hänet merkittäisiin\npöytäkirjaan provokaattoriksi, hylättiin hra Kenosen ehdotuksesta\ntodistusten puutteessa huutoäänestyksellä.\n\nOtettiin sitten käsiteltäväksi lautamies Hovilan asia. Kun ei hänen\nvirkatoimiaan vastaan ollut mitään muistuttamista, niin lausuttiin\nhänelle vain kansalaisten surkuttelu sen johdosta, että hän oli vanhan\njärjestelmän aikana toiminut lautamiehen ammatissa.\n\nPoliisi Riikosen suhteen ilmoitettiin, että hän oli toiminut liian\nvirkavaltaisesti ja pitänyt kävellessään sunnuntaina kirkkomäellä\nkuonoaan liian korkealla muulloin paitsi tyttöjen seurassa, josta\nsyystä hänen on erottava. Kun Riikoselta kysyttiin, mitä hänellä\nolisi asian johdosta lausuttavana, sanoi Riikonen, että hän antaa\nkoko kokoukselle kanan hännän eikä missään tapauksessa tule eroamaan,\nelleivät viranomaiset erota häntä. Tämän johdosta lausuttiin Riikoselle\nkansalaisten surkuttelu, ja Riikonen sanoi, että jos kokous suostuu\nluopumaan eroamisvaatimuksesta ja tyytyy lausumaan hänelle vain\nhalveksimisensa, niin alistuu hän tuomioon, jotapaitsi Hukkalan\nasukasten on näistä puolin valta hänen puolestaan tuulastaa niin paljon\nkuin tahtovat.\n\nHra Kenonen huomautti, tahtomatta millään tavoin vaikuttaa kokouksen\nvapaaseen päätösvaltaan, että jos Riikonen eroaa, niin saadaan\nHukkalaan uusi, ehkä entistä ankarampi poliisi. Asiata harkittuaan\npäättikin kokous, että tyydytään vain halveksimisen lausumiseen.\nRiikonen kysyi, merkitäänkö se pöytäkirjaan, johon kansalaiskokous\narveli, että mitä se siellä tekee... kuulithan sinä sen nyt omin korvin.\n\n-- Paperikin voi loppua, lisäsi pöytäkirjan pitäjä, johon kokous\nvastasi, että kirjoita pienempiä puustaimia äläkä kirjoita kaikkea mitä\nkuulet.\n\nSeuraava asia Hukkalan kansalaiskokouksen työjärjestyksessä oli\nkuppari-Liisan erottamista koskeva ehdotus, josta syntyi kokouksen\nkiivain väittely.\n\nSattuneesta syystä on tätä asiaa koskeva kohta kokouksen pöytäkirjasta\nollut julkaistuna sanomalehdessä, joten voimme liittää sen tähän siinä\nmuodossa, johon kirjuri Havukka oli sen pukenut:\n\n\"Viites pykälä esitettiin entiset mätännykset puhtistettua siirtämään\nkupparin toimi pois entiseltä kupparilta eräiten henkilöiten taholta\nesitettynä että kupparilla on kaksi eri tointa kupparin ja povarin\njoten kupparin ammatti olisi lakkautettava. Puheessa tuotiin esille\nraskauttavia surkutteluja häpeällisten y.m. syiten tähten mutta\nenemmistön pantua jyrkästi laitonta erottamisvaatimusta vastaan\nsanoen: provogaattoriksi sekä kupparin itsensä saapuvilla olleena\npitettyä lyhyen valaisevan puolustuspuheen alkoi kiivas puheenvaihto,\netesvastuun uhalla, johtuen vähä välin yleis mölinäksi, kun\nniinkutsutut puupuntarin aikuiset huuti alas puhujat, jonka kokoukseen\nsaapunut eräs asiantunteva henkilö jota nimitettiin Herra kenoseksi sai\nvaikenemaan lyöten nyrkin pöytään ja tehten selvässä valossa tulevia\nhuomautuksia lain perusteella. Äänestyksen perusteella jäi kupparin\nammatti entiselleen, mille päätökselle nähtiin kansalaisten ja kupparin\nvienosti hymyilevän\".\n\nKaikkien asiain tultua käsitellyiksi kiitti hra Kenonen kokouksen\nosanottajia ja julisti kansalaiskokouksen päättyneeksi.\n\n\n\n\nHRA KENONEN KUVERNÖÖRINÄ\n\nHra Kenonen otetaan vastaan kuvernöörinä ja joutuu suurten\nkunnianosoitusten esineeksi\n\n\nSeuraavana päivänä istui hra Kenonen junassa, lähestyen höyryn\nvoimalla läänin pääkaupunkia. Hän oli erittäin tyytyväisellä mielellä\nmuistellessaan, miten hän taitavasti ja valtioviisaasti oli osannut\njärjestää vallankumouksen kautta syntyneet sekavat olot Hukkalan\nkulmakunnalla. Sitäpaitsi oli hän yhtä taitavasti osannut järjestää\nomatkin yksityisasiansa ja saanut aikaan olosuhteisiin katsoen sangen\narvokkaita halkosopimuksia. Hra Kenosen vilpittömästä sydämestä kohosi\nkorkeuteen harras toivomus, että kaitselmus siunaisi hänen työnsä ja\nantaisi ensi talveksi oikein kovat ja kylmät ilmat.\n\nAstuessaan läänin pääkaupungin asemalla ulos toisen luokan\nvaunusta, jonka ainoa matkustaja hän oli ollut tällä hiljaisella\nja vähäliikenteisellä rataosalla, levisi hra Kenosen edessä suuri\nihmismeri, joka ulottui aina asematalon taakse, ja kun hra Kenonen\nnäyttäytyi, virittivät laulajat tervehdyksensä:\n\n    \"Sua tervehdin...\"\n\nHra Kenonen katseli ympärilleen nähdäkseen, keneen tämä kunnianosoitus\noli kohdistettu, mutta hän ei nähnyt vaunusillalla ketään muita,\nniin että hänen täytyi pakostakin uskoa sen olevan tarkoitetun\njuuri hänelle itselleen. Hra Kenonen hämmästyi hieman, mutta\narveli, että kaupunkilaiset tahtoivat osoittaa hänelle mieltään sen\njohdosta, että saivat keskuuteensa henkilön, joka oli ollut mukana\npääkaupungissa vallankumouspäivinä ja itsekin ottanut osaa tuohon\nsuureen historialliseen näytelmään. Hra Kenonen paljasti siis päänsä\nja kumarteli oikealle ja vasemmalle, jolloin yleisö alkoi heiluttaa\nhattujaan ja nenäliinojaan ja huutaa:\n\n-- Eläköön!\n\nSamassa astui esiin eräs tuntematon, mutta tärkeännäköinen herra, jolla\noli leuassaan pitkä parta ja kädessään melkein parran pituinen paperi,\njosta hän alkoi yskien ja köhien ja niiskuttaen lukea tervehdyspuhetta.\nHän sanoi läänin asukkaiden olevan iloissaan siitä, että he olivat\nvihdoinkin saaneet maaherrakseen miehen, jonka taito, kokemus ja\nkoeteltu kansalaiskunto teki hänet itseoikeutetuksi siihen korkeaan\nvirkaan, joka hänelle oli uskottu, ja hän toivoi uuden maaherran hyvin\nviihtyvän paikkakunnalla ja käyttävän valtaansa lakien suojelemiseksi\nja läänin asujamiston menestykseksi.\n\nHra Kenosen päätä huimasi hänen kuullessaan, että hänet oli\nmaaseudulla matkustaessaan ja Lötjösen perunakuopassa ollessaan\nnimitetty kuvernööriksi. Mutta kun hän tiesi ja muisti, etteivät\ntällaiset tapaukset vallankumouksen jälkeen ja kansanvaltaisena aikana\nsuinkaan olleet mahdottomia, niin päätti hän heti ilman muuta alistua\nkohtaloonsa, vaivaamatta asialla päätään sen enempää. Lakki kädessä\npiti hän siis pontevan isänmaallisen puheen, huomauttaen Jaakko Ilkasta\nja sortovallan kukistamisesta, lupasi virassaan noudattaa lakia ja\noikeutta sekä valvoa kansan, etenkin köyhän kansan etuja, ja kohotti\nsitten kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle.\n\nKun jyrisevät eläköönhuudot olivat kaikuneet, lähti hra Kenonen\nasemalle häntä varten varatulla kuomureellä ajamaan lääninhallitukseen,\nmissä koko virkakunta juhlapuvuissa otti hra Kenosen vastaan, ja\nlääninsihteerin esiteltyä uudelle kuvernöörille virkamiehet ja\nlausuttua hänet tervetulleeksi, karautti hra Kenonen kurkkuaan ja loi\nympärilleen hallitsijamaisen silmäyksen, sanoen olevansa ankara, mutta\noikeudenmukainen mies ja vaativansa alaisiltaan etusijassa ahkeruutta,\ntäsmällisyyttä ja järjestystä.\n\nSitten hän astui kuvernöörin virkahuoneeseen, antoi määräyksen, ettei\nhäntä saanut häiritä, istuutui komeaan tuoliin komean pöydän ääreen,\notti eteensä arkin virallista paperia ja käteensä kynän sekä ryhtyi\nharjoittelemaan nimensä kirjoittamista uutta asemaansa vastaavalla\ntavalla. Siinä toimessa tuhersi hän parhaillaan, kun ovi aukeni ja\nuusi kuvernööri, nimittäin oikea kuvernööri, joka oli sattunut eräällä\nväliasemalla jäämään junasta ja jatkanut matkaansa tavarajunassa, astui\nsisään.\n\nHra Kenonen luuli häntä joksikin lääninhallituksen vahtimestariksi ja\nsanoi:\n\n-- Kun vasta tulette sisään, niin koputtakaa ensin ovelle!\n\nUusi tulokas kumarsi ja pyysi anteeksi, jääden sitten seisomaan.\n\n-- Mitä asiaa? kysyi kuvernööri Kenonen lyhyesti ja virallisesti.\n\n-- Minä olen vain uusi kuvernööri, sanoi toinen.\n\n-- Oletteko hullu! sanoi hra Kenonen. -- Kuvernööri olen minä. Te\nsaatte kyllä pysyä vielä vahtimestarina, mutta oppikaa ymmärtämään\nasemanne. Minun kanssani ei leikitellä! Saatte mennä!\n\nUusi kuvernööri meni lääninsihteeriltä kysymään, kuka se hullu mies\noli, joka istui kuvernöörin virkahuoneessa ja sanoi olevansa uusi\nkuvernööri.\n\nSiitä syntyi suuri huuto ja hälinä ja juoksu ja ovien pauke koko\nlääninhallituksessa, ja hetken kuluttua selvisi asia. Oltuaan tunnin\nkuvernöörinä ja opittuaan juuri kirjoittamaan nimensä uudella,\nkuvernöörimäisellä tavalla, luovutti hra Kenonen vallan käsistään ja\nsanoi tekevänsä sen kaipauksetta. Hän sanoi, että tämän läänin asukkaat\nolivat maailman suurimpia tolvanoita, kun eivät osanneet erottaa\nkuvernööriä oikeasta kunnon ihmisestä, ja että häntä siitä syystä oli\nhuvittanut laskea vähän leikkiä mainittujen tolvanoiden kustannuksella.\nHra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi haluavansa mieluummin olla\ntylsämielisten hoitolaitoksen johtajana kuin sellaisten pässinpäiden\nkuvernöörinä. Hra Kenonen oli sanallasanoen vähän vihainen, mutta\nkun oikea kuvernööri laski kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, eikö\nhän saisi tarjota hra Kenoselle päivällistä seurahuoneella, niin\nleppyi hyväsydäminen hra Kenonen oitis, ja päivällisten lopulla tuli\nhän huomattavasti iloiselle tuulelle, veti kuvernööriä, jonka kanssa\nhän oli entisenä virkaveljenä juonut veljenmaljat, parrasta, lupasi\nSuomen tasavallan presidentiksi tultuaan koroittaa hänet kuvernööristä\nministeriksi, ja lauloi jymeällä äänellä:\n\n    \"Talvi on jo laannut raivoomasta...\"\n\nNyttemmin saa hra Kenonen, tehdessään jonkun uuden tuttavuuden,\npuheeseensa ohimennen aina jollain tavoin sovitetuksi sellaisen lauseen\nkuin että:\n\n-- Se oli jokseenkin samoihin aikoihin kuin minä väliaikaisesti hoidin\nkuvernöörinvirkaa...\n\n\n\n\nRÄJÄHDYKSEN UHKA KENOSEN PERHEESSÄ\n\nHra Kenonen huomaa, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on\nräjähtämäisillään\n\n\nEräänä päivänä ilmoitti rva Kenonen, että kylpyhuoneen kuumavesipannu\non epäkunnossa.\n\nHra Kenonen laski ensin sikarin hampaistaan tuhkakuppiin, voidakseen\nesteettömämmin esiintuoda ajatuksensa, ja sanoi sitten haluavansa\ntietää, mikä tässä talossa _ei olisi_ epäkunnossa. Hän sanoi, ettei\nhänen kallis ja sisälmyksiä raatelevalla työllä kokoonhaalittu\nomaisuutensa kelvannut muutaman kuukauden perästä muuhun kuin\nromukauppaan, ja sinnekin vain suurella hinnanalennuksella. Tälle\nvandaalimaiselle perheelle, joka ties mistä oli ilmestynyt hänen\nympärilleen, ei mikään ollut pyhää ja koskematonta, ja kaikki, mikä\njoutui sen läheisyyteen, murskautui ja mureni tomuksi. Sanotaan koin\nsyövän ja ruosteen raiskaavan, mutta niin koi kuin ruostekin ovat\nviattomia kapalolapsia hänen perheeseensä verrattuina. Viime syksynä\noli kaasukeittiö epäkunnossa, sitten oli talvella keittolaatikon kansi\nhalki, sitten murskattiin Elias Lönnrotin kipsinen rintakuva...\n\nRva Kenonen pyysi hra Kenosta muistamaan, että hän itse oli pudottanut\nsen permannolle, etsiessään kadonnutta nappia.\n\nHra Kenonen sanoi, että kun esineet tässä huoneistossa ovat asetetut\nsillä tavoin kuin ovat, niin on tavallisen ruumiillisen olennon\nmahdoton lähestyä niitä, ilman että ne kaatuvat tai tippuvat\npermannolle. Viime kuussa annettiin tuulen särkeä ikkunaruutu, ja\nkeittiössä huvitellaan aamusta iltaan posliinien murskaamisella.\nHra Kenosen sateenvarjon varsi on poikki, pojat ovat reistailleet\nkirjoituspöydällä olevalla täytekynällä, niin ettei se kelpaa enää\nmihinkään, ja makuukamarin sähkölamput ja keittiön oven lukko ovat\nepäkunnossa. Ja nyt ilmoitetaan se ilosanoma, ettei kylpyhuonekaan\nole säilynyt yleiseltä hävityksen kauhistukselta. Hra Kenonen kysyi,\nmiksi ei yhtähyvin ole ostettu dynamiittia ja pamautettu kaikkea\nyhdellä kertaa ilmaan, että olisi päästy vähemmällä vaivalla? Mutta se\nolisi tietysti ollut hänelle liian helppo ja tuskaton loppu. Hänet on\npäätetty kiusata kuoliaaksi hitaasti, pala palalta. Hänet tahdotaan\npaistaa hiljaisella tulella...\n\nHra Kenonen pysähtyi hengähtämään ja kysyi sitten, mikä kylpyhuoneen\nkuumavesipannua siis vaivasi, ja kun rva Kenonen vastasi, ettei sen\nhanasta juokse vettä, niin sanoi hra Kenonen, että joku lyhytjärkinen\ntaulapää on tietysti kääntänyt hanaa väärinpäin ja katkaissut sen.\n\nSitten pisti hra Kenonen sikarin hampaisiinsa ja lähti kylpyhuoneeseen\nottamaan asiasta mieskohtaisesti selkoa. Hän väänsi jotain hanaa ja\nvesi alkoi virrata ammeeseen.\n\nHra Kenonen palasi takaisin ilmoittamaan, että kylpyhuoneen-vesipannu\non kunnossa ja ettei hän ymmärrä, kuinka kukaan on voinut luulla, ettei\nse toimisi. Hän käski pistää vain surutta puita pesään pannun alle,\nvaikka puut olivatkin kalliita, sillä oli jokseenkin samantekevää,\ntuliko se suuri konkurssi, johon tällainen taloudenhoito joka\ntapauksessa johti, muutamaa päivää ennemmin taikka myöhemmin. Hän\ntoivoi kuitenkin voivansa ottaa yhden ammekylvyn ennen taloudellisten\nasiainsa lopullista romahdusta.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua tuli palvelijatar ilmoittamaan hra\nKenoselle, että kylpyhuoneen pannu on kuuma ja että kylpy siis olisi\nmuuten valmis, mutta pannusta ei tule tippaakaan vettä. Hra Kenonen\nsanoi, ettei siitä ennenkään ole tullut vettä, ellei asianomaisilla\nhenkilöillä ole ollut älyä, kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä vääntää\nvesihana auki. Hän pyysi palvelijattaren mukaansa ja sanoi tahtovansa\nnäyttää sen ihmeellisen tempun, millä vettä saa pannusta, ja mikä vetää\nmelkein vertoja Mooseksen ihmeelle, kun hän sauvallaan iski kallioon,\nniin että siitä puhkesi vesisuoni.\n\nHra Kenonen astui edellä kylpyhuoneeseen, väänsi hanaa ja katso:\nvesisuihku syöksi kohisten ammeeseen.\n\n-- Näin se tapahtuu, sanoi hra Kenonen opettavaisella äänenpainolla.\n\n-- Niin, vastasi palvelijatar. -- Se hana onkin kunnossa. Se on\nkylmävesihana.\n\n-- Mitä! sanoi hra Kenonen ja pisti varovaisesti sormensa vesisuihkuun.\n\nTotta oli. Vesi oli aivan kylmää.\n\nHra Kenonen painoi kämmenensä vesipannun kylkeen, mutta veti sen\nsamassa ärjähtäen takaisin. Pannun kylki oli tulikuuma.\n\n-- Kuumavesihana on siellä toisella puolen, neuvoi palvelijatar.\n\nHra Kenonen väänsi nyt sitä hanaa, hän väänsi sen auki ja tempoi sitä\nsitten kaikkiin suuntiin, mutta turhaan. Ei tippaakaan tirahtanut.\n\n-- Ulos! huusi hra Kenonen. Pannu räjähtää!\n\nMolemmat syöksyivät ylinniskoin ulos eteiseen, hra Kenonen huusi kokoon\nperheensä, sanoi, että vesipannu on tukkeutunut, ja kun se on jo\ntulikuuma, niin räjähtää se tuossa tuokiossa. Sitten tunki hra Kenonen\nperheensä rappukäytävään ja sieltä alas portille, minkä jälkeen kaikki\njäivät pelosta kalpeina odottamaan räjähdystä.\n\nPelästyneitä naapureita, jotka olivat kuulleet, että Kenosen perheessä\nodotetaan räjähdystä, kokoontui portille kuulemaan hra Kenosen\nselostusta asiasta. Hra Kenonen sanoi, että jollei hän ajoissa olisi\nhuomannut vaaraa, niin olisi koko perhe sortunut raunioihin.\n\nJoku ehdotti, että mentäisiin soittamaan poliisikamariin, ja joku\ntoinen esitti, että hälyytettäisiin palokunta paikalle. Kenosen\nnaapuri Hyrylä kysyi, oliko hra Kenonen ehtinyt sammuttaa tulen pannun\nalta. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ollut ehtinyt sitä tehdä, ja jätti\nsanomatta, ettei hän ollut muistanutkaan koko toimenpidettä.\n\nHra Kenonen katsahti sitten ympärilleen ja sanoi, että jos joku\nmenisi sammuttamaan tulen kylpyhuoneen pesästä, niin maksaisi hän\nviisi markkaa. Talonmies Pikkarainen, joka oli tapaturmavakuutettu\nneljästätuhannesta markasta ja joka huomasi tässä olevan tilaisuuden\nansaita kunniallisella ja urhoollisella tavalla koko tuon summan, jos\npahoin kävisi, sanoi tahtovansa yrittää, jos hra Kenonen maksaa hänelle\nviisikymmentä markkaa. Hra Kenonen huomautti, ettei hän ole Rothschild,\nja tarjosi neljääkymmentä markkaa. Talonmies Pikkarainen pyysi hra\nKenosta ottamaan huomioonsa, että hän menee päätään kaupalle, jolloin\nhra Kenonen sanoi, että pannaan sitten riitarahat kahtia, ja lisäsi\nviisi markkaa sekä lupasi kustantaa ruumisarkun ja kuolemanilmoituksen,\njos Pikkaraiselle kävisi hullusti. Pikkarainen hyväksyi nämä ehdot,\njolloin Pikkaraisen muija rupesi huutamaan ja tarttui kiinni\nPikkaraiseen, ja hra Kenonen tarttui Pikkaraisen muijaan ja piteli\nhäntä kiinni siihen asti kunnes Pikkarainen oli ehtinyt ylös portaita\nKenosen asuntoon.\n\nKaikki olivat nyt suuressa levottomuudessa Pikkaraisen puolesta, ja\nPikkaraisen vaimo itki ja väänteli käsiään ja sanoi, että hän oli\nnähnyt viime yönä niin pahaa untakin, ja tätä se nyt ennusti. Hän sanoi\nPikkaraisen nuoruudestaan pitäen olleen sellaisen huimapään, ettei se\nymmärtänyt ensinkään pelätä henkeään eikä ajatellut, että hänellä oli\nvaimo ja kolme lasta.\n\nHra Kenonen lohdutti Pikkaraisen vaimoa sillä, että jos pannu\nräjähtää, niin menee Pikkarainen niin pieniksi palasiksi, ettei\nhänen hautajaisistaan ole paljonkaan vaivaa, mutta ei edes tämä\nkäytännöllinen näkökohta voinut sanottavasti lieventää Pikkaraiskan\nsurua. Samassa tuli talon isännöitsijä ulos portista ja nousi häntä\nkadulla odottavan ajurin rattaille. Nähdessään väkijoukon kysyi hän,\nmitä oli tapahtunut, jolloin kolme akkaa alkoi huutaa yhtä aikaa,\nsaamatta siitä huolimatta asiaa kuitenkaan isännöitsijälle täysin\nselväksi. Senverran hän sentään tajusi, että oli kysymys Kenosen\nkuumavesipannun räjähtämisestä, ja sen kuullessaan suuttui hän ja\nsanoi, ettei hänelle tarvitse syöttää järjettömyyksiä. Huomauttaen,\nettä Kenosten asunto on aina kaikenlaisten epäjärjestysten pesäpaikka\nja ettei itse paholainenkaan voi tietää, milloin siellä on tosi käsissä\nja milloin vain turha hälyytys, mihin hra Kenonen vastasi puristamalla\nnyrkkiään isännöitsijän nenän edessä, käski vihastunut isännöitsijä\najurin ajaa ja jätti akat voivottelemaan isännöitsijän tylyyttä ja\nkovasydämisyyttä.\n\nPikkarainen viipyi Kenosten huoneistossa ihmeteltävän pitkän ajan asian\nkiireellisyyteen katsoen, ja kun hän sieltä palasi, kysyivät akat,\noliko hän vielä hengissä ja oliko pannu räjähtänyt.\n\nPikkarainen sanoi, että tuli on nyt sammutettu, ojensi kätensä ja\nkarhusi hra Kenoselta 45 markkaa. Hra Kenonen maksoi sanoen, että kyllä\nse oli hyvin kallis palkka niin pienestä työstä, ja kun Pikkarainen\noli pistänyt rahat taskuunsa, niin sanoi hän, ettei hän ymmärrä,\nminkätähden sillä tulen sammuttamisella oli niin kiire. Hän oli sitä\nmieltä, ettei pannu olisi räjähtänyt, vaikka se olisi kuumennettu\nniin, että se olisi sulanut, sillä se ei voisi räjähtää, vaikka se\nolisi vettä täynnäkin, koska höyry pääsee siitä putkea myöten ulos, ja\nsitäpaitsi ei Kenosen pannussa ollut vettä tippaakaan, siitä kun oli\neräs juotos mennyt rikki, joten paras, minkä hra Kenonen voi tehdä, oli\nkutsua joku ammattimies korjaamaan pannua.\n\nPikkarainen meni tiehensä, taputellen sitä taskua, missä rahat olivat,\nja hra Kenonen sanoi, että Pikkarainen on keinottelija, jolle mammona\non tullut jumalaksi ja jonka tunnuslauseena on, että tarkoitus pyhittää\nvälikappaleet.