[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f015g0zRzgeLWl3I4CkvAn98Z2Hhf0llhoGDhkqAoRfw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2292,"Hänen poikansa","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"2292-kivijarvi-erkki-hanen-poikansa","2292__Kivijärvi_Erkki__Hänen_poikansa","Kolminäytöksinen hiljainen komedia","naytelma",[],[],"fi",1923,null,12882,82933,false,62980,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Hänen poikansa: Kolminäytöksinen hiljainen komedia\" by Erkki Kivijärvi is a fictional drama written in the early 20th century. The story unfolds in Helsinki and introduces a diverse cast, including Kaarle Kaltimo, who is at the center of political intrigue and societal scrutiny. The play likely explores themes of identity, legacy, and the complexities of human relationships, especially in the context of Kaltimo’s unexpected rise to ministerial status while dealing with personal matters involving his son.  The opening of this work sets the stage for a formal dinner event where political discussions and social dynamics are evident among the characters. As Kaarle Kaltimo interacts with others in the room, including Asessori Edelman and Berg, there are hints of Kaltimo's imminent promotion to minister. This backdrop of celebration is soon disrupted by the entrance of his wife, Laina, and the renowned singer Irja Fiorini, whose presence stirs both admiration and controversy. The dialogue reveals Kaltimo's struggles with his past relationships and hints at the arrival of his son, Kaarle Welle, who plays a pivotal role in unraveling family secrets, setting an intriguing tone for the developments to come. (This is an automatically generated summary.)",[],139,"Kolminäytöksinen komedia sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja kuvaa seurapiirien elämää sekä poliittista peliä. Juhlahumun keskellä asessori ja kansliapäällikkö pohtivat ministerinimityksiä ja luonnehtivat ironisesti tulevaa ministeriehdokasta.","Erkki Kivijärven 'Hänen poikansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2292.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄNEN POIKANSA\n\nKolminäytöksinen hiljainen komedia\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\n Kaarle Kaltimo.\n Laina Kaltimo, hänen vaimonsa.\n Irja Fiorini, laulajatar.\n Kaarle Welle.\n Asessori Edelman.\n Berg, ministeriön kansliapäällikkö.\n Ensimmäinen rouva.\n Toinen rouva.\n Kolmas rouva.\n Säveltäjä Kaarto.\n Ministeriön vahtimestari.\n Palvelijatar.\n\nTapahtuu Helsingissä joskus lähimmässä tulevaisuudessa, alkaen\nmuutamana torstai-iltana ja päättyen lauantaiehtoona.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nJuhlapäivälliset.\n\nTupakkahuone. Tausta avautuu käytävään, joka johtaa kummallakin\npuolella oleviin saleihin.\n\nHuonekalut raskaat, tummat. Vasemmalla seinällä uuni, jossa palaa tuli;\nsen yläpuolella antiikkinen seinäpeili. Vanhoja tauluja, gobeliinejä.\nKatossa kristallikruunu, jossa täysi valaistus. Taustaseinällä palavat\nkandelaaberit.\n\nAlhaalla etualalla -- molemmin puolin -- matalain metallisten\ntupakkapöytäin ympärillä muutamia englantilaisia nahkatuoleja.\nKumpaisellakin pöydällä palava kynttilä ja tupakoimistarpeita.\n\nSilloin tällöin kuuluu saleista tanssisäveleitä ja äänten etäistä\nsorinaa. Ilmassa on virallisen juhlan jäykkää sunnuntaitunnelmaa.\n\nOikeanpuoleisen tupakkapöydän ääressä istuvat Edelman ja Berg sikarit\nsuussa. He ovat, tuhkakerroksen pituudesta päättäen, jo kotvan aikaa\nsiinä istuneet.\n\nEdelman on lihavahko ja kaljupäinen viisikymmenvuotias. Maailmanmies.\nÄlykäs ja eloisa. Huolellisesti puettu; valkoinen kukka hännystakkinsa\nnapinlävessä. Kriitillinen katse, vähän irooninen hymy suunpielissä.\n\nBerg kymmentä vuotta nuorempi. Kalpeahko, korrekti, mutta jokapäiväisen\nnäköinen. Vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän kuitenkin koettamalla\nkoettaa saada sulaviksi. Kakkulat nenällä. Puku moitteeton muuten,\nmutta yli valkoisten liivien kulkevat paksut kellonperät ja rusetti on\ntehtaassa valmiiksi sidottu.\n\nEDELMAN. Omasta puolestani olen jo kotvan aikaa odottanut, että hänen\nhetkensä tulisi. Hänellä on kaikki edellytykset: ei vikoja eikä\nansioita, ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei mainittavampaa menneisyyttä\neikä sanottavampaa tulevaisuutta. Hän on siis sangen mallikelpoinen\nministeri, eikä kenenkään tarvitse peljätä hänen astuvan varpailleen.\n\nBERG. Veli on jo tuntenut hänet kauan --?\n\nEDELMAN. Aina hänen ylioppilasajoiltaan. Silloin hän tosin oli\nkutakuinkin hunningolla, mutta ymmärsi peittää paheensa visummin ja\nviisaammin kuin muut vertaisensa: osasi aina kulkea hyvissä vaatteissa\nja etevien kirjoissa, vaikkei tehnytkään mitään.\n\nBERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu...\n\nEDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi\nkoitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen.\nOlipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut\nmuutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut,\njotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti\nkyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen,\nettä tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi\n-- onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden\ntuotteita.\n\nBERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan\npääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt\njäseneksi muutamaan valtion komiteaan.\n\nEDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on\nsitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. -- Katsohan, hänellä\noli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli...\n\nBERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.\n\nEDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli\nkaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle\ntahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä\njalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.\n\n    (Sytyttää sammuneen sikarinsa.)\n\nBERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.\n\nEDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat\npakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä\nkorkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan\nlaaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden\nperästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja\nparempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa\nruokarouvan salin sohvankulmasta.\n\nBERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?\n\nEDELMAN. Ei. Mutta rouvan käytännöllinen ja tarmokas tytär teki hänet\nei vain miehekseen vaan myöskin mieheksi. Ja sen jälkeen on kehityksen\nlaki vaikuttanut aivan normaalisti. Kuljettuaan läpi maaseudun kaikki\nmahdolliset asteet -- taksoituslautakunnan jäsenestä valtuuston\nvarapuheenjohtajaksi ja pankkikonttorin valvojasta sen päälliköksi\n--, oli hänen aikansa täytetty: hän palasi esimieheksi samaan\npääkaupunkilaiseen rahalaitokseen, joka kahta vuosikymmentä aikaisemmin\noli tuhlaajapojalle matkarahat lainannut.\n\nBERG. Entä hänen rouvansa, onko hän sivistynyt?\n\nEDELMAN. Ei. Mutta hän on ylioppilas. Ja lyyrahan nykyisenä jalojen\nmetallien puutteen aikana käy aivan yleisesti puhtaasta kullasta.\nSitäpaitsi silkkikankaan laskoksiin ja muutamaan ranskalaiseen\nlauseparteen saa piiloitetuksi melkein mitä tahansa. Ja punaisinkin\nkäsi peittyy valkoisiin hansikkaihin.\n\nBERG. (Ilmeisellä mielenkiinnolla.) Hän esiintyy siis mielellään\nmaailmannaisena?\n\nEDELMAN. Oletko koskaan nähnyt naista, joka ei avokaulaisessa\nleningissä näyttelisi demimondea?\n\nBERG. (Hymyillen.) Niinpä niin... -- Mutta kuulehan, eihän Kaarle\nKaltimo koskaan oikeastaan ole ottanut osaa varsinaiseen valtiolliseen\nelämään; miten hänet nyt sitten aivan äkkiä on havaittu valtiomieheksi?\n\nEDELMAN. Juuri sen vuoksi, ettei hän sitä ole! Sehän on hänen kaikkein\nsuurin ansionsa. Tottumusta tarvitaan vain johonkin ammattiin. Eikähän\nhallitseminen ole käsityötä. Korkeintaan se on elinkeino, mutta harvoin\nenää sitäkään, useimmiten vain harrastus. -- Katsohan, oikeat\npoliitikot ovat liian viisaita mennäkseen hallitukseen, sillä he\ntietävät, että siellä katoaa vaikutusvalta. He hailitsevat mieluummin\nhallitusta. Se on paljon parempaa urheilua.\n\nBERG. No, siinä paha missä mainitaan!\n\nKALTIMO. (Tulee taustalta. Hän on vakavan ja oman arvonsa tuntevan\nmiehen näköinen. Huolellisesti puettu. Vähän hermostunut liikkeissään.)\nVai niin. Herrat istuvat täällä kaikessa rauhassa ja panettelevat minun\nvähäpätöisyyttäni.\n\nEDELMAN. Päinvastoin! Puhumme sinun suuruudestasi.\n\nKALTIMO. (Kevyesti hymähtäen.) No, siitä ei ainakaan pitkältä puhetta\npiisaa!\n\nEDELMAN. Älä ole vaatimaton! Ainakin yhden sikarin palamisajaksi. Ja\npian kai kahdenkin, jos huhuissa on perää...\n\nKALTIMO. Missä hiivatin huhuissa?\n\nEDELMAN. Älä huoli ruveta piilosille! Tietäähän jo koko maailma, että\nsinusta nyt aiotaan tehdä ministeri.\n\nBERG. Niin, siitä puhutaan aivan yleisesti.\n\n    (Viskaa pois sikarinsa.)\n\nKALTIMO. (Käy istumaan. Sytyttää savukkeen. Koettaa olla huolettoman\nnäköinen ja vaikuttaa välinpitämättömältä.) Maailma puhuu niin paljon\nja enimmäkseen joutavia. Minulla on sitäpaitsi tarpeeksi hyvä olla\nsiellä, missä nyt olen...\n\nBERG. Mutta hallitushan tarvitsee kokeneen finanssimiehen\nrahaministerin tyhjälle tuolille.\n\nKALTIMO. Onhan niitä... onhan niitä. Finanssimiehiä on nykyään joka\noksalla. Ja oksia on enemmän kuin puita.\n\nEDELMAN. Mutta sopivista on puute. -- Myönnähän vain, ettei savua ilman\ntulta!\n\nKALTIMO. No, entäpä jos myöntäisin, että puheissa tällä kertaa sattuu\nolemaan vähän perää -- mitä mahtaisi maailma silloin sanoa?\n\nEDELMAN. Se sanoisi samaa, jota se aina sellaisissa tapauksissa sanoo.\nMaailmalla on varmat ja vakiintuneet sanontatavat kaikkien tapahtumain\nvaralle: kihlausten ja konkurssien, kuolemantapausten ja\nvirkanimitysten.\n\nKALTIMO. Sinä tarkoitat --?\n\nEDELMAN. Että kun sinusta tulee ministeri, vievät vastustajasi sinulta\nkunnian, puoluelaisesi kadehtivat sinua ja välinpitämättömät, joita on\nenin, kohauttavat olkapäitään. Mutta ystäväsi, jos sinulla nimittäin\nsattuu sellaisiakin olemaan, säälivät sinua sydämestään.\n\nKALTIMO. (Väkinäisesti naurahtaen.) Entä sinä?\n\nEDELMAN. Minä! No niin, joko... (Kohottaa olkapäitään ja levittää\nkäsiään.) Tahi, jos sallit, lukeuden ystäviisi.\n\nKALTIMO. (Ojentaa hänelle kätensä, johon toinen tarttuu.) Kiitos!\nRehellinen ja vilpitön sinä ainakin olet.\n\nEDELMAN. Se on minussa syntymävika. Sen pahempi!\n\nKALTIMO. Miksikä sen pahempi?\n\nEDELMAN. Siksi, ettei minusta ainakaan silloin voi tulla ministeriä.\n(Naurahtaa.) Eikä maailma niin ollen saa minusta puheenaihetta.\n\nKALTIMO. Tiedätkö, enpä usko sen minustakaan saavan. Hyi hitto!\n(Irvistää, kuin olisi saanut jotakin kitkerää suuhunsa.) Ei, ei.\n\nEDELMAN. Kyllä, kyllä. Jollei tänään, niin huomenna tahi ainakin\nylihuomenna. Mutta luultavasti jo tänään.\n\nKALTIMO. Mistä sinä sen päättelet?\n\nEDELMAN. Minulla on omat merkkini, jotka eivät petä. Sinun\nsateenkaaresi on nyt noussut taivaalle, ja sateenkaari on liiton\nmerkki, kuten Sana vakuuttaa.\n\nKALTIMO. Oikeinhan saat minut uteliaaksi. Mitkä ovat siis merkit kuussa\nja auringossa?\n\nEDELMAN. Päivällispöydässä kohotti pääministeri kaksi kertaa\nlimonaadilasinsa rouvaasi kohti. Ja pöydästä noustua tarttui\nkirkollisministerin moitteettomasti maalattu rouva tuttavallisesti\nhänen käsivarteensa ja kuiskasi jonkun hävyttömän kaksimielisyyden\nhänen korvaansa.\n\nKALTIMO. (Nauraa.) No, on sinullakin ilmapuntarisi.\n\nEDELMAN. Älä naura. Viimeksimainittua seikkaa voit pitää melkein yhtä\nvarmana todistuksena kuin tasavallan presidentin avointa kirjettä.\n\nBERG. Edelman on parantumaton.\n\nLAINA KALTIMO. (Tulee taustalta tuulispäänä. Hienosti, mutta\ntyylittömästi puettu. Hengästynyt. Käyttelee viuhkaansa ahkerasti.)\nTäältähän sinut vihdoin viimein löydän; olen etsinyt joka paikasta.\n\nKALTIMO. (On, samoin kuin toiset vaimonsa tullessa noussut seisomaan.)\nAsessori Edelmaninhan sinä tunnet... (Laina Kaltimo nyökkää.)\n\nEDELMAN. Miten armollinen rouva jaksaa? (Puristaa hänen kättään.)\n\nKALTIMO. (Esitellen.) Tuomari Berg --.\n\nBERG. (Suudellen Laina Kaltimon hansikoitua kättä.) Minulla on kunnia!\n\nKALTIMO. Mutta mikä sinulla nyt oli hätänä?\n\nLAINA KALTIMO. Pääministeri tahtoo heti puhutella sinua; hän odottaa\nsinisen salin vasemmanpuoleisen uunin luona. Joudu nyt!\n\nEDELMAN. (Rykäisten.) Mitä minä sanoin!\n\nLAINA KALTIMO. Sanoitteko jotakin?\n\nEDELMAN. En, minä vain rykäisin... savu on mennyt väärään kurkkuun.\n\nKALTIMO. Herrat suonevat anteeksi...\n\nEDELMAN. Totta kai. Virka ennen kaikkea!\n\nKALTIMO. (Vaimolleen.) Jäätkö sinä tänne?\n\nLAINA KALTIMO. Jos herrat minusta huolivat... Tule sitten heti kerto...\ntarkoitan: hakemaan minua.\n\nKALTIMO. Näkemiin! (Menee.)\n\nBERG. (Vetää esille nojatuolin.)\n\nLAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen\njalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat\nhirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota,\nmutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian\nkitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen?\n(Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen\nylitirehtöörin -- hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti\nammattiin. Eikö totta? -- Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle\ntupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää\nitsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin\npahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan.\n(Puhaltaa savukiehkuran.)\n\nEDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy\nistumaan.)\n\nLAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.)\nNiin, jollei osaa olla varovainen. -- Hyvä isä, mitä minä nyt taas\nsanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?\n\nBERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin\nlaidalle.)\n\nEDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!\n\nLAINA KALTIMO. Ajatelkaahan, kun muudan rouva juuri kertoi, että\nneiti Fiorinilla, tiedättehän tuolla mustalaisnimen ottaneella\nlaulajattarella, joka myöskin on täällä tänä iltana alastomain\nolkapäittensä hienoa nahkaa näyttämässä, on kuusitoistavuotias poika\njossakin ulkomailla. Kuka sitäkin olisi uskonut!\n\nEDELMAN. Onkohan tuo nyt sen kummallisempaa kuin että Teilläkin, hyvä\nrouva, jos sattumalta jo olisitte kolmekymmentä ja viisi vuotta,\nsaattaisi olla yhtä vanha poika? Yhdeksäntoistavuotisia äitejä on\npaljon maailmassa.\n\nBERG. (Hymähtäen.) Naiset eivät myöskään tainneet siihen aikaan\ntupakoida niin ahkeraan kuin nyt.\n\nEDELMAN.. (Nauraa.) Siinä saitte, rouva ministeritär.\n\nLAINA KALTIMO. Saanko luvan kysyä, mitä herra asessori sellaisella\narvonimellä tarkoittaa?\n\nEDELMAN. (Katsoo kelloaan.) Vain sitä, että luulen sinisen salin\nvasemmassa uuninnurkassa nyt, klo puoli 10, päästyn niin pitkälle, että\npääministeri vähitellen puristaa uuden virkaveljensä kättä täydellisen\nyhteisymmärryksen merkiksi.\n\nLAINA KALTIMO. (Ilmeisesti ylen iloissaan.) Hui hai! Ja vaikkapa niin\nolisikin, niin vähätpä tuosta! (Ei malta istua, vaan nousee pystyyn.)\n\nBERG. (Nousee myöskin. Kuuntelee. Etäältä kuuluu valssin tahteja.) Nyt\nsiellä soitetaan rehelIistä vanhaa valssia, jota minäkin osaan.\n(Kumartaa.) Saanko luvan?\n\nLAINA KALTIMO. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Olkoon menneeksi. Samapa\ntuo, mitä tässä tekee! Ja taitaapa se ruokakin paremmin painua, jos\nruumistaan vähän heiluttaa. (Menevät.)\n\nEDELMAN. (Katsoo heidän jälkeensä.) Hyi hitto! Siitä ei sitten koskaan\nlähde ruokalan tuoksu! (Nyrpistää nenäänsä.) Kaltimo parka! Hän, jos\nkukaan, on myynyt esikoisuutensa hernerokkaan. (Viheltelee: \"Ack, i\nArkadien även jag har varit...\") -- Vai on siitä jo niin kauan, kun\nIrja Fiorini antoi loistavan ensikonserttinsa ja hupeni päistikkaa\nulkomaille. Kuka olisi uskonuti Herra Jumala, kuinka se aika sentään\nkuluu! (Nousee, korjaa liivejään ja lähtee.)\n\n(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.)\nSiiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy\netualalle.)\n\nTOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen\nrehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen\nvajoo heti istumaan.)\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?\n\nKOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! -- Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain\nole auennut -- siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)\n\nTOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä\nolen niin utelias. (Istuutuu.)\n\nKOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin\nsohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä.\nEn nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan\nse oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja\nsiihen vastasi hän: \"Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään\nkotiin.\" Kenraali sanoi kohteliaasti: \"Mutta ettehän toki Te, neiti\nFiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla\nkukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua.\" Silloin\nse tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia\nsuoraan silmiin ja sanoi: \"Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on\nkuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti\ntakana päin.\"\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?\n\nKOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Hävytöntä! Ja niin peräti mautonta. Vähemmästäkin\nvoi saada vatsanväänteitä. -- Entä mitä te muut silloin sanoitte?\n\nKOLMAS ROUVA. Kenraali vähän hätkähti, mutta malttoi maailmanmiehenä\nmielensä ja kääntyi ranskaksi puhuttelemaan vieressä istuvaa\nlähettilään rouvaa, joka -- Jumalan kiitos! -- ei tietenkään ollut\nmitään ymmärtänyt. Ja me muut -- voittehan sen arvata -- olimme kuin\npuusta pudonneet. Mutta diiva kääntyi aivan tyynesti eduskunnan\npuhemiehen puoleen ja sanoi: \"Olenkin ajatellut kohtapuoleen tuoda\npoikani tänne -- onhan hänen jo aika oppia tuntemaan isänsä maa.\"\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Mitä, kehtaako hän todellakin vielä haalia häpeänsä\ntännekin? Se ihminen luulee nähtävästi voivansa tehdä mitä tahansa. Ja\naivan julkisesti. -- Mutta kuulkaa, kuka sen pojan isä mahtaa olla?\n\nKOLMAS ROUVA. Hän hymyili niin merkillisesti sanoessaan: \"isänsä\nmaa\"... Mutta sen minä sanon, että meikäläisistä seurapiireistä tuo\nnaikkonen ainakin on saatava karkoitetuksi.\n\nTOINEN ROUVA. (On kuunnellut keskustelua pieni pilkallinen hymy\nhuulillaan.) Entäpä jos isä sattuisikin olemaan juuri \"meikäläisistä\nseurapiireistä\"?\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Oletko sinä aivan suunniltasi! Ja mitä se sitäpaitsi\nasiaa muuttaisi?\n\nTOINEN ROUVA. (Päättäväisesti.) Minusta se muuttaisi sitä koko lailla.\nSilloinhan pitäisi kaiken oikeuden nimessä isäkin karkoittaa.\n\nKOLMAS ROUVA. (Heitellen niskojaan.) Almalla on aina niin omituiset\nmielipiteet. (Viittilöiden.) Katsohan, ethän sinä toki voi mitenkään\ntarkoittaa, että... Voi sentään! nyt ainakin aukesi selkäni...\n(Ensimmäiselle rouvalle.) Viitsitkö ystäväiseni?\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei se, Siiri hyvä, nytkään auennut.\n\nKOLMAS ROUVA. No, sepä kummaa. Kiitos! -- Niin, sitä minä vain\najattelin sanoa, että pitäisihän Alman nyt, kun hänen miehestään on\ntullut korkeimman oikeuden jäsen, vähän tinkiä...\n\nTOINEN ROUVA. (Terävästi.) Siitäkö, mikä on oikeaa?\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. No, mutta Alma! Myönnähän nyt toki...\n\nLAINA KALTIMO. (Tulee leyhytellen viuhkallaan ja menee istumaan\ntoiselle puolen näyttämöä kuin missä rouvat istuvat.) Huh-huh, kun tuli\ntaas tanssituksikin!\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Joko sinä, Laina-kulta, kuulit uutisen?\n\nLAINA KALTIMO. Nykyään hölytään niin paljon. Ei sitä pidä kaikkea\ntäydestä ottaa. Kerrottiinhan tässä tuonnottainkin, että Talasmaan\ntäytyisi erota jonkun jonninjoutavan intendenttuurijutun takia, vaikka\nmies istuu lujemmin satulassa kuin koskaan ennen.\n\nKOLMAS ROUVA. Mutta minäpä kuulin tämän vastikään hänen omasta\nsuustaan.\n\nLAINA KALTIMO. (Kavahtaen pystyyn.) Pääministerinkö vai vieläkö\nkorkeammalta?\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. Ha-ha-haa! Eihän niillä suurilla herroilla toki ole\naikaa sellaiseen. Sitäpaitsi he äsken menivät pitämään valtioneuvoston\nistuntoa; heillä ovat omat kiireensä. -- Ei, neiti Fioriinilta\nitseltään se on kuultu.\n\nLAINA KALTIMO. (Paljon välinpitämättömämmin ja uudelleen istuutuen.)\nNo, mikä uutinen se sitten on?\n\nKOLMAS ROUVA. (Tärkeänä.) Että neiti Fiorinilla todellakin on elävä\npoika. -- Mitäs sinä siitä sanot?\n\nLAINA KALTIMO. (Ärtyisästi.) Vanha uutinen; kuulin sen jo aikoja\nsitten. Ja sitäpaitsi: muitten penikat eivät todellakaan minua liikuta!\nJopa tässä olisikin urakka, jos kaikkien ihmisten kakaroista täytyisi\nhenkikirjaa pitää! Onhan aikuisilla ihmisillä toki tärkeämpääkin\najattelemista.\n\nTOINEN ROUVA. Eräillä on, eräillä ei...\n\nENSIMMÄINEN ROUVA. (Happamasti.) Eiköhän lähdetä tanssia katsomaan?\n(Kuiskaten kolmannelle ja nousten paikaltaan.) Menestys nousee aina\nheikkoihin päihin.\n\n    (Kaikki kolme menevät.)\n\nLAINA KALTIMO. (Katselee muutamia kertoja taakseen, nähdäkseen, eikö\nketään tule. Kun käytävä pysyy tyhjänä, nousee hänkin paikaltaan\nlähteäkseen. Ennenkuin hän ehtii oviaukolle, tulee Irja Fiorini\nhuoneeseen.)\n\nIRJA FIORINI. (Elegantti, kaunis maailmannainen; avokaulaisen\nleninkinsä rinnassa muutamia mitalleja ja kunniamerkkejä. Keveästi\nkumartaen.) En suinkaan vain tullut karkoittamaan --?\n\nLAINA KALTIMO. (Kumartaa armollisesti, mutta tarkastaa samalla toista\nkiireestä kantapäihin. Sanoo lyhyesti, melkein töykeästi.) Olin juuri\nlähdössä. (Menee.)\n\nIRJA FIORINI. (Katselee hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään.\nMenee sitten peilin luo, alkaa järjestellä tukkaansa ja puuteroi\nkasvojaan. Hyräilee itsekseen. Kulkee ympäri huoneen katsellen tauluja\nja gobeliineja ja jää vihdoin uunin luo tuleen tuijottamaan.)\n\nKALTIMO. (Tulee ajatuksiinsa vaipuneena; huomaa Irja Fiorinin vasta,\nkun jo on ehtinyt keskilattialle. Pysähtyy.)\n\nIRJA FIORINI. (Kuulee jonkun tulevan, kääntyy katsomaan. Hymyilee.) Et\ntainnut osata odottaa, että tapaisit minut täällä... näin kahdenkesken.\n\nKALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En... Minä etsin vaimoani... Luulin...\nniin, hänen piti olla täällä.\n\nIRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin...\n\nKALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin\nhänet muualta...\n\nIRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa\nmuutaman sanan kanssasi.\n\nKALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin\nmuualla, huomenna... milloin tahansa... mutta ei nyt... ei täällä...\n\nIRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa!\n(Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio\nvastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään\nvuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on\nsydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.\n\nKALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan\ntulla. Meidät voidaan yllättää...\n\nIRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion\ntoimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen\nkuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.\n\nKALTIMO. Enhän minä sitä... Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän\narka... Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku...\n\nIRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta.\n(Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä\nkylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan\nmenettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit\nsinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?\n\nKALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.\n\nIRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja -- se\non pahan omantunnon merkki.\n\nKALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä\nolekaan...\n\nIRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin\nomatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt\nkäymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten\nvanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä\ntuolia.)\n\nKALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No,\nniin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.\n\nIRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee\ntuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin\nlyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot,\nymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja\nsammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja\nvainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun\ntäytyi purra huultani, etten olisi huutanut.\n\n(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona\non niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette\nte ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en\ntunne.\n\nKALTIMO. En minäkään... minullahan ei ole lasta...\n\nIRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.\n\nKALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja\nsanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme\nerosivat?\n\nIRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut\njätit, tahi oikeammin: viskasit pois... -- Niin, niin, minä tunsin\nitseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.\n\nKALTIMO. (Nyökäyttää alistuvaisesti päätään.)\n\nIRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta\nseitsemäntoista vuotta.\n\nKALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.\n\nIRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen\nillan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä\nolinkaan -- siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän\nsoinnuttomasti, että \"leikki\" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin\nminä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.)