[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhzBzE7frWnI-FDS--m-QvWetmtAp4uv3tDOgH3mqPFo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2290,"Hra Kenosen harha-askel eli Mitä huono seura voi matkaansaattaa","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"2290-tiitus-hra-kenosen-harha-askel","2290__Tiitus__Hra_Kenosen_harha-askel","Viinamyrkystä surullinen tarina","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1922,null,17504,113283,false,62566,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Humour","Novels","\"Hra Kenosen harha-askel eli mitä huono seura voi matkaansaattaa\" by Ilmari Kivinen is a novel written in the early 20th century. The book follows the misadventures of Hra Kenonen, who appears to be a somewhat comical and unfortunate character facing various societal and personal challenges, including his struggle to find appropriately sized collars for his neck. Themes of absurdity and human folly in social interactions are likely to be explored throughout the narrative.  The opening of the novel introduces Hra Kenonen as he experiences an explosive sneeze that leads to a series of humorous events surrounding his ill-fitting collars. Frustrated by his recent weight gain and the unavailability of larger collars in the shops of Helsinki, he embarks on a quest to find the right size. This journey, filled with comedic encounters and his silly self-reflections, sets the tone for Kenonen's character as someone who is earnest yet often hapless in the face of life's absurdities. The stage is thus set for a narrative that seems poised to address not only personal identity and propriety but also the humorous intricacies of social life. (This is an automatically generated summary.)",[],151,"Huumorintäyteinen kertomus herra Kenosesta, joka päätyy monenlaisiin kommelluksiin Helsingissä. Tarina alkaa liian ahtaasta kauluksesta ja etenee satiiriseksi kuvaukseksi siitä, miten huono seura ja alkoholi voivat johdattaa miehen harha-askelille.","Tiituksen 'Hra Kenosen harha-askel eli Mitä huono seura voi\nmatkaansaattaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2290. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HRA KENOSEN HARHA-ASKEL ELI MITÄ HUONO SEURA VOI MATKAANSAATTAA\n\nViinamyrkystä surullinen tarina\n\n\nKirj.\n\nTIITUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKaksi mahtavaa palloa oli kääntynyt toisiaan kohti, sillä hra Kenosen\nkuuluisat ja jalomuotoiset kasvot olivat päin aurinkoa.\n\nHra Kenosen ilmehikkäät silmät supistuivat äkkiä pieniksi\nrakosiksi, hänen päänsä kallistui jäykästi taaksepäin, hänen\nsieraimensa laajenivat, niiden seinämät vapisivat -- ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tärisytti kauhea räjähdys ympäristöä...\n\nIkkunat helisivät, maa tuntui järkkyvän, luonnonmullistus oli\ntapahtunut: hra Kenonen oli aivastanut.\n\nTämän jälkeen vallitsi sekunnin pituinen kaamea hiljaisuus, niinkuin\ntulivuoren ensimmäisen purkauksen jälkeen. Sitten otti hra Kenonen\nnenäliinan taskustaan ja pärskähteli ja päristeli vielä hetken aikaa,\nniinkuin merellä, kun myrsky on tauonnut, mainingit vielä kotvasen\npitävät vesimassoja levottomuudessa.\n\nPyyhittyään vihdoin nenänsä ja viiksensä sekä pistettyään nenäliinan\ntakaisin taskuunsa tunnusteli hra Kenonen kaulustaan ja havaitsi\nvaistomaisen aavistuksensa toteutuneen. Hänen irtokauluksensa toinen\nnapinraksi oli ratkennut auki, ja kauluksen toinen pää viipsotti\nirrallaan, suuntautuneena avaruutta kohti, ikäänkuin julistaakseen koko\nluomakunnalle hra Kenosen yli-inhimillisen aivastuksen mahtia ja voimaa.\n\nHra Kenonen kirosi. Todennäköisesti olisi hän kironnut muutenkin,\nmutta nyt oli hänellä mielestään sitä suurempi syy käyttää voimallista\nsanontatapaa, kun tämä oli ainakin kahdeskymmenes samalla tavoin\nnapinreiän kohdalta revennyt kaulus.\n\nHra Kenonen oli nimittäin viime aikoina, hänelle itselleen\ntuntemattomasta ja käsittämättömästä syystä, tuntuvasti lihonut,\nja samassa suhteessa oli hänen kaulansakin paisunut paksummaksi.\nHänen irtokaulusvarastonsa oli alkanut käydä ahtaanlaiseksi, ja\nmilloin hänelle aivastuksen hetki tuli, läheni myöskin onnettomuuden\nsilmänräpäys kaulukselle, aivastuksen äkillisesti paisuttaessa hänen\nhyvinkehittyneitä kaulalihaksiaan.\n\nMutta nyt oli hra Kenosen kärsivällisyys loppunut, ja löydettyään\nvielä eheän kauluksen ja saatuaan sen äkkiä, tempoen ja kasvoiltaan\nuhkaavanpunaiseksi muuttuen kaulaansa, teki hän ratkaisevan päätöksen,\nminkä toteuttamisesta tuskin mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä\nestää, ja lähti kaupungille ostaakseen riittävän määrän uusia, pari\nnumeroa suurempia kauluksia.\n\nHelsinki on ei ainoastaan Suomen tasavallan pääkaupunki, vaan myöskin\nsellainen kaupunki, jossa on runsaasti niitä liikkeitä, jotka myyvät\nherrain irtokauluksia, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, yksin- ja\nkaksinkertaisia, korkeita ja matalia, kovia ja pehmoisia.\n\nHra Kenonen poikkesi ensimmäiseen tällaiseen matkan varrella olevaan\nkauppaliikkeeseen ja esitti asiansa.\n\n-- Kuinka suuria? kysyi neiti tavalla, joka osoitti hänen ennenkin\nmyyneen kauluksia.\n\nHra Kenonen ilmoitti haluamansa suuruuden.\n\nNeiti vilkaisi muutamien lähimmillä hyllyillä olevien kaulusrasioiden\npäätyihin, pudisti päätään ja sanoi:\n\n-- Ei meillä ole niin suuria.\n\nSitten hän kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen tiedustellen, mitä tämä\nhaluaisi.\n\nHra Kenonen tuijotti tuokion ajatuksettomasti hyllyihin, jotka olivat\ntäynnä kauluksia sisältäviä pahvikoteloita, teki kokokäännöksen ja\npainui kadulle.\n\nSeuraavassa kaupassa ei myyjätär edes vilkaissut koteloihin. Kuultuaan\nnumeron hän sanoi lakoonisesti:\n\n-- Ei ole.\n\nKolmannessa myymälässä kävi samalla tavalla.\n\nHra Kenonen veti syvään henkeään ja lähti etsimään neljättä.\n\nNeljännessä myymälässä availi neiti neljä tai viisi kaulusrasiaa ja\nkysyi sitten, eikö hra Kenonen tulisi toimeen kahta numeroa pienemmillä\nkauluksilla.\n\nHra Kenonen vastasi, että hän voisi omistamillaan, kahta numeroa\npienemmillä kauluksilla avata oman myymälänsä. Hän ei kuitenkaan\nmaininnut, että siinä myymälässä voitaisiin myydä vain sellaisia\nkauluksia, joitten napinreiät olivat revenneet. Sitten kysyi hra\nKenonen olosuhteisiin nähden maltillisesti, eikö neiti voisi neuvoa,\nmistä hän saisi ostaa tarpeeksi suuria kauluksia.\n\nNeiti arveli, ettei niin suuria kauluksia todennäköisesti ole\nolemassakaan.\n\nHra Kenonen tuhautti sieraimiinsa kuin sonni, joka on nähnyt\nvilahduksen punaista vaatetta, ja sanoi, että jos neiti otaksuu, että\nhänen kaulansa on paksuin herrasmiehen kaula tällä taivaankappaleella,\nniin neiti varmasti erehtyy, sillä hra Kenonen on omin silmin nähnyt\npaljoa paksumpiakin. Ja mistäs ne paksumpien kaulain omistajat sitten\nsaavat kauluksensa?\n\nHra Kenonen astui synkkänä ulos myymälästä ja jatkoi alakuloisena\nvaellustaan, tuntien olevansa maailman murjoma olento, sekä ajatellen,\nettä hänen nähtävästi täytyisi kulkea loppuikänsä ilman kaulusta ja\nkarttaa ravintoloita ja konsertteja ja teatterinäytäntöjä ja hopeahäitä\nja muita moninaisia tilaisuuksia, joihin kulttuuri-ihminen ja tunnettu\nhelsinkiläinen ei kernaasti voi saapua ilman kaulusta, ainoastaan\nsakilaistapainen kirjava huivi kaulassaan. Samassa hänen katseensa,\nhänen surunvoittoiset silmänsä keksivät viidennen muotitavaraliikkeen\nnäyteikkunan, ja hän päätti tehdä vielä yhden yrityksen, ennenkuin\njättäisi koko asian sille kannalle, jolle nurja kohtalo näytti sen\nmääränneen.\n\nTässä kaupassa kysyi kohtelias nuori mies, lakaten vilkuttamasta silmää\ntoisen myymälätiskin takana olevalle neidille, hra Kenosen asiaa,\nkumartuen samalla eteenpäin sennäköisenä kuin olisi hän valmistautunut\nhyppäämään tiskin yli ja kapsahtamaan hra Kenosen kaulaan.\n\nPeräydyttyään kaiken varalta askeleen taaksepäin sanoi hra Kenonen,\nmitä häneltä puuttui, jolloin nuori mies syöksyi kuin ampiainen\nsuorittamaan etsiskelyjä. Viiden minuutin kuluttua tiedusteli hän\nuudelleen hra Kenosen ilmoittamaa numeroa, ja kysyi sitten toisen\nmyymälätiskin takana seisovalta neidiltä, luuliko tämä niin suuria\nnumeroita olevan varastossa.\n\nNeiti sanoi, että tietenkin niitä on, mutta ovat ne kai jossakin\nsyrjemmällä, koska niitä vain harvoin kysytään.\n\nKuultuaan tämän ryhtyi nuori mies kaksinkertaisella tarmolla jatkamaan\netsiskelyltä. Milloin hän sukelsi tiskien alle kuin hylje, milloin\nkapusi hamaan katonrajaan oravan nopeudella ja rohkeudella.\n\nJa muutaman minuutin kuluttua asetti hän hra Kenosen eteen parin\ntusinan kappaleen suuruisen varaston juuri sellaisia kauluksia,\njollaisia hra Kenonen oli halunnut.\n\nKauluspaketin valmistumista odottaessaan lausui hra Kenonen\naavistavansa nyt, että yhtä suuria kauluksia oli nähtävästi ollut jo\nensimmäisessä myymälässä, josta hän oli niitä tiedustellut, samoin\nkaiken todennäköisyyden mukaan myöskin toisessa, kolmannessa ja\nneljännessä. Miksi ei hän ollut niitä saanut? Siksi, selitti hra\nKenonen ääni harmista värähdellen, etteivät asianomaiset myyjät\nolleet viitsineet ottaa tarkempaa selkoa varastosta ja lähteä yhden\nkauluskaupan takia kapuamaan esimerkiksi katonrajaan, vaikka olisivat\nvarmaan tienneetkin haluttua tavaraa siellä olevan.\n\nLausuttuaan lopuksi nuorelle miehelle auliin tunnustuksen hänen\nosoittamastaan palvelevaisuudesta sekä toivomuksen, joka osaksi oli\nennustuksen luontoinen, että nuori mies kohoaisi alallaan yhdeksi\nyhteiskunnan tukipylväistä ja saisi 50 vuoden vanhana kauppaneuvoksen\narvonimen ja 60 vuoden vanhana Valkoisen Ruusun ritarimerkin ja\nkuollessaan puolitoista palstaa elämäkertaa lehtiin ja kunnialliset\nhautajaiset Vanhassa kirkossa ynnä kaksi kohtalaista hevoskuormaa\nhautaseppeleitä kansalaisilta ja liiketuttavilta, lähti hra Kenonen\nulos, riiputtaen kauluspakettiaan vasemman kätensä nimettömästä...\n\nKadulla tapasi hra Kenonen kauppias Joh. W. Ovelan ja kertoi hänelle,\nmitä vaikeuksia hänellä oli ollut voitettavanaan saadakseen Helsingin\nkaupungista irti pari tusinaa kovia kauluksia. Hän huomautti\nitsekin toimineensa nuoruudessaan kauppa-apulaisena ja olevansa\nsiis asiantuntija tällä samoinkuin eräillä muillakin aloilla.\nSamalla hra Kenonen röyhisti rintaansa ja sanoi, ettei hän ikinä\nolisi voinut kohota nykyiseen asemaansa ja varallisuuteensa, jos\nhän olisi suhtautunut työhönsä vieraan palveluksessa sellaisella\nvälinpitämättömyydellä, jollaisesta hän tänään oli nähnyt eräitä\nesimerkkejä. Kauppiaan kannattaisi maksaa hyville apulaisilleen\nkaksinkertainen palkka, sillä ne ne ovat, jotka asiakkaita hankkivat\nja tekevät liikkeen suosituksi. Hra Kenonen löi Joh. W. Ovelaa\nolalle, niin että tämän polvet notkahtivat ja sanoi, että Ovelan\nolisi pitänyt olla näkemässä, kun hän, Kenonen, aikoinaan toimi\nliikeapulaisena. Siinä oli nimittäin eri vilske. Eikä hän tehnyt\nminkäännäköistä eroitusta tähän vilskeeseen nähden, olipa sitten\nkysymys märkänokkaisesta pojasta, joka pyysi kymmenellä pennillä\nmakeisia, taikka paksumahaisesta rusthollarista, joka teki sadan markan\nostokset. Mutta nytpä hän sitten onkin se mikä on. Sillä eiväthän ne\nhänen prinsipaalinsakaan voineet ajanpitkään olla huomaamatta, mikä\nmies hän oli ja millainen vetomagneetti liikkeellä hänessä oli, ei\nvähemmin naisväen suhteen. Sentähden oli häntä jo nuoruudestaan lähtien\nkohotettu kunniasta kunniaan, kunnes hänellä oli tilaisuus yrittää\nitsenäisenä liikemiehenä ja hämmästyttää velttoa maailmaa...\n\nJa hra Kenonen mullisti profeetallisesti silmiään ennustaen, että\nsellaisista nuorista miehistä kuin se, joka hänelle kaulukset etsi,\ntulee aikaa voittaen konsuleita, kauppaneuvoksia ja miljonäärejä, mutta\nhidasveriset ja kylmäkiskoiset luonteet, joiden sielussa ei ole sitä\noikeata tulikipunaa, jäävät iankaikkisesti entisiin oloihinsa.\n\nJoh. W. Ovela, joka ei hra Kenosen pitkähkön esityksen aikana ollut\nkertaakaan suutansa avannut, teki sen nyt ja lausui:\n\n-- Joko sinä olet murkinoinut? Minä tiedän soveliaan paikan.\n\n-- Siis sinne käykäämme, sanoi hra Kenonen.\n\n\n\n\nII\n\n\nHerra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että\nhän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja\nvasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten\nheräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka\nlakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen\nsilmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.\n\nAluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon,\njoka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu\noli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi\nmuodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli\nhuomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi\ntylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei\nkuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista.\nVälimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat\nvähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi,\najatteli hra Kenonen.\n\nSamassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään\nkarttoja, ja käänsi päätään.\n\nEnsimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen\npäänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei\nhän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan\naivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa\nhuoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo -- oliko\nse nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa -- punertavana siivilöityi.\n\nHra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti\najatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla\najattelematta.\n\nJossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti\nlaski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu.\nSillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut\nikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.\n\nÄkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.\n\nHän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella\nseinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö,\nseinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja\nkuorsasi epätasaisesti.\n\nHra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen\nvesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten\nkaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei\nyleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella,\nettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.\n\nSitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla,\nkuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä\nnukkuva mies oli.\n\nVähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt\nostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle.\nAamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti.\nSellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta\nmiten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?\n\nHra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä\nhän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon\ntai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja\nsavun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin\ntuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.\n\nHra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan.\nHyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta\nväittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut\nmitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä\nmuuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.\n\nJa sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus,\nkunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi\nitselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.\n\nSiis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa\najatustyötään. -- Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se\nheittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla\nsellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla\npitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.\n\nMutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan\nhänet oli houkutellut murkinalle.\n\nHra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:\n\n-- Hoi!\n\nNukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.\n\n-- Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei\ntuntenut mitään sääliä. -- Päivä on jo puolessa!\n\nNukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi\nistumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.\n\nYlösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan\nmuukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta\nkuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva\ntukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa\nposkessa.\n\nHra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä\noikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta\nmuisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen\nhuoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain\nniinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti\nmyöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä\nvarovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.\n\nMutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:\n\n-- Morning Post!\n\n-- Moron... vastasi hra Kenonen epävarmasti.\n\n-- Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. --\nKupariseppiä, vai?\n\n-- Sikäli, mikäli... vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla\nvaruillaan.\n\n-- Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa...\naamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. -- Mutta niistä pääsee\nkyllä, kun osaa järjestää.