[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffQB6ElwIkyMFU7AIUO5dgv904b9EERayt8vSdjp2bVg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},229,"Elämäni","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"229-paivarinta-pietari-elamani","229__Päivärinta_Pietari__Elämäni","Perhe-elämällinen kertomus","muistelmat",[],[],"fi",1877,null,18074,113132,false,14505,[23,24,25],"Authors, Finnish -- 19th century -- Biography","Autobiographies","Päivärinta, Pietari, 1827-1913",[27,28],"Biographies","Novels","\"Elämäni\" by Pietari Päivärinta is a semi-autobiographical narrative written during the late 19th century, depicting the struggles and experiences of a young boy growing up in a poor family. The book illustrates the themes of poverty, resilience, and the importance of family values, following the main character as he recounts his challenging childhood and the trials faced by his parents in providing for their numerous children.  The opening of the narrative introduces the protagonist's early life, revealing the dire poverty in which he and his family live. The boy recalls being born to hardworking but destitute parents who strive to support their large family. Circumstances worsen when the father falls ill, pushing the protagonist to take on the burden of begging to help provide for the family. As he embarks on this challenging task, he grapples with feelings of despair and humiliation yet also finds solace in memories and lessons imparted by his parents. In this reflective and poignant beginning, the reader is quickly drawn into the emotional weight of the protagonist's experiences, setting the stage for a deeper exploration of his journey through hardship and the values that guide him. (This is an automatically generated summary.)",[],356,"Pietari Päivärinnan omaelämäkerrallinen teos kuvaa kirjoittajan kasvua köyhistä oloista hurskaiden vanhempien hoivassa. Muistelmat etenevät lapsuuden nälkävuosista ja perheen koettelemuksista kohti miehuusikää ja elämänarvojen muotoutumista.","Pietari Päivärinnan 'Elämäni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 229.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄNI\n\nPerhe-elämällinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nPIETARI PÄIVÄRINTA\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1877.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Elämäni:\n   Lapsuuteni aika.\n   Nuoruuteni aika.\n   Miehuuteni aika.\n Arviointeja.\n\n\n\n\n\n\nELÄMÄNI\n\n\n\n\nLAPSUUTENI AIKA\n\n\nMinä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään\nmuuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä,\njonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa\nhiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin\nkäsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille\nuskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät\nlastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun\nlapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja\nvaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja\nmonilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen\ntullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden\nmuassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa\nharveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi\nsairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat\neivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Aina\nmuistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan\nolevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille\nkuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa\nja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan\nkuin elän. --\n\nNiillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus\non: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan,\npuutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä -- luulisin siinä oppivan\nymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on\njokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: \"hyvät kylämiehet\". Sillä\ntunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet\napuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet. -- Isäni ei kumminkaan\nkuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön,\neikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana\nkuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuin\nettä joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteen\nkokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle se\ntoimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi,\nettä minun pitää kerjuulle.\n\nHeti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan\nminulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja\nkenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle. -- Mikäpä muu oli neuvona,\nkun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas. -- Seuraavana aamuna\nlähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin,\nja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä\nkaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat,\ntehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti\nleipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa\nniin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua\nensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minut\ntalon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likelle\njoen jäälle -- sillä talvi oli -- ja heitti siihen, josta omin neuvoineni\nmenin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä\ntilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun\nköyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää\nolekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt\npitää vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni\nnäyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä,\nmenivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat,\nlakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät\nsopimatonta menoa, varsinkin tuon \"kerjäläis-pojan\" kanssa, joka tuolla\nnurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni itkuksi\nasti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä mitä\ntalon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä\npidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni\nkeventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin\nsalaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että\nkukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon\nemäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut\nminulta viimein sitä vastausta: \"kun pitää kerjäämän\". Hyvänsävyinen\nemäntä koki lohdutella minua ja sanoi: \"älä ole milläsikään, ole meillä\nnyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän\nhe, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja\nlapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut\". Emännän puhe\nlohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen\ntakkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen\nääressä ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa\njuteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän\nkuulijoita.\n\nMinä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki;\nkummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea\nerään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta\nkertomuksen: \"Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat\", ja se\noli niin paljon valaissut ymmärrystäni, että osasin heidän\nkummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän\nmietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin\nosaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. \"Puhu,\npuhu\", kuului heti eräs ääni joukosta, \"kerjäläispojat osaavat useinkin\nsatuja\". Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta\nmitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen\näänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani;\nse ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta,\nhänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia,\nväärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain\nrikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen:\nkirveet lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat\nraasimasta, ja jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi\ntulisi. Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: \"mutta\ntuosta pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä\non hyvät lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla\". Mutta tuo\npropheetallinen ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä\nminusta ei ole tullut isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta\nnarriakaan, sillä vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina,\nettei minuun olisi päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin\nvalhetta, varkautta, panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut\nkoskaan tuoda kotia, tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin\nvyönlukkoja, solkia, nappeja j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä\nvanhemmilleni: mistä, keltä ja miten olin ne saanut, jota ei ollutkaan\nvaikea tehdä, kun oli pahaisna paitaressuna oppinut totuutta arvossa\npitämään. -- Asian selvitykseksi mainitsen sivumennen -- vaikka ei se kuulu\ntähän jaksoon -- kuinka tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin\nvanhempaini tykönä, ja erään talon tytön kanssa paimentamassa\nlehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita pikkuisessa \"karjarasiassa\",\nleipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa, joista toinen oli minun. Tulipa\nmeidän tykömme eräs poika ja pyysi maitoa juoda. Luultavasti minä en\nsuostunut antamaan evästäni hänelle. Silloin poika, jonka nimi oli\nVolmar, rupesi lakkaristaan vetelemään lankaan pujoteltuja\nnappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi antaa minulle nappeja,\njos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut ennen ikään ollut kaupan\nkalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin siis rasian kannella\nmittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä toista tusinaa\nkirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut olla niin ison\ntavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia päästyäni\ntavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä tili,\nettä ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle\nkannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi\nasiassa, joka todisti, että olin napit saanut \"Volmarilta\"\nrehellisellä maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen\naina arvossa pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta\njälkeen tuli tieto, että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä\nolisin syyttömästi tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin\ntarkoin valvoneet tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi\nollut vierasta miestä. Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi,\netten siitä myöten ole koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut\nvieraita miehiä.\n\nKah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä\nyöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois\naineestani!\n\n\"Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua\",\nsanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa. --\n\"Mutta se ei ollutkaan satu\" sanoi toinen kuulija, \"mistä olet tuon\nkertomuksen kuullut?\" kysyi hän sitten minulta. -- \"Olen sen lukenut\",\nvastasin minä. -- \"Lukenut! mistä?\" oli usea kummasteva ja kysyvä ääni. --\n\"Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia ole\njärkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli jo\nmuitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla:\n'lisää toisten', selvitin minä toimessani\". -- \"Mikä sen kirjan nimi\noli?\" kysäisi muuan. -- \"Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun\nViikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista\nlukemista\", selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä\nsanomalehtien järjestystä. -- \"Ne ovat aviisuja\", sanoi muuan. -- \"Mitenkä\nsen saisi sieltä lainaan?\" kysyi taas joku. -- \"Kaikkiapa lainaan\nhaetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin loruja; parempi kun lukee\nJumalan sanaa\", sanoi taas joku joukosta.\n\nKun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan,\ntarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan\nhengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean ääressä\njuuri lukemassa mainituista sanomista: \"kuinka kaunis ja kestävä\npunamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;\" tilaisuus näytti erittäin\nlupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta\nkunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset\ntietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen\ntehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin \"sitä kirjaa\" lainaan. --\n\"Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?\" lausui\nisäntä.\n\n\"Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan\", selitin minä.\n\n\"Sinnehän minä annan ne revittäville\", sanoi isäntä, löi \"kirjansa\"\nkiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti\nnokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo,\notti avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, \"aviisunsa\"\nsinne, pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli\npäätös tehty. Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani\ntakaisin, jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei\nantanutkaan \"kirjaansa\" lainaan. --\n\nIltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas\nrupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä\nmietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen,\nkuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille\nrakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin unta: minä olin olevinani\nisäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan peltooni,\njoka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui uneni\njotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: \"Kävisköhän niin, että olisin\nmaailmassa vielä isäntänä?\" -- Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä\ntoivoisi hyväksi? -- Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon väkikin\nylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli yön\ntienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että\nmatkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin\nhavaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana\npuitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin\nminä kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin\nettä hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan\nettä hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että\nlensin kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua\nsuun, sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että \"tuo\nkerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani\". Minun\ntapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle,\nsyyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki\nettä matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun\npuolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän\nmaksaisi minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin\nkovasti siitä hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa\nlöysin. Mies oli pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä,\nmutta ei ruvennut mihinkään maksoon -- lieneekö ollut millä maksaakaan --\nvetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi\nruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki\nja matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat\neväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa\nsillä, etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat\ntuntuivat minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta\nhyvitykseltä; lyönti se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi\nvarkaaksi soimaaminen, se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten\nketään ihmistä, olipa se sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi,\nvaikka asia todeltakin näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.\n\nSamana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua\nkerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun\nmuitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä\nneuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi\nkumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet\nvalehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain\nkohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin\nasiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni,\nsanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme,\nsilloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut\nhauskalta sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden\ntähden, ja takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä\ntäytyi minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla,\nniinkuin kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä -- vaikka se ei häävi\nollut, vaan piippu se kumminkin oli -- ottaa korvilleni niinkuin\ntoistenkin. Kuinkas muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä\nvarkaitakin, mitäpä me olimme yksi toistansa parempia -- saada meidän\nkaikkein piti! -- Kun tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan\nvaikuttamaan vastaisiin toimiini, päätin erauta koko \"kumppaljuunista\".