\nJa kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään\nkuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi.\nSe oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta\nonnistui. -- Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa\njoku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin.\nEnsimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.\n\nKALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt...\n\nIRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli\nvanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin\nse kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi\nvaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä\nolen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se\naina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle\nettä ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja\npoisti ennakkoluulot... Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt\nja uusi on edessä!\n\nKALTIMO. Niin... olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen\nvoinut. Ja iloinnut voitoistasi.\n\nJa kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen\nkaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin\npienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen\nkonserttiisi.\n\nIRJA FIORINI. Minä muistan... Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani\ntallasin jalkojeni alle.\n\nKALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän... Mutta sano, etkö\nvieläkään voi antaa anteeksi minulle...\n\nIRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä\naavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi\nmeidän kanssamme?\n\nKun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni\nlinnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka\nniiden pienet sydämet tykyttivät... Nyt en enää sitä tekisi, sillä\nminua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit\nminulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea\ntyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut...\n\nMutta ei herätetä menneisyyttä -- sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo\nkostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en\nsitä tekisi...\n\nKALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?\n\nIRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat!\nVarmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä --\njoskin myös paljon onnettomampi.\n\nKALTIMO. Sinä olet rakastanut --?\n\nIRJA FIORINI. Olen, olen... Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti\nolenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää...\n\nKALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.)\nKuka --?\n\nIRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa;\nomituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit\noikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.\n\nKALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi\nsalaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani\nolla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.\n\nIRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään\nyhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee... Entisyys on huono\nyhdistäjä -- tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.)\nMutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?\n\nKALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään... Tyyntä, tasaista arkista\ntyöpäivää...\n\nIRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?\n\nKALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä,\nsähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.\n\nIRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt\nsiihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa\nnimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?\n\nKALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa\nolla.\n\nIRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva\nsuuri runoilija!\n\nKALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin\nkirjoittamalla säkeitä paperille?\n\nIRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet,\nkykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla\niloisia, jos pystyvät oikolukuun. -- Totta puhuen, minä säälin sinua.\n\nKALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin\nasessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen\nystävänsä, jos hänellä sellaisia on.\n\nIRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla\nystäväksesi --.\n\nEDELMAN. (Tulee taustalta, pysähtyy keskilattialle, rykäisee.)\n\nKALTIMO. (Hypähtää pystyyn.)\n\nIRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti\nsäikähti.\n\nEDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän\nei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa\nministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.\n\nIRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin\npitkää aikaa kulua.\n\nEDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä... Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on\npinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten\nkuin kulumalla.\n\nKALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä.\nEikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään\ntulekaan...\n\nEDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?\n\nIRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei\ntodellakaan tiedä!\n\nKALTIMO. Mitä tarkoitat?\n\nEDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään\nkeltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa\nvaltion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja\nvaltiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.\n\nKALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista\nkiirettä täytyi pitää.\n\nEDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa\npainavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen\nsyyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä.\nNimitys kuin nimitys!\n\nIRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla\nensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä,\nettä uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!\n\nKALTIMO. (Puristaa hänen kättään vaitiollen.)\n\nEDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?\n\nIRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta\nhuomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei\nvoitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.\n\nLAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he\ntietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?\n\nKALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni -- neiti Fiorini. Ettekö te olekaan\ntoisianne tavanneet?\n\nIRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa\nkätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.\n\nLAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut\nTeistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän\nlaulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä\nkonsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen\nreen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin\nkuin kuningatarta...\n\nIRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt\nminut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut\nuskoa.\n\nKALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla\nmainettaan parempi.\n\nEDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan -- tähän\nasti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin\nvoit sitä yhtä tarkkaan varjella.\n\n    (Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)\n\nLAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen\njälkeensä.)\n\n(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini,\nasetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita.\nTästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena\nmaanantaina...\n\nEDELMAN. (Rykäisee kovasti.)\n\nLAINA KALTIMO. (Vihaisesti tiuskaisten.) Menikö taas tupakansavu\nväärään kurkkuun?\n\nEDELMAN. Ei. Mutta täällä on jotakin muuta käryä, paljon pahemmalta\ntuoksahtavaa.\n\nLAINA KALTIMO. (Irja Fiorinille samassa äänensävyssä kuin äsken.) Niin,\njoka ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina kello kolmesta viiteen --\neikö se ollut niin, tuomari Berg?\n\nBERG. (Joka on seisonut taustassa, ottaa askeleen eteenpäin.) Neljästä\nkuuteen, rouva ministeritär.\n\nLAINA KALTIMO. Aivan niin. Neljästä kuuteen -- kello viiden teelle.\n\nKALTIMO. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Bergillä on sinun\nteekutsujesi kanssa...\n\nLAINA KALTIMO. Muidenkin ministerien rouvilla on joku virkamies, joka\nauttaa heitä edustusvelvollisuuksissa, ja tuomari Berg on\nystävällisesti tarjoutunut minun avukseni.\n\nKALTIMO. Vai niin.\n\nEDELMAN. (On edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt Bergiä; osoittaa\nnyt hänen hännystakkinsa rinnustaa.) Ensi uutena vuotena tulee tuohon\nvarmasti jotain!\n\nLAINA KALTIMO. Mutta, Kaarle-kulta, nythän minä vasta muistankin\nasiani. Sinua kyseltiin äsken tuolla salissa. Muut ministerit ovat jo\ntulleet takaisin. Ja pelkään, että sinun poissaolosi herättää huomiota.\n\nIRJA FIORINI. Älkää millään muotoa antako minun pidättää. Olisin kovin\nonneton, jos meidän pieni...\n\nLAINA KALTIMO. Eihän se mitään... Sanon siis Teille, neiti Fiorini,\nnäkemiin; ette millään muotoa saa unhoittaa jour fixiäni. Lupaattehan?\n(Kumartaa.)\n\nKALTIMO. (Koettaa tehdä äänensävynsä leikkisäksi.) Näette, että minut\nviedään väkisin. Ja kun minun tietysti nyt vielä ehdottomammin kuin\nennen täytyy taipua esivallan tahtoon, sanon minäkin: näkemiin!\n(Kumartaa.)\n\nLAINA KALTIMO. (Mennessään miehensä kanssa.) Tuomari Berg, saanko vielä\nvaivata Teitä vähän? (Kumartaa; seuraa edellisiä.)\n\nIRJA FIORINI. No, mitä sanotte, herra asessori?\n\nEDELMAN. \"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!\"\n\nIRJA FIORINI. Mutta miksikä niin on?\n\nEDELMAN. Siksi, että he osaavat asettaa taivaansa niin matalalle, että\nvoivat siihen hypätä milloin hyvänsä ja ilman tikapuita.\n\n(Väliverho.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nMinisterin virkahuoneessa.\n\nTavallinen virastopäällikön huone. Iso kirjoituspöytä poikittain\nkeskellä, sillä vihreä verka, pöytäpuhelin, soittokello ja\nkirjoitusvehkeet. Suomen kartta ja edellisten viranhaltijain kuvia\nseinillä. Kirjoituspöydän molemmin puolin nahkatuoli kävijöitä varten.\nTaustassa ja vasemmalla seinällä ovet; oikealla seinällä kirjahylly\nasetuskokoelmineen.\n\nKaarle Kaltimo istuu kirjoitustuolissa; selkä on kirjahyllyyn, kasvot\nvasemman seinän oveen päin. Hän lukee \"Hufvudstadsbladetia.\"\n\nKALTIMO. (Pannen lehden syrjään.) Olisihan tuo voinut olla paljon\npahempikin!... Ei muka \"varmaa kantaa niissä suurissa ja\nlaajakantoisissa periaatteellisissa kysymyksissä, jotka hallituksen nyt\ntäytyy ratkaista\". Hm! Tietenkään ei varmaa kantaa -- kenellä\nministerillä sellaista voisi olla! Mutta sanomalehdistä minä viis\nveisaan! (Taustan ovelle koputetaan.) Sisään!\n\nBERG. Tulinko häiritsemään?\n\nKALTIMO. Et ensinkään, ajattelinkin juuri pyytää sinua tänne vähän\njuttelemaan asioista. Paina puuta! (Osoittaa tuolia, johon Berg käy\nistumaan.) Katsohan, kun sitä näin ensimmäistä kertaa astuu tällaisiin\naisoihin, niin tuntee itsensä aluksi vähän tottumattomaksi.\n\nBERG. Tietty se! Mutta vakuutan veljelle, ettei meno lainkaan\nmutkikasta ole. Meitähän on sitäpaitsi täällä pari sellaista, jotka jo\nolemme vanhoja talossa ja tunnemme muodot. Ja oikeastaan kulkevatkin\nasiat virastossa aivan itsestään, omia varmoja latujaan. Totta puhuen\nluulen, että ministeriö, jos niikseen tulisi, hoitaisi itsensä\npäälliköttäkin.\n\nKALTIMO. Olen erittäin iloinen, että juuri sinä satuit lähimmäksi\nmiehekseni, ja toivon, että me tässä keskenämme tulemme hyvin toimeen.\n\nBERG. Veli voi täydellisesti luottaa minuun. Missä suinkin osaan olla\napuna, olen aina käytettävissäsi. Kyllä sinä ministerin tuolissakin\npian lämpenet.\n\nKALTIMO. Kiitos. -- No, kuulehan, miltä tuntuu mieliala muuten siellä\nulkona virkamiesten keskuudessa?\n\nBERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof,\ntiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet\nolla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö,\ntohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä\npitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on\nkaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti.\nSitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja -- ja se seikka vaikuttaa\nhuomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile\nollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.\n\nKALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman\nsanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava\nkäsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.\n\nBERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston\nnaiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa\ntappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon\nkuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei\nole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten\nleviää kuin kulovalkea.\n\nKALTIMO. On parasta olla varuillaan.