\n\n-- Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.\n\n-- Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen\nsängyn asukki äkkiä ylistää. -- Huonompi mies olisi jo puolesta\nkepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin,\nmutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se\naikamoinen meritappelu.\n\nHra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:\n\n-- Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos...\n\n-- Jassoo, jaa... sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla,\njos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen\nanoppimuorineen.\n\n-- Juu, jatkoi toinen naureskellen. -- Tirehtööri meni niin että\nhippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan\nriita tuli?\n\n-- Niin... hm... minua harmitti... murahti hra Kenonen.\n\n-- Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun\npäästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?\n\nHra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle\nselittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin\nja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen,\nvastasi kartellen:\n\n-- Kyllähän se... mukiinmenevä mies...\n\n-- Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. -- Siinä\non jotain semmoista reilua ja välitöntä.\n\n-- Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.\n\n-- Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?\n\n-- Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa\npauloittamisessa.\n\n-- Esitit sinunmaljatkin -- vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut\ntehtävä.\n\n-- Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.\n\n-- Älä kiistä! nauroi tuntematon. -- Tehän joittekin ne oikein vanhaan\nhyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa,\nmitä kaikkea siellä hommattiin?\n\n-- Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä.\nMutta rouva Saviola...\n\n-- Rouva Siivilä!\n\n-- Siivilähän minä sanoinkin... paholaisen niskanappi kun on jäykkä!...\nrouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä\narvelin...\n\n-- No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin\noli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä\nsitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen\netuoikeuksia.\n\n-- En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen,\nmuljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja\npistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.\n\n-- Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. --\nSinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin...\n\n-- Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.\n\n-- Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. -- Et kai muista\nsitäkään, kun tanssit balettia ja esitit \"Joutsenlampea\"? Rouva Siivilä\nnauroi niin että oli pakahtua.\n\nHra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja\nalkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.\n\nKun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra\nKenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen\nplesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen\njälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta\neläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on\nsairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla,\neritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa\nherkästituntevalle elimistölle.\n\nNauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi,\nmutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin\nnykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa\njärkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin\naloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.\n\nKun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä\nhyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi\nhavaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.\n\nHra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen\ntoverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia\nkyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron.\nSe oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän,\nettä numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J.\nVarpukallio, varatuomari.\n\nHra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa\nsäädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta\ntilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.\n\nSiellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän,\nmihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua\npari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin\nnäppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei\nnäyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin\nkammankaan kanssa.\n\n-- Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan\nnähneensä. -- Annappa pois minun taskuveitseni!\n\nHra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen --\nminkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra\nKenoselle suoneniskentä tekisi pahaa -- ja koetteli sitten oikeata\nliivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen\nsen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:\n\n-- Oliko se tämä?\n\n-- Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän\nselitykseksi lisäsi:\n\n-- En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi\non etevimpiä alallaan... korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen\nnerokkaimpia keksintöjä.\n\nHra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista\nkylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi\nkullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.\n\n-- Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra\nKenoselta. -- Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?\n\n\n\n\nIII\n\n\nHra Kenonen seurueineen oli taas siirtynyt rauhalliseen ja syrjäisiltä\nuteliailta suojattuun sivuhuoneeseen.\n\nHänen ankara päänkipunsa oli sopivalla hoidolla onnistuttu kokonaan\nkarkoittamaan, mutta siinä toimituksessa oli kuitenkin kulunut\nniinpaljon aikaa, että hra Kenonen katsoi tämänkin päivän menneen\nvikaan ja lähetti kotiinsa sähkösanoman, missä hän ilmoitti joutuneensa\ntärkeälle ja kiireelliselle liikematkalle, jonka tähden ei ole syytä\nhätäillä, vaikka ei häntä lähipäivinä kotiin kuuluisikaan.\n\n-- Miksi et yhtähyvin voinut ilmoittaa sitä puhelimella, koska kerran\nollaan vielä samassa kaupungissa? kysyi tuomari Varpukallio.\n\nRaavittuaan leukaansa selitti hra Kenonen, että sähkösanoma tekee\nvakuuttavamman vaikutuksen, jotapaitsi lennätinteitse ei joudu\nminkäänlaisen ristikuulustelun esineeksi.\n\n-- Se on kyllä totta, myönsi lakimies. -- Ristikuulustelut voivat olla\nikäviä.\n\n-- Ne ovat lakijuristien keksintöjä ihmisten kiusaamiseksi, lausui\nhra Kenonen harmistuneena. -- Kaikki paha maailmassa on lähtöisin\nlakijuristeista, lisäsi hän.\n\n-- Mitäs pahaa ne ovat sinulle tehneet? kysyi lakimies, tapansa mukaan\nnaurussasuin, mikä jostakin syystä erityisesti harmitti hra Kenosta.\n\n-- Mitäkö pahaa? ärähti hra Kenonen, alkaen sitten kaivaa kokemiaan\nvääryyksiä hampaankolosta.\n\nAsianlaita on nimittäin se, että hra Kenonen kuuluu erään yhtiön\njohtokuntaan, ja eräänä iltana oli johtokunnalla tärkeä kokous.\nJohtokuntien kokoukset ovat tietysti kaikki tärkeitä, niin ettei tämä\nkokous siinä suhteessa ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Eikä\nsiinäkään suhteessa, että kokouksen jälkeen mentiin syömään pieni\nillallinen, joka kesti verraten myöhäiseen hetkeen.\n\nMitä kaikkea kokouksessa ja sen jälkeen seuranneilla illallisilla\nkeskusteltiin ja mistä kaikesta siellä päätettiin, se ei ole\ntiedossamme, eikä se sen puolesta asiaan vaikutakaan. Sen vain\ntiedämme, että herra Kenosen pää, hänen kulkiessaan pitkin autiota\nja hiljaista, kaasulyhtyjen valaisemaa katua, tuntui jonkin verran\nkuumalta ja hänen keuhkonsa tuntuivat tarvitsevan raitista ilmaa,\njonka tähden hän, antaakseen vilpoisen ja raikkaan ulkoilman hivellä\nkuumaa otsaansa, otti lakin päästään, ja kun ei saatavissa ollut\nmitään naulaa, mihin siksi aikaa ripustaisi lakkinsa, heitti hän\nsen huolettomasti ilmaan, ja saadakseen yksin tein ja samalla\nponnistuksella keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä\nihmisen terveydelle, hihkaisi täydellä miehisellä voimallaan niin että\nkatu kajahti:\n\n-- He -- hei!\n\nTämä reippaan mielen, ryhdikkään luonnonlaadun ja hyväntuulisen\nhilpeyden kuultava ilmaus ei voinut olla herättämättä seuraavassa\nkadunkulmassa miettiväisen näköisenä seisovan järjestyksenvalvojan\nhuomiota. Järjestyksenvalvoja teki puoli käännöstä vasempaan ja lähti\nkävelemään herra Kenosta kohti.\n\nJos hra Kenonen olisi huomannut tämän puolikäännöksen ja sitä\nseuranneet askeleet, joitten päämaalina oli hänen oman persoonansa\nvälitön läheisyys, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan painanut\nlakin päähänsä sekä alkanut mahdollisimman viattoman näköisenä\nja ilman enempiä hihkauksia kävellä pitkin autiota katua. Mutta\nomaksi vahingokseen ei hra Kenonen sattunut sitä huomaamaan. Ja kun\nhänestä tuntui siltä, kuin tarvitsisivat hänen keuhkonsa vielä uuden\nannoksen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle,\nniin veti hän keuhkonsa niin täyteen tätä arvokasta ainetta, joka\non ainoa tarvike, jota näinä kalliina aikoinakin on maksuttomasti\nsaatavana, että hänen rintansa mahtavasti pullistui, ja sitten päästi\nhän ylimääräisen osan täten hankkimastaan ilmavarastosta takaisin\nvapauteen, jolloin se kurkkujänteiden läpi kulkiessaan muodosti\nraikkaasti helähtävän \"heleijaa\" huudon.\n\nJärjestyksenvalvojan vauhti lisääntyi aivan ilmeisesti samassa\nhetkessä, jolloin hra Kenosen uusi huudahdus leikkasi öisen kadun\nhiljaisuutta, niinkuin päiväläisen viikate leikkaa nuorta heinää.\nTuossa tuokiossa oli järjestyksenvalvoja aivan hra Kenosen ääressä ja\nhra Kenonen kuuli vakavan äänen sivultansa kysyvän:\n\n-- Mitäs meteliä herra oikein pitää?\n\nHra Kenonen katsahti sivulleen, ja nähdessään vieressään\nunivormupukuisen poliisin kuin pilvistä pudonneena, kulki hra Kenosen\nmahtavan ruhon läpi säpsähdys päälaelta kantapäihin asti.\n\nMutta sitten sai ylpeyden rietas henki hänessä vallan, ja tämä rietas\nhenki kävi kuten tavallisesti lankeemuksen edellä.\n\nSilmänräpäyksen ajan ajatteli hra Kenonen nöyryyttää itsensä maallisen\nesivallan edustajan edessä ja selittää noiden huomiota herättäneiden\näännähdysten päässeen häneltä vahingossa, aivan tahtomattaan. Hra\nKenonen aikoi selittää, että se on jonkinlainen tauti, joka aika\najoin on vaivannut häntä lapsuudesta asti ja jonka lääkärit tarkkojen\nja laajojen diagnosien jälkeen ovat todenneet synnynnäiseksi ja\nparantumattomaksi. Sitten aikoi hän antaa vakavan lupauksen hillitä\nvastedes tämän taudin purkauksia kaduilla, toreilla ja muilla\njulkisilla paikoilla sekä jatkaa hiljaisuudessa ja äänettömänä kuin\nahven matkaansa kotiin.\n\nJos hra Kenonen olisi toteuttanut tämän järkevästi harkitun ja viisaan\nsuunnitelman, olisi hän todennäköisesti päässyt jatkamaan matkaansa\nsaatuaan vakavan huomautuksen säädyllisen ja vaiteliaan esiintymisen\ntärkeydestä sivistyneessä yhteiskunnassa eritoten öiseen aikaan.\nAsianomainen poliisimies oli nimittäin luonteeltaan sävyisä ja\nmaltillinen sekä kuului niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet onkeensa\nLutheruksen katkismuksen ohjeen asioitten parhain päin kääntämisestä.\n\nIkävä kyllä meni kuitenkin hra Kenoseen, niinkuin edellä jo\nmainitsimme, ylpeyden henki, todennäköisesti kaikkien niiden henkien\nseuraamana, jotka olivat asuneet niissä korkeissa, pyöreävatsaisissa\npulloissa, jotka johtokunnan jälki-istunnossa oli tyhjennetty, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli, ettei se mitä ränttää\ntässä ruveta nöyristelemään ja keinottelemaan, sillä rohkeudella ja\nröyhkeydellähän tässä maailmassa muutkin näkyvät pisimmälle potkivan.\n\nHra Kenonen röyhisti siis rintaansa ja kysyi, millä oikeudella\npoliisi ryhtyy antamaan hänelle kysyvään muotoon puettuja alentavia\nhuomautuksia pääkaupungin kadulla klo 3 jälkeen puolenyön?\n\nPoliisi vastasi rauhallisesti tehtäviinsä kuuluvan pitää huolta siitä,\nettei kukaan käytöksellään herätä pahennusta hänen vartioalueellaan.\n\nHra Kenonen nauroi ylimielisesti kovalla äänellä ja sanoi, ettei\npoliisi näytä olevan oikein perillä lakiasioista, jotka hän,\nhra Kenonen itse, tuntee kuin viisi sormeaan. Sillä pahennuksen\nherättämiseen kuuluu lain hengen ja kirjaimenkin mukaan, että on läsnä\nyleisöä, joka voi loukkautua. Ja koska ei kadulla tällä hetkellä ollut\nmuita näkyvissä eikä kuuluvissa kuin hän ja poliisi, eikä heitä kahta\nvoi sanoa yleisöksi, niin ei hra Kenonen mielestään saattanut tehdä\nitseään vikapääksi pahennuksen herättämiseen, vaikka huutaisi niinkuin\npalotorvi.\n\nPoliisi vastasi, ettei aika eikä paikka ole sopiva lainopillisten\nkysymysten pohtimista ja selvittelemistä varten ja että viisainta,\nminkä hra Kenonen nykyhetkellä voi tehdä, on se, että hän pitää suunsa\nkiinni ja lähtee jatkamaan matkaansa ääneti kotiinsa. Poliisi lisäsi,\nettei noin lihavan ja vanhan miehen arvonkaan mukaista ole käyttäytyä\nkuin katupoika.\n\nTästä hra Kenonen tunsi sydänjuuriaan myöten loukkaantuvansa ja\nalkoi rähisevällä ja riitaisella äänellä jatkaa lainopillisen puolen\nselvittelyä, äyhkäistyään ensin, ettei hänen lihavuutensa ensinkään\nkuulu esillä olevaan asiaan, ja mitä hänen ikäänsä tulee, niin on hän\nvielä kapalovauva Metusalemiin verrattuna.\n\nPoliisin kärsivällisyys, joka todella oli ollutkin kunnioitettava,\nloppui viimeinkin, ja hän vei hra Kenosen poliisikamariin. Pahnoille\nhänen ei sentään tarvinnut joutua, kun ei edes horjunut, mutta hänen\nnimensä merkittiin kirjoihin, ja hänelle ilmoitettiin, että hänellä on\ntilaisuus seuraavana maanantaina raastuvanoikeuden edessä selvitellä\nkantaansa pahennuksen herättämiä kysymyksessä.\n\nRaastuvassa hra Kenonen laajasti todisteli katsantokantansa oikeutta\njuriidiselta puolen katsottuna, jonka jälkeen hän sai sakkoa\njuopumuksesta ja rähinästä.\n\nHra Kenonen tuli raastuvanoikeudesta punoittaen kuin kukon heltta ja\nsanoi eteisessä istuville oikeudenetsijöille, että laki on tietysti\nniinkuin luetaan ja ettei hän viitsi mennä ylempiin oikeusasteisiin\nnäin pienestä asiasta, koska hänen pöksynsä kyllä kestävät tällaiset\nkihnaukset.\n\n\n\n\nIV\n\n\nLakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta\nylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että\nhra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen\njuttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi\nollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan\najaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.\n\nHra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa,\nettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän\nsanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee\nlännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään\nvaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys,\narveli hän vihaisen näköisenä.\n\n-- Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen\nmies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi,\nintohimosta värisevällä äänellä. -- Minä väitän, että kaikki paha\njohtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti\npäivässä.\n\n-- Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. -- Juutalaiset ovat\nsuurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset...\n\n-- Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.\n\n-- Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa\nterrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.\n\n-- Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi\nhuolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta\nei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka\nkuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse\npuhunut paljon mitään.\n\n-- Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.\n\n-- Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.\n\n-- Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.\n\n-- Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi\ntuomari Varpukallio -- ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon\njokainen autuaaksi omalla tavallaan.\n\n-- Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu\nkauppamatkustaja valittavalla äänellä.\n\n-- Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan,\nkatukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu\nmennä iskemään heitä kuonoon.\n\n-- Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, -- Minäkin\nhaluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.\n\n-- Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia\npyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi\nkauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. -- Se ei ole lojaalista\nkilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen\nusein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia,\nkainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus,\neduskunta tai poliisi puutu asiaan?\n\n-- Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti.\n-- Jos minä olisin ministeri...\n\n-- Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. -- Mutta minä en\nsääli maalaisiakaan, lisäsi hän. -- Kyllä nekin osaavat, milloin heidän\nvuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea\nHukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat\nkuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille\n\n    Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.