\nKun taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli\ntavaransa omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten\nettä lähdin erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat\nilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan.\nNäin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä\npäivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina vaan\nkohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos pääsisin\njotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita\nelatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin\npaljon syytöntä sortoa ja pilkkaa! -- juuri näitä miettimässä ollessani,\ntuli samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen\nhankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni,\netten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota\nsalatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei\nminua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa,\nkeventääkseni sydäntäni.\n\nMutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa,\nvaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei\nliene asiat -- ainakaan omasta mielestänsä -- oikeassa. Yksi ja toinen tuli\nminulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt minulle\npahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa, päinvastoin\nolivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut; kaikki\neivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille\nmitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä\nakkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä\nsain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: \"kun pitää kerjätä\".\nMinä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle,\njoka oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras\nihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: \"tuo poikaraukka\nkuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun\nvanhempaisi tykö vielä tänä iltana\". -- Eivät kenenkään kuoleman-alaisen\nsanat liene soineet paremmalta yhdellekään murheelliselle sielulle,\nkuin sen köyhän akan sanat soivat minulle. \"Olihan nyt toivoa päästä\nkotia -- vanhempain luokse, joilla ei liene paljon minulle antamista\neineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä, mitä vanhemman sydän\nkätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se paikka, jossa ei luulla minua\n'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet sitä välttämään, ja he ovat\nminun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he pitävät minun rehellisenä\nlapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän vertaansa?\" Nämät ajatukset\nlensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli suru haihtunut. Lähdin siis\nmainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki peloitti minua mennessäni:\n\"Jos ei olisikaan paremmasti asiat vanhemmillani kuin lähteissäkään,\nniin olisi sama leikki edessä. -- Mutta vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia\nniin pitkälle päästää, saanhan ainakin olla yötä rakasten vanhempaini\nluona, ja se kannattaa\". -- Ilta ja koti lähenivät. Tykyttävin sydämin\nlähenin huonetta, jossa vanhempaini asuivat. Sieltä näkyi valkea,\nolivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli pärevalkean ääressä,\npuhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa, ansaitaksensa silläkin jotain;\näitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun havaitsivat minun, ihastuivat\nhe, että tulin kotiin. He sanoivat kovin murehtineensa minua, kun\ntiesivät kuinka vastenmielistä minusta kerjuu oli; se kuului joltakin.\nÄiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja kylmettyneitä kenkäresujani\npäältäni, toimitti minua lämmittelemään, ja kyseli matkani kuulumisia.\nItku silmissä kerroin minä hyvät ja huonot puolet. Silloin äiti sulki\nminut syliinsä ja sanoi: \"Jumalan avulla ja kättemme työllä toivomme\nvoivamme yksissä elää, jos ei lihavasti, niin kumminkin laillamme.\nKoetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse kärsiä niin paljon pahain\nihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi yhdessä kohden elää, voimmehan\nainakin kuolla\". -- Se tuntui joltakin. Koti olikin rikastunut sillä\naikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli vielä kotitarpeen\nviinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti, katsomatta\noliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova köyhyys\nrasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta\nrankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja\nniin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta\nnyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos\nkohtakin rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli\nmyös jo niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle\nmetsässä hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja\nmoniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin,\nsattunut saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla.\nVoi! Kenen oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli:\nvanhemmat olivat hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän\nsärvintä lattialla, ja niin olivat huomisen päivän surut poistetut!\n\nMuutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa olimme\nhuonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan rautakangen joen\npohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös, vaikka puoli päivää\nyritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani itseäni kankea\nylös-ottamaan: \"Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat vankan\nsangollisen potaattia\". -- Se oli minulle mieluinen sana, sillä minulla\noli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi. Juoksin siis\nnoutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin köyden toisen\npään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen, parin sylen päähän\nsaikaran päästä -- sillä minulla oli salainen aavistus, että kanki oli\npohjassa pystyssä -- työnsin joen pohjaan sen saikaran pään, johon köysi\noli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa. Aikani kierrettyä\nrupesin junnaamaan ylös, ja hei! -- kanki tuli ensikerralla ylös, ja\npotaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa ja potaatteja!\n\nVanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten\nelatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria\nhaapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat\nsöivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta\npukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta\ntyöhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri\nsievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin\nnäyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani,\nja sanoi: \"rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja\nvie pappilan lapsille sitten kaupaksi\". -- Minä ilolla lupasin koettaa.\nHuomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle\ntehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili\nminua. Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä,\numpipuusta tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten\nleikkikaluiksi. Oli lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä\nperheeseen; mutta minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani\nkoettelemaan pappilaan. Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin\nisä, yli koko maamme tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja\nesittelin asiaani. Lapset heti ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät\nvanhempiansa ostamaan niitä heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin\n-- astioillani? -- \"Kun saisin vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona\nruokaa\", vastasin minä. -- Sen kuultuansa antoivat he minulle niin paljo\nleipiä, hyvän joukon silakoita ja palasen lihaa, etten saattanut niitä\nkantamalla viedä kotiini, vaan minun täytyi ottaa kelkka pappilasta\nlainaan. Päälliseksi pyysivät he että tekisin heille vielä paljon\nsemmoisia pieniä talous-astioita ja muita leikkikaluja, sillä\npastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin tuomaan heille\nlattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön ilomielellä lupasin\ntäyttää.\n\nEi kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin\nminä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta\npäivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea\nhyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut\nsitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät\nmitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä\nlisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin\npuhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin sanon\nvielä nytkin: \"Jumala heitä siunatkoon!\"\n\nMinä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada\npyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita\nj.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan.\nLattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella\nolla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista.\nLeikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin\ntekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka\nlakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja\nym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä\naina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää\nkitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin\nkerjäämättä.\n\nKertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani\npitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja\nvähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana\nyhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani\nomituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin\nminä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin\nettä hän opettaisi minut kirjoittamaan. -- \"No, minkätähden sinä\nkirjoittamaan opetteleisit?\" kysyi pappi. -- \"Että mä papiksi pääsisin\",\noli vastaus. -- \"Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?\" oli taas kysymys. --\n\"No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät\", vastasin\nminä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen. --\nLukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä\nluvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun\nsaivat toria, ja kutsuivat minua \"maisteriksi.\".\n\nMinä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään,\nvaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran\nolin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä,\nettä: \"Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan\". -- Kinkereiltä tultuani\nkysyi äiti: \"Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?\" -- \"Pastori käski sanoa\nteille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan\", vastasin\nminä. -- Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun\nminä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää, -- kummako se oli heille,\nkun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään\nkunnollista ihmistä.\n\nKun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen\nsaanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli\nkotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun\nmuassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se\noli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei\nheidän joukossaan kuulunut muutakuin: \"2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7\non 49\", ja \"pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?\"\nj.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että\noikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä\nkoulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli\nmelkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella\nkirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat\nolivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka\nkaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin.\nSe oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa\npaperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja\nvielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui\naivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella.\nMitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja\njuostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat. -- Semmoinen koulu se\noli. --\n\nEnnenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä\nsellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei\npidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita\nkirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt\ntoimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta,\nsillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja\nneljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista\n2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan\nmiehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan\nvaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä\nniissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta.\nSilläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien\nmarkkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on\nkansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan\nkovin peljätä \"puoliherroiksi\" tulemista, väittäin, ettei \"talonpoika\ntarvitse mitään oppia\", jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan\nkansakouluja ja muita oppilaitoksia. --\n\nSiinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka\noli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni\neräänä iltana: \"kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan,\nniin minä maksan sinulle puolen riksiä\". -- Junnu ihastui heti niin\nisosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: \"annatteko todella?\" Isäni\nvastasi: \"heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen,\njonka olen luvannut\". Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua:\n\"nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja\nkukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!\" --\nSe yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni,\nsillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän\nlaatuun! -- eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki\npaperille koukeroita, niin -- mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että\nsitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti! -- Kun aamu tuli,\nruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet\naakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi.\nMinä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa\nopettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä. -- \"Voi kuinka olet tehnyt\nrumia\", sanoi opettaja. \"Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt\nväärinpäin\", lisäsi hän, \"ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan,\nviitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet\nkauneimpia ja kaikki oikein päin\", muistutti opettaja. -- \"No sepä nyt on\nkumma\", ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti\nkun minä niitä koin tehdä!\" -- Toisena iltana menin taas opettajan tykö\ntyöni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt\nkaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä.\nMinä kysyin nyt opettajalta: \"miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä\nja koota?\" -- \"Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät\ntoisia ja talonpojat toisia kirjaimia\", selitti opettajani toimessaan.\nLuultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun\nei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää\noppilaisensa kysymykset -- kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua.\n\"Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?\" kysäisin\ntaas. -- \"No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin\nmuut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat\nvaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita\", selvitti taas opettajani,\nja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli\nesimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua\noikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi\npitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan\nsemmoisia kysymyksiä kuin: \"kun kerran herroilla on joitakuita eri\nkirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?\" -- vaan ei nämät\nepäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli\nantanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!\n\nTätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina\ntullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi,\nniin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja\nettä opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen\ntahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin\nmahdollista, sillä \"kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?