\n\nBERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.\n\nKaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että\nesim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut\nAmerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi\nhuoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko\nvirasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään\nsielu ennestään tuntenut.\n\nKALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.\n\nBERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa,\nettä tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun\npuolikkaastakin kokonainen asia.\n\nMutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä\nmäärärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia,\nmutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää\nviittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme\nsukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada\nirti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi\nvahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin\nlausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten... Mitä\nsinä arvelet?\n\nKALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen\nmielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei\nmeidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin\nmuussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se\nvaltion asioissa oikeastaan mitään merkitse... Tiedätkö, kyllä minä\nolisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä\narvelet?\n\nBERG. Minun kantani on tietysti aivan sama kuin sinun. Kirjoitinkin\nhylkäävän lausunnon sellaiseksi, että siitä parilla pienellä\nmuutoksella saa lämpimästi puoltavan. Sukututkijathan sitäpaitsi\nyleensä ovat helkkarin siivoa väkeä, ehkä toisinaan vähän\ntungettelevia, mutta joka tapauksessa varsin vaarattomia.\n\nKALTIMO. No, pidämme sitten sen asian päätet... (Pöytäpuhelin soi.)\n(Puhelintorveen.) Halloo... On... Vai niin. Terve, terve! No, siinähän\nse menee. Työtä vain tahtoo olla niin vietävästi... Ei, hyvä mies, ei\ntämä laiskan virkaa ole. Nytkin on tässä juuri kansliapäällikköni\nesittelyllä, ja ties kuinka pitkä lista hänellä onkaan. (Iskee\nhymyillen silmää Bergille.)... No, mikäs asia se on?... Kyllä me olemme\naikoneet Irja Fiorinin konserttiin, vaimoni on jo liput hankkinut...\nVai laakeriseppele... No, niin, enköpähän minäkin voisi olla mukana?\n(Katsoo kysyvästi Bergiin, joka nyökäyttää päätään hyväksyvästi.) Kyllä\nminä otan osaa... Sinä lähetät siis täältä hakemaan korttini; hyvä\njuttu... Terve, terve; huomisiltanapa sitten tavataan. (Panee\nkuulotorven paikalleen.) Mutta se on totta, eihän minulla sopivia\nkäyntikortteja olekaan!\n\nBERG. (Ottaa pahvirasian taskustaan ja ojentaa sen Kaltimolle.) Minä\nolen ne hommannut, kun tiesin vanhastaan, etteivät uudet ministerit\ntule ajatelleeksi sellaisia asioita, vaikka ne erittäin tärkeitä\novatkin. Olen jo lähettänyt korttisi kaikille niille virallisille\nhenkilöille, joille sinun asemassasi olevan miehen tulee korttinsa\nlähettää. Katsohan, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan lähetetyllä\nkäyntikortilla on moni mies laskenut varman perustuksen mitä\nloistavimmalle tulevaisuudelle.\n\nKALTIMO. Mainio mies! (Aukaisee rasian ja lukee päällimmäisen kortin.)\nMutta mitä tämä on? \"Madame Kaarle Kaltimo.\" Enhän minä toki mikään\nmatammi ole!\n\nBERG. Oh, suo anteeksi. Ne ovat vaimosi. (Ottaa toisesta taskustaan\ntoisen rasian ja ojentaa sen Kaltimolle.) Tässä ovat oikeat!\n\nMutta palataksemme vielä pienempiin virka-asioihin, niin on sinun\nhuomenna klo 11 vietävä eduskunnalle hallituksen uusi esitys laiksi\naviottomien lasten aseman parantamisesta. Ja sitten on kello kahdelta\nraha-asiainvaliokunnan istunto. Siinä kaikki. (Ovelle koputetaan.)\n\nKALTIMO. Sisään.\n\nVAHTIMESTARI. (Kultakaluunaiseen takkiin puettuna. Tuo käyntikortin\nKaltimolle ja jää ovensuuhun odottamaan.)\n\nKALTIMO. (Katsoo korttia ja hätkähtää. Koettaa tyyntyä ja sanoo\nmahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:) Kaipa minun täytyy ottaa\nvastaan.\n\nBERG. (Nousten.) Niin, minä vetäydyn sitten omaan luolaani. Jos kävijä\nkäy pitkäpiimäiseksi, voin kymmenen minuutin perästä tuoda sisään\njoitakin papereita muka allekirjoitettaviksi. Sitä tapaa noudatimme\naina edeltäjäsi kanssa.\n\nKALTIMO. Hyvä on. Ehkä se on varminta.\n\nBERG. (Vahtimestarille.) Sanoiko hän asiansa?\n\nVAHTIMESTARI. Yksityistä herra ministerille.\n\nBERG. Vai niin. (Menee vasemmasta sivuovesta.)\n\nKALTIMO. (Tuijottaen hyvin levottomana korttiin.) Onko hän jo vanhempi\nmies?\n\nVAHTIMESTARI. Ei. Hän on aivan nuori.\n\nKALTIMO. (Hetken mietittyään ja pariin otteeseen päätään puistettuaan.)\nVoitte antaa hänen tulla sisään.\n\nVAHTIMESTARI. (Kumartaen.) Ymmärrän, herra ministeri. (Menee.)\n\nKALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) \"Kaarle Welle\" ja lyijykynällä\nlisätty \"Fiorini.\" Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän\nminusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle\nkoputetaan, sanoo hän:) Sisään!\n\nKAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen\njälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen\nnuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen\nesiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri\nlienee saanut korttini -- minä olen Kaarle Welle.\n\nKALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko\nhelsinkiläinen?\n\nKAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen\nSaksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.\n\nKALTIMO.  Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. --\nWelle-Fiorini... Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?\n\nKAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.\n\nKALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän\noikein --?\n\nKAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.\n\nKALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa\nanteeksi! Minä en osannut aavistaa... niin, en todellakaan tietänyt...\ntarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli... niin, oli poika...\n\nKAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu\n-- minunlaiseni tapauksethan tavallisesti \"karttavat julkisuutta\",\npainetaan villaisella -- eikä painomusteella.\n\nKALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin... Mutta käykäähän\nistumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee\nkirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa\nhyvä!\n\nKAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.)\nNiin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan -- uskallan sanoa --\nerikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. -- Asiani on aivan\nyksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne\nvirastoon kuin kotiinne. Miksi -- se selvinnee keskustelumme kuluessa.\nHeti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini\nmissään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.\n\nKALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua\ntapaamaan?\n\nKAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin\nottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle,\njoka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut\npaljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan\nsuunnitelmallisesti. Sitä seikkaa -- mutta ehkä vielä enemmän paria\nonnellista sattumaa -- on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia\ntuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa\njuhlallisesti) herra ministeri.\n\nKALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin\nvälttämätöntä...\n\nKAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle\npääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen,\nherra ministeri?\n\nKALTIMO. Olkaa hyvä!\n\nKAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen.\nHänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää,\nkuinka vanha olette?\n\nKALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani\nkysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?\n\nKAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta,\nherra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain\nkoulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas.\nJa kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä\nyksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä\ntunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte\nhiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla\nmenettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut\nhyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt\njatkaa?\n\nKALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian\nytimeen sitä mieluisampaa minulle.\n\nKAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten\nopitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli\nkahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu\n-- eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän\nkirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden\ntammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin\nkahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä\nmaaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. --\nOlenko oikeassa?\n\nKALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?\n\nKAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi\nkysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen\ntärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin\nniihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee\nseisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.)\nLähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun\nkieloja?\n\nKALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin... Mutta en todellakaan ymmärrä...\n\nKAARLE WELLE. Olkaa huoletta -- tulette ymmärtämään.\n\nJa seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon,\nalkukirjaimenne nimimerkkinä?\n\nKALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.\n\nKAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa,\ntekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset\nturhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää\nTeitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli\nkätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)\n\nKALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te\nluulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka\nminusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa\nmielettömältäkin.\n\nKAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra\nministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen\nsuussa -- niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus.\nSitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa.\nEn ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.\n\nKALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko -- minun\nkärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen\nkäyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen:\nkäsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.)\nPyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette\nselvittäneenne.\n\nKAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä\nsen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen\nsiten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, _kuka on\näitini pojan isä_.\n\nKALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?\n\nKAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän\ntoista lausetapaa.\n\nKALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?\n\nKAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?\n\nKALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä... minä vakuutan, etten sitä\naavistakaan.\n\nKAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!\n\nKALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?\n\nKAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä,\nkuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.\n\nKALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole\ntiennyt Teidän olemassaolostannekaan! -- Tämä tuli niin äkkiä, aivan\nkuin salama kirkkaalta taivaalta.\n\nKAARLE WELLE. Niin, meidänlaisemme yllätykset tulevat kai tavallisesti\nodottamatta....\n\nKALTIMO. (Ikäänkuin äkkiä havahtuen.) Mutta ehkäpä tämä onkin vain\nerehdys. Olisi kai toki äitinne jollakin tavoin antanut minun tietää...\n\nKAARLE WELLE. Ei ikinä. Hän on liiaksi ylpeä. Eihän hän edes minulle\nole suostunut sanomaan, kuka on syypää olemassaolooni. Siellä ulkona\nminä virallisesti olin hänen ottopoikansa. Itsekin luulin olevani\nlöytölapsi siihen päivään asti, jona täytin kuusitoista vuotta. Silloin\nsanoi äitini minulle totuuden. Ja siitä asti olen minä koettanut\nselvitellä elämäni arvoitusta. -- Äitini sanomalehtileikkeleiden\nkirjasta löysin runonne ja arvostelunne. Kun kerran toin äidilleni\nkieloja ja hän pyysi, etten koskaan hänelle niitä kukkia toisi, ne kun\nvain herättivät katkeria muistoja, aloin jo päästä jäljille. Tänään\novat jäljet johtaneet perille.\n\nKALTIMO. (Itsekseen tuskallisesti huokaisten). Enkä minä ole mitään\naavistanut! (Vasemmalla sivuseinällä olevalle ovelle koputetaan.