\n\nMaanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja\nrähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi.\nSitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan\nuudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset\nuudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan\nrötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen\ntuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen\ntarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.\n\nJoskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä,\nsavisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana\nmuuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen,\npuolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja\naikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja\nmuita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla,\nja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle\ntuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän\ntieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle,\njohtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän\nkaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä,\nettä sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle\ntalontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin\njuhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi\naina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi\nKurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä,\nsitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden\npäästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko\npitäjässä.\n\nJonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan,\nmurahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta\nkuin:\n\n-- Hyh.\n\nNiinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä\nkannatettaviin että töhlömäisiin.\n\nMutta eräänä kesänä -- pari vuotta ennen suuren sodan alkua -- tuli\npaikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla\nolevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri\npaloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle\nkonttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. -- yhdeltä\nkesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut\n-- vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun\nyläpuolella -- jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi\nostanut.\n\nHosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä\npäivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa\nja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki\ntuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he\nmaksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan\nvaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi\nantanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti\nsiitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret,\nmoninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan\nahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin...\ntodennäköisesti 30-35 mk. kesältä -- tietysti mieluummin 35 kuin 30,\njos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä\nehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä\nmiehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin\npääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä\nniinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat\nmitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli\nkaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne\nhelsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa.\nNiillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos\njaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että\novat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä.\nMahtavia, mokomia.\n\nTämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään,\nvaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana,\nkun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja\nikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne\nhelsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.\n\nEi se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin\nmistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että\nsenhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet\n125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli\nkuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli\nvapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.\n\nTähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa\nsiitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin\naivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja\nsilloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista\ntapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua\nkaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset\nlakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että\nhänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota\nsellaisia mahdollisuuksia.\n\nJa kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei\nollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia\npuolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin\nraivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai\nkävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin\npostin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk.\nmaksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.\n\nHosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta\ntässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.\n\nHosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.\n\nEmäntä sanoi vain:\n\n-- Hyh!\n\nJoka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.\n\nJa niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa\nharkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla\n\"kesähuvilaksi\", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia\nj.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä\nja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista\npenikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.\n\nKaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois,\ntoinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti.\nMutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein\ntyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata\nasumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten\nnähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.\n\nRunoilija -- se kolmas oli nimittäin runoilija -- tappeli muutamia\nviikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti\nsitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle.\nMutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen\nhyvästeillään ollut väliäkään.\n\nSeuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä\nseuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan,\ntoisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu\nmuuta kuin kaksi ruutua.\n\nMutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku\nelähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään.\nNeiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto\nvuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten\nsamalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen\npian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa\nnäin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada\nsieltä lainaksi.\n\nNeiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi\njoka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei\ntästä taida tulla hänelle kesävierasta... ja Hosea arvasi kyllä aivan\noikein.\n\nVanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa\n\"pikkukamariakin\", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta\nkatsomassa.\n\nSieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi,\nmistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli \"tuon noin\", tuon\nlaitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen\nmuut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä\nkesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.\n\nNeiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän\noli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen\nkerääjä.\n\nNeiti kysyi, myisikö isäntä \"tuon noin\" oven? Hosea raapi päätään\nja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi\nhintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut\nsanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten\nHoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan\nnimikirjoitus oli.\n\nKun Hosea oli tämän tehnyt -- ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä\n10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän\novilautaa kainalossa.\n\nJa Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä\nhulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku\nherrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun\nvain osaa katsoa eteensä.\n\n\n\n\nV\n\n\nTuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana\noli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun\nhän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain\naikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka\nnäytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.\n\n-- Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen,\nhierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.\n\n-- Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa... Varpukalliolla\nkuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja\nsurumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.\n\nHra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen\nlivistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin\nsikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.\n\n-- Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. -- Mitä sinä\nhommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?\n\n-- Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen\nuhmaavan silmäyksen.\n\n-- Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen,\ntäyttäen nuoren miehen lasin. -- Minusta se on enimmäkseen pötyä.\n\n-- Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.\n\n-- Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua... varsinkin runot,\nselitti hra Kenonen. -- Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock\nHolmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja\nminä kun en lue!\n\n-- Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia,\nsanoi nuori mies. -- Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan:\nkoko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa,\ntiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru\non jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja\nsattuvia... kieli on lyhyttä, iskevää... satiiri purevaa...\n\n-- Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. -- Haluaisin\nkernaasti tutustua sinun tekeleihisi.\n\n-- Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on\noikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee\nolevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin\npainetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja,\njotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen,\nmutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta\nminäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi\nmurskaava kertomusta, joista toisen nimi on \"Rakkausromaani\" ja toisen,\npuolivalmiin nimi \"Elämän leukaluissa\", ja minä kokoilen paraillaan\naineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti\nmasennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi\nkirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.\n\n-- Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä\ntaskussasi on.\n\nHontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia\nkäsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun,\nmilloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota\nhra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla:\n\n\n\nRakkausromaani\n\n\n1\n\nValkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä\nrantahiekalla.\n\nKivellä istui suuri kirjailija.\n\nHän painoi 103 kg netto.\n\nMutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin\nkolmatta tonnia.\n\nSuuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.\n\nSe ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria\nidiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.\n\nHelkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.\n\nHänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.\n\nMutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen\njulkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun\ntäytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella\nlukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän\npannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen\n\n          Nimeni,\n\n    joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva\n    Helkiö Paimenhuilu.\n\n                                           _Helkiö Paimenhuilu_.\n\n\n2\n\nKirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden\nhorisonttiin.\n\nHänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.\n\nSe oli rakkausromaani.\n\nKirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt\nsilmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut\nnenäliinaa.\n\nJa nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas...\n\nHänessä oli syntynyt ajatus...\n\nSe oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.\n\n_Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!_\n\nSellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.\n\nJa joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa...\n\nUusi laulu tulipunaisesta kukasta...\n\nHän tiesi, että hän kykenisi siihen.\n\nHän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.\n\nMutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi\ngraniittipatsaaksi.\n\nMistä saisi hän riittävästi _paperia_...?!\n\nSillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.\n\nJa rahaa hänellä oli vain 4 mk.\n\n-- Kangastusko...? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.\n\n\n3\n\nHurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.\n\nMiljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.\n\nMutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.\n\n-- Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs\npaperi... ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin\nriittäisi...\n\nNäin ajatteli Paimenhuilu.\n\nHän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.\n\nVastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.\n\nSillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset\nja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.\n\nSuuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.\n\nKaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään\nneliskulmainen paketti.\n\n-- Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia\nkantoi. -- Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa...\n\nPaimenhuilu hätkähti.\n\n-- Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät\nkatsomaan häneen.\n\nPaimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis\nlatinaa.\n\nHän oli tehnyt päätöksensä.\n\nHän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun...\n\n\n4\n\n_'Oli ilta... taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille\nauringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä_',\nkirjoitti kirjailija Paimenhuilu.\n\n_'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli\ntulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi\nhopeahelähdysten aavistelevia akordeja_...'\n\nPaimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä\ntoalettipaperille.\n\nHän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.\n\nHän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku,\nmikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota\non mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.\n\nMiksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä\ntoalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?\n\nJa Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.\n\nHänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja...\n\nVälistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa\ntukkaansa.\n\nSitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:\n\n'_Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa,\nkohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat_...!'\n\n\n5\n\nKirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen\ntykönä täysihoidossa.\n\nVilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan.\nHän oli 42 vuoden ikäinen.\n\nHänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi\nosakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.\n\nKirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon,\nmutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.\n\nSillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri\ntulevaisuus.\n\nHän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle\nilmaissut.\n\nJa Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun\nviimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti,\nsillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt\nkirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja\nkunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.\n\nMutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli\nsyttynyt uusi tunne.\n\nAh, lukija arvaa!\n\nNiin, se tunne oli _rakkaus!!_\n\nJa senkään tähden ei Vilhelmiina Puutiainen puhunut mitään vuokrasta.\n\n\n6\n\nHelkiö Paimenhuilun suuri romaani oli valmis.\n\nHän lähti tarjoamaan käsikirjoitusta kustantajalle.\n\nKustantaja katseli käsikirjoitusta kummastuneena. Hän piteli sitä\nvarovaisesti näppiensä välissä ja kuin nuuhki jotain...