\"\n\nNiin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin\nvanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta\nvanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen\nse oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin\nnyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt\nolivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet\nkieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen\nasia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan\nkansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät\nsuinkaan kiitä tekijäänsä. -- Semmoisen kustannuksen minun isäni teki\nminua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin\nköyhän lesken \"ropon\" panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan\nmaksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta\nkouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut,\nniin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni\nolekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.\n\nLapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene\nmielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä\nkoko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa,\nansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani\nmajapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä. -- Olin silloin 12 vuotta\nvanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär,\njossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli\nkyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he\nmyöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois\ntalosta.\n\nMinä, joka olin talon \"asiapoika\", päästin vieraan hevosen, panin sen\ntalliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja\nreen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä\nomallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu\nkyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla\nolin varastanut kyytimiehen siloista avaimen -- hänen hevosellansa oli\ntalvisilat -- ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä\npois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa.\nMinä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta\näkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin\npunastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta\ntällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen\nihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti\nviallinen.\n\nMinä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: \"en minä ole sitä\nottanut\". Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. \"Näkeehän sen, koska\nniin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän\nse mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita\nvaan avain kiiruusti tänne, taikka...\", kuului päällekanne, niinkuin\nukkosen jyrinä. -- \"En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä,\nsillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa\npyhänä\", sanoi äitini.\n\n\"Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs\nlujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi\nolisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein\noikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä\ntee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän\", sanoi taas päällekantaja. --\nSe loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven\npuolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran\nselkääni ja kysyi: \"oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla,\ntaikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti\",\nja häristeli kepillänsä. -- Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin\nkokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava,\nsyytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin\nsieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. \"Voi\näitikulta!\" sanoin minä, \"enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä\nnytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole\ntehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka\nhengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen,\ntehkää minulle miten tahdotte\". -- Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden\nkerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen\nkuultuansa ja sanoi: \"En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi\npieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta\npuoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset\nsyytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon\nettä jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi\". -- \"Älkää\nhuoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja,\nkoska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan\nkanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten\nparempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden\nlyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?\" uhkaili\npäällekantaja. -- Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: \"käy, käy vaan, vaikka\nkävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat\ntuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee\nhyppyyn kun tarvis tulee\", sanoi äiti. -- Lapsellinen kuin olin ja vähän\ntaika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: \"tekeekö ne syyttömälle\nmitään?\" -- \"Ei ne syyttömälle mitään tee\", vastasi päällekantaja. -- Se\nsanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois\npäältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: \"kyllä minä koen\nmaata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn,\nkun tarvis tulee\". -- \"Älä ylpeile, p----le\", lausui päällekantaja, ja\nsillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin\nhe olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä\nkotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti\ntaika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos\njossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta\nyleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista,\nettei ole sen koemmin näkynyt koko \"konninkaisia\" eikä \"männinkäisiä\",\nenkä ole tullut \"kuoleskelevaiseksi\", vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen\ntapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.\n\nOlen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on\nkummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja\nniin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen\nkalun kuin silainavaimen tähden, ja -- todistamattomasti! -- Ei muuta\ntodistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!\n\nKun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on\nlapsuuteni aika kerrottu. Oli \"Kataja Jussi\" niminen aikamies, joka\nkulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon,\njossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita.\nOlin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: \"mitä ne ovat?\" --\n\"Kataja-Jussi\" rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: \"ne ovat\noikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta\nsinäkin näitä suuhus\". -- Se kehoitus oli niin ystävällinen ja\nhyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus,\nettä äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan -- ja minulla\noli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen\nlattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu\ntäyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut\nsylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna\nsuuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli.\nPidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun\nviimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen\nhavaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä\nseisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että\nminulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: \"eikö tuo ryökäle ole\npannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan,\nrangaistukseksi pahasta työstäsi\"! -- Minä koin totella, lakaisin ja\nvapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt\npystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä\nrankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se\nsiemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin\naikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten\nenempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja\nvaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja\nkuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.\n\nLoppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä\nsen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita\nelatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.\n\n\n\n\nNUORUUTENI AIKA\n\n\nNuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan\ntavallista. Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.\n\nOlin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta palvelemaan\nja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri vahvat\nensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim.\nhevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan\ntäytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia.\nTyö kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta\nkumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei\ntarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä\naina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden\nluokan korkeammalle, sillä enhän enää \"kerjäläispoika\" ollut.\n\nNiin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: \"tuo poika on oikein\nviisas, sen pitäisi päästä kouluun\". Minä ajattelin: \"miksikähän\nihmiset niin sanovat?\" mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset\nmielistelemiset kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään\nerään pajan ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin\nraudankappaletta. Heti seppä kysyi minulta: \"arvaasta, Pekka, mikä\ntästä tulee?\" -- \"Valinkauha\", vastasin minä. -- Seppä sanoi: \"Enkö minä\nsitä sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta\naikamiestä, jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet\". -- Kerran\neräänä pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon\ntuvassa, ja kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle:\n\"sanosta, Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?\" -- Se\noli ollut kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä\nselvittää. Kun olivat nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut\nväittämään, että minä sen muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani\ntehtiin kysymys. -- \"Eihän mikään ole leveämpi ja keveämpi savua\",\nvastasin minä vilkkaasti. Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat\nvastauksen. -- Minä ajattelin: \"kumma kun ei nuo tuota arvanneet!\" Sillä\ntavoin rupesin vähitellen saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei\nollut itseltäni huomaamatta.\n\nNyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja\nkerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse\nvähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin\nennen olivatkaan arvottomana ollessani.\n\nJumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja\nvalvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän\nsilmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin\npisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka\nhedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina\nminua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat\nharvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli\nelämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla\noli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.\n\nTappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa\nolikin väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet\npoikasetkin joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja,\njuopumista j.n.e.p. \"Tansseja\" pidettiin joka pyhä-ilta, jossa\naikaihmiset useinkin pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja\nlanttipalkalla, ja niin harjoittivat näitä pieniä \"rekryyttejänsä\"\npienestä pitäin siihen inhottavaan ja ihmisyyttä häpäisevään paheeseen.\nSitä pahetta käsikädessä autti juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun\nkotitarpeen-viinanpoltto oli yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja\nmökissä; välttämättä sitä oltiin niin hyvät ja tarjottiin\npienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat usutetussa tappelussa\nvoittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa joko jäi tappiolle taikka\npakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin miten osattiin:\n\"tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule pahaistakaan\nmiestä\". -- Se oli useinkin loukkaavampi, kun kerjäläispoikaakin\nkunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa. Kummako sitten jos koki\ntapella, jos se olisi ollut vastenmielistäkin. -- Kortinlyönti oli niin\nvalloillaan, että joka poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta\ntehty pyhäöinä ja pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin\nkortteja! -- Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin. -- Se ei ole\nkummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään\nsivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä,\nei minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja\nkristillisyys yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä,\ntäytyi hakea huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen\npuutteessa väärälle uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät\nolleet siihen aikaan: Jutén'in \"Pila pahoista hengistä\", ja \"Hoberg'in\näijä\", jotka jokainen osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja\nkelvottoman sisältönsä puolesta eivät liene kansaa paljon sivistäneet.\nKun näin oli asiat, ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään\nkäsitettä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein\nniin kuin luontokappaleet -- semmoinen aikakausi se oli! -- Tämä raakuus ei\nollut minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään\n\"seksmannin\" talossa keitettiin \"potaskaa\" yöllä, johon kokousi\npoikaviikareita \"valvomaan\", minä muiden muassa; kirkonmiehen pojalla\noli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset, jotka\neläissäni olin nähnyt -- voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit! Niissä\nnäin kokonaiseen ihannetaiteen! -- Pyydettiin minuakin pelaamaan, johon\nsuostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis näkemään ja sanois\nvanhemmilleni -- se oli omantunnon ääni, joka minua varoitti pahasta,\nvaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin, jaettiin ja niin\nminäkin sain osani, jonka muassa \"pata-ässän\". Minun vuoroni oli ensin\nlyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se oli halvin.\nKaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli kumminkin\nanteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä opettamaan,\nja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään, ja\nvalitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka.\nSiitä ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja\npyhäpäivinä, kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna!\nVanhemmat ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä\nvältettiin menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja\nsyksyin lyötiin kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta\npelasti minun vihdoin seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja\nolin mies mielestäni. Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen\nkaukaiseen riihen kortille, joukon miehissä.\n\nKuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat\nulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.\n\nKun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi keskellä\npöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa tuokiossa oli\näitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin salahman\nisku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa töytäsi\novea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun. Erään\nkarkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: \"anna sukkelaan\nne kortit tänne\". -- Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: \"ei minulla ole\nkortteja, Pekalla kortit ovat\". -- Minä en tohtinut paikalta liikkua,\nsillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein mentyä ja\nminun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini otti minua\nkauluksesta kiinni ja sanoi: \"anna sukkelaan kortit tänne!\" -- Minä\nannoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi toiseen käteensä\nhalon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja uhkasi lyödä\nkäden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään vastustanut, vaan\nsanoin nöyrästi: \"jos luulette jaksavanne minun elättää vaivaisena,\nniin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin tahdotte\". -- Äitini ei\nlyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan lähtemään kotiinsa, jota\nkäskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin äitin jälissä häpeissäni\nja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani olivat kovin suruissansa\nlangenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo minulle Jumalan pelosta ja\nihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki paljo lapsensa surkeata\ntilaa.