\nKaltimo epäröi hetkisen, sanoo sitten päättäväisesti:) Sisään!\n\nBERG. (Tulee asiapaperi kädessään. Heittää tutkivan katseen ensin\nKaarle Welleen sitten Kaltimoon. Huomatessaan viimeksimainitun olevan\nylen hämillään pysähtyy hän epätietoisena keskilattialle.) Anteeksi...\nehkä tulinkin häiritsemään...\n\nKALTIMO. Oliko jotakin hyvin kiireellistä?\n\nBERG. Ei muuta kuin allekirjoitus sukututkimusseuran määrärahan\npuoltoon.\n\nKALTIMO. (Hyvin päättäväisesti, melkein äkäisesti.) Ei tule\nkysymykseenkään! Siinä asiassa olen saanut lisäselvitystä, jonka\njohdosta olen kokonaan muuttanut kantani. Seuran suunnittelema julkaisu\non aivan tarpeeton. Mokomaan eivät valtionvarat todellakaan riitä.\nKirjoitamme jyrkästi epäävän lausunnon.\n\nBERG. Tarkemmin asiaa ajatellen olen tietysti minäkin aivan samaa\nmieltä. Kirjelmä on erinomaisen helposti muutettavissa. (Kumartaa,\nmenee, tarkastelee vielä mennessään tutkivasti Welleä, joka keskustelun\nkuluessa on siirtynyt peremmäksi taka-alalle.)\n\nKALTIMO. (Bergin mentyä.) Niin, koska nyt todennäköisesti Te...\ntuota... koska nyt kerran sinä olet...\n\nKAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra\nministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä\nniin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei\nvalitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä\nmyöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se\nmuistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!\n\nKALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus\nsuoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.\n\nKAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava\nharhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville\nhistoriallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on\nselvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt\nvaltiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada\nsulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.\n\nKALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä... Suoraan sanoen tämä\ntuntuu minusta hiukan nololta...\n\nKAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen\nluonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa... niin... olkaa olevinanne\naivan... (Etsii sanoja.)... aivan niinkuin sataisi!\n\nKALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin... kaipa me vielä tapaamme.\n\nKAARLE WELLE. Toivon sitä hartaasti. (Kumartaa, menee.)\n\nKALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä\nvielä! Ja juuri nyt... juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen\ntaustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä,\nsäikähtäen.) Sisään!\n\nEDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta,\nsillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu\nkäytävän päässä.\n\nKALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.\n\nEDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta\nsamalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien\nministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä\nihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan\nkenen hyvänsä -- vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on\nvaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.)\nNäkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka...\n\nKALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko... tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?\n\nEDELMAN. En osaa aavistaakaan.\n\nKALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!\n\nEDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on\nkiinni valtiosalaisuuksissa?\n\nKALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä...\n\nEDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano\nnyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää\nhuomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja\nolisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa... ja vielä paljon\nmuutakin.\n\nKALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?\n\nEDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä\nvetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä...\n\nKALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?\n\nEDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä\ntarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? -- Tulin tästä\nohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin\nlaakeriseppeleeseen.\n\nKALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan... en oikein tiedä...\nehkäpä en sittenkään ole siinä mukana... On näet ilmennyt eräitä\nasianhaaroja... Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään\nkäsiensä varaan.)\n\nEDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat\nepäluottamuslausetta eduskunnalta?\n\nKALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!\n\nEDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt\nsydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän\nnäyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.\n\nKALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit.\nJuuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja\nkahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös\nlinnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan\nkirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee\nlevottomasti edestakaisin.)\n\nEDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet\nkärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian\nkukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset\nmittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin\nne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi\nkonnan.\n\nKALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa\nkävelyään.)\n\nEDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden\nhairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon.\nVasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema\narveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.\n\nKALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!\n\nEDELMAN. (Hämmästyen.) Mitä? Tarkoitatko todellakin, että sinullakin\nolisi jokin _sellainen_ historia selkäsi takana.\n\nKALTIMO. Sen pahempi minulla on. Ja tänään se jo astui rinnalleni...\n\nEDELMAN. Hyvä kun ei astunut varpaillesi! (Menee Kaltimon luo.) Mutta\nsalli minun joka tapauksessa puristaa kättäsi. (Ojentaa kätensä.)\n\nKALTIMO. Kiitos osanotostasi!\n\nEDELMAN. Ei se sitä ollut. Pikemminkin onnittelu. Ainakin\nanteeksipyyntö.\n\nKALTIMO. Mitä tarkoitat?\n\nEDELMAN. Katsohan, vielä muutama minuutti takaperin uskoin, ettei\nsinunlaisellasi miehellä entisyyttä ollutkaan...\n\nKALTIMO. (Keskeyttäen.) Kunpa niin onnellisesti olisikin!\n\nEDELMAN. Älä sano niin! Mieheltä, jolla ei ole ollut kykyä tehdä edes\nainoatakaan tyhmyyttä elämässään, isänmaa hyvin harvoin voi odottaa\nmitään hyvääkään. -- Mutta mikä on nyt oikeastaan tämä sinun\nskandaalisi?\n\nKALTIMO. Minulla on lapsi.\n\nEDELMAN. Isälläni oli kaksi. Ja kotipitäjäni kunnianarvoisella\nkirkkoherralla kaksitoista. Onpa tämäkin nyt sitten rikos!\n\nKALTIMO. Niin mutta... (Ovelle koputetaan.) No mikä... (Hätkähtää.)\n\nEDELMAN. Käske sisään! Sinun pitää muistaa, ettet saa näyttää\nmaailmalle isänhuoliasi. Ministerin pitää aina olla olevinaan aivan\nkuin sataisi!\n\nKALTIMO. (Omituisen tuskallisesti hymähtäen.) Saman neuvon on tänään jo\nantanut eräs toinenkin.\n\nEDELMAN. Kuka?\n\nKALTIMO. (Kuten edellä.) Minun poikani.\n\nEDELMAN. Järkevä miehenalku! (Itsekseen.) On mahtanut tulla äitiinsä.\n(Koputetaan uudelleen.)\n\nKALTIMO. Sisään!\n\nVAHTIMESTARI. (Tulee. Hän on aivan hämillään. Ei tiedä, mitä sanoa.)\n\nKALTIMO. No, mikä on?\n\nVAHTIMESTARI. (Änkyttäen hätäytyneenä.) E-e-n tiedä, en oikein tiedä...\n\nKALTIMO. Mitä vahtimestari ei tiedä?\n\nVAHTIMESTARI. Täällä ei ole käynyt ennen sellaisia, ei koskaan minun\naikanani niin hienoja...\n\nKALTIMO. Minkälaisia? Kuka siellä on?\n\nVAHTIMESTARI. En tiedä.\n\nEDELMAN. Oletteko Te Sysmästä?\n\nVAHTIMESTARI. En oo ku' Rautalammelta, ja ihan kirkolta.\n\nEDELMAN. Näkyy olevan suunnilleen sama asia!\n\nKALTIMO. Mutta sanokaa toki viimeinkin, kuka siellä on!\n\nVAHTIMESTARI. Eräs nainen. Tässä on kortti. (Tuo kortin Kaltimolle ja\npalaa sitten ovensuuhun.)\n\nKALTIMO. (Vilkaisee korttia, hätkähtää, ojentaa sen sitten\nEdelmanille.)\n\nEDELMAN. (Katsahdettuaan korttiin viheltää.) Vai niin hänkö?\n\nKALTIMO. (Nyökäyttää merkitsevästi päätään.) Hän...\n\nEDELMAN. (Vahtimestarille.) Sanokaa, että ministeri on vapaa -- minä\nolin tässä juuri lähtemässä.\n\nVAHTIMESTARI. (Katselee tyhmännäköisenä vuoroin ministeriä, vuoroin\nEdelmania.)\n\nKALTIMO. Niin, olkaa hyvä ja menkää pyytämään sisään.\n\nVAHTIMESTARI. (Kumartaa.) Ymmärrän, herra ministeri. ( Menee.)\n\nKALTIMO. Mikä tästä nyt tulee?\n\nEDELMAN. Ei ainakaan skandaalia. Sellaisia ei neiti Fiorinin tapainen\nnainen koskaan tee. Mutta minäpä pistäydyn kansliapäällikkösi luo.\n(Osoittaa sivuovea.) Voin kai mennä tästä suoraan?\n\nKALTIMO. (Hermostuneena.) Voit kai. Niin, Berg on kyllä huoneessaan...\nSinä voitkin estää häntä tulemasta tänne --.\n\nEDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja\nFiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan\ntiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan\npuolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis\ntarvinne ollenkaan olla peloissasi... (Ovelle koputetaan; Edelman\nkiiruhtaa sivuhuoneeseen.)\n\nKALTIMO. Sisään!\n\nIRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei\nsilmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta\nminulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.\n\nKALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen\nhermostunut.) Luulen sen jo tietäväni...\n\nIRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon\nosoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole\nvielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.\n\nKALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?\n\nIRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En\ntodellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän\nsiitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada\nsanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.\n\nKALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!\n\nIRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne,\nvaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin\nluo...\n\nKALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan\nminun pitänyt se aavistaa!\n\nIRJA FIORINI. (Ikäänkuin huomaamatta välihuudahdusta.) Niin, sillä\neihän toki itseään tasavallan presidenttiä sentään voine sellaisilla\nasioilla vaivata.\n\nKALTIMO. Se vielä puuttuisi. (Onnettomana.) Kyllä se sitäpaitsi viedään\nhänenkin korviinsa.\n\nIRJA FIORINI. (Riemastuen.) Niinkö todellakin?\n\nKALTIMO. (Synkästi.) Siitä ei ole epäilystäkään... Mutta onko se nyt\nihan välttämätöntä?\n\nIRJA FIORINI. Kuinka niin? Totta kai! -- Mutta puhummekohan me nyt\nsamasta asiasta? Minä tarkoitan sitä uutta suomalaisten taiteilijain\nsukukirjahanketta...\n\nKALTIMO. (Huokaisten helpoituksesta, vajoaa tuoliinsa, ei tahdo oikein\njaksaa käsittää.) Sii-tä-kö? Ainoastaanko siitä?\n\nIRJA FIORINI. (Suutahtaen.) Onko se \"ainoastaan\"? Mistä muusta minä\nsitten olisin puhunut?\n\nKALTIMO. (Tyyntyen.) Suo anteeksi, Irja, mutta minä luulin sinun kaiken\naikaa puhuvan -- pojastasi.\n\nIRJA FIORINI. (Nousten.) Pojastani? Ja mitä hänestä? Ei. Nyt ministeri\nei tiedä, mitä hän sanoo. Mitä on sinulla ja pääministerillä ja\npresidentillä, mitä yleensä kenelläkään ihmisellä tekemistä minun\npoikani kanssa? Sitä en jaksa käsittää. Minun yksityiset asiani ovat\nkokonaan minun asioitani, niihin en laske vierasta sekautumaan.\n(Ylpeästi.) Vai minäkö muka juoksisin virastoissa, hallitusmiesten\nluona perhejutuillani! Ei kiitoksia. Sellaista ei ole oikeus uskoa --\nedes sinullakaan! -- Ollaanko tässä maassa totuttu siihen, että\nkonttorit ja virkahuoneet ovat ihmisten yksityisasiain selvittämistä\nvarten? Enpä silloin todellakaan ihmettele, että tarvitaan komiteoja ja\ntoimenpiteitä virastojen työtehon parantamiseksi. -- Mistä saattoikaan\njohtua mieleesi, että tulisin puhumaan pojastani sinulle? Luulin jo\neilisiltana kyllin selvästi osoittaneeni, etten hänestä sinun kanssasi\nkeskustele.\n\nKALTIMO. (Tointuen.) Etkö istuisi, hyvä Irja? (Irja Fiorini istuutuu.)\nOlen kiitollinen siitä, että tulit tällaiselle asialle luokseni.\n(Teeskennellyn keveästi.) Sattuukin niin, että ensimmäinen\nvirkatoimeni oli antaa määräys puoltavan lausunnon kirjoittamisesta\nsukututkimusseuran tätä asiaa koskevan anomuksen johdosta.\n\nIRJA FIORINI. Niinkö todellakin? (Katsoo häntä tutkivasti.)\nEhkäpä olet ystävällinen ja selität, mistä sitten johtuu, että\nvaltiovarainministeri on antanut määräyksen kansliapäällikölleen\nkirjoittaa jyrkästi epäävä lausunto.\n\nKALTIMO. (Hämmästyen.) Saanko vuorostani kysyä, mistä sen tiedät?\n\nIRJA FIORINI. Kansliapäällikkösi on parikymmentä minuuttia sitten\nantanut sellaisen vastauksen hänelle tehtyyn puhelinkyselyyn.\n\nKALTIMO. (Hämillään.) Niin... tosiaankin. Minun on, ikävä kyllä,\ntäytynyt muuttaa aikaisempi päätökseni, olen ollut siihen pakotettu...