\n\n-- Onhan... onhan se vain puhdas... mutisi hän.\n\n-- Ei, se on kirjoitettu täyteen, sanoi Paimenhuilu.\n\n-- Annan teille vastauksen jonkun ajan kuluttua, luettuani\nkäsikirjoituksen, sanoi kustantaja.\n\n-- 'Se oli kuin sfeerien soinnun ikuinen lupaus avaruuden yössä vinkuen\nlentävälle maapallolle', siteerasi kirjailija kotiin palatessaan omaa\nromaaniaan, joka oli jäänyt kustantajan pöydälle.\n\n-- -- --\n\nViikon kuluttua toi kustantajan juoksupoika paketin kirjailija\nPaimenhuilulle.\n\nPaketissa oli rakkausromaanin käsikirjoitus.\n\nEnsimmäisen liuskan ylälaitaan oli kustantaja sinikynällä kirjoittanut:\n\n'Tämä paperi kelpaa mielestäni vieläkin alkuperäiseen tarkoitukseensa'.\n\nKirjailija Paimenhuilu tuijotti jähmettyneenä käsikirjoitusta, ja hänen\nsilmänsä lukivat koneellisesti ensimmäistä eteensattunutta lausetta:\n\n'Saatanallinen raivo istui ebenholtsinmustassa jalkapuussa hänen\nsydämessään ja kiristi kauheasti marmorinvalkeita hampaitaan...'\n\n-- -- --\n\nHelkiö Paimenhuilu meni naimisiin Vilhelmiina Puutiaisen kanssa.\n\nSe suuri rakkausromaani ripustettiin huoneiston pienimmän ja\nsalaisimman huoneen seinälle, ja herrasväki Paimenhuilu on nyt sen\nseitsemännessä luvussa. Paperi kelpasi todellakin vielä mainiosti\nalkuperäiseen tarkoitukseensa...\n\n-- -- --\n\n-- Hahaha! nauroi Kenonen, kun kirjailija Lempo Sarvikas oli pistänyt\nkäsikirjoituksen taskuunsa ja ilmeisesti tyytyväisenä kirjoitukseensa\nja sen esitykseen juonut lasinsa pohjaan. -- Se loppuniksi, mitä\nkustantaja vastasi, oli aivan paikallaan sille pirulle. Olisit pistänyt\nsiihen sen haukkujasi oikean nimen!\n\n-- Oikea siinä onkin, sanoi hontelo nuori mies käärmeellisesti\nhymähtäen. Siinä ei ole muuta eroa oikeasta, kuin että hänen nimekseen\non pistetty Asarias Pöllänen, kun hänen oikea nimensä on Sakarias\nPöllänen. Mutta jokainen, joka hänet tuntee, tietää kyllä heti, ketä\ntarkoitetaan.\n\n-- Sinä olet kieltämättä ansainnut yhden ryypyn, sanoi hra Kenonen\nmiettiväisesti, täyttäen hra Sarvikkaan lasin. -- No, hurun-lurun nyt\nsitten! Et sinä aivan niin tylsä ole kuin miltä näytät!\n\n\n\n\nVI\n\n\n-- _Kukkokiekaa!_\n\nJos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut\nsanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle\nkellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle,\nniin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin\nja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin\nsortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut\nvaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua\nnykyiseen tilaansa.\n\nOli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku\npuutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.\n\nHra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla\ntuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja\npärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja\nverraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan\npärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.\n\nHra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta\nja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan\nsiipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden\nvertauskuvana.\n\n-- Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. -- Kuka minä olen? Kuinka\nolen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei\nnäytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni,\ntakkini, liivini, hattuni...? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka\nkiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut\nminun syliini?\n\nHra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä\nvärisytti.\n\n-- Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. -- Tämä on\nniinkuin tuhatta ja yhtä yötä... höss, pakana!\n\nViime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti\nkaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.\n\n-- Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi\nnurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. -- Sinähän herätät koko talon...\nmikähän talo tämä oikein on?\n\nHra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa\nsamassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus,\njonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli\nkuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei\naluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan\nnäkyville pensaitten takaa.\n\nOlento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista,\njonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta\nomituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.\n\nVihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi\nkauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä,\nmitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat\nolivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.\n\nPäästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen\nkohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään,\nniin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.\n\nSilloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain\nvärillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.\n\nHuohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen\nkaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet\ntikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä\nsitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi\nja sanoi:\n\n-- Tässä minä nyt sitten olen!\n\n-- Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.\n\n-- Minä sitä olen joutunut vähän h--tinmoiseenpolskaan, ilmoitti\nkauppamatkustaja. -- Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin\nolisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin,\njaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin\nääretöntä.\n\n-- Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.\n\n-- Kerro, kerro, p--kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman\nmielenliikutuksen vallassa. -- Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin\nolla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän\nriivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja\nlähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto!\nKyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän...\n\n-- Jatka! sanoi hra Kenonen.\n\n-- Kukkokiekaa! huusi kukko.\n\n-- Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. -- Älä välitä tästä, vaan kerro,\nmitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!\n\nJa hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.\n\n-- Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut\njoidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut\ntäyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti\nalastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin\nvilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut\nkovin pitkä matka tänne hotelliin... -- Tämä on siis hotelli? sanoi\nhra Kenonen. -- Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme\nkoko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä\nuskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli\nlähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin\nsenkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan...\nherätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin\naskelin... alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun\nyritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani... voi voi\nseitsemäntuhatta vuotta vanha...\n\nPaksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja\nvoivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin\nhra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli\npaljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat\nraapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:\n\n-- Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?\n\nHra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla\näänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista\nelämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi,\njota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi,\nettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin\nhenkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa\nkuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin.\nLopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee\ntakaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää\nitsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan\njohtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.\n\n-- Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. --\nMinä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on\nmentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan\nruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa\n9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän\nseurueemme hallussa.\n\n-- Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. -- Kuinka monta meitä\nsitten on, ja missä hornassa me olemme?\n\n-- Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä,\nmutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä\njano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.\n\n-- Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja\nkylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, -- mutta mikä\npaikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?\n\n-- Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä\nsiihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa,\nettä koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset\nolimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme\nlähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään,\njossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla\nkauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi\ntullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.\n\nHra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu\nkainalossa huoneeseensa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSinä muistettavana iltana, jolloin kirjailija Lempo Sarvikas oli\nhra Kenoselle lukenut kertomuksensa \"Rakkausromaani\", missä herra\nSarvikas teki pilkkaa kilpailijansa ja arvostelijansa Sakarias Pölläsen\nkirjallisista hommista, olivat herrat Kenonen ja Sarvikas lähteneet\nlopuksi Estonia-hotelliin ja joutuneet huoneistoon, joka oli yhdistetty\nkolmesta vierekkäin olevasta matkustajahuoneesta, avaamalla niiden\nvälissä olevat ovet. Heidän sisäänastuessaan otettiin vieraat vastaan\ntavattomalla karjunnalla, joka tulkitsi sitä suurta iloa, mitä heidän\nsaapumisensa herätti.\n\n-- Käykää sisään myös, te Suomen runottaret! huusi Varpukallio, ja\nkolme rehevää gulassin näköistä miestä kiiruhti lausumaan hra Kenosen\ntervetulleeksi ja esittämään lähempää tuttavuutta.\n\nHra Kenonen huomasi heti joutuneensa seuraan, missä rahaa käsiteltiin\nkuin tuohta, ja arveli voivansa jonkin aikaa olla iloisessa ja\nvieraanvaraisessa ympäristössä, missä ei tuntunut olevan huolta enempää\nsyömä- kuin juomatavaroistakaan.\n\nKaikki huusivat ja melusivat. Oli yleistä liikehtimistä pöydästä\ntoiseen, eikä hra Kenonen päässyt oikein perille siitä, kutka olivat\nisäntiä ja kutka vieraita, kuka tilasi ja kuka maksoi.\n\n-- Tämä näyttää vähän hirveältä, sanoi hra Kenonen Varpukalliolle. --\nSaat nähdä, että hotellin isäntä tulee tuossa tuokiossa ja ajaa meidät\nkaikki pellolle.\n\n-- Oho! vastasi tuomari Varpukallio. -- Niin minäkin aluksi luulin,\nmutta sitä saat kauan odottaa. Nämä ovat räiskineet täällä jo kolme\nviikkoa, kylväneet ympärilleen juomarahoja kourakaupalla ja tehneet\nisännästä varakkaan miehen.\n\n-- Kolme viikkoa! sanoi hra Kenonen kummastuneena. -- Kuinka ne\njaksavat?\n\n-- Eivät ne ole jaksaneetkaan. Alkuperäisen seurueen muut jäsenet ovat\naikoja sitten matkustaneet kotiinsa, lukuunottamatta tuota pientä\nukkoa, joka istuu tuolla nurkassa silmiään väännellen ja päissään kuin\nsuutari, ja jolla on ainakin kolme miljoonaa puhtaassa rahassa. Se ukko\non alkuperäinen perustajajäsen, ha ha! Toiset ovat tulleet ja toiset\nmenneet. Kaikki gulasseja, joilla on läjässä helpostisaatua rahaa niin\nettä alimmaiset mätänevät. Aina kun kaupunkiin tulee joku gulassi\nremuamaan, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin tähän klubiin, mässää\nrahansa, saatetaan asemalle ja lähetetään kotiinsa. Kaikki ne on tuo\npieni ukko ryypännyt invaliideiksi...\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\n-- Sisään! karjui puoli tusinaa kovaa ääntä.\n\nSe oli vain hotellin ovenvartija, joka kysyi, kuka herroista oli\ntilannut ajurin hotellin ovelle. Ajuri oli odottanut jo kaksi tuntia ja\nlähettänyt kysymään, vieläkö hänen piti odottaa.\n\n-- Kuka on tilannut ajurin? huusi tuomari.\n\nKukaan ei muistanut tilanneensa.\n\n-- Siinä on ajurille 50 mk. ja sinulle 20 mk., huusi eräs lihava,\npunatukkainen gulassi, heittäen seteleitä ovenvartijalle. -- Painukoon\nhiiteen, ei tästä nyt joudeta ajelulle.\n\n-- Sillä tavalla! huomautti tuomari Varpukallio hra Kenoselle. --\nLuultavasti ei ajuria ole kukaan tilannut, ellei ehkä ovenvartija\nitse. Sitäpaitsi on ajuripirssi viiden askeleen päässä ovelta.\nNämä olisi pantava holhouksen alle joka sorkka ja passitettava\nkotipaikkakunnilleen.\n\nHra Kenonen maisteli likööriä, jota jostakin oli ilmestynyt hänen\neteensä pöydälle kuin sadun hengen tuomana, ja arveli olevan oikein\nja kohtuullista, että helpolla saatu omaisuus pannaan yhtä helposti\nmenemään, ettei raha pysähdy yksiin käsiin. Sitten kilisti hän lasiaan\nja metelin hieman hiljennyttyä nousi ylös pitämään puhetta arvoisalle\nisäntäväelle.\n\nTähän asti muisti herra Kenonen päivän tapahtumat. Sitten huomasi hän\nistuvansa kukko sylissä pieneen puutarhaan antavalla parvekkeella\njossain pikkukaupungissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHra Kenonen astui siis huoneeseensa kukkovasu kainalossa.\n\nHuone oli suurehko kahden hengen huone, samalla tavalla sisustettu\nkuin ovat sadat ja tuhannet muutkin hotellihuoneet Suomenmaassa.\nSiinä oli kaksi sänkyä ja sohva sekä kaksi pöytää, suurempi ja\npienempi. Pienemmällä pöydällä oli olut- y.m. pulloja sekä voileipiä,\nja suuremman, ikkunan edessä olevan ääressä istui paitahihasillaan\nkirjailija Lempo Sarvikas. Kirjailija pörrötti toisella kädellään\nhiuksiaan, niin että hänen päänsä jossain määrin muistutti tuulenpesää,\nja luki käärmeellisesti hymyillen ja silloin tällöin itsekseen\nmurahdellen käsikirjoitusta, jonka hän kaikesta päättäen itse oli\nkirjoittanut.\n\nHuomattuaan takkinsa ja liivinsä olevan tuolilla toisen sängyn vieressä\nja kenkiensä pilkistävän esiin sängyn alta, teki hra Kenonen sen\njärkevän johtopäätöksen, että hän todellakin on asunut tässä huoneessa,\nlaski pärekorin kukkoineen lattialle oven viereen, istuutui ruoka- ja\njuomatarpeilla varustetun pöydän ääreen ja otettuaan tukevan aamuryypyn\nalkoi kiireesti pistellä poskeensa lautasella olevia mainiolta\nmaistuvia liha- ja kurkkuvoileipiä.\n\n-- Ha ha! nauroi hra Sarvikas itsekseen, luettuaan loppuun\nkäsikirjoituksen. Mikä hedelmällinen yö! Minä olen saanut valmiiksi\nivallisen kertomukseni \"_Elämän leukaluissa_\", ja sitäpaitsi\nkirjoittanut tunnelmallisen ja viehättävän, herkästi aistitun ja\nterävästi havaitun, kirkkaan ja kuulakan maalaiskertomuksen \"_Pohjolan\nkesäyön lumoissa_\", missä olen mielestäni onnistunut tyylittelyn avulla\nsaamaan esille sen synteettisen näkemykseni, joka...\n\n-- Lorua, sanoi hra Kenonen, kaataen lasiin olutta ja tyhjentäen sen\nyhdellä henkäyksellä. -- Lue mieluummin, mitä olet kirjoittanut.\n\n-- Tässä kaupungissa ilmestyy eräs esihistoriallinen, mukamas\nkaunokirjallinen viikkolehti-fossiili, jonka pääavustajia juuri\nSakarias Pöllänen on. Tämän \"Untamoinen\"-nimisen palturipaperin\npalstoilla on se s--nan Pöllänen purrut ja kalvanut jokaista minun\nteostani. Nyt minä olen ottanut selville, että vakinainen toimittaja on\nkesälomalla ja hänen sijassaan on joku toinen jästipää, joka ei tiedä\nPölläsestä tämän taivaallista. Minä painatan tämän \"Elämän leukaluissa\"\nnyt kiireesti \"Untamoisen\" palstoilla, ensi numerossa. Haluaisin nähdä\nPölläsen naaman, kun hän lukee tämän äänenkannattajastaan.\n\n-- Jos se tuntee siitä itsensä? kysyi hra Kenonen, tarttuen\nmuikunmäähnävoileipään.\n\n-- Tunteeko? Luulisinpa tuntevan. Olen tässä kertomuksessa kyllä\nmuuttanut hänen nimensä Kaiho Kanteloksi -- jolla nimellä hän\ntodellakin on kerran julkaissut runon eräässä kalenterissa -- mutta\nesimerkiksi rouva Horttanaisen sukunimi on oikea, ja Pöllänen on\ntodella vieläkin velkaa rouva Horttanaiselle 137 mk. 20 p. Minä olen\nitse asunut rouva Horttanaisen matkailijakodissa, ja kertoi rouva\nHorttanainen minulle asiasta. Sitäpaitsi on Pöllänen saanut rukkaset\ntytöltä, jonka nimi oli Päivikki. Muu on enimmäkseen mielikuvitusta,\netenkin se, että rouva Horttanainen muka olisi hänen äitinsä ja rikas,\nsekä se upseerijuttu y.m., mutta pitkin matkaa on useita Pöllästä ja\nhänen luonnettaan kuvaavia piirteitä Pölläsen eli Kaiho Kantelon pitkän\ntukan otin omasta päästäni, sillä hän pitää aivan lyhyttä tukkaa...\n\n-- Anna kuulua! sanoi hra Kenonen järkähtämättömästi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n-- \"_Elämän leukaluissa_\", luki hra Sarvikas ponnekkaasti, ja jatkoi\nsitten:\n\n\n1\n\nYllänne ruhjovan musta taivas!\n\nEdessänne elementtien petomainen raivo...\n\nMouruten, murtuen Kaivopuiston kallioihin vyöryvät Suomenlahden\nvaahtopäiset ärjyt.\n\nÄrjy, huuda...\n\nLujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.\n\n-- -- --\n\nVanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos\nmeuruavalle merelle.\n\nSotilaan silmistä välähti tulta...\n\nHänen äänestään kalskahti rauta...