\n\nSeuraavana päivänä tuli vaskiseppä korjaamaan hra Kenosen kylpyhuoneen\npannun, ja kun hän työnsä päätyttyä esitti laskun, niin sanoi hra\nKenonen, että kyllä talonmies Pikkarainen sen maksaa, ja neuvoi hänelle\nPikkaraisen asunnon talon kellarikerroksessa.\n\nPikkarainen ei tietenkään maksanut, vaan oli hra Kenosen se tehtävä.\nHra Kenonen maksoikin lopuksi ja sanoi sitten, että jos hänen\nasunnossaan vastaisuudessa rupeaa joku paikka räjähtämään, niin saa\nse ainakin hänen puolestaan rauhassa räjähtää. Sittenpähän hän pääsee\neroon koko roskasta ja Pikkaraisesta.\n\n\n\n\nHRA KENOSEN SUHTAUTUMINEN PÄIVÄN TAPAHTUMIIN\n\nKalle Kenonen paljastaa talonmies Pikkaraiselle perhesalaisuuksia\n\n\n-- No kuinkas teillä nyt jaksetaan ja mitä isäsi arvelee nykyisistä\noloista? kysyi talonmies Pikkarainen, joka halkovajassa sahasi\nkeittiöpuita, Kalle Kenoselta, joka tapansa mukaan istui vajan\nkynnyksellä, koettaen houkutella luokseen pihalla lieruilevaa Hyrylän\nharmaata kissaa, sitoakseen nuoran sen häntään.\n\n-- Te näytte haluavan urkkia perhesalaisuuksia, huomautti Kalle ja\nheitti kissaa tuohenpalasella, kun ei saanut sitä luokseen. -- Meillä\njaksetaan aina hyvin, mutta isäukko on kehoittanut meitä noudattamaan\nvarovaisuutta puheissamme, koska hän aikoo ruveta valtiomieheksi\nja sanoo, ettei ole suinkaan mahdotonta, että hän päättää päivänsä\nsenaatintorin varrella olevassa keltaisessa talossa. Meidän ukosta\ntulisikin vähän ponteva senaattori, vai mitä?\n\n-- Kyllä kai, myönsi Pikkarainen ja kysyi, mitä hra Kenonen arveli, kun\nkuuli, että rosvot päästetään vapauteen.\n\n-- Kun ukko sen kuuli, niin alkoi hän heti tutkia, oliko hänen\nbrovninkinsa kunnossa. Sitten hän sanoi, että rosvotkin ovat ihmisiä\nja veljiämme, ja että nyt tuli joukko uutta ja levännyttä apuväkeä\nuuden Suomen työmaalle, mutta meni iltapäivällä panettamaan tavaransa\nmurtovarkausvakuutukseen. Ukko selitti, että koska on tapahtunut, että\nenkelitkin ovat langenneet, niin on mahdollista, että vanha rosvokin\nvoi langeta kiusaukseen nähdessään hänen kultakellonsa ja hopeisen\npaperossikotelonsa. Sitten kyseli hän eräältä vanginvartijalta,\nmillaista väkeä nykyaikaiset rosvot ovat, ja juteltuaan puoli tuntia\nvartijan kanssa oli isäukko hyvin vihaisen näköinen ja lähetti\nsenaattiin kirjelmän, jossa hän esitti, että myöskin hullujenhuoneiden\nportit avattaisiin ja herrasväkeä pyydettäisiin käymään ulos, koska\nne, jotka ovat siellä sisällä, eivät enää ole sanottavasti hullumpia\nkuin nekään, jotka ovat niiden ulkopuolella. Seuraavana päivänä\nsanoi hän tahtovansa laskea hieman leikkiä senaatin kustannuksella\nja antaa sille pienen piikin, ja hiipi senaattiin täysi-istunnon\naikana, pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi, aikooko lautakunta ottaa\nhänen esityksensä heti käsiteltäväksi, vai asettaako se komitean,\njohon hänet kutsutaan puheenjohtajaksi. Kotimainen hallitus heitätti\nsilloin kahdella suurimmalla vahtimestarillaan isän ulos torille,\njolloin ukon henkselit katkesivat, ja isä järjesti heti kirkon\nportaille mielenosoitus- ja vastalausekokouksen, johon kerääntyi\njoutilasta väkeä satakunta henkeä. Ukko ilmoitti kokoukselle housujaan\nkannatellen, että maan hallituksen oli ottanut käsiinsä joukko\nepäilyttäviä ja väkivaltaisia aineksia, ja ehdotti, että mentäisiin\nheittämään ne sieltä ulos. Kansalaiset hyväksyivät tämän esityksen\nhuutoäänestyksellä, mutta miliisit pidättivät isäukon ja veivät hänet\nalempien kansankerrosten hihkuessa poliisikamariin, jossa isä piti\npuheen kokoontumis- ja lausuntovapaudesta ja sanoi olevansa mielivallan\nuhri. Miliisit kysyivät silloin isältä, antaako hän kunniasanansa,\nettei enää toimeenpane epäjärjestyksiä, ja isä sanoi antavansa\nsellaisen sitoumuksen kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, kahden viikon\nirtisanomisajalla kummaltakin puolen.\n\n-- Vai pelkäsi isäsi, että irtipäästetyt rosvot ryhtyvät entiseen\nammattiinsa, sanoi talonmies.\n\n-- Kyllä kai hän vähän pelkäsi, myönsi Kalle. -- Mutta meidän ukko\nei olekaan mikään jästipää. Hän sanoi äidille, että kyllä hän osaa\njärjestää asiansa niin, että rosvot jättävät ainakin hänet rauhaan,\nja kun hän kuuli, että Kakolan vangit toimeenpanevat palatsissaan\nvapaus- ja veljestymisjuhlan vaihtelevalla ohjelmalla, jossa on sekä\nhengellisiä että isänmaallisia numeroita, niin matkusti hän heti\nTurkuun, toisessa taskussaan \"Siionin Kannel\" ja toisessa \"Kokoelma\nIsänmaallisia Runoja\". Juhlassa, jonka rosvot pitivät Kakolan\npihalla, ja johon oli vieraiksi kutsuttu vartijat perheineen ja\nkaupungin valtuusmiehet, sanoi ukko tuovansa tervehdyksen aateveljiltä\nHelsingissä ja huomautti, että nyt, kun temppelit ovat muuttuneet\nryöväreitten luoliksi, ovat ryöväreitten luolat muuttuneet aatteen\ntemppeleiksi. Silloin alkoivat ryövärit kiristellä hampaitaan\nja näyttivät aikovan hirttää ukon vankilan porttiin, mutta he\nrauhoittuivat, kun isäukko käsiään levitellen sanoi puhuvansa vain\nvertauksilla ja vakuutti Kakolan olevan ainoan paikan koko maassa,\njossa nykyisin todellinen vapaudenhenki ja sopusointu vallitsi.\nSitten pyyhki hän silmiään ja otti runokirjan taskustaan ja lausui\nsen runon Ilkasta, jonka hän vallankumouksen aikana paukutti suustaan\nmeidän salissa. Ukko onkin hyvä lausuja, vaikka hän ei olekaan käynyt\nlausuntokursseilla, ja kun hän karjui runoaan, niin olivat rosvoilta\nkorvakalvot haljeta. Ryövärit taputtivatkin käsiään oikein vimmatusti,\nkun lausunta oli päättynyt, ja silloin piti ukko vielä pienen puheen,\njossa hän toivoi heidän noudattavan Ilkan esimerkkiä ja pyrkivän\npäättämään päivänsä yhtä kauniilla ja isänmaallisella tavalla. Rosvot\nolivat haltioissaan ja kantoivat isäukkoa juhlakulkueessa ympäri pihan,\nlaulaen \"Arvoa mekin ansaitsemme\", ja ukko heilutti toisella kädellään\nhattuaan ja piti toista kättään sydämellään, koska hänen lompakkonsa\noli vasemmanpuolisessa povitaskussa. Ennen poislähtöään puristi isäukko\nkuudensadan rosvon kättä ja kutsui heitä vapauteen päästyään käymään\nluonaan.\n\nKotiin palattuaan kertoi isä kaiken äidille ja sanoi, että rosvojenkin\nkanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa kohdella heitä oikealla\ntavalla. Isä sanoi, että sympatiian osoitus vaikuttaa rosvon sydämeen\nniinkuin suloinen balsami, mutta äiti kalpeni, kuultuaan isän kutsuneen\nkuusisataa rosvoa vieraikseen, ja isä nauroi ja sanoi, että hän oli\ntietysti ilmoittanut väärän osoitteen, koska hän ei ole mielipuoli.\nIsä sanoo, että jos meidän hallituksella olisi sellainen kyky kuin\nNapoleonilla oli asettaa oikeat miehet oikeille paikoilleen, niin\ntehtäisiin hänestä jo huomenna vankeinhoitohallituksen ylipäällikkö.\n\n-- Pelkäsikö isäsi tulipaloa, kun palokunta oli lakossa? kysyi\ntalonmies.\n\n-- En tiedä, mutta ei hän ainakaan antanut koko aikana tehdä tulta.\nHän otti heti kaikki tulitikut takavarikkoon, eikä antanut edes ruokaa\nvalmistaa, vaan sai palvelustyttö käydä ostamassa ruoan valmiina\nkansankeittiöstä. Isä sanoi lakon tarkoituksena olevan muuttaa Helsinki\ntuhkakasaksi, johon maan uudet vallanpitäjät saisivat kylvää nauriita.\nUkko puuhasi koko ajan meidän pienen paloruiskun ääressä, ja kaikki\nastiat olivat vettä täynnä.\n\n-- Ilmankos teillä olikin niin märkää ja vetistä, kun minä viimeksi\ntoin teille puita, sanoi talonmies.\n\n-- Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. -- Mitäs se nyt oli, mutta\nsilloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat\ntehdä lakon.\n\nIsä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi,\nettä vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy\nvarata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen\nmaallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan\nrannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos\nhallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole\nkäytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa\näärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.\n\nIsä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää\nensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat\nolivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli\nisä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa\nvarrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä\nniin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi\nerämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon\ntarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme\nvesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on\nvältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti\nsen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään\nsellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi\nvirsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.\n\nIsä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin\nhallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että\nsosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa\nvanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin\nsiitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi\nvuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan\nmielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla\nviisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran\nkaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon\narkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille\nlapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin\njo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän\nonkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan\nluonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä.\nJokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin\nsokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin\nhänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja\npistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino\nsyntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.\n\n-- Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin\ntakavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen\nlepäämään.\n\n-- Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut\nkuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi\nsosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää\nvain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä.\nIsä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan\nporvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan\nkysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet\nteurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut\nHeikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin\nuhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta\nja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada\nnöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja\noliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi\narvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan.\nSilloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen\nmuuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä\nvälttämättömänä seurauksena.\n\n-- Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin\nsyytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi\nsahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle\nsattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan.\nHän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin\nhiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla\nhuonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja\nkäskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin\njoskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua\nlääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja\nilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana\nsyynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja\nottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa\nolevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin\nkappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään\nmitään.\n\nLääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos\nsattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä\ntuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.\n\nJos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän\nhevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat\nhäntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät\nkuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein\ntapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin,\nkirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen\narkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia\nhänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin\nkömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon\nisännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä,\nja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen\nmielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.\n\n-- Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen,\nhuomautti talonmies.\n\n-- Niin, sanoi Kalle. -- Se johtuu siitä, että hän on vihdoinkin\nlöytänyt oikean elämänkutsumuksensa. Ollessaan vähän aikaa\nvirkaatekevänä kuvernöörinä sanoi isä tulleensa huomaamaan, että\nhänellä on tavattomat taipumukset hallinnollisille aloille ja\nvaltiolliseen toimintaan. Isä kertoi äidille, että hän olisi voinut\nkietoa kapinalliset joukot Hukkalassa vaikka pikkusormensa ympäri. Isä\npuuhaa nyt uutta puoluetta, joka voisi yhdistää yhteen kaikki viisaat\nihmiset, vieläpä rauhalliset hullutkin, ja sanoo, että kun hän on\nsaanut sen jättiläistyön tehdyksi, niin on hänen menestyksensä varma,\neikä tällä hetkellä voi ehkä aavistaakaan, miten korkealle hän saattaa\nkohota.\n\nTalonmies Pikkarainen sanoi olevansa vakuutettu siitä, että hra\nKenonen pääsee vielä pitkälle valtiomiehenä, ja Kalle lähti kadulle\nkatselemaan, olisiko siellä jotain toimittamista.\n\n\n\n\nHRA KENOSEN PAASTO\n\nMiksi se alkoi ja miten se loppui\n\n\nHra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun\nluonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan\nluonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin\nkuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan\nesitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä\nsanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi\nja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää\nkaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän\nlevottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla\nympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin\nluuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi\nitsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin\nkaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.\n\nKun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja,\njotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi\nnujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien\noireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän\nhuomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri\nne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja\nkun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria\njokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön\nvallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi\nsekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin\nteki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on\nmyöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa\nparannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti\nkesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen\nillallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin\nettä oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli\nhän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin\nolikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta\najurin rattaille.\n\nHra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt\ntukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja\nhuomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi\nrva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä,\nettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen\npäinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle,\njohon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä\nluultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.\n\nAamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen\npöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla\npojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli\nhänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin\njonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti\nylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison\nsikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja\nkatseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista,\nkun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta\najoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen\noma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan\ntuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten\nveri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti\nhän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.\n\nPäivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa,\nja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen\nja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen.\nKotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta,\nnäyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä\nniiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle\njouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä\njärjestyksessä.\n\nSeuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan\nkeittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän\npäistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton\nvoima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain\nedustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan\nääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen\nja tyhjää nieleskellen.\n\nIllalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja\nvastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän\noli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli\npistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista\nluumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole\nkoskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa\noli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa\npirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä\nallaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua\nja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta\nsamassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa\nulottuneetkaan siihen.\n\nHra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se\nharmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti\nyllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä\nistumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen,\naleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä\nhuuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.