\n\nIRJA FIORINI. Onko valtionkassa yhden aamupäivän kuluessa niin perin\nköyhtynyt?\n\nKALTIMO. Ei. Mutta on ilmennyt muita seikkoja, jotka... niin... jotka\nsuorastaan tekevät mahdottomaksi anomukseen suostumisen... seikkoja,\njoita minä hallitusmiehenä, sen pahempi, en ole oikeutettu saattamaan\njulkisuuteen...\n\nIRJA FIORINI. (Lyhyesti.) Vai niin. Valitan, että minun täytyy ryhtyä\ntaisteluun sinua vastaan. (Nousee.)\n\nKALTIMO. Tarkoitatko ihan totta?\n\nIRJA FIORINI. En laske leikkiä. Tämä asia on minulle kunnia-asia. Teen\nsen eteen minkä suinkin voin. Sanon sinulle sen aivan rehellisesti,\nettä en usko noiden \"ilmenneiden seikkojen\" pätevyyteen, ennenkuin sen\ntodistat...\n\nKALTIMO. (Hätääntyen.) Mutta jos tehtäisiin... niin, no... pieni\nvaihtokauppa.\n\nIRJA FIORINI. (Jyrkästi.) \"Lehmän kauppoja\" tekevät poliitikot. Minä\nolen kunniallinen kansalainen...\n\nLAINA KALTIMO. (Tulee äkkiä sivuovesta, hattu päässä.) Ah, anteeksi...\nen tiennyt, että täällä oli vieraita... (Kumartaen kylmän\nkohteliaasti.) Kaikkein vähimmin osasin odottaa, että Te, nti\nFiorini...\n\nIRJA FIORINI. (Kumartaen.) Virka-asioilla, rouva ministeri. Ei muuta.\nJa sen pahempi huonolla menestyksellä. Herra ministeri on aivan\ntaipumaton eräässä sydäntäni lähellä olevassa asiassa...\n\nLAINA KALTIMO. Hän on vakaumuksen mies, kuten miehen hänen paikallaan\npitääkin olla.\n\nIRJA FIORINI. Sitä en lainkaan epäile. Ja juuri siihen olenkin toivoni\nperustanut.\n\nKALTIMO. Onko Berg huoneessaan?\n\nLAINA Kaltimo. On. Istuimme juuri tekemässä listaa niistä henkilöistä,\njoille minun on lähetettävä iltapäivä teekutsut, kun tuo hirveä Edelman\nromahti ovesta sisään. Sietämätön mies. Kerrassaan. Tunnettehan hänet,\nneiti Fiorini?\n\nIRJA FIORINI. Kyllä. Mutta en samalta puolelta kuin rouva ministeri.\nMinusta hän on erittäin hyvä ja kokonainen ihminen.\n\nLAINA KALTIMO. (Nauraa pilkallisesti.) Ha-haa. No, siinä tapauksessa,\nette tunne häntä kyllin hyvin. Hänkö hyvä? Oikein hirmuinen mies,\nkyynikko, jolle ei mikään ole pyhää. Ei. Te ette vielä tunne häntä.\n\nIRJA FIORINI. Mutta ehkäpä minä tunnenkin hänet paremmin kuin rouva\nministeri.\n\nNähkääs, hän on niitä ihmisiä, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se\non, eivät kaunistele sitä ja sanovat kaikki asiat niiden oikeilla\nnimillä. He eivät pyri taivaisiin, vaan tyytyvät pysymään maan\nkamaralla. (Lämpimästi.) Mutta heillä on usein hyvä sydän rosoisen\npinnan alla. He saattavat, kun tarvitaan, taputtaa pientä turvatonta\nlapsenpäätä ja rohkaista masentunutta mieltä hyvällä sanalla...\n\nLAINA KALTIMO. (Ylenkatseellisesti.) Minulle hän ei ainakaan ole\ntaivaita aukaissut! (Edelman ja Berg tulevat huomaamatta sisään.) Mutta\nminäpä en lienekään herra Edelmanin silmissä enkeli.\n\nEDELMAN. (Hyväntuulisesti.) Mitä ei vielä ole, siksi voi kerran tulla!\n(Menee kättelemään Irja Fiorinia.) No, onko ministerin kanssa päästy\nyksimielisyyteen?\n\nIRJA FIORINI. Sen pahempi ei. Herra ministeri on aivan eri mieltä kuin\nminä.\n\nKALTIMO. (On edellisen kohtauksen aikana hermostuneesti hypistellyt\npapereita pöydällään.) Tekisipä mieleni kysyä sinun valistunutta\nmielipidettäsi tässä asiassa. Saanko lyhyesti selittää asian?\n\nEDELMAN. Aivan turhaa! Olen joka tapauksessa nti Fiorinin puolella.\n\nKALTIMO. No niin... kun nyt olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin\nluulenpa melkein, että sittenkin voin suostua... Berg, oletko hyvä ja\nmuutat sen lausuntomme sukututkimusasiassa puoltavaksi.\n\nBERG. En ehtinyt sitä vielä muuttaa hylkääväksikään. Se on siis\nvalmiina. Tuonko heti allekirjoitettavaksi?\n\nKALTIMO. Ole hyvä! (Berg menee.)\n\nIRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kas niin. Nyt olemme siis liittolaiset. Ja\nnyt on asiani suoritettu. Pyydän kiittää herra ministeriä. (Puristaa\nhänen kättään. Katsoo rannekelloaan.) Nyt olenkin jo myöhästynyt\nharjoituksestani, säestäjäni on jo varmaan tuskastunut. (Kumartaa.)\nHyvä rouva, hyvät herrat! (Menee Kaltimon saattamana ovelle.)\n\nBERG. (Tulee paperi kädessään.) Kas tässä! (Panee paperin pöydälle,\njonka ääreen Kaltimo istahtaa kirjoittamaan nimensä.)\n\nKALTIMO. (Ojentaa paperin Bergille.) No niin, nyt on se asia sitten\nselvä!\n\nBERG. (Kevyen leikillisesti.) Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo myöskin\njumala.\n\nLAINA KALTIMO. (Happamasti.) Ja jumala on tässä tapauksessa herra\nEdelman.\n\nEDELMAN. Sitä en ole koskaan luullut olevani.\n\nLAINA KALTIMO. No mikä sitten?\n\nEDELMAN. Vain jumalan kuva -- joksi raamattu vakuuttaa armollisen\nrouvankin luoduksi!\n\n(Väliverho.)\n\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nIrja Fiorinin vierashuoneessa.\n\nEteiseen johtava ovi taustaseinällä, ovi myöskin vasemmalla ja toinen\noikealle. Flyygeli. Valokuvia ja muistoesineitä esillä.\n\nIlta. Sähkökruunussa tuli. Myöskin eteisessä, jonne ovi on auki, valoa;\neteisen seinällä vastapäätä vierashuoneen ovea puhelin.\n\nKAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, menee eteiseen, jonka ulko-oven\naukaisee ja sulkee. Palaa sitten arkihuoneeseen.) Ihmeellistä! Minusta\nkuulosti aivan kuin olisi ovikello soinut. (Katsoo kelloaan.)\nNeljännestä yli yhdeksän... johan pitäisi ohjelman ensi osan olla\nlopussa! Kaipa hän nyt vain tulee! (Istahtaa tuoliin.) Minun täytyy\nsaada tämä asia järjestykseen... siinä ei auta mikään... maksoi mitä\nmaksoi! (Ovikello soi.)\n\nPALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)\n\nKAARLE WELLE. Jos se on eräs vanhempi herra, joka kysyy minua, niin on\nAnni hyvä ja pyytää sisään. Muille en ole kotona.\n\nPALVELIJATAR. (Ei voi pidättää nauruaan.) Ymmärrän herra Nuoriherra.\n\nKAARLE WELLE. Ei siinä, hyvä Anni, mitään nauramista ole! Kun ei haluta\ntavata ketään, niin ei olla kotona.\n\nPALVELIJATAR. Nuoriherra saa antaa anteeksi, mutta se kuulosti vain\nniin hullulta. (Nauraa taas.)\n\nKAARLE WELLE. Jos Anni tietäisi, kuinka vakava asia nyt on\nkysymyksessä, niin ei Anni nauraisi... vaan ehkä pikemminkin itkisi...\n\nPALVELIJATAR. Sus' siunatkoon! Aivanhan Nuoriherra peloittaa. (Ovikello\nsoi uudelleen.)\n\nKAARLE WELLE. (Nousee.) Kas niin. Anni kiirehtii nyt!\n\n    (Palvelijatar menee eteiseen avaamaan. Kaarle Welle\n    lähtee hermostuneesti kävelemään edestakaisin.)\n\nEDELMAN. (Eteisessä.) Nuoriherra lienee kotona yksikseen...\n\nPALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona -- herralle.\n(Tulee sisään hetkisen kuluttua.) Siellä on nyt se herra.\n\nKAARLE WELLE. Anni on hyvä ja pyytää sisään.\n\nPALVELIJATAR. (Menee eteiseen; sanoo siellä.) Herra on hyvä ja käy\nsisään!\n\nEDELMAN. (Tulee sisään; hänen jäljessään palvelijatar, joka jatkaa ulos\nvasemmalle.) Hyvää iltaa!\n\nKAARLE WELLE. Hyvää iltaa! (Menee häntä vastaan, ojentaa kätensä.)\nNiin... minä olen... äitini poika!\n\nEDELMAN. (Taputtaa häntä olalle isällisesti.) Sitä me, herra paratkoon,\nkai olemme vähän jokainen!\n\nKAARLE WELLE. (Hiukan epäröiden.) Niin... tietysti... tarkoitin vain,\nettä minä olen oman äitini poika... Sitäpaitsi ehkä aivan erityisesti...\n\nEDELMAN. (Sydämellisesti.) Ymmärrän, nuori ystäväni! Minusta on oikein\nhauska jutella kanssanne vähän, ennenkuin toiset tulevat...\n\nKAARLE WELLE. Ettekö ole ystävällinen ja istu? (Osoittaa tuolia, jolle\nEdelman käy istumaan; istuutuu itse vastapäätä.) Niin, äitihän on\nkutsunut tänne muutamia tuttaviaan konsertin jälkeen. Ja juuri\nsenvuoksi tahdoin... tarkoitan: rohkenin pyytää Teitä tulemaan\naikaisemmin. Olen pahoillani, että riistin Teiltä täten äitini ohjelman\njälkipuoliskon. Mutta asiani on sekä vakava että kiireellinen...\n\nEDELMAN. Toivon saavani kuulla äitinne laulavan vielä useastikin. Siitä\ninnostuksesta päättäen, joka salissa vallitsi, ei hän voi lopettaa\nyhteen eikä kahteen kertaan. Mutta ettekö Te ollut lainkaan siellä?\n\nKAARLE WELLE. En. Tavallisesti olen... mutta täällä en tahtonut...\nIhmiset olisivat kai katselleet minua yhtä paljon kuin äitiäni... Enkä\nminä tahtonut häiritä heidän taidenautintoaan. Äitini on kyllä siinä\nuskossa, että olen konsertissa... Hän ei tiedä tästä meidän\nkohtaamisestamme mitään.\n\nEDELMAN. Niinkö?\n\nKAARLE WELLE. Niin. (Varhaisvanhasti.) On asioita, joita minun\ntoistaiseksi täytyy hoitaa hänen selkänsä takana. Se on\nyksinkertaisesti velvollisuuteni perheen päämiehenä.\n\nEDELMAN. (Hymähtäen.) Näyttää siltä kuin perheenpään huolet Teitä\npainaisivat... ne tuntuvat tulevan toisille jo hyvin aikaiseen...\ntoisille ne eivät tule koskaan...\n\nKAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?\n\nEDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule --\nministeriä.\n\nKAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?\n\nEDELMAN. Ehkä... (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies,\nolette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä\niltana.\n\nKAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman\nnyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee\npidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin.\n(Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.)\nSilloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla\nminkäänlaisessa... kuinka nyt sanoisinkaan?... persoonallisessa\nsuhteessa... (Edelman puistaa hymyillen päätään)... etenkin, kun ei\näitinikään sitä tahdo... Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen\narvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.\n\nEDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita\nhaavoja.\n\nKAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä.\nMutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään\ntavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.\n\nEDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.\n\nKAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.\n\nEDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä\nrahtuistakaan.\n\nKAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä\nluottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.\n\nEDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.\n\nKAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.\n\nNähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan -- ja meikäläisethän\nlienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia\n--, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut\ntietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei\ntahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä.\nTuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin\nvakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se\nkieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin\nisänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli\ntärvellyt koko hänen elämänsä.\n\nEDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä\nsuurimpana ja kalliimpana ilona.\n\nKAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään.\nSyypää onnettomuuteen -- ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja\nelämäni ristiriita!\n\nNo niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle.\nMutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla,\nvaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni,\nei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään --\nsilloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään\nsiinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien\npuihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan... Se oli surullista,\nmutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo\nuhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi...\n(Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)\n\nEDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee\nlapsena mieheksi... Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain\ntullut vanhaksi.\n\nKAARLE WELLE. Niin olen. -- Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini\nsitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja\nottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus\nmieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut\njärjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni,\njota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen\nlähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista\nkohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi\ntöikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo...\n\nEDELMAN. (Viheltää hiljaa.)\n\nKAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut\nkutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään\nodotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa\nhäntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme\nymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme\ntoistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin\nvahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli\npettänyt minun ihanan äitini... Nautin, kun hän kiemurteli kuin\nhyönteinen neulassa...\n\nEDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!\n\nKAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?\n\nEDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.