\n\nVanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin\nmieleni, että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei\nollutkaan niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa\njuuttumaan. Vaan kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina\nvanhempaini neuvot ja surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan\neloon ne siemenet, jotka he lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun\nsydämeeni, ja jotka maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin\nvoitin minä vähitellen pahan taipumukseni.\n\nTappelumiestä ei kyllä minusta kelvollista tullut, vaikka koulu oli\nhyvä, sillä minulla oli jotenkin arka ja hellä luonto, niin että jos\nvain suinkin pääsin, turvasin aina pakenemiseen, josta sain monta\npilkkaa ja häpeätä kärsiä. Ainoastaan silloin kuin en päässyt pakoon,\ntäytyi itseäni puolustaa. Muistan yhden tapauksen, joka osoittaa kuinka\nvanhempien ihmisten yllytys on paha nuoremmille. Oli pyhäpäivä, ja eräs\npoikanulikka, oikein kiitetty \"tappelija\", kävi minun päälleni, ja minä\npakoilin minkä voin. Siihen sattui tulemaan setäni, joka sanoi: \"mitä\nsinä annat tuon ryökäleen käydä silmilles, ota vastaan\". Se oli\nmielestäni hyvä kehoitus, ja minä pyörähdin heti vihollistani vastaan,\nväänsin hänen alleni ja löylytin aikalailla. Ei siinä auttanut\nviholliseni sotataito, eikä mikään, sillä olihan setä minua siihen\nkehoittanut. Jos hän olisi ottanut kumpaakin tukasta kiinni, pölyttänyt\nhyvällä lailla ja päälliseksi häväissyt, niin olisi sekin tappelu\njäänyt tappelematta.\n\nNiillä ajoilla olin myös ensikerran juovuksissa. Oli useoita\npoikaviikareita, joilla oli viinapullo. He olivat jotenkin hutikassa,\nja minulle niin hyviä, että tyrkyttivät maistelemaan lasistansa. Minä\nkun olin tottumaton, otin aika lotkauksen, ja tulin auttamattomasti\njuovuksiin. Minä kun sen tunsin, konttasin tallin soimen alle piiloon.\nMaailma rupesi pyörimään silmissäni ja kaikki kääntymään ylön-alaisin;\njo rupesi mustenemaan kaikki silmissäni, korvani rupesivat soimaan\nkummallisia säveliä, sydäntäni nostatti, ja minä rupesin ylön-antamaan.\nSen tehtyä en jaksanut silmiäni avata, ja joka luunsolmu vapisi\nniinkuin kahila.\n\nSe ei tainnut olla miksikään pahaksi, sillä siitä hetkestä tuli viina\nkauvaksi aikaa minulle niin vastahakoiseksi, etten silmissäni sitä\nkärsinyt; en kuitenkaan kehoita ketään koettamaan tuota vaarallista\nkonstia, sillä minä olin heittää siihen henkeni.\n\nSe oli surkeaa aikakautta se, ja sittemmin vanhemmaksi tultuani,\nmurehdin minä usein nuorempain veljeini tilaa, kuinka he jaksanevat\nkärsiä kaikki sattuvat kiusaukset ja sorrot.\n\nNiihin aikoihin rupesin oikein toden teolla opettelemaan tupakkia\nsuussani pitämään. Sehän oli jonkunlainen miehuuden merkki muka. Se ei\nollut mikään helppo asia, sillä väliin oksensin maalle maksan, vaan\ntäytyihän yhtäkaikki koettaa, jos mieli päästä miesten lukuun.\n\nOlin vielä silloin vähäväkinen, vaan yhtäkaikki minä pantiin yhteiseen\ntyöhön, joka oli senlaista, että kuivattiin erästä järveä, johon\nkaivettiin ojaa. Kelvoton kuin olin, nurisivat toiset osakkaat, kun\nniin kelvottomia työmiehiä pannaan yhteiseen työhön, joka teki mieleni\nalakuloiseksi, mutta minä koetin uutteruudellani palkita voimaini\nvähyyttä. Lauvantai-iltana, kun ruvettiin panemaan päivätöitä kirjaan,\nsanoi päällikkö: \"Pekka saa täydet päivät uutteruutensa tähden, mutta\ntoiset pojat eivät saa kuin puolen päivää päivästä, ja he kielletään\ntulemasta vasta tänne, mutta Pekka saa tulla\". -- Se oli minusta\nmieluinen puhe kuulla, niin arvokkaan miehen, kuin päällikön, suusta.\nToiset pojat kiukkuilivat ja kiroilevat takapuolella ja olivat vihaisia\nminulle, vaan minä olin mies mielestäni; sen paremminhan sopi opetella\ntupakkia pitämään. Niinkuin luvattu oli, kuljin minä koko syksyn\njärvi-ojan kaivossa, ja pidin mälliä poskissani. Sen huomasi päällikkö\nkerran ja sanoi: \"Älä, hyvälapsi, totuta itseäsi tuohon turhaan tapaan,\nei siitä ole mitään hyötyä ihmiselle, on hänestä: 'huvitusta, hävitystä\nja vähän viivytystä'\", mutta minä en totellut sitä viisasta neuvoa, ja\nopin vallattomaksi tupakkimieheksi. Jospa silloin tottelin sen viisaan\nneuvoa, olisin silloin vielä voinut luopua siitä turmeluksesta, mutta\nsen totuuden huomasin liian myöhään, sillä olin kohta 30 vuoden vanha,\nkun havaitsin että tupakki on vahingollista, ja silloin tein kaksi\nkovaa ja harrasta yritystä kirvoittaakseni itseni irti sen kahleista,\nmutta turhaan, sillä tupakinmyrkky oli jo niin yhtynyt vereen, etten\nvoinut sitä vieroittaa, vaikka toisella erällä olin kolme kuukautta\ntupakitta.\n\nHimo oli sittenkin yhtä suuri ja siis väkevämpi minua.\n\nSiinä talossa, jossa silloin olin renkinä, oli minun ikäiseni poika,\njoka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää\nomasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen\nkäytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä,\n(hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja\ntoisen varjon alla keinoitteli hän niin, että hänen äitinsä antoi,\n\"lääkityksen\" nimellä, hänelle viinaa. Eräs seikka siihen suuntaan on\naina mielessäni. Oli kevät-tulvan aika; talon vieritse juoksi iso\nluonnon oja, ja talon kohdalla oli väkevä koski, jossa oli sen talon\njauhomylly. Oja oli vettä tulvillansa ja me sen rannalla. Yht'äkkiä\nsanoo toverini: \"minä hyppään keskelle ojaa\". -- Minä sanoin: \"hukitse\nnyt itses syyttä, tarpeetta\". -- \"En minä huku\", sanoi hän, \"minä olen\nhyvä uimaan\", ja ennenkuin ennätin mitään siihen vastata, hypätä\nloiskahutti hän keskelle kosken kuohuvia aaltoja, ettei kappaleesen\naikaan näkynyt eikä kuulunut. Minä hämmästyin ensin kovin, mutta\ntoivuin pian, sieppasin pitkän aidaksen ja juoksin sen kanssa, minkä\nennätin, alapuolelle putousta. Jo rupesi siellä vilkkumaan veden\npinnalla, ja minä ojensin kiiruusti aidakseni, jonka päähän hän kohta\ntarttui ja niin vedin hänen maalle. Ylös päästyään sanoi hän: \"enpä\nsen-kalua uskonutkaan niin väkeväksi, ilman sinutta olisin tainnut\nhukkua, mutta kyllä minä siitä palkan saan, sitävarten minä sinne\nhyppäsinkin, älä sinä vaan puhu mitään, kun kotia mennään\". Ja hän\nvärisi niin että hampaat suussa lotisivat. Kotia tullessa oli selkänsä\nköyryssä ja kädet köntöllänsä ja hän pani: \"hui-jui-juijui kuin on\nkylmä!\" -- Hänen äitinsä tuli heti kyselemään: \"voi hyvä Jumala! No missä\ntuo raukka nyt on itsensä kastellut noin läpimärjäksi? Aivanhan se nyt\nkuolee vilusta!\" -- Poika sanoi: \"kun tuolla ojalla, myllyn ruuhesta,\nvesirattaan alta yritin saada puuta poijes, jonka vesi sinne oli\nvienyt, että olisin saanut myllyn pyörimään, niin putosin koskeen ja\nolin hukkua sinne\", selitti poika toimessa. \"Huijui kun on vilu\"!\nhätäili hän.\n\n\"Voi hyvä Jumala, kuinka uskalias sinä olet! Mitä sinä sinne menit!\nMahdoit muiden antaa ottaa puu poijes -- aivanhan se nyt paleltuu\nkuoliaksi! Nouda, Liisa, pian kortteli viinaa ja lämmitä se, että tuo\nraukka saisi lämmitystä sisällensä\", hätäili hellä äiti, jonka silmät\nolivat surkeasti petetyt. Käsky täytettiin kohta, ja poika riisuttiin,\nkuopattiin lämpimään vuoteeseen ja sitten ruvettiin antamaan\n\"lämmitystä\" sisälle.\n\nAutettavahan se nyt todellakin oli, sillä niin oli se vilustunut, mutta\neiköhän tuota muutoin olisi saanut lämpenemään, kuin juuri niin\npaljolla viinalla, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt tienaamaan?\nKun muiden silmä välttyi, iski tuo vapaehtoinen sairas minulle silmää,\nja minä en tohtinut ilmoittaa asian todellista laitaa, sillä minä\npelkäsin nuoren isäntäni vihoja.\n\nAikojen kuluttua kuoli äiti ja koko talous jäi pojan haltuun, mutta hän\nhävitti velattoman talonsa niin äkkiä, ettei pysynyt kolmea vuotta\nsiinä isäntänä, vaan joutui mieron tielle.\n\nHänen täytyi nyt työllä elatustansa hankkia, jota hän sitten pakosta\noppi tekemään, vaikka ei omassa talossaan sitä tehnyt. Hän on nyt jo\nkuollut vieraalle maalle, työn ansiolla ollessaan. Semmoisia ne olivat\nhedelmät varhaisesta oppimisesta väkeviin juomihin.\n\nSen jälkeen kuin vuodet kuluivat, vartuin minä voimissa ja palkkani\nparani vuosivuodelta. Vanhempani tulivat vanhoiksi ja kivuloisiksi,\netteivät enää jaksaneet ansaita niin paljo, kuin he elääkseen\ntarvitsivat. Minä annoin heille joka vuosi vuosipalkastani niin paljo,\nettei minulla ollut koskaan nuorenmiehen tavallisia vaatteita päälläni.\nKerrankin tuli isäni, kyynelsilmissä, pyytämään että minä laittaisin\nhänelle jyviä, sillä hän ei kykene mitään ansaitsemaan. Voi kuinka\nmielelläni olisin antanut vaikka paljonkin, mutta paljoa ei minulla\nollut. Minä menin heti isäntäni tykö ja pyysin, jos hän olisi hyvä ja\nantaisi minulle puolentynnyriä jyviä, palkkani etumaksua, johon isäntä\nvastasi: \"mitä sinä niillä teet?\" -- \"Annan isälle\", sanoin minä ujosti.\n-- \"Miksi sinä vanhemmilles pyydät koko palkkasi? Tämä on kolmas kerta\ntänä vuonna, kuin heille jyviä annat. Mitä luulet niiltä saavasi?\" oli\ntaas isännän kolkko ja kylmä kysymys. -- Minä vastasin, ja mieleni oli\nmurroksissa: \"Minä olen sen jo ennen moninkertaisesti saanut; he ovat\nsuuressa köyhyydessä minun ihmiseksi kasvattaneet ja monta unetonta\nyötä tähteni valvoneet.\" -- Isäntä näki että mieleni oli murheellinen, ja\nsanoi: \"Älä nyt ole milläsikään, saat vaikka tynnyrin; minä vaan\ntahdoin koetella onko rakkautes vilpitön vanhempiasi kohtaan, ja\nvanhemmillesi tekemäs hyvän palkitsee sinulle Jumala moninkertaisesti;\nJumala sinua siunatkoon!\" Niin lausui se hyvä isäntäni, ja ne sanat\neivät mene ikänä mielestäni. Voi kuinka nyt keveni sydämeni, kun taas\nsain auttaa vanhaa kivuloista isääni. Isäni ei voinut muuta sanoa kuin:\n\"Jumala maksakoon\".\n\nMinä seurasin usein muita nuoria tanssipaikkoihin, joka ei ollut juuri\nkaikesti mieluistakaan, sen jumalattoman elämän tähden, jota siellä\nusein pidettiin; mutta kun ei ollut muuta parempaa, niin ikävähän yksin\ntahtoi tulla. Usein niissä tiloissa istuskelin yksinäni erilläni, esim.\npellon pientareilla, jonka tähden kumppanini minua usein soimasivat\n\"uneksijaksi\". -- Niillä ajoilla ensikerran takerruin\nvaltiotaloudellisiin asioihin; annettiin, näet, palkinnoita hyvästi\nkasvatetuista varsoista. Ne herättivät minussa huomiota. Päivän\nselkeästi olin minä huomaavinani miten asia on: Kruunu antaa\npalkinnoita, se ei tee sitä ilmaiseksi, sillä tavoin se muka pettää\nihmisiä, ja ottaa sitten, koska tahtoo, ne sotahevosikseen. Ei pidä\nkenenkään mennä siihen paulaan. Minä koin kaikin mokomin levittää tätä\nvaltioviisauttani ihmisiin, ja jotkut lienevät sitä uskoneetkin.\nKaikeksi onneksi oli vaikutus-alani niin vähäinen, ettei siitä liene\nsuurta haittaa ollut.\n\nMonestikin olen, mieheksi tultua, ajatellut sitäkin juttua, kuinka\nkauvas tietämätön, sokea omarakkaus saattaa eksyä oikeasta.\n\nKerran kehoitettiin minua olemaan useampia vuosia yhdessä talossa, että\noppisin kaikkiin töihin. -- \"Kaikkiin töihin!\" toistin minä\npilkallisesti. \"Kyllä minä nyt olen niin oppinut töihin, ettei tarvitse\nenää yhtään oppia\", lisäsin itserakkaasti. Jäljestäpäin olen kumminkin,\nusein kyllä, huomannut, ett'en vielä nytkään ole kylläksi oppinut\n\"kaikkiin töihin\".\n\nSiihen aikaan rupesi \"Maanmiehen Ystävä\" levittämään valoa pimeään\nkansaan. Se oli osattu laittaa niin hyvästi, kuin taitava lasten\nkasvattaja laittaa ruoan kivuloiselle ja heikolle lapsellensa. Se osasi\nkosketella kaikkiin paikkoihin niin hellästi, ja tunkea kaikkiin kansan\nalhaisimpiinkin kerroksiin, että se sai kaikki mieltymään. Kuka saatti\nesim. tuskaantua semmoisiin ystävällisiin puhuttelemisiin kuin: \"kuules\nMatti, Mikko, Pekka ja Paavo!\" -- Se oli se sama, joka on ensimmäinen\nkansallishengen yleinen herättäjä maassamme, sillä, niin kuin jo\nsanoin, osasi se sen-aikuisen kansansa tajun mukaisella esitystavallaan\nherättää kansassaan lukuhalua ja uteliaisuutta ja rakkautta\nsanomakirjallisuutehen. Siihen aikaan oli kaksi -- sanoo kaksi! -- miestä\npitäjäässämme, jotka halulla lukivat mitä saivat. Toisella niistä oli\nmonta vuosikertaa Becker'in toimittamia \"Turun Viikkosanomia\" ja samoin\n\"Oulun Viikko-sanomia\". Heti Maanmiehen Ystävän ilmestyttyä, tilasivat\nsen molemmat miehet. He olivat havainneet, että minun tyhjä sieluni\nkaipasi jotain semmoista, jota ei sillä ennestään ollut. He lupasivat\nminun lukea rakasta Maanmiehen Ystäväänsä; se oli vasta saalis se!\nOikein henkeä ahdisti loppuviikolla, kun tiesi, että pyhän-aikana saa\nlukea Maanmiehen Ystävän. Maanmiehen Ystävä rupesi leviämään\npitäjäässä, ja toisena vuonna oli minulla osa siihen. Olinpa koko mies\npuolestani, kun \"minullekin kulkee sanomalehdet\", niin kuin selitykseni\nusein kuului. Siihen aikaan rupesi ilmestymään muutakin kirjallisuutta,\nniinkuin \"Lukemisia Suomen kansalle, Savokarjalaisten oppilaisten\ntoimittamia\" ja Wareliuksen \"Enon opetuksia luonnon tieteessä\", y.m.,\njotka heti ostettiin ja innolla luettiin. Erittäinkin valaisevana\npidettiin Enon opetukset; niitä ei ainoastaan luettu, vaan tutkittiin,\nsillä minkäänlaista luonnonkirjaa ei oltu ennen nähty. Edellä mainitut\npitäjäämme lukumiehet olivat laillansa minun opettajiani, ja minä\nheidän oppilaansa; heitä yleensä sanottiin \"viisaiksi\". Usein kun en\nminä käsittänyt jotakin asiata, menin jommankumman tykö heistä kysymään\nneuvoa, ja he antoivat niin valaisevia, tarkkoja ja totuuteen\nperustetusta selityksiä, että minä usein häpesin, kun en ollut\nitsestäni käsittänyt niin selvää totuutta. He lainasivat minulle\nostamansa kirjat ja ennenmainitut Turun- ja Oulun-Viikko-Sanomain\nvuosikerrat. Nyt oli minulla pyhä-illoin muutakin tekemistä kuin kortin\nlyöntiä. Minä luin ja tutkein saamiani kirjoja ja sanomalehtiä, ja niin\njäivät usein tanssitkin käymättä. Usein tulivat kumppanini minua\ntahtomaan sinne, vaan kun minä tavallisesti hylkäsin heidän\nkutsumisensa, rupesivat he minua sanomaan \"kirjatoukaksi\".\n\nSe aikakausi oli kansallishengen alkava aamukoitto.\n\nAikoja kului ja \"Suometar\" sekä \"Mehiläinen\" ilmestyivät. Me olimme\nniin rakastuneet Maanmiehen Ystävään, ettemme esim. Suomettaresta\npitäneet sen suhteen mitään. Ensimmäisestä numerosta alkain muistan\nSuomettaren, vaan se oli mielestämme niin jokapäiväistä ja joutavaa.\nKetä esim. hyödyttää nuot oman maan asiat ja paikkakunnalliset\nkuulumiset? Nehän ovat muka aivan tarpeettomia. Ja riita- ja\nväittelökirjoitukset, ketä ne hyödyttävät? Toisellaisia asioita\nMaanmiehen Ystävä juttelee, arvostelimme me, niin \"viisaat\" miehetkin.\nVähitellen olin jo jotenkin Suomettareen perehtynyt, joka syntymästään\nsaakka on uskollisesti minua seurannut, mutta kuitenkin olin jotenkin\nraskaalla mielellä, kun Maanmiehen Ystävä ilmoitti kuolemansa, vaikka\nselvästi jo huomasin, että se ei enää täyttänyt tarkoitustansa, eikä\nollut semmoinen kuin alusta. Me emme vähääkään sitä tienneet silloin,\nettä se oli Snellman, joka rupesi puolikuolleita lapsiansa Maanmiehen\nYstävällä niin hellästi ruokkimaan. Lapset olivat nyt vähän varttuneet\nja vaurastuneet, niille tarjottiin voimakkaampaa ruokaa, ne eivät vielä\njaksaneet sitä sulattaa; siinä syy, jonkatähden emme tahtoneet mieltyä\nSuomettareen, Mehiläiseen j.n.e.\n\nOmituinen oli se havainto eli keksintö, jonka olin keksivinäni syyksi\nsanomalehtien huononemiseen.\n\nNyt oli jo muka kaikkein paraat ja tähdellisimmät asiat kaikki\nkerrottu. Kun muka kaikki \"maailman seitsemän ihmettä\" oli kerrottu ja\nselville saatu, mistä niitä sitten enää otetaan? Täytyy panna mitä saa\nlehtien täytteeksi. Ja minua oikein peloitti se harmittava seikka, kun\nsanomalehtien toimituksilta loppuu paneminen! Menin ja kerroin tämän\nkeksintöni \"viisaille miehille\", ja ei paljon puuttunut, etten heitä\nvoittanut. Oli käsissämme myös Toppelius'en keräämiä runoja, jotka\nsitten, kun Lönnrot ne oikein täydellisesti keräsi, ovat päässeet\nKalevalaan. Minä koetin niitä lukea oikein ymmärryksellä, että olisin\ntullut käsittämään, mikä niiden perustus olisi, mutta turhaan; niiden\ntarkoitus jäi kumminkin käsittämättä. Tässä käsittämättömässä asiassani\nkysyin usealta neuvoa. Eräs niistä selitti: \"ne ovat vaan vanhoja\nloihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät\nnoituissaan\". Se selitys ei tyydyttänyt minua, ja minä vastasin;\n\"kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä\nsuinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt,\noluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut\". -- Tämä\nvastaväittelyni kumosi selittäjäni perustukset kokonaan; hän sanoi\nvaan: \"en minä muuta heistä tiedä\". -- Menin vielä samassa asiassa, kun\nse jäi epätietoiseksi, kysymään neuvoa eräältä raatarilta, jota yleensä\npidettiin ymmärtäväisenä miehenä. Sille kun asiani esitin, sanoi hän\nihmetellen: \"kumma kun ei sinulle tuota ole voitu selittää; minä sen\nymmärrän yhtä tarkkaan kuin viisi sormea kädessäni. Ne ovat sitävarten\n'räntätyt', että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on\nturhuutta, mitä auringon alla on\". Se selitys tyydytti minua kaikkiaan\nvähimmän, ja koko asia jäi pimeyteen, siksikun ymmärrykseni vahvistui,\nja Kalevala ilmestyi, jolloin tulin huomaamaan, että ne olivat: \"Suomen\nkansan muinaisuus\", ja sen historian pohja.