\n\nHra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas\nhänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru\nnauroi vedet silmissä.\n\nSilloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan\nyli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui,\nsitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä\nvarsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja\npotkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen\nheräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen\njatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt\nkesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että\nhän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.\n\nSinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi.\nJollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut\ntästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä,\nettä nälkäkuolema lähestyi häntä.\n\nHra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli\nhän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta\nkahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi\nkerralla.\n\nNeljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan\nkenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan\nseinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa\nhaihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi\nviluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään\nkovasti lämmitettiin.\n\nKuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti\nsaunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä\ntuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa\nvain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja\nkun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman\ntohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra\nKenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä,\nettä hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.\n\nKylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut\nvoinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti,\näärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella\ntunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen\ntäytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.\n\nSiinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän\nkärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän\nkuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle\nmaistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi\nsen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja\nhotkaisi senkin.\n\nSilloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat\nihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki\nmelkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet\nolivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen\nkappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta\nlopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin\nvenäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen\ntoisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi\ntoisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi\nkuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se,\nettä hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä\nja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin\njotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta\nhalkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.\n\nNäin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen\naamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan\nkehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet\nviikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa,\njolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen\nnormaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin\nkaikki muutkin kuurit.\n\n\n\n\nHRA KENONEN HYMYILEE\n\nTässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki\nja miten hän sen toteutti\n\n\nHra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi\nrauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli\nmaailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä\nhammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin\nettä itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille\nkärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti\nhäneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.\n\nHra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja\narveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun\nhänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra\nKenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että\niloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä\nvuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä\nja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja\nhymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.\n\nHra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja\nonnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä,\njoka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja\npäivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui,\nsillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin\nsäikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee\nratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin\nselästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi\nhymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää\nhäntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli\nmahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.\n\nSitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään,\njolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri\nriitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn\npelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa\npöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi.\nKaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä\nystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi,\nettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin\nsille, jota lehmä puskee.\n\nNyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen\nkäytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja\nkaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet\nnauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he\nnukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen\nalkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua\nei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin\najatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali\nilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra\nKenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään\nja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän\npohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei\npieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin\nkeitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen\ntodella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat,\nhymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet\nomaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat\nmielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle\noli tapahtunut.\n\nHra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti,\npyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen\nsitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen\nkallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa,\njättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan\njälkeensä.\n\nKatukäytävällä \"pataa\" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset\nlähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon,\nmutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä\nitselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman\nlahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet\npenskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten\nkuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä\noli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.\n\nHra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen\ntuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen\nhymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään\nporttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat\nolivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen.\nHra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin\nmatkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli\nitseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen\nja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja\npäätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli\nollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina\nuudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.\n\nSinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti,\nmutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä\npanna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin\npäivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella\ntuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään,\nja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen\nkeskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa\nvastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt\nhullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja\nkaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti\npöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten\nasianlaita oli.\n\nSilloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa\nja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti\npoikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata\nkättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi\nmieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole\nollut näin onnellinen.\n\nSenjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa\nkauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä\nafääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt\ntästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien\nesiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat,\nettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut\ntoimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva\nKenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä\noli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä\nsellaisessa äänilajissa.\n\nKun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen\nuuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit\npöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen\nkasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati\ntoiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin\nkumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra\nKenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin\nkavalannäköisen miehen kanssa.\n\nKun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä\nniin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen\nkasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he\nirvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät\nosaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä\ntuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja\nvakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi\nja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.\n\nSeuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin\nedessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta\nmiehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen\nteoksen uuniin.\n\n\n\n\nHRA KENONEN MATKAILIJANA\n\nEnsimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen\ntunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle\n\n\nEi tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että\njokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli,\nPuijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra\nKenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset\nlisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä\nvaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo\naikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään\nerikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat\njonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin\nluonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku\npaikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.\n\nSitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta\npuutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se\nvaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä\nPisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen\nnenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä\nvalmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille\nSuomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen\nkansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.\n\nSilloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva\ntorni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä\nselkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten,\njoilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan\ntöitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei\nheille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi,\nettä kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän\nkallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole\nmikään poikkeus yleisestä säännöstä.\n\nKenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan\nliikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä\ntietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja\nkoettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja\ntouhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman\nja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa\nitselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut\nja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli,\nettä Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita\nkuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä\npohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon\nPisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.\n\nHra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon,\nja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra\nKenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen\nosasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston\nasuttavakseen.\n\nPoikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle\nmakuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman\nperheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui\nhän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja\nNapoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja\nlaskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää\nkuin katonrajassa.\n\nJuna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi\nhra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että\nveturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan.\nAsematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa\nkaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan\npanevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt\nlaivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria,\nmutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä\nviisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa\nhänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen\nehdittäisiin vielä \"Leppävirta\"-laivalle.\n\n-- Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa\nkauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin\nnähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.\n\n-- Piäsöö... sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika\nylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen\nja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja\npienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse\npoikki ratapihan.\n\nEräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta\non määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt\npois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat\nvapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin,\nirvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai\nsydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.\n\n\"Leppävirta\" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin\nhikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan,\nmutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen\nkäski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla\nkun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen\njoutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä,\nehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt\nkuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti\nmyöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä,\nvakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä.\nHra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin\ntoisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä\nkuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri\nviimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja\nkone alkoi käydä.\n\n-- Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.\n\n-- Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan\nyli.\n\n-- Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.\n\nHra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu\nmitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.\n\nLaiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta\npuuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville\npaikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan,\nennenkuin ollaan Pisalla.\n\nKapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän\nepämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa\nPisalle \"Leppävirralla\", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla\nkunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla\npäinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja\nLappeenrantaan.\n\n-- Takaisin! huusi hra Kenonen. -- Minua on petetty! Viekää minut\ntakaisin!\n\nSiihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua\nkomentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen:\n\"Takaisin!\" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni\nkehoitti häntä rauhoittumaan.\n\nHra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta\nlaskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan\nlaituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin\nKuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään\nostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee\naikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa,\njoka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon\npaljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin\ntarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra\nKenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen\nheistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja\nluvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään\nolevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti\nolevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi,\nettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen\ntodistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin\nlupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa\nhavaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna\nvalloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä\nKarjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra\nKenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa\nasiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon\nsiitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.