\n\nKAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. -- Jo siellä ulkona\npuhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään\ntoisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja\nniin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan\nrakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata\nTeitä...\n\nEDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?\n\nKAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti\nsilmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi\n-- _ruvetkaa isäkseni!_\n\nEDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat...\n\nKAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.\n\nEDELMAN. Entä äiti?\n\nKAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen\nvarmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi\najatella... niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin...\n\nEDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?\n\nKAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein\nuskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.\n\nEDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten\nkäsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se\nkäy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten\nedessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.\n\nKAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana:\nisä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua -- tämä oli ensimmäinen\nkerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)\n\nEDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle\nmuutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat\nistuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni\njonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle,\njoka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat\ntoisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut\nkuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani\nkukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä.\nMinun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli\nminusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka... Sydän\nkuivui ja kutistui...\n\nKAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se... oliko se?...\n\nEDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) _Se oli sinun äitisi_.\n\nKAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun\npitänyt osata se arvata! -- Mutta nythän vasta isäni muuttuukin\noikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!\n\nEDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun\nkuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!\n\n    (Ovikello soi.)\n\nPALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?\n\nKAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko\nmaailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin\nsaakka!\n\nPALVELIJATAR. Herranen aika! (Menee aukaisemaan eteisen oven.)\n\nKALTIMO. (Eteisessä,) Joko täällä ollaan kotona?\n\nPALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona.\n\nKALTIMO. (Eteisessä.) Onko jo muita vieraita?\n\nPALVELIJATAR. (Eteisessä.) Eräs herra...\n\nKALTIMO. (Eteisessä.) Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa ministeri\nKaltimo.\n\nPALVELIJATAR. (Sisään ovensuuhun.) Nuoriherra, nyt siellä jo on\nministeri...\n\nKAARLE WELLE. (Naurahtaen. Puoliääneen.) Mutta ei vielä kadunlakaisijaa\n-- kaipa sekin tulee myöhemmin. (Ääneen.) Anni pyytää sisään.\n\nPALVELIJATAR. (Ulos eteiseen.) Herra ministeri on hyvä.\n\nKALTIMO. (Tulee sisään. Kaarle Welle nousee häntä vastaanottamaan.)\nHyvää iltaa. Tulen aikaiseen. En päässyt ensinkään konserttiin --\ntärkeä ministerivaliokunnan istunto. Se oli tavattoman harmillista,\nmutta näkyy olevan niin, että niiden, jotka keltaisen linnan portista\nsisään astuvat, on uhrattava ilonsa. (Edelmanille.) Vai sinä, vanha\nveijari, et myöskään ole konsertissa. (Tervehtii häntä.) No, sinulla\neivät ainakaan ole olleet esteenä valtion asiat...\n\nEDELMAN. Eivät. Mutta monin verroin tärkeämmät.\n\nKALTIMO. (Naurahtaen.) No, mitkähän asiat ne nyt lienevät valtion\nasioitakin tärkeämmät?\n\nEDELMAN. Omani. Ja ehkä sitäpaitsi vielä erään toisen, joka ei itse\nosaa asioitaan hoitaa.\n\nKAARLE WELLE. Eikö herra ministeri suvaitse istua?\n\nKALTIMO. Kiitän. (Istuutuu. On ilmeisesti sangen hermostunut.)\n\nKAARLE WELLE. Saanko ehkä toisia odoteltaessa tarjota herroille lasin\nwhiskyä?\n\nKALTIMO. Kiitos, ei millään muotoa!\n\nEDELMAN. Mitä? Oletko sinä sairas?\n\nKALTIMO. En. Mutta minä olen -- ministeri.\n\nEDELMAN. Se näkyy totta tosiaankin olevan sama asia!\n\nKAARLE WELLE. Pyydän anteeksi: en todellakaan tahtonut panna herra\nministerin velvollisuudentuntoa koetukselle. Enhän ole ollut täällä\nvielä niin kauan, että tuntisin tarkalleen maan tapoja, mutta tulin\nvain ajatelleeksi, että näin yksityisessä kodissa ja aivan ahtaassa ja\nuskotussa piirissä...\n\nKALTIMO. Hm. (Hieroskelee vähän käsiään ja ravistelee olkapäitään.) Hm.\nTuli tosin vähän kylmä, niin että ehkä pieni lasi puhtaasti\nterveydelliseltä kannalta... (Kaarle Welle nousee.) Mutta uskallanko\npyytää, ettei missään tapauksessa palvelijatar... vaan että Te itse\nvaivautuisitte tuomaan sen...\n\nEDELMAN. Ja maitokannussa! (Nauraa.)\n\nKAARLE WELLE. Olkaa aivan rauhassa, herra ministeri! (Menee\nvasemmalle.)\n\nKALTIMO. Minä pyydän sinua, vanha veli, ottamaan vähän huomioon minun\nasemani. Ajattelehan, kuinka kärkkäitä ihmiset ovat meikäläisistä\njuoruja sepittelemään... Totta puhuen minua epäilytti aivan\ntavattomasti koko tänne tulokin, mutta vaimoni tahtoi välttämättä ja\nolisi tietysti voinut ruveta epäilemään jotakin, jos olisin\nitsepintaisesti pannut vastaan.\n\nEDELMAN. Voi, voi niitä virkamiehen vaivoja!\n\nKALTIMO. Älä viitsi olla pilkallinen! Sinähän tiedät, kuinka kauhea\ntilanteeni tällä hetkellä on. Olenhan sinulle uskonut koko jutun\ntoivossa, että sinä ymmärtäisit ja auttaisit minua. -- Muuten pidin\nviisaimpana äskettäin sanoa pääministerillekin, että olin kutsuttu\ntänne tänä iltana... Eikö se sinustakin ole omansa katkaisemaan kärjen\nniiltä juoruilta, jotka mahdollisesti jälkeenpäin kannetaan hänen\nkorviinsa?\n\nEDELMAN. Se oli epäilemättä valtioviisain teko, minkä koko lyhyellä\nhallituskaudellasi olet tehnyt! Edeltäjäsi koetti pitää pääministeriä\nsyrjässä kaikista perheasioistaan ja joutui pois radalta! Sopii siis\nkoettaa päinvastaista menetelmää.\n\nKAARLE WELLE. (Tulee kädessään tarjotin, jolla on kaksi whiskylasia ja\nyksi viinilasi. Asettaa tarjottimen pöydälle. Tarttuu viinilasiin.)\nHerrat sallinevat minun olla \"eriuskolaisen\" -- lukekaa se minun\nnuoruuteni syyksi. (Kohottaa lasinsa.) Terve tuloa!\n\nEDELMAN. (Kaarle Wellelle.) Minä sanon samat sanat!\n\nKALTIMO. Niin, tervetuloa isänmaa... (Hämmentyy.) Uuteen\nkotimaahanne...\n\nKAARLE WELLE. Sanokaa vain: isänmaa, herra ministeri. Sillä isäni\nmaahan tämä on -- ja juuri siksi olen iloinen siitä, että olen tänne\npäässyt.\n\nKALTIMO. (Hermostuneesti.) Niin... niin...\n\nEDELMAN. (Hymyillen merkitsevästi.) Ja isä on tietysti iloinen, kun hän\nsaa poikansa kotiin!\n\nKAARLE WELLE. (Hymyilee Edelmanille.) Toivokaamme niin!\n\nKALTIMO. (Tarttuu hermostuneesti lasiinsa, juo sen pohjaan, etsii\njalallaan Edelmanin jalkaa antaakseen hänelle varoittavan merkin.\nJuotuaan alkaa yskiä kovasti.)\n\nEDELMAN. (Naurahtaen.) Veljelle taisi mennä isänmaa vähän väärään\nkurkkuun!\n\n    (Ovikello soi.)\n\nKAARLE WELLE. (Nousee, menee aukaisemaan, eteisen oven.) Nyt ne\ntulevat! (Sulkee mennessään oven eteiseen.)\n\nPALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)\n\nEDELMAN. Nuoriherra meni itse -- kadunlakaisijoita vastaan.\n(Naurahtaa.)\n\nPALVELIJATAR. (Nauraa ymmärtäväisesti; menee takaisin vasemmalle.)\n\nKALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko\ntänne todellakin...\n\nEDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku\nministerien liepeillä?\n\nKALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?\n\nEDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen\npalvelusväkeä...\n\n    (Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään\n    kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa\n    kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen.\n    Ovi jää auki heidän jälkeensä.)\n\nIRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä\nihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen\nkättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista -- ne ovat\nkai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.)\nMutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole\nlasia!\n\nKAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli -- se on ehkä... vain\ntilapäisesti kadonnut.\n\nKALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin... sen täytyi\nkadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi... Mutta nyt se jo voi päästä\npiilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)\n\nIRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas -- lasinpuhaltaja!\n(Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.)\nSaanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo --\ntaiteilija Kaarto, asessori Edelman... (Kaarto käy herroja\nkättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva\nkansliapäällikköineen...\n\nEDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.)\nKadunlakaisijat!\n\nIRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra\nKaarrollekin! Kai se maistaa?\n\nKAARTO. Kiitän.\n\nKAARLE WELLE. (Menee vasemmalle.)\n\nKALTIMO. Ja miltä tuntui laulaa kotikaupungissa?\n\nIRJA FIORINI. Miten sanoisinkaan? \"Katkeransuloiselta\" olisi kai oikea\nsana, jollei se maistuisi tusinaromaanilta. Vanhat muistot... tahtoivat\nväkisinkin herätä... Mutta hirveän ystävällisiä ne olivat minulle,\naivan liiaksi...\n\nEDELMAN. Kukapa olisi paremmin lämmintä vastaanottoa ansainnut kuin se,\njoka jäähyväisittä lähti!\n\nIRJA FIORINI. (Keveästi.) No, joko Tekin, vanha ystävä, rupeatte\nimartelemaan?\n\nKAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, tuo lasin Kaarrolle.) Olkaa hyvä!\n\nKAARTO. Kiitos! (Kohottaa lasinsa vasemmalla kädellä.) Madame! Suokaa\nanteeksi, että vien lasin huulilleni vasemmalla kädelläni, mutta\noikealla olen kerran säveltänyt: \"En viiniä juo, en rypäleverta...\"\n(Juo lasinsa pohjaan.)\n\nKAIKKI. (Nauravat.)\n\nEDELMAN. Te, nuori mies, taidattekin elää Sanan mukaan. Ettekö koskaan\nanna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee?\n\nKAARTO. Kyllä silloin, kun teen jotakin molemmin käsin. Ja sellaista\ntapahtuu hyvin usein!\n\n    (Ovikello soi.)\n\nPALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta ja menee eteiseen.)\n\nIRJA FIORINI. Nyt herrat suonevat minulle anteeksi, että hetkeksi menen\npitämään huolta emännän velvollisuuksistani, meidänhän täytyy ajatella\nvähän ruumiinkin ravintoa. (Menee vasemmalle.)\n\n    (Eteisessä vilahtavat Laina Kaltimo ja kansliapäällikkö. Hetken\n    kuluttua tulevat he sisälle. Palvelijatar menee vasemmalle.)\n\nKAARLE WELLE. (Menee vieraita vastaan.) Herrasväki on hyvä... äitini\ntulee heti... Tervetuloa rouva ministeri! (Suutelee Laina Kaltimoa\nkädelle. Esittäytyy sitten kansliapäällikölle.)\n\nLAINA KALTIMO. (Kumartaen kaikille.) Hyvää iltaa, hyvät herrat! -- Mikä\nihana konsertti -- sellaista ei kuule usein. Ja yleisö aivan\nhaltioissaan...\n\nBERG. (Menee Kaarron luo.) Terve, terve! Kuinka hurisee? Kyllä sinä\npoika sitten osaat pianoa käsitellä. Mutta annahan, kun esittelen sinut\nministeri Kaltimon rouvalle, hän tahtoo niin mielellään tehdä\ntuttavuutta kanssasi.\n\nKAARTO. Pelkään, etten osaa käsitellä hänen laisiaan yhtä hyvin kuin\npianoa.\n\nBERG. (Vetää hänet Laina Kaltimon luo.) Älä pelkää! Kyllä hän\nkäsittelee sinua! Tule nyt. Saanko esitellä rouva ministerille\nsäveltäjä Kaarron?\n\nLAINA KALTIMO. (Ojentaen kätensä Kaarrolle.) Erittäin hauska tutustua.\nOlen kuullut Teistä niin paljon ja tänä iltanahan sain kuulla Teitä\nitseännekin. Se oli aivan erinomaisen kaunis se \"Kuutamolaulu\"...\n\nKAARTO. Rouva ministeri on aivan liiaksi rakastettava...\n\nLAINA KALTIMO. En ensinkään. Tiedättekö, takanani istui eräs\nmusiikkiarvostelija. Ja hän käytti aivan minun sanojani... Uskokaa tahi\nolkaa uskomatta. Olisi erittäin hauskaa, jos joskus tulisitte viiden\nteelle vastaanottopäivänäni. Minusta taiteilijat aina ovat\nvaltiollisten salonkien kaunistuksena -- ja ehkäpä Te vielä\nvaivautuisitte vähän soittamaankin...\n\nIRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta suoraan Laina Kaltimoa kohti.) Hyvää\niltaa, rouva Kaltimo. Tuotitte minulle suuren kunnian, kun tahdoitte\ntulla luokseni. Olen erittäin iloinen...\n\nLAINA KALTIMO. Kunnia on kokonaan minun puolellani. Kuinka suuri\ntaiteilija Te olettekaan! Sallikaa minun kiittää Teitä sydämeni\npohjasta tämän illan verrattomasta nautinnosta. Ja luvatkaa tulla ensi\nteekutsuihini, pääministerinkin rouva tahtoisi niin mielellään tutustua\nkuuluisimpaan laulajattareemme.\n\nIRJA FIORINI. Sehän on kovin mairittelevaa. Tuhannet kiitokset. Mutta\nnyt pyytäisin herrasväkeä tulemaan pöydästä ottamaan hiukan teetä ja\nvoileipiä. (Osoittaa auki jätettyyn oveen vasemmalla.) Olkaa hyvät!