\n\nMutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia\nkorkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja\nhänen poskillaan hehkuivat ruusut.\n\nÄärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän\nhiljaa hyräili:\n\n\"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy...\"\n\n\"Päilyy... häilyy... säilyy...\" mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi\noli myös runoilija.\n\n-- Tahtoisin jonnekin... kauas... missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä,\nmutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin... sanoi\nneitonen kuin uneksien.\n\n-- Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. -- Mennään vain.\n\nNeidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti.\nHänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret,\nselittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.\n\nSoturi sytytti savukkeen.\n\nVanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä\nhiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään\nnaksuttanut.\n\n-- Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen\nharmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.\n\nKissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.\n\nLuutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta\nhuomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut\nedes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa.\nHän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.\n\nLuutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä\nsukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei\nollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.\n\nMutta merellä pauhasi myrsky...\n\n\n2\n\nAlakerrassa istui mukavassa nojatuolissaan vanha hovineuvos.\n\nHänen päänsä oli paljas ja hänen nenänsä oli punainen.\n\n-- Hu-huu-huu --! ulvoi myrsky ulkona.\n\nMutta vanhus ei siitä välittänyt.\n\nHän vain näpsäytteli luisevia sormiaan.\n\nJa sitten hän naurahti.\n\nJa sitten hän maisteli edessään pöydällä olevasta lasista.\n\nHu-huu-huu --! ulvoi myrsky.\n\nSuomenlahden vaahtopäiset ärjyt murtuivat Kaivopuiston kallioihin.\n\n-- Passaa niitä vastaan rynnistää... kyllä ne kestävät! lausui vanha\nhovineuvos tarpeettoman kovalla äänellä. Hän oli nimittäin yksin.\n\nHovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.\n\nHän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta,\njoka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen,\nmilloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.\n\n-- Hi hi hi... nauroi hovineuvos itsekseen.\n\nHän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa,\nkun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.\n\nHovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea\nuunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.\n\n-- Yksinkö se täällä hirnuu... ja uuninpellit on tietysti unohtanut\nauki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.\n\nHovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.\n\nNauru jähmettyi hänen huulilleen.\n\nVanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan\nlasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla,\nja meni siten muristen matkaansa.\n\nVanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien\nvihaiset kurahdukset.\n\nHäntä puistatti.\n\nHän siis maistoi jälleen.\n\nHän maistoi aina, kun häntä puistatti.\n\nUseasti maistoi hän sitäpaitsi silloinkin, kun häntä ei puistattanut.\n\nSilloin teki hän sen vanhasta tottumuksesta.\n\nKun häntä oli lakannut puistattamasta, vilkaisi hovineuvos, oliko ovi\nkiinni.\n\nSitten hän naurahti:\n\n-- Hi hi hi!\n\nHänen oli taas hyvä olla.\n\nSe vanha nainen ei ollut hovineuvoksetar.\n\nHovineuvoksetar oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta takaperin.\n\nEi hän sitäpaitsi silloinkaan ollut mikään hovineuvoksetar, koska hänen\nmiehensä ei vielä silloin ollut hovineuvos.\n\nSe vanha nainen, joka oli käynyt sulkemassa uuninpellit, oli\nhovineuvoksen emännöitsijä.\n\nHän oli aika pöppö.\n\nMutta hän se piti yllä koko huushollin. Ja sen ohessa hovineuvosta\ntohvelin alla.\n\nJa vaikka rouva-vainaja ei ollut eläissään ennättänyt\nhovineuvoksettareksi, sanoi vanha palvelijatar kolmesti päivässä\nhovineuvokselle:\n\n-- Jos hovineuvoksetar vielä eläisi...\n\nSilloin hovineuvos aina ikäänkuin pieneni. Jollei hän vanhan Leenan\nmentyä olisi taas paisunut luonnolliseen kokoonsa, olisi hänelle\nlopuksi käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä.\n\nMutta nyt oli Leena taas keittiössä.\n\nHovineuvos ryyppäsi.\n\nJa sitten hän nauroi:\n\n-- Hi hi hi...!\n\n-- Hi hi hi!! ulvoi myrsky venttiilissä.\n\nTukka nousi pystyyn hovineuvoksen päässä -- jaa, niin, siinähän ei\nollutkaan mitään tukkaa. Mutta se _olisi_ noussut, jos sitä olisi ollut.\n\nJa hänen alitajunnastaan pyrki esille mieletön kauhuhuuto:\n\n-- _Olenko minä idiootti_...?!\n\nMutta hovineuvoksen onnistui tukahuttaa tämä huuto.\n\nHän pelkäsi vanhaa Leenaa.\n\nRauhoittuneena maistoi hän jälleen.\n\nHänen nenänsä loisti kuin lyhty.\n\nJa ulkona ulvoi myrsky:\n\n-- Hu-huu-huu...!\n\n\n3\n\nLyijynraskaina vaipuivat harmaat pilvet kohti maata...\n\nMutta ne eivät pudonneet.\n\nNäkymätön voima ikäänkuin piteli niitä harjaksista.\n\nKaduilla oli kuraa...\n\nAjurit olivat uponneet sisälle märkiin kauhtanoihinsa.\n\nMuodoton ikävyys astui sisälle poroporvarien koteihin ja jäi vanha\nhattukulu kädessä seisomaan ovenpieleen.\n\nPorvarit eivät sitä huomanneet.\n\nNe luulivat, että heitä muuten vain nukuttaa.\n\nPoroporvareita nukuttaa aina sateisella säällä...\n\n-- -- --\n\nMatkailijakodin kolakassa huoneessa seisoi nuori runoilija hiuksiaan\nraastaen.\n\nNiitä olikin hyvä raastaa, sillä ne olivat noin 8 cm pituiset.\n\nKumeat huokaukset aaltoilivat runoilijan rinnasta.\n\nHänen sisässään kalvoi runouden sammumaton tuli, jonka hehku loi hänen\nsilmiinsä fosforinkaltaisen loisteen.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että nuori runoilija raastoi 8\ncm pituisia hiuksiaan.\n\nSiihen oli syynä vaarallisempi tuli...\n\nSe tuli, joka oli tuhonnut hänen elämäntyönsä.\n\nOli tapahtunut kauheata.\n\nNuori runoilija oli 6 kuukautta takaperin asunut tässä\nmatkailijakodissa.\n\nMutta hänellä ei ollut rahaa maksaa.\n\nSillä hänen aikansa ei vielä ymmärtänyt häntä.\n\nVarsinkaan eivät kustantajat, joilla oli kylmät otsat ja\nteräksenharmaat silmät, ymmärtäneet häntä.\n\nVihdoin tapahtui kohtaus...\n\nTapahtui kohtaus matkailijakodin omistajan rouva Cecilia Horttanaisen\nja runoilijan välillä.\n\n-- Maksakaa laskunne! huusi rouva Cecilia Horttanaisen jylhä ääni.\n\n-- Ottakaa sydänvereni! huokasi runoilija katkerasti.\n\n-- Veriplättyjäkö minä siitä paistaisin! sanoi rouva Horttanainen\nepäesteettisesti. -- En minä ole mikään ihmissyöjä.\n\nRouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.\n\nHän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.\n\nJa nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen\nmatkailijakodista.\n\nMutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.\n\nJa siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.\n\n-- Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa\nmittansa kultaa -- tuota inhoittavaa kultaa -- teidän haltuunne, oli\nrunoilija sanonut lähtiessään. -- Uskon teidän haltuunne paremman\npuolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti... voi sitä, joka\nsiitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!\n\nMutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.\n\nJa sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut\nrunoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä,\nmatkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.\n\n-- -- --\n\nMutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan,\navaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien\nvesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa\nja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin\nsinisenhohtava meri... hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja\nnäki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia\nakaasialehtoja ja marmorisia pilareita -- elävissä kuvissa nimittäin --\nja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet\nsoutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla...\nmutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.\n\nJa joskus helähti kuuma, huumaava sävel...\n\n-- -- --\n\nMutta nyt oli runoilija palannut takaisin ja vaatinut käsilaukkunsa ja\nparemman puolen itsestään, sillä hänellä oli rahaa 800 markkaa, eikä\nlasku ollut kuin 137 mk 20 p.\n\nJa runoilija astui rouva Cecilia Horttanaisen eteen kuin nuori jumala\nja pyysi saada suorittaa laskunsa, ja käsikirjoituslaukkunsa takaisin.\n\nSilloin, niin, silloin...\n\nLangetkaa vuoret! Halkea, maa!! Luhistu, taivas!!!\n\nSilloin... silloin...\n\n\n4\n\nRouva Cecilia Horttanainen katsoi jäykästi runoilijaan.\n\nHän katsoi sillä tavoin kuin matkailijakodin pitäjätär katsoo\nrunoilijaan, joka on ollut hänelle puoli vuotta velkaa 137 mk. 20 p.\nhuoneesta, ruoasta ja siivouksesta.\n\nMutta nuoren runoilijan syvänsinisissä silmissä asui vääjäämätön uhma.\n\nOlihan hänellä rahaa.\n\n800 mk.\n\n-- Jassoo, herra tuli viimeinkin takaisin, sanoi rouva Horttanainen\nkylmällä äänensävyllä.\n\n-- Lasku! huudahti nuori runoilija ylpeällä äänellä. -- Tuokaa tänne se\nkirottu laskunne, taikka...\n\nRunoilijan silmät säkenöivät.\n\nRouva Horttanainen vapisi.\n\n-- Taikka... mitä...? änkytti rouva Horttanainen, katsoen turhaan\ntaakseen peräytymistietä. Runoilija seisoi hänen ja oven välissä.\n\n-- Taikka jätän sen maksamatta! täydensi runoilija maltillisemmalla\näänellä.\n\nRouva Horttanainen kiiruhti hakemaan laskua. Hän juoksi.\n\nRunoilija maksoi laskun.\n\nRouva Horttanainen sanoi:\n\n-- Minun on vielä annettava takaisin 80 penniä, mutta minulla ei nyt\nole pientä rahaa.\n\n-- Pitäkää se 80 penniä! sanoi nuori runoilija jäätävän halveksivasti.\n-- Mitä välitän minä 80 pennistä!\n\nRouva Cecilia Horttanainen puri huultaan. Hän oli nolattu.\n\n-- Mutta missä on minun _käsilaukkuni?_ kysyi nuori runoilija\nliikemiesäänellä, joka tällä hetkellä puki häntä. Käsilaukkuni, joka\nsisälsi käsikirjoitukseni ja julkaisemattomat teokseni, jotka te\npidätitte maksun panttina...\n\nRouva Horttanainen poistui.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään vanha matkalaukku.\n\n-- Oliko se tämä? kysyi hän.\n\n-- Se on se! huusi runoilija kiihkeästi.\n\nVapisevin käsin, hienoin, valkein sormin, tempaisi hän laukun rouva\nHorttanaisen punertavista käpälistä.\n\nSamassa runoilija kalpeni.\n\nKauhun ilme silmissään repäisi hän laukun auki.\n\nSe oli tyhjä...\n\nSiinä ei ollut yhtään paperiliuskaa.\n\n-- Käsikirjoitukset... missä ovat käsikirjoitukset? kysyi hän käheästi.\n\nRouva Horttanainen kohautti olkapäitään.\n\n-- En mie vaan tiijä! vastasi hän.\n\nNuori runoilija syöksähti ikkunaan.\n\nHän sysäsi ikkunan auki.\n\nHän pisti kalpean päänsä ulos ikkunasta ja huusi kadulle:\n\n-- _Poliisi!_\n\nMutta ei mitään poliisia näkynyt.\n\n-- Missä on poliisi? huusi nuori runoilija raivoten.\n\n-- Ei tässä tarvita mitään poliisia, sanoi rouva Horttanainen, tarttui\npotkivaa runoilijaa kauluksesta kiinni ja veti hänet pois ikkunasta.\n\nSitten sulki rouva Horttanainen ikkunan.\n\nSitten painoi hän runoilijan istumaan rottinkisohvalle.\n\nRunoilijaa värisytti.\n\n-- Istukaa siinä rauhallisena! sanoi rouva Horttanainen uhkaavasti.\n-- Minä menen kysymään palvelijattarilta, mihin he ovat teidän\nroskapaperinne panneet.\n\nRunoilija ajatteli, että rouva Horttanainen puhuu kuin raakalainen.\n\nSekunnit tuntuivat vuosisadoilta.\n\nKuudenkymmenen vuosisadan kuluttua palasi rouva Horttanainen ja\nilmoitti:\n\n-- Ne teidän paperinne on poltettu. Eräs palvelustytöistäni oli luullut\nniitä tarpeettomiksi ja käyttänyt ne uuninsytykkeiksi.\n\nRunoilija ähkyi.\n\nTämä odottamaton isku huumasi hänet.\n\nSitten karkasi hän ylös.\n\nHänessä oli jotain tiikerimäistä.\n\nHän huusi:\n\n-- Missä se tyttö on? Minä tahdon surmata hänet.\n\nRouva Horttanainen vastasi:\n\n-- Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois... varasteli.\n\n-- Teokseni, elämäntyöni...! vaikeroi runoilija.\n\nIlmassa oli jotain raskasta, tuskallista...\n\nRouva Horttanainen raapi nenäänsä.\n\n-- Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan?\nkysyi hän vihdoin.\n\nNuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.\n\nSe ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.\n\nVimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.\n\n-- Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.\n\nRunoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.\n\nMutta sitten se vaikeni.\n\n-- Te, te... ähkyi runoilija.\n\n-- Jaa, että minä...? kysyi rouva Horttanainen.\n\nNuori runoilija raastoi epätoivoissaan tukkaansa.\n\nSe oli hänelle helppo tehtävä.\n\nSillä hän oli raivoisien ajatusten vallassa.\n\nJa hänen hiuksensa olivat 8 cm pituiset.\n\n\n5\n\n-- Te näette edessänne onnettoman ihmisen! voihkasi runoilija.\n\nRouva Cecilia Horttanaisen sydämessä vaihtelivat ristiriitaiset tunteet.\n\nJa raskaina vyöryivät harmaat pilvet taivaalla...\n\n-- Ja että tämä tapahtui juuri nyt, huokasi runoilija. -- Juuri kun\nkalpean elämän ilmeettömät huulet alkoivat minulle hymyillä.\n\nRouva Horttanainen tunsi itsensä liikutetuksi.\n\nSillä hän oli kumminkin nainen.\n\nJa runoilija puhui kauniisti.\n\n-- Minun käy teitä sääliksi, sanoi hän lempeällä äänellä. -- Minä en\ntahdo enää maksua siitä laskusta. Tässä on takaisin 137 markkaa.\n\n-- Mitä välitän minä rahasta! sanoi runoilija kumealla äänellä, pistäen\nrahat liivintaskuunsa.\n\nRouva Horttanainen ajatteli.\n\nSitten hän kysyi:\n\n-- Mutta miten olette saanut niin paljon rahaa, vaikka kaikki\nkäsikirjoituksenne olivat tuossa laukussa?\n\nRunoilija katsoi synkästi eteensä.\n\nHän kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n-- Lainasin vanhalta äidiltäni...\n\nOli hiljaisuus.\n\nVihdoin lausui rouva Horttanainen:\n\n-- Teillä on siis äiti elossa?\n\nRunoilija kohotti käden silmilleen. Vihdoin hän sanoi väsyneesti:\n\n-- On... hän on halpa nainen, hovineuvos Footsvetin palveluksessa...\n\nRouva Horttanainen vaipui kalman kalpeana istumaan lähimmälle tuolille.\nTuoli ratisi uhkaavasti.\n\n-- Hovineuvos Footsvett..., änkytti rouva Horttanainen.\n\nRunoilija nyökäytti päätään.\n\nHänen katseensa harhaili ulos ikkunasta. Hän ei huomannut rouva\nHorttanaisen mielenliikutusta.\n\n-- Mikä... mikä olikaan nimenne? kysyi rouva Horttanainen.\n\nHänen rintansa kohosi ja laski kuin meri... kaksi merta.\n\n-- Kaiho Kantelo, sanoi runoilija miettiväisenä.\n\nRouva Horttanainen pudisti päätään.\n\nMutta sitten hän säpsähti.\n\nHänen silmäteränsä laajenivat.\n\nHän tuijotti runoilijaan ja huudahti läähättäen:\n\n-- Mutta mikä... mikä... oli _äitinne_ nimi?\n\nNuori runoilija epäröi.\n\nSitten välähti hänen katseestaan salama.\n\nHän huusi:\n\n-- Hänen nimensä on Leena. _Leena Matikainen_.\n\nKauheasti kiljahtaen vaipui rouva Cecilia Horttanainen kokoon. Hän\nikäänkuin pieneni.\n\nMutta sitten hän ikäänkuin suureni.\n\nHuutaen syöksähti hän ylös ja vaipui runoilija Kaiho Kantelon kaulaan.\n\n-- Poikani, poikani...\n\n\n6\n\nNuori runoilija seisoi kuin salaman iskemänä...\n\nTosin emme tiedä, voiko kukaan, edes nuori runoilijakaan, seisoa\nsalaman iskemänä, mutta nyt, kun meistä on tullut kirjailija, tahdomme\nme kirjoittaa kirjallisuutta ja viljellä yleisesti hyväksyttyjä ja\nsuosittuja vertauksia ja kuvia.\n\nRouva Horttanainen lepäsi hänen rinnoillaan.\n\nNuori runoilija tahtoi vaipua maan alle.\n\nRouva Horttanainen painoi nimittäin 112 kg ilman päällysvaatteita.\n\nRunoilija Kantelo koetti irroittaa rouva Horttanaisen kädet kaulastaan,\nmutta rouva Horttanainen pani kätensä ristiin runoilijan niskan taakse\nja suuteli häntä keskelle suuta.\n\nHra Kantelo oli vähän ällistynyt.\n\nEi siksi, että hän huomasi rouva Horttanaisen syöneen sipulia, vaan\nsentähden, että hänen mieleensä juohtui lapsuudenaikainen kertomus\nJoosefista ja Potifaarin emännästä.\n\n-- Mahtoikohan Potifaarin emäntä painaa näin paljon? ajatteli runoilija.\n\nEi hän itsekään huomannut, että hän ajatteli niin proosallisesti, mutta\nhän ajatteli kumminkin.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi runoilija Kantelo viimein. -- Ehkä saan saattaa\nteidät sohvalle?\n\nHuoneessa oli nimittäin sohvakin.\n\nSen hinta oli noin 65 markkaa, nyt, kun markka on niinkuin kymmenen\npenniä ennen sotaa.\n\nRouva Cecilia Horttanainen vaipui sohvalle.\n\nHänen rintansa nousivat ja laskivat kiivaasti. Mutta runoilijasta ei\nhän hellittänyt.\n\nRunoilija seisoi siis hänen edessään osapuilleen niinkuin luokkipuu,\njoka on pantu painimeen.\n\n-- Miksi sanot minua rouvaksi, huohotti rouva Horttanainen. -- Minähän\nolen sinun _äitisi!_\n\n-- Oletteko järjiltänne! huudahti nuori runoilija kuohahtaen.\n\nRaskas huokaus kohosi rouva Horttanaisen rinnasta.\n\nKäytävästä tunkeutui huoneeseen paistetun sianlihan käry.\n\n-- Minä en ole järjiltäni, lausui rouva Horttanainen uupuneena. -- Sinä\nolet minun poikani. Minä olen sinun äitisi... sinun äiti parkasi...\n\nRunoilija katseli pelokkaasti ympärilleen.\n\nHän harkitsi, yrittäisikö hän paeta ovesta vai ikkunasta tätä yhtä\nhullua kuin lihavaakin... ei, vielä hullumpaa kuin lihavaa -- naista.\n\nMutta rouva Horttanainen sanoi värähtelevin äänin:\n\n-- _Kuule siis, poikani, elämäsi salaisuus!_\n\nJa hänen huulensa vapisivat.\n\n\n7\n\n-- Minä olen sinun äitisi! sanoi rouva Horttanainen kumealla äänellä.\n\nSinä olet rakkauden hedelmä.\n\nSinä synnyit maailmaan silloin, kun minä vielä olin nimeltäni neiti\nCecilia Hendunen.