\n\nEnsin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä:\nKarjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä\nolevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin\nkapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle\nsavukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti\nsavukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin\nmuulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö\nheidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa\nesimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies\nvarmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt\nensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.\n\nTiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta,\nsiivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui\nportaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä\nkaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi\nlaiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä\nmiliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi,\nmihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle,\nja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja\npoistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä\nseisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra\nKenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän\nvastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa\nmuukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä,\nmillä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus\nviittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.\n\n-- Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. -- Olisitteko\nhyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista\nkolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.\n\nVanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan\nluo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: -- Tämä laiva... tämä laiva.\n\nSitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän\nvoisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa\nseisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan\nköydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä\nlujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.\n\nHra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä,\nkääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi\nsäikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon\nterveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli\ntakaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun\ntaskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen\nepäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä\nkädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.\n\nLaivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia\nkorituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä\nniistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa\nkesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra\nKenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään\nensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi\njärkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.\n\nKlo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen\nrauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun,\nväärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon \"Leppävirta\" oli eilen\nlähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan\ntoisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.\n\nHän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti\noikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva\nKenoselle.\n\n-- On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.\n\nHra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan\npäinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän\ntietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.\n\n-- Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.\n\nHra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä\nsuurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se\njärvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä,\nikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että\njos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä,\nmutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan,\nniin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin.\nHra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa\nihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä\nnäkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin\non.\n\nErityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen\nherra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan\njuovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt,\näkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen\nrva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun\nupporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita,\nlisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla\nPisalle niinkuin hänkin.\n\nSamassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla\nkohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas\npääsisi esteettömämmin liikkumaan.\n\nRva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella\nkunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava\nmatkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika\npääsisi istumaan siihen.\n\nHra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska\nhän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.\n\nKorituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika,\nvaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta,\nkirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä\npäivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle,\nettä tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin\nkirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin\npäiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut\nsitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden\npöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.\n\nTämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen,\notti haltuunsa kolmannen tuolin.\n\n-- Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.\n\n-- Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden\nliikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.\n\n-- Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.\n\n-- Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen\nhattuaan rva Kenoselle.\n\n-- Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu\nhampaissa kävelevää nuorta miestä.\n\n-- Ha ha ha! nauroi pukinparta. -- Englantilainen ylimys? Sehän on\nSorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli... he he\nhe!\n\nHerra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä\nvarmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.\n\n-- Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa\nmusertavan katseen. -- Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen,\nliikemies Helsingistä.\n\n-- Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. -- Minun nimeni on\nAndersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.\n\nHra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut\nvaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli\nhovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut\nväärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että \"ei mitään,\nei mitään, ei yhtään mitäkään\", ja ilmoitti, että kohteliaisuus\nulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta\nettä Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin\nsuoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.\n\nTuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi\nmieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion\nja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra\nKenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella\nsuoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka\nkului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi\nhovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka\nei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli\nurallaan kohonnut.\n\nHovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan\nheti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.\n\nLaiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti,\nettä hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta\nhauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui\nalakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi\nylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:\n\n-- Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!\n\n-- Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.\n\nHra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin\nepämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle\nja kysyi kapteenilta:\n\n-- Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?\n\n-- Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin\nmääräyksen. -- Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen... kahdesti\nkonkurssin tehnyt ja hauska mies.\n\nHra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri\nhammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa.\nHän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli\nkoettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori\nherra ollut englantilainen, vaan suomalainen.\n\n-- Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. -- Tuskin\non englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen\nSorkkajärveltä... Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa\nollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa\nsattui totta puhumaan.\n\nKapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä\nelämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin\ntarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti\nmatkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan\naikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta,\nkun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin\npuhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö\nei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen\nsuohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa\nosoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa\netevämpi.\n\nKenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen\nlaivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä\ntunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien\nhytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin.\nHe siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa\nperäsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään\nolevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään\nsuljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä\naikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he\nrupesivat hippasille savutorven ympärillä.\n\nKannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra\nKenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas\nperäsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa\nkuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta\nrouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset\nolivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain\ntilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja\nkun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän\npeuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka\nsuuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa,\nhameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää\nuhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti\npaikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä\ntoimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa\nkuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen\nhuostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin\nkarkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi\nja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään,\nsillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen\nmatkan raukaiseman Leenan nukkumaan.\n\nMuuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja\nauringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa\nheilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen\nvilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja\nsiitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua.\nHän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan\nomistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia\nyhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin\nnäihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko\nreitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää\nja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko\npaikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti\nja säädyllisesti.\n\nKapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan\nvastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista.\nLaivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja,\neikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.\n\n\"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja\nistuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden\nmatkustajien kanssa\", kertoi kapteeni. \"Laivamiehet kieltelivät\nhäntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet\nilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että\njollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin.\nTästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni\nkomentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei\nmeidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta.\nKun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan\nlähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin\nlyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät\nlaivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen\njaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään\nja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen\nantamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi\nlaiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:\n\n\"-- Per...\n\n\"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain\nkerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi\nviimeiseksi.\n\n\"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo\nihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen\nkuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen\nja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä\nkuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut\njonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen,\nmissä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta,\nnostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden\nhänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli\nnyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja\närähti:\n\n\"-- ... kele!\n\n\"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen\nputoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä\nlaivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti\nkävelemään laiturilta rantaan\", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.\n\nHetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen\nvarsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka\nseisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä\nhuomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta,\nniin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan\nsynnyttämille laineille.\n\nHra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä\nsiitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan,\nja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita\nmatkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen\nyhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa\nkävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen\nrehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi\nkeulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:\n\n-- Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!\n\nTällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti\nylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja\nperäsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat\nhätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin\nruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin\noli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen\nvankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että\nlaivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä\nja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta\nnähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas\nrohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen\nlakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi\nkumealla äänellä:\n\n-- _Rosvo!_ Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!\n\nRosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin\nvihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui\nkapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain\nerinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi,\nmitä oli tapahtunut.\n\n-- Heitti! huusi hra Kenonen. -- Nakkasi maitoastian ulos laivasta!\n\nSilloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen\nnauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä\nkyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat,\nhahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa\nesiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon\nKenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään\nsulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.\n\nSitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut\nrosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille\ntulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa\nasianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein\njärveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka,\nkunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten\nalkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja\nmitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi\nheidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he\nkiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra\nKenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin,\nrientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on\ntarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.