\n\nSiihen aikaan olivat myös luettavanani Runeberg'in \"Hauta Perhossa\" ja\n\"Pilven veikko\". Minä luin ja luin niitä, mutta en ymmärtänyt. Minä\nsain niin halvan käsityksen ensimmältä niistä, että ajattelin: \"kaikkia\nsitä painetaan!\"\n\nVuosien kuluessa selkeni ymmärrykseni, niin että ne tulivat\nrakkaimmiksi esineikseni, joita sitten muillekin usein olen lausunut,\neikä ole sittemmin ollut mieleni murtumatta niitä lauluissani, vesihin\nasti.\n\nNiinä aikoina kuoli isäni. Vanhempani asuivat sydänmaalla, sinne\nrakentamassa torpassaan. Kuulin kyllä jo ennen, että isäni sairastaa ja\nminä koin heitä auttaa minkä voin, ruokavaroilla j.n.e. Yht'äkkiä tuli\nminulle sana, että piti tulla katsomaan isää, jos tahdon häntä hengissä\nnähdä. Minä lähdin heti läpi yötä taipaleelle, jota oli puolitoista\npeninkulmaa, umpiteitä kahlaamaan, sillä nyt oli talvi. Ennenkuin\npääsin perille, oli jo aamu. Tykyttävin sydämin astuin asuinhuonetta\nlähemmäksi toivon ja pelon välillä, eläisikö isäni vielä vaiko ei.\nSisälle astuttuani näin heti huoneen perässä sängyssä isäni\nkalvistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suunsa näytti\nolevan ikäänkuin hymyssä; henki oli hänet jättänyt. -- Hän näytti\nniinkuin olisi minulle vielä sanonut: \"poikani! väellä Jumalan pelossa,\nrehellisyydellä ja kunnialla ihmisten edessä, äläkä unhota niitä\nneuvoja ja opetuksia, joita sinulle olen antanut!\" -- Minun valloitti\nsilloin syvä murhe. Minä nakkausin toiseen vuoteeseen ja itkin siinä\nsalaa melkein koko sen päivän, eikä kukaan voinut minua lohduttaa.\nOlihan siinä syytäkin suruuni. Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana\njoka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein\noli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli\nviime kerran -- vaipunut, väsynyt. Ne hellät varoittelevat neuvot ja\nopetukset olivat nyt laanneet, ja minusta tuntui kuin olisin aivan\nturvattomaksi jäänyt tämän maailman hyrskyin, pauhuin ja viettelysten\nkeskelle, ilman neuvolaa ja ohjaajaa. Mutta: \"Ei se tule enää ei, jonka\ntuon kerran vei\", niin oli tässäkin. Vaikka kuinka olisinkin surrut,\nisäni oli kuollut; muuta neuvoa ei ollut kuin ruveta hankkimaan rakasta\nvainajaamme maan mustiin multihin! --\n\nSen tapauksen tapahduttua ei elämässäni ollut mitään merkillistä siihen\nasti, kun menin naimisiin, josta seuraa kolmas elämäni jakso, ja niin\non nuoruuteni aika loppuun kerrottu.\n\n\n\n\nMIEHUUTENI AIKA\n\n\nTästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika,\nihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on\nollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se\nkasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: \"jonka nuorena\noppii, sen vanhana taitaa\". Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle\nsamat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat,\nmyrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä\ntulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka\nlapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut, -- ja nyt kiirehdin\nkertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.\n\nMinä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli\npaljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja\nliitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut\ntämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi.\nRikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia\npaljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva\nkumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut\nitsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: \"kyllä Jumalalla on\nrikkautta, kun vaan meillä on rakkautta\".\n\nKun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden,\njona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin\nvuonna -- isäni silloin juuri sairasti -- antanut köyhäin vanhusteni\nelatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut\njäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei\nminulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan!\nOletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä\nkumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan\nollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan\nmeistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan\nvanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta\nvalitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut\nsitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan\nlinnuilla, muuta kuin vaatteet päällä, -- vaan onhan linnuillakin\nhöyhenensä -- ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä\ntulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin\nesimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä\nuskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja\nniin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.\n\nNo, mikäpä siinä oli; kun me kerran kuulutetut olimme, vihittiin meidät\nmyös ja niin olimme aviopari. Ei meillä ollut isot varat ensi talvelle\nlähtiessä; eukkoni otti palveluksesta lähtiessään 20 kappaa jyviä ja\nminä tienasin, palveluksesta päästyäni, ennen vihkimistämme,\nkuokkimalla ja ojamalla, kanssa, niin että meillä oli viljaa kahdessa\ntervatynnyrin kopassa. Vaimostani oli tämä kylläksi, sillä hän oli\nalusta alkain karaissut ja varustanut itsensä vastaan ottamaan, tuli\nmitä tuli. Kun minä rupesin murehtimaan toimeentuloamme, lohdutti\nvaimoni minua sanoen: \"älä ole milläsikään, eipä kaikilla ole senkään\nvertaa, onhan meillä kummallakin raitis ruumis, tehdään työtä -- kyllä me\nelämme\". -- Se oli useinkin suuri lohdutus minulle, kun elämän murhe\nalkoi minua rasittaa, ja kaksinkertaisella innolla ryhdyin minä aina\ntyöhön, jota ei koskaan puuttunut. Kun ei minulla ollut minkäänlaista\nkotia, johon olisin nuoren vaimoni vienyt, täytyi meidän mennä\nhuonemiehiksi toisen huoneen nurkkaan. Silloin tulin huomaamaan, että\nhuonemies on huonemies; usein sai kuulla syyttömiä soimauksia ja kovia\nsanoja, jotka kovasti loukkasivat minun itsekästä, omarakasta luontoani\nja itsearvoni tuntoa. Kun olimme olleet vieraan huoneen nurkassa\nkolmisen vuotta, jolloin Jumala oli siunannut meille jo kaksi tervettä\nja kaunista lasta, pojan ja tyttären, teki seuraava tapaus käänteen\nelämällemme. Talon emäntä oli sillä kerralla tehnyt kylvyn -- vaikka sen\nvaimoni muuten tavallisesti, niinkuin huonemies ainakin teki -- mutta\nlöylyä ei tullutkaan, sauna oli huonosti lämmitetty. Isäntä suuttui\nsiitä niin kovin, että rupesi pölkyllä emäntäänsä lyömään, vaan minä\nestin sen. Siitä saivat sitten osansa torista huonemiehetkin, kun ei\nmuka \"niin paljo viitsitä, että katsottaisiin saunan perään;\nsamanlainen lehmä on muka huonemies, kuin talon emäntäkin\". -- Se kyllä\noli vaimolleni sanottu, vaan se koski minuunkin kovin kipeästi, ja\nseuraavana yönä emme nukkuneet yhtään, niin kipeästi se koski. Minä\nrupesin miettimään pelastusta tuosta orjallisesta tilasta, joka ei\nollut juuri helppo työ. Siinä likellä oli eräs isäntä huutokaupasta\nhuutanut laittomain maa-osan, ja sitä seurasi palanen uudistaloa, joka\noli 1/24 osa veroa. Se uudistalon palanen oli sille isännälle\ntarpeeton. Minun mieleeni jolkahti mennä ostamaan sitä häneltä, ja\nkerroin keksintöni vaimolleni. Hän ihastui niin aikeistani, että\nkavahti heti kaulaani ja puoleksi naurain, puoleksi itkein kehoitti\nminua: \"voi isäkulta\" -- hän kutsui minua, niin kuin nytkin vielä, lasten\ntähden isäksi -- \"mene ja osta, minä teen työtä yötäpäivää, että\npäästäisiin omiin huoneisiin \". -- Se minua taas lohdutti ja rohkaisi;\nmenin siis kaupan tekoon ja sain kuulla että myytävän uudistalon\npalasen hinta olisi 120 ruplaa (480 markkaa). Rahasumma, jonka maa\nmaksoi, ei ollut iso, vaan minulla ei ollut sitäkään, piti saada\nlainaan. Lähdin siis rahanhakuun, ja löysinkin sitä, sain myös\ntakuumiehet, sillä olin jo saanut luottamusta, ja niin tulin rahain\nkanssa maankaupan tekoon, joka kohta kirjallisesti vahvistettiin, ja\nnyt olin huonemiehestä yht'äkkiä muuttunut isännäksi. Mutta ei tämä\nuusi isännyyteni tuntunut minua suuresti lohduttavan, sillä maa oli\nvelkana, eikä ollut huonetta hulastakaan koko talossamme. Talvi oli\npuolimenossa. Viime kesän ajalla olimme työllämme saaneet niin paljon\nruokavaroja kokoon, että voimme ominneuvoin tulla syksyyn asti toimeen,\nja lahdiksemme olimme viime syksynä ruokkineet lehmän, ja muutoinkin\nolimme niin paljo vaurastuneet, että toinen lehmä oli lypsämässä; se\noli koko rikkaus ja elämämme alun tärkein ehto. Talo, jossa olimme\nhuonemiehinä, oli sydänmaalla, ei aivan kaukana ostetusta\ntalonpaikastamme, jonkatähden siitä hyvin ylettyi kulkemaan siellä\ntyössä. Minä esittelin vaimolleni, että aivoin ruveta rakentamaan\nhuoneita, ja lausuin sen toivon, että pääsemme ensi syksynä omiin\nhuoneisiimme asumaan. Se oli toinen ilosanoma vaimolleni; hän ei\nnäyttänyt epäilevän, vaikka minä itse salaa epäilin. Hän sanoi\ninnokkaasti: \"voi kun saataisiin kolminurkkainenkaan huone ensi\nsyksyksi valmiiksi, että päästäisiin omiin huoneisiin\". -- Minä lähdin\nhuomen-aamuna hirren hakkuuseen, ja illalla makasi 50 kaunista hirttä,\nkarsittuna ja leikattuna, maassa. Hirren hakkuu ei kestänyt kuin neljä\npäivää. Sitten pidimme pikku talkoot; ihmiset auttoivat meitä\nmielellään, ja pian olivat hirret kartanoksi aivotulla paikalla.\n\nNyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.\nSe ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen\nkorkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen\npuun panin omalla kädelläni kiinni siihen rakennukseen, ja Erkin päivän\naikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan\ntuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,\nvesikatossa; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,\nsahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla. Siihen nyt täytyi\njättää rakennus, kun joutui kesä ja tuli muuta hommaa. Kun talo oli\nniin helppo ja nuori ja siitäkin vaan vähäinen osa, niin arvattava on,\nettei siinä ollut juuri isot viljelykset. Peltoa ei tullut meidän\nosaksemme kuin 3 pientä tilkkua; niihin piti kylvöä tehdä, mutta mitä\nniihin senvertaisiin peltoihin kylvettiin, perunaako vai ohraa? Meillä\noli varustettuna perunan siemeniä, jotka olivat pieniä; rupesimme niitä\nensin ja ensikerran panemaan omaan peltoomme. Ne näyttivät vaativan\nkovin paljo maata. Vaimoni sanoi: \"ohranmaa menee kaikki\". -- Siihen\nsanoin: \"sitähän minäkin, pannaan tiheämpään; siitä sitä saapi, johon\nsitä pannaan\", ja me rupesimme kouralla syytämään valkeakseen niitä\npieniä siemeniä maahan, ja teimme mielestämme hyvin toimellisesti.\nSeuraus siitä oli, että varsi kasvoi hienoa ja pitkää kuin hamppua,\neikä syksyllä ollut juuressa sen suurempia perunoita kuin neulannuppi.\nVielä nytkin olemme usein nauraneet tuota poikamaista isännöimistämme\nja suurta erhetystämme. -- Kun sitten viimeistä maata kylvin ohraan,\nmuistutti vaimoni ehtimiseen: \"älä pane niin paljo siementä, että jää\nvähäkään syömistä\". Minusta tuntui se muistutus oikealta ja ohra tuli\nharvaa. Siis ei kumpikaan kylvö menestynyt: peruna tuli tiheätä ja ohra\nharvaa.\n\nPelto tuli kaikki kylvöön, mihinkäs sitten ruista tehdään? oli nyt\nkeskinäinen kysymyksemme. Vähän matkaa kartanonpaikasta oli suo, johon\nolisi saanut suopeltoa, sillä se oli osaksi jo kuivannut muiden lähellä\nolevain viljelysten tähden; mutta siinä ei ollut aitaa, vaan metsä\nympärillä kumminkin. Esittelin siis eukolleni, että rupeaisimme\nkoettamaan saada rukiin maata uudesta tekemällä. Onneksi ei tämä pieni\nneuvokuntani ollut milloinkaan vastahakoinen esityksiini, ja siitä\nseurasi, että aina olimme kohta yksimielisessä päätöksessä\nvaikeimmissakin asioissa. Niin kävi nytkin: otimme molemmat, minä ja\neukko, kintaat ja kirveen käteemme, ja lähdimme paikalla aidasten\nhakkuuseen; ja pari viikkoa työskenneltyämme, oli tuleva rukiinmaamme\naidassa. Nyt tuli toisenkaltaiset työ-aseet käsiimme, nimittäin: kuokat\nja lapiot. Eukkoni kunniaksi täytyy sivumennen mainita, ettei hän\nhävennyt ollenkaan miehenpuolistenkaan aseita, eikä niillä työntekoa,\nja kumminkaan ei häneltä ole koskaan puuttunut vaimollisen luonteen\nsiveellisiä ja helliä puolia perheen äitinä ja puolisona, ei\nruumiinrakennuksensa eikä mielenlaatunsakaan puolesta. -- Rupesimme siis\nkuokkimaan, yhdestäneuvoin uutta peltoa rukiin maaksi, ja sitten kun\nolimme saaneet kuokituksi, niin paljon kuin aikeemme oli, tuli\nojaaminen eteemme, ja ennenkuin niityn-aika tuli, oli meillä parin\ntynnyrin ala valmiina, siementä odottamassa. Kun ojitimme tätä\nuuttamaatamme, tulimme lyhyen keskustelun perästä siihen yksimieliseen\npäätökseen, että koska yhdellä puolen peltoamme on jotenkin jyrkkä\nkangas, niin ei sille puolen muka tarvita tehdä kuin pienet ojat.\nPäätetty ja tehty. Kankaan puolelle emme tehneet kuin hyvin pienet\nojat, lapiopistoa leveät ja syvät. Mitäpäs muuta: pelto pantiin\nrukiiseen, joka orasti hyvin, sillä kylvö tehtiin oikeaan aikaan.\nVuoden päästä oli sato näössä. Se puoli uutta peltoamme, jolla oli\nkunnolliset ojat, kasvoi maantäyden viljaa, mutta toinen puoli, johon,\nvaivoja säästäissä ja kankaan turviin, tehtiin pienet ojat, ei kasvanut\npuoltakaan mitä se olisi saattanut kasvaa. Taas meidän täytyi hävetä\ntyhmyyttämme, mutta se oli kumminkin meille terveellinen koulu. Me\nrupesimme ojittamaan maatamme nyt jokapaikassa paremmin kuin\npaikkakunnassa oli tavallista, ja kankaita taikka mäkiä varten sitäkin\nparemmin, ettei kankailta laskeuvat vedet pääsisi valumaan pelloille ja\nturmelemaan niitä. Seuraukset olivat silmiin astuvat: pelto rupesi\nkasvamaan jokapaikasta täyttä laihoa.\n\nTämä ei ollut naapureilta huomaamatta, ja me saimme sentähden kuulla\nmitä kummimpia puheita. Kerrankin kun olimme paitahihasillamme\nkaivamassa ojaa, tuli eräs naapuri tykömme ja katseli ääneti työtämme.\nTuota kovin tehtyään sanoi hän viimein: \"mahtuishan tuo yhden vuoden\nvesi pienempiinkin ojiin\". -- Tuli niin ikään toinen naapuri ja katseli\ntyötämme, jota tehdessään itsekseen myrähteli. Minä tuon huomattuani\nrupesin tekemään puhetta ja sanoin: \"mitä naapuri nyt miettii, kuuluupa\nniin kuin olisitte tyytymätön?\" -- \"Niin, minä mietin tässä\", sanoi hän,\n\"että poudittunut siinä on ennenkin, mutta nyt siinä vasta poudittuu,\nkun siihen tuommoiset vallit kaivetaan\". -- Minä jouduin tuosta jotenkin\nhämille, sillä mainittu naapuri oli jotenkin hyvä puheenlahjastaan,\nenkä ensimmältä tiennyt mitä vastata; viimein kuitenkin selkenin ja\nkysyin äkkiä naapuriltani: \"no eikö tässä paikassa sitten maahan asti\nsadakaan?\" -- \"Kyllä tässä niinkuin muuallakin sataa maahan asti\",\nvastasi naapurini. -- \"No sitten ei mene ojitus hukkaan\", vastasin minä,\nja puhe loppui siihen. -- Joku taas sanoi: \"hullua miestä kun luopi\nojista niin paljo raakaa maata pellolle, mitähän se luulee niiden\nkasvavan?\" -- joku taas: \"missähän luulee nurmikoita niittävänsä, kun\nkaikki pyörtänönsä ojiksi panee ja muutoin repii ne poijes?\" Ja monta\nmuuta semmoista puhetta sain kuulla, jotka eivät yhtään olleet\nmielipiteitteni kanssa yhtäpitävät. Tulipa sitten semmoinen talvi että\nrukiin laihot mätänivät kaikkialla, mutta meidän ei; muut eivät\nseuraavana vuonna saaneet rukiita kuin nimeksi, mutta meidän ruis antoi\ntäyden tulon. Satuimmepa myllylle yht'aikaa naapureini kanssa, ja\nsiellä tuli puheeksi vuodentulokset, jota he kovin nurkuivat, semminkin\nrukiin puolesta. Minä sanoin mitä meidän riihestä saadaan. Silloin joku\nnaapureistani sanoi: \"mikä niitä teidän peltoja niin kasvattaa?\" -- Minä\nvastasin: \"minä olen koonnut nyt niitä menneenkeväisiä ojasavia ja\nmuuta pelloille luotua raakaa maata säkkeihini\". Pian havaitsivat\nmuutkin missä vika oli ja rupesivat maitaan paremmasti ojittamaan.\n\nNyt olen mennyt kertomuksessani liikapaljo edelle, jonkatähden täytyy\npalata takaisin.\n\nKun olimme saaneet kylvöt tehdyksi, rukiinmaan siementä vaille, heinän\ntehdyksi ja elokipeneet korjatuksi, rupesimme taas uudella innolla\nlaittamaan huonettamme asuttaville. Tiilet olivat jo keväillä tehdyt,\nja nyt rupesin lattioita ja kattoja panemaan, ja nikkari oli jo\ntienattuna, joka rupesi ovia ja akkunoita nikkaroimaan. Kun olimme\nsaaneet kivijalat ja multapenkit, ja toisiin huoneisiin välilattiat\nvalmiiksi, ruvettiin muuraamaan. Minä muistan erään illan, kun\neukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja\nponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, jossa nyt jo oli ulkona\nraivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun\noli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään\nnurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa\nseinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen\nisompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella. --\n\"Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?