\n\nKAIKKI. (Kumartavat ja lähtevät; viimeisinä Kaarle Welle ja Kaarto.)\n\nKAARLE WELLE. Sanokaa suoraan, lauloiko äiti todellakin suurenmoisesti?\n\nKAARTO. Suurenmoistakin suurenmoisemmin! Sellaista laulua eivät ihmiset\ntäällä ole ennen kuulleetkaan.\n\n    (Menevät ruokasaliin. Näyttämö jää hetkeksi tyhjäksi.)\n    (Kaarle Welle ja Palvelijatar. Tulevat vasemmalta.)\n\nPALVELIJATAR. (Ryhtyy korjaamaan Kaarle Wellen avustamana tyhjiä laseja\nja järjestelemään esineitä.) Kyllä se on hassu, se herra, joka tänne\nensiksi tuli! (Nauraa.) Mutta hyvä ihminen se mahtaa olla.\n\nKAARLE WELLE. Hyvä hän on. Niin hyvä, ettei Anni voi sitä aavistaakaan.\nJa niin tavattoman viisas.\n\nPALVELIJATAR. Voipi olla viisaskin. Sillä kerran sanottiinkin Suomen\nKuvalehdessä, ettei tavallisen ihmisen aina ole helppo eroittaa hyvin\nviisasta miestä pähkähullusta.\n\nKAARLE WELLE. Niin, niin... Ei Anni vielä kaikkea tiedäkään!\n\n    (Menevät vasemmalle.)\n    (Näyttämö on taas hetken tyhjänä.)\n\nEDELMAN. (Tulee vasemmalta teekuppi kädessään ja toisessa\nvoileipä-lautanen. Viheltelee hiljaa tullessaan. Istuutuu pöydän\nääreen. Kuuntelee silloin tällöin ja katsahtaakin ruokasaliin päin.)\n\nIRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta.) Ihanko ypöyksin? En voinut käsittää,\nmihin olitte kadonnut.\n\nEDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia... Enköhän\nvoisi sitä nyt sanoa?\n\nIRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö...\n(Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta\npelkäämään kosintaa...\n\nEDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon\njuhlallisempi kuin koskaan kosinta.\n\nIRJA FIORINI. Ja mikä se on?\n\nEDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.\n\nIRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä... Ei\nkoskaan! -- Oletteko menettänyt järkenne?\n\nEDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän\nlyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.)\nEnsiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi\nollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän\nkutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko\nsydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin\nraskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.\n\nIRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.\n\nEDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. \"On\nasioita, jotka 'perheenpään' täytyy yksin hoitaa\". Hän ei ole tahtonut\nlisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on\nhän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat\nsielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille\noudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin\npäämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.\n\nIRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä\nelämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa\nkielsi... Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.\n\nEDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.\n\nIRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette\nsuinkaan...\n\nEDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän\njää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen\nsilmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen\nmuuten vain hänen isällinen ystävänsä -- kysymys ei ole muusta kuin\npienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse\nmitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret\nmittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo\nkoko elämänsä särkyneeksi...\n\nIRJA FIORINI. Luuletteko niin?\n\nEDELMAN. Minä tiedän sen.\n\nIRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee\nnyyhkyttäen peremmälle.)\n\nEDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja\nsytyttää savukkeen.)\n\nBERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin,\nnaurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin\nhauskaa -- se Kaarto on helkkarin hassu heppu!\n\nEEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija -- mikä on yksinkertaisin keino\nottaa omakseen poika, jonka isä on... kuollut? Onko se yleensä hyvin\nmonimutkaista.\n\nBERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.)\nYksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja\nkokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin\nkaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko\nvaltioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven\njälkeensä.)\n\nIRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu\nhänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi\n-- äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja\nehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät\njohtopäätökset...\n\nEDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät\nihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä...\n\nIRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on.\nEnkähän minä juuri ihmisistä välitä. -- Joka tapauksessa tahdon kiittää\nTeitä, vanhin ja paras ystäväni...\n\nBERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta\neikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden\nmukaan?\n\nIRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan -- saattepahan nähdä.\n\nBERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee\nvasemmalle.)\n\nIRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta\nja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli\nminulle niin suureksi avuksi -- niin, en tiedä, miten ilman sitä\nollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman\npimeää...\n\nKAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän\njo sanonut sinulle?\n\nIRJA FIORINI. On, poikani.\n\nKAARLE WELLE. Entä sinä äiti?\n\nIRJA FIORINI. Minun täytyy vähän miettiä...\n\nKAARLE WELLE. Ei hän sitten olekaan kaikkea sanonut! Onko hän kertonut,\nmitä sinä olet ollut hänelle?\n\nEDELMAN. No no, poikani!\n\nKAARLE WELLE. Arvasinhan minä. Ei hän sitä tietysti koskaan olisi\nsanonut.\n\nIRJA FIORINI. (Ikäänkuin jokin hänelle äkkiä valkenisi; katsoo\nkysyvästi poikaansa.) Niinkö --?\n\nKAARLE WELLE. Niin, äiti.\n\nIRJA FIORINI. (Nousee.) Niinpä olen tehnyt päätökseni. Minä suostun...\n\nKAARLE WELLE. Äiti!\n\nIRJA FIORINI. Mutta yhdellä ehdolla.\n\nKAARLE WELLE. Äiti, mikä se on?\n\nIRJA FIORINI. Se, että hän ottaa omakseen -- _minutkin_.\n\nLAINA KALTIMO. (Tulee vasemmalta Bergin kanssa.) \"Kun ei Muhamed tule\nvuoren luo, niin tulee vuori Muhamedin luo.\" Eikö se ollut niin?\n\nBERG. Joko niin tahi päinvastoin -- kyllä asessori joka tapauksessa\nälyää, että hän on Muhametti.\n\nLAINA KALTIMO. Mutta sopiiko se nyt oikein? Muhamettilaisillahan on\nmonta vaimoa eikä arvon asessori ole kyennyt hankkimaan itselleen\nainoatakaan.\n\nKALTIMO. (On viime vuorosanan aikana Kaarron seurassa ilmestynyt\novelle.) Ei sitä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu!\n\nEDELMAN. Niin, eihän sitä koskaan voi tietää aamulla, mitä iltaan\nmennessä on tapahtunut.\n\n    (Telefooni soi eteisessä.)\n\nKAARLE WELLE. (Rientää vastaamaan.) Halloo... Kyllä, mutta saanko\npyytää herra pääministeriä odottamaan hiukan, pyydän isäni\npuhelimeen... Olkaa hyvä. (Laskee kuulotorven; kääntyy.)\n\nKALTIMO. (Äärimmilleen säikähtyneenä, horjahtaa, yrittää ottaa askeleen\npuhelinta kohti, mutta vaipuu tuolille.)\n\nKAARLE WELLE. Isä olisi hyvä ja tulisi puhelimeen.\n\nKALTIMO. (Liikahtaa tuskaisesti.)\n\nEDELMAN. (Menee tyynesti puhelimeen.) Asessori Edelman puhuu... Päivää,\nherra pääministeri... Se oli _minun poikani_... Milloinkako sain pojan?\nNoin tunti sitten... Milläkö tavoin? Kyllä sen sanon: kaikkein\nlaillisimmalla... Sen lain mukaan, joka lapsen omaksi ottamisesta on\nsäädetty... Ei mitään... Kyllä... Sanon... Ministeri Kaltimon on siis\noltava puolen tunnin kuluttua pääministerin luona... Hyvää iltaa...\n\nKAIKKI. (Ovat kuunnelleet puhelinkeskustelua äärimmäisen jännitettyinä\nja katselleet tuon tuostakin toisiinsa. Sen päätyttyä syntyy yleistä\nliikettä.)\n\nLAINA KALTIMO. (Menee Irja Fiorinin luo.) Onko se totta?\n\nIRJA FIORINI. Joka sana -- ja vielä vähän lisääkin...\n\nKALTIMO. (Menee Edelmanin luo, ojentaa kätensä.) Sinä olet nimesi\narvoinen: jalo mies.\n\nEDELMAN. Eiköhän tämän hallituksen asema nyt vähitellen ala vakiintua\nvarsin lujaksi.\n\nBERG. Onko se sitten horjunut?\n\nEDELMAN. Se horjui kovasti aamupäivällä.\n\nBERG. Siitäpä minä en ole mitään tiennyt!\n\nEDELMAN. Ei sitä tiennyt moni muukaan!\n\nKALTIMO. (Menee Kaarle Wellen luo ja ojentaa hänelle kätensä.) Minä\nonnittelen -- parempaa isää ette olisi voinut saada.\n\nKAARLE WELLE. Siitä olen vakuutettu. Ja erittäin hauska on minun kuulla\nse... (hiljaa:) juuri herra ministerin suusta. (Ääneen.) Ja nyt minulla\nei enää ole mitään sitä vastaan, että sanotte minua sinuksi.\n\nIRJA FIORINI. Mutta, mitä sinä Kaarle... Aivanhan minun täytyy sinua\nihmetellä.\n\nKAARLE WELLE. Äiti, hän tahtoi sitä itse niin hartaasti joku aika\nsitten.\n\nLAINA KALTIMO. (Nyrpeästi.) Minun miehelläni on toisinaan niin\nmerkillisiä päähänpistoja!\n\nEDELMAN. On aina ollut! Päähänpistot ovat hänellä veressä. (Katsahtaa\nKaarle Welleen.) Toisilla ne saattavat olla sydämessäkin!\n\nKAARTO. Ja kolmansilla sormenpäissä!\n\nKALTIMO. Pääasia on, että on päähänpistoja -- olkootpa ne sitten missä\ntahansa. Eikö ollut aivan loistava päähänpisto sekin, että meidän\nrakastettava emäntämme tänä iltana kutsui meidät tänne miten minä nyt\nsanoisinkaan -- --?\n\nLAINA KALTIMO. Sano ristiäisiin!\n\nEDELMAN. Olkoon menneeksi, jos rouva ministeritär välttämättömästi niin\ntahtoo! Siis: ristiäisiin. Vai mitä ministeri siihen sanoo?\n\nBERG. (Koettaa olla vitsikäs.) Hän suostuu varmaankin.\nMuistaahan herrasväki toki, millä suopeudella hän eilen kohteli\nsukututkimusseuraa...\n\nKALTIMO. Hyvä veli, pyydän, ettette tuo virka-asioita yksityisiin\ntilaisuuksiin...\n\nIRJA FIORINI. (On edellisen keskustelun aikana kuiskannut jotakin\npojalleen, joka sitten on hiipinyt viereiseen huoneeseen. Tarttuu nyt\npuheeseen maailmannaisen keveässä äänilajissa, mutta silti -- hymystään\nhuolimatta -- alleviivaten eräitä lauseita.)\n\nEhkäpä sentään hylkäämme ristiäisnimen, sillä edellyttäväthän toki\nristiäiset säädyllisten ihmisten keskuudessa häitä -- eikö totta, herra\nministeri? -- ja vihkiäiset ovat vielä viettämättä...\n\nLAINA KALTIMO. (Pisteliäästi.) Te näytte, neiti Fiorini, nyttemmin\nruvenneen hyvin tarkkaan pitämään kiinni muodoista.\n\nIRJA FIORINI. Täytyyhän minun, kun minulla on ministeri vieraana. Se\nvelvoittaa.\n\nBERG. Mutta miksi tahtoo emäntämme sitten tätä tilaisuutta nimittää?\n\nIRJA FIORINI. Sanon sen heti paikalla, kun herrasväki vain ensiksi on\nsaanut lasit käsiinsä. (Taputtaa käsiään. Kaarle Welle ja palvelijatar\ntuovat tarjottimilla täytettyjä shampanjalaseja. Vieraat katsovat\nvuoroin toisiinsa, vuoroin emäntäänsä, joka hymyilee herttaisen\nsalaperäisesti.) Tämä tilaisuus on yksityisluontoinen -- siinä on herra\nministeri aivan oikeassa --, mutta juuri hänen läsnäolonsa antaa sille\nsittenkin pienen virallisen vivahduksen. Sen vuoksi katson\nvelvollisuudekseni parilla sanalla selittää, miksi tänä iltana olen\ntahtonut nähdä ystäviä ympärilläni. (Kaltimo ilmeisesti hermostunut;\nEdelman hiukan hämillään; Berg ja Laina Kaltimo äärimmilleen\nuteliaina.) Poikani ja minun elämässäni on tapahtunut käänne, kuten\nherrasväki jo tietää. Mutta ette kuitenkaan vielä tiedä kaikkea. On\neräs asia...\n\nLAINA KALTIMO. (Bergille.) Nyt minä kohta halkean!\n\nKALTIMO. (Huokaa, pyyhkii hikeä otsaltaan.)\n\nIRJA FIORINI. Niin, hyvä herrasväki, tänä iltana vietätte _minun\nkihlajaisiani_... Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne.\n\nKAIKKI. Aa... Niinkö? .. Senkö vuoksi?...\n\nIRJA FIORINI. (Tarttuu asessori Edelmanin käsivarteen. Vieraat\nonnittelevat kilistäen.)\n\nEDELMAN. (Kaltimolle, kun tämä tulee onnittelemaan.) Päähänpisto\nsaattaa toisinaan olla pisto sydämeen... Olen iloinen, ettet sinä ole\nhaavoitettujen joukossa...\n\nIRJA FIORINI. (Hymähtäen.) ... Vaan _kaatuneitten_, joiden tuskat jo\novat loppuneet.\n\nLAINA KALTIMO. (Edelmanille kilistäen.) Kaksi kärpästä yhdellä\niskulla...\n\nEDELMAN. Kolme... Mutta kolmatta saatte udella ministeriltä...\n\nLAINA KALTIMO. Hyvänen aika! Eihän vain hallituksen asema taaskin ole\nruvennut horjumaan?\n\nIRJA FIORINI. Olkaa huoleti. Finanssiministeri on tänä iltana saanut\nloistavan luottamuslauseen.\n\nLAINA KALTIMO. Vai sitä siis pääministerin asia koskikin...\n\nEDELMAN. Sitä.\n\nKALTIMO. (Kohottaen lasinsa ja asettuen puhuja-asentoon.) Hyvä\nherrasväki! Tänä iltana tunnen tarvetta lausua muutaman sanan. --\nElämässä sattuu toisinaan...\n\nEDELMAN. Älä Herran nimessä rupea pitämään puhetta. Säästä lahjojasi.\nTarvitset niitä vielä eduskunnassa ja vaalikokouksissa... siellä ne\npääsevätkin paremmin oikeuksiinsa... Täällä riittää, kun vain kohotat\nlasisi...\n\nKALTIMO. No niin... Niinpä ehdotan siis emäntämme maljan... (Kohottaa\nlasinsa; muut tekevät samoin.)\n\nIRJA FIORINI. Ja emäntä uskaltaa pyytää, että myöskin joisitte toisen\nmaljan: hänen poikansa.\n\n    (Vieraitten kilistäessä laskee esirippu.)\n\n\n\n"]