\n\nKymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa\nhohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla\ntempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta\nja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta\nsukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle\nparhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä\ntulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian\nsuosituin henkilö siinä osassa laivaa.\n\nNyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin\ntuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan\nhiljaista vauhtia.\n\n-- Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.\n\n-- Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan\npolttelevat kansalaiset.\n\n-- Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen,\npakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut\npaitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta\nkuin kuparikastrullin kylki. -- Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän,\nkaristi tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen.\n-- Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on.\nSiellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä\nahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.\n\n-- Mitä? huudahti hra Kenonen.\n\n-- Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään\nja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. -- Rasvata täytyy...\nniillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella\npuolen, toinen toisella.\n\nHra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli\naivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään\nkuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin,\nniin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:\n\n-- Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!\n\n-- Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. --\nHerra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos\nsalmetkin...\n\nTutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja\nmenetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen\njälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi\nenglantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli\nistumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra\nKenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti\npaikkansa, sanoen:\n\n-- Pliis!\n\nRva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen\nvastasi:\n\n-- Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten\nkanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.\n\nOhi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi\nuponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät\nuteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin\nMuuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan,\njoka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko\najan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa.\nTuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi,\nvaikka oli jo iltapäivä käsissä.\n\nLaiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja\nmielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat\nja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua\nhälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa\nolisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi\nmatkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi\nlopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei\nsuinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen.\nSen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen\nrautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas\nmaatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi\nviheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan\nhampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine\nikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä\nraitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin\nmonta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu,\njohon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita\naikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.\n\nKaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin\nKenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen\nleikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra\nKenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko\ntapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet,\nja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta\nollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra\nKenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään\nkonduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen\npikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki\nsiitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen,\nvastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti\nähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien\nja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten\njunaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään,\nkääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä\nolevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle,\nsaaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan\nonnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan\ntähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki\nvaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi\ntäydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa\npäämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen\nlopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien\nnuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli\nehtiä kyytiin.\n\nJunailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut\ntuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset\nja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet,\nkävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa\nhra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla\nja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja\nkatkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen.\nHra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna\npysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt\nitseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen,\nkun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten\njuosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia\nmyöhemmin kuin juna.\n\nHetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina\ntoisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa\nlaivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa\npäämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.\n\n-- Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. -- Kohta me kaadamme kaltevan\ntornin!\n\n-- Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. --\nMikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.\n\nLaiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista\nperästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle.\nLaivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.\n\nHra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä\ntavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle\npäästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi\nsitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta\ntytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie\nerkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.\n\nTyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:\n\n-- En minä tiijä... en minä oo siellä milloinkaan käynyt.\n\nHra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden\njohdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla\nheidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan\nhalveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli\neräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.\n\nUkko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset\nhänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen\nomia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita\nvieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö\nhe sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan\nnäihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan,\nettä kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu\nja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia\nminuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa\nvasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.\n\nHra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita\nkertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä\nei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja\nmutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.\n\nUkko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua\nsukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut,\nja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin\npyhiinvaelluspaikkaansa.\n\nMutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä\npolkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut\näännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt\nvaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko\nsaattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine\nkoivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se\nhetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä\nsoliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka\npoikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään.\nRyteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten\npaksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli\nmyrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden\noli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä\njoka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen\npojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle\nsinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö\nhe tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä\nasustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat\neivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen\nkunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois\ntummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä\nkintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.\n\nAinoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine\npeltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset\nnäköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan\nhoputti aina vain: \"Eteenpäin, eteenpäin!\" vaikka hiki virtoina valui\nhänen voimakkailta kasvoiltaan.\n\nNoin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä\nkohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. -- Ylös! huusi hra Kenonen ja\nalkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan\nmiehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä\nja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei\nkohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja\njaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla\nkallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään\nkaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti\nhikoillen ponnistelevan ylöspäin.\n\n-- Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä\nkorkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin\nmuurille.\n\nJa vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: \"Lapset,\njääkää tänne alas!\" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä\nvihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta\nkertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty,\nsillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt\nmuodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin\nlopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri\nvuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen\nkäteensä ja kiskoi hänet turvaan.\n\nVuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään\nhätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta\nsitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva\nKenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä\nsamanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet\nviisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan\nvoinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.\n\n-- Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. -- He\nolisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.\n\nSamassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen\nvälissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle.\nJos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän\nolisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa\nkuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat\nlöytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton,\nja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy\nhänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista\npaikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat\ntiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen\nmuuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään\nkuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle\npäiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle\nahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.\n\nReppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra\nKenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin\ntäytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä\npaljon kuin koko muu perhe yhteensä.\n\nSyödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä,\nlaidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä\nkoukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei\nsiinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion\nlääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa\nei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei\nSuomessa ole missään puutetta.\n\n-- Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra\nKenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että\ntuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli\nparas mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan\nolevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään\nkuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa\nse vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.\n\nSyötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja\nlöysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on\nvuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun,\nkoska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti\nlaukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi\nse ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen,\nettä pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren\nHelsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain\nvoi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren\nulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon\nintendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun\nsisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä,\njotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.\n\nHra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle\nkalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa\nasemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko\nmaassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa\nlähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä\nhänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva\nKenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.\n\nSitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden\nkallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta\nettä naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla\nei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan\nnimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen\nsiten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja\ntarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen\nsanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi\narvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan\nylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta\nvastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa\nliitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen\nkyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:\n\n    \"A.B. Kenonen\".\n\nHän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja\nryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota\nkirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja\nhuolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta\npalattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä\ntulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville\nsukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla,\neivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois.\nVallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta\nei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen\nnimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat\nsekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen\nja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen\nnimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon\npohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.\n\nAurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla\nkaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet\nloppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka\nääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta\naina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee\nvyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän\nilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja\nkehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen\nrytinän vuoren kupeilta.\n\nHetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin\nnuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt\nolivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät\nalhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan\nsitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan\naiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.\n\nSitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari\nkertaa ja ummisti silmänsä.\n\nVallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin\nräsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin,\nNapoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään\nisänsä nimeä kuolemattomaksi.