\n\nMinä rakastin sinua.\n\nMutta jos rikas ukko Horttanainen, joka tarkasti minua, olisi tiennyt\nsinusta, ei minusta koskaan olisi tullut rouva Cecilia Horttanaista.\n\nLeena Matikainen tuli avukseni.\n\nHän otti sinut omiin nimiinsä.\n\nMinä olen suorittanut hänelle runsaan korvauksen.\n\nJa sinun nimesi piti olla Kalle Leenanpoika Matikainen...\n\n-- Älkää mainitko minulle sitä inhoittavaa nimeä! huusi nuori runoilija\njyrisevällä äänellä. -- Minä olen riistänyt sen ainaiseksi itsestäni.\nMinä olen nyt Kaiho Kantelo, runoilija.\n\n-- Se on kaunis nimi, sanoi rouva Horttanainen lempeästi. -- Mutta\njos sinä olisit meidän päiväkirjaamme kirjoittanut Kalle Leenanpoika\nMatikainen taikka vain Kalle Matikainen, niin olisin heti tiennyt sinut\npojakseni, eikä mitään selkkausta olisi tapahtunut.\n\n-- Onko tämä kaikki unta vai totta? kysyi nuori runoilija.\n\n-- Tämä on totta, minä vannon sen! sanoi rouva Horttanainen\njuhlallisesti, laskien kaksi sormea pöydälle.\n\n-- Entäs ukko Horttanainen? kysyi Kaiho Kantelo säikähtäen.\n\n-- Ukko haudattiin viime viikolla! huudahti rouva Horttanainen.\n\nHänen äänensä oli murheellinen, mutta hänen silmistään loisti salattu\nriemu.\n\n-- Mainio ukko! huusi runoilija.\n\n-- Hän jätti jälkeensä 5 miljoonaa! sanoi rouva Horttanainen\ntriumfeeraavalla äänellä.\n\n-- Siunattu ukko! huusi runoilija, pyörällä päästään. -- Me pystytämme\nhänen haudalleen 10 sylen korkuisen kiven!\n\n-- Jaa, se tulee yks meetteri 65 senttiä, se on jo tilattu, sanoi rouva\nHorttanainen.\n\n-- Äitini! huusi runoilija.\n\nHänen 8 cm pitkä tukkansa leuhki.\n\n-- Poikani! huusi rouva Horttanainen, levittäen kätensä.\n\nHe syleilivät toisiaan.\n\nMutta sitten sanoi rouva Horttanainen huolestuneen näköisenä:\n\n-- Minua kovin surettaa, että sinulle tuli sellainen vahinko.\n\n-- Häh, kysyi runoilija säpsähtäen. -- Mikä vahinko?\n\n-- Se, että se piianlorvelo poltti sinun runosi, sanoi rouva\nHorttanainen käsiään väännellen.\n\nHänen äidillistä sydäntään raateli 1,001 tuskaa.\n\n-- Palttua! sanoi nuori runoilija, viitaten kädellään.\n\nSanoi hän erään toisenkin sanan, mutta sitä ei voi tähän\nepärunollisuutensa vuoksi painattaa. Viittaamme vain, että se oli\nosittain maanviljelysteknillistä laatua.\n\nJa sitten hän lisäsi:\n\n-- Eihän niitä kukaan kustantaja ottanut painattaakseen.\n\nRouva Horttanainen vaaleni.\n\n-- Etkö sinä siis olekaan... oikea runoilija...? kuiskasi hän\nsammuvalla äänellä.\n\nJa hänen äidillistä sydäntään raateli 1,000 tuskaa.\n\n-- _Minäkö!_ huusi runoilija. Enkö _minä_ olisi oikea runoilija! Katso\nminua, äiti!!\n\nNuori runoilija seisoi keskellä huonetta.\n\nHänen silmänsä säkenöivät.\n\nHänen 8 cm pitkä tukkansa pörrötti hirveästi.\n\nHänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut.\n\nHänen housunlahkeensa lepattivat.\n\n-- Näetkö, äiti! huusi hän leimuavalla äänellä.\n\n-- Kyllä! huudahti rouva Horttanainen väristen.\n\n-- Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.\n\n-- Uskon! mutisi rouva Horttanainen.\n\nIhastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa\nrinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.\n\n-- Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. -- Minua ei\nvielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota\njalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on\njopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan\nuudenaikaisen ivarunon:\n\n    \"Hau! haukkuvat hauvat,\n          Haukkuvat hauvat,\n            Haukkuvat,\n                 Hau!\n            -- -- -- --\n               Hau!\n                 Haukkuvat.\n               Haukkuvat hauvat,\n    Hau! haukkuvat hauvat\".\n\n-- Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään\nloisti äidillinen ylpeys.\n\n-- Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.\n\n-- Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.\n\n-- Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla\näänellä.\n\nRunoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.\n\nSitten hän huokasi.\n\n-- Ehkä..., sanoi hän.\n\n-- Mutta sitä ennen on minun suoritettava rohkea, ratkaiseva teko...\nnyt, kun minä olen rikas, lisäsi hän.\n\nVaan äkkiä hän epäröi:\n\n-- Vai olenko minä rikas? kysyi hän rouva Horttanaiselta, ja hänen\näänensä vavahti.\n\n-- Olet, jos pysyt minun poikanani, sanoi rouva Horttanainen\npäättäväisesti.\n\n-- Tahdon pysyä sinun poikanasi! sanoi runoilija varmasti. -- Mutta\nsitä ennen tahdon toteuttaa elämäni kauneimman unen... tahdon vapauttaa\nlumotun prinsessan louhikäärmeen linnasta!\n\nRouva Horttanainen katsoi pelästyneenä poikaansa.\n\nMutta runoilija Kantelon katseesta säkenöi yli-inhimillinen voima.\n\n\n8\n\nJo vaikeni lintujen laulu, ja tuulen suhahdus sireenipensaissa oli kuin\nYön Kuningattaren suutelo...\n\nTaivaalla vilkutti yksinäinen tähti...\n\nValittaen haipui avaruuteen itkevän viulun ääni. -- Päivikki! kuiskasi\nKaiho Kantelo kuumasti.\n\nPäivikki Footsvett painoi päänsä alas.\n\n-- Päivikki!! kuiskasi Kaiho Kantelo kiihkoisasti.\n\nPäivikki Footsvett värisi.\n\n-- Päivikki!!! huudahti Kaiho Kantelo intohimoisesti.\n\nNeito vapisi.\n\n-- Paetkaamme! Minä olen rikas! huudahti runoilija mielenliikutuksen\ntukahuttamalla äänellä.\n\n-- Kuinka rikas? kuiskasi sammuva huokaus neidon vaalenevilta huulilta.\n\n-- Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.\n\nVoihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.\n\n-- Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.\n\nKaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.\n\n-- Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän\ntaivaalle.\n\nMutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.\n\nÄkkiä runoilijaa puistatti.\n\nKolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.\n\n-- Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.\n\n-- Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen\nhuulensa yhteen kapeaksi viivaksi. -- Paetkaamme!\n\n-- Paetkaamme! huusi runoilija Kaiho Kantelo ukkosenkaltaisella\näänellä, ja kaiku Kaivopuiston kallioista ja Suomenlinnan saarista\nvastasi salaperäisesti:\n\n-- -- aammen!...\n\n\n9\n\nVanha hovineuvos Footsvett istui alakerran huoneessaan mukavassa\nnojatuolissaan. Hän ryypiskeli.\n\nJa sitten hän huiskautti kädellä kärpäsiä punaiselta nenältään.\n\nVaikka ei koko huoneessa ollut yhtään kärpästä.\n\nVanha Leena oli tappanut kaikki kärpäset kärpäslätkällään.\n\nHovineuvos näki vain muuten kärpäsiä.\n\nNäki hän välistä pieniä ukkojakin. Ne olivat hyvin pieniä ja niitä\noli hyvin paljon, ja hovineuvos pelkäsi niitä vähäisen, vaikka ne\nalkoivatkin olla tuttua väkeä. Mutta kärpäsiä ei hän pelännyt. Ne vain\nhieman vaivasivat häntä.\n\nSilloin kuuluivat ruokasalista sotilaalliset askeleet.\n\nKannukset kilisivät. Miekka kalisi.\n\nLuutnantti Urho Kalpainkalske astui sisään.\n\nHän oli liidunvalkea kasvoiltaan.\n\n-- Missä on Päivikki? huusi hän, ääni vapisten.\n\n-- Skool! sanoi vanha hovineuvos. -- Päivikki on lähtenyt ulos.\n\n-- Haa! huusi Urho Kalpainkalske. -- Kenen kanssa?\n\n-- Menipä tuo vaikka ukko mustalaisen kanssa! sanoi hovineuvos,\nmaistaen jälleen. -- Skool, skool!\n\n-- Missä ovat tunteenne? huusi luutnantti metallinsointuvalla äänellä.\n\n-- Nenänpäässä! vastasi hovineuvos Footsvett valittavasta -- Kärpäset\npyörivät siinä kauheasti. Eikö teidänkin mielestänne täällä ole\nhirveästi kärpäsiä, luutnantti?\n\nMutta nuori upseeri loi vanhaan herraan murhaavan silmäyksen ja\nkiiruhti kauheasti kiroten ulos huoneesta.\n\n-- Paukahtaen sulkeutui ovi hänen jälkeensä.\n\n-- Skool, skool! murahti hovineuvos Footsvett.\n\n\n10\n\nSalamoiden syöksyi nuori luutnantti keittiöön.\n\n-- Missä on Päivikki? huusi hän vanhalle palvelijattarelle Leenalle.\n\n-- Mistäs minä tierän! sanoi Leena, joka paistoi silliä hovineuvokselle.\n\n-- Te tiedätte sen, vanha noita! huusi urhoollinen soturi vihan\nvimmassa.\n\nHänen kätensä hapuili miekan kahvaa ja hän huusi kauhealla äänellä:\n\n-- Minä murskaan teidät, ellette sano totuutta. Päivikki on\nkirjoittanut minulle kuvapostikortin, jossa hän sanoo karkaavansa kotoa\nja ettei kukaan muu kuin Leena tiedä asioista mitään...\n\n-- Mitä te sitä puikkoanne näppäilette! huusi Leena uhkaavasti. --\nLuuletteko, että minä pelkään sellaisia leluja! Tulkaa lähemmäksi, hyvä\nherra, jos haluatte!\n\nSalaman nopeudella oli vanha palvelijatar tarttunut pitkävartiseen\npaistinpannuun.\n\nSoturi peräytyi kaksi askelta taaksepäin.\n\nHän irroitti vaistomaisesti kätensä miekankahvasta.\n\n-- Minäkö vanha noita? huudahti Leena Matikainen. -- Hyvä, minä olen\nsiis noita, hä hä hä!\n\nLeena Matikainen nauroi kaamealla, rääkkyvällä tavalla.\nTulessakaraistun upseerin selkäpiitä karmi.\n\n-- No hyvä, kuulkaa siis totuus vanhan noidan suusta:\n\nNeiti Päivikki Footsvett on karannut kotoa.\n\nHän on karannut runoilija Kaiho Kantelon kanssa.\n\nKaiho Kantelo on nyt rikas.\n\nHänen oikea äitinsä on ottanut hänet julkisesti pojakseen.\n\nHänen oikea äitinsä on miljoonien omistaja.\n\nHe matkustavat nyt Kolille.\n\nSiellä he menevät naimisiin.\n\nTe ette saa koskaan Päivikkiä.\n\nMinä olen auttanut heidän pakoaan. Sanokaa nyt minua vanhaksi noidaksi!\n\nHä hä hä hää!\n\nKauheasti kaikui vanhan akan räkättävä nauru. Tulelle jäänyt silli\nhaisi ja kärysi hirmuisesti, sillä se oli puoleksi palanut.\n\n-- Kirous ja kauhistus! huusi nuori sotilas. -- Minä teen tämän katalan\njuonen tyhjäksi!\n\nRaivoissaan syöksyi luutnantti Urho Kalpainkalske keittiöstä\nrappukäytävään ja sitten alas portaita.\n\n\n11\n\nKohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto.\n\nSumuna häipyivät silmistä tuhatjärvien maan luonnonihanat maisemat.\n\nMaantien varrella olevien talojen koirat avasivat suunsa, mutta eivät\nennättäneet haukkua.\n\nNiin nopeasti kiiti eteenpäin auto.\n\nHämillään pistivät koirat suunsa kiinni ja hännät koipiensa väliin.\n\nMutta neiti Päivikki Footsvett kiljahti äkkiä kauhusta.\n\n-- Mikä sinun on, armas? kysyi runoilija Kaiho Kantelo säikähtäen.\n\n-- Unohdin ottaa mukaani käherryssakset, vaikeroi nuori neito. -- Ne\njäivät sinne toalettipöydälle.\n\nPäivikin ilmehikkäät huulet vapisivat.\n\nMutta runoilija tuijotti eteensä mustin silmin.\n\nHänen katseestaan kuvastui ääretön väsymys.\n\nJa kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto...\n\n\n12\n\nRaivoten istui 35-hevosvoimaisessa autossa luutnantti Urho\nKalpainkalske...\n\nHänen toisessa kädessään -- vasemmassa -- oli suuri rahakukkaro.\n\nHänen oikeassa kädessään oli vielä suurempi revolveri.\n\nHän helisteli rahakukkaroa autonajajan vasemman korvan juuressa. Mutta\najajan oikeata ohimoa vasten painoi hän revolverin kylmää piippua.\n\nNuoren soturin suu oli väärässä vasemmalle päin. Se oli väärässä\nvihanvimmasta.\n\nAutonkuljettajan suu oli väärässä oikealle päin. Se oli väärässä\npelosta. Sitäpaitse oli hänen vatsansa kipeä. Mutta hän ei uskaltanut\npysähdyttää.\n\nSillä nuori soturi huusi lakkaamatta käheällä äänellä:\n\n-- Nopeammin!\n\n\n13\n\nÄäneensä vaikeroiden istui 40-hevosvoimaisessa autossa matkailijakodin\nomistaja, rouva Cecilia Horttanainen.\n\nHänen kädessään oli sähkösanoma:\n\n    \"Pakenen Päivikki Footsvettin kanssa Kolille, jossa meidät\n    vihitään. Lähetä paljon rahaa Pielisjärven postitoimistoon.\n\n                                        Onnellinen poikasi\".\n\n-- Onneton poikani, itki rva Horttanainen. -- Sinä et tiedä, mitä teet!\n\nSitten huusi hän autonkuljettajalle:\n\n-- Nopeammin, vielä nopeammin!\n\n-- Kukas ne sakot maksaa hurjasta ajosta? kysyi autonkuljettaja.\n\n-- Minä maksan! huusi rouva Horttanainen kiihkeästi.\n\n-- Jahah! sanoi autonkuljettaja ja lisäsi vauhtia.\n\nHirmuista kyytiä syöksyi eteenpäin 40-hevosvoimainen auto, surmaten\nmaantiellä olevia koiria, kanoja ja porsaita.\n\n\n14\n\nSuristen lensi pilvien halki kohti Pohjois-Karjalaa suuri lentokone.\n\nSiinä istui matkustajana, turkkeihin käärittynä, vanha, punanenäinen\nherra.\n\nHän ryypiskeli.\n\nHän kohotti taskumatin huulilleen ja otti siitä mielihyvällä pitkiä\nsiemauksia.\n\nSitten heitti hän tyhjän taskumatin alas lentokoneen laidan yli\nmuistamatta, että se voisi pudota jonkun päähän.\n\nTämänjälkeen hätisteli hän näkymättömiä kärpäsiä nenältään.\n\nHän oli siis hovineuvos Footsvett.\n\n-- Kolille, Kolille, mutisi hän, kaivaessaan turkin taskusta uuden\ntaskumatin.\n\n-- Häihin, hi hi hi...\n\nJa lentokone kiiti eteenpäin tuulen nopeudella kuin jättiläislintu...\n\n\n15\n\nPäivikki Footsvett ja Kaiho Kantelo seisoivat rinnakkain Kolin\nkorkeimmalla huipulla.\n\nHeidän edessään seisoi rovasti Josaphat Leukanen kirja kädessä.\n\nRunoilijalla oli yllään hännystakki ja musta rusetti, joten häntä olisi\nvoinut luulla tarjoilijaksi, ellei hänen tukkansa olisi ollut 8 cm\npituinen.\n\n-- Minä Kaiho Kantelo otan sinut Päivikki Footsvettin...\n\n-- Seis! huusi läähättävä naisääni.\n\nRovasti Leukanen vaikeni, katsahti taakseen, missä rva Cecilia\nHorttanainen hengästyneenä ja hikisenä juuri kiipesi Ukko-Kolin\nkorkeimmalle huipulle.\n\nRovasti Leukanen rypisti otsaansa.\n\nKumealla äänellä hän sanoi:\n\n-- Vaimo, mitä meillä on tekemistä sinun kanssasi? Mene tällä haavaa\nmatkaasi!\n\n-- Minä selitän kaikki, huusi rva Horttanainen. -- Antakaa minun ensin\npuuskuttaa. Tänne oli kovin korkea vastamäki...\n\nTaivaan korkeudesta valoi aurinko kultaansa.\n\nRovasti Leukanen pyyhki hieman likaisella nenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\nPäivikki Footsvettin polvet vapisivat.\n\nHän oli tuntenut hurmaa...\n\nNyt aavisti hän turmaa...\n\n\n16\n\n-- Jokos äiti on puuskuttanut tarpeeksi, kysyi runoilija synkästi.\n\n-- Kuulkaa siis kaikki kaamea salaisuus, sanoi rva Cecilia Horttanainen.\n\n-- Tämä avioliitto on mahdoton.\n\nRunoilijan silmät leimahtivat. Hän tarttui Päivikin käsivarteen,\nuhmaten koko maailmaa.\n\nRva Horttanainen oli hirveän punainen.\n\nSitten hän jatkoi katkonaisesti:\n\n-- Sinä tiedät jo... poikani... että olet ensi lemmen hedelmä... ja\nettä minä olen äitisi, mutta... et tiedä vielä... kuka on isäsi...\n\nJa polvilleen vaipuen kuiskasi rva Horttanainen:\n\n-- Sinun isäsi on... hovineuvos Footsvett... te olette siis\nsisarukset...\n\nKiljuen pyörtyi Päivikki. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat.\n\n-- Haa! huudahti runoilija Kaiho Kantelo. -- Kaikki on lopussa!\n\nRunoilija kohotti molemmat kätensä ylös ja aikoi hypätä.\n\n-- Pidättäkää hänet! parahti rva Horttanainen. -- Hän aikoo hypätä alas\nUkko-Kolin huipulta!\n\nSalaman nopeudella ja Salamonin älyllä tarttui rovasti Leukanen Kaiho\nKantelon frakin kaulukseen.\n\n-- Jos hyppäätte, niin menette mäskiksi! sanoi rovasti.\n\nSamalla kiipesi raivoisa luutnantti Urho Kalpainkalske vuoren huipulle.\n\nHänen kohotetussa kädessään välkkyi revolveri...\n\n\n17\n\n-- Kuole, kurja! huusi soturi, tähdäten aseensa suoraan runoilijan\nsydäntä kohti.\n\n-- Anna vain paukahtaa! sanoi Kaiho Kantelo, joka oli elämäänsä\nkyllästynyt.\n\nKaikki läsnäolijat olivat kauhusta jähmettyneet. Ei kukaan voinut\nliikauttaa kättään eikä jalkaansa. Pyörtynyt Päivikki Footsvettkin\nlakkasi sätkyttämästä hurmaavia, silkkisukkaisia sääriään.\n\nRaivosta vääristynein kasvoin laukaisi upseeri revolverinsa.\n\nSe ei paukahtanut.\n\nSe pani vain \"naps!\"\n\n-- Naps! toisti vanha hovineuvos Footsvett, joka vaivalloisesti kiipesi\nvuoren laelle. -- Ottakaamme siis napsu! Hi hi...\n\nJa hän otti napsun.\n\n-- Minä olen unohtanut pistää patruunat revolveriin takaisin,\npuhdistaessani sen eilen, sanoi upseeri synkästi.\n\n-- Sehän on nyt samantekevää, sanoi runoilija kylmästi. -- Minä en mene\nnaimisiin Päivikin kanssa!\n\n\n18\n\nÄllistyneenä katsoi häneen luutnantti Urho Kalpainkalske.\n\n-- Miksi? kysyi hän huohottaen.\n\n-- Ei vaan passaa! vastasi runoilija tylysti.\n\nLuutnantti katsoi ympärilleen.\n\nKaikki ympärilläseisovat nyökäyttivät päätään vakavasti ja myöntävästi.\nMyöskin Päivikki, sillä hänkin oli noussut seisomaan.\n\n-- Te saatte nyt Päivikin, sanoi rva Horttanainen.\n\n-- Kiitos, vastasi luutnantti lämpimästi.\n\nPäivikki Footsvett vaipui luutnantti Kalpainkalskeen kaulaan ja\nkuiskasi:\n\n-- Minä olen rakastanut vain sinua.\n\n-- Pyydän anteeksi, että olin ampua teidät, sanoi luutnantti\nrunoilijalle. -- Saanko esittää lähempää tuttavuutta... Urho.\n\n-- Kaiho, vastasi runoilija.\n\nMolemmat nuoret miehet puristivat toistensa kättä.\n\n-- Tulkaa meille päivälliselle! sanoi rovasti Leukanen kaikille. --\nMinulla on kuusi naimatonta tytärtä, kuiskasi hän sitten runoilijan\nkorvaan.\n\nRunoilijan silmissä leimahti uusi toivo. Aurinko paistoi, kukat\ntuoksuivat ja linnut lauloivat Kolin vehmaissa metsissä.\n\n-- Nythän mekin voimme mennä naimisiin, arveli hovineuvos Footsvett.\n\nOnnellisena vaipui hänen nuoruutensa lemmitty Cecilia Horttanainen\nhänen rinnoilleen.\n\n-- Maljanne! sanoi hovineuvos riemuiten, kohottaen taskumatin\nhuulilleen.\n\nSitten hän viittasi runoilijaan ja sanoi:\n\n-- Pojallamme on frakkipuku ja musta rusetti... Phyi phaan!\n\n-- Ha ha ha! nauroivat kaikki.\n\nMutta kukaan ei ollut sitä aikaisemmin huomannut!\n\n\n\n\nIX\n\n\n-- Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra\nKenonen.\n\n-- Minä otan tästä maksun etukäteen... niillä on kesän aikana\naina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. --\nOtaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat\nkuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja\nkuullessaan, että se on jo maksettukin.\n\n-- Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. -- Mutta mistä on\ntuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?\n\n-- Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä\nmaalaiselta.