\" kysyi eukkoni. -- \"Viikon\npäästä\", arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan,\nvaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt\ntuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset\nja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja\nvalaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat.\nSitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän\nnakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin\nvaitioltuansa, virkahti viimein: \"mies olet sinä\". Me ymmärsimme hyvin\ntoisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla\nainetta. -- Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa\nvaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä\nääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei\nvielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista\nhuolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan\npienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty,\nniin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta\nmylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen\niltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse\nnavettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia\nvelvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas\nhaaveksiminen, johon olimme vaipuneet. -- Siihen me sitten kodistuimme;\njoka paikka oli meille rakas, sillä olihan se nyt omaa, jota sai\nmielensä mukaan hallita: siinähän saimme mielemme mukaan koetella\nperustaa talouttamme ja perheellistä onneamme. Jos joskus erehdyimmekin\ntoimissamme ja töissämme, niin ei meitä kukaan siitä syyttänyt, me vaan\nsaimme itse syyttää itseämme ja olla omat päällekantajamme. Eikös\nvapaalla ihmisellä ole helppo oikeus? Ja, jos me joskus erehdyimmekin,\nniin emme erehtyneet toistakertaa erehtyäksemme, vaan jokainen erehdys\noli meille uusi koulu vastaisia erehdyksiä välttämään sekä töissämme\nettä elämässämme.\n\nTaaskin olen mennyt kertomuksessani edelle, sillä olisi pitänyt\npuhumaani vähän ensimmäisistä ajoista perheellisessä elämässäni. -- Minä\nolen luonnostani hyvin pikainen ja tuittupäinen ja närkäs pahenemaan,\nsiihen sitten vielä olin tottumaton perheelliseen elämään. Minä olisin\nvielä mielelläni pitänyt perheettömän miehen tapoja: kulkenut\ntanssipaikoissa, viipynyt myöhään illalla kylässä j.n.e., joista\ntavattomuuksista vaimoni minua usein siveästi muistutti. Minä koettelin\npuhumalla saada puoleni oikeaksi, mutta kun minulla ei ollut siihen\nperustusta, niin jäin usein tappiolle, ja niin minun väärä käsitykseni\nperhe-elämästä vähitellen haihtui, ja paremmat ajatukset saivat vallan,\njosta minun tulee kiittää vaimoni siveätä ja pontevaa luonnonlaatua.\nRajun luontoni oppi vaimoni hallitsemaan siten, ettei vastustanut minua\nyhtään, silloin kun näki että minun kävi tuskakseni, vaan nauroi ja\nkatsoi niin leppeästi silmiini ja näpisteli niin kauvan, että minulta\ntavallisesti purskahti nauru, sillä rajua luontoani palkitsee jotenkin\nse, että lepyn pian. Kun näin olimme tulleet toisemme tuntemaan, niin\nei ole ollut vaikea elää, vaan olemme vielä ilolla ristiämme kantaneet,\neikä se ole ollut vaikeata, kun olemme kokeneet myös samalla toinen\ntoisemme kuormaa kantaa.\n\nSiinä sitten koimme tehdä työtämme minkä voimme, ja vuosi vuodelta\nJumala siunasi työmme. Tosin tuli monta kovaa koetusta elämän merellä:\nensimmäinen hevosemme, jonka vähillä varoillamme ostimme, kuoli ensi\nkesänä, tulipa vielä useita kovia katovuosia, jotka veivät kaiken\ntoivomme, mutta me emme heittäneet toivoamme, emmekä luottaneet\nkeneenkään muuhun kuin Jumalaan ja itsehemme, ja niihin emme turhaan\nluottaneet, sillä emme koskaan läpipääsemättömään hätään joutuneet. Jos\njoskus suurempi hätä tulikin päälle, teimme työtä sitä ahkerammin ja\nolimme sitä säästävämmät.\n\nJumala siunasi meitä niin, että tulimme aina useamman lapsen isäksi ja\näitiksi; niitä nykyään on meillä viisi poikaa ja neljä tytärtä. Mutta\npaljolta ne eivät ole koskaan meidän mielestämme tuntuneet, vaikka\nmonikin ajattelematon on niitä paljostunut. Tyttäriäkin oli viisi, vaan\nyksi niistä kuoli, ja silloin tuntui kuin osa ruumistani olisi kätketty\nmaanpoveen; se asia oli mielestä menemätön. Lapsemme eivät ole olleet\nvahvaluontoisia, vaan heikkoja, niin että niitä on ollut tarkasti\nhoitaminen, jos mieli oli tulla niistä eläjää. Heti ensimmäisen lapsen\nsyntymisessä pidin minä huolen, etteivät taitamattomat lastenmuorit\nsaaneet pikkuselle tyrkyttää luonnotonta ruokaa, niikuin: kauvan\nimettyä rintaa, lehmän maitoa, nisutuuttia j.n.e. Minä laitin lapsen\näitinsä rintaan, heti kun se oli pesty, saamaan sieltä luonnollisen ja\nterveellisen ravintonsa, jos kohtakin ensimmältä niukemmalta, ja niin\npakotin luonnon itsensä vaikuttamaan ja pitämään Luojan määräämän\njärjestyksen, enkä päästänyt muorein turhia ennakkoluuloja valtaan,\nettä he muka ovat Jumalaa viisaammat ja paremmin tietävät kuin hän,\nmitä pienelle lapselle ruoaksi pitää antaa. Tosin sain monta kovaa\nkopua kokea, sillä muorit pitivät minun suorana pakanana, jopa\nmurhaajanakin, kun muka tapan lapseni nälkään. He tekivät sitä\nlaupeuden työtään niin suurella painolla, että monissa miehin ruvettiin\nkohtikulkkua itkeä lojottamaan minun jumalattomuuttani, mutta mikään ei\nauttanut, muorein piti antaa perään. Minä olin heidän kanssansa niin\nmonesti pahemmassa kuin pulassa, että tämä heidän kohtansa tulee vielä\nnytkin vähän kärtysesti kirjoitetuksi, vaikka kaiketi sen nytkin tiedän\nniinkuin silloin, etteivät he sitä muusta kuin hyvyydestä tehneet,\nkoska eivät ymmärtäneet paremmasti; mutta kauhean itsepintaisia he\nkumminki olivat. Kyllä minä muoreilta aina puoleni pidin, vaan asian\nkanssa yhteydessä oli hellempiki puoli; he näet saivat vaimonikin\nensimmältä siihen luuloon, että minä teen siinä hirmuisen väärin, kun\nen salli antaa lapselle ruokaa, ja niin heikolla kohdalla oleva hellä\näitin sydän oli vaikea voittaa; siinä tarvittiin malttia ja ymmärrystä.\nKaikki semmoisissa tapauksissa seuraavat vaivat, ne luettiin miehissä\nminun viakseni, kun minä muka pakotin lapsen imemään rintaa, jossa ei\nmitään ollut. Siitä seurasi jälkipoltot ja senkin seitsemät vammat ja\nvastukset, ja niin kielevät ja sanarikkaat kuin vaimonpuolet\ntavallisesti ovat, tahtoi heiltä kumminkin loppua sanat minua\nsyyttäissä ja parjatessa.\n\nKun minä hyvin hellästi ja järjellisesti selitin vaimolleni asian,\ntaipui hän kuitenkin ehdottomasti minun tuumiini, eikä sitten ollut\nmuoreilla mitään sanomista. En minä olisi millänikään, jos he olisivat\nsen vaan tehneet yhden kerran; se oli sama tinki edessä joka kerta;\nmutta kun minä kerran sain vaimoni puolelleni ja kun lapset rupesivat\njärkeään elämään; niin muorit eivät sitten enää päässeet pitkälle.\nKerran sairastui vaimoni kuumaantautiin lapsivuoteessa, ja niin\nmuutaman vuorokauden vanha lapsi jäi meidän hoidettavaksemme. Minä\nmääräsin heti, ettei lapselle saa antaa siltään lehmänmaitoa, vaan\npitää panna vettä puoleksi sekaan, kiehauttaa vähän ja panna sokeria\nmausteeksi, mutta siitäkös silloin melu nousi. Eivät he ole sitä muka\nennen kuulleet, että ihminen opetettaisiin vedellä elämään; eihän tuo\nviaton lapsi ole pahaa tehnyt, että tuolle ruvettaisiin pahantekijäin\nrangaistusruokia syöttämään ja vielä ilman leivättä; joitakin\nhengen-ottokonsteja sitä muka mietitään j.n.e. Mutta mikään ei\nauttanut, käsky piti täyttää, ja poika elää tänäkin päivänä terveenä ja\nvirkkuna ja on kohta mieheksi saapa.\n\nKun Jumala oli kerran siunannut meille useampia lapsia, alkoi niiden\nkasvatus sekä ruumiillisella että henkisellä alalla. Kun lapsemme ovat\nolleet kaikki heikkoja luonnostansa, on niiden terveyttä pitänyt hoitaa\nhyvin huolellisesti, jos niistä mieli oli saada eläjiä ja terveitä\nihmisiä. Kirjain avulla: \"Kristillinen ja terveellinen lasten\nkasvatus\", \"Talonpojan kotilääkäri\" ja \"Minkätähden lapsia kuolee niin\npaljon ensimmäisellä ikävuodellaan\", hankittiin niin paljon tietoja\nkuin suinkin oli mahdollista lasten terveys-opilliseen kasvatukseen,\njoiden johdosta koettiin huolellisesti hoitaa pienokaisten elimellisiä\nvaatimuksia. Kussa ne neuvot ja oma ymmärryksemme puuttuivat, haettiin\naina silloin lääkärin apua, eikä koskaan säästetty vaivoja eikä varoja,\nvaan kiinteästi pyrittiin tarkoituksen perille. Senlaatuisista\ntapauksista kerron yhden: kolmen vuoden vanhan poikamme silmät tulivat\nkovin kipeiksi. Selvästi huomasimme että tauti oli vaarallinen ja\nuhkasi tehdä lapsestamme sokean. Vaivoistamme huolimatta läksimme heti\nlääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä\nhoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä\nmäärätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan\npäiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen\nsamallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella. Silmät pahenivat vaan\nniin kovin, ettei enää tiennyt, oliko niissä silmiä ollenkaan vai ei.\nVaikka asiat olivat näin huonolla kannalla, ja vaikka niin paljon oli\njo koettu asian auttamiseksi, emme kumminkaan vaipuneet epätoivoon,\nvaan rupesimme keskenämme keskustelemaan mitä nyt olisi tehtävä.\nVaimoni sanoi: \"Mitä me nyt teemme tuon pojan kanssa? Silmin nähtävä\non, että hänestä tulee sokea\". -- Minä sanoin: \"koetetaan vielä kerta\". --\n\"Mitä?\" kysyi vaimoni. -- \"Lääkärin apua\", oli vastaukseni. -- \"Olemme jo\nkahdesti koettaneet sitäkin, vaan eihän se ole mitään auttanut\", intti\nvaimoni. -- \"Ei sillä ole sanottu ettemme vielä saisi kolmatta kertaa\nkoettaa, ja emme suinkaan muualtakaan saa apua, jos ei lääkäriltä;\nentiset reissut ovat hyvinkin saattaneet tapahtua niin, ettei lääkärit\nole käsittäneet taudin oikeata luontoa ja niin ovat erehtyneet;\nihmisiähän hekin ovat; kuka tohtii taata, etteivät he nyt onnistu?\" --\nKeskustelu loppui; minä olin voittanut ja huomenna lähdettiin yhdessä\nviemään poikaa lääkärin tykö. Tällä kerralla menimme toisen lääkärin\npuheille. Sen tykö päästyämme, otti lääkäri lapsen sylihinsä, narraili\nniinkauvan, että sai lapsen silmää väännetyksi auki ja sen tehtyänsä\nkohta sanoi: \"kyllä nämä paranevat, mutta niistä pitää nähdä vaivaa\".\nLääkärin sanat vaikuttivat minuun niin, että heti pyörähdin tampuuriin,\nsalatakseni kyyneliäni, jotka ilosta tulvailivat silmistäni. Voi hyvä\nJumala! Lapsestani ei siis tulekaan sokea? Lääkärihän sanoi niin,\ntottahan se tunsi taudin, koska niin sanoi; eipä muut lääkärit ole sitä\nniin vissiin sanoneet, tottapa ne paranevat, ajattelin minä. -- Lääkäri\nmääräsi lääkkeet, ja kolmen viikon perästä pojan silmät olivat aivan\nterveet. Kun joku kipu eli sairaus perheessä ilmestyi, siinäkös oli\ntuhannenkin neuvojaa ja ohjaajaa, jotka enimmästi olivat sitä laatua,\nettä ne viittoivat noitain tykö. Mikä piti sen peräti kauheana asiana,\nkun ei menty sen ja sen tykö, pesettämään sillä ja sillä, se ja se muka\nhänelle avun sai, vaikka hänkin muka oli hakenut lääkärin apua, josta\nkumminkaan ei ole, hänen mielestään ollut mitään hyötyä. Olihan muka\nkovin jumalatonta heittää lastensa terveys noin vaaralliselle kannalle\nja luottaa tohtoreihin, joilla ei ole muuta kuin \"herrain uskoa\".\nSemmoiset saarnat, saarnattuna meidän korvillemme, menivät kuin tuhka\ntuuleen, ja silloin oli meillä aina tilaisuus riisua kansalaisistamme\npoijes heidän taikauskoaan.\n\nKun näin koimme voimamme jännittää lastemme terveyshoinnollisissa\nasioissa, onnistui toimemme Jumalan avulla niin, että kymmenestä\nlapsestamme yksi vaan on kuollut, kaikki muut elävät terveinä tänäkin\npäivänä ympärillämme.\n\nPitäis nyt vähän puhua lastemme henkisestäkin kasvatuksesta. Se on\ntietty, etteivät minkään perheen lapset ole kasvamassa kaikki yhtä\nrintaa, vaan yksi syntyy yhdellä, toinen toisella kerralla, ja niin on\nheistä yksi vanhempi, toinen nuorempi, yksi isompi, toinen pienempi, ja\ntämä luonnon järjestys on vanhemmille suureksi avuksi lasten\nkasvatuksessa. Me opetimme ensin vanhimmat lapset tarkoin lukemaan ja\nluettunsa ymmärtämään, se oli pää-asia. Kun vanhimmat lapset kerran\nolivat kunnollisiksi lukijoiksi opetetut, rupesivat he koulumestareiksi\nnuoremmille, ja niin ei meillä ollut muuta vaivaa jäljellä, kuin\npidimme vaan hyvän järjestyksen.\n\nSamoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle\nlapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti\nerityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään\nmakuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin\nvähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin\nvanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa\nniitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja\nmuista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä\nheille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota\nkohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei\nolisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta\nkun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät\nhe saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua\ntavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan\nlasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät\nsitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät\nrikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme\ntarkoituksillamme. -- Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi\npäässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että\nhe oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos\nheille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan\npäästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat\nvoittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia\notettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin\nilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa\nniinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi.\nSenlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle\nmielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman\nitsensä kanssa.\n\nJos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain\nyhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä\nasia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei\nkumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä\nrikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen\nuseoissa perheissä nähnyt.\n\nMeillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt\nvallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman\nmuistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja\nhyvitellään lasta, kun tuo on niin \"näsäviisas\". Vaan sitten kun\nrikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille\nnähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa\nmillä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle:\nvaivainen ruumis ja paatunut sielu. -- Me emme antaneet lapsissamme mennä\npienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin\nniin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu\nviimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa\nylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin\ntäytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on\nhelläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia\ntapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut\nalituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin\nvitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.\n\nPienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät\nomaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa\nkaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen\nlapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää\npuoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa\nhuutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti\nnähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: \"Mikko, Mikko! etkö anna\nhevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!\" Semmoinen\noikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin\nrangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella\nomaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä\nseuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä\nopi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen\nväkivallallakin anastaa.\n\nKaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet\nmitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo\nedellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille\nesikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä\nhe ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt\nkalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta. -- Me olemme kokemuksesta\nsen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja\nluotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti\nheihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa\nväärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka\novat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti\ntähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät\nhe joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa\novat uskotut.