\n\nHra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun\nasti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua\nLastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen\nsanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin\nkorkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei\nauringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain\nauringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen\nhyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan\ntulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle,\npaluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä\nmukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset\näänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa\nalaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana\nkesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.\n\nTällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu\nrosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä\npuhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku\nperäkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle\nja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä\npenkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.\n\nSe tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun\nkolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan\nei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla \"toisen luokan\nsalongissa\" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka\ntupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen\ntätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen\nmielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka\nkolmas sana oli kirous, joka pani \"salongin\" ikkunat tärisemään.\nSitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta\nkortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos\nsanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa,\nniin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen\nympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori\nkeskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.\n\nHra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät\nporvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät\nluulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan\nselkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui\nvakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan\nporvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat\naikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että\nilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä\neikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä,\neläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä\nkorkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei\nolisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia\nja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää\nporvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia\nvuorokaudessa.\n\nNuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka\npäätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta\ntuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei\nhän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten\nmiesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle,\nkoettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli\nrakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä.\nJa kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä,\nettä tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.\n\nHra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa\nsyövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa\nlaivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää\nmällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen\npaikkansapitäväksi ja kertoi sitten:\n\n-- Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon\nmuutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan\nlaivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen\nkallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit\nvoisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten\nvoi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten,\nmiten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille.\nMies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät\nlahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.\n\nVarhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan.\nPieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä\ntouhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan\nannettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään\nja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa\nkipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat\nloksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan\ntuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn,\nhihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.\n\nPuolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla\nKarjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni,\netteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin\nrautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja\npuolinukuksissa huokaili hän itsekseen:\n\n-- Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa...\n\nSe oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.\n\nMutta sekään ei toteutunut.\n\n\n\n\nKENOSET MUUTTAVAT ASUNTOA\n\nHra Kenonen on sen johdosta vaarassa tulla reväistyksi keskeltä kahtia\n\n\nHra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman\nja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan\nasuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti\npalavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle\nkahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida\npettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta\nerotkaamme kuitenkin ystävinä.\n\nSitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa\nsikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä\npäivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän\ntiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän\nsaisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin\nvalitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä _voi_\njoku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen\nmahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä\nsurkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he\nsääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi\nhra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä\nluullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat\ntäynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että\nhyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään\npari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan\nonkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa\nkoettelemuksessa.\n\nJa hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja\ntinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi\nkuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys,\neikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa\nhuonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi\nsaman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että\nhra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen\naikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan\nLiisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra\nKenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on\ntoki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.\n\nKaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra\nKenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä,\nettä jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen\nmajanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin,\nvaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa\nkestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen\nharvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra\nKenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän\nmaallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin\nmennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä\njoku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki.\nLiisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa\nripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään\nonnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan\nlupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva\nKenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään,\nvastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa\nvastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat\nlevon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän\nhuomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki\nennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja\nyhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma\nlaihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan\ntoimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella.\nMuuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee\nvarustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne\ntoisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.\n\nTällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä\nviikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja\nrva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon\nyöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi\nja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen\nloukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei\nhän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua\nvaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman\nettä koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä\nlisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien\nsisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään\nja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa\nsuorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.\n\nNäinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän\nvirttä \"Minä vaivainen mato ja matkamies\", mutta muutamaa päivää ennen\nmuuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti\nheti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen,\njoko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi,\nettä herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva\nKenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset,\nja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun\nvarrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä\nteevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi\nsitten järjestää asuntoaan kuntoon.\n\nKun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten\nmuuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori\nLokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt\nkäytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine\nirtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui\nkotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori\nistui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien\nlaulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä\nmakuukamarissa.\n\nHra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä\nmitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten\nviimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen\nmääräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä\nlihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan,\nminkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi.\nSammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen\nja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät\nnäin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja\nnähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että\njollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein\nvannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.\n\nSitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi\nkiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti\nlaihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva\nja kysyi unisena, päätään kääntämättä:\n\n-- Joko sinä olet kotona?\n\n-- Jo, vastasi hra Kenonen.\n\nKuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva\nistumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen\nvetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja\npainaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään,\nkoska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra\nKenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa\nkello puoli yksi yöllä?\n\nHra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi\nhuutaa lehtorinrouvalle, mitä _hänellä_ oli tekemistä hra Kenosen\nmakuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?\n\nTäten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla\näänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään,\nja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä,\nmiten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi\nrauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.\n\nSillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia,\nja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun\nja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa\nolivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra\nLokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä\nja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan\nkengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka\non tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli\nsilmiään ja huusi \"haa!\" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet\nromaaneissakin huutavat -- mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin\nepätodenmukaisia kuin jotkut väittävät -- ja alkoi kääriä hihojaan ylös\nja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä\nkahtia.\n\nHra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta,\nvaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin\nvilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten\nhalkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero\nvastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö\nhra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja\nkumahduksia.\n\nSilloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada\nesitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten\nhän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi\nhänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli\nyksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka\nluonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen\nkouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi\n\"errare humanum est\", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi,\nmitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä,\nettä keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia\nja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten\nvuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin\nsohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua\nhengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä\nsiis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi,\nvaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt\nmenee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan.\nHra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä\nmurheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi\npienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen\nperhekohtauksen jälkeen.\n\nHra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain\nmäärin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää\nkansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista\ntummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja,\nkun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti\nvarovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä\nkirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan\npöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen\nnukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut\nsikarinpätkä suupielessä.\n\nTultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako\nhän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä.\nRva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin\nmajanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse\nhoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta,\njoihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.\n\nSitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:\n\n-- Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko\nse rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.\n\nRva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.\n\n\n\n\nHRA KENONEN VAELTAA PIMEYDESSÄ\n\nMutta onnistuu sitten puhkaisemaan pienen valoaukon\n\n\nHra Kenonen vietti taas tapansa mukaan osan kesästä maaseudulla,\nkoettaen puijata maalaisia helsinkiläisillä leipäkorteillaan, jotka\nolivat erilaisia kuin maalaisten omat leipäkortit, ja onnistuenkin\nuseimmiten näissä yrityksissään, joita hra Kenonen ei pitänyt ensinkään\nsyntinä, koska hän selitti, että ihmisellä on oikeus puolustaa henkeään\nkaikin käytettävissä olevin keinoin, ja että leipäkortit eivät suinkaan\nole mitään jumalansanaa, vaan ihmisten keksintöjä, vieläpä typerimpiä\nkeksintöjä, mitä inhimillinen älyttömyys milloinkaan on tehnyt. Hra\nKenonen sanoi, että jos leipäkortteja käytetään väärin, niin ei se ole\nväärinkäyttäjien vika, vaan hallituksen, joka tavallisuuden mukaan on\nkokoonpantu tyhmeliineistä ja tomppeleista ja jonka velvollisuus olisi\nollut laatia niin yksinkertaiset ja selvät leipäkortit, että niitä\nlapsikin ymmärtäisi ja ettei niitä taitavinkaan veijari osaisi käyttää\nväärin. Mutta jonka taivas tahtoo hukuttaa, sen se lyö sokeudella, ja\nleipäkorttijärjestelmän monimutkaisuus puhuu lahjomatonta kieltä siitä\nkohtalosta, joka jo seisoo moisen järjestelmän sommittelijain oven\nedessä.\n\nHra Kenonen oli sitonut riippumattonsa kahden tukevan koivun väliin\njärven rannalle, sanoen haluavansa uinahtaa luonnon suureen symfoniaan\nja laineiden liplatukseen, joka hyräilee viihdyttävää kehtolaulua hänen\nvaivautuneille hermoilleen. Sitten hän sanoi, ettei hän tosin rohkene\nasettua kritiseeraamaan sitä työtä, mikä tehtiin kuutena luomispäivänä\nja joka epäilemättä oli ennätys alallaan, mutta jos hänet hyönteisiä\nluotaessa olisi kutsuttu asiantuntijaksi, niin olisi hän antanut\nepäävän lausunnon kärpästen ja hyttysten tarpeellisuudesta.\n\nKlo kolmen aikaan iltapäivällä havahtui hra Kenonen uinailuistaan ja\nkysyi korkealla äänellä, oliko päivällinen valmis vai oliko tarkoitus\nantaa hänen nääntyä nälkään omassa riippumatossaan, ja kaksi tuntia\nmyöhemmin sanoi hän pojille, että näiden on aika lähteä laivarantaan\npostia noutamaan, jolla matkallaan heidän ei ole vitkasteltava, vaan\nkoetettava nopeudessa jäljitellä salaman leimausta. Hra Kenonen sanoi,\nettei sanomalehdissä tosin ole paljonkaan lukemisen arvoista siten kuin\nne meillä toimitetaan, mutta tarvitaanhan talossa aina kääre- y.m.\npaperia, jonka jälkeen pojat lähtivät juoksemaan ja hra Kenonen huusi\nheidän jälkeensä, että hän on juuri katsonut kelloaan ja tietää kyllä\nheidän palattuaan ovatko he viivytelleet matkalla ja tapelleet kylän\npoikien kanssa.