\n\nHerra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija\nSarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä\npullistuivat, Sitten hän sanoi:\n\n-- Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä -- ja jo _toissa\npäivänä!_ -- ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele\nensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.\n\n-- Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta.\n-- Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja\nsinä ostit torilta kukon.\n\nHra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:\n\n-- Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi\nollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni.\nTies mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?\n\n-- Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.\n\nHerra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja,\nmitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on\njoutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä\ntärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.\n\n-- Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa\npäätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. -- En ainakaan paljon,\nlisäsi hän silmänräpäyksen perästä.\n\n-- Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi\nSarvikas, -- Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä\nkuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan\nsemmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.\n\n-- Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. -- Missä on\ntuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se\nkuuluu Utsjoelle asti!\n\n-- Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti\nkirjailija Sarvikas. -- Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen\nlähtöä...\n\n-- Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.\n\n-- Tietysti sinä... kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. -- Sinähän\ntämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman\nrepäisevällä tuulella viime päivinä.\n\n-- Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. -- Mutta jos gulassit\nluulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan\npitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?\n\n-- Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään\naikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.\n\n-- Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. -- Minä karkaan myöskin.\n\n-- Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.\n\n-- Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. -- Ei koskaan pitäisi lähteä\npois Helsingistä.\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska\nmatka.\n\n-- Hauska... niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla\non tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi\nmitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä\nkukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän,\nriivatun kukon... ja Porvoon torilta?\n\n-- Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi\n-- sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä\ntoisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet\nsilmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti\nsurullinen loppu paistinpannussa.\n\nHra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja\nsukkiaan sängyn alta.\n\n-- Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille\nrauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa... ja nyt on kukko\njo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.\n\n-- Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. -- Minulla on aina ollut\nhellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin,\nkuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne\nruokasalin parvekkeelle.\n\n-- Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että\ntahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan\nauringon nousua... sinä lienet sitten nukahtanut.\n\nEteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.\n\nHerra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.\n\n-- Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. -- Saatte\nmenetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se\neläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.\n\n-- Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.\n\n-- Ja sitten minä haluan saada laskuni... meidän molempien laskun,\nlisäsi hra Kenonen.\n\n-- Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra\nKenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta\nlahjoituksesta.\n\n-- Jos te hisahdatte Prätkylälle -- mikähän otus sekin on? -- tai\nkenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin\nen annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.\n\n\n\n\nX\n\n\nTunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka\nviiletti etelään päin.\n\n-- Minä kävin \"Untamoisen\" toimituksessa ja kertomus \"Elämän\nleukaluissa\" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.\n\n-- Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti\nvahvasti ja poltteli paksua sikaria.\n\n-- Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on,\nmutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin,\nsaadakseni sen vain painetuksi \"Untamoiseen\". Otin rahat ja\nkesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan\nsamassa numerossa.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee\ntoimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja\nehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui\nkirjailija Sarvikas vakuuttavasti.\n\n-- Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.\n\nLaiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän\ntuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.\n\n-- Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan\nonnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä,\nsanoi hra Kenonen. -- Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime\nyönä kirjoitit?\n\nJa kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki\nsointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman\nsurunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:\n\n\n1\n\nKumeasti kumahtelivat kirkonkellot... Osuuskaupan takana huoahti lauha\ntuuli vanhassa haavikossa...\n\nJa niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen...\n\n\"Oi Pohjola... Oi Pohjolan kesä...!!\"\n\nNäin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa\npappilan uimahuoneessa.\n\nKätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse...?\n\nEt!!\n\nSillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten\nkukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän\nraosta, ollut saapuvilla.\n\nHän nukkui kotonaan.\n\nHän oli päissään...\n\nMutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.\n\n\n2\n\n\"Oi Pohjola... oi kesä... oi sydämeni\", huokasi Claurenzia Königsgrund,\npainaen valkean kätensä poveaan vasten.\n\nHän oli nimittäin jo pukeutunut.\n\nHän oli hurmaava...\n\nHänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa\nkristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa,\njoka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p.\nHänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin\nApollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat\nkengät, joitten kärjet olivat liidutut.\n\nHänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.\n\nHänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä\nHeinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.\n\nMutta hänen äitinsä oli kuollut...\n\nIntiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet...\n\nSillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka... toista\nkyynärää pitkä.\n\nIntiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin\nkaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä...\n\nMutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut\nmaailmansodassa.\n\nJa kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin\nkauas Pohjolaan... hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa...\n\n\n3\n\nAurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.\n\nHuikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.\n\nPappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.\n\nMutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.\n\nSuuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.\n\nHän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.\n\nHänellä oli suuri hemoroidi...\n\nKirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.\n\nSe oli vähän ruosteessa.\n\nJa pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat\nroilainiksi (!) -- moukkamainen väännös sanasta Fräulein -- saksaa\nlyseolaiselle Mikko Leukaselle.\n\n-- Der, die, das...\n\nLyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli... niin, hän ei\najatellut mitään.\n\nKimalainen surisi ikkunassa.\n\nSanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.\n\nHän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla\näänellä:\n\n\"Ach Sie... dummes Vieh... ein finnischer Ochse!\"\n\nOnneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa\nnelonen.\n\nClaurenzia Königsgrund huokasi raskaasti...\n\n\n4\n\nHän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat\nLeukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.\n\nHän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta\nruustinna oli kuollut...\n\nNyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.\n\nJa kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli\nniinkuin aeroplaani.\n\nÄkkiä...\n\nSävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja\nsoinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään\nlehmää, mutta monta kärpästä.\n\nLehmät olivat laitumella.\n\nPosetiivinsoittaja oli tullut pihaan.\n\nRovasti heräsi.\n\nLyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.\n\nPosetiivari oli italialainen.\n\nHänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin\npikimustat öiset hiilet.\n\nHänen nimensä oli Parabello Borsalino.\n\nHänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.\n\nMutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.\n\nClaurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.\n\nSamassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.\n\nHeidän katseensa yhtyivät.\n\nKiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.\n\nMutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.\n\n\n5\n\nApteekkari nukkui. Hän kuorsasi.\n\nMutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect.\nresepteitä.\n\nKuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla...\n\nHän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea\ntukka ja Apollinariksen vartalo.\n\nSitten hän huokasi.\n\nApteekkari kuorsasi.\n\nTopias Plaastarin silmissä välähti terästä.\n\nHän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja\nhuudahti:\n\n-- Sika!\n\nAurinko aleni länteen.\n\nParabello Borsalino soitti apteekin pihassa.\n\nHän soitti saksaa.\n\nHän soitti:\n\n\"Puppchen, du bist mein Augenstern...\"\n\n-- Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.\n\n-- Hänkin soittaa saksaksi!!\n\nTopias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.\n\nHän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.\n\nSitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.\n\nParabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.\n\nMutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.\n\nTopias Plaastaria värisytti.\n\nHän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.\n\nAleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.\n\n\n6\n\nAurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.\n\nYksi käki kukkui.\n\nYksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.\n\nVenheessä istui nuorukainen ja neito.\n\nNeito huokasi...\n\n-- Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari\nhiljaa.\n\nMutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.\n\nHänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.\n\nSe katse oli kuin sinetillä lukittu.\n\nKaksi käkeä kukkui.\n\nPohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret...\n\nVenhe töksähti rantaan.\n\n-- Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä... verstehen\nSie... Wasser ausgiessen...\n\nClaurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.\n\nKaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.\n\nEi yhtään käkeä kukkunut.\n\nTopias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.\n\n\n7\n\n-- Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. -- Ei yhtään sanaa, jos\nhenkesi on sinulle rakas!\n\nClaurenzia Königsgrund vapisi.\n\nHuudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.\n\n-- Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.\n\n-- En! kuiskasi Claurenzia.\n\nHänen polvensa löivät yhteen.\n\nRosvo nauroi käheästi.\n\nMetsä kohisi synkästi...\n\n-- Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion\nkasvoiltaan.\n\n-- Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.\n\n-- Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. -- Se mies, joka osti äitisi\ntukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!\n\n-- Ah! huudahti Claurenzia.\n\nMutta italialainen katsoi häneen synkästi.\n\n-- Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.\n\n-- Se oli peruukki!\n\nKiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.\n\nParabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.\n\n-- Minä rakastin äitiäsi... kerran... mutisi hän.\n\nKaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.\n\n-- Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty...\n\nUhkaavana seisoi musta kuusisto.\n\nClaurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.\n\nSilloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia\nKönigsgrundia kohti.\n\nRosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.\n\n\n8\n\nKuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty\nsähkölamppu.\n\nFarmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta\npitkin pimeätä metsäpolkua.\n\n-- Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.\n\n... rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.\n\nTopias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.\n\nSilloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia\nselässään.\n\n-- Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. -- Missä on\nClaurenzia?\n\n-- Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.\n\n-- Mikä on toinen? kysyi Plaastari.\n\n-- Raha! huusi rosvo.\n\n-- Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.\n\n-- Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.\n\nMetsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.\n\nTopias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.\n\nHänen hengityksensä tahtoi salpautua.\n\n-- Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen\nsielunsa syvyydestä.\n\nMutta ei kukaan vastannut.\n\nAinoastaan hänen vatsansa kurahti.\n\nTopias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.\n\n\n9\n\n-- Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.\n\nHänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.\n\n-- Häh...? mutisi apteekkari. -- So-sopii antaa vaikka\nkalanmaksaöljyä...\n\nFarmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan\nennen.\n\nSynkkä viha leimahti nuorukaisen jalosta katseesta\n\n-- Juopporatti! huusi hän vavahtelevalla äänellä.\n\nHän huusi sen niin hiljaa, ettei apteekkari sitä kuullut.\n\nApteekkari örisi kuin kuoleva puhveli.\n\nHän kääntyi seinään päin ja alkoi kuorsata.\n\nKorkealta taivaalta loisti aavemainen kuu kalpean keltaisena.\n\nSuru sydämessä kiiruhti nuorukainen pappilaa kohti.\n\nHän oli valmis uhraamaan henkensä rakastettunsa pelastamiseksi.\n\nPimeänä, salaperäisenä seisoi pappila maantien vieressä.\n\nMutta kuin näkymättömän käden pysähdyttämänä seisahtui hän portille.\nPortin takana murisi pappilan suuri koira uhkaavasti.\n\nKoiran nimi oli Vahti.\n\nSe oli hyvin vihainen yöllä.\n\nMurtunein mielin kääntyi Topias Plaastari takaisin.\n\nHän ei voinut mennä eteenpäin, koska Vahti murisi, sillä hänellä oli\njaloissaan uudet housut.\n\nJa Vahdilla oli julmat, valkoiset hampaat...\n\n\n10\n\nSeuraavana aamuna seisoi Claurenzia Königsgrund kalpeana rovastin\nedessä.\n\n-- Missä on teidän kaunis, kastanjetinruskea tukkanne? kysyi rovasti\nJosaphat Leukanen raskaasti.\n\n-- Ryöstetty! huusi neiti Claurenzia äänellä, joka olisi liikuttanut\nkiveäkin.\n\n-- Kuka sen ryösti? kysyi rovasti.\n\nSamassa häntä röyhtäytti.\n\nClaurenzian silmät välähtivät kostonhimoisesti:\n\n-- Sen teki Parabello Borsalino! kiljahti hän.\n\nJa sitten hän huudahti:\n\n-- Olkoon hän kirottu!\n\n-- Aamen, murahti rovasti.\n\nItkien vaipui Claurenzia sohvalle.\n\n-- Kuka minusta nyt huolii? nyyhkytti hän.\n\nRovastin silmissä oli kostea kiilto.\n\n-- Claurenzia! kuiskasi hän lempeästi. -- Tahdotko tulla ruustinnakseni?\n\nOnnesta säteillen heittäytyi Claurenzia Josaphat Leukasen rinnoille.\n\n-- Sinun ikuisesti! kuiskasi hän.\n\nMutta ovella seisoi kalman kalpeana Topias Plaastari.\n\nHän ymmärsi kaiken.\n\n-- Siinä on tukkanne... löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän\nivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen\nkatkeroituneena ulos.\n\n-- Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.\n\n-- Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.\n\nRovasti huokasi kumeasti:\n\n-- En voi... minulla on hyvin vaikea hemoroidi...\n\n-- -- --\n\n-- Se on todellakin sievä ja jännittävä kertomus, sanoi hra Kenonen\nmiettiväisenä. -- Elämässä on sentään paljon kaunista, kun se vain\nosataan oikein kuvata.