\n\nEi meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä\ntarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana\npaikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti\ntunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on\nlapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10\npeninkulman päähän.\n\nKirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he\nkokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten\nmerkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina\nkysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on\nlisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.\n\nSiihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä\nmeillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä\nlapsia.\n\nMonen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena,\nkun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä\nkannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja\nsiunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei\ntarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme\nlukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta.\nMuistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi\nhuutaa hoilottamaan: \"voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!\" ja tuli\nsamassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun\nkävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: \"minä olen kauvan elänyt\nlasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin\nja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään\nettä niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä\npitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi\".\nSe toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista\ntoimittamaan. -- \"Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin\", sanoin\nminä ja siihen keskustelu loppui.\n\nKyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun\nmeillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut\nsilloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla.\nKaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä\nkäsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen\nvähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi\ntyömme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa\nisänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka\njohtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka\nkumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.\n\nKun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä,\nalkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme\nsiihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä\nlapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla\ntavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta,\nettä lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä,\nniin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä\ntilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä.\nSemmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen.\nVoi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme,\njossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti\nvoimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme\nkautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta\nse kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun\nuuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä\ntaas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin\nrappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli\nkunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka\nhelpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja\nsaimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät\nperikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin\noli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät\najatusperät jäisi hämäriksi.\n\nKun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan\nminua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle\nuskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se\nlisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia\nystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä\nistuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista\nja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu\njotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta\nkuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei\nsaatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän\nhiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki\nsiveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea.\nEnsikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua\nvallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi\nminun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain\nlystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä\naikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna,\nmitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan\npyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy. -- ja tosiaankin tuo\nmyrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan\nhäntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni\njuovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin\nsilloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa.\nVaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja\npyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni\nonnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan\nylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta\nperheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän\nsitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin\nviattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan. -- Mitäpäs muuta.\nKotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi,\nja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi! -- Kerran viivyin myöhään yöhön\nkylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin\nnyrkkejäni. -- \"Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra\nkotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan\",\najattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti\nodottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja\nsurullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois\ntyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että\nlapset ja vanha äitinikin heräsivät. -- \"Nyt pitää tehdä loppu vaimoni\nylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee\nminua hallitsemaan\", ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua\nhillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut, -- löin minä\nhäntä -- kasvoille! -- Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä\niloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa\nluontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni\npyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä\nnäin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli\nkäynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän\ntoimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois\nhellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen\nkumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja\nsiihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!\n\nAamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa\nollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen,\nniinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti,\nniinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli\nniin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis\nvapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa.\nMinä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset\nkasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni\nheräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan.\n\"Minäkö\", ajattelin minä, \"minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni\npuhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla\nesimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien\nkeskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja\nruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon\nnurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän\non kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?\n\n\"Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä,\njonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?\" Ne olivat kysymyksiä, jotka\nheräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi\nmahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin\nJudaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin\nkokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä\nvihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien,\nkäynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä -- luvallisena -- oikeana\nkohtuutena -- niin kavalasti se oli tullut.\n\nMinä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti\nniin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta\npunehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle\nanteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan. --\nVaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen\nkatkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä\nsydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja\nminä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja\nlupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin\nsydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman\nvälini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään\nyrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni\nhuoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen\noli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa\nsiitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat\nihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto.\nEn minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata\nheille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin. --\nKaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä,\npuristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.\n\nTämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties --\nhulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen\ntalonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä\ntapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia -- vaan myöskin mustat\npuolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka\nkautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en\nottanut aikoinaan itsestäni vaaria.\n\nTe, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen\nkuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan\nparahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne,\nolettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.\n\nKun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään\nkylässä olostasi ja -- ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo\npaha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän -- usko\npois -- vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo\nsäilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!\n\nYstäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät\nperheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!\n\nOmassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,\nsiellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka\non sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin\nmielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä\nlievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti\ntuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet\nvalmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin\nhuonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä,\nikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet\nsitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja\npyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.\n\nTahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme\nmuodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas\nkäsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että\nrupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan\nvihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän\noli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja\nrakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli\nvaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin\nsaadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän\nkuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: \"tuo on se\nmies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt\". Ne sanat kävivät kuin\npuukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin:\n\"nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä\ntee\". Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä\nkuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi\nantaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen\nsydämeni. -- Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä\nviimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta\nne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat\nostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia\nihmisvelvollisuuksia. -- Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita:\n\"tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen\", ja niin\non käsissäni taas \"taivas maan päällä\", jota en ai'o päästää luotani,\nniin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.\n\nÄsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi,\nniin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen\nverran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen\nlavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä\nkirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut\nminun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan.\nVanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette\nniistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä. -- ja, jos en tällä työllä\nmitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani\nkulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja\ntyöteliäälle. --\n\nNiin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä\nennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se\non tietämätöntä, sillä: \"Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun\ntajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää\". -- Toivomme vaan on että\ntuleva elämämme olisi nykyisen veroinen! -- --\n\nÄitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli.\nMinä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle\nniin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan,\njoita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja\nryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala\nsiunatkoon vanhaa äitiäni -- perhettäni --! Hän siunatkoon koko rakasta\nisänmaatamme -- Suomeamme ja sen kansaa!\n\n\n\n\n\n\nARVIOINTEJA\n\n\n\n\nIlmarinen 15.12.1877, nro 98\n\n-- Östra Finland'ista on nykyisin ollut luettavana arvostelu\nkansanvalistusseuran viimeksi julkaisemasta kirjasta: \"Elämäni,\nperhe-elämällinen kertomus. Kirjoittanut P. Päivärinta.\" Tämä arvostelu\non vähän omituista laatua. Ö. F. päättää, että tuo vanha talonpoika,\njoka tässä kirjassa kertoo meille elämäkertansa, on vaan kirjan tekijän\nsepittämä mielikuvitus, jota hän käyttää välikappaleena yleisten\nsiveysohjeiden ja neuvojen lukijoittensa mieleen teroittamista varten.\nKaikkialla tässä kirjassa, sanoo Ö. F., väijyy joku liian vähä salattu\ntarkoitus, mutta joka kuitenkin vaikuttaa, ett'ei meissä voi syntyä\ntodellista myötätuntoisuutta sitä henkilöä kohtaan, joka on tehty sen\nkannattajaksi ja josta seuraa, ett'emme oikein saata uskoa hänen\nhyveitään eikä hänen paheitaan. Ne opetukset, joita vanha talonpoika\nniin runsain määrin jakelee, ovat tosin, Ö. F. mielestä, kaikki\nhyödylliset ja oikeat, jonkatähden \"toivottava olisi, että asianomaiset\n(!) tarkkaisivat ja seuraisivat niitä\", mutta tilan ahtauteen katsoen\nolisi vähempikin määrä jo riittänyt. Muutamassa kohden on kirjan tekijä\nliian käsintunnettavasti auttanut vanhaa talonpoikaa hänen\nelämäkertansa sepittämisessä. Ö. F. päättää nimittäin, ett'ei mokomalla\ntalonpojalla kuin tässä puheena olevalla voi olla sitä tietoa\nsuomalaisen sanomakirjallisuuden tehkeämisestä, jonka kirjan tekijä\nhänelle omantaa siv. 34-36, missä hän puhuu sekä \"Maanmiehen\nYstävästä\", \"Turun Viikko-Sanomista\" ja \"Oulun Viikko-Sanomista\", että\n\"Suomettaresta\" ja \"Mehiläisestä\". Ja tykkänään perätöntä (minst sagt\nobefogadt) on antaa hänen käyttää niin ajatuksellisia (abstrakta)\nlausetapoja kuin \"kansallishengen alkava aamukoitto\", \"elämän meri\",\n\"Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja\".\n\nNäin arvostelee Ö. F. siinä viattomassa uskossa, että kirjan tekijä ja\nvanha talonpoika ovat eri henkilöt. Mutta nyt sattuu kirjan tekijä\nolemaan suora Suomen talonpoika Pohjanmaalta, joka tässä kertoo meille\n_oman_ elämänsä vaiheet. Tuo vanha talonpoika ei ole mikään välikappale\nkirjan tekijän kädessä, vaan hän on kirjan tekijä itse. Näin ollen\nraukee Ö. F. päätelmät tyhjiin. Tässä astuu suomalainen talonpoika\neteemme ja osoittaa tuntevansa sanomakirjallisuuden historian\nmaassamme, osoittaa että hän voi ei ainoastaan puhua \"kansallishengen\nalkavasta aamukoitosta\", -- jonka Ö. F. pitää käsintunnettavana\nmahdottomuutena, -- vaan että hän jo saman koitteen valossa on astunut\nmonta askeletta kansallissivistyksemme vasta raivattua uraa. Ja hänen\nvertaisia talonpoikia ei enää lueta yksittäin vaan sadoittain rakkaassa\nisänmaassamme, sen voimme Ö. F:lle vakuttaa ja sen tietää kukin, joka\nvähänkään on ollut sivistyneiden suomalaisten talonpoikain parissa.\nEikä sen pitäisi ketään ihmestyttämän, että suomalainen talonpoika on\noppinut käyttämään sellaisia ajatuksellisia lausetapoja kuin \"elämän\nmeri\" j.n.e. joita hän jo seitsemän sataa vuotta on kuullut\nsaarnastuoleistaan lausuttavan. Ja jos hän voi puhua Suomen\nmuinaisuudesta ja sen historiasta, niin se vaan todistaa, että\nkansallinen herätys on tunkenut syvemmälle kuin ne uskovat, jotka\ntahtovat pitää kansallisrientojamme jonakin puoluekiihkon synnyttämänä\nkasvinhuone istukkaana.\n\n\n\nSavonlinna 29.12.1877, nro 52\n\nÖstra Finland on tästä pienestä teoksesta, joka 63 sivun suuruisena on\nilmestynyt kansanvalistusseuran kustannuksella 13:tena osana, antanut\narvostelunsa. Saattaisi siis näyttää tarpeettomalta puhua kirjaisesta\nvielä ja sitä vähemmän järkinään toiseen suntaan, kuin tämä oppinut\nlehti on katsonut tarpeelliseksi tehdä.\n\nVaan kullakin on oma katsantotapansa. Päävika, josta Ö. F. kirjaa\nmoittii, on, jos olemme arvostelua oikein ymmärtäneet, että tuo vanha\ntalonpoika elämänvaiheitaan muistellessa tulee myös mainitsemaan\n\"kansallishengen alkavasta aamukoitosta\" kuin myös \"suomen kansan\nmuinaisuudesta ja sen historian perustuksesta\" samoin kuin siitä, että\nkertoja (talonpoika) näyttää olevan liian tutustunut muinaiseen\nsuomalaiseen sanomakirjallisuuteen.\n\nÖ. F:n toimittaja, joka luultavasti ei paljon ole ollut Suomen kansan\nparissa eikä myöskään tutustunut tämän omituisiin elämäntarpeihin, ei\nmyöskään toisin voi puhua. Vaan kuka vähänkin tuntee näitä, täytyy\nvälttämättä myöntää, että suomalainen talonpoika, joka vähänkin on\ntarkastanut kirjassa mainittua vanhaa sanomalehti-kirjallisuutta, ja\njolla on ollut varaa sitä hankkia, sekä tuntee yhden että toisen nyt\nmainitusta pyrinnöstä henkisen elämän alalla. Puhuttelepas ymmärtävätä\ntalonpoikaa, niin kyllä hän tuntee, samoin kuin vanha kertoja sekä\n\"Maamiehen Ystävän\" että \"T. Viikko Sanomien\" ja \"Suomettaren\" yhtä\nhyvin kuin \"Mehiläisen\". Ei hän myöskään ole vallan tiedoton\n\"kansallishengen alkavasta aamukoitosta\" yhtä vähän kuin \"suomen kansan\nmuinaisuudesta ja sen historian perustuksesta\".\n\nTämänpä vuoksi on varma luulomme, että herra Päivärinnan kirja\n\"Elämäni\" otetaan ilolla suomalaisissa perheissä vastaan. Ainakin me\nolemme sen halulla lukeneet. Saattaa olla, että puuttuva sivistys ja\nriittämätön esteetillinen aisti estävät meitä huomaamasta liian suuria\nvirhepuolia siinä; vaan ainakin on varma, että suomalainen sen hyvin\nmielellään lukee ei ainoastaan yhden, vaan useammankin kerran. Sen\nopetukset ovat liiankin tärkeät ja hyvät, että voitaisiin ne oppia\nyhden kerran läpilukemalla. Tosin itse kertovan talonpojan luonne ei\nanna lukialle selvää kuvaa, vaan hyvä ylimalkainen vaikutus kuitenkin\non, eikä se jätä luullaksemme konsaan, jolle se on ai'ottu, mitään\npahaa, mutta hyvän ja miellyttävän vaikutuksen.\n\nOlemme liian heikot arvostelemaan kirjaista muutoin. Vaan mitä on\nedellä sanottu, sen luulemme, että useammat suomalaiset lukiat, jotka\noikein käsittävät nuo omituiset sanamuodot, myöntävät. Senpä vuoksi\nrohkenemmekin kirjalle toivottaa niin laveata leviämistä kuin\nmahdollista.\n\n[Yrjö Koskinen]\n\n\n\nKaiku 13/1878\n\n\"Elämäni; perhe-elämällinen kertomus\" on erään pienen kirjasen nimi,\njonka kansanvalistusseura on hiljakkoin jäsenilleen jakellut.\n\nSeura on täten kiitettävällä tavalla lisännyt ansioitaan\nhalpahintaisesta ja kelvollisesta kirjallisuudesta kansaa varten.\nSillä varma on että harvaa kirjaa on yhtä hyvin halvin työmies kuin\nkorkeasti oppinut maisteri lukeva suuremmalla mielihyvällä kuin tätä\nperhe-elämällistä kertomusta. \"Elämäni\" on kansantajuisista kirjoista\netevimpiä sekä kielensä puolesta, joka on raikasta puhdasta Suomea,\ntalonpoikaiskieltä niin sanoaksemme, että myös sisältönsä puolesta;\nsiinä kuvaillaan suomalaisen elämänvaiheita pienestä pojasta miehen\ntäyteen ikään asti. Hyvinkin moni kansalainen saa, tätä kirjaa\nlukiessaan, sanoa: tämä kertomuksen kohta koskee minua itseäni; omiahan\nvaiheitani tässä kerrotaankin! Kirja ei ole minkään kirjoista oppinsa\nsaaneen miehen tekemä, joka on koettanut ikäänkuin asettua alhaisen\nkansan tilaan, sitä kuvataksensa. Semmoinen yritys ei oppineelta\nherralta menestyisikään. Kertomus olisi miettimällä tehtävä, se ei\ntulisi luontevasti, vaan konstikkaasti, ja siinä aina nähtäisiin\nsyntyperänsä jälkiä. Ei: elämäänsä, omaa elämäänsä on kertonut\ntalonpoikaisesta perheestä, alhaisesta säädystä lähtenyt mies, joka\nnähtävästi itse on kokenut kaiken sen minkä kertoo, ja joka kertoo\nkokemansa pienet kuin isotkin seikat, jättämättä mitään pois, joka\ntodellisesti hänen tai hänen vertaistensa, se on kansan elämään kuuluu,\nja lisäämättä mitään, joka kansalle olisi peräti vierasta ja jota se ei\nvoisi omaksensa tunnustaa. \"Elämäni\" on sen vuoksi ikäänkuin kirja\nsemmoinen, jonka kansa on itsestään luonut omalle itselleen huviksi ja\nopiksi. Se on peili, jonka kansan mies on tehnyt siksi että muut kansan\nmiehet eli kansa kokonaisuudessaan näkisi siinä kuvansa. Ei kuitenkaan\nnäitä sanojamme pidä niin ymmärtää, että kirjan tekijä olisi\nkirjoittaessaan tiedollansa pitänyt muka sitä tarkoitusta nimen-omaan\nsilmämääränään, että kuvailisi kansan elämää. Ei, hän on lähimmäisenä,\nehkä ainoanakin tarkoituksenaan pitänyt ainoastaan oman vaiherikkaan\nelämänsä kertomisen; ja sen tehtävänsä on hän suorittanut\nvilpittömästi, koristelematta ja peittelemättä. Hän ei ole jättänyt\nvikojaan ja erehdyksiään soihmaamatta, samalla kertaa kuin hän ei\nujostele omaa itseään kiitellessä, kun käytöksensä oli rehellinen ja\ntodellakin kiitosta ansaitsi. Elämänsä kertova suomalainen on yhtä\nsuora, hyviä ja pahoja puoliaan tunnustaessaan, kuin aikanaan kirkkoisä\nAugustinus eli ranskalainen Rousseau, kirjoittaessansa \"Tunnustuksiaan\"\n(Confessiones), joilla mailmalle ilmaisivat sydämmensä tunteet ja\nhimot, tahtomatta lähimmäisilleen ja Jumalalleen salata niin mitään. --\nKertomus tekee lukijaan sen vaikutuksen, että se tosielämästä on otettu\nja tositapauksiin nojaantuu. Sen vaikutuksen vahvistaa usenkin\nyksityiskohtiin vievä, vähäpätöisimpiä asioita muistava kertomatapa\nniin että lukija saa täydellisen kokonaiskäsitteen jostakin tärkeästä\nelämänkäänteestä. Niin esimerkiksi on varsin viehättävä se kohta kun\nkertoja alkoi oman talon hankkimisen.\n\n\"Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.\nSe ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen\nkorkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen\npuun painin omalla kädelläni kiini siihin rakennukseen, ja Erkin päivän\naikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan\ntuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,\nvesikatosta; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,\nsahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla.\"\n\nKuinka sitte ruvettiin peltoa viljelemään, ruista tekemään y.m. jylhän\nkorven yksinäisyyteen, se kaikki on tarkasti kirjaan pantu, isommat\nseikat ja pienetkin. Luulisi kirjan tekijän, tätä kirjoessaan,\nmuistossa pitäneen Robinson Crusoen päiväkirjaa, kun tämä haaksirikkoon\njoutunut mies yksinäisellä saarellaan rupee maata viljelemään. Kertomus\non samalla tapaa tarkka ja yksityiskohtiin kajoova. -- Useinkin kohoo\nkertomus runolliseksi. Olkoon ainoastaan seuraava ote siihen\narvostelumme todistuksena.\n\n\"Aina muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä\nja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme\nsisupuolella, josta nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen\nsuojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone,\njossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä\njälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme\ntuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen\nyhdelläkään kuoleman-alaisella. -- \"Milloinkahan luulet pääsevämme tänne\nasumaan?\" kysyi eukkoni. -- \"Viikon päästä\", arvelin minä, ja viikon\npäästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan\naivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin\nhuoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea\npalaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti\nvastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei\nollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi\nmolemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti\nviimein: \"mies olet sinä\". Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa\nluullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta. -- Samassa\ntuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja\nsamassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli\nvastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita\neikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati\ntarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille\nluonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka\nmeillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi\noudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti\npienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli\nehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi\nmeiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme\nvaipuneet.\"\n\nSe kohtaus antaa tosiaankin kuvamaalarille ainetta; talonpoikaisperhe\nvastikään omaan taloonsa muuttanut, iloinen valkea takassa, vaimo\nmiehelleen kunnioituksella sanoen: \"sinä olet mies!\" -- Kirjan tekijä on\nlopussa lausunut teoksensa koko ytimen, sanoessaan:\n\n\"Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät\nperheessäs ja puhtaassa omassatunnossas: suojele niiden pyhyyttä!\n\nOmassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,\nsiellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka\non sinun kanssasi jo niin paljo kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään\nottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja\nlohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta\naina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet\nhuonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin;\njos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä\nsen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä\nmolempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen\nperheellisen onnen perustamisessa.\"\n\nNiin kyllä! Perheellinen onni, se on \"taivas maan päällä\". Siveellinen\nperhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy\npuhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä\najatusta on \"Elämäni\" niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen\ntietämättänsä, lukijalle selvittänyt.\n\nKirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa.\nKansanvalistusseura, jolle hän käsikirjoituksensa tarjosi painettavaksi\non hänelle siitä antanut erityisen palkinnon, paitsi tavallista\ntekijäpalkkaa. \"Elämäni\" on epäilemättä saapa montakin lukijaa. -- Kirjan\nhinta on 75 penniä ja on myytävänä jokaisen kansanvalistusseuran\nasiamiehen luona. Kansanvalistusseuran jäseneksi ruvenneelle on kirja\ntietysti halpahintaisempi.\n\n\n\nKirjallinen kuukausilehti 1878\n\nJoku aika takaperin Kansanvalistus-seura niistä varoista, jotka\nkansalaisten isänmaallinen harrastus oli sen haltuun hankkinut, asetti\nkilpa-palkinnon semmoista teosta varten, joka kuvaisi Suomen\ntalonpoikaisen kansan kotielämää. Tämän kehoituksen johdosta sai seura\nvastaan-ottaa P. Päivärinnan perhe-elämällisen kuvauksen, joka sitten\non julkaistu seuran toimitusten jaksossa. Valitut tutkijat eivät\nmyöntäneet teokselle sitä arvoa, että se muka varsinaisen\nkunniapalkinnon olisi ansainnut; mutta eräs vähempi palkkio,\ntekijäpalkan ohessa, kumminkin kirjailijalle myönnettiin. Emme\ntarkemmin tunne niitä perusteita, joita tutkijakunta arvostelussaan\nnoudatti. Me puolestamme olisimme arvelematta hänelle varsinaisen\nkunniapalkinnon määränneet. Mielestämme hän oli antanut, mitä juuri oli\npyydetty, tarkan ja taiteellisen kuvauksen kansamme elämästä ja\nsiveellisestä tilasta.\n\nKirja on jo ennättänyt saada ainakin yhden julkisen kritiikin, joka on\nsen puolesta omituinen, että se perustui varsin hupaiseen erehdykseen.\nTämän arvostelun on julkaissut ruotsinkielinen sanomalehti \"Östra\nFinland\" (Marrask. 21. p. 1877). Herra kritikus ei näy hetkeäkään\nepäilleen, että P. Päivärinta oli sama mies kuin Kansanvalistus-seuran\nsihteeri J. Päivärinta, ja kritiikin silmämääränä on siis tutkia,\ntokko tekijän on onnistunut asettua \"vanhan talonpoian\" ajatus- ja\nkäsitys-kannalle. Arvostelija siinä kohden on huomaavinansa, että esm.\nteoksen sankarin tieto sanomakirjallisuudesta sekä hänen käyttämänsä\nlauseet semmoiset kuin \"kansallishengen alkava aamukoitto\", \"Suomen\nkansan muinaisuus ja sen historian pohja\" y.m. eivät ole itse henkilön\nmukaisia. Hän myöskin arvelee, että kertomukselta puuttuu\n\"luonnollisuutta ja tuoreutta\". Kaikki nämä muistutukset kadottavat\npontensa, niin pian kuin saa tietää, että tekijä todellakin on \"vanha\ntalonpoika\", jonka ainoana yli-opistona on ollut tuo mainitsemansa\nsanomakirjallisuus sekä \"kansallis-hengen aamukoitto\". Täytyy\nainoastaan kummastella, ett'ei \"Östra Finland\"in päätoimittaja enää ole\nmuistanut virkaveljeänsä Pietari Päivärintaa Turun kirkolliskokouksen\naioilta. Muutoin \"Östra Finland\"in arvostelija ei ole teokselle\nkokonaan epäsuosiollinen, vaikka hän epäilemättä liian paljon katselee\nsitä taide-kirjallisena tuotteena. Me puolestamme tahtoisimme yhtä\npaljon sitä katsella historiallisena todistuskappaleena, todellisina\n\"muistelmina elämästäni\", niinmuodoin alan ja sivistys-olojen\nkuvauksena. Että tälläkin kirjallisuuden lajilla voipi olla kirjallinen\narvonsa, ei kukaan kieltäne, ja siinä lajissa täytyy mielestämme\nP. Päivärinnan teokselle antaa varsin suuri arvo. Että se on tarkka ja\ntotinen kuvaus Suomalaisen rahvaan elämästä, voipi jokainen, joka\nyhteisen kansan parissa on oleskellut, heti todistaa. Sillä emme tahdo\nväittää, että se olisi itse tekijän oma todellinen elämäkerta. Mutta\nse on aivan tosi-olojen mukainen ja sen ohessa sillä taidolla\nkokoon-pantu, että lukija ei hetkeäkään joudu ajattelemaan muuta kuin\nettä \"Elämäni\" on kirjailijan \"omaa elämää\". Esitystavan puolesta teos\npaljon muistuttaa Goldsmith'in klassillisesta \"Vicar of Wakefield\"\njutusta: sama raikas luonnollisuus, sama teeskentelemätön huumori.\nEroitus on, että se elämän piiri, jossa kumpikin liikkuu, on jotenkin\nerilainen ja sen vuoksi myöskin kertoma-tapa. Se luonteva\nyksinkertaisuus, jolla \"Elämäni\" on juteltu, soveltuu yhtä\ntäydellisesti Suomalaisen talonpoian asemaan, kuin Goldsmith'in\nkertomus Englantilaisen maapapin yhteiskunnalliseen näkö-piiriin. Mutta\nSuomalaiselle lukijalle edellinen kertomus tuntuu tuttavammalta ja\nsiitä syystä miellyttävämmältä. Mierolla käyminen suruinensa\nkiusauksinensa, lukukinkeri-tapaukset, kirjoitus-opettajan selitys\n\"miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä\", vihdoin uutistalolaisen\nponnistukset jokapäiväisen toimeen-tulon tähden ja tuon varalliseksi\nvarttuneen sekä luottamusta saaneen kunnallismiehen taistelu oman\npaisuvan ylpeytensä ja siitä syntyvän juopumuksen kanssa -- tämä kaikki\non meille niin kodikasta, niin omasta sielutieteellisestä\nnäköpiiristämme lainattua, että joka rivillä voimme nuo erinäiset\nkohdat tunnustella. Itse kuvausten hätäisyys ja koristelematon halpuus,\njoka tavallisten esthetillisten sääntöjen mukaan olisi puutteena,\ntäytyy mielestämme lukea teokselle ansioksi. Siinä asemassa, jota\n\"Elämäni\" kuvailee, olisi kaikki yksityis-tunteiden hautominen ja\nvenyttäminen jotenkin huonosti paikallansa. Ainoastaan siveelliset\nohjeet voivat olla semmoisen elämän hedelminä, ja aivan luonnollista\nsiis on, että jokaisesta tapauksesta johdetaan joku lyhyt opetus.\nPaikoittain olisi huolellisempi hienous lauseparsissa ollut suotava,\nniinkuin myöskin muutamat kirjakielessä vähemmin soveliaat kielimuodot\nolisi sopinut itse korrehturissa korjata. Mutta ylipäänsä on esitys\nnäissäkin kohden jotenkin moitteeton, ja kertomuksen jakso kulkee\nluontevasti ja tasaisesti. Erittäin sievä on esm. se tapa, jolla\ntekijä, milloin joku episodi eli jutun-poikkeus on ikäänkuin sattumalta\nkertomukseen tullut, jälleen palajaa aineeseensa. Niinpä siv. 7: \"Kah,\nkuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimäisestä yöpaikasta\nkerjuumatkallani, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!\"\nLuonteva on myöskin kertomuksen loppu-kohta, joka selittää, kuinka\ntavallinen työmies on sattunut ryhtymään kirjan-tekoon. Se on\nyksinkertainen sattumus jokapäiväisen tapauksen johdosta työmiehen\nelämässä. Voisimme siitä päättää, ett'ei kertoja tule enää yrittelemään\nmitään senkaltaista. Tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä\narvattavasti se ei kahdesti onnistuisi. Mutta tällä kertaa se\nmielestämme on täydellisesti onnistunut.\n\nJ. K. [Jussi Kanervainen]\n\n\n\n"]