\n\nEräänä päivänä tulivat pojat takaisin tyhjin käsin ja sanoivat, ettei\nmitään lehtiä ollut tullut, jolloin hra Kenonen totesi, että maan\npostilaitos on valtiollisissa selkkauksissa joutunut aivan rappiolle\neikä ole paljon paremmalla kannalla kuin postinkuljetus kirgiisien\naroilla. Hra Kenonen sanoi, että jos maassa vallitsisi laki ja oikeus,\nniin nostaisi hän postilaitosta vastaan sellaisen rymyn, että se\nkuuluisi Bohuslääniin asti meren toiselle puolen, mutta parannusten\nvaatiminen nykyisenä mädännäisyyden ja hirmuvallan aikana on hyödytöntä\najan ja vaivojen haaskausta, josta syystä hra Kenonen kirjoitti kiivaat\npostikortit sanomalehtien konttoreihin ja ilmoitti, että elleivät\nkonttorit ala huolellisemmin hoitaa velvollisuuksiaan, niin ryhtyy hän\ntilaamaan sanomalehtensä Amerikasta, jossa kyllä osataan pitää asiat\njärjestyksessä.\n\nSeuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi\npelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta\nkolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan\nsanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät\ntoistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.\n\nSilloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki,\njolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset\nsaavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta,\njoka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen\npyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti\nkätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi\ntulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta\nhe tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on.\nIhmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä\nAatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra\nKenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle\nsanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää,\neikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa\nvai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut\ntiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun\nlehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi\nNoa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.\n\nSinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui\nsiltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun\nsanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa\nahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään,\nja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet.\nNukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja\nvaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu\nsuuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä\npikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin\nmuistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen\nsaappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin,\nkun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien\ntukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi\nsiirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava\nheidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön\nluettavaksi.\n\nIltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja\nkaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka\ntarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi\nankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja\nsanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden\nvanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään\nkaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan\nnäköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat,\npalasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden\nkaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli\nkaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset\nkangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja\nlähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella\nsuurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin\npiirretty lehden nimi:\n\n    Kenosen Sanomat.\n\nHra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että\nkirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan\nloppuun saakka.\n\nHra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin\nsiihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset\ntavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa\npainetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana\naamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari\nnumeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua\nlehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon\noviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien\npäälaelle.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS\n\nYnnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen\nkeskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle\nkertomia\n\n\n-- Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies\nPikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten\nentisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka\naikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. -- Oikein\non tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen\nkuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut\ntavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.\n\n-- Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä\nlörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten\ntaholta, vastasi Kalle rauhallisesti. -- Me olemme hankaloita\nkäsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin\njärjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä\nhakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä\nikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet\nsenjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle.\nLiisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen\nyksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu\njohonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.\n\n-- Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. -- Vieläkö hän harrastaa\nvaltiollisia asioita?\n\n-- Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli\nKalle. -- Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä\nnyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme\nrikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.\n\n-- Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän\nrikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja\nkeittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä\nsattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän\ntuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun\nneuvojani tarvitsee.\n\n-- Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta\ntaluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No,\njos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon\nhyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. -- Hänellä on muuten viime\naikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä\nääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen\nkirveenterään.\n\n-- Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen\nhitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.\n\n-- Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin\npiirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän\nkesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. -- Isäukko\nsanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta\nsilmiltä.\n\n-- Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.\n\n-- Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa\nyksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän\narvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja\nsanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin\nhän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin -- ukko\nviljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia... ja pahalla tuulella\nollessaan myöskin -- ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja\nihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille\nkunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen\ntoverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.\n\nNiitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa,\nkaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä\nrahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun\nkyljestä.\n\nMe vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet\nsiihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta\nja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa\nhänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme\nme lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään\nhengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme\nsellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu\n\"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset\" komeiden kukkakiehkurain\nkeskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön\nnäköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta\nsellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja\nkuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle\nolkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle\nlähetettäväksi.\n\nIsäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja\nvalehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi\nmeidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun\nisä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän\npari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös\nportaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy\nolevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri\nkunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena\nniiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin\ntampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta\nja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja\nsanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että\ntoiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne\nsitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko\netsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa,\nkäskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan,\nvoidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.\n\nKun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas\nsalimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän\nhikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi\nkuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta\nkun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan\nsisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä\nhän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille\nhengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen\nympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin\nyltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja\npellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko\nasiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan\najoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon\nhienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka\nalkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin\nlaatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet\nhampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.\n\nIsä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin\nja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee\nhäntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi\nvähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja\nkoettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan,\njotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme\nAatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä\nhän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos\notetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti\nsyntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se\notetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin\nEevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan\npohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti,\nja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli,\nonko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on\nsemmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi,\nettä isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä\nalkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla\ntappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella,\nsillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos\nanoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin\ntulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa\nja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen\navuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme\najattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.\n\nIsoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon\nlähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti.\nIsäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä\njatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin\npitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se\nerityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään\nmeillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä\neroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle\npalvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi\nvierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin\nei siitä pääse eroon savustamallakaan.\n\nMeillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme\ntavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että\njos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen\nrippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän\nkeittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta\nnuoria ja rotevia neekerityttöjä.\n\nEnsimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli\nkotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä\ntyöskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä\nhoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian\nhalpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.\n\nToinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet\nlautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä\nkäsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois\nviralta.\n\nKolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen,\neikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon.\nIsä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan,\nmutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan\nsulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän\nväliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri,\nonko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee\njotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja\nTilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja\nviides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin\nsaivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen\njoka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos\nhän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on\nnainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä\nnokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi\nklo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä\nmitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on\nharvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen\nanoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä\npäivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä\ntullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän\noli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään\nlehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea\ntavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki\noli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla,\nja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän\nhuoneenhallituksemme menoarviossa.\n\nKaroliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon\nvahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin\nolisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä\nilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän\nheitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä\ntalonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin\nkysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä\nhauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä\njuoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen\nhenkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä\nrotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä.\nKonstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin\nennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja\nkonstaapeleille.\n\nKaroliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän\nhänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori\nLokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi,\nettä hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja\nilkeyden tähden.\n\nKaroliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen\nja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta,\nja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston\ntanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa,\nvaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän\nkiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää\nolevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä\neikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä\non ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi\nvapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.\n\nIsä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt\nkärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan\nterveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin\nasumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan\nvähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.\n\nKalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan\ntiehensä.\n\n\n\n\nHRA KENONEN JA NYKYAIKAINEN TAIDE\n\nEli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten\narveli\n\n\nKun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa \"Kunnallisista Tiedoista\"\nluki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä\nperustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta,\nja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli\nmainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen\nyhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä\nvalistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli\nhra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki\nkoko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin\nsen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa,\njalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman\nnimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki,\nja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä\noli syytä lukea koko lause uudestaan.