\n\n\n\n\nXI\n\n\nMitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue\nvielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä.\nHän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen\nPöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän\nväitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan\nhieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan,\njolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti,\nettä tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava\nesikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin\njoku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan\nyksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon\nnerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.\n\nKun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä\nviittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt\nkoko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan\nhauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut\npäissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.\n\nHra Sarvikkaan huomautettua kukkojutusta selitti hra Kenonen, että\nsekin oli ollut vain taitava teatteritemppu gulassien uskottelemiseksi,\nettä hän mukamas olisi ollut hönössä. Samalla hra Kenonen sivumennen\nmainitsi Sarvikkaalle käsittävänsä, että hra Sarvikas on esittävä\nasian oikeassa valossaan etenkin rouva Kenoselle, jos pahojen kielien\nilkeämielisyyden takia olisi tarpeellista vedota joihinkin todistajiin,\nmihin Sarvikas vastasi osaavansa kyllä puhua niin kuin asiat ja\nasianhaarat kulloinkin vaatisivat.\n\nTämä lupaus näytti vierittävän näkymättömän, mutta melkoisen painavan\nkiven hra Kenosen sydämeltä, ja hra Kenonen alkoi pilkata ja soimata\ngulasseja heidän sopimattomasta ja jumalattomasta elämästään, joka ei\nhänen mielestään kuitenkaan voinut maailmassa niin paljon pahennusta\nmatkaansaattaa kuin luulisi, koska mainitut gulassit olivat tavallista\ntyhmempiä miehiä, niin ettei heistä ole sanottavaa hyötyä edes\npahuuden voimien palveluksessa. Hra Kenonen sanoi sekä kokemuksen\nettä tieteellisen tutkimuksen osoittaneen, että ihmisten enemmistössä\npiilee tyhmyyden ituja, mitkä noissa gulasseissa ovat troopillisissa\nviinahöyryissä kasvaneet suuriksi sinappipuiksi, jotka hämmentävät\nheidän järkensä valon niinkuin kuun nousut ja laskut himmentävät\nPohjolan kesäisiä öitä.\n\nHra Kenonen kuivasi hikeä otsaltaan ja ilmoitti taakseen jättämänsä\ngulassiseurueen sairastavan akutishööristä aivojen pehmennystä,\nluullessaan voivansa pitää semmoista miestä kuin Kenosta narrinaan.\nHra Kenonen huomautti sattuvasti, että se parhaiten nauraa, joka\nviimeksi nauraa, ja päästi sitten ankaran naurunräjähdyksen, joka hra\nKenosen olemuksen syvistä uumenista tullen muistutti Vesuviuksen tai\nStrombolin naurua, sikäli kuin voimme kuvitella niiden alkavan nauraa\nlyhytjärkisille gulasseille.\n\nHra Kenosen jymeä nauru houkutteli paikalle laivan kapteenin ottamaan\nosaansa ilosta juuri kun hra Kenonen kumoamattomasti todisteli hra\nSarvikkaalle, ettei hän, hra Kenonen nimittäin, voisi juovuksiin\npäästäkään, vaikka tyhjentäisi puoli pulloa konjakkia yhdellä\nsiemauksella. Kenonen ilmaisi salaisuutena, että hänellä on rautainen\nluonnonlaatu siinä suhteessa.\n\nKapteeni pudisteli epäilevästi päätään ja lausui varmana\nvakaumuksenaan, että jos kuka tahansa, myöskin hra Kenonen, tyhjentäisi\npullon konjakkia yhdellä henkäyksellä, niin olisi hän hetken kuluttua\nkutakuinkin kypsä mies.\n\nKun ei asiasta muuten voitu päästä yksimielisyyteen, kysyi kapteeni,\nolisiko hra Kenonen valmis näyttämään taitoaan, jos kapteeni asettaisi\nhytissään konjakkipullon hra Kenosen käytettäväksi?\n\nHra Kenonen huomautti nykyaikaisen luonnontutkimuksen osoittaneen\nalkoholin sopimattomaksi ihmisen elimistölle, mutta koska totuus hra\nKenosen mielestä oli kuitenkin asetettava ylemmäksi kaikkea muuta, niin\noli hän valmis tällä kertaa vähän löysäämään periaatteistaan, kuitenkin\nvain tämän ainoan kerran, ja näyttämään kapteenille olevansa sanansa\nkokoinen.\n\nNiin siis lähdettiin, laivan lähestyessä erään tunnetun kirkonkylän\nlaivalaituria, minkä ääressä toinenkin höyrylaiva näkyi savuavan,\nkapteenin hyttiin, ja kun herrat sieltä, laivan juuri laituriin\nlaskiessa ja kapteenin kiirehtiessä virkapaikalleen komentosillalle,\npalasivat takaisin, oli hra Kenonen suorittanut parissa minuutissa\nteon, joka oli tarkoitettu hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kapteenin\navattua korkin oli hra Kenonen kallistanut älykkään ja paljon kokeneen\npäänsä taaksepäin, kohottanut pullon huulilleen ja kääntänyt sen pohjan\nylöspäin. Ja koska hra Kenonen osasi miekannielijän vaikean taidon\nkurkkutorven yläpään aukipitämisessä, niin oli hän antanut pullon\nsisällyksen valua yhtäkyytiä suoraan vatsalaukkuunsa, eikä laskenut\npulloa alas, ennenkuin se oli tyhjä.\n\nKapteeni löi hra Kenosta olalle ja tunnusti, että se oli miehen ryyppy,\njoka olisi tuottanut dromedaarillekin kunniaa, ja juoksi sitten\nniinkuin sanottu virkaansa hoitamaan.\n\nHra Kenonen seuralaisineen nousi myöskin laivan kannelle katselemaan\nlaiturissa olevaa toista laivaa ja sen matkustajia, ja viidentoista\nsekunnin kuluttua kajahti toisen laivan kannelta naisen ääni, johon\nvastasi hämmästynyt mölähdys hra Kenosen kidasta.\n\nRouva Kenonen kiiruhti matkatavaroineen ja ankarasti huohottaen\nmuuttamaan laivaa ja huusi jo matkan päästä Kenoselle kysymyksen, missä\nhän on ollut.\n\nMeidän ei ole tarvis ryhtyä tarkemmin selostamaan, kuinka rouva\nKenonen kiihtyneenä kuvaili, minkälaisessa tuskassa ja pelossa hän\noli ollut miehensä odottamattoman katoamisen johdosta, koska hän oli\nalkanut otaksua hra Kenosen joutuneen hunningolle ja aikovan poistua\nmaasta jättäen jälkeensä vaimon ja lapset sekä joukon muitakin\nselvittämättömiä asioita. Rva Kenosen omatunto oli velvoittanut häntä\nmatkustamaan perässä tavoittaakseen, mikäli mahdollista, miehensä ennen\nTorniota ja sieltä ulkomaille vievää Handolinin siltaa.\n\nHra Kenonen levitteli käsiään ja huokaili, että ihmiselämässä on\nhetkiä, joita ei maailmankuulu Cicerokaan osannut edeltäpäin arvata\nja että liikemies on kuin pappi tai lääkäri, jonka tulee olla valmis\nnoudattamaan velvollisuuden kutsuvaa ääntä sekä yöllä että päivällä,\nmilloin vain asiat vaativat.\n\nRouva Kenonen puolestaan totesi mielihyvällä, että hra Kenonen oli\nselvä, vaikka hänen ympärillään tosin tuntuikin kuin jonkinlainen\nautere ja hento lemahdus aurinkoisista etelän viinimaista. Rouva\nKenonen sanoi pelänneensä, että hra Kenonen olisi horjahtanut siltä\nhyveelliseltä ja arvokkaalta tieltä, joka on ainoa sovelias puolisolle,\nkansalaiselle ja ruokakunnan päämiehelle, sekä kertoi kuulleensa jotain\nepämääräistä huhua, ettei hra Kenonen muka ollut selvää päivää nähnyt\nviikkokausiin. Sitä hauskempaa oli rouva Kenosen näin odottamatta\ntavata miehensä hyvässä kunnossa ja selvänä ja raikkaana sekä\npäällepäätteeksi kotimatkalla rasittavien liiketoimiensa jälkeen.\n\nRouva Kenonen tuli aivan liikutetuksi ajatellessaan niitä vääriä\nepäluuloja, joita hänessä oli päässyt hetkeksi viriämään miehestään,\nja puristi hra Kenosen kättä ja pyysi hra Kenoselta anteeksi tyhmät ja\njoutavat päähänpistonsa.\n\nHra Kenonen, jossa äskeinen pystyväisyyden näyte juuri nyt alkoi\nnopeasti kiihtyvällä voimalla vaikuttaa, puristeli hänkin vuorostaan,\nlaivan törähyttäessä lähtötoitotuksen kirkonkylälle ja edetessä\nlaiturista, vaimonsa käsiä ja tuli liikutetuksi ja yhä enemmän\nliikutetuksi, lausuen varmana vakaumuksenaan, että rva Kenonen on kuin\nSaara, joka oli uskollinen ja nöyrä patriarkka Aabrahamille ja kutsui\nhäntä herraksi. Rouva Kenonen pyyhkäisi ilokyyneleitä silmistään, sillä\nnäin hellä ei hänen miehensä ollut viiteentoista vuoteen ollut, ja hra\nKenonen alkoi myöskin vetistellä, sanoen vasta tällä hetkellä täysin\ntajuavansa, mikä aarre hänellä vaimossaan oli. Hra Kenonen ryhtyi\nlaajasti selittämään, että Aabraham oli tiranni, kun vaati vaimoaan\nsanomaan omaa miestään herraksi, ja alkoi hartaasti pyytää, ettei rouva\nKenonen koskaan sanoisi miestään herraksi, koska eduskunta oli säätänyt\nyleisen, yhtäläisen ja välittömän tasa-arvoisuuden aviopuolisoiden\nkeskuuteen kylmässä Pohjolassa.\n\nRouva Kenonen katsahti mieheensä vähän kummastuneena ja sanoi, ettei\nhänen aikomuksenaan ole suinkaan ruveta sanomaan Kenosta herraksi.\n\nHra Kenonen nyökäytti hyväksyvästi päätään ja ilmoitti olevansa\nvapaamielinen mies emansipatsioonin alalla, sekä kannattavansa\nkohtuullisia suojelustulleja ja maan hankintaa tilattomalle väestölle\njärkiperäisissä rajoissa. Samalla teki hän tiettäväksi tasavallan\ngulassien vaipuneen juoppouteen, joka iljettää syrjäistäkin, ja arveli\nsen osaksi aiheutuvan maailmansodan raaistuttavista jälkitaudeista.\n\nHra Kenonen puheli yhä nopeammin ja nopeammin, ja viittaili ympärilleen\nja syljeskeli ja pyyhki suutaan ja teititteli pari kertaa huomaamattaan\nrouva Kenosta, joka kasvavalla ällistyksellä seurasi tämän\nkäsittämättömän ilmiön kehittymistä.\n\nKun hra Kenonen sitten nousi ylös, selitettyään mielipiteensä\nnykyaikaisesta spiritismistä ja Imatran vesivoiman käyttämisestä\nvaltionrautateitten liikevoimana, sekä horjahti samalla, niin että\nhänen täytyi tarttua molemmin käsin laivan kannen kaiteeseen, lausui\nhän pelkäävänsä, että maanjäristys voi tehdä arvaamatonta tuhoa maan\nnuorelle ja kauniille pääkaupungille, jonka kivimuureihin niin monen\nsuuren puulaakin rahat olivat kiinnitetyt.\n\nSilloin hypähti rouva Kenonen kauhusta kiljahtaen ylös ja kysyi, oliko\nhra Kenonen juovuksissa, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi silmiensä\nhurjasti harhaillessa, että \"kukas te olette ja mihin se perhanan kukko\non kadonnut?\" Hra Kenonen sanoi, että hän on kärsinyt vaiteliaana\nvahingon toisensa jälkeen, myöskin hukatessaan kaksi tusinaa kauluksia,\njoista hänellä oli ollut paljon murhetta ja vaivaa, mutta että kukosta,\njonka hän kerran on ottanut suojelukseensa, vastaa hän ei ainoastaan\nkoko omaisuudellaan, vaan myöskin jos niin vaaditaan, päällään ja\noikealla kädellään.\n\nRouva Kenonen syöksähti kauhistuksen vallassa lähelläseisovan hra\nSarvikkaan luo ja sanoi tapahtuneen jotain hirveätä ja salaperäistä.\nHän oli juuri äsken tavannut miehensä vesiselvänä, mutta ellei hän itse\nolisi nähnyt, ettei hänen miehensä senjälkeen ole ottanut pienintäkään\nryyppyä, niin voisi hän vannoa, että hänen miehensä on vallan\nylenmäärin päissään, niin käkenä, ettei enää ihmisiä, ei edes lähimpiä\nomaisiaan tunne.\n\nHra Sarvikas mutisi vähän epävarmasti, että taivaan ja maan välillä\ntapahtuu selvittämättömiä asioita, joita tiedemiehet eivät toistaiseksi\nole voineet tyydyttävästi valaista, minkä laihanlaisen lohdutuksen\njälkeen hra Sarvikas haihtui nopeasti laivan kannelta näkymättömiin.\n\nOnneksi ennätti laivan kapteeni samassa hätään ja sanoi, että\nainoa, mikä hra Kenoselle voidaan tällä hetkellä tehdä, on se, että\nhänet saatetaan nukkumaan itsensä selväksi. Siis on hän sittenkin\njuovuksissa! huusi rouva Kenonen, jolloin kapteeni sanoi, että\nnäkeehän sen jokainen. Mutta kun rouva Kenonen alkoi kysellä, kuinka\nhänen miehensä on voinut tulla juovuksiin vaimonsa silmien edessä,\npisaraakaan nauttimatta, joutui kapteeni huomattavasti hämilleen ja\nsanoi, että se tietysti on mahdotonta ja että hra Kenonen kenties on\nsaanut jonkinlaisen kohtauksen, mutta että se varmasti menee ohi, kun\nhra Kenonen saa muutamia tunteja nukkua rauhallisessa hytissä.\n\nKapteenin ja rva Kenosen kannatellessa hra Kenosta kainaloista ja\nsaattaessa hänet siten hyttiin nukkumaan lausui hra Kenonen tulleensa\nlopullisesti tajuamaan kaiken turhuuden sekä aavistavansa, ettei hän\nkoskaan saa enää kukkoansa elävin silmin nähdä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun hra Kenonen oli onnellisesti saatu vuoteeseen, johon hän\nsilmänräpäyksessä nukkui, ja kun rouva Kenonen oli vääntänyt\noven lukkoon ulkoapäin ja pistänyt avaimen taskuunsa, ryhtyi hän\npommittamaan kapteenia kysymyksillä.\n\nKapteeni vastasi vältellen ja peräytyi omaan hyttiinsä sekä yritti\nsyventyä laivakirjoihin, mutta rouva Kenonen, joka ei ollut sillä\ntuulella, että olisi jättänyt aloittamansa asian kesken, seurasi häntä\nsinnekin ja niin sanoaksemme asetti kapteenin seinää vasten.\n\nViiden minuutin kuluttua oli kapteeni kertonut kaiken mitä tiesi, sekä\nsitäpaitsi ilmoittanut, että laivalla on pärekori, jossa on kukko.\nKukko oli tuotu laivalle juuri vähää ennen laivan lähtöä kaupungista,\nja oli tuoja sanonut, että kukko on hra Kenosen parhaitten ystävien\nmuistolahja armaasta erotessa. Tuoja, joka oli ollut pöhöttyneen\nnäköinen, hyvinpuettu mies, oli nauranut ja sanonut, ettei kukkoa pidä\nantaa Kenoselle ennenkuin hänen lähtiessään laivasta, sekä vakuuttanut\nKenosen kyllä persoonallisesti tuntevan tämän kukon, kunhan vain saa\nsen nähdä, ja silloin varmaankin riemastuvan suuresti.\n\nKolmen tunnin kuluttua heräsi hra Kenonen kukon kiekaukseen.\n\nNähdessään tuttavannäköisen kukon laivahytin pesukaapin kannella\nummisti hra Kenonen silmänsä ja huokasi ajatuksissaan, että hän on\nkyllä kuullut eräitten näkevän kärpäsiä ja valkoisia hiiriä ja pieniä\näijiä ynnä muita sellaisia, mutta kukkonäyistä ei hän ollut koskaan\nkuullut puhuttavan. Hra Kenonen teki itsekseen pyhän lupauksen,\nettei hän tästälähin nauti mitään maitoa väkevämpää, korkeintaan\nsitruunalimunaatia, ja piti silmänsä pitkän aikaa kiinni.\n\nVihdoin arveli hän kukkoilmestyksen kadonneen, mutta se oli erehdys,\nsillä kun hra Kenonen jälleen avasi silmänsä, tepasteli kukko\nlattialla, noukkien sieltä joitakin murusia.\n\nHra Kenonen, joka tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, aikoi jälleen\nsulkea silmänsä, mutta samassa aukeni hytin ovi ja rouva Kenonen astui\nsisään kylmänä ja majesteetillisena kuin Yön Kuningatar.\n\nTunnin kuluttua laski laiva sen kaupungin laituriin, joka oli sen\nreitin päässä, ja kun kaikki muut matkustajat olivat astuneet laivasta\nmaihin, ilmestyi hra Kenonenkin, kantaen kainalossaan kukkoa, jonka\njalat olivat rihmalla yhteensidotut.\n\nKukko piti huomiotaherättävää meteliä, ja kun hra Kenonen näki\nlaiturilla olevan väkijoukon, yritti hän kääntyä takaisin, mutta rouva\nKenonen, joka tuli hänen perässään, teki ankaralla liikkeellä tämän\naikomuksen tyhjäksi.\n\nHra Kenonen rukoili itkunsekaisella äänellä, että kukko pantaisiin\nvasuun, mutta rouva Kenonen vastasi jäätävän kylmästi, että vasu on\njoutunut hukkaan ja että kukko kyllä kulkee erinomaisesti hra Kenosen\nkainalossakin.\n\nHra Kenonen huokasi tavalla, joka olisi voinut liikuttaa jaguaariakin,\nmutta joka ei tällä kertaa saanut rouva Kenosen sydäntä heltymään.\nJa painaen hatun niin syvälle silmilleen kuin mahdollista sekä\ntavattomasti vääristellen naamaansa, ettei häntä tunnettaisi,\nkäveli hra Kenonen kiireellisin askelin, rva Kenosen seuraamana,\nkaupunginhotellia kohti, hirveästi kaakattava ja rapisteleva kukko\nkainalossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Kenosen järkähtämättömän vaatimuksen, että hra Kenosen olisi\nollut kukko kainalossa matkustettava Helsinkiin asti, tekivät tyhjäksi\nrautatieviranomaiset, jotka kaikista rva Kenosen esityksistä huolimatta\nja hra Kenosen salaiseksi, sanomattomaksi mielihyväksi pysyivät\njyrkästi päätöksessään, että kukko oli pantava vasuun ja vietävä\njunailijavaunuun.\n\nMutta kun oli tultu Helsinkiin ja päästy Rautatietorille, otti rva\nKenonen kukon vasusta, lahjoitti vasun ohikulkevalle köyhälle muijalle\nja pisti kukon hra Kenosen kainaloon.\n\nSitten lähtivät he kulkemaan kotiin ja loppuselvityksiä kohti. Rouva\nKenonen käveli oikealla puolen suorana, kylmänä ja järkähtämättömänä.\nHra Kenonen käveli vasemmalla puolen kumarassa, kuin olisi\nyhdeksästoista vuosisata painanut hänen hartioitaan. Vasemmassa\nkainalossaan oli hänellä kukko, joka kirkkain silmin katseli\npääkaupungin ihmeitä. Hra Kenosen oikeassa kädessä oli nenäliina, jolla\nhän lakkaamatta niisti nenäänsä, pitäen nenäliinaa niin leveänä, ettei\nhänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vähän silmiä.\n\nHra Kenosen ystäville ja tuttaville voidaan ilmoittaa, että hra Kenonen\nnyttemmin on ehdottomasti raitis. Hänellä on erään raittiusseuran\njäsenkortti, jonka rouva Kenonen on panettanut kehyksiin hra Kenosen\nhuoneen seinälle, ja erään toisen raittiusseuran kortti, jota hra\nKenosen on aina pidettävä lompakossaan. (Rouva Kenonen tarkastaa\nlompakon kolmesti viikossa).\n\nMitä kukkoon tulee, niin teetti rouva Kenonen sille häkin ja ripusti\nhäkin hra Kenosen huoneen ikkunaan.\n\nHra Kenonen koetti esittää, että kukon pitäminen asuinhuoneessa on\nvastoin poliisijärjestystä, mihin rouva Kenonen vastasi, että koska\nasuinhuoneissa saa pitää kanarialintuja ja papukaijoja, niin saa pitää\nkotimaista kukkoakin.\n\nViikon kuluttua se kukko kuoli äkkiä. Eräänä aamuna tavattiin se\nkylmänä vainajana häkkinsä pohjalla. Rva Kenonen tarkasti sen,\nlöytämättä siitä kuitenkaan ulkonaisia väkivallan merkkejä.\n\nRouva Kenonen kääri kukon sanomalehteen ja vei sen eläinlääkärin\ntarkastettavaksi. Eläinlääkäri tarkasti sen ja ilmoitti, että\nkukko on saanut annoksen myrkkyä, joka olisi voinut riistää hengen\ntäysikasvuiselta härältä.\n\nRouva Kenonen kääri kukon jälleen sanomalehteen ja vei sen\ntäytettäväksi.\n\nNyt on se kukko täytettynä ja merkillisen elävän ja luonnollisen\nnäköisenä hra Kenosen huoneessa kirjakaapin päällä puisella\njalustallaan, ja niille vieraille, jotka pysähtyvät sitä ihmetellen\nkatselemaan, selittää hra Kenonen sen olevan suuren harvinaisuuden,\njoka on löydetty \"Pompeiuksen raunioista\".\n\n\n\n"]