\n\nSitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä\nkoulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut\nmaalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin\nonnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen\nvanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei\n_heidän_ nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun\nheidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä\nomenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.\n\nHra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa\nilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle\nkoululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään \"A.B.\nKenosen stipendirahaston\" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien,\nmutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on\nkasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.\n\nHra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin\nja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari\nniin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut\nilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia\nnimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään\nniin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä\npyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja\nsuorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin\nstipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana\nsaamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.\n\n\"Kunnallisissa Tiedoissa\" oli seuraavassa numerossa kerrottuna\ntämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin,\nja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa\njuhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin\nlehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan \"Kunnallisissa\nTiedoissa\" otsakkeella \"Jalomielinen lahjoitus\" olleen uutisen. Hän\nsanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan\nhalusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät\nenemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs\npääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen\nuutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että\ntoimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla\nkun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia\ntuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli\nuutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti\nhän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku\nmerkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa\nmuodossaan, mikä myöskin tapahtui.\n\nSamaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje,\njossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle,\nripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi\nrva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla,\nkasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta\ntaiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä \"Taidetta Kouluihin\"\nnimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain\nnuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta\ntaiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.\n\nHra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta\nmiestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian\nlyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui\nhänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja\nkäski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan\nja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija\noli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra\nKenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi\nniiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää\nolisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla\nkippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos\nhänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan\nvastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista,\nminkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan\nhinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla,\nettä hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä\npuhumattakaan.\n\nKun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa,\npukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti\ntoiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen\nsormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä,\nkun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi\nhänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi\ntavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.\n\nTaiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa\nlöyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse\nsäästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä\nmiellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain,\njosta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija,\njota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle\nolisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi\neteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa\nkuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen\nnäköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.\n\nEnsimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan,\nmillaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin\nhajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli,\nettä pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja\ntaiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään\nnäyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä\nmuutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on\nnyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi\nhämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:\n\n-- Mikä maisema tämä on?\n\n-- Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan\ntyytyväisenä hymyillen.\n\nSilloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on\nmuuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on\nalkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei\nhän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen\ntaiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana,\npuhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen\nmahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä\nollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta,\nja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen\nnäkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva\non hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän\non sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja\nmaalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja\nulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen\nlöi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä\nripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle,\nvaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen\nkäski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja\npimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.\n\nHra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat\nkolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja\nmahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon.\nValokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan,\njossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä\npunerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se\non oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut\ntaiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on\nnähnyt.\n\nHra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti\nsitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti\nkoulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.\n\nMääräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja\noppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra\nKenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet\nnauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa\nkuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra\nKenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti,\nkoulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten\nkaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen\nkanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.\n\nNyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet\npaikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä\nvarten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa,\nlauloivat oppilaat helein äänin laulun: \"Ken olet, armas tähti\", jonka\njälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja\nhänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta,\njolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän\npamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin\nesitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien\nja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun\nopettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki\nhuusivat \"eläköön!\" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja\njatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin\noivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli\naina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä\nelämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet\nhra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä\nisänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka\novat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa\nkansanvalistuksen pyhälle alttarille.\n\nOppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti \"Sua lähde kaunis\nkatselen\", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan\npuheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa\neikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten\nvaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin\nja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta,\nansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli\nhänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja -- hm\n-- kansallishenki on varmin tie onneen ja -- hm -- myötäkäymiseen\nmyöskin rahallisen elikkä -- hm -- aineellisen elämän vainiolla, siitä\non hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan\nalalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla\nahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia\nja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa\nopettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen\nhra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon\n-- hm... ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko\nluokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä\nmyöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja\njoka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän\nylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen\npaljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti\nhra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos\nportista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan\nja mainion miehen lähtöä.\n\nHra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta\nhra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti\nvaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli\nmaalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000\nmkasta.\n\nLuettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan\nitselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.\n\n\n\n\nHRA KENOSEN KUOLEMA\n\nHänen elämäkertansa viimeinen luku\n\n\nHra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut,\nettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin\nisomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen\noli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa,\nkyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole\nvielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään\nhra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa\nlääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman\nsellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia\nviittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä\nkoskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi\naivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.\n\nHra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat\ntäydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä\nole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko\nhän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä\nnojaan ja sanoi mahtipontisesti: \"Prelaatti pois!\" jolloin rva Kenonen\nhuokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln\ntarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.\n\nHra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli\nviimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan\nhänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan\nhäntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria\nrakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin\nhuonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin\nanteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen\nhaudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja\npyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra\nKenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa\nviimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.\n\nHeidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä\nhautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista\nja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: \"Hän oli suomalainen!\"\nSitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja\nsoitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa\nelämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen\nlehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli\nsitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista\nvastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen\nläheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja\nmerkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi\nsitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut,\nettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra\nKenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat\nhuolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä\nparhaansa.\n\nHra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot\npitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole\nkahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska\nniitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä\nautuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa\nparhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän\neroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut\nparhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.\n\nHra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi\nlasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen\nvaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen,\nettä kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin\nviisikolmatta markkaa pullo.\n\nSitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski\npoikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten\naaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi:\n\"Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi\". Pojat alkoivat laulaa\nkyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän\ntarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.\n\nPojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin\nviiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän\nfalskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa\ntakia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään\nsentään mitään oopperalaulajaa tule.\n\nHra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee,\nkoska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan\nse keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja\nrva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen\nmenisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan,\nmutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus,\nsanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe\nturvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta\npuhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut\novelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein\nliiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.\n\nHra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä,\nja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja\npitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että \"Talvi on jo laannut\nraivoomasta\" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra\nKenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen\nkauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään\neikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas\nviinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän\ntietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä.\nHra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun\nvetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun:\n\"Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää\", ja avasi\nmahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.\n\nSilloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi,\nettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile,\nvaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili\nja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset\nlaulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän\nsaa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen\nsikseen.\n\nHra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi\npojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat\nhe vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. \"Honkaen\nkeskellä\", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa\nalkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi,\nmissä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan,\nettä tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi\nvuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua\nylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä\nlaskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei\nhän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan\nsänkyynsä.\n\nMinuutin kuluttua touhusi hra Kenonen pihalla palokuntalaisten ja\npoliisien joukossa ja antoi neuvoja ja rähisi ja joutui riitaan\npalomestarin kanssa, joka ei tiennyt, että hänen edessään oli kuoleva\nihminen, vaan väitti hra Kenosen olevan koko lailla juovuksissa. Ja kun\nhra Kenosen tuttavat, jotka seuraavana aamuna lukivat sanomalehdestä\nhänen kuolinuutisensa kauniine muistosanoineen, näkivät hänen tulevan\nvastaan kadulla paltto auki, hattu takaraivolla ja sikari hampaissa,\nluulivat he näkevänsä aaveen ja pelästyivät pois suunniltaan, ja eräs\nheistä, jolla oli heikot hermot, meni niin sekapäiseksi, että häntä oli\nhoidettava